Sasheikka on ensimäinen stantsia Kannanlahesta Kuolaan. Edellisessä olen suomentanut stantsian "kestikivarilla", vaan ereys olisi ajatella näitä Venäjän Lapin stantsioita edes huonoimpain meidän kestikivarein kaltaisiksi. Niihin kuuluu vain hirsitupa ja lappalaiskota, muita rakennuksia ei mitään. Tuvan on kruunu rakentanut matkustavia varten ja siinä löytyy takka oven suussa, lavitsat ympäri seiniä ja pöytä; myöski samovari, "tshainikka" eli teekannu ja moniaita kuppeja on aina matkamiesten varalla. Kodassa, joka on tuvasta vähän syrjempänä, asuu kyytimiehet perheinensä; ne ovat pitkin matkaa lappalaisia. Me kävimme kaikkiaan viidessä tämmöisessä stantsiassa, nim. Sasheikassa, Jokostrovassa, Rasnjargassa, Maanselässä ja Kitsassa, vaan siellä täällä kuljimme toisten samannäköisten matkatupain sivu, joten luimme niitä yhteensä 9 eli 10. Vaikka itsessään aivan halpoja, ovat nämät matkatuvat kotain rinnalla koko palatseja, eikä niiden hyötyä voi arvata kyllin suureksi näissä äärettömissä erämaissa. Siisteyden puolesta ne eivät antaneet aihetta erityisiin muistutuksiin.
Sasheikassa oli pakko vähän viivähtää vatsan vaatimuksesta, joka päivän vaivojen perästä uhkasi jo ruveta kovin nurkuvaksi. Samovaari tietysti ensin tulelle, sitte päivällä pyydetyt harjukset pataan; ja senjälkeen aljettiin leipä- ja verivarastoamme tutkia. Öljytakkia varovasti käärittiin auki, vaan — voi sitä siivoa, missä se oli! Toinen puoli voista oli sulannut ja hataran kantensa kautta juossut ulos. No mitäpä siitä, takki sai hyvänään pitää mitä oli saanut, ja leipä, itsessäänki hyvänmakuinen, oli vain tullut rasvaisemmaksi. Matkoilla ei ruokahalu tämmöisistä pikkuseikoista katoa.
Ensi kerran eläissämme saimme täällä katsella lapinkotaa. Kyllä on kurja asunto! Se on turpeista tehty kyhäys, muodoltansa kuin ylösalas käännetty pata eli kuppi; laajuus alhaalla voipi poikkimitaten ehkä olla kaksi syltää, vaan korkeus ei ole syltääkään, että sisällä on mahoton pystössä seisoa. Oven suusta kulkee pitkin maata kodan poikki kaksi rinnakkaista hirttä lähes kyynärän verta toisistaan, ja keskellä kotaa leikkaa näitä hirsiä suorakulmaisesti kahet toiset hirret, niin että kodan "lattia" näin on jaettu yheksään eri osaan. Keskimäisessä on tulensija, jonka päällä pata riippuu; savua ja valoa varten on kodan katossa reikä. Huonekaluja ei tietysti kodassa ollut nimeksikään.
Illallisen syötyä lähettiin kohta taas matkaan, koska olimme päättäneet jos mahollista yhteen menoon kulkea Kuolaan asti. Matka kävi nyt veneellä, jota täysikasvuiset lappalaiset Mirona ja Larivon sekä joku poikanen kuljettivat. Vasemmalle kädelle länteen päin jäi Akkalan-lahti, johon Suomen rajalta tuleva Juonnijoki laskee, oikealle kädelle jonku ajan takaa aukeni Dikkeguban-lahti. Suoraan eteemme tuli yöllisen auringon valaisemat, rasvatyynet Imandran selät. Imandran eli niinkuin suomeksi enimmästi sanotaan Imantron järvi, lapiksi Auerjaur, joka on noin 400 jalkaa eli yhtä paljon kuin Oulujärvi ylempänä merenpintaa, ulottuu etelästä pohjaiseen 10 penikuormaa, vaan on keskimäärin ainoastaan 1 penik. leveä; levein selkä Einemannavuonon kohalla järven puolitiessä on Friisin mukaan vain 15 virstaa. Järven suurinta syvyyttä, jota en muista, josko me tiedustelimme, olivat lappalaiset Friisille ilmottaneet 150 jalaksi, vaan itse hän ei sano löytäneensä syvempää paikkaa kuin 66 jalkaa; vertauksen vuoksi sopii muistaa, että Pohjanlahen syvyys on 50—100 jalkaa. Järvessä löytyy tavallisia kalalajeja, niinkuin ahventa, siikaa, haukia, harjusta, j.n.e., rannoilla kasvaa vankkaa koivunsekaista petäjämetsää ja stantsiapaikoissa oli hyviä niittymaita; vaan yhtähyvin sanottiin kaikkiaan järven rannoilla asuvan ainoastaan 15 perettä, joka ei tekisi sataakaan henkeä. Kuinka luotettava tuo tieto sitte lienee ollut; ainakaan ei Akkalan lappalaiset saattaneet olla siihen luetut, sillä ne tekevät yksinään toistasataa henkeä.
Ihanat oli Imandran selät yöllisen auringon valossa, vaan järven komein puoli on kieltämättä sen itäranta, jota pitkin Umptekin jättiläistunturi kulkee, kohoten 2,500 jalan korkeuteen[4]. Vaikka vuoriharju Kannanlahen itärannalla, joka on Umptekin jatko, oli meille antanut jonkulaisen aavistuksen siitä, oli sen mahtavuus sentään suurempi kuin olimme rohjenneet ajatella. Sasheikkaan tullessamme luulimme sitä ensin pilvenjaksoksi, kun se odottamatta ilmestyi eteemme. Sen juurta peitti viheriä metsä, vaan kyljet ja harja olivat lumivalkeat ja tarjosivat auringon valossa silmälle ihania värivivahuksia. Ihmettelemättä ja ihastumatta ei voine kukaan kulkea Umptekin sivutse; tunturin mahottoman suuruuden täytyy välttämättä koskea jokaisen mieleen. Nyt oli sydänkesä, jolloin Lapinki luonto voipi ilmaista suloisuutta, vaan että Imandra ja Umptek talvellaki valtavasti vaikuttavat matkamieheen, todistaa Castrén, joka matkastaan Imandran poikki kevättalvella 1842 kirjottaa (Nordiska Resor och Forskningar, I): "Nyt olemme Imandran järvellä ja näemme suoraan edessämme selkiä, joille silmä turhaan etsii muuta rajaa kuin tummansinistä taivaanrantaa. Vasemmalle kädelle (s.o. itään päin, sillä C. matkusti Kuolasta etelään) kohoavat Umptekin jättiläistunturin epäselvät, pilventapaiset piirteet. Niin yksitoikkoinen ja järjestystä kaipaava (?) kuin tämä näkemä voipiki olla, vaikuttaa se sentään ihmeellisellä voimalla ihmismieleen. Kaiken mietiskelemisensä uhriksi ihminen on ja pysyy semmoisena, että selvemmin huomaa Luojan käden suurissa ja mahtavissa luonnoksissa, vaikka ei niiden muoto olisikaan aivan selvästi kuvattu, kuin pienihkeissä, olivatpa ne muotonsa puolesta jos kuin täydelliset. Vaan jos joku arvelisi, että luonnon, semmoisen kuin tämän, täytyy tuntua elottomalta ja rasittavasti painaa mieleen, niin ajatelkoon vain, että ilman tuulet pyyhkivät pitkin avaria ulapoita tahi että ukkonen jyrähtelee pilvenkorkuisilla tunturihuipuilla, eikä eloa kyllä puutu. Ja se joka ei tämmöistä elämää ihastele, matkustakoon täällä kauniina talviyönä, jolloin taivaalla leimuaa tähet ja pohjanpalo. Niin kauas kuin silmä eteenpäin kantaa, havaitsee joka kohalla tuota äärettömää lumimerta vähäisen liikkeen, hienon värähtelemisen, niin ihastuttavan, että koko olentosi uhkaa sulata pois sen näkemisestä. Jos taas tahtoo luoda silmänsä tunturin huippuihin, näkee niiden ympärillä liehuvan valon, joka näyttää nousevan itse tunturista niinkuin liekki tulivuorten aukosta. Valo leveää koko taivaankannelle, leimuaa jonku aikaa ja katoaa, hetken perästä uudelleen samalla tavoin noustakseen ja kadotakseen."
Meille kerrottiin, että tunturi on kahta penikuormaa leveä ja että ylhäällä sen notkelmissa löytyy kalakkaita järviä.
Imandran länsirannalla kulkee myöski tunturijakso, tosin ei Umptekin veroinen, vaan sangen komea seki. Sen etelä-osan nimi on Tshunatunder, pohjoisen Monshetunder.
Jokostrovaan, ensimäiseen kyytipaikkaan Sasheikasta, joka samoin kuin toinenki Rasnjarg on järven länsirannalla, tultiin sydänyön jälkeen. Väli tekee sinne 3 penik. Emäntänä Jokostrovassa oli karjalaisnainen, että siinä tunnettiin olevansa kuin kotona, kun taas saatettiin ihmisten kanssa puhua — sillä saattajat Sasheikasta eivät suomea osanneet — ja tee, jota samovaarin puutteessa juotiin kauhean suuresta kahvipannusta, maistui kenties juuri tuon kotoisuudentunteen tähen erittäin hyvälle. Jokostrovasta jatkettiin sitte heti matkaa Mogilnii ostrovan sivu, jossa on hautauspaikka, ylöspäin Imandraa Rasnjargaan, johon tulee 5 penik. Sinne saavuttiin maanantai-aamuna klo 10—11 epp. Matkalla itsekuki muutamia tiimoja nukuimme, kun edellisellä taipaleella ei nukkumisesta ollut tullut paljon taikaa. Rasnjarg, venäjäksi Ras navolok, merkitsee Ruohonientä ja se on sangen sievä paikka pohjoispuolella pientä lahelmaa; siinä kasvaa vankkaa heinikkoa, josta se on nimensäki saanut (lapin ras on germanilainen gras, gräs), vaan josta ainoastaan muutamille lampaille on hyötyä, sillä lappalaiset eivät lehmiä pidä. Taival Rasnjargista eteenpäin Maanselkään on 3 1/2 penik. ja kun sitä oli kuljettu noin 1 1/2 penik. tultiin Imandran pohjoispäähän. Silloin viimein alkoi Umptek jäädä taaksemme, vaikka aamusta saakka myötäänsä olimme luulleet sen pään kohalle ennättävämme.
Sydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan,
Imandran pohjoisrannalta oli noustava jyrkän ja korkean törmän päälle ja sitte astuttava joku 4 virstaa, niin tultiin Pieresjärven rantaan. Tämä järvi, 12 virstaa pitkä, kulkee luoteesta itä-etelään ja juoksee Imandraan; sen rannoilla sanottiin 2 perettä asuvan. Tuskin olimme valkamopaikkaan saapuneet, niin laskee siihen pohjasta päin tuleva vene, jossa oli tusinamäärä jäämereltä palaavia kuusamolaisia; heti tehtiin kyytimiesten vaihto ja hyvää myötäistä laskettiin sitte purjeessa tuliain veneellä Pieresjärven poikki. Sen pohjaisesta perukasta oli taas virstan verta maataivalta Kuollejauriin, ja tämä taival, joka on hyvin alhaista maata, on vedenjakaja Vienan ja jäämeren välillä; sillä Kuollejaurista eli Kuolajärvestä vesi juoksee pohjaiseen, Kuolanvuonoon. Kun Kuolajärveä oli kuljettu 3—4 virstaa, oltiin Maanselän (Maa-sesiidin eli Maasel-siidin) stantsiassa.
Maanselkä ei ollut kummempi muitakaan kyydinvaihtopaikkoja, jollei nimensä puolesta, joka kuuluu suomalaiselta, vaan se pysynee kuitenki erityisestä syystä kauvemmin mielessämme kuin toiset. Siinä nimittäin ensi kerran näimme sydänyön auringon. Jo parina kolmena edellisenä yönä olimme sitä tähystelleet, vaan niin hyvin Knäsjässä kuin Kannanlahessa ja Imandralla oli suoraan pohjaiseen meistä sattunut korkeoita vaaroja, joitten taa se hetkeksi oli piiloutunut. Kun nyt Maanselässä, johon hiljan illalla tultiin, oli päätetty muutamia tiimoja levähellä, oli asia tietysti taas mielessä ja myötäänsä pistäyttiin tuvan ulkopuolella katsomassa — sillä tuvan akkunat olivat etelään ja itään päin. Stantsia on Kuolajärven itärannalla, joka sillä kohalla kulkee luoteista suuntaa; ranta kohoaa loivasti vaan yhtämittaa vedestä, ensin nurmikkokenttänä, sitte männikkökankaana. Sydänyön lähetessä oli aurinko tuon kankaan tasalla; vasemmalle siitä oli etäinen vaara korkeammalla aurinkoa ja oikealle käsin maa myöski tasaisesti nousi ylemmäksi sitä kohtaa, jossa aurinko oli. Jo koski päivän ruhtinas alasyrjällään metsän laitaan, vieläpä aleni petäjien latvain taa, jotka kiiltelivät kuin ilmitulessa; maassa ei enään näkynyt varjoa, ainoastaan tuvan katto, jolla vuorotellen kävimme, oli valaistu, ja kumppalini jo väittivät, että nytki olimme pettyneet. Vaan petäjien latvoja alemmaksi aurinko, joka kaiken aikaa selvästi näkyi, ei alennut, vaikka maa pohjassa, niinkuin sanoin, hiljaisesti kohosi idän puoleen; ja vähitellen valo alkoi yhä kirkastua, siirtyi katolta tuvan ovelle ja viimein maahan, ja kun ero tuli metsän ja tuon loistavan taivaankappaleen välillä, ei enään ollut epäilykselle sijaa. Voitollisesti päivän — taikka paremmin sanoen yön — ruhtinas oli taistelusta päässyt.
Tämä oli yöllä heinäkuun 10 ja 11 pp:n välillä. Silloin oli jo kolme viikkoa kulunut siitä kun aurinko oli ylimmällään. Kun seuraavina öinä saatoimme sitä sopivammilta paikoilta katsella, oli se noin kolme kertaa oman korkeutensa ylempänä ilmanrantaa. Viime päivinä heinäkuuta se jäämeren rannalla jo painuu meren taa; yöllä vasten 5 p:ää elok., kun olin Porsangerin vuonon suulla, se jo laski 20 minuutia vaille 11.
Heikompi valo auringolla kyllä on sydänyöllä kuin päivällä, vaan ei sitä kohti sentään kärsi katsoa ja varjon se heittää kuin muulloinki; sen väri ei ole tulipunainen, vaan kullankiiltävä kuin ainaki.
Saadaksemme levon aikana sääskiltä rauhaa, joita hyrisi sisällä huoneessaki, yritimme täällä keinoa, jota olimme kuulleet hyväksi kehuttavan. Takkaan, jossa itse olimme illalliseksi kalamme keittäneet, tehtiin aika tulennos katajan-oksista, "pelti vedettiin kiinni" s.t.s. savupiipun suuhun tuvan katolla pantiin turve, ja huone täytettiin savulla. Savua kyllä itikat ainaki osaksi lähtivät pakoon, vaan kovin hyvästi yrityksemme ei sentään onnistunut. Äkkinäisinä savuun emme näet voineet ruveta maata, ennenkuin se oli taas ajettu huoneesta pois, ja sitä tehessä nuo kutsumattomat pikku vieraat uudelleen ilmestyivät sisälle; ne olivat pääsemättömiä.
Parin kolmen tiiman riittämättömän unen perästä oltiin tiistaina 11 p. heinäk. varhain aamusta taas matkassa Maanselästä Kitsaan, jota väliä tulee 5 penik. Ensin kuljettiin joku penikuorma Kuolajärveä, sitte käveltiin 4 virstaa Pulujaurin rantaan, sitte purjehittiin tämän kapean, vaan penikuormaa pitkän järven poikki, jolloin muutamassa kohti tunturin laidasta äkkiä puhaltava vihuri oli veneemme kaataa; kuljettiin taas 4 virstaa Murdjaurin rantaan ja sitä pitkin sitte veneellä 15 virstaa sekä lopuksi vielä 5 virstaa taivalta ja 2 virstaa veneellä. Kuollejaur on 15 virstaa pitkä ja sen rannoilla sanottiin 4 perettä asuvan, Maanselän stantsiasta oli hyvin kaunis katsella sen tyyntä vedenpintaa, vihantoja rantoja ja sinertäviä tuntureita niiden takana: etäisimpänä itä-etelässä päin Umptek, vähän lähempänä etelän ja lännen välissä Monshetunder ja järven länsipuolella Namges-tunturi. Luoteisrannalla oli Koado-aiventsh, venäjäksi "vishoova tundra", jonka jatkona pohjaan päin Poatsoaivon eli Porovaaran pitäisi Friisin kartan mukaan olla. Pulujaurin eli Puloseron länsirannalla oli lapinkotia ainaki kahessa kohti ja sen pohjoispäässä matkatupa, josta seuraamme yhtyi kymmenkunta karjalaista, jotka olivat matkalla helmien eli simpsukkain hakuun Kitsaan. Perille tullessamme oli 6—7 aika illalla.
Maanselän lappalaisia, jotka talvella asuvat pokostassa eli kylässä penikuorman verta itäänpäin Kuollejaurista, arvelee Castrén enemmän karjalais- kuin lappalaissukuisiksi, mainiten että heillä on pitkä vartalo, puhas muoto eikä se hieno, kimeä ääni, josta lappalaisen heti tuntee, vaan karkea baasi. Samaa mielipidettä on Friis kertoen hänki saaneensa pitkiä miehiä kyytiin. Meille ei sattunut sama onni, päinvastoin kolmesta saattajastamme kaksi oli erinomaisen pienikasvuista ja kimeä-äänistä; vaan jotain suomalaisen tapaista arvelimme meki heissä huomaavamme, Kun nimittäin tultiin Kuolajärven pohjoisrantaan, sanoin kumppaneilleni, että ajan voittamiseksi itsekuki ottaisimme jonku osan matkakapineistamme selkään, niin ei saattajaimme tarvitsisi niitä sitoa kantimiinsa kiinni, joka aina viepi kappaleen aikaa, vaan voisivat jälille jääpiä kaluja irraltaan kantaa. Saatuani myöntävän vastauksen viskasin laukkuni selkään, hyppäsin maalle ja lähin astumaan. Äkkinäisenä kantamiseen, muutenki väsyneenä ja kun oli helteinen aamupäivä, tulin jotenki palavissa päin Pulujärven rantaan, jossa ennen toisten tuloa kiirehin uimaan. Vaan harmini ja kummastukseni oli suuri, kun saattajien perille tullessa huomasin, että he sitteki olivat tarkasti kantimiinsa sitoneet vähäiset kannettavansa; niin ei yhelle ollut jäänyt muuta kuin minun palttooni, vaan seki oli huolellisesti köytetty kiinni. Vastaiseksi päätin kyllä olla kantajan virkaan turhanpäiväisesti rupeamatta; vaan tuo tapaus mielestäni osottaa saattajissamme tarkkuutta, jota pikemmin olisi odottanut suomalaiselta kuin lappalaiselta.
Kitsassa oli vähän puhe yöksi jäämisestä, koska kolmen päivän ja kahen yön melkein yhtämittaisen matkustuksen perästä ruumista tahtoi vähän väsyttää ja tulevalla taipaleella lisäksi oli kolmatta penikuormaa kävelymatkaa. Vaan kun kuulimme, että karjalaiset suurin osa jäisivät tähän, ja arvelimme, että heillä oli yhtä suuri oikeus tupaan kuin meilläki, päätimme jatkaa matkaa Kuolaan asti, koska pelkäsimme, että puolelletoista kymmenelle hengelle tupa olisi liian ahas. Niin illastettua ruvettiin kymmenmiehisenä joukkona — sillä pari karjalaistaki teki meille seuraa painamaan taipaleelle yön selkään. Ensin oli 18 virstaa jalkamatkaa astuttava, joka kului verrattain hopusti ja helposti, kun alkutaipaleella kerran oli Ovetskin vaaran eli Lambasvarren yli päästy; tie oli hyvä, ilma siksi viileä, ettei kävellessä lämmin tullut, yö kaunis, jopa ihana — päivä paistoi kaiken aikaa pilvettömältä taivaalta — eikä sääskistäkään paljoa tiennyt, kunhan myötäänsä matkassa oli ja koivunlehvillä huiski korviansa. Kantajat vain niinkuin tavallisesti eivät oikein tahtoneet perässä pysyä. Vaan kun taas tultiin Kuolajoelle, paikkaan jota Friis kutsun Soangaksi, ja lähettiin jokea laskemaan alas 15 virstaa, alkoi tuskallinen matka. Vene oli niin pieni, että ainoastaan kyykyllämme, polvet koukussa, siihen kaikki mahuttiin, ja valkamopaikasta asti teki meille lukematon joukko sääskiä seuraa, että olimme kokonaan niiden peitossa. Niin epämukava ja tukala kuin asento veneessä oliki, pakotti väsymys kuitenki tuo tuostaki silmämme väkisin umpeen, vaan kun nukahtaissa lehvien huiske loppui, eivät sääsket jättäneet tilaisuutta käyttämättä ja niiden pistoksesta heti heräsi. Tämä oli tukalin taival koko kesäreissullani, eikä siitä tahtonut loppua tulla koskaan, kun joen virtavuus oli sangen heikko ja veneemme oli isossa lastissa. Kolmisen tiimaa piinamme varmaanki kesti. Vaan ikuista ei ole mailmassa mikään, ja niin veneemmeki vihoin viimein laskettiin joen länsirantaan, josta kovien koskien tähen oli neljänneksen verta jalkamatkaa kaupunkiin. Klo 1/2 6 aamulla 12 p. heinäk. seisoimme Suolavarekan korkealla, luoteeseen päin melkein pystyjyrkällä mäentörmällä ja näimme allamme sen tasaisen ruohoniemen, joka syntyy Kuola- ja Tuulomajokien yhtymisestä ja jonka päähän Kuolan kaupunki on rakennettu.
Muuan sana Venäjän lappalaisista.
Ne lappalaiset, jotka Kannanlahen ja Kuolan välillä tapasimme — ensimäiset eläissämme — herättivät monessa suhteessa huomioamme. Kasvultansa kaikki olivat pienempiä kuin meikäläiset ja ruumiinrakennukseltaan heikommannäköisiä; jollakulla harvalla oli vähän vankemmat hartiot, vaan toiset taas olivat hentoja kuin puolikasvuiset pojat. Ääni oli kaikilla hieno, vaan muutamilla ihmeellisesti kimeä, melkein kuin pikku lapsella. Mikä sentään kaikkein enimmän pisti silmään, oli se erinomainen elollisuus ja kielevyys, jota useimmat osottivat. Karjalaiset eroavat tässä suhteessa huomattavalla tavalla meikäläisistä, vaan heidän ilomielisyytensä ei ollut mitään näitten lappalaisten rinnalla: ne pyörivät kuin väkkärät joka suunnalla ja kun kuuli heidän vikkelää, lakkaamatonta puhelemistansa, joutui visertelevä varpus-parvi ehottomasti mieleen.
Esikuvaksi lappalaisten luonteesta ylimalkaan eivät puheena olevat lappalaiset kuitenkaan kelpaa, pikemmin ne siinä suhteessa ovat jonakuna poikkeuksena pidettävät. Jo koltat eli ne kreikanuskoiset lappalaiset, jotka asuvat Kuolasta Ruijan rajalle, tuntuvat paljo vakavammilta käytöksessään, ja varsinki on erotus huomattava, jos ensimainittuja verrataan lutherin-uskoisiin niin Ruijan kuin Venäjän lappalaisiin. Näitten hiljaista arvelevaisuutta tuskin merkiksikään tapaa ensimainituissa. Syynä siihen on epäilemättä, mitä jo Castrén mainitsee, että Kuolan ja Kannanlahen väliset lappalaiset ovat asuneet sillä valtatiellä, jota venäläiset ahkeraan kulkevat, ja ovat näitä ottaneet oppi-isiksensä. He ovat isosti jäljitelleet näitä tapojen, puvun, huvitusten, y.m. puolesta ja niin on heidän luonteensaki vähitellen muuttunut.
Mitä kieleen tulee, tuntuivat puheen-alaiset lappalaiset kaikki hyvästi osaavan venäjää; vaan keskenään he aina puhuivat lappia, joka Friisin mukaan sentään on isosti venäjänsekaista. Mistä he puhuivat, sitä emme kuitenkaan voineet ymmärtää, koska lapin kieli, vaikka aikojen alussa lieneeki ollut samaa alkujuurta kuin suomi, vähitellen on muuttunut kovin erilaiseksi. Vähäiset keskustelumme saattajaimme kanssa kävivät sentähen venäjäksi, ja tätä kieltä karjalaisetki puheessaan heidän kanssa käyttivät. Tosiaan omituista, että alkuaan saman kansan jälkeläiset eivät voi tulla toimeen kummallakaan omalla kielellänsä, vaan ovat pakotetut turvaamaan kolmanteen ventovieraaseen kieleen.
Kenties lukiaa huvittaa kuulla muutamia lapin sanoja; niistähän voipi hiukka huomata, missä määrin lappi on suomen kaltaista. Suolajärvellä kulkiessamme kirjotin seuraavat sanat muistokirjaani: Uiv, pää, tshelm, silmä, njelm, suu, njin, nenä, kainel, kainalo, raind, rinta, tshouvi, vatsa, seam, parta, vuopt, tukka, keät, käsi, julg, jalka, surm, sormi, könds, kynsi, jook, joki, tshats, vesi, jaur, järvi, murd, metsä, pets, mänty, kuus, kuusi, suikki, koivu, kiedik, kivi, rint, ranta, kuusk, koski, neip, veitsi, kapper, lakki, porjas, purje, varre, vaara, tunder, tunturi, jägel, jäkälä, suolo, saari (salo). Petsamon ja Norjan rajan välillä taas muutamalta lutherilaiselta Venäjän lappalaiselta sain m.m. seur. sanat kirjaani: Oaivi, pää (suomen aivo), njunni, nenä, njälmi, suu, seämu, parta, kiät, käsi, sorina, sormi, jäälgi, jalka, räddi, rinta, tshövji, vatsa, peätsi, petäjä, puossa, mänty, kuossa, kuusi, soakki, koivu, mear, meri, tshätshi, vesi, paarru, aalto, njarg, niemi. Niinkuin näkyy, ovat useat sanat suomentapaisia, vaikka toiset taas aivan outoja. Varmimmasti voipi ehkä kielten sukulaisuuden perille päästä laskusanoista, jotka kymmeneen asti olivat Kuolan puolella: uht, kuht (köht), kolm, njil, vit, kuut, tshitshme, kahtse, uhtse, loatj, ja likempänä Vesisaarta: ouhte, köuht, kolm, njeljä, vit, kut, tshietshm, käuhtsi, ouhtsi, logi. Ainoa lause, jonka luulimme ymmärtäneemme, oli air murtek, jonka eräs soutaja lausui, kun airo taittui, ja jonka arvelimme merkitsevän: airo murtui.
Vaan niin paljo kuin Kuolan-Kannanlahen lappalaiset vierasten kansallisuutten, venäläisten ja karjalaisten, vaikutuksesta ovatki muista lappalaisista muuttuneet, on kuitenki heitä tavatessa helppo arvata, minkä kansan jäseniä he ovat. Kasvun pienuus, voimien heikkous, hieno ääni ja parran harvuus eli puute ilmaisevat muukalaiselle heti, että hän heissä näkee edustajia pohjoisimman Europan alku-asukkaista. Venäläisiksi tai karjalaisiksi hän ei heitä voi luulla, vaikka kuulisiki heidän vain puhuvan venäjätä.
Etevässä teoksessaan "En sommer i Finmarken, russisk Lapland og Nordkarelen" kertoo Friis venäjän lappalaisten elämästä seuraavalla tavalla:
"Ei yksikään kreikan-uskoinen venäjän lappalainen enään ole paimentolainen siinä merkityksessä, että asuisi teltassa, eläisi porokarjastaan ja alituisesti kiertelisi sen kanssa paikasta paikkaan. He asuvat kaikki joko hirsituvissa tai turvekodissa. Yhtähyvin jokainen perhe vaihtaa olinpaikkaa 3—4 kertaa vuodessa. Keväällä nimittäin kaikki lappalaiset siirtyvät talvipaikastaan kevätpaikkaan jonku pienemmän järven rantaan, jossa on hyvä tilaisuus kalan ja linnun pyyntiin. Moniaat kulkevat myöski meren rantaan, venäläisten ja karjalaisten kanssa ottamaan osaa suuriin rannikkokalastuksiin. Kesempänä, noin Pietarinpäivän aikana (11 p. heinäk.), muutetaan suurempain järvien eli jokien luo, harjottamaan järvi- ja jokikalastusta verkoilla, nuotilla, reivillä ja tokeilla. Elokuulla siirrytään syyspaikkoihin, joissa paitsi kalaa myöski pyydetään lintuja, poroja, kärppiä, oravia, saukkoja ja karhuja. Viimein joulun lähetessä muutetaan takaisin talvipaikkoihin, missä asutaan likekkäin pienissä maakylissä, Nuo eri kalastus- ja metsästyspaikat ovat ammoisista ajoista jaetut sukujen kesken ja kulkevat perheissä perintönä. Talvi-asuinpaikkoja kutsutaan pokostoiksi, ja kussaki pokostassa löytyy 6, 10, jopa 20:ki tupaa, jotka milloin seisovat tiheässä ryhmässä, milloin ovat hajallansa ilman järjestystä. Kuhunki tupaan kuuluu taas yksi eli useampi aitta, jossa ruokatavaroita, nahkoja, y.m. säilytetään. Jokaisessa pokostassa on pieni kirkko, rakettu tavallansa kahteen osaan; toisen osan katto on vähän korkeampi kuin toisen, niin että se nähtävästi nousee alempaa kattoa ylemmäksi. Tornia ei löydy; ainoastaan paljas risti on pantu korkeamman katon harjalle. Sisällä on kirkko aukolla varustetun seinän kautta jaettu kahteen huoneeseen; peremmäisessä seisoo alttari, ja yltympäri seinille, varsinki etuhuoneeseen, on ripustettu pyhimysten kuvia. Niiden eteen on lattialle asetettu monihaaraisia puisia kynttiläjalkoja ja katosta ripustettu lamppuja, joita usein on koristettu erivärisillä linnunmunilla. Itse kuorissa riippuu kirjavia nenäliinoja, nauhoja eli muita kaluja, joita lappalaiset ovat pyhimyksilleen lahjottaneet, saadakseen heiltä apua taudissa eli muussa pahassa.
"Pokostat eli maakylät eivät kovin monta vuotta ole samalla paikalla. 10—15 vuoden perästä, kun nimittäin ei enään ole runsaasti jäkälää poroille eikä kyllin polttopuuta likellä, muutetaan koko kylä toiseen mukavampaan paikkaan. Pokostat voivat siis olla pitemmän eli lyhemmän, usein monen penikuorman, matkan päässä pääkirkosta, jonka luona pappi asuu. Kun uuteen paikkaan on muutettava, hajotetaan kirkko ensin ja siirretään sekä pystytetään yhistynein voimin uudelle paikalle, jossa se sijotetaan vähän ulommaksi kylästä, valkianvaaran tähen. Kirkon siirron jälkeen kukin perhe sitte muuttaa asuintupansa ja aittansa ja rakentaa ne uudelleen, mihin soveliaimmaksi näkee. Kun muutto on tehty, pidetään jumalanpalvelus, jos pappi sattuu paikalle eli lähisyyteen. Kirkko vihitään uudestaan, jonka jälkeen sekä se itse että ympäristö ja talot siunataan priiskotusvedellä."
II.
Ryssän ranta.
Kuola.
Ryssän rannaksi kutsuvat suomalaiset Kurjasta itään päin tulevaa venäjänpuolista jäämeren rannikkoa. Se on meillä enimmästi tunnettu Muurmannin rannan nimellä, vaan tätä nimeä pohjanpuoliset suomalaiset eivät käytä, jos edes tuntevatkaan. Itsessään sana "ryssänranta" on jotenki epämääräinen, niin että se voisi merkitä vaikka koko Venäjän alle kuuluvaa rantamaata Ruijasta Behringin salmeen saakka; vaan niin laajaa merkitystä ei sanalle vielä anneta. Kun suomalaiset puhuvat ryssän rannasta, tarkottavat he ainoastaan sitä osaa venäjän jäämerenrannikosta, jossa he itse käyvät kalastamassa, t.s. rantamaata Kuolasta Ruijaan; ja siinä merkityksessä meki sanaa käytämme tässä. Muurmannin rannalla on nykyään laajempi merkitys, sillä se ulottuu vielä Kuolasta itäänpäin noin 30 penik. Svjätoi nosiin eli Pyhään niemeen, jonka tienoilta Lapin niemimaan ranta kääntyy etelää kohti Wienanmereen päin; ja sen mukaan kuin suomalaisten kalastus ja asutus siirtyy idemmäksi, tulee arvaten nimitys ryssänrantaki siirtymään, niin että se kerran on ulottuva yhtä kauvas kuin nykyään Muurmannin ranta. Vaan tällä hetkellä ryssän ranta jo päättyy Kuolan vuonoon.
Kuola eli niinkuin siellä puolen suomalaisten kesken enimmästi sanotaan, Kuolla on ainoa kaupunki ei ainoastaan Muurmannin rannalla, vaan koko venäläisellä jäämerenrannikolla Siperiaan asti. Saattaisi ajatella, että jäämeren ja Kuolan suhteen ehkä soveltuisi vanha lauseparsi "unum, sed leonem", ja että Kuola siis olisi jommoinenki kylä; vaan niin ei ole asianlaita. Se päinvastoin tuskin on Kannanlahtea kummempi. Syy tähän on varsin selvä, kun tuntee kaupungin aseman ja niitä oloja, joissa se elää. Ylimaasta äärettömän harvalla asutuksellaan ei kaupungin kauppaliikkeelle voi olla mainittavaa tukea, ja mitä näitten seutujen etevimpään ansiolähteeseen, merikalastukseen, tulee, niin kaupungin asemapaikka on sen suhteen niin sopimaton kuin suinki, kun se on kuutta penikuormaa pitkän, kaitaisen vuonon pohjassa, jota tietysti on hyvin hankala purjehtia ja joka lisäksi kahen penikuorman päähän perukastaan jäätyy. Nämät seikat ovat estäneet ja tulevat arvaten aina estämään Kuolaa pääsemästä mihinkään varsinaiseen kukoistukseen; Ainoa tehokas keino paremman tulevaisuuden saamiseksi olisi epäilemättä Friisin arvelun mukaan kaupungin siirtäminen johonki sopivaan paikkaan aivan valtameren partaalle, jossa kalastusta voitaisiin voimallisemmin harjottaa.
Kuola ei ole mikään vasta perustettu kaupunki; sitä saattaa lukea 300 vuoden ikäiseksi. Sen ensi alkuna oli luostari, joka norjalaisten lähetten mukaan olisi ollut olemassa jo v. 1475, vaan jonka Solovetsin luostarikirjat kertovat lappalaisten kääntäjän, erään munkin Feodoritin, rakentamaksi vasta keskipaikoilla 1500-lukua. Jos jälkimäisessä ilmotuksessa on perää, näyttää paikka ensi aluksi verraten rivakasti lähteneen kasvamaan, siitä päättäen että jo v. 1582 eräs vojevoda eli sotapäällikkö lähetettiin sinne järjestyksen pitäjäksi, ja että kymmenkunta vuotta myöhemmin kaksi sotaretkeä Suomen puolelta tehtiin sinne asti. Paikan merkitys näkyy siitäki että Norjan veronkanto itäpuolelta Kuolaa alusta 1600-lukua loppui (1613). Vaan jos kaupungin alkua täten täytyy sanoa siksiki loistavaksi, ei sen myöhemmästä elämästä voi samaa kehuvaa arvostelua antaa. V. 1802 ei siinä ollut kuin 158 taloa ja 892 asukasta, v. 1826 ainoastaan 715 asukasta; sillä välin oli näet englantilaiset kaupunkia pommittaneet ja osaksi hävittäneet v. 1809. Mihin väkilukuun kaupunki oli jaksanut nousta ennen itämaan sotaa 1854, en voi sanoa, vaan mainittuna vuonna englantilaiset toistamiseen sitä pommittivat ja hävittivät sen kokonaan. Friisin käydessä 1867 oli kaupungissa vain 80 taloa ja noin 500 asukasta.
Kuola on, niinkuin mainitsin, rakettu Suolavarekan juurelta pohjoisluodetta kohti pistävän niemen päähän, pääosa pitkin Kuolajoen vartta, vähempi osa pitkin Tuulomaa. Edellisessä osassa on kaksi pääkatua, rantakatu ja yhtä suuntaa sen kanssa vähän ylempänä kulkeva toinen katu; niitä yhistää 4—5 poikkikatua. Tuulomanpuolisessa kaup. osassa ei varsinaista katua ole. Mainitut pääkadut kulkevat itä-etelästä luoteeseen; niiden keskimatkalla on äärettömän suuri tori, ja keskellä sitä taas suuri kirkko. Kirkkokorttelia ympäröipi, paitsi joen puolelta, vieläki nähtävät, vaikka osittain alasvyöryneet, syvät vallihaudat, ja luultavasti tällä paikalla seisoi se torneilla varustettu puulinnotus eli "ostrogi", jonka Pietari Suuri 1704 Kuolan turvaksi rakensi. Kaupungin rannassa seisoi 6—7 makasiinia ja pari jahtia oli niiden lähellä ankkurissa. Pieni saari on kaupungin edustalla Kuolajoessa, jossa kaupunkilaisten kirkkomaa on. Siihen voipi hieman eli matalan veden aikana kulkea kuivin jaloin, ja ennen aikaan se onki ollut pieni niemi, josta Kuola on venäjäksi saanut nimen Malmiis, pikkuniemi.
Kaduista puhuessani en voi olla mainitsematta, että niiden suhteen ei ollut tehty minkäänlaista tasotustyötä, joten ne olivat hyvin alkuperäisen näköisiä. Isoja kuoppia ja korkeoita, ruohoisia multaläjiä oli tuhkatiheässä, siellä täällä myöski syviä ojia, joitten yli joskus lautalava oli sillaksi pantu. Kantakadun itäpuolessa oli keskellä katua entisen tuvan jäännökset, joita ei ollut joudettu siirtää pois, vaikka jo näyttivät vuosikausia paikallaan maanneen. Että kadut kasvoivat ruohoa, lienee tarpeeton sanoa, ja siihen katsoen oli kyllä luonnollista, niin oudolta kuin se ensin tuntuiki, että päähenkilö, minkä Kuolan kaduilla tapasimme, oli muuan vankannäköinen sonni, joka käytti katuja laitumena, joskus pari lehmää seurassansa. Merkillisempää sen sijaan oli, että havaitsimme 3—4 katulyhtyä.
Kaupungin rakennukset eivät ansaitse mainitsemista; kuitenki kauppamiesten talot rantakadulla olivat sekä suurempia että laudotetuita ja — joskin moniaat hyvin mauttomasti — maalatulta, joten ne ulkoapäin ilmaisivat jonkulaista varallisuutta. Kauppiaita ilmotettiin kaupungissa olevan kuusi: Hohlova, Serebtsova, Basarnoi, Hipaakkina, Hartsova ja Malistova, niinkuin nimet kuuluivat kaupungin suomalaisten suussa. Basarnoista mainittiin erittäin, että hän piti hevosta — asia, joka kyllä sietiki mainitsemista, koska tämä hevonen oli ainoa koko kaupungissa. Malistovalla taas oli neljä poroa; muilla kaupunkilaisilla ei yhtään (?).
Kuolan väkiluvun muuan kauppias vakuutti nyt nousevan 700:aan henkeen. Karjaa kaupungissa sanottiin elätettävän 30—40 lehmää. Hevosten tehtävää kotitaloudessa, niinkuin veden ja halkojen vedättämistä, toimittaa koirat.
Suomalaisia oli kaupungissa 3 perettä, kaikki nykyvuosina sinne muuttaneita, ja Kuolajoen varrella jonku 3 neljänneksen päässä kaupungista asui myös yksi suomalainen, Kuusamolainen Matti Kuha perheinensä. Yhteensä oli näitten suomalaisten luku 20 henkeä. Sitäpaitsi kerrottiin Nuortijärven länsipäässä kaksi suomalaista perhettä asuvan.
Olomme Kuolassa kesti keskiviikko-aamusta 12 p. heinäk. tuorstain puolipäivään 13 p.s.k. Ainaki toinen puoli tästä ajasta oli omistettu Morfeus jumalalle, joka nyt väkipakolla peri saatavansa. Toista puolta käytimme kaupungin katselemiseen, johon tosin ei paljoa aikaa eikä vaivaa tarvittu, sekä kaikenlaisten ostosten tekoon. Pastori S. toimitti useoita virkaansa kuuluvia töitä. Majapaikassamme, joka oli muuan pikkutalo kaupungin itäpuolessa vastapäätä Kuolajoen rantaan rakennettua pientä kappelia, tultiin hyvästi toimeen: huone oli siisti, emäntä siivoluontoinen, ja ruuan puolesta saatiin mitä vaan haluttiin, kunhan ensin pantiin talon poika kaupungilta aineita ostamaan. Kielen puolesta koimme joko omin neuvoin selvitä tai käytimme tulkkina varsinki jo mainittua Kuhan Mattia, joka useat vuodet oli asuskellut Kuolan tienoilla ja siis laski venäjää kuin vettä — vaikka kohta hirveästi suomeksi murtamalla. Hän oli lyhyenlainen, vaan vankka mies, vakava käytöksessään ja hidas puheessaan, eikä suinkaan kaikessa köyhyydessänsä mikään aivan kelpaamaton Suomen edustaja kansan seassa, jota syytetään viekkaudesta ja taipuvaisuudesta pettämiseen. Kömpelyytensä kautta semmoiset luonteet useinki voivat vilkkaammassa kansassa herättää naurua, vaan lopuksi heidän suoruutensa kuitenki vaatii kunnioitusta. Matti ja hänen vaimonsa nyt vihittiin aviopariksi — jonka toimeen suhteen vaimon sanottiin osottaneen suurempaa intoa kuin Matin itse — ja useat heidän lapsensa ristittiin. Kun vaimo oli kirkkoon otettava, notkisti Mattiki kankeat polvensa lattialle, luullen asian koskevan häntäki. Vihkimistä varten asetimme morsiuspalleiksi lattialle kaksi tuolintyynyä, vaan vihittävät eivät rohjenneet niitä käyttää.
Kaupunki muuten näytti aivan kuolleelta siellä ollessamme. Kaduilla ei ollut minkäänlaista ihmisliikettä eikä rannassa tai munalla likitienoilla huomannut mitään hommaa. Miehenpuolista varsinki tuntui olevan täydellinen puute: paitsi tuota jo mainittua nelijalkaista herrasmiestä näimme kaduilla ainoastaan jonku poliisin ja pari kauppamiestä. Kaikki arvaten olivat merellä — tai kenties muutamat niitylläki. Tätä pyydän lukian panemaan mieleensä, sillä kun tullaan toiseen kaupunkiin jäämeren rannalla, Vesisaareen, saadaan nähä jotaki aivan toista.
Tuosta miesten puutteesta oli meilleki hankaluutta, vaan siitä likemmin toisessa luvussa.
Tuulomajoki.
Koska lukia ehkä on utelias kuulemaan, minkälaatuinen Tuuloman jokilaakso on, vaan me emme itse käyneet sitä lähemmältä katselemassa, tahon tähän Friisin edellämainitusta teoksesta suomentaa kertomuksen siitä matkasta minkä hän ja prof. Daa v. 1807 tekivät kappaleen matkaa ylöspäin jokea. Se kuuluu:
"Niistä kahesta joesta, joitten suu on Kuolan kaupungin kohalla, on suurempi nimeltä Tuuloma. Se juoksee Nuortijärvestä ja on vedenpaljoutensa puolesta samankokoinen kuin Alattionjoki eli 3:nnen luokan joki Norjassa. Sen nimi on lappalainen. Tulom-jok, oikeastaan Tulvom- eli Dulvom-jok, merkitsee Tulvajokea, jonka nimen se ei ilman syyttä ole saanutkaan. Se on hyvin leveä, ettei aina tiedä, pitääkö sitä kutsua joeksi vai järveksi. Laajalta sen matalat rannat peittyvät kevät- ja syystulvan alle. Eli kenties nimi, Tulvajoki, on siitä alkunsa saanut että nousuvesi vuonosta tuntuu joen ensimäiseen koskeen saakka, noin 10 virstaa merestä.
"10 p. heinäk. teimme retken ylöspäin jokea veneessä, jonka vuokrasimme isännältämme ja jota kaksi suomalaista souti, joista toinen, Isojussi, oli asunut Kuolassa monta vuotta. Matkaan lähettiin silloin, kun ullivesi vuonosta alkoi nousta jokeen eikä siis ainoastaan heikentänyt virran voimaa, vaan lisäksi usein synnytti kosteita, joissa oli myötävirta. Tuulomalla on kauniit, matalat ja metsäiset rannat. Ensimäisellä puolella penikuormalla ylöspäin koivumetsä, joka alenee vesirajaan asti, on vielä hyvin matala, melkein paljasta varvikkoa, vaan niin tiheä, että etäältä näyttää, ikäänkuin tasaisesti viettäviä törmiä peittäisi rehevin heinikko. Siellä täällä yksinäinen kuusi kohoaa varvikosta ylös. Se muistuttaa aikaisemmin kasvaneesta metsästä, jonka ihmiset ja valkia arvaten ovat hävittäneet. Sen mukaan kuta ylemmäksi tullaan, alkavat rannat vähitellen kohota ja virta tulla kovemmaksi, vaan joki on vielä noin virstaa leveä. Kuusia sekaisin mäntyjen kanssa alkaa olla tiheämmässä. Haapaki ilmestyy kolmen neljänneksen päässä, vielä 11 p. heinäk. punaisenruskeoilla lehillä, niin ikään pihlaja, raita ja leppä, ja niitten suojassa tapaa siestarpensaita niin hyvin joen törmillä, kuin kahiloita ja pajupensaita kasvavilla monilukuisilla pikkusaarilla, joissa myöski kasvoi vahvaa heinää sekä runsaasti vatukka- ja mansikkakukkia. Vaan elävää olentoa ei näkynyt ei kuulunut ainoaakaan tässä viljavassa erämaassa, ennenkuin tulimme vähän ylemmäksi, noin 8 virstaa kaupungista, jossa ensimäinen lohenpyyntipaikka on. Pyyntiä harjottaa Kuolan papin hyväksi muutamat lappalaiset, joista yksi oli todellinen rupikoltta (skurveskolt). Merkillistä kyllä emme myöskään nähneet mitään vesilintuja, vaikka jokiseutu näytti olevan etenki suorsien olopaikaksi varsin sovelias. Koko retkellä en nähnyt kuin kaksi kappaletta ja ne olivat hyvin arkoja, joka minusta tuntui varsin kummalliselta ja epäiltävältä tässä aito kreikalais-katholisessa maassa, jossa toinen puoli vuotta ollaan lihaa syömättä ja jossa metsä- ja vesilintujen luulisi saavan elää paratiisin tapaisessa rauhassa ja olevan aivan kesyjä. Siksi epäilen, että lappalaiset eivät niin tarkasti noudata paastosääntöjä linnunlihan syömisen suhteen, ja tätä epäluuloani vahvisti se seikka, että lappalaisen veneessä havaitsin pyssyn. Täällä ei sitä voinut käyttää muuhun kuin linnustamiseen, jollei sillä tarkotettu kaataa tokastansa eksynyttä poroa. Me ostimme 12 naulan lohen lappalaisilta 60 kopeekalla. Lappi joutui ihmeisiinsä kun käskin hänen itsensä ilmottaa, milloin hän oli tarpeeksi maksua saanut, ja niin rupesin laskemaan rahan toisensa perästä hänen aukinaiseen kouraansa. Niin suurta luottamusta hänen rehellisyyteensä ei luultavasti koskaan ollut hänelle osotettu. Ei hän kuitenkaan ottanut kopeekkaakaan enemmän kuin sovittu oli.
"Noin penikuorman päässä Kuolasta joki taas laajenee, että on järven kaltainen. Tiheään kuljetaan saarten sivu, jotka kasvavat vesakkoa ja erinomaista heinää. Harjanteet kahen puolen ovat matalia ja, niin kauas kuin silmä siintää, metsänkasvavia harjulleen asti, jossa ilmanrantaa vasten näkee hoikkain kuusten ja leveälatvaisten mäntyjen kilpailevan kumpi likemmäksi pilviä pääsee.
"Ei voi ollenkaan epäillä, ettei pitkin tämän suuren, komean joen varsia, jossa vain löytyy joitakuita harvoja lohenpyynnistä eläviä lappalaisia, jotka asuvat kurjimmissa, tilapäisissä turvekodissa; löytyisi monilukuisia erinomaisia asuinpaikkoja karjanhoidosta elävälle väestölle. Sikäli tosin asiantila täällä on suotuisampi kuin Teno- ja Paatsjoella. Täällä ei uutisasukkaan tarvitsisi tehä paljo työtä saadakseen niittymaata 6:lle eli 8:lle eli useammalle lehmälle. Vaan ainoastaan yhessä kohti, 16—17 virstaa ylempänä joella, näin muutamalla saarella ja samoin itärannalla merkkiä siitä, että ihmiset olivat yrittäneet saada mitään hyötyä tuosta heinän ylenpalttisesta runsaudesta. Täällä seisoi näet keskellä koivikkoa, muutamilla aukinaisilla päivillä, haasioita heinäin kuivamista varten. Arvaten heinää täällä tehtiin Kuolalaisten lehmille ja neljälle hevoselle, Kuolan kaupungin oma alue ulottuu 4 virstaa sisämaahan ja 4 virstaa ulos vuonolle päin. Koko muuta sisämaata, erinomaisilla metsästys- ja kalastuspaikoillansa pidetään lapin kansan omana.
"Tuulomajokea voidaan samoin kuin Paats- ja Tenojokia kulkea veneellä ylös suureen Nuortijärveen asti, jossa löytyy uusi lappalaiskirkko ja pappi, jonka seurakuntaan kuuluu yksistään lappalaisia, Tuuloma kuuluu olevan lohesta hyvin rikas. Varmaa on, että isäntämme 4—5 verkolla, jotka hän laski joen suuhun, kartanonsa kohalle Kuolassa, yhtenä vuorokautena sai 21 puutaa lohta. Lappalaisten ilmotusten mukaan lohi ei ainoastaan nouse Nuortijärveen, vaan kulkee edemmäksiki, ylös niitä jokia, jotka tulevat Suomen rajatuntureilta ja laskevat järveen.
"Me emme nousseet jokea kauvemmaksi kuin 2 penik. Täällä on ensimäinen kovempi koski, joka vaahoten pauhaa kivien ja kalliolohkaretten välissä. Tänne asti aneroidini ei ollut osottanut enempää kuin 12 jalan nousua. Joen leveys täällä ylhäällä on vielä 330 jalkaa. Paikan nimi on Galjebokka njarga ja se on varsin sopiva olinpaikaksi sportsmannille, joka haluaisi pyytää lohta perhosella. Kunhan säännöllinen höyrykulku tulee toimeen Vesisaaren ja Kuolan välillä, löydetään ja anastetaan kyllä tämä paikka. Nyt tässä pyytää lappi, jolla on talvimajansa Kensesjaurin rannalla, vähän idempänä Kuolaa. — — —
"Paluumatka jokea alas Kuolaan kävi hyvin joutusaan ja huokeasti, kun oli laskuveden aika ja meillä siis koko matka oli luja myötävirta."
Kuolasta Uuraan.
Lähtömme Kuolasta Uuraan, venäjäksi v'Uuruu, oli määrätty tuorstai-aamuksi varhain. Ennenkuin keskiviikko-iltana luonamme rukoushetkellä olleet suomalaiset lähtivät kotiansa, tiedustelimme heiltä kyydinsaantia huomiseksi ja lupasi Kuhan Matti siitä pitää huolta. Levollisina sen puolesta siis panimme maata.
Aikaisin tuorstai-aamuna olimme ylhäällä, tilasimme samovaarin ja rupesimme paneskelemaan kokoon elojamme, joita molemmalla kumppalillani oli liiaksiki matkassa. Kyytimiehiä ei ilmestynyt tätä tointa häiritsemään, niin että rauhallisesti saatiin se lopettaa; vieläpä yhtä rauhallisesti saimme ruveta teetä juomaan ja vähän haukkaamaan — joka jälkimäinen oli tarpeellista, kun 8 penikuorman merimatka oli edessä: 6 penik. näet Kuolavuonon suuhun ja 2 siitä länteen päin Jeretnikan haminaan. Vaan kun syödessäkään ei vielä saattajia alkanut kuulua, rupesimme vähitellen oottoa pitkäksymään ja arvelemaan, että mikä lie syyksi tullut ja miten se Matti lie asiamme ajanut. Ja viimein päätimme itse lähteä kaupungille kuulustelemaan. Emäntä antoi vähän epäselvän osviitan missä kyydinpitäjät asuivat, vaan onneksi tapasimme kadulla yhen niistä karjalaisista, jotka Kitsasta olivat yhtä matkaa kanssamme tulleet, seppä Kirilän, ja hän oli heti valmis rupeamaan tulkiksemme. Turhaan yritettyämme ensimäiseen kyydinpitopaikkaan päästiin hänen kyselemistensä avulla vähän ajan takaa toiseen; sivumennen sanoen Kiriläki tuntui venäjässään murtavan aika lailla suomeksi, vaikka tosin ei yhtä mainiosti kuin Matti. Isännän kysymykseen, oliko meillä "podoroshnajaa," s.t.s. paperia joka oikeuttaa kyydin saantiin, vedimme esiin lehtori S:n tämänkaltaisen asiakirjan, (joka myös kulkee "otkriitii listan" nimellä). Hyvä; vaan nyt alkoi isäntä pitää pitkiä puheita, jotka Kirilän selityksen mukaan sisälsivät: että kyytimiehet kaikki olivat lähteneet kyytiin, kuka maitse Kitsaan, kuka Tuulomajokea ylös; että jälkimäiselle matkalle toinen veneki oli mennyt; toista taas ei sopinut antaa, kun stanovoin eli paikkakunnan nimismiehen lauvantaina piti lähteä sillä Jeretnikaan. Siinä nyt seisottiin neuvottomina kappaleen aikaa, — jolla välin huoneesta korjattiin makuusijoja pois; niitä oli lattian syrjät aivan täynnä. Viimein isäntä ilmotti, että jos meillä oli hyvin kiire, sopisi kulkea pienellä veneellä ensin 1 1/2 penik. Kuolanvuonoa alaspäin ja sitte astua maitse tunturein poikki, jota tulisi noin 5 penik. No mikäs tässä muu neuvoksi; kiire meilläki oli, sillä lehtori S. oli seuraavaksi päiväksi ilmottanut tulonsa Uuraan. Vaan kolme kantomiestä ainaki tälle matkalle tarvittiin — mistä ne saataisiin? Tämän kysymyksen selittämistä varten siirryttiin kaikki huoneesta ulos kartanolle, eli kadulle, eli tielle, miksi häntä kutsuisin, jonkulainen läpikuljettava aukkopaikka se oli. Ympärillemme keräytyvästä joutoväestä isäntä pani yhen menemään sinne, toisen tänne, tiedustamaan, oliko se ja seki mies kotona vai poissa, ja kun sanansaattaja toisensa perästä palasi kieltävällä vastauksella, että haettu ei ollut ollut tavattavissa, isäntä aina huudahti: "aa kanálja, eeka kanálja", katso kanaljaa, siten muka osottaaksensa katkeraa harmiaan ja meitä lohutellaksensa. Toista jollei kahtaki tiimaa kestäneitten keskustelujen ja edestakaisin kuljeksimisten perästä, jolla välin Kirilä jo oli kiirehtinyt pois, sittekun Mathias Kuha oli joukkoon ilmestynyt, saatiin lopuksi asia niin selviämään, että kantajiksemme lähtisi kaksi suomalaista ja yksi ryssä, joka viimemainittu tunsi tien ja siis oppaaksi kelpasi. Vaan vieläki antoi yksi seikka tuumailemisen aihetta, nimittäin maksukohta. Kysymykseeni mitä miehistä menisi kyytipalkkaa, herra "Eeka kanálja", vaivuttuaan hetkeksi mietteisiin ja näyttäen hyvin totiselta, vastasi: 10 1/2 ruplaa. Kun kyytipalkka venematkasta vain olisi tullut tekemään 4 ruplaa, vaikka se olisi ollut vähän pitempiki, en voinut olla tuota hintaa paljoksumatta. Kyydinpitäjä silloin Matin tulkinnan mukaan selitti, että meitä oikeastaan oli kolme kyytiä, että matkaa tuli 7 penik., joka teki 3 1/2 ruplaa mieheen, ja että siis kyyti yhteensä nousi vaadittuun määrään. "Hyvä", vastasin minä siihen, "kyllähän me olemme valmiit itsekuki maksamaan kokonaisen kyytipalkan, vaan laittakoon sitte kyydinpitäjä meille kulleki täyden kyydin, s.t.s. toimittakoon kolme venettä ja jokaiseen kolme soutajaa." Kun vastaukseni oli tulkittu, seurasi hetken äännettömyys; sitte kyydinpitäjä kysyy: mitä me tahtoisimme maksaa? Se nyt oli järkevä kysymys, ja arvellen, että kaksinkertainen kyytipalkka eli 1 rupla penikuormalta saattoi riittää, vastasin: "5—6 ruplaa", koska arvasin, että ilmotetussa matkan määrässä oli joku verta tinkimisen varaa (niinkuin oliki). Pään puistutuksia ja muita vähäksymisen merkkejä seurasi, vaan kun en ollut niistä millänikään, kuului viimeinen esitys: "jos kyydinpitäjä maksaa ryssän, maksammeko me suomalaiset?" Tämä outo esitys sai vuorostaan minun äänettömäksi, sillä mahottomalta minusta tuntui, että ventovieras ihminen meidän tähen joutuisi kulunkiin. Miettiessäni, voisinko esitykseen suostua, ei sentähen että se oli kohtuuton, vaan päinvastoin koska suostuminen olisi voinut ilmaista kohtuuden puutetta, meissä uudistettiin kuitenki esitys entistä kiivaammin, ikäänkuin olisi peljätty, että minä pidin sitä kovin kovana enkä sentähen halunnut sitä hyväksyä. Kun muistelin, että jo olin sitounut suurempaan maksuun, kuin mitä kumppalit arvaten olivat laskeneet — Ranin oli ensin ollut muassani tällä retkellä, vaan oli jo kylläyneenä palannut lehtori S:n luo majapaikkaan — kun toiselta puolen ajattelin, että ei suinkaan kyydintoimittaja ilman syyttä olisi tuommoista esitystä tehnyt, ja kun lopuksi näin että suostumustani kernaasti haluttiin saada, hyväksyin viimein, vaikka kyllä vastenmielisesti, esityksen. Niin oli kaikki selvänä ja minä pääsin majataloon palaamaan. Vaan jutun päätös isosti minua arvelutti ja oikeinpa olisin kotia kulkiessani häpeillyt, ellen olisi pannut mieleeni, että kyydintoimittaja ilmeisesti ilostui, kun olin hänen esitykseensä suostunut.
Näin mutkikkaaksi muodostui meille Kuolassa asia, johon ei Suomen kaupungissa olisi tarvittu muuta kuin majatalon isännälle annettu käsky. Syyksi, minkätähen niin huonosti oli lupaustansa täyttänyt, ilmotti Kuhan Matti, että kun hän illalla luotamme lähti, kaikissa paikoin jo oli maattu. Vaan taisi hänellä olla toinenki syy, niinkuin jälestäpäin vähin saatettiin arvata.
Pastori S. oli kyllä vähän kummissaan asian menosta, vaan mukautui kuitenki nurkumatta täytymykseen. Sama ei sitävastoin ollut laita nuorimman kumppalimme Raninin, joka, niinkuin lakia heti on näkevä, oli saada koko tuuman kumoon.
Puheen mukaan ilmaantui vähän ajan takaa molemmat suomalaiset majataloomme noutamaan kalujamme. Toinen heistä oli nimeltä Joona Matero, kotoisin Kiannalta, ammatiltaan seppä, toinen Aato Stierna, työmies, kotoisin Kuusamosta; molemmat pitkiä, vankkoja miehiä. Ennenkuin liikkeelle lähettiin, tuli kuitenki pieni lisäys äsköiseen maksunlaskuun tehtäväksi. Matero, joka vastakerrotuissa neuvotteluissa oli lopulla ollut läsnä, oli silloin luvannut lähteä kantajaksi 3 ruplasta, vaan peruutti nyt, sittekun oli Stiernaa puhutellut, sanansa, syyttäin tietämättömyyttään matkan pituudesta ja vaikeudesta, eikä sanonut saattavansa lähteä vähemmästä kuin S:kaan eli 1 ruplasta. S. taas vakuutti, että 4 ruplaa ei suinkaan ollut muuta kuin kohtuhinta (ja muuksi emme kyllä jälestäpäin sitä tahtoneet itsekään sanoa). No mitäs tehä, pyydetty maksu oli tietysti luvattava.
Rantaan Tuuloman varrelle tultuamme kului runsas puolitiima, ennenkuin kaikki lähtövalmistukset oli selvitetty. Tätä aikaa käytti kumppali R. pannakseen vilkkaimman vastalauseen koko näin tuumailtua lähtöä vastaan. Yllyttämällä hän yllytti varsinki lehtori S:ia tulkin kanssa menemään kaupungin ispravnikan eli pormestarin luo ja otkriiti listansa nojalla vaatimaan venekyytiä Joretnikaan asti. S. jo viimein joutui kahelle päälle ja alkoi menosta tuumailla saattajain kanssa, joitten joukkoon kalan kaimaki, ystävä Kuha, taas oli ilmestynyt; vaan viimemainitun puolelta kohtasi yhtä siivo kuin sitkeä vastarinta. "Kuka sen tietää", Matti arveli, "onko se ispravniekka kotona ja saapiko sitä tavata; ja mitäpä se asialle voipi; aika vain kuluu, että sitte käypi liian myöhäiseksi ollenkaan lähteä pitkälle taipaleelle", j.n.e. S. nyt kääntyi minun puoleen neuvoa kysymään, hyvin huomaten, että Matin arvelut vain olivat katumattoman esteitä. Jos minäki olisin häntä kehottanut menemään, hän epäilemättä olisi mennyt ja ehkä saanutki veneen, vaan kun jo olin nähnyt kylliksi vaivaa lähtöhommastamme, en ruvennut kehottamaan enemmän kuin kieltämäänkään, vaan jätin kaikki hänen omaan valtaansa. Totta puhuakseni olin omasta puolestani jo alkanut mieltyä pakolliseen maamatkaamme, koska siten olisi tilaisuus nähä sisämaata jäämeren rannikolla, joka veneellä kulkiessa ei tietysti voinut tulla kysymykseen. Kun siinä nyt parhaillaan tuumiskeltiin ja näytettiin tyhmiltä, ilmotti Matti, joka oli ollut kovassa hommassa, että pikku veneemme oli valmis, ja tiima teki kaikista arveluista lopun. Muutaman minuutin perästä olimme kaikki miten kuten sijottuneet pikkaraiseen alukseemme ja lähimme vinhan etelätuulen vallassa kulkemaan vuonoa alaskäsin. Lähtöhomma, johon koko aamupäivä oli kulunut, ei tietysti matkalla voinut olla puheeksi tulematta, varsinki kun se, matka nimittäin, oli sangen vaivaloinen, ja silloin asiat saattajaamme selitysten kautta astuivat uuteen valoon. He tiesivät ilmottaa, että kyydinpitäjä, jolla oli matkustavaisten kuljetus urakalla, ei, niinkuin hänen velvollisuutensa olisi kontrahin mukaan ollut, pitänyt vakinaisia kyytimiehiä, vaan haali kyydin tullessa saattajia mistä sattui saamaan, siten paremmin hyötyäkseen kontrahistaan. Toisesta veneestä he varmaan väittivät, että se ei ollut lähtenyt Tuulomajoelle kyytiin, vaan isännän omalle asialle, lohikalastuksesta tietoa hankkimaan, ja yhtä varmasti he luulivat, että jos olisi meillä tullut lähtöä ispravnikkaan (eli gorodnitshniin, järjestysmiehen luo), asia olisi toiselle uralle kääntynyt, koska Kuolan herrat kyllä pitivät oikeudesta huolta. Mitä Mattiin tuli, joka oli välittäjänämme ollut, niin hän saattajain mielestä kyllä tiesi, miten asia meille parhaiten olisi ollut järjestettävä, vaan seikka oli semmoinen, että Matti sattui olemaan kyydinpitäjän työssä eikä siis häntä vastaan kovin jyrkästi voinut etuamme valvoa. Saattajat itse eivät olleet tahtoneet neuvoja antaa, koska, vieraassa paikassa ollen, olivat peljänneet joutuvansa rettelöihin kaupunkilaisten kanssa. — Senlaatuinen se oli eromme Kuolan matalista majoista ja suurella kupulaella varustetusta kirkosta.
Kuolavuonon rannat kohoavat vähitellen kuta edemmäksi ulospäin kulkee, vaikka kohoaminen ei niin jyrkästi pistä silmään kun vuono hiljakseen levenee. Sinne asti, johon me kuljimme, olivat vuonon syrjät sievät katsella, kasvaen vihantaa ruohoa ja koivikkoa; jossakussa harvassa paikassa länsiranta pystyjyrkkänä kalliona suistui veteen, tarjoten erilaisille merilinnuille luoksepääsemättömiä pesimäsijoja. Koivikon keskeltä näkyi siellä täällä myöski joku mänty, helposti tunnettava tummemmasta väristänsä, vaikka varsinainen mäntymetsä alkaa vasta pari neljännestä eteläpuolella Kuolaa. Rantojen vihannuus ulottuu runsaasti puoliväliin vuonoa eli tuolle puolen Srednii saliivin, ja vasta sieltä alkaen ne vähitellen muuttuvat alastomiksi kallioseiniksi. Vuono on syvä, niin että Wienan ja Ruijan välillä kulkeva höyrylaiva "Arhangelsk" voipi tulla aivan lähelle Kuolaa.
Se paikka vuonon länsirannalla, johon venematkamme loppui, oli ryssän ilmotuksen mukaan nimeltä Kiia faraaka, vaan Uuran suomalaiset sitä kutsuivat Launajoen suuksi. Pieni puro siihen laskiki tunturilta. Vuono, joka tähän asti kulkee pohjoisluoteista suuntaa, kääntyy tässä koilliseen päin, niin että sitä alemmaksi laskeminen ei enään hyödytä Uuraan jalkaisin aikovata. Rannalla oli toista kyynärää korkea kalastajantupaa ja rantaan laskiessa veneemme kulki "tupulissa" olevan lohiverkon yli. Tuvassa ei kuitenkaan ollut ketään kotosalla. Ensi työ maalle päästyä oli kantovärkkien laitto. Venäjän Lapissa käytetään omituisen näköisiä, vaan mukavia, "kroossiksi" kutsutuita kanninneuvoja: ne ovat korkean, vaan kaitaisen luokan kaltaisia, jonka vartten väliin verkko on sidottu; varren päitä yhistää poikkipuu. Varsista lähteväin olkahihnojen kautta ne ovat selässä kannettavat. Valmiita kroosseja ei saattajillamme ollut muassa, että tilapäiset semmoiset oli tehtävät, s.t.s. noin syllänpituinen koivunvesa taivutettiin luokalle, päät vilistettiin poikkipuulla ja verkon virkaa sai pari kertaa ristiin sidottu köysi tehä. Kroossintapaisia kanninneuvoja sanoo Friis käytettävän Norjanki tunturimaissa, Kun väli-aikaiset kroossimme oli valmiiksi saatu, johon kului runsas puolitiima, lähettiin kohta taipaleelle. Kello oli silloin vähä vaille 3 jpp.
Matka kävi aluksi ylöspäin vuonon hyvin jyrkkää rantatörmää tiheän varvikon läpi tuskin tunnettavaa polkua myöten, jota kappaleen aikaa ensin haettiin, Se paikka, josta nousu tapahtui, oli notkelma kahen vuoriharjun välissä, joista varsinki etelänpuolinen oli hyvin korkea. Vuonolle tullessamme tämä notko oli näyttänyt varsin matalalta, vaan tässä saimme tehä havainnon, jonka uudistamiseen minulla jälestäpäin usein oli tilaisuutta, että tunturein välissä olevain notkojen korkeuden suhteen silmä voipi pettyä melkein yhtä isosti kuin outojen vesimatkain suhteen. Yhteen menoon emme jaksaneet törmän päälle nousta, vaan täytyi 3—4 kertaa seisahella hengähtämään, ennenkuin palavissa päin ylös päästiin. Vähintäinki 200, vaan kenties lähes 300:ki, jalkaa korkean pitäisi arvatakseni törmän olla. Ylhäältä oli taaksepäin laaja näköala pitkin vuonoa Sredniin asti; eteenpäin tuli molemmalle sivullemme notkon syrjät ja kohastaan matkan suuntaan länttä eli luodetta kohti jonku neljänneksen päähän yksinäinen korkea tunturi, jonka nimi ryssän ilmotuksen mukaan oli goraa Vertjaasha. Tunturin juurelle maa kohosi tasaisesti, vaikkei kovin jyrkästi. Vähän levähettyämme törmän niskalla ja arveltuamme, että minkäänlainen matka nyt edessä on, kun alku on tämmöinen, lähettiin painamaan tunturia kohti. Se poluntapainen, jota ensin oli tultu, hävisi pian kerrassaan, joka oli sen puolesta suuri vahinko, että maa oli hyvin märkää ja soista: nilkkoja myöten saatiin vedessä kahlaa, ja minulla, joka kuljin kalossit jalassa, alkoi vesi niitten suista mennä sisään, jonkatähen riistin ne pois ja viskasin ne muutamalle mättäälle. Kun tunturin juurelle oli tultu, ei ruvettu sitä kiertämään vaan lähettiin ponnistamaan suoraan sen huippua kohti, ryssä etupäässä. Ensin arvelimme, että tunturin kupeita ehkä ei olisi päässyt kulkemaan, vaan ylös tultua hoksasimme; että ryssä oli huipulle kiivennyt saadakseen matkan suunnasta vissin tiedon. Sillä välin kuin hän tihrusilmin tähysteli eteenpäin, käytimme me tilaisuutta katsellaksemme ympärillemme jokaiselle ilmansuunnalle leveävää Lapin tunturimaata. Siitä päättäen, että vuonon rannalta tunturin huipulle noustessa tiimakausi oli kulunut, oltiin noin 900 à 1000 jalan korkeudella ja näkö-ala edessämme oli siis suunnille yhtä laaja kuin Nuoruselta. Kovin jylhää oli se maisema, jota saimme katsella, paljo jylhempää kuin Nuoruselta nähtävä. Metsiä ei ollut missään, vähän varvikkoa vain tunturin juurella, vesiä ei myöskään, paitsi joku pieni tunturilampi siellä täällä ja vuono takanamme; alastomia, pyöreäpäisiä ja paikotellen lumikylkisiä tuntureita vain loppumattomassa jaksossa näkyi joka suunnalle. Aavaa merta ei voinut erottaa. Tuota hedelmätöntä ja hengetöntä sekä samalla äärettömän avaraa erämaata katsellessa täytyi mielen synkistyä, niin heleän kirkas kesäpäivä kuin oliki, ja kun ryssä oli tarkastuksensa lopettanut, osottaen lähimmän matkan määräksi toista tunturia luoteessa päin, aljettiin joutusaan laskeutua goraa Vertjashan läntistä syrjää alas. Sen juurella oli taas märkää maata ja lopuksi ylikahlattava puro, ja puron tuolla puolen alkoi vähän matkan perästä se toinen tunturi, joka taas oli ensin noustava, sitte laskettava. Kolmisen neljännestä oli sen tehtyä astuttu taipaletta ja tällä kohalla vähän haukattiin; senjälkeen uudestaan lähettiin matkaan. Ylös alas tunturintapaisia mäkiä sekä soisten varvikkonotkoin poikki sitte kuljettiin vähäisillä levähyksillä kolme tiimaa yhtämittaa. Tie — eli oikeammin sanoen matka, sillä tiestä ei ollut paljo taikaa, ainoastaan siellä täällä oli joku kappale poronpolkua — kulki muutamissa kohti tunturilampien välitse, ja omituista oli nähä, kuinka vasemmalle kädellemme tulevan lammin vesi saattoi olla meidän jalkaimme tasalla, kun oikealla kädellä, johon maa vietti, toinen lampi jonku kivenheiton päässä oli syvällä allamme. Lammikkoseudusta lähettyämme marssittiin tiimakausi ettei tietty, oltiinko oikeassa vai eksyksissä. Tien viittoina on tällä taipaleella kaksi päällekkäin olevaa kiveä tunturein huipulla, joista alempi ja isompi on luojan asettama, ylempi ja pienempi ihmiskäden nostama; kirkasta taivaanrantaa vasten voipi näitä kiviä helposti erottaa tunturilta tunturille, kun vähänkään suuntaa tietää. Oppaamme, joka oli huononäköinen ukko, vei meitä muutamaa pohjaan päin tulevaa tunturia kohti, osotti sen harjaa ja kysyi, näkyykö kahta päällekkäistä kiveä. Ei näkynyt. Kuljettiin vähän lännempää suuntaa, jo tekee ukko taas saman kysymyksen toisen tunturin suhteen. Yhtä kieltävä vastaus. No jatkettiin yhä kulkua loivasti vaan ehkä neljänneksen pituisesti kohoavaa tunturia kohti; kysymystä odottamattaki silmämme terävästi olivat kiintyneet sen harjaan. Hyvän aikaa kuljettiin kiviä erottamatta, vaan äkkiä — hyvä merkki — jouduttiin poluntapaiselle, ja samassa huomattiin vaaran harjullaki nuo etsityt kivet. Oikeassa siis oltiin ja kohta istuttiin hetkeksi huokaamaan Thisikova goraan tunturille, jossa taival sanottiin olevan puolivälissä. Kello oli nyt 8.
Tällä kohalla meitä yhytti kolme Uurasta tulevaa kolttalaista. Ne olivat matkalla Kuolaan ja kun olivat ensi kertaa tätä tietä kulkemassa, tulivat meiltä kyselemään tien suuntaa, ylempää vaaran harjulta havaittuaan meidät. Ilman opasta olivat tämmöiselle aivan tuntemattomalle taipaleelle lähteneet! Kyllä ei rohkeuden puute heitä vaivannut. Saatuaan opastusta ryssältä, jonka kanssa yksinään he saattoivat puhua — kolttalaiset yleensä eivät suomea osaa — he palasivat heti noutamaan kapineitaan, jotka olivat taaksensa jättäneet, ja sivuuttivat kohta meidät uudestaan, avopäin kiireesti painaen Kuolavuonoa kohti. Laskuissaan he olivat sentään sen verran erehtyneet, että jo luulivat Kuolan likitienoilla olevansa vaikka vasta olivat puolitiessä vuonoon. Meitä olivat ensin luulleet karhuiksi; se vielä olisi puuttunut, että kuulia olisi ruvennut tuiskuinaan korviemme ympärillä — heillä oli näet pyssyt muassa.
Kun taipaleen kerran on kahtia saanut, kuluu jälki-osa aina verraten helposti, ja niin kävi tavallansa nytkin. Kuitenki epäilen, oltiinko Tshisikova goraalla puolitiessä. Maat tästä eteenpäin olivat tosin yhtä mäkisiä kuin tähän asti, niin että yksi tunturi toisensa perästä oli ylikuljettava, vaan niin korkealle vaaralle kuin goraa Vertjaashalle lähellä Kuolavuonoa ei enään kiivetty, notkot tunturein välissä eivät enään olleet niin vetisiä kuin ennen, ja sitäpaitsi oli nyt hyvästi tuntuva polku perille asti, joka huomattavasti helpottaa ja jouduttaa astumista. Kun yhtäkaikki jälkimäisellä osalla taipaletta viivyttiin saman verran, jollei vähän kauvemminki, kuin edellisellä eli yhteensä 5 tiimaa, arvelen, että taipaleen keskikohta on siirrettävä vähän lännemmäksi Tshisikova vaaraa, jota arvelua mielestäni kolttainki vastamainittu ereys laskuissa vahvistaa. Mitään mainittavampia, erittäin silmään pistäviä paikkoja ei jälkitaipaleella ollut; muutamassa kohti kulki polku pitkin osero Gremjatshniskaksi nimitetyn kauniin järven länsirantaa. Matkaa muuten olisi huvikseen saattanut jatkaa, kun oli erittäin ihana yö, eli oikeammin sanoen yön seutu, sillä päivähän paistoi kirkkaasti kaiken aikaa, vaan tuo Lapin kesällinen vitsaus, sääsket, tahtoi taaski liiaksi tehä kiusaa. Niin kauon kuin kovassa liikkeessä oli ja ahkeraan korviansa huiski taikka tunturein harjalle seisahtui vastatuuleen, tuli noilta yksitellen mitättömiltä, vaan äärettömän paljoutensa kautta peljättäviltä verenjuojilta miten kuten toimeen, vaan niin pian kuin alemmalla maalla hetkeksikään istahti levähtämään, oli kuin polttavassa tulessa. Harsuvaatteista (fluureista) ja muista päähineistä ei ollut tarpeeksi apua, sillä nuo ahneet viholliset joko pistivät vaatteen läpi tai tunkeusivat kasvojen puolelta vaatteen väliin; huiskiminen ei myöskään riittänyt, ja tappaminen oli tarpeeton, sillä yhen tapetun sijaan ilmestyi kymmenen tappamatonta tai paremmin sanoen sadan sijaan tuhat. Vasta lopulla taivalta keksimme keinon, joka oli jotenki hyvä: että nimittäin levähtäissä heti heittäyttiin pitkäkseen maahan ja vedettiin takki pään päälle. Se oli ainoa tapa, jolla hetkeksi saattoi vähän rauhaa saada.
Viimein alkoi lähimpäin vaarain takaa siintävät taaemmat vaarat värinsä kautta ilmottaa, että niiden ja edellisten välillä oli pitempi matka — arvaten vuonon vesi; niityiksi kelpaavia heinikoita ja jonkulaisia koivikoita tuli näkyviin; karjapolkuja, puitten kantoja ja muita ihmisasuntojen lähisyydestä puhuvia merkkejä pisti silmään, ja klo vähän yli 1 seisottiin mäellä, joka loivasti laskeusi alas merenlahteen. Perillä oltiin — Saanivuono, Uuran syrjäkylä, oli edessämme. Lahen perukkaan heti vasemmalla kädellämme laski pieni puro, Saanijoki, ja lahelman toisella puolen näkyi talo, jota kohti lähettiin astumaan. Vielä oli viimeinen koe kestettävä, ennenkuin katon alle päästiin, nim. joen yli pääsö. Se oli noin 2—3 syltää leveä, kyynärää syvä ja virtava. Miten kuten siitä jokainen kuitenki kahlasi poikki ja taipale oli siten loppunut.
Saanivuono.
Matkaa Launajoen suusta Saanivuonoon oli ilmotettu 5 penikuormaksi. Siinä kuitenki varmaan oli liikoja pantu, He viivyimme taipaleella yhteensä 10 tiimaa, jonka ajan kuluessa ei maantietäkään tai hyvää polkua kerkeäisi paljo päälle neljä penik., mitä sitte semmoista tietä, kuin tämä taival varsinki alkupuolellaan oli ollut. Siksi en voi uskoa tätä matkaa pitemmäksi kuin noin 3 1/2 penikuormaksi.
Se talo, johon Saanivuonossa oli tultu, oli J.P. Lyhytniemen eli Törmäsen, Kuusamosta. Tuntui olevan toimeen tuleva talo, sen mukaan mitä toimeentulolla täällä voipi tarkottaa. Asuinrakennus oli uusi, hirsistä tehty, turvekattoinen. Enempää kuin kolme huonetta siinä ei ollut, nimittäin porstuan perällä maitokamari, oikealle kädelle porstuasta, tupa ja vasemmalle kädelle pirtti, vaan useampaa huonetta harvassa talossa ryssän rannalla tapaa. 5—6 lehmää talossa elätettiin; oli kait lampaitaki useampi. Tulomme, vaikka tapahtui keski yöllä, ei synnyttänyt vähintäkään mielipahaa, päin vastoin nähtävää iloa; ja kummakos olikaan, jos mielihyvä oli suuri, kun ei pappia ollut näillä seuduin nähty koko kuuteen vuoteen eli siitä saakka kun kirkkoherra Snellman 1876 Uurassa kävi! Isäntä ei ollut kotona; vaan emäntä, joka oli keski-ikäinen, lihavanlainen ihminen, rohkealla pienellä pystynenällä, tuotti heti esiin parasta viiniänsä — joka lienee ollut tuota n.k. "ryssänrommia" — kahvipannu pantiin tulelle ja atria valmistettiin pöydälle. Niin oli talossa kaikin puolin hyvä olla; vieläpä löytyi ainaki kaksi sänkyä, toinen tupakamarissa, toinen pirtissä, joista molemmat kumppalini yhteisesti ottivat edellisen haltuunsa, minä yksin jälkimäisen. Niissä viimein täydellisesti tyytyväisinä etsimme päivän vaivojen unehusta.
Seuraavana päivänä huomeneltain jatkettiin täältä matkaa Uuraan, jota luetaan 4 virstaa. Käyttämällä hieman aikaa saatettiin kulkea pitkin kuivanutta meren rantaa; ullin eli korkean veden aikana olisi pitänyt kiivetä niitten korkeain, pystyjyrkästi mereen kaatuvain kallioin yli, jotka erottavat Saani- ja Uuravuonot toisistansa. Emäntä ja joku lapsi olivat saattamassa Uuraan asti, vaikka olisimmehan me itseki tien löytäneet. Kulkiissa tiedustelin emännältä muun muassa Saanivuonon tilastoa ja oli hänen ilmotusten mukaan tuossa puolikymmentä vuotta vanhassa kylässä 5 taloa mantereella ja 1 saaressa, summa 6, 29 vakinaista asujaa ja yksi perhekunta, 6 henkeä, hyyryläisinä, yhteensä siis 35 henkeä, jonka ohessa elätettiin 15—16 lehmää ja vasikkaa. — Jauhomaton hinta oli nykyään Jeretnikassa Uuravuonon suulla 17 ruplaa, vaan talvempana se oli ollut 19 ja 20:ki ruplaa (s.o. 50 markkaa.)
Uurajoen suussa, jossa Uuran alakylä on, ei joen itärannalla ole muuta kuin Wilkisoivan yksinäinen lappalaistalo; muut talot ovat kaikki joen länsirannalla. Sillä puolen oli papille toimitettu kortteeripaikkaki ja sinne siis kohastaan kuljettiin joen poikki. Lyhytniemen emäntä meitä saattoi muutamaan pieneen vaan sievännäköiseen taloon, joka erkani muista taloista varsinki sen puolesta, että oli 2-kerroksinen; sen omistaja oli eräs ruijalainen Ludvig Bergström. Arvellen tätä taloa papin majapaikaksi saattajamme jätti meidät taloon tultua rouva Bergströmin haltuun.
Uura.
Uuraan päättyi yhteinen matkamme Schwartzbergin ja Raninin kanssa, joka oli ollut päälle 50 penik. pitkä ja kestänyt 12 päivää. Täällä nimittäin piti S:n varsinaisten virkatointen alkaa rippikoululla y.m., joita varten hän arveli tulevansa kylässä viipymään 10-kunta päivää. Minunki tutkimukseni oikeastaan alkoivat täällä, koska Uura Saanivuonon kanssa on ensimäinen suomalaisten uutisasutus jäämeren rannalla Kuolasta lukien, ja muutamia päiviä minäki sentähen päätin täällä viipyä kaikellaista tiedustelemista varten; vaan niin pitkään olemiseen kuin lehtori S. en voinut joudattaa itseäni ja siksi eromme oli varma asia.
Matka oli ylimalkaan ollut erinomaisen hupainen, niinkuin lukia ehkä on kertomuksestani saattanut arvata. Uudet paikat ja uusi luonto, uudet olot ja vieraat kansat herättävät kaikkialla tietohaluisen matkamiehen uteliaisuutta ja jännittävät hänen mieltänsä, ja jos luonto on kaunis ja kansa miellyttävä, muuttuu mielenjännitys tyytyväisyydeksi sekä matka tavallansa huviretkeksi, vaikkapa se toisinaan olisi vähän vaivaloinenki. Liiottelematta saattaa Karjalan ja vississä määrässä myöski Lapin luonnosta ja kansasta sanoa, että ne ovat, edellinen kaunis, jälkimäinen monessa suhteessa miellyttävä, ja matkustus näiden maiden läpi sopivilla ilmoilla on sentähen varsinki suomalaiselle sula virkistys. Jos kuitenki ilman varsinaista matkakumppalia, s.t.s. paljaan saattomiehensä keralla olisi matkassa, pelkään, että toisinaan voisi mieleen ilmestyä joku kaipauksen tunne, joku ikävä toista samalla sivistyksen kannalla seisovaa henkeä, joka pystyisi yhessä kanssasi täysin määrin ottamaan osaa niihin tunteisiin, joita matkan näkemät vaikuttavat, pystyisi esm. nauttimaan sitä sanomatonta suloa, jota yksinäinen karjalan metsäjärvi kesäsydännä tarjoaa, tai ihmettelemään sitä mahtavuutta, jota luonto esm. Imandran tienoilla osottaa; ihminenhän on tässäki suhteessa animal sociale. Vaan tästä kaipauksesta emme olleet tienneet mitään, meitä kun oli kolme, jotka keskenämme voimme vaihtaa ajatuksia havainnoistamme; ja matkamme oli siis senki puolesta tapahtunut onnellisilla ennustähillä. Se oli yleensä muodostunut niin suotuisaksi, kuin olevaiset olot saattoivat myöntää.
Yhtäkaikki jonkulaisen mielihyvän tunteilla ajattelimme, että nyt oltiin perillä ja että matka oli loppunut. Niin hauska kuin se oli ollutki ja niin helposti kuin lukuisuutemme kautta sen vastukset oli leikin aineeksi saatu kääntymään, ei kuitenkaan käy kieltää, että se viime päivinä oli alkanut rasittaa, jos ei mieltä niin ainaki ruumista jossaki määrin, ja vähäisen lepäämisen tarve oli siis käynyt tuntuvaksi. Sitä tilaisuutta uutten voimien saantiin, minkä tulomme Uuraan tarjosi, otimme siis kernaasti vastaan.
Rouva Bergström kestitsi meitä kahvilla nisun kanssa, jota emme, minä ainakaan, olleet nauttineet sittekun Oulusta oli lähetty, ja joka siis maistui erinomaisen hyvältä. Rouva B., omaa sukua Hehkonen, on Torniosta kotoisin, vaan on myöski käymäseltään ollut Oulussa, jossa hänellä on velimies kauppiaana; me olimme siis sitä tervetulleempia vieraita, kun hän minun kautta sai tietoja tuttavistaan meidän puolella. Oli minulla sitäpaitsi kirjeki hänelle hänen velimieheltään.
Bergströmin talo on sievin talo Uurassa, vaikka pienenlainen: kolme huonetta ala- ja sama määrä yläkerrassa. Se kamari, johon meitä kutsuttiin, oli tapetseerattu, siis miellyttävän näköinen; siinä oli provasti Thauvon, Uurassa käydessään, ollut kortteeria, jonka muistoksi hänen valokuvansa ynnä muutamain muitten kuvain kanssa riippui seinällä. Me luulimme, että sama paikka nytki oli papin kortteeriksi määrätty, vaan kun olimme rouva B:n luona jonku tiimakauden olleet, hän ilmotti, että kyläläiset, jotka täällä samoin kuin koko ryssän rannalla antavat papille maksuttoman kortteerin sekä vapaan kyydin, olivat hänen asuinpaikakseen ottaneet norjalaisen P. Fredriksenin vähän alemmaksi tulevan talon, jossa kortteeria oli luvattu halvimmasta maksusta eli 1 ruplasta vuorokaudessa. Tämän kuultuaan lehtori S. heti rupesi tekemään lähtöä ja kun en tahtonut kumppaleista erota, tein minäki, vaikka vähän pahoilla aavistuksilla, seuraa. Nämät aavistukseni toteutuivatki, sillä uusi kortteeri ei näyttänyt niin mukavalta eikä läheskään niin siistiltä kuin B:llä olisi ollut, ja mitä siisteyteen tulee, saimme jälestäpäin kokea, että ensi luulossamme siitä valitettavasti emme olleet erehtyneet. Kuitenkaan S. ei suostunut esitykseeni, että tiedusteltaisiin, eikö rouva B. ottaisi häntä (ja meitä) kortteeriin paremmasta maksusta, eholla että hän, S., puolestaan maksaisi erotuksen tämän paremman ja kyläkunnan myöntämän maksun välillä ja me taas maksaisimme mitä vaadittaisiin; arvellen S., että tämmöinen menetys kenties voisi kyläläisiä loukata, kun muka hänelle ei kelpaisikaan se kortteri, jota he olivat tarpeeksi hyvänä pitäneet, jossa arvelussa hän kyllä saattoi oikeassa olla. Niin jäätiin siis tähän uuteen paikkaan. Se etu sillä oli, että kokoushuoneeksi siinä löytyi isonlainen pirtti, jonka minä väli-ajoiksi otin haltuuni.
Oloni Uurassa kesti kolme päivää, jotka kuluivat sekä paikkakunnan katselemiseen että varsinki kaikenlaisiin kyselemisiin elämästä ja oloista jäämeren rannalla. Tämä elämä on aivan toisenlainen kuin meillä; vaan ennenkuin rupean kertomaan, mitä siitä kuulin sekä nyt täällä että myöhemmin muissa paikoissa, olkoon ensin muuan sana sanottu Uuran topografiasta ja ensi perustamisesta.
Uuravuono tunkee jäämerestä mannermaahan samaa, länsieteläistä suuntaa kuin Kuolavuono, noin 3 penikuormaa lännempänä tästä. Niemimaa vuonojen välissä tulee merelle päin yhä korkeammaksi ja kallioisemmaksi, kunnes se pystyjyrkästi päättyy mereen, muodostaen kummanki vuonon suulla kallioniemet, joista Uuravuonon puolista sanotaan Siukun niemeksi eli "Vorju bafteksi", Kuolavuonon puolista Pogo-navolokaksi eli Korelan niemeksi. Uuravuono on suustansa melkein yhtä leveä kuin Kuolavuonoki eli 5—6 virstaa, vaan ei pistä maahan kuin kolmannen eli neljännen verran niin syvälle kuin Kuolavuono; se on toisin sanoen vain 1 1/2 eli 1 3/4 penik. pitkä. Ala- s.o. pohjois-osa vuonoa on jaettu kahteen haaraan vuonon suusta ylöspäin vuonoa ulottuvan 7 virstaa pitkän ja paikotellen kahtaki virstaa leveän saaren kautta, jonka nimi on Häräntaljansaari (lapiksi Härgadak-suolo, venäjäksi Friisin mukaan Salim-osero, jonka kait pitänee olla Salim-ostrov). Tämän saaren eteläosasta on lähes penikuorma Uurajoen suuhun, vaan sitä ennen vuono itärannalleen muodostaa lahelman, tuon jo mainitun Saanivuonon. Saanivuonoon laskeva Saanijoki tulee Saanijärvestä, johon joensuusta on pari, kolme neljännestä ja joka ei ole penikuormaa pitkä (vrt. Inbergin karttaa); yhä ylöspäin jokea kulkiessa tullaan toiselle järvelle, nimeltä Lastajärvi. Uurajoki taas juoksee penikuorman pituisesta Uurajärvestä — eli Uurajärvistä, sillä niitä sanottiin olevan kaksiki, alainen ja keskimäinen U.järvi — joihin joensuusta on 3 penikuormaa, ja kun niistä noustaan jokea ylemmäksi, tullaan Kalpajärville (Kilpijärville?), joita kuului olevan koko kolme. Joensuusta alkaen kasvaa kuta kuinki hyvää koivikkoa pitkin jokivartta, ja hirsiä saatiin varemmin jo Uurajärven tienoilta, ehkäpä alempaaki, vaan nyt niitä tavataan vasta Kalpajärvien seutuvilla. Hyviä niittymaita löytyy pitkin jokivartta.
Uuravuonon syrjät ovat jylhää, vedestä jyrkästi parin kolmen sadan jalan korkeuteen kohoavaa kalliokkoa, jossa turhaan etsii mitään talonpaikaksi sopivaa kenttää. Vaan vuonon perukassa joensuussa väistyy länsirannalla tunturi noin 1/2 virstan päähän vedestä ja jättää siten itsensä ja joen väliin laajan, aivan tasaisen ruohokentän. Tämän kentän laidassa pitkin jokivartta seisoo Uuran alakylä, joku 6—7 taloa. Etelään käsin rajottaa alakylää korkeanlainen mäenkukkula jokivarrella, jonka kukkulan länsisyrjää tie kiertää. Kun tätä tietä kulkee, tulee kukkulan tuolla puolen syvän kurun eteen, jonka pohjassa puro juoksee; sen yli eivät kyläläiset ole pystyneet mitään siltaa rakentamaan — yksimielisyyden puute — ja sen suusta on siis veneellä ylikuljettava. Kurun toisella puolen on taas kymmenkunta taloa jonku virstan matkalla pitkin mutkittelevan joen länsivartta; varakkain talo niistä on Pelto nimisen Kemiläisen, joka myös on kylän vanhimpia taloja. Näitten talojen eteläpäässä vuoristo taas lähenee jokea korkealla tunturilla, jonka nimi provasti Thauvonin tyttären mukaan on Sallinvaara ja jonka kylkeä töin tuskin pääsee kulkemaan; vaan sen eteläpuolella taas laajenee maat hiukka, ja siellä vielä löytyy 3—4 taloa, joista joku on joen itärannallaki. Koko kylän pituus on tällä tavoin noin 2 virstaa.