7. TÄYSIVEROT JA NIIDEN TEHTÄVÄT.
V. 1322 asiakirjoissa mainitaan Ahvenanmaalta sellaista henkilöä, joka virkanimestään (exactor) päättäen on kantanut kuninkaan- tai kruununveroja Ahvenanmaalla.[307] V. 1340 mainitsee kuningas käskykirjeessään Ahvenanmaalta hänelle tulevaa veroa.[308] Kun nämä asiakirjat tuskin koskenevat sotaveroa, jonka taloudellinen merkitys 1300-luvun alussa jo oli vähentynyt ja jota sitäpaitsi täytyy katsoa oikeammin paikalliseksi rasitukseksi kuin kuninkaan tulolähteeksi, niin saanemme yllämainitusta päättää, että muitakin varsinaisia veroja kuin ledungslama on kuninkaalle suoritettu Ahvenanmaalla jo 1300-luvun alussa — luultavasti aikaisemminkin.
Johan Buren otteissa Eerik Pommerilaisen verokirjasta v:lta 1413 on jälkimaailmalle säilynyt erittäin valaiseva yleislasku Ahvenanmaan veroista. Yleislasku on lyhyydessään seuraava:[309]
Åland
Bönder — 526 gofue 643 mk Stadgemän — 25 mk
Rogh 175 1/2 te nöt — 65 1/2
Malt 175 1/3 te får — 131
Korn 175 1/3 te gäs — 65 1/2
lamb 263 smör — 526 pd
flesk 263 pd fisk — 526 pd
förutan Gengärden, arbete, hö och vedh
Kaikkien veroerien suorittajana tässä luettelossa esiintyy uusi veröyksiö, talonpojat (bönder). Kun v. 1384 Ahvenanmaalla maksettiin rahaveroa 12 äyriä "joka mieheltä" (af huariom manne)[310] ja v. 1413 yhtä suuri rahavero meni joka talonpojalta, niin ilmeisesti asiakirjat tarkoittavat samaa uutta veroyksiötä, joka siis on ollut käytännössä jo ennen v. 1384.
Nämä "talonpojat" ja "joka miehet" olivat hyvin pitkäikäisiä, sillä vielä 120-130 vuoden päästä, 1530-luvulla ja senkin jälkeen, heidät tavataan maksamassa samanlaisia veroja, vaikka nyt täysiverojen (gerd, fullgerd) nimisinä. Että yksiöt kumpanakin aikana ovat samat, näkee niiden lukumäärästäkin: v. 1413 526 talonpoikaa, v. 1543 514 1/2 ja v. 1547 507 ja 2 1/2 neljännestä täysiveroa.[311]
Aivan uusi ja outo tämä veroyksiö ei kumminkaan ollut, sillä sen pohjana on ollut vanha verotus, maan arvioiminen veromarkoin.
Täysiverolla ei ole verokirjoissa muuta tunnusta kuin sen hinta, hinta. V:n 1556 veroselityksessä sanotaan, ettei täysiveroissa ole yhtä monta markkaa kaikkialla, vaan että muutamilla on täysiverossa 200, toisilla 184, toisilla 140 markkaa, mistä on seurannut suuri sekaannus talonpoikain kesken, kun eivät osaa laskea, kuinka paljon kunkin maalukunsa mukaan on täysiveroon maksettava.[312] Tarkempia tietoja täysiveron hinnasta saamme v:n 1547 vero-opastuksesta. Sen mukaan hinta vaihteli eri pitäjissä 131-195 markkaa (markanostoa) ja teki koko Ahvenanmaalla keskimäärin 167 1/2 mk.[313]
Mitään tarkoin määrättyä pysyvää hintaa täysiveroilla ei näy olleen eikä näiden hintailmoitusten perusteella voi määrätä, mitä täysivero oikeastaan oli. Se vain ilmenee, että täysivero vastasi melkoisen suurta tilaa. On senvuoksi syytä tarkastaa täysiverojen suhdetta vanhempaan samanlaatuiseen verotusyksiöön, 24 markanveroa sisältäviin boleihin.
Täysiveron keskimääräisenä markanverolukuna eri pitäjissä on 11-29 1/2 ja koko Ahvenanmaalla 21 markanveroa. Huomataan siis, että täysiveron keskimääräinen arvo tulee sangen lähelle markanbolin veroa. Jos laskuista jätetään pois syrjäisemmät pitäjät Kumlinge, Föglö ja Lemland, niin tulee Ahvenan mantereen vanhain emäpitäjäin täysiveron keskimääräiseksi markan veroluvuksi 25, joten näillä seuduin on ollut tuskin mitään eroa markanbolin ja täysiveron välillä. Tämän perusteella voimme pitää Ahvenanmaan vanhimpain asutusseutujen täysiveroja yleensä vanhoja boleja ja markanboleja vastaavina veropohjina.[314]
Vielä valaisevampaa on verrata täysiverojen lukua Ahvenanmaan eri pitäjissä ja koko Ahvenanmaalla laskettuihin markanboleihin (à 24 markanveroa) samoilla alueilla. Saamme v:n 1547 veroselityksen nojalla seuraavat numerot:
laskettuja täysiveroja täysiver. %
pitäjä markanboleja täysi- enemmän (+) enemmän (+)
(à 24 mknver.) veroja vähemmän (-) vähemmän (-)
kuin mknbol. kuin mknbol.
Saltvik 61 7/24 49 3/8 -11 22/24 - 19
Sund 76 2/42 84 +72 2/24 + 9
Kumlinge 21 3/24 45 +23 21/24 +113
Föglö 43 8/24 70 1/2 +27 4/24 + 63
Lemland 45 14/24 59 1/2 +13 22/24 + 30
Jomala 74 18/24 76 l/4 + 1 12/34 + 2
Hammarland 64 22/24 62 - 2 22/24 - 4
Finström 69 18/24 61 - 8 18/24 - 12
koko Ahvenanmaa 456 20/24 507 +50 17/24 + 11
+ 2 1/2 nelj.
Koko Ahvenanmaalla oli 456 20/24 markan bolia ja 507 + 2 1/2 neljännestä täysiveroa. Ero ei ole niin suuri, että sen perustuksella voisimme täysiveroja markanboleille vieraaksi laitokseksi sanoa. Päinvastoin on yhteys ilmeinen. Markanbolit ovat olleet täysiä tiloja ja täysiverot ovat olleet täysiä tiloja. Mutta täysiverojen luku on jonkun verran suurempi kuin samanaikaisten markanbolien. Siitä päätämme, että täysiverot ovat nuorempia, ovat myöhemmän ajan veroyksiöitä kuin markanbolit. Kun ero ei kuitenkaan ole 50 17/24 yksiötä (11 %) suurempi, eivät ne ajat, joiden tiloja nämä veropohjat edustavat, voi olla kovin kaukana toisistaan.
Noista numeroista voimme lukea Ahvenanmaan asutushistoriaa. Etelässä ja lännessä Ahvenan mantereella, Jomalassa ja Hammarlannissa, talojen luku markanbolien ja täysiverojen välisenä aikana on pysynyt alallaan, pohjoisessa ja koillisessa se on suorastaan taantunut, mikä ehkä on johtunut poismuutoista. Kuinka lieneekään, markanbolien säätämisen jälkeen asutus mantereella oli jo saavuttanut korkeimman rajansa. Asutusvirta liikkui nyt voimakkaammin kaakossa ja idässä leviävään saarimaailmaan, Lemlantiin sekä Föglön ja etenkin Kumlingen saaristoihin, jonne jo bol-aikakaudella heikkoja asutuksia oli syntynyt. Kumlingessä bol-aikakautta seuranneena, nyt puheenaolevana ajanjaksona täysitalojen luku kasvoi enemmän kuin kahta vertaa suuremmaksi.
Ahvenanmaan maanomistus- ja viljelysolot olivat bol-ajan jälkeen siinä määrin muuttuneet, että kun uusien verojen otto tuli, verottajan täytyi sekä veronmaksajain että oman etunsa vuoksi käyttää tarjolla olevaa uutta veroyksiötä. Olihan kohtuullista, että uudessa verotuksessa edellisten sukupolvien aikana syntyneet uudet talot tulivat mukaan verokuormaa kantamaan. Veroyksiönä nimittäin todennäköisesti silloin, niinkuin aikaisemmin ja myöhemmin, käytettiin todellisia taloja. Silloisten tilain veroarvo ei riippunut niinkään talon maan suuruudesta verotus. kuin talon karjasta, talon pellosta ja kalavesistä, siis etupäässä talonväen omasta työstä. Osatila saattoi siten helposti tulla samanarvoiseksi tilaksi kuin koko tila, johon se ennen oli luettu. Toisin sanoen, talot muinaisaikoina olivat useissa suhteissa tasa-arvoisia paljon suuremmassa määrässä kuin meidän aikanamme ja "täyden tilan" käsite silloin luonnollinen: bol-aikakautena saatettiin kaikki täydet tilat arvostella 24 hopeamarkan arvoisiksi. Uusia veroja määrättäessä otettiin ensi sijassa huomioon tilain kasvanut luku. Jakaessaan verokuormaa keskenänsä veronalaiset saattoivat ottaa huomioon tilainsa suhteellista arvoa ja suuruutta, mutta verottajan kannalta sellainen tarkempi jaoitus oli vähemmän arvoinen.
Tämän käsityksen mukaan bolit olivat Ahvenanmaan vanhin sotaverojen suorittamista varten määrätty tilaluku, ja täysiverot myöhempäin uusien verojen mukana saatu tilaluku. Bol-aikakautta seuranneena aikana siis "talonpojat", "joka miehet" ja "täysiverot" olivat toistensa vastineita, niinkuin asiakirjat selvään ilmoittavatkin.
Aikaa myöten kulloinenkin veroyksiö vanheni ja uusi veroyksiö, uusi taloluku, sysäsi sen syrjään. Niin oli käynyt bolin ja oli käyvä täysiveronkin.
Palaamme nyt tarkastamaan v:n 1413 tiliotteen kuvaamia vero-oloja. Huomiomme kiintyy aluksi siinä esiintyvään karjaveroon. Näemme että 526 talonpoikaa suoritti 65 1/2 nautaa, 131 lammasta ja 65 1/2 hanhea. Havaitsemme vielä, että tämä vero suoritettiin ryhmittäin, siten että 8 talonpojan muodostama verokunta suoritti 2 naudan, 2 lammasta ja 1 hanhen. Tämä 8 talonpojan (täysiveron) muodostama verokunta oli muinainen nautakunta (nöt[s]lag).
Vielä v. 1531 oli aivan sama vero merkitty Ahvenanmaan markkakuntain (nautakuntain) maksettavaksi; mutta sen jälkeen maksettiin kultakin täysiverolta:
nautarahoja………… 6 äyriä lammasrahoja……….. 1 äyri hanhirahoja………… 6 penninkiä.[315]
Kun naudan arvoksi samoissa verokirjoissa on laskettu 6 markkaa (= 8 x 6 äyriä), lampaan 1/2 markkaa ja hanhen 2 äyriä, nähdään, että 8 täysiverolta tuli suoritettavaksi 1 nauta, 2 lammasta ja 1 hanhi eli juuri sama määrä, joka oli 8 talonpojan suoritettava v. 1413.
Sama seikka selviää myöskin asiakirjain käyttämästä nimityksestä "ottemansnöt", "ottemansfår" (kahdeksanmiehennauta, kahdeksanmiehenlammas), jota asiakirjoissa käytetään karjaveron nimenä.[316] V:n 1556 veroselityksessä nimenomaan kerrotaankin, että "kun he ostavat naudan 6 markalla, silloin on 8 täysiveroa yhdessä naudassa".[317] Tässäkin esiintyvät nautakunnan 8 täysiveroa.
Kahdeksan täysiveron muodostama nautakunta esiintyy Ahvenanmaalla uuden ajan alussa myöskin alueellisena veropiirinä, jolla on samanlainen asema kuin markkakunnalla. V:n 1531 verokirjassa nimitetään useita Sundin, Jomalan ja Lemlannin 8 täysiveroa käsittäviä markkakuntia "nautakunniksi".[318] V. 1413, jolloin naudat on merkitty luonnossa suoritettaviksi, alueellinen nautakuntajako luultavasti on ollut täydessä voimassa. Uuden ajan alussa se jo oli menettänyt merkityksensä, niin että se oli vain jätteistään tunnettava.[319]
Ryhmittyminen suurempain karjaverojen suorittamista varten oli tarpeellinen siitä syystä, ettei verokarjaa muulla tavoin voitu suorittaa; ryhmän muodostettua voitiin karja hankkia yhteisesti tai suorittaa se vuorottaisessa järjestyksessä, jota mukavaa tapaa keskiajalla yleisesti käytettiin.
Nautakunnan tapaiset veroyksiöt ovat skandinavialaisilla alueilla olleet yhtä yleiset kuin luonnollisetkin. Ahvenanmaan nautakunta vastaa lähinnä ruotsalaista "gärd" ryhmää, joka oli tavallisesti kokoonpantu 6 talonpojasta ("setting").[320] Ahvenalainen 8 täysiveron yhdistelmä on nähtävästi johtunut tanskalaisesta laskutavasta, jonka mukaan 8 tanskalaista yksiötä vastasi 6 ruotsalaista ja jota muussakin vanhassa verotuksessa täällä niin paljon käytettiin.
Ahvenanmaalaista nautakuntaa sopii verrata myöskin hundarin neljännekseen, jonka Uplannin lain mukaan tuli suorittaa kuninkaalle veroksi nauta.[321] Kumpikin tehtävä, sekä "gärdin" että neljänneksen, käypi yhteen ja uskottavaa on, että Ahvenanmaan nautakunta on ne kummatkin täyttänyt. Kun nautakunta ei ole ristiriitainen markkajaonkaan kanssa, on otaksuttavaa, että nautakunta-muodostus on tapahtunut markkajaon pohjalla.
Toisena pääosana v:n 1413 veroissa oli ruokavero, jota Ahvenanmaan 526 talonpojalta karttui 175 1/3 tönniä[322] rukiita, sama määrä ohria ja niinikään maltaita, 263 karitsaa, 263 leiv. silavaa, 526 leiv. voita ja sama määrä kalaa.
Samantapainen vero oli täysiverojen suoritettavana vielä uuden ajan alussa. Jos vertaamme tähän kuuluvia eriä vuosina 1413 ja esim. 1547 pitämällä silmällä "talonpojan" (täysiveron) ja nautakunnan suoritettavia, saamme seuraavat luvut:
vuonna 1413 vuonna 1547[323] kukin nautakunta kukin nautakunta talonpoika täysvero
rukiita 2 pannia 2 puntaa 1 panni (jauhoja) 1 punta maltaita 2 " 2 " 1 " 1 " ohria[324] 2 " 2 " 1 " 2 " voita 1 leiv. 8 leiv. 1/2 leiv. 4 leiv. kalaa 1 " 8 " 1/2 " Hhaukia) 4 " silavaa 1/2 " 4 " 1/2 " 4 " karitsoja[325] 1/2 kpl 4 kpl — —
Molemmissa luetteloissa esiintyvät suurimmaksi osaksi samat verokappaleet, v. 1547 kuitenkin puolta pienemmissä määrissä. Uuden ajan alussa näistä verokappaleista joskus käytetyt nimitykset "verojauhot" (skattemjöl), "veromaltaat" (skattemalt), "verovoi" (skattesmör) osoittavat niiden kuuluneen vanhaan pääveroon.[326] Lisäksi havaitsemme, että nämäkin verot hyvin ovat sopineet nautakuntain suoritettaviksi, ja varmaan ne niin ovat suoritetutkin.
Tämä ruokavero kuuluu vanhaan kinkeriin. Kun tuonnempana tätä veroa tulee erikseen tarkastettavaksi (pääluvussa "Kinkerit"), niin tässä nyt ainoastaan merkitsemme muistoon kinkerin pitkäaikaisen esiintymisen Ahvenanmaalla.
Vielä on tarkastettava v:n 1413 tilien ensimäisenä mainittua pääosaa, rahaveroa, jota 526 talonpojalta karttui 643 markkaa. Se on varmaan sama rahavero, jonka drotsi Bo Joninpoika v. 1384 luovutti Pietari Ålänningin kannettavaksi Ahvenanmaalta ja joka silloin teki 12 äyriä "mieheltä".[327] V:n 1413 rahavero teki tanskalaisen laskutavan mukaan hiukan yli 12 äyriä talonpoikaa kohden. Toiselta puolen maksettiin Ahvenanmaalla uuden ajan alussa rahaveroja kultakin täysiverolta kaikkiaan 10 äyriä (12 äyriä tanskal. laskutavan mukaan). Tämäkin vero siis näyttää hyvin pitkäaikaiselta.
Kustaa Vaasan ajan tilikirjoista ilmenee, että tämä rahavero on ollut kokoonpantu useammasta mielenkiintoisesta osasta. Uuden ajan alussa maksettiin rahavero alussa seuraavasti:[328]
täysiverolta nautakunnalta
markanmaksurahoja 2 äyriä = 2 mk heinärahoja 2 " = 2 " nautarahoja 6 " = 6 " yhteensä 10 äyriä = 10 mk
V:n 1413 rahaveron suuruus teki 643 markkaa. Kun Ahvenanmaan markanmaksu, heinärahat ja nautarahat v. 1543 nousivat aivan samaan 643 markan yhteissummaan (2 äyriä vailla), niin sekin mitä selvimmin osoittaa, että v:n 1413 rahavero on ollut kokoonpantu mainituista osista.
Ensimäinen erä näistä on markkavero eli markanmaksu (markgeld, margäldspen:r). Sen nimi johtuu niistä "markagield" nimisistä rahaveroista, joita pitkin 1300-lukua, erittäinkin loppupuolella, otettiin Ruotsista ja Suomesta, usein markka veroyksiöltä. "Markagell" nimisenä rahaverona tämä sama vero tavataan Raaseporin läänissä v. 1451, ja koko Uudellamaalla ja Ruotsin Karjalassa samaa veroa maksettiin vielä kauan uskonpuhdistuksen aikakautena.
Heinärahat (höpenningar) ovat nimestään päättäen korvausta alkuperäisestä heinäverosta. Muualla Suomessa tavataan luonnossa suoritettavia heiniä jo vanhimmissa veroissa[329] ja uuden ajan alussa "heinärahoja" pääveron osana.[330] Ahvenanmaallakin heinärahat toisinaan nimenomaan luetaan pääveroon, kuten siitä käytetyt nimitykset "hömarkgeld" tai "skatt pen:r" osoittavat.[331] Vaikkei muita perusteita olisikaan, niin jo tämä seikka riittäisi osoittamaan, että heinärahat ovat sisältyneet v:n 1413 rahaveroon.
Kolmantena eränä uuden ajan alussa Ahvenanmaalla suoritetussa rahaverossa ovat nautarahat (nötepen:r).
Tämän veroerän vaiheet ovat vanhimman keskiaikamme verohistorian mielenkiintoisimpia kohtia.
Varsinais-Suomessa maksettiin uuden ajan alussa kultakin bolilta (verokunnalta, neljänneskunnalta) karjaveroa lehmä ja 2 lammasta, mutta luettiin nämä erät bolin suoritettavaan pääveroon sillä tavoin, että kukin lehmä lyhensi rahaverosta 1 markan ja kukin lammas 2 äyriä eli yhteensä lehmä ja 2 lammasta 12 äyriä, niinkuin veroselityksissä nimenomaan selitetään.[332] Näistä lehmistä ja lampaista käytetyt nimitykset "veronaudat" ja "verolampaat" ("skattanöt", "skattafår")[333] myöskin osoittavat, että puhe on varsinaiseen veroon kuuluvasta karjasuorituksesta.
Käytännössä tämä vero oli järjestetty siten, että verokuntaan kuuluvat pienemmät veroyksiöt maksoivat määrätyt äyrit lukumiehelle, joka toimitti lehmän linnaan. Mutta vero oli vielä mutkallisempi. Lapin (Rauman) pitäjässä maksoi kukin täysivero 1 äyrin, ja siten karttuneella rahalla ostivat neljännesmiehet lehmiä ja lampaita linnaan ja käyttivät ylijääneet rahat muihin veromenoihin, linnaan tehtävän työveron korvaukseen, verokalain suolaamiseen, verojen laivaamiseen j.n.e.[334]
Tästä päättäen on Varsinais-Suomessa bolin (verokunnan) alkuaan ollut suoritettava linnaan markka, mikä vero on lunastettu lehmällä. Kun tätä markan lehmää varten paikoin on kultakin täysiverolta maksettu 1 äyri, siis 8 täysiverolta markka, on siis 8 täysiveroa muodostanut nautakunnan. Nähtävästi on lehmää alkuaan käytetty arvoäyrinä, niin että rahan niukkuuden vuoksi on saatu markka lunastaa lehmällä, jonka arvo laskettiin markaksi. Rahan arvon alennuttua oli verottajalle edullista ottaa rahamarkan sijasta lehmä, jonka arvo jo oli paljon suurempi kuin käypä markka; siinä luultavasti syy veron säilymiseen uudelle ajalle saakka. Veron pysyessä entisellään talonpojatkin vanhaan tapaan maksoivat osansa verokunnan lukumiehelle, joka toimitti lehmän linnaan. Kun täysiverojen luku verokunnissa aikain kuluessa kasvoi, karttui nautarahoja enemmän kuin yhden naudan hankkimiseen tarvittiin, jonka vuoksi jäännös käytettiin verokunnan muihin veromenoihin.
Muuallakin Suomessa nautaveroja keskiajalla maksettiin, vaikkemme aina tiedä minkälaatuista veroa tarkoitetaan, koska nautoja on voitu käyttää maksuarvona useammanlaisissa veroissa. Niinpä Raaseporin läänissä v:n 1451 verokirjan mukaan oli suoritettava "kolmaskunnan nautaa varten" (för tridiungs nöt) kultakin verokunnalta 20 äyrityistä (kultakin täysiverolta taaskin 1 äyrityinen) sekä koko pitäjältä 18 äyriä 2 äyrityistä m.m. "veronautarahoja" (skatnötpeningar) varten.[335] "Kolmaskunnan nauta" lienee ollut sama kuin uuden ajan alussa bolin suoritettavana esiintyvä nauta.[336]
Viipurin suurella linna-alueella oli uuden ajan alussa nautakunnan maksettava kinkeriveroa m.m. nauta ja 2 lammasta. Kun Viipurin pitäjästä maksettiin vain 8 kinkerinautaa, vaikka nautakuntia pitäjässä oli 12, on tämä vero siellä varmaan tullut määrätyksi siihen aikaan, jolloin Viipurin pitäjässä oli vain 8 nautakuntaa.[337] Luultavasti noita veronautoja tarkoitti v. 1347 annettu kuninkaan kirje, jossa Viipurin pitäjän asukkaille myönnettiin sellainen oikeus, ettei heidän (työ)verolunastukseksi tuomainsa nautain tarvinnut olla 12 äyrin hintaa parempia.[338] Tässäkin siis nautaa käytetty veron lunastamiseen.
Edellä esitettyjen olojen valossa Ahvenanmaankin muinaiset nautavero-olot käyvät ymmärrettäviksi. Kun v:n 1413 tiliotteessa merkittyyn rahaveroon, 643 mk:aan, epäilemättä sisältyvät nautarahat, mutta tiliotteeseen samalla on merkitty nautakuntain luonnossa suoritettava karjavero — 65 1/2 nautaa, 131 lammasta ja 65 1/2 hanhea —, niin naudat tässäkin varmaan ovat käsitettävät rahaveron vastineeksi tai päinvastoin, joten vero tileissämme ei ole tarkoitettu maksettavaksi kaksinkertaisesti, vaan vaihtoehtoisesti rahassa tai luonnossa.
Naudan, erittäinkin lehmän, käyttäminen rahayksiön vastineena, jopa suorastaan sellaisena yksiönä, on yleismaailmallinen muinaistapa.[339] Skandinaviassakin se tapa on ollut niin yleinen, että esim. Norjan vanhimmassa laissa, Gulathingin laissa, sukusakot ja muita maksuja on määrätty 2 1/2 äyrin hintaisissa lehmissä.[340] Suomessa on nautakarja muinoin ollut suosittu maksuväline, ja veron, nimenomaan rahaveronkin, suorittaminen naudoilla on edellä kerrotuista esimerkeistä päättäen ollut muutamissa keskiajan Suomen seuduissa varsin yleistä. Emme tarkemmin tunne nautaverotuksen ominaisuuksia ja kehittymistä. Mahdollisesti voisi kuitenkin veronautain hintasuhteista tehdä joitakuita yleisiä päätelmiä tästä verosta.
Ruotsin maakuntalakien mukaan teki lehmän hinta 3-4 äyriä hopeaa, mikä vastaa 6-8 äyriä silloista käypää rahaa. 1300-luvun puolivälistä lähtien oli lehmän tavallinen hinta Suomessa läpi keskiajan 12 äyriä (1 1/2 mk).[341] Ahvenanmaan nautakuntain uuden ajan alussa maksamat nautarahat — 6 markkaa —, tuntuvat yhden naudan hinnaksi ilmeisesti liian suurelta määrältä. Sitävastoin 6 äyriä eli se määrä, jolla kukin täysivero otti osaa nautakunnan lehmän hankkimiseen, edustaisi hyvin lehmän arvoa Ruotsin maakuntalakien aikana. Kun 6 ruotsal. äyriä Ahvenanmaalla käytetyn laskutavan mukaan vastasi 8 tanskalaista äyriä eli täyttä markkaa, näyttäisi mahdolliselta, että Ahvenanmaan nautavero olisi tullut säädetyksi suunnilleen Ruotsin maakuntalakien aikana ja että aluksi jokaisen bolin (täysiveron) tuli suorittaa markan arvoinen nauta. Tämä vero oli luonnollinen eikä sisältänyt muuta kuin että bolit saivat naudalla suorittaa sen markan, jonka ne markkajärjestelmän mukaan olivat velvolliset (sota)veroksi suorittamaan. Myöhempinä aikoina bolit (täysiverot) edelleen maksoivat markkansa verolehmää varten, jonka hankkimiseen veron pysyessä entisellään ja rahan arvon alentuessa nyt tarvittiin kokonainen nautakunta. Asutuksen laajentumisen kautta kasvava nautakuntain luku osittain korvasi sen verolehmäin luvun vähennyksen, minkä uusi järjestely sai aikaan. Täten olisi myöskin nautakuntain synty Ahvenanmaalla määrättävä Ruotsin maakuntalakien valta-ajan loppu- tai jälkiaikaan.
Tämä on sanottu ainoastaan mahdollisuutena. Lisävalaisu on tarpeen, ennenkuin tästä perustavasta kysymyksestä voidaan täysin varmoja päätöksiä tehdä.
Olemme v:n 1413 tilien johdolla päässeet tutustumaan Ahvenanmaan verojärjestelmään unioniajan alussa ja osittain sitä vanhempina aikoina. Karjavero ja ruokavero, jotka ovat pääosana v:n 1413 listassa, ovat alkujuuriltaan Ruotsin maakuntalaeissa esiintyvää kuninkaankinkeriä, ehkäpä osalta ikivanhaa sotalomaveroakin. Alkuun päästyään kinkeriverotus nopeasti kehittyi pitkin 1300-lukua. Sen kehityksen varmaan aiheuttivat valtiovallan paisuminen, voutihallinnon juurtuminen ja maakuntaisten itsehallintolaitosten taantuminen. Tämän aikakauden uudet verot olivat yleensä ruoka- ja karjaveroja, koska niillä oli vanhaa pohjaa ja koska veroja ensi sijassa tarvittiin valtakunnan herrain sekä heidän hoviensa ratsujoukkojen ylläpitämiseen.
Sen mukaisesti kehittyivät Ahvenanmaankin vero-olot. Vero rasitti nyt tiloja, joiden luku sitten ensimäisten ledungverojen oli huomattavasti kasvanut. Kun tämä kasvaminen kuvastuu verokirjoissa, saatamme yleisimmissä piirteissä seurata asutuksen levenemistä muinaisella Ahvenanmaalla. "Talonpojat" eli "täysiverot" järjestyivät nyt 8-osaisiin nautakuntiin, joista kukin suoritti määrätyn karja- ja ruokaveron, tasaten sen keskenään täysiveroluvun perusteella. Nautakunnan tärkeimpänä verona oli lehmä, nauta, jota mahdollisesti jo aikaisemminkin bolit olivat suorittaneet alkuperäisen markan veron sijasta. Naudan suorittamiseen liittyi ryhmä muitakin veroja, minkä kautta nautakunnan verotoiminta tuli huomattavaksi. Syystäpä voitaisiin tätä aikakautta Ahvenanmaalla nimittää kinkeri- tai nautakunta-ajaksi.
8. SAVU.
Kuninkaan läsnäoloa saivat Ahvenanmaalaiset vanhimpana keskiaikana tuntea harvemmin mieskohtaisesti, mutta pysyvästi kuninkaan tilusten ja niitä hoitavain kuninkaan miesten kautta. Jo ennen 1300-luvun puoliväliä oli Ruotsin kruunulla Ahvenanmaalla Saltvikin kartano, joka luultavastikin oli sama kuin myöhemmin kuninkaankartanona esiintyvä Germundö. Muitakin tiloja mainitaan kruunulla jo vanhemmalla keskiajalla Ahvenanmaalla olleen.[342]
1300-luvun loppupuolella rakennettiin Ahvenanmaalle oikea kruunun sotalinna, Kastelholma. Sen rakentaminen teki käänteen Ahvenanmaan sisällisissä oloissa, jotka monella tavoin joutuivat linnan päällikön ja hänen miestensä hallittaviksi sen sijaan, että maakunta aikaisemmin oli elänyt omissa oloissaan. Lähinnä toi linnakausi saariston asukkaille uusia veroja ja rasituksia, joista linnaan suoritettavat ajot ja päivätyöt olivat raskaimmat.
"Työtä" ja "halkoja" mainitaan Ahvenanmaan veroissa jo v. 1413. Lähempiä tietoja näistä rasituksista on kuitenkin vasta uuden ajan alulta. Kunkin "savun" (rök) oli silloin toimitettava linnaan
I hirsi
1 lauta
2 kuormaa halkoja
2 tnriä sysiä
12 päivätyötä
Neljä ensiksi lueteltua verotavaraa muodostivat oman veroryhmän, jota yhteisellä nimellä kutsuttiin linnanajot (husåkar, husåkan, hus oka, husoker).[343] Tavarat olivat määrätynlaatuiset ja olivat ne lunastettavat määrätystä hinnasta: hirsi (12-kyynäräinen) 2 äyristä, lauta (12-kyynäräinen) 1 äyristä, tynnöri sysiä 1 äyristä, 2 puolikuormaa tai 1 kokokuorma halkoja 1 äyristä; yhteensä siis lunastus 5 äyriä.[344] Tapana lieneekin jo ollut suorittaa kuormat rahassa, sillä verokirjoissa ovat nämä erät tavallisesti yhdistetyt 5 äyriksi "linnanajorahoja" (husokerspenningar) tai "linnantyörahoja" (husarbetispenningar).
Linnataloudessa oli myöskin maataloudella tärkeä sija. Oikeastaan oli Kastelholman linna ainoastaan linnoitettu maakartano; sen viljelykseen kuului uuden ajan alussa Kullan karjakartano, ja myöskin Germundössä (Saltvikin kartanossa), joka uudelleen oli kruunun hallussa, harjoitti kruunu omaa maataloutta.[345]
Siihen aikaan ja luultavasti aikaisemminkin suorittivat päivätyövelvollisuutta luonnossa ainoastaan linnan lähellä olevat Sundin 6 ja itäisen Saltvikin 3 markkakuntaa. Verokirjoissa on nimenomaan mainittu, että päivätyöt olivat suoritettavat linnan karjakartanoon tai viljelykseen, joten kysymys selvästi oli maanviljelyspäivätöistä. Kunkin savun oli suoritettava 12 päivätyötä. Kaikkialta muualta Ahvenanmaalta maksettiin päivätyörahoja 4 äyriä savulta, äyrityinen päivätyötä kohden.[346]
Tämä rasitus oli kumminkin sangen epämääräinen ja antoi runsaasti aihetta väärinkäyttöihin. Kastelholman ympärillä asuvat talonpojat anoivat v:n 1530 aikoina, että heidän tarvitsisi tehdä ainoastaan niin monta päivätyötä kuin oli oikeudenmukaista ja ainoastaan linnaan, kuten tapa oli, eikä muualle.[347] Tuon tuostakin kutsuttiin arpakapulalla koko Ahvenanmaan talonpoikia tekemään rakennuspäivätöitä linnan muurauksiin, kaivantoihin y.m., mistä aiheutui paljon "kapinoita" ja lakkoja työvelvollisten ja sakotuksia kruunun puolelta.[348] Näitä ylimääräisiä päivätöitä tarkoittanee asiakirjoissa käytetty nimitys antipäivätyöt (giffwe dagswercke),[349] mikä käsitteellisesti vastaa Keski- ja Länsi-Europan "prekarioita" ja "Bedeä". V. 1543 kannettiin jokaiselta "mieheltä" Ahvenanmaalla l 1/2 äyriä linnan muurimestarien ja kirvesmiesten palkkaamiseksi.[350] Vähän myöhemmin maksettiin päivätöitten lunastamiseksi savulta 1 1/2 markkaa, s.o. kolme kertaa suurempi määrä kuin ennen.[351] Tällä tavoin päivätyörasitus linnan perustamisen jälkeen on kasvamistaan kasvanut.
Edelläkerrottujen verojen perustana esiintyvä savu näyttää salaperäiseltä veroyksiöltä. Verokirjoissa sillä ei ole muuta tunnusta kuin täysiverollakaan: molempain suuruutta ilmoitetaan markanostoissa. Savun arvo on huomattavasti pienempi kuin täysiveron;[352] erotus on suurempi kuin markanbolin ja täysiveron välillä. Mutta varmaa suhdetta ei voi havaita savun ja täysiveron välillä. Ei myöskään huomaa mitään yhteyttä savun ja vanhan markanverojaon välillä. Niillä pääoma-arvoillakaan, mitä savuilla ilmoitetaan olevan, tuskin on ollut käytännöllistä merkitystä. Minkäänlaista tasoittamista savujen kesken, niin että suurempi savu olisi maksanut suuremman veron kuin pienempi, turhaan hakee.
Mikä oli tämä veroyksiö?
Selvästi näkyy, että Ahvenanmaan savut kuuluvat yksinomaan linnan rakennus- ja päivätyöveroihin, niin yksinomaan, että savuja joskus kutsutaankin suorastansa "linnanajoiksi".[353] Todennäköisesti savuverot ovat syntyneet linnanrakentamisvelvollisuuden yhteydessä, tässä tapauksessa Kastelholman perustamisen aikana, 1300-luvun loppupuolella. Täysiverot ja savut näin ollen ovat eri aikakausien veroyksiöitä, edelliset vanhempia, kinkeriverojen aikaisia ja silloisiin oloihin mukautuvia, jälkimäiset myöhempiä, linna-aikakauteen kuuluvia ja sen oloihin sopivia.
Kumpanakin aikakautena pantiin vero niiden kannettavaksi, joiden tuli kantaa kaikki verot: talonpoikaistilain. Aikaisemmin oli tiloja harvempia ja niillä suuremmat maat; ne olivat boleja ja sitten täysiveroja, joiden kesken markanverojärjestelmä salli veron tasoittamista sitä myöten kuin täysiverotalot jakautuivat osiin. Myöhemmän verotuksen aikana olivat nuo entiset talonosatkin kehittyneet todellisiksi täysiksi taloiksi, vaikka niitä nyt oli useampia ja niillä pienemmät maat. Kunkin sellaisen talon kannettavaksi pantiin uusi vero ja erotukseksi vanhoista täysiveroista kutsuttiin näitä veroyksiöitä savuiksi.
Täysiverot ja savut ovat siten vain eri aikakausien taloja. Kun menemme vielä yhden askeleen ja aikakauden eteenpäin, tapaamme keskiajan neljännen ja viimeisen veroyksiön: miesluvun (mantal). Se on samanlainen kuin kaikki nuo muutkin: määrätyn aikakauden verotila, normalitalo, jonka kannettavaksi uusi aikakausi laski erityiset veronsa ja rasituksensa (m.m. virkamiesverot).
Lopuksi esitettäköön seuraava v:n 1547 verokirjoihin perustuva taulukko,[354] joka hauskasti valaisee tätä asutuksen ja verotuksen kerroskehitystä eli sanoisimmeko Ahvenanmaan koko historiaa myöhemmällä keskiajalla:
savut verrat- miesluku
tuna täysi- verratt.
pitäjät täysi- savuja mies- veroihin savuihin
veroja luku lis. (+) lis. (+)
väh. (-) % väh. (-) %
Saltvik 49 3/8 96 3/4 94 +95.4 - 2.9
Sund 84 140 1/2 132 +73.2 - 6.4
Kumlinge 45 63 1/4 94 +40.4 +32.8
Föglö 70 1/2 110 161 +56.0 +31.7
Lemland 59 1/2 108 100 +8l.4 - 8.0
Jomala 76 1/4 136 3/4 157 +79.4 +12.9
Hammarland 62 102 l/4 152 +64.8 +32.8
Finström 61 11l 3/4 133 +63.1 +16.0
koko Ahvenanmaa 507 869 1/4 1023 +71.3 +15.0
ja 2 1/2 nelj.
Kun varsinainen markkaverotus ruotsalaisilla alueilla ei kernaasti voi olla aikaisempi Tanskan Valdemarien valtakautta, jolloin markoitus Tanskassa tapahtui, emme voi katsoa Ahvenanmaankaan markkajärjestelmää sitä vanhemmaksi. Täysiveroaste taasen nähdäksemme vastaa Ruotsin maakuntalakien aikakautta, 1200-lukua. Tuo Ruotsin valtion vakaantumisen ja Folkungein tarmokkaan hallituksen aika on niinkuin jo ennen on osoitettu, vaikuttanut Ahvenanmaankin oloihin edistävästi; se on ollut selvä uutisasutuksen aika Ahvenanmaan ulkosaaristossa.
Siirtymistä täysiverokaudesta savukauteen merkitsee taloluvun suuri kasvaminen kaikkialla Ahvenanmaalla, mikä on selitettävä joko siten, että ajat ennen 1300-luvun loppupuolta, jolloin savuverotus luullaksemme tapahtui, ovat olleet erittäin suotuisia taloluvun kasvamiselle tai että näiden verotusasteiden välillä on kulunut hyvin pitkä aika. Silloin on tapahtunut Ahvenanmaan keskiajan suurin väenlisäys; se ei kuitenkaan ilmene varsinaisessa ulkosaaristoon suuntautuvassa uutisasutuksessa kuin vanhain emäpitäjäin tilaluvun kasvamisessa, siis etupäässä kai tilain jakautumisessa ja pienentymisessä, joka kehitys varmaan oli suoranainen seuraus yhteiskunnallisista muutoksista (suurperheitten hajoamisesta). Todennäköisesti siis Ahvenanmaan tilat jo ennen 1300-luvun loppua ovat saaneet sen pikkutilaluonteen, joka niillä on uuden ajan alussa ja joka on niin outoa varhaisimmalle keskiajalle.
Taloluvun suhteellinen kasvaminen 1300-luvun lopusta (savuverokaudesta) keskiajan loppupuolelle (mieslukukauteen) on paljon vähäisempi, niinkuin aikakin on paljon lyhempi. Uloimmissa saaripitäjissä (Kumlingessa ja Föglössä) sekä äärimäisessä lännessä (Hammarlandissa) on kasvaminen ripein. Mutta kahdessa vanhassa asutuskeskuksessa, Saltvikissä ja Sundissa, sekä Lemlannissa osoittavat numerot suoranaista taantumista, mikä ei ole odottamatonta näillä vanhoilla asutusaloilla, joilta puuttui suurempia ulkosaaria ja tilaisuutta uutisasutukseen ja myöskin tilain jakamiseen.
Ahvenanmaalla tapahtunut kehitys ei varmaankaan niin paljon poikennut lounaisen Suomen saaristojen ja rannikkojen kehityksestä, ettei ylläoleva kuvaus pääasiassa soveltuisi niihinkin.
V. RANNIKKOSEUTUJEN ALUE- JA VEROTUSJÄRJESTELMIÄ.
1. RUOTSALAINEN VEROTUSALUE.
Jo vanhemmalla keskiajalla, ja arvatenkin sitäkin ennen, oli lounaisen ja eteläisen Suomen saaristo- ja rannikkoseuduilla ruotsalainen asutusalue, joka käsitti pääasiallisesti samat seudut, mitkä tänäkin päivänä ovat ruotsalaisten asumat. Tähän tunnettuun ruotsalaiseen asutusalueeseen liittyi varhaisemmalla keskiajalla jatkoina rannikkoalueita, joiden silloisia kansallisuusoloja emme varmuudella tunne, mutta joiden laitoksissa ruotsalainen vaikutus on hyvin tuntuva. Idässä tällainen vaikutusalue ulettui Karjalan perille, lännessä pitkin Itämeren ja Raumanmeren rannikkoja Satakunnan äärille saakka, missä se tapasi Pohjanmaan ruotsalaisen asutuksen. Koska koko tällä alueella tai suuressa osassa sitä tavataan samantapaisia länsiperäisiä ja lähinnä Ahvenanmaan oloihin verrattavia laitoksia, on näyttänyt olevan syytä tässä käsitellä niitä yhdessä koossa.
Ennen linnakaudella tapahtunutta hallinnon keskitystä näyttää Lounais-Suomen rannikkoseuduilla olleen useampia pienten maakuntain tapaisia alueita, joita nimitettäessä käytettiin ruotsalaista liitesanaa land (suomalainen vastine parhaiten "Kaland". "maakunta"). Sellainen oli Kaland, joka alkuaan lienee tarkoittanut pohjoisen Suomen ruotsalaista saaristo- ja rannikkoasutusta yleensä. Nimi mainitaan asiakirjoissa ensi kerran v. 1332.[355] Jo 1347 Kaland esiintyy hallintopiirinä,[356] joka ainakin myöhemmin tarkoitti Vehmaan kihlakuntaa. Myöskin pienemmän alueen nimenä Kalandia käytettiin ja tarkoitti se silloin Uudenkirkon pitäjää.[357]
V.-Suomen erityisinä osina luetellaan v. 1386 Pohjois-Suomi ja Etelä-Suomi ja niiden saaristo ja "Nybigdh".[358] Näistä seuduista ensinmainittu ei alkuaan tarkoittanut koko sitä aluetta, jota sillä nimellä myöhemmin on kutsuttu. Kun v. 1407 mainitaan "kihlakunnan tuomaria Pohjois-Suomessa",[359] niin tarkoitetun alueen ulkopuolelle jäi Vehmaan kihlakunta, jolla samaan aikaan oli toinen kihlakunnantuomari. P.-Suomi siis 1300-luvulla lienee tarkoittanut ainoastaan Maskun kihlakuntaa, johon kuuluvat pitäjät jo varhain muodostivat yhteenkuuluvan oikeus- ja omistusalueen.[360]
Mahdollista on, ettei Etelä-Suomikaan alkuaan ole käsittänyt koko sitä aluetta, jota myöhemmin siksi sanottiin. E.-Suomen ruotsalaisen saariston laitokset näet vanhemmalla keskiajalla huomattavasti erosivat muun E.-Suomen oloista. Pappien ruokalisän maksamisessa saaristossa muinoin noudatettiin toista tapaa kuin mantereella; vanhin tunnettu verokuntalaitos oli eteläisen V.-Suomen ruotsalaisilla alueilla toinen kuin suomalaisilla. On siis mahdollista, että nämä ruotsalaiset seudut ovat muodostaneet suomalaisista alueista maakunnallisesti eroavan alueen.
Pieni Varsinais-Suomen maakunta olisi siten alkuaan ollut vielä melkoista pienempi ja käsittänyt ainoastaan myöhemmän maakunnan suomalaiset seudut, jotka ruotsalaisten seutujen tapaan jakautuivat vielä pariin pienempään osaan (kihlakuntaan).
Sellaisiin oloihin viittaa myöskin E.-Suomen ruotsalaisen saariston muinainen läheinen yhteys läntisen Uudenmaan kanssa. Molemmat nämä seudut kuuluivat papinmaksuissaan samaan Helsinglannin oikeuteen. Ragvald piispan aikana (1309-1321) näitä maksuja koko oikeuden alalla yhteisesti järjestettiin,[361] ja v. 1351 mainitaan Uudenmaan laamannia oikeustoimituksen osallisena Kemiössä V.-Suomessa.[362]
Kun Uusimaa (Nyland) nimitys 1300-luvun alkupuoliskolla varsinaisesti näkyy tarkoittaneen vain Turun linnanpäällikön alaista läntisen Uudenmaan hallintoaluetta[363] ja vasta myöhemmin myöskin Porvoon lääniä ja koko itäistä ruotsalaista ranta-asutusta Viipuriin saakka, ei ole mahdotonta, että aikaisimpaan Nylandin piiriin on kuulunut E.-Suomen ruotsalainen saaristokin.
Edellisen mukaan on siten lounaisimmassa Suomessa ennen linnakaudella tapahtunutta hallinnon keskittymistä ollut kolme neljä pikkumaakuntaa: Kaland, Suomi (Pohjois-Suomi, Etelä-Suomi) ja Uusimaa (läntinen alue). Nämä maakunnat olivat jo varhain jakautuneet pitäjiin, jotka Ahvenanmaan pitäjäin tapaan olivat samalla sekä kirkko- että oikeuspitäjiä (ks. päälukua "Oikeuslaitoksia").
Lounais-Suomen rannikko- ja saaristoseuduilla esiintyy keskiajalla laivakuntia (snæckiolag). Niitä mainitaan kolmessa V.-Suomea koskevassa asiakirjassa myöhemmältä keskiajalta. Ensimäinen asiakirja koskee maariitaa, jota v. 1380 käsiteltiin etsikkokäräjillä Taivassalon laivakunnassa.[364] Toinen asiakirja koskee maanluovutusta, joka samana vuonna tapahtui "laivakunnan käräjillä" Santamalassa ja Nummenkylässä; itse laivakunnan nimeä ei mainita.[365] Näistä tiedoista voidaan päättää, että P.-Suomi 1300-luvun lopussa oli sota-alusten hankkimista varten jaettu laivakuntiin, jotka myöskin olivat oikeuspiirejä; Taivassalon laivakuntaa nimenomaan kutsutaankin "käräjäkunnaksi" (thinglag). Mikäli voi havaita, ei laivakuntajako sovellu mihinkään muuhun tunnettuun aluejakoon. Santamalan laivakuntakäräjillä (Nousiaisissa) käsiteltävä asia koski Lemussa ja Mynämäellä olevia kyliä ja todistajat olivat niiltä seuduilta ja Santamalasta. Taivassalon laivakuntakäräjät käsittelivät Taivassalon asiaa, mutta todistajia oli naapuripitäjistäkin, Rymättylästä saakka, joka ainakin myöhemmin kuului toiseen kihlakuntaankin kuin Taivassalo. Laivakunta ei siis olisi vastannut meidän tuntemiamme pitäjiä eikä kihlakuntia. On jäljellä se mahdollisuus, että laivakunnat olisivat olleet erityistä tarkoitustansa varten muodostettuja vero- ja oikeuspiirejä, joihin olisi kuulunut eri pitäjäin boleja, tai että laivakunta olisi jonkin suuremman piirin osa.
V.-Suomen laivakuntia mainitaan vielä myöhemminkin, Kaarle kuninkaan aikana v. 1450, tällä kertaa alkuperäisessä tehtävässään, kukin laivansa varustajana. Tällöin laivakuntia myöskin mainitaan sekä P.- että E.-Suomessa. Laivakunnista käytetty toisintonimi "kihlakunta" (härad) osoittaa, että itsenäinen laivakuntajako, jos sellaista on ollut, nyt oli hävinnyt ja että laivakunnan tehtävät olivat siirtyneet kihlakunnalle.[366]
Muudan lounaisilla seuduilla keskiajalla ilmenevä ruotsalaisalkuinen laitos oli kolmannes (tridung). Niitä oli täällä kahdenlaatuisia: maakunnan kolmanneksia ja pitäjän kolmanneksia.
Edellisen laatuisista kolmanneksista on ainoastaan kaksi vähäsanaista tietoa, joista toisesta käy ilmi, että V.-Suomessa,[367] ja toisesta, että Satakunnassa on keskiajan lopulla ollut maakunnan kolmanneksia.[368] Kun molemmat nämä tiedot koskevat veronkantoa, lienee mainittuja kolmanneksia pidettävä veronkantopiireinä. Satakunnan kolmanneksia koskevasta tiedosta päättäen olisi kolmanneksilla ollut määrätyt veronmaksuaikansa; ehkäpä juuri verojen määräaikainen perille vieminen oli kolmannesjaon pääkohtia; samanlainen tehtävä oli Ahvenanmaankin tridungeilla.
Pitäjän kolmannekset olivat keskiajalla hyvin tunnettuja etenkin Satakunnassa, missä uuden ajan alussa useat pitäjät (Eurajoki, Eura, Närpöö, Tyrvää, Karkku, Vesilahti ja Lempäälä) olivat jaetut kolmanneksiksi nimitettyihin verokuntiin. P.-Suomessa olivat Lapin, Uudenkirkon molemmat ja Vehmaan molemmat veropitäjät jaetut kolmanneksiin. Mitään muuta kuin alueellista eroa ei voi havaita pitäjäin kolmannesten ja neljännesten välillä. Kaikilla suomalaisilla alueilla ne olivat keskiajan tunnuksellisimpia verolaitoksia; niiden toiminnasta saamme myöhemmin nähdä lukuisia esimerkkejä.
Mutta pitäjän kolmanneksia ja neljänneksiä tavataan myöskin eteläisen Suomen ruotsalaisilla alueilla, vaikka ne siellä jo keskiaikana olivat joutuneet vallitsevan bol-jaon peittoon. Korpossa mainitaan 1460-luvulla neljä ilmansuuntain nimistä bolia sekä lisäksi "tridingsbol", johon näyttää kuuluneen kaksi pienempää bolia; sana kolmannes esiintyy vielä 1539 verokirjassa.[369] Sauvossa uudenajan alussa mainitaan 8 "puoiibolia", jotka myöskin esiintyvät 4 täysibolina.[370] Samanlaista suurempien bolien jakamista pienempiin "puoliboleihin" havaitaan keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa Nauvossa, jonka 5 kokobolia jakautuivat 10 puoliboliin.[371] Näille ilmiöille ei voida löytää muuta selitystä kuin että V.-Suomen ruotsalaiset saaristopitäjät muinoin ovat jakautuneet kolmeen tai neljään (tai useampaan) pääosaan, jotka vuorostaan ovat jakautuneet pienempiin verokuntiin (boleihin). Kolmannes- ja neljännesjaon vanhemmuutta osoittaa se, että bolit aina, mikäli voi havaita, mukautuvat noihin suurempiin verokuntiin. Näitä suurempia boleja on syytä pitää likinnä Ahvenanmaan suurempain markkakuntain ja etäämmästi Ruotsin hundarin neljännesten vastineina.
Myöskin Raaseporin läänin pitäjissä tavataan 1400-luvun puolivälissä vallitsevan bol-jaon ohella kolmannesjako; jokaiselta veroyksiöltä siellä näet kannettiin 1 äyrityinen (koko bolilta 20 äyrityistä) "kolmanneksen nautaa varten".[372] Hundarin neljänneksen nauta luultavasti tässäkin näköpiiriimme ilmestyy.
Porvoon lääni, kuten koko Viipurin linnan alue oli vielä uuden ajan alussa jaettu pieniin 10 veroyksiön muodostamiin nautakuntiin. Mutta Porvoon läänin ja Eänsi-Karjalan pitäjät olivat sen ohella jaetut myöskin neljänneksiin; näillä neljänneksillä oli puheena olevana aikana vielä pieni tehtävä liikenne- ja käräjälaitosten ylläpitämiseksi, muuten ne jo kokonaan olivat menettäneet merkityksensä.[373] Merkillinen tähän kuuluva muinaismuisto kuitenkin oli säilynyt Viipurin pitäjässä. Tämä pitäjä oli jaettu neljään neljännekseen, joissa kussakin oli kaksi tectemen nimistä miestä, jotka maksoivat kruunulle 4 1/2 markkaa kustakin neljänneksestä erityistä rahaveroa (tecktepnr).[374] Nämä omituiset veronmaksajat ovat muinaisia vanhoja veronkantajia. Kustaa Vaasan kirjelmässä v:lta 1558 Viipurin läänin asukkaille luetellaan "Tächtemen" muitten rahvasta rasittavain virkamiesten joukossa.[375] Voidaanpa vielä sanoa, minkälaisen verokunnan veroja nämä veronkantajat ovat koonneet. Viipurin pitäjässä oli uuden ajan alussa päälle 12 nautakuntaa, mutta paljon aikaisemmin siellä oli ollut vain 8 nautakuntaa, jotka kukin suorittivat linnaan lehmän. Pitäjän 8 veronkantajaa ovat varmaan olleet noiden 8 nautakunnan virkamiehiä. Sen tiedämme siitäkin, että Viipurista länteen olevalla rannikolla jo v. 1347 oli "tsekth" nimisiä pieniä verokuntia tai veroyksiöitä, joiden kunkin tuli suorittaa kuninkaalle leiviskä voita.[376] Varhaisempaan keskiaikaan näyttää kuuluvan se verokunta, josta "tectemen" nimiset veronkantajat olivat nimensä saaneet. Ymmärtääksemme 1300-luvun "tsekth" on ollut nautakunta tai sen edeltäjä.
Mutta tämä verokunta veronkantajineen on ruotsalaista juurta. Muutamain Ahvenanmaan (Ekkerön, Lemlannin, Lumparlannin ja Föglön) markkakuntain nimityksenä käytetään v. 1531 sanaa "techia" ja Uplannin laissa on hundarin neljänneksissä toimivilla kuninkaan veronkantajilla nimi "tækimæn".[377] Asiallisestikin Viipurin pitäjän kantopiirit ja kantomiehet vastaavat ruotsalaisia oloja — yksi todistus lisää L.-Karjalan rannikon muinaisesta ruotsalaisuudesta.
Edellisestä on jo ilmennyt, että koko tässä käsiteltävällä alueella on keskiajalla ollut käytännössä pitäjän neljännestä (kolmannesta) pienempi veroalue, jolla eteläisessä V.-Suomessa ja L.-Uudellamaalla on ollut nimi bol, ja idempänä nautakanta (nöt[s]lag).
Ruotsalaisessa V.-Suomessa bolit uuden ajan alussa yleensä olivat pieniä ja erosivat jyrkästi suomalaisten alueitten suurista verokunnista, joita myöskin sanottiin boleiksi. Ruotsalaiset bolit olivat vanhoja, maahan juurtuneita alueita, joilla usein oli itsenäiset nimet. V:n 1413 tiliotteissa esiintyy samassa maakunnassa 54 bolin ryhmä, joka todennäköisesti tarkoittaa ruotsalaisia boleja.
Nauvon 10 bolista vv. 1463-1464 oli 9 sellaista, joihin kuului 8 veroyksiötä kuhunkin;[378] myös Kemiön 20 bolia uuden ajan alussa olivat mitkä hiukan vaille mitkä hiukan päälle 8 veroyksiön kokoisia (19 bolin keskimäärän 8 1/2 veroyksiötä).[379] Vanhimpain säilyneitten tilien mukaan oli Kemiössä ja Paraisissa kunkin 8 täysiveron suoritettava kinkerikuorma veroheiniä.[380] Sauvossa ja Kemiössä näyttää 3 markanmaata tehneen täysiveron ja siis 8 täysiveroa 24-markkaisen kunnan (bolin).[381] On siis joitakin jälkiä siitä, että V.-Suomen ruotsalaisen alueen bolit ovat sisältäneet 8 veroyksiötä, niinkuin Ahvenanmaan nautakunnat.
Raaseporin läänin aluejärjestelmästä on 1413 v:n tiliotteissa seuraava merkintä:[382]
Rasborgz län
Nyland
Sokner — 8 — Bol — 102 — |: mantal 1 011 man
L.-Uudenmaalla oli 1400-luvun alussa niinkuin myöhemmin lukuisia pieniä boleja; v. 1413 niiden luku oli 102, v:sta 1451 uuden ajan alkuun saakka tarkalleen 97 1/2. Kun 1 011 miehellä v. 1413 selvästi on tahdottu merkitä silloisia veroyksiöitä, oli Raaseporin läänin silloisten bolien keskimääräinen koko likimmiten 10 veroyksiötä. Kymmenosainen verolasku oli muinoin käytännössä myöskin Porvoon läänissä ja Karjalassa. Muissa suhteissa Raaseporin läänin bolit muistuttavat läntisempäin ruotsalaisten alueitten boleja: sisälsivät verraten pienen veroyksiöluvun ja myöhemmistä nimistään päättäen olivat hyvin pysyviä alueellisia yhdyskuntia.
V:n 1451 tileissä Raaseporin bolien luku on muutamaa pienempi kuin ennen, mutta bolit esiintyvät nyt tasan 20 veroyksiötä sisältävinä, niin tasamääräisesti 20, ettei sitä voi selittää muuten kuin verottajan järjestävän käden laatimaksi. Vuosien 1413 ja 1451 välillä on Raaseporin läänissä varmaan tapahtunut uusi veronlasku, jossa veroyksiömäärä on ylennetty kaksinkertaiseksi vanhempaan yksiömäärään verraten — rahan alenneeseen arvoon nähden se saattoi todellisuudessa olla veronalennus — ja 10-jako muutettu 20-jaoksi.[383]
20-jakoinen bol oli kumminkin ainoastaan laskettu bol; asiakirjoissa määrätään bol-luku veroyksiöluvun perusteella, siten että 20 yksiötä luetaan boliksi.[384] Tällä tavoin suoritettiin varsinainen bol-vero (karjavero). Mutta bol-kestitys suoritettiin alueellisten (vanhain) bolien mukaan, kuten ilmenee verokirjoista, joissa näistä boleista nimenomaan huomautetaan, etteivät kaikki bolit ole yhtä suuria, vaan että muutamissa boleissa oli 20, toisissa vain 12 tai 9 "bol- miestä".[385]
Itäisempäin rannikkoalueiden 10-osaiset nautakunnat olivat nautakun- yleensä laskettuja nautakuntia s.o. niillä oli ainoastaan verollinen, vaan ei asutuksellista merkitystä. Yhdestä Karjalan kylästä saattoi osia kuulua useampaan nautakuntaan. Suomalaisilla alueilla ruotsalainen vaikutus vihdoin häviää.
Vielä on selvitettävä puheenaolevain meriseutujen perustavia veroyksiöitä koskeva kysymys.
Vanhin tunnettu veroyksiö on koko vyöhykkeellä samanniminen ja samanlaatuinen kuin Ahvenanmaalla: veromarkka.
Tätä veroyksiötä (markaskatt, skattmark) mainitaan Suomessa ja Raaseporin läänissä jo vanhemmalla keskiajalla, vieläpä melkoista laajemmalla alalla kuin meille tunnetussa ruotsalaisessa asutuspiirissä.[386] Mitään erotusta tämän alueen ja Ahvenanmaan vanhimpain veromarkkain välillä ei voi havaita. Myöskin ostomarkat esiintyvät puheenaolevalla alueella (tapaukset 10, 11 ja 13) mutta veromarkan ja ostomarkan välillä on ainakin Uudellamaalla erotus suurempi kuin Ahvenanmaalla.
Vielä paljon myöhemmin tavataan maan markoituksen jälkiä tutkittavalla alueella. Varsinais-Suomen vanhimmassa maakirjassa niitä vilisee. Nauvon Lökholmin asukkailla ei ollut peltoja eikä niittyjä, vaan he maksoivat veronsa markkaluvun (marktal) perusteella, kultakin markkaluvulta 6 penninkiä.[387] Samoin maksettiin kahdelta Taivassalon saarelta veroa kultakin markan arvolta 6 penninkiä.[388] 6 ruotsal. penninkiä vastasi tanskalaisessa laskussa 8 penninkiä eli äyrityistä, joten tässä tapauksessa vero alkuaan luultavasti oli markkajärjestelmän tavallinen: äyrityinen markalta. Sekä pohjoisen että eteläisen V.-Suomen rannikkoseuduilla kylämittauksen ulkopuolelle jääneitä maakappaleita, kuten niittyjä, saaria ja moisioita, yleisesti verotettiin arvonsa mukaan, siten että suurimmassa osassa aluetta maksettiin äyri kultakin 10 markan arvolta,[389] mutta Kemiön-Perniön alueella äyri kultakin 6 markan arvolta.[390] Näissä tapauksissa näkee selvästi, ettei verotettava arvo ole johdettu verosta, vaan päinvastoin; yhtä selvää on, että markat näissä tapauksissa ovat käypiä hintoja, ostomarkkoja, ja että 10 ja 6 markkaa edustavat yhtä alkuperäistä veromarkkaa.
Perniön takaisilla seuduilla (Muurlan läänissä) tavataan markkajärjestelmän jatkuvaa kehitystä hyvin valaisevia esimerkkiä. Veroa otettiin täälläkin äyri 6 markan arvolta, mutta ei maanarvolta sinänsä, vaan tankojärjestelmään sovitetulta arvolta (kultakin 6 markan tangolta 1 äyri, 12 markan tangolta 2 äyriä j.n.e.). Samaa tapaa noudatettiin muutamissa Perniänkin kylissä.[391]
Kun tankojärjestelmäkin V.-Suomessa, niinkuin seuraavassa pääluvussa osoitetaan, mukaantui maan markoittamiseen, siten että tanko alkuaan vastasi veromarkkaa, on odotettavaakin, että myöskin tangon verona varsin yleisesti täällä tavataan tanskalaista äyrityistä vastaavat 6 penninkiä[392] tai (vanha) äyrityinen[393] tai sen myöhempi vastine äyri. Näitä tapauksia on maakirjassa niin lukuisasti, ettei niiden luetteleminen tässä voi tulla kysymykseen.[394]
Huvittava on Rymättylän Ovensaaren kylän suorittama vero, jota maksettiin äyrityinen tangolta ja kutsuttiin "sovittelupenneiksi";[395] se näyttää tarkalleen vastaavan Ahvenanmaan omituisia epäparimarkkoja ja jäännösäyrityisiä. Kuinka kotoinen tuo vanha markkaverosuhde 24:1 on ollut V.-Suomessa keskiajalla, havaitaan siitäkin, että useissa pohjoisen V.-Suomen pitäjissä uuden ajan alussa maksettiin työrahoja kultakin pääveron markalta äyrityinen.[396]
Täten olemme havainneet markkajärjestelmästä selviä jälkiä V.-Suomessa keskiajan varhaisemmalta kaudelta alkaen uudelle ajalle saakka. Näitä jälkiä olemme tavanneet maakunnan ruotsalaisilla ja niiden läheisillä suomalaisilla alueilla, varsinkin eteläisessä V.-Suomessa. Varmana on pidettävä, että lounaisen Suomen markkajärjestelmä on samanlaatuinen ja kehittynyt samanlaisissa oloissa ja samaan aikaan kuin Ahvenanmaan markkajärjestelmä. Suomalaisille seuduille tämä järjestelmä on levinnyt ruotsalaisista naapuriseuduista, sillä kuten seuraavassa pääluvussa näytetään, suomalaisilla seuduilla on aikaisemmin ollut vallalla "koukku"-järjestelmä.
Raaseporin läänissä käytettiin veromarkkoja ("skattmark", "markland") veroyksiöinä vielä uuden ajan alussa. Niistä olivat bolit muodostetut. Veromarkat täällä olivat alkuaan kaikissa suhteissa samanlaiset kuin lännempänä, mutta ennen 1400-luvun puoliväliä nostettiin täällä markkaluku kaksinkertaiseksi. Sellaisina, miksi Raaseporin veromarkat tämän veronlaskun kautta muodostuivat, ne pysyivät vielä uuden ajan alussa; ne siis eivät silloin olleet tavallisia rahakurssin vaihteluja seuraavia ostomarkkoja, vaan edustivat vanhempaa kantaa.[397]
Porvoon läänissäkin näyttää markkajärjestelmä olleen perivanha. Kun v. 1327 Stensbölen tila Porvoossa myydään "täydestä hinnasta",[398] niin sillä arvattavasti tarkoitetaan tilalla silloin ollutta pysyvää, kiinteää arvoa — markkalukua. Varsinaisia veromarkkoja ja samalla ostomarkkoja — mainitaan Porvoon läänissä vv. 1404 ja 1421.
Uuden ajan alussa Porvoon läänissä ilmenee omituisia veroyksiöitä. Läänin vanhimmassa verokirjassa selitetään talonpoikain maksavan rahaveroa ja muitakin veroja miesluvun eli "talonpojan rikkauden" mukaan, johon laskettiin kaikki talonpojan "irtaimisto" (lösöre), ja veroselityksessä lisätään, ettei Porvoon läänissä ollut koskaan toimitettu mitään muuta veronlaskua, vaan on jokainen pitäjä tiennyt tekemästään sopimuksesta, kuinka monta mieslukua siellä piti olla ja kuinka paljot kunkin miesluvun tuli maksaa.[399]
Täällä siis ei veroa maksettukaan maaomaisuudesta, vaan arvioidusta irtaimesta omaisuudesta. Minkälainen omaisuus tuli arvioitavaksi ja millä perusteella arvioiminen tapahtui, siitä Satakunnan verokirjat antavat tietoa. Satakunnassa näet ennen Kustaa Vaasan uutta veronpanoa otettiin rahavero talonpoikain "irtaimistolta", johon luettiin "elävä karja"; tämä irtaimisto arvioitiin "veromarkoiksi" siten, että yhdeksi veromarkaksi luettiin:
2 hevosta 8 hiehoa pari härkiä 32 lammasta 4 lehmää
ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 2 äyriä.[400] Tämä karjamarkkavero oli maakunnan varsinainen päävero, ja tuotti kruunulle 2-3 kertaa enemmän kuin maaluvun mukaan otettu rahavero.
Samantapainen karjamarkkaluku kuin Satakunnassa oli uuden ajan alussa käytännössä myös Pohjanmaalla rahaveron maksamisessa. Verorahat, mm v:n 1540 verokirjassa selitetään, suoritetaan veromarkkaluvuttain ja luetaan veromarkkaan kaikki, mitä talonpoika omistaa irtainta ja kiinteää, tapahtuneen veronlaskun mukaan. Irtaimistoon luettiin täällä härät, lehmät, hiehot, lampaat tai kutut, ohrat, rukiit, maltaat, jauhot y.m., joista kukin seuraava ryhmä teki veromarkan:
2 härkää 3 puntaa rukiita
4 lehmää 4 " ohria tai maltaita
20 hiehoa 3 tynn. suoloja
20 lammasta tai kuttua
ja suoritettiin kultakin veromarkalta veroa 1 äyri.[401]
Karjanomistamista on muistontakaisista ajoista saakka käytetty veropohjana. Ruotsissa jo Gotlannin laki määräsi, että verot maan tarpeita varten oli maksettava maamarkkain ja irtaimiston (karjan) mukaan. Länsi-Göötanmaan lain myöhemmän lisäyksen mukaan oli 3 karjamarkan omistaminen ja äyrityisen kylvö täyden verokykyisyyden mitta.[402] Keski-Europassa karjanomistusverot olivat sangen vanhoja,[403] ja Ruotsissa sellaista mainitaan Margareta-kuningattaren aikana. Keskiajalla karja sitäkin paremmin sopi yleisen omaisuusverotuksen esineeksi, kun sillä yleisenä maksuvälineenä oli pysyvä kiinteä hinta, joka vain hitaasti muuttui. Tuskinpa "talonpojan rikkautta" paremmin olisi voitu arvostellakaan kuin karjan mukaan. Luultavaa kuitenkin on, ettei varsinaista karjaverotusta Suomessa keskiajalla yleisemmin käytetty, koskapa sitä vain harvoin mainitaan.
Karjan arvio keskiajalla oli samalla myöskin verraten oikea maan arvio. Keskiajalla kuului — ja kyläomistuksen vuoksi täytyi kuulua — määrätyn suuruiseen tilaan määrätyn suuruinen karja. Niinpä lampuotitiloilla silloin tavallisesti pidettiin määrätynsuuruinen karja. Senvuoksi siirtyminen karjamarkoista varsinaisiin maamarkkoihin Porvoon läänissä 1540-luvun alussa ei ollut mikään mullistus. Päinvastoin näyttävät maamarkat täällä niinkuin muuallakin olleen alkuperäisiä ja karjamarkoitus vain ikäänkuin maamarkoituksen täydennys.
Todellisuudessa olivat maahan perustuvat veromarkat Porvoon läänissäkin muitten veroyksiöiden, etupäässä savujen, perusteena. Savujen suuruus määrättiin veromarkoissa ja kun lukuisissa tapauksissa samassa kylässä tavataan kolme 1\3, neljä 1/4, viisi 1/5, kuusi 1/6 vieläpä seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista ja kaksitoista 1/7, 1/8, 1/9, 1/10, l/11 ja 1/12 veromarkan suuruista savua, niin on selvää, että nämä osat ovat kuuluneet samaan kokonaisuuteen, muodostaneet täyden veromarkan.[404] Erittäin huomattavia ovat myöskin Porvoon läänin veromarkkain hintailmoitukset, joiden mukaan monessa kylässä veromarkan hinta oli tuo muinaisaikoja muistuttava 24 markkaa, harvoin yli 40 ja harvoin alle 9 markkaa, mutta yleensä samoilla seuduilla hyvin tasainen.[405] Tällöin oli siis läänissä olemassa vielä vanhat veromarkat ja ostomarkat. Mullistuksen Porvoon läänin vanhoissa oloissa sai aikaan vasta se Kustaa Vaasan toimi, jonka kautta pitäjäin vanhat maamarkkaluvut, 64-75 veromarkkaa pitäjässään, nostettiin pian kolminkertaisiin määriin.[406] Sen kautta tämä veroyksiö menetti viimeisetkin yhdykkeensä muinaiseen markkajärjestelmään.
Tutkittavan alueen myöhemmistä veroyksiöistä, joita uuden ajan alussa mainitaan, ei tässä tarvitse pitkältä puhua.
Varsinais-Suomessa niitä olivat savu (rök) ja täysivero (fullgerd). Näistä on edellinen muinaisen täysitilan (bolin, koukun) myöhempi vastine ja lähinnä verrattava Ahvenanmaan vanhoihin täysiveroihin; asian tärkeyden vuoksi otetaan "savun" muodostaminen tuonnempana erikseen selvitettäväksi. Täysivero oli myöhäissyntyinen taloluku (miesluku), jonka mukaan päivätöitä, linnanajoja ja hyvin yleisesti myös nimismiesveroa suoritettiin. Muutamissa jo ennen mainituissa tapauksissa V.-Suomen täysivero kumminkin selvästi esiintyi ahvenanmaalaisen täysiveron tai V.-Suomen savun tehtävässä. Sauvossa ja Kemiön ulkosaaristossa (Kyrkosundskärissä) on sangen merkillisiä jälkiä siitä, että täysiveroon luettiin määrätty luku markanmaita; jälkimäisessä seudussa 3 markanmaata teki täysiveron, joten 24 markanmaasta (bolista) tuli 8 täysiveroa;[407] on siis luultavaa, että V.-Suomenkin, ainakin sen ruotsalaisissa osissa, täysiveroluku alkuaan oli markkajärjestelmän mukainen, vaikka nimitys myöhemmin tarkoitti todellista talolukua.
Raaseporin läänin boleissa suoritettiin suurin osa veroja veromarkkain mukaan, mutta bol-kestityksessä oli miesluku (mantal) veroyksiönä.[408] Tämä uusi miesluku oli pian kahta vertaa suurempi kuin v:n 1413 veromarkkaluku eli vanha miesluku (1011) ja suunnilleen yhtä suuri kuin myöhempi veromarkkaluku, josta se kuitenkin Espoossa ja Lohjalla melkoisesti poikkesi — merkki uutisasutuksesta tai suomalaisesta väestöstä. Tärkein erotus verokunnan molempain veroyksiöiden välillä oli siinä, että 1400-luvun puolivälistä alkaen veromarkat olivat ainoastaan laskettuja veroyksiöitä, mutta miesluku varmaan oli — tai oli verraten äsköisin ollut — todellinen taloluku.
Porvoon läänissä uuden ajan alussa käytettiin kolmea veroyksiötä, jotka edustivat verotuksen ja asutuksen kolmea eri astetta ja aikakautta. Ne olivat vanha miesluku, josta jo on ollut puhetta, täysivero (fullskatt) ja savu (rök).[409] Näistä ensinmainittu vastaa vanhinta markkavero-lukua. Täysivero oli myöhempi veromarkka, jonka mukaan ruoka-, karja- ja muitakin veroja suoritettiin, ja savu myöhäisin, todellinen talollisluku, jonka perusteella maksettiin erinäisiä päivätyöveroja ja osa nimismiesveroa.
Täysivero ei siis ollut mikään Kustaa Vaasan verouudistuksen tuoma laitos. Täysiverot esiintyvät jo vanhimmassa tunnetussa maakirjassa vanhan miesluvun rinnalla; ne olivat keskenään hyvin eri arvoisia, miten varmaan ei olisi ollut asian laita, jos ne olisivat kokonaan uutta maayksiötä edustaneet; vihdoin savut uuden verotuksen jälkeenkin osittain luontevasti ryhmittyivät täysiksi veromarkoiksi, niinkuin jo edellä on huomautettu, osittain sisälsivät yksinäisiä epätasaisia täysiveron murto-osia. Sellainen ei näytä uudelta maanjaolta, mutta kyllä hyvin vanhalta. Kustaa Vaasan verouudistus näyttää olleen siinä, että pääveroakin ruvettiin ottamaan täysiverojen mukaan ja että kylän keskinäisellä tangoituksella kunkin talon vero ja peltoala saatettiin sopusointuun keskenänsä.
Porvoon läänin verotusjärjestelmä oli sama, joka oli käytännössä koko Viipurin linnaläänin muinaisella alueella. On kuitenkin tärkeitä eroavaisuuksiakin havaittavissa Porvoon läänin ja varsinaisen Viipurin läänin välillä. Tarkastaessa Karjalan puolen vanhimpia verokirjoja huomaa,[410] että verot eli täysiverot (skatt, fullskatt) täällä edustavat sangen vanhoja veromarkkoja, luultavasti samanlaisia kuin Porvoon läänin vanhat miesluvut, ja savut eli suitsut (rök) todellista talo- tai isäntälukua.[411] Täällä siis vanhimmat ja uusimmat veroyksiöt rinnan olivat käytännössä. Mutta "verot" Karjalassa olivat ilmeisesti vieraita laitoksia. Ne eivät täällä, paitsi ehkä L.-Karjalan rannikolla, perustuneet asutukseen ja maanomistukseen, niinkuin ruotsalaisilla alueilla oli tapa, vaan verottaja muodosti täysiveroja ja nautakuntia ainoastaan veron laskua silmällä pitäen; samaan veroon saattoi kuulua taloja eri kylistä ja samasta kylästä saattoi osia kuulua eri nautakuntiin.
Kaikilla karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla se oli yleinen tapa, joka ne selvästi erotti ruotsalaisista ja lounaissuomalaisistakin alueista. Tämän ilmiön, niinkuin monen muunkin keskiajan yhteiskunnallisen seikan syvimpänä syynä oli ruotsalaisen yhteiskunnan perustuminen maanomistukseen ja peltoviljelykseen, karjalais-hämäläisen taas heimokuntaisuuteen ja metsätalouteen. Ruotsalaisten alueitten vanha verotus oli täydellinen maanomistus- ja asutusjärjestelmä, karjalaisen alueen verotus oli vain laskuopillinen järjestelmä. Varsinaisilla karjalaisilla seuduilla tämä verotustapa tosin ei rikkonut vanhaa pitäjälaitosta, vaan mukautui siihen. Mutta Savossa, joka kaiketi suurimmaksi osaksi tuli asutetuksi historiallisena aikana ja missä verotuksella ei ollut tiellään vanhempia laitoksia, nuo matematiset veroyksiöt ja -alueet esiintyivät aivan puhtaina: määrätty luku jousia tai arvioitu määräsato kaskista laskettiin veroksi, 10 veroa kymmenkunnaksi (nautakunnaksi), 6 kymmenkuntaa neljänneskunnaksi, neljä neljänneskuntaa pitäjäksi, 5 pitäjää kihlakunnaksi tai lääniksi.[412] Savon vanhat veropitäjät olivat Pellosniemi, Visulahti, Juva, Sääminki ja Rantasalmi.
Näin kohtasivat äärimmäisyydet toisensa: puhtain ruotsalainen verotusjärjestelmä suomalaisimman yhteiskunnan.
2. ALA- JA YLÄ-SATAKUNTA.
Jo varhaisena keskiaikana on ollut melkoinen ero Ala-Satakunnan ja
Ylä-Satakunnan välillä.[413]
Jätämme sikseen kysymyksen, onko Ala-Satakunta koskaan ollut hämäläisten heimoaluetta ja ovatko sen suomalaiset asukkaat hämäläistä sukuperää. Joskin niin olisi laita, niin jo varhain keskiajalla Ala-Satakunnan seudut varmaan muodostivat oman asutus- ja viljelysalueen, joka selvästi erosi hämäläisistä alueista.
Ensimäisinä kristillisinä aikoina Ala-Satakunnan asutus näyttää läheisesti liittyneen Varsinais-Suomen asutukseen. Vanhin kirkollinen verotus oli molemmilla näillä alueilla aivan samanlaatuinen — molemmissa oli vallalla "suomalainen" ja "ruotsalainen oikeus" —, mikä edellyttää samanlaisia asutus- ja talousoloja.
Linnakauden alussa Ala-Satakunta ilmeisesti kuului Turun päälinnan alueeseen. Siihen viittaa sekin, ettei Satakuntaa mainita lounaisen Suomen läänejä ja hallintopiirejä lueteltaessa v. 1326, niinkuin varmaan olisi tehty, jos Satakunnassa olisi erityinen lääni ollut. V. 1331 Satakunnan hallintoaluetta kuitenkin jo mainitaan, joten sen syntyminen lienee niinä vuosina tapahtunut.
Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan muinaista hallinnollista yhteyttä todistavat vielä samanlaiset veroyksiöt (bolit, savut), jotka 1400-luvun alussa olivat käytännössä kummallakin alueella.
Ala-Satakunnalla ei muinoin ollut selvää rajaa Varsinais-Suomea vastaan, vaan oli rajatienoiila alueita, jotka tavallaan kuuluivat kumpaankin maakuntaan. Yläneen ja Orippään asutukset olivat uuden ajan alussa Pöytyän kirkkopitäjää, mutta Pyhäjärven lähellä olevat Yläneen kylät sekä Orippää kuuluivat oikeudellisesti ja hallinnollisesti Ala-Satakuntaan, jonne luonnon- ja asutusolot niitä yhdistivät. Koko Pöytyän kirkkopitäjä luettiin eräässä v. 1540 laaditussa luettelossa, joka edustaa sangen vanhoja oloja, Ala-Satakunnan provastikuntaan.[414] Honkilahti Pyhäjärven länsipuolella oli Euran aluetta, mutta uuden ajan alussa maksoivat Mestilän ja Mannilan kylät Honkilahdella veronsa Turun linnaan.[415] Hinnerjoen asutus taas kuului kirkollisesti Laitilaan (V.-Suomeen), mutta verollisesti Lapin pitäjään. Lapin veropitäjä itse keskiajalla luettiin milloin Satakuntaan (1413), milloin V.-Suomeen (1463 ja myöhemmin), mutta kirkollisesti suuri osa Lappia kuului Eurajokeen Ala-Satakunnassa. Tällainen rajaolojen epävakaisuus osoittaa, ettei varmaa erotusta V.-Suomen ja Ala-Satakunnan välillä keskiajalla ollut olemassa.
Toiselta puolen Ylä-Satakunta muinoin jotakuinkin jyrkästi erosi Ala-Satakunnasta. On tunnettua, että Ylä-Satakunnan kieli melkoisesti poikkeaa Ala-Satakunnan vanhain pesäseutujen kielestä. Kansantavoissa on näiden maakunnan osain välillä ollut eroa, minkä voi päättää esim. siitäkin, että uuden ajan alussa koko Ala-Satakunnassa käytettiin kyntöjuhtana härkäparia, Ylä-Satakunnassa taas hevosta; v. 1539 oli Ala-Satakunnassa ynnä Tyrväällä 2942 härkää, koko Ylä-Satakunnassa (ilman Tyrväätä) sitävastoin vain 36.[416]
Yhtä selvästi Ylä-Satakunnan vero-olot vanhemmalla keskiajalla erosivat Ala-Satakunnasta: Ylä-Satakunnassa käytettiin maanveroyksiönä "koukkua" ja vanhimmat kirkolliset verot suoritettiin siellä "Kyrön (Hämeen) oikeuden" mukaan, suureksi osaksi turkiksissa. Ylä-Satakunnan erämaatkin olivat toisella taholla kuin Ala-Satakunnan.[417]
Ylä-Satakunnan ja Hämeen muinainen yhteenkuuluvaisuus on jo kauan ollut tunnettu. Saattaa kuitenkin olla syytä hiukan lähemminkin osoittaa tuon yhteyden laatua.
Useat seikat osoittavat Ylä-Satakunnan muinoin lähinnä Sääksmäen Hämeen kanssa muodostaneen yhteenkuuluvan asutus- ja omistusalueen. Sääksmäen Ritvalan ja Jutikkalan eräpalstoja oli muinoin Satakuntaan luetuilla Keuruun vesillä ja Tyrvännön kyläin lähellä Hämeenlinnaa tiedetään keskiajalla omistaneen eräpalstoja keskellä Kangasalaa.[418] Satakunnan erämaitten joukossa keskiajan lopulla mainitaan myös Sääksmäen ja Saarioisten 10 miehenalaa.[419] Vanhat olot saattavat olla syynä siihen, että Sääksmäen Hämeen kirkkopitäjät uuden ajan alussa luettiin samaan provastikuntaan kuin Ylä-Satakunnan pitäjät.[420] Myöskin Hämeen ja Ylä-Satakunnan vähitellen syntynyt raja todistaa pikemmin näiden seutujen muinaista yhteyttä kuin eroa. Muudan suur-Sääksmäen vanhoja hallintopitäjiä oli Kangasala. Ylisen Satakunnan eristyessä Hämeestä Kangasalan pitäjä otettiin Satakunnan puolelle. Koska Kangasalan verokunnilla oli erämaankappaleita itäpuolella Längelmävettä ja sieltä myöskin käytiin Kangasalan kirkkoa, joutuivat ne kappaleet, s.o. nykyinen Kuhmalahti, Satakuntaan. Niinikään joutui Satakunnan maakunta tekemään pitkän kielekkeen poikki Roineen ja Mallasveden aina Hauhon rajaan saakka, koska siellä oleva Ruokolan neljänneskunta maksoi veronsa Kangasalle, vaikka kirkollisesti kuului Pälkäneeseen, jonka kirkon itäpuolella osa neljänneskuntaa oli. Toiselta puolen joutuivat Kulsialan vanhat erämaankappaleet maksamaan veronsa Hämeeseen ja luettiin siis Hämeen maakuntaan, vaikka kirkollisesti kuuluivat Orihveteen (Kangasalaan). Tällä tavoin tulivat Häme ja Satakunta keskiajalla tekemään toistensa alueille syviä leikkauksia, jotka osittain vielä tänäkin päivänä näkyvät kartalla.
Merkilliseen välitysasemaan näkyvät keskiajalla Tyrvään ja Karkun seudut jääneen. Nämä seudut muodostivat ikivanhan Saastamalaksi kutsutun asutusalueen, jonka kalastuspaikkoja Pohjanlahden rannalla jo v. 1303 mainitaan "Sastamall" nimellä (nyk. Merikarvia). Seurakuntana Saastamalaa mainitaan ensi kerran v. 1328, ja yhtä vanha se lienee maallisenakin pitäjänä. Myöhemmin tämä suurpitäjä esiintyy kahtiajakautuneena tai kaksiosaisena: Yli-Saastamalana (Karkkuna) ja Ala-Saastamalana (Kallialana, Tyrväänä), joita mainitaan v:n 1390 aikoina.[421] Saastamalan alue luettiin uuden ajan alussa Ylä-Satakuntaan, ja sekä Tyrväällä että Karkussa oli maaveroyksiönä koukku. Siitä päättäen olisi siis Saastamalan alue kuulunut hämäläiseen alueeseen.
Muutamissa suhteissa kuten vetohärkien käyttämisessä oli puheenaoleva seutu Ylä- ja Ala-Satakunnan välittäjä. Karkussa oli v. 1539 härkiä vain 19, mutta Tyrväällä 138, siis paljon enemmän kuin Karkussa, mutta kuitenkin suhteellisesti melkoista vähemmän kuin yleensä Ala-Satakunnassa.
Toisissa kohdin sitävastoin Saastamala ilmeisesti kuului Ala-Satakunnan viljelyspiiriin. Vanhin kirkollinen verotus oli sekä Tyrvään että Karkun puolella samanlainen kuin Ala-Satakunnankin suomalaisilla seuduilla. Saastamalaisten ikivanhoja takamaita oli, niinkuin alisenkin Satakunnan muinaisten pitäjäin, meren puolella Kokemäen ja Huittisten kalavesien ja takamaitten pohjoispuolella.[422]
Ylä-Satakunta erotettiin Hämeestä ja yhdistettiin samaksi lääniksi Ala-Satakunnan kanssa todennäköisesti 1300-luvun alulla. Satakunnan lääni mainitaan ensi kerran v. 1331.[423] Siitä alkaneet yhteiset vaiheet keskiajan kuluessa ehtivät paljonkin muuttaa vanhoja oloja ja sulattaa yhteen alkuaan erilaisia asutusaloja.