V. JOHNIN VÄRITUTKIELMIA.
Eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa oli Aarreaitta. Kaikella kunnioituksella puhuen, se tarjosi nähtäväksi samat piirteet, mitkä ovat kuvaavia tällaisille kaupoille yli koko maailman. Vanhoja kuparisia tuliastioita ja suitsutusmaljakoita oli asetettu ulos kivetykselle, ja ikkunassa oli mitä omituisin, villein kokoelma erilaisia antiikkiesineitä — kuparisia kynttiläjalkoja, vanhoja viuhkoja, tiimalaseja, gondolilamppuja, kaikkia mahdollisia esineitä, joiden arvoa ajan siroittelema tomu lisäsi paljon tunteellisen yleisön silmissä.
Kauempana ikkunasta riippui silkkiä ja atlasta, komeata vanhaa brokadia ja seinäverhon kappaleita, muodostaen tuon synkän, välähtelevän taustan, joka juuri antaa iän tuoksun, ikäänkuin niiden kuihtuneista langoista leviäisi heikko viininmehun ja rappion lemu.
Kaikki nämä eri esineet sulkivat riippuessaan valon pääsemästä kaupan sisäosiin. Oven luona aurinko paistoi hehkuvasti, mutta oli aivankuin näkymätön käsi olisi kieltänyt sen etenemisen. Kaupan sisällä oli kaikki mitä syvimmän varjon kätkössä — raskaan sametin kaltaisen varjon, josta tunki lävitse tuo kuiva ja tomuinen hävinneiden vuosisatojen tuoksu.
Aarreaitta oli mahdollisimman sopiva nimi. Sisällä vallitsevassa epätodellisessa valossa voi hyvin kuvitella löytäneensä esineitä laiskasti penkoessaan kultaisen arkun, joka säilyttää jonkun keisarin sydämen tomua tai jonkun kuolleen kuningattaren kiharan.
Sellainen paikka oli Aarreaitta. Sen ilmakehä oli tämä ja vielä paljon enemmän. Istuessaan tuolilla korkean pöytänsä takana vanha herra ei ollut enää yksinkertainen maisemamaalari, vaan vanha erakko, jonka jokainen liike ja jokainen katse oli syntynyt hänen omituisesta ja salaperäisestä tuttavuudestaan menneisyyden kanssa.
Hänestä oli yleisenä tietona, että hän oli haluton luopumaan tavaroistaan. Hotelleissa hänestä kerrottiin, että hän oli omituinen vanhus, joka oli niin kauan elänyt vainajille kuuluneiden tavaroiden ympäröimänä, ettei hän voinut pakottautua myymään niitä, aivan niinkuin Herrassa nukkuneiden omistajien henki oleskelisi vielä niiden kanssa hänen luonaan ja laskisi kylmän kätensä hänen sydämelleen joka kerta, kun hän aikoi myydä jonkin heidän rakastamistaan aarteista.
Tällainen oli pienen Aarreaitan ilmapiirin velhotaito yksinkertaiseen kansaan. Mutta meille, jotka tunnemme sen tarkoin ja joiden silmiä ei taikausko ole sokaissut, meille ei Thomas Greyssä ole mitään omituista.
Ei ole omituista, että ihmisellä on sydän; sehän kuuluu ihmiskunnan yleisimpiin ominaisuuksiin. Ei ole omituista helliä esineitä, jotka ovat meidän omiamme, jotka ovat eläneet yhdessä meidän kanssamme, jotka ovat tulleet osaksi itsestämme. Me teemme niin kaikki, vaikka tunteellisuuden pelko estää meitä sitä myöntämästä.
Milloin hyvänsä kauppaan tuli ostaja — ja yhdeksänkymmentä prosenttia niistä olivat matkailijoita — vanha herra kohteli heitä vilpittömällä epäluulolla. Niillä oli ihmeellinen vainu löytämään juuri ne esineet, joita hän rakasti enimmän — juuri ne esineet, jotka olivat tarkoitetut olemaan vain näytteillä pienessä ikkunassa.
Mutta jos he sattuivat valitsemaan jotakin, jonka hän oli vasta äskettäin hankkinut, silloin hän oli itse kohteliaisuus. Hän ei osannut sanoa paljon sen eduksi, mutta hinta oli suhteellisen halpa. Tällaisena hetkenä häntä saattoi pitää ihastuttavana; mutta jos ostaja sattui heittämään silmänsä Dresden-porsliiniseen olentoon, joka seisoi uljaasti keskellä ikkunaa, tai vanhoihin norsunluisiin shakkinappuloihin — oo, olisittepa silloin nähneet hänen otsansa rypistyksen! Se oli suorastaan pahaaennustavaa.
»No niin, se on hyvin kallis», hän vastasi aina, eikä yrittänytkään liikahtaa paikaltaan.
Ja väliin hänelle vastattiin:
»Niin tietysti — en kuvitellutkaan sitä halvaksi. Sehän on kovin kaunis, eikö olekin? Tietysti hyvin vanha.»
Ja tätä imartelua oli niin julman vaikea vastustaa. Mielihyvän hymy pyrki varastautumaaan hänen silmiinsä. Hän saattoi kumartua tummien brokadiverhojen läpi ottaakseen sen esille tarkastettavaksi.
»Se on», hän saattoi sanoa todellisen kokeilijan onnellisella äänellä, »se on täydellisin kappale lajissaan, mitä olen koskaan nähnyt. Katsokaas tätä työtä — lasitusta, väriä — —» Ja samassa hän oli huomaamattaan osoittelemassa sen etuisuuksia ylpeydestä vapisevin sormin.
»Aivan niin. Minun täytyy kai ottaa se», saattoi ostaja äkkiä sanoa. »En voi menettää tätä tilaisuutta. Se sopii niin erinomaisesti muuhun kokoelmaani.»
Silloin vanha herra näytti hulluutensa; otsa rypistyi taas, katse näytti suorastaan uhkaavalta. Hän alkoi työntää dresdeniläistä porsliiniolentoa takaisin paikalleen ikkunaan.
»Mutta minähän sanoin ottavani sen», ostaja saattoi huudahtaa, innokkaampana kuin koskaan pääsemään sen omistajaksi.
»Kyllä, kyllä; minä tiedän. Mutta hinta on — no hyvä, se on ehkä estävä. Minä haluan tästä kuvasta seitsemänkymmentäviisi puntaa.»
»Seitsemänkymmentä viisi!»
»Niin. En voi tyytyä vähempään.»
»Ooh!» Ja sitä seurasi pettymyksen ja hämmennyksen ilme.
»Ettekö halua sitä?» kysyi vanhus innokkaasti.
»En. En voi maksaa niin paljoa.»
Ja sitten hymyily hiipisi taas hänen silmiinsä.
»Se on todellakin kaunis esine», hän sanoisi kömpelösti, — — »todella kaunis!»
Ja tultuaan kotiin hän kertoisi vanhalle valkohapsiselle ladylle, kuinka paljon sitä oli ihailtu, ja he loihtisivat, mieleensä taas päivän, jolloin se ostettiin — niin kauan sitten, että he taisivat olla aivan nuoria silloin.
Sillä tavoin vanhojen harvinaisuuksien isäntä tuli tunnetuksi itsekin kaikkialla harvinaisuutena. Ihmiset puhuivat hänestä; he kertoivat huvittavia tarinoita hänen liikeperiaatteistaan.
»Tunnetteko Aarreaitan Mercerialla?» kysyttiin lontoolaisessa päivällispöydässä, kun tahdottiin loistaa tarkalla Euroopan-tuntemisellaan. »Vanha mies, joka omistaa sen, on kerrankin erikoinen luonne!» Sitten he keksivät hänestä juttuja, näyttääkseen tarkkaa huomiokykyään matkoilla.
Oli siis maailman luonnollisimpia yhteensattumia, että John sattui kuulemaan harhaillessaan laiskasti San Marcon torilla, jätettyään äitinsä äskeisen kohtauksen jälkeen, keskustelun, jossa oli puhe myöskin vanhasta omituisesta herrasta Mercerian Aarreaitassa.
Lavenan ulkopuolella oli kaksi naista juomassa kahvia, kaikkien sivistyneiden matkailijoiden tapaa noudattaen.
»— kun olin ostoksilla Kensingtonissa», John kuuli toisen heistä sanovan, liittäen jonkin huomautuksen käsillä olevaan keskusteluaiheeseen.
John otti haltuunsa viereisen pöydän. Muutamien ihmisten täytyy ehdottomasti matkoilla ollessaan puhua Kensingtonista ja Herne Hillistä. John siunasi heitä kuitenkin sen vuoksi. Hänelle oli noiden sanojen kai'ussa enemmän sisällystä kuin kaikkien Euroopan kaupunkien nimissä yhteensä.
Hän tilasi kahvia ja koetti innokkaasti kuulla lisää.
Mutta Kensingtonista ei puhuttu enää sanaakaan. Rouva siirtyi uusiin asioihin. Hän alkoi kertoa ystävättärelleen Mercerian Aarreaitasta.
Eikö tämä tuntenut muka paikkaa? Niin, tosiaankin, hänhän oli ensi kertaa Venetsiassa. Kertoja oli löytänyt sen itse, sillä hänellä oli tapana tutustua perin pohjin niiden kaupunkien sisäiseen elämään, missä sattui matkoillaan poikkeamaan. Se oli ainoa tapa tulla tuntemaan seutuja. Näköalojen katseleminen oli ehdottomasti ajan tuhlausta; ja tuo vanha herra oli todellinen luonne, ei vähääkään liikemies, oikea tyypillinen italialainen! Hän puhui tosin englantia sujuvasti; mutta ainahan ulkomaalaiset osaavat englantia. Ei, kertoja ei hallinnut italiankieltä täydellisesti — selviytyi hotelleissa ja ostoksilla kutakuinkin. Mutta palatakseen vielä Aarreaittaan, ystävättären pitäisi mennä katsomaan sitä ennen Venetsiasta lähtöään. Se tapahtuisi jo ensi viikon alussa. Ohoo, no sitten olisi parasta mennä sinne tänä aamuna. Tuo vanhus oli sellainen herttainen ilmiö — niin rakastunut tavaroihinsa, että häntä oli vaikea saada eroamaan niistä. Siellä oli varsinkin eräs esine, muuan dresdeninporsliininen paimentyttö ikkunassa, jota hän ei suostunut luovuttamaan kenellekään. Hän vaati siitä niin paljon, ettei kenenkään kannattanut ostaa sitä.
Mutta olisipa huvittavaa, jos joku todellakin suostuisi maksamaan pyydetyn hinnan — noin vain suotta, palauttaakseen esineen seuraavana päivänä, vain nähdäkseen, millä tavoin vanhus ottaisi asian? — Mutta miksi he eivät voisi mennä katsomaan Aarreaittaa heti paikalla? Niin, eikö totta sehän sopi loistavasti!
Ja he lähtivät purjehtimaan tiehensä, Johnin seuratessa tyynesti vanavedessä. Tuossa vanhan italialaisen rakkaudessa kuolleita esineitä kohtaan oli jotakin syvästi liikuttavaa; jotakin, joka kiihoitti Johnin väriaistimuksia, joiksi hän usein puki elämän ilmiöt. Siinä oli vaalistuneen ruskean vivahdus, myöhäisen lokakuun päivän lämmin sävy, kun elämä on alkanut pudotella kuihtuneita lehtiään, kun puiden paljaat oksastot ovat juuri alkaneet riisua kuihtunutta pitsipukuaan.
Hän seurasi naisia innokkaasti, haluten levottomana itse nähdä tuon vanhan italialaisen gentlemannin, saadakseen vahvistuksen kuvalle, jonka hän oli luonut mielikuvituksessaan.
Antaen naisten astua ensin sisälle, sillä hän ei halunnut kuulla heidän kaupantekoaan, hän asettui seisomaan ikkunan ulkopuolelle odottaen heidän poistumistaan.
Siinä olikin dresdeniläinen paimentyttö, josta rouva oli maininnut. Ah! Eipä ihme, että siitä pyydettiin niin huimaa hintaa! Hänen vanhemmillaan oli juuri samanlainen Palazzo Capellossa. Isä oli usein sanonut, että jos hän voisi saada sille parin, niin niille olisi melkein mahdotonta määrätä hintaa. Mitähän, jos hän ostaisi tuon isälleen? Mahtaisikohan tuo vanha herrasmies panna sen hyvin pahakseen? Ehkä häntä lauhduttaisi hieman tietoisuus, että se tarvittiin parin täytteeksi?
John odotti kärsivällisesti katsellen ympärilleen, kunnes naiset tulisivat ulos ja jättäisivät hänet rauhassa tekemään ruskeaan soinnuteltua väritutkielmaansa.
Äkkiä ikkunan taustalla olevat verhot työnnettiin syrjään. Vanha mies kumartui eteenpäin ottamaan dresdeniläistä paimentyttöä, kädet vavisten epämukavan asennon ponnistuksesta. John tukahdutti huudahduksen, joka yritti hänen huulilleen.
Sehän oli hänen isänsä! Oliko tämä nähnyt hänet? Ei! — Vanhus vetäytyi takaisin huoneen varjoihin ja brokadiverhot putosivat paikoilleen aivan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Oliko tämä totta? Mitä tämä kaikki tarkoitti? Hän pidätti halunsa hyökätä suoraa päätä puotiin, saadakseen näkemäänsä vahvistuksen. Jos se oli totta, niin isä ei halunnut selvästikään hänen tietävän sitä. Jos se oli totta, niin kohtaus muodostuisi kummallekin hyvin kiusalliseksi.
Mennen kadun toiselle puolelle hän koetti tirkistää läpi puodin oven: mutta kirkas valojuova kynnyksellä esti sisäänpääsyn. Molempien naisten hämärät varjokuvat näkyivät epäselvästi silloin tällöin. Saaden mielijohteen hän poikkesi sisälle magazzinoon, jonka edessä juuri seisoi.
Kuka oli toisella puolella sijaitsevan kaupan omistaja? Ei tiedetty. Mikä oli hänen nimensä? Ei osattu sanoa. Oliko hän ollut siinä kauankin? Ei kovin kauan, noin vuoden verran. Hän oli englantilainen, mutta puhui italiaa. Hän asui Venetsiassa, jotkut sanoivat, Rio Marinin varrella. Hän ei ollut tottunut liikemies. Oli aivan totta, ettei hän halunnut myydä tavaroitaan. Sanottiin, että hän oli maalari — mutta paljonhan ne ihmiset puhuvat.
Siinä oli kylliksi. Ei tarvittu kertoa lisää. Tässä oli vastaus kysymyksiin, jotka John oli tänä aamuna tehnyt äidilleen. Isä ei saanut enää töitään kaupaksi. Valon välähdyksessä hän näki koko tarinan, paljon liikuttavampana kuin mitä koskaan olisi tullut hänen ruskeasta väritutkielmastaan.
Samassa hetkessä, kun asia valkeni hänelle kokonaisuudessaan, John tunsi kyynelten karvastelevan silmissään. Seisoessaan tuota pientä kauppaa vastapäätä hän loihti esille koko taulun mielikuvituksensa reippailla vedoilla.
Oli tullut päivä, jolloin isä ei voinut enää myydä taulujaan. Sitten kaksi valkoista päätä nyökkäilivät innokkaasti toisilleen eräänä iltana, ennenkuin Claudina oli tullut laatikkoineen. Hämmästyneempinä kuin milloinkaan he olivat huudahtaneet: — »Ette kai tahtone väittää, että kello on jo kymmenen, Claudina?» Ja Claudina vahvisti sen heilauttamalla korvarenkaitaan; pani laatikon pöydälle ja alkoi työntää aarteita yksitellen yöpaitoihinsa. Viimein, katsellessaan eräänä iltana dresdeniläisen paimentytön makuullemenoa, vanha herra löysi pääsytien vaikeuksista.
He eivät olleet ratkaisseet sitä heti. Tämäntapaiset ehdotukset tulevat vain päästä, ja niiden täytyy käydä sydämen ankaran tuomioistuimen edessä, ennenkuin ne saavat vahvistuksen. John voi hyvin kuvitella, kuinka karvas tuomioistuin se oli ollut. Kuinka järkkymättömästi nuo kaksi kelpo sydäntä olivat pohtineet ankaraa pulmaa; kuinka päättäväisesti he lopulta olivat antaneet suostumuksensa.
Sitten John näki heidät keskustelemassa vilkkaasti siitä, kerrottaisiinko asiasta hänelle. Isä pelkäsi menettävänsä pojan kunnioituksen, äiti kauhistui ajatusta, että John katsoisi olevansa velvollinen auttamaan heitä.
Lopulta tuli päivä, jolloin Aarreaitta avattiin ja hänen isänsä, taiteilija, jonka luonteessa kuvastuivat ihmisen hienoimmat tunteet ja vaistot, oli lähtenyt liikkeeseensä.
John saattoi nähdä elävästi lähtöhetken. Mitään ei oltu sanottu. Hän oli juuri ottanut vanhan valkohapsisen ladyn syliinsä ja suudellut häntä. Siinä kaikki. Näytti aivan yhdenlaiselta kuin tuona aamuna, jolloin hän oli sanonut Johnille menevänsä valvomaan taulujen kehystystä. Kukaan ei olisi saattanut huomata, että hän oli menossa kärsimään jumalan tuomiota, koska oli vanhalla iällään epäonnistunut taiteilijana.
Näin John maalasi sielussaan kohta kohdalta koko kuvasarjan.
Äkkiä verhot puodin ikkunassa jakautuivat taas. Johnin silmät kiinnittyivät ja huulet avautuivat hänen pidättäessä hengitystään. Dresdeniläinen paimentyttö tuli taas esiin, tehden kumarruksensa yleisölle kuin marionetti. Sitten seurasi hänen isänsä pää ja hartiat. Hänen kasvoillaan elehti hymyily, ylpeän tyydytyksen paiste. Ne eivät olleet ostaneet sitä. Hinta oli ollut liian korkea. Dresdeniläinen paimentyttö houkutteli monta ostajaa Aarreaittaan soitellen luutullaan suloisia säveliään, mutta se livahti niiltä aina karkuun ikäänkuin kiinniottoleikissä. Se tanssi takaisin paikoilleen ikkunan keskelle, ja vanhat norsunluiset shakkinappulat kuuntelivat tylsinä ympärillä seisten sen houkutusmusiikkia. Olisi halunnut nähdä niiden edes nyökkäävän hyväksymisensä.
John tunsi palan kohoavan kurkkuunsa äkkiä. Hän tunsi juuri samaa mitä isäkin; hänen sielussaan liikkuivat samat väreet. Hän sai juuri saman helpotuksen tunteen, kun paimentyttö tuli takaisin ikkunaan. Jollei se olisi tullut, niin hän ei olisi voinut vastustaa haluaan kävellä puotiin ja toistaa joka sana keskustelusta, jonka oli kuullut.
Mutta se oli pelastettu taas kerran, ja huokaisten tyydytyksestä hän lähti kävelemään Rialtoa kohden, pää painuksissa.
Iltapäiväteetä juotaessa hän ei tehnyt mitään huomautusta isän poissaolosta. Pieni valkohapsinen lady vapisi pelätessään hänen kysyvän, mutta aivan suotta.
Vasta illalla, kun Claudina tuli suorittamaan juhlamenoja ja hän sanoi hyvää yötä, hän pani kätensä isän olkapäille ja suuteli hetken mielijohteesta hänen otsaansa. Sitten hän poistui huoneesta.
Molemmat vanhukset tuijottivat toisiinsa hänen mentyään. Mitä tämä tahtoi sanoa? Miksi hän oli tehnyt sen?
»Mitä ihmettä — hän ei ole suudellut sinua sitten kuin kahdeksanvuotiaana», sanoi äiti.
Vanha herra pudisti päätään miettien. — »Ei — en ymmärrä ollenkaan. Muistatko ensimmäistä iltaa, kun hän kieltäytyi, kun aioin kumartua suutelemaan häntä, punastui ja tarjosi peräytyen kätensä?»
Äiti hymyili.
»Sinua se ensin haavoitti hiukan.»
»Kyllä — mutta kun sinä sanoit sitten — 'John luulee olevansa jo aikamies', niin se tuntui minustakin aivan luonnolliselta. Eikä hän ole tehnyt sitä koskaan sittemminkään — ennenkuin nyt. Ihmettelenpä, miksi.»
Vanha herra meni tänä iltana vuoteeseen hyvin hiljaisena, ja vielä kauan sen jälkeen, kun Claudina oli vienyt lampun mukanaan, hän saattoi tuntea Johnin huulien polttavan otsallaan ja veren tulvahtavan poskiinsa. Jotakin oli tapahtunut, mutta oli vaikea ymmärtää, mitä. Jokin muutos päivänselvästi. Hän tunsi itsensä aivan noloksi, mutta vaipuikin uneen, ennenkuin ehti todeta, että hänen tunteensa olivat aivan samat kuin Johnin kahdeksanvuotiaana. Tässä juuri oli tapahtunut muutos. Lapsi oli nyt miehen isä, ja mies tunsi lapsen ensimmäistä noloudentunnetta — niin että nyt oli viimeinen rengas taottu peruuttamattoman menneisyyden ja kuluvan iäisyyden välille.
VI. KYNTTILÄ PYHÄLLE ANTONIOLLE.
Jos tiedätte jotakin Venetsian historiasta, jos teille merkitsee mitään ammoin eläneiden muurahaisten uupumattomat ponnistukset luoda maailmaan jotakin kaunista ja pysyvää; jos voitte nähdä kasvoja ja uneksia unia liekkien värileikissä, joka hehkuu ja häipyy Ajan sulatusastiassa, — silloin ei ole ajan tuhlausta istua yksin aurinkoisena aamuna Piazzettalla, kasvot käännettyinä San Giorgio Maggioreen päin ja auringon räiskytellessä kipinöitä läikehtivästä vedestä.
Tällä tavoin John vietti erästä aamupäivää, kun työ ei maistunut, kun pieni valkohapsinen lady neuvotteli talousasioista Claudinan kanssa ja isä oli lähtenyt aikaavievään työhönsä, taulujen kehystämiseen.
Aurinko oli kuin sulatusuunista lähtenyt hohtava kiekko. Muutamia valkoisia pilvenhattaroita oli pysähtynyt turkoosinsiniselle pohjalle. John istui räpytellen silmiään, ja San Giorgion talojen ikkunat iskivät silmää takaisin unisen tuttavallisesti, ikäänkuin kuumuus olisi ollut mahdoton kantaa. Giudeccasta päin näkyivät alusrykelmien paljaat mastot kohoavan tyyneen ilmaan — jättiläismäisten meriruokojen tavoin, jotka myrskyn puuska saattaa niittää alas kuin rannalla kasvavat kaislat. Niiden varjot tanssivat vedessä kuin käärmeen pesät, mikä oli ainoa liikehtiminen tänä unisena päivänä. Muuten oli kaikki hiljaa.
John tuijotti kaikkeen tuohon puoliksi suljetuin silmin, kunnes Campanilen kellotorni veden toisella puolen näytti sulautuvan värisevään autereeseen, ja kirkontorni oli kadonnut valoon, jota aurinko valutti sen ylitse. Mikä oli muuttunut? Mitä erilaista näkivät hänen silmänsä kuin niiden tuhansien työmuurahaisten, jotka olivat hääränneet, eläneet ja kuolleet, saadakseen kohoamaan tämän ajattoman valon kaupungin, Suloisen Järjettömyyden Kaupungin? Mitä oli vaihtunut? Ehkä muutamat harjareunakkeen kivet, joitakin mosaiikkeja oli uudistettu; mutta siinä olikin kaikki. Kaikki oli samaa kuin Kymmenen Neuvoston päivinä; juuri samaa, mitä Petrarca oli nähnyt ikkunastaan Riva degli Schiavonin varrelta, katsellessaan suunnattomien galeerien lähtöä loistossaan ja vaakunakoristuksissaan soljumaan helmen- ja opaalinväristä laguunia.
Kohta olisi nykyisyys häipynyt hänen tajunnastaan. Hän olisi ollut joukon mukana odottamassa Piazzettalla Domenico Michelin loistokasta paluuta Pyhältä maalta, tuoden Pyhän Isidoren siunatut jäännökset Kioksesta ja Pyhän Donaton tomun Cephaloniasta. Seuraavassa hetkessä hän olisi ollut lastaamassa heidän ihmeellisiä tuomisiaan Idästä, hyviä hajuja ja ryytejä, silkkejä ja sandaalipuita, jollei nykyaikaisin kaikista nykyajan katukaupustelijoista olisi koskettanut hihnallaan hänen olkapäätään, valiten hänet uhrikseen.
»Harvinaisia rahoja, signor», hän sanoi — »rahoja jokaisesta maailman äärestä».
Ja yhden liiran hinnasta hän tarjosi Johnille englantilaista pennyn rahaa.
John mittaili häntä ylhäältä alas asti.
»Tämäkö on teidän käsityksenne huumorintajusta?» hän kysyi italiaksi.
Mies pudisti juhlallisesti päätään.
»Oo ei, signor! Tämä on harvinainen raha.»
John kääntyi pois ikävystyneenä.
»Menkää ensin opettelemaan ammattianne», hän virkkoi. »Tuo on englantilainen penny, arvoltaan kymmenen centesimiä.»
Kaupustelija kohautti olkapäitään ja vaelsi tiehensä. Hän oli saanut rahan eräältä kreikkalaiselta, jonka laiva majaili Giudeccassa. Ei ollut hyvä kertoa, mitä kreikkalainen oli sanonut. Signor ei uskoisi häntä.
John katseli hänen poistuvaa olentoaan sekavin tuntein — hiukan nolona, sillä mies luuli häntä varmasti englantilaiseksi hulluksi — hiukan nolona senkin vuoksi, että kaupustelija oli ilmaissut hänelle hänen huumorintajunsa puutteellisuuden.
Tarjota Englannin pennyä yhdestä liirasta! Ja kertoa aivan totisena, että se on harvinainen raha! Ja ottaa kaikki vastaan yhtä totisesti — erehtyä sanomaan loukkaavalla äänellä, että se on vain kymmenen centesimin arvoinen! Näinkö syvälle hän oli vajonnut? Oliko hänen huumorintajunsa kadonnut niin tyystin? Olihan se tietysti harvinainen raha! Eikö ollut sattunut useita kertoja, että penny olisi voinut pelastaa hänet sangen tukalasta tilanteesta? Kuinkas olikaan tuolin laita Kensington Gardensissa? Entä ystävä, jonka hän luuli ilomielin maksavan raitiotiekyydin? Totisesti se oli harvinainen raha! Olipa aikoja, jolloin se olisi ollut sadan liiran arvoinen!
Hän huusi kaupustelijan takaisin.
»Antakaa minulle raha», hän sanoi.
Mies otti sen esiin yllätyksestä irvistäen.
»Se maksoi minulle puoli liiraa, signor», hän valehteli silmää räpäyttämättä.
»Luuletteko, että sillä saisi kynttilän Pyhän Antonion alttarille?» kysyi John.
»Olette kadottanut jotakin, signor?»
Hän sanoi sen kovin myötätuntoisesti.
»Huumorintajuni», sanoi John ja lähti San Marcon toria kohti kaupustelijan jäädessä ihmettelemään.
Jollei äänessä ole naurua, niin se on kuin murtunut ruokohuilu; jollei sydämessä ole naurua, niin se on säröihin mennyt kivi; jollei rukouksessa ole naurua, ei siinä ole myöskään kirkkautta eikä kantovoimaa nousemaan taivasta kohti.
Mahtaakohan olla naista, joka ei olisi joskus rukoillut Pyhää Antoniota kaikessa juhlallisuudessa jonkin menetetyn pikkuesineen vuoksi, jota olisi ollut viisainta kysyä lähimmästä löytötavaratoimistosta? Miksi ei muiden mahdottomien asioiden ohella voisi yhtä hyvin rukoilla kadonnutta huumorintajuaan takaisin? Maailmassa ei ole sellaista toimistoa, joka tällaista arvokasta omaisuutta voisi toimittaa takaisin, kun se kerran on päässyt livahtamaan sormien lomitse. Pyhällä Antoniolla itsellään on runsaasti sitä tajua. Ajatelkaahan esineitä, jotka hän on antanut löytyä teidän omasta kädestänne, ilmaissut kadonneiden jalokivien olevan kaikessa rauhassa kaulallanne ja niin edespäin. Varmasti hänellä täytyy olla huumorintajua.
Samassa kuin John oli saapunut Pyhän Antonion alttarin luo, samassa kuin penny kilahti arkkuun italialaisten rahojen joukkoon, samassa kuin rukouksen ensimmäiset sanat kohosivat hänen huulilleen, naurukin alkoi pilkistellä hänen silmissään. Hän oli löytänyt jälleen huumorintajunsa, hän oli löytänyt kerran vielä naurun lahjan. Se oli hänen omassa rukouksessaan. Ennenkuin hän ehti lausua sitä, häntä hymyilytti ajatus, että Pyhää Antoniota varmaankin huvittaa koko tämä juttu. Sitten hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla kiitollinen, ja painaen pään käsiinsä hän ilmaisi kiitollisuutensa rukoilemalla muita asioita.
San Marco on yksi niitä harvoja kirkkoja maailmassa, joissa todellakin voi rukoilla — yksi niitä harvoja temppeleitä, joista Jumalaa ei ole ajettu ulos niinkuin rahanvaihettajia, kiiltokullalla ja kirjavilla koristeilla. Messu pääalttarilla on todellakin se mieltäylentävä kärsimysnäytelmä, joksi se on tarkoitettu. Se esitetään näyttämöllä, jota ei verhoa räikeät värit eikä ylen koreat jalokivet. Tuo ihana näytelmä on löytänyt tyyssijan Pyhän Markuksen kirkosta; mikään murhenäytelmä ei ole niin traagillinen kuin messu peloittavassa ylevyydessään Pyhän Markuksen tuomiokirkossa. Kun kohotetaan hostiaa, kun soinnukas kello on julistanut sanomansa ja tuhat päätä ja kaksituhatta kättä ovat vaipuneet rukoukseen — silloin sielu todellakin kohoaa valonsäteen siivillä Jumalansa luo.
John oli vaipunut rukoukseensa pää kumarruksissa, silmät suljettuina. Hän ei huomannut ohikulkevaa matkailijaparvea. Hän nosti taas päänsä, mutta silmänsä olivat suunnatut eteenpäin pientä alttaria kohti. Hän ei huomannut, kuinka muuan erottautui joukosta hiljaisesti ja tuli takaisin muiden mentyä, istuutuen tyhjälle tuolille Johnin viereen.
Vasta kun rukous oli päättynyt ja Pyhä Antonio oli kuullut kaikki, mitä hän oli menettänyt, koko hänen sydämensä pakottavan tarinan, hän kääntyi katsomaan mitä Pyhä Antonio oli suonut hänelle.
Hänen huulensa vapisivat. Hän hieroi silmiään hieromistaan.
Tuolilla hänen vieressään, kädet puolittain vedoten, silmät valmiina kohtaamaan hänen silmiään, istui Jill.
VII. IGNATIAN OMINAISUUKSIA.
Hämmästyksissään John ojensi kätensä ja kosketti häntä varmistuakseen siitä, ettei tämä ollut näköhäiriö. Jillin käsi vastasi tarttuen hänen sormeensa ja antaen sen sitten pudota.
»Oletko pahoillasi?» hän kuiskasi.
John katsoi Pyhän Antonion kuvaan, sitten takaisin häneen; ympäri kirkkoa ja sitten taas takaisin häneen.
»Mistä sinä tulet?»
»Kotoa — Lontoosta.»
»Milloin?»
»Eilisiltana.»
»Yksin?»
»En, en! Herra ja rouva Crossthwaiten kanssa.»
»Mutta mitä sitten on tapahtunut?»
»Miksi niin? — Ei mitään ole tapahtunut — ja —» Jillin ääni painui alapuolelle kuiskauksen — »ja kuitenkin on tapahtunut vaikka mitä.»
»Sinä aiot mennä naimisiin?»
Se ei soinut hänestä vähemmän hirveältä siksi että hän tiesi sen.
»Niin.»
»Miksi sitten tulit tänne?»
»Mr. ja Mrs. Crossthwaite olivat lähdössä tänne. He pyysivät minua mukaansa. Tämä oli minun ainoa mahdollisuuteni päästä näkemään — meidän kaupunkimme — Suloisen Järjettömyyden Kaupunki — minun täytyi tulla.»
Vielä John tuijotti häneen kuin näköhäiriöön. Ei ole aina helppo uskoa omia silmiään, sillä on tapauksia, jolloin halu näkemiseen lisää näkemysvoimaa. Hän ojensi taas kätensä.
»Minun on vaikea uskoa sitä», hän sanoi. »Kerroin tässä juuri, minuutti sitten Pyhälle Antoniolle kaiken, mitä olin kadottanut. Sinut — parhaan seikan elämässäni — ihanteeni — ja siksi myöskin huumorintajuni.»
Jill meni hämmästyneen näköiseksi. Hän oli kyllä rukoillut Pyhältä
Antoniolta hyvinkin omituisia asioita — sellaisia, joille vain nainen
voi panna arvoa. Mutta rukoilla kadotettua huumorintajua! Hän kosketti
Johnin tarjoamaa kättä.
»Sinä olet hullunkurinen», hän sanoi hiljaa — »sinä olet kujeilija.
Luuletko löytäväsi takaisin huumorintajusi?»
»Löysin jo», sanoi John.
»Jo?»
»Niin — nyt jo.» Toinen silmä vilkutti Pyhälle Antoniolle.
Sitten hän kertoi katukaupustelijasta ja harvinaisesta rahasta — pennystä — ja kahden minuutin kuluttua he nauroivat kumpikin päät käsiin piilotettuina.
Kirkossa nauraminen ei oikeastaan ole sopivaa. Ainoa, mihin voitte ryhtyä on, että piilotatte kasvonne ja etsitte nopeasti käsille hautajaistoimituksen rukouskirjastanne ja luette sitä — jos nimittäin ymmärrätte latinaa. Muussa tapauksessa kelpaa avioliittoon vihkiminen yhtä hyvin.
Mutta kun tämä tapahtuu Pyhän Antonion kuvan edessä, jolta olette juuri rukoillut kadotettua naurunlahjaa — no niin, luulen hänen antavan sen anteeksi. Sehän on lopultakin vain kohteliaisuus hänen kyvylleen. Pyhimyksen täytyy osata suhtautua inhimillisyyteen ja sietää pikku heikkouksiakin silloin tällöin.
Vihdoin viimein, kun Jill oli vastannut kaikkiin Johnin kysymyksiin ja päinvastoin, he nousivat ylös vitkastellen.
»Minun täytyy mennä takaisin heidän luokseen», sanoi Jill katuvasti.
»Mutta tapaanhan minä kai sinua vielä?'
»Ah, kyllä.»
»Saako Mrs. Crossthwaite tietää, että sinä olet tavannut minut?»
»Kyllä. Mutta hänen miehensä ei saa. Hän ei ymmärtäisi.»
John hymyili.
»Miehet eivät koskaan ymmärrä. Heillä on liian ahdas käsitys siitä, mikä on muille ihmisille sopivaa. Milloin saan tavata sinua?»
»Tänä iltana.»
»Missä?»
»Jossakin — —» Jill keskeytti.
»Sinä aioit sanoa jotakin», sanoi John nopeasti, »— mitä se oli?»
Jill katsoi poispäin. Tämän maailman säännöttömyyksien joukossa on sellainenkin seikka kuin velvollisuus itseään kohtaan. Sitä ei ole uskallettu panna katekismukseen, sillä kielen riittämätön sanavarasto antaisi helposti aihetta väärään tulkitsemiseen. — Mutta Jill oli ajatellut tätä velvollisuutta tuhansia kertoja. Sen lauseet muovautuivat valmiiksi hänen mielessään; se rakentui aivan itsestään suurella helppoudella; sanat sujuivat iloisesti.
Hän oli kysynyt itseltään, täytyikö hänen uhrata oma onnellisuutensa niiden ihmisten hyvinvoinnille, jotka olivat saattaneet hänet maailmaan? Kuinka he voivat vaatia häneltä mitään, kun eivät olleet koskaan kysyneetkään, haluaisiko hän ylipäänsä olla olemassa?
Tämä oli helposti sanottu, ja sen oikeudenmukaisuus on ilmeinen. Ja jollei hän olisi voittanut mitään itselleen tässä asiassa, niin se olisi ollut helppo täyttää. Mutta tietoisuus siitä, että hän täyttäisi oman sydämensä palavan toiveen toisten hyvinvoinnin kustannuksella, täytti hänet pelolla, että hän oli keksinyt tämän velvollisuuden vain omaksi tyydytyksekseen, omantuntonsa nukutusaineeksi.
Naisten kasvatus on niin tarkoin ajanut itsekkyyden heidän luonteestaan, ettei naisella, joka huolehtii vain itsestään, ole suurtakaan sijaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa.
Jillillä oli veressään tämä itsekkyyden puute, tämä ehdoton jättäytyminen kohtalon haltuun. Vaikka häntä haluttikin taistella, ei hän kuitenkaan voinut panna omia toivomuksiaan vanhempiensa toivomuksien edelle; hän ei saattanut nähdä onnensa perusehtoa voitossa joka murskaisi Ronald-veikon mahdollisuudet.
Ja niinpä hän oli antanut suostumuksensa avioliittoon miehen kanssa, jota hän olisi pitänyt kyllä arvossa ystävänä, jota hän kunnioitti kaikin tavoin, mutta jolla — no niin, koska lyhytsanaisuus on hyve — jolla oli samoin kuin Pyhällä Josef-parallakin ruskea parta.
Tämä kaikki oli kiertänyt Johnin kysymystä seuranneen hiljaisuuden aikana tuhannennen kerran Jillin ajatuksissa, saaden hänet taas epäämättömästi toteamaan velvollisuutensa muita kohtaan. Niinpä hän pudisti päätään.
»Mutta sinä aioit sanoa jotakin», ahdisti John.
»Minä arvelin kysyä sinulta», hän sanoi, »etkö ottaisi minua mukaasi vanhempiesi luo». Hän arveli hetken — »minä — minä haluaisin juoda teetä heidän luonaan pienistä sinivalkoisista korvattomista kupeista. Tahtoisin mennä pienen valkohapsisen ladyn kanssa yhdessä ostamaan pitsiä holvikäytävän kaupoista.»
John rutisti hänen kättään, niin että kipenöitsi.
»Sinä et ole unohtanut! Sinun on tultava tänään iltapäivällä.»
Ja Jill lähti hymyillen, Johnin jäädessä seisomaan Pyhän Antonion vaikenevan kuvan eteen. Hän polvistui uudelleen alas, ja kiitollisuus täytti hänen sydämensä. Kun Jill katsoi taakseen, oli John haudannut päänsä käsiinsä.
Pieni valkohapsinen lady odotti jo päivällispöydän ääressä hänen palatessaan. Isä oli syönyt ja lähtenyt taas jättäen äidin yksin pitämään Johnille seuran. Hän istui kärsivällisesti pöydän päässä, ja hänen sivullaan oli tyhjällä lautasella pieni pullo täynnä valkoisia pillereitä, jotka hän peitti nopeasti kädellään Johnin tullessa.
Mutta vanhat ihmiset kadottavat kokonaan kyvyn pettää tai piilottaa jotakin, vaikka ovatkin viisaita sukkelalla, lapsellisella tavallaan. He palaavat lapsuuteen luullessaan, että jokin esine on piilossa, kun se on poissa näkyvistä. Niin ei ole ollenkaan asian laita. On hetkiä, jolloin piilottaminen on liian myöhäistä, jolloin uteliaisuus tuo piilotetun esineen kahta vilkkaammin esille.
Miten olikaan, Johnin silmät liikkuivat nopeammin kuin hänen kätensä. Äiti teki aran yrityksen salata myöskin hämmennystään, kysyen missä John oli ollut. Mutta se ei käynyt päinsä. John ei voinut antaa tämän pikku petoksen luiskahtaa ohi. Vastaamatta äidin kysymykseen ja asettumatta paikalleen pöydän ääreen hän tuli pöydän päähän ja laski kätensä äidin kaulan ympärille.
»Mitä sinä piilotit, rakas?» hän kysyi.
Niinkuin lapsi, joka on tavattu luvattomilta näpistelyretkiltä, äiti veti kiltisti kätensä pois. Siinä seisoi viaton pieni pullo kaikessa alastomuudessaan. John katsoi siihen kysyvästi — sitten äitiinsä.
»Täytyykö sinun nauttia noita, rakkaani?» hän kysyi. »Etkö voi hyvin?»
»Kyllä, minä voin mainiosti», sanoi äiti leikitellen hermostuneesti pienen pullon korkilla. Tämä oli arka asia. Hän toivoi melkein, ettei olisi koskaan sekaantunut siihen. Mutta luja usko antaa todellista rohkeutta, ja hän uskoi koko yksinkertaisen sydämensä hehkulla omaksumaansa taikauskoon, niin että tuo heikko toive katosi hetkessä kuin kupla.
»No, mitä on pullossa?» tiukkasi John.
»Ignatiaa.»
Ääni kuului vielä raukeana kuiskauksena. Rohkeus ei ollut palannut vielä täydellisesti. Lujassa uskossaankin vanhat ihmiset pelkäävät, että heitä voitaisiin pitää hiukan hulluina. Uusi sukupolvi peloittaa heitä aina; se tietää niin paljon enemmän kuin he.
»Ignatiaa?» John toisti.
»Niin — minä — minä toivoisin, että sinä ottaisit sitä.»
Hän alkoi avata pullon korkkia.
»Minä? Minkä vuoksi? Minähän voin hyvin. En ole ollenkaan sairas.»
»Ei — mutta —» Hän keskeytti.
»Mutta mitä?»
»Se tekisi sinulle hyvää. Koetapas, minun mielikseni.» Hän painoi valkoisen päänsä Johnin takkia vasten. »Mutta rakkaani, mitä varten?»
»Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan ignatiasta?»
John pudisti päätään.
»Se on eräs kasvi. Se on homeopaattista lääkettä. Sillä parannetaan kaikkea mahdollista. Ihmiset nauttivat sitä, kun hermot ovat huonot, tai unettomuutta vastaan. Se auttaa myöskin — rakkaussuruja vastaan.»
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti, peläten Johnin nauravan; mutta nauru oli mahdoton, kun John katsoi alas ja näki hänen silmistään paistavan toivon. Hän pakotti naurun takaisin, vaikka sieraimensa värisivätkin.
»Ja haluatko sinä parantaa minut rakkaudestani?» hän kysyi vakavoitunein kasvoin.
»Ehkäpä sinä olisit onnellisempi, jos pääsisit siitä, rakkaani.»
»Ja sinä suosittelet ignatiaa?»
»Minä olen nähnyt sen tekevän ihmeitä», hän puolustautui. »Claudina
raukka oli hirveästi rakastunut erääseen arvottomaan lurjukseen
— Tinaan, gondolieriin — tietysti sinä muistat hänet. Hän asui
Giudeccassa.»
John nyökkäsi hymyillen.
»No hyvä, Claudiaa itki minulle eräänä päivänä sydämensä tyhjiin. Hän selitti rakastavansa koko Venetsian kurjinta miestä.»
»Unohtakaa hänet, Claudina», neuvoin minä. »Mutta hän vakuutti sen olevan mahdotonta. 'Hän voi kääriä minut pikkusormensa ympärille', hän sanoi, ja hänen täytyi mennä miehen pienimmästäkin viittauksesta, vaikk'ei muuta, niin sanoakseen, kuinka kurja mies hän oli. No niin, minä määräsin hänelle ignatiaa, ja hän oli terve viikon kuluttua. Hän nauraa vain nyt kun puhutaan Tinasta.»
Johnin täytyi hymyillä, mutta hymy kuoli yhtä nopeasti pois.
»Ja niinkö sinä haluaisit minunkin tekevän?» hän kysyi. »Toivoisitko minunkin voivan nauraa puhuessani Pyhän Josefin neidosta? Jos minä niin tekisin, niin sinä olisit siitä yhtä pahoillasi kuin minäkin. Se haavoittaisi sinua yhtä paljon kuin minuakin.»
»Sinä et siis halua ottaa sitä?» äiti katsoi nöyrästi poikansa kasvoihin.
»En — ei mitään lemmenjuomia minulle. Muuten», hän kumartui aivan äidin korvan juureen, — »Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee tapaamaan teitä tänä iltana.»
Huudahtaen ilosta äiti sysäsi pullon kauemmaksi ja otti pojan pään vapiseviin käsiinsä.
VIII. UHRI.
Usko ignatiaan todistaa suurta taipumusta romantillisuuteen.
Pienen valkohapsisen ladyn sielu kuului aikaan, jolloin rakkaus oli koettelemus, jota ei voinut parantaa muulla kuin loihtukeinoilla ja taikajuomilla. Hän nimitti menettelyään homeopaattiseksi. Sitten hän koetti kaikessa hiljaisuudessa uskotella seuranneensa urhoollisesti aikansa tasolla, ettei keskiajan taikauskolla ollut mitään tekemistä tämän kanssa.
Hyvä niin; mutta ei löydy tieteellistä nimeä pahoille enteille harakoiden lennellessä; ette voi piiloutua kauniiden sanojen taakse, jos tunnustatte mustan kissan tuovan onnea; ette kulje urhoollisesti ajan mukana, jos heitätte suolaa vasemman olkapäänne yli. Silloin ette astele uuden sukupolven mukana. Ja kaikki nämä olivat olennaisia seikkoja pienen valkohapsisen ladyn elämässä. Harakat eivät tosin lennelleet vanhassa italialaisessa puutarhassa Palazzo Capellon takana häiritsemässä hänen mielenrauhaansa hirveillä ennustuksillaan. Mutta keinot vanhan naisen taikauskon vireilläpitämiseksi eivät rajoitu harakan lentoon. Välineitä on lukemattomia.
Juuri päivää ennen Johnin ilmoitusta Pyhän Josefin neidon tulosta hän oli nähnyt uuden kuun, hoikan hopeisen sirpin, oikean olkapäänsä ylitse. Se on oikein hyvä enne. Hän oli tullut kotiin onnellisempana jo sen vuoksi. Sen merkitystä hän tosin ei silloin vielä kyennyt ratkaisemaan. Kohtalo ei ole näissä asioissa, enemmän kuin muissakaan, aina niin avomielinen kuin pitäisi. Mutta samassa kuin John oli kertonut uutisensa, hänelle muistui kuunsirppi mieleen. Tätä se siis oli ennustanut —. Pyhän Josefin neidon tuloa.
Heti päivällisen päätyttyä John lähti Piazzalle, sovitulle kohtauspaikalle jättäen äidin ja Claudinan tekemään valmistuksia vieraan vastaanottamiseksi. Kuinka nopeasti vanhan valkohapsisen ladyn sydän silloin tykytti, on vaikea sanoa. Hän oli yhtä kiihtynyt kuin Claudinan pakatessa aarteita iltaisin yöpaitoihin. Hänen pienet ruskeat silmänsä säteilivät, sillä naimiskauppa merkitsee vanhoille ihmisille yhtä paljon kuin lapsillekin. Sen valmistukset ovat kuin puuskatuuli, joka saattaa mielikuvituksen tapahtuman pyörteeseen. Ja tällä, mihin hän nyt oli valmistumassa, oli aivan selvästi romaanin väritys.
Väliin ehkä pieni mustasukkaisuuden aalto toi lämpimän veren hänen poskilleen. Entä jollei Pyhän Josefin neito vastaisikaan hänen odotuksiaan? Jollei hän täyttäisikään niitä toiveita ja vaatimuksia, jotka hän oli mielessään asettanut sille naiselle, jonka piti tuleman hänen poikansa vaimoksi? Kuinka hän voisi sanoa sen Johnille, varoittaa häntä ajattelemattomasta askelesta? Kuinka hän voisi todistaa Johnille, että tuo nainen ei ansaitsisi hänen rakkauttaan? Siitä tulisi vaikea tehtävä; mutta hänen huulensa ohentuivat sitä ajatellessa. Hän ei koettaisikaan päästä niin vakavasta velvollisuudesta.
Mutta hän viskasi nämä epäluulot ja arvelut menemään. Hänen oikeudentuntonsa käski tuomitsemaan vasta näkemisen perusteella, ja niinpä hän sitten, lähetettyään Claudinan ostamaan muutamia leivoksia Lavenalle, pujahti makuuhuoneeseensa ja polvistui pienen kotialttarinsa eteen.
Täältä hänen miehensä löysi hänet kymmenen minuuttia myöhemmin. Hänen tapoihinsa ei kuulunut rukoileminen tähän aikaan vuorokaudesta muuta kuin erikoistapauksissa, ja vanha herra jäi odottamaan hiljaisuudessa katsellen valkoista päätä, joka oli hautautunut liikuttavan hentoihin käsiin, ja tarkaten, kuinka kuvan edessä palavan pienen värillisen lampun arastelevat säteet hopeoittivat harmaat hiukset.
Kun vanha rouva viimeinkin oli lopettanut rukouksensa ja huomasi miehensä, hiipi hymyily hänen silmiinsä. Hän viittasi äänettömästi miestään tulemaan lähemmäksi. Kun tämä oli tullut hänen sivulleen, hän veti tämän hellästi myös polvilleen.
»Mitä nyt?» kuiskasi vanha herra.
»Minä rukoilin Johnin puolesta», äiti kuiskasi takaisin, sillä kun polvistutaan alttarin ääressä, olkoon se sitten tehty vaikka vanhasta laatikosta, niinkuin tämäkin, niin ollaan kappelissa tai tuomiokirkossa; ollaan Jumalan itsensä jalkojen juuressa, ja silloin täytyy puhua hiljaa.
»Minkävuoksi hänen puolestaan?» kysyi vanha herra taas.
Äiti lähensi huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi.
»Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee teelle tänä iltapäivänä.»
Ja sitten, vilkaistuaan olkapäänsä yli, oliko ovi suljettu — sillä vanhat herrasmiehet ovat arkatuntoisia tällaisissa asioissa — tämän käsivarsi soljahti hänen kaulaansa, ja molemmat vanhat päät painuivat toisiinsa. Itse asiassa he rukoilivat oman elämänsä puolesta. Jokainen oikea rukous tulee todellisuudessa koko maailman hyväksi.
Mitä he rukoilivat, kuinka he rukoilivat, mitä hentoja pieniä ajatuksia muovautuikaan heidän sieluissaan, sitä on mahdoton sanoa. Tosiasia on, että nainen tulee Jumalansa luokse uskonsa yksinkertaisimmassa pukimessa, mutta mies kantaa vielä ylpeyttään olkapäällään.
Sitten he nousivat ja menivät toiseen huoneeseen. Kaikki oli valmista. Sinivalkoiset kupit hymyilivät lautasillaan; kuparinen teekeittiö aloitteli juuri houkuttelevaa lauluaan spriiliekin yläpuolella.
»Pidätkö minun päähineestäni?» kysyi pieni valkohapsinen lady, ja vanha herra vastasi, katsellen, oliko etumuksensa liian rypistynyt, että se oli herttaisin päähine, mitä hän oli koskaan nähnyt. »John raukka tulee varmasti ujostelemaan», rouva jatkoi istuutuen ja pannen kädet helmaansa, näyttääkseen muka huolettomalta.
»John — ujostelemaan!»
Vanha herra nauroi moiselle ajatukselle ja suuteli hänen ryppyistä poskeaan salatakseen kiihtymyksensä. Johnko ujosteleisi? Hän muisti omaa kuherteluaikaansa. Hän ei ollut koskaan ollut ujo. Tämä oli melkein kuin syytös häntä itseään kohtaan. Ja mitä muuten hänen vaimonsa kaltainen ylväs nainen tekisi ujon miehen ihastuksella? John — ujo! Hän suoristi liivinsä toiseen kertaan, sillä vieraan tuloaika lähestyi. Teekeittiö uhkasi kiehua yli, ja hän alkoi tuntea itsensä hermostuneeksi.
»Sanoiko John, milloin he aikovat mennä naimisiin?» hän kysyi äkkiä.
»Herran tähden, siitä sinä et saa puhua hänelle mitään!» huudahti vanha rouva nopeasti. »Hän sanoi minulle, että he ovat vain ystäviä — ainoastaan ystäviä. Mutta minäkö en muka arvaisi! Minkä vuoksi hän tuli Venetsiaan? Hänen täytyi tietää Johnin olevan täällä. John ei vain tahdo kertoa siitä mitään. Meidän täytyy kohdella tuota neitiä vain hänen ystävänään. Mutta —» Hän pudisti päätään ymmärtäväisesti, huolimatta päättää lausettaan.
Tietysti hän arvasi kaiken — heidän tapaamisensa kappelissa — heidän kohtauksensa Kensington Gardensissa! Nuori mies ja nuori nainen eivät kohtaa tällä tavoin, jollei siihen ole jotakin painavaa perustetta. Muuten — tuo viimeinen kynttilä! Mikä nainen voisi olla rakastumatta mieheen, joka osoittaa sellaista ajatustavan hienoutta, vaikk'ei ottaisikaan huomioon tosiasiaa, että tuo mies on hänen poikansa? Nainen tietää eräitä asioita tässä maailmassa niin varmasti, ettei häntä vastaan maksa väitelläkään. Ensiksi, hän on päättänyt olla oikeassa ja toiseksi, vaikka voisikin todistaa hänen olevan väärässä, niin se vain vahvistaisi häntä mielipiteessään.
Vanha rouva tiesi vallan hyvin mitä puhui. Nämä kaksi olivat niin lopullisesti rakastuneet toisiinsa kuin he yleensä saattoivat olla. Heidän tapaamisensa täällä Venetsiassa, sitten kun John oli vakuuttanut, etteivät he näkisi toisiaan koskaan enää, oli ainoa todiste, mitä hän tarvitsi.
Viimeinkin kello soi äänekkäästi. Sen kilinä kaikui peloittavasti seinämästä toiseen heidän sydänkammioissaan. Vanha rouva korjasi päähinettään kahdennenkymmenennen kerran; kahdennenkymmenennen kerran vanha herra vetäisi suoraksi liivinsä, sitten hän hiipi ovelle ja katosi suureen saliin.
»Claudina menee juuri!» hän kuiskasi taakseen. »Hän avaa oven. Se on
John!»
Hän tuli nopeasti takaisin tuolilleen, ja kun nuoret astuivat sisään, niin molemmat vanhukset istuivat toisiaan vastapäätä rauhallisina, järkkymättöminä, ikäänkuin maailmassa ei pystyisi tapahtumaan enää mitään. Harvoin on neljä sydäntä sykkinyt niin vilkkaasti tällaisissa rauhallisissa kehyksissä.
»Tässä on Miss Dealtry», sanoi John, samalla äänellä, millä hän käski ajurin ajamaan oopperaan.
Vanha herra oli noussut tuoliltaan ja astui esiin sellaisella kohteliaisuudella, että se saa naisen tuntemaan itsensä kuningattareksi, vaikka sattuisikin olemaan vain pesijätär, — otti Jillin käden, kumarsi syvään puristaen sitä varovasti ja johdatti hänet sisemmälle huoneeseen, kumartaen sitten taas uudelleen juhlallisesti.
»Vaimoni», hän sanoi, tavoittaen tarkalleen Johnin äänensävyn.
Pieni valkohapsinen lady tarjosi molemmat kätensä, ja kun Jill näki kärsineet, hennot sormet, hänen sydämensä värähti säälistä. Mutta ennenkuin hänen säpsähdystään huomattiin, hän oli kumartunut ja suudellut noita ryppyisiä kasvoja — ja siitä hetkestä he rakastivat toisiaan.
Naisten kesken tällaiset asiat käyvät välittömästi. Nainen saattaa olla suutelevinaan toista naista; hän saattaa työntää poskensa esille, mutista liikutettuja sanoja ja suudella ilmaa huulillaan. Eikä kumpaakaan petetä sillä tavoin. Katsojat tietävät yhtä hyvin, että nuo kaksi vihaavat toisiaan, ja esiintyjät ovat siitä itsekin selvillä. Mutta kun kahden naisen huulet yhtyvät, silloin heidän sydämensäkin koskettavat toisiaan.
Tämä suudelma oli sinetti heidän liitolleen. Molemmat rakastivat Johnia, ja tällä suudelmalla he kertoivat sen toisilleen. Äiti ei halunnut enempiä todisteita. Silloin kaikki mustasukkaiset tunteet haihtuivat. Tällä suudelmalla hän toi äidin uhrin, viimeisen, mitä luonnon lakkaamaton vaatimus asettaa hänen sukupuolensa kannettavaksi. Hän jätti rakkautensa poikaansa toisen naisen haltuun. Ja kun Jill nosti taas päänsä, oli vanhan rouvan sydän rauhoittunut, rauhoittunut taas hiljaiseen rauhalliseen tahtiinsa, ehkä hiukan hiljaisempaan kuin ennen. Hänen elämänsä oli päättynyt. Jäljellä oli vain odotus, ja hänen vielä kirkkaat silmänsä etsivät Johnin silmiä — mutta ne olivat suunnatut kiinteästi Jilliin.
IX. LÄHTÖ VENETSIASTA.
Ennenkuin nämä pienet teekutsut olivat ohitse, olivat nuo molemmat vanhukset voittaneet Jillin sydämen. He olivat kuin kaksi lasta, uskoen elämän kaikkein juhlallisimpiin seikkoihin. Niinkuin lapset he katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, kun jotakin tapahtui tai jotakin sanottiin. Niinkuin lapset he nauroivat tai olivat juhlallisen totisina syventyneet leikkiinsä. Niinkuin lapset he vain tuntuivat leikkivän olevansa vanhoja, vanha herra päätään nyökyttelemällä ja rouva kutistuneine vartaloineen ja kuihtuneina käsineen.
Väliin — he saattoivat katsoa toisiinsa ja hymyillä Johnin sanoessa jotakin. Se oli muistuttanut heitä ehkä jostakin vuosien takaisesta asiasta, josta John enemmän kuin Jillkään eivät tietäneet mitään. Tässä he olivat taasen kuin lapset, joiden kasvoilla usein viivähtää kaukainen muiston katse — hyvin ihmeellinen ja viisas katse — niinkuin he näkisivät taaksepäin aikojen pimentoon, josta kohtalon käsi on heidät tuonut.
Mutta ei se ollut ainoastaan tämä yksinkertaisuuden ihmeellinen viehätys — vaan joka kerta kun Jill katsahti ylös, hän huomasi heidän katseittensa olevan hellästi häneen kiintyneet. Hänestä näytti, ikäänkuin he olisivat koettaneet äänettömästi kertoa hänelle, kuinka paljon he pitivät hänestä.
Kun vanha herra ojensi hänelle teekupin, jonka hän tunsi Johnin kuvauksesta, hän kääntyi hymyillen Johniin.
»Ovatko ne juuri nämä kupit?» hän kysyi hiljaa.
John nyökkäsi ja yritti myöskin hymyillä. Vanha rouva pani merkille heidän hymyilynsä. Hänen silmänsä eivät jättäneet heitä hetkeksikään.
»Minulle on kerrottu näistä kupeista», Jill selitti toisiin kääntyen. »Poikanne kuvaili ne minulle eräänä päivänä, kun — kun hän kertoi teidän asuinpaikastanne.»
»Ne ovat oikeata Kiinan porsliinia», sanoi vanha herra. »Tietysti John mainitsi teille sen.»
»Niin — ei — kuvaus ei ollut niin yksityiskohtainen — paitsi —» äkkiä hän tunsi veren lainehtivan poskilleen. »Minä — minä tiesin, että ne olivat korvattomia.»
Miksi hän punastui? Pieni vanha rouva oli tietenkin nähnyt tuon äkillisen värinmuutoksen. Miksi hän oli punastunut? Jonkin muiston vuoksi? Jonkin Johnin lausuman sanan vuoksi? Hän katsahti nopeasti Johniin. Tämän silmät seurasivat koko ajan Jillin kasvoja.
Ah niin, he rakastivat! Ei voinut erehtyä sen suhteen. Heidän välillään oli salaisuus; salaisuus, joka oli punannut Jillin posket ja tuonut tarkoittavan katseen Johnin silmiin. Mikä muu salaisuus saattaisi olla pojan ja tytön välillä kuin rakkaus?
Ennenkuin tee oli juotu, he olivat ilmaisseet sen pienelle vanhalle rouvalle tuhansin eri tavoin. Kun vanha herra kilpaili Johnin kanssa vieraan hyvänä pitämisessä ja pakotti hänen ottamaan tarjoamaltaan lautaselta, silloin hän taivutti päänsä ja hymyili nähdessään miehensä ylpeyden ja John-paran pettymyksen.
»Hän rakastaa Johnia! Hän rakastaa Johnia!» kuiskaili sydämessään »Hän on juuri oikea vaimo Johnille!»
»Ihastuttava neitonen!» kuiskasi vanhan miehen turhamaisuus, hänen auttaessaan varovasti lautasta takaisin pöydälle. »Juuri se vaimo, jonka olisin itse valinnut Johnille.»
Ja Johnin valtasi lohduton ihmettely, miksi Jill oli niin ilmeisesti hylännyt hänen tarjouksensa, jos hän kerran rakasti häntä.
Miksi hän oli kieltäytynyt? Vanha valkohapsinen lady tiesi sen. Jill halusi miellyttää hänen isäänsä, koska rakasti Johnia. Tämä oli heidän salaisuutensa. Mitä sillä oli tekemistä sinivalkoisten kuppien kanssa, sitä hän ei saattanut arvata, mutta tämä oli heidän salaisuutensa — he rakastivat.
Vain mitä suurimmalla itsehillinnällä hän saattoi kieltäytyä vetämästä Jilliä viereensä ja kertomasta hänelle kaikkea, minkä oli nähnyt, minkä oli arvannut ja mitä toivoi.
Äkkiä tilaisuus tarjoutui aivan etsimättä. He olivat syöneet marmeladikakkuja, jotka Claudina osasi leikata niin ohuiksi, että ne melkein tuntuivat tarvitsevan parsimista. Ne sulivat suussa, mutta ne tekivät myös sormet tahmeiksi. Jill katseli surkeana käsiään, kun teenjuonti oli päättynyt. Pitäen niitä käsivarren mitan päässä hän teki pienen irvistyksen. Lapsena on suu parhain, nopein ja koetelluin apukeino tällaisissa tapauksissa. Ehkä hän olisi halunnutkin tällä kertaa olla lapsi, mutta se pysähtyi toivomukseen. Hän pyysi lupaa saada pestä ne.
»Haluatteko tulla minun huoneeseeni», sanoi vanha pieni rouva innokkaasti ja vei pois hänet sinne, minne John ei voinut heitä seurata.
Ah, kuinka ovela äiti olikaan saatuaan hänet yksin haltuunsa! Mitä viekkaita pikku kohteliaisuuksia hän sanoikaan! Teidän on vaikea uskoa, kuinka nokkela hän tosiaankin saattoi olla.
»Tässä on teidän pikku alttarinne», sanoi Jill kuivaten kätensä. Kun hän meni sen luokse, niin vanha rouva tarttui hänen käsivarteensa. Siitä hänen oli helppo sujahuttaa kätensä Jillin käteen. Hakiessaan Jillistä tukea hän osasi näyttää sadoin hellin tavoin, kuinka rakastettavana ja suloisena hän piti Jilliä.
Niin hellät, niin ilmeiset olivat nämä merkit heidän välillään, että Jillin omaantuntoon pisti, ja hän ihmetteli syyllisyydentuntoisena, mitä he mahtaisivatkaan ajatella hänestä, jos tietäisivät kaiken. Heidän ei pitäisi saada tietää. Hän ei voinut sietää ajatusta, että nuo kaksi vanhusta, vaikka asuen kaukana Venetsiassa, kantaisivat häntä kohtaan sydämessään muita tunteita kuin sen mieltymyksen, jota he olivat osoittaneet tänä iltana.
»Minä olin juuri rukoilemassa ennen teidän tuloanne», sanoi vanha rouva kuiskaten.
Jill pusersi kuihtunutta kättä.
»Tiedättekö, mitä minä rukoilin?»
Äkillinen pelko valtasi Jillin. Hän tunsi otsansa kylmenevän.
»En», hän yritti hymyillä. »Mistä minä tietäisin?»
»Minä rukoilin Johnin puolesta.» Hän katsoi ylös Jillin kasvoihin yksinkertaisesti. »Hän on niin kultainen poika, ettette tiedäkään. Ajatelkaas esimerkiksi matkaa, jonka hän tekee joka vuosi meidän luoksemme — Lontoosta saakka. Sitä ei jokainen poika tekisi. Vai luulisitteko?»
Hän kysyi niin viattomasti, aivan kuin vaikka asiasta olisi ollutkin epäilyksiä, niin hän ei halunnut kuulla niitä. Hänen omassa mielessään siitä ei ollut pienintäkään epäilystä.
Mutta pieni kotialttari on vaarallinen paikka sellaiselle keskusteluaiheelle. Jill veti häntä hellästi pois ovea kohden.
»Luuletteko kenelläkään muulla pojalla olevan sellaista äitiä?» hän sanoi. »Miksi ette tee itsellenne sitä kysymystä?»
Vanha rouva katsahti ylös silmät välkähtäen. »Luulin teidän ehkä ymmärtävän paremmin minun tavallani», hän vastasi. »Muuten — on helppoa olla äiti. Teidän tarvitsee vain omistaa poika. Ei ole niin helppoa olla poikana, koska te tarvitsette enemmän kuin äidin sitä varten.»
Jill katsoi häneen hellästi ja kumartui sitten suutelemaan hänen poskeaan.
»Minä luulen Johnin olevan hyvin teidänlaisenne», hän kuiskasi. Hän ei voinut pidättää sitä. Ja tämä olikin kaikki mitä pieni valkohapsinen lady oli odottanut. Pää voitonriemuisesti pystyssä hän tuli Jillin kanssa takaisin toisten luo.
Kohta senjälkeen Jill selitti, että hänen täytyi lähteä — ystävät olivat jo varmaan odottaneet häntä.
»Mutta milloin —» alkoivat vanhukset puhua samassa henkäyksessä, ja pysähtyivät sitten kumpikin.
»Sano sinä, rakkaani», vanha herra virkkoi. »Minä voin odottaa.»
Oi ei, hän ei tahtonut kuullakaan siitä. Vanhan herran oli puhuttava ensin. Tämä pudisti päätään ja kumarsi. John tavoitti Jillin katseen, ja he koettivat olla nauramatta.
»Milloin sitten» — molemmat alkoivat taas yht'aikaa, mutta nyt he päättivät lauseensa, — »milloin saamme nähdä teidät taas?»
Meillä on usein samat ajatukset, kun tunnemme toisemme oikein hyvin. Oli herttaista nähdä näiden kahden vanhuksen seisahtuvan tielle antaakseen toisen kulkea ohitse, aivan kuin he olisivat olleet menossa eri suuntiin, huomatakseen sitten, että he lausuivatkin vain toistensa ajatuksia.
Kaikki nauroivat, mutta nauru kuoleutui pois, kun Jill ilmoitti, että hän matkustaisi ylihuomenna Milanon kautta Englantiin.
»Ettekö viivy muuta kuin kolme päivää?» huudahti pieni vanha rouva ja katsoi Johniin. Mutta John oli saanut kuulla sen jo, hänen kasvoillaan ei näkynyt hämmästystä. Hän huokasi syvään ja katsahti ikkunasta ulos vanhaan italialaiseen puutarhaan, siinä kaikki.
He pyysivät Jilliä tulemaan huomenna lunchille — teelle, jos häntä haluttaisi — jäämään tänne koko päiväksi. John katsoi häneen hartaasti odottaen hänen vastaustaan.
»Mutta minä en voi jättää ystäviäni koko päiväksi», Jill sanoi epäröiden. »Minä tulen lunchille; koetanpa jäädä teellekin — mutta enempää en luvata.»
Sitten John saattoi hänet alas gondolin luo. Holvikäytävässä, ennenkuin he tulivat fondamentalle, hän otti Jillin käsivarren ja puristi hänet lähelle itseään.
»Oletko varma siitä, että se on liian myöhäistä?» hän virkkoi käheästi. »Oletko varma, ettei voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi — eikö ole enää mitään mahdollisuuksia?»
Jill kietoutui häneen levollisesti. Pimeydessä hänen silmänsä näyttivät tutkimattoman syviltä; ne tuntuivat etsivän kaukaisimpiakin mahdollisuuksia näköpiirin rajoilta, mutta eivät nähneet muuta kuin polun, jota niin monet naiset ennen häntä olivat saaneet kulkea.
»Liian myöhäistä», hän kuiskaili. »Ah, minun ei olisi pitänyt tulla! Minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä sinun ihmeellisiä vanhempiasi! Nyt minä vasta tiedän, mitä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki tarkoitti. Sinä elävöitit sen jo melkein minulle Fetter Lanella, mutta nyt minä tunnen sen. Ah, en ihmettele, että sinä rakastat heitä! En ihmettele, että sinä palaat tänne joka vuosi — vuosi vuodelta heitä katsomaan! Jos minun isäni ja äitini olisivat tällaisia, kuinka toisenlaista kaikki silloin olisikaan.»
»Eikö sinulla ole rohkeutta jättää kaikkea ja murtautua vapaaksi?» kysyi John rauhallisesti —, »ottaaksesi minun vanhempani omiksi vanhemmiksesi? Jollen minä voisi pitää sinua Lontoossa, niin sinä asuisit täällä heidän luonaan, ja minä tekisin täällä niin suuren osan työstäni kuin mahdollista.»
Jill katsoi kiinteästi hänen silmiinsä.
»Luulisitko meidän tulevan siten onnellisiksi?» hän kysyi. »Olisitko sinä onnellinen, jos sinun pitäisi hylätä heidät, voidaksesi mennä minun kanssani naimisiin? Eivätkö heidän kasvonsa ahdistaisi sinua täydellisimpinäkin onnen hetkinä? Eivätkö heidän silmänsä seuraisi sinua kaikissa töissäsi? Eivätkö nuo kuihtuneet kädet aina tavoittelisi sinun sydäntäsi? Ja jos sinun vielä pitäisi ajatella, että he olisivat köyhiä — —»
»Mutta he ovat köyhiä», sanoi John. Hän muisti Aarreaitan; liikuttavan olennon sen pimennossa, joka ei tahtonut myydä tavaroitaan, koska rakasti niitä liian paljon.
»Voisitko jättää heidät köyhyyteen sitten?» Jill kysyi.
»Siis kaikki on myöhäistä?» John toisti.
»Minä olen antanut sanani», vastasi Jill.
John nosti hänen kätensä uljaasti huulilleen ja suuteli sitä.
»Sitten sinä et saa tulla huomenna», hän sanoi rauhallisesti.
»Enkö saisi nähdä heitä enää?»
»Et. Lähetä jokin anteeksipyyntö. Kirjoita äidilleni; Sano hänelle, että ystäväsi ovat päättäneet pysähtyä päiväksi Bolognaan Milanon matkalla ja että teidän on heti lähdettävä. Hän rakastaa jo sinua — ja hän luottaa jo liian paljon sinuun. Kestää aikoja, ennenkuin minä saan ajetuksi hänen päästään pois ajatuksen, että sinusta tulee minun puolisoni. Enkä minä mielelläni kertoisi hänelle, että sinä menet naimisiin jonkun muun kanssa. Sitä hän ei ymmärtäisi. Hän kuuluu vanhaan kouluun, jolloin kiharat ja päähineet ja kainosteleva pieni musta kenkä ja valkoiset sukat vaikuttivat ihmeellisellä tavalla käytökseen. Hän ei voisi ehkä ymmärtää, miksi sinä haluat tulla heitä tapaamaan näissä olosuhteissa. Hän voisi tuskin uskoa, että sinä välität minusta, ja vaikka uskoisikin, niin ajattelisi, ettei meidän sovi tavata toisiamme ehkä kaiken jälkeen. Ei, sinun ei pidä tulla tervehtimään heitä enää huomenna. Totuuden kuuleminen tulee kyllä melkein murtamaan hänen sydämensä kerran, mutta melkein ei ole kokonaan.»
»Enkö saa sitten nähdä heitä enää koskaan?» Jill kysyi tukahdutetusti.
Hän pudisti päätään.
»Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinä näet ketään meistä.»
Jill pani kätensä hänen olkapäilleen. Sitten hän painautui Johnia vasten ja katsoi häntä aivan läheltä kasvoihin, aivankuin painaakseen hänen kuvansa sieluunsa ikiajoiksi. John sulki silmänsä. Hän ei uskaltanut suudella tyttöä. Kun huulet yhtyvät, niin vuolaat virrat, joita ei voi vaimentaa, murtavat patonsa. John sulki silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, vaikka Jillin tukan kosketus ja hänen lämmin hengityksensä pyrkivät horjuttamaan hänen päättäväisyyttään.
»Kuinka minä voisin taipua siihen?» kuiski Jill. »Minusta tuntuu, kuin minun olisi nyt jäätävä; ikäänkuin en koskaan tahtoisi mennä takaisin kotiin».
John ei virkkanut mitään. Hänen äänensä sävykin olisi voinut vaikuttaa pakottavasti Jilliin. Hitaasti tämä antoi sormiensa hellittyä ja yhtä hitaasti vetäytyi erilleen Johnista. Tämä oli viimeinen silmänräpäys, jolloin hän olisi voinut voittaa Jillin. Sillä Jill oli hänen, niin totta kuin veri kuohui hänen suonissansa, niin totta kuin Jillin suonet sykkivät villisti hänen suoniensa tahtiin. Mutta rakkaudessa — sodassa saattaa olla toisin — ei näitä asioita voida ottaa siten. Jokin epämääräinen, mystillinen hyvyyden käsky ei salli sitä.
»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi John hellästi. »Me emme voi seisoa täällä.»
Hän johti Jillin ovelle. Kun se aukeni ja valo tulvi sisään, silloin hän tunsi, että kaikki oli lopussa.
Jill astui odottavaan gondoliin, ja gondolieri lykkäsi sen irti rapuista. John seisoi liikkumattomana fondamentalla, kunnes se katosi näkyvistä. Väliin Jill katsoi taakseen ja vilkutti nenäliinallaan. John vastasi siihen taivuttamalla päätään.
Mutta kumpikaan heistä ei huomannut kahta valkoista päätä, jotka olivat vieri vieressä ylhäällä ikkunassa kuiskaillen toisilleen onnellisina, tietämättä mitään kurjuudesta, jota pieni valkoinen nenäliina ilmaisi.
»Näethän, kuinka kauan he viipyivät rapuissa», vanha rouva kuiskutteli.
»Ooh — enpä tiedä voiko siitä mitään päätellä. Nuo raput ovat sangen pimeät ja vaivalloiset, kun ei vaan ole tottunut niihin».
Pieni valkohapsinen lady otti hänen käsivartensa ja katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen ruskeat silmänsä säikkyivät.
»Ne ovat hyvin pimeät — melkein yhtä pimeät kuin siinä talossa, missä minä asuin, kun me ensiksi tapasimme toisemme.»