John kertoi hänelle. Tätä varten hän oli kaivannut naista — ensin äitiään, sitten Mrs. Rowsea, sitten pientä konekirjoittajatarta, sitten Jilliä itseään. Sillä mies voi kertoa vain naiselle tällaisista asioista — kukaan muu ei ymmärtäisi.
Ja kun hän oli kuullut sen kaikki, hän katsoi Johnin silmiin hymyillen, vaikka kyynelet himmensivät hänen katseensa.
»Sitten minä arvaan olevani kärpänen meripihkassa», hän sanoi. »Siitä ei tule puhdasta helmeä, ennenkuin minä olen poistunut. Sitähän sinä tarkoitat?»
Ja ottaen Johnin pään käsiensä väliin hän suuteli tämän otsaa. »Sinä olet hupsu pieni poikanen», hän sanoi hymyillen vaivaisesti.
Hän oli hieno lady, koska saattoi sanoa Johnia hupsuksi pikku poikaseksi — hän oli jalo nainen, koska osasi hymyillä eikä näyttänyt haavoittumistaan. John oli halunnut häntä omalla tavallaan, heidän tavallaan, samalla tapaa kuin millä hänkin oli kaivannut Johnia. Jokainen mies haluaa jotakin naista tällä tavalla, ja löytyy hyviä naisia, jotka suostuvat täyttämään tämän tarpeen, yhtä hyvin kuin huonoja naisia, jotka kavahtavat sitä. Ja nyt, John ei tarvinnut häntä enää. Hänen oli tunnossaan taivutettava päänsä jollekin, jota hän ei voinut ymmärtää, jollekin, jota hän ei voinut täyttää. John rakasti. Ja he olivat välttäneet sen niin helposti».
»Aiotteko mennä naimisiin?» hän kysyi. Hän halusi oikeastaan kipeästi saada kysyä, minkä näköinen tuo toinen oli.
John kohautti olkapäitään.
»Etkö tiedä»?
»En. En tiedä.»
»Rakastaako hän sinua?»
»En saata sanoa.»
»Etkö ole kysynyt häneltä?»
»En, emme ole puhuneet siitä sanaakaan.»
Hän hymyili.
»Miksi sitten lähetät minut tieheni?»
»Koska — minä tunnen itseni. Tulee aika — minä en tietänyt sitä — jolloin sinä tiedät — aika jolloin sinä et löydä anteeksiantoa vetoamalla inhimilliseen heikkouteen — jolloin et haluakaan tarjota anteeksiantoa — jolloin ei tarjoudu muuta kuin yksi tie, se jonka minä olen juuri valinnut. Minä olen sanansaivartelija, totta kyllä. Sinähän olet sanonut minua siksi, ennen. Sinulle minä olen saivartelija — monille muille samoin. Mutta jossakin epäselvän pääni sopukassa minulla on ihanne — niinkuin kaikilla muillakin — niinkuin sinullakin. Mutta nyt minä olen löytänyt keinon saadakseni sen ilmi. Sinä sanot, että minä olen rakastunut — kaikki sanovat sitä sillä nimellä. Minä sanoisin mieluummin: minä rakastan — joka on aivan eri asia. Ihmiset rakastuvat ja kylmenevät taas kuin intiankautsukkipallot, jotka hyppivät vesisäteen latvassa. Mutta tämän täytyy olla pysyvää, ja vain kerran tai kaksi saattaa elämässään löytää mahdollisuudet sen ilmenemiseen. Mutta se on olemassa koko ajan; ja joskus se on tummatukkainen nainen ja toisinaan taas kultatukkainen — mutta tunne, sydän on sama. Se on sama rakkaus — rakkaus hyvään — rakkaus kauniiseen — rakkaus siihen, joka on läpeensä puhdasta. Ja kun sinä kohtaat sen, niin sinä uhraat sille kaiken. Ja jollet kohtaa sitä, niin tulet ajamaan sitä takaa koko elämäsi ajan — jollet kadota sydäntäsi tai luonnettasi tai hävitä luonteenlujuuttasi — silloin tuo ihmeellinen johtotähti sammuu. Se häipyy näkyvistäsi häipymistään, kunnes rupeat tavoittelemaan tuota toista — kuten sinä nimität sitä — rakastumista.»
»Luuletko, että meillä kaikilla on tämä ihanne?» nainen kysyi.
»Kyllä, joka ainoalla meistä.»
Nainen kohautti olkapäitään. »Sitten minä kai olen kadottanut sen?»
»Ei, en usko sitä. Näin silmissäsi kyyneliä nyt juuri.»
XVIII. YSTÄVYYDEN SINETTI.
John osti aition oopperanäytäntöön. Hyvin järkevä temppu, kun on jo velkaa kaksi neljännestä kolmenkymmenen punnan suuruisesta vuotuiskorostaan. Aition varaaminen koko vuodeksi on tarpeetonta, tuomittavaa ylellisyyttä, sillä siitä ei ole hyötyä teille itsellenne vaan ystävillenne.
Kun John otti aition kolmannelta riviltä, niin se merkitsi hänelle voin ja leivän, päivällisen ja teen kiinnittämistä tuohon pieneen paperisuikaleeseen. Lipunmyyjä sitä ei kylläkään tietänyt, hän luuli kysymyksen olevan kolmesta guineasta. Hän otti rahat huolimattomasti kouraansa ajattelematta, että se voisi olla jotakin muuta kuin kuningaskunnan rahaa. Kukapa saattaisikaan tulla Covent Gardenin lippumyymälään tarjoamaan voita ja leipää, saadakseen sillä lipun kolmannen rivin aitioon? Mutta lipunmyyjät eivät ole herkkiä huomaamaan, sillä koko joukko ihmisiä tekee juuri sillä tavalla.
Juuri Johnin takana oli vanha rouva, joka työnsi luukusta sisään kaikki lämpimät kevät-alusvaatteensa ja pienen kauniin pitsihilkan, joka olisi näyttänyt kovasti herttaiselta hänen valkoisessa päässään saapuvina kesäiltoina.
»Minä haluan permantopaikan tiistai-illaksi», hän sanoi.
Ja samalla tajuamattomalla ja tylsällä tavalla lipunmyyjä vähääkään hämmästymättä pyyhkäisi kämmenellään kaikki lämpimät alusvaatteet ja pienen pitsihilkan sanomatta sanaakaan. Mutta varjelkoon, kuinka hän olisi loukkaantunut kuullessaan, että hän oli aivan yksinkertaisesti toisen luokan alusvaatteiden välittäjä! Häntä ei olisi paljoa lepyttänyt tieto, ettei alusvaatteita oltu koskaan pidetty, ettei niitä itse asiassa oltu ostettukaan.
Tällä tavalla juuri hän otti Johnin voin ja leivän ja antoi hänelle sijaan kolmannen rivin aition. Sinä iltana esitettiin La Bohème.
Samana iltana Jill oli menossa tanssiaisiin, suojelijanaan eräs naimisissa oleva koulutoverinsa — Mrs. Crossthwaite. Ja Mrs. Crossthwaite tiesi kaiken; ei siksi, että sitä olisi hänelle kerrottu. Se ei ole tapana naisten kesken. Ne kertovat toisilleen mitä ovat haluavinaan toisen uskovan — ja kuitenkin kumpikin on kaikesta selvillä.
Kyseessä oli kutsu tanssiaisiin — muuten kyllä aivan hyväksyttäviin. Mrs. Dealtry ei voinut saapua niihin, sillä hänellä oli päivälliskutsut. Jill ehdotti Mrs. Crossthwaitea suojelijakseen ja meni hänen luokseen teelle, tavattuaan ensin aamulla Johnin.
Ensin hän jutteli tanssiaisista. Mrs. Crossthwaite oli ihastunut. Hän oli tanssinut intohimoisesti sydämessään sitten naimisiinmenonsa — mutta vain sydämessään, ja naisen sydän on sentään liian mahdoton tanssilattiaksi. Sellainen tanssi väsyttää sydämen, mutta ei jalkoja.
Saatuaan hänen suostumuksensa — helppo tehtävä, kesti viisi minuuttia — Jill alkoi varovan vaatimattomasti haastella erään John Grey -nimisen kirjailijan teoksista. Mrs. Crossthwaite oli lukenut yhden hänen kirjoistaan ja arveli sen olevan huomattavasti keskitason yläpuolella, mutta se oli ollut hirveän surullinen. Hän ei pitänyt surullisista kirjoista. Elämässä on niin paljon murheellista ilmankin j.n.e.
Tästä Jill johti puheen naisille ominaisella kätevyydellä Johnin persoonaan ja heidän tuttavuuteensa. Ah, se oli hirveän vaikea tehtävä, sillä koulutoveri, joka on mennyt naimisiin, on tykkänään eri ihminen kuin se tytönheilakka, joka oli valmis kiipeämään alas räystäskourua pitkin salaiseen kohtaukseen. Ja alhaalla odotti vaaleakiharainen poika lakki uljaasti niskassa, sama, joka oli piilottanut kirjeen rukouskirjaan hautajaismenojen kohdalle. Avioliitto ryöstää tavallisesti koulutoverilta rohkeuden; sillä vaikk'ei hän koskaan kiivennytkään kourua alas, hän soisi kuitenkin mielellään teidän luulevan, että se oli tapahtumaisillaan. Hänellä oli jo toinen jalka ikkunalaudalla, mutta juuri samassa kuului opettajattaren ääni käytävästä. Ja hän menettää toisinaan rohkeutensa naimisiin mentyään. Niin että Jillin täytyi edetä varovaisesti.
He puhuivat enemmän hänen kirjoistaan. Hän oli hyvin mielenkiintoinen. Hänen mielipiteensä olivat itsenäisiä. Oli todellakin hirveän sääli, ettei hän tahtonut sanoa olinpaikkaansa, mutta Mrs. Crossthwaite ei näyttänyt välittävän siitä. Aluksi hän oli ilmaissut hyväksymisensä Mrs. Dealtryn toimenpiteiden johdosta; mutta sitten — John oli Marttyyriklubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli myöskin saman klubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli tietysti melkein yhtä ihmeteltävä persoonallisuus kuin Mr. Crossthwaite itse. Niin että mitä oli oikeastaan väliä sillä, missä hän asui? Miehen asema on hänen klubinsa. Mrs. Crossthwaite selitti, ettei hän ollut ollenkaan utelias Johnin asuinpaikkaan nähden.
Sitten, Jill ei ollut koskaan nähnyt Bohèmea. Hänen vanhempansa eivät olleet musikaalisia. He vihasivat sitä. Hän taas rakasti sitä. Tämä oli nyt hänen elämänsä suuri tilaisuus. John toisi hänet tietysti takaisin tanssiaisiin, eikä kenenkään tarvitsisi tietää hänen poissaolostaan. Ja oopperan väliajoilla he puhuisivat hänen teoksistaan. Muusta he eivät koskaan puhuneetkaan. Hän tunsi Johnin kunnianhimon, hänen kaikki toiveensa. Kerran tai pari John oli hyväksynyt hänen neuvonsa, vaikk'ei hän todellakaan ymmärtänyt mitään. Hän oli vain tuntenut niin; mutta John oli tuntenut silloin samalla tavalla, ja muutos oli tehty. Hän sanoi, että Jill auttoi häntä, ja se olikin ainoa seikka heidän välillään. Tärkein asianhaara oli, ettei Jill ollut koskaan nähnyt Bohèmea eikä tulisi koskaan näkemäänkään, jos hän nyt kieltäytyisi tästä tilaisuudesta.
Kaikki nämä eri kohdat Jill esitti hiljaisella, voittavan suostuttelevalla tavalla — yksinkertaisesti ja rehellisesti; mutta pääasiallisin syy, jonka vuoksi Mrs. Crossthwaite suostui ottamaan osaa tähän salaliittoon oli se, ettei hän uskonut Jillin puheesta yhtään sanaa.
Niin saatiin siis asia, järjestetyksi. Tanssiaishuoneiston eteishallissa John virallisesti esiteltiin »esiliinalle», ennenkuin hän kuljetti tämän aarteen pois. Sitten he astuivat vaunuihin.
»Oopperaan», sanoi John huolettomasti, niinkuin hän olisi ajanut sinne jokseenkin joka ilta koko elämänsä ajan; sillä kun olette vaihtanut leipänne ja voinne ooppera-aitioon, niin nälkä saa teidät puhumaan sillä äänellä. Tämäkin on ilo, jonka menetätte tilatessanne aition koko vuodeksi.
Ja kun he olivat joutuneet liikenteen pyörteeseen — tuohon toistensa sivuuttamiseen, joka on kuin kuva elämän virrasta — ja kun hänen sydämensä oli lakannut lyömästä hieman vähemmän — kuin pelästyneen leivosen siivet häkkinsä ikkunoita vasten — Jill katkaisi hiljaisuuden.
»Mitä Mrs. Crossthwaite sanoi teille, kun minä menin hakemaan kappaani?» hän kysyi.
»Hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua käymään tervehtimässä heitä.»
»Ah! — Olen iloinen siitä! Sanoiko hän muutakin?'
»Hän kysyi, asunko minä Lontoossa ympäri vuoden. Minä sanoin asuvani — paitsi yhtä kuukautta, jolloin matkustan aina Venetsiaan. Sitten hän kysyi, missä osassa Lontoota minä asun.»
»Kysyikö hän?»
»Kyllä.»
Jill oli vaiti muutamia hetkiä. Naisen elämässä on aina mielenkiintoinen hetki, jolloin saa tietää jotakin omasta sukupuolestaan.
»Ja mitä te vastasitte?» hän kysyi.
John nauroi. Hän arveli selviytyneensä siitä aika ovelasti.
»Oo — minä sain huoneiston», hän oli sanonut, »juuri St-Paulin ja
Strandin väliltä». Joka saattaa olla vaikka Inner Temple, jos te
ajattelette asiaa ystävällisellä mielellä. Hän kertoi vastauksensa
Jillille, ja tämä hymyili.
»Ja onko se St Paulin ja Strandin välillä?» hän kysyi.
»Summittain sanoen — kyllä — mutta hyvin summittain sanoen.»
Jill oli taas hiljaa. Olikohan siihen syynä todellakin hänen köyhyytensä — tai ettei hänellä ainakaan ollut niin paljoa, että olisi voinut asua hyvämaineisessa kaupunginosassa? Tätäköhän hän mahtoi olla rukoilemassa Pyhältä Josefilta kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta? Mutta hän oli Marttyyriklubin jäsen ja nyt hän oli tilannut aition Covent Gardenista. Hän vilkaisi nopeasti Johnin kasvoihin. Tässä oli enemmän salaperäisyyttä kuin mitä hänen tiedonhalunsa saattoi oikeastaan sietää.
»Muistatteko, mitä sanoitte minulle kerran», hän aloitti, »naisesta, jolla on ymmärtämyksen lahja?»
»Kyllä; ensimmäisenä päivänä tavatessamme toisemme Kensington
Gardensissa.»
»Hyvä; pidättekö minua ehdottomasti lahjattomana tässä suhteessa?»
John tutki tarkkaan hänen silmiään. Muistikohan Jill kaiken, mitä hän oli sanonut naisesta, jolle Jumala on suonut hyvän ymmärtämyksen lahjan? Tajuksiko Jill myönnytyksen sisältämän tunnustuksen — sillä hän uskoi Jillin omaavan tuon lahjan? Jill oli nuori kylläkin — tyttönen, lapsi, vauva — juuri kaksikymmentäyksi-vuotias. Mutta ymmärtämys on Luojan lahja eikä riipu kokemuksesta. Se on lahja samoinkuin nerous ja juuri samanluonteinen. Ehdoton yksinkertaisuus on sen lähde, ja mukanaan se tuo palkkana sydämen nuoruuden, joka ei riipu vuosista. Kokemus näyttää teille, että maailma on täynnä pahaa — ajatusten ja tekojen syntejä. Mutta jos teillä on jumalallinen ymmärtämyksen lahja, niin teidän lapsensydämenne kykenee näkemään hyvää kaikessa.
Sellaista kohtaan ei voi olla salaisuuksia eikä tekojaan voi piilottaa; sillä ei kukaan tahdo tehdä pahaa, mutta se kasvaa hänen sisäistä tahtoansa voimakkaammaksi. Ja tätä eivät monet ymmärrä, niin että tunnustus jää useimmiten tekemättä.
Ja jos John tunnustaisi, että hänellä oli tuo lahja, niin täytyisi hänen kertoa myöskin kaikki, mitä oli oppinut pääsiäissunnuntaina. Kysyikö Jill mahdollisesti siitä syystä? Halusiko hän tietää? Omalla tavallaan John oli aikonut kertoa hänelle, mutta ei tällä tavalla. Ja siksi hän etsi Jillin silmiä, mutta sai etsiä turhaan.
»Miksi sitä kysytte?» hän sanoi lopulta.
»Siksi — jos luulette minulla olevan ensinkään ymmärtämystä, ettekö luule minun käsittävän, vaikka sanoisitte asuvanne —» hän ei osannut ajatella kyllin köyhää asuinpaikkaa; tuskinpa hän tiesikään sellaista.
»Bedford-puistossa?» ehdotti John.
»No, — vaikka — Bedford-puistossa.»
»Te haluatte siis tietää, missä minä asun?»
»Kyllä.»
»Miksi?»
Jill katsoi häneen aivan kirkkaasti.
»No hyvä — ylpeyttä, luullakseni. Me olemme hyviä ystäviä, ainakin toivon sitä. Minusta tuntuu, että voisin kertoa teille mitä hyvänsä, ja luullakseni olen hiukan loukkaantunut, koska ette kerro. Teillä on varmasti pätevät syynne, miksi ette kerro vanhemmilleni, mutta se ei ole estänyt minua pitämästä teitä ystävänäni vastoin heidän toivomuksiaan. Minä myönnän, etteivät he ymmärtäisi. Mutta enköhän minä voisi. Olen varma siitä että voisin.»
Hänen valkohansikkainen kätensä lepäsi vaunun ovea vasten hänen edessään. John katsoi sitä hetkisen ja sitten, sydän sykkien pelosta, ilosta, yllätyksestä — tuhansista liikutuksista, jotka virtasivat yhteen, hän otti sen omaan käteensä ja puristaen kunnioittavasti antoi sen taas pudota.
»Tiedän, että voitte», hän vastasi syvään henkäisten. Ja sitten hän kertoi.
Muistiko Jill Wrigglesworthin? Unohtaisiko hän sitä koskaan? Korkeaselkäiset tuolit, papukaija häkissään keskellä huonetta, sahajauhot lattialla! Ja kukapa voisi unohtaa nimen Wrigglesworth?
Muistiko hän pienen vihanneskaupan, jonka John oli näyttänyt hänelle, ja kuinka hän oli sanonut haluavansa yhtä sellaista rusoposkista omenaa, joita oli ladottu ikkunaan? Mutta John oli vastannut välttelevästi, osoittamatta lainkaan halua sen hänelle lahjoittamiseen? Kyllä, hän muisti.
No, niin — sen vuoksi, että hän asui juuri tuon vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella — kaupan kohdalla olevat kaksi ikkunaa olivat hänen.
Jonkin aikaa Jill tuijotti häneen hämmästyneenä; sitten hän kiinnitti katseensa ulkopuoliseen liikenteeseen. Hänen mielessään risteilivät ne uudet kiihdyttävät kokemukset, joita hän oli tuntenut ollessaan Johnin vieraana lunchilla. Salaperäisyys, uutuus, ummehtunut pieni ravintola, kaikki tuo oli näyttänyt silloin äärettömän romantilliselta. Pöytäliina ei ollut moitteettoman puhdas, mutta korkeaselkäiset tuolit olivat olleet siellä lähes kaksi vuosisataa. Tarjoilija oli tuttavallinen; mutta John selitti hänelle, että se kuului asiaan eikä siitä maksanut loukkaantua enemmän kuin papukaijankaan huomautuksista. Kaikki ne yhteensä muodostivat Wrigglesworthin; ja hän oli hyväksynyt kaiken Romaaniin kuuluvana. Mutta asua siellä! Hän muisti äkkiä, minkälaiset ihmiset olivat kulkeneet siellä sisään ja ulos ovista; sitten hän taas käänsi katseensa Johniin.
»Te olette siis hyvin köyhä?» hän virkkoi hiljaa.
»Jos tarkoitatte, ettei minulla ole paljon rahaa», John sanoi.
»Niin.»
»Sitten köyhä on oikea sana.»
Hän istui ja vartosi hiljaisuudessa. Jill ajatteli kiinteästi. John voi seurata hänen ajatuksiaan silmistä, samoinkuin näkee pilven varjojen liukuvan veden halki. Juuri nyt hän vaistosi Jillin ymmärtävän huolimatta kaikista istutetuista, perinnäisistä mielipiteistä. Mutta hän odotti Jillin puhuvan ensiksi. Hetki oli tämän. Hän uskoi Jillin saavan siitä esille parhaan mahdollisen.
»Miksi ette pyytänyt minua mukaanne katsomaan huoneitanne, kun olimme syöneet Wrigglesworthilla?» kysyi Jill äkkiä — ja Johnkin, joka odotti yksinkertaisuutta ja toivoi ymmärrystä, meni hämilleen.
»Pyytää teitä sinne? Noihin huoneisiin? Pienen vihanneskaupan yläpuolelle? Ylös noita matottomia portaita?»
Ja samassa he huomasivat olevansa oopperatalon portaitten edustalla; seuraavassa hetkessä ihmistungoksessa eteisessä; sitten ahtaan käytävän kautta kolmannen rivin etuaitiossa.
Vahtimestari avasi oven. He astuivat sisään kuin lapset, joiden on sallittu tulla salonkiin päivällisen jälkeen. Ja kaikki oli hyvin ihmeellistä, säkenöivä valopilvi ja ihmismeri heidän alapuolellaan. Oli todellista romaania tulla päästetyksi pieneen aitioon seinän vieressä, — pieneen aitioon, joka sulki heidät syliinsä niin turvallisesti ja erotti heidät penikulmien päähän ympäröivistä ihmisistä. Jillin sydän leiskui odotuksesta ja pelosta, sillä olihan tämä kiellettyä hedelmää. Ensimmäisinä kymmenenä minuuttina hän tuskin olisi hämmästynyt, jos aition ovi heidän takanaan olisi avautunut ja äiti ilmestynyt siinä vihan ja oikeuden peloittavassa hahmossa. Muutamat asiat tuntuvat liian suloisilta ollakseen totta.
Siitä hetkestä kun esirippu nousi paljastaen noiden neljän huolettoman boheemin elämän, hetkenä jolloin se laski Rudolfon ja Mimin lähdettyä kahvilaan, nämä kaksi istuivat aitiossaan kuin hiiret häkissä, liikuttamatta sormeakaan ja räpyttämättä silmiään. Vain Johnin sieraimet värähtelivät, ja Jillin kurkku nielaisi kerran, pari.
Vihdoin väliverho laski, hetkisen hiljaisuuden seurasi ja kättentaputuksen myrsky hajoitti hiljaisuuden tuhansiksi pieniksi kappaleiksi.
Musiikki on rohdos, viekas juoma, joka juodaan tietämättä, kuinka voimakas vaikutus sillä on verenkiertoon. Muutamiin se vaikuttaa harmittomasti, miellyttävästi, kulkien suonistossa kuin suihku kylmää lähdevettä. Toisille se on viiniä, kuohuvaa ja suloista, tuoden näkyjä mieleen ja hypittäen sydäntä, petkuttaen miesten huulet rakkauteen ja naisten silmät alistumiseen. Toisille taas se on huumausaine, tuoden mukanaan mitä villeimpiä ja mahdottomimpia unia.
Sillä aikaa kuin käsienpauke vielä väreili läpi salongin ja väliverho aukeni yhä uudelleen, John pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotakin nopeasti, ja kun Jill kääntyi väliverhon lopullisen sulkeutumisen jälkeen, huomasi hän äkkiä edessään samettisella aition kaiteella pienen kupariukon. Tällä oli toinen käsi nostettu ylväästi lanteille ja toinen tarjoutui aivankuin puristamaan hänen kättänsä.
Hämmästys ja kysymykset täyttivät hänen silmänsä. Hän katsoi Johniin.
Hän katsoi pieneen kupariukkoon ja kupariukko katsoi takaisin häneen.
Tämä ei luultavastikaan nostanut hattuaan; mutta nähtävästi hän oli
juuri tehnyt sen.
»Tekö tämän pistitte tänne?» Jill kysyi.
John nyökkäsi. Jill otti sen käteensä, ja heti kun hänen sormensa koskettivat ukkoa, sen ylhäisyyden lumous oli tiessään.
»Mikä hän on? Mistä John oli saanut sen? Mitä hän mahtanee tarkoittaa?»
Kysymykset satelivat peräkkäin.
»Se on minun pieni kupariukkoni», John sanoi. »Hän on toista sataa vuotta vanha vekkuli.» Ja hän kertoi Jillille koko historian.
Hänen päästyään loppuun väliverho nousi taas — oltiin kahvila Momuksen ulkopuolella keskellä lasten melua ja ihmisjoukon naurua — sellaista elämää, jota ainoastaan Thamesin eteläpuolella oleva kaupunki saattaa tuntea tai ymmärtää. Koko näytöksen ajan pieni kupariukko seisoi uljaasti Jillin edessä kaiteella. Väliajalla hän kääntyi taas Johniin.
»Ettekö tunne itseänne aina hyvin kurjaksi, kun teidän on — erottava hänestä?» hän kysyi.
»Hyvin. Hän tuleekin takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta minä olen tehnyt päätöksen.»
»Minkä?»
»Minä aion tallettaa hänet loukkauksien saavuttamattomiin. Hänen ei tarvitse vaeltaa enää koskaan lunastamattomuuden kappeliin.»
»Mitä te sitten aiotte tehdä?»
»Antaa hänet teille. Te olette ainoa tuntemani ihminen, jolla on kyky ymmärtää köyhyyttä.»
»Minulle?» Vaistomaisesti Jillin sormet takertuivat ukon ympäri.
»Minulle?» hän toisti.
John hymyili ja kumarsi. »Hän sinetöi meidän ystävyytemme», hän sanoi.
Tällä tavalla hän kertoi Jillille huomanneensa, että tämä ymmärsi. Lahjan täydellinen järjettömyys — mitätön kuparikuvio, joka oli maksanut seitsemän shillingiä ja ostettu takaisin kuudella lukemattomia kertoja — se ei merkinnyt mitään. Kaikki tässä maailmassa on järjetöntä, kun arvostelee sitä ulkonaisten merkkiensä mukaan. Sisäinen merkitys vasta antaa kuolleille kappaleille, kuten kruunulle ja vihkisormukselle arvonsa.
Sillä tavoin nämä kaksi järjetöntä lasta leikkivät lasten maailmassa — kolmannen rivin aitiossa. Jill tunsi kirkkaasti, mitä lahjaa pienen kupariukon täytyi tarkoittaa — chevalier d'honneur'in. John olisi saanut vannoa tuhansia kertoja, että hän tunsi Jillin myötätunnon ja ymmärtämyksen suuren voiman, mutta sellainen on nyt lapsen luonto, että hän ymmärsi tämän pienen kuparisymbolin kautta paljon selvemmin »ystävyys» -sanan merkityksen.
»Tahdotteko ottaa sen?» kysyi John hiljaa.
Jill katsoi vakavasti häneen.
»Yhdellä ehdolla.»
»Ja se on?»
»Että jos lakkaamme olemasta ystäviä, niin se on palautettava teille.»
XIX. TUO MR. CHESTERTON.
Johnille oli aika ponnistus saada kokoon Venetsian matkaan tarvittavat seitsemäntoista puntaa heinäkuuhun tultaessa. Mutta suurempi ponnistus oli koottuaan ne kävellä muutamat päivät ennen lähtöään pitkin katuja — ja olla niitä tuhlaamatta. Sillä raha on vettä sellaiselle, jolla sitä ei ole, ja se valuu sitkeimmänkin siannahkakukkaron läpi, tulee taskuun ja kerran sinne päästyään on seulassa, jonka avarat silmut eivät pidätä mitään.
Näinä muutamina päivinä ennen jokavuotista matkaansa John aina juoksi suoraan päin esineisiin, joita mieluimmin olisi halunnut ostaa. Kauppiailla oli paha tapa asettaa viettelevimmät tavaransa ikkunoiden huomattavimmille paikoille. Ja itse asiassa kaikki tuntui olevan huokeampaa heinäkuussa. Ja seitsemäntoista puntaa tuntui olevan niin ääretön summa, ettei kolmekymmentä shillingiä voinut tehdä siihen kerrassaan minkäänlaista lovea.
Mutta John oli kokemuksesta oppinut, että jos ottaa kolmekymmentä shillingiä seitsemästätoista punnasta, jää jäljelle viisitoista puntaa kymmenen, epätasainen luku, joka vaatii tuon kymmenen shillingin tuhlaamista tasoitukseksi. Sitten tuo jäänyt viisitoista puntaa on vielä yhtä ääretön, ja toimitus alkaa taas alusta, kunnes jäljellä on vain osa alkuperäisestä omaisuudesta.
Viisitoista puntaa seteleissä lompakossaan ja kaksi kullassa taskussaan John huomasi katselevansa erästä Payne and Welcomen ikkunaa, jossa pieni tyylipuhdas nankinilainen kerma-astia komeili, yrittäen vangita juuri sellaisen huomion puoleensa, joka olisi tahtonut päästä ohitse.
Tänään iltapäivällä Jill oli tulossa teelle — hänen ensimmäinen vieraskäyntinsä Fetter Lanella, ja sen aiheutti, Johnin ajatuksen mukaan, hänen kohta tapahtuva poislähtönsä. Ja tämä pieni kerma-astia pyrki myöskin mukaan.
Hän seisoi pitkän aikaa katsellen sitä. Se ei maksaisi varmaankaan enempää kuin viisitoista shillingiä — joka sekin tosin oli liian paljon. Mutta viisitoista shillingiä ei tuntuisi ensinkään niin huikaisevassa rahasummassa kuin seitsemäntoista puntaa. Ääni kuiskutteli näin hänen korvaansa, hänen takanaan — juuri olkapään ylitse.
»Sinä haluat kerma-astiaa», sanoi ääni, »ja tuo on niin kauniin sininen. Se sopii suurenmoisesti yhteen teekannun ja pienten sinivalkoisten kuppien kanssa. Ota se, mies! Ota se!» Ja se muistutti hänelle naljaillen, nauraen ovelasti poika-aikojen viisastelusta: »Makeiset ovat syötäväksi, rahat tuhlattavaksi.»
Äkkiä tullen ratkaisuun hän käveli sisään; mutta ei myyntipuolen ovesta. Hän marssi lunastamattomuuden kappelin rippituoliin. Siellä hän otti esille kolme viidenpunnan seteliänsä ja kaksi kultarahaansa laskien ne apulaisen eteen.
»Minä haluaisin näistä kymmenen shillingiä», hän lausui.
Siellä alettiin jo olla tottuneita Johnin omituisuuksiin, mutta näin hulluksi he eivät olleet koskaan luulleet häntä.
»Mitä ihmettä, siinähän on seitsemäntoista puntaa» sanoi mies.
»Oikeaan osattu», sanoi John. »Laskin ne itsekin. Saanko niistä kymmenen shillingiä?»
Kymmenen shillingiä riittäisi hänen ruokaansa viikon ajaksi. Hän purjehti taas ulos puodista kymmenen shillingiä taskussa ja seitsemäntoista puntaa varmassa tallessa ylipapilla. Muuan mies oli hänelle velkaa neljätoista shillingiä, ja kun tuli aika lähteä Venetsiaan, niin hän ehkä luovuttaisi nämä puuttuvat kymmenen lainana. Sellainen lainaa teille mielellään kymmenen shillingiä, joka on jo ennestään velkaa neljätoista; mutta velan takaisinmaksamiseen hänellä ei ole minkäänlaista halua.
Tultuaan kadulle John ei katsonutkaan kerma-astiaan päin, vaan piti päänsä jäykkänä. Hän oli tehnyt kerma-astialle kepposen, aika ilkeän. Siinä ei ollut todellakaan mitään ylpeilemistä.
Kun hän saapui takaisin numeroon 39, oli siellä eräs mies odottamassa oven ulkopuolella, puettuna vaaleanruskeaan, tuleentuvan rukiin väriseen pukuun. Hänellä oli loistavan punainen silkkikravatti ja siinä neula — helmillä koristettu hevosenkenkä. Hänen kasvonsa olivat lihavat, pyöreät ja juhlalliset — sitä lajia juhlallisuutta, joka saa teidät nauramaan. John tuli hyvälle tuulelle heti hänet nähdessään, unohtipa nankinilaisen kerma-astiankin. Joku oli jättänyt katuoven auki ja sillä tavoin mies oli päässyt sisään.
»Kuka te olette?» John kysyi.
»Jaha — nimeni on Chesterton, sir, Arthur Chesterton.»
John aukaisi ovensa lapsen viattomuudella, ja mies, seurasi sisälle huoneeseen aivan hänen kantapäillään.
»Ja mitä te haluatte?» John tiedusteli.
Mr. Chesterton ojensi hänelle paperin. John luki sen.
»Vai niin — todellakin — kahden neljänneksen vuokra. Maksetaan», hän sanoi kevyesti. »Minulle tulee rahaa ensi kuussa.»
Mr. Chesterton yskäsi kouraansa.
»Sen täytyy tapahtua nyt», hän sanoi tyynesti. »Se tahtoo sanoa — minun täytyy jäädä odottamaan, kunnes olen saanut sen.»
Ulosottomies! Ja Jill oli tulossa teelle! Puolen tunnin kuluttua hän olisi täällä! Hän tiesi Johnin köyhäksi; hän kuvitteli Fetter Lanea pöyristyttäväksi seuduksi; mutta millään mielikuvituksella hän ei voisi sulattaa tätä.
Oli ainoastaan yksi keino: selittää kaikki. Hänen luokseen oli tulossa eräs lady nyt iltapäiväteelle — lady, hieno nainen — ymmärsikö hän? Joka tapauksessa, mies nyökkäsi. No niin — oli suorastaan mahdotonta, että lady löytäisi hänet täältä — ulosottomies! Eihän ollut tietystikään hänen syynsä, että hän oli ulosottomies, mutta hänen piti huomata, kuinka mahdoton tilanne oli. Pikkumies nyökkäsi taas. No niin, eikö hän tahtoisi mennä tiehensä; vain lyhyeksi aikaa, kunnes he olivat juoneet teensä. Hän voisi palata sitten, John lupasi päästää hänet sisään. Hän tiesi, että niin pian kuin ulosottomies oli huoneiston ulkopuolella, tämä olisi voimaton; mutta tämä oli kunnia-asia. Kunniasanallaan hän lupasi päästää hänet sisään taas.
Mr. Chesterton iski silmää.
»Väliin», hän virkkoi rauhallisesti, — »väliin ne kertovat minulle, että heidän isänsä on tulossa — sitten taas, jos se on nainen, hän sanoo, että mies tulee minuutin perästä ja että mies on hirveän pahalla päällä ja valmis tekemään vaarallisia tekoja. Ja väliin se on tyttö, jota he rakastavat — aivan kuin tekin.»
»Mutta minä vannon, että se on totta!» John huusi villisti.
Mr. Chesterton hymyili.
»Eikö olisi parempi maksaa rahat kuin vannoa?» hän sanoi. »Vain viisitoista puntaa. Väliin ne pääsevät minusta sillä tapaa — ja se onkin ainoa tehokas tapa. Minä olen nyt sisäpuolella. Jos minä olisin ulkopuolella, niin te voisitte pistää ovenne lukkoon ja näyttää minulle pitkää nenää ikkunasta. Voi luoja! Kerrankin olen saanut sanoa tätä ihmisille — ja ne eivät huomaa sen totuutta — ei kukaan.»
John tunsi ihmeellistä ymmärtämystä heidän tylsyyteensä nähden.
»Te ette siis halua mennä?» hän kysyi.
Mr. Chesterton pudisti päätään, hyvin kärsivällisesti.
»Eikö teitä ole koskaan heitetty ulos kadulle?» kysyi John. Mies oli niin pieni, että tämän ajatuksen täytyi heti tulla useimpien mieleen.
Hän hymyili herttaisesti.
»Kyllä — tekeehän ne väliin niinkin. Vapauden menettäminen kahdeksi kuukaudeksi väkivallasta, tiedättehän. Minä puolestani en siitä oikein pitäisi. Mieluummin ottaisin väkivallan vastaan, se on ohi pikemmin.»
Elämässä on muutamia murhenäytelmiä, jolloin te tulette melodraamallisiksi, jollette osaa oikeaan aikaan nauraa — ja se on anteeksiantamaton synti.
John pelasti tilanteen viime hetkessä. Hän istuutui nojatuoliin ja nauroi ääneen.
»Ja kunnes olen maksanut rahat, minun täytyy majoittaa teidät», hän sanoi. »Missä aiotte nukkua? Minulla on vain oma makuuhuoneeni tämän vieressä ja välikkö, jossa ei ole muuta kuin hiilikaappi.»
Mr. Chesterton tutustui ympäristöönsä.
»Tuo seinäpenkki näyttää mukavalta», hän sanoi. »Olen nukkunut pahemmissakin paikoissa.» Hän käveli huoneen poikki ja koetteli sen kimmoisuutta nyrkillään. »Mutta täällä ei ole kyllä paljon tilaa. Pelkään olevani hiukan tiellä.»
»Hyvä luoja!» John purskahti taas. »Tänä iltana ainakin!» Hänellä olisi ollut Jillille paljon puhuttavaa. Nyt tämä murskasi kaiken. Heidän täytyisi mennä ulos juomaan teetä, koska hänellä ei ollut rahaa maksaa. Hän ei voinut lunastaa seitsemäätoista puntaansa pois ja panna niitä tähän, sillä silloin ei Venetsian-matkasta tulisi mitään. Ja pieni valkotukkainen lady odottaisi turhaan saadakseen kiertää voimattomat käsivartensa hänen kaulaansa — ei, siihen hänellä ei ollut sydäntä.
»Te ette siis usko, että eräs lady tulee tänne tänä iltana teelle?» hän kysyi kiihtyneenä.
Mr. Chesterton levitti likaiset kätensä.
»Minä tunnen tämän ladyn niin hyvin», hän sanoi.
»Hän on kiireestä kantapäähän sellainen lady, joka ei ymmärtäisi minun kaltaisiani. Mutta minuahan on niin helppo ymmärtää. Sanokaa hänelle, että minä olen teidän ystävänne. Minä en tahtoisi pilata peliä.»
Oh! Tämä oli hullunkurista! Nauru yritti taas varastautua Johnin huulille, mutta sammui yhtä nopeasti pois. Oli liian paljon kyseessä. Hän oli kuvitellut kaikki niin selvästi. Jill olisi tullut pettyneen näköiseksi kuullessaan Johnin lähdöstä. Hän olisi kysynyt minkä vuoksi tuo katse oli sumentanut hänen silmiään. Jill olisi vastannut välttelevästi, ja sitten, sana sanalta ja katse katseelta, hän olisi johtanut Jillin sydämensä ovelle, kunnes sydämen huuto — »minä rakastan sinua» — olisi vastustamattomasti purkautunut esille.
Ja nyt tämä järkkymätön vihollinen ulosottomiehen hahmossa oli tullut viemään karille suurimman hetken hänen elämästään.
John tarkasteli häntä ylhäältä alas asti.
»Minkälaisena ystävänä minun pitäisi esitellä teidät?» hän kysyi.
»Arveletteko muistuttavanne minun ystäviäni?»
Pikkumies vilkaisi kenkiinsä, vaaleanruskeihin housuihinsa, joiden lahkeet oli käännetty ylös ja näyttivät parin villasukkia, värisävyltään hyvin lähellä kravattia.
»No hyvä — eiköhän?» hän sanoi. »Minä jään tänne, enkö jääkin? Ne sanoivat teidän olevan kirjailijan — kirjoitatte kirjoja. No hyvä, oletteko koskaan nähnyt näin hyvin puettua henkilöä, joka kirjoittaisi kirjoja? Minun piti kerran saada vuokra eräältä naiselta — hän nimitti itseään sanomalehtimieheksi. Hänelle oli kasvanut kyllä hiukan partaakin — ja, koira vieköön, hän oli pukeutunut niin kummallisesti, ettei minun muijani koskaan työntäisi sellaista päälleen. Minua melkein hävetti, kun piti jäädä hänen luokseen.»
John nauroi taas; nauroi katketakseen. Mr. Chesterton oli niin huvitettu tuosta muistosta, että nauroi myöskin. Äkkiä heidän naurunsa taukosi, niinkuin kivikynä katkeaa. Ovelta kuului arka, hiljainen koputus.
»Se on hän», John kuiskasi. »Alaovi oli auki — hän on tullut rappuja ylös. Mitä perhanaa minä nyt teen?»
Viimeinkin pikkumies uskoi häntä. Hän saisi tosiaankin nähdä tällä kertaa ladyn, ladyn, joka ei koskaan ymmärtäisi hänen kaltaisiaan, ja hän alkoi tuntea olonsa hiukan hermostuneeksi. Hän alkoi hävetä ulosottomiehen ammattia.
»Esitelkää minut ystävänä», hän kuiskasi. »Se menee hyvin, esitelkää minut vain ystävänä.»
»Istukaa sitten, tuolle seinäpenkille.»
Sitten John aukaisi oven ja Jill astui arvellen huoneeseen. Mr.
Chesterton nousi kömpelösti jaloilleen.
Tämä oli nyt lopultakin ruumiillistunut lady. Tottuneena ammatissaan arvioimaan ihmisten laadun yhdellä katseella hän määritteli Jillin yhdessä silmänräpäyksessä. Äänen rauhallisuus hänen sanoessaan: »Melkein pelkäsin koputtaa, sillä luulin tulleeni väärälle ovelle», hellyys silmien syvyydessä, jotka eivät sallineet äkillistä tutustumista, huulien luja mutta hieno kaarros ja koko kasvojen ilme, joka puhui mielen puhtaudesta — kaikki tuo todisti epäämättömästi Mr. Chestertonille, että tässä oli todellakin lady, joka ei ymmärrä hänen kaltaisiaan.
John puristi Jillin kättä. Mr. Chesterton huomasi kaiken pienillä juhlallisilla silmillään. Hän oli tiellä; hän ei ollut koskaan ollut niin paljon tiellä kuin nyt. Kun heidän kätensä koskettivat, hän tunsi Johnin juuri kertovan ladylle, kuinka tiellä hän oli.
»Saanko ehkä esitellä teidät?» John sanoi sitten kääntyen. »Tässä on ystäväni, Mr. Chesterton, Miss —» hän keskeytti. Hänestä tuntui pyhyydenloukkaukselta sanoa Jillin nimi ulosottomiehelle, ja pikkumies tunsi voimakkaasti saappaissaan joka sekunnin tästä keskeytyksestä. Hänen punaiset sukkansa polttivat häntä; hän saattoi nähdä kravattinsa värin heijastuvan kaikkialta — nyt se pyrki nousemaan hänen poskiinsa.
»Miss Dealtry.»
Hän aikoi astua esiin ja puristaa kättä, mutta Miss Dealtry vain kumarsi. Sitten tämä, huomattuaan hänen hämmennyksensä, ojensi ystävällisesti ilman muuta kätensä.
»Oletteko te myöskin kirjailija?» hän kysyi.
John aikoi tulla väliin; mutta pikkumies tahtoi olla hyvissä kirjoissa ladyn kanssa. Hän tunsi, että punaiset sukat ja kravatti ja ruskea takki täytyi saada jollakin tavalla selitetyiksi — ja mikäpä olisi luonnollisempi selitys kuin tämä?
»Kyllä, minä olen kirjailija», hän virkkoi nopeasti. »Kirja — ja, tiedättehän — vähäisen sanomalehtiin myös — noin vain — että juuri hengissä pysyn. Samalla huvikseni. Sanomalehtityö on vaihtelua, näettekös, niin sanoakseni lepoa, kun aina kirjoittaa kirjoja.» Sitten hänen mieleensä juolahti määritelmä, mutta mistä, sitä hänen oli tuiki mahdoton sanoa. »Ja kirjojen kirjoittamisella, näettekös, — ainakin niin sanotaan — sillä ei ole koskaan loppua.» Ja hän hymyili tyytyväisenä itseensä.
»Mutta, tosiaankin, minähän tunnen teidän teoksenne», sanoi Jill.
»Oletteko te tuo sama Mr. Chesterton?»
Pikkumiehen kasvot säteilivät. Sillä nimellähän häntä juuri sanottiin — tuo Mr. Chesterton.
»Aivan niin», hän sanoi ilostuneena, »no niinkuin ota ja anna». Ja kuuluisuuden ja neron manttelin suojassa hänen omituisuutensa muuttuivat sukkeluuksiksi, hänen tyhjänpäiväisimmät lauseensa tuntuivat paradokseilta.
XX. MIKSI JILL RUKOILI PYHÄÄ JOSEFIA.
Vaikka teidän lienee vaikea kuvitella sitä, niin Mr. Chestertonin kellanruskeitten liivien alla sykki kuitenkin sydän. Hänen vanha muijansa olisi saattanut sen todistaa.
»Hänen täytyy tehdä ehkä paljonkin roskaista työtä ammatissaan, mutta hänellä on hyvä sydän, kun vain tietää, millä sitä kolkuttelee.» Se oli eukon järkkymätön mielipide.
Ja nähtävästi Jill oli osannut kolkuttaa, vaikk'ei taito ollutkaan tahallista. Hän oli vain uskonut, siinä kaikki. Hän oli uskonut miehen tuoksi Mr. Chestertoniksi, suureksi kirjailijaksi, mieheksi, jolle tuli osoittaa kunnioitusta. Tämä veitikka ei ollut koskaan elämässään herättänyt kunnioitusta. Loukkauksia tukuttain! Ja niitä niin paljon, että hänen nahkansa oli sitkistynyt ja kovettunut.
Aah! Siinä oli todellakin lady — ihastuttava nuori lady! Hän saattoi aivan hyvin uskoa, ettei tuollainen ilmiö ymmärtäisi hänen kaltaisiaan. Hän uskaltaisi vannoa, ja tekikin sen, tultuaan taas kotiin muijansa luo, ettei tämä lady ollut koskaan kuullut puhuttavankaan ulosottomiehestä.
Ja sillä aikaa kuin John laitteli kuntoon teevehkeitä, lady puhutteli häntä koko ajan kuin suurmiestä ainakin — siunattu olkoon hänen pikkuinen hellä sydämensä! Tuo Chesterton tuntui olevan hieno mies, kuka hän nyt sitten lie ollutkin, ja näytti sanoneen joukon viisaita asioita. Pikkumies lämmitteli kirjallisuuden sädekehässä tuntien samaa kuin kerjäläinen, joka herää kuninkaan makuukamarissa, kuninkaan vuoteeseen vajonneena. Mutta huomatessaan silloin tällöin sattumalta Johnin ilmeen hän tunsi taas olevansa äärettömästi tiellä.
Vihdoinkin, kun tee oli valmista ja kattila porisi jalustan väkiviinaliekin päällä, Mr. Chesterton nousi. Hän oli nähnyt noiden kahden vaihtavan katseen, josta ei voinut erehtyä — Jillin silmien mykän vetoomuksen ja Johnin epätoivoisen vastauksen. Jos olisi ollut kysymyksessä John yksin, niin hän ei olisi hievahtanutkaan. Nuorten miesten pitäisi maksaa vuokransa aikoinaan. Mutta nähdessään Jillin silmien ilmeen, todeten, että vain tämän hieno kohteliaisuus sai Jillin puhumaan hänelle niin kauniisti — vain hänen hieno kohteliaisuutensa ja sädekehä, joka oli varastettu Chesterton-nimeltä — silloin hän ei tuntenut voivansa jäädä enää. Naiset olivat aina olleet hänelle hellä paikka, sikäli kun niihin ei ollut tarttunut sanomalehtipiru tai jollei niillä ollut reiluja viiksiä. Ja nyt Jillin katse oli saanut hänet heltymään.
»Minun taitaa pitää lähteä nyt, Mr. Grey», hän sanoi.
Johnin suu meni hämmästyksestä selälleen. Hän oli juuri päätellyt mielessään, että Kensington Gardens oli ainoa paikka, minne he saattoivat paeta inhoittavan tunkeilijan tieltä.
»Lähteä?» hän toisti kaikuna. Hänen hämmästyksensä oli niin valtava, että sitä olisi voinut melkein pitää pahoitteluna.
»Kyllä — lähteä», sanoi Mr. Chesterton, luvaten katseellaan varmaa takaisinpaluuta. »Hyvästi, Miss Dealtry — ettehän loukkaannu minun lähdöstäni, ettehän! Luode ja vuoksi — ne eivät halua odottaa, nähkääs — ne ovat aivan kuin kaksi lasta sirkukseen menossa. Ne eivät halua menettää mitään, nähkääs.»
Tämä nyt oli ainakin hänen omaansa, aivan omaansa! Hän oli yrittänyt koko keskustelun ajan saada jotakin esille omasta kallostaan. Tuo suuri Mr. Chesterton ei ollut koskaan sanonut tätä! Toisen miehen kirjoissa liikkuminen ja hyväksymisen saaminen, joka ei kuulunut hänelle, oli tuonut mukanaan hiukan katumusta, ja hän halusi saada ladyn hyväksymisen myöskin jollekin itsekeksimälleen, joka olisi kieltämättä hänen omaansa.
Hän katsahti ylpeästi Johniin sanottuaan tämän. Hän nauroi ääneen ajatellessaan noita kahta lasta, jotka tempovat äitinsä kättä koko matkan. Se oli hänelle oikea maalaus. Hän oli itse ollut kerran tuollainen lapsi. Luode ja vuoksi — kuin kaksi lasta sirkukseen menossa! Hänestä se tuntui loistavalta ja hän nauroi nauramistaan, kunnes huomasi, ettei John edes hymyillytkään mukana. Oliko se sittenkin hullua? Siinä tapauksessa Mr. Chestertonin kirjoitukset olivat hänelle aivan käsittämättömiä.
Sitten hän kääntyi kiusallisen epäonnistumisen tunteen vaivaamana
Jilliin. Mutta Jill hymyili! Lady oli huvitettu. Siinä oli siis
sittenkin jotakin! Hän ojensi kätensä, tuntien villiä halua puristaa
Jillin kättä tulisesti ja siunata häntä tämän hymyn vuoksi.
»Hyvästi», hän sanoi kaikkein huolitelluimmalla tavallaan. »Olen hyvin iloinen, kun olen saanut päästä tuttavuuteenne», ja hän marssi pää pystyssä ovelle. John seurasi häntä.
»Minä tulen alas avaamaan oven», sanoi hän.
Heti kun ovi oli kunnolla sulkeutunut heidän jäljestään, hän puristi lämpimästi pikkumiehen kättä.
»Te olette kunnon mies», sanoi hän, »oikein kelpo mies. Te pääsette aina sisään, kun vain haluatte tulla. Ei teidän tarvitse olla huolissanne.»
Mr. Chesterton seisahtui rapuille.
»Minä en olisi tehnyt sitä», hän lausui tunteellisesti; »jollei hän tosiaankin olisi ollut lady, joka ei ymmärrä minun laisiani. Sanonpa teille — hän on nainen, jollaista en tule enää koskaan kohtaamaan ainakaan tässä ammatissa. Siunattu olkoon hänen sydämensä!» Hän laskeutui askelman, mutta seisahtui taas. »Näittekö, kuinka hän hymyili minun sanoilleni. Hänellä on herkempi ymmärryksen lahja kuin teillä.»
John hymyili.
»Minä tiedän kyllä.»
»Minun luullakseni te ette pitänyt erikoisen sukkelina minun sanojani?»
»Oo, kyllä — kyllä toki. Tuskinpa oikea Mr Chestertonkaan olisi keksinyt sitä.»
»Eikö todellakaan — luuletteko niin?»
John ei hymyillyt; mutta tämä palautti taas tasapainon. Oikea Mr. Chesterton ei olisi osannut kuvitella, että luode ja vuoksi ovat kuin kaksi lasta menossa sirkukseen!
»Sittenhän minä luullakseni sopeuduinkin seuraan», hän sanoi katsahtaen hellästi oveen päin.
»Minun mielestäni te onnistuitte olosuhteet huomioon ottaen vallan loistavasti», sanoi John.
Hän puristi vielä kerran pikkumiehen kättä, ja tämä poistui onnellisena katua alaspäin, ajatellen kaikkia niitä viisaita asioita, mitä muija saisi kuulla hänen kotiin tultuaan. Mutta luode ja vuoksi, jotka olivat kuin lapsipari — sitä saavutusta hän ei voisi lyödä milloinkaan. Lady oli hymyillyt sille, pitänyt sitä sukkelana. Muut ajatukset, jotka työläästi risteilivät hänen aivokomeroissaan, olivat sen rinnalla pelkkää roskaa.
Samassa kun ovi oli lukossa, John lensi rappuja ylös.
»No — mitä ajattelitte tuosta kuuluisasta Mr. Chestertonista?» hän kysyi nauraen.
»Minusta hänen keskustelutaitonsa ei ollut läheskään niin hyvä kuin hänen kirjansa», sanoi Jill.
»Mutta te hymyilitte hänen viimeiselle keksinnölleen?»
»Kyllä, taisinpa hymyillä.» Hän selitti sen ensin katseellaan ja sanoi sitten:
»Hän oli lähdössä — ja se johtui kai helpotuksesta.»
Johnin sydän hätkähti. Rohkea leimaus välähti hänen silmissään. Helpotuksesta! Jill oli siis iloinen jäädessään kahden hänen kanssaan! Tämä merkitsi jo enemmän kuin pettynyt katse. Hän oli kulkenut huoneen poikki ja löytänyt itsensä Jillin vierestä puristaen kiihkeästi hänen kättään, ennenkuin huomasi menetelleensä näin aivan vaistomaisesti.
»Te toivoitte meidän jäävän kahden?» hän kuiskasi.
»Kyllä — minulla on niin paljon puhuttavaa teille.»
Jollei hetki olisi ollut niin jännittävä, niin hän olisi voinut tajuta tuskan värähtelevän Jillin äänessä; mutta hän oli lastuna rakkautensa pyörretuulessa. Hänen korvansa soivat ja silmänsä sumenivat; hän tajusi vain sen, että Jill rakasti myös häntä. Jillin käsi oli hänen huulillaan ja hän suuteli jokaista sormea erikseen.
Äkkiä hän painoi Jillin käden rintaansa vasten ja katsoi ylös.
»Sinähän tiedät —» hän sanoi, »tiedäthän? Käsitäthän, että tämän täytyi tulla?»
Jill taivutti päänsä.
»Minä en tiedä, mitä se merkitsee», John jatkoi kiihkeästi. »Minulla ei ole hämärintä aavistustakaan sen merkityksestä. Minä rakastan sinua — siinä kaikki. Sinä merkitset kaikkea minulle. Mutta minä en voi pyytää sinua vaimokseni. Se ei olisi rehellistä peliä.» Hän muisti ohimennen Mr. Chestertonin. »Minä — minä voisin tuskin pitää tällaistakaan huoneistoa. Minä en voisi elättää sinua. Niin että luullakseni minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua sinulle tällä tavalla. Mutta minun täytyi sanoa se. Tiesithän sinä, että minä tulisin sanomaan sen — etkö tietänytkin? Jill — armas — tiesithän, sano?»
Jill antoi hänen ottaa molemmat kätensä; hän sai vetää ne olkapäilleen ja painaa kaulan ympäri. Mutta päänsä Jill painoi alas — piilotti häneltä kasvonsa. Johnin täytyi ensin saada tietää hänen sanottavansa, se täytyi kertoa hänelle, ennenkuin hänen tarvitsisi enemmän moittia itseään tarjoamansa rakkauden vuoksi. Jill oli aavistanut sen olevan kehittymässä. John oli oikeassa; hän oli tuntenut, mitä John tulisi kerran sanomaan aina siitä päivästä saakka, kun he olivat riidelleet Kensington Gardensissa. Jokainen hetki sen jälkeen oli ollut yhtä ihanaa, sykähdyttävää odotusta. Tuhansia kertoja hänen hengityksensä oli pysähtynyt ja sydämensä pamppaillut kiivaasti luullessaan Johnin aloittavan; ja koko ajan oli vallannut tuskallinen kaipaus ja väsymätön rukoileminen, ettei hänen olisi ollut tarpeellista sanoa Johnille, minkä nyt ehdottomasti täytyi tulla esille.
Pienen hetken hän antoi Johnin pidellä itseään siten. Tämähän olisi viimeinen kerta. Pyhä Josef ei ollut vastannut hänen rukoukseensa kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta.
Äkkiä hän nosti katseensa ylös.
»Et saa soimata itseäsi, John», hän sanoi hiljaa. »Minähän tässä ansaitsen kaikki moitteet.»
»Miksi?» kysyi John — »miksi?»
»Siksi — että ei sinun sanomastasi syystä — vaan muuten, tämä kaikki kun on kerta kaikkiaan mahdotonta. Tunnen, ettei minulle tule koskaan elämässäni enää tapahtumaan mitään näin ihanaa. Minä tunnen sen — olen varma siitä. Mutta nyt on tapahtunut sitten viime näkemämme jotakin, joka tekee meille mahdottomaksi tavata enää toisiamme.»
»Ovatko vanhempasi huomanneet —? He kielsivät sen?»
Jill pudisti päätään,
»Ei, — ei — ei se ole sitä. He eivät tiedä mitään. Minun täytyy palata hiukan taaksepäin, voidakseni selittää sinulle kaiken.»
Pitäen edelleen Johnin kädestä hän painui nojatuoliin pakottaen Johnin ottamaan toisen vierelleen.
»Sinähän muistat, kuinka me ensin tapasimme?»
John nyökkäsi.
»Etkö ole koskaan ihmetellyt, mitä minä olin rukoilemassa Pyhältä
Josefilta?»
»Ihmetellyt!» John toisti. »Minä olen ajatellut tuhansia eri asioita.»
»En usko yhdenkään sattuneen kohdalleen», sanoi Jill. »Isäni ei ole rikas, näetkös; ei ainakaan niin rikas, kuin voisi luulla hänen asemastaan ja asunnostamme. Kerran meillä oli paremmat olot, mutta he koettavat vaan asua edelleenkin Walesin Prinssin Terassilla, vaikk'ei oikein kannattaisikaan. Isä oli menettänyt paljon rahaa keinottelussa ja sitä ennen hän oli kirjoittanut Ronaldin Etoniin oppilaaksi. Silloin näytti kutistuvan tyhjiin kaikki toiveet, että Ronald koskaan pääsisi sinne. Ja silloin, kun näytti jo siltä, että meidän täytyisi myydä talomme Kensingtonissa, eräs isäni ystävä pyysi minua vaimokseen. Hän oli yli neljänkymmenen — monta vuotta minua vanhempi, ja minä —»
»Sinä kieltäydyit tietysti», sanoi John nopeasti. Kahdenkymmenenkuudenikäisenä neljäkymmentä vuotta tuntuvat vuosituhannelta, varsinkin jos ne sattuvat olemaan teidän tiellänne.
»Niin — minä — minä kieltäydyin. Mutta hän ei huolinut minun kiellostani. Hän pyysi minua tuumimaan asiaa; hän tahtoi odottaa — vaikka kokonaisen vuoden. Sitten hän luullakseni oli sanonut jotakin isälle, koska isä puhui minun kanssani kauan aikaa vähän myöhemmin ja äiti samoin. He selittivät minulle parhaansa mukaan, vaikka tosin omalta näkökannaltaan katsottuna, kuinka loistava tilaisuus tämä oikeastaan on. Isä selvitti minulle taloudellisen asemamme — ja sitä hän ei ole tehnyt koskaan ennen. Minä olen aina luullut, että me olisimme hyvin rikkaita. Sitten lopuksi hän sanoi ryhtyneensä erääseen liikeyritykseen, joka tekisi meidät taas rikkaiksi, voisimme jäädä Kensingtoniin asumaan ja Ronald pääsisi Etoniin. Mutta jos tämä epäonnistuisi, jota hän ei uskonut, silloin hän toivoi, että minä peruuttaisin rukkaseni hänen ystävälleen. Toivoi — tai paremmin sanoen hän näytti minulle velvollisuuteni — että kieltäytymiseni murskaisi Ronaldin mahdollisuudet ja äidin elämän.»
Hän pysähtyi. Hän odotti Johnin sanovan jotakin; mutta tämä istui hänen vierellään huulet lujasti yhteenpuristettuina ja liikkumattomin silmin.
»Hän kertoi minulle tämän kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta», jatkoi Jill — »samana päivänä kun minä olin rukoilemassa Pyhää Josefia, että tuo liikeyritys onnistuisi — samana päivänä kun kohtasin sinut. Sitten — toissa päivänä — hän kertoi minulle, ettei rukous ollut auttanut. Sanoinhan minä aina, ettei Pyhä Josef pitänyt minusta.»
»Hän menetti siis rahansa?» sanoi John käheästi. Hän antoi kätensä pudota ja nousi kävelemään.
»Kyllä. Minä — minä olen suostunut.»
XXI. SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI.
»Sitten sinä et tule koskaan tuntemaan minun vanhempiani Venetsiassa», John puhkesi äkkiä puhumaan. Hän muisti, ettei nyt ollutkaan mitään kertomista pienelle valkohapsiselle ladylle. Hänen tuhansiin kuiskaaviin kysymyksiinsä täytyisi nyt antaa vain vältteleviä vastauksia.
»Minä kerroin sinusta äidilleni», jatkoi John hitaasti. »Minä kerroin ensimmäisestä kohtaamisestamme — kuinka sinä olit rukoilemassa Pyhää Josefia, ja hän on siitä päivin ihmetellyt — niinkuin minäkin —» liikutus pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, »hän on ihmetellyt, mitä sinä mahdoit rukoilla».
Hän tuli takaisin ja istuutui nojatuoliin rauhallisesti. Ja sitten, yhtä tyynesti ja luonnollisesti, niinkuin olisi tehnyt sen tuhansia kertoja ennen, Jill liukui lattialle hänen jalkojensa juureen, ja hänen käsivartensa kiertyi varovasti tämän kaulan ympärille.
»Tietääkö äitisi, että me olemme tavanneet myöhemminkin?» Jill kysyi äkkiä.
»Kyllä — minä kerroin hänelle ensimmäisestä tapaamisestamme Kensington
Gardensissa. Enempää en ole kertonut. En uskaltanut.»
»Uskaltanut?» Jill katsahti ylös.
»En. Hänen elämänsä suurin toivo on nähdä minut onnellisena — avioliitossa. Hän luulee minun ansaitsevan enemmän kuin ansaitsenkaan, koska en tahdo ottaa heiltä mitään. He luulevat, että voin hyvinkin mennä naimisiin, ja melkein joka kirjeessään äiti vihjailee siihen. Luulen hänen kiinnittäneen huomionsa sinuun. Hän on niin auttamattoman terävä. Hän lukee rivien välistä, väliin enemmän kuin mitä minulla edes on ollut mielessäni kirjoittaessani.»
Jillin mielenkiinto heräsi. Äkkiä tuo vanha Venetsiassa asuva rouva tuli hänelle eläväksi.
»Minkänäköinen hän on?» hän kysyi. »Kuvaile hänet minulle. Et ole koskaan vielä puhunut hänen ulkomuodostaan.»
John aloitti epäröiden. Aluksi hänestä tuntui näiden viimeisten yhdessäolohetkien tuhlaamiselta kenestäkään muusta puhuminen; mutta sana sanalta hän itsekin innostui ja syventyi aiheeseen. Tällä tavoin Jill tuli ikäänkuin lähemmäksi hänen elämäänsä, otti siitä mukaansa suuremman osan, kuin jos hän olisi ennen poistumistaan tullut tuntemaan vain nämä huoneet Fetter Lanen varrella. Lopulta pieni valkohapsinen lady, jolla oli niin liikuttavan voimattomat kädet, tuli heidän keskelleen ilmielävänä.
Jill katsoi häneen kyynelherkin silmin.
»Hän merkitsee sinulle paljon», sanoi hän hiljaisesti.
»Kyllä — koko joukon.»
»Ja tiedätkös, sinun kuvauksestasi minä päättelen, kuinka paljon sinäkin merkitset hänelle. Hän elää sinussa.»
»Minä tiedän sen.»
»Entä isäsi? Thomas Grey — Venetsian satamasta?» Jill koetti hymyillä muistaessaan salaiset paperit.
»Niin — hänkin elää minussa. Kumpikin tekee siten. Isä sen vuoksi, että jatkaisin hänen työtänsä hänen sammuessaan, äiti sen naisen vuoksi, jota minä tulisin rakastamaan, ja lasten vuoksi, ja hän rukoilee hartaasti saadakseen ne nähdä vielä ennen kuolemaansa. Tämä on oikean isyyden ja äitiyden ydin. He kuolevat täydellisen tyytyväisinä saatuaan varmuuden, että heidän työnsä ja heidän rakkautensa tulevat jatkumaan heidän lapsessaan.»
Jill ajatteli sitä. Hän koetti ajatusponnistelulla päästä yhdellä kertaa selville sanotusta, mutta huomasikin äkkiä ihmettelevänsä, mahtaisiko pieni valkohapsinen lady pettyä hänet nähdessään, ja luuliko tämä, ettei hän pystyisi täyttämään velvollisuuttaan, jos tietäisi.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän pyysi Johnia kertomaan heidän kodistaan ja kaikesta heitä koskevasta; ja innoituksen vallassa John kutoi hänelle romanssin.
»No niin, sinun täytyy lähteä kanssani Venetsiaan», hän alkoi, »katsomaan valkoisten kirkkojen ja sirojen palatsien kaupunkia, joka uinailee vedessä kuin ryhmä vesililjoja. Sinun täytyy nähdä tummat vesitiet, salaperäiset varjojuovat, jotka sitovat nuo kukat toisiinsa. Saat kuunnella hiljaisuutta, jossa tuhat vuotta sitten eläneiden rakastajien kuiskaukset ja petettyjen miesten huudot värähtelevät ja kiirivät tiiviissä äänettömyydessä. Muuta melua ei Venetsiassa olekaan ne ja gondolierin airo tai hänen ohé! -huutonsa hänen sivuuttaessaan äkkikäänteitä. Sinun täytyy nähdä se yöllä — yöllä, kun suuret valkokukat ovat tummentuneet varjossa ja mustat vesitiet ovat kadonneet läpitunkemattomaan kimaltelevaan hämyyn. Saat kuulla gondolin hiljaista liukumista ja veden läikähtelyä limaisia kiviä vasten sen ohikiitäessä. Jokaisen pienen tulenliekin ääressä, joka vilkuttaa korkealta ristikkoikkunasta, sinun on kyettävä näkemään vehkeilijät työssään, salaliittolaiset suunnittelemassa kuolemaa ja kirousta rakastajalle, joka nukkuu armaansa käsivarsilla. Saat nähdä taikuutta, mystiikkaa, murhenäytelmää ja romaania, jotka kaikki tapahtuvat harmaan kiven ja vihreän veden tienoilla — sitten tunnet paikan, jossa äitini ja isäni asuvat, tunnet paikan, jonne olisin vienyt sinut, jos — jos asiat olisivat olleet toisin.»
»Olisimmeko lähteneet sinne yhdessä?» Jill kysyi huoaten.
»Kyllä — olen aina uneksinut ajatellessani naista, jolla on jumalaisen ymmärryksen lahja — olen aina uneksinut, mitä me siellä yhdessä tekisimme.»
Jill katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen silmissään näkyi kuva siitä kaikesta. Jill näki selvästi, mitä hän nyt oli kadottamaisillaan, ja aivan samoin kuin leikitään haavoittavilla muistolla, tai niinkuin äiti hyväilee kadottamansa pienoisen kulunutta kenkää, hän tahtoi nähdä vielä tarkempaan.
»Olisimmeko menneet sinne yhdessä?» hän kuiskasi.
»Kyllä — joka — vuosi koko heidän elämänsä ajan ja joka vuosi senkin jälkeen, jos sinua olisi haluttanut. Joka aamu me olisimme nousseet hyvin aikaisin — sinähän tunnet nuo aikaiset aamut, kun aurinko on valkoinen ja varjot jonkinlaista sumua ja vesi näyttää puhtaammalta ja raikkaammalta kuin milloinkaan muulloin, sillä kaste on puhdistanut sen. Olisimme nousseet aikaisin ja tulleet alas pikku Riolle, jossa gondolieri olisi ollut meitä odottamassa sormiinsa puhallellen. Varjot voivat olla kylmiä varhaisella aamuhetkellä Venetsiassa. Sitten me olisimme menneet Giudeccaan, jossa laivat paistattelevat päivää — kaikki laivat, jotka tulevat Triestistä, Kreikasta, salaperäisestä idästä, halkoen Adrianmerta ja polveillen pitkin saaristoa, Lidon ja Fort San Nicolon ohitse, kunnes saapuvat Giudeccaan. Siellä ne loikovat aikaisina aamuina auringossa kuin isot vesihämähäkit, ja jokaisen kajuutasta kohoaa pieni vaaleansininen sauhu — merimiehet keittävät siellä aamiaistaan.»
»Ja kuinka varhain tämä tapahtuu?» Jill kysyi kuiskaten.
»Noo — ehkä kuuden aikaan.»
»Sitten minä olen hirveän uninen. Minä en herää koskaan ennenkuin kello kahdeksan, ja silloinkaan ei nousemisesta tahdo tulla mitään.»
»No hyvä, siinä tapauksessa saat painaa pääsi minun olkapäälleni ja nukkua. Gondolissa on ihmeen helppo nukkua. Me kuljemme edelleen Lidoa kohti ja sinä saat nukkua rauhassa.»
»Mutta gondolieri?»
»Ooh —» John naurahti hellästi. »Verho on edessä — hän seisoo sen takana. Hän ei näe mitään. Ja mitä se sitten haittaisikaan? Hän ymmärtää. Gondolieri ei ole mikään lontoolainen ajuri. Hänkin luultavasti uneksii koneellisesti sauvoessaan, mahdollisesti penikulmain päässä meistä. Maailmassa on muutamia paikkoja, joissa miehen rakkaus naiseen on jotakin luonnollista ja luvallista eikä mikään ihmisten uteliaisuutta ärsyttävä näytelmä, ja Venetsia on yksi niitä paikkoja. No niin, sinä saat nukkua pää minun olkapäälläni. Ja kun käännymme takaisin, minä herätän sinut — kuinka minä silloin herättäisin sinut?»
Hän kumartui Jillin ylitse. Tämän silmät olivat jo Venetsiassa ja pää
Johnin olkapäätä vasten — täydessä unessa. Kuinka hän herättäisikään
hänet? John kumartui vielä alemmas, kunnes hänen kasvonsa koskettivat
Jillin kasvoja.
»Minä suutelen sinua», hän kuiskasi — »minä suutelen sinun silmiäsi, ja ne avautuvat».
Ja hän suuteli Jillin silmiä — mutta ne jäivät kiinni.
»Sitten me tulemme takaisin aamiaiselle», hän jatkoi, tuskin huomaten, miten aikamuoto oli muuttunut sitten alun. »Mitä sinä haluat aamiaiseksi?»
»Oh — jotakin. Ei ole paljon väliä sillä, mitä syö, eikö niin?»
»Sitten me syömme», John hymyili, — »sitä mitä meille annetaan. Mutta me tulemme olemaan huikean nälkäisiä, näetkös.»
»Hyvä», sanoi Jill huokaisten, »kaipa ne antavat ruokaa meille kylliksi. Ja mitä teemme sitten?»
»Aamiaisen jälkeen?»
»Niin.»
»No niin, minä lopetan juuri vähän ennen sinua, ja sitten minä nousen, ollen menevinäni ikkunan luo».
Jill katsahti hämmästyneenä ylös.
»Ollen menevinäni? Miksi niin?»
»Koska minun täytyy päästä sinun tuolisi taakse.»
»Mutta miksi?»
»Siksi että haluan panna käteni kaulaasi ja suudella sinua taas.»
Hän näytti Jillille, kuinka. Hän näytti havainnollisesti mitä oli tarkoittanut Jill huoahti syvään ja sulki taas silmänsä.
Kun olet valittamatta ottanut vastaan, mitä sinulle on annettu, niin se on ainoa kiitos tällaisesta ateriasta. Sitten kiitokset sanottuamme menemme taas ulos?
»Gondolilla?»
»Niin, Palazzo Capelloon Rio Marinin varrella?»
»Sielläkö vanhempasi asuvat?»
»Siellä. Ehkäpä otamme heidät mukaamme ulos, tai sitten menemme puutarhaan istumaan. Luullakseni isä tahtoo meidät puutarhaan istumaan ja katsomaan hänen istutuksiaan, ja äiti suostuu tietysti, vaikka hän haluaisikin oikeastaan Piazza San Marcolle katselemaan pitsinnypläyksiä.»
»Hyvä, sitten minä haluan mennä hänen kanssaan», sanoi Jill.
»Jos sinä menet, niin minä tulen mukaan», sanoi John.
Jill nauroi ja pakotti hänet suostumaan väliehtoon. Hän saisi jäädä isän luokse puutarhaan puoleksi tunniksi, he eivät viipyisi kauempaa.
»Meillä saattaisi olla halu ostaa joitakin esineitä sellaisista kaupoista», sanoi Jill, »joihin sinulla ei olisi lupa tulla sisään».
Niin että Johnin oli uhrattava puolituntinen. Mutta sen enemmästä ei saanut olla puhettakaan.
»Ja sitten — mitä sitten?» kysyi Jill.
»No hyvä, sitten heti lunchin jälkeen otamme gondolin ja lähdemme
Muranoa kohti?
»Aivan hetikö? Mutta olisihan hirveätä jättää heidät taas niin pian! Jos me menemme sinne vain yhdeksi kuukaudeksi joka vuosi, niin eikö ole jo melkein julmaa?»
Juuri tällaisissa seikoissa mies on itsekäs ja nainen ystävällinen. Se oli kylläkin luonnollista, mutta John ei ollut tullut sitä vain ajatelleeksi.
Hän myöntyi siihen, että he jäisivät teeajan yli — teetä pikkuruisista korvattomista kupeista, joihin pikkuinen valkohapsinen lady juuri ja juuri onnistui tarttumaan kuihtuneilla käsillään, ja joita hän juuri sen vuoksi; niin paljon rakasti, koska ne eivät ilkkuneet hänen voimattomuudelleen, niinkuin niin monet muut esineet.
»Kyllä kai sinä haluat vielä lähteä ulos minun kanssani, vai oliko tuo vain veruke?» kysyi John, kun kuva teenjuonnista oli liukunut ohitse.
»Haluanko muka! Mutta sinä väsyt jo luultavasti, kun joudut olemaan niin paljon vain minun seurassani.»
»Minäkö väsyisin!?»
No niin, tee oli lopulta juotu. Helmenvärinen valo levisi pilvistöön.
Tämä juuri ihmeellisin hetki soutaa laguunia pitkin Muranoon.
»Sittenhän olikin parempi, että jäimme teelle», Jill kuiskasi.
Paljon parempi, sillä varjot holvikaarien alla olivat syventyneet, ja John saattoi suudella häntä kenenkään näkemättä — niinkuin hän heti tekikin. Ah, oli paljon ihanampaa, että he olivat jääneet teelle!
Nyt he olivat lähteneet, sivuuttaneet Chiesa San Giacomon, tulleet Grand Canalille, sitten Rio di Felicen solaan. Ja sitten levisi heidän edessään vaikeneva Laguna — rajaton opaalinvärinen järvi, joka yhtyi jossakin pilviin niin huomaamattomasti, etteivät valot ja varjot eronneet toisistaan.
»Ja tätä pitkin», sanoi John, »kuljettavat gondolit vainajia, joiden tiimalasit ovat vuotaneet tyhjiin, hautausmaalle, joka sijaitsee Lagunan keskellä. Ne kuohuttavat vettä vauhdilla kulkiessaan, ja jos kysyt gondolierilta, miksi hänellä on niin kiire, saat vastaukseksi: 'siksi, ettei kuolema voi maksaa heidän viimeisestä matkastaan'. Tämä on sen kaupungin huumoria, jota he sanovat nimellä La città del riso sangue (verisen naurun kaupunki). Mutta me liu'umme hiljaa vettä pitkin. Me voimme maksaa — tai ainakin» — hän muisti kahden neljänneksen vuokran, »oletan, että voimme. Me ohjaamme veden halki ikäänkuin pienen pilven varjo välkkyvällä pinnalla. Oh», — hän painoi Jillin kädet silmilleen. —