X. HELMIKUUN KUUDESTOISTA PÄIVÄ LONTOOSSA.
Luonto kammoo tyhjää tilaa, mutta se ei ole mitään sen inhon rinnalla, jota se tuntee päättämätöntä työtä kohtaan. Ajan ikuisessa kutomuksessa ei sallita yhtään irtonaista langanpäätä. Ja niinkin epäjohdonmukaisessa aiheessa kuin on tarina Suloisesta Järjettömyydestä täytyy saada aikaan jonkinlainen lopullinen pyöristys, lankoja ei voi jättää riippumaan, jottei kuvan säännöllisyys turmeltuisi.
Kun John sanoi Jillille hyvää yötä fondamentan rapuilla, kun nenäliinan viimeinen liehaus oli sumentunut läikähtelevän veden heijastuksiin, hän oli kääntynyt takaisin taloon siinä uskossa, että tarina oli auttamattomasti lopussa. Viimeinen sana oli kirjoitettu. Mitä Jilliin tuli, hän saattoi sulkea kirjan ja kiittää kohtaloa, että se oli näyttänyt hänelle ihanteen, paljon korkeamman elämän keskitasoa.
Mutta hän ei ollut näissä laskelmissaan ottanut huomioon kahta valkoista päätä ylhäällä ikkunassa.
Mikäli hänen silmänsä saattoi tajuta, niin kohtalo oli täyttynyt, tyhjentänyt sakkansa viimeiseen pisaraan. Mutta vanhuksien laita oli toinen. He eivät olleet vielä tyydytettyjä, heille oli tarina vasta juuri alkanut. Heille se oli viimeinen sukkula, jonka viuhkominen edestakaisin kutoisi menneisyyden nykyisyyteen ja siten täyttäisi heidän lopullisen tarkoituksensa.
Tästä lähtien pieni valkohapsinen lady katsoi eteenpäin Johnin avioliittoon Jillin kanssa kuin koko elämänsä toiveiden summaan. Hän eli — hän ajatteli — hän järjesti olemassaolonsa vain sen huomioonottaen. Hänen pettymyksensä oli liikuttava, kun hän sai Jillin pienen kirjeen, jossa tämä kertoi lähdöstään seuraavana päivänä. Mutta hänen uskonsa ei horjunut; hänen toiveitaan ei oltu tuhottu. Hän näki vielä romaaninsa viimeisen leimahduksen, ennenkuin liekki alkaisi vavahdella ja sammuisi lopulta tyystin.
Hän puhui tästä Johnille tietysti. Istuessaan eräänä päivänä puutarhaan avautuvassa ikkunassa hän kertoi Johnille tunteistansa; ja siinä eivät auttaneet hänen vastaväitöksensä. He rakastivat toisiaan — se oli päivänselvää! Äiti puhui arvovaltaisesti, niinkuin naiset yleensä puhuvat näistä asioista. Kukapa siihen paremmin kykenisikään kuin he?
»Luuletko hänen todellakin rakastavan minua, äiti?» kysyi John toivon äkkiä viritessä liekkiin.
Äiti otti hänen kätensä ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri.
»Minkä vuoksi luulet hänen tulleen Venetsiaan?» hän kysyi. »Hän voisi tehdä sinun puolestasi mitä hyvänsä — mennä mihin tahansa saadakseen tavata sinua. Etkö usko sitä?»
Lauseiden valinta ei sattunut olemaan oikein onnellinen. Oli seikkoja, joita Jill ei tekisi hänen vuokseen. Tästä hetkestä lähtien hän sulkeutui kuoreensa. Hän ei voinut pakottautua kertomaan äidilleen koko totuutta, senvuoksi oli parasta vaieta kokonaan.
»Hänen vanhempansa ovat liian rikkaita», hän sanoi tehden toivottoman liikkeen ja nousten tuoliltaan. »Heidän suhteissaan on yhtä ja toista, jota minä en voi kertoa sinulle. Minulla ei ole oikeutta yrittää voittaa häntä. Siitä tulisi vain läpeensä onneton juttu.»
Tästä hetkestä lähtien hän karttoi tätä aihetta; tästä hetkestä lähtien hän oli järkkymätön, kun vanha rouva koetti hyökätä hänen kimppuunsa maailmantuntemuksensa aseilla.
»Minä en saa Johnia puhumaan», hän valitti eräänä iltana miehelleen.
»Hän ei tahdo virkkaa mitään koko asiasta.»
Vanha herra syleili häntä pimeässä.
»Sinä teet vain itsellesi pahaa mieltä, pikku vaimoseni», hän sanoi unisena. »Minä heräsin kerran viime yönä, ja sinä olit vielä valveilla. Nukuitko sinä ollenkaan?»
»Hyvin vähän», myönsi vanha rouva.
»Mutta sinä et saa surra. Anna luonnon tehdä tehtävänsä. Nuoret miehet nousevat aina satulaan ja yrittävät taittaa peitsiä luontoa vastaan, ja naiset taas koettavat avustaa luontoa. Se on ajan tuhlaamista, rakkaani. Luonto on kuin tuulimylly. Se jauhaa meidät kaikki hienoksi jauhoksi, kun tuuli puhaltaa. Ei ole hyvä käydä otteluun sen kanssa tuulisena päivänä, eikä ole hyvä yrittää kääntää sen siipiä, kun on tyyni. Tuuli rupeaa puhaltamaan —» hän haukotteli ja kääntyi toiselle kyljelle — »kyllä piankin». Ja hän painui uneen taas.
Pieni valkohapsinen lady unohti surunsa tänä iltana, luottaen miehensä filosofisiin mietelmiin. Hän kääntyi samaan suuntaan kuin miehensäkin ja nukahti myös. Ja kun tämä sattui yöllä kääntymään, niin hänkin kääntyi. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana tällaiset seikat muuttuvat koneellisiksi. Elämä on helpompaa kahdenkymmenenseitsemän vuoden kuluttua, jos vain on kestänyt siihen saakka.
Mutta ennenkuin John lähti, hänen huolensa alkoivat taas, ja uskaltamatta puhua niistä Johnille hänen oli kannettava surunsa hiljaisuudessa.
John vältteli itsepintaisesti kaikkia hänen heikkoja johtamisyrityksiään, katkaisi ne äkkiä ja poikkesi toiselle polulle.
Lähtöpäivänä hän toivoi vielä Johnin puhuvan ja hän kuiskasi hellästi häntä syleillessään: —
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, John?»
»Ei mitään, ei mitään, rakkahin», John vastasi lisäten hyväilyjään huomatessaan katkeran pettymyksen katseen äitinsä silmissä.
Sitten hän oli mennyt. Kokonaiseen vuoteen eivät korkeaikkunainen iso sali ja siihen pilkistävä pieni asuinhuone kaikuisi hänen äänestään. Kokonaisen vuoden nämä kaksi vanhusta, ilta illan perästä, katsahtaisivat hämmästyneinä ylös Claudinan tullessa juhlamenoja suorittamaan; he huudahtaisivat aina uudelleen: — »Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?» Mahdollisesti päivien kadotessa ja vuoden lyhentyessä hämmästys kävisi hauraammaksi ja huudahdus vähemmän pontevaksi kuin tavallisesti.
Vanha rouva huoahti peläten sitä ajatellessaan. Jollei John olisi vielä vuodenkaan kuluttua viettänyt häitänsä Jillin kanssa? Hän meni makuuhuoneeseensa pienen alttarin ääreen ja aloitti esirukouksen — yhden niistä monista, jotka hän tunnontarkasti aloitti ja lopetti ennenkuin vuosi oli vierinyt loppuun.
John palasi töihinsä Lontooseen, mutta hän jätti jälkeensä voimia työskentelemään, joista hän ei tietänyt mitään. Vanha herra oli aivan oikeassa. Luonto ei tarvitse välittävää kättä. Siemen oli kylvetty vanhan valkohapsisen ladyn mieleen, ja hänessä kohtalo löysi täyttymyksen.
Ensimmäisinä viikkoina hän vältti kiellettyä aihetta tavanmukaisissa kirjeissään Johnille sitkeydellä, jota hän ei voinut koskaan toivoa voivansa säilyttää; ja sen tiesi hänen miehensäkin vallan hyvin. Tämä sitkeys ei katkennut yhdellä kertaa. Hän aloitti tekemällä viattomia Jilliä koskevia vihjauksia; sitten lopulta, kun niihin ei tullut vastaukseksi sanaakaan Johnin puolelta, hän antoi vallan intohimoiselle toiveelleen, joka kulutti häntä, ja aloitti pitkän sarjan neuvovia ja opastavia kirjeitä. Ne olivat vanhan naisen neuvoja, joka luulee maailman olevan saman paikan, kuin mikä se oli hänen tyttönä ollessaan.
»Oletko koskaan puhunut hänelle, John?» hän kysyi eräässä kirjeessään. »Silmilläsi kyllä, huomasin sen tuon iltapäiväteen aikana. Mutta silmäkieli ei riitä naiselle, joka ei ole koskaan kuullut puhutun sanan kaikua korvissaan.
»Kerro hänelle rakkaudestasi — pyydä häntä vaimoksesi, ja jos hän sanoo ei, niin älä usko häntä. Naiselle on enemmän tai vähemmän mahdotonta myöntyä ensimmäisellä kerralla.
»Sinä sanoit hänen vanhempiensa olevan varakkaita; että he ovat eri asemassa kuin sinä. Tiedänhän minä, että veri on vettä sakeampaa, mutta rakkaus voittaa ne molemmat. Ja kaiken lopuksi, he katsovat asiaa varakkuuden näkökannalta — siis ruumiilliselta. Te katsotte sitä sielulliselta. Suureita ei voi verrata.
»Makasin kauan valveilla viime yönä ja muistelin kaikkia niitä vastuksia ja koettelemuksia, joita me saimme kestää, ennenkuin löysimme oman sopukkamme maailmasta. Ja siksi minä tiedän, kuinka paljon enemmän merkitsee rakkaus kuin nuoruus tai rikkaus, huvi tai helppous.
»Luulen hänen oppineen lyhyessä täälläoloajassaan pitämään minusta. Niin harvoin kuin nainen näyttääkin sydämensä toiselle, niin eräänä hetkenä — silloin kun hän tuli kanssani pesemään käsiään marmeladikakkujen jälkeen — hän sanoi, että sinä muistutat hänen mielestään minua. Ja naisten kesken voidaan ylipäänsä vain vertauksilla määritellä asioita.»
»Lähetän sinulle rannerenkaan hänelle annettavaksi.»
»Se on hyvin vanha. Toisen kerran lähetän sen historian. Joka tapauksessa se kuului kerran eräälle venetsialaiselle vallasnaiselle Leonardo Loredanon ollessa doogina. Anna se hänelle omana lahjanasi. Lahja, olkoonpa vaikka kuinka vähäpätöinen, merkitsee paljon naiselle. Hän huomaa siinä tarkoituksen — juuri sen tarkoituksen, jonka minä lähetän tämän mukana.
»Ah, rakas poikani, etkö tahdo kertoa minulle mitään? Etkö tunne, kuinka sydämeni kaipaa kipeästi kuulla uutisia onnestasi? Tämä on viimeinen onni, mikä enää voi tulla osakseni. Älä viivytä sitä liian kauan.»
Tällaiset otteet pienen valkohapsisen ladyn kirjeistä pojalleen Johnille kolmen kuukauden ajalta hänen ja Jillin ensimmäisen kohtaamisen jälkeen voisivat täyttää monta sivua tästä kertomuksesta. Mutta nämä muutamat rivit, jotka otin tähän Johnin suostumuksella, riittävät näyttämään, kuinka kiinteästi hänen sydämellään oli Johnin rakkauskertomuksen onnistuminen.
Toivoen vaiteliaisuutensa saavan hänet vähitellen unohtamaan koko jutun ja Jillin olemassaolonkin John kierteli ja lykkäsi päivästä päivään totuuden kertomisen. Sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, että noiden jokaviikkoisten kirjeiden lukemiseen liittynyt tuska tuotti myös jonkinlaista hämärää tyydytyksen tunnetta. Tämä oli taas ehkä järjettömyyttä, mutta se piti hänen sielussaan vireillä jonkinlaista todellisuuden tuntua. Hän odotti niitä ilmauksina elämästä, joka oli liian ihana muuta kuin uneksittavaksi. Ja samoinkuin itämaalainen ottaa opiuminsa ja vetäytyen luolansa himmeään varjoon luulee olevansa taivaan ilossa, John luki äitinsä kirjeitä Fetter Lanen varrella. Eivätkä Mrs. Rowsen käynnit, katukaupustelijoiden huudot enemmän kuin papukaijankaan kirkuminen kadun toiselta puolen kyenneet herättämään häntä unestaan.
Lähes kolme kuukautta, viikko viikolta hän vastaanotti noita kirjeitä, uneksi uniaan ja kirjoittaen takaisin vanhalle valkohapsiselle ladylle koetti lieventää sielunsa ikävöintiä.
Lopulta sitä ei voinut enää jatkaa. Voitte kääntää kellon viisareita taaksepäin mielihyviksenne, mutta välttämätöntä ette voi torjua. Tuli kirje, jossa äiti kertoi, ettei hän aikonut enää kirjoittaa. Siinä ei ollut kärsimättömyyttä eikä suuttumusta, mutta tuntui aivan siltä, kuin äiti olisi hiljaa laskenut ompeluksen syliinsä auringonlaskun jälkeen ja sanonut hellästi, ettei hän enää erota pisteitä.
Silloin John, tuntien mitä oli menettänyt, keksi toisen petollisen hurmauskeinon, tällä kertaa sielunhurmauksen.
Hänen vanhempansa tunsivat Jillin vain Miss Dealtrynä. He eivät tietäneet hänen asuntoaan eivätkä olleet selvillä hänen sukulaisistaan. He eivät voineet päästä yhteyteen hänen kanssaan millään tavoin.
Kauan aikaa hän katseli äitinsä viimeistä kirjettä, jossa tämä sanoi lakkaavansa kirjoittamasta Jillistä.
»Hän toivoo rakkaudenkertomusta — siunattu olkoon hänen sydämensä!» hän — sanoi miettivästi; ja kun Mrs. Morrellin kissa tuli samassa sisälle, hän toisti sen kissan mielihyviksi. »Hän toivoo rakkauskertomusta.» — Kissa räpytti silmiään, nuoleskeli hyväillen viiksiään karkealla punaisella kielellään ja istuutui kuuntelemaan hetkeksi, kosk'ei toinen kissakaan sattunut olemaan näköpiirissä.
»Ja kautta Jupiterin!» huudahti John, »hän tulee saamaan sen!»
Miss Morrell kiersi häntänsä ympärilleen ja osoitti merkillistä tarkkaavaisuutta.
»Minä kirjoitan hänelle kertomuksen», sanoi John Miss Morrellille; »kertomuksen suloisesta järjettömyydestä — hiukan totta ensin, ja loput sepitetään kertomuksen kuluessa.»
Ja siinä paikassa hän istuutui kirjoittamaan vastausta.
Oli tarpeen kohdata Jill uudelleen vanhan valkohapsisen ladyn mielenkiinnon elvyttämiseksi.
Kekseliään johdannon jälkeen, jossa hän selitti vaikenemisensa kuluneiden kuukausien aikana, hän alkoi kuvailemalla heidän toisen kohtauksensa Kensington Gardensissa — silloin kun Jill kulutti koko aamupäivän kertoessaan hänelle, ettei voikaan tulla sinä päivänä.
»Epäilemättä Luoja olisi voinut tehdä paljon sopivampia paikkoja romaanin syntymiselle kuin Kensington Gardensin», hän aloitti, »mutta tuskinpa Hän koskaan teki.»
Ja tällä tavoin kudottiin järjettömyyden viimeinen kirjaelma.
Hän kertoi tosin äidille, että kaikki oli vielä salaista. Jillin täytyi salata se vanhemmiltaan. Niinpä niin, sehän olikin totta! — Oli sitäpaitsi hyväkin, että hän oli huomannut mainita sen, sillä vanha rouva oli saattaa hänet noloon tilanteeseen. Tämä pani nimittäin hänen kirjeeseensä myöskin kirjeen Jillille ja pyysi hänen toimittamaan sen edelleen, kosk'ei äiti tietänyt osoitetta.
Hän irvisti Miss Morrellille sen saadessaan, ikäänkuin kysyäkseen, mitä tämä tekisi sellaisissa olosuhteissa. Miss Morrell haukotteli. Tuo oli niin typerää. Tähän asti hän oli osoittanut asiaan innostusta; oli tullut joka päivä ensimmäisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen saamaan maitoannoksensa ja kuulemaan viimeiset uutiset. Mutta jos John aikoi tehdä hänelle tuollaisia kysymyksiä, oli ikävystymisen vaara tarjona. Tietysti tässä voi menetellä vain yhdellä tavalla. Miss Morrell saattoi nähdä sen, ja John myöskin. Hän vastasi itse kirjeeseen — kirjoitti naisen käsialalla, toisin sanoen, jokainen kirjain nojautui taaksepäin. kirjoitti kaikki tärkeät asiat sitten kun kirje oli lopetettu ja töhersi vielä täyteen päivänmäärän ja osoitteen välin; sitten hän vielä tavoitellen äärimmäistä todenmukaisuutta kirjoitti kaksi sanaa joka sivulla väärin.
Tällä tavoin hän sai kaksi kirjettä joka viikko ja vastasi kumpaankin itse, pannen niihin enemmän työtä ja vaivaa kuin teoksiinsa.
Tämä oli kaikki oivallista ja yksinkertaista niin kauan kuin sitä riitti. Mutta Miss Morrellkin, jonka silmä ei ollut erehtymätön ainoastaan vainutessaan maidon säilytyspaikkaa, varoitti häntä seurauksista. Eräänä aamuna John sai kirjeen pieneltä valkohapsiselta ladyltä, jossa kysyttiin, milloin he aikoivat viettää häänsä.
Vallan tyynesti John istuutui ja vastasi: —
»Häämme ovat helmikuun kuudentenatoista päivänä. Minä olen vuokrannut pienen talon maalta. Se maksaa neljäkymmentä puntaa vuodessa. Arvelin viisaaksi aloittaa taloudellisesti. Pääoven edessä on pieni maalainen kuisti, jonka Richardson-ruusut melkein peittävät. Talon edessä on kymmenen jalan mittainen puutarha, jonka erottaa tiestä kahden jalan korkuinen puuaita. Siinä on portti, joka on aina lukossa, etteivät murtovarkaat pääsisi sisään. Kolme hoikkaa kastanjaa antavat puutarhalle rehevän, taivaallisen ulkoasun. Takana on pieni nurmikko, jolla voi leikkiä palloleikkejä: olen mitannut sen itse, se on kolmekymmentäyhdeksän ja puoli minun pisimpiä askeleitani. Ja keskellä on omenapuu, joka lupaa kantaa tänä vuonna hedelmiä kolmen edestä.»
Miss Morrell sulki silmänsä hiljaisesti myöntyen, kun John luki tämän hänelle. Hän olisi mahdollisesti voinut moittia Johnia tuhlaavaisuudesta ja kysyä ihmetellen, luulisiko tämä vielä kykenevänsä toimittamaan hänelle jokapäiväisen maitoannoksen, pitäessään yllä kahta taloutta. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään, kuunteli vain kärsivällisesti Johnin kertoessa järjestelyistään.
»Minä unohdin kertoa sinulle», John sanoi ottaen Miss Morrellin polvilleen, »että Lizzie Rowse lopettaa nimilappujen liimaamisen ja tulee meille palvelustytöksi, kokiksi ja rouvan oikeaksi kädeksi seitsemän shillingin ja kuuden pencen viikkopalkasta — siihen luettuna olutrahat, joita hän ei saa juoda. Olisin maksanut enemmänkin, mutta hän ei huolinut. Minun ei käynyt kertominen hänelle, että koko yritys oli toistaiseksi vain paperilla. Hän saa siitä kuusi penceä enemmän kuin lappujen liimaamisesta eikä hän sanonut huolivansa pennyäkään päälle. Hän sanoi, että minä olen ollut aina niin ystävällinen hänelle.»
Miss Morrell kuunteli tätä ylenkatseellisesti. Mrs. Rowse ei sattunut juuri nyt olemaan hyvässä huudossa. Hänestä ajateltiin sangen pahoja toisessa ja kolmannessa kerroksessa — ja mikä pahempaa, ne lausuttiin ilmi kyllin äänekkäästi, jotta Miss Morrell ja hänen toverinsa olivat kuulleet ne.
Mrs. Rowse oli nähtävästi kaatanut hiukan vettä lattialle ensimmäisen ja toisen kerroksen välikössä, jossa oli vesijohto koko talon yhteistä tarvetta varten. Valutetun vesimäärän voi määritellä muutamiksi pisaroiksi. Ensi silmäyksellä tämä tuntuu verraten turhalta, mutta kun ottaa huomioon, että Mrs. Brown oli itse ostanut toiseen kerrokseen johtaville rapuille korkkimaton, tehdäkseen sisäänkäynnin hallituspalatsiinsa koristeellisemmaksi, saattaa hyvin ymmärtää, kuinka häpeällinen rikos tämä oli.
Mrs. Rowse oli puhjennut puhumaan siitä ja ensimmäisen kerroksen asukkaiden siivottomista tavoista yleensä niin kuuluvalla äänellä, että koko talo oli heti selvillä asian luonteesta. Seurauksena ilmestyi vesijohdon yläpuolelle seinään ilmoitus: — »Jos kuka kaataa vettä, on hänen ystävällisesti luututtava se pois.»
Miss Morrelliin oli tietysti suuresti vaikuttanut Mrs. Brownin koristelematon kieli ja voimakkaat mielipiteet. Siitä aiheutui loukkaantuminen Johnin puheesta.
Kun John oli lopettanut esityksensä Lizzie Rowsen herttaisuudesta ja hyvistä ominaisuuksista, Miss Morrell loikkasi tyynesti alas hänen sylistään. Hän oli liian loukkaantunut ilmaistakseen ajatuksiaan, ja häntä pystyssä hän käyskeli ylväästi huoneesta ulos.
Aika riensi. Tultiin vaarallisen lähelle helmikuun kuudettatoista päivää. Mutta John otti kaiken rauhallisesti; luultavasti niin onkin tapana tehdä, kun nämä asiat tapahtuvat vain paperilla. Hän sepitti huolellisesti kirjeitään päivät pitkät.
»Me olimme eilen illalla teatterissa», hän sanoi eräänä aamuna Miss Morrellille. »Otin mukaan Mrs. Rowsen, Lizzien ja Maudin. Molemmat tytöt söivät itsepintaisesti appelsiineja, kunnes Maud sattui saamaan suuhunsa pilaantuneen; sitten he lakkasivat. Olin iloinen siitä, sillä vaivasin juuri aivojani, millä saisin heidät lopettamaan loukkaamatta heitä.»
Miss Morrell katsoi tyynesti häntä silmiin.
»Sinun ei pitäisi viedä sellaisia ihmisiä teatteriin», hän sanoi.
John ei välittänyt hänen huomautuksestaan. »Se oli Jillin keksintö», hän vastasi.
Kuudentenatoista päivänä helmikuuta he menivät siis naimisiin. Miss
Morrell tuli juhlan kunniaksi juomaan maito-osuutensa samana aamuna.
Hän asteli sisään naputtamatta. Se oli hänen etuoikeutensa. John istui pöydän ääressä pää käsiin haudattuna, olkapäät vavahdellen nyyhkytyksistä, joissa ei ollut kyyneliä. Ja siinä pöydällä hänen edessään, käärepaperit viskottuina ympäri, oli kaksi dresdeniläistä porsliinipaimenta, soitellen iloisesti luutuillaan. Toisen kaulassa riippui kortti, johon oli kirjoitettu: — »Johnille hänen hääpäivänään — rakastavalta isältä.»
XI. SELVIÄMÄTÖN SOLMU.
Jospa vain asiat olisivat voineet jatkua tällä tavalla — mutta voi! ne eivät voineet! Me puhaltelemme kuplia, joissa kaikki sateenkaaren värit kimaltelevat, mutta me emme voi estää niitä haihtumasta ilmaan. Kun yritämme koskettaa noita loistavia tähtiä, niin tavoitamme tyhjää, ja kupla on kadonnut!
Tällä tavoin särkyi Johninkin kaunis ja järjetön saippuakupla. Niin kauan kuin Jill oli siitä tietämätön, niin kauan kuin hän leikki itsekseen tätä kaunista leikkiä, siinä oli kylliksi. Mutta elämän arki, jossa kuolema on yhtenä kumoamattomana tekijänä, astui väliin. Tuollaista ihmeellistä leikkiä ei voi jatkua kauan; ei voi mennä naimisiin vain paperilla, mikä ehkä on vahinko. Elämä ei salli sitä. Painovoiman laki on universaalinen. Te tulette takaisin maahan.
Kun John oli elänyt keskeytymättömän onnellisessa avioliitossa kaksi kuukautta, tuli Fetter Lanelle samana päivänä kaksi kirjettä. Kumpaakin hän katseli yhtä suurella hämmästyksellä. Toinen oli Venetsiasta, ja päällekirjoitus oli vierasta käsialaa; toinen oli Jilliltä. Hän avasi sen pelokkaasti — ei kai siinä ollut häihinkutsu? Ei tietenkään — mutta mitä sitten?
»Onko mitään syytä, jonka vuoksi emme voisi tavata taas? Olen huomenna 11.30 Kensington Gardensissa.»
Hän pani sen pöydälle. Hetkeksi hän unohti toisen kirjeen olemassaolon. Tämä Jillin sanoma oli vaikea ymmärtää — sitä ei ollut helppo sovittaa mielikuviin, joiden parissa hän oli elänyt.
Naiset ovat sentään omituisia ja yllättäviä olentoja! Tiesivätköhän ne koskaan, mitä oikeastaan halusivat!
Oliko Jill naimisissa? Tultuaan takaisin Venetsiasta ei John ollut kuullut Jillistä sanaakaan — ja nyt tämä kirje! Kuin hävityksen vasama siniseltä taivaalta se oli pudonnut hänen puutarhaansa murskaten todellisuudentunnullaan hänen istuttamansa hennot kukkaset.
Jill tahtoi nähdä hänet taas. Pelkkä toivomus oli käsky; pelkkä olettamus, että hän olisi Kensington Gardensissa, oli haaste. Koko hänen uhrinsa ja luopumisensa Jillin Venetsiasta-lähdön jälkeen oli tullut arvottomaksi silmänräpäyksessä. Saippuakuplassa oli ollut todellisuutta kyllin ennen tämän kirjeen tuloa. Tähän hetkeen saakka hän oli elänyt onnellisissa naimisissa maatalossaan Middlesexissä, Richardson-ruusuineen ja omenapuineen ja ylipääsemättömine puuaitoineen. Joka päivä hän oli tullut Fetter Lanelle työskentelemään ja saamaan kirjeensä. Ja nyt, koska hänen täytyi totella ja mennä Kensington Gardensiin puhumaan joutavista asioista, etteivät vain joutuisi ajelehtimaan tärkeiden asioiden merelle, kaikki hänen kauniit unelmansa olivat pirstautuneet. Ainoa todellisuus, mikä hänelle oli jäänyt, oli yksinäisyys. Alistumisen syvällä huokauksella hän kääntyi toiseen kirjeeseen ja avasi sen.
»Arvoisa Mr. Grey.
Kirjoitan tämän äitinne pyynnöstä, kertoakseni Teille ikävän uutisen, että isänne on hyvin huonona. Hänellä oli ankara kohtaus, eikä hän luultavasti voi kestää enää kuin muutamia päiviä. Mrs. Grey kehoitti minua pyytämään Teitä ja puolisoanne matkustamaan tänne mitä pikimmin. Hän tietää pahimman ja toivoo näkevänsä Teidät ennen kuolemaansa.»
Paperi riippui veltosti Johnin sormissa. Hän tuijotti sokeasti vastapäiseen seinään. Jäinen käsi tuntui laskeutuvan hänen otsalleen; toisen kylmät sormet puristivat hänen sydäntään.
Kuolema — kaiken loppu — välttämätön katoaminen läpitunkemattomaan pimeyteen! Oli hyvä kylläkin uskoa kuolemanjälkeisiin seikkoihin, mutta sen sovelluttaminen käytäntöön vaati enemmän voimaa kuin uskoa. Vanha herra oli kuolemaisillaan. Pieni valkohapsinen lady jäisi yksin. Kuinka hän saattaisi uskoa sen? — Vanhojen ihmisten täytyy kuolla. Hän oli toistanut sitä usein itselleen heidän terveinä ollessaan, kun ei ollut pelkoakaan kuoleman lähestymisestä. Hän oli sanonut sen, niinkuin filosofi sanoo kaiken tapahtuman olevan parhaaksi. Nyt hänen piti panna se koetteelle.
Hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Muutamien päivien kuluttua hänestä olisi vain tomu jäljellä. Sitten kuvat ja kohtaukset isän elämästä ilmestyivät kulkueena hänen sieluunsa. Viimeksi hän näki hänet, kädet vavisten, silmät kirkkaina ja kiihtynyt ilme kasvoilla auttamassa dresdeniläistä paimenta takaisin Aarreaittansa ikkunaan — samaa iloista porsliiniveitikkaa, joka oli saapunut kumppaneineen onnittelemaan Johnin kuviteltuna hääpäivänä.
Tämä kuva sai kyynelet tulvimaan hänen silmistään. Ja koko ajan dresdeniläiset paimenet soittelivat iloisesti luutuillaan uuninreunustalla.
Mielikuvituksen lennellessä hän ei ollut tullut ottaneeksi huomioon tätä petoksensa seurausta. Isä oli halunnut nähdä hänen puolisonsa ennen kuolemaansa. Nyt hän olisi kernaasti antanut vaikka koko maailman, jos petos olisi ollut tekemättä. Hän oli nyt jo näkevinään tuskan vanhan herran silmissä hänen sanoessaan — ja niinhän hänen oli sanottava — ettei Jill ollut voinut lähteä mukaan. Nyt hän jo tunsi omantuntonsa piston, kun hän seisoessaan isänsä vuoteen ääressä Sepittäisi Jillin lähettämän viimeisen sanoman, tehdäkseen hänen poislähtönsä helpommaksi.
Olisi ollut jokseenkin helppo asia keksiä tuhansia sanomia ja kirjoittaa ne paperille; oli ollut yksinkertaista kirjoittaa nuo kirjeet, joiden oletettiin lähteneen Jillin omasta kädestä. Mutta toimiminen — naamiohuvien järjestäminen isän kuolinvuoteen ääreen haavoitti hänen jokaista tunnesäiettään. Hän ei voisi tehdä sitä. Jillin täytyi saada tietää kaikki, koko kertomus hänen mielikuvituksensa hurjasta lennosta. Hän luotti Jillin hyvään sydämeen — että saisi edes omakätisen tervehdyksen häneltä, jotakin, jonka hän voisi toistaa isälleen ilman omantunnon pilkkaavaa tietoisuutta, että kaikki on valhetta, teeskentelyä.
Siinä samassa hän alkoi kirjoittaa Jillille kyynelten vielä valuessa pitkin hänen poskilleen, kertoen tälle kaiken; sulkien vielä mukaan viimeisen saamansa kirjeen.
»Anna minulle sanottavaksi jotakin», hän rukoili, »joka on lähtöisin Sinun sydämesi hyvyydestä eikä minun mielikuvitukseni kehnoudesta. Niinä muutamina hetkinä, kun näit hänet, tulit varmaankin tuntemaan hänen luonteensa hienouden; hän näytti Teille varmaan itsestään jotakin, joka ansaitsee tämän hyväntyön Sinun puoleltasi. Älkäämme puhuko häpeästä, jonka minä ansaitsen ajattelemattomuudellani. Minusta on tullut kerjäläinen, tungetteleva kerjäläinen, mutta kaikessa nöyryydessä. Kirjoita minulle yksi rivi. Ymmärrät kai, etten uskalla tulla kohtaamaan Sinua huomenna, nyt kun tiedät kaiken. Mutta lähetä minulle edes yksi rivi heti tämän saatuasi, minä opettelen sen sitten ulkoa ja toistan hänelle. Ja omatuntoni on kirkkaampi, kun tiedän Sinun tosiaankin lähettäneen ne sanat hänelle.»
Pantuaan tämän postiin John alkoi koota matkalla tarvittavia esineitä. Hän käveli panttilaitokseen ja tarjosi sinne koko kirjavan kokoelmansa arvoesineitä. Ylipappi kietoi ne yhteen kääröön, viittasi apulaiselleen.
Seuraavana aamuna tuli Jillin vastaus. John avasi sen ja luki ja luki yhä uudelleen.
»Kohtaa minut perjantaiaamuna klo 12 Piazzettalla».
XII. USKON IHME.
Vankka usko on huomattava osa todellisuutta.
John uskoi, että Jill pitäisi lupauksensa, niin kummalta kuin se tuntuikin. Vielä sittenkin, kun pikku miehet Plazalla alkoivat lyödä kahtatoista tuona perjantaiaamuna, ja hän tutki silmillään jokaisen näköpiiriin tulevan gondolin, tutki ne polttavin silmin ja laajentunein silmäterin, saamatta vielä Jilliä näkyviinsä, vielä sittenkin usko riemuitsi ja tukahdutti vastaväitteiden ja epäilyksen äänet.
Suuren kellon viimeinen kilahdus oli jättänyt kuminan hänen korviinsa; kirkkojen pienet kellot soittivat Angelukseen. Toivon kynttilän liekki Johnin sydämessä alkoi juuri lepattaa, kun Rio San Lucan kulman ympäri pujahti nopeasti Grand Canalelle gondoli, jossa istui nainen yksinään.
Jokin gondolierin osoittamassa uutteruudessa ja naisen odottavassa asennossa toi hänelle heti varmuuden, että siinä oli Jill.
Kun gondoli tuli lähemmäksi, nainen liikahti, sillä hän oli huomannut Johnin odottamassa. John varjosti silmiään nähdäkseen paremmin, sillä leiskuvan veden heijastukset kipinöitsivät hänen silmissään. Sitten pieni nenäliina liehahti, ja Johnin sydän totesi Jillin saapumisen villillä hypähdyksellä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän piteli Jillin käsiä ja lausui hänelle aivan tavallisia tervetuliaissanoja, mutta äänen sävy ilmaisi hänen sydämensä suuren ilon. Gondolieri seisoi ääressä hymyillen, odottaen maksua. Hän oli työskennellyt signoran pyynnöstä aivan kuin olisi oltu hautajaisiin menossa. Oli melkein tarpeeksi maksua nähdä heidän kohtauksensa. Ei sentään aivan, sillä kun he lähtivät liikkeelle onnellisessa hämmennyksessään muistamatta lainkaan mitä olivat velkaa, hän astui esiin ja kosketti kohteliaasti Johnin kättä.
»Doue lire, signor», hän sanoi ja näytti loistavasti hymyillessään kauniit hampaansa.
Maksettuaan John kääntyi takaisin Jilliin.
»No etkö tahtoisi nyt selittää kaikki?» hän kysyi. »Ei ole mitään selittämistä», virkkoi Jill naurahtaen.
»Minä olen täällä — eikö se riitä?»
»Mutta miehesi?»
»Emme ole vielä naimisissa. Minä vaadin pitkää kihlausaikaa.»
»Mutta vanhempasi?»
»Eikö sinua tyydytä se, että minä olen täällä? Mitä sillä on väliä, kuinka minä tulin. Miksi sinua se huolettaisi?»
»Mrs. Crossthwaite on varmaankin taas pelissä?»
Jill nyökkäsi ja nauroi.
»Onko hän mukana?»
»Ei — hän on maatilallaan Devonshiressä.»
»Mutta tämä ei voi pysyä salassa.»
»Kyllä, jos matkustan huomenna takaisin.»
»Ja sinä matkustat takaisin?»
»Kyllä.»
»Sinä tulit koko tämän pitkän matkan — —?»
»Kyllä — tässä minä olen — Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa taas.»
»Pieni valkohapsinen lady oli sittenkin oikeassa», John huudahti.
»Missä asiassa?»
»Hän sanoi, että sinä tulisit minne tahansa ja tekisit mitä hyvänsä minun vuokseni.»
Jill koetti kohdata hänen katseensa.
»Milloin hän sanoi sen?»
»Viime vuonna — sinun lähtösi jälkeen.»
John tarkkasi häntä odottaessaan vastausta, mutta hän vaikeni. Nyt ei ollut hetki, jolloin hän olisi uskaltanut puhua; sitäpaitsi, muut seikat olivat odottamassa.
He menivät San Marcon kirkkoon, Pyhän Antonion alttarin ääreen tekemään suunnitelmiaan. Siellähän he olivat kohdanneet edellisenä vuonnakin. Paikka tulee meille usein kalliiksi sen romaanin vuoksi, jonka olemme siellä eläneet.
»Sinä kai ymmärsit täydellisesti kirjeeni sisällyksen?» sanoi John.
»Mitä tämä kaikki tarkoittaa?»
»Kyllä, joka sanan.»
»Miksi sinä siis tulit?»
»En voinut kestää ajatusta, että hän kuolisi —» hän epäröi, vai punnitsiko hän sanojaan? — »näkemättä sinun — sinun vaimoasi, niinkuin hän toivoi. Oi, John! Miksi sinä sanoit sen? Se ei ollut oikein, sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä!»
Jill oli siis suuttunut! Hänen suloiset järjettömyytensä olivat loukanneet Jilliä! Olisihan hänen pitänyt se oikeastaan tietää. Mikäpä nainen olisikaan voinut ymmärtää ja anteeksiantaa hänen tyhmää kujettaan?
»Jos se pahoittti sinua», hän sanoi, »niin miksi sitten tulit? Totta kai minä tiedän sen olevan anteeksiantamatonta, mutta minä luulin, ettet sinä koskaan saisi tietää sitä. Ymmärsin hulluuteni vasta sitten, kun kuulin hänen olevan kuolemaisillaan ja haluavan nähdä sinut ennen loppua. Olin oman menestykseni huumaama. Vasta saatuani lääkärin kirjeen huomasin olevani myyty mies. En saattanut tulla hänen kuolinvuoteelleen valheita keksien ja tuoden terveisiä, joita et ollut koskaan lähettänyt. Minä olin myyty. Ja minä toivoin, että sinä ymmärtäisit. Olin hullu, luullakseni, kun uskoin, ettet sinä loukkaantuisi.»
»Mutta minä en ole loukkaantunut.»
John tuijotti häneen. Pyhä Antonio tuijotti myöskin, sillä hänkään ei tunne niin paljon naisia, kuin voisi olettaa. Hän tuntee täysin heidän erikoisen tapansa arvioida pikkuasioita, mutta tällaisissa tärkeissä kysymyksissä hän ei tiedä heistä enempää kuin me muutkaan.
»Etkö sinä ole loukkaantunut?» toisti John.
»En.»
»Miksi sitten sanoit minun olleen väärässä? Miksi minun ei olisi pitänyt tehdä sitä?»
»Koska se ei ollut kaunista heitä kohtaan. He olisivat saattaneet keksiä sen. Pieni valkohapsinen lady saattaa huomata sen nytkin.»
»Sinä et siis ajattele, että se oli rumasti tehty sinua kohtaan?»
»Arveletko että minun pitäisi?»
John nyökkäsi pontevasti pari kertaa.
»Tuo taitaa olla yleensä teidän tapanne tuomita naisia. Siksi ovatkin heidän toimenpiteensä teille niin käsittämättömiä. Te muodostatte heistä mielipiteen, ja tietysti kaikki, mitä he tekevät, tuntuu teistä salaperäiseltä, koska ette halua vaihtaa mielipidettänne. Eivät ne ole ollenkaan salaperäisiä. Mystillisyys on vain siinä, ettei heidän toimintansa vastaa teidän ennalta määrättyjä mielipiteitänne.» Hän sammalteli hiukan sanoessaan viimeiset suuret sanat. Hän tunsi olevansa hiukan epävarma sellaisia käytellessään.
»No hyvä», sanoi John, »meidän täytyy mennä nyt. En ole tietenkään ollut siellä, vaikka tulin jo viime yönä. Luotin siihen, että sinä tulet.»
»Kyllä —» Jill kuiskasi. »Sinulla on eräs ihana ominaisuus — sinä uskot.»
Hän ajatteli isäänsä — hän ajatteli miestä, jolla oli ruskea parta niinkuin Pyhällä Josefilla. He eivät uskoneet muuta kuin minkä näkivät. Naisesta on suloista, kun häneen luotetaan; ja hän kyllä kuitenkin aikoo tehdä mitä sanoo. Väliin — Juoja tietäköön — tekeekin sen.
XIII. KUOLEMA.
Tämä oli vaikeampi jumalantuomio kuin mitä he tiesivätkään; sillä kuolema, vaikka hän onkin aina meidän keskuudessamme, peittää aina kasvonsa, emmekä me koskaan tunne hänen piirteitään ennenkuin viime hetkessä. Silloin hän avaa pukunsa laskokset kutsuvalla liikkeellä ja ilmoittaa rauhallisella äänellä, niin hiljaa, varovasti: »taistelu on päättynyt».
Pienen oven aukeamassa he näkivät rakkaan valkohapsisen ladyn. Hänen kätensä syleilivät heitä molempia ja koettivat, puristaa heitä avuttomalla tavallaan itseään vasten. Se ei ollut järjettömän naisen hysteeristä itkua, joka tahtoo purkautua apua etsien jokaiseen olkapäähän suojautuen. Mutta nämä kaksi olivat nyt ainoat mitä hänelle oli jäänyt jäljelle.
»Kuinka hän voi?» John kysyi kun äiti johti heidät pienen makuuhuoneen ovelle.
»Tulette juuri parahiksi», hän vastasi. »Pappi on hänen luonaan. Loppu on käsissä.»
Hänen äänessään soi uskollinen ja vakava alistuminen.
Hän tiesi ja oli ottanut vastaan välttämättömän sillä hiljaisella rohkeudella, jonka hyvät naiset omaavat. Hän oli oppinut rauhallisesti katsomaan kasvoista kasvoihin puolisonsa poislähtöä viimeisten päivien aikana. Ensimmäinen vuolas kyynelvirta oli itketty kuiviin Claudinan avaralla povella. Kun puuska oli ohitse, hän nosti taas päänsä ja kuivasi pois kyynelet. Claudina hautoi hänen silmiään lämpimällä vedellä, ja sitten, urhoollinen hymyily vapisevilla huulillaan, hän oli astunut miehensä vuoteen ääreen valvomaan.
Nyt hän avasi hiljaa oven ja laski heidät sisään, sulkien taas heidän jälkeensä. Verhot olivat alaslasketut. Aurinko varastautui huoneeseen hentoina valojuovina ja valaisi sen heikosti kuin ambranväristen kirkonikkunoiden läpi.
Pienen alttarin yläpuolella paloi ohut punainen liekki. Sen edessä polvistui pappi, joka luki mumisten rukouksia, lausuen vain viimeiset äänteet selvästi. Kaikki oli niin rauhallista, yksitoikkoista, viihdyttävää — ikäänkuin lempeästi vaivuttaakseen hengen viimeiseen uneensa.
Huoneen pimeimmässä nurkassa, erillään muista, oli Claudina polvillaan, pää rinnalle painuneena ja olkapäät nousten ja laskien nyyhkytyksistä, jotka kuuluivat epäselvästi hiljaisuudessa. Hän ei huomannut heidän sisääntuloaan. Pappikaan ei liikauttanut päätään. Kaikki jatkui niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tyynyillä makasi hiljaa, melkein hukkuneena isoon vuoteeseen, valkotukkaisen gentlemannin hiljainen olemus, liikahtamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin papin mumina olisi jo vaivuttanut hänet lopulliseen uneen.
He polvistuivat kaikki vuoteen viereen, peittivät kasvonsa ja laulaminen jatkui.
Mitä ajatuksia risteili silloin noiden kahden polvistuvan sieluissa, heidän näytellessään osiaan, leikkiessään elämää, jonka toteutumisen he tiesivät mahdottomaksi, sitä ei voi sanoa. Kuoleman kasvojen edessä sielulla on tuntemuksia, joita sanat tuskin voivat kosketella, vielä vähemmin ilmaista. Heitä saattoi ruoskia katumus; ehkäpä he tunsivat tehneensä parhaan mahdollisen, nähdessään hänen rauhallisen hengen lähtönsä; tai ehkäpä he syvimmällä sydämissään toivoivat, että se olisikin ollut totta.
Äkkiä papin ääni vaikeni. Kaikkien päät painuivat syvemmälle, kun viimeinen voitelu annettiin. Jumala ilmestyy maan päälle hiljaisina hetkinä. Silloin vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Viinin hiljainen solina kalkkiin, pienen käsiliinan aukikehittäminen, vanhan herran viimeinen urhoollinen ponnistus rippileipää niellessään, olivat ainoat äänet, jotka värisivät ja soivat hiljaisuudessa.
Sitten oli kaikki ohitse, synninpäästö annettu; pappi kokosi laukkuunsa pyhät esineet ja livahti ulos huoneesta. Muutamia hetkiä kului vielä syvimmässä hiljaisuudessa. Vihdoin Claudina nousi. Hän teki ristinmerkin sivuuttaessaan pienen alttarin, hiipi ovelle ja katosi.
Nyt oli hiljaisuus vieläkin keskitetympi, ikäänkuin nuo kaksi olisivat vieneet mukanaan verevän elämän häiritsevät ainekset tästä huoneesta, jossa elämän liekki lepatti niin hentona ja ohuena.
Ja kolme jäljellejäänyttä olivat edelleen liikkumattomina polvillaan — liikkumattomina siksi kunnes hiljaisuuden katkaisi väsyneen äänen kuiskaus — äänen, joka lausui sanomattomalla vaivalla yhden yksinkertaisen sanan:
»John — John.»
John suoristautui nopeasti. Hän ojensi käden ja tapasi toisen käden, joka ei jaksanut puristaa enää, lepäsi vain hellällä alistuvaisuudella hänen kädessään.
»Isä», hän sanoi; ja sehän on lopultakin ainoa sana, jonka poika voi sanoa — isä tai äiti — ne ovat viimeiset sanat miehen sydämen syvimmästä pohjukasta, kun liikutus uhkaa tukahduttaa puheen.
»Missä on Jill?» kuiskasi ääni taas.
Jill tuli hänen viereensä, ja John tarttui toisella kädellään hänen käsiinsä pimeässä. Ne avautuivat ja sulkeutuivat, kun nyyhkytykset uhkasivat murtaa patonsa.
Vanhan herran silmiin syttyi valo hänen nähdessään heidät vuoteensa vieressä. Suurella ponnistuksella hän yritti kohoutua toiselle kyynärpäälleen vuoteessa, ja laskien toisen kätensä heidän päittensä päälle, hän kuiskasi siunauksen, joka on ollut isän vallassa antaa ikimuistoisista ajoista:
»Jumala siunatkoon teitä! Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin minä olen elänyt omani. Syntykööt lapsenne rakkaudessa, niinkuin minun lapseni on syntynyt. Tehkää työnne rakkaudella, niinkuin minä olen tehnyt työni.»
Hänen äänensä hehkui heikosti, mutta se hehkui vielä. Liekki oli siinä jäljellä. Se poltti heidän sydämiään. Jillin sormet lepäsivät Johnin kädessä kuin nääntymäisillään oleva lintu. Hänen poskensa olivat kalvenneet, hänen silmänsä tuijottivat villisti eteensä korupeitteelle, ja kyynelet vuotivat taukoamatta.
Hetket kuluivat taas, kun vanha herra oli painunut takaisin tyynyilleen. Lopulta hän liikahti taas. Hänen kätensä ojentui kerran vielä ja tunnusteli Johnin kättä.
»Jumala siunatkoon sinua, poikani», hän sanoi, kun John oli kumartunut hänen ylitseen. »Sinä olet tehnyt meidät hyvin onnellisiksi. Sinä olet ohjannut elämäsi juuri niinkuin me olemme toivoneet. Nyt tee työsi. Toivon saavani kuulla vastaisuudessa, kuinka sinä menestyt. Sitä ne eivät voi minulta kieltää. Nyt suutele minua — muistatko sinä — silloin kerran — muistatko?»
John suuteli häntä, niinkuin pyhiinvaeltaja suutelee jumalan jalkoja.
»Ja sano minulle —» kuiski vanha herra. Hän keskeytti vetääkseen henkeä ja muistaakseen hämärän ajatuksensa lopun. »Sano minulle — miksi sinä suutelit minua — otsalle — tuona iltana — vuosi sitten?»
»Minä olin nähnyt teidät Aarreaitassa, sir — ja minä —» sanat kangertelivat hänen kurkussaan. »Minusta te olitte hienoin mies, mitä koskaan olen tuntenut.»
Vanha herra painui takaisin tyynyilleen. Hänen silmiinsä oli syttynyt ylväs valo. Hänen poikansa oli sanonut hänelle — sir. Se merkitsi kaikkea. Tällä hetkellä hän tunsi olevansa kuin muinainen viikinki, joka on kannettu palavalle laivalleen saamaan uljaan hautauksen merellä. Hänen poikansa oli sanonut hänelle sir. Hän makasi hiljaa, kuunnellen voittolaulua, joka pauhasi hänen korvissaan. Hänen poikansa, josta oli tuleva paljon suurempi kuin mitä hän oli koskaan ollut, jonka työt olivat paljon hänen töittensä yläpuolella — oli nimittänyt häntä kunnianimellä — sir.
Sitten oli kaikki taas hiljaista jonkin aikaa. Päät painautuivat taas käsiin. Viimein vanha valkohapsinen lady, niinkuin kuningatar kaikessa loistossaan, nousi hitaasti ylös.
Ennenkuin hän oli ehtinyt miehensä sivulle, tämä kutsui murtuvalla äänellä: —
»Marie! Marie!» Ja hänen äänessään oli lähestyvää tuskaa.
Kuihtuneet kädet ojentuivat sanattomasti vedoten hänen puoleensa.
»Marie», vanha herra kuiskasi, »se on tulossa, rakkaani. Minä tunnen sen — kurkussani. Siunaa minua — —».
Vanha rouva teki nopein, vapisevin sormin ristinmerkin hänen otsalleen ja rinnalleen — sitten hän viimeisellä ponnistuksella yritti tehdä ristinmerkin vaimonsa otsalle — niinkuin he olivat tehneet joka ilta koko yhteisen elämänsä ajan.
»Jumala siunatkoon sinua — rakkaani — ainoani», hän mutisi, ja sitten hän painui hitaasti takaisin, vetäen vaimonsa mukanaan.
Ja näin hän oli siirtynyt suureen hiljaisuuteen.
XIV. KIERTOMATKA.
Ilta oli huomaamatta pujahtanut esiin pilvien välistä. Yö oli jo tulossa, kun he lopulta jättivät vanhan valkohapsisen ladyn yksin.
Useita kertoja oli John tarjoutunut jäämään hänen seurakseen.
»Sinä et nuku kuitenkaan, rakkakin», hän sanoi hellästi. »Jonkun olisi jäätävä luoksesi.»
»Minulla on Claudina», äiti vastasi kiitollisella hymyllä. »Ja minusta tuntuu niinkuin saisin unta. Olen tuskin ollut vuoteessa, sen jälkeen kuin hän sairastui. Enköhän saattane nukkua nyt.» Ja hän pudisti hymyillen väsynyttä, valkoista päätään.
Jill tarjoutui jäämään, auttamaan hänet vuoteeseen, istumaan vieressä, kunnes hän nukkuisi. Mutta hän pudisti yhä päätään kärsivällisen itsepintaisesti.
»Claudina tuntee minun pienet hermostuneet tapani», hän sanoi, »ja minä selviydyn luultavasti helpommin hänen kanssaan.»
Hän tuli heidän kanssaan ison tyhjän salin ovelle saakka. Hänen päänsä oli uljaasti pystyssä, mutta sydän sykki niin heikosti ja hiljaa, että hänen täytyi väliin huomaamatta panna käsi rinnalleen tutkiakseen, sykkikö se enää ollenkaan.
Ennenkuin raskaat verhot työnnettiin syrjään, hän pysähtyi ja otti kummankin kädet omiinsa.
»Minun rakkaat, rakkaat lapseni», hän sanoi hiljaa, ja ensi kerran ääni värisi. Jill vastasi nyyhkytyksellä. Hän koetti katsoa vanhan ladyn melkein luonnottomasti loistaviin silmiin, mutta tuhannet sisäiset nuhteet ryöstivät häneltä rohkeuden.
»Rakkaat, rakkaat lapseni», sanoi vanha rouva kerran vielä, ja tällä kertaa hänen äänensä imi uutta voimaa itsestään. Hänen vartalonsa tuntui suoristuvan, ja silmät vakiintuivat päättäväisesti.
»Minulla on teille hiukan puhuttavaa; isänne olisi sanonut teille samaa, jos hänelle olisi jäänyt aikaa. Arvelin odottaa huomiseen, tai ehkä siksi, kunnes hänet olisi saatettu hautaan. Mutta minä sanonkin sen nyt, ennenkuin te ehditte puhua sen, mitä aiotte. Neuvottelin siitä isäsi kanssa ennen teidän tuloanne, ja hän oli täydellisesti yhtä mieltä kanssani.» Hän henkäsi syvään ikäänkuin maalari, joka tahtoo karaista kättään.
»Kun isänne on saatettu hautaan», hän alkoi hitaasti, »aion jatkaa elämääni täällä». Hän nosti nopeasti torjuen kätensä, ennenkuin John ehti vastata. »Ei! Teidän täytyy antaa minun puhua loppuun. Minä jään tänne asumaan. Nämä huoneet kuuluvat meille vielä kymmenen vuotta, ja siinä on enemmän kuin mitä minä tarvitsen. Te pyydätte minua tietysti luoksenne, mutta ei», — valkoinen pää heilahti ja kihara putosi poskelle, mutta hän ei huomannut sitä. »Ei, minä tiedän, mikä on parhaaksi. Vanhoilla ihmisillä on oma paikkansa. He eivät saa koskaan asettua niiden tielle, jotka juuri ovat alkaneet. Jään odottamaan tänne, kunnes seuraava vuosi tuo teidät taas minua katsomaan. Claudina pitää kyllä hyvän huolen minusta. Te pidätte minusta paljon enemmän kesällä. Minä olen hyvin väsynyt talven aikana. Minua palelee. Minua täytyy alituisesti hoitaa. Väliin minä olen päiväkausia vuoteessa. Ja Claudina osaa varmasti tehdä kaikki nuo pikkuseikat paremmin kuin sinä», hän kääntyi hymyillen Jilliin. »Hän on niihin tottuneempi.»
Ja katsokaa minun käsiparkojani, hän olisi voinut lisätä, teillä olisi liian paljon huolta minusta. Saisitte pukea minut, riisua minut, panna vuoteeseen. Mutta hän piilotti kätensä.
Sellaisissa kuihtuneissa käsissä on liian paljon tunnetta hänelle itselleenkin.
»Ajatelkaa nyt tätä, rakkaani, ja kertokaa sitten minulle huomenna tai ylihuomenna. Tiedän, että olette aikoneet järjestää minulle kaiken mukavaksi pienessä talossanne; mutta ajatelkaa asiaa vielä kerran minun näkökannaltani.»
Eivätkä he voineet sanoa mitään. He olivat ääneti kuunnelleet, kuinka suunnatonta voimaa vanha valkohapsinen lady osoitti, valmistuessaan kohtaamaan suurta yksinäisyyttä puolison kuoleman jälkeen. Ääneti Jill kumartui alas ja suuteli häntä. Tämä oli ollut viimeinen ruoskansivallus hänelle. Hän ei voinut puhua. Mielenliikutus, jota sanotaan sydämen murtumiseksi, oli tukahduttaa hänen hengityksensä. Kokonainen mielenliikutusten armeija oli kolkuttanut hänen sydämensä portteja koko tämän ajan. Hänen kuultuaan isän siunauksen olivat portit avautuneet selko selälleen. Nyt olivat taas mielenliikutukset tallata hänet jalkoihinsa. Eikä hän voinut edes itkulla lievittää tuntemaansa katumusta ja tuskaa.
Johnille tämä hiljaisuus myöskin oli julmaa kidutusta. Pieni vanha lady teki nyt uhrauksen, jota hänellä ei ollut oikeutta ottaa vastaan. Tämä pakollinen vaikeneminen oli lopultakin ankaraa katumuksentekoa. Sitten hän tuskissaan sulki vanhan ladyn syleilyynsä ja huudahti:
»Pikku äitini — asia ei voi jäädä tälleen — ei voi! Jotakin täytyy tehdä. Minä koetan keksiä sen, mutta jotakin on tehtävä!»
Sitten hän suudeltuaan uudestaan ja uudestaan laski hänet pois sylistään kuin pienen nuken kehtoonsa — pienen nuken, jota jokin ajattelematon käsi on pidellyt pahoin.
Äänettöminä he astuivat rappuja alas ja gondoliin, joka oli jo odottanut yli tunnin portaitten juurella.
John mainitsi gondolierille hotellin, jossa Jill asui, ja kohta gondoli keinui mustaa vettä pitkin. Siellä täällä vilkutti tuli lämpimästi vinnin ikkunoista.
»Ja huomenna», virkkoi John äkkiä, »on sinun lähdettävä? Se on melkein kovinta kaikesta.»
»En minä lähde vielä muutamaan päivään», vastasi Jill rauhallisesti.
John katsahti hänen valkoisiin kasvoihinsa nopeasti. Vaistomaisesti hänen kätensä etsi Jillin kättä. Jill oli kuin norsunluuveistos mustalla pohjalla, siinä liikkumattomana eteensä tuijottaessaan.
»Siinä sinä teet kauniisti», John sanoi kiitollisena. »Sinä olet ollut sanomattoman hyvä minulle.» Hän toisti sen, ja hänenkin silmänsä upposivat samaan kaukaisuuteen kuin Jillin. »Mutta olisihan minun pitänyt tietää se.»
Jill värisi. Johnin kiitos haavoitti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän värisi aivankuin tuuli olisi jäätänyt häntä.
Pitkän vaitiolon jälkeen John virkkoi taas:
»Mutta kuinka se onnistuu? Mitä aiot tehdä?»
»Minä kirjoitan.»
»Kotiinko?»
»Ei — Mrs. Crossthwaitelle.»
»Onko se varmaa?»
»Luulisin.»
»Mutta sinä et saa joutua ilmi», sanoi John nopeasti. Omatunto veti häntä ensin yhtäänne, sitten toisaanne. Vaisto kehoitti häntä omaksumaan Jillin tarjouksen kysymyksittä. »Et saa antautua liian suureen vaaraan. Miksi sen tekisitkään.»
Sanat putosivat hitaasti. Hän tunsi itsensä sekä iloiseksi että surulliseksi, saatuaan ne sanotuksi. Elämän murhenäytelmä on päättämättömyys. Itsemurhaajat haudataan tienristeyksiin, sillä niissä vaanivat juuri murhenäytelmät — epäröinti, minkä tien valitsisi.
Vihdoin Jill käänsi päänsä ja katsoi häneen. Käsi, jota hän piteli, sai eloa. Hän tunsi Jillin sormien jäykistyvän kädessään.
»Ajatteletko sinä minua?» Jill kysyi.
»Minun täytyy», hän vastasi.
»Sinä katsot sen velvollisuudeksesi, koska minä olen täällä yksin?»
John pudisti päätään.
»En tunne velvollisuutta. Sitä ei olekaan. Ihmiset tekevät mitä he tekevät. Kun tehtävä on vastenmielinen, niin se saadaan tuntumaan tekemisen arvoiselta nimittämällä sitä velvollisuudeksi. Mutta kaikki on tehtävä rakkaudesta, rakkaudesta itseensä ja rakkaudesta muihin ihmisiin. Velvollisuus on vain nimi, sen takana ei ole mitään todellista eikä inhimillistä. Minä en tunne velvollisuudentunnetta, niinkuin muut, ja siksi minä en koskaan koeta asioita, jotka ovat minusta vastenmielisiä. Punnittu asia on minusta inhoittava. Juuri nyt on kaikki hirmuisen ankaraa — nyt juuri minä en tiedä minkä tien valitsisin. Vanha valkohapsinen lady sulkee minut syliinsä, ja minä tunnen, etten voi antaa hänen mennä. Sinä pidät minua kädestä, ja minä tunnen voivani panna taivaat ja maat liikkeelle pelastaakseni sinut hetkenkin onnettomuudesta.» Epäröiden hän päästi Jillin käden ja suoristautui. »Nyt olemme perillä; minä sanon tässä hyvää yötä. Sinun täytyy tuumia, ennenkuin kirjoitat tuon kirjeen.»
Jill torjui kädellään.
»Käske hänen soutaa takaisin sinun asunnollesi. Minä saatan sinut vielä takaisin. Minulla olisi paljon puhuttavaa sinulle.»
John hymyili vähäuskoisesti. Hän ei olisi voinut pyytää taivaalta suurempaa lahjaa. Hänen sydämensä oli sairas. Edessäpäin ei näkynyt muuta kuin haihtuneiden unelmien pirstaleita. Hänen oma pettymyksensä oli jo tullut, mutta valkohapsisen ladyn pettymys tuli olemaan raskaampi kantaa kuin hänen omansa. Hän tunsi jo edessään kauhunpäivän, jolloin hänen pitäisi tulla Venetsiaan ilman Jilliä, ja hänen täytyy selittää hänen poissaolonsa uusilla teeskentelyillä tai alastomalla totuudella.
Saada pitää Jill luonaan vielä edes haihtuvan hetken, oli lievitys, jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan.
»Tarkoitatko sitä todellakin?» hän sanoi kiihkeästi.
»Kyllä.»
John antoi määräyksen. Gondolieri ei hymyillyt, vaan hoiteli ääneti airoansa.
John istuutui takaisin Jillin viereen.
»Ah! Tekee oikein hyvää», hän sanoi puoliksi ääneen, puoliksi itselleen.
»Mikä tekee hyvää?» Jill kuiskasi.
»Saada olla hiukan kauemmin sinun läheisyydessäsi. Minä pelkään tänä iltana ja minä pelkään monia tulevia öitä. Minä tulen näkemään isän silmät ja kuulemaan hänen äänensä soinnun, kun hän kutsui sinua. Minä tulen näkemään uljaan katseen äidin silmissä, ja koko hänen puheensa uhrauksestaan äsken ovella seisoessamme. Hyvä Jumala! Mitä ihmeellisiä olentoja naiset voivatkaan olla rakastaessaan!»
»Hän on niin suloinen ja niin uljas», virkkoi Jill.
»Uljas!» toisti John, mutta hän ei saanut siihen mahtumaan läheskään kaikkea, mitä tunsi. »Suuri luoja! Ajattelehan häntä nyt, yksin. Kaikki muu paitsi me hävinneenä hänen elämästään; äkillinen repeämä pilvissä — salama vain, ja hän on tullut rutiköyhäksi. Vain me jäljellä. Ja sitten hän hymyily silmissään luopuu siitäkin vähästä. Ja minun täytyy ottaa se vastaan. Luoja! Mikä hullu minä olen ollut. Minä muistan tuon päivän, kun Mrs. Morrellin kissa käveli laiskasti huoneeseen, juuri kun minä olin saanut kirjeen, jossa hän sanoi lopettavansa sinusta puhumisen. Minä otin tuon kirotun kissan uskotukseni. 'Pieni vanha lady kaipaa rakkauskertomusta', minä sanoin. Ja silloin minä aloitin. Mikä lapsi minä olin! Ei vaaleanharmainta aavistustakaan tulevaisuudesta! Ei ajatusta seurauksista! En olisi koskaan osannut uskoa sen johtavan tähän. Voi taivas! Isä oli lapsi, äiti on lapsi — minä olen myöskin lapsi! Me olemme koko perhe lapsia, joilla ei ole mitään tietoa elämän vastuunalaisuudesta!»
»Arveletko olevasi huonompi senvuoksi?» Jill kysyi hellästi.
»En tiedä.» John kohautti olkapäitään. »Sieluni kautta, se tuntuu minusta nyt suurimmalta rikokselta, mitä mies voi tehdä. Täysikasvuisten ihmisten maailmassa, jotka maksavat vuokransa ja veronsa, suorittavat laskunsa ja kokoovat rahaa, on lapsena pysyminen ääretön, häpeällinen rikos.»
»Vain niille, jotka eivät ymmärrä», Jill vastasi.
»No niin — ja kuka ymmärtää?»
»Minä.»
»Luuletko? Kyllä minäkin tiedän sen — mutta sinä et voi auttaa. Sinä olet jo tehnyt enemmän kuin tuhat naista olisi tehnyt sinun sijassasi. Sinä autoit minua tekemään hänen lähtönsä onnelliseksi; enempää sinä et voi tehdä. Sinä jäät tänne useammaksi päiväksi, auttaakseen hänen hullua lastaan vieläkin enemmän. Tämä todistaa, että sinä ymmärrät — Jumala siunatkoon sinua.»
Hän vaipui itseensä toivottomana. Itsetuomitsemisen ankara kidutus sai hänet painamaan kädet kasvoilleen. Äkkiä hän tunsi Jillin liikahtavan. Hän otti kädet pois ja näki Jillin istuvan jaloissaan, norsunluunvalkoiset kasvot ylöskäännettyinä ja silmät kyynelissä.
»Sanoisitko sitä ymmärtämiseksi, jos minä jättäisin sinut nyt, pikku lapsukainen?» hän kuiskasi, ja hänen äänensä helisi kuin kauan sitten uneksitun unen kaiku, joka aamulla oli unohtunut eikä ollut sittemminkään palannut mieleen.
Hitaasti John otti kätensä kokonaan kasvoiltaan. Nyt hän tunsi jälleen äänen. Koko uni tuli takaisin. Oli suvi — suvi Englannissa. He olivat niityllä, jossa karja kävi laitumella isojen jalavien varjossa. Sinikelloja kasvoi ruohossa kurotellen hoikkia varsiaan. Siellä täällä kämmekkä pilkullisine lehtineen — kaikki olivat hiukan painuksissa päivän kuumuudesta. Jill istui ommellen pieniä vaatteita, ja hän makasi laiskasti selällään katsellen loputtomaan sineen, jossa valkoiset hattarat purjehtivat kuin laivat matkalla kaukaiseen satamaan. Ja ommellessaan Jill jutteli ihmeellisiä asioita — seikkoja, joita naiset väliin ilmaisevat miehille elämänsä pyhimpinä hetkinä.
Tämä oli hänen unohtamansa uni. Nukkuessaan hän oli unohtanut sen olevan unta; oli tuntenut, että tämä täytyi muistaa iät kaiket. Mutta aamulla hän oli unohtanut uneksineensa mitään. Nyt nuo kaksi Jillin sanomaa sanaa — pikkuinen lapsi — ja kesäpäivä, karjalauma, hentoisten vaatekappaleiden valkoinen hulmuaminen, niittyjen tuoksu ja Jillin äänen kaiku oli palannut välähdyksessä.
»Mitä sinä tarkoitat?» hän kysyi hitaasti — »jos sinä jättäisit minut nyt, — mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä tarkoitat — pienellä lapsukaisella?»
Jill ojensi molemmat kätensä ja upotti ne Johnin käsiin. Kyynelet kuivuivat hänen silmistään. Jumalan edessä ja suurina hetkinä silmät unohtavat kyynelensä; huulet eivät vapise; ääni on kirkas ja puhdas.
»Etkö muista, mitä hän sanoi? Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin minä olen elänyt omani. Luuletko, että minä olisin voinut kuulla noita sanoja häneltä tuntematta samaa, mitä sinä äsken juuri sanoit, ettei ole olemassa velvollisuutta?»
John tuijotti häneen. Hän ei uskaltanut keskeyttää. Hän ei uskaltanut edes vastata hänen kysymykseensä peläten äänensä murtavan Jillin ajatusten ketjun.
»Minä aion nyt käydä toteuttamaan hänen sanojaan; tähän saakka minä en ollut ymmärtänyt niiden merkitystä.»
»Mitä sinä aiot sanoa?» John kysyi tohtien tuskin hengittää. »Mihin tämä tähtää? Tämä kaikki johtaa johonkin. Mutta mihin?»
»Etten minä koskaan aio jättää sinua, pikku lapsi. Että jos yleensä velvollisuutta on olemassa, niin hän näytti sen minulle.»
Gondoli törmäsi taas rappuja vasten. Gondolierin ääni ilmoitti, että oli saavuttu määräpaikkaan.
John nousi vilkkaasti seisomaan.
»Menkää takaisin — samaan hotelliin.»
Lähdettiin taas liikkeelle, ja gondolieri katsoi tähtiä hitaasti airoa liikuttaessaan ja hyräili vaimennettuja säveliä. John jäi hetkiseksi seisomaan. Jill ei aikonut jättää häntä enää koskaan. Tämä oli suuri, riemuitseva ajatus hänen sielussaan. Mutta tuhannet pienet ajatukset tanssivat siellä kuin tomuhiukkaset auringossa; hän muisti asuntonsa Fetter Lanella, Mrs. Morrellin kissan ja Mrs. Brownin, kun tämä ilmestyi papiljotit päässään ja teki valittuja huomautuksia naapureista, jollaisia voi tehdä vain tällä erikoisella tukkalaitteella varustettuna.
Mutta nämä arvelut tekivät vain tuon suuren ajatuksen todellisemmaksi. Hän voisi muuttaa asuntoa tai siirtyä vaikkapa maalle todellisuudessakin. Hän voisi tehdä työtä kahta ahkerammin. Nämä vaikeudet voittaisi kyllä kunnianhimo, kun Jill vain ei jättäisi häntä.
Hän tarttui Jillin käteen istuutuessaan.
»Luuletko todellakin kestäväsi kaiken?» hän kysyi; sillä kiitollisen lahjansaajan ensimmäinen vaisto on lahjan palauttaminen. Ei ole tarkoituksenakaan luopua siitä; mutta vaikeuksia tuottaa sen vastaanottokin.
Jill nyökkäsi.
»Kaikki kurjat olosuhteeni? Köyhyytenikin?»
»Kaiken.»
»Ja vielä —?»
»Ja vielä», Jill vastasi. »Ei mikään muu kuin sinun pyyntösi voi muuttaa mieltäni.»
John katsoi häneen tuijottaen, juuri ja juuri pidellen hänen käsiään. Vain tosikertomuksissa ihmiset lankeavat toistensa kaulaan tällaisissa tilaisuuksissa. Kun kaikki on täydellistä järjettömyyttä, silloin ihmiset ovat erilaisia — ehkä he ovat hillitympiä — ehkäpä kaiken ihmeellisyys on valtavampi silloin.
John istui vaieten hänen vieressään ja koetti ymmärtää. Se oli niin odottamatonta. Hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan näin rohkeasti.
»Milloin sinä aloit ajatella näin?» hän kysyi äkkiä.
»Juuri — ennen hänen kuolemaansa.»
»Kun hän siunasi meitä?»
»Niin.»
»Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin?»
»En voinut. Minä en ole kyennyt puhumaan. Näin äkkiä asiat todellisina —»
»Keskellä kaikkea järjettömyyttä — —»
»Niin; näiden muutamien tuntien kuluessa olen tullut tuntemaan kuoleman ja rakkauden, enkä ymmärrä, mikä muutos minussa on tapahtunut, mutta minä olen erilainen. Olen tullut aikaihmiseksi. Olen ymmärtänyt. Sanoit minun ymmärtäneen jo ennenkin; mutta minä en ymmärtänyt mitään. Minä en olisi koskaan tullut tänne viime vuonna, jos olisin ymmärtänyt. En olisi koskaan jatkanut kohtauksiamme Kensington Gardensissa, jos olisin ymmärtänyt. Tytöt eivät koskaan leikkisi rakkaudella, jos he ymmärtäisivät. Minä tunsin äkkiä, että minä kuulun sinulle, ettei minulla ole oikeutta mennä naimisiin kenenkään muun kanssa. Näiden muutamien tuntien aikana olen tuntenut ulkopuolisten voimien määräävän elämästäni, ja minua peloitti. En osannut sanoa mitään. Kun sinä sanoit minua lapseksi, silloin löysin äkkiä kieleni taas. En ollut enää peloissani. Minä tunsin sinun olevan lapsen minun pienen lapsukaiseni — ei isäntäni.»
Äkkiä hän kiersi kätensä Johnin ympärille ja hautasi kasvonsa hänen olkapäähänsä.
»En osaa selittää sitä enää», hän kuiskasi. »Minä en löydä enää sanoja sille.»
Pidellessään Jilliä sylissään John ajatteli näkemäänsä unta, niittyjä ja karjalaumaa, purjehtivia pilvenhattaroita — ja taas kuuli hän Jillin äänessä saman helyn kuin hänen ilmaistessaan tuon ihmeellisimmän asian koko maailmassa. Sitten hän huusi gondolierille:
»Tehdäänpä vielä kierros laguunilla, ennenkuin mennään takaisin.»