Jos näin saatuamme rannikko-alueen itärajan arvatuksi käymme tutkimaan, missä länsirajan olisi pitänyt kulkea, niin Täyssinän rauhanteon aikana semmoista paikkaa emme olisi löytäneet, koska Ruotsin kuningas ynnä Tanskan kuninkaan kanssa kantoi veroa pitkin koko Ruijan rantaa. Vaan kohta jälkeen eli Knärödin rauhanteon kautta v. 1613 tämäki raja syntyi. Sanotussa rauhanteossa jäi nimittäin Ruijan rannikko Varankia myöten yksistään Norjan-Tanskan omaksi, toisin sanoen raja Ruotsin ja Norjan välillä määrättiin kulkemaan Varangissa. Missä kohti, se tosin jäi yhtä epämääräiseksi kuin Täyssinässä rajan kulku Venäjää vasten, vaan niinkuin myöhemmin tullaan näkemään, ei Norjan raja ensin voinut ulottua edemmäksi kuin Varanginvuonon perukkaan, joten sanotun vuonon eteläpuoli jäi Ruotsin alle. Puheena olevan rannikko-alueen länsirajana oli siis alkupuolella 1600-lukua Varanginvuonon perukka; myöhemmin saivat norjalaiset rajanpään siirretyksi vuonon suuhun Pykeijaan.
Se rannikko-alue, jonka Täyssinän ja Knärödin rauhantekojen mukaan olisi pitänyt kuulua Ruotsin valtakuntaan s.t.s. Suomeen, olisi siis ulottunut Muotkasta ja Aidenjargasta idässä ensi aikoina Varanginvuonon perukkaan lännessä ja myöhempinä aikoina Pykeijaan. Se olisi toisin sanoen myöhemmin käsittänyt juuri saman alueen, jota sittemmin kutsuttiin yhteisalueeksi, "fællesdistriktet".
Yhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.
Se arvelu, johon edellisen luvun lopussa olemme tulleet, on uusi ja lisäksi vähän rohkea; uskaltaneeko sitä oikeana pitää? Uutuudelta ja rohkeudelta se kyllä voipi oikea olla, vaan löytyy seikka, joka paremmalla syyllä näyttää antavan aihetta epäilemiseen, ja se on 1596 vuoden rajankäyntikirja. Tässä kirjassa, joka allekirjotettiin Rajasuolla (Kuhmoniemellä) 25 p. maalisk. 1596 ja jossa tarkasti määrätään rajan kulku Pisamäeltä Iivaaraan Kuusamoon, sanotaan niitä Lapin rajaan tulee, että se "Iivaarasta kulkee Inarin järven halki ja Inarista Varangin ja Neogdoman s.o. Näytämön välitse pohjoiseen mereen" (ks. Suomi 1841). Ei sovi kieltää, että tämä asiapaperi ensi katseelta näyttää kokonaan kumoavan arvelumme rajan päättymisestä Aidenjargaan; siinähän selvästi rajanpääksi määrätään jotaki paikkaa paljo lännempänä, Varangin ja Näytämön välillä. Historiamme tutkiat, Koskinen ja Ignatius esm. ovatki sitä pitäneet taattuna todistuskappaleena ja tuskin tulleet ajatelleeksikaan muuta rajanpäätä maholliseksi — eivät he ainakaan tietääkseni ole tämmöisestä mahollisuudesta mitään maininneet. Tarkemmin tutkiessa kuitenki puheen-alaisen rajankäyntikirjan epäilemätön luotettavuus alkaa vähin kadota. Huomattava on näet ensiksi, että rajankäyntikirjan allekirjottajat eivät todestaan näy käyneen rajaa auki pohjemmaksi kuin ehkä korkeintaan Iivaaraan; muuan Moskovan valtio-arkistossa löytyvä muistoonpano, jonka Akiander on kopioinut ja ruotsintanut (ks. Suomi 1842), sanoo selvästi, että "Novgorodin linnan-isäntä ruhtinas Nogtev v. 1598 lähetti pajarinpojan Simuna Skripitsinan toimittamaan Lapissa keskenjäänyttä rajankäyntiä", ja kun 1506 vuoden rajankäyntikirjassa lähimmäksi pyykkipaikaksi Iivaarasta mainitaan — Inaria, eikä myöskään rajanpäätä merenrannalla sen tarkemmin ilmoteta, voipi jotenki varmasti päättää, että varsinainen rajankäynti v. 1596 päättyi Iivaaraan. Jos nyt niin oli, supistuu 1596 vuoden rajankäyntikirjan arvo Lapin rajan suhteen paljaaksi viittaukseksi, joka vasta oli noudatettava eli noudattamatta jätettävä, kuinka parhaiten sopi; rajankäyntikirjan arvoa ei sanotulle asiapaperille jää muuta kuin Pisamäki-Iivaaran osalle rajasta, josta tarkasti oli sovittu. Ja että tuosta viittauksesta ei isosti huolittu, nähään siitä, kun yllämainitussa muistoonpanossa lisätään, että "Ruotsin valtuusmiehet Gabriel Thomasson ja Johan Johansson eivät käyneet suoraa (?) linjaa auki", jonkatähen "molempain valtain rajankäviät erkanivat", jättäen työnsä sikseen. Toiseksi on huomattava, että 1596 vuoden rajankäyntikirja on ilmeisessä ristiriidassa itse rauhakirjan kanssa ilmottaessaan, että rajan piti kulkea halki Inarin; sillä rauhakirjahan sanoo, että alue Varangista Pohjanmaalle on Ruotsin alle kuuluvaa, ja Inari on, niinkuin kartasta näkee, kokonaan tämän alueen sisällä, vaikka Varangilla käsitettäisiinki paljastaan vuonoa. Rauhakirja on kai pääkirjana aina pidettävä suuremmassa arvossa kuin rajankäyntikirja ja missä ne joutuvat riitaan, on kait ratkaisuvalta annettava edelliselle; jos siis Lapin rajaa Inarin halki käytyä olisi tultu huomaamaan, että oliki jouduttu ruotsalaiseksi tunnustetun alueen sisälle, olisi epäilemättä rauhakirjan nojalla raja ollut siirrettävä idemmäksi. Saattaako kaikkeen tähän katsoen sanoa, että 1596 vuoden asiakirjan kautta raja Lapissa Ruotsin ja Venäjän välillä tarkasti määrättiin?
Sopimatonta olisi ehkä sentään väittää, ettei puheen-alaista rajankäyntikirjaa voi pitää minään osotteena asianomaisten hallitusten ajatuksesta rajan suhteen; maholliseksi täytyy myöntää, että niiden ajatus ainaki suunnille saattoi siinä tulla ilmi. Tästä seurais, että meidän arvelumme ei sopisi yhteen heidän ajatuksensa kanssa; vaan siitä ei siltä seurais, että arvelumme olisi väärä kokonaan. Jos kerran myönnetään, ja sitä kait ei voida olla myöntämättä, että Lapin raja Täyssinän rauhanteon jälkeen jäi epämääräiseksi, siis vastaisten hallitusten tarkemmin sovittavaksi, on jotenki yhentekevää miten rauhanteon aikaiset hallitukset käsittivät rajan kulkua, kunhan vain myöhemmät hallitukset olivat vissistä suunnasta yksimieliset. Heistähän rajan tarkempi määrääminen yksistään riippui, ja rauhanteon aikuisten hallitusten ajatukselle jääpi vain historiallinen arvo.
Useat asianhaarat viittaavat siihen, että myöhempäin hallitusten ajatus kävi jotenki samaan suuntaan kuin meidän arvelumme. Että Ruotsissa jonku ajan takaa ajateltiin rajaa idemmäksi kuin 1596 vuoden rajankäyntikirja osottaa, näkyy mielestäni esm. siitä, kun kuninkatar Kristiina v. 1648 rakensi kirkon Inarin rannalle — eli kenties muutamaan sen saareen. Jos hän olisi arvellut Inaria rajaksi, eikö kirkon rakentaminen ihan rajalle olisi ollut kovin uhkarohkea ja siis ymmärtämätön työ? Vielä selvempiä todistuksia löytyy siitä, ettei Venäjäkään pitänyt lukua Iivaara-Inarin-linjasta. Sen mukaan kuin suomalaisten uutisasutus nousi pohjaan päin, näkyvät he itse luoneen itsellensä jonkulaisen rajan Iivaarasta ylös päin, joka ehkä kappaleen matkaa kulki 1596 vuoden rajankäyntikirjan osottamaa suuntaa; vaan kun he olivat määränsä pohjoiseen nousseet, he vähitellen alkoivat siirtyä tämän omatekoisen rajansa yli itään päin, eikä tätä siirtymistä vastaan Venäjän hallituksen puolelta tehty mitään muistutusta. Mainittu hallitus ei siis pitänyt sitä minään rajanloukkauksena. Pohjassa Ruotsi (tosin yhessä Venäjän ja Norjan kanssa) kantoi lapinveroa myöski "Sondengeldistä" (Suonjelasta?), joka oli Inarin itäinen rajakylä ja tuli kokonaan ulkopuolelle nykyistäki Suomen rajaa (siitä itään päin oli Nuortijärven ja pohjaan päin Petsamon kylä; ks. Suomi 1816, siv. 148—9). Jos Venäjä olisi pitänyt Inaria rajana, ei suinkaan se olisi sallinut Ruotsin kantaa veroa kymmenkunta penikuormaa idemmältä. Vielä merkillisempi seikka on mielestäni, että Petsamon luostaria hävityksen perästä ei rakettu uudestaan, vaan siirrettiin kokonaan pois Kuollaan. Venäjällä ollaan kuitenki kirkollisissa asioissa hyvin tarkkoja ja arkatuntoisia, ja jos Venäjä olisi pitänyt Petsamoa taattuna alueenansa, olisi varmaan luostari rakettu uudestaan ja ehommaksi entistänsä, koska se häviöönsä asti oli niin hyvästi menestynyt. Lopuksi lienee joku todistusvoima annettava Venäjän kartoilleki. Laajassa karttateoksessa Venäjän valtakunnasta, joka vv. 1801—1804 valmistettiin Pietarin keisarillisessa karttavirastossa, kulkee raja (ks. Sjögren, Anteckningar om Kemi Lappmark, siv. 337) Nuortitunturista Kuolajärven pohjoispäästä, ei luodetta kohti niinkuin nykyään, vaan koillista kohti Petsamonjoen lähejärvelle, joten paikotellen 7 penik. leveä ja 12—13 penik. pitkä maakappale itäpuolella nykyistä rajaa — eli toisin sanoen tuo vastamainittu Sondengeldin kyläkunta — jääpi Suomen alle[14]. Sanotusta järvestä raja kyllä kääntyy luoteeseen päin ja kulkee Varankivuonoon asti; vaan toisia karttoja löytyy, joissa raja ei pääty sanottuun vuonoon. V. 1808 ulostuli Londossa europalaisen Venäjän kartta, tehty Pietarin tiede-akademian karttain mukaan, ja siinä Venäjän raja merellä päättyy itäpuolelle Karabellan nientä[15].
Mitä kaiken edelläsanotun johosta tulee ajatella? Rohkenemmeko väittää, että se alue, minkä Täyssinän rauhanteko Suomelle soi, oikeutta myöten oli sama yhteisalue, jonka Venäjä ja Norja v. 1826 jakoivat keskenänsä? Kenties, lähettemme vaillinaisuuteen katsoen, on varovaisinta olla tämmöistä väitettä tekemättä. Vaan varmaa on, että moni seikka, joka muuten jääpi hämäräksi ja ymmärtämättömäksi, isosti selviää, jos sanotuita alueita ajatellaan samaksi. Miten esm. tuo "yhteisalue" saattoi syntyä? Muinaisina aikoina Norja kyllä vaati herruutensa alle koko Lapinnientä aina Vielijokeen Kannanlahen tienoille saakka, vaan kun se Knärödin rauhanteossa hyväksyi rajaksi Varanginvuonon perukan, josta Täyssinän rauhanteon mukaan Ruotsin alue alkoi, on kait tämä ymmärrettävä niin, että se luopui vaateistaan ulommaisen ryssän rannan suhteen — johon luopumiseen sillä oli sitä suurempi syy, koska koko Ruijan ranta, josta myöski Venäjä ja Ruotsi siihen asti olivat veroa kantaneet, nyt joutui sen yksistään hallittavaksi. Muutamassa norjalaisessa muistoonpanossa (ks. Suomi, 1840, siv. 152—3) sanotaanki, että lähin kylä Varangin pohjasta itäänpäin v. 1614 oli Petsamo ja kun tätä oli kovin pitkäksi valitettu, asetti Kuolan pajari kaksi lappalaista (perhettä) Paatsjoelle ja kaksi Näytämöön. Tämä muistoonpano mielestäni selvästi osottaa, että norjalaiset itse pitivät Varanginpohjaa alueensa äärimmäisenä paikkana. Knärödin rauhanteko ei voinut Venäjälle olla enemmän tuntematon kuin Täyssinän Norjalle; jos nyt Venäjä olisi arvellut alueensa 1596 vuoden rajankäyntikirjan mukaan ulottuvan kieltämätönnä aina Näytämön länsipuolelle saakka, miten se olisi suvainnut, että Norja ulotutti vaatimuksiaan Aidenjargan tienoille saakka, miten viimein myöntänyt, että Norjalla tänne asti oli yhteinen omistusoikeus sen kanssa? Norjalaisten uutisasutus ei vielä v. 1826:kaan ollut ennättänyt Saalomansaarta Paatsjoen suussa idemmäksi. Miten lopuksi juuri Aidenjarga olisi yhteisalueen rajapääksi otettu? Venäjän hallituksen käytös jääpi aivan käsittämättömäksi. — Jos sen sijaan ajatellaan, että mainittu hallitus epäili, josko ei tuo yhteisalue oikeastaan ollut Ruotsin omaa, niin muuttuu sen käytöstapa aivan ymmärrettäväksi.
Toinen seikka, joka arvelumme kautta myöski täydellisesti selviää, vaan muuten pysyy hämäränä ja mielivaltaisten selitysten nojassa, on se, josta tämä luku sai alkunsa ja johon näin pitkän mutkan perästä jo on aika palata: lappalaistemme kalastus yhteisalueen rannikolla. Niinkuin ylempänä jo mainittiin, väitetään tämän kalastuksen tapahtuneen valtiollisten välipuhetten, traktatein, nojalla; vaan näin väitettäissä on valitettavasti unehutettu kertoa, milloin nämät välipuheet olisi tehty. Yksi ainoa välipuhe kalastuksestamme jäämeren rannalla tietääkseni vain löytyy ajoilta ennen v. 1826 ja se tehtiin vasta v. 1751 Norjan kanssa Strömstadin rajasovinnossa, vaan se koskee ainoastaan Ruijan rannikkoa eikä yhteisaluetta, niinkuin jokainen voipi havaita, joka mainittua sovintokirjaa lukee (ks. Modée, Alliancetraktater, liitteiden viime §). Täyssinän rauhanteossa ei Ruotsin alamaisille myönnetty mitään nautinto-oikeutta Venäjän alueella (enemmän kuin venäläisillekään tällä puolen rajaa), päinvastoin esm. 1596 vuoden rajankäyntikirjassa jyrkästi kielletään kummanki valtakunnan alamaisia, myöski Lapissa, kulkemasta rajan poikki jotaki etua saamaan ("icke öffverträde eller ther ingå i plöijde eller opiögde, skogh eller vatn och med bijstecker eller diurafangh allehande nyttigheeter till sitt landh sigh tilegne eller emoth thage"). Minkään traktatin nojalla lappalaisemme eivät siis yhteisalueella käyneet. Mutta millä oikeudella he sitte siellä kävivät? Jos ajatellaan, että yhteisalue oli vieraan valtakunnan maata, ei heillä käyntiinsä olisi ollut oikeutta mitään; koko heidän kalastuksensa olisi tapahtunut ilman luvatta. Vaikea on kuitenki siinä tapauksessa ymmärtää, kuinka tämä luvaton kalastus olisi niin lujasti saattanut juurtua, että ne lappalaiset jotka yhteisalueella etupäässä isännöivät, olivat Suomen lappalaisia. Helppohan olisi vieraan valtakunnan hallitukselle pitänyt olla häätää heitä alueeltansa pois; vaan tämmöisestä häätämisestä ei koskaan liene puhetta ollut. Asia jääpi näin jotenki käsittämättömäksi. Jos sitä vastoin arvelemme, että yhteisalue oikeastaan oli Ruotsin valtakunnan maata, selviää kaikki heti: lappalaiset kalastivat oman oikeutensa nojalla, heidän ei tarvinnut muilta valloilta siihen saada lupaa.
Vielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys 1826.
Mahollista on, että tarkempi lähetten ja muitten asianhaarain tutkiminen voisi vahvistaa sitä arvelua, jonka edellä olemme tehneet: että n.k. yhteisalue alkuaan oli Ruotsin valtakunnan yksityinen omaisuus. Sitte tämä sekava kysymys olis isosti selvenemään päin. Vaan mahotonta ei myöskään ole, että asia piternmänki tutkimisen perästä yhä jäisi hämäräksi. Niin kauon kuin ei kaikkia löytyviä lähteitä ole läpikäynyt, ei tässä suhteessa saata mitään varmaa sanoa, ja sentähen meidän tällä kertaa on pakko jättää arvelumme semmoisekseen.
Mutta jos edellisessä mainitut asianhaarat eivät riitäkään todistamaan, että Ruotsi oli yhteisalueen ainoa omistaja, antavat ne sentään tarpeeksi syytä väittämään, että Ruotsilla oli sanottuun alueeseen ainaki yhtä suuri oikeus kuin toisilla valtakunnilla, että sillä toisin sanoen oli heidän kanssa yhteinen omistusoikeus (condominium). Kieltämätöntä näet on, että Ruotsin raja Venäjää vasten Täyssinän rauhanteon mukaan päättyi jäämereen, että tätä rajaa ei myöhemmissä rauhanteoissa muutettu, ja ettei Norjan rajaa koskaan, s.o. ei missään rauhanteossa ole ulotutettu tähän rajaan asti; sillä Strömstadissaki Norjan rajapääksi määrättiin Kolmisoiva, joka on lännempänä sitäki rajan suunnitusta, josta 1590 vuoden rajankäyntikirja puhuu. Venäjällä oli siis rajansa länsipuolella — ei Norja, vaan Ruotsi; kulki raja missä tahansa, niin Ruotsi aina oli Venäjän ja Norjan välissä. Miten näin ollen voipi ajatella aluetta meren rannalla, jossa Norjan ja Venäjän maat olisivat sattuneet yhteen ja antaneet rajariitoihin syytä? Sehän on sula mahottomuus. Jos rajoista saattoi riitaa syntyä, täytyi Ruotsin välttämättä olla kolmantena muassa, jos se vain tahtoi oikeuksistansa pitää kiinni; eikä voi ajatella mitään Venäjälle ja Norjalle yhteistä aluetta heidän rajainsa vieressä täällä puolen, jossa ei Ruotsillaki olisi ollut osa.
Tosin voidaan, ja näennäisesti jollaki syyllä, väittää, että Ruotsi, jos sillä olisi ollutki oikeuksia rannikon suhteen, oli niistä luopunut. Niin esm. voidaan viitata viime pykälään Strömstadin rajasovinnossa, joka sanoo, että Kolmisoivasta alkaa Norjalle ja Venäjälle yhteinen maa, Nejden eli Neudama: sen mukaanhan ei Ruotsi olisi ulottanut vaatimuksiaan sanottuun yhteismaahan; niin ikään voidaan huomauttaa siitä, että ne, jotka myöhemmin kantoivat yhteisalueen asukkailta veroa, olivat ainoastaan Venäjä ja Norja. Että Ruotsi myöhempinä aikoina isosti laiminlöi etujensa valvomista pohjan puolessa, se on kyllä kieltämätöntä: sitä erinomaista harrastusta Ruotsin valtakunnan rajojen laajentamiseen idän ja pohjan puoleen, jota Kaarle IX niin suuressa määrässä osotti, ei yhelläkään hänen jälkeläisellään valitettavasti ollut. Vaan siltä ei ole sanottu, että Ruotsi olisi oikeuksistaan Varanginmeren rannikkoon luopunut. Semmoiseen väitteeseen voidaan aina muistuttaa, että Ruotsi päinvastoin yhä harjotti herruuttansa rannikolla senkautta, että sen lappalaiset joka vuosi kävivät siellä vapaasti kalastamassa. Mitä vastamainittuihin esimerkkeihin tulee, niin Strömstadin rajasovinnon tarkotus vain oli tarkasti määrätä rajaa Norjalle ja Ruotsille kieltämättä kuuluvain Lapin alueitten välillä sekä järjestää oloja kahen puolen uutta rajaa; rajankäynti Venäjää vasten ei siinä ollut kysymyksenä. Itse sovintokirjaan on liitetty kaksi laajaa lisäystä ja toisen lisäyksen eli "liitteen" (bihangin) 31 §:ssä löytyy tuo lause Näytämöstä; arvellaan näet "kuinka suotavaa olisi, että rajasta sitä vastaan sovittaisiin", ja lisätään että "asiasta on vasta tarkemmin tuumittava ja molemmilta hoveilta pyydettävä käskyjä". Mikä arvo on tämmöiselle, asiaan kuulumattomalle, sivumennen lausutulle toivomukselle ja siinä käytetyille sanoille annettava? Liian rohkea olisi kait väittää, että Ruotsi senkautta luopui siitä rannikosta, minkä Täyssinän ja Knärödin rauhanteot sille soivat; jos rajaa jälestäpäin olisi ruvettu käymään auki ja Ruotsi, tutkittuaan entisiä rauhakirjoja, olisi niiden nojalla ruvennut vaatimaan, että joku osa rannikosta oli silleki annettava, ei suinkaan mainittu toivomus ja siinä käytetyt sanat olisi voineet sen vaatimuksille mitään estettä tehä. Tuota lausetta, että Näytämö oli ainoastaan Norjan ja Venäjän yhteismaa, ei mielestäni siis voi pitää muuna kuin lapsus calamina, joka on tullut maholliseksi sen leväperäisyyden kautta, jolla Ruotsi hoiti valtakuntansa koillis-osan asioita — ja ehkäpä myös norjalaisten viisauden kautta. Mitä taas tulee siihen, että Norja ja Venäjä vain kantoivat veroa yhteisalueen asukkailta, niin on huomattava: 1:o että Lapissa ennen vanhaan, kun ei merikalastuksella vielä ollut sama merkitys kuin meidän päivinämme, meren rannikkoa vain pidettiin liitännäisenä sisämaalle, niin että sen arveltiin kuuluvan sisämaan asukkaille samoin kuin muualla meren arvellaan kuuluvan rannikon asujamille; ja 2:o että yhteisalueen rannikolla Täyssinän rauhanteon aikana ei näy asuneen ketään (paitsi ylempänä Petsamonjoella ehkä joku lappalainen), siitä päättäen, että ensimäisten lappalaisten sanotaan vasta vuoden 1614 jälkeen asettuneen Paatsjoelle ja Näytämöön (ks. Suomi 1846, siv. 153). Jos nyt Venäjän ja Norjan alamaisia vähitellen siirtyi joitakuita yhteisalueelle ja kumpiki valtakunta omilta alamaisiltaan kantoi veroa, ei siitä välttämättä seuraa että alue oli noitten valtain maa; kyllä Ruotsilla siltä saattoi siinä osansa olla. Sillä rannikkohan oli sisämaan oma, ja sisämaassa Ruotsiki kantoi veroa niin hyvin Inarissa kuin Suonjelassa.
Yhteinen omistus ei kyllä ole saman arvoinen kuin yksityinen ja yksinomainen, vaan puheena olevassa kysymyksessä se sentään on tarpeeksi hyvä siihen tarkotukseen, jonka perille lähinnä olemme pyrkineet. Vaikka ajatellaan että Ruotsi oli vain yksi yhteisalueen omistajista eikä sen ainoa omistaja, niin lappalaisemme kuitenki tämän osittaisenki omistuksen perustuksella saattoivat yhteis-alueella käydä aivan yhtä hyvin kuin toisten valtain alamaiset; heidän ei tarvinnut siihen toisilta pyytää lupaa. Lappalaistemme kalastus yhteisalueella ei siis missään tapauksessa ollut mikään luvallinen tai luvaton nautinto toisen alueella, vaan omistusoikeuden harjotus omalla alueella.
Jos katsellaan jäämerikysymystämme tältä uudelta kannalta, että Ruotsi s.o. sittemmin Suomi oikeutta myöten oli yhteisalueen kolmas omistaja, astuu kysymys toisenmuotoisena eteemme: paljo selvempänä ja sen puolesta siis tyydyttävämpänä kuin ennen, vaan toiselta puolen entistä ikävämpänä, koska paremmin voimine, huomata mitä olemme menettäneet. Jos Suomen etuja 1826 vuoden rajaselvityksessä olisi valvottu, olisi tietysti aluksi muistissa ollut pidettävä lappalaistemme käynti yleensä jäämerellä ja siitä vaadittava hyvike eli korvaus, jos olisi sovittu sen lakkauttamisesta. Vaan tähän ei etujemme valvominen olisi loppunut, vaikka nykyään meillä yleisesti vallitseva mielipide ehkä niin arvelee. Selvää on, että Suomi yhteisalueen kanssa-omistajana myös olisi ollut oikeutettu saamaan osansa samasta alueesta, ja vasta kun tämäki olisi sille annettu, sen olisi ollut syy olla tyytyväinen. Ajatellaan, että tämä osa, joka olisi ollut toisten alueitten välissä, olisi määrätty kolmanneksi osaksi koko yhteisalueesta, joten se olisi tullut käsittämään Paats-virran jokilaakson sekä rannikon esm. Utsavuonosta Vuorjemaan; ajatellaan sitte, että Norja hyvikkeeksi lappalaistemme käynnin lakkauttamisesta olisi ollut halukas antamaan maata, esm. osansa yhteisalueesta; niin seuraa, että Suomi olisi tullut saamaan koko nykyisen etelä-Varangin pitäjän sekä jonku palstan pitkin Paatsjoen itävartta. Sen saattaa nyt sanoa menneeksi, kun ei silloin silmiä pidetty auki — tosiaanki kova muistutus vasta pitämään Unetarta vähemmässä arvossa. Kuitenki, vähemmänhän tämä vahinko on luettava meidän omaksi syyksi kuin ulkonaisten asianhaarain, ja tuo puhe korvauksesta on siis paikallaan, niinkuin säädytki viime valtiopäivillä näkyvät arvelleen. Jos Suomen sopisi Venäjältä vaatia korvausta koko siitä vahingosta, minkä se v. 1826 kärsi, niin tosin alueemme lähenisi Tuulomaa sangen likelle, kun viime valtiopäivillä pyydetty alue luettaisiin vastineeksi Rajajoen alueesta ja itäpuolelle tuota pyydettyä alaa lisättäisiin samankokoinen kappale kuin etelä-Varanki. Vaan tämmöinen vaatimus olisi ehkä kohtuuton; joku osa puheena olevasta vahingostamme jääpi epäilemättä oman uneliaisuutemme syyksi. Rupeamatta sen laajemmin punnitsemaan, mikä määrä tuosta vahingosta voipi tulla itsemme, mikä toisten syyksi, tahon tässä vain muistiin johattaa, mitä ylempänä lausuttiin, että Suomelle viimeksi pyydetty alue ei suinkaan ole millään tavoin liiallisen suuri, vaan päinvastoin niin niukka kuin olla saattaa, jonka lauseen toivon nyt myönnettävän oikeaksi.
Omituista on muuten, että niin hyvin Venäjän kuin Norjan puolella näytään olevan tyytymättömiä 1826 vuoden rajaselvitykseen. Venäläiset kirjailiat valittavat, että Norja jakokaupassa vääryydellä Venäjältä vei 20—50 pehik. (!) pitkän rannikko-alueen Rautavuonon, Paatsjoensuun ja Näytämön oivallisilla haminoilla, joka vääryys muka oli mahollinen ainoastaan siten, että Norja lahjoi Venäjän asiamiehen (översti Galaminin) 20 ketunnahalla ja 2000 specietaalarilla; Norjan puolella taas valitetaan, että sen raja ainoastaan ulotettiin Paats- ja Jaakonjoelle, vaikka koko Lapin niemimaa (!) oikeastaan oli sen alusmaata (ks. Friisin matkakertomusta). Minkähän äänen nämät kirjailiat olisivat nostaneet, jos Suomen puolesta olisivat puhuneet?
* * * * *
Ennenkuin tämän luvan lopetan, en voi olla lausumatta, kuinka suotavaa olisi, että kaikki lähteet, jotka koskevat pohjan perän entisiä oloja, otettaisiin tarkan tutkinnon alle, jota tietääkseni ei vielä ole tapahtunut. Siitä voisi ehkä olla paljoki hyötyä; ainaki moni omituinen seikka on silmääni pistänyt jo edellisessä mainituita lähteitä läpikäydessäni. Joku niistä tässä kerrottakoon. Nykyinen itärajamme Venäjää vasten päättyy Muotkavaaraan; eikö ole kummallinen sattumus, jos se sattumus lienee, että kun itärajamme pannaan kulkemaan sitä suuntaa, jota edellisessä olemme ajatelleet enimmän Täyssinän rauhakirjan mukaiseksi, s.o. Muotkan kannakseen, rajan pääksi yhtäkaikki tulee — Muotkavaara (eli Muotkatunturi)? Muotkan kannaksella näet löytyy vaara, jolla ainaki ennen oli tämä nimi (ks. Suomi, 1846 siv. 148). Toinen merkillinen seikka on, että suomalaiset ennen näkyvät käyneen kalastamassa myöski Lapinniemen etelärannalla, Kannanlahesta itäänpäin. V. 1517 antoi näet suuriruhtinas Vasilii Moskovassa (ks. Suomi 1846, siv. 151) suojeluskirjan Vienan lappalaisille, jossa m.m. sanotaan, että merenranta "Palitz-rekousta" Omboon on oleva lappalaisten yksin hallittava ja että "älkööt karjalaiset, eli nougorodilaiset eli ruotsalaiset eli ketkään muut rohjetko siinä kalanpyyntiä harjottaa" (draga og bruka sin näring). Ombo on tietysti Umpa ja Palitz-rekon ei voi olla muu kuin Pjalitsajoki Vienanmeren suulla Lapinniemen kaakkoispäässä. Kun tämä ranta nyt vakuutetaan lappalaisten omaksi ja kaikki muut, niiden joukossa myös "ruotsalaiset" s.o. suomalaiset kielletään pois, täytyy siitä päättää, että suomalaistenki oli ollut tapa sanotulla rannalla käydä. Jos niin tosiaan on ollut asianlaita, olisi siitä paitsi muuta se tärkeä seuraus, että voisi hyvin ymmärtää Iiläisten julmaa hävitysretkeä Kannanlahelle 1589; syyksi siihen ei tarvitsisi ajatella paljasta ryöstöhimoa, niinkuin tähän asti on tehty vaan ainoastaan vanhain oikeutten puollustamista. — Edellisessä on jo mainittu, kuinka Iiläisten retkeä jäämerelle ja Petsamon luostarin hävittämistä niin ikään voipi selittää paljaaksi hätäkeinoksi oikeutten puollustamisessa.
Nämät vain esimerkeiksi. Kuka tietää, mitä hauskoja tietoja vielä olisi senpuolisista oloista saatavina? Näitä maita koskevain lähetten tutkimisesta olisi ainaki se hyvä, että V. Karjalan historia, jota yhä ollaan vailla, tulisi maholliseksi kirjottaa.
III.
Etelä-Varanki.
Jaakobselvasta Paatsjoelle. Rautavuono.
Sen poikkeuksen perästä, minkä viimeksi olemme menneitten aikain hämärälle alalle tehneet, palatkaamme takaisin matkaamme ja Pohjolan kesän kirkkaaseen päivään.
Jaakobselvaan tullessani 24 p. heinäk. olin kaheksan päivää kulkenut merta ja sillä ajalla jo kerraksi taas ennättänyt siihen kyllästyä. Mieleni teki sentähen nyt jos mahollista päästä maitse matkustamaan, ja onneksi tämä ei ollut ainoastaan mahollista, vaan soveliaintaki. Kuultuaan, että aioin etelä-Varangin kirkolle, isäntäni Olsen, joka oli hyvin kohtelias ja vieraan palvelemiseen altis, ilmotti, että tätä väliä usein kuljettiin maitse, jolloin oli ensin käveltävä Vuorjeman vartta pari neljännestä ylöspäin, sitte tunturin poikki Rautavuonoon ja sieltä Paatsjoenvarrelle Elvenäsiin, jossa oli hyvin sopiva mennä nimismies Klerkin taloon ja josta kyllä saatettaisiin kirkolle. Muuta en pannut mieleeni, kuin että matka oli mahollinen ja ensi taival ylöspäin Vuorjeman vartta. Viivyttyäni hra Olsenin tykönä pari tiimaa ja saatuani hänen toimestaan kantomiehen itselleni, erään nuoren norjalaisen, lähin klo 2 aikana päivällä matkalle.
Vuorjema, norjaksi Jakobselv, on pienoinen joki, joka mutkitellen juoksee etelästä pohjaan kulkevan kaitaisen laakson pohjassa. Sen rannat ovat kuivia ja kasvavat merestä aikain heinää ja varvikkoa, joka jälkimäinen verraten pian muuttuu vesakoksi ja koivumetsäksi. Jokilaakso on ehkä 1/2 virstaa leveä; sen syrjinä on erinomaisen korkeat ja jyrkät tunturit. Ylimalkain joki pysyy idänpuolisen tunturiharjan kupeella, niin että mitä tasaista maata laaksossa löytyy, se ainaki penikuorman verta ylöspäin on melkein kaikki norjan puolella; itse joensuussa on venäjänpuoliset talot saatettu rakentaa ainoastaan kaitaiselle penkereelle kallion kupeessa, kun norjanpuoliset talot ja kirkko ovat jotenki leveällä, viheriällä kentällä, joka pitkänä ruohoniemenä pistää venäläistä rantaa vasten. Jossakussa harvassa paikassa lännenpuolinen tunturi kuitenki ulottui jokeen asti ja uhkasi, pystyjyrkästi alas kaatuessaan, kokonaan estää eteenpäin pääsön, vaan niissä paikoin oli kallion syrjään hakattu noin kyynärän-levyinen tie, jota oli hyvin mukava kulkea, kunhan varoi alas syvyyteen vasemmalle puolellensa katsomasta. Runsaan parin neljänneksen päässä joensuusta oli ensimäinen talo, siitä jonku virstan päässä kaksi muuta taloa likekkäin toisiansa ja niistä taas kappaleen matkan päässä vielä kaksi taloa; yhteensä siis 5. Venäjänpuolisella jokivarrella ei ole yhtään taloa (paitsi joensuussa). Asukkaat noissa viidessä talossa ovat kaikki norjalaisia siirtolaisia, muutamat tulleita Trondhjemin eteläpuolelta asti; vanhin talo oli toistakymmentä vuotta vanha. Kyläkunnan elatuskeinona on karjanhoito, halkojen hakkuu, joita lyhyinä rankoina uittavat joensuuhun, sekä varsinki tietysti kalastus meressä, jota varten suveksi suurin osa kylästä siirtyy joensuuhun. Talot joensuussa olivat, luulen ma, kaikki tämän kylän rakentamia ja omia.
Jo ennen klo 5 olimme kylän ylimmässä, s.o. eteläisimmässä talossa, josta uusi kantomies oli saatava, ja toivoin siis samana iltana pääseväni matkustamaan tunturin poikki. Tämä toivo kuitenki petti. Talon isäntä oli paraikaa halkojen uitossa ja vastasi sanan saatuansa, ei millään muotoa joutavansa saattajaksi. Entinen kantajani, joka ei myöskään voinut edemmäksi lähteä, paluutti minun sentähen toiseen taloon, jonka sivu jo olimme kulkeneet, vaan siinä taas isäntä oli metsässä, josta vasta hiljemmin illalla odotettiin kotia; ja kun muita aikaisia miehenpuolia ei kylässä ollut, ei tullut muu neuvoksi kuin jäädä tänne yöksi. Se tuntui kyllä hyvin vastenmieliseltä, varsinki kun tupakkani oli aivan lopussa, vaan mitäs tehä? Kuitenki aika kului siksiki joutusaan, sillä talonväellä oli joku määrä sivistystä ja kirjallisia tietoja, että pystyivät eri aineista keskustelemaan. Täällä majapaikassa, Nils Nilsenin talossa, näin ensi kerran Oulusta lähettyäni sanomalehen, pienen kansanlehen nimeltä "Almuevännen", jonka tietysti luin ensi sanasta viimeiseen asti. Muutamia tuoreita valtiollisia uutisia siitä sain, vaan Alexandrian pommituksesta (11 p. heinäk.) ei siinä vielä mainittu. Kuitenki isäntä, kotiin tultuaan, tiesi kertoa epäselvän huhun tästäki merkillisestä tapauksesta. Mikä erotus kansan tilassa länsi- ja itäpuolella rajajokea! Valtiolliset uutiset olivat idänpuolisille aina Kuusamosta Jaakobselvaan asti kokonaan tuntematon asia, vaan heti lännen puolella rajajokea, Norjan äärimmäisessä nurkassa, keskellä synkkää erämaata, seurattiin tarkasti päivän tapauksia ei ainoastaan omassa valtakunnassa, vaan niin kaukana kuin pharaonein vanhassa maassa! Muissaki suhteissa oli erotus Norjan ja Venäjän välillä silmäänpistävä. Vast'ikään mainitsin että matkalla tähän pieneen kylään joensuusta kallion kylkeen oli hakattu tie; Venäjän puolella ei Kuolasta länteen päin yhessäkään kohti näkynyt vähintäkään tienteon merkkiä. Pikku höyry, joka kuljettaa postia, lähtee Vesisaaresta joka viikko etelä-Varangin kirkolle, poiketen välillä oleviin paikkoihin, ja ulottaa joka toinen viikko matkansa Jaakobselvaan asti; talvella posti taas säännöllisesti kulkee maitse rajalle asti. Venäjän puolella on viime kesinä kyllä isompi postihöyry alkanut kulkea Vienasta Vesisaareen, joka poikkeaa pääkalastuspaikkoihin (rajaseuduilla Vaitokupaan ja Nurmensättiin), vaan syrjäisempiin paikkoihin ei niistä ole mitään postikulkua ja talvisaikana ainoa postitoimisto koko Lapinniemen 70 penik. pitkällä pohjoisrannalla on Kuolassa. Lasten koulua sanottiin aina talvella pidettävän tässä Vuorjeman tunturikylässäki, juuri majatalossani; Venäjän puolella ei maakylissä tietääkseni löydy koulua ennenkuin Uhtualla keski-karjalassa. Kuinka isosti edistyneemmällä kannalla Norjan puoli on, voipi näistä esimerkeistä jo havaita; ja ensimäiset tunteeni tässä kohin eivät jälestäpäin suinkaan heikenneet.
Nilsenin talon arvoa kuitenki kaksi seikkaa mielessäni alensi. Ensimäinen oli syöpäläisten paljous sängyssä, joista kuitenki pääsin rauhaan siirtymällä lattialle huoneen toiseen nurkkaan; toinen oli se runsas maksu, minkä isäntä määräsi tunturin poikki saattamisesta. Tämä taival ei voi olla täyttä kahta penikuormaa ja siitä hän vaati — 8 kruunua, s.o. yli 11 markkaa! Kun tuota hintaa en voinut olla paljoksumatta, hän vastasi, että tie eli matka oli hyvin paha (meget slem) ja että engelsmannit aina maksoivat niin paljo. Hänen kunniaksi olkoon sanottu, että hän määräsi maksun edeltäpäin, ennenkuin taipaleelle lähettiin; vaan siitä ei minulle suurta apua ollut, kun ei toista kantomiestä kylässä löytynyt.
25 p. heinäk. lähimme eineen jälkeen tuolle muka niin pahalle tunturimatkalle, Lännenpuolisessa vuoriharjussa on kylän kohalla notko, josta kuljetaan läpi, ja sitä kohti aluksi painettiin. Kahen puolen kohoavain korkeain kallioseinäin välissä notko näytti jotenki matalalta, vaan kun sitä olimme alkaneet nousta, huomasin ereykseni. Tiimakausi kului ennenkuin sen päälle päästiin, vaikka sen juurelle talosta vain oli ehkä 5 minutin matka muutaman niityn ja ha'an poikki. Vuoren rinne oli niin jyrkkä, kivikkoinen ja sulavista lumikinoksista liukas, että ilman sauvan varatta olisi ollut mahoton nousta ylös. Täkäli oli saattajani puhe matkan huonoudesta ollut aivan paikallaan; vaan mitä jälellä olevaan pääosaan taipaleesta tulee, oli sitä tarpeeton moittia erittäin pahaksi. Siellä täällä oli tosin joku syvä rotko poikki mentävä tai mäen rinne noustava ja toinen laskettava, vaan usein oli pitkät matkat jotenki tasaista tai heikosti länteen päin viettävää maata. Lappalaiset ovat ennen poroillansa liikkuneet näillä ylängöillä ja osotti saattajani siellä täällä "lapin kenttää" eli heidän entistä olopaikkaa, vaan nykyään he ovat häädetyt pois eikä tuntureilla liiku muita eläviä kuin hukkia ("ulfvar"), joitten vereksiä jälkiä näkyi monessa kohti pitkin vanhaa poropolkua. Järvistä ja lammikoista ei ollut puutetta ja kun niissä olisi venettä ollut, olisimme ainaki yhessä kohti päässeet jonku neljänneksen huokeammin kulkemaan. Muutamassa lammissa en malttanut sydänpäivällä olla uimatta, kun ilma oli hyvin lämmin. Pienten tunturipurojen yli oli siellä täällä hypättävä, vaan muuten maat olivat verraten sangen kuivia. Metsää tietysti ei tunturilla ollut ensinkään eikä yksityisiä puitakaan, vähän heinikkoa vain lampien rannoilla; vasta kun aloimme Rautavuonoon laskeutua, tuli varvikko ja se erinomaisen sakea eteen, että töin tuskin saattoi läpi tunkeutua. Maa oli lisäksi hyvin märkää, niin että loppukappale taivalta oli vaikka toisessa muodossa, yhtä vaivaloinen kuin alku-osa. Klo 2 aikana oltiin perillä, kuudetta tiimaa kestäneen hitaanlaisen kävelyn perästä. Rautavuono, norj. Jarfjorden, on ensimäinen syvempi vuono lännen puolella Petsamoa. Jaakobselvasta on sen suulle pari penikuormaa, jolla välin Paasrikan eli Pasvigin kalastuspaikka meren rannalla löytyy. Vuono tunkee noin 2 virstan levyisenä runsaan penikuorman suoraan etelää kohti, vaan tekee sitte käänteen länsi-etelään päin, johon suuntaan vielä jatkuu pari neljännestä. Läntinen ranta on korkeaa, pystyjyrkkää kallioa melkein perukkaan asti, vaan itärannalla on alankomaata jo parin neljänneksen päässä merestä, niin että siihen on taloja voitu rakentaa; tähän paikkaan me olimme tulleet. Rautavuonon rannoilla sanottiin olevan 8 norjalaista ja 4 suomalaista taloa, jonka ohessa "koko joukko" lappalaisia kuului asukkaisiin. Mainittavin asia vuonosta on — paitsi syvyys sen suulla, jonka sanottiin olevan 400 syltää — ne kaksi valaskalatehasta, jotka nykyään on vuonon itärannalle rakettu; toinen erään yhtiön oma, jonka johtaja oli muistaakseni eräs kapteeni Evensen, toisen omistaja on nimeltä Kasten Brunn. Tehtaan isännät ovat Tönsbergistä etelä-Norjasta, ja tulevat joka kevät työmiehinensä kotoa tänne. Edellisellä tehtaalla oli 2 pyytöhöyryä, 8 miestä kummassaki, joilla oli jo tänä kesänä ennätetty saada 53 valasta; hra Bruun, jonka tehas ei vielä ollut aivan valmis, oli yhellä höyryllään saanut 12 kalaa. Edellisen tehtaan rannassa makasi paraikaa kaksi tuommoista ääretöntä merenhirviötä, joitten ihrapukua syllänpituisilla veitsillä leikeltiin noin kyynäränlevyisiin pitkiin viipaleisiin, jotka sitte rautaketjuilla hinattiin ylös tehtaaseen. Kolmannen valaan kuorittu raato oli rantaantunut vähän syrjempään ja turmeli kauhealla hajullansa ilman laajalti ympäriltänsä.
Majatalostani, jossa viimeisen saattomieheni vävy asui, oli venematkaa vähän toista penikuormaa vuonon perukkaan. Tältä matkalta kahella soutajalla vävy, arvaten appensa yllytyksestä, vaati hänki — kaheksan kruunua! Nyt kuitenki tein siksi jyrkän tenän, että hinta aleni 6:een kruunuun, joka sitteki, niinkuin kuulin, oli kaksinkertainen maksu tavallista vastaan.
Kylläyneenä tuommoiseen kiskomiseen, josta eräs Norjan herra myöhemmin arveli, että sitä ei häpeämättä saattanut kuulla, kiirehin erkanemaan sekä apesta että vävystä, vaikka edellinen oli keskustelemiseen harjaunut ja jälkimäinen pulskan ulkomuotonsa kautta miellyttävä. Venematka kului ilman mainittavaa tapausta; ison merikotkan vain näimme istua kököttävän ylhäällä kalliolla muutamassa kohti vuonon länsirannalla, saalista tehtaista vaanien. Kun olin perille tullut, oli taas kummailemisen esine edessä, sillä lahen rannasta alkoi kaitainen, mutta muuten hyvä maantie. Semmoista en ollut nähnyt, sittekun Kuusamon kirkolta lähimme. Koivumetsä molemmin puolin tietä oli jotenki vankka, niin että tietä kulkiessaan saattoi ajatella olevansa puolisataa penikuormaa etelämpänä. Jonku virstan päässä rannasta oli talo, jonka omistaja oli eräs norjalainen nimeltä muistaakseni Tharaldsen; siinä viivyin vähän aikaa syödäkseni ja sitte lähin matkaa jatkamaan jalkaisin, kun ei hevosta ollut saatavissa, muuan vaimopuoli laukkuni kantajana. Väli Rautavuonon perukasta Paatsjoelle Jokiniemeen eli "Elvenäsiin", missä jo mainittu nimismies Klerk asuu, on kolme neljännestä. Sitä oli aamulliseen tunturimarssiin verraten oikein lysti kävellä, kun tie oli hyvä ja maat jotenki tasaisia, Taloja ei ollut taipaleella muistaakseni ainoaakaan, vaan sen sijaan ilahutti silmää siellä täällä joku mänty, jota puulajia en ollut nähnyt Kuolasta tänne asti. Muutamassa kohti näin tiepuolessa valkean otuksen, joka lähetessämme pakeni mäen rinnettä ylöspäin ja jota illan hämärässä luulin jänekseksi. Saattajani, joka ei ennättänyt sitä nähä, arveli kuitenki, että se varmaan oli susi, sillä näillä seuduin löytyi tätä petoa runsain määrin; muutamia päiviä takaperin oli postinkuljettaja tavannut viisi yhessä laumassa, jotka hän kivenheitoilla oli ajanut pakoon. Ne olivat olleet pienikasvuisia ja vaalakoita. Syyksi sutten enentymiseen arvelivat asukkaat valaskalatehtaista hylyksi joutuvia valaanraatoja, joitten haju houkuttaa metsänpetoja.
Klo 10 seudussa illalla tulimme perille Elvenäsiin, viivyttyämme taipaleella 1 1/2 tiimaa.
Paatsjoki. Boris-Gleb. Kolttalappalaisten häämenot.
Elvenäs, nimismies Klerkin asuinpaikka, jota suomalaiset kutsuvat Jokiniemeksi, on Paatsjoen itärannalla, lähellä joen laskua meriveteen. Se on varsin sievä paikka. Tuon korkean rannan suojassa on kappale tasaista maata, joka pienenä niemekkeenä pistää pohjaanpäin mereen. Tällä maalla kasvaa siellä täällä korkeoita, tuuheoita koivikoita ja muuten koko niemi on raivattu niitty-saroiksi, joitten heleä vihanuus miellyttävästi koskee silmään. Talorakennukset ovat ylhäällä niemen juurella, johon maa niemen nenästä tasaisesti kohoaa, ja paikka tarjoaa siis varsinki merelle päin viehättävän näkö-alan. Pää-asuinrakennus on näille seuduille odottamattoman komea; leveä ja tilava se sisältää tavallansa kaksi kertaa, sillä siinä on ainaki puolitusinaa vinttikamareita, ja muistuttaa jossaki määrin rikkaammasta Suomen pappilasta maalla.
Taloon tullessani se näytti niin mahtavalta, että useasta syystä kernaammin olisin mennyt halvempaan majaan, vaan kun ei toista taloa paikalla ollut, oli pakko tässä pyytää yösijaa. Käytettäväkseni sain siistin vinttikamarin pytingin itäpäässä, sisustetun hotellihuoneen tapaan paitsi että soittokelloa ei näkynyt. Sen kummallaki puolella oli kamarit ja ulkona oli salintapainen vintti, jonka toisella puolen taas oli kamareita. Niissä oli eräs matkustava Venäjän herra paraikaa kortteeria ja myöski kolme englantilaista, jotka kesäksi olivat tänne tulleet, vaikka tällä hetkellä eivät olleet kotona vaan pyytöreissulla jossain ylempänä joella. Muuten talossa liikkui paljo ihmisiä sekä omaa väkeä että vieraita, varmaanki kolmattakymmentä henkeä, ja kaikki muistutti isosti kaupungin ravintolasta. Tämä oli minulle hyvin mieleen, sillä ravintolassahan itsekullaki on oma vapautensa, ja ensimäinen arvelevaisuudentunteeni talon suhteen alkoi siis kohta kadota. Mitä vapauteeni tulee, ei sitä suinkaan millään tavoin häirittykään sen ajan kuluessa, minkä talossa viivyin, vaan siitä erotessani sain kuitenki harmikseni kokea, että olin erehtynyt ravintolatuumissani, sillä mitään maksua ei olostani otettu vastaan. En voi muuta uskoa, kuin että tämä tapahtui paljaasta hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta minua kohtaan, vaan varmaa on, että tämmöisissä tapauksissa ei tavallisilla tunteilla varustettua matkamiestä voida syvemmin pahottaa, kuin jos häneltä kielletään maksamisen oikeus. Kun hän ei saata vaatia mitään ei rahalla ei rahatta, täytyy hänen aina sentään jäädä kiitollisuuden velkaan, vaikkapa saisiki tavallisen maksun suorittaa, ja jos ei hänelle anneta tähän lupaa, kasvaa tuo kiitollisuuden velka kovin rasittavaksi.
Frouva Klerk oli muuten miellyttävä, hiljaluontoinen ihminen, joka nuoruudessaan varmaan oli ollut hyvin suloinen, koska hän vielä nytki, vaikka kuudetta kymmentä käyden, näytti niin nuorekkaalta, että luulin häntä parinkymmenvuotisen tyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Herra Klerk, jonka seurassa olin ainoastaan einepöydässä, tuntui sitävastoin rohkealuontoiselta ja käskevältä; näytti melkein kuin jos hän olisi arvellut olevansa joku ylimyksenvertainen eli niinkuin norjaksi sanotaan "stormand". Vankka hän kyllä oliki ruumiiltansa. Hänellä oli tätä nykyä täysi homma kaikenlaisen avun antamisessa eräälle nuorelle englantilaiselle pohatalle, joka viikko aikaa höyryllään Pandora oli saapunut Paatsjoen suuhun. Juuri perille tultaissa oli nimittäin laivan kapteeni äkkiä kuollut samassa kun laiva hänen luotsaamanansa oli ajaunut karille, ja hautaamisesta tietysti laivan omistajalle oli siksi huolta, että neuvonantaja, joka niinkuin hra Klerk täydellisesti osasi englannin kieltä, oli hänelle yhtä tarpeellinen kuin tervetullut.
Keskiviikkona 26 p. heinäk., levättyäni kerran taas herrasvuoteella sekä eineen syötyäni, lähin katsomaan Boris-Glebiä, joka paikka jokaiselle jäämerikysymystämme harrastavalle on nimeltään tuttu. Se tulee Elvenäsistä noin virstan verta ylöspäin s.o. etelään päin jokea. Herskapi Klerkin kaksi poikaa souti minua ensin joen länsirannalle ja sitte astuin heidän osviittansa mukaan yksin paikalle tunturintapaista jokivartta pitkin. Boris-Gleb, etupäässä tunnettu venäläisestä kirkostansa, ei näet ole Paatsjoen itärannalla, joka on Venäjälle kuuluvaa, vaan merkillistä kyllä, joen läntisellä, siis norjanpuolisella rannalla. Norjan ainetta ei paikkakunta kuitenkaan ole, sillä juuri tuon venäläisen kirkon tähen 1826 vuoden rajaselvityksessä erotettiin Venäjälle 2 virstaa pitkä ja l/2 virstaa leveä maakaistale pitkin joen länsivartta. Kirkon seutu on samoin kuin Elvenäs varsin somannäköinen paikka. Se on puolipyöreä notkelma korkeain vaarain välissä, joitten syrjät loivasti viettävät alas, kasvaen kaunista koivumetsää; itse notkelman pohjaa peittää vahva heinikko. Paikan etelälaidalla pauhaa joessa väkevä koski, Tshaunus-kuusk, jonka mukaan paikkaa kutsutaan myös Tshaimuskyläksi; vähän ylempänä on toinen koski, Njommd-kuusk, joka on varsinainen vesiputous, ettei lohi siitä pääse ylös. Lähellä Tshaunus-koskea, siis notkon eteläpuolessa, on niiden kolttalappalaisten mökit, jotka ylempää joen varrelta kesäksi aina muuttavat tänne varsinki lohta koskesta pyytämään; kirkko taas on notkon pohjoisrinteellä. Jonkulaisen käsityksen paikan ulkonäöstä saapi tähän liitetystä kuvasta. Se on otettu etelästä päin ja näyttää etupuolessa kolttain mökit ja pyytöneuvot, vieläpä itse koltatki, perempänä pienen kirkon keskellä koivikkoa; oikealla kädellä näkyy osa jokea ja itärantaa. Kuvasta kuitenki puuttuu kaksi tärkeää kappaletta, joita ei Friisin käydessä vielä ollut olemassa: tuon kuvassa nähtävän mitättömän rukoushuoneen takana seisoo nykyään uusi, erittäin uhkea kirkko, joka valmistui 1874, ja sen rinnalla vasemmalle kädelle verraten yhtä uhkea pappila, jossa oma pappi asuu ympäri vuotta.
Kun Boris-Glebistä kuljetaan jokea ylöspäin — jota minä en kumminkaan tehnyt —, tullaan noin penikuorman päästä Vaalakkajärveen (kartoissamme Valegasj.) ja siitä toisen penikuorman päästä suurimpaan järveen, minkä läpi joki juoksee, Salmijärveen (kart. Koalmejärvi). Rantatörmät, jotka joen suupuolessa ovat noin 500 jalkaa korkeat, mataloivat isosti jo Vaalakkajärven seuduilla joita norjalainen Vulfsberg kirjassaan "Om Finmarken" kiittelee erinomaisen ihaniksi, vaan vasta Salmijärven heinävät rannat ovat uutisasukkaille erittäin soveliaat. Taloja löytyyki järven sekä itä- että länsirannalla, kaikki luulen ma suomalaisia; suurin ryhmä niitä on Venäjän puolella sen pitkän lahen länsirannalla, jonka järvi muodostaa koillista kohti. Järven länsirannalla on lahti, jonka nimi norjaksi on Svanvigen, ja pohjoiseen järvi laskee Kontionsuntin (norj. Björsundin) salmen kautta. Järven pituus on noin 5 neljännestä, leveys pari kolme. Salmijärvestä ylöspäin seuraa vaihetellen salmia, järventapaisia suvantoja ja koskia, (joita viimemainitulta kaikkiaan löytyy joessa kolmisenkymmentä); 3 penikuorman päästä tullaan Räämälompoloon, joka on paria neljännestä pitkä, ja siitä yhä ylöspäin on ensin Menikankoski ja sitte Menikanjärvi (Friisin _Männikkö_koski ja -järvi), josta tulee pari kolme penikuormaa rajalle. Yhteensä 9—10 penikuorman matkalla Paatsjoki täten on Norjan ja Venäjän rajana. Josko Salmijärvestä ylöspäin löytyy taloja, en tiedä varmaan sanoa, vaikka luulen, että ainaki itärannalla joku harva talo löytyy. Kuta ylemmäksi, s.o. etelämmäksi tullaan, sen sopimattomammaksi muuten maanlaatu ja kolkommaksi ilman-ala muuttuu: ainoastaan yhessä suhteessa, metsän puolesta, ylämaa on etevämpi, sillä täällä on hyvää hirsimetsää. Aivan osaton ei sentään alamaakaan ole samassa suhteessa, sillä mänty alkaa kasvaa jo puoli penikuormaa etelämpänä Boris-Glebia.
Valtiopäivillä toimitettu kartta selityksensä kanssa antaa epäilemättä väärän käsityksen Paatsjoen jokilaaksosta. Tosin en itse käynyt Boris-Glebiä etelämpänä, vaan tässä luettava kertomukseni, joka perustuu sekä suupuheisiin, jotka kuulin, että Friisin ja Vulfsbergin selityksiin, on varmaan ainaki suunniltaan oikea, ja se eroaa huomattavasti kartantekiäin arveluista. Kun kartassa esm. merkitään mäntymetsää löytyväksi vasta Räämälompolon seuduilla, on ilmeisesti joudettu erehykseen, sillä Friisin ja Vulfsbergin mukaan hyvä mäntymetsä alkaa jo Salmijärven eteläpäästä. Saman järven itäpuolella kartta sanoo olevan "soita ja matalaa koivikkoa," joka myöski on ereys. Mitään asukkaita ei kartassa ole joen venäjänpuoliselle rannalle merkitty, ja yhtäkaikki siellä asuu ainaki satamäärä suomalaista. Itse jokiki on nähtävästi kuvattu aivan väärin.
Boris-Glebissä olin sisällä pappilassa. Pappi, jonka nimen Elvenäsissä sanottiin olevan Konstantin Shekoldin, oli nuori mies, minun ikäiseni, vaan jo 7—8 lapsen isä. Hän osasi sen verran norjaa kuin minä venäjää, että kuta kuinki tulimme toimeen, kun hän lähti minulle näyttelemään ensin uutta, sitte vanhaa kirkkoansa. Uusi kirkko, joka on puusta rakettu, on niinkuin jo sanoin sangen komea; se kuuluuki maksaneen 30,000 ruplaa. Siinä oli nähtävänä niiden kahen ruhtinaan, Boriksen ja Glebin, muotokuvat, joitten mukaan kirkolle on nimi annettu ja jotka, jollen muista väärin hra Shekoldinin selitystä, ensiksi rakensivat kappelin tänne joku, 300 vuotta takaperin; vaan lupa lienee epäillä, josko nuo kuvat oli porträttejä. Vanha kirkko oli sekä ulkoa että sisää niin mitätön ja tuiki pieni, että sen kyllä jo oli aika antaa sijaa uudelle paremmalle — vaikka Suomen pyyteille ehkä kyllä olisi saattanut olla edullisempi, jos se yhä vielä yksin olisi paikkakunnassa hallinnut. Siinä säilytettiin bibliografille varmaan hyvinki kallisarvoista kirjaa, nimittäin kirjotettua raamattua (eli raamatun osaa), Kirkkojen ympärillä kasvoi isoja komeoita koivuja.
Nuo Venäjän papit ovat ylimalkaan ystävällistä luonnonlaatua ja niin oli hra Shekoldinki. Kun uudessa kirkossa olimme astuneet pyhimpään osaan, hän otti esiin kaikki ne vaatekappaleet, jotka papilla jumalanpalveluksessa on, puki ne päälleen, veti syrjään keskimäisen niistä esiripuista, jotka peittävät käytäviä pyhän ja pyhimmän osan välillä, ja asettui juhlalliseen asemaan aukon taa; aivan kuin tosi jumalanpalveluksessa tapahtuu. Kun kellotapulissa käytiin, hän minun kunniakseni ja arvaten kolttien kummiksi pani kellot iloisesti soimaan.
Boris-Glebistä palasin jokea pitkin Elvenäsiin ja päivällisen jälkeen, jolloin m.m. oli tarjona joen mainiota lohta, matkustin täältä alas etelä-Varangin kirkolle Akkulanniemeen, johon tuli ehkä penikuorma.
Kenties lukiaa, ennenkuin Boris-Glebille sanomme jäähyväiset, huvittaa kuulla jotain tällä paikalla kesäänsä viettäväin kolttalappein häämenoista, jotka ovat toisenlaiset ja enemmän vanhempain aikain mukaiset kuin muilla lappalaisilla. Friisin matkakertomuksessa löytyy selitys näistä menoista, jonka hän sai tulkiltaan, eräältä kolttalaiselta. Kosioretki tehään melkein aina talvella, jolloin on helpompi poron perässä matkustaa tunturein laajain tannerten ja jäätyneitten järvein poikki. Kun morsiamen kotitaloon on tultu ja tavalliset tervehykset lausuttu, kysyy puhemies, saavatko tulokkaat asiansa sanoa (lägo mist loppe sardnot maidege), ja kun lupa on annettu, kumartaa hän syvästi kolme kertaa, kiittäen luvasta; vaan ilman sen pitemmittä selityksittä hän sitte ottaa povestansa viinapullon ja kaataa siitä morsiamen isälle, äitille ja veljille kulleki kolme ryyppyä. Jollei ryyppyjä oteta, on kosioretki päättynyt rukkasilla, vaan kun ne juotanee, lausuu puhemies seuransa puolesta kiitokset ja sillä asia on selvitetty. Tämän enempää ei ensi päivänä tehä, vaan lähtee kosiojoukko siihen suojaan, joka on heille osotettu. Toisena päivänä pitää yrkämies tässä suojassa tuleville appivanhemmillensa pidot, joihin morsian ei kuitenkaan tule, vaan jääpi yksin kotia itkemään ja valittamaan; ja kolmanneksi päiväksi, joka on varsinainen hääjuhlapäivä, kutsutaan morsiustaloon sekä kosioväki että muita sukulaisia ja tuttavia, niin paljo kuin mahtuu. Tästä päivästä kuuluu Friisin kertomus:
"Morsiamen täytyy tämän päivän istua tuvan nurkassa. Hänen kasvojansa peittää vaate ja sen takana hänen täytyy itkeä ja huoata. Apuna hänellä on tässä toimessa pari parasta tyttö-ystäväänsä, jotka kyykistyvät hänen viereensä loukkoon. Kun sukulaiset ja tuttavat ovat saapuneet, laitetaan sana yrkämiehen tupaan. Vieraat ilmestyvät sieltä, vaan tapaavat kaksi nuorta miestä vartiana morsiustuvan ulko-oven edessä. Kussaki lapin kotarakennuksessa on näet kaksi ovea, kaitainen käytävä välissä. Joukko kääntyy vartiain puoleen pyytäen: 'luoite min sisa!' laskekaat meitä sisään! Miehet vastaavat: 'antakaa rahaa, niin pääsette!' Pari kopeekkaa maksetaan, ja niin tuliat pääsevät ensi ovesta. Vaan toisen oven edessä seisoo myöski kaksi nuorukaista ja joukon täytyy tässä niin ikään suorittaa veron. Kun ovat tupaan tulleet, nousevat kaikki sisällä-oliat pystöön, kolme astuu tulioita vastaan ja ajaa heidät suoraa päätä ulos kartanolle. Viivyttyään hetken ulkona ja sillä välin peitettyään päänsä ja hartionsa lumella, he taas yrittävät sisään eikä vartiat heitä nyt mitenkään estä. Sisään tultuaan valittavat sitä kauheaa ilmaa, joka ulkona raivoo, ja pyytävät surkealla äänellä suojaa. Tämä kepponen ei heitä kuitenkaan hyödytä; säälimättä he uudestaan ajetaan ulos. Viimein kun kolmannen kerran tulevat tupaan, näyttäen aivan paleltuneilta, isäntä sanoo heidät tervetulleiksi ja saattaa yljän vanhemmat ylimmälle sijalle, jonka jälkeen kaikki istuvat pöydän ympärille. Tässä nyt edeskäypä antaa kulleki osansa ja hääväki syöpi, juopi ja iloitsee. Vaan morsian yhä istuu loukossa itkien ystäväinsä kanssa. Syötyään yrkämies menee morsiamen tykö, istuu hänen viereen ja kurkistaa peri peitteen alle, johon hän on verhottu. Samoin tekevät yljän jälkeen tämän vanhemmat ja sukulaiset. Sitte puhemies lausuu morsiamen isälle: 'nyt olemme siis kädestäsi saaneet tyttäres vaimoksi sille ja sille?' Isä vastaa: 'niin nyt olette, ja saatatte nyt kohella häntä niinkuin tahotte, saatatte basset su tshalmid dolast, paistaa hänen silmänsä tulessa, jos haluatte, nyt on valtani tyttäreni suhteen loppunut!' Niin tuovat morsiuspiiat esiin morsiamen matkapuvun. Vaan sillä välin kuin tätä puetaan hänen päälle, hän ponnistaa kaikin voimin vastaan, hyppii ja potkii kuin kesytön poro. Kaikkein tyttöin täytyy nyt työhön ottaa osaa, muutamain pidellä häntä käsivarsista ja sääristä, toisten sillä välin vetää vaatteita päälle. Viimein tiheä huntu taas pannaan hänen päänsä peitoksi. Sillä aikaa kuin pukeminen sisällä tapahtuu, ajelevat miehet ulkona kilvan ympäri tupia, huutavat, meluavat, laukasevat pyssyjänsä, aivan kuin olisivat tulisimmassa tappelussa. Kun morsian viimein on puettu, taluttavat yksi yljän ja yksi morsiamen sukulainen häntä ulos, jolloin hänen ovella täytyy astua ilmassa pidetyn, suoloilla varustetun leivän ja pyhän kuvan alatse. Oven ulkopuolella seisoo kaksi ahkioa, joitten eteen suurimpia ja kauniimpia poroja on valjastettu. Yrkämies nyt itse tarttuu morsianta kainalosta ja viepi häntä toiseen ahkioon, johon hän asetetaan ja sidotaan liinoilla kiinni ikään kuin jos hän pakoon pyrkisi. Sitte yrkämies itse asettuu toiseen ahkioon ja pariskunta istuu käsikynkässä kappaleen aikaa, jolloin molempain sukulaiset verkalleen taluttavat poroja taipaleelle. Sillä välin toiset hurjasti ajelevat heidän ympäri. Vähän matkaa talosta yrkämies sitoo morsiamen poron oman ahkionsa taa ja koko saattokunta lähtee samassa ajamaan niin paljo kuin kaviosta lähtee, ikäänkuin hurjimmalla pakoretkellä. Yrkämiehen asunnon likitienoille tultaissa moniaat ajavat toisten edelle ilmottamaan kotona oleville saattojoukon tulosta, ja jos taipaleella vähän on hellitetty morsiamen siteitä, että hän voipi istua mukavammin, vedetään ne nyt kireemmälle. Kun morsian ajaa pihaan, kiirehtivät kotona oliat aukomaan niitä nuoria, joilla hän on sidottu, leikaten ne poikki, jolleivät niitä muuten saa äkkiä auki. Sen jälkeen häntä saatetaan ovelle, jossa kaksi henkeä taas pitelee leipää, suoloja ja pyhää kuvaa hänen päänsä yli, kun hän astuu sisään. Täällä häntä vastaanottaa anoppi, joka antaa hänelle leivän sanoen: 'ole nyt tästälähin 'laibe-ämeden', emäntä tässä talossa!' Morsian pitää vielä kaheksana päivänä huntua päässään ja jokaisen, joka haluaa häntä nähä, täytyy maksaa muutamia kopeekoita. Kaheksan päivän kuluttua mennään papin luo vihille; vaan tätä tointa ei pidetä yhtä tärkeänä kuin vanhain häämenoin noudattamista."
Friis arvelee, että useat puolet näissä menoissa, esm. vartiat ovella, ne temput joilla kosioväki pyrkii sisään, tappelumelu, morsiamen vastarinta ja viimein pakoretki, jolloin morsian on siteissä yljän ahkion takana, näyttävät viittaavan siihen, että lappalaisilla ennen aikaan samoin kuin muillaki Suomen heimoilla on ollut tapana ryöstää vaimo itsellensä; ja tässä arvelussa hän varmaan on oikeassa.
Akkulanniemelle ja siitä Näytämöön.
Akkulanniemeksi suomalaiset kutsuvat sitä nientä, jolle etelä Varangin kirkko on rakettu; norjaksi paikan nimi vain on Kirkenäs, kirkkoniemi. Tämä niemi on noin 4—5 virstaa leveä ja toista penikuormaa pitkä; sen itäpuolella on Paatsjoki ja Paatsjoen suu, länsipuolella kaitainen Utsavuono (norj. Langfjorden). Jälkimäisen perukkaan laskee pieni joki, joka tulee Utsavuononjärvestä (Langfjordvandet), ja jos tämä joki, niinkuin on ollut kysymys, perkattaisiin salmeksi, josta veneet pääsisivät järveen kulkemaan, jatkuisi Akkulanniemi lähes toisen verran eteläänkäsin. Niemen nenässä on Paatsjoensuun puolella seurakunnan pappila, merelle päin kirkko ja Utsavuonon suun puolella lukkarintalo ja kansakoulu, kauppias Figenschoun talo sekä lääkärin asuinpaikka. Ylempänä vuonon varrella asuu suomalaisia ja lappalaisia, edellisiä, jos en erehy, varsinki länsirannalla, Oitsujärvestä (Inb. kart. Vaitsjärvestä) juoksevan pienen joen suulla.
Akkulannientä lähetessämme souti saattajani rantaan joku pari virstaa ylempänä kirkkoa. Valkamopaikalta alkoi leveä polku, joka samoin kuin polku Vuorjeman varrella paikotellen oli raivattu kallioon. Lähellä pappilaa tämä polku yhtyi varsinaiseen kaitaiseen maantiehen, joka kiersi ympäri nientä kaikkein talojen läpi eli sivu, vaan en tullut tiedustelleeksi, kuinka kauas ylöspäin pitkin vuonojen syrjiä se ulottui. Saattajani vei minun kortteeriin kauppias Figenschoun taloon, jossa viivyin koko iltapäivän, se tiimakausi pois luettuna, mikä kului käyntiin pastori Sandbergin, paikkakunnan papin, luona. Kaupp. Figenschou oli erittäin ystävällinen ja huvittava mies, niin että aika hänen seurassaan ratosti kului, ja oloani hänen tykönä säilytän kiitollisessa muistissa. Vaikka tahoin kiirettä pitää, hän ei päästänyt minua luotaan, ennenkuin olimme runsaan illallisen syöneet, ja olisi pidättänyt minua yötäki talossa, jolleivät kyytimiehet olisi olleet yhtä halukkaat taipaleelle pääsemään kuin minä itseki. Pastori Sandberg oli myös kohtelias herra; ne tiedot väkiluvun suhteista etelä Varangissa, jotka häneltä pyysin, hän yhtä alttiisti kuin tarkasti antoi. Hän tuntui olevan oppinut mies ja harras luonnontutkia — kaksi asiaa, jota harvat Suomen maapapit lienevät. Juuri minun istuissani hänen luona tuli sinne Pandoran omistaja hra Klerkin saattamana pyytämään todistusta kapteeninsa hautaamisesta, joka samana päivänä oli toimitettu. Hänen kanssa hra Sandberg kuta kuinki sujuvasti puhui engelskaa, jolla kielellä myöski oli ruumissaarnan pitänyt. Sitte hän kutsui meidät kaikki muutamaan kamariin yläkerrassansa, jossa luonnon-esinekaapistaan veti esiin yhen laatikon toisensa perästä, kaikki täynnä perhosia ei ainoastaan Ruijasta ja Norjasta, vaan muistaki Europan maista, vieläpä pohjois- ja etelä-Amerikasta ja aina itä-Indiasta saakka. Niitä oli erinomaisen hauska katsella ja engelsmanniki kertoi myötäänsä tyynen indeedinsä suurella vakuutuksella, vaikkei liene mikään luonnontutkia ollut hänkään.
Sillä vuonolla, joka Akkulanniemestä noin 1 1/2 penikuorman pituisena ulottuu mereen, on norjaksi nimi Bög- eli Kloster (Klister) fjorden, suomeksi Utsavuono. Muuksi en minä ainakaan kuullut suomalaisten sitä nimittävän. Keskivälillä mereen on vuonon itä-syrjällä pienoinen Reineijan saari (Rehnö) ja vuonon suussa vähän isompi Kälmeijän saari (Kjälmetsö, Hjelmsö), jonka kohalla itärannalla on Holmakrovanniemi (Holmengrånäs). Mannermaa ei kuitenkaan lännen puolella ole vuonon syrjänä kuin 2—3 neljännestä, jonka jälkeen rannikko äkisti kääntyy länteen eli länsi-etelään käsin, muodostaen korkean niemen, jota sanotaan Hirsiniemeksi; vaan meressä on vastapäätä mantereen länteen päin Hirsiniemestä lähtevää pohjoissyrjää suuri saari, jonka nimi suomeksi on Saalomansaari, norjaksi Skogerö, ja joka lännen puolella rajottaa Utsavuonon suuta. Tämän saaren etelärannan ja mantereen välissä kulkee noin neljännestä leveä ja 6—7 nelj. pitkä syvä salmi, jonka nimi on Ristivuono (Korsfjorden); saaren länsisyrjää vastapäätä on taas mannermaa ja välissä oleva, parin penikuorman pituinen salmi on jatko Näytämönvuonoon. Saalomansaarta, jonka pinta-ala on 2—3 neliöpenikuormaa, ympäröipi siis pohjassa jäämeri, idässä Utsavuono, etelässä Risti- ja lännessä Näytämönvuono. Se on hyvin korkea varsinki luoteispäässään, johon muutamalle tunturille sanotaan Inarijärven näkyvän. Kesän aikana siinä pidetään poroja, jotka uitetaan Ristivuonon poikki. Joitakuita asukkaita löytyy etelä- ja länsirannalla.
Hyvilläni hyvänäpidosta erkanin hra Figenschousta ja Akkulanniemen matalanlaisesta rannasta hiljan illalla 26 p. heinäk. Edessä oli 3 penikuorman venematka, vaan ilma oli niin ihana kuin olla saattaa, että pelvotta sopi taipaleelle lähteä. Pohjolan kirkas yö levitteli sanoin selittämätöntä suloansa maille ja vesille eikä sen nauttimista enään häirinnyt tuo Lapin kesän suuri kiusa, sääsketkään, sillä näin lähelle aavaa merta ne eivät juuri tule. Tuuli oli kokonaan sammuksissa, vaan siitä ei tarvinnut valittaa, sillä matka kävi siksi moneen suuntaan, että myötätuuli yhellä kohti olisi toisella ollut vastainen, ja yö oli muuten siksi viileä, ettei tuulen jäähytystä ollut puute niinkuin päivällä olisi ollut. Pari päivää nähtyäni tupakan nälkää olin hra Figenschoulta saanut ostaa erinomaisen hyviä sikarreja, ja semmoinen suussa viruin ilman minkään kaipauksetta, olemiseen täydellisesti tyytyneenä, veneen pohjalle laitetulla makuusijalla. Kahen nuoren saattomieheni, erään suomalaisen ja erään norjalaisen, reippaasta soudosta, jota keskitaipaleella virkistin muutamalla sikarrilla, pienoinen aluksemme joutusaan leikkeli yhen merenselän toisensa perästä. Matka kävi ensin Hirsinientä kohti, sitte sen ympäri Ristivuonoon, sitte pitkin koko tätä vuonoa Näytämönvuonoon asti sekä lopuksi Ristivuonon suulta vielä etelän puoleen jatkuvaa Näytämönvuonoa sen perukkaan asti, missä Näytämönjoki siihen laskee. Kello kolmea käydessä olimme perillä, jolloin oli viivytty noin 4 1/2 à 5 tiimaa taipaleella. Kyytipalkka oli samoin kuin jo Elvenäsistä, taksan mukaan maksettava ja teki vain 6 kruunua. Taksa on näet Ruijassa 1 kruunu mieheltä ja penikuormalta.
Yksi paikka jäi minulta tällä taipaleella katsomatta, nim. Trihvanan luola (Trifan-raige) jossain Utsavuonon itärannalla; en muistanut koko luolaa tiedustella. Sillä on nimensä pyhän Trihvanan jälkeen, joka aikanansa on siinä käynyt rukoilemassa, ja sivukulkiessaan kolttalaiset aina siinä ristivät silmänsä sekä uhraavat usein jonku lantin, jos pyytöreissulla ovat. Luolassa on verhon takana neitsyt Maarian kuva, jonka edessä tavallisesti on kaksi vahakynttilää (Friis).
Näytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein kuvattu karttoihimme?
Jaakobselvasta Näytämöön asti olin pitkin matkaa ollut norjalaisten parissa, jos luen pois toisen saattajani viime taipaleella. Koska luulin tietäväni, että paljo suomalaisia asui itäisessä Ruijassa, en voi kieltää, että tämä asianlaita vähän kummastutti ja että rupesin epäilemään, josko en ollut luulossani erehtynyt. Käynti pastori Sandbergin luona poisti kuitenki epäilykseni ja vakuutti, etten ollut erehtynyt. Hänen hyväntahtoisesti antamain tietojen mukaan asukasluku etelä-Varangin seurakunnassa, johon Varanginvuonon perukka ei kuulu, v. 1880 oli yhteensä 1,761 henkeä, joista norjalaisia 321, lappalaisia 670 ja suomalaisia 770. Norjalaisten lukumäärä ei siis tehnyt edes viidettä osaa koko väestöstä, suomalaisten sitävastoin lähes puolet. Huomattavaa lisäksi on, että suomalaisten lukumäärä myötäänsä on ollut suhteellisesti enenemässä. V. 1875 oli asukasluku 1,641 henkeä, joista 294 norjalaista, 645 lappalaista ja 702 suomalaista, s.t.s. suomalaisia oli silloin 42 % koko väestöstä; vaan v. 1880 ne tekivät 43%. V. 1882 hra S. arveli suhteen varmaan olevan yhä edullisemman suomalaisille ja samalla epä-edullisen norjalaisille, sillä edellisiä yhä muuttaa sisään, kun jälkimäisiä sitävastoin siirtyy pois, enimmästi Amerikaan.
Jos luemme suomalaiset ja lappalaiset yhteen, jotka eivät ainoastaan molemmat ole norjalaisille yhtä vieraita kansoja, vaan myöski keskenään heimolaisia, jos lisäksi norjalaisten luvusta erotamme herrasväen ja virkamiehet pois, huomaamme, että varsinainen Norjan kansa eli talonpojisto etelä-Varangissa on arveluttava vähemmistö. Itsekseen jätettynä tämä vähemmistö epäilemättä aikojen kuluessa katoaisi kokonaan pois, osittain ulos vaeltamalla, vaan parhaastaan arvaten toisiin kansoihin sulaamalla; vaan hallituksen turvissa se ehkä voipi hengissä kitua. Että asianhaarain luonnollinen pakko yhtäkaikki jo näkyvästi osottaa voimaansa, saatoin taipaleella Näytämöön selvästi huomata. Kun kysyin suomalaiselta saattomieheltäni, kuinka hän kumppalinsa kanssa puheessa tuli toimeen, kun tämä oli norjalainen, hän vastasi hyvin totisesti, että kumpiki auttavasti osaavat toisensa kieltä. Sen havainnon kuitenki tein, että osaamisen tarpeellisuus kokonaan oli norjalaisen puolella; suomalainen ystäväni tuskin tunsi kymmentä norjan sanaa, puhumisesta ei kysymystäkään.
Vaikka en pastori Sandbergiltä olisi sattunut saamaankaan vastamainituita tietoja, olisin Näytämössä tullut näkemään, että suomalaisiaki Varangissa löytyy. Tämä paikkakunta on nimittäin kokonaan suomalainen, paitsi että ylimpänä joen varrella kolme kolttalaista perhettä, yhteensä ehkä kymmenen henkeä, vielä tavataan. Ensimäiseksi asukkaaksi joen varrella sanottiin nimismies Ekdahlia Suomesta, joka noin 30 vuotta aikaa tänne asettui; hänen omaisiaan vielä elää täällä. Vähitellen sitte on toisia muuttanut, että joen varrella nyt löytyy kolmattakymmentä suomalaista taloa. Norjalaisia ei täällä tietääkseni koskaan ole asunut, vaan paikan alku-asujamet olivat koltteja, arvaten nykyisten kolttien esivanhempia, jotka jälkeen v. 1614 tänne siirtyivät. Joessa on heti yläpuolella nykyisten kolttien kenttää, noin pari neljännestä joensuusta, jyrkkä köngäs, josta lohi ei pääse ylös ja jossa sentähen on hyvä lohenpyyntipaikka. Se epäilemättä houkutti ensimäisiä kolttia tänne asettumaan. Ekdahlin talo on vähän alempana köngästä, joen pohjoisrannalla.
Näytämönvuono, norjaksi Nejden eli Kjöfjorden, lapiksi Njavdam, haaraupi samoin kuin Utsavuono peräpuolessaan kahteen eri lahelmaan: varsinaiseen Näytämönvuonoon, johon samanniminen joki laskee, ja Uutuanvuonoon, johon Uutuanjoki, norjaksi Munkelv laskee. Molemmalla joella on lähteensä Suomen puolella. Jälkimäiseen yhtyy pohjasta päin pieni lisäjoki tuolla oudolla nimellä "Pakanajoki", joka tulee Pakanajärvestä. Nimen "Munkelv" Uutuanjoki arvaten on saanut siitä, että sen varrella aikanaan on mahtanut asua joku pyhä mies; 2 1/2 penik. joen suusta, Suomen rajan sisällä, löytyi nimittäin ennen kirkko, joka 4—5 vuotta aikaa siirrettiin Näytämöön, ja vielä nytki sanottiin toisen, hyvin vanhan "kirkon" löytyvän Pakanajoen varrella, niin ikään Suomen alueella.
Majapaikkani Näytämössä oli Kersilän talo joensuussa. Siitä matkustin 27 p. heinäk. isännän kera ylöspäin jokea aina vastamainitulle könkäälle asti. Joki on matala, vaikka leveä, rannat paikotellen hyvin korkeat, vaan multaiset, että vierivät alas veteen. Tenojoen suupuoli oli samallainen, leveä, matala ja paikotellen mullikkotörmäinen. Ulliveden aikana isommilla veneillä kuitenki voidaan Näytämönjokea nousta joku 2—3 virstaa ylöspäin. Könkäällä pistäysimme ensin kolttein templissä, joka oli helposti tunnettava katolle pystytetystä pienestä puurististä. Se oli sangen halpa jumalanhuone: noin 4 kyynärää leveä, yhtä syltää pitkä ja miestä tuskin korkeampi, iän-ikuinen pöksä, akkunoina kaksi korttelinkokoista aukkoa niinkuin meidän riihissä. Peräseinällä, kahen askeleen päässä ovelta, oli vanha neitsyt Maarian kuva ja ehkä jotain muuta kirkon romua; ovi oli puusäpillä kiinni pantava. Kerran vuodessa, eikä aina sitäkään, kuuluu Paatsjoelta pappi käyvän täällä. Yhellä silmäyksellä nähtyämme koko rustingin menimme kirkosta yhteen koltan tupaan ja siitä hetken perästä kolttain kanssa könkäälle, katsomaan kuinka siinä lohta pyydetään. Itse putouksen alla on sileäpohjainen pyörre, sen kokoinen kuin isompi kamarinlattia, johon kalat keräytyvät, kun turhaan ovat putouksesta koettaneet ylös päästä. Pyytöneuvona on "käpäläksi" sanottu, noin 3 syltää pitkä ja perältään toista syltää korkea, pitkillä köysillä varustettu nuotta. Kaksi henkeä jääpi rannalle köytten päistä kiinni pitämään, kolmas (ja neljäs, jos on) kahlaa kallion suojassa koskeen ja viskaa nuotanpään valtaväylään. Kun se on tehty, saadaan nuottaa heti ruveta, ja vieläpä kiireen kautta, lappamaan rantaan. Sillä heitolla, jota me olimme katsomassa, saatiin kaksi suurta lohta ja pari pienempää kalaa, vaan toisinaan sanottiin saatavan monta kymmentä lohta yhellä kertaa. Heitto, johon kuluu ehkä pari minuutia, tapahtuu aina tiiman tai puolentiiman perästä, sen mukaan kuinka kaloja lähtee. Pyytöön on koko jokivarsi osallinen ja kaksi miestä on aina erältänsä vuorokauden pyytämässä ynnä kolttain kanssa. Saalis on viime vuosina tehnyt noin 30 kruunua osamiehelle, joka kun osamiehiä on ollut 24, tekisi koko pyydöstä 7—800 kruunua. Isäntäni kuitenki valitti, että talo on entisestä isosti vähennyt, sillä ennen hänen muistiinsaki oli jokaiselle osamiehelle tullut 90—100 kruunua. Yhestä viekosta suolalohea on hinta ollut 18 kr., tuoreesta lohesta 12 kr.
Sääliksi kävi katsella noiden kolttien nykyistä tilaa ja vielä enemmän sääliksi ajatella heidän tulevaa kohtaloansa. Ennen he ovat yksin omistaneet lohenpyynnin könkäässä, josta tietysti oli tuntuva toimeentulon apu, kun osamiehiä oli vähemmän ja saalis ehkä oli runsaampi; nyt saavat olla kiitollisia, jos heille suodaan osakaan heidän entisessä oikeudessansa. Ennen heitä oli siksi suuri lukumäärä, että pystyivät siirtymään merenrannalle ja haltuunsa ottamaan Reisvuonon toisen syrjän (ks. Suomi, 1846, siv. 147); nyt he ovat sukupuuttoon häviämäisillään. Hiljainen nöyryys tuntui olevan pääjuonne heidän luonteessaan, vaan tämä nöyryys ei ollut sitä laatua, jonka voittamattomat esteet hetkeksi synnyttävät voimallisessa luonnossa, se oli semmoinen, jonka pohjana on kaiken toivomisen puute. Näytämön koltat olivat kuolevan kansan elävä kuva.
Lohenpyytöpaikka ja kolttain tuvat ovat eteläpuolella jokea. Vastapäätä pohjoisrannalla on vähäinen huvila, jonka eräs Vesisaaren kauppias, Esbensen, on tänne rakentanut. Sopimaton ei paikka kesämajalle olekaan, sillä koski on sievä katsella ja joenvarret ovat siitä alaspäin kappale matkaa aukeat ja kuivat. Jonkulainen jylhyys vallitsi kuitenki luonnossa kosken seudulla, varsinki lännen puolessa, josta joki juoksi ja jossa synkkä metsä kasvoi. Suuri kotka kohosi sivultamme ilmaan, kun könkäältä palasimme.
Näytämöstä kulkee sulan maan aikana paljo käytetty tie Suomeen. Siitä kysellessäni jouduin merkillisen asian perille. Polku näet, joka eroaa könkään alta etelään eli länsi-etelään päin, leikkaa jo puolentoista penikuorman päässä Suomen rajan Huonekuolpumassa (eli — kuolpunassa) ja jatkuu sitte neljä penik. Suomen sisällä Suolisjärven (kartan Tschuolisjärven) pohjoispäähän. Koko väli Näytämönjoen suusta Suolisjärveen sanottiin olevan 8 penik. Kun nyt vertaa näitä ilmotuksia Inbergin karttaan, huomaa, että ainoastaan viimemainittu ilmotus sopii kartan kanssa yhteen; vaan kartan mukaan on Näytämönjoen suusta Suomen rajalle ainaki 4 penik. ja rajalta Suolisjärveen korkeintaan kaksi. Kummissani tästä ristiriitaisuudesta kyselin sitte, kuinka paljo Uutuanjoen suusta luetaan rajalle. Vastaus kuului: kaksi penik. Kartan mukaan sitäki väliä on lähes 4. Pakanajoki ja -järvi, jonka edellisen poikki kuljetaan jonku matkan päässä Huonekuolpumasta, sanottiin olevan Suomen rajan sisällä; kartassa niille ei voisi Suomen sisällä saada sijaa. Kun isäntäni, joka hyvin tunsi nämät paikat, vähintäkään epävarmuutta osottamatta antoi pyydetyt tiedot, joitten tärkeyttä hän ei aavistanut, en voinut olla rupeamatta epäilemään, josko ei kartassa ollut ereys, ja tämä epäilys muuttui varmuudeksi, sittekun sen norjalaisen kartan lisäksi, mikä minulla oli matkallani muassa (Reisekart över det nordlige Norge. Efter forhaandenværende hjælpekilder udarbeidet ved Oscar Nielsen, Christiania 1881) olin Vesisaaressa saanut ostaa Vulfsbergin jo ylempänä mainitun kirjan "Om Finmarken", johon on liitetty tarkka Ruijan kartta. Molemmissa kartoissa kulkee näet raja näillä seuduin ei suorana eli melkein suorana linjana niinkuin meidän kartoissa, vaan suurena kaarena itäänpäin, läheten Näytämön ja Uutuan vuonoja niin paljo, kuin Näytämössä ilmotettiin. Myöski Andréen suuressa, nykyään ulostulleessa karttateoksessa raja on näin merkitty (ks. esm. 10:ssä vihkossa Ruotsin ja Norjan sekä Venäjän karttoja).
Asia on epäilemättä niin tärkeä, että siitä sietäisi ottaa tarkka selvä. Jos, niinkuin olen vakuutettu, Norjan kartat ovat oikeat ja Suomen väärät, löytyy siis Inarin tienoilla 8 eli 10 neliöpenikuormaa maata, jotka kuuluvat Suomen alle, vaikka luulemme niiden olevan Norjan aluetta. Tätä maata tietysti ei Norja voi viedä, sillä rajahan kulkee siinä niissä kulkee, vaan sen etäisyydestä ja tuntemattomuudesta seuraa, että on ikäänkuin se ei meidän maahan kuuluisikaan. Jos sentähen raja tulisi oikaistuksi, merkitsisi se itse teossa melkein samaa kuin maamme laajennusta sanotulla alueella. Tämmöinen laajennus ei itsessäänkään ole mikään ylenkatsottava asia, vaan se tulee monta kertaa tähellisemmäksi sen kautta, että siten matkaamme tiedetään paria penikuormaa lyhemmäksi kuin on luultu siihen loppumäärään, johon Suomen varemmin tai myöhemmin täytyy ruveta ponnistamaan, jäämeren rantaan.
Näytämöstä Pykeijan kautta Vesisaareen.
Viivyttyäni Näytämössä kaksi päivää lähin iltamalla 28 p. heinäk. ullin aikana edemmäksi kulkemaan majataloni pojan Kaarle Kersilän veneessä. Hänen oli mentävä Pykeijaan, viemään sinne tilatuita vämpöörin rakennusaineita, joista hänen veneensä tuli sopivaan lastiin, ja kun halusin sanottua paikkaaki katsella, päätin seurata hänen muassaan. Muuten kyllä olisi ollut tilaisuus päästä suoraan Vesisaareen, sillä yhellä kertaa meidän kanssa lähti sinne kaksi Kersilässä majaa ollutta miestä viemään halkolastia. Näytämöstä käydään ahkerasti Vesisaaressa viemässä ja noutamassa kalua. Sinne viedään varsinki halkoja, lautoja, heiniä ja jäkäliä, kaloista puhumatta. Halkosyltä, joka on vähän isompi suomen syltää, oli viime talvena siellä maksanut 24 kr.; vaan toisinaan keväillä sanottiin hinnan nousseen aina 40:ään kruunuun! Lautain, 1 tuumaa paksujen ja 8 kyyn. pitkäin, hintana on ollut 1:20 kr. à 2 kr., toisinaan kuitenki 4. Laudat saadaan Suomen puolen metsistä. Heinätynnyrin hinta (heiniä enimmästi myödään mittaamalla) on Vesisaaressa ollut 3—4 kr., vaan karjalle parhaasta päästä näillä seuduin laihain niittymaitten tähen syötetään jäkäliä, joita tynnyri on maksanut 1:50 kr., toisinaan 2 kr., vaan Vesisaaressa 3 kr. Päätuomistavara on tietysti jauhot, jotka kesän aikana vähemmän hankitaan ostamalla kuin vaihtokaupalla ryssäin laivoista. Kun saidan pyynnissä on oltu, jota kalalajia melkein yksinomaisesti kesällä pyydetään, kuljetaan lastilla suoraan venäläisen laivan kylkeen ja kahenpuolinen punnitus alkaa. Yhestä puudasta jauhoja oli tänä kesänä mennyt ainoastaan 5 eli 6 puutaa saitoja, vaan tavalliseksi jauhojen ja kalain suhteeksi sanottiin 1:7 à 8. Jauhomatto, 9 puudan painoinen, maksoi nykyään ostaessa 25 kr. Muita tuontitavaroita ovat esm. kahvi, joka on maksanut noin 80 äyriä naula, ja sokeri, jonka hinta on ollut 60 äyr. — norjan naula on sentään noin 1/4 osaa isompi meidän naulaa. Lämmityskoneita, joina jäämeren rannoilla kamareissa melkein yksistään käytetään rautakamiineja, tuodaan myöski kaupungista; niiden hinta on noin 30 kr. Niistä lämpiää huone hyvin äkkiä, muutamassa minuutissa, vaan jähtyy yhtä äkkiä, jonkatähen ylösnouseminen talvi-aamuna kuuluu aina olevan kovin kolkko.