Myös slavilaisissa saduissakin on useampia Lemminkäisen kohtaloista muistuttavia pikkuseikkoja. Vaaralliselle retkelle lähtevä sankari viskaa kintahansa, puukkonsa tai pyyhinliinan seinään: "jos siitä veri alkaa vuotaa, niin on minulle surma tullut!"[1057] Kun tämä sitten on tapahtunut, lähtee äiti, sisar tai joku muu ystävä häntä hakemaan ja virottaa jälleen henkiin elämänveden avulla.[1058] Tavallinen on kadonneen tiedustaminen auringolta, kuulta sekä tähdiltä.[1059] Kuollut sankari herätessään sanoo: "ohoh, kauanpa olenkin nukkunut!" johon pelastaja vastaa: "olisit ilman minutta nukkunut ijät kaikki!"[1060] Taistelussa lohikäärmeen kanssa sankari huutaa viholliselleen: "katsopas taakses, tuolta sun veljes tulevat; vaan kyllä mä nekin voitan!" ja kun lohikäärme niin tekee, sivalletaan siltä samassa kaula poikki.[1061] Lemminkäisen ja Pohjolan isännän noitataistelun tapainen on usein nähtävä kilpa taitavan nuorukaisen ja noidan välillä, jolloin molemmat muuttavat itsensä eläviksi, (poika hevoseksi, noita sitä vainoovaksi sudeksi, poika kiiskeksi, noita hau'iksi j.n.e.), kunnes poika viimein yhdessä semmoisessa haamussaan saa noidan tapetuksi.[1062] Eräässä sadussa toinen taistelijoista ehdoittaa, että lähdettäisiin tuvasta ulos tanterelle, jossa "on tila liikkua, oikein käyttää voimiansa".[1063]
Yllä esiintuodut laulut sisälsivät samassa myös muutamia Kullervo-runoihin vivahtavia piirteitä. Semmoisia ovat Dobryinjan jäähyväiset sotaan lähtiessä,[1064] valituksensa kurjasta kohtalostaan,[1065] hänen palaamisensa tuntematonna äidin luokse,[1066] sekä viimein lähteminen veron vientiin, josta hän tuo arkut täynnä kultaa takaisin.[1067] Paitsi näitä löydämme vielä muitakin, sangen merkillisiä vastineita Kullervon vaiheille toisissa venäläisissä lauluissa ja saduissa.
Aljoschka Popovitsch, kerran metsästellessään, näkee variksen hongan latvassa. Hän yrittää sitä ampumaan, mutta varis kehoittaa häntä pikemmin sammuttamaan verenhimoansa taistelulla kahta Tataria vastaan, jotka ovat nuoren venäläisen tytön ryöstäneet ja nyt kotimatkallaan pitävät lepoa läheisessä paikassa. Aljoscha rientää sinne, tappaa Tatarit ja päättää ottaa tytön morsiameksensa. Nostettuaan hänet taaksensa tarakkaan hevosensa selkään, kysyy hän: "Mit' olet, neitoseni, sukua? Tsaarinko vai pajarin, ruhtinaan vai kauppiaan, vaiko vihoviimeistä, talonpoikaista?" — "En ole", vastaa tyttö, "yhdestäkään noista säädyistä, olen papin tytär Rostov'ista". Riemuiten huudahtaa silloin Aljoscha Popovitsch (papin poika): "minä luulin saavani morsiamen, mutta löysinkin oman armaan sisareni!"[1068]
Koko tragillisessa kauheudessaan, täydesti vastaten meidän Kullervon kohtaloa, ilmautuu tämä veljen ja sisaren yhtyminen laulussa yhdeksästä rosvosta. Muutamalla leskellä on yhdeksän poikaa ja yksi tytär.[1069] Pojat lähtevät pois kotoa ja tulevat rosvoiksi; tytär joutuu sitten kauppiaan vaimoksi. Kerta, kun tämä on merellä puolisonsa ja pienen poikansa kanssa, karkaa rosvojoukko heidän päällensä, tappaa miehen sekä lapsen ja tekee väkivaltaa vaimolle. Onnettomalta leskeltä tiedustelee sitten päällikkö hänen sukuansa. — "Mitä vasten sitä minulta kysyt?" vastaa vaimo. "Olenpa vaan halpaa sukua, lesken tytär, yhdeksän kodista lähteneen veljen sisar". Tästä tuntevat hänet rosvot, itkevät katkerasti tekoansa, jakavat kaiken tavaransa köyhille ja hajoovat kaikille maailman haaroille.[1070]
Toisia yhtäläisyyksiä Kullervo-runoin kanssa sisältää slavilaisissa kansoissa laajalta tuttu satu Iivana Karhunpojasta. Papin rouva eksyy metsään ja kohtaa viimein karhun, joka hänet vie emännäkseen luolanansa. Täällä syntyy rouvalle poika, joka muuten on ihmisen kaltainen, ainoasti karhunkorvilla varustettu. Tästä saa hän nimen Ivaschko Karhunkorva taikka myös Ivaschko Karhunpoika. Jonkun ajan kuluttua onnistuu rouvan päästä pakoon poikansa kanssa ja palata entiseen kotiinsa. Poika kasvaa pian tavattoman väkeväksi, kaikissa leikeissä katkaisee kumppaneilta kädet, jalat. Siitä nousseitten alin-omaisten valitusten tähden suuttuneena yrittää pappi päästä epämukavasta pojantimestaan. Hän käskee Ivaschkon mennä eksynyttä hallavaa lehmää kotiintuomaan; sillä retkellä toivoo hän pojan saavan surmansa, koska korpi oli täynnä petoja. Ivaschko kohtaa karhun, luulee sen kadonneeksi elukaksi, ajaa kotiin ja sulkee tarhaan, jossa otso ruhtoo koko talon karjan kuolioksi. Nyt keksii pappi toisen keinon, lähettää pojan pirulta veroa vaatimaan. Ivaschko menee järven jäälle ja rupeaa kolistamaan; piru, siitä säikähtyneenä, rukoilee, ettei häiritsisi kotirauhaa, ja kun ei muu auta, tuopi säkillisen rahaa. Ivaschko kantaa sen kotiin ja viskaa semmoisella voimalla pöydälle, että tämä rikkuu pieniksi pirstaleiksi, "Kylläpä näen", lausuu hän tuosta kotiväelle, "ettei minusta täällä pidetä. Antakaa siis minulle evästä, niin lähden maailmalle!"[1071]
Toisinnossa Orenburg'ista Ivanko Medvedko (Karhu) äitinsä kodissa pilaa kaikki työt, joihin hän asetetaan. Niin esim. käsketään häntä teurastamaan yhtä lammasta. — "Mitä niistä?" kysyy hän. — "Vaikka sitä, joka sisääntullessas sinuun katsahtaa". — Silloin hän tappaa koko lauman, koska muka kaikki häneen katsahtivat. Päästäkseen hänestä lähettää hänet isintimä pirua järvestä onkimaan. Tämä lupaa Ivankolle hatullisen kultaa lunnaiksensa ja mättää sitten kaikki aartehensa reijälliseen hattuun, jonka alle poika oli kaivanut syvän kuopan.[1072]
Tver'istä saadussa sadussa poika, joka leikkikumppaneilleen aina tekee pahaa, määrätään työhön, kasken kaadantaan. Hän ottaa kirveen, heilahduttaa vaan sitä toisella metsän reunalla, niin kaatuu koko hongikko toisellekin reunalle saakka. Kaskeen kylvetään kauroja, vaan karhu niitä käy syömässä. Pappi käskee poikaa sitä "hevosta" kiinniottamaan, joka viljalle vahinkoa tekee. Poika suistaa karhun ja tuo kotiin. Pappi lähettää häntä uudella hevosellansa metsään puita tuomaan. Poika tuo koko suuren metsän yhdessä kuormassa ja pinoo puut ylt'ympäri kylän sillä tavoin, ettei voi päästä ulos eikä sisään. Hänkin sitten lähtee maailmalle ja tekee suuria töitä kahden kumppalin seurassa.[1073]
Surma-yrityksiä vastenmielistä nuorukaista vastaan näemme viimein vielä sadussa rikkaasta Markosta, jolle on ennustettu, että eräs köyhän mökkiläisen poika on perivä kaikki hänen tavaransa. Hän viskaa hänet senvuoksi tynnyrissä mereen ja lähettää käärmeitten kuninkaalta veroa tuomaan, mutta kaikki turhaan.[1074] Samoin myös lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä (Egorij Xrabryj) pakanakuningas, joka ei saa Yrjöä kumartamaan epäjumalia, hakkauttaa häntä kirveillä, viskauttaa hänet kiehuvaan tervaan y.m.; mutta Yrjö vahingoittumatonna seisoo ja veisaa virsiä.[1075]
* * * * *
Sankarilauluista, joihin me nyt taas palaumme, löydämme vielä useampia merkillisiä yhtäläisyyksiä. Rikas Novgorodin kauppias Sadko purjehtii merellä, koko suurella laivastolla kuljettaen kalliita tavaroita. Yht'-äkkiä seisahtuvat laivat keskelle meren aavaa selkää eikä liikahda paikaltaan. Sadko käskee: "veikkoset, laivamiehet! tutkikaapas rautaisella naaralla, onko siinä luoto, vai kivi, vaiko hietasärkkä!" Ei ole siinä karia eikä luotoa; siitä nähdään, että Ahti itse pitää laivat kiinni. Viskataan osa tavaroista mereen hänelle veroksi, mutta ei se auta; päätetään siis uhrata yksi miehistä ja arpa sattuu itse Sadkoon. Hän tulee meren pohjassa Ahdin valtakuntaan, jossa mukaantuodulla kanteleellansa soittaa niin viehättävästi, että meren kuningas kaikin väkineen rupeaa tanssimaan.[1076] Tässä näemme siis selvän vastineen Samporetkeläisten veneen puuttumiselle haukeen, jopa ovat Sadkon sanat väellensä samat kuin Wäinämöisen. Sen lisäksi on tämä tapaus vielä yhteydessä kaikkia lumoovan kanteleensoittamisen kanssa.
* * * * *
Suurimmassa arvossa pidetty kaikista Kiev'in sankareista on vanha Ilja Muromilainen, joka aina tietää neuvoa, koska muut jo hätäilevät. Hänen lopustansa kertoo yksi toisinto,[1077] että hän yhdessä Dobryinjan kanssa haukka-laivassa läksi aavalle valtamerelle. Siellä he suurella vaivalla pääsivät suurta sinistä kotkaa pakoon, mutta katosivat kuitenkin sitten ijäksi kuulumattomiin. Tässä luulisi Samporetkeläisten taistelun Louhi-kotkan ja Wäinämöisen lopullisen lähdön
Venehellä vaskisella,
Kuutilla kuparisella,
Yläisihin maa-emihin,
Alaisihin taivosihin,[1078]
olevan yhteen sekoitettuna. Toiselta puolen myös näkyy, niinkuin Buslajevkin venäläisestä laulusta muistuttaa, siinä piilevän muisto muinaisesta, niin hyvin Germaneilla kuin Slavilaisilla monesti käytetystä hautaustavasta, että sankarin ruumis aseineen asetettiin laivaan, joka työnnettiin tuulen viedä, aaltoin ajaa.[1079]
Kerran sama Ilja Muromilainen ratsastaa avaralla arolla kahden muun sankarin, Kolyivan'in ja Samson'in seurassa. Rupeavatpa he siinä, rajattoman voimansa tunnossa, kerskaamaan. "Jos olisi patsas maahan lyöty, rengas patsaassa, niin vääntäisin siitä koko maan ympärinsä!" sanoo jokainen heistä vuorostansa. Nää suuret sanat kuultuansa suuttuu siitä Herra, ylinen Luoja, ja laskee alas kontin, jonka sisään on pantu koko maan kuorma. Samson sankari siihen kohta käy käsiksi, vaan ei saa liikahtamaan; Ilja Muromilainen väännellessään uppoo polvia, Kolyivan rintaa myöten maahan; mutta turhat ovat heidänkin ponnistuksensa.[1080] Tämä muistuttaa mieleen Lemminkäisen yritystä saada Sampo irti:
Sylin Sampoa syleili,
Eipä Sampo liikukana,
Polvin maassa puuhaeli,
Kirjokansi kallukana.[1081]
Vielä merkillisempi on yhden Iljan kumppanin nimi Kolyivan, joka silminnähtävästi on yhtä meidän Kalevan kanssa. Samoin Svjatyigor-sankari, joka tavallisesti käypi tuon raskaan kontin kimppuun, joskus nimitetään Kolyivanovitsch'iksi s.o. Kalevanpojaksi.[1082] Ilmautuupa Kolyivan'eja välisti toisissakin lauluissa. Kolyivan Ivanovitsch kerran vartioi rajaa Ilja Muromilaisen kumppalina.[1083] Eräässä toisinnossa hän sanotaan Samson Kolyivanovitschiksi.[1084] Kolyivan Ivanovitsch tulee myös esiin Vladimir'in hovissa.[1085]
* * * * *
Lopuksi vielä muutamia pienempiä, hajanaisia yhtäläisyyksiä. Runoelmassa Igor'in sotaretkestä sanotaan Venäläinen sankari Dasj-bog'in (auringon jumalan) pojanpojaksi,[1086] samoinkuin välistä Kalevalaiset toisinnoissa.[1087] Idolischtsche (epäjumala) jättiläisellä, jota vastaan Ilja Muromilainen taistelee, on pää suuri kuin kattila, syltä hartioitten, kolme vaaksaa kulmien, nuolen pituus korvien väli:[1088] Kalevalassa on merestä nousseella miehellä
Syltä silmien välitse,
Syltä housut lahkehesta,
Puoltatoista polven päästä,
Kahta kaation rajasta.[1089]
Taistelu alkaa tuvassa, mutta pian vetää Ilja vastustajansa ulos tanterelle, ennen kuin hänet surmaa; hän ei tahdo veristää suuriruhtinaan lattiaa;[1090] Lemminkäinen niin-ikään samasta syystä kehoittaa Pohjolan isäntää miekanmittelyä pihalla jatkamaan.[1091] Jättiläinen on myös Svjatyigor-sarikari, vuorenkokoinen.[1092] Varsinaisten venäläistenkin urhoin huutaessa maa vavahtaa, järvien vesi läikähtää rantainsa yli, taivas järähtää,[1093] aivan kuin virolaisissa runoissa lauletaan Kalevinpojasta.
Venäläisissä saduissa ilmautuu usein pieni, vaan ihmeen väkevä ukko kynnenkorkuinen, parta kyynärän pituinen;[1094] Kalevalassa pikkuinen, merestä noussut mies oli miehen peukalon pituinen, mutta parta edessä polven päällä, tukka kannoilla takana.[1095] Venäläisten sankarein hevosien suusta liekki läikkyy, korvista savu tupruaa;[1096] samoin Hiiden varsan tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua.[1097] Elämän vettä noutamaan pyrkivää sankaria varoitetaan: "paljon on sinne mennehiä, vähän palanneina!"[1098] siis juuri samoilla sanoilla kuin Wäinämöistä, joka Manalan maille aikoo.[1099] Kaunottaret kuvataan samoin kuin useissa Kalevalan runoin toisinnoissa: "sulkien läpi (hän oli silloin joutsenpuvussa) iho näkyvi, ihon läpi luut, luiden läpi ytimen virtaaminen".[1100] Pakenijat viskaavat, niinkuin Wäinämöinen Samporetkellä, taulan, taaksensa harjan, suan ja pyyhkeen, joista syntyy vuori, metsä ja joki tahi meri.[1101]
Venäläiset häävirret ovat ylimalkaan luonteeltansa ja sisällykseltänsä aivan toiset kuin suomalaiset; niin esim. puuttuu niistä opettavainen osa melkein kokonaan; ne ovat enimmäksi osaksi vaan itkuja erosta ja ylistyksiä häissä läsnäoleville. Yhtähyvin löytyy erinäisissä vertauskuvissa ja lauseparsissa joitakuita yhtäläisyyksiä Kalevalaan otettujen kanssa. Kaikkein enimmin ilmautuu tämmöisiä vertauskohtia Perman läänistä saaduissa.[1102]
Kaunis tyttö pukee päälleen kodissaan; uljas nuorukainen sen näkee ja ihastuu. Hän sanoo: "otan sun omakseni, kaunis neito". Tyttö uhkaa paeta kalaksi sinimerehen, kosija häntä pyytää nuotalla; tyttö koivuksi lehtoon, nuorukainen jäljestä, kirves kädessä; tyttö järveen harmaaksi sorsaksi tai näädäksi mustaan metsään, nuorukainen pyssyllä häntä ampumaan; tyttö tähdeksi taivahalle, nuorukainen lupaa lukea tähdet, siksi kun hänet löytää; tyttö takaisin isän kotiin esiripun taakse piiloon, nuorukainen sanoo tutkivansa kaikki tytöt, siksi kun hänestä saapi selvän.[1103] — Samalla tavalla Ilmarisen ryöstämä nuorempi Pohjolan neiti tahtoo mennä mereen kalaksi, kärpäksi metsään, kiuruksi pilven taakse, mutta Ilmarinen aina näyttää sen turvakeinon turhaksi, koska hän on tuleva jäljestä haukena, saukkona, kokkona.[1104]
Juuri samoilla sanoilla kuin Kalevalassa kuvailee Perman Venakko elämäänsä miniänä: "kysy harmaalta hanhelta, kuinka hänen on uidessa vasten virtaa?"[1105] Sanottiin kosijan peitoin olevan nisuilla kylvettynä; mutta ovatpa ne kylvetyt murheella, kastellut katkeroilla itkuilla, aidatut suruilla, sidotut apeoilla. Siellä täytyy elää taitavasti, pitää pää kumarruksissa, painaa huima sydän nöyräksi; täytyy kaikkia kumartaa, vanhoja sekä nuoria, pahoja niinkuin hyviäkin.[1106] Morsiamelle lähtiessä muistutetaan: "Unhotit kotiin kolme kulta-avainta — etpä kolmea kulta-avainta, unhotit isäsi sävyisän vallan, äitisi suuren lemmen, oman neitsyisen kauneutesi!"[1107] Ylistyslaulussa sulhasen vanhemmille taas neito lausuu: "Ompelin kolme kallista tikkausta: aamuruskon kirkkaan koiton kanssa, heleän nuoren kuun ja tähdet, kauniin auringon sateineen. Ne ovat minun palava rakkauteni hellän sydämeni kanssa, rakas appi poikinensa, ja armas anoppi tyttärineen".[1108] Nämät molemmat muistuttavat Kalevin huomautuksesta nuorikollensa Lindalle matkalla häitten jälkeen: "Kolmet olet, armaiseni, unhottanut kotiin: kuun tupanne edustalle — se on sun vanha isäsi, auringon aitan viereen — se on sun vanha enosi, koivut ikkunan alustalle — ne ovat sun verevät veljesi".[1109] Puhemiestäkin ylistetään mitä koreimmilla sanoilla: Kun hän astuu porstuaan, porstua läikkyy, kun istahtaa ratsun selkään, ratsu riemastuu, kun piiskalla läiskähyttää, hevonen tanssimaan, kun merelle ajaa, meri lainehtimaan, joelle, joki kovemmin virtaamaan, puutarhaan, puutarha viherjöimään, lintuset laulamaan.[1110] Samoin häävirsissä sanotaan saajanaisesta:
Luulin kuun kumottavaksi,
Kun kumotti kultasolki;
Luulin päivän paistavaksi,
Kun on paistoi pai'an kaulus.[1111]
Verrattomasti köyhemmät yhtäläisyyksistä ovat ne häävirret, jotka muista Venäjän osista ovat saadut.[1112] Näissä ei ilmau muuta kuin yllämainittu kolmen avaimen unhottaminen, neuvo nöyryyteen ja miehelän surullinen kuvaus.[1113] Sen lisäksi tulee vaan tytön valitus: "kun minä jätän vihreät lehtoni, niin kaikki kukkaset lakastuvat!"[1114] Vielä tyhjemmät ovat, ihme kyllä, Aunuksessa ja Vienan läänin rajaseuduissa tavalliset laulut.[1115] Ainoa hiukan suomenkaltainen niissä on häävieraitten ylistys: heidän loistavilta kasvoiltansa paistaa armas aurinko, heidän selästänsä kirkas kuu, heidän päänsä päällä tiheät tähdet pilkoittavat.[111y] Kalevalassa Wäinämöinen kiittää läsnä-olevia näillä sanoilla:
"Kaikk' on kansa haljakassa,
Kuni metsä huutehessa;
Alta on kuin aamurusko,
Päältä niinkuin päivän koite".[1117]
Viron runossa taas Lindan astuessa tupaan heloittavassa hääpuvussaan, äiti ihmetellen huudahtaa:
"Kuukos tää on vaiko päivä,
Vaiko iltatähden tyttö?"[1118]
c. Liettualaisissa.
Liettualaiset eivät ole synnyttäneet mitään suurempaa sankarirunoelmaa; ainoat laulunsa kertovaista laatua ovat puolilyyrillisiä ballaadeja. Samoin on myös heidän jumalaistaruistansa ainoasti katkelmia tallella, vaikka kyllä he hyvin myöhään, vasta 1400 vuoden paikoilla, taipuivat kristin uskoon. Yhtähyvin löydämme tämänkin kansan muistelmista muutamia yhtäläisyyksiä runojemme kanssa.
Kalevalan Luonnottaria ja vielä enemmän Germanein Nornia vastaa Laima-neito. Hän määrää äskensyntyneitten lasten elämänjuoksun. "Niin on Laima säätänyt!" näillä sanoilla lohduttaa Liettualainen itsensä vastoinkäymisessä.[1119] Samoin Laima päättää, mitkä nuorukaiset ja neidot saavat yhdistyä pariskunniksi. Siinä tarkoituksessa sitoo hän heidät yhteen langoilla, jotka hän, vuoren kukkulalla istuen, on kehrännyt.[1120] Viimeinkin vielä hän valittavalla huudollaan ennustaa kuoloa.[1121]
Tammi oli Liettuanmaalla erittäin suuressa arvossa. Se oli pyhitetty Perkunas'ille (Ukolle) ja koska tämä nimen-omaan mainittiin Devaitis'iksi (jumalaksi), niin oli siis tammi sielläkin "puu jumalan". Romovessa oli pakanallisilla Preussilaisilla, Liettualaisilla sekä Samaiteilla yhteinen kuuluisa pyhä paikka, missä jättiläistammen alla seisoivat kolmen ylimmän jumalan kuvat. Tuo kunnioitettu puu nimitettiin Rommotaksi l. Ruombotaksi (s.o. monipoimuiseksi l. ryppyiseksi), joka kenties voisi olla yhtä kuin Rutimo-raita meidän runossamme.[1122] Siitä taitetut lehdet varjelivat ihmisiä sekä elukoita, joihin ne sidottiin, kaikesta vahingosta; samoin Kalevalan tammen osat antoivat onnea.[1123] Saman puun luultiin olevan jossain yhteydessä maanviljelyksen kanssa; arveltiin näet ensimmäisten nisun siementen tulleen alas maan päälle tammenterhon kuoreen kätkettynä;[1124] meillä taas ensimmäisen viljan kylvö tapahtui kohta ison tammen kaatamisen jälkeen.[1125] Myöhemmissä lättiläisissä ja liettualaisissa lauluissa "veli" tai "minä", samoin kuin Virossa, Inkerissä y.m., kaataa tammen ja tekee kannosta rummun, oksista pillejä, keskityvestä mehiläistukin, latvasta sisarelle kapio-arkun taikka laivan ja reen.[1126] Yhdessä nähtävästi vanhassa laulussa Perkunas itse halkaisee tammen, joka seisoi Päivän talon veräjällä.[1127] Liettuan saduissa taas, samoin kuin venäläisissäkin, ilmautuu meidän tammenkaatajan kaltainen väkevä pikkumies.[1128]
Yllämainittu tammen hävitys tapahtui Kuun- tai Tähden-pojan häissä Päiväntyttären kanssa. Tammen veret pirskahtivat Päiväntyttären vaatteille ja seppeleelle, jonka lakastuneita lehtiä hänen sitten kolme vuotta täytyy poimiskella. Inkerissä sekä Virossa taas Jumalan juotossa, Väinämöisen pulmissa (häissä) pirskoitetaan hiukka olutta maahan ja siitä kasvaa iso tammi.[1129] Suojärvellä iso tammi yhdessä runossa pilkotaan polttopuiksi Päivölän häitä varten.[1130] Vaatteille pirskumista Päivölän häissä niin-ikään muistuttaa se toisinto Inkerissä, missä riita Kalervon pojan (Päivölän isännän) ja Kauon välillä syntyy siitä, kun edellinen viskaa olutta toisen kaavulle.[1131] Tämmöisistä taivaan valoin keskinäisistä avioliitoista laulavat ja tarinoivat Liettualaiset hyvin mielellään.[1132] Tässä on siis niiden virolaisten ja suomalaisten runojen vastine, joissa Päivän-, Kuun- ja Tähden-poika kosivat Salmea t. Suometarta. Virossa paitsi sitä, niinkuin tiedämme, löytyy tuo ihana taru Koitosta ja Hämärättärestä, jotka aina aamulla sytyttävät Taaran lampun, auringon, ja uskollisesta palveluksestaan viimein saavat palkinnoksi luvan yhdistyä aviopariksi, mutta mielummin pysyvät kihlattuina, niin että heille on suotu suudella toisiansa yksi kerta vuodessa, pisimpänä kesäpäivänä, jolloin Hämärätär sytyttää Koiton soihdun, ennen kuin omansa sammuttaa. Katkelma tästä tarusta on Liettuassakin tallella siinä laulussa, missä Vakanne (iltatähti) kylvettää laskevaa aurinkoa ja laittaa sille vuoteen, mutta Auskrine (aamutähti) päivän noustessa taas sen uuden loiston virittää.[1133] Toisen muistelman mukaan Perkunaan äiti illalla meressä kylvettää pitkästä kulusta väsynyttä ja tomuista aurinkoa, niin että tämä aamulla jälleen kirkkaalla loistolla voi lähteä ulos uudelle retkelle.[1134]
Muutamissa lauluissa ei tulekaan Päivän tytär yllämainituille kosijoille, vaan itse Ukolle omaksi. Meren taa, niin tietää yksi niistä, ajaa Perkunas vaimoa noutamaan; aurinko seuraa häntä kapioineen, jotka luovat loistoa kaikille metsille. Kuuset saavat kultakintaat, männyt vihriäiset villahuivit, koivut kultasormukset hienoihin, valkoisiin sormihinsa.[1135] Samaa arvattavasti tarkoittaa toinen laulu, jossa Päivölän portin eteen ajaa Jumalan (= Perkunaan) hevonen, Maarian vaunut, ja kositaan Päivätärtä.[1136] Joskus myös puhutaan avioliitoista Jumalan poikien ja Päivän tyttärien välillä, joista itse Ukko-Jumala näkyy olevan pahalla mielellä.[1137] — Ensinmainittuihin kenties sopinee verrata niitä monia runoja, joissa Ukosta muodostunut Ilmarinen (tai Inkerissä manteren matala seppä) kosii.[1138] Viimein esitetty taru taas muistuttaa mieleen Viron tarun Taaran pojista, joille Ilman neitoset naitettiin.[1139] Samoin tapaamme toisenkin, tähän vivahtavan virolaisen laulun, missä Kalevinpoika menee kaivoon sormusta noutamaan, jonka Metsänhaltijan tytär siihen on pudottanut.[1140] Liettuassa lauletaan kirkkaasta lähteestä vaahteran juuressa, jossa Päiväntyttäret aamulla pesevät silmiänsä. Sinne yhdeltä heistä sormus kirposi, mutta Jumalan pojat tuovat silkkinuottansa ja vetävät sen jälleen ylös.[1141]
Myöskin päivän vangitsemisesta tietävät Liettualaiset tarinoida. Tapahtui kerta, sanovat he, että moneen kuukauteen ei nähty päivän valoa; eräs mahtava kuningas oli näet saanut auringon valtahansa ja sulkenut sen vahvaan torniin. Viimein vihdoin eläinradan kaksitoista kuvaa läksivät sinne, särkivät tornin suurella rautavasaralla ja päästivät vangin ulos.[1142] Nuot 12 kuvaa epäilemättä tarkoittavat Asoja, ja tuo vasara taas todistaa silminnähtävästi, että he vaan olivat myöhemmin tulleet Thor'in, Inkerin runoin Turun, sijaan.[1143]
Useammissa liettualaisissa lauluissa tapaamme seikkoja, jotka myös meidän Aino-runoissa tulevat esiin. Neitonen laulaa: "oi minun armas äitiseni, oi minun kallis kantajani, rakkaudella minut kasvatit, etpä rakkaudella luvannut miehelle! Lupasit minut kelvottomalle juomarille, joka ei ollut minulle vielä sanaakaan puhunut. Olisitpa, äitiseni, ennemmin viskannut minut jokeen, syvän virran aaltoihin! Olisivat sitten kalastajat minut pyytäneet silkkinuotalla, olisivat saaneet kirjavan hau'in sijasta; olisin tullut kalamiehen miniäksi".[1144] Muutamissa toisinnoissa tulee toisia yhtäläisyyksiä lisäksi. Vanha leskimies kosii nuorta neitoa. Tämä, hänestä pelastaakseen, muuttuu kirjavaksi hauliksi, kätkeytyy lahden vihriäiseen ruohikkoon. Leskimies menee jäljestä, pyytää häntä silkkinuotalla, kiinnisaatuansa hau'in, tarkkaan katsastelee saalistaan ja viimein sanoo: "kah tuo kirjava hauki olikin kaunis neitonen!"[1145] Yhdessä laulussa tyttö vielä rukoelee äitiä: "Viskaa minut ennemmin syvimpään merehen. Siellä sitten ovat kalat minun sukuni, terävä-eväinen ahven minun lankoni, punasilmä särki natoni, meren pohja pehmeä vuoteeni, meren ruoho vihriä silkkiliinani!"[1146]
Käkien surulaulua vastaavia paikkoja tavataan myös liettualaisissa lauluissa. Isän pihalla, sanoo yksi, kasvaa pitkä lehmus, lehmuksessa yhdeksän oksaa ja joka oksalla on kirjava käkönen suloisesti laulamassa.[1147] Memel-virran rannalla, kertoo toinen, rehoittelee kolme vaahteraa, niissä vaahteroissa huutaa hoilottaa kolme kirjavaa käköstä. Ne käet olivatkin oikeastaan neitosia, jotka keskenään riitelivät yhden pojan lemmestä. Ensimmäinen huusi: "hän on minun!" Toinen lausui: "niinkuin Jumala tahtoo!" Kolmas istui ääneti ja itki.[1148]
Huomatkaamme näiden lisäksi vielä pari seikkaa. Väinämöinen vaatii, ettei Aino pitäisi korujansa, muun muassa punalankoja päässänsä, muita kuin häntä varten. Niissä sanoissa on kentiesi syvempi tarkoitus, kuin mitä näyttäisi. Liettuan lauluissa on näet pääkoristeena olevan ruudunlehtiseppeleen kariseminen yhtä kuin neitsyyden kadotus.[1149] Toiseksi on merkillistä, että molemmilla Aino-runoilla, joita Inkerissä ja Wiipurin puolella lauletaan, on rinnallaan pääasiallisesti yhtäpitäviä toisintoja, joissa samat tapaukset kerrotaan veljestä. Neito menee lehtoon vastaksia taittamaan taikka mereen kylpemään, varas ryöstää hänen korunsa, hän tulee itkien kotihin, äiti lohduttaa ja käskee aitasta ottaa toisia kaunistuksia; veli samoin menee pellolle kyntämään, jossa sudet syövät tai varas vie hänen hevosensa, hän tulee itkien kotihin, isä lohduttaa sillä, että lehmä juuri on saanut vasikan, jonka hinnalla ostetaan toinen orit.[1150] Sitten taas neito rannalla sukii päätänsä, suka luiskahtaa mereen, sitä tavoitellessa neito itsekin putoo mereen (missä tavallisesti löytää miekan); veli puolestansa myös meren äyräällä kampaa hiuksiansa, kampa kirpoo kädestä, hän itse sitä pyytäessään hukkuu, mennessään vielä huutaen kotoväelle samaa varoitusta, kuin Ainokin, etteivät ottaisi vettä lahdesta, joka on täynnä hänen vertansa.[1151] Tämmöisiä kaksoislauluja ei muuten ollenkaan löydy meidän runoudessamme; mutta ne ovat sitä vastoin juuri Liettuan balladein merkillisimpiä omituisuuksia.
Kenties on myös näiden Aino-runoin alkuperäinen tarullinen pohja tallella eräässä lyhyessä liettualaisessa katkelmassa, jossa Päivän tytär hukkuu mereen, niin että enää ainoasti kruununsa sieltä paistaa, ja Jumalan poika, vuorella kultaristiä heilutellen, hänen pois-menoaan katselee. Se on silminnähtävästi mereen laskeva aurinko, joka viimeiset säteensä kruunun tavoin luo taivaan äärelle. Sama ajatus myös näkyy ilmautuvan yhdessä suomalaisessa päätänsä sukiessa hukkuvan nuorukaisen toisinnossa; tämä poika näet sanotaan siinä Päivän pojaksi.[1152]
* * * * *
Kullervoon otettuun aurinko-lauluun vivahtaa pari pientä katkelmaa. "Riennä, armas aurinko", rukoilee karjassa oleva lapsi, "mene jo mailles, armahda jo lapsias! Puoleksi paleltuneet ovat paimenet, kovin väsyksissä rengit".[1153] Toisessa taas pyydetään: "Aurinkoinen, armas emonen, näytä silmiäs paimenelle! Pitkäksi tuntuu päivä paimen-parasta, jos ei hän sinua saa nähdä".[1154] Kolmas laulu näyttää, ettei tämä rukous ollutkaan turha. Kun näet auringolta kysytään, missä hän on niin kauan viivytellyt, niin se vastaa: "paimenille paistamassa, orpoja lohduttamassa".[1155] — Kullervon tavoin painetussa Kalevalassa liettualainenkin nuorukainen, sodasta palatessaan, tapaa kotinsa tyhjänä. Ei näy tuvassa isää eikä äitiä; ei ole nurkassa sisaren kirjattu vakka, ei vaarnassa hänen vihriäinen seppeleensä; ei seiso tallissa veljen ruuna; ei rehoita enää pihalla entinen vihreä tammi ja lehmus, niistä on tehty isän hautaristi.[1156] — Liettuan saduissa taas näemme yhden, joka on meidän Mikko Metsolaisen kaltainen ja siis yhtäpitävä Kalevinpojan Manalan-retken kanssa, vaan ei sisällä noita venäläisistä saduista löytämiämme Kullervon-tapaisia töitten pilaamisia.[1157] Samoin on vedenhaltijan kullantuonnilla Alevinpojan pohjattomaan hattuun vastineensa.[1158]
Toisissa liettualaisissa saduissa elämänveden avulla kuolosta herätetty sankari, niinkuin meidän Lemminkäinen, sanoo sikeästi nukkuneensa, mutta saapi tavallisen vastauksen.[1159] Lauluissa taas tiedustellaan kadonnutta (lammasta) kointähdeltä, iltatähdeltä, kuulta sekä auringolta. Viimemainittu armahtaa ja lupaa hakea.[1160] Niin-ikään sotaan menevä nuorukainen usein antaa morsiamelleen merkin, josta voi tuntea hänen kohtalonsa; nämät merkit ovat kuitenkin aivan toisellaiset kuin meidän runoissamme.[1161]
* * * * *
Liettuan häälaulut ovat muutamissa kohdissa suomalaisten kanssa heimolaisuudessa. Tyttö kuvaa itselleen vaikeata elämää anoppilassa: "Ei niin monta lehteä ruutukukan varressa, kuin minun päälleni on satava valheellisia sanoja; niinkuin lehdet karisevat, niin ovat tippuvat minun kyyneleeni!" — "Kuinka", kysyy hän sitten, "voin tyynnyttää anopin vihan, kuinka lepyttää natojani? Minä nousen aamulla ilman herättämättä, kohennan tulta käskemättä, kohennan tulta anopille, noudan villoja nadolle". — Joskus vasta palatessa vanhaan kotiinsa — niin nuorikko toivoo — on pihan nurmi heleämmin vihannoiva, koska näkee talon tyttären jälleen astuvan päällänsä; oven kädensija on loistava, kammarin avain ilosta kilkahtava, kun näkee entisen kättelijänsä.[1162] Yhdessä häälaulussa ilmautuu myös palanen oluenkeitto-runoa. "Voi sua vihreää kiipeäjäistä", moititaan humalaa; "niin kauan kuin yksin elit, oli aina suloinen sovinto; mutta siitä ajoin, kun jouduit ohran kumppaliksi, sinä yhä vaan nostat riitaa sekä eripuraisuutta!" — Toisessa katkelmassa ohra kylvetään vuoren taa, ettei humala häntä huomaisi. Mutta tämä kavala köynnös kiipee puuhun ja kurkistelee sieltä. — Kolmannessa ohrajyvä hinkalossa kehuu: "minun on voima ja väki!" Humala lavalla huutaa: "minä olen virkku ja iloinen!" Hiiva tynnyrissä tirskuu: "ettehän te olekaan mitään ilman minutta!" Ruis viimein heitä sovittelee: "Olkaa vaiti, mitä te turhia jaarittelette! Kun kaikki yhdessä kannun täytämme, silloin puhukaamme kukin, miten sopii, saattakaamme rikas kerskaamaan, väkevä uskaltamaan, nuori halailemaan, vanha piehtaroimaan!"[1163]
Isosta härästä eivät Liettualaiset tiedä mitään; mutta eipä näy sen tappaja kuitenkaan olevan heille aivan outo. Kalevalassa yrittää vanha Virokannas sitä iskemään.[1164] Virossa ilmautuu lähisukuinen nimi Viruskundre kodinhaltijalla.[1165] Tämä taas on nähtävästi muodostunut dvar-gontista, joksi Liettualaiset talon varjelija-henkeä mainitsevat. Toisella nimellä, vais-ganthos'ina (vais = talo, ganthos = varjelija), on sama olento Liettuassa myös avion suojaajana.[1166] Mutta Etelä-Grermaneilla oli Thor sekä kotilieden jumala että myös alkuaan avio-onnen antaja.[1167] Se selittää, kuinka talonhaltijan nimi on voinut tulla meillä käytetyksi pilvi-härän kaatajasta. Silminnähtävästi on Virokannaksen personaan sen lisäksi vielä sulautunut toinenkin liettualainen aines. Vurskuit'eiksi l. Virskuit'eiksi näet sanottiin Liettuassa uhripapit, jotka jumalille luvatut elukat teurastivat. Semmoiseksi voi tavallaan myös ajatella Virokannasta härän tapossa, ja tämä arvelu saapi vielä vahvistusta sen seikan kautta, että hän toisessa kohdassa taas ristii Jesus- l. Kullervo-lapsen, siis toimittaa toistakin papin viran osaa.[1168]
Yksityisissäkin runollisissa puheenparsissa on paljon yhtäläisyyttä suomalaisten ja liettualaisten runoin välillä. Näissä jälkimmäisissäkin tuhlataan oikein tuhlaamalla kalleita aineita: on silkkisiä nuottia ja purjeita, hopeisia vöitä ja kangaspuita, kultaisia nauloja, veneitä, hiuksia sekä tammia, timanttisia seppeleitä, kuontalolta y.m. Samoin on koko luonto mielellinen, kielellinen: puhutellaan hevosia, puita, seppeleitä j.n.e. Yhdeksän-luku oli Liettuassakin pyhä ja alin-omaa käytetty. Eräässä sadussa kuninkaan puolison kauneutta kehuttaessa sanotaan: auringon paistavan hänen päänsä päältä, kuun hänen takaraivoltaan, tähtien tuikkivan otsan ympärillä.[1169] Usein tavataan tuo jo yhdessä Aino-runoa vastaavassa laulussa huomautettu kuvaamistapa, että esim. puhutaan puusta, jossa on oksia, oksilla lintuja j.n.e. Itse lauluvarat viimein Liettuassakin ajatellaan lippaassa tallella oleviksi. "Nyt tahdon laulaa, mä iloinen laulu-poika", alkaa yksi runo; "mä aukaisen laululippaitani, päästän siitä virret ulos!"[1170]
d. Muutamissa kaukaisemmissa kansoissa.
Myöskin useitten kaukaisempain kansain runoissa ja taruissa löytyy yhtä ja toista meidän Kalevalaamme vivahtavaa. Mutta suureksi osaksi on se vaan yleis-inhimillistä laatua, osaksi ei se ainakaan ole voinut suorastaan, vaan ainoasti naapurikansojemme välityksen kautta vaikuttaa meidän epokseemme. Siitä syystä ei ole näiden taruin perinpohjaisempi tutkimus ollut tarpeellinen, vaan voimme tyytyä muutamien silmäänpistävien, tärkeämpäin seikkain esiintuomiseen.[1171]
Kreikkalaisten ikivanhoissa pyhissä virsissä, jotka ovat tutut Orpheun hymnien nimellä, on maailman luominen kerrottu seuraavalla tavalla. Vesi se oli kaiken alku. Vedestä Ilys kohosi, joka yhdessä veden kanssa synnytti elävän olennon, nimeltä Kronos l. Herakles. Tämä Herakles synnytti summattoman suuren munan, joka synnyttäjänsä voimasta hieroutuen halkesi kahtia. Ylipuolesta muodostui taivas, alipuolesta maa.[1172]
Noiden hymnien luullusta sepittäjästä taas kertoi taru jokseenkin samaa, mitä meidän Väinämöisestämme. Hänen soittaessaan harppua koko luonto ihastui, kivet ja kannot hyppi kankahalla, leijonat sekä partit kävivät kesyinä makaamaan hänen jalkainsa juureen.
Foinikialaisissa tapaamme saman luomistarun kuin Kreikkalaisissa. Sanchuniathon kirjoittaman Foinikian historian katkelmassa puhutaan alkujumaluudesta, jolla oli nimi Zophasemin (taivaan kannet) ja munan muoto. Tästä munasta syntyi Mot (alku-aine) auringon, kuun sekä muitten tähtein kanssa. Toisessa katkelmassa, joka on jäänyt Mochus Sidonilaisen maailman-selityksestä, tämä muna murtuu kahtia ja toisesta puoliskosta syntyy taivas, toisesta maa.[1173]
Vielä kuuluu samallainen taru löytyneen Chaldealaisissa Babyloniassa.[1174] Luultavasti se on juuri seuraava, joka Assyrialaisillekin omistetaan. Eufratesjoessa, sanotaan näiden kertoneen, ui alku-aikoina muna, jonka kala viskasi rantaan sekä kyyhkynen hautoi valmiiksi, ja jonka murtuessa maailma syntyi nykyiseen muotoonsa.[1175]
Kaikista näistä kansoista on toteen näytetty, että he suuren osan uskontonsa alkeista ovat Egyptistä perineet.[1176] Siellä me myös tapaamme tutun luomisemme. Kreikkalainen kirjailija Porphyrios näet kertoo että he uskoivat Knäf nimisen jumalan laskeneen suustansa suuren munan. Tästä munasta sitten syntyi Fta, sama kuin Kreikkalaisten Hephaistios (s.o. siis tulen jumala); mutta munan arveltiin merkitsevän maailmaa.[1177]
* * * * *
Persialaisten mainiot sankarilaulut, jotka Firdusi sitten Schah-nameh'issa sulatti yhteen suureksi historialliseksi epokseksi, ovat toiselta puolen tuntuvasti vaikuttaneet venäläisiin kertomarunoihin, osittain myös germanilaisiin taruihin,[1178] ja toiselta puolen niiden jälkiä näkyy Tatarein sekä Vogulienkin mielenkuvituksen kokeissa.[1179] Mutta yhtähyvin ne tarjoavat ainoasti vähän meidän Kalevalaamme verrattavaa. Ensimmäisten viisaitten keksinnöt elinkeinoihin nähden ovat aivan omituista laatuansa, ilman-alan, maan luonnon sekä kansan korkeamman kehityskannan mukaiset, niin että sukulaisuus niiden sekä Väinämöisen tahi Vogulien Elmpin välillä on ainoasti yleis-inhimillinen. Hiukka enemmän on Schah-nameh'issa meidän Lemminkäisestä ja Kullervosta, Lappalaisten Pischan Paschan pojasta tai Viron Kalevinpojasta muistuttavaa. Feridun'in äiti, isän kaaduttua tappelussa verivihollistaan Zohak'ia vastaan, pakenee metsään ja siellä synnyttää pojan. Kuusitoista vuotta täytettyänsä tämä vaatii äitiä ilmoittamaan isän oman sekä hänen surmaajansa nimen. Turhaan äiti sitten epää häntä taistelusta; hän lähtee, voittaa Zohak'in, mutta ei tapakaan häntä, vaan kiinnittää kahleilla Demavend-vuoren kylkeen. Joka kerta, kun vanki siellä liikahtaa, syntyy maanjäristys.[1180] Feridun'in poika Rustem, persialaisten lauluin kuuluisin sankari, oli jo yksipäiväisenä yhtä suuri kuin vuoden vanhat lapset.[1181] Hänen ensikertaa lähtiessään sotaan, äiti itkee: "jos jätät minut tänne suruun, mitä voit toivoa Jumalalta?" Mutta Rustem lujasti vastaa: "en ole itse valinnut elämänrataani, se on kohtalon määräämä!"[1182] Uupumatta hän sitten rientää urhotyöstä urhotyöhön; mutta yhtähyvin hän kerran nukkuu yhtä syvästi ja pitkään kuin Kalevinpoika; turhaan koettaa uskollinen ratsu herättää häntä lohikäärmeen lähetessä.[1183] Eräs neito, jonka hän sotaretkellä kaukaisessa maassa on tavannut, vaan sitten hylännyt, synnyttää Sohrab'in. Tämä vahvistuu ja varttuu yhtä aikaiseen kuin isä. Kolme vuotta täytettyään hän jo harjaantuu sota-aseitten käytäntöön: viiden vuoden ijässä on leijonan vertainen rohkeudessa. Nyt hän vaatii tietoa isästänsä, uhaten äidille kuolemaa, jos ei saisi vastausta. Kuultuansa, että hän on mainion Rustem'in poika, valitsee hänkin itselleen hevosen ylläkerrotulla tavalla ja lähtee sitten isäänsä hakemaan. Mutta tuntematta he kohtaavat toinen toisensa Persian rajalla, taistelu syttyy ja Rustem saa surmansa pojan kädestä.[1184]
Tähän kenties voisi lisätä, että Zoroaster'in opin mukaan maailma luotiin pallon muotoon, jolla, jos Plutarchon kertomus tästä opista pitää paikkansa, oli munan muoto. Tämä on kuitenkin vaan hämärä ja epätietoinen jälki luomistarusta.[1185] Vielä suuremmalla varovaisuudella sopii mainita Kaveh-seppää, suuren kuningas-suvun perustajaa,[1186] sekä kuvausta valkoisesta Divistä (pahasta haltijasta), jonka ruumis oli vuoren kokoinen, hartiain väli 10 syltä, käsivarsien pituus sama verta,[1187] vaan sillä olemmekin perinpohjin tyhjentäneet koko sen lavean runoelman.[1188]
Indian sadustossa epäilemättä olisi paljonkin saalista saatavana ainettamme varten; mutta siinä löytyvät yhtäläisyydet mahtanevat olla enimmiten samat, jotka olemme tavanneet lähempäinkin kansain, sieltä peräisin olevista saduista. Tärkeämmät meille ovat Indialaisten ikivanhat uskonnolliset kirjat. Sivumennen vaan mainiten, että niissäkin ilmautuu Kavi, loistavan Bhrgun (pitkäsen) pojan nimenä[1189] sekä Jama, samoin kuin Lappalaisilla Jabme (alkuaan Jame), Tuonelan haltijana,[1190] ryhdymme kohta tärkeään luomistaruun. Vedoissa, Indian kirjallisuuden esikoisissa, on vesi esitetty alku-aineeksi, josta kaikki muu on syntynsä saanut. Siitä ovat ylimmät kolme jumalaakin, Indra, Varuna ja Agni, kohonneet ilmiin. Tämmöisenä kaikkien synnyttäjänä saa vesi nimen emo l. emot ja muodostuikin pian Indialaisten mielenkuvituksessa vaimoksi, Majaksi, veden emoksi.[1191] Myöhemmin tämä taru sai vielä laveamman kehityksen. Chandogya Upanischad'issa kuuluu siitä: Alussa tää kaikki ei ollut olemassa. Se (tad) vaan oli. Se muuttui miinaksi; se makasi vuoden, se halkesi kahtia; toinen kuori oli hopeaa, toinen kultaa, kullasta kuvautui taivas, hopeasta maa muodostui.[1192]
Siihen loppuu mitä Vedat tietävät maailman luomisesta; mutta niitä myöhemmissä Puranoissa on taru vielä enemmän kehitettynä. Matsya Purana esim. laulaa: Nârayâna (ylimmäinen henki) syntyi yksin. Miettimiseen vaipuneena, haluten saada aikaan monimuotoisen maailman, hän ensiksi loi vedet ja niihin viskasi siemenen. Vuosituhansien vierressä tämä siemen paisui kullankaltaiseksi munaksi, joka loisti kuin 10,000 aurinkoa, Hän itse tunkeutui sen sisään ja loi sen molemmista osista taivaan sekä maan. Samallainen taru löytyy myös Manun lakien esipuheessa, jotka ovat vielä Puranoja nuoremmat.[1193]
e. Raamatusta saatuja aineksia.
Kalevalan koko kuvaus- ja käsitystapa on luultavasti melkoisessa määrässä ollut kristin-uskon vaikutuksen alainen ja sen kautta saanut lempeämmän, lauhkeamman muodon. Niin esim. monet rukoukset loitsulukuin seassa tuskin ovat voineet syntyä kristillisen hengen koskematta. Mutta kertomarunomme ovat myös sen lisäksi ottaneet sekaansa useampia aineksia Raamatusta, Semmoinen on nähtävästi viimeisessä runossa kertomus kuolemaan tuomitusta, sitten Karjalan kuninkaaksi ristitystä lapsesta, jolla mahtaa olla esikuvansa Herodeksen vainossa maailman valtiaaksi aiottua Kristus-lasta vastaan.[1194] Enin osa tätä runoa, nimittäin koko kertomus Marjatan raskaaksi tulemisesta, lapsen synnystä, katoomisesta ja etsimisestä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu tähän, vaan on otettu aivan erinäisestä kristityntapaisesta legenda-runosta. Ainoasti alussa on kuvaus Marjatan immenkainoudesta taas Kalevalan jaksoon todella kuuluva, vaikk'ei tähän yhteyteen, vaan itse Väinämöisen syntymän toisintoihin. Ja siinäkin taas ilmautuu kristityn kirkon vaikutus immen kuvaamisessa ja samaten paastoamisessa.
Samporetkeen on[1195] sekaantunut kertomus myrskystä Genezarethin järvellä, jolloin kaikki opetuslapset Jesuksen nukkuessa olivat kauheassa pelossa. Tämän kohdan toisinnoissa, jotka ovat hyvin harvinaiset, enimmiten kovin vaillinaiset, ei kuitenkaan kohtaa Väinämöisen tai hänen kumppaleinsa nimiä, vaan Antti on airoilla, Pietari perässä, Jesus keskellä venettä. Se olisi pidettävä Sampo-jaksolle ihan vieraana eri runona, jos ei täydellisimmässä toisinnossa Sampsa Pellervoinen hankkisi puuta Luojan purtta varten ja kumminkin yhdessä muussa seuraisi isoon haukeen tarttuminen, myrskyn jäljestä.[1196]
Pohjolan pitoihin viimein on liittynyt muisto kuninkaan pojan häistä. Siinä näet kutsutaan kaikki ihmiset: rujot ja rammat, sokeat ja köyhät, aivan kuin Raamatun vertauksessa. Sanotaanpa muutamissa toisinnoissa nämät Pohjolan häät "suurisynnyn syömingeiksi", käytetään siis pitoisännästä sama nimitys, jolla kreikan-uskoiset Karjalaiset jokapäiväisessä puheessaan Vapahtajaa mainitsevat.[1197] Toisessa toisinnossa[1198] kysyy kutsumaan lähetetty piika, kun häntä varoitetaan Kaukomieltä kutsumasta:
"Mistä tunnen Lemminkäisen?"
"Siitä tunnet Lemminkäisen:
Yli kansan katselevi,
Sokeille saapi silmät,
Käet saa käettömille,
Jalat saa jalattomille."
Siinä on siis taas Lemminkäinen, pitovieras (runoissa hyvin tavallisen vaihtumisen kautta) tehty Kristukseksi.
f. Jälkikatsahdus näihin vertaamisiin.
Pitkässä, miltei loppumattomassa sarjassa ovat kulkeneet sivuitsemme kaikkien niiden kansain tarut sekä laulut, jotka jollakin lajilla ovat voineet olla yhteydessä meidän esi-isiemme kanssa. Ja ihmeellä, jopa hämmästyksellä olemme huomanneet, että enin osa Kalevalan aineksista myös on tuttu muille kuin suomensukuisille kansoille. Astuu nyt kiertämättä, välttämättä se tärkeä kysymys etehemme, mitä meidän on tästä päättäminen?
Ihmisten mielenkuvitus, niin muutamat väittävät, on kaikissa paikoissa yhtä laatua ja siihen vaikuttavat luonnonilmiötkin pääpiirteissänsä yhdenkaltaiset; siitä seuraa aivan luonnollisesti, että kansain tarut ja laulut muodostuvat ylimalkaan samalla tavalla. Toiset taas tahtovat selittää näissä taruissa ja lauluissa ilmautuvat yhtäläisyydet lainoiksi. Edellinen arvelu, minun ymmärtääkseni, pitää paikkansa ainoasti tarujen kaikkiin yksinkertaisimpiin muodostumisiin, ikäänkuin alku-ituihin nähden. Jos esim. kahdessa kansassa näen ukkosen jyrinää selitettävän taivaan jumalan ajamiseksi ilman kantta myöten tai taivaankaarta hänen jousekseen, niin on se käsitys niin luonnollinen, ilmiön vaikutuksesta aistimiin seuraava, ettei ole tarvis otaksua mitään lainaa. Ja kuitenkin ilmautuu jo näissä yksinkertaisissakin käsitteissä monikirjava kuvitelmien erilaisuus. Jyrinää ei suinkaan joka paikassa selitetä yllämainitulla tavalla; on kansoja, jotka sen luulevat taivaan jumalan takomiseksi taikka huutamiseksi. Samoin myös taivaankaari monesti käsitetään sillaksi tai pikariksi. Näistä esimerkeistä kyllin näkyy, ettei luonnon-ilmiöitten vaikutus ole minkään matematikallisen tehtävän kaltainen, josta voi sanoa, että se välttämättömästi vie siihen tai siihen johtopäätökseen eikä mihinkään muuhun. Tässäkin taruin lajissa ovat siis lainat mahdolliset ja monesti toteennäytettävissä, vaikka päätös tavallisesti on varsin vaikea saada aivan varmaksi. Tarkka tutkiminen, onko epäilty taru puheen-alaisessa kansassa yleinen vai harvinainen, ja tavataanko se myös sukukansoissa, voipi kuitenkin suureen todennäköisyyteen, joskus varmuuteen saattaa.
Kun sitten käymme eteenpäin kehittyneempiin taruihin, joissa tulee esiin kokonaisia moniseikkaisia kertomuksia personoittuneitten luonnonvoimain l. jumalain elämästä ja keskinäisistä suhteista, niin on, minun ymmärtääkseni, täydellisemmän yhtäläisyyden syntyminen itsenäisellä tavalla sotiva kaikkea sielutieteellistä mahdollisuutta vastaan. Jos näin tahtoisi olettaa, että meidän runomme Lemminkäisen kuolosta ja äidin etsosta, vaikka se useimmissa pikkuseikoissa on yhtäpitävä skandinavilaisen Balderin-tarun kanssa ja vaikka molempien kansojen pitkällinen ja alin-omainen kanssakäynti teki tarujenkin leviämisen niin ylen helpoksi, kuitenkin on saanut alkunsa ihan itsenäisesti, toisesta tietämättä, niin esim. voisi samalla syyllä väittää, että saksalainen runoilija Bürger itse on keksinyt aineen Leonora-balladiinsa eikä ottanut sitä vanhasta, laajalle levinneestä kansanlaulusta.
Jos siis useimmat yllä esiintuodut yhtäläisyydet eivät voi olla muuta kuin lainoja, niin nousee siinä samassa toinen, tästä välttämättömästi seuraava kysymys: kumpi on lainan-ottaja? Jokaisessa eritapauksessa tulemme, äskenmainittuin perusteitten nojassa, vasta tarkemmin tutkimaan näitä seikkoja: mutta edeltäpäin tahdon tässä jo tunnustaa, että minun vakaumukseni mukaan Kalevalan ainekset suureksi osaksi ovat meille tulleet naapurikansoista.[1199] Siinä näemme vaan saman ilmiön, joka useimmilla muillakin sivistyksen aloilla on huomattava, niinkuin monet lainasanat todistavat. Castrénkin jo oli, mitä muutamiin taruihin tulee, joutunut samaan päätökseen ja sanoi siitä: "Kenties ei ole suomalaiselle kansallisuudelle edullista, että tämä ajatus lausutaan ilmi; mutta tiede vaatii, että asia kerta saatetaan puheeksi. Ei mikään ole ilahuttava minua enemmän, kuin jos oikeutta noudattava tarkastus kumoisi ne mielipiteet, jotka nyt aion esiintuoda."[1200]
Siinä on Castrén epäilemättä aivan oikeassa, kun hän asettaa tieteen vaatimuksen kaikkein ylimmäiseksi. Ei saa oman kansansakaan etua tahi kunniaa perustaa petokselle tai valheelle. Jos myönnytys, että suurin osa Kalevalan aineksista on ulkolainaa, riistäisikin Suomen kansalta kunnian tästä ikimainiosta teoksesta, niin se olisi kuitenkin velvollisuus lausua, vaikka tuntuisi kuinka katkeralta.
Mutta hyväksi onneksi ei ole mitään syytä yhtyä Castrén'in pelkoon, että Kalevalan ainesten todistaminen lainaksi tuottaisi suomalaiselle kansallisuudelle vahinkoa. Jos Suomalaiset ovat muualta lainanneet ulkomaisia aineksia, niin he vaan ovat tehneet, mitä kaikki muutkin kansat näkyvät tehneen jumalaistaruissaan sekä kansanrunoudessaan. Vertaileva mythologia on todistanut, että tuo muka niin aivan itseperäisesti luova Kreikan kansa on saanut sangen monen alkukäsitteistään, muinaistaruistaan Egyptistä taikka Aasiasta. Romalaisista ei ole liioin puhumistakaan, sillä historiallisesti on tietty, kuinka he temppeleihinsä kokoilivat mitä kirjavimman jumalain sekä jumalanpalvelusten sekaseuran, ja viliseepä heidän taiderunoutensakin kreikkalaisista lainoista. Skandinavilaisten kuuluisista Edda-lauluista ovat Norjalaiset Bugge ja Bang alkaneet väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat kokoonpantuna raamatusta sekä klassillisesta kirjallisuudesta ammennetuista aineksista, ja jos erikohdissa lieneekin vielä paljon epäiltävää, niin tuskin saanee väitettä kokonaisuudessaan enää kumotuksi. Venäläisistä sankarilauluista taas on Stasov osoittanut, että ne aineksiinsa, vieläpä koko kuvaustapaankin nähden ovat olleet ihmeesti voimallisen itämaisen (indialaisen, persialaisen ja varsinkin tatarilaisen) vaikutuksen alaisina.[1201] Entäs kansansadut viimein — eikö nyt jokainen asiantuntija tiedä, että ne melkein kaikkityyni ovat Eurooppaan tulleet varsin myöhäisellä ajalla ja oikeastaan peräisin Indiasta. Lainaa, lainaa ja taaskin lainaa tapaamme siis jokapaikassa, kun ryhdymme lähemmältä tutkimaan kansantarustoa ja kansanrunoutta! Ja mitäpä siinä ajatuksessa olisikaan niin suuresti surtavata? Tosin saattaisi se luulo, että oma kansa on osannut omasta päästänsä luoda kaikki, jollakin tavoin suloisesti kutkuttaa kansallis-ylpeyttä; mutta eikö ole toiselta puolen paljoa ylentävämpi silmämme tunkeuminen ihmiskunnan kehittymisen kauan aikaa peitossa olleesen salaisuuteen, ja tuo jalo näkö, kuinka yksi ja sama suuri sivistysvirta, vyöryen kansasta kansaan ja jokaisesta uutta lisää saaden, kulkee eteenpäin yhä valtavammassa majesteetillisuudessa. Lainaamiset yksin tässä ei millään muotoa todista mitään kykenemättömyyttä, saamattomuutta: ne osoittavat kaikellaisten asianhaarain vaikuttamaa myöhempää yhteensattumista sivistysvirran kanssa.
Itse asiassa ei runoelmain ansio pää-asiallisesti riipukaan aineesta, Oikea taiteellisuus osoittautuu aineen kuvaamisessa, muodostamisessa: siinä runoilija vasta oikein näyttää neronsa ja samassa luonteensa itsenäisen omituisuuden. Eihän taiderunoudessakaan aine ole aina runoilijan omasta päästä (taikka, oikeammin sanoen, hänen huomionsa kautta ympärillä olevasta ulkonaisesta tahi sisällisestä elämästä) otettu. Ammensihan Shakespearekin hyvin usein aineensa kaikellaisista novelleista, aikakirjoista sekä kansantarinoista. Mutta kuka uskaltaisi sanoa, että hänen näytelmänsä eivät ole alkuperäisintä runoutta? Eihän Schillerkään itse ole keksinyt tarua Wilhelm Tellistä; mutta hän on kuitenkin siihen painanut neronsa merkin, niin että, kun nyt tulee puhe Wilhelm Tellistä runollisena teoksena, ei kukaan voi ajatellakaan muuta kuin Schiller'iä sen luojaksi, Maria Stuart'in elämänvaiheet ovat tosihistorian esiin tuomat: mutta kuitenkin ovat kaksi runoilijaa, Schiller sekä Björnstjerna Björnson, ne anastaneet omaisuudekseen ja niistä tehneet ihan erilaisia taidekuvia, joihin kumpaankin tekijänsä erilainen nero on eritavoin kuvaunut.
Näin ei myös, mitä Kalevalaan tulee, ainesten lainaaminen, annas olla vaikka suurimmaksi osaksi, ollenkaan vaikuta sen arvoon alkuperäisenä, itseperäisenä runoteoksena. Verrattakoon vähäisenkin missä muodossa ja yhteydessä nämät ainekset ovat niissä kansoissa, joilta ne, minun vakaumukseni mukaan, ovat lainatut, ja kuinka ne ovat käytettynä meidän Kalevalassamme. Kuinka itsenäisellä nerolla ne ovat tässä erilleensulatetut ja yhteenvaletut, kuinka perisuomalainen luonne ja henki on läpitunkenut nuot sankaritkin, joiden kohtaloista ja teoista, niin moni on lainattu. Kuinka monin verroin ihanamman, runollisemman, taiteellisemman uuden muodon ne tässä ovat saaneet — ihan kuin kirkastettuna uudessa, henkisemmässä ruumiissa. Ei, ja tuhat kertaa: ei! Kalevalalla ja Suomen kansalla ei ole mitään pelkäämistä vertailevasta tarututkinnosta. Kyllä epoksessamme ilmautuva runoilijannero kestää tieteen tulisoihdun läpitunkevimmankin valaistuksen.
Tarujen lainaamista vastaan on joskus tuotu esiin se väite, että muka miehet eivät paljon huoli semmoisista joutavista ja naiset liian vähän liikkuvat ulompana kotoansa, voidaksensa oppia niitä muukalaisilta, Erittäin mitä satuihin tulee, on v. Hahn lausunut tämän mielipiteen, nojautuen kokemukseensa Kreikassa ja Albaniassa. Nähtävästi on kuitenkin kansa hänen käymissään maissa kasvanut pois siitä kehityskannasta, jolla sadut huvittavat.[1202] Meillä Suomessa ovat myös sekä sadut että runot jo ylenkatsotut Länsi-Suomessa; mutta Itä-Suomessa, erittäin kreikan-uskolaisissa, ja samoin Venäjän Karjalaisissa, ovat ne kaikenikäisten parhaana huvituksena. Vienan läänissä Murmanin rannoilta palauvilta kalastajilta aina ensiksi kysytään, ovatko tuoneet kanssansa uusia satuja. Työn jälkeen Jäämeren äyräällä yhden nuotion ääressä istuvat Karjalaiset, Suomalaiset ja Lappalaiset, Venäläiset ja Norjalaiset näet vaihtavat keskenään kotiseutunsa tarinoita. Sama epäilemättä muinais-ajalla oli jokapaikassa tapa, niissä sotureita t. kauppiaita erikansoista sattui yhteen. Vielä suuremman ja tärkeämmän vaikutuksen teki epäilemättä ainakin Suomalaisten rajamailla yleinen tapa sodassa tappaa viholliset miehet, mutta ryöstää naiset omaksensa. Uuteen kotiinsa nämät silloin varmaan levittivät synnyinmaansa tarinoita ja tapoja.
Katsokaamme viimein vielä parista esimerkistä, miten kansanrunous tämmöisiä ulkomaisia lainoja omistaa ja tekee kotimaisiksi. Esimerkeiksi valitsen semmoisia, joiden aineksia ei umpisilmäisinkään kansallis-ylpeys voine luulla Suomen kansan omasepittämiksi. Toiseksi sopii hyvin hyvästi Luojan surmavirsi.[1203] Maaria synnytti Jesuksen puhtaana neitseenä, niin kertoivat raamatun mukaan lähetys-saarnaajat. Suomalaisessa tarussa on ihmeellinen syntyminen myös säilynyt; mutta neitsyen nimen sekä niiden kansansatujen vaikutuksesta, joissa esim. kalan syöminen raskaaksi tekee, on pyhän hengen sijaan tullut puolamarja. — Pojan syntyminen tallissa ja Herodeksen vihollisuus ovat sitten sulatetut yhteen perisuomalaiseksi kuvaukseksi siitä, kuinka Maaria turhaan pyytää päästäksensä Ruotuksen saunaan, niin että hänen on pakko lähteä talliin Tapiomäelle. Samoin on temppelissä opettavan Jesuksen kaipaaminen saanut itsenäisen muodostuksen. Maarian sukiessa päätänsä — runoissamme usein käytetty aihe — poika luiskahtaa polvilta ja katoaa. Äiti lähtee tuskalla etsimään
Kultaista omenuttansa,
Hopeaista sauvoansa,
Puiten puut, jaellen ruohot,
Hajotellen hienot heinät.
Tämä etso ilmaantui jo germanilaisissakin kansoissa omituisena kansanrunona,[1204] mutta jos se epäilemättä onkin suomalaiselle ollut tuttu ja esikuvana, on tämä kuitenkin taas antanut sille uuden muodostuksen. Saksalaisessa tulee Maarialle vastaan hieno herra (ein feiner Mann), joka antaa tiedon Jesuksen piinaamisesta ja kuolosta: ruotsalaisessa ja tanskalaisessa se on Jooseppi, toisessa tanskalaisessa Halleluja. Mutta meidän runottaremme on niiden sijaan asettanut tähden, kuun ja päivän joilta se oli tottunut samallaisissa tilaisuuksissa kysymään neuvoa.[1205] Kristuksen ylösnouseminen on niin-ikään raamatusta saatu aines, mutta se kerrotaan tässä omakeksimällä tavalla tapahtuneeksi äidin ja auringon avulla. — Viimeinkin "Luoja" näkee pajassa kahletta taottavan, saa kuulla, että se on aiottu ristiin-naulittua Jumalata varten, houkuttaa sepän itse koettamaan kahletta, lukitsee sen ja kiinnittää yhdeksän syllän syvyyteen, lausuen semmoisen kirouksen, että pysyköön tästä lähtein kivi kovana, rauta karkeana. Tällä lopulla ei tietysti ole raamatussa mitään vastinetta, mutta se ei ole myöskään kokonaan suomalaista keksintöä. Me olemme jo ennen nähneet, että sen perus-aineksena on skandinavilainen taru Lokesta ja Fenris-sudesta.[1206]
Yhtä valaiseva on runo Ogoista ja Hovatitsasta Papin pojasta, joka ei ole painettu, vaan jota useammat toisinnot Laatokan pohjoispuolelta ovat tallella Kirjall. Seuran arkistossa.
"Kaunis nainen kauppamiehen
Joi viinat, joi oluet,
Joi oman tyttärensä."
Senjälkeen hän lähettää Ogoi tyttärensä rannalle Gauro veikkoa odottamaan, nähtävästi että se, jolle hän on neidon luvannut, saisi hänet ryöstää.[1207] Ogoi istuu rannalla ja näkee veneen lähestyvän:
"Ollet veikkoni venonen,
Tule näille rantasille,
Teräksisille teloille,
Vaskisille valkamoille!"
Tästä vaarallisesta paikasta veli hänet tapaa (yhdessä toisinnossa lunastaa Venäläisen venehestä) ja vie kotiinsa, jossa sulkee yhdeksän lukon, kymmenennen takasalvan taakse. Nyt hän tiedustelee äidiltä, missä sisko on; äiti sanoo hänet kuolleeksi. Gauro tahtoo nähdä "kalmaaa" s.o. hautaa; se on nurmettunut — tuhkaa, sen on tuuli vienyt. Suutuksissaan näistä valheista uhkaa Gauro äidin päätä leikata.
Nyt hän laittaa suuret pidot, joihin kutsuu rujot, rammat ja sokeat. Juodessa kaikki rupeavat kerskailemaan: ken hyvää hevostansa, ken hyvää morsiantansa, Gauro puolestaan kehuu siveätä sisartansa, joka aina istuu yhdeksän lukon, kymmenen takasalvan takana. Silloin Hovatitsa Papinpoika kehuu käyneensä Ogoin luona tornissa ja saaneensa hänen lempensä. Päätetään tutkistella asiaa. Gauro menee siskon ikkunan alle ja viskaa lumipallon ylös.
"Elä luo lumella,
Jääpalalla jäykkäele,
Tule itse tukkunansa,
Vilustuu vehnäveroset."
Huomattuaan erhetyksensä tyttö häpeissään ottaa vyön ja hirttää itsensä orren päähän, ja Hovatitsa Papinpoika, kun oroltansa sai kuulla Ogoin kohtalon, "omah veitseh mäni." Veli tahtoi vielä kuolemassakin rakkaat erottaa ja haudatti ne eripaikkoihin, kirkon eri nurkkiin (toisessa toisinnossa eri puolen jokea); mutta haudoista kasvoi kaksi koivua: Yhteh juuret juurustuttih, yhteh latvat lapustihe — veli hakkasi koivut maahan, mutta yhteen taas lastutkin lensivät.[1208]
Tässä runossa on enin osa ainesta lainattu venäläisistä, Aunuksessa yleiseen lauletuista balladeista. Yhdessä kauppamiehen (tai ylimalkaan alempisäätyinen) rouva istuu pidoissa, missä kaikki kerskailevat, mikä kulta-aarteellaan, mikä nuorella vaimollaan. Rohkaistuneena liiasta juomisesta ottaa rouva maljan käteensä ja menee korkean ruhtinaan tytärtä pojallensa Hoteille l. Hoten'ille kosimaan. Tämä tarjomus hylätään ylenkatseella. "Minun tyttäreni," sanoo ruhtinaan puoliso, "istuu korkeassa tornissa, missä ei häntä päivä paahda, eikä tuuli ahavoita. Ei hän moiselle maailmankuljeksijalle jouda kuin sinun pojallesi." Kotiin tultuansa äiti kertoo pojalleen hänelle tehdyn häväistyksen, ja tämä päättää kostaa. Hän ajaa neidon tornille, missä tämä asuu monen lukon takana, ja särkee nuijallansa kaikki nastat sekä portit. Pelolla tarjotaan hänelle kultaa, hopeaa lunnaiksi, mutta hän ei ota. Viimein hänelle annetaan nuori neito, jonka kanssa hän menee tyytyväisenä kotiinsa, kehuen äidille että nyt on häväistys pois huuhdottu.[1209]
Kerskaaminen neidon rakkaudesta muistuttaa likeisestä toisesta venäläisestä balladista,[1210] ja runon loppu viimein kuuluu kolmanteen.[1211] Siinä nuori ruhtinas rakastuu halpasäätyiseen neitoseen. Ruhtinaan äiti, siitä suuttuneena, on molemmille tarjoovinaan tervetulijais-maljaa, mutta panee myrkkyä neidon pikariin. Morsian siitä tietämättä juo itse ja antaa myös nuoren ruhtinaan juoda, Molempien näin saatua surmansa, äiti haudattaa heidät erikseen, poikansa oikealle, neidon vasemmalle puolelle (arvattavasti kirkkoa). Edellisen haudasta kasvoi kultapaju, jälkimmäisestä sypressi. Puitten latvat kietoutuivat yhteen, lehdet valuivat kokoon. Silloin äiti hakkasi ne maahan.[1212]
Näihin laina-aineksiin on sitten suomalainen runo vielä lisännyt omamaisiakin tai lännestä lainattuja; tytön istumisen rannalla ja tulevan veneen puhuttelemisen, joka on Inkerissä ja Laatokan länsirannalla yleinen pienenä eriballadina — lunastamisen Venäläisen venheestä, koko Suomessa tavallisen, ruotsalaisesta mukaellun balladin — kaikellaisten vaivaisten kutsumisen, otetun Päivölän pidoista — neidon surman, joka on yhtäpitävä "Ainon" tavallisen kuolintavan kanssa.[1213]
Juuri tämä niin monellaisten, erihaaroilta haalittuin ainesten kutominen yhteen uudeksi kokonaisuudeksi tekee tämän runon erittäin valaisevaksi. Se on meille selvä ja epäilemätön todiste kansanrunouden menetystavasta ja viittaa täten monen itsessään paljoa tärkeämmän Kalevalaan kuuluvan runon syntyä.
NELJÄS LUKU.
Kalevalan synty.
I. Missä Kalevala on syntynyt?
Missä Kalevalan runot ovat saaneet alkunsa? Se kysymys on hamasta epoksemme ilmitulemisesta asti luonnollisesti ollut tutkijain mielessä.
Castrén arveli Pohjois-Aasian noidan vanhain runojemme alkukodiksi, samoin kuin myös kansammekin kehdoksi. Todisteeksi hän veti silminnähtävän yhtäläisyyden muutamien Kalevalan osien ja Ostjakkein, Samojedein, Tatarein ynnä muiden noiden seutuin kansojen laulujen ja tapojen kanssa. "Ei ole mahdollistakaan," niin hän lausuu, "että kaikki nuot kaukaiset kansat olisivat käyneet Karjalaisten opissa, vaan on välttämätön taipua siihen mieleen, että Kalevalan runot suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi ovat Suomen kansan sekä muiden sukulaisheimojemme yhteinen perintö." Epäilemättä aasialaisperäisiksi hän katsoi luomistarun, kosintaretket ja Väinämöisen laulun. Samporunosta hän oli kahden vaiheilla; länteenpäin veti Grimm'in esiintuoma vertailus Grotte-myllyyn, itäänpäin toiselta puolen tuo Burjäteiltä kuultu, temppeliä merkitsevä Sangfu-nimi. Kullervo-jakson sitä vastaan hän varmaan päätti Suomessa syntyneeksi.[1214]
Kohtuullisesti rajoitettuna tämä Castrén'in arvelu pitääkin paikkansa. Kalevalassa epäilemättä, niinkuin jo edellisestä voimme nähdä, on osia, joiden ei ankarinkaan tutkimus voi kieltää olevan Suomalais-ugrilaisten, jopa Ural-altailaistenkin yhteistä omaisuutta. Mutta suurin osa epoksemme aineksista on itäisille sukulaisillemme tietymätön ja päinvastoin läntisten sekä eteläisten naapurien kanssa yhteinen. Näiden osien muodostus on siis välttämättömästi tapahtunut lännempänä, jossain paikassa, missä Suomalaiset ovat voineet olla likeisessä seurustelussa noiden naapurien, etenkin Germanein kanssa.
Semmoiseksi näkyykin ensikatsannolta luonnollisesti tarjoutuvan se seutu, johon Lönnrot määräsi kokoonpanemainsa runoin alkupesän.[1215] "Muita asianmukaisemmalle", hän sanoo, "näyttää se arvelu, joka pitää ne Perman vallan aikana syntyneinä Vienan l. Valkean meren kaakkois-rannoilla,[1216] taikka noiden, kaaressa Suomenlahden ja Onegan-vuonon välillä leviävien suurten järvien, Laatokan, Äänisen ja Voikojärven (oik. Uikujärven) seuduilla. Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joissa nämät runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää olevan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Perman kansan jälkisukua. Sillä on vielä, yli muiden Suomalaisten, joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteis-elämästä, erin-omainen kauppa-into, nopsa sekä ruumiin liikunto että äly yrityksissään, joka kaikki, samassa kuin heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessänsä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Perman ajoista parhaan selityksensä."
Onpa Lönnrot toisessa paikassa[1217] yrittänyt asettaa itse Samporetkenkin, historialliseksi tapaukseksi selitettynä, samoille seuduille. Pohjola tämän mukaan olisi Perman valta Vienan suulla. Siellä nähdään vielä raunioita muinaisesta Holmogorista, joka muka oli sama kuin Skandinavein tarinain mahtava Holmgård'in kaupunki,[1218] ja tämä nimi on vaan käännös Saariolasta, joka meidän runoissamme on yhtä kuin Pohjola.[1219] Luotelaksi tätä paikkaa runoissa myös nimitetään, syystä että se oli luoteessa päin ylempänä Vienanjoen latvoilla asuvista Karjalaisista l. Kalevalaisista. Pohjolaan mentiin yht'-aikaa sekä maitse että vesitse; siitä näkyy että se oli joen varrella. Pohjolan kansa sanottiin myös Jumalisiksi (Lemminkäinen menee Jumalisten juominkihin); sen maineen he olivat saaneet siitä, että heidän hallussaan oli tuo iso, kuuluisa temppeli, runoin Sampo.[1220]
Yksimielinen Lönnrot'in kanssa on myöskin Ahlqvist,[1221] mennen vieläkin pitemmälle, niin että päättää suomalaisen runouden koristeen, alkusoinnunkin siellä saaneen alkunsa Skandinaveilta kuultuin lauluin mukaan.
Tämä mielipide on kuitenkin monesta syystä peräti mahdoton. Skandinavilaisen vaikutuksen olisi pitänyt tapahtua Vienan suulla, sillä kauemmaksi sisämaahan eivät vikingit tiettävästi koskaan uskaltaneet mennä. Mutta näin pohjoista alkuperää meidän runomme itse jyrkimmällä tavalla vastustavat. Kansanrunoelmissa tietysti ei voi luonto olla kuvattu muuksi kuin runoinsepittäjäin asuinpaikan mukaiseksi. Oppinut runoilija saattaa tosin kirjallisten tietojensa avulla vapautua tästä ahtaasta piiristä ja sijoittaa mielikuvituksensa tuotteen tapahtumatanteren mihin vieraasen maahan hyvänsä. Mutta kansanrunoilijan on pakko melkein yksinomaisesti pysyä siinä, minkä jokapäivä ympärillään näkee. Kauemmaksi syntymäpaikoiltansa siirryttyään runo sitten sitkeästi pitää tämän alkuperäisen luonteensa, sillä tavoin aina viitaten takaisin alkukotiinsa. Niin esim. venäläiset kertomarunot, joita nyt paraasta päästä lauletaan Aunuksen ja Vienan läänissä, yhtähyvin kuvaavat tapaustensa tantereksi Etelä-Venäjän äärettömät tasangot ja kaikki retket tapahtuvat uljaan ratsun selässä, taikka, jos joskus vesitse, sitten suurta virtaa myöten. Tästä jo voisi varmaan päättää, että mainitut laulut ovat Venäjän vallan vanhan keskustan, Kievin puolella saaneet alkunsa,[1222] vaikkei tietäisikään sitä historiallista seikkaa, että mainittuin läänein venäläiset asukkaat ovat varsin myöhään tulleita siirtolaisia.
Minkälainen sitten on luonnonkuvaus Kalevalan runoissa? Semmoinen ettei se millään muotoa sovi yhteen vienalaisen alkuperän kanssa. Näemmekö siinä Jäämeren rantojen puuttomat tasangot, näemmekö edes Vienanjoen itäpuolisten korpien setri- ja lehtikuuset? Se on tosi: Suomen runotar tuopi myös joskus silmiemme eteen Pohjan perän maat laakeat l. laukeat, kyntämättömät, leivättömät, ahot vesattomat; mutta että niillä ei tarkoiteta Samojedin tundratasangoita, sen samassa seuduissa kohoavat vankat vaarat, tuimain tunturein (s.o. vuorten) laet todistavat. Myös on tosi, että Kalevalan luonnonkuvauksen ylimalkaiset piirteet — rämeinen, järvinen, mäkinen, metsäinen maa, joka kuusia, honkia, koivuja, haapoja y.m. kasvaa — sopivat sangen laajalle vyöhykkeelle, jonka pohjois-raja, ainakin Vienanjoen länsipuolella, ulottuu Valkeaanmereen saakka. Mutta yllämainittujen puitten rinnalla myös ilmaantuu runoissamme tammet ja lehmukset, vaahterat ja saarnit, vieläpä omenapuut. Voisi kenties sanoa näiden olevan muualta kuultuja nimiä, jotka koristuksen vuoksi on sekaan pistetty; mutta huomattava on ettei niistä suinkaan puhuta, niinkuin kaukamaisista harvinaisuuksista, siihen tapaan kuin esim. häärunoissamme Saksan laahkoista ja Saksan saappaista; ne ovat päinvastoin aivan tavallisia aineksia, joista veistetään tavallisessa elämässä tarpeellisia esineitä. Kalevalan eläimistöstä enin osa on yhteinen yllämainitulle leveämmälle vyöhykkeelle; semmoiset esim. ovat karhu ja kettu, peura ja hirvi, orava ja jänis, kotka ja haukka, joutsen ja sorsa y.m. y.m. Näiden lisäksi tapaamme Pohjanperän epäilemättömistä asukkaista valaskalan ja mursun, vaan emme jääkarhua emmekä edes naalia, ja ensinmainituille vastaa toiselta puolen aivan eteläinen tevana l. kameli.[1223] Toiset kuin toisetkin tulevat kuitenkin ainoasti harvoin esiin, nähtävästi tapaustanteren ulkopuolella nähtyinä muukalaisina. Varmempi tunnusmerkki on sika, joka ei nytkään vielä ole Vienan Karjalaisilla koti-elukkana. Siihen lienee myös luettava siili, joka ei ole tavattavana kovin pohjoisilla seuduilla. Sekä kasvi- että eläinkunta siis auttamattomasti viittaavat suomalaisen asutuksen eteläiselle rajalle, ja useat seikat (vuoret, Koillis-Venäjän omituisten puulajien puute) lännemmäksi Vienanjokea.
Lisäksi tulee vielä tärkeä kohta, joka vastustaa Lönnrot'in arvelua, nimittäin runoissamme tavattavat monet yhtäläisyydet vanhan skandinavilaisen runouden kanssa, sillä ne edellyttävät pitkällistä ja alin-omaista seurustelua molempien kansain välillä. Mutta tämmöiseen ei ollut Vienan suulla mitään tilaisuutta. Ensimmäinen sinne osannut Skandinavi oli Othar, Englannin kuninkaan Alfredin aikana, siis yhdeksännen ja kymmenennen vuosisadan rajalla. Lähinnä seuraavallakin ajalla näkyvät tämmöiset retket oudoille Pohjan perille olleen sangen harvinaiset. Joka kerta esim. kun kuuluisa viikingi Orvar Odd jossain maassa ilmaisi nimensä, kysyttiin häneltä aina ihmetellen: "Sinäkö olet se Orvar Odd, joka Bjarman maalla olet käynyt?"[1224] Matkustus Vienan suulle siihen aikaan nähtävästi katsottiin yhtä suureksi urhotyöksi, kuin meidän päivinämme Nordenskiöldin purjehdus Aasian ympäri. Eivätpä näy Skandinavein käynnit Permassa myöhempinäkään aikoina koskaan tulleen kovin tavallisiksi; muuten ei olisi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus (n. 1200) voinut siihen asettaa Geruthus'en valtakuntaa s.o. Tuonelaa. Onko siis millään tavoin mahdollista, että Skandinavit noilla harvoilla retkillään Vienan suulle, joilla kaupankäynti ja tappelut kyllä täyttivät enimmän ajan, olisivat kerjinneet opettaa Suomalaisille niin suuren osan taruistansa, vieläpä runouden ja runomitan alkeetkin, niinkuin Ahlqvist selittää? Toinen yhtä painava historiallinen vastasyy on sekin että Syrjääneillä, Permalaisilla ja Votjakeilla, joita kai myös Bjarmeihin on lupa lukea (jos eivät lienekin oikeat ja ainoat), ei ole Kalevalan lauluista mitään tietoa, eikä sen taru-aineksista niinkään paljon kuin muutamilla muilla suomensukuisilla kansoilla. Kuinka voisi olla mahdollista, että he, aivan likellä niin mahtavaa runolähdettä asuen, eivät olisi siitä ammentaneet edes tippaakaan omaksi tarpeeksi?
Jättäen Vienan päälliset vedet voimme siis täydellä omantunnon rauhalla siirtyä kappaleen lännemmäksi, Venäjän Karjalaan, jota jo Lönnrot'inkin yllämainittu lause samassa viittaa. Tämän maakunnan yleinen maine runojen säilymispaikkana näkyykin antavan suuren tuen sille arvelulle, että se samassa olisi niiden alkuperäinen synnyinpaikka. Mutta tarkemmin tutkistellen huomaamme pian, ettei runo suinkaan rehoita koko Venäjän Karjalassa.[1225] Aunuksen läänin keski-osassa, Äänisjärven rantapuolella asuvilla Vepsäläisillä on tuskin mitään jälkeäkään siitä.[1226] Hyvin vaillinainen ja ainoasti Suomen rajaa lähimpiin pitäjiin rajoittuva on se myös saman läänin läntisessä osassa Laatokan puolella asuvissa Liiviläisissä, jotka ovat karjalais-vepsäläistä sekakansaa. Paljoa runsaampana se jo ilmautuu Aunuksen pohjois-osan varsinaisissa Karjalaisissa, mutta niissäkin ainoasti Himolan ja Repolan pitäjissä, jotka ovat Suomen lähimmät naapurit, ynnä muutamissa pohjoisemmissa kylissä Vienan läänin rajalla, jotka tiettävästi ovat saaneet runonsa viimeinmainitusta seudusta. Enimmälle osalle Aunuksen läänin Karjalaisistakin on runolaulu vielä oudompi kuin Vepsäläisille. Vasta Vienan läänin luoteiskulmalla runo-ala laajenee paljoa leveämmäksi itäänpäin; tässä runontaito on yleinen jokapaikassa ja runot itse verrattomasti täydellisemmät kuin etelässä.
Siinäkös se sitten viimein olisi löydetty tuo paljon kehuttu runola, josta laulu on levinnyt sekä länttä että etelääkin kohti? Semmoinen näkyy olevan ainakin muutamien runonlaulajien oma arvelu asiasta. Yksi näillä seuduilla joskus tavattava runo alkaa tällä tavoin:
Missä syntyi virren synty,
Sanan sepp' on maalle saanut?
ja vastaa siihen itse:
Tuolla syntyi virren synty,
Syntyi syämellä Venäjän,
Kahen Karjalan välillä,
Kahen riikin riitamaalla.[1227]
Paha kyllä täytyy kuitenkin arkipäiväisen tutkimuksen tässä, niinkuin monessa muussakin tapauksessa, armottomasti reväistä rikki runollisen mielenkuvituksen kutomukset.
Ensiksikin on näet tämä seutu pohjoisen asemansa tähden melkein yhtä suuressa ristiriitaisuudessa Kalevalan luonnonkuvausten kanssa kuin Vienan rannat. Ja toiseksi ei olekaan tämä Pohjan perän sopukka vielä ollutkaan kovin kauan ihmis-olentoin asuntona. Keskipuolella 16:tta vuosisataa vasta saivat Satakunnan, Hämeen ja Savon pohjoislatvat sekä Kajaanin kulma vakinaiset asukkaansa. V. 1500 oli silloisessa Käkisalmen läänissä[1228] venäläisten verokirjain mukaan, koko Yli-Karjala vielä melkein autio. Kaavilla ei ollut vielä yhtään taloa, Liperissä 10, Pielisjärven kaikilla rantamailla yhteensä 19. Ei siis voi ajatellakaan että noilla Maanselän karuilla itävietteillä, paljoa pohjoisempana kuin useimmat yllämainitut seudut, maassa, jota ei mikään vuoriharju suojele Jäämeren kuolettavasta viimasta, jo olisi silloin ollut mitään asutusta. Tämän itsessään jo niin luonnollisen johtopäätöksen tekee paitsi sitä myöhempi historiallinen tieto epäilemättömäksi. V. 1581 läksi Herman Klaunpoika Fleming ryöstöretkelle Venäjän puolelle. Hän kulki Savonlinnasta ensin itäänpäin kansarikkaalle Tulemajärven pogostalle Laatokan koilliskulmalla, aivan liki Suomen nykyistä rajaa. Sieltä hän aikoi kauas Pohjan perille, Jyskyjärvelle,[1229] äsken rakennettua venäläistä hakulilinnaa hävittämään. Jonkun matkaa kuljettuansa sai hän tietää, että se linna jo oli hylätty, jonka tähden hän päätti kääntää paluumatkansa suoraan Oulunjärveä kohti. Mutta kaikki asiantuntijat epäsivät häntä siitä retkestä, koska koko välitaipaleella ei sanottu olevan yhtään taloja, joista voisi saada väelle ja hevosille ravintoa.[1230] Tämä taipale epäilemättä olisi käynyt Vienan runo-alueen halki; sillä Repolan pitäjä, josta hänen myös olisi ollut mahdollinen mennä Oulunjärvelle, jos hän jo etelämpänä olisi kääntynyt tieltänsä, ei suinkaan voinut olla siihen aikaan niin autio. Muuten eivät olisi Venäläiset rauhanhieromisessa suinkaan niin itsepintaisesti pitäneet siitä kiinni. Pitkin Vienan meren länsirantaa tosin asui silloin karjalainen, nyt venäläistynyt tai sydänmaalle siirtynyt väestö; voi siis väittää, että runot mahdollisesti olivat heille tutut ja sittemmin vasta siirtyneet länteen päin. Tätä kuitenkin vastustavat kaikki laulajoilta runoin leviämisestä saadut tiedot niinkuin myös runojen keskinäinen suhde vienalaisen laulu-alueen läntisissä ja itäisemmissä osissa. Sen lisäksi on tämän laulu-alueen ja nyt venäläisen rantakaistaleen välillä sangen leveä vyöhyke karjalaista kansaa, joka ei osaa runoja. Saattaisi kyllä taas tähänkin väittää vastaan, että kenties venäläinen vaikutus siellä on saattanut omakieliset laulut ylenkatseen alaiseksi, niinkuin se tiettävästi on paikoittain tehnyt Inkerissä. Mutta löytyypä samallainen runoton Karjalaisvyöhyke myös mainitun laulualueen pohjoispuolella, missä ei ole juuri mitään venäläistä vaikutusta, eikä naapureina olevat, äärettömässä autiomaassa siellä täällä asuvat kurjat Lappalaiset suinkaan ole voineet olla haitaksi.