»Kuinka ihanaa siellä olisi yhdessä sinun kanssasi! Ja yöllä, kun koko kaupunki on pimeydessä — ankaran, äänettömän, salaperäisen pimeyden verhossa jossa jokainen pieni kynttilä ja sytytetty lamppu näyttää olevan merkkinä salaisista töistä, sitten me menemme Grand Canalille, sanottuamme vanhuksille hyvää yötä, ja kuuntelemme gondolierien laulua. Ah, kuinka pahasti ne laulavat; mutta siellä se kuuluu ihmeen ihanalta. Lopulta valot alkavat toinen toisensa jälkeen sammua. Valveilla olleet ikkunat sulkevat silmänsä ja piiloutuvat pimeyteen; kuun suunnaton valkoinen kehrä liukuu esiin Adrianmeren rinnoilta, ja sitten —»

»Sitten?» Jill kuiskasi.

»Sitten me käännymme takaisin pieneen huoneeseemme, joka on pimeässä kaikkien muiden pikku huoneistojen näköinen — gondolien soutaa kotiin, ja minä jään sinun kanssasi kahden, käsivarteni kaulasi ympärillä ja pääni leväten suloisimmalla paikalla maailmassa.»

Hän painoi kätensä ohimoilleen ja nauroi katkerasti tämän kaiken epätodellisuudelle.

»Mitä suloista järjettömyyttä tämä onkaan», hän virkahti.

Jill katsoi ylös silmin, joissa kyynelet polttivat. Hän katsoi ylös ja huomasi Johnin isän maalaaman taulun — kuvan Rialtosta, jonka valkoiset holvit kaareilevat vihreän veden yläpuolella. Hän osoitti sitä. John seurasi silmillään valkoisen sormen viittausta.

»Siis tuo», sanoi Jill, ja hänen äänensä värähteli, »tuo on kaupunki —
Suloisen Järjettömyyden Kaupunki».

TOINEN KIRJA.

TUNNELI.

I. VARJON SYDÄN.

Ihmisen ihanteet ovat kuin pääskysen lento, milloin korkealla, milloin maata kohden painuen, kiitäen kohti korkeutta kirkkaiden valoaaltojen kannattamina, vaipuen alas raskaan pilven musertamana.

Kun John oli sanonut viimeisen kerran hyvästi Jillille, kun heistä molemmista näytti siltä, että romaani oli päättynyt, kun Suloisen Järjettömyyden Kaupunki oli juuri häämöttänyt taivaan rannalla ikäänkuin luvattu maa Pisgahin kukkulalta ja sitten häipynyt mahdottomuuksien sumuun, — John palasi huoneisiinsa Fetter Lanelle; ja hänen ihanteensa oli painunut syleilemään maata, ja elämän koko yksinäisyys aukeni yksitoikkoisena hänen eteensä.

Mutta vasta nähtyään tyhjät teekupit pöydällä, juuri niinkuin he olivat jättäneet ne, ja Jillin puoliksi syödyn voileivän lautasella — vasta nähtyään tyhjät tuolit vierekkäin, jotka ikäänkuin toistivat kuiskaillen toisilleen hänen kertomustaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — sitten vasta hän tunsi todellakin menettäneensä Jillin lopullisesti. Hän oli jäänyt yksin.

Minuutit kuluivat väsyneesti hänen siinä istuessaan ja tuijottaessaan ikäänkuin tyhjälle näyttämölle, jolta näyttelijät ovat karanneet tiehensä kesken näytelmän.

Kuullessaan askelten nousevan rappuja hän nosti silmänsä. Sitten kun koputus kuului ovelta, hän syöksähti jaloilleen. Jill oli tullut takaisin! Jill ei voinut kestää eroa paremmin kuin hänkään! He eivät eroaisikaan koskaan! Tämä yksinäisyys oli liian tukahduttava, liian kauhea kantaa. Rientoaskelin hän tuli ovelle ja lennätti sen auki.

Siellä seisoi pieni ulosottomies — tuo suuri Mr. Chesterton — juhlallisilla kasvoillaan suostutteleva hymy. Hän oli saanut näiden kahden tunnin aikana kokoon kolme viisasta ajatusta — kolme! Ja koska ne oli juuri keksitty, niin ne tuntuivat yhtä viisailta kuin tuo verraton luode ja vuoksi -vertaus. Hän kaihosi saada purkaa ne ulos.

Mutta nähdessään Johnin kasvojen ilmeen hän jarrutti äkkiä.

»Odotatteko vielä toista nuorta ladyä, vai?» hän kysyi. John kääntyi toivottomana takaisin huoneeseen, jättäen tien vapaaksi. Hän ei vastannut mitään pikkumiehen huomautukseen.

Mr. Chesterton sulki oven jälkeensä.

»Oliko teillä pieni kinastelu, vai?» hän kysyi osaaottavasti.

No, ulosottomiehen myötätunto saattaa olla hyvinkin herttainen asia, mutta kun miehen mieli on painunut alimpaan kuiluun, niin sitä ei tarvita. John kääntyi häneen päin kasvot ja koko olemus muuttuneina.

»Te olette tullut tänne tekemään työnne, eikö niin?» hän sanoi karkeasti, »te olette tullut ottamaan haltuunne kaikki ne kirotut esineet, mitä vain haluatte, No hyvä, ottakaa! Kerätkää koko siunattu roska! Minä en halua nähdä enää mitään tästä huoneesta!» Hän saapasteli ovelle. Pikkumies tuijotti häneen ällistyneenä. »Voitte repiä kaikki pahukset alas seiniltä», hän jatkoi villisti. »Ottakaa viisitoista puntaanne mistä ikinä haluatte! Älkää säälikö! Herran tähden, älkää olko tietävinänne! Ottakaa koko kirottu roska!» Ovi paukahti. Hän on mennyt.

Oli puoli seitsemän. Payne Wellcomella aiottiin juuri sulkea. John riensi sisään sivuoven kautta ja pisti lappunsa apulaisen eteen.

»Haluan saada nämä seitsemäntoista puntaa», hän sanoi, ja kymmenen shillingin raha suoritti huiman tanssin apulaisen edessä ja painui sitten pöytään kilahtaen.

Panttilainaaja vilkaisi ylös kummastellen, meni sitten pienelle kyyhkysenpesälle ja toi rahakäärön. John tempasi sen ja lähti.

Hänen jälkeensä tuijotettiin; sitten tuijotettiin toinen toisiinsa.

»Tuo raha ei ole kauan hänen hallussaan nyt», sanoi yksi.

»Seuraava temppu, minkä hän tekee», sanoi ylipappi, »on se, että hän menee lähimpään parturiin ja leikkaa kaulansa poikki».

Mutta äärimmäisen tunteettomana näille hellille huomautuksille John kulki kiireesti pitkin katuja, tietäen tuskin matkansa suuntaa, puristaen tulisesti kouraansa rahoja, ymmärtämättä, miksi oli ne oikeastaan lunastanut takaisin.

Mitä oli nyt väliä millään? Ihanteella täytyy olla jonkinlainen todellisuuden väritys, jokin punainen lamppu palamassa alttarilla, sillä muuten mieli painuu sokeasti ja kompastellen läpitunkemattomaan pimeyteen. Punaisen lampun täytyy palaa alttarilla päivät ja yöt, sillä kukapa voisi rukoilla tai uskoa äärimmäisessä pimeydessä.

Ja Jill oli varmasti jättänyt hänet nyt äärimmäiseen pimeyteen. Eiväthän he olisi voineet mennä vielä naimisiin moneen vuoteen; ehkäpä ei koskaan; mutta ettei saisi koskaan enää häntä nähdä, ei tuntea hänen kätensä ymmärtävää kosketusta, nähdä hänen silmiensä tajuavaa välkähdystä — se oli juuri tuulenpuuska, joka oli sammuttanut punaisen lampun Johnin alttarilta. Ja nyt hän oli pimeydessä. Hän ei voinut uskoa eikä rukoilla.

Kun kello löi puoli kahdeksan, hän poikkesi sisälle hienoon ravintolaan ja asettui yksinään erään nurkkapöydän ääreen.

Tarjoilija toi päivällislistan, viisi shillingiä, kuusi ja puoli, kymmenen shillingiä. Hän valitsi niistä viimeisen. Tarpeeton rahantuhlaus oli myöskin ilmauksena hänen mielensä myrkyttymisestä.

Tarjoilija esitti kumartaen viinilistan.

John pudisti päätään.

»Vettä», hän sanoi.

Hänen tapansa ei ollut hakea juomalla unohdusta. Mustimpinakin hetkinään hänen täytyi pitää silmänsä kirkkaina ja hereillään. Mies, joka juo unohtaakseen, unohtaa katumuksenkin yhtä helposti. Katumus on seikka, joka täytyy oppia eikä hukuttaa.

Tämä oli juuri sitä, vaikk'ei John sitä tietänyt, mitä isä oli tarkoittanut toivoessaan surua hänen elämäänsä Tällaisina hetkinä oppii valoisan maailmankatsomuksen arvon.

Koko aterian ajan, lähettäessään lajin toisensa jälkeen myös melkein koskemattomina, hän antoi vapaan vallan intohimoiselle katkeruudelleen, yrittämättäkään saavuttaa mielensä tasapainoa.

Korokkeella salin toisessa päässä jouhikvartetti soitti huonoa musiikkia — sellaista, jota kuulee kuuntelematta. Vähitellen nuo sävelmät löysivät tiensä Johnin mieleen ja muodostivat kiinnekohdan hänen ajatuksilleen. Mitäpä oli väliä sillä, mitä hän oli kuvitellut? Mitä väliä sillä, kuinka alas ihanne oli pudonnut? Hän ei voinut erottaa mitään tämän hetken ulkopuolelta, ei mitään muuta kuin että hän oli yksin, että häneltä oli ryöstetty suurin, korkein toive, minkä hänen koko olemuksensa oli omaksunut. Mitä oli väliä millään nyt, kun hän oli menettänyt sen?

Ja sitten alkoivat viimeistä kappaletta seuranneesta hiljaisuudesta soida La Bohèmen sävelet. Hän pani veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja nojautui kuunnellen taapäin tuolissaan.

Se soi erilaiselta — miksi? Mikä oli muuttanut sen tuon oopperaillan jälkeen? Nyt sen joka tahdissa oli aistillisuutta, joka hullaannutti hänet. Samat sävelkulut, jotka olivat vaikuttaneet ihanilta, kun hän kuunteli niitä yhdessä Jillin kanssa, tuntuivat nyt olevan täynnä mitä kehnoimpia mielikuvia. Syntiset ajatukset kohisivat hänen veressään. Hänen aivojaan polttivat villit ja käsittämättömät toiveet. Oliko syy soittajissa ja heidän esitystavoissaan vai hänessä itsessään?

Hän kutsui tarjoilijan, pyysi laskun, maksoi — ja asteli taas kadulle.

Hän ei osannut mennä minnekään, yhdenkään ystävän seura ei haluttanut häntä tällä hetkellä. Lopulta hän suuntasi askelensa aivan huomaamattansa takaisin Fetter Lanelle.

Vanhan miehen väsynein askelin hän kiipesi rappuja ylös, huomaamatta edes hiekanväristä kissaakaan — sanomatta sille edes hyvää iltaa.

Avattuaan huoneensa oven hän näki. Mr. Chestertonin, mukavasti majoittuneena nojatuoliin, puolustaen nähtävästi omavaltaisuuttaan sillä, että luki yhtä Johnin kirjoista.

Mutta Mr. Chesterton oli erittäin nöyrä ja kohtelias mies. Hän nousi ylös Johnin tullessa, sillä hän huomasi sen olevan epäilemättä Johnin yksityisen nojatuolin. Se oli ainoa nojatuoli koko huoneessa. Pikkuinen ulosottomies oli pannut sen merkille. Itse asiassa hän oli tästä syystä jättänyt sen hienotunteisesti pois tehdessään kalustoluettelon.

»Minä — minä olin juuri lukemassa erästä teidän kirjaanne, Mr. Grey», hän sanoi, »ja jos sallitte minun sanoa, niin olen lukenut huonompiakin historioita. Olen varmasti. Minä pidän riivatusti tästä kertomuksesta. Sennäköistä sattuu elämässä vaikka kuinka usein, se on niinkuin se kuva oli minun näköiseni, jonka poikani otti minusta viime viikolla viiden shillingin kameralla; kuinka kummalla te onnistutte tekemään sen, on minulle sula arvoitus. Onko teillä levy valmiina päässänne ja sitten painatte sen suoraan paperille? 'Henki liikkuu', sanoo muijani välistä, ja sitten hän painelee ulos hakemaan olutpulloa. Mutta se on tietysti kuvaannollista. Minä tarkoitan, kirjoitatteko te sen mitä liikkuu omassa päässänne, vai otatteko palasia muista kirjoista?» Hän kietoi kätensä tytön kaulaan ja syleili häntä intohimoisesti. »Sen minä olen lukenut vaikka kuinka monesta kirjasta. Minä luulen, että ne saavat sen toisiltaan.»

»Löysittekö sen minun kirjastani?» kysyi John.

»No, en — enpä uskalla väittää sitä. Mutta heidät on vasta juuri esitelty toisilleen. Etteköhän te tule vielä siihen, niinkuin kaikki muutkin.»

»Se on totta», sanoi John. »Siihen tulemme kaikki. Sitä ei voi välttää.
Oletteko jo syönyt?»

»En — mutta minulla on hiukan ruokaa laukussani. Jos sallitte, menen syömään sen välikössä.»

»Oo, ei», sanoi John, »syökää täällä vain. Ei sillä ole väliä».

Niin että Mr. Chesterton avasi laukkunsa ja otti esille eväänsä. Kaksi kylmää makkaraa, voi ja leipä muodostivat hänen ateriansa, jonka hän nautti ilmeisellä ruokahalulla ja käyttäen pöytätapoja, joita närkäs ihminen tuskin olisi hyväksynyt. Voi hyvin kuulla hänen syövän, esimerkiksi. Samalla hän kehui, kuinka hyviä makkarat ovat kylminä. Hän jatkoi muijansa ruoanlaittoa kehuen samaan suuntaan, niin että Johnista lopulta tuntui, kuin kädet kaipaisivat pesemistä, ja hän lähti toiseen huoneeseen. Kun hän tuli takaisin, oli eväslaukku pantu syrjään, ja vieras kaiveli hampaitaan huoneen kaukaisimmassa kolkassa.

»Onko teillä tammipeliä, Mr. Grey?» hän kysyi selviydyttyhän siitä puuhasta. John nyökkäsi.

»Tulkaapas sitten», sanoi pikkumies. »Otetaanpa peli vai mitä?»

II. AMBER.

Mutta tammipelistä ei löydä unohdusta. Muutamia päiviä John kesti rakastettavan Mr. Chestertonin seuraa. Hän kuunteli tämän kertomuksia vierailuistaan muissa taloissa, joissa hänet oli pantu tekemään milloin mitäkin, niinkuin kiilloittamaan veitsiä ja saappaita y.m.s. Ainoa kerta, jolloin hän oli päättäväisesti kieltäytynyt tekemästä mitään, oli silloin kun hän oli viettänyt seitsemän päivää neiti sanomalehtimiehen luona, jolla oli hiukan partaa ja kauniit hennot viikset.

»Minä en olisi ajanut hänen partaansa», sanoi Mr. Chesterton, »vaikka hän olisi rukoillut sitä polvillaan».

Nämä saattavat olla huvittavia juttuja; mutta kaikella on aikansa ja paikkansa. Näissä huoneissa, joissa Jill oli istunut muutamia päiviä aikaisemmin — tänä ajankohtana, jolloin toivo oli matalimmillaan ja masennus riemuitsi, John ei löytänyt siitä mitään huvittavaa.

Hän toivoi unohdusta. Elämä oli kerta kaikkiaan mennyttä — hän toivoi jotakin, joka olisi pyyhkinyt siitä pois muistonkin, niinkuin suljetaan loppuun luettu kirja. Mutta se ei onnistunut pelaamalla tammipeliä Mr. Chestertonin kanssa. Eikä sitä saanut niilläkään tavoin, mitkä useimmat miehet valitsevat. Hän oli koettanut niitä, huomannut kelvottomiksi ja viskannut syrjään.

Silloin hän muisti tytön, joka oli ollut hänen ystävänsä, ennenkuin hän tuli tuntemaan Jillin, ja olikin ollut suora ja vilpitön ystävätär. Jollei hän olisi kohdannut Jilliä — jollei hän olisi rakastanut — jollei hän olisi löytänyt Jillissä ihanteensa toteutumista — Amber olisi ollut vielä paikallaan. Ja nyt — nyt kun hän oli menettänyt kaiken — miksi ei voisi palata vanhaan? Sehän olisi maailman inhimillisimpiä asioita. Elämä ei ollut mahdollista yksistään ihanteiden varassa.

Näin hän päätteli pimeyden hitaasti ohentuessa — mutta katkeruus oli vielä jäljellä.

Eräänä iltana hän sitten jätti Mr. Chestertonin lopettamaan kirjansa lukemista. Hän otti ensimmäisen kohtaamansa ajurin ja kyyristyen istuimen nurkkaan hän veti syvän helpotuksen huokauksen ajaessaan eteenpäin.

Mutta sitten virisi pelko, ettei hän löytäisikään Amberia, että tämä olisi kadottuaan hänen elämästään muuttanut mielensä, löytänyt uusia mielenkiinnon esineitä, tai ettei hän sattuisi olemaan kotona juuri nyt. Ja nyt, kun kerran päätös oli tehty, hän pelkäsi ankarasti kohtalon pettävän hänen toiveensa.

Hän hyppäsi reippaasti vaunuista, maksoi kyydin, juoksi raput vauhdilla ja kolisti kirjelaatikon kantta. Se oli ystävien tapa koputtaa. Kaikki ne, jotka soittivat ovikelloa, olivat velkojia, eikä niille avattu, ennenkuin oli huolellisesti kurkistettu pitsiuutimien raosta.

Muutamia hetkiä hänen sydämensä työskenteli vilkkaasti. Ei kuulunut ääntä, ei näkynyt valoa. Sitten kuului äkkiä korkeakantaisten kenkien tapsutus. Hän huokasi helpotuksesta. Ovi avautui. Hän näki Amberin hämmästyneet kasvot pimeässä.

»Sinä!» huudahti Amber. Ovi avautui selälleen. »Tule sisään.»

John otti hatun päästään ja astui sisään. Hänen esiintymisensä oli omituista, ja hän tunsi sen itsekin.

Hän ymmärsi kysymyksen Amberin silmissä — ne heijastivat hänen omia ajatuksiansa.

»Oletko yksin?» John kysyi.

Amber nyökkäsi.

»Tätini asuu täällä», hän selitti, »mutta hän on mennyt jo makuulle. Hän sai makuuhuoneen. Minä nukun vierashuoneen lattialla. Tule vain sisään.»

John seurasi häntä vierashuoneeseen. Lattialla oli hänen vuoteensa — patja, lakanat ja huopapeite. Siinä kaikki.

»Nukutko sinä tuossa?» kysyi John.

Tyttö sanoi — »hym» viskaten hiukan niskojaan ja maailman luonnollisimmalla tavalla. Kun John luuli olevansa köyhä, niin se oli itsensä pettämistä. Hän oli jäänyt välistä päivällisettä, mutta hän ei ollut koskaan nukkunut lattialla.

»Eikö siinä ole kova nukkua?» hän kysyi. »Saatko ollenkaan unta?»

Amber nauroi hiljaa.

»Taivaan isä, mainiosti! Minä olen tottunut siihen. Mutta mitä varten sinä tulit?»

Hän istuutui vuoteelleen jalat ristissä kuin räätäli ja katsoi Johniin. Ensin tämä ei tietänyt, kuinka esittäisi asiansa. Sitten hän purkautui kömpelösti.

»Toivoisin, että tulisit taas tapaamaan minua Fetter Lanelle!»

Tyttö hymyili ylpeästi. John oli lähettänyt hänet pois Fetter Lanelta.
Kaikki tuo oli mennyttä — ohitse —.

»Tämä on jokseenkin odottamatonta, eikö olekin?»

»En voi auttaa sitä», huudahti John kuohahtaen.

»Mutta kaiken sen jälkeen, mitä puhuit viimeksi?»

»En voi sille mitään, että puhuin yhtä ja toista. Se ei pidä paikkaansa enää. Minä otan kaikki takaisin.»

Tyttö nousi nopeasti polvilleen. Arvokkuus voittaa usein naisessa inhimillisyyden, mutta sääli on molempia voimakkaampi. Johnille oli tapahtunut jotakin. Johnin entinen vaikutusvoima häneen sai taas vahvistusta hänen tuntemastaan säälistä. Hän pani kätensä Johnin olkapäälle.

»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi. »Kerro minulle, mikä sinua vaivaa.»

John painui istumaan patjalle ja kertoi hänelle kaiken. Kertoi hänelle, kuinka alas hänen ihanteensa olivat vaipuneet viime päivinä. Hän riisui koko sielunsa toisen pisteltäväksi, jos tätä haluttaisi; hän riisui sen niinkuin lapsen alastomaksi kuritusta varten.

Kun John oli lopettanut, Amber istuutui takaisin entiseen asentoonsa.
Hän tuijotti tyhjään tulisijaan.

»Ihmettelenpä», sanoi hän, — »ihmettelenpä, löytyykö ylipäänsä miestä, joka voisi kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi?»

Tämä oli ainoa kuritus, minkä hän antoi. Ja vaikka hän ei satuttanutkaan sitä suorastaan Johniin, sattui se kuitenkin tämän alastomaan sieluun kirvelevänä iskuna. Hän kiemurteli sen alla. Se sai hänet ikävöimään, että hän olisi ollut juuri tuo mies.

»Miksi sanoit tuolla tavalla?» hän kysyi.

»Koska minä luulin sinun olevan toisenlaisen», sanoi tyttö.

»Minä olen ihminen niinkuin muutkin», sanoi John. »Minä olen epävakainen olio, mutta niinkuin ihmiset yleensä ovat. Tuletko taas katsomaan minua?»

Tyttö nousi taas polvilleen. Hän vapisi, mutta sitä peittääkseen hän otti Johnin käden omiinsa ja puristi sitä kovasti.

»Mitä sinä sitten sanoisit jälkeenpäin?» hän kysyi hiljaa. »Mitä sinä tuntisit? Katuisit katkerasti — vihaisit itseäsi. Mihin joutuisi ihanteesi?»

»Ei minulla ole sellaista», John huudahti umpimähkää.

»Niin minäkin sanoin kerran», tyttö kuiskasi, — »ja sinä sanoit minun olevan väärässä, että minulla on ihanne, että jokaisella on, mutta monet ovat kadottaneet sen näkyvistään.»

John muisti sen kyllä, vieläpä, perustelunsakin. Hän tiesi sen olevan totta vielä nytkin.

»Nyt sinä olet kadottanut näkyvistäsi omasi», jatkoi Amber. »Mutta se tulee vielä esille, huomenna jo taas uskoisit siihen, ja sitten — voi taivas, kuinka sinä vihaisit minua! Kuinka sinä vihaisit itseäsi!»

John tuijotti häneen pitkään. Olivatko kaikki naiset yhtä hyviä ja hienoja kuin tämä? Oliko hän itse ainoa kehno olento koko luomakunnassa? Mitä Jill ajattelisi, jos saisi nähdä hänen sielunsa kuiluun tällä hetkellä? Hän oli vajonnut niin syvälle, että tuntui mahdottomalta päästä enää kohoamaan ylöspäin.

Amber tarkkasi hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä. Hän oli tehnyt äärimmäisensä. Enempää hän ei voinut tehdä. Jollei John kyennyt taistelemaan itseään irti painajaisestaan, niin silloin asiat saisivat mennä menojaan. Silloin sen täytyi tapahtua.

Yhden asian hän voisi vielä tehdä: puhua Venetsiasta. Mutta miksi hän sanoisi sen. Tämä oli Johnin taistelu eikä hänen. Hän oli antanut Johnille aseita taistelemaan häntä itseään vastaan. Miksi hän sanoisi sen? Mutta samassa parempi minä voitti. Tässähän oli yhtä hyvin kysymys hänen omasta ihanteestaan.

»Milloin lähdet Venetsiaan?» hän kysyi käheästi.

John kertoi hänelle tuhlanneensa jo osan rahoista; oli mennyt jo enemmän kuin punta.

Amber haki esille kukkaronsa, nopeasti, kuumeisesti.

»Milloin sinä voisit sitten päästä lähtemään?» hän kysyi.

»En toistaiseksi.»

»Eikö äitisi tule pahoilleen — tuo vanha valkohapsinen lady?»

John koetti saada niellyksi liikutuksensa; sitten hän äkkiä tunsi kädessään jotakin kylmää ja kovaa. Hän katsahti alas. Se oli sovereign.

»Sinun täytyy ottaa tämä», sanoi Amber hengästyneenä. »Maksa takaisin sitten joskus ja mene matkusta huomenna Venetsiaan.»

John katsoi suoraan hänen silmiinsä.

»Ja sinä väität olevasi kärpänen meripihkassa», hän sanoi. Sitten hän puristi Amberin sormet lujaan rahan ympärille, suuteli niitä ja lähti ovea kohti.

»Minä matkustan Venetsiaan tavalla tai toisella», sanoi hän. »Aion olla se mies, joka kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi. Sinun ei tarvitse hävetä minun tähteni.»

Hän tuli vielä kerran takaisin ja puristi Amberin kättä. Sitten hän riensi ulos.

Amber kuunteli oven paukahdusta. Hän kuuli Johnin askelet tyhjältä kadulta, sitten hän vaipui patjalleen vierashuoneen lattialle.

»Ooh — sinä hullu!» hän kuiskasi hengittäen syvään. »Voi, sinä hullu!»

Mutta viisaus ja hulluus — ne ovat monesti läheisiä sukulaisia. Maailman ihmeellinen tyydytys oli noiden sanojen takana: — »Ah, sinä hullu!»

KOLMAS KIRJA.

KAUPUNKI.

I. PALAZZO CAPELLO.

Teille sanotaan — tulkaa Venetsiaan yöllä; sillä silloin te voitte hiljaa tunkeutua sen ihmeelliseen mysteeriin; silloin tunnette vuosisatojen painon jokaisessa varjossa, joka vaanii syvissä porttikäytävissä; silloin te tajuatte murhenäytelmät, joita täällä on esitetty, romaanit ja mustat teot, joilla sen historia on kudottu. Kaiken tämän saatte tuntea, jos tulette Venetsiaan yöllä.

Mutta sitten on vielä toinen Venetsia, kaupunki, jonka saatte nähdä, jos saavutte sinne aikaisin aamulla — valon ja ilman kaupunki, kimaltelevan veden kaupunki, auringossa saippuakuplien lailla välkähtelevien kirkkojen kaupunki.

Tulkaa Venetsiaan aikaisin aamulla, ja te saatte nähdä kaupungin kylpevän valomeressä. Se on niinkuin aalloista kohoava merenneito, jonka olkapäiltä vielä valuvat sädehtivät pisarat. Silloin se ei ole varjojen ja mysteerin kaupunki. Varhaisena aamuna se on kuin ruusunvärinen opaali, jonka läpi katsotaan aurinkoa.

Silloin syvinkin varjo saa kullan hohteen, kirkkain valo esiintyy hopeaisessa sumussa. San Marcon ja Santa Maria della Saluten kirkot sulavat muodottomiksi hehkussa.

Grand Canalelta, juuri Palazzo Babarigon kulmassa, eroaa yksi noita lukemattomia pieniä polkuja, jotka puikahtavat salaa irti suuresta, leveästä vesitiestä. Kun käännytään tälle, Rio San Pololle, seurataan sen juoksua siltojen alitse ja käännytään ensitilaisuudessa vasempaan, niin kuuliainen gondolien saa teidät melkein yhdellä pitkän aironsa vetäisyllä käännetyksi Rio Marinille.

Hän voi valita tosin polveilevia teitä, vedoten teidän kauneudentajuunne ja käyttäen aikaa sivutulona. Mutta kuka hyvänsä voi kertoa teille, että tämä tie Rio San Polon kautta on lyhyin.

Rio Marinin kumpaakin rantaa kulkee pieni ahdas jalkapolku. Täällä talot eivät sukella aivan veden rajaan, valolla on enemmän liikkumatilaa, ja astelijan kiirehtiminen jalkatiellä antaa hetkeksi eloa ja puhelahjan paikalle, jossa kaikki on muuten mykkää ja hiljaista.

Tyhjäntoimittajat parveilevat silloilla katsellen alla keinuvia gondoleja. Täällä myöskin on mysteeri, joka hallitsee yöllä, ajettu tiehensä. Aurinko, avara kappale taivasta, joka ei enää ole vain talojen päätyjä sitova sininen kaistale, nämä yhtyvät uhmaamaan Rio Marinin mysteeriä. Ruusupuut ja kukkivat pensaat reunustavat harmaita muureja; ne kohottavat värirunsautensa pilvetöntä taivasta kohden ja hymyilevät teille alas muurintakaisesta puutarhastaan.

Melkein tämän pienen vesitien loppupäässä, vastapäätä Chiesa Tedeschiä, on Palazzo Capello, avara ja jokseenkin ruma talo, katsellen järkkymättömänä kuvaansa tyynestä vedenpinnasta. Siihen ei liity mitään suuria historiallisia tapahtumia. Mikään runoilija ei ole sepitellyt säkeitään sen ikkunassa istuen; opaskirjat eivät tiedä kertoa mistään murhenäytelmistä, eikä verta ole roiskutettu sen seinille. Te ette löydä siitä mainintaa mistään Venetsian kuvauksista; sillä ei ole koristelurikkautta, joka vetäisi silmän puoleensa. Mutta Venetsialle ominaisella komeilulla ja rehentelyllä se nimitettiin vuosisatoja sitten 'palatsiksi', ja vain sille, joka tuntee sen sisäpuolelta, saattaa nimi näyttää oikeudenmukaiselta.

Iso ovi voi jakaa harmaakivisen etuseinän, ja sille johtaa raput jalkapolulta — raput, joiden rakosista pilkistelee vihreää sieltä täältä, ollen täydellisessä sopusoinnussa kuluneiden askelmien kanssa. Tämä ovi on aina suljettu, ja koska sen kummallakaan puolella ei ole ikkunoita, ainoastaan leveä muuraus, saa paikka erittäin kolkon leiman, muistuttaen vankilaa tai kasarmia. Mutta kun tämä avara ovi avataan, tulee ikkunoiden puute selitetyksi osittain, ja teiltä pääsee varmasti ihastuksen huokaus. Tämä ei olekaan sisäänkäytävä taloon, vaan tunneliin, joka kulkee läpi talon pohjakerroksen, jonka toisessa päässä näette ihmeellisen takorauta-aitauksen läpi vanhan italialaisen puutarhan ihmemaan, joka välähtelee ja värehtii auringossa.

Holvikäytävää synkistyttävät raskaat varjot tehostavat vain sen takana paistavaa valoa. Vastakohdat aiheuttavat oikean päivänpaisteen purkauksen ja saavat autereen väreilemään tiivistettyjen väriyhtymien yläpuolella.

Mutta vielä ette ole sisällä talossa päästyänne holvikäytävään. Molemmin puolin tätä viileää, kosteaa tunnelia on seinään hakattu pienet holvikäytävät, joiden ovet johtavat palatsin molempiin puoliskoihin. Valitsette vasemmanpuolisen, ja ennenkuin silmänne ovat ehtineet tottua valojen ja varjojen sokaisevaan leikkiin, luulette joutuneenne matkalle maan uumeniin. Jalkanne kompastelevat, te tunnustelette tietänne, sormet koskettelevat kylmiä seiniä; äkkiä huomaatte porrasaskelmia, jotka kohoavat ylöspäin. Näin haparoiden saavutte toiselle ovelle, joka salpaa tienne tykkänään.

Ovessa on kello, mutta ei ole sanottu, että löydätte sitä — pitkä ketju, joka riippuu jostakin päänne yläpuolelta. Kun vedätte siitä, syntyy kilinä ja kalina, joka uhkaa lukita korvanne, rikkoen tuhansiin pieniin kappaleisiin hiljaisuuden, joka vallitsee kaikkialla.

Hetken kuluttua avautuu pieni ovi, verho työnnetään syrjään, ja kuljettuanne kumarassa matalan sisäänkäytävän läpi huomaatte olevanne avarassa huoneessa, joka ulottuu läpi koko talon. Tämä huone oikeuttaa monin kerroin palatsin nimityksen. Huoneen kummassakin päässä ovat ikkunat, niin avarat, niin korkeat, että sali, joka on korkealle laudoitettu, on yhtenä lempeänä valomerenä. Säteet lyövät kipinöitä kiilloitetusta parkettilattiasta ja tomuhiutaleet tanssivat sinertävänä autereena.

Kylmänharmailla seinillä riippuu maalauksia. Niitä on paljon, mutta huone on niin suunnaton, etteivät ne näytä kokoonahdetuilta; ne eivät tee kokoelman, taidegallerian vaikutusta. Ja huoneen molemmilla sivuseinillä riippuvat komeat, lämminväriset verhot, jotka peittävät taakseen jykevät, syvälle seinään upotetut ovet.

Kun avaatte toisen näistä, joudutte pieneen sievään huoneeseen — niin pienen pieneen, että sen mitättömyys saa teidät nauramaan, kun sitä katselee ison salin puolelta.

Sulkekaa ovi, ja huone näyttää aivan luonnolliselta. Siellä sisällä, istuen ehkä juuri iltapäiväteensä ääressä, pakinoiden ja tarinoiden aivankuin olisivat juuri tavanneet pitääkseen toisilleen seuraa, on kaksi pientä olentoa. Pieniä, koska he ovat vanhoja — toinen on vanha mies, jonka silmät näyttävät himmentyneiltä tuuheitten kulmakarvojen takaa, toinen kutistuneena ja rypistyneenä kuin silkkipuku, joka on kauan maannut laatikossa säilytettävänä, vanha pieni valkohapsinen lady.

II. KIRJE VENETSIAAN.

Näiden Palazzo Capellon vanhusten päivittäisiin puuhiin kuului eräs järkkymätön seremonia, joka toimitettiin samalla tarkkuudella ja täsmällisyydellä, kuin millä koneistolla liikkuvat olennot lyövät päivän tunnit San Marcon kellotornissa.

Kun kirkkojen kellot ilmoittivat, että kello oli kymmenen illalla, tuli pieneen huoneeseen Claudina, vanha nainen, joka hoiti näitä kahta vanhusta ja heidän talouttaan, kantaen käsissään isoa laatikkoa.

Olipa heillä askare mikä hyvänsä esillä, jokin peli tai tavallisimmin kirjeiden kirjoittaminen, heidän päänsä kohosivat hämmästyneinä, ja toinen sanoi italiaksi: »Ette suinkaan tahtone väittää, että kello on kymmenen, Claudina?»

Ja Claudina taivutti päätään nykäyksellä kuin nyökkäilevä mandariini; hänen isot korvarenkaansa heiluivat tuimasti hänen korvalehdissään, ja hän pani laatikon varovasti pöydälle.

»Si, signora», hän sanoi — aina samalla äänellä, aivan kuin hänestä olisi äkkiä tuntunut, ettei päännyökkäys ollutkaan ollut tarpeeksi kunnioittava.

Tämä ei kuulunut vielä seremoniaan, se oli vain seuraavan juhlallisen toimituksen alkusoitto. Claudina oli aseenkantaja. Hänen tulonsa ison laatikon kanssa oli merkkipuhallus.

Oli heinäkuun ilta, tänä samana vuonna, jonka on niin menestyksellisesti onnistunut piiloutua kalenterin rakosiin. Verhot eivät enää peittäneet näkyvistä kullankeltaista pilveä, johon muutamat tähdet olivat asettuneet kuin varhaiset kastepisarat. Claudina oli juuri tuonut postin jättämän kirjeen. Kello oli puoli kymmenen.

Vaikka vanha italialainen palvelija tunsikin uteliaisuutta, hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä. Claudina poistui varovasti huoneesta tuotuaan kirjeen. Samassa kun ovi loi suljettu, seurasi erittäin sievä kohteliaisuuskilpailu.

Vanha herra sulki kirjansa.

»Se on Johnilta!» sanoi hän vilkkaasti.

Rouva nyökkäsi ja lykkäsi sen häntä kohden. Vaikka hän olisi vierittänyt maailman miehensä jalkojen juureen, ei hän olisi voinut tehdä sitä anteliaammin. Ja vaikka se olisi ollut maailma, ei vanha herra olisi ottanut sitä innokkaammin vastaan.

Hänen sormensa oli juuri vapisten ajautumassa kuoren sisälle, kun hän sattui lukemaan osoitteen.

»Mitä — sehän on kirjoitettu sinulle, rakkaani», hän sanoi, vetäen hitaasti sormensa takaisin.

Valkohapsinen lady hymyili. Hän nyökkäsi taas. Se oli tosin osoitettu hänelle, mutta jos asiat olisivat menneet oikeassa järjestyksessä, niin vuoro ei olisi ollut hänen. Jostakin tuntemattomasta syystä John oli osoittanut kaksi viimeistä kirjettään peräkkäin hänelle. Tavallista se ei ollut. Hän oli tavallisesti äärettömän omantunnontarkasti osoittanut kirjeensä vuoroin kummallekin, ensin isälleen, sitten äidilleen. Nyt hän rikkoi ensimmäisen kerran tätä kirjoittamatonta lakia. Oikeastaan tämä ei ollut äidin kirje, ja senvuoksi hän oli lykännytkin sen miehelleen. Tämä ei ollut koskaan pyytänyt saada avata Johnin kirjettä, jollei ollut hänen oma vuoronsa. Hänen käsiään usein nyki, kun nuo avuttomat kädet yrittivät avata koteloa, mutta hän ei ollut koskaan lähestynyt tuumaakaan ottaakseen sitä, ennenkuin vaimonsa ojensi sen hänelle omasta aloitteestaan.

Vanha herra tiesi nyt olevansa vuorossa, ja siksi hänen kätensä oli vallan luonnollisesti ojentunut ottamaan vastaan kirjettä, ja hänen vaimonsa antoi sen halukkaasti. Mutta valkohapsisen ladyn sydän riemuitsi, sillä kirje oli kuitenkin osoitettu hänelle. Sitä tosiasiaa ei voitu kiertää millään.

Hetkisen vanha herra sormieli sitä epävarmasti, sitten hän lykkäsi sen takaisin.

»Se on sinun kirjeesi, rakkaani», hän sanoi. »Sinun on avattava se.» Ja ottaen taas kirjansa hän oli syventyvinään uudelleen lukemiseensa. Mutta itse asiassa hän ei voinut erottaa yhtään sanaa. Jokainen hermo hänen ruumiissaan oli valmistautunut kuuntelemaan paperin kahinaa. Mutta sitäpä ei kuulunutkaan. Vielä hetkinen hiljaisuutta — ja vaimo seisoi kumartuneena miehensä tuolin takana, käsi olkapäiden ympärillä ja toinen pitäen kirjettä hänen edessään.

»Avataan se yhdessä», sanoi valkohapsinen lady.

Tällä tavoin hän sai toisen unohtamaan, että oli antanut perään. Miehen sormi tosin avasi kotelon; mutta sitten tämä pidätti kaikki tyydytyksen ilmaisut. Ja niin he lukivat yhdessä, vaimo nojautuen miehensä olkapäähän, keskeyttäen toisiaan pienillä ilohuudahduksilla ja reunamuistutuksilla, joita kynän on mahdoton tarkemmin kuvailla.

»Rakkaimpani —»

Juuri tämä sana aloitti kirjeen; mutta tuohon yhteen sanaan sisältyi jo äidille kokonainen kirje. Se sai hänen pienet ruskeat silmänsä sädehtimään, sydämen sykkimään nopeammassa tahdissa jäykän liivin alla.

»Olen jättänyt tämän kirjeen kirjoittamisen viimeiseen hetkeen, peläten etten ehkä voisikaan saapua lupaamanani päivänä. Mutta nyt on kaikki selvää. Lähden huomisaamuna ja tulen perille seuraavana päivänä tavalliseen aikaan — juuri auringonlaskun aikaan. En osaa sanoa Teille, kuinka iloinen olen päästessäni täältä erilleni. Tehän tiedätte, millainen Lontoo voi olla heinäkuussa, ja luullakseni haluan muutenkin vaihtelua. En ole osannut työskennellä ollenkaan näinä päivinä — mutta aikomukseni ei ole pahoittaa mieltänne. Taidan olla hiukan masentunut ja tarvitsen uutta ilmaa keuhkoihini. Menen huomenna ensi töikseni höyrylaivan keulaan, seison siinä suu auki ja nielen suolaisen tuntua riemulla.

»Luoja siunatkoon Sinua, rakkaani. Sano isälle rakastavat terveiset, mutta älä kerro hänelle, etten voi työskennellä. Tietysti hän sen ymmärtäisi, mutta luullakseni se masentaisi häntä yhtä paljon kuin minua itseänikin.»

Vanha herra katsoi yksinkertaisesti ylös vaimonsa kasvoihin antaessaan paperin takaisin.

»Näetkös nyt, minun ei olisi pitänyt lukea sitä», hän sanoi rauhallisesti.

Hetken mielijohteesta toimien vaimo kietoi kätensä miehensä kaulaan.
Hän tunsi niin hyvin, että tämä oli haavoittanut isää.

»Mutta hänhän on vain arkatuntoinen sinua kohtaan», hän kuiskasi — »eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi halunnut sinun näkevän. Hän kertoo sinulle heti tultuaan, ettei hän ole voinut työskennellä. Saatpa nähdä, eikö kerrokin. Hän ei voi pitää sellaista takanaan. Kirjeessä hän voi, siksi että luulee sen velvollisuudekseen. Mutta kun hän on ollut täällä viisi minuuttia, on hän parhaillaan kertomassa sinulle, ettei hän ole kirjoittanut riviäkään. Ja ajattelehan, hän on täällä ylihuomenna. Ooh — kyllä hän on vain kultainen poika, eikö olekin? Eikö hän ole kultaisin poika, mitä kellään kahdella vanhuksella koko maailmassa on?»

Tällä tavoin hän houkutteli taas hymyilyn takaisin miehensä silmiin; ei tauonnut hetkeksikään, ennenkuin näki tuskan ilmeen häipyvän hänen kasvoiltaan kokonaan. Ja niinpä Claudina tapasi heidät, niinkuin niin usein ennenkin, tuijottaen kerran vielä yhdessä kirjeeseen, tuodessa tapansa mukaan sisään ison laatikon.

Kaksi vanhaa päätä kohosi ylen hämmästyneinä.

»Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?»

Sillä vanhoilta ihmisiltä tunnit kuluvat hyvin nopeasti; he ovat tuskin päässeet hereille, kun tulee jo makuullemenon aika. Aika rientää heidän ohitseen niin nopein, rauhallisin askelin, sipsutellen varpaisillaan, jottei häiritsisi viimeisiä rauhallisia hetkiä, jotka Luoja on suonut vanhoille ihmisille.

Claudina asetti ison laatikon pöydälle. Hän nyökkäsi, ja korvarenkaat heilahtivat.

»Si, signora», hän vastasi, kuten tavallisesti.

Vanha valkohapsinen lady piilotti kirjeen, pisti sen jäykän mustan liivinsä alle. Sitten he molemmat nousivat, ja juhlamenot, jotka Claudina oli julistanut, saivat alkaa.

Ensiksi avattiin puinen laatikko ja siitä poimittiin esille paljon pieniä valkoisia liinapusseja, kaikenkokoisia ja -muotoisia. Valkoisiako? No niin, ne olivat kerran olleet valkoisia, mutta pitkäaikainen palvelus näissä juhlamenoissa oli muuttanut ne harmaiksi.

Jokainen pussi oli numeroitu, ja numero oli ommeltu ulkopuolelle. Jokainen pussi oli tehty sopivankokoiseksi säilyttämään jotakin erikoista pientä koristusta tästä huoneesta, verhoamaan sitä, suojelemaan sitä tomulta yön aikana — siis aivan todellinen yöpaita niille. Kymmenen aikaan kalleudet pantiin vuoteeseen; kalleuksien jälkeen vasta vanhukset — mutta aarteet tulivat aina etusijassa. He seisoivat ääressä katsellen, kun Claudina kokosi ja kääri ne, toinen toisensa jälkeen, ja tämä antoi heidän tuntea tuota herkullista jännitystä, jota ainoastaan hyvin vanhat ihmiset ja lapset saavat tuntea — jännitystä, kun toiset menevät nukkumaan ennen heitä, ja he saavat jäädä istumaan hetkeksi.

He eivät tosin huomanneet tuntevansa tätä jännitystä juuri sillä hetkellä. Mutta teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kuinka he kääntyivät hymyilemään toisilleen, kun iso dresdeniläinen paimentyttö oli kääritty kapaloonsa — silloin heidän sydämensä tunsivat varmasti tuota jännitystä.

Varsinkin tänä iltana heidän hymynsä oli säteilevämpää kuin koskaan. Vanha rouva unohti päästää tavanmukaisen kauhunhuudahduksensa, kun Claudina ei saanut dresdeniläisen paimenettaren päätä mahtumaan pussiin tai kolautti niitä vastakkain. Vanha herra unohti tyynen varoituksensa. »Olkaa varovainen, Claudina, olkaa varovainen? Sillä milloin hyvänsä hänen vaimonsa oli erikoisen kiihdyksissä, hän itse vakuuttautui olevansa aivan rauhallinen, erinomaisen hallittu. Mutta kumpikaan ei tuntenut tavallista levottomuutta tänä heinäkuun iltana. Kahden päivän kuluttua — viimeistään — John olisi täällä. Tätä hetkeä he olivat odottaneet kokonaisen vuoden; ja kokonainen vuosi on hyvin, hyvin pitkä aika vanhoille ihmisille, niin nopeasti kuin sen yksityiset hetket vierinevätkin.

»On eräs seikka», sanoi vanha herra äkkiä, kun viimeiset kalleudet olivat rivissä pöydällä valmiina astumaan yöpaitoihinsa. »On eräs seikka, josta minä en ole oikein selvillä.»

Vaimo pisti käden hänen kainaloonsa ja kysyi kuiskaten, mitä se olisi.
Ei olisi tarvinnut ensinkään puhua kuiskaamalla, sillä Claudina ei
osannut sanaakaan englantia; mutta hän arvasi tämän koskevan Johnia, ja
Johnista äiti puhui melkein aina kuiskaamalla.

»Se on — kauppa», vastasi vanha herra; »minä — minä en tahtoisi kertoa siitä Johnille.»

»Oo mutta miksi et?» Vaimo painautui häneen kiinteämmin.

»Ei siksi, etten luulisi hänen ymmärtävän, mutta tunnen samantapaista kuin hän kirjoittaessaan tuon lauseen minusta. Pelkään häntä haavoittavan ajatuksen, etten minä voi enää myydä maalauksiani. Uskon hänen alkavan moittia itseään ja ajattelevan, että hänen olisi pitänyt antaa meille rahaa, jos hän saisi tietää minun avanneen tämän harvinaisuuksien kaupan olojamme parantaakseni.»

Vaimo nyökäytti viisaasti päätään. Hän olisi tahtonut kertoa kaiken pojalleen. Mutta että John luulisi olevansa velvoitettu avustamaan heitä — ei, se ei käynyt päinsä! John tarvitsi jokaisen ansaitsemansa pennyn voidakseen elättää naisen, joka hänen olisi mahdollisimman pian saatava puolisokseen. Vanha valkohapsinen lady myöntyi. Oli parempi, ettei John saisi tietää mitään.

»Mutta etkö luule hänen keksivän sitä?» hän kysyi, ja silmänsä suurenivat säikähdyksestä.

»En — enpä luulisi. Eihän minun tarvitse olla siellä koko päivää. Foscari osaa hoitaa sitä aivan hyvin. Vaikka minua peloittaa aina, että hän myisi joitakin sellaisia esineitä, joista minä en voi erota. Hän myi eräänä päivänä vanhan vaskisen juutalaislampun, jota minä en olisi tahtonut antaa maailmastakaan. Mutta enköhän minä uskalla, jos pyydän häntä olemaan varovainen — niinpä luulisin —»

Tämä harvinaisuuksien kauppa oli oikeastaan murheellinen kohta. Olisi ollut vieläkin murheellisempi, ellei hänen vaimonsa olisi pannut arvoa sen tarpeellisuudelle; ellei tämä olisi tehnyt sitä kevyemmäksi kestää kiittämällä hänen uljuuttaan, ja tällä tavoin haihduttaen häpeän tunteen siitä, ettei hän voinut myydä enää omia töitään.

Sillä täytettyään seitsemänkymmentäkolme vuotta oli hän sen saanut kuulla. Jollei hän olisi ollut maisemamaalari, olisi asia ollut toisin. Mutta seitsemänkymmenenkolmen ikäisenä ei käy enää lähteminen heikolla sydämellään kedoille ja vuorille etsimään uusia vereksiä aiheita. Sillä tavoin hänen täytyi jäädä kotiin ja yrittää maalata muistista kuvia, joita sinne oli kasattu. Silloin juuri taulukauppiaat alkoivat kertoa hänelle, etteivät he voineet saada enää hänen taulujaan kaupaksi. Hänen täytyi keksiä silloin uusia ansiomahdollisuuksia, jolleivät he tahtoneet tulla taakaksi Johnille. Silloin, muistaessaan omistavansa suuren määrän harvinaisuuksia ja taide-esineitä, koottuina kaikilta Euroopan kulmilta, hänelle juolahti mieleen perustaa kauppa, jossa vähitellen muuttaisi nämä rahaksi. Hän löysi sievän pienen huoneiston eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa, vuokrasi sen, asetti ulkopuolelle riippumaan nimikilven, johon oli himmeillä kultakirjaimilla maalattu: »Aarreaitta.» Sillä tavoin hän piiloutui yleisön uteliaisuudelta.

He olivat keskustelleet suunnitelmasta monta viikkoa etukäteen. Heidän täytyi uhrata kauppaan koko joukko omista aarteistaan, ja Claudina kantoikin joka ilta isossa laatikossa monia tyhjiä yöpaitoja edestakaisin. Mutta raha, jota kaupasta saatiin, korvasi osittain nämä sydäntäsärkevät menetykset. Heillä olisi tilaisuus lähettää Johnillekin silloin tällöin pieni lahja. Harvinaisuuksien kauppa onnistui mainiosti, jos vain oli tarjottavana todella arvokkaita esineitä, kuten heillä juuri oli.

Mutta siinäpä se pulma olikin. Kun vanha herra oli avannut liikkeensä, hän huomasi, että juuri esineiden harvinaisuus teki hänelle vaikeaksi niistä luopumisen. Hän rakasti niitä liian paljon. Ja tyhmimmätkin kokeilijat, brittiläiset lordit ruudukkaine hattuineen ja painavine päällystakkeineen, vanhat rouvat toisessa kädessä matkaopas ja toisessa jyviä kyyhkysille, nekin näyttivät iskevän kiinni juuri niihin esineihin, joita hän rakasti enimmän.

Hän pyysi hirveitä hintoja pelastaakseen aarteensa heidän kynsistään, ja useimmiten tämä menetelmä onnistuikin; mutta väliin ilmestyi hulluja, jotka maksoivat vaaditun hinnan. Sillä hän ei voinut moittia rakastamaansa esinettä. Jos se oli hyvä, alkuperäinen, todella vanha, niin hän melkein uhmasi itseään. Innostus ei sallinut hänen tehdä toisin. Mutta sitten, sanottuaan kaiken mahdollisen esineen ylistykseksi, hän pyysi siitä niin huikean hinnan, että halukkaat ostajat jättivät kaupan melkein loukkaantuneina.

Senvuoksi aarreaitta ei täyttänyt oikein kaikkia heidän toiveitaan. He saivat kylliksi jokapäiväisiin menoihinsa; mutta siinä olikin kaikki.

Ja nyt esiintyi kysymys, antaisivatko he Johnin saada tietää siitä. He pohtivat kysymystä myöhään yöhön, kaksi valkoista päätä vierekkäin tyynyillänsä, puhuen kuiskaten pimeässä.

»Kyllä minä luulisin hänen ymmärtävän», sanoi vanha pieni lady omalta puoleltaan; »hän on sellainen kultainen poju, olen varma siitä, että hän ymmärtäisi».

»Enpä tiedä — enpä oikein tiedä», vastasi vanha herra epävarmasti. »On jo kylliksi ilkeää, kun hän näkee minun viimeiset maalaukseni. Ei — ei; enpä taida kertoa hänelle. Foscari voi hoitaa liikettä. Minun tarvitsee tuskin ollenkaan mennä sinne hänen täällä ollessaan.»

Ja sitten tehden ristinmerkin toistensa otsalle, niinkuin he olivat tehneet joka ilta koko elämänsä ajan, he toivottivat toisilleen »Jumala siunatkoon sinua» ja nukkuivat herkästi kuin lapset.

III. PALUU VENETSIAAN.

Johnin saapuessa oli auringonlaskun aika. Gondolit ajelehtivat ruusumeressä; talot seisoivat juhlallisen äänettöminä, niinkuin näkee karjalauman seisovan polviaan myöten hehkuvassa vedessä. Siellä täällä kauempana tulinen aurinko heijastui jostakin hämärästä ikkunasta, saaden sen liekehtimään tulipalon lailla. Nyt tämä kaupunki oli punaisen, kullan, sinisen ja harmaan muodostama kudos, niin hieno ja sulava, ettei voinut erottaa eriväristen lankojen liitoksia.

John päästi syvän huokauksen astuessaan gondoliinsa. Tarvittiin tällainen väriloisto pesemään pois tuon Lontoossa kärsityn illan synkkyys. Tarvittiin tällaista hiljaisuutta ja rauhaa lievittämään hänen kalvavaa katkeruuttansa. Sillä Venetsian hiljaisuus on kirkon vaimennettua hiljaisuutta, jossa kaikki surut tuuditetaan uneen, ja vain suru, josta jotakin oppii, jää eloon.

Nyt John oppi mielensä masennustilassa, millä seikoilla on todellista arvoa ja millä ei tässä elämässä. Se läksy ei ole helppo omaksua, sillä kuviteltujen ihanteiden menettäminen voidaan suorittaa loppuun vain katkeruuden alttarilla, ja ainoastaan epätoivon tuli voi polttaa ne tuhaksi, johon oikea totuus on kätketty.

Jätettyään matkatavarat huoneisiinsa Rio della Saccheren varrelle, joissa hän säännöllisesti asui, hän lähti jalkaisin ahdasta polkua pitkin Palazzo Capelloon.

Johnin elämässä oli aina juhlallinen hetki, kun hän saavuttuaan vuotuiselle käynnilleen ensimmäisen kerran avasi ison portin, joka johti fondamentaan. Oli kumman ihana hetki nähdä kerran taas läpi holvikäytävän laskevan auringon hehkussa kylpevä vanha italialainen puutarha.

Elämässä on joitakin sellaisia hetkiä, ja ne vastaavat kaikkia Intian aarteita. Sellaisina hetkinä seisomme Jumalan jalkojen juuressa.

Sulkien ison oven takanaan John vaipui mietiskelyyn. Auringon iso kehrä oli juuri painautunut sypressien taakse. Niiden syvänmustia runkoja reunusti hohtavan kultainen juova. Kaikki vanhassa puutarhassa oli kuin varjokuvia auringonlaskua vasten, ja jokainen pensas ja oksa hohti kuin kekäle.

Tämä oli hänen taistelunsa viimeinen vaihe. Jollei hänen ihanteensa olisi kohonnut taas tämän valtavan näyn edessä, niin tämä olisi ollut tappion hetki, epäilemättä. On kohtalon sääntö, että miehen täytyy kulkea tunnelin pimeyden läpi ennen valonlähteille saapumista. Mutta jollei matkan päähän päästyä kauneuden näky, joka on vain hyvän vertauskuva, kosketa hänen sieluaan ja nosta sitä lempeällä kädellä äärettömyyden salaperäisyyteen, — silloin tämä pimeyteen uppoaminen ei ole puhdistanut hänen sieluaan. Silloin se on vain tahrannut hänet. Sumu kietoutuu hänen silmiinsä, pyyhkien pois näyt. Hänet on punnittu vaa'alla, joka riippuu kohtalon suunnattomasta kädestä — ja havaittu köykäiseksi.

Mutta Johnin mieli kohosi riemuiten kuin linnun, joka on päässyt häkistä. Tunnustaen kiitollisuudenvelkansa Amberille hän oli nyt kulkenut varjojen syvyydestä vahingoittumattomana valon sydämeen.

Tällaisena hetkenä he olisivat uskoneet todeksi kertomuksen Suloisen Järjettömyyden Kaupungista. Tällaisena hetkenä he olisivat seisoneet vierekkäin, käsi kädessä, sydämet sykkien, nähden Jumalan. Ja vaikka heitä erotti sadat penikulmat, Johnin mieli oli niin kohonnut epätoivon katkeruudesta yläpuolelle, niin jättänyt jälkeensä ruumiin kiusaavat vaatimukset, että hän saattoi tuntea Jillin läsnäolon vieressään ja yhdessä hänen kanssaan sulautua hurmiossa edessäolevaan kauneusnäkyyn.

Pakottaen esiinpyrkivät kyynelet painumaan takaisin John astui pienen seinäholvin läpi, nousi pimeät raput, veti kellonnuorasta, ja raskaan kellon kilinä ja kumina paiskasi hänet taas äkkiä todellisuuden maailmaan.

Seuraavana hetkenä ovi avautui, ja hän huomasi puistelevansa Claudinan kättä niin pontevasti, että korvarenkaat suorittivat villin uhritanssin.

Sitten tuli isä, valkotukkainen gentlemanni, näyttäen kovin vanhalta niin nuoren pojan isäksi.

He puristivat toistensa kättä, katsoen syvään toistensa silmiin.

»Jumala siunatkoon sinua, poikaseni», sanoi vanhus kevyesti. Hän seisoi selkä valoon päin. Hän ei olisi mistään hinnasta näyttänyt, että silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Vanhoista miehistä, samoinkuin poikasistakin, on lapsellista kyynelehtiä — ehkä osittain siksi, että kyynelet tulvahtavat niin helposti esille.

Ja viimeisenä tuli hitaasti liikkuen, sillä halvaus oli vaikuttanut koko hänen ruumiiseensa, pieni valkohapsinen lady. Hän ei yrittänytkään salata kyyneliään. Ne sekaantuivat onnen hämmennyksessä hymyilyyn ja nauruun mitä herttaisimmalla tavalla.

Hänen ohuet, hennot kätensä olivat avatut syleilyyn, ja sinne John hautautui, kuiskaten kerta kerran jälkeen äidin korvaan: —

»Rakkaani — rakkaani — rakkaani!»

Ja kukapa olisi voinut moittia häntä siitä, että Jill asui vielä hänen sielussaan? Tulee aika, jolloin mies rakastaa äitiään siksi, että hän on nainen, juuri kuin nainen, jota hän rakastaa. Tulee aika, jolloin äiti rakastaa poikaansa siksi, että hän on mies, samoinkuin sekin mies, jota hän on rakastanut.

IV. TODELLINEN ÄITI.

Tänä iltana ei tuo valkohapsinen vanha lady vielä esittänyt kysymyksiään. Tulopäivän ilta oli omistettu Johnin työstä puhumiselle, hänen viimeisen kirjansa menestykselle, sen saamille arvosteluille. Vanhalla herralla oli varmat mielipiteet näistä asioista. Hän vahvisti puhettaan voimakkailla pään nyökkäyksillä, ja hänen vaimonsa kirkkaat ruskeat silmät seurasivat hänen liikehtimistään hyväksyvin ilmein. Hänkin nyökkäsi joskus. Vanha herra oli sanonut nämä samat asiat jo monta kertaa hänelle. Nyt, kun John oli kuuntelemassa, niillä tuntui olevan aivan uutuuden viehätys.

Tämä arvostelija ei ollut ymmärtänyt mitään arvostelunsa esineestä; tuo arvostelija oli osunut naulan päähän. Eräs oli ehkä liian runsas kiitoksessaan; muuan taas oli ottanut persoonallisen sävyn arvosteluunsa, joka pani säälimään siihen tuhlattua paperia.

»Tunnetko sen miehen, John?» hän kysyi oikeutetun suuttumuksen puuskassa.

John hymyili isänsä innostukselle. Nuorena ollaan niin paljon viisaampia — vanhana ollaan niin paljon nuorempia.

»Ulkomuodolta vain, — en ole tavannut häntä koskaan. Mutta hän arvostelee minua aina samalla tavalla. Minä luultavasti hermostutan häntä.»

Äiti tavoitteli hellästi hänen kättään. Katsomatta alas hän puristi kuihtuneet sormet kouraansa.

»Kuinka sinä voisit hermostuttaa häntä, kultaseni?» äiti kysyi. Se tuntui hänestä nähtävästi aivan käsittämättömältä.

»Kas — löytyy ihmisiä, joita me hermostutamme pelkällä olemassaolollamme, rakkaani. Minä en ole ainoa, joka ikävystytän häntä. Luullakseni häntä ikävystyttää oma itsensäkin.»

»Selvä se!» vanha herra löi nyrkkinsä painavasti tuolinsa käsinojaan. »Mutta hän saisi jättää henkilökohtaiset tunteensa pois työstään. Ja kuitenkin — tuollaista taitaa esiintyä aina ja iankaikkisesti. Oh — kunpa Herra soisi, että kaikki olisivat todellisia herrasmiehiä!»

Sillä tavoin hänen isänsä puhui, purkaen ulos kaiken innostuksensa, joka oli saanut niin kauan versoa hänen sydämensä syvyydessä.

Hänen oma työnsä ei innostuttanut häntä enää; sillä vaikka kohta taiteilija ylenkatsoisi palkkaansa, niin hän tuntee päivänsä laskeneeksi, kun yleisö ei tahdo enää maksaa hänen töistänsä. Koko hänen sydämensä oli nyt keskittynyt Johniin. John tulisi ilmilausumaan niitä asioita, joita hänen sormensa olivat kieltäytyneet koskettamasta. Hän oli huomannut sen riemuiten monessa lauseessa, monella sivulla tässä viimeisessä kirjassa. Hän, Thomas Grey, taiteilija, eli uudestaan John Greyssä, kirjailijassa, sanomalehtimiehessä. Pojan sielussa hänen oman älynsä ylösnousemus, hänen omien kykyjensä nuorentuminen, oleellinen rengas, hänen, joka oli muuttumassa tomuksi, ja niiden seikkojen välillä, jotka ovat iäisiä.

Vasta kun John oli ollut Venetsiassa pari kolme päivää, sai äiti kaipaamansa tilaisuuden.

Vanha herra oli lähtenyt Merceriaan tiedustamaan Aarreaitan vointia. Foscari näytti myyneen liian monta hänen rakastetuista harvinaisuuksistaan. Rahakäärö oli lähetetty hänelle edellisenä iltana — kolmesta empireviuhkasta, kalleuksista, jotka hän oli ostanut Pariisista parikymmentä vuotta sitten. Tukahduttaen huokauksensa oli valkohapsinen lady antanut suostumuksensa niiden Merceriaan viemiseen. Ainoastaan näytteeksi, oli hänelle luvattu. Niitä ei myytäisi koskaan kenellekään, ja vanha herra määräsi niille hinnan, joka olisi saattanut peloittaa ohikulkevat matkailijat järjiltään. Oli niin Foscarin tapaista löytää kyllin rikas ja kylliksi hullu ostaja niille. Vanhan herran sydän pamppaili, eikä hän uskaltanut oikein ensi kerran elämässään katsoa Johnia silmiin tehdessään anteeksipyyntönsä — täytyi mennä valvomaan erään taulun kehystystä — ja meni ulos jättäen heidät kahden.

Tämä oli juuri se hetki, jota John oli kauhulla ajatellut. Hän tunsi, että nuo kirkkaat ruskeat silmät olivat penkoneet hänen sydämensä syvimmissäkin sopukoissa ja odottaneet vain aikaansa tähän hetkeen saakka. Hän oli tuntenut niiden seuraavan itseään, minne hyvänsä hän menikään; hän oli todennut, että ne olivat lukeneet kaikista hänen toimistansa hänen sieluunsa kätketyn surun niin varmalla ounastuksella, että olisi jokseenkin hyödytöntä yrittääkään salata niiltä mitään.

Ja nyt he olivat lopultakin kahden. Aurinko poltti ikkunoiden läpi pieneen huoneeseen. Vanha puutarha alhaalla oli kalpea sen kuumuudessa.

Hetkisen John seisoi ikkunan luona hermostuneessa jännityksessä, koettaen löytää sanottavaa, joka johtaisi äidin ajatukset pois aiheesta, minkä täytyi varmasti olla hänen ajatuksissaan. Ja koko ajan katsellessaan alas vanhaan puutarhaan John saattoi vielä tuntea äitinsä odottavien silmien katseen, kunnes pelko, että äiti tekisi kysymyksen, johon hän ei voisi vastata, ajoi hänet puhelemaan umpimähkään, mitä vain.

Hän haasteli isän maalauksista, koetti turhaan saada selville, oliko hän myynyt tarpeeksi heidän toimeentulokseen, olivatko tilaukset yhtä lukuisat kuin ennen ja muuta sellaista. Hän jutteli tuhansista asioista, joiden oli täytynyt tapahtua sitten viime näkemän. Ja äiti vastasi kaikkeen hiljaa, hellästi, pakottamatta keskustelua aiheeseen, joka oli lähinnä hänen sydäntään. Todellinen äiti on viimeinen maailmassa kerjäämään luottamusta. Hänen täytyy voittaa se; sitten se tulee sydämestä. Johnin vaikeneminen sai hänet tuntemaan, ikäänkuin rukous olisi kadottanut voimansa tässä tilanteessa, jolloin hän olisi tarvinnut sitä enimmän.

Lopulta hän ei voinut enää kantaa sitä. Hän sanoi itselleen, ettei se voinut olla luottamuksen puutetta. John oli haavoitettu. Jokin asianhaara, jokin onnettomuus pakotti hänet vaikenemaan. Äiti tunsi vaistomaisesti sen painon. Hänen sydämeensä koski, ja hän tiesi, että Johnin sydämeen koski myöskin.

»John», sanoi hän viimein laskien molemmat kutistuneet kätensä Johnin käsiin, — »John, sinä olet onneton».

John koetti kohdata hänen silmänsä, mutta ne olivat liian kirkkaat, ne katsoivat liian terävästi, ja hänen omat silmänsä painuivat. Seuraavassa tuokiossa nuo voimattomat kädet vetivät hänet polvilleen tuolin viereen, Johnin pää oli haudattu hänen syliinsä, ja äidin kädet sivelivät pojan tukkaa hellästi, rauhoittavasti.

»Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi; ja ah, mitä hirveitä asioita kulkikaan hänen mielikuvituksessaan! Hirveitä asioita hänelle, mutta John olisi hymyillyt kuullessaan ne. »Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi uudelleen.

»Ei ole mitään kertomista, rakkaani», John vastasi.

Sillä todellakaan ei ollut mitään kertomista; ei ainakaan mitään, minkä äiti olisi ymmärtänyt. Voisiko hän koskaan tuomita oikeudenmukaisesti Jillin avioliittoa toisen miehen kanssa, jos hän tietäisi? Hän asettuisi tietysti Johnin puolelle. Tuo hellä hyvä sydän ei osannut tuomita muuten kuin hänen hyväkseen. Äiti saisi väärän käsityksen asioista, ja se ei saanut tapahtua. Niin paljon kuin hän kaipasikin myötätuntoa, niin sen puute oli kuitenkin parempi kuin väärinymmärrys.

»Ei ole mitään kertomista», hän toisti.

Äiti silitteli yhä hänen päätään, eikä sormien kosketuksessa ollut mitään kärsimätöntä.

»Koskeeko se Pyhän Josefin neitoa?» kysyi äiti hiljaa, muistaessaan Jillin ja kohtauksen Kensington Gardensissa. »Hänenkö vuokseen olet onneton?»

John nousi hitaasti jaloilleen. Äiti katseli häntä, kun hän haluttomasti painui ikkunan luo. Tämä oli jännittävä hetki. Nyt juuri oli hänen kerrottava, muuten hän sulkisi kirjan, eikä äiti näkisi enää jälkeäkään olennosta, joka oli piirretty lähtemättömästi sen sivuille. Hän pidätti hengitystään tarkatessaan Johnia, hänen kätensä tekivät tietämättään vetoavan liikkeen. Jos hän nyt puhuisi, saattaisi Johnin ratkaisu muuttua. Vain hänen silmänsä rukoilivat mykkinä pojan luottamusta.

Äidin mieltä kidutti tällä hetkellä epätietoisuus. Kuinka paljon suuria tunteita mies luuleekaan omaavansa, niin lopultakin nainen rakastaa enemmän. Nainen rakastaa, ja miestä rakastetaan. Hän voi luulla tuhansia kertoja olevansa selvillä tunteen kaikista syvyyksistä, mutta sittenkin, suuri sydän, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus, ne ovat etupäässä naisten hyveitä.

Jos nämä ominaisuudet kuuluisivat miehelle, jos John olisi omannut ne, hän ei olisi voinut vastustaa äitinsä hellää vetoomusta. Mutta kun miehen sydän on haavoitettu, niin hän sitoo haavansa ylpeydellä.

Kääntyen ikkunasta John kohtasi äitinsä silmät.

»Ei minulla ole mitään kertomista, rakas», hän sanoi katkerasti. »Älä kysy minulta, siinä ei ole mitään kertomista.»

Äidin kädet vaipuivat rauhallisesti syliin. Jos tuskan kärsiminen voi olla moitetta, ja ehkäpä se onkin ainoa moite, jonka Jumala myöntää meille ihmisille, niin silloin hänen silmissään oli nuhtelua. John näki sen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas hänen sivullaan syleillen häntä, suudellen hänen ryppyisiä poskiaan. Mitäpä haittasi, vaikka hän saattoikin epäjärjestykseen huolellisesti paikoilleen pannun pitsihilkan äkillisellä mielenkiihkollaan? Ei tehnyt kerrassaan mitään, kunhan hän vain kertoisi kaiken.

»Älä pidä minua epäystävällisenä, pikku äitiseni. Minä en voi puhua siitä, siinä kaikki. Sitäpaitsi siinä ei ole mitään, ei kerrassaan mitään sanottavaa. Minä luulen, etten tule näkemään häntä enää koskaan. Me olimme ystäviä, siinä kaikki — ainoastaan ystäviä.»

Tämäkin oli enemmän kuin mitä hän itsekään saattoi kestää. Hän nousi nopeasti, työntäen takaisin itkun, joka uhkasi pulputa hänen kurkustaan. Kyynelet eivät sovi miehelle. On järkevin, luonnollisin asia maailmassa, että hän inhoaa niitä, ja siksi hän tietääkin harvoin, jos koskaan, mikä ihana hetki naisen elämässä on, kun mies itkee sylilapsen lailla hänen olkapäätänsä vasten. Tämä on aivan oikein, sillä naiset tuntevat ilmankin hyvin voimansa. Ja tällaisina hetkinä he toteavat olevansa kaikkivaltiaita.

Ja tämän vuoksi luonto säätää, että miehelle on alentavaa, heikkoa vuodattaa kyyneleitä naisen läsnäollessa. Epäilemättä luonto on oikeassa.

Ennenkuin kyynelet olivat ehtineet nousta hänen silmiinsä, John jätti huoneen. Talon alla holvikäytävän varjossa hän hieroi ne pois poskiltaan, sillä aikaa kuin vanha herttainen lady istui samalla paikallaan, ajatellen tuhansia syitä siihen, miks'ei John enää koskaan tapaisi Pyhän Josefin neitoa.

Eikö hän rakastanut Johnia? Olivatko he riidelleet? Tunnin mietiskelyn jälkeen äiti pysähtyi viimeiseen olettamukseen. He olivat riidelleet.

Sitten hän asetti hilkkansa kohdalleen.