4. KYLÄN TANGOITUS.
Edellisillä lehdillä on jo eri puolilta tutustuttu keskiajan valtion tapaan pidellä veroamaksavaa yhteiskuntaa. On nähty, kuinka ensinnä alkuisista tiloista ja sitten jälleen myöhempäin aikakausien tiloista verottajan käsissä muodostui veroyksiöitä ja verokuntia, joista valtion koko taloudellinen ja hallinnollinen rakenne oli kokoonpantu. Mutta valtion laitelman ulkopuolella keskiajalla seisoi toinenkin yksiöistä kokoonpantu laitos,se jossa veroamaksavat talonpojat itse elivät ja ahersivat, josta heidän toimeentulonsa ja onnensa riippui ja joka heille senvuoksi oli muita laitoksia läheisempi ja tärkeämpi: kylä. Keskiajan valtion säännötön ja särmikäs rakenne oli kyhätty monenmoisista rakennusaineista; siinä boleja, veromarkkoja, täysiveroja, nautakuntia, neljäskuntia, koukkuja, savuja, yksiöitä jos joitakin. Keskiajan kylälaitos maamme lounaisissa, silloin edistyneimmissä osissa perustui yhteen pysyvään yksiöön: tankoon.
Kylän jakaminen tankoihin eli kylän tangoitus oli käytännöllinen mittaustoimitus, jolla kylän viljelysmaat ja verot tulivat oikein ja suhteellisesti jaetuksi kylän asukkaiden kesken. Sen tunnuksellisen muodon mukaan, jonka kylän vainiot tangoituksen kautta saivat, sitä kutsuttiin "sarkajaoksi" (tegskifte). Käytännöllisestä toimitustavastaan se sai nimen "myötäpäivänjako" (solskifte) ja alkuperästään vihdoin nimen "ruotsalainen jako".
Aikaisin tieto tangoituksen käyttämisestä Suomessa on v.lta 1332, jolloin Paraisissa tilan suuruutta määritellään kyynäröin.[517] V. 1351 kyynärämitta esiintyy Kemiössä tilan (bolin) yhteydessä.[518] Sitten tulee vuoro Paimiolle, jossa Moision kylän tankojakoa v. 1385 seikkaperäisesti mainitaan.[519] V. 1405 esiintyy tangoitus sangen yleisenä Sauvossa ja Paimiossa.[520] Ahvenanmaalta on tiedossa tapaus v:lta 1400,[521] Ala-Satakunnasta v:lta 1402,[522] Raaseporin läänistä v:lta 1414.[523] Vasta 1400-luvulla tangoitus yleisemmin levisi Lounais-Suomen suomalaisille alueille, myöhemmin Hämeeseen, missä se ei vielä uuden alussa ollut lähimainkaan yleinen. Historiallisten tietojen mukaan siis tangoitus on eteläisen V.-Suomen saaristosta ja rannikolta käsin 1300-luvulla alkanut levitä muihin Länsi-Suomen seutuihin.
Mutta varsinaisella leviämisalueellaankaan ei tangoitusta käytetty eikä voitu käyttää aivan kaikissa paikoissa. Sen ulkopuolelle jäivät luonnollisesti kaikki yksinäistilat ja yksinäiset tiluskappaleet, joissa mitään jakamista ei tarvittu. Edelleen jäi tangoittamatta joukko V.-Suomen rälssitiloja nähtävästi siitä syystä, että nekin olivat yksinäisiä, kylistä erilleen perustettuja tai kylistä eronneita tiloja. Tangoituksen ulkopuolelle jäivät myös varhain Ruonan kruununkartanolääni ja Kuusiston piispankartano todennäköisesti sen vuoksi, että ne olivat joutuneet eri lääneiksi jo ennen tangoituksen yleisempää leviämistä. Vihdoin pohjoisen V.-Suomen äärimmäinen alue (Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjät) muodostivat erityisen verotuspiirin, jossa maaperä ja viljelystapa estivät tangoituksen toimeenpanemista. Varmaan samasta syystä jäi suurin osa Ahvenanmaata tangoittamatta.[524] Mutta muuten oli uuden ajan alussa koko V.-Suomi jo omistanut uuden kyläjaon.
Tangoituksen yhteys muinaisen ruotsalaisperäisen bol- ja markkajärjestelmän kanssa käy ilmi sen nimestä ("ruotsalainen jako") sekä sen ensimäisen esiintymisen ajasta ja paikasta. Tangoituksen omituinen 24-luku, kylän säännöllinen jakautuminen 24 tankoon, saapi bol- ja markkajärjestelmästä luonnollisen selityksensä.
Markkajärjestelmän mukaan 24 markan arvoiset alkubolit suorittivat veroa 1 markan siten, että jokainen markanvero suoritti 1/24 markkaa eli 1 äyrityisen. Tangoitus ei alkuaan ollut muuta kuin tämä sääntö käytännössä toimeenpantuna; missä bolilla oli useampia asujia, se jaettiin 24 tankoon, joista kunkin suoritettavaksi tuli 1 äyrityinen.
Kun bolin verolliset elivät ja asuivat samoilla kotivainioilla, tämä sisällinen jaoitus jäi pysyväksi vielä sittenkin, kun alkubol oli menettänyt merkityksensä ja muuttunut kyläksi. Tulipa kylä suuremmaksi tai jäi pienemmäksi, se oli kumminkin samanlainen kokonaisuus, kuin bol ennen oli ollut, ja jakautui yhä edelleen samalla tavalla.
Siitä syystä varmaan lukuisissa V.-Suomen kylissä vielä uuden ajan alussa maksettiin veroa tangolta 1 äyri (alkuaan äyrityinen). Tämä tangon vanhin verotus oli myöskin määrätyssä suhteessa tangon alkuperäiseen kylvömäärään, joka oli panni.[525] Juuri sellaisia olivat nuo 1 äyrin maksavat tangot V.-Suomen kylissä.[526]
Mutta kyläin kehitys ei jäänyt sille alkuiselle kannalle. Toiset kylät olivat jo alusta alkaen suurempia kuin toiset, viljelykset laajenivat enemmän, maat olivat parempia toisissa kylissä kuin toisissa. Siitä oli seurauksena, että myöskin tangot olivat suurempia ja arvokkaampia toisissa kylissä kuin toisissa. Veroakaan niin ollen ei voitu määrätä kaikille tangoille samanlaiseksi, vaan täytyi veron mukautua tangon kylvömäärän tai hinnan mukaan.
Molempia tapoja käytettiin. Kylvömäärää seuratessa pidettiin edelleenkin ohjeena 1 äyrin veroa 1 pannin kylvöltä, otettiin siis 2 äyriä sellaiselta tangolta, jolle kylvettiin 2 pannia, 3 äyriä 3 pannin tangolta j.n.e.[527] Yleisempi näkyy kumminkin olleen tangon verotus arvon mukaan. Minkälaista suhdetta tai taksaa siinä noudatettiin, ei ole kaikin paikoin tarkemmin tunnettu, mutta verraten yleisenä sääntönä uuden ajan alussa oli 1 äyrin vero 10 markalta tangon arvoa.
Olemme edellisestä nähneet, että tangoituksen alkuperäisenä päätarkoituksena oli verokuorman jakaminen verollisille heidän todellisen maaomaisuutensa mukaan. Toisena puolena tästä tehtävästä oli pitää yllä järjestystä ja selvyyttä kyläin yhä pirstoutuvissa ja sekaantuvissa tiluksissa.
Historiallisen ajan alusta asti toimivat monet voimat Länsi-Suomen varsinaisen kyläyhteiskunnan hajoittamiseksi. Aateli irroitti itselleen osia vanhoista kylämaista, kirkko kokosi maaomaisuutta joka toisesta kylästä, ja lopuksi oli maasta tullut yleinen vaihto- ja kauppatavara, joka pilkkoi vanhat sukutalot ja saattoi joka kylässä taloja ja maita "vieraskyläisten" (utbysmän) haltuun.
Tuloksena oli maaomaisuuden suuri pirstoutuminen kaikilla vanhoilla asutusseuduilla. Samassa kylässä saattoi olla veromaata, rälssimaata, kirkonmaata, ulkokylänmaata, vuokramaata, autiomaata. Talonpoikaistilat olivat yleensä kääpiöityneet; maakirjoissa on esimerkkiä siitä, että verraten pienissä kylissä oli 2 ja 3 kyynärän tiloja, joiden hallussa oli 1/72 tai 1/48 kylän maista.[528] Alkuperäisestä tasa-arvoisuudesta kylässä ei ollut enään paljon jäljellä; koko Paraisten pitäjässä uuden ajan alussa tuskin oli kahta tilaa, joilla olisi ollut yhtä suuri tankoluku ja kylvömäärä.[529]
Tähän maaomaisuuden hajoamiseen liittyi häiriöitä viljelyksessä. Kuta useampaan osaan alkutilat jakaantuivat, kuta useampain omistajain peltoliuskoja kylän vainiolla oli ja kuta erikokoisemmiksi nämä peltoliuskat vielä tulivat, sitä vaikeampi oli pitää selvillä rajoja eri omistajain maitten välillä ja määrätä kunkin omistuksen suuruus. Kylvömäärä, joka suurissa omistuksissa vielä riitti maan mitaksi, oli pienen pienten omistusten mitaksi liian ylimalkainen.
Vielä pahempia olivat kylän maaverojen maksamisessa vähitellen syntyneet epäkohdat. Nykyaikana maaverotus kohdistuu yksityisiin (maakirja)tiloihin, joilla kullakin on oma muuttumaton manttaalimääränsä. Keskiajan maaverotus oli pohjaltaan toisenlainen. Maaverot oli silloin laskettu verokuntain ja kyläin kannettavaksi, mutta kylät itse jakoivat ja sovittelivat veron yksityisten talojen kesken. Kullakin talolla oli vanha tietty osansa kylän veromäärästä; kylä kokonaisuudessaan oli kumminkin vastuussa kylälle kerran määrätyn veron suorittamisesta, niin että jonkun talon köyhtyessä tai joutuessa autioksi toisten kuorma suureni. Keskiajan verotuksen henkilökohtainen luonne ilmeni siten maaveroissakin, joissa oikeana maksajana ei ollut maa eikä talo, vaan talonpoika, kylässä asuva ja sen veroista vastaava talollinen.
Kun nyt kylän veronalaisesta maasta kappale toisensa jälkeen oston tai perinnön tai muun saannin kautta joutui ulkokyläläisille, jotka eivät asuneet kylässä, niin tuli kysymys, kuka oli maksava veron näiden kappaleiden puolesta. On selvää, että kylä edelleenkin oli vastuussa koko kylämaan verosta ja että kukin talollinen maksoi vanhan tietyn veronsa, vaikkapa hänen talonsa maa oli vähentynytkin. Mutta ottiko vieraskyläläinen osaa sen talon veroon, jonka maata oli joutunut hänelle, siihen tapaan kuin palstatilat meidän aikanamme maksavat vero-osansa päätilalle? Sikäli kuin tällaisesta seikasta voi tietoja saada eivät "vieraskyläläiset" maksaneet mitään veroa. Paraisten pitäjän merkilliseen maakirjaan Kustaa Vaasan ajalta on tarkoin merkitty ulkokyläläisten kappaleet kussakin kylässä, useimmista kappaleista on lisäksi mainittu, että ulkokyläläiset itse niitä viljelivät, ja kerran on tehty merkintä, että tämä ulkokyläläisten viljelys oli niille vahingoksi, jotka omistavat talot.[530] Tämä maakirjan tiedonanto tuskin voi merkitä muuta kuin sitä, että hyöty ulkokyläläisten viljelemistä kappaleista, joita Paraisissa oli lukemattomia, oli mennyt vieraisiin kyliin oman kylän veronmaksajain vahingoksi, joiden oli täytynyt maksaa verot kylän kaikista maista.
Olipa nyt ulkokyläläisten maakappaleiden saantitapa mikä hyvänsä, niin maan verokuorman lakkaamaton kasvaminen itse veromaan lakkaamatta vähentyessä aikaa myöten synnytti arveluttavia epäkohtia. Tästäkin syystä tuli yhä kipeämmäksi tarve siirtää maavero kylän talollisten hartioilta itse maanomistajain hartioille, muuttaa kylän vastattava vero itse maan vastattavaksi veroksi, todelliseksi maaveroksi.
Tangoituksen kautta kävi mahdolliseksi järjestää kylän maaolot näissäkin suhteissa oikeudenmukaiselle, selvälle, helposti hallittavalle kannalle.
On nyt katsottava, kuinka tangoitus käytännössä toimitettiin. Hyvän tilaisuuden siihen tarjoo Paraisten edellä mainittu maakirja, jossa on yksityiskohtaisia tietoja kyläin tangoituksestakin.
Esimerkiksi otettakoon Paraisten Tarabyn kylä; kylän vanha maaverotus näkyy perustuneen kylvömäärään. Koko kylvömäärä kylässä teki 12 puntaa eli 72 pannia ja vero kaikkiaan 24 mk (vast. 6 savua). Kylässä oli 8 taloa ja 9 talollista (2 talollista oli vielä yhteisviljelyksessä). Mutta näillä 8 talolla, jotka todennäköisesti olivat vastanneet kylän kaikista veroista, oli kylvössä vain 9 punnan maata (54 panninmaata); 3 punnanmaata oli joutunut 7 ulkokyläläisen haltuun, jotka naapurikylissä asuen itse viljelivät Tarabyssä olevia maitansa.
Omistussuhteet kylän 8 talon kesken olivat jo varsin epätasaiset, mikä ilmenee jokaisen talon erisuuruisesta kylvömäärästä:
talo A kylvi 11 1/2 pannia
" B " 5 " 1/2 nelikkoa
" C " 6 "
" D " 4 "
j.n.e.
Nyt tuli toimitettavaksi tangoitus. Koko kylän katsottiin käsittävän 24 tankoa (à 6 kyynärää), joista mainitulla verotaloilla oli kylvömääränsä mukaisesti katsottava olevan 3/4 eli 18 tankoa. Kunkin tangon kylvömääräksi tuli siis (54:18 =) 3 pannia, niinkuin verokirjaan on merkitty.
Kun näin tiedettiin tangon kylvömäärä, oli muutettava kunkin kylvömäärä tankomääräksi. Koska talo A kylvi 11 1/2 pannia ja kukin 3 pannin kylvö vastasi täyttä tankoa, niin A:lle tuli (11 1/2:3 =) 3 5/6 tankoa eli 3 tankoa 5 kyynärää. Juuri sillä tavoin onkin maakirjaan merkitty:
kylvömäärä tankoluku
talo A 11 l/2 pannia 3 tankoa 5 kyyn.
" B 5 " 1/2 nel. 1 tanko 4 " 1 kortteli
" C 6 " 2 tankoa
" D 4 1/2 " 1 1/2 tankoa
j. n. e.
Tämän muutoksen toimitettua havaittiin, ettei kylän 8 talolle tullutkaan aivan täyttä 18 tankoa, vaan 17 tankoa 5 kyyn. 1 kortt. ja ulkokyläläisille 6 tankoa 3 korttelia.
Tangoitus oli nyt toimitettava luonnossa. Sen voi kuvitella tapahtuneen esim. seuraavaan tapaan. Otettiin 6 kyyn. pitkä tanko ja merkittiin siihen kyynärät ja korttelit, joten tanko tuli jaetuksi 24 osaan. Siinä oli nyt pienoiskoossa koko kylä ja kunkin osuus äsken osoitetun laskun mukaan; niin suuri osuus kuin kullakin oli kylässä, niin suuri tässä tangossa, jossa kortteli vastasi tankoa pellolla. Luultavasti oli kunkin osa merkitty tankoon kylänmukaisessa järjestyksessä.
Pellot olivat, erottamalla pahimmat kulmat ja pellonpäät pois, sovitetut suunnikkaisiksi kappaleiksi (lohkoiksi eli leveiksi "saroiksi"), niin että kunkin sellaisen voi jakaa yhdensuuntaisiin liuskoihin eli kapeisiin sarkoihin. Oli joku peltokappale esim. 7 tangonmittaa leveä. Jokainen oli siis saava siinä tankoon merkityn osansa 7 kertaisesti; kenellä oli osuutta kylässä 6 tankoa (tangossa 6 korttelia), sai 7 x 6 eli 42 korttelia eli 8 kyynärän levyisen saran, j.n.e.[531]
Näin voitiin tehdä hiustarkkaa työtä. Jos ei pellonpäitä voitu jakaa osallisille, jäivät ne kylän yhteisesti "sovitettaviksi", mikä luultavasti kävi päinsä siten, että talot vuorotellen viljelivät niitä maksaen niiden veron. Siten saatiin vero pienimmistä maan murusistakin.
Tangoituksesta oli monipuolinen hyöty. Maat voitiin sen kautta jakaa viljelijöille paljon tarkemmin kuin kylvön mukaan. Hävinneet peltorajat voitiin tangolla koska hyvänsä määrätä. Maavero voitiin mukavasti ja tarkasti jakaa tankoluvun perusteella. Ja ennen kaikkea: se talonpoika, joka luuli kärsivänsä vääryyttä ja maksavansa veroa suhteellisesti enemmän kuin naapurinsa, voi tankojaon kautta saada tämän vääryyden korjatuksi. Ulkokyläläistenkin tankoluvut voitiin nyt saada määrätyksi ja ulkokyläläiset itse vastaamaan omistamainsa maitten veroista. Epäilemättä juuri siinä tarkoituksessa on määrätty ne tankoluvut, jotka lounaisen Suomen maakirjoissa uuden ajan alussa on merkitty ulkokyläläistenkin palstoille. Talonpojan tukena tässä kohden olivat Ruotsin maanlait, jotka antoivat yksityiselle oikeuden vaatia tangoituksen toimittamista kylässä. Ne olivat tosiaan oikeita maan lakeja, sillä vasta niiden kautta valtion vaikutus ulettui kyläelämään, kävi mahdolliseksi todellinen maaverotus ja tuli kylän talonpojasta myöskin valtion talonpoika.
Tangoitusta voitiin sovittaa mukavasti sellaisiinkin kyliin, missä verotus perustui koukkujärjestelmään. Hyvin hitaasti kuitenkin levisi tangoitustapa hämäläisille alueille. Vielä 1500-luvun puolivälin jälkeen ja 1600-luvullakin toimitettiin Etelä-Hämeen kylissä tangoituksia nähtävästi ensi kertaa.[532] Hämeessä ei tangoitus siten keskiajalla voinut saada samanlaista merkitystä kuin V.-Suomessa ja Ala-Satakunnassa. Viimemainituissa seuduissa tangoitus uuden ajan alussa oli ilmeisesti verotuksen pohjana laajoilla alueilla, verokunnissa, pitäjissä ja kihlakunnissa, joissa 1436 v:n uudistuksessa määrätty savujen vertaus ja sovitteleminen nähtävästi oli tullut toimitetuksi yleisen tangoituksen yhteydessä. Hämeessä sitävastoin, missä tangoitus ei ollut yleinen, täytyi verotuksen edelleenkin perustua koukkujärjestelmään, jossa maan ja verojen osittaminen tapahtui vanhalla perityllä jakamistavalla, eikä tangoituksella. Kun V.-Suomessa laskettiin maavero kutakin tankoa ja kyynärää kohden, laskettiin se Hämeessä koukkua tai sen osia kohden: koukkulaitos yksinkertaisine jakoineen ja kylvömittoineen nähtävästi vielä uuden ajan alussakin pystyi tyydyttämään hämäläisen yhteiskunnan vaatimukset maanjakamiseen ja verotukseen nähden.
Ainoastaan lounaisimmassa Hämeessä, V.-Suomen tankoalueen läheisyydessä, tuli tangoitus nähtävästi jo keskiajalla yleisempään käytäntöön. Mutta täälläkin tangoituksella ilmeisesti tahdottiin vain jakaa kylän maita kunkin olevan koukkuluvun mukaan, eikä luoda uutta veropohjaa koukun sijalle. Tammelan pitäjän hauskasta maakirjasta v:lta 1556, joka yksityiskohtaisuudessa on Paraisten maakirjan vertainen, näkee runsaasti esimerkkiä, miten parilla tai useammalla talolla oli samat kylvö- ja samat tankomäärät, joten ne selvästi olivat saman kokonaisuuden (koukun) osia.[533] Paljon oli kuitenkin sellaisiakin kyliä, joissa useammalla talolla oli samat kylvömäärät, mutta eri tankomäärät, tai päinvastoin. Sellainen ristiriitaisuus oli voinut syntyä siten, että kylän maat ostojen, perintöjen ja muitten tapahtumain kautta olivat muuttuneet ilman että tangoitusta oli uudistettu; sellainen olotila edustaisi siis taantunutta tangoitusta.
5. KYLVÖJÄRJESTELMÄ JA LOHKOJAKO.
Pellon laajuuden ja arvon arvioiminen kylvömäärän mukaan — punnan, pannin, karpion, kolmanneksen maissa — oli keskiajan Suomessa aivan yleistä. Kylvömäärä näkyy hyvin aikaisin ja hyvin yleisesti tulleen myöskin verotuksen pohjaksi, niin että kylän kunkin talon kylvö oli suhteessa talon veroon. Mutta keskiajan verotus tapahtui kylittäin. Verotuksen lähtökohtana ei siis ollut yksityisten talojen kylvömäärä, vaan koko kylän kylvömäärä, niinkuin jo ensi katsomalta huomaa vanhimmista verokirjoista, joissa kyläin kylvömäärät on ilmoitettu suurempina tasaisina määrinä, yksityisten talojen sitävastoin pieninä murto-osina näistä suurista kylvömääristä. Kylän kylvömäärä niinmuodoin tuli jaetuksi yksityisten talojen kesken. Mutta koska kaikilla taloilla oli yhtä hyvä oikeus kylän maahan ja koska kylän maat olivat eriarvoisia satoonsa nähden, tuli kunkin talon luonnollisesti saada suhteellisia osia kylän hyvistä niinkuin huonoistakin kylvömaista. Täten kylvöverotuskin johti tilusten hajautumiseen.
Kylvömäärällä saatettiin siten keskiajalla ilmaista talon suhdetta saman kylän muihin taloihin sekä tilan suuruutta ja arvoa ylipäänsä. Lukuisista esimerkeistä näkyy, että keskiajalla katsottiin määrättyyn kylvöalaan kylässä kuuluvan vastaavat osuudet kylän niityistä ja muista etuuksista, toisin sanoen, että kylvömäärä oli muuttunut täydelliseksi tilusyksiöksi. Niinpä pohjoisimmassa V.-Suomessa (Uudenkirkon, Laitilan ja Lapin pitäjissä) yleisesti laskettiin "panninmaaksi" 2 (talonpoikain laskun mukaan 4) pannin kylvöala peltoa sekä 4 kuormaa niittyä.[534]
Tällaisena tilusmittana kylvömäärää uuden ajan alussa, ja varmaan aikaisemmin, käytettiin veroyksiönä yllämainitussa pohjoisen V.-Suomen osassa. Siellä näet maksettiin kultakin ja kerrotun laatuiselta panninmaalta pääveroa 2 äyriä (karpionmaalta 1 äyri). 32 äyristä (4 markasta) tällaisia veroyksiöitä muodostui savu.[535] Myöskin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla oli uuden ajan alussa kylvöjärjestelmä käytännössä.[536]
Panninmaan verotuksessa otettiin huomioon myöskin maan kasvuisuus ja muut edut, niinkuin nähdään panninmaitten verokirjoihin merkityistä erilaisista maitten raha-arvoista (veroarvoista). Uudenkirkon — Laitilan — Lapin alueella oli panninmaan arvo uuden ajan alussa kaikkialla 8 mk, mutta muualla se suuresti vaihteli ja arvatenkin sitä mukaan vaikutti veron suuruuteen.
Ennen on jo mainittu, että jo varhain Hämeen koukunmaan mittana oli kylvömäärä. Savossakin vanhat "veronahat" uuden ajan alussa olivat muuttuneet kylvöverotukseksi, arviopunniksi. Tätä Savon kylvöjärjestelmää ei ole täysin selvitetty.[537] Vanhimmissa verokirjoissa selitetään "arviopunnan" ala 3 viljapunnan (rukiin, ohran ja kauran) alaksi.[538] Todennäköisesti tässä esiintyy aivan ominainen savolainen kaskiverotus, sellainen, että 3 viljapunnan ala tarkoitti kaskea, johon ensi vuonna kylvettiin punta rukiita, toisena vuonna ohraa ja kolmantena vuonna kauraa.[539] Se havaitaan siitäkin, ettei kaskimaiden verottaminen (annoiminen) Savossa tapahtunut joka kerran kuin kaski oli kylvössä, vaan ainoastaan kerran, silloin kuin kaski oli hakattu.[540] Myöskin se seikka, että kylvönä mainitaan kolmenlaista viljaa, osoittaa vuorottaisuutta, sillä ruista, kauraa ja ohraa ei sopinut viljellä samassa kaskessa samana vuonna, vaan kyllä kolmena perättäisenä vuonna.[541]
Myöhempäin tietojen mukaan olivat talonpojat ottaneet suorittaakseen arviopunnan veron 1 viljapunnan alalta (s.o. 2 pannin alalta ruista, ohraa ja kauraa).[542] Tämän voisi hyvin ymmärtää niin, että savolaiset olivat ottaneet maksaakseen kaskiveroaan kaikilta vuosilta eikä vain yhdeltä, mutta kun kaskien arvioimisessa pysyttiin vanhassa tavassa s.o. arvioitiin kasket vain yhden eikä kolmea kertaa, täytyi veronylennyksen verokirjassa saada sellainen muoto, että entinen vero nyt maksettiin kolmannelta osalta entistä arviopuntaa.
Suomessa, niinkuin useimmissa muissakin Europan maissa, on keskiajalla ollut käytännössä kaksi maanjakotapaa: tangoitus ja lohkojako. Edellisessä kylän vainion eri kappaleet jaettiin kylän talojen käytettäviksi yhdensuuntaisina ja yhtä pitkinä sarkoina, joiden leveys oli suhteellinen talojen veromäärään. Jälkimäisen järjestelmän mukaan kylän pellot oli jaettu taloille viljeltäväksi epäsäännöllisinä kappaleina (lohkoina), joiden suuruutta voitiin mitata vain kylvömäärällä.
Kylvöjärjestelmän maanjako oli siis lohkojako. Itä-Suomessa oli muinoin rintamaillakin vallalla lohkojako, jonka mukaan kunkin talon tai veron maat olivat erillään toisten viljelyksistä ja takamaan kappaleet siellä täällä yhteisillä erämailla. Hyvin selvästi tämä sanotaan eräässä v:n 1556 asiakirjassa:
"Eikä ole Viipurin läänissä pelto eikä niitty sarkajaossa (tega skiffte) tangolla ja kyynärällä, niinkuin Turun läänissä tai muualla Ruotsissa, vaan kullakin talonpojalla tai lampuodilla on lohkokappale (hopa stijcke) itsekullakin eikä hän tule aituukseen tai pihaan (I gärd eller I gård) naapurinsa kanssa".[543]
Tällainen jakotapa on Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa, s.o. muinaisella karjalaisella heimoalueella ollut vallitseva vielä alkupuolella 1700-lukua.[544] Tämän jakotavan juuret ovat epäilemättä haettavat heimokuntaisista yhteiskuntaoloista. Se on ilmeisesti alkuisempi, vanhempi suomalainen jakotapa.
Mutta myöskin lounaisessa Suomessa on lohkojakoa käytetty Suomessa useissa paikoin. Vielä uuden ajan alussa sen tapaamme kartanoitten alueilla, missä se oli vanhuuttaan säilynyt,[545] sekä pohjoisimmassa V.-Suomessa, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla, missä maan luonto näyttää sellaista jakotapaa vaatineen.
Vakka-Suomen ikivanhaa lohkojakoa kuvataan v:n 1556 verokirjassa seuraavin sanoin:
"On tiettävä, että Uudellakirkolla, Laitilassa ja Rauman pitäjässä ei ole tankolaskua pellossa eikä niityssä, niinkuin muualla Turun linnaläänissä, vaan ovat maat näissä kauan olleet jaettuina panneihin. Kun näissä pitäjissä löytyy niin vuorista ja kivistä maata, niin ei ole sentähden niitä hyvä asettaa tankoihin. Yhden pannin ala maata on niin paljon kuin 2 pannia peltoa ja 4 kuorman alaa niittua."
Merkillistä on, ettei "oikea ruotsalainen tangoitus" koko keskiaikana näy saaneen yleisempää jalansijaa ruotsalaisella Ahvenanmaalla. Yksinäisenä poikkeuksena siellä mainitaan tangoitusta jo v. 1397, mutta vielä uuden ajan alussa eivät Ekkerön talonpojat tienneet tankolukuaan,[545] ja niissä maankaupoissa, joita tiedetään Ahvenanmaalla tehdyksi myöhemmällä keskiajalla, ei kaupanalaista maata ilmaista tankoluvuin vaan erikseen nimitettyinä peltokappaleina: Herman Skallan sarka Mörbyssä, Nissa Sigurdssonin sarka Berströmissä, Sigbjörnin sarka Sibbabyssä, "minun sarkani" Tönitössä.[546] Huomattava on, että näin nimitetyillä saroilla tarkoitetaan suurempia maakappaleita, joista vain osia myytiin; niinikään on huomattava, etteivät nämä nimet — viimeiseksi mainittua tapausta lukuunottamatta — kohdistuneet sarkakappaleiden omistajiin, jotka puheenaolevia maakauppoja tekivät, vaan olivat muiden henkilöiden nimiä, arvatenkin sarkain raivaajain tai vanhempain muistettavain viljelijäin. Vaan juuri samanlainen tapa on vallinnut — vallitsee vielä tänäkin päivänä — Itä-Suomen lohkojaossa. Tässä ahvenalaisten ja savolaisten yhteisessä tavassa ei ole mitään ihmeellistä, sillä lohkojako on ikivanha yleinen jakotapa, joka säilyi yhtä hyvin sille sopivissa eristetyissä seuduissa kuin heimokuntaisissa oloissa.
VIII. KESKIAJAN LIIKENNEOLOJA JA ITSEHALLINTOA.
1. TIE- JA SILTAHALLINTO.
Liikennevälineisiin nähden ei keskiaika ollut niin neuvoton kuin moni ehkä luulisi. Talvi- ja vesiliikenteessä meidän maassamme varmaan aikaisin saavutettiin kaikki täydellisyys, mitä talvikulkuneuvoilla ja venerakenteilla voitiin saavuttaa. Oivallisiksi maateiksi kesäiseen aikaan tarjoutuvia harjuja ei varmaankaan jätetty käyttämättä. Paikallisia teitä ja siltoja mainitaan keskiajan asiakirjoissa niin usein, että täytyy otaksua sellaisia olleen maan asutummissa osissa varsin tiheässä. Mutta keskiajan Suomessa oli "yleisiäkin" teitä, sellaisia, joita pitkämatkainen liikenne käytti. Esteetön kauttakulku kaikissa osissa maata oli silloisissa oloissa sitäkin tärkeämpi, kun koko hallinto oli lakkaamatta liikkeellä, oli oikeata matkahallintoa. Hyvin luultavaa on, että yhdenjaksoiset tiet, miten vaillinaisia ne myöhempäin aikain malliteihin verrattuina olivatkin, yhdistivät keskiajan päälinnat toisiinsa ja eteläisen Suomen pääseudut keskenään.
Näiden valtateitten korkeaa ikää, niinkuin sitä arvoakin, ja mikä esteettömälle maantieliikkeelle keskiaikana pantiin, todistavat ne monet suuret sillat, joita jo keskiaikana puheenalaisilla teillä tavataan. Turun siltaa mainitaan 1414, Piikkiön siltaa 1385, Paimiossa olevaa "Sillankorvan" taloa 1407;[547] arvatenkin nämä sillat olivat Turusta lähtevillä valtateillä. Todennäköisesti useiden muidenkin ikivanhoilla valtateillä olevain siltain ikä ulettuu keskiaikaan. Sellaisia mainittakoon Siuntion "maansilta", sillat Kymen suuhaarain yli, Viipurin linnansillat (Turun—Viipurin valtatiellä), Korvensuun "maansilta" Vehmaan—Taivassalon välillä (Ruotsiin menevällä valtatiellä) sekä Huittisten "kihlakunnansilta", Vammaskosken silta, Tammerkosken silta, Hämeenlinnan silta ja Vuolenkosken silta sisämaassa, kaikki mainitut 1500-luvulla tai seuraavan sataluvun alkupuolella, Kymen sillat Jaakko Teitin 1500-luvun puolivälissä kartalle piirtämätkin.[548]
Ruotsin maakuntalaeista näkyy kyllin hyvin, kuinka tärkeäksi teitten ja siltain kunnossapitämistä katsottiin keskiajan Ruotsissa. Siitä oli tullut tärkeimpiä paikallishallinnon haaroja. Uplannin laki, joka sisältää erittäin täydellisiä määräyksiä teistä ja silloista, erottaa pienet tilussillat jaetuista silloista, jotka olivat niin suuria, että niiden ylläpitämiseen tarvittiin suurempien alueitten voimat. Sääntönä oli, että tällaisten siltain rakentaminen oli tapahtuva kollektivisesti, kylittäin, "attungittain", neljänneskunnittain ja kihlakunnittain. Suurimpina siltoina mainitaan "folklandien" väliset sillat, ja 5 lueteltua siltaa oli niin suurta, että useiden "hundarien" tuli niiden rakentamiseen ottaa osaa.[549] Helsinglanninkin lain mukaan oli maakunnan miesten yhteisesti pidettävä voimassa muutamia nimitettyjä siltoja.[550]
Tie- ja siltalaitoksen tarpeellista valvomista varten täytyi olla paikallishallinnollisia elimiä. Itägöötanmaan laista saamme tietää, kuinka paikallinen hallinto siinä kohden toimi. Kihlakunnan teitten ja siltain ylivalvojana oli kihlakunnantuomari. Hänen tuli määrätä teitten ja siltain tarkastaminen, joka oli tapahtuva kesäiseen aikaan. Tarkastamisen toimitti neljänneskunnittain neljänneskunnan valitsema 12-miehinen lautakunta.[551]
Lounaisen Suomen tie- ja siltalaitoksen hoito näkyy keskiajalla järjestyneen samaan tapaan, kuin mainituissa Ruotsin maakuntalaeissa on säädetty. Sillat olivat täälläkin jo keskiaikana lajittuneet pieniin paikallissijoihin ja yleistä liikennettä välittäviin suuriin "maansiltoihin", joita kokonaiset maakunnat tai maakunnan osat ylläpitivät. Viimemainittua laatua oli 1414 mainittu Turun silta, jonka ylläpitämisestä kaupungilla ja maalaisilla oli riitaa.[552] Ahvenkosken siltaa Kymen suussa rakensi 1600-luvun alussa Sipookin, josta päättäen se oli koko Porvoon läänin ylläpidettävä vanha "maansilta".[553] V. 1607 kerrotaan, että Korvensuun "maansillan" rakentamista vasten oli Vehmaan kunkin talonpojan joka kymmenes vuosi maksettava 2 äyriä eräille Taivassalon talonpojille, jotka siltaa heidän puolestaan rakensivat; sekin siis laajemman alueen ylläpidettävä silta.[554] Vuolenkosken siltaa Kymen niskassa rakensivat 1500-luvun lopulla sekä Lapveden talonpojat että "hämäläiset".[555] Ahvenanmaalla olivat suurimmat sillat kolmanneksien ylläpidettäviä.
Linnain suuret sillat pidettiin voimassa koko linnaläänin kustannuksella. 1600-luvulla mainitaan Hämeen Ylisessä klk:ssa vanhaksi tavaksi, että täysiverolliset joka kuudes vuosi maksoivat 10 kappaa viljaa niille linnan lähellä asuville talonpojille, jotka sillan korjuun suorittivat. Viipurin linnan siltain rakentamiseen otti alkuaan osaa koko Ruotsin Karjala ja Savo. Vasta 1600-luvun puolivälissä pääsi Savo siitä rasituksesta vapaaksi.[556]
Edellä kerrotut esimerkit ovat kyllä myöhäiseltä ajalta, mutta kun ne koskevat kieltämättä jo keskiajalla rakennettuja siltoja ja kun rakennuksen kustantaminen 6- ja 10-vuotisilla kiertomaksuilla epäilemättä on hyvin keskiajan tapain mukaista, niin voinee mainittujen esimerkkien nojalla katsoa, että siltain lajitusta on Suomessakin jo keskiaikana käytetty.
Se tulee näkyviin myöskin Lounais-Hämeen tuomiokirjoissa 1500-luvun alulta, joissa tuomitaan yksityisiä taloja ja kyliä, mutta myös kokonaisia neljänneskuntia ja pitäjiä sakkoihin rikkonaisista silloista.[557] Siitä päättäen on siltoja rakennettu taloittain, neljänneskunnittain ja pitäjittäin. V. 1508 joutui kaksi Kalvohan pitäjän neljänneskuntaa 10 markan sakkoihin "kihlakunnan sillan rikkoutumisesta", mistä päättäen suurempienkin siltojen ylläpitäminen käytännössä suoritettiin neljäskunnittain. Säännöllinen siltajako koko pitäjän kesken pantiin toimeen Ulvilassa 1551.[558]
Sillanrakennussakot edellyttävät siltain tarkastamista. Uuden ajan alussa sitä ainakin siellä täällä toimittivat erityiset tie- ja siltalautakunnat. Niinpä 1552 tuomittiin Kirkkonummella 12 miestä sakkoihin siitä, etteivät lähteneet siltaintarkastukseen, ja Espoossa samoin 12 miestä sakkoihin vastahakoisuudestaan lähteä tientarkastukseen.[559]
Pysyvästä paikallisesta tiehallinnosta on lounaisesta Suomesta aikaisia muistoja.
Hämeen vanhimmissa verokirjoissa tavataan kaikkialla linnaläänissä neljänneskuntain maksettavan vuotuisen veron joukossa pari verokappaletta teitä ja siltoja varten. Tämän veron tavallisin määrä oli 1 punta ohria ja 1 leiv. humaloita kustakin neljänneskunnasta.[560]
Myöskin Satakunnassa tapaamme tämän veron. Tässä maakunnassa 1540- ja 1550-luvuilla maksettuun "laamanninkinkeriin" sisältyi myöskin useita neljänneskunnittain (kolmanneskunnittain) suoritettavia verokappaleita, niiden joukossa 1 punta siltaohria, jotka Köyliön kappelissa lunastettiin pellavilla ja hampuilla ja Luvian kolmanneskunnassa joka miehen maksettavilla kuivilla säynäillä.[561] Vero oli siis yleensä Satakunnassa nimeltään, perusteeltaan ja määrältään — ja epäilemättä myöskin alkuperäiseltä tarkoitukseltaan sama kuin Hämeessä.
Tuntuu ensimältä hiukan omituiselta, että kruunulle maksettiin erityistä tie- ja siltaveroa, kun teitten ja siltain rakentaminen ammoisista ajoista kuului paikallisiin, luonnossa suoritettaviin rasituksiin. Se ajatus, että puheenaoleva vero olisi tarkoittanut linnain suurten siltain rakentamista ja ylläpitämistä, ei kelpaa, sillä ensinnäkin linnansiltainkin rakentaminen suoritettiin työllä eikä vuotuisena kruununverona, toiseksi tuollaista ylipäistä nimitystä "teitä ja siltoja varten" tuskin olisi käytetty niin erikoisesta verosta kuin linnansillan rakentamisesta, ja vihdoin suoritettiin Hämeessä 1500-luvulla erikseen vero "teistä ja silloista" ja erikseen sen lisäksi ylläpidettiin linnansilta.
Hämeen ja Satakunnan tie- ja siltaveroa ei myöskään voi verrata niihin siltarahoihin, joita v. 1538 muutamat Turun linnaläänin saaristopitäjät maksoivat linnaan laivasiltansa rakentamiseksi, ja tuskin myöskään niihin sillanrakennusturskiin, joita Kökarin asukkaat maksoivat Kastelholmaan arvatenkin samanlaista tarkoitusta varten kuin Turun saaristolaiset Turun linnaan.[562]
Luonnollisempi mielipide on se, että Hämeen ja Satakunnan tie- ja siltaveroa alkuaan olisi maksettu paikallisia liikennelaitoksia varten.
Ne verokappaleet, jotka tässä verossa esiintyvät, eivät ole mitään rakennusaineita, vaan selvästi aiotut veronsaajan palkaksi (oravannahat) tai kestitykseksi (maltaat ja humalat). Vero on alkuaan käytetty sen tai niiden henkilöiden palkkaamiseen, joiden huolena teitten ja siltain valvominen oli. Lähinnä johtuu tässä ajattelemaan tuonnoin mainittuja siltalautakuntia, mutta vielä suuremmalla syyllä kihlakunnan tai oikeammin varmaan pitäjän tuomaria.
Tässä kohden on erityisesti huomattava, että Satakunnassa uuden ajan alussa maksetut "siltaohrat" kuuluivat "laamannin kinkeriin" ja että tästä verosta Ala-Satakunnassa kihlakunnantuomari nautti osan. Samoin käy ymmärrettäväksi, että Hämeessä tämä vero välikäden kautta saattoi joutua kruununverojen joukkoon. Tuomarinvirat näet vähitellen muuttuivat kruunusta riippuviksi läänityksiksi, ja Kustaa Vaasan hallituksen ensi vuosina virkamiesten palkkoja ruvettiin ottamaan linnoihin ja virkamiehiä siirtämään kruunun palkalle. Tällä tavoin joutui vanha tie- ja siltaverokin Hämeen linnan tilikirjoihin.
Edempänä tulemme näkemään muita todistuksia Suomen keskiajan tuomarien toiminnasta paikallishallinnollisella alalla. Jos mitkä, niin liikennelaitokset keskiajalla vaativat tuomarin silmälläpitoa ja hallintoa.
Ansaitsee panna huomioon, ettei nimismiehillä keskiajalla ollut tekemistä teitten ja siltain hallinnossa, vaikka koko kyydityslaitos oli heidän hoteissaan. Asia on varmaan ollut sellainen, että tie- ja siltahallinto on vanhempi kuin nimismieslaitos, joka todennäköisesti järjestyi vasta unionin aikana. Lisäksi nimismies- ja kyytilaitos oli vain osa kruunun linnahallintoa, jotavastoin tie- ja siltahallinto oli ikivanha paikallishallinnon haara, jolla piti olla omat paikalliset hoitajansa.
Kuten näkyy, on lounaisen Suomen keskiaikainen tie- ja siltahallintokin ollut yksityiskohdissaan Uplannin ja Itägöötanmaan maakuntalakien kuvaamaa vastaava.
Tuomarin seuraaja tie- ja siltahallinnossa ei meillä ollut nimismies, vaan siltavouti. Näitä vouteja mainitaan Suomessa sangen useissa paikoin 1600-luvun alkupuolella. Tuomarien muinaisen viran perijöinä nämä kansanomaiset virkamiehet kuuluvat maamme vanhimpaan virkamiehistöön.[563]
2. "MATKAVENEET".
Hämeen vanhimpain maakirjain mukaan ei Hollolan alueella maksettu tie- ja siltaohria eikä -humaloita vaan uisko-sopimusohria ja uisko-sopimushumaloita.[564] Vero-oppaiden mukaan "uisko" merkitsi matkavenettä tai pitäjänvenettä.[565] Puheenaoleva vero siis Hollolan alueella tarkoitti veneitten hankkimista tai veneliikenteen ylläpitämistä — hyvin luonnollinen tehtävä tässä vesistöseudussa, josta tärkeitä veneteitä haaraantui Pohjois-Hämeeseen ja Savoon. Seuraavina aikoina Hollolan alueella usein esiintyvät "pitäjänveneet", joilla tehtiin virallisia kyytejä.[566]
Aikoinaan on tällaisten matkaveneitten ylläpitäminen ollut laillinen velvollisuus muissakin Hämeen vesipitäjissä, koskapa v. 1507 Saarioisten ja seur. vuonna Kulsialan pitäjät saivat yhteissakkoja "uiskonsa" vuoksi.[567]
Myöskin Hämeen itäpuolella, Saimaan vesistön piirissä tapaamme tähän kuuluvan kruununveron. Lapveden ja Taipaleen pitäjissä maksettiin uuden ajan alussa neljänneskunnittain erästä veroa siten, että pitäjän viidestä neljänneksestä kolme maksoi 72 tynnöriä verotervaa, mutta kaksi suoritti — veroveneen.[568] Muolassa ja Hanttulassa asti maksoivat neljänneskunnat tervaveroa, vaikka se siellä suoritettiin rahassa.[569] Lapveden veneet kaiketi olivat samanlaisia kuin Hämeen "uiskot", ja terva oli kai niitä veneitä varten.
Savossa jos missään oli pidettävä huolta kruunun veneliikkeestä ja niinpä siellä uuden ajan alussa olikin sitä tarkoittava vero yleinen. Järjestys oli täällä sellainen, että Liistonsaaren (Säämingin) pitäjän neljänneskunnat vuosittain toimittivat linnaan kukin matkaveneen, mutta muista neljästä pitäjästä maksettiin sen sijaan n.s. kavasohria siten, että jokainen neljäskunta maksoi joka kolmas vuosi 2 puntaa, mikä vastasi 4 pantiin maksua vuodessa.[570] Savon neljänneskuntain linnaveroon kuului myöskin terva, 1 tynnöri tai sen vastineeksi 2 pannia ohria neljänneskunnalta.[571]
Mutta meren rannikollakin voimme seurata tämän veron jälkiä. Porvoon läänin vuotuinen vero sisälsi uuden ajan alussa erityisen neljänneskuntaveron, johon kuului 1/2 tnr. tervaa sekä lisäksi eri määriä kaloja tai niiden vastikkeita.[572] Tämä Porvoon läänin neljänneskuntavero jäisi selvittämättömäksi arvoitukseksi, ellemme jo tuntisi, mistä on kysymys. Kun asiakirjat kertovat voudin Porvoon läänissä tehneen virkamatkoja veneellä,[573] niin arvelemme hänellä alkuaan olleen virkavenekin.
Samaa alkuperää lienevät olleet Raaseporinkin läänin tervarahat, jotka ovat merkityt v:n 1451 tileihin jokaiselta pitäjältä maksetuiksi. Uuden ajan alussa tätä veroa maksettiin verokunnittain.[574]
On näin saatu selville, että sisä-Suomen järvialueilla on keskiajalla ylläpidetty virallista liikennettä julkisilla "matkaveneillä", joiden hankkiminen oli talonpoikain velvollisuus. Hämeessä tämä liikenne ilmeisesti oli järjestetty siten, että pitäjät ylläpitivät tällaisia veneitä määrätyissä paikoissa tai maksoivat sitä varten erityistä veroa. Savossa sitävastoin toimitettiin veneet tai niiden korvaus linnaan, joka oli maakunnan vesiteitten keskuksessa. Mielenkiintoinen on tämän veron esiintyminen Porvoon ja Raaseporin lääneissä. Saamme tästä jonkinlaisen käsityksen siitä, miten kruunu vanhimpina aikoina veronmaksajain avulla järjesti virkamiestensä ja muun väkensä matkat sielläkin, missä teitä ja siltoja ei ollut.
3. KYYTIVELVOLLISUUS JA "PITKÄTKYYDIT".
Ruotsissa oli jo maakuntalakien aikana kansalla velvollisuus toimittaa kruunulle maksutonta väen ja tavarain kuljettamista eli kyyditystä. Tätä kuninkaan kyytioikeutta mainitsevat Uplannin, Södermanlannin, Vestmanlannin ja Helsinglannin lait. Siitä, ettei maanlaki tästä rasituksesta mitään virka, Rydin päättelee, ettei se myöhemmällä keskiajalla ollut tunnustettu.[575]
Suomessa kumminkin kyyditysrasitus oli myöhemmällä keskiajalla käytetty ja oikeudellisesti järjestettykin. Saaristen ja Kulsialan pitäjässä Hämeessä v. 1507 tuomittiin "kyydintasoitus" yli koko pitäjän ja kahta vuotta myöhemmin samanlainen kyydintasoitus tuomittiin toimeenpantavaksi Kalvoilassakin "kunkin koukkuluvun mukaan".[576] Saamme siis tietää, minkä perusteenkin mukaan tämä velvollisuus keskiajan lopulla Hämeessä oli jaettu.
Lounais-Hämeen tuomiokirjain mukaan keskiajan lopulla oli kolmenlaisia kyydityksiä, joiden laiminlyömisestä seurasi sakkoja: (1) valtakunnan herrain tai hallituksen kirjettä kuljettavan miehen kyyditys, jota voisi nimittää kuninkaankyyditykseksi,[577] (2) käräjäkyyditys, johon nähtävästi kuului kruunun koko käräjäväen kyydittäminen nimismiestalosta toiseen,[578] ja (3) pitkäkyyditys, jonka tarkoituksena oli kruunun väen tai tavaran kuljettaminen kaukaisempiin määräpaikkoihin.[579]
Ensiksi mainittua lajia kyyditystä saatiin keskiajalla varmaan muita seutuja raskaammin kokea Ahvenanmaalla, jonka kautta osittain maisin osittain meritse jo aikaisella keskiajalla kulki valtatie Suomen ja Ruotsin välillä. Varmaankin tästä kauttakulusta johtuvan suuren kestitysrasituksen vuoksi Ahvenanmaan papeille jo v. 1335 myönnettiin erityisiä palkkaetuja.[580] Kyyditysrasituksen jakaminen Ahvenanmaan kolmanneksien kesken sillä tavoin kuin ennen on kerrottu oli siitä päättäen varmaan pantu toimeen jo vanhemmalla keskiajalla.
Turun läänin rahvaan hyväksi antamassaan käskykirjassa Eerik Pommerilainen v. 1419 m.m. määräsi, ettei talonpojilta saanut vaatia kyydityksiä muulloin kuin kuninkaan tai kuningattaren itsensä maassa ollessa tai kuninkaan erityisellä kirjeellä käskettäessä; erityisesti kielletään kuninkaan voutia veronkannolla ratsastaessaan kansaa sillä tavoin rasittamasta.[581] Kyyditysrasitus lounaisessa Suomessa oli 1400-luvun alussa varmaan tavattomammin lisääntynyt, koskapa siitä Tanskassa saakka käytiin kuninkaalle valittamassa. Näyttää siltä, että toiseksi mainitsemamme laji kyyditystä, linnanvoudin ja hänen väkensä käräjäkyydit, oli Turun läänissä erityisen valituksen aiheena. Toiselta puolen kuitenkin tällainen kyyditys 1400-luvulla Turun läänissä oli pysyvä, tunnustettu rasitus; v. 1464 Räntamäen käräjillä sakotettiin talonpoikaa niskoittelusta kyydinteossa, kuten näyttää linnan voudin kyydissä.[582] Mahdollistahan on, että käräjä- ja muut paikalliset virkakyydit vasta 1400-luvun kuluessa tulivat järjestyneeksi tavaksi, aikaisemmin oltuaan mielivallan ja väkivallan alaisia.
Keskiajan lopulla olivat kuten näimme Hämeessä käytännössä myöskin pitkätkyydit.
Niistä saadaan lähempiä tietoja Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoista. Hämeessä siihen aikaan oli pitkiinkyyteihin velvollinen koko linnalääni. 1520-luvun lopulla tätä rasitusta luonnossa suoritti ainoastaan lähellä linnaa oleva alue, Saaristen ja Kalvoilan pitäjät Sääksmäen kihlakuntaa ja Hattulan kihlakunta, lukuunottamatta Hattulan pitäjää, joka oli tästä rasituksesta vapautettu, koska linnan hevosia kesäisin laidunnettiin sen takamailla ja niityillä.
Kultakin koukulta oli kerran vuodessa lähetettävä hevonen linnankyytiin Turkuun tai minne hyvänsä muualle. Liikennetarpeet eivät kuitenkaan aina olleet niin suuret, että mainitun ahtaammankaan alueen koko hevosmäärää olisi tarvittu. V. 1539 suorittivat "kyytihevosia" ainoastaan Turun tien varrella olevat Mäskälän ja Rengon pitäjät. Kun seuraavana vuonna taasen Hauhon pitäjä oli pitkässäkyydissä, näyttää tämäkin rasitus olleen jonkinlainen kiertovero. Kyytivelvollisuus suoritettiin nähtävästi kollektivisesti neljänneskunnittain; v. 1507 sakotettiin Saarioisten Airanteen neljänneskunnan jokaista talonpoikaa 3 markkaa pitkänkyydin laiminlyömisestä. Ne, jotka eivät tehneet pitkääkyytiä, maksoivat lunastusta 1 markan koukulta.[583]
Pitkiäkyytejä suoritettiin Savossakin, kultakin neljännekseltä 12 hevosta, joskus enemmänkin, miten kuljetettavaakin oli. Savon pitkätkyydit tavallisesti tehtiin Viipuriin. Kun ei kaikkia hevosia täälläkään tarvittu ajoon ja kun kaukana asuvain olisi ollut hankala tulla kyytiin, otettiin sijaan hevospalkkaa 2 1/2 puntaa viljaa neljännekseltä.[584]
Eräästä Kustaa Fincken kirjeestä v:lta 1553 selviää, että kruunulle suoritettavain pitkäinkyytien lisäksi oli niitä tehtävä vielä yksityisille virkamiehillekin: linnanvoudille, maanvoudille, linnankirjurille, maankirjurille, tuomarille ja nimismiehelle, kullekin 2. Varmaan nämäkin sangen vanhoja tapoja.[585]
Merimaakunnillakin oli muinoin sisämaitten pitkiäkyytejä vastaava kuljetuslaitos.
Ahvenanmaalla kuljetti kukin maankolmannes vuorovuotenaan maakunnan verot Tukholmaan. 1530- ja 1540-luvuilla täällä maksetut laivaäyrityiset, joita kukin talollinen suoritti 1 äyrityisen, näyttävät olleen tämän kuljetusveron lunastusta.[586]
Varsinais-Suomen vanhimmissa tilikirjoissa kerrotaan, että Lapin (Rauman) pitäjän neljännesmiehet verollisilta kootuilla varoilla vuokrasivat aluksia, viedäkseen veroviljansa Turkuun.[587]
Raaseporin läänin rahvaan velvollisuutena oli kuljettaa kuninkaan viljaa ja veroja Tukholmaan; milloin sitä ei tarvittu, maksoi kukin talollinen 1/2 äyriä laivarahoja.[588]
Kyyditykset joutuivat jo varhain nimismiesten ja maanvoutien valvottaviksi. Siitä niinkuin muustakin toimestaan maanvoudit keskiajan yleiseen virkamiestapaan tekivät tulolähteen. Useissa Suomen seuduissa maanvoudit uskonpuhdistusajan alussa kantoivat omaksi hyväkseen kyyditysrahoja.
Ahvenanmaalla vouti kantoi kyytirahoja pitäjittäin, useimmista pitäjistä 16 mk (Ekkeröstä 11, Hammarlannista 10, Föglostä 8 ja Kökarista 8 mk). Vero näyttää vanhastaan olleen järjestetty siten, että jokainen kyytivelvollisuudesta vapautettu yksiö maksoi nimismiehelle 1 mk ja nimismiehet sitten maksoivat voudille yllämainitut summat "taksana".[589]
Kyyditysrahoja kantoi maanvouti myöskin pohjoisessa V.-Suomessa: "Ne, jotka ovat olleet vapaita kyydityksestä, ovat antaneet voudille 2 tai 3 mk".[590]
Hämeessä — ainakin Saarioisten, Kalvohan ja Portaan pitäjissä — maanvouti 1550-luvulla tilapäisten saatavainsa joukossa kantoi kyyditysrahoja, joista emme kumminkaan enempää tiedä.[591]
Emme epäile lukea tähän rasitusluokkaan myöskin muutamissa Karjalan seuduissa, Lappeen ja Taipaleen pitäjissä sekä koko Äyräpään kihlakunnassa uuden ajan alussa maksettuja kyytirahoja. Niitä maksettiin 6 penninkiä (1 killinki) täysiverolta eli 2 1/2 äyriä nautakunnalta.[592] Karjalan kyytirahat eivät olleet voudin sivutuloja, vaan kannettiin kruunulle.
IX. OIKEUSLAITOKSIA.
1. TUOMARIT.
Alimman tuomarin ruotsinkielisenä virkanimenä Suomessa käytettiin keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa yleisesti nimitystä häradshöfding. Omituista kyllä ei tällä nimityksellä näytä olevan suomenkielessä vanhaa, vakaantunutta vastinetta. Herra Martin 1500-luvun puolivälissä laaditussa maanlain suomennoksessa käytettyjä nimityksiä "kihlakunnan päämies" ja "kihlakunnan mies" (harvemmin) ei voitane sellaisena pitää. Sen sijaan on suomalaisessa kansankielessä ammoisista ajoista käytetty nimitystä tuomari. Tämän nimityksen juurtumiseen suomenkieleen on varmaan vaikuttanut se, että aikaisemmalla keskiajalla oli Suomessa yleisesti käytännössä ruotsinkielinen nimitys domare, joka vasta keskiajan myöhemmällä aikakaudella vähitellen väistyi "häradshöfding" nimityksen tieltä.
"Tuomari" nimityksen edustaman laitoksen juuria voimme Lounais-Suomessa seurata 1300-luvun alkupuoliskolle saakka.
Eräässä Turun maakuntakäräjillä 1353 laaditussa asiakirjassa mainitaan jo edellisinä aikoina annettuja tuomarin tuomioita; erästä henkilöä syytettiin siitä, että hän oli petollisesti kantanut maksettavaksi joutuneita uhkasakkoja, nimittäin yhden markan tuomarin tuomiosta ja kolme markkaa toisesta tuomiosta. Nähtävästi on tässä kohdassa puhe kaksiasteisesta tuomiosta, jossa ensin "tuomari" pani 1 mk:n uhkasakon ja sitten, kun se rikottiin, toinen korkeampi tuomari 3 mk:n uhkasakon, kuten myöhemmin kihlakunnantuomarit. Näyttää siis siltä kuin esillä olevassa asiakirjassa olisi kysymys vielä alemmasta tuomarista kuin kihlakunnantuomarista, jostakin aivan paikallisesta kansantuomarista, jolla on ollut virkanimenään "tuomari". Asiakirja koskenee Mynämäen seutuja.[593]
Tämä käsitys sopeutuu niihin muihin tietoihin, mitä on 1300-luvun tuomareista. V. 1363 esiintyy Turun linnan voudin todistajana m.m. eräs "Vilckin Domare", josta ei tiedetä muuta kuin nimi.[594] Hiukan enemmän on tietoja kolmesta muusta pohjoisessa V.-Suomessa toimineesta tuomarista. V. 1374 esiintyy "Otin domare" välimiehenä maanluovutuksessa Taivassalossa.[595] Samana vuonna esiintyy Taivassalossa vielä toinenkin välimies, Gudmar Gudmarsson, varmasti sama mies, jota mainitaan kiinnemiehenä Otin tuomaria koskevassa asiakirjassa ja nimellä "Gudhmar domare" todistajana eräässä saman seudun asiakirjassa v:lta 1380.[596] V. 1375 tehdään Mynämäellä maankauppa "Andris domaren" edessä.[597] Ja seur. vuonna esiintyy sama mies samanlaisissa toimissa Maskussa.[598]
Eteläisessä V.-Suomessa mainitsevat asiakirjat 1300-luvun lopulta useampia tällaisia tuomareja. Vv. 1377-1380 mainitaan "Holmuider domare" kolmasti maanluovutusasiain välimiehenä ja todistajana Piikkiön käräjillä.[599] Maankaupan välimiehenä esiintyy v. 1378 "Michiael Rasi, domarin" Kemiössä[600] ja seur. vuonna tavataan "Åke Sack, dommare" pitäjänkäräjäin pitäjänä ja maankaupan välimiehenä niinikään Kemiössä.[601]
Kaikkien näiden kuuden tuomarin varsinaisena toimena niissä asioissa, joita puheenaolevat asiakirjat koskevat, on maanluovutusten erotus- eli välimiehen ("förskelaman") tehtävä; välimiehen latinankielinen nimitys "prolocutor" kävi keskiajalla myöskin tuomarin virkanimestä. Tähän nähden voi kysyä, eivätkö "prolocutoreina" ja välimiehinä vanhemmalla keskiajalla mainitut henkilöt ole olleet samanlaisia "tuomareja" kuin ne, joihin edellä olemme tutustuneet. Sellaisina mainitaan v. 1350 Vehmaalla Nikolai Kiimakallio(?)[602] ja v. 1402 Mynämäellä eräs Olaff Biörnsson.[603] Inkoossa v. 1452 esiintyy maakiinnemiesten joukossa ensimäisenä "Matis domare" ikäänkuin hän olisi ollut toimituksen johtaja.[604]
Muinaisesta tuomarintoimesta lienee myöskin periytynyt "tuomari" sanan käyttäminen sukunimenä. Halikossa mainitaan v. 1410 kiinnemiesten joukossa "niclis domare", kaikesta päättäen tavallinen rahvaanmies eikä mikään virkamies.[605] Tenholassa esiintyy w. 1395 ja 1399 kaksi veljestä, joilla on sukunimenään "domare".[606]
"Tuomari" nimen tapaamme vielä vanhoissa paikannimissäkin. Uuden ajan alussa, osittain jo aikaisemmin, tavataan asiakirjoissa seuraavat tähän kuuluvat paikannimet:
Vehmaa: Domarla, kylä suomal. oik.,
Taivassalo: Domaris, kylä ruotsal. oik.,[607]
Parainen: Domarby, kylä (6 taloa) Terffuebolissa,
Marttila: Domarla, kylä,[608]
Perniä: Domarby, kylä Hirvilahden bolissa,
Inkoo: Domarby, kylä Bakombergsbolissa,
Kirkkonummi: Domarkulla, kylä Gunnarskullabolissa,
Helsinki: Domarby, kylä.[609]
Nämä paikannimet ovat ilmeisesti yleensä sangen vanhoja, varmaan vanhempia kuin v. 1417, jolloin Helsingin Domarby nimeltä mainitaan. Sen päätämme varsinkin siitä, että kaikki nämä paikannimet ovat kyläin eivätkä yksityisten talojen nimiä; mahdollisesti on tuomarin talo ollut koko kylän alkutila tai on tuomareita asunut kylässä hyvin kauan, niin että tuomarin nimi vähitellen syrjäytti kylän alkuperäisen nimen.
Kaikki nämä 1300-luvun tuomarimuistot tavataan maamme eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla. Nämä seudut olivat vielä 1300-luvulla valtaavaksi osaksi ruotsalaisia. Useimmilla niistä tuomareista, joista on tietoja, on selvästi ruotsalaiset nimet ja heidän toimensa koskevat ruotsalaisia pitäjiä; suurin osa tuomari-aiheisista paikannimistäkin on ruotsalaisten pitäjäin piirissä. 1300-luvun tuomari-laitoksen varsinaisena pesäseutuna lienee niinmuodoin ollut Lounais- ja Etelä-Suomen ruotsalainen asutusvyöhyke, eli n.s. ruotsalaisen oikeuden alue.
Näiltä ruotsalaisilta pesäseuduilta puheenaoleva laitos näyttää levinneen läheisiin suomalaisiin seutuihin, joiden tuomarinimistöön todennäköisesti kuuluvat "Nicolai Kumakallia" ja "Domarla" Vehmaalla, "Andris domare" Mynämäellä ja Maskussa sekä "niclis domare" Halikossa.
Koko tuo vanha tuomarilaitos tekee hyvin kansanomaisen ja paikkakunnallisen vaikutuksen.
Asiakirjat antavat sen käsityksen, etteivät nuo tuomarit ole kuuluneet maan mahtavimpiin. Useimpien nimi on ilmoitettu vaatimattomasti vain ristimä- ja virkanimellä. Kolmella heistä ("Otin tuomarilla", "Gudhmar tuomarilla" ja Oiaff Björnssonilla) ei näytä olleen omaa sinettiä, jolla olisivat sinetöineet asianomaisen asiakirjan, mistä päättäen he ovat olleet talonpoikaisia miehiä. "Tuomari" sanasta johtuneet talonpoikaiset sukunimet, tuomari-liitteiset paikannimet, jotka kaikki ovat talonpoikaiskyläin, vaan eivät ylimyskartanoiden nimiä, puhuvat alkuperäisen kansanomaisuuden ja talonpoikaisuuden puolesta.
Toiselta puolen kuitenkin ovat useimmat 1300-luvulla mainituista tuomareista sinetöineet asiakirjansa ja nähtävästi kuuluneet alhaisempaan aateliin.[610] Mutta ei näistäkään yksikään ole kuulunut maamme tunnettuihin ylimyssukuihin; he olivat kaiketi vain oman paikkakunnan johtohenkilöitä.
Mitä vihdoin näiden vanhain tuomarien virkapiiriin tulee, niin lukuunottamatta Mynämäellä ja Maskussa toiminutta Antti tuomaria ei kukaan heistä esiinny virassa silloista pitäjää laajemmalla alueella. Varsinainen kihlakuntalaitos ei vielä 1300-luvun alkupuolella, jolloin tuomareja jo esiintyy, ollut olemassa. Erittäin huomattava on, että Åke Säck eli Sæk nimittää v:n 1379 asiakirjassa itse itseään "Kemiön kirkkokunnan tuomariksi" ja toimii yksinään, ilman muitten tuomiovaltaisten läsnäoloa, pitäjänkäräjäin tuomarina. Kun pitäjä meidän maassamme kaikesta päättäen on alkuperäinen oikeus- ja hallintopiiri, on erityisten tuomarien esiintyminen näissä piireissä odotettavaakin. Yllämainitut tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, sen tapaisia, joita Ahvenanmaalla oli vielä 1600-luvun alkupuolella.[611]
Meidän aikamme talonpoikaisilla "herrastuomareilla" on ollut todelliset alku-isänsä näissä 1300-luvun pitäjäntuomareissa, vaikkapa nimen olisi antanutkin Maunu Eerikinpojan maanlain "häradsdomare".
2. PITÄJÄNKÄRÄJÄT.
Edellisessä lausuttu käsitys, että lounaisen Suomen vanhat paikalliset tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, saa vahvistuksen niistä tiedoista, joiden mukaan samoilla alueilla samoina aikoina on ollut olemassa pitäjänkäräjät.
Pitäjä on ollut Suomen perustava, historiallinen oikeuspiiri ja pitäjänkäräjät kaikkien käräjäin yhteinen muoto. "Laamanninkäräjät" ja "kihlakunnankäräjät" keskiajalla olivat säännöllisesti myöskin pitäjänkäräjiä. Mutta keskiajan kuluessa pitäjänkäräjälaitoksessa tapahtui kehitystä. Kun myöhemmällä keskiajalla pitäjänkäräjät jo yleensä olivat laamannien ja kihlakunnantuomarien johtamia valtion käräjiä, niin ne aikaisemmalla keskiajalla vielä olivat paikallisten tuomarien johtamia paikalliskäräjiä; kun myöhemmän keskiajan käräjät pidettiin valtion muodostamissa hallintopitäjissä, niin varhaisemmalla keskiajalla käräjät pidettiin vanhoissa emäpitäjissä.
Käräjäpiirinä eli käräjäkuntana (tinglag) vanhempana keskiaikana esiintyy kirkkokunta (Kemiö),[612] laivakunta (Taivassalo, Santamala),[613] pitäjäyhdistelmä (Santamala, Masku ja Nousiainen; Säkylä, Köyliö ja Yläne)[614] sekä pitäjä (Kaarina, Piikkiö).[615] Mutta kaikki nämä käräjät olivat pitäjänkäräjiä. Useimpia niitä kutsuttiinkin pitäjänkäräjiksi, niinkuin viitteistä näkyy. Niin Kemiössä, Santamalassa, Säkylässä, Piikkiössä. Lisäesimerkkinä mainittakoon, että Santamalassa v. 1380 pidettyjä talvikäräjiä kutsuttiin milloin laivakuntakäräjiksi milloin pitäjänkäräjiksi.[616] Todella kaikki nuo erinimiset käräjäpiirit vastaavatkin vanhoja pitäjiä tai yhteenkuuluvia pitäjäalueita.[617] Pitäjä on siis 1300-luvulla yleisesti käytetty käräjäkunta.
Mutta tämä oikeuspitäjä ei luultavastikaan ole ollut sama kuin myöhempi hallintopitäjä, vaan kirkkopitäjä. 1300- ja 1400-luvuilla kirkkopitäjä hyvin yleisesti esiintyy maallisena pitäjänä, oikeuspiirinä, oikeuspitäjänä.
Huomautettakoon tässä vieläkin, että Kemiön tuomaria v. 1379 kutsuttiin "Kemiön kirkkokunnan" tuomariksi.[618] Suomen mantereella oli niinkuin Ahvenanmaallakin keskiaikana tapana pitää käräjiä ja suorittaa oikeustoimituksia kirkoilla. Niinpä v. 1439 tapahtuivat maanluovutusmenot "Räntamäen kirkkotarhassa"[619] ja v. 1442 suoritettiin maanluovutus "pitäjänkokouksessa Räntamäen kirkolla".[620] "Pitäjäntuvat", joita jo varhain näyttää olleen usean kirkon lähellä ja jotka varmaan olivat kirkollisen pitäjän ylläpidettäviä, olivat usein maallisinakin käräjäpaikkoina: v. 1418 pidettiin Vehmaan suomalaisen oikeuden kihlakunnankäräjät "kirkolla pitäjäntuvassa",[621] v. 1455 olivat käräjät Kokemäellä "pitäjäntuvassa"[622] ja v. 1505 pidettiin Vesilahdella käräjiä "kirkontuvassa".[623] Parissa keskiajan asiakirjassa kerrotaan maanluovutusten laillistuttamisesta itse kirkonkokouksessa: v. 1419 "kirkonkokouksessa Ulvilassa"[624] ja v. 1436 "kirkonkokouksessa ja pitäjänkokouksessa" Halikossa.[625] Toisinaan kutsutaan pitäjän oikeustilaisuutta eli pitäjänkäräjiä "pitäjänkokoukseksi" (sockenstämma); niin Lohjalla v. 1382, jolloin laamanni oli läsnä,[626] Kemiössä v. 1406,[627] Räntämäellä v. 1468.[628]
Näissä asiakirjoissa ei voi havaita mitään erotusta maallisen oikeuspitäjän ja kirkollisen pitäjän välillä. Ei niissä myöskään näe erotusta pitäjänkokouksen ja pitäjänkäräjäin välillä. Herra Martin maanlain suomennoksessa mainitaan samanlaisten oikeusasiain käsittelemistä "pitäiänn cokoudhes" ja "pitäiänn käräiäs".[629]
Kirkkopitäjän käyttöä oikeuspitäjänä keskiajalla täytyy pitää varmana. Tähänkin laitokseen nähden olot Suomen lounaisosissa olivat Ahvenanmaan olojen kaltaiset.
Kirkkopitäjäin pitäjänkäräjillä vanhemmalla keskiajalla esiintyvät toimivina kaikki tuomitsijat, linnanvoudista ja laamannista alaspäin. Näyttää siltä, ettei varhaisemmalla keskiajalla — alkuperäisten pitäjäalueitten menetettyä merkityksensä — ollut muita paikallisia oikeuspiirejä kuin kirkkopitäjät ja niiden kansalliset alueet. Myöhemmällä keskiajalla valtion käräjillä jo oli kirkkopitäjistä eroavat oikeusalueensa (hallintopitäjät), joissa vanhain pitäjäinkäräjäin sijasta pidettiin "laamanninkäräjiä" ja "kihlakunnankäräjiä". Mutta sen ohella, kuten lukuisat esimerkit ovat osoittaneet, jatkettiin kirkkopitäjäin pitäjänkäräjiä pitäjänkokouksina, joissa edelleenkin eräänlaisia paikallisia oikeusasioita käsiteltiin.
3. MAAKUNNANTUOMARIT JA KIHLAKUNNANTUOMARIT.
Jo 14. vuosisadan alussa Suomessa oli pitäjää suurempia oikeusalueita. Niitä olivat silloiset maakunnat, jotka pitivät yhteisiä maankäräjiä ja käyttivät yhteisiä todistusvoimaisia maakunnan sinettejä.[630]
Olemme nähneet, että Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomen suomalaisella ja ruotsalaisella alueella sekä Uudellamaalla jo varhain oli omat tuomarinsa (maantuomarit, laamannit). Tämä seikka herättää kysymyksen, eikö muissakin maakunnissa ole ollut asia sellainen.
Asiakirjat tähän kysymykseen vastaavat myöntävästi. 1300-luvun loppupuolella tavataan täällä tavallisesti tuomareiksi nimitettyjä virkamiehiä, joiden virkapiirinä olivat kokonaiset maakunnat. Tällaisia maakunnantuomareita mainitaan vuosisadan viimeisellä neljänneksellä Hämeessä useita.[631] Satakunnan tuomaria mainitaan v. 1392[632] ja läntisen Uudenmaan tuomaria v. 1395;[633] aikaisemmin oli Ala-Satakunta kuulunut suomal. oikeuden laamannin ja läntinen Uusimaa ruotsal. oikeuden laamannin alueeseen.[634]
Että nämä maakunnantuomant ovat vastanneet myöhempiä kihlakunnantuomareja ja olleet heidän edelläkävijöitään, näkyy muun lisäksi siitä, että Hämeen tuomarin sakotusmääräksi useammassa asiakirjassa ilmoitetaan 3 mk.[635]
Ei tunneta lähemmin maakunnantuomarilaitoksen syntymisaikaa. Ilmeistä on vain, että se kuuluu vanhempaan keskiaikaan. Nimistään päättäen maakunnantuomarit ovat olleet kotimaisia paikkakunnallisia rälssimiehiä, joita tavataan Ahvenanmaan maantuomareina ja suomal. ja ruotsal. oikeuden laamanneina; varmaan nämä virat kaikki ovat juureltaan olleet samanlaisia paikallisia laitoksia.
Maakunnantuomarit Suomen mantereella katosivat pian varsinaisten kihlakunnantuomarien tieltä, joiden lopullisina virka-alueina 1400-luvun alkupuolella esiintyivät kihlakunnat. Vv. 1390, 1417, 1423 muudan "kihlak. tuomari" Suni Suninpoika toimi Taivassalossa ja Vehmaalla, siis varmaankin Vehmaan kihlakunnassa.[636] V. 1407 mainitaan kihlak. tuomaria Pohjois-Suomessa,[637] ja lähivuosina Etelä- Suomessa ja Itä-Uudellamaalla.
Kihlak. tuomarien toimissa ja oloissa keskiajan lopulla ja vielä uuden ajan alussa havaitaan muutamia merkittäviä piirteitä, jotka kuuluvat paljon aikaisempaan paikalliseen oikeus- ja itsehallintoelämään.
Kihlak. tuomari ei ollut ainoastaan oikeudellinen virkamies. On jo ennen mainittu, että tuomarit ovat olleet teitten ja siltain valvojia ja että oli olemassa erityinen tie- ja siltavero, jota tuomari käytti.
Kun 1550-luvulla Lapveden talonpojat syyttivät kihlak. tuomaria siitä, että hän piti hallussaan pitäjän yhteisiä saaria, niin syytetty myönsi omaavansa yhden yhteissaaren, koska kihlak. tuomarit kaikkialla Suomessa käyttävät yhteisiä saaria.[638] Sama käsitys tuomarin oikeudesta ilmenee eräästä toisestakin asiakirjasta, jossa kerrotaan Porvoon tuomarin pyytäneen saada käytettäväkseen Haksalon saaren, "koska hän oli kihlak. tuomari".[639] Näistä merkeistä voinemme päättää, että kihlak. tuomareja Suomessa on muinoin pidetty kihlak. ulkomaitten ja yhteisen omaisuuden hoitajina, ja että osittain vielä uuden ajan alussa sillä perusteella ovat pitäneet ulkosaaria hallussaan.
Vielä uuden ajan alussa määrättiin kihlak. tuomareja useissa Suomen seuduissa laamannien mukana ottamaan osaa verotuksen panoon.[640] Samoin v. 1504 vedottiin Satakunnan ja Hämeen kihlak. tuomarien myötävaikutukseen silloisen apuveron kokoamisessa.[641] Savossa v. 1541 veronpano toimitettiin kihlak. tuomarin läsnäollessa.[642]
Kihlak. tuomarien tehtävät talvikäräjillä näyttävät myöskin olleen hallinnollista laatua, sillä tuomarina talvikäräjillä ei ollut kihlak. tuomari, vaan laamanni; mahdollisesti oli kihlak. tuomari talvikäräjillä läsnä virkapiirinsä edustajana.
Kihlak. tuomarin palkkaus oli uuden ajan alussa vielä osittain hyvin vanhalla kannalla.
Ruotsissa oli Kalmarin resessin mukaan v:lta 1483 maksettava manttaalittain (miesluvuttain) erityinen kihlak. tuomarin palkka, jota siellä uuden ajan alussa paikoin suoritettiin 1/2 markkaa kahden syöttöhevosen edestä. Samanlainen vero tavataan Ahvenanmaalla, jossa v:n 1556 aikoina kultakin talolta (mantal) maksettiin 1/2 mk kihlak. tuomarin rahoja.[643] Samantapaista veroa maksettiin myös V.-Suomessa.[644]
Vanhempina aikoina näyttää kuitenkin kihlak. tuomarin pääpalkkana olleen osa käräjäkestitystä, etupäässä viljaa.
Ahvenanmaalla kantoi v. 1543 vouti maakunnan 17 nimismieheltä kultakin pannin ohria, "jotka ennen tavallisesti olivat kihlak. tuomarin ohria tai kutsuttiin tuomarin ohriksi".[645] Tämä on kaiketi ymmärrettävä siten, että aikaisemmin kihlak. tuomari ja vielä aikaisemmin tuomari (maantuomari) oli saanut osansa nimismiesverosta s.o. käräjäkestityksestä, mutta että tämä vero v. 1543 meni linnanvoudille.
V.-Suomessa näyttää v:n 1537 aikoina klk:ntuomarille kuuluneen 2 yökunnan kestitys kunkin nimismiehen luona kolmilla käräjillä, s.o. talvi,- kevät- ja kesäkäräjillä.[646] Lapin pitäjässä v. 1556 tuomarille maksettu kappa rukiita tai ohria (talolta) luultavasti kuului tähän veroon.[647]
Raaseporin läänin tuomarinverosta ei meillä ole lähempiä tietoja, mutta eräistä asiakirjain lauseista, joiden mukaan tuomari tässä läänissä nautti muonitusta (fodring) ja talonpoikain oli maksettava 4 käräjäkinkeriä vuodessa, voipi päättää, että tuomarilla täälläkin oli säännölliset vuositulonsa käräjäkestityksestä.[648]
Niistä "härkäkauroista", joita Satakunnan nimismiesten oli verostaan suoritettava kruunulle, sai klk:n tuomari 1 punnan kustakin pitäjästä, minkä lisäksi hänelle tuli joka kolmas käräjälampaanlapa ja - siika.[649] Tämä oli ilmeisesti osa käräjäkestityksestä.
Hämeessä kihlak. tuomari nautti samanlaista palkkaa kuin
Satakunnassa.[650]
Karjalassa kihlak. tuomarit saivat nimismiesverosta kaikkia tämän veron esineitä määrätyn osan, joka oli puolta pienempi kuin laamannin osa.[651] Tämä vero oli suoritettava nähtävästi joka kerta kuin tuomari kävi käräjillä nimismiestaloissa, mikä tapahtui neljästi vuodessa. Tapana oli, että tuomarin miehet ja useimmiten myös itse tuomari kävivät paikalla nauttimassa veronsa.[652]
Yhtä alkuperäistä palkkaustapaa käytettiin Savossa, jossa oli määrätty, että tuomari sai olla kunkin nimismiehen luona 4 hevosella kolme yökuntaa; ellei hän saapunut, sai hän sen sijaan nimismieheltä 1 punnan ohria tai 2 puntaa kauroja.[653]
Hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla kihlak. tuomareilla uuden ajan alussa oli tuloja myöskin neljänneskunnilta.
Hämeen ruokaruotsia koskevassa tunnetussa asiakirjassa v:lta 1530 kerrotaan, että linnanhuovit käyvät maanvoudin johdolla ympäri kihlakunnassa kesäkäräjäin jälkeen perimässä sakkoja maaten 1 yön kunkin nimismiehen luona, "ja tuomarin miehet käyvät kestityksellä (gesta) saman ruokaruotsin mukana".[654] Tässä asiakirjassa ei mainita, kävivätkö tuomarin miehet sillä ruokaruotsi-kestityksellä, joka tapahtui talvi- ja syyskäräjäin jälkeen myöskin neljännysmiesten luona, mutta luultavaa se on. V. 1530 peruutettiin kruunun omalle väelle se Hämeen ruokaruotsi, "joka oli jonkun aikaa ollut tuomareilla".[655]
Karjalassa kihlak. tuomarit kävivät käräjillä ja kestityksillä myöskin neljänneskunnissa. Näitä kestityksiä oli vuodessa neljät, nim. syys-, kevät-, "margeld-" ja kesäkestitykset, ja sai tuomari silloin kultakin nautakunnalta kestityksen, joka jotensakin tarkoin vastasi yllämainittua nimismiestalossa nautittua kestitystä.[656] Näyttää siltä, että tuomari kullakin käynnillään neljänneskunnassa nautti vain yhden nautakunnan kestityksen, jonka nautakunnat suorittivat vuoronsa jälkeen. Ehkäpä nautittiin palkka nimismiestaloissakin saman käytännöllisen järjestelmän mukaan.
Savossa oli kihlak. tuomari saapa kultakin neljännysmieheltä 1 punnan ohria ja toisen neljän hevosen kestitystä varten kolmena yökuntana, 2 leiv. haukia ja 1 revonnahkan. Kymmenysmiehen oli maksettava tuomarille 1 leiv. haukia.[657]
Luultavasti Karjalan ja Savon tuomarien neljänneskuntakestitykset ovat ruokaruotsia. Ikivanha ruokaruotsivero ei kuitenkaan liene alkuaan kuulunut oikeuslaitokseen; tuomarit näyttävät joutuneen sen nauttimiseen vasta myöhemmällä keskiajalla, jolloin kihlak. tuomari oli kruununvirkamies ja piti kruunun tarpeiksi miehiä, jotka kruunun omain miesten kanssa kiersivät ruokaruotsilla.
Alkuperäiseltä paikalliselta verolta sitävastoin näyttää Satakunnan ja Hämeen neljänneskuntain (kolmanneskuntain) uuden ajan alussa kihlak. tuomareille maksama tie- ja siltavero.
Ala-Satakunnassa nautti kihlak. tuomari kolmanneskuntain suorittamasta laamannin kinkeristä "siltaohria" yhden kolmanneskunnan osan. Ylä-Satakunnassa vastaava verokunta maksoi kihlak. tuomarille punnan ohria, minkä lisäksi tuomari sai Suomen haukia 17 puntaa nähtävästi sellaisista seuduista, joista ei ohria maksettu. Kun täten sekä Ala- että Ylä-Satakunnassa maksettiin punta ohria verokunnalta, niin ilmeisesti nämä verot olivat samoja.
V:n 1531 ilmoituksen mukaan Hämeen tuomarit saivat maakunnasta erityisen veron, johon kuului viljaa, humaloita, hamppuja ja haukia.[658]
Tämän veron pääosana esiintyvät erät, ohrat ja humalat ovat tietenkin niitä tie- ja siltaohria ja -humaloita, joita mainitaan Hämeen vanhimmissa maakirjoissa ja joita paikoin lunastettiin hauilla. Tie- ja siltaveron ja kihlak. tuomariveron samuus havaitaan toisistakin seikoista. Tie- ja siltaveron ohraerä on perusteeseensa ja määräänsä nähden sama sekä Hämeessä että Satakunnassa: kummassakin 1 punta neljäskunnalta. Mutta tämä vero meni Ylä-Satakunnassa kokonaan ja Ala-Satakunnassa osittain kihlak. tuomarille. Hämeessä kihlak. tuomari näkyy saaneen tämän saman veron vielä täydellisempänä kuin Satakunnassa.
Huomattakoon vielä muudan yhtäläisyys. Köyliössä Satakunnassa maksettiin "siltaohrain" sijasta sopimusvero, johon kuului 1 leiv. pellavia ja 2 leiv. hamppua. Hämeessä esiintyy v. 1532 tuomarinverossa, joka alkuaan on ollut tie- ja siltavero, 1 leiv. hamppua.[659]
Tämä kaikki tekee hyvin todennäköiseksi, että Satakunnan ja Hämeen tuomareilla on ollut tekemistä teitten ja siltain hallinnon kanssa ja että sitä varten on maksettu erityistä tie- ja siltaveroa.
Pari omituista kihlak.tuomarinveroa tavataan Pohjanmaalla. Mustasaarella maksettiin tuomarille vasikannahka kultakin talolta (mantal);[660] tällainen vero oli nähtävästi peräisin niiltä ajoilta, jolloin tärkeimmät asiakirjat kirjoitettiin pergamentille, ja on verrattava Vermlannin asukkaitten Skaran piispalle maksettavaan vasikannahkaveroon.[661]
Iin Maksniemen, Simonniemen ja Simon kylät maksoivat tuomarille yhteensä 10 leiv. merisakkohaukia.[662]