language: Finnish

SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI

Kirj.

E. Temple Thurston

Englanninkielestä Suomentanut

Heikki Teittinen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

SISÄLLYS.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

TIE KAUPUNKIIN.
   I. Pyhän Josefin päivän aattona.
  II. Viimeinen kynttilä.
 III. Vihanneskauppiaan katu.
  IV. Mitä sanotaan sankariksi.
   V. Katusoittaja Fetter Lanella.
  VI. Kensington Gardens.
  VII. Uljaan »Albatrossin» matka.
 VIII. Kohtalokas piletinmyyjä.
   IX. Salaiset paperit.
    X. Sisäisen havainnon tarpeellisuus.
   XI. Sivuvalaistusta ilmiöihin.
  XII. Lunastamattomuuden temppeli.
 XIII. Tavaraluettelo.
  XIV. Kuinka otetaan selvää asioista.
   XV. Mitä aamupuku voi kätkeä.
  XVI. Pääsiäispyhät.
 XVII. Kärpänen meripihkassa.
XVIII. Ystävyyden sinetti.
  XIX. Tuo Mr. Chesterton.
   XX. Miksi Jill rukoili Pyhää Josefia.
  XXI. Suloisen Järjettömyyden Kaupunki. 82 s. 165 tark.

TOINEN KIRJA.

TUNNELI.
 I. Varjon sydän.
II. Amber.

KOLMAS KIRJA.

KAUPUNKI.
   I. Palazzo Capello.
  II. Kirje Venetsiaan.
 III. Paluu Venetsiaan.
  IV. Todellinen äiti.
   V. Johnin väritutkielmia.
  VI. Kynttilä Pyhälle Antoniolle.
 VII. Ignatian ominaisuuksia.
VIII. Uhri.
  IX. Lähtö Venetsiasta.
   X. Helmikuun kuudestoista päivä Lontoossa.
  XI. Selviämätön solmu.
 XII. Uskon ihme.
XIII. Kuolema.
 XIV. Kiertomatka.
  XV. Pyrkimys rehellisyyteen.
 XVI. Kangastuksen loppu.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

TIE KAUPUNKIIN.

I. PYHÄN JOSEFIN PÄIVÄN AATTONA.

Todellakin tämä tapahtui maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä — mutta on aivan mahdotonta sanoa, mille viikonpäivälle se sattui.

Oli ilta, kello oli puoli kahdeksan maissa. Puoli kahdeksan on jo pimeä, lamput on sytytetty, talot painuvat toisiinsa kiinni. Niillä on kerrottavana salaisuuksia toisilleen, heti kun tulee pimeä. Ah! Kunpa tietäisitte, mitä salaisuuksia talot haastelevat, kun varjot sulkevat ne yhteen suuriksi ryhmiksi! Mutta ettepä tule koskaan sitä tietämään — ne sulkevat silmänsä ja kuiskailevat.

Lincolnin ravintolan ympärillä oli hiljaista kuin haudassa. Asianajajan kirjuri oli lähtenyt myöhään toimistostaan, ja hänen kiirehtivät askeleensa saivat syvän hiljaisuuden värähtelemään. Kuulitte pitkälle jokaisen askeleen. Niin kauan kuin voitte erottaa hänet, tajusitte ne selvästi; sitten kun hän häipyi varjoesiripun taa, äänet vaimentuivat, ja lopuksi hiljaisuus palasi jälleen seudulle — ryömi kaikkialta ympärillenne, puolittain innokkaana, puolittain haluttomasti, ikäänkuin uniset lapset, jotka on vedetty vuoteistaan kuulemaan keijukaissadun loppua.

Täällä oli myöskin keijukaissatu kerrottavana.

Se alkoi maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana, Pyhän Josefin päivän aattona.

En osaa oikein sanoa, minkä vuoksi, mutta kaikista pyhimyksistä, jotka ovat saaneet ylistetyt nimensä kalenteriin — ja, taivas varjelkoon, niitä on totisesti koko joukko — hän näyttää parhaiten ansainneen pyhimykseksi julistamisen kunnian. Palavassa uskonkiihkossa on marttyyrikuoleman hyve tosin omana palkintonaan; mutta elää jatkuvasti uskoen tuohon ihmeeseen, joka yrittää murskata avio-onnen, hajoittaen perheen kunnian kuin tomun kaikkiin taivaan tuuliin — se on varmasti kaikkein uljainta marttyyriutta.

Vielä nykypäivinäkin saattaa löytyä niin paljon uskoa, että joku voi uhrata henkensäkin uskontonsa puolesta; mutta enpä tunne yhtään miestä, joka sallisi uskonsa käydä puhumaan vaimonsa hyvän nimen ja kunnian puolesta, kun asianhaarat ovat tehneet hänelle sellaisen kepposen, tai sanoisimmeko taikatempun.

Ja niinpä roomalaiskatolilaiset, jotka ovat kuin lapset markkinoilla, kun uskonasiat tulevat kyseeseen, ovatkin omaksuneet jonkinlaisen säälittelevän sävyn tähän herkkäuskoiseen mieheen suhtautuessaan.

»Pyhä Josef-parka», he sanovat, — »minä olen aina saanut häneltä pyytämäni. En muista hänen koskaan pettäneen.»

Tahi. »Pyhä Josef-parka — hän ei sovi minulle ollenkaan. Minä rukoilen aina Pyhää Neitsyttä tarvitessani jotakin.»

Voiko kuvitella mitään lapsellisempaa, viattomampaa, enemmän lastenkamaria muistuttavaa — ainoa paikka maailmassa muuten, jossa ylipäänsä vakaasti uskotaan?

Jokaisella pyhimyksellä on oma erikoisominaisuutensa, vaikuttaen kukin omalla yksilöllisellä tavallaan. Pyhä Rock antaa salaperäiset terveysjuomat; Pyhä Anton tuo teille takaisin hukatut esineet — ja kuinka kirkkaasti säilyvätkään mielessänne ne kerrat, jolloin etsintänne noustuanne rukoilemasta oli tuloksellista; kuinka valmiita ovatkaan painumaan unohduksiin ne kerrat, jolloin epäonnistuitte. On aivan mahdotonta luetella kaikkia pyhimyksiä ja heidän ominaisuuksiaan. Merihädästä varjelemaan, esimerkiksi, Pyhä Gerald on ylikäymätön; mutta Pyhä Josef — tuo Pyhä Josef parka! — häneltä virtaa kaikki hyvät asiat, mitä rahalla voi ostaa — lasten leikkikalut, naisten neularahat ja miesten erikoiset ylellisyystarpeet.

Kuvitelkaapa, jos voitte loihtia sielunne silmien eteen kaikki, mitä on täytynyt tapahtua tänä Pyhän Josefin juhlapäivän aattona. Kuinka monet tuhannet polvet ovat taipuneet, kuinka monet uupuneet ruumiit ja nälkäiset sielut ovat kuiskineet avukseen Pyhää Josef-parkaa! Nämä kimmeltävän kullan, hohtavan hopean ja kilisevän kuparin anojat ovat varmasti liian monet laskettavaksi. Siinä on ollut työpäivää tarpeeksi, jos kaikkiin rukouksiin on vastattu! Koetahan laskea kynttilät, jotka on sytytetty Pyhän Josefin alttarille — se on mahdotonta!

Ja kuitenkin kysymyksen voi ratkaista yksinkertaisella matemaattisella laskelmalla. Sano minulle, montako köyhää on maan päällä, ja minä sanon sinulle, montako kynttilää on sytytetty, kuinka monta rukousta on rukoiltu ja kuinka monta toivetta on syntynyt Pyhän Josefin päivän aattona.

Ja kuinka monta köyhää on maan päällä? —

Kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen Sardiniakadun kappelissa tänä maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana. Kaikkien noiden olentojen joukossa, jotka polvistuivat epäselvässä kynttiläntuikkeessa, olkapäät nöyrästi painuksissa, päät syvälle käsiin haudattuina, ei ollut ainoatakaan, jonka huulilla ei olisi viipynyt Pyhän Josef-paran nimi, vedoten vakavasti tai valittaen.

Nämä olivat maailman köyhiä, ja ketä ja millaisia he olivat?

Siellä oli osakekauppias, joka maksoi vuokraa muutamia satoja puntia vuodessa Cityssä sijaitsevasta konttoristaan, sadanviidenkymmenen punnan vuokran huoneistostaan Temple Gardenissa, ja jonka maakartano oli varustettu kaikilla rikkauden mahdollisuuksilla.

Hänen takanaan — hän istui yksin penkissään — oli nuori nainen painavassa turkisvaipassa, korkeintaan kahdenkymmenenkolmen ikäinen. Ei mistään muusta kuin hänen kumartuneesta päänasennostaan olisi saattanut päätellä, että hänen rukouksensa esineenä saattoi olla raha. Hänelläkin oli kokonainen penkki hallussaan. Hänen takanaan istui kolme palvelustyttöä. Keskikäytävän toisella puolella, turkisvaippaisen naisen paikkaa vastaavassa penkissä, oli nuori mies — kirjailija, sanomalehtimies — kynänkäyttelijä, jonka köyhyyden suurimpana aiheena oli hänen kunnianhimonsa.

Tämän takana, siellä täällä polvistui muita, pankinjohtaja, siivoojatar, ja kaikkien muiden takana, kappelin toisessa päässä, hurskaan tarkkaavaisina ja yhtä vakavina kuin muutkin oli neljä italialaista posetiivinsoittajaa.

Tässä olivat maailman köyhät. Ne eivät ole mikään luokka, vaan kaikki luokat. Köyhyys ei ole muutamien erikoisasema; kaikki ovat samassa asemassa. Toivomustemme esineet ovat niin kaukana saavutustemme hedelmistä, että me kaikki olemme vaivaisia. Ja siksi tämän yksinkertaisen laskennollisen tehtävän täytyy sittenkin jäädä ratkaisemattomaksi; sillä on mahdotonta sanoa tämän maailman köyhien lukumäärää, ja juuri siksi on mahdotonta laskea sytytetyt kynttilät, kohonneet rukoukset tahi syntyneet toivomukset Pyhän Josefin päivän aattona.

II. VIIMEINEN KYNTTILÄ.

Kun jumalanpalvelus oli ohitse, kun pappi oli kadonnut pyhäinjäännösten kera alttarin takaiseen salaperäiseen pimentoon, pieni seurakunta nousi hitaasti ylös.

Toinen toisensa jälkeen he tulivat Pyhän Josefin alttarin luo. Kolikko kolikon jälkeen vieri puiseen ruskeaan arkkuun, kun he ottivat kynttilänsä, ja kohta tuikahteli pieniä liekkejä tuon herkkäuskoisen pyhimyksen maalatun kuvan edessä.

Luonne tulee kaikessa esille: yhtä paljon kynttilöiden sytyttämisessä
Pyhälle Josef-paralle kuin elämän tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä.

Rikas osakekauppias oli luonteensa vaistojen palvelija erottaessaan huolellisesti kaksi pennyä kourallisesta hopearahoja. Hänen mieleensä juolahti, että niiden täytyi vain olla neljännespennyn kynttilöitä — penny oli siis todellakin runsas välityspalkkio — kirkko oli liian ahnas. Hän ei tahtonut ostaa enempää kuin kaksi. Miksi kirkon pitäisi hyötyä seitsemänkymmentäviisi prosenttia hänen uskostaan? Hän oli pannut jo anteliaasti kolehtiin. — Saattaa myöskin kysyä, mitä syytä Pyhällä Josefilla oli antaa hänelle yhtään mitään, sehän oli kauppa, josta ei ollut mitään nähtävää etua Pyhälle Josefille? Osakekauppias ei kiinnittänyt huomiota asian tähän puoleen. Hän oli rukoillut, että liikeyritys, jossa oli kyseessä muutamia tuhansia puntia, muodostuisi hänelle edulliseksi. Jos rukous kuultaisiin, tulisi hän voittamaan panoksestaan kaksikymmentä prosenttia — mutta ei seitsemääkymmentäviittä, oh, ei — ei seitsemääkymmentäviittä! Ja siten nämä kaksi pennyä, jotka nuristen uhrattiin, kuvastivat erinomaisesti hänen suhteellisuustajuaan. Ne kalisivat hänen korvissaan arkkuun pudotessaan.

Häntä seurasi siivoojatar. Tehden ristinmerkin tämä niiasi kuvalle. Raha oli jo valmiina hänen kädessään. Koko jumalanpalveluksen ajan hän oli puristanut sitä hiestyneessä kourassaan peläten pudottavansa sen. Kolmen pennyn lantti on uskomattoman pieni raha. Hän huokasi helpotuksesta kuullessaan sen lopultakin kilahtavan arkkuun. Siellä se oli tallessa, siellä oli sen päämäärä. Kolme neljännespennyn kynttilää siirtyi hänen omaisuudekseen, ja hän sytytti ne hellästi: Hänellä oli kolme lasta odottamassa hänen paluutaan jossakin vuokrakasarmissa. Aina pistäessään kynttilän jalustaan hän kuiskasi jonkin nimen: John — Mary — Michael. Häntä itseään varten ei jäänyt yhtään kynttilää.

Sitten tuli konttoriapulainen. Hän sytytti neljä. Siinä oli kaikki hänen omistamansa kuparirahat. Niillä olisi jo ostanut laatikon savukkeita. Hän katseli tuumivasti neljää jalustalle sytyttämäänsä kynttilää, kääntyi sitten kohtaloonsa alistuvasti. Mahtoikohan lopuksikaan olla hyötyä noista neljästä Pyhälle Josef-paralle omistetusta kynttilästä? Ehkä hän oli ollut hullu — tämä oli mahdollisesti vain rahan tuhlausta.

Hänen jälkeensä tuli pankinjohtaja. Hän lunasti kuusi kynttilää ruskeasta puuarkusta. Joka vuosi hän sytytti kuusi, ei koskaan enempää eikä koskaan vähempää. Hän sytytti ne nopeasti, itsetietoisesti, vaikkakin salaa häpesi niiden paljoutta, eikä huomannut kääntyessään kiireesti, että yhden liekki paloi kituen ja sammui.

Ensimmäinen palvelustyttö tuli hänen jälkeensä, otti sen pois jalustasta ja sytytti sen uudelleen toisesta liekistä.

»Minä annan tämän olla omasta puolestani», hän kuiskasi takanaan olevalle palvelustytölle. Nähdessään kumppaninsa loukkaantuneen hämmästyksen hän tirskui hämillään. Hän oli varmasti hyvillään päästessään vetäytymään piiloon kirkon suojaavaan pimentoon. Siellä hän painui polvilleen tyhjään penkkiin.

»Kiltti Jumala — anna anteeksi», hän kuiskasi. »Se oli kerrassaan kurjasti tehty» — ja hän yritti koota kaiken rohkeutensa mennäkseen takaisin sytyttämään uutta. Mutta rohkeutta ei tullut riittävästi. Sitä kysytäänkin tällaisessa tilanteessa enemmän kuin luulisi.

Ja lopuksi olivat kaikki lähteneet, paitsi turkisvaippainen nainen ja kirjailija — sanomalehtimies — kynänkäyttelijä. Pikku alttarille olivat kynttilät tuoneet oikean valovirran, kirkko oli tyhjä, kaikki hiljaista; mutta nämä kaksi olivat jääneet polvistuen äänettöminä kumpikin penkissään.

Mitähän kaipausta tuo nainen kantoi sydämessään, pysyessään kärsivällisesti polvistuneessa asennossaan niin pitkät ajat? Jokin ahdistava toivomus, — siitä voitte olla vakuutettu — sellainen toivomus, joita vain naisilla on ja vain naiset ymmärtävät. Ja mitä mies taas tarvitsi? Ei rahaa! Ei mitään sellaista, mitä Pyhä Josef voisi antaa. Hänellä ei ollut kylläkään rahaa. Pennyn raha loikoili tyytyväisenä hänen taskunsa pohjalla, ja siinä oli tällä hetkellä koko hänen omaisuutensa. Enimmäkseen silloin kun teillä on rahaa, tarvitsisitte sitä lisää. Kun omistaa yhden pennyn eikä ole tietoa toisen saamisesta, on tullut jokseenkin niin lähelle täydellistä tyydytystä, kuin yleensä voi toivoa pääsevänsä.

Miksi hän sitten yhä viivytteli polvillaan? Mitä hänen sydämensä tarvitsi? — Luontoa taas — inhimillistä luontoa myöskin — yksinkertaisesti kaipaus saada tietää tuon naisen kaipaus. Se oli koko juttu.

Kului kymmenen minuuttia. Hän tarkkaili naista sormiensa rakosista. Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Lopuksi, todeten lohduttomana, ettei ollut toivoakaan muista paljastuksista, kuin että turkisvaippa oli maksanut kolmekymmentä guineaa, mutta että siitä huolimatta saattaa olla köyhä ja rukoilla Pyhää Josefia — hän nousi hitaasti pystyyn.

Hetkinen sen jälkeen nainen seurasi häntä.

Hän käveli suoraa päätä alttarin luo, ja penny oli jo kilahtanut arkkuun, ennenkuin hän huomasi, että oli vain yksi kynttilä jäljellä.

Hän katsahti taakseen. Nainen odotti. Ajatus tuli silmänräpäyksessä. Hän astui syrjään ja jätti kynttilän paikalleen. Sitten hän kääntyi hitaasti lähteäkseen.

On hetkiä elämässä, jolloin kujeileva sattuma tarttuu kirkassydämisen Kohtalon käsiin, ja nämä yhdessä johtavat tapahtumat päätä pyörryttävään piiritanssiin, jonka selvittelemisessä ja kertomisessa riittää työtä yhden miehen järjelle kuukausiksi.

Tässä teillä on mies, nainen ja Pyhän Josefin alttarille määrätty kynttilä. Nämä kaikki kietoo toisiinsa tyhjässä kirkossa sattuman kujeileva käsi ja tuosta päättömästä vyyhdestä syntyy keijukaissatu — tarina Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — uni tai todellisuus — nehän ovatkin yksi ja sama asia — pieni väriläikkä harmaassa töherryksessä, joka peittää vielä nukkuvat sielut.

Mies tunsi verkkaan kääntyessään, ettei tarina loppuisi siihen. Teidän ei pidä olla ainoastaan inhimillinen luonnon tutkija aikoessanne kynänkäyttelijäksi. Sattuma täytyy myöskin osata ottaa lukuun ja aavistaa ennakolta. Kaikessa saattaa olla luontoa, mutta teidän havaintoonne sen tuo Sattuman kujeileva käsi. Niinpä hän kääntyi verkkaan lähteäkseen — mutta oi kuinka verkkaan — juuri sen verran liikehtimistä kuin tarvitaan ilmoittamaan, ettei oikeastaan aio jäädä.

Mutta kaikki vaistot olivat hänessä valppaina sitä hetkeä varten, jolloin naisen ääni pidätti hänet.

»Te ette ottanutkaan kynttilää, josta maksoitte», tämä sanoi melkein kuiskaten.

Hän kääntyi taas heti kantapäillään.

»En — se on viimeinen. En huomannut sitä, ennenkuin olin pannut rahan sisään.»

»Mutta teidän pitäisi ottaa se.»

»Minä jätin sen teille.»

»Mutta minkä vuoksi?»

»Arvelin mahdolliseksi, että te haluaisitte hartaammin sytyttää sen kuin minä.»

Mitä hän tarkoitti sillä? Luuliko hän viimeksitullutta itseään köyhemmäksi, enemmän Pyhän Josefin anteliaisuuden tarpeessa olevaksi? Siinä se oli ja se olikin totta. Kukaan ei voinut olla enemmän taivaallisten voimien avun tarpeessa kuin hän nyt oli.

Mutta mistä tuo mies sen tiesi? Miksi hän niin ajatteli? Jos olisi ollut kyseessä köyhä siivoojatar — siinä tapauksessa kylläkin. Mutta — nainen katseli hänen yksinkertaista sinistä sarkapukuaan, vertasi sitä vaistomaisesti oman raskaan turkisvaippansa komeuteen — minkä vuoksi mies ajatteli hänestä siten?

»En ymmärrä, miksi minun pitäisi käyttää hyväkseni teidän hyväntahtoisuuttanne», nainen kuiskasi.

Mies hymyili.

»Minä tarjoan sen Pyhälle Josefille», hän sanoi.

Nainen otti kynttilän.

»En ihmettelisi, vaikka hän huomaisikin teidän tarjouksenne hyväksyttävämmäksi näistä kahdesta.»

Mies odotti, kunnes hän oli sytyttänyt sen; odotti, kunnes se oli kiinnitetty jalustaan. Hän pani merkille naisen kädet hienot — valkoiset — sormet hoikat ja ruusuiset kynnet. Mitä ihmettä tämä oli mahtanutkaan rukoilla?

»Hyvä — luullakseni Pyhä Josef ei ole kovinkaan puolueellinen», sanoi mies vääntäen huulensa leikilliseen hymynpilkkeeseen.

»Ettekö usko? Pyhä Josef-parka!»

Tehtyään ristinmerkin nainen kääntyi ja lähti alttarilta.

»Nyt — minä olen teille velkaa yhden pennyn», hän lisäsi.

Hän tarjosi rahaa, mutta mies ei liikahtanutkaan ottamaan sitä.

»En tahtoisi ryöstettävän murto-osaakaan uhristani Pyhälle Josefille», hän sanoi. »Rasittaisiko teitä kovin, jos jäisitte yhä edelleen velkaan?»

»Niinkuin haluatte.» Nainen veti kätensä takaisin. »Sitten, ei muuta kuin kiitos vain. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä.»

Mies käveli hitaasti hänen jäljestään kirkon halki. Sattuma oli pujottanut ohueen rihmaan muutamia herkullisia silmänräpäyksiä — siinä kaikki. Mitään tulosta siitä ei ollut. He erosivat yhtä tuntemattomina toisilleen kuin tähänkin asti. Hän ei tietänyt vieläkään sen paremmin, mitä nainen oli rukoillut niin palavasti Pyhältä Josefilta.

Mutta jos te tiedätte, mitä nainen rukoilee, silloin tiedättekin hänen sydämensä syvimmän salaisuuden. Ja naisen sydämen syvintä salaisuutta on mahdoton oppia tuntemaan kymmenessä minuutissa; vaikka sydämen tosin voitte todennäköisesti helpommin saavuttaa silloin kuin koko eliniässä.

III. VIHANNESKAUPPIAAN KATU.

Kaksi tai kolme vuotta sitten Fetter Lanella oi todellakin oikea vihanneskauppiaan puoti. Kadunpuoleista ikkunaa oli siirretty, jotta hedelmien ja kasviksien näyttely, joka sulki täydellisesti näköalan puodin sisustaan, tulisi paremmin esiin. Appelsiinit, banaanit, perunat, taatelit — kaikki veljeilivät siinä samassa kunnossa, missä olivat saapuneet Lontoon satamaan jonkin hyvän laivan painolastina. Porkkanat ja kukkakaalit, molemmat pienissä erikoisosastoissaan, oli paiskattu vierekkäin asteittain laskeutuville hyllyille kuin väriläiskät, jotka maalari jättää huolimattomasti paletilleen.

Iltaisin paloi tuulessa juuri siinä ulkopuolella kaasulyhty, syventäen vielä vastakohtia, rinnastaen appelsiinit ja mullanväriset perunat, kirkkaankeltaiset banaalit ja siniset pilkahdukset vihreissä kaalinpäissä. Voi, niitä sinisiä pilkahduksia vihreissä kaalinkuvuissa! Se oli enemmän vaikutelma kuin todellinen väri! Kuinka maalari olisikaan ihastunut siihen!

Nämä vihanneskauppiaitten puodit ja myymäläpöydät ovat todellakin maalauksellisia; ja niin paljon tuoksuvampia sitten kuin muut kaupat, lukuunottamatta tietysti rohdoskauppaa.

Verrattuna muihin liikkeisiin, kalamyymälöihin ja lihakauppoihin ja välttämättömään sekatavarakauppaan, josta ihmiset ostavat kaiken tällaisessa kaupunginosassa, tämä vihanneskauppiaan puoti oli tervetullut keidas hämäräperäisen ympäristön ja epämääräisten hajujen erämaahan. Sen tarjoamat väri-ilot: appelsiinien loistava liekki-pyramidi, omenien rusottavat posket, banaanikimppujen uhkea keltaisuus, ja niille lempeän vihreänä taustana kaalit ja muut vihannekset, mitä vuodenaika sattui tarjoamaan — tämä kaikki sai aikaan, että pieni vihanneskauppiaan puoti Petter Lanen varrella oli ainoa pelastava pykälä muuten sangen synkässä ympäristössä. Se ilahdutti teitä ohikulkiessanne. Te tunsitte olevanne sille kiitollinen. Appelsiinit näyttivät puhtailta ja tuoreilta. Ne välkkyivät kaasulyhdyn valossa. Siihen niillä olikin täysi syy, Mrs. Meakin kiilloitti ne esiliinallaan joka aamu, rakentaessaan tuota vaarallista pyramidia. Hieroipa hän omenatkin, kunnes niiden kasvot paistoivat kuin lasten, jotka ovat juuri valmiit lähtemään kouluun. Katsellessanne niitä johtui mieleenne maaseutu, hedelmätarhat, joissa ne olivat kypsyneet, ja Fetter Lane käheine kaupustelijoineen ja kirkuvine lapsineen häipyi hetkeksi mielestänne. Tällaisia vaikutelmia ette varmastikaan saa katsellessanne liha- tai kalakauppiaan ikkunaa. Kinkku, jolla pari kolme kärpästä astelee laiskasti, makkaroita pannussa, kiehumassa sihisten omassa rasvassaan — se ei tuo mieleen mitään korkeampaa aistimusta kuin nälkäisen miehen valikoimattoman ruokahalun.

Tällaisen myymälän te sivuutatte kiireesti; mutta vaikka ette ole aikonutkaan ostaa mitään, jäätte kuitenkin arvelemaan ja sitten pysähdytte lopullisesti Mrs. Meakinin pienen myymäläpöydän ääreen Fetter Lanen varrella.

Mrs. Meakin oli hyvin lihava. Hänen kasvonsa muistuttivat ihmeesti omenaa — ei vastapoimittua, vaan sellaista, joka on maannut oljissa ullakolla yli talven, hyvin säilyneenä ja maku tallella, mutta kuori rypistyneenä ja iän uurtelemana. Selkänojattomassa puutuolissaan hän istui puodissaan päivät pitkät, hengittäen terveellistä, puhdasta maaäidin tuoksua, jota leijaili perunasäkkien tienoilla. Siinä hän odotti ostajan tuloa. Kun sellainen ilmestyi ovelle, hän punnitsi hetkisen mielessään hänen ulkonäöstään kaupanteon mahdollisuutta, sitten hän alkoi hitaasti nousta, läjähyttäen kämmenet polviinsa.

Mrs. Meakin oli taitava nainen liikeasioissa. Hänellä oli ovela tapa selittää, kuinka äärettömän vähän tänä vuonna oli tullut juuri sitä hedelmää tai kasvista, jota ostaja halusi saada. Mutta ei tarvitse luulla, että hän olisi tällä verukkeella pyrkinyt pyytämään sen korkeampia hintoja kuin muuallakaan oli tapana. E-ei— pois se! Kunniallisuus puhui hänen kasvonjuonteistaan. Mutta tällä tavoin hänen onnistui saada ostajansa vakuutetuiksi siitä, että he olivat saaneet kasviksensa erittäin sopuhinnalla ja lähtiessään näin tyytyväisinä olivat halukkaat tulemaan uudelleenkin.

Mutta mitä herran nimessä on vihanneskaupalla ja Mrs. Meakinin asuinsijoilla tekemistä Suloisen Järjettömyyden Kaupungin kanssa? Onko juuri osa Järjettömyydestä tämä hyppäys Pyhän Josefin alttarilta kynttilöitä kauppaamasta Fetter Lanelle appelsiinimyymälään? Toistaiseksi tässä ei ole mitään järjetöntä. Tässä keijukaissadussa nämä kaksi tekijää ovat läheisissä suhteissa.

Minä selvitän sen heti. Talossa, jonka pohjakerroksessa Mrs. Meakinin kauppa sijaitsi, oli kolme kerrosta, ja juuri puodin yläpuolella asui John Grey, sanomalehtimies, kirjailija, kynänkäyttelijä — jo esitelty ilmiö tässä kertomuksessa. Sama mies, joka uhrasi Pyhälle Josefille aiotun lahjansa, jotta toistaiseksi esittelemätön ilmiö, turkisvaippainen nainen, suostuisi hänen toivomukseensa ja sytyttäisi viimeisen kynttilän — siten sinetöiden tuntemattoman rukouksensa aiheen.

Tällä tavoin olemme siis joutuneet tekemisiin Mrs. Meakinin ja hänen vihanneskauppansa kanssa Fetter Lanen varrella. Tämä pieni kauppa ylellisine värikylläisyyksineen on osa atmosfääristä, osa tästä romanttisesta kertomuksesta, joka alkoi maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä — ah niin, kuinka monta vuotta sitten? Ennenkuin Kingsway oli rakennettu, ennenkuin Holywell Street oli syntynyt.

Ja sitten, rohkenen ehdottaa, koettakaa nähdä henkisillä silmillänne Mrs. Meakinin pieni puoti, keltaisine ja punaisine väritäplineen, karmosiinin ja vihreän pilkahduksineen, koettakaa nähdä se aamuvalaistuksessa, kun talojen varjot peittävät sen, kirkkaassa keskipäivän auringossa tai illalla kaasuliekin sinertävässä paisteessa — sillä nyt ette voi nähdä sitä tosielämässä. Mrs. Meakin luopui liikkeestään noin vuosi sitten. Hän muutti asumaan maalle ja hoitelee siellä nyt omaa keittiökasvitarhaansa, kasvattaa omia kaaleja, perunoita ja punajuuria. Ja hänen kasvonsa muistuttavat vieläkin omenaa — tosin vanhaa omenaa — sellaista, joka on maannut oljissa tilavalla ullakolla, maannut siellä koko talven ja — unohdettu sinne!

IV. MITÄ SANOTAAN SANKARIKSI.

John Grey ei ole oikeastaan sopiva nimi sankarille; ei ole sellainen nimi, jonka valitsisitte vapaasta tahdostanne, jos keijukaissadun kertominen olisi luovutettu käsiinne ilman ehtoja. Varmasti ottaisitte silloin nimen sellaisen kuin Raoul tai Rudolf — ainakin sellaisen nimen, joka jo itsestään helähtää kieleltä päästessään. Tosin sanotaan, että ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta, vaikk'ei sen nimi olisikaan ruusu. Mutta eikö helkkarissa! — minä en usko sitä — ajatelkaapa, kuinka paljon mielihyvänne väljähtyisi, jos teidän pitäisi sanoa sitä turnipsiksi!

Mutta minun mielihyväni ei väljähdy, eikä tasapainoni horju, vaikka nimitänkin sankariani — John Greyksi. Mutta minulla onkin siihen pätevät syyni: minulla ei ole muuta mahdollisuutta. John Grey oli todellinen henkilö. Hän eli. Hän asui tuon pienen, myöskin todellisen vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, ja vaikka kadulta johti ovi myös suoraan rappukäytävään, hän kuitenkin usein kulki puodin läpi saadakseen vetää sisäänsä terveellistä maaemon tuoksua, nähdäkseen rusoposkiset omenat ja saadakseen tuntea kaipuun maalle — ja myöskin vaihtaakseen muutamia ystävällisiä sanoja hyväntahtoisen rouvan kanssa.

Muille talon asukkaille, myöskin Mrs. Meakinille, hän oli arvoitus. He eivät voineet käsittää, miksi hän oikeastaan asui täällä. Vaimo, joka siisti hänen huoneensa, oli myös kovin vaitelias. Tämä tuli aamuisin, herätti hänet kello yhdeksän, keitti kahvin, puuhaili tomuharjoineen työhuoneessa, kunnes hän oli pukeutunut, sitten sai ajan kulumaan yhteentoista makuhuoneen siistimisessä, — siinä kaikki.

Alempien luokkien keskuudessa tapaa vaiteliaisuutta, joka on yhdistelmä tosiasioiden tuntemattomuudesta ja äärimmäisestä mielikuvituksen köyhyydestä. Mrs. Rowsen vaiteliaisuus oli juuri tätä lajia. Hän ei tietänyt mitään; hän ei keksinyt mitään; niinpä hän ei sanonut mitään. He kiduttivat häntä turhaan kysymyksillään. Hän sai paljon kirjeitä, selitti Mrs. Rowse, muutamat niistä hyvin isoja. Siihen hänen tietonsa loppuivat. Kuka oli John Grey? Mikä hän oli? Hän pukeutui hyvin — ei aina, mutta vaatteet olivat joka tapauksessa olemassa, jos häntä huvitti käyttää niitä. Noin kolmasti viikossa, väliin tiheämmin, väliin harvemmin, hän pukeutui hännystakkiin, otti silkkihattunsa, ja Mrs. Meakin sai nähdä hänen kävelevän katua alaspäin puotinsa ohitse. Jos meni ovelle saakka katsomaan, jonka rouva tavallisesti tekikin, oli kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että Mr. Grey pysähdyttäisi ohiajavan ajurin ja nousisi siihen. Sävyisä rouva seurasi katseillaan ajoneuvoja kulmaan saakka ja palasi sitten nojattomaan tuoliinsa puhjeten lausumaan:

»Jaa—a, totisesti — hän on arvoitus, niinkuin onkin — ei ole hyvä sanoa, miksi hän oikeastaan kulkee valepuvussa» — jolla hän siirsi itsensä ja satunnaisen kuuntelijan kosketuksiin niin salaisen ja monimutkaisen vyyhden kanssa, että koko Scotland Yardin taito tuntui tarvittavan sen selvittämiseksi.

Sitten, lopuksi, hänen asumansa huoneet kalustuksineen, koristeluineen lisäsivät tätä salaperäisyyden jännitystä. Mrs. Meakin, Mrs. Brown, teatterin vahtimestarin rouva toisesta kerroksesta, Mrs. Morell, valajan vaimo kolmannesta, he olivat kaikki nähneet ne, ällistelleet sarjaa messinkisiä kyntilänjalkoja, ristiinnaulitunkuvia, kuparisia suitsutusastioita, oikeita tauluja seinillä — huomatkaa, maalauksia, ei painokuvia! isoja kirjapinoja, vanhojen lasiesineiden kokoelmaa uuninreunustalla, kiinalaisia kuppeja pianon päällä mattoa — oikeata samettimattoa — vanhaa juhlallista tammikalustoa, jonka messinkiosat täytyi kiilloittaa yhtä kirkkaiksi kuin kynttilänjalatkin, kertoi Mrs. Rowse. He olivat nähneet kaiken tämän ja ihmetelleet, ihmetelleet, miksi herrasmies, joka saattoi kalustaa huoneensa tällä tavoin, tyytyi asumaan vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, huoneissa, joiden vuokra ei voinut nousta enempää kuin kolmeenkymmeneen puntaan vuodessa. Ja vielä herrasmies, joka saattoi pukeutua iltapukuun ainakin kolme kertaa viikossa — ei vuokrattuun hännystakkiin, jos sallitte sanoa, vaan aivan omaan.

Heille se jäi arvoitukseksi; mutta teille, jotka luette tätä, siinä ei varmaankaan ole mitään salaperäistä.

John Grey oli kirjailija, sanomalehtimies, kynänkäyttelijä, ammatti, joka asettaa teille enemmän vaatimuksia, kuin mitä palkkioon nähden voisi oikeastaan vaatia. Kirjallisuudella yksin ei ansaitse elatustaan, jos teillä on kunnianhimoa ja pidätte sitä kunniassa. Muutamilla on kyllä kunnianhimoa, mutta heidän kunnioittamisensa on niin vähäinen verrattuna heidän palkkiontavoitteluunsa, että se esiintyy vain puheessa. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka tuntevat läpikotaisin »Taide» -sanan merkityksen, ja voivat keskustella siitä kirjain kirjaimelta, alkaen isosta.

Mutta omata kunnianhimoa ja elää sille, se on mahdollista vain äärimmäiselle idealistille — miehelle, joka näkee vain Jumalan kaikkialla, ja jota maailma ei ole vielä oppinut ruokkimaan tai on jo unhottanut sen. Sillä tavoin viisaat miehet rakentavat kirkkoja, joissa hullut rukoilevat — tämän maailman viisas mies on se, joka rikastuu.

Tämä on John Grey-mysteerin selvitys. Hän oli idealisti — erittäin sopiva henkilö asumaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa, jossa maailman harvinaisimmat asiat eivät maksa mitään ja arkipäiväisimmät tarpeet ovat kalliita. Esimerkiksi huoneiston n:o 39 vuokra oli suuri rasitus hänen kukkarolleen. Hänen oli vaikea luopua noista kolmestakymmenestä punnasta vuosittain. Hänen oli vaikea maksaa aterioista, jotka nälkä käski väliin tilaamaan. Mutta kun hän osti jonkin pienen kupariesineen — esim. tuon kupariukon uuninreunustalla — vanhan veitikan, josta ei ollut hyötyä kenellekään koko maailmassa, seisoskeli siinä vaan tylsänä, niin hinta ei merkinnyt kerrassaan mitään verrattuna olemassaolon joutaviin tarpeisiin.

Mutta älkää luulko, että Fetter Lane ja sen ympäristöt muodostavat Suloisen Järjettömyyden Kaupungin tornit, katot ja kirkot. Ei sinnepäinkään. Kaukana idässä, Adrianmeren rannalla tämä ihmeellinen kaupunki sijaitsee. Ja me tulemme vielä sinne — me joudumme sinne liiankin pian.

V. KATUSOITTAJA FETTER LANELLA.

Kensington Gardens on romaanin oikea kotipaikka. Moni todellinen, moni tarumainen henkilö on löytänyt sen sieltä. Sen löytää sieltä aina, niin kauan kuin tämä suuri Lontoon kaupunki pysyy samana miljoonien ihmis-mehiläisten pesänä, jotka parveilevat ovesta sisään, toisesta ulos, parveillen tai työtä tehden, laiskoina tai ahertaen, itsetiedottomasti totellen lakia, jota ei kukaan ymmärrä.

Kensington Gardens on kaikista Lontoon puistoista edellämainitussa suhteessa ensimmäinen. Te voitte nähdä siellä romaaneja, jotka alkoivat puistopenkin molemmista päistä ja tästä edistyen. Romaanin kaikissa lukemattomissa asteissaan, joita on äärettömän paljon enemmän kuin miehen seitsemän ikäkautta; sillä romaani on ihmeellisempi kuin itse elämä. Se esiintyy tuhansin muunnelmin, kujeilee tuhansin kepposin ymmärryksen kanssa. Elämä on todellinen, meille sanotaan, — elämä on vakavaa; mutta romaani sisältää kaiken oleellisen epätodellisuuden; se on kaikki, mikä on ja mikä ei ole, kaikki, mikä on ollut ja tulee olemaan. Ja te löydätte eräitä sen voimakkaimpia ilmauksia noitten mahtavien jalavien alta, pieniltä epämukavilta pennyn istuimilta Kensington Gardensista. — Kun Fetter Lanen huoneet kävivät sietämättömiksi, John Greylla oli tapana lähteä puistoon, istuutua pyöreän lammikon rannalle, jossa mahtavat laivat suorittivat vaarallisia matkojaan, tahi isojen puitten alle tuon pikku talon läheisyyteen, joka kohoaa niin kauniisti sitä ympäröivästä kukkasmerestä.

Kuka asuu tuossa pienessä talossa? Tietysti jokainen sen tietää — niinkö, jokainen? Tunnustan nöyrästi, minä en tiedä. Mutta koko muu maailma tietää, ja mitäpä hyvää on oikeastaan mielikuvitusten lentelystä, kun lähin poliisi voisi antaa herttaisesti mainitun tiedon. Mutta jos mielikuvituksenne yleensä lentelee, niin ajatelkaapa, miten somia kertomuksia voisittakaan kertoa itsellenne tuon pienen talon salaperäisestä omistajasta Kensington Gardensissa! Minä en ole tullut kysyneeksi poliisilta, niin että minulla on täysi vapaus tehdä mitä tahdon. Se on varmasti paras tapa tässä maailmassa; paljon mielenkiintoisempi kuin tietäminen. Tietäminen, lopultakin, on… vain tosiasioitten luettelemista, jotka eivät mahdollisesti ensi vuonna olekaan enää tosiasioita. Tosiasiat kuolevat. Mutta kun kuvittelette, luotte jotakin, joka voi jäädä elämään ikuisiksi ajoiksi.

Eräänä perjantaina, noin kolme viikkoa Sardiniakadun kappelissa sattuneen turhanpäiväisen tapahtuman jälkeen, nuo huoneet Fetter Lanella, N:o 39, tulivat sietämättömiksi. Ne muuttuivat peloittavan pieniksi, seinät kutistuivat kokoon ja liikkumatila katosi kokonaan. Kadulta kuuluvat äänetkin kuuluivat tarkoituksettomilta. Ne olivat niin äänekkäitä ja kolisevia, että hukkuivat toisiinsa.

Perjantaisin tuli sitäpaitsi klarinetinsoittaja. Se oli hänen päivänsä, eikä mikään voinut muuttaa sitä. — Tänä erikoisena aamuna klarinetinsoittaja tuntui aivan sietämättömältä.

Melkein joka viikossa on päivä, jolloin esineet, joita on tottunut aina näkemään, äänet, jotka on kuunnellut kuulematta, maisemat, joita on katsonut näkemättä, tulevat yhtäkkiä selviksi ja viiltäviksi. Silloin kuulemme nämä äänet kaksi kertaa suurempina kuin pitäisikään, näemme esineet eloisammin kuin on aihetta. Silloin tulee juuri sana »sietämätön» aivan merkityksensä ylikuormittamana. Ja juuri sellainen päivä oli tämä perjantai huhtikuun keskivaiheilla — samantekevää kuinka monta vuotta sitten.

John oli ollut työssä, kirjoittanut lyhyen kertomuksen — kertomuksen, jota ei tahtonut helpolla saada kokoon. Se oli melkein lopussa, huone oli tullut pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet kadulta yhä itsepintaisemmiksi. Posetiivi oli juuri lähtenyt edelleen, jättäen katuliikenteeseen hiljaisuuden, joka oli ainakin yhtä sietämätön kuin soittokoneen vavahteleva ulvonta; ja silloin klarinetinsoittaja rupesi puhaltamaan —

»Oi, Charlie on mun armaan', mun armaan', mun armaan» — »Charlie on mun armaan', tuo nuorin urhokas.»

Tämä oli yksi hänen tuntemistaan neljästä melodiasta. Loput ovat helpot arvata. Hän soitti ne aina läpi, toisen toisensa jälkeen, aina samassa järjestyksessä — »Charlie on mun armaan'», »Arethusa», »Salli on mulle kallis», »Hei tyttöset, pojat, tulkaa». Hän oli viisukauppias. Hän oli viisukauppiaan näköinenkin — mutta hän soitti viisunsa klarinetilla. John Leech on piirtänyt hänet jo kauan sitten »Punchin» sivuille — avarat housut, alhaalta poimuissa, kauhtunut musta takki, jota ei ainakaan oltu leikattu niitä olkapäitä vasten, joilla se nyt sattui roikkumaan, jokainen vaatekappale kotoisin yleisestä armeliaisuudesta luovutettu tosin vasta rappion viimeisellä asteella.

»Oi, Charlie on mun armaan', mun armaan', mun armaan' —».

Hän sai siihen mahtumaan jonkinlaisen odottamattoman mollisävyn; se olisi saattanut olla valitusvirttä. Aivan kuin hän olisi laulanut sen. Nämä katusoittajat ovat surullisia luontokappaleita; heidän elämänsä on kovaa, kurjaa, ja se painaa leiman heidän musiikkiinsa.

Onneton olio, joka soittelee katukäytävällä kohisevassa sateessa, voi saada iloisimpaankin sävelmään sopimaan karmivan epätoivoisen sävyn. Taide on useimmiten yksilöllisyyden sisin huuto.

Klarinetinsoiton alkaessa John löi kirjansa kiinni, nousi tuoliltaan ja meni ikkunaan. Ikkunat olivat puhdistuksen tarpeessa. Neljän ikkunan pesu maksaa vain yhden shillingin — usein on vaikeata löytää sen tekijä — vielä useammin on vaikeata löytää mainittua shillingiä.

Joku heitti ikkunasta pennyn kadulle. Musiikki lakkasi äkkiä. Soittaja sai vierivän lantin kiinni aivan viemärin reunalta ja seisoi sitten suorana näyttäen punaiset ja kiitolliset kasvonsa.

Hän nuolaisi huuliaan, pisti pennyn taskuunsa ja alkoi taas. Tämä penny oli ansainnut työtä vielä ainakin toiset viisi minuuttia. Aurinko paistoi alas kadulle. John otti hattunsa ja lähti rappuja alas. Maailmassa ei ollut, enää muuta paikkaa kuin Kensington Gardens.

Ulkona hän sivuutti soittajan, kun tämä pudisti pois kosteuden suukappaleesta. Eipä ihme, että klarinetin puhaltaminen on niin janoista ammattia. John ei ollut oikealla tuulella voidakseen panna arvoa tälle tarpeelliselle soittokoneen puhdistukselle. Tällä hetkellä kaikki katusoittajat olivat tarpeettomia ja heidän tapansa inhoittavia. Hän pysähtyi.

»Ettekö tunne muita lauluja kuin nämä, jotka soitatte joka perjantai?» hän kysyi.

»En, sir.» Ääni oli nöyrä ja yhtä surullinen kuin soittokin.

»Hyvä — mutta ettekö usko, että me kaikki väsymme niihin vähitellen?»

»Olen ajatellut sitä useinkin. Monesti olen ajatellut, sir. Mutta tehän kuulette ne vain perjantaisin.»

»Tarkoitatteko, että te itse kuulette ne joka viikon päivä?»

»Sitä minä juuri tarkoitan, sir.»

Asioita voidaan katsella aina kahdelta näkökannalta. Sen voitte oppia missä hyvänsä aina uudestaan, kadulla kuljeskellessanne yhtä hyvin kuin muuallakin. Mies, joka törmää teihin katukäytävällä, on menossa omaan suuntaansa samoin kuin te omaanne, eikä ole niinkään helppo päätellä, törmäsittekö te häneen vai hän teihin. Joka tapauksessa voitte olla varma, että hänellä on oma mielipiteensä tapauksesta.

John hymyili.

»Ja tekin olette jo kyllästynyt niihin — vai?»

Katusoittaja kiersi huolellisesti suukappaleen kiinni koneeseensa, joka soitteli noita kultaisia sävelmiä.

»No hyvä — jos suvaitsette, sir, olen jo oikeastaan sivuuttanut tämän asteen. Ne ovat näihin aikoihin jo veressä, niin sanoakseni. Ne soivat aina. Nukkuessani kuulen soittokuntien soittavan niitä kadulla. Ne jatkuvat itsestään, — ja välistä on aivan järkyttävää kuulla, millä tavoin ne soittavat niitä. Voisitte oikeastaan sanoa, että minä en ansaitse rahoja, joita ihmiset antavat, soittamalla tällä klarinetilla. Mutta se, että minä soittelen niitä aina päässäni, — se on ammatti, josta minulle maksetaan.»

John katsoi häneen. Miehellä oli elämänkatsomus. Hän osasi nähdä sisäisemmän puolen asiasta, ja sen osaavat hyvin harvat. Johnin alkuperäinen aikomus hänen tullessaan kadulle, nim. sanoa miestä kiusanhengeksi, katosi hänen mielestään. Hän tunnusteli taskujaan. Siellä oli yksi kuudenpennyn raha. Sormieltuaan sitä hetken hän tarjosi sen.

»Ostakaa itsellenne jokin uusi laulu», hän sanoi, »ja antakaa sen soida ensi perjantaina. Se ajaa entiset ulos.»

Mies otti sen, katsoi häneen, mutta ei sanonut sanaakaan kiitokseksi.
Sanat vain turmelevat lahjan. John käveli pois tuntien arvonantoa.

Kadun päässä hän muisti, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pennyä tuolia varten Kensington Gardensissa. Mitä tehdä? Hän käveli saman matkan takaisin. Katusoittaja veteli parhaillaan »Arethusan» viimeistä säettä.

Lopetettuaan hän katsahti taakseen.

John sammalteli. Hänen mieleensä välähti, että hän kerjäsi nyt ensimmäisen kerran elämässään, ja totesi, että kutsumuksena se mahtaa olla aika työlästä harjoittaa.

»Voisittekohan antaa minulle pennyn takaisin siitä kuudenpennyn rahasta?» hän kysyi; ja saadakseen sen kuulumaan vähän paremmalta, hän lisäsi: »minulta on myös aivan lopussa».

Mies kaivoi viivyttelemättä esiin rahan.

»Ottakaa se vain kokonaan takaisin, sir», hän virkkoi nopeasti. »Se on teille enemmän tarpeen kuin minulle.»

John pudisti päätänsä.

»Antakaa minulle penny, jonka saitte kiinni katuojan reunalta.»

VI. KENSINGTON GARDENS.

Matka Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin on niin ankara asia, että minua voidaan syyllä moittia, jos sattuu silloin tällöin tekemään väärän käänteen. Löydämme äkkiä itsemme umpikujasta, ja meidän on pakko palata samaa tietä. Meillä oli mitä rehellisin aikomus omistaa edellinen luku Kensington Gardensille. Se alkoikin aivan kunniallisesti niissä merkeissä. Kensington Gardens on romaanin kotipaikka. Mikä voisikaan olla sen avonaisempaa? Mutta sitten sukeltaa jostakin esiin katusoittaja, ja hänestä täytyy suoriutua ensin, ennenkuin voimme astua askeltakaan eteenpäin.

Mutta nyt me voimme taas lähteä jatkamaan matkaamme tuohon kaukaiseen kaupunkiin, joka uinuu Adrianmeren helmassa.

Jos asutte Fetter Lanella, tarvitsette seuraavat ohjeet. Kävelkää suoraan Fetter Lanea Holborniin; kääntykää vasemmalle ensimmäisessä kulmassa ja jatkakaa Oxford Streetiä ja Bayswateria pitkin, kunnes saavutatte Victoria Gaten puiston aitauksen äärellä. Menette portista sisään. — Tämä on matkan alku.

Juuri tämän suunnan otti John Grey mainittuna huhtikuun aamuna, sellaisena vuonna, josta historia näyttää vaikenevan.

Tiedätte kai, että Lontoossa käytetään erästä matkustustapaa, joka ei tosin ole aivan sopusoinnussa ankarimpien kunniallisuuskäsitteiden kanssa, sillä se perustuu vääriin olettamuksiin. Ja jos nyt nykyaikaisen romaanin sankari alentuisi käyttämään sitä apukeinona matkalla Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin, niin hänelle täytyy antaa anteeksi kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että hänellä on vain penny taskussaan, ja se tarvitaan välttämättömästi istuinta varten Kensington Gardensissa. Toiseksi tämä inhimillisin kaikista puolusteluista, että kohtalon vainotessa mies eläköön nerollaan, niin kauan kuin ottaa kurituksenkin vaaran kannettavakseen.

Tässä on siis se menetelmä, jonka John Grey keksi jonakin puutteen innoittamana hetkenä. Ehkäpä sen ovat keksineet sadat muutkin tarvitsevaiset ja kaduneläjät — sen laita olkoon kuinka hyvänsä — mutta joka tapauksessa John Grey löysi omasta älystään tämän petollisen tavan huokealla matkustamiseen — ehdottomasti huokein tapa minun tuntemistani.

Olette matkalla Holbornesta Victoria Gatelle — hyvä. Teidän on noustava ensimmäiseen raitiovaunuun, jonka näette menevän aikomaanne suuntaan; tarttukaa kaiteeseen ja nouskaa hitaasti katolle, vakuuttauduttuanne ensin siitä, että konduktööri ei ole siellä. Jos olette tehnyt sen taitavasti ja harkitun suunnitelman mukaisesti, niin vaunu on ehtinyt taivaltaa jo yhden pysäkin ohi. Sitten kysytte kohteliaasti konduktöörin huomatessanne, onko vaunu menossa sinne suuntaan, minne ette itse varmastikaan aio. Keskustelu voi sujua esimerkiksi tähän tapaan:

»Meneekö tämä Paddingtonin asemalle?»

»Ei, sir; me ajamme suoraan Shepherd's Bushiin.»

»Mutta minä luulin, että näillä vihreillä vaunuilla pääsee
Paddingtoniin?»

»Vihreät menevät kyllä, mutt'ei nämä.»

»Oh — tosiaankin — nyt minä muistan — niillä on keltainen raita — teillä on punainen, eikö niin?»

»Aivan oikein.»

»Voi, olen pahoillani» — ja te alatte kömpiä hitaasti rappusia alas.

»Mutta me sivuutamme Edgware Roadin, ja sieltä voisitte ottaa ylimenon
Paddingtoniin.»

Pari silmänräpäystä seisotte rapulla ja koetatte selittää hänelle tehottomasti — tai tehokkaasti, samantekevää, kunhan vain saatte ajan kulumaan miksi pidätte parempana suoraan määräpaikkaanne menevän vaunun. Sitten olettekin saapunut jo seuraavalle pysäkille ja siinä astutte alas. Tämän toistatte niin usein kuin tarvitaan, ja lopuksi huomaatte matkan suoritetuksi, ja penny on vielä jäljellä tuolia varten Kensington Gardensissa. Menetelmä täytyy jättää omantuntonne asiaksi. Mutta vaikka kieltäytyisittekin itse sitä käyttämästä, niin olette saanut kuitenkin ilon tuomita sellaisia, jotka siihen turvautuvat, niin että paljastuksesta on kuitenkin ollut jotakin hyötyä. Omasta puolestani, sitten kun John Grey kertoi sen minulle, olen tehnyt kumpaakin — tuntenut pelkkää iloa tuomitessani noita syntisiä ja käyttänyt sitä useasti tilanteessa, jolloin taskussa on ollut yksi penny tuolin vuokraamiseksi Kensington Gardensissa.

Tätä kulkuneuvoa käyttäen John Grey siis saapui Kensington Gardensiin perjantaiaamuna — tuona perjantaiaamuna, joka tuli olemaan niin käänteentekevä tämän kertomuksen kehitykselle.

Kuukauden alku oli ollut liian kylmä, jotta olisi voinut aloittaa teentarjoilua isojen sienimäisten päivänvalojen alla. Niin vaatimattomalla summalla kuin yhdellä shillingillä siellä saa iltapäiväteen, josta koko joukko varpusia ja kyyhkysiä syö samalla itsensä kylläisiksi. Mutta tänä päivänä olisi kaupan saattanut aloittaa suurella menestyksellä. Joka tuulen leyhkässä oli lämmin keväinen tuntu, se liiti tanssiellen pitkin puiston polkuja. Tulipunaiset tulpaanit nyökyttelivät sille, pääsiäisliljat keimailivat, kumartelivat ja huojuivat, saaden tartunnan tanssivan kevättuulen askelista. Kun kevät tulee iloisesti meidän maahamme, ei maailmassa ole paikkaa sen vertaista. Browninginkin täytyi kirjoittaa itse Suloisen Järjettömyyden Kaupungin sydämessä —

»Oi, jos koton' oisin, on siellä huhtikuu!»

Matka Fetter Lanelta Kensington Gardensin kukkakentille on huikea. Ah, teillä ei ole aavistustakaan, mitkä maanosat ovat näitten kukkatarhojen ja Fetter Lanen välillä! Matkaa on mahdollisesti kolme mailia — mutta samoinkuin iäisyyteen nähden ei ole aikaa, samoin avaruutta ei voi mitata välimatkoilla. On olemassa vain eroavaisuus — ja kärsimys. Ne mittaavat kaiken.

John meni ensin katsomaan kukkasistutuksia, nauttimaan noiden ihmeellisten kasvien väreistä ja tuoksusta, jotka kohoavat aarteineen mustan mullan salaperäisestä povesta. Jos käsittelee turvetta, se likaa kädet — missä siinä piilee voima, joka antaa tulpaaneille sen heleän punan? Onko persialainen runoilija arvannut salaisuuden? Onko se haudatun Caesarin verta? Sitä voi sanoa mysteeriksi — kaikki maailman suuret asiat ovat mysteerejä. Mistä sitten tulpaani saaneekaan värinsä, niin joka tapauksessa sitä on lämmittävää tarkastella ja ajatella tultuaan nokisten, tympeitten tiilitalojen taikapiiristä Fetter Lanelta.

John seisoi keskellä kukkasarkoja, ja hänen silmänsä juopuivat värien yltäkylläisyydestä. Siellä oli punaisia tulpaaneja, keltaisia tulpaaneja, sinipunaisia, ruskeanpunaisia. Pieni kyttyräselkä oli jo siellä myös niitä maalaamassa, kumartuneena melkein kiinni taulunjalustaan, kiinnittäen enemmän värejä sydämeensä kuin ehkä koskaan oli onnistunut kiinnittämään kankaalleen.

Hän tuli aina, tuo pieni kyttyräselkä, joka vuosi ja joka vuodenaika; ja kevät ja kesä, syksy ja talvi näki hänet maalaamassa Kensington Gardensissa; ja keväät ja kesät, syksyt ja talvet tulevat vielä näkemään hänet maalaamassa rakastamaansa puistoa. Ja eräänä päivänä puisto odottaa häntä turhaan. Hän ei saavu enää koskaan. Musta multa ottaa hänet samoinkuin tulpaanin siemenen, ja ehkäpä hänen silmistään, jotka ovat juoneet niin kauan kukkien väriloistoa, jokin tulpaani saa kerran punaisen värinsä.

Ei suinkaan tällaisessa väitteessä ole herjausta? Meidän kaikkien on kuoltava. Jos pieni kyttyräselkä sattuu lukemaan tämän, hän ei varmaankaan vaadi minulta vahingonkorvausta, ellei hän kuulu helluntailiikkeeseen tai muuhun lahkoon, joka koettaa uhmata Ajan hävitystä. Ja kuinka hän voisikaan? Onhan hän nähnyt tulpaanien kuihtuvan.

Kukkasaralta John suuntasi kulkunsa lammikolle. Laivat olivat purjehtimassa. Karaistuneet merimiehet pitkät ruokovavat käsissään laskivat vesille aluksensa suoraan päin raikasta tuulta. Hei, noita uljaita laivoja ja reippaita sinisilmäisiä miehenalkuja, jotka seurasivat jännittyneinä Daisyn tai Kesäheilan palaamista aavan ulapan toiselta puolen — tai minkälaisia hullunkurisia nimiä noilla laivoilla mahtoikaan olla!

John otti tuolin tarkkaillakseen heitä. Pari harmaata purjehtijaa miehiä, joilla oli laaja kokemus laivoihin ja syvän veden purjehtimiseen nähden — sivuutti hänet alukset kainalossa.

»Minä purjehdin Friscoon viidessä minuutissa», sanoi toinen — »vien
Friscoon rautalastin».

»Mitä rautaa sinä käytät?» kysäisi toinen sellaisen lastin vaatimalla juhlallisuudella.

»Sisareni antoi minulle muutamia tukkaneuloja», kuului tuima vastaus.

Siinä on teille romaania! Matkalla Friscoon rautalastin kera!

Ajatelkaapas, mikä uhkarohkeus, mitkä vaarat, mikä suunnaton omaisuus kyseessä! Hänen sisarensa tukkaneulat! Mikä maailma, mikä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki, kun vain omaa tuollaisen uskon!

John levitti polvilleen lyhyen kertomuksensa, luki siitä muutamia rivejä, sitten sulki sen inhoten. Mitä hyötyä oli kertomusten kirjoittamisesta, kun tuollaiset seikkailut olivat liikkeellä? Ehkäpä pieni kyttyräselkäkin tunsi sen. Mitä hyötyä oli sileän kankaan töhrimisestä punavärillä, kun Jumala on maalannut punaiset tulpaaninsa ruskeaan maankamaraan? John nosti päänsä ja kysyi taivaalta. Miks'ei hän ollut saanut sisarta, joka olisi uskonut tukkaneulansa hänen haltuunsa, niin että hän olisi saattanut liittyä elämän ankaraan hyörinään, viemään rautalasteja kaukaisiin maihin?

Hän istui laiskasti tarkaten hienon laivan lähtöä Friscoon. Sysäys ruokovavalla ja se oli matkalla — aaltojen keinuteltavana. Keväinen tuulenpuuska täytti purjeet — mahdollisesti tulpaanien tuoksulla — ja kiihdytti sen matkaa, sillä aikaa kuin huolestunut isäntä, varjostaen silmiä käsillään, seurasi sitä, kun se sukelsi mahdollisten yhteentörmäyksien saavuttamattomiin.

Missähän se laskisi rantaan? Matka kesti täsmälleen viisi minuuttia, ja viime hetkessä pasaatituuli otti sen valtoihinsa — tällaista laivaa ja lastia täytyy tietysti pasaatituulen kuljettaa — ja toi sen suoraan siihen rantaan, missä John istui.

Kapteeni riensi pitkin rantaäyrästä korjaamaan sitä, ja jalavien alta nousi nuori tyttö kävellen häntä kohti.

»Luuletko, että ne ovat kaikki tallessa?» hän kysyi. Kapteeni katsoi ylös tuntien miehekästä ylpeyttä. »'Albatross' ei ole vielä koskaan heittänyt lastiaan laidan yli», hän sanoi kirkkaalla äänellä.

Tämä oli siis hänen sisarensa. Tuosta ihmeellisestä tukasta oli siis uljaan »Albatrossin» lasti peräisin. Tyttö käänsi päänsä syrjään salatakseen huvitetun hymyilynsä. Hän katsoi Johniin päin. Heidän silmänsä sattuivat yhteen.

Hän oli turkisvaippainen nainen, joka oli rukoillut Pyhää Josefia
Sardiniakadun kappelissa.

VII. ULJAAN »ALBATROSSIN» MATKA.

Tällä tavoin kohtalo ja yhteensattumisen pitkä käsi yhtyvät leikkiin jokaisen romaanin laadinnassa. Yhteensattumus järjestelee taitavasti. Onko sillä nyt sitten paljon työtä sovittaessaan yhteen Sardiniakadun kappelin ja Kensington Gardensin? Tuskin! Runoudessa ehkä ja valtateitten varsilla, saattaa olla; mutta tämä ei ole runoutta. Tämä on totta.

Romaani sitten, saadaksemme sille uuden määritelmän, on asianhaarojen ketju, joka epämääräisestä kaaoksesta sitoo kaksi elävää olentoa toisiinsa ja ohjaa ne määrättyyn loppupisteeseen. Loppuun, joka riippuu ketjusta itsestään ja saattaa olla sydän, hiuskiharainen tahi risti, tai tikari tai kruunu, — sitä ei voi koskaan tietää, ennenkuin viimeinen rengas on taottu.

Kun John katsoi Pyhän Josefin neidon silmiin — siten hän oli nimittänyt tuntematonta tuosta hetkestä lähtien — hän tunsi Kohtalon pistäneen sormensa leikkiin. Hän sanoi minulle kerran jälkeenpäin:

»Kohtaat tässä maailmassa vain ihmisiä, jotka olet määrätty kohtaamaan. Toivotteko tapaavanne heidät tai ette, on toinen seikka, eikä se mitenkään voi lahjoa Sattuman kättä.»

Hän tosin yleisti, mutta se on vaippa, jonka varjossa mies puhuu itsestään.

Olkoon kuinka hyvänsä, pitäköön tuo laki paikkansa tahi ei, he kohtasivat toisensa. John näki hänen silmissään jälleentuntevan välähdyksen; sitten hän nousi jaloilleen.

Tietoisuus siitä, että olette Kohtalon käsissä, antaa teille rohkeutta.
John marssi suoraan hänen luokseen ja nosti hattuaan.

»Nimeni on Grey», hän virkkoi, »John Grey. Olen vakuutettu siitä, että Pyhä Josef on jo esitellyt meidät, mutta unohtanut sanoa teille, kuka minä olen. Jos minä olen liian herkkäuskoinen, niin sanokaa vain, ja minä ymmärrän täydellisesti.»

Niin — mitä tähän vastaisi? Te voitte sanoa miehelle, että hän on julkea; mutta tuskin, kun hän tunkeilee tällä tavalla. Sitäpaitsi hänellä oli Kohtalo takanaan, joka pani sanat hänen suuhunsa.

Nainen hymyili. Oli mahdotonta menetellä toisin.

»Luuletteko, että Pyhä Josef hyväksyttäisiin meidän seurapiiriimme?» hän kysyi.

»Siitä ei ole epäilystäkään», John vastasi. »Pyhä Josef oli hyvin siisti mies.»

He kääntyivät kuullessaan kapteenin huudon, kun »Albatross» laski rantaan. Lasti purettiin viipymättä ja saatettiin riemuiten omistajalleen.

»Tämä on rautalasti», sanoi John. »Sitten me luullakseni olemme nyt
Friscossa.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Kuulin annettavan purjehdusmääräyksen Lontoon satamassa kymmenen minuuttia sitten.»

Nainen katsoi vuoroon veljeensä, vuoroin Johniin, salaten hymynsä. John tarkkasi häntä. Hän harkitsi nähtävästi mielessään, mitä tekisi.

»Ronald», hän sanoi, sitten kun silmät olivat lopettaneet vaelluksensa ja tulleet tulokseen, »tässä on ystäväni, — Mr. Grey».

Ronald tarjosi känsäistä kättään.

»Hyvää päivää, sir.»

Eikö tämä selvittänyt asioita? Pyhä Josef oli kestänyt koetuksen. Hän oli sanonut — »tämä on ystäväni».

He löivät kättä tarmokkaasti. Se oli yleinen tapa niiden kesken, jotka liikkuivat valtamerillä.

»Milloin aiot lähteä seuraavalle matkalle?» John kysyi.

»Niin pian kuin saamme hiekkalastin.»

»Ja minne matka tulee?⁸

»Lagoksen satamaan — Länsi-Afrikkaan.»

»Vaarallinen maa, eikö olekin? Kuumetta? Valkoisen miehen hauta, ja kaikkea muuta sellaista?»

»Niin on määräys», Ronald lausahti järkkymättömästi, katsoen sisareensa hyväksymistä varten.

»Etköhän sinä voisi toimittaa minun puolestani erästä salaista asiaa», John virkkoi. Hän pani pienen painon sanalle salainen. »Voisitko ottaa viedäksesi yksityispapereita ja hiipiä saartoketjun läpi?»

Yksityispapereita! Salainen toimitus! Saartoketjun murtaminen! Uljas laiva Albatross oli rakennettu juuri tuollaisia vaarallisia toimituksia varten.

John otti lyhyen kertomuksen taskustaan.

»Hyvä — pyytäisin sinua ottamaan tämän mukaasi Venetsian satamaan. Venetsian satamaan Adrianmeren rannalla, ja luovuttamaan sen omakätisesti eräälle — Thomas Greylle. Jos voit pitää sen salaisena etkä puhu sanaakaan kenellekään tehtävästäsi, niin ansaitset pienen omaisuuden. Oletko halukas ryhtymään siihen, ja ottamaan osaa voittoon?»

»Teemme parhaamme, sir», Ronald vastasi.

Sitten vietiin salaiset paperit laivaan — uljas laiva Albatross purjehti tiehensä.

Toinen merimies tuli juuri, kun hän oli nostanut purjeet.

»Mitä lastia sinulla on tällä kertaa?» hän kuiskasi.

Ronald käveli edelleen.

»En saa sanoa», hän vastasi jämerästi, ja sellainen salaperäisyyden tunnustus jätti hänet alttiiksi kaikille hyökkäyksen vaaroille. Ehkäpä tuo toinen merimies otettiinkin luottamukseen osalliseksi ja hän sai sitten leikkiä Thomas Greytä lammikon toisella puolella. Vaikea tietää. Ei voi olla koskaan varma, mitä saattaa tapahtua romanttisen seikkailun maailmassa.

John seurasi heidän poistumistaan, jottei hänen intonsa saada puhutella siskoa yksin olisi ollut liian silmiinpistävä. Sitten hän kääntyi, ehdotti istuttavaksi jalavain alle, ja he kävelivät hiljaisuuden vallitessa ruohikon poikki kahden pienen tuolin luokse, jotka olivat aivan lähekkäin.

He istuutuivat, vieläkin äänettöminä, katsellen ihmisiä, jotka kävelivät lammikon rannalla risteilevillä poluilla. Lapsenhoitajia ja lapsia lukemattomat määrät, sillä Kensington Gardensissa kasvaa lapsia kuin tulpaaneja. Aurinko tuo ne esille niinkuin tulpaanitkin, ja puutarhurit istuttavat ne puiden alle. Joka toinen ohikulkija tänä aurinkoisena huhtikuun päivänä oli puutarhuri oman tulpaaninsa tai tulpaaniensa kanssa; muutamat punaisia, toiset valkoisia, jotkut vasta nupussa, toiset jo täysinpuhjenneina. Niin, niin — Kensington Gardens on ihmeellinen paikka edistämään kasvamista.

Mutta oli siellä muitakin kävelijöitä; olivat Darbyt ja Joanit,
Edwardit ja Angelinat.

Sitten siellä kulki kaksi juhlallista valkoista nunnaa, korkeakantaisissa kengissä ja ristit riippuen vyötäisiltä.

Pyhän Josefin neito katsoi Johniin. John katsoi häneen.

Neito kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

»Protestantti?»

John nyökkäsi, hymyillen.

Tämä mursi hiljaisuuden. Sitten he juttelivat ensiksi Pyhästä Josefista.

»Rukoiletteko aina Pyhää Josefia?» John kysyi.

»Ei, — en aina — vain muutamia asioita. Minä pidän hänestä hirveän paljon, mutta Pyhä Cecilia on minun pyhimykseni. Minä en pidä hänen ulkomuodostaan, syystä tai toisesta. Minä tiedän kyllä, että hän on äärettömän hyvä; mutta minä en pidä hänen parrastaan. Hänelle annetaan aina ruskea parta, ja minä vihaan ruskeapartaista miestä.»

»Minä näin kerran harmaapartaisen Pyhän Josefin», John sanoi.

»Harmaa —! Mutta eihän hän ollut vanha.»

»Ei. Mutta tämä, jonka minä näin, oli harmaa. Se oli Ardmoressa, pienessä irlantilaisessa kalastajakylässä. Voi, teidän pitäisi nähdä Ardmore. Taivas tulee siellä lähemmäksi merta kuin missään tuntemassani paikassa.»

»Mutta teidän piti kertoa Pyhästä Josefista?»

»Oh — Pyhä Josef! Kas, siellä oli eräs rouva, joka oli hyvin kiihkeä raittiudenystävä. Hän perusti pieniä raittiuskahviloita kaikkialle maaseudulle ja pani niiden seinille Cruikshankin kertomuksesta 'Pullo' otettuja kuvia kehystettyinä. Saadakseen Kohtalottaret suopeiksi Ardmoren kahvilalle hän päätti asettaa nurkkaan St. Daeclanin, tämän seudun suojeluspyhimyksen kuvan. Niinpä hän lähetti Corkista hakemaan Pyhän Daeclanin patsasta. Mutta mainittu pyhimys ei nyt yleensä ole erikoisen laajalti tunnettu.»

»En ole koskaan kuullut hänestä», sanoi Pyhän Josefin neito.

»En minäkään, ennenkuin tulin Ardmoreen. No niin, yhtäkaikki, Corkissa ei ollut patsasta. Mutta sieltä vastattiin: 'Eikö Pyhän Josefin kuva kelpaisi yhtä hyvin?' No, hätätilassa niinkin. Aivan oikein, se tulikin — Pyhä Josef ruskeine partoineen.»

»'Kunpa olisimme saaneet Pyhän Daeclanin!' he sanoivat kuvaa katsellessaan. 'Mutta hänhän on liian nuori St. Daeclaniksi — St. Daeclan oli vanha mies.'»

»Luullakseni heidän mieleensä ei juolahtanut, ettei St. Daeclan ollut luultavasti syntynyt vanhana; mutta tällä tavoin he joka tapauksessa haastelivat. He saivat Foleylta sekatavarakaupasta maalipurkin ja maalasivat Pyhän Josefin ruskean parran harmaaksi, tehden sen liikuttavalla hartaudella. Kultakirjaimet pestiin pois ja niiden tilalle maalattiin Pyhän Daeelanin nimi.»

Pyhän Josefin neito hymyili.

»Oletteko sepittänyt tuon?» hän kysyi.

John pudisti päätään.

»No niin, kahvila avattiin ja kyläkirkon kuoro alkoi laulaa, ja kansa läheltä ja kaukaa tuli katsomaan vihkimysjuhlallisuuksia. Heillä ei tosin ollut mitään halua raittiuteen, mutta he rakastivat juhlamenoja. He kasaantuivat pieneen halliin ja ällistelivät suut auki tuota väärää kuvaa, joka kantoi St. Daeelanin nimeä. Ja vanhat mummot korottivat kätensä ja sanoivat: 'Oi, totta totisesti, ylistetty olkoon Luoja! Hän se on itse, ilmi elävänä, totisesti! Emme ole koskaan nähneet hänestä parempaa kuvaa!'»

John kääntyi ja vilkaisi seuralaiseensa.

»Ja siellä se on vielä tänäkin päivänä», hän lisäsi, »parhaana esimerkkinä vahvasta uskosta ja huonosta maalauksesta mitä koskaan olen nähnyt».

»Sepä oli sievä pikku tarina», sanoi toinen; ja hän katsoi Johniin silmin, joissa ihailu ja hämilläänolo taistelivat niin ihastuttavasti keskenään, että ne molemmat oli pakko ottaa kohteliaisuudeksi.

»Tiedättekö, te hämmästytätte minua?» hän jatkoi.

»Minä näen sen», John sanoi.

»Näette?»

»Silmistänne!»

»Näettekö tosiaankin?»

»Kyllä. Te ihmettelitte juuri, kuinka minä saatoin olla rukoilemassa Pyhää Josefia — luultavasti rahaa saadakseni — vanhassa sinisessä sarkapuvussa, johon ei todellakaan oltu tuhlattu paljon rahaa, ja nyt saatan istua täällä Kensington Gardensissa kertoilemassa teille — kuten suvaitsitte juuri sanoa — sievää pikku tarinaa.»

»Aivan niin. Sitä minä juuri ihmettelin.»

»Ja minä», John virkkoi, »olen ihmetellyt juuri sitä samaa teistä».

Minne tämä keskustelu oli oikeastaan heitä viemässä? He olivat juuri alkaneet polkea neitseellistä multaa, josta hedelmät syntyvät ja kehkeytyvät. On ihmeellinen hetki, kun kaksi sielua koskettaa toisiaan. Voitte tuntea kosketuksen selvästi kipinöivän sormenpäissänne.

Mitähän he olisivat nyt puhuneetkaan? Ehkä John olisi nyt saanut kuulla, minkä vuoksi hän oli rukoillut Pyhää Josefia; mutta silloin tuli Albatrossin kapteeni tuoden saamansa paperit.

»Oletteko te eräs Thomas Grey?» hän kysyi.

»Sama mies», vastasi John.

»Tässä on salaisia papereita, jotka minun on luovutettava teille omakätisesti. Jos säilytätte salaisuuden voitte ansaita suuren omaisuuden.»

John otti lyhyen kertomuksensa.

»Salaisuus tulee säilymään», hän sanoi.