YRJÖ KOSKINEN
s. 10/12 1830 k. 13/11 1903.—Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852), Läseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt ja tapaukset (1857—59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära (1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan historiasta (1865—67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan historiassa (1869—73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta (1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m.
Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen Kielettärensä kera toisella puolen Kirjallisen kuukauslehden miehet: se on se yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa 1870-luvun kynnyksellä.
Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi.
Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin mainittava.
Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle. Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A. Oksasen kanssa muodostavat.
Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat sellaiseksi. Hänen Pohjan pilttinsä on erinomainen historiallinen novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden. Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen historiallisista teoksistaan, kuten esim. Nuijasodalle, suuren kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä.
Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan »yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin fennomanian inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja, toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija.
Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi toteuttaa mestarinsa ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä, joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat. Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: seis! silloin kun hänen oma käskynsä kuului: eteenpäin! Hänen täytyi silloin lyödä syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.
Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen äärimmäinen johtopäätös.
Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään ollut vielä kyllin sivistynyt maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m. Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?
Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa. »Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan Päivä koittaa: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan ja rakastamaan Ruotsin lakia: Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: Valtiollista v. 1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin Oksanen—jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen—sanoo: »Yks Kaarle meitä johti, yks Kustaa kumpaakin, yhteinen Lützin kenttä ja Narvan tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa—samoin kuin sen kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä latuja—-ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä vastustamaan: Porthanin kuvapatsaan paljastettua.
Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta, ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä varten.—Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin erottaneet.
Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä: »tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja »vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan» (Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:
»Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkain humina ja luonto ja muu…»
KAARLO BERGBOM
s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.—Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907): Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867), Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.
Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan.
Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, Paola Moroni, on suomeksi kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: Belsazarin pidot, Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä, kaikki yllämainitussa aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus, tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle, kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota—hänen omien ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista—»sanotaan maamme sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen kaupunkilainen, ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät: oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona, Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen, puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta hallinnollisesta kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan» perikuvaa.
Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen—ja mielestäni pääasiallisen—viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen ympäristö, mihin novelli Sydämiä ihmistelmeessä on sijoitettu: jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa (»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa, joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor »pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä, »käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä con tutta la forza della desperazione, lukenut Kalevalan franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä runollisuudesta—on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff», »ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas—tosin ennen tanssijaisia—esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda Lubomirska—»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan veistämät» (tietysti Canovan!)—ja vanha suomalainen kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa taisteluun ainakin edellistä vastaan?
Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin luona!
On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun laulusta—»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta» j.n.e.—taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen».
Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli Julian, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten »sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa, muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa, on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen runoiluun».
Julian on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi. Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen» asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely, huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä, sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä tunnusmerkilliset.
SUONIO
s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.—Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana (1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869), Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869—1880), Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869), Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872), Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880), Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882), Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897) y.m. y.m.
Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo
Bergbomin ennen mainittu novelli Sydämiä ihmistelmeessä antaa meille
niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään
Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies.
Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi. Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä ylempänä.
Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan.
Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.
Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä. Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu, miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas säilyttääkseen oman itsenäisyytensä.
Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa, heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen, vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita, kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion Kuun tarinat, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita. Kumpikin he olivat perehtyneitä isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta. Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin—ei koskaan liian syviin—päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa. Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta. Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi.
Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa.
Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_ runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei samassa määrin suomen maalaiseen, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo ennen häntä ovat olemassa.
Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla. Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten päitten ympärille. Pääskynen, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät palaset hänen Runoelmissaan kantavat siitä todistusta.
Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää, huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, Suomen kuvalehti, Mansikoita ja mustikoita, Kertomuksia Suomen historiasta y.m.
ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä kansan sydämiin.
Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä, mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi viimeistelee.—Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään.
Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen mieli itsensä kokonaan miehelle antautua.
Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan, myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita ja sointuvia säveliä kuin esim. Suksimiesten laulu virittänyt. Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi kultainen ja paljon painava neuvo:
»Pää pystyyn vaan!
Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e.
Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä, helppotajuisena ja—hiukan kiusallisessa määrässä—myös helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota. Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien laululintujen saapuessa.
Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi, josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille, että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan nimitti jumalaksi.
A. MEURMAN
s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.—Om folkskolans organisation (1856), Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877), Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland (1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892), Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m.
Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, »Kangasalan karhu», kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija.
Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään, jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen »nuoren Suomen» kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa.
Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä, kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa. Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää. Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen, takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista. Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten kynäniekkain keskuudessa.
Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään. Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään »turpeesen kiinnitetty» sielu, vaikka hän on rusticus ja robustus kuin tuskin kukaan hänen aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä, jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen Brandinsa voudin kautta on niin sattuvilla sanoilla määritellyt: »Samalla kylvää perunoita ja luoda aatteen maailmoita.» Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka Notre-Damen kummallakin torninhuipulla.
Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880 julkaisemansa tutkielmat Aikakausien henkiset taudit ja Kristillisyys maailmaan eikä vaan »maailmassa». Mikään ei ole hänen uskonnolliselle tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther, vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi. »Uskonnon ydin», sanoo hän, »ei ole muutettava, mutta uskonnon piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.» Samaan oli hänen mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.—Missä määrin tämä käsityskanta lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen, jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen ja hyvin subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta.
Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa. Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet, kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole »tästä maailmasta». Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka »lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki, joka lukee messuja», miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka »seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman raskaassa työssä». Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että »varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa».
Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on. Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty.
Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien »oikea-uskoisten» eittämätön oraakkeli, kaikkien »oikeamielisten» kansalaisten päämies, kaikkien »oikeasti-ajattelevien» auktoriteetti. Se on sangen paljon sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien »tosisuomalaisten» pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa »hengellisesti vaivaisille», oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta. Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin Uusi Suometar ja Vartija suinkin levisivät.
Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä, aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin. Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä alkulähteestä, alkaa »irokeesi-ystävistä» ja lopettaa vihoviimeisten aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua.
Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa Elämän kysymyksiä mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet.
PIETARI PÄIVÄRINTA
s. 18/9 1827.—Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882), Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä (1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia (1903) y.m.
Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä kohdanneen herätyksen kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan valistamiseen, m.m. jo sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa—ja jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa—havaitaan.
Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen psykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta, rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin, ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä, henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava suomalaisuus. Edistys on ajan tunnussana. Valoa kansalle! kaikuu ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun.
Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin, joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti. Sattuma—tapaturmainen sairaus—tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille Seitsemän veljeksen lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri—Pietari Päivärinta.
Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan kirjallisuushistoriassa.
Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on »ylös-otettu sekä herroilta että talonpojilta». Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen ensimmäinen kertomuksensa Elämäni ilmestyy, sen »rehellisen, suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän» perikuva, jonka »tunnustus» hänen—sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton—elämäkertansa pyytää olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja. Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas tahto: sen ohjaaminen hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti tavoittelee.
Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee meidän eteemme kirjavia kuvia siitä »entisestä hyvästä ajasta», joka vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu, tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat Juteinin Pila pahoista hengistä ja Hobergin äijä. Lukutaito oli luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät. Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia nävertämään.
Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja, miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä.—Kiven runous käsitettiin ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi.
Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa, saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen, palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan Kirjailija (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti oman kirjallisen uskontunnustuksensa.
Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi. Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli taisteltava. Miksi näitä »loruja» nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan, niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo, miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan kirja juuri kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis hyöty, kuten johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen historian selvittämistä!
Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää: kansallisuus-aatetta, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä, jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon.
Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa oikeutuksen.
Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan. Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: tieto on valtaa, sanoo Päivärinta oman aikakautensa keralla: tieto on onnea. Se on hänen mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa, vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä kirjallista toimintaa on perustettu.
Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen tiedon-antonsa kertomuksessa Elämäni, miten suurella ihastuksella hän jo varhain tutustui tämän runoelmiin Hauta Perhossa ja Pilven veikko suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten Saarijärven Paavo j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman, kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen Halla-aamunsa kuvauksen säejaksolla Runebergin Maamme-laulusta ja osoittautuu kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain, että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan, suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari Tintta-Jaakossa esim. puhuu miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina—vaikka ilman tämän runollisuutta—ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt luettavansa.—Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut.
Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle lähimmälle ympäristölleen.—»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä», valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle opettanut.
Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli olemassa tiedon-nälkä ja opin-halu sellainen, että sitä myöhemmät polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen »nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja Maanmiehen ystävä oli niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta, »että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat Oulun viikkosanomat ja Turun viikkosanomat jo parin hänen pitäjänsä valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi Mehiläinen, sitten Suometar, sitten Lukemisia Suomen kansalle, savo-karjalaisten ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen Enon opetuksia luonnontieteissä, Talonpojan kotilääkäri, Kristillinen ja terveellinen lastenkasvatus j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava.
Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen Elämän havaintonsa kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista, kuten Kontti-Anna, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten Puutteen Matti, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee. Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni mennyt pois aineestani».
Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti tosia—joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa todellisia—ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten Minä ja muut, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita, elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava.
Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta ja Pakkasesta Halla-aamussa. Muuten hän on jo tyyliltäänkin täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä.
Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään. Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle seuraavan erinomaisen esirukouksen:
»Mik' on riista, tavara?
Lika, multa katoova.
Rikas pian köyhtyy kyll',
murhe myöt' on molemmill'.»
Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? »Hän on hyvä kirkon mies ja toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia», on Matti tuuminut jo eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan, silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut väärin, sillä »laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää». Mutta kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin erilaista elämäntarinaa. »Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen.» »Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla.»
Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja sen tekopyhiin palvelijoihin.
J.H. ERKKO
s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.—Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876), Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878), Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881, 1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887), Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900), Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja (1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m.
Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus. Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin Suomen kansa itse, paitsi papiston—ainoan suomenkielisen sivistyneen säädyn, mikä oli olemassa—viljelemää hengellistä ja historiallista runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen» että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m., toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene» valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri, yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla objektivisemmilla taidekeinoillaan.
Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa, suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä, Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu, raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja kunnallisen elämän kukkana: kansanopisto. Eletään yhdistysten aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. Yhteistoiminta tulee ajan tunnus-sanaksi. Yhteisvoimin on uuden Suomen perustava työ kaikilla aloilla suoritettava.
Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut jättiläis-askeleen eteenpäin.
Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta—aina myönteisestä, ei koskaan kielteisestä—on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä 1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät hänessä kättä toisilleen.
J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen Paimenlaulunsa ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin Kanteletar itse, hänen Hämäläisen laulunsa yhtyy vilpittömänä Oksasen Savolaisen laulun raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen: jälkikaiku Runebergin Maamme-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään. Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus »pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee.
Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla julkaisemansa Runoelmat muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen luonteensa mukainen—ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen mukainen—tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten mielialain sijasta, jotka vielä Uusissa runoelmissa 1880-luvun alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin pyrkivää henkeään. Ajattelijan ryppy painuu ennen niin päivänpaisteisen laulurunoilijan otsalle. Havaittuani, vihko runoja ja virsiä, Tietäjä, 5-näytoksinen, raamatun-aiheinen mieterunoelma ja suorasanainen kuvaus Uskovainen seuraavat toisiaan. Epäily, ensimmäinen »nuoren» Suomen piirre, astuu Erkon runouteen. Hän ei enää tahdo uskoa sitä, mitä hänelle lapsuudesta saakka on uskoteltu. Hän ei tahdo enää pitää pyhänä mitään, jonka totuutta hän ei itse ympärillään ja omassa povessaan ole saanut tarkistaa. Jo hänen Uudet runoelmansa kohoavat omituisen tummalta pohjalta, vaikka ne useimmat niin aurinkoisiksi ja sopusointuisiksi laulelmiksi laikahtavat. Sitä seuranneissa yllä-mainituissa teoksissa Erkko taistelee uuden ja voimakkaamman selvyyden sielulleen.
Hänestä tulee vapaa-ajattelija. Hän ei voi uskoa jumalaan, sellaisena kuin dogmaattinen kristin-oppi sitä julistaa, ei perkeleesen eikä iankaikkiseen tuomioon. Hänestä tulee valistus-ajan mies: usko valoon, usko ihmiseen, usko ihmishengen voittoon raa'an aineen ja ympäröivän luonnon yli, muuttuvat hänen uskonkappaleikseen, yhtä pyhiksi kuin koskaan kolmi-yhteisen jumalan dogmit hartaalle kristitylle. Maa ei olekaan enää hänelle vain murheen laakso ja kauniiden varjojen kotisija. Se muuttuu hänelle aina enemmän ihmisen ainoaksi todelliseksi toimipaikaksi. Hänestä tulee realisti, hän asettaa runoutensa yhä rohkeammin ajan realististen elämän-arvojen palvelukseen.
Aluksi hän tuntee itsensä tässä uudessa, käytännöllisessä ympäristössä hiukan turvattomaksi ja kodittomaksi. Häntä vilustaa. Runokokoelma Kuplia tekee jonkun verran sen vaikutuksen. Hän on vielä liian herkkä, liian haaveellinen tähän uuteen, armottomaan, unelmattomaan aikakauteen. J.H. Erkon, ollakseen oma itsensä ja tehdäkseen oikeutta sydämensä syvimmälle pyyteelle, täytyy saada uneksia, uneksia suuresti, laajasti ja utuisesti. Aika hänen ympärillään tarjoaa varsin vähän tilaisuutta siihen. Hänen täytyy mennä kauas taaksepäin löytääkseen kyllin idyllisen tyydytyksen tälle synnynnäiselle tarpeelleen, ja hän menee Kalevalaan saakka, tavaten sen Aino-tarusta sopivat puitteet sisällisille mielihauteilleen. Hän löytää siitä Väinämöisen, jonka sydämeen hän voi sijoittaa koko oman ikuisen päivän-uskonsa, Ainon, jonka kulmille hän voi painaa muinaisten paimenlaulujensa pehmeimmän, haaveherkimmän seppeleen, ja hän löytää siitä lopuksi Joukahaisen, jonka hahmossa hän voi laulaa suohon kaiken matalan, epäpyhän, surkastuneen ja kelvottoman elämässä ynnä ihmisissä. Mutta unelmakin, kuinka kaunis ja utuinen tahansa, voi olla harhapolku sille, jonka takana seisoo koko kansa kalevalainen. Vasta kun Aino, hänen oman onnensa unelma, on mennyt mereen, voi Väinämöinen täydellä paatoksella väittää itsestään: »Kansa, nyt olen omasi!» Ja silloin vasta hän voi miehekkäässä resignatsionissaan lausua uuden, realistisen Suomen laajakantoiset syntysanat: »Yhteisvoimin yhteistyöhön!»
Aino on J.H. Erkon vieno hyvästijättö nuoruutensa uneksivalle romantiikalle ja samalla sen uuden, yhteiskunnallisen ihmisyyden ensimmäinen rohkea ja reipas ohjelmajulistus, joka on pudonnut kypsänä hedelmänä hänen nykyaikaisen epäilyn kalvamista uskonnollisista mietiskelyistään.
Kullervossa hän on jo kokonaan yhteiskunta-ihminen. Kalevalan traagillisin sankari ei esiinny hänelle niin paljon kohtalon vaskisia valtoja vastaan taistelevana, kuin orjien päämiehenä, joka on syntyperänsä kautta joutunut yhteiskunnan ulkopuolelle ja joka nyt tahtoo taistella siltä ihmis-oikeuksia itselleen. Mutta juuri sehän on J.H. Erkon mielestä myös nykyaikaisen työväenliikkeen lopullinen tarkoitusperä. Siis on Kullervo Suomen ensimmäinen sosialisti, taruhenkilö tosin, mutta juuri siten vielä sopivampi nykyaikaisen yhteiskunnan lapsipuolten laajaksi vertauskuvaksi. Eikä oikeastaan vain sosialisti, sillä sehän tekijä itsekin on jo tähän aikaan ihanteellisessa merkityksessä, vaan suorastaan anarkisti on Kullervo, ja vasta sellaisena voi J.H. Erkko hänet traagilliseksi sankariksi kuvata ja käsittää. Säkeet sellaiset kuin:
»Minut myrkytti elämä, minä myrkytän elämän»,
huomauttavat meille, miltä kannalta tekijä tahtoo Kullervoaan katsottavan. Kullervokin kuuluu niihin suohon-laulettaviin voimiin elämässä, kuten Joukahainen Ainossa, joiden murtuminen on välttämätöntä yhteiskunnallisen elämän vapaalle ja onnelliselle kehittymiselle. Hänestä olisi voinut tulla »suurin sankareista», mutta orjuus oli hänet jo liiaksi myrkyttänyt. Hänestä oli jo tullut vahinko-eläin, vahinko-ihminen, joka ei osannut hillitä intohimojaaan »voiton yhteisen eduksi», ja siksi oli hänen sorruttava. Mutta niin ei ole tarvis käydä kaikkien hänen vertaistensa:
»Yhteisistä tee eduista työväksi osalliseksi, teetpä sen vapaaksi kohta»,
lausuu Tiera, ja vapaat miehet ne vasta voivat muodostaa sen »kesyjen yhteiskunnan», jota Väinämöinen uneksii ja jonka tunnusmerkki juuri on: itsehillitseminen.
Tässä ollaan jo keskellä J.H. Erkon oleellisinta maailmankatsomusta. Luonto, olkoon sillä kuinka suuri oikeus tahansa elämään, ei vielä kelpaa sellaisenaan: se on viljeltävä, kesytettävä. Yksilö, olkoon hän kuinka rikaslahjainen tahansa, ei menesty eikä saa menestyä, ellei hän opi oikein käyttämään vapauttaan ja alistamaan omaa hyväänsä kaiken kansan yhteisen hyvän palvelukseen.
Osa tästä maailmankatsomuksesta sisältyy Topeliuksen »kuninkaan sormuksen» kuuluisaan taikalauselmaan: Rex regi rebellis. Se osa nimittäin, missä turmion voimat käsitetään ihmisen omassa rinnassa asuviksi s.o. hänen intohimoikseen, pedoksi ihmisessä. Mutta Erkon mielestä kuuluvat hänen tällä kehityskaudellaan turmiollisiin voimiin jo kaikki nekin, jotka pyrkivät yksilölliseen onneen ohitse kaiken kansan onnen. Siksi ovat Untamon ja Kalervon heimotkin sortuneet, että ne ovat etsineet »sukuetuja». Siten ovat ne kohtalonsa ansainneet.
Hyvä voittaa Erkon mielestä aina. Siinä hän on täydellisesti »vanhan» Suomen mies, joka on saanut saman valoisan optimismin kristillisestä maailmankatsomuksestaan. Mutta hyvää on Erkon mielestä vain kaikki se, joka yhdistää, pahaa se, joka erottaa, yhteishyvä voittaa jo tässä maailmassa, yksityishyvä, joka ei sitä palvele, on tuomittu sortumaan. Siinä on Erkko taas sikäli »nuoren» Suomen mies, että hän vapaa-ajattelijana siirtää hyvän ja pahan lopullisen taistelun haudan tuolta puolen haudan tälle puolen. Mutta hän on vielä enemmän, hän on sen tulevaisuuden ihanne-yhteiskunnan kannattaja, joka on kaikesta haudantakaisesta puhdistetun kristinopin (s.o. sosialismin) viimeinen johtopäätös.—Luonnollisesti käy kaikki syvempi tragiikka näin päivänpaisteisen maailmankatsomuksen kannalta mahdottomaksi.
Kuinka ovat sitten vaivaiset syntiset ihmiset tätä ihanne-yhteiskuntaa varten kasvatettavat? Erkonkaan mielestä he eivät nimittäin vielä lähestulkoonkaan ole valmiit siihen. Vapaudella ja ainoastaan vapaudella. Kaikki pakko, kaikki sorto on hänelle jo sellaisenaan vierasta ja vastenmielistä. Se ei sitäpaitsi olisi tässä tapauksessa edes mikään tarkoituksenmukainen keino, sillä orjuus kasvattaa vain orjanhyveitä. Taikka toisin sanoen: jos mieli yksilön koskaan oppia yhteiskunnallista vapautta oikein käyttämään, on hänelle ensin tämä vapaus annettava. Jos hän käyttää väärin vapauttaan, hän sortuu. Mutta vapauden väärinkäytöksiltä voi yhteiskunnan turvata vain sen jäsenten sisällinen, siveellinen kasvatus, joka taas on mahdollinen vain vapaudessa. Korkein yksilöllinen siveys-oppi on siis siinä, että yksilö vapaehtoisesti täyttää ja palvelee koko yhteiskunnan ylintä tarkoitusta, s.o. aina korkeampaa ja korkeampaa ihmisyyttä.
Uudestaan ja yhä uudestaan soinnahtaa tämä auringon-uskoinen, vapauttava ja riemuitseva sävel Erkon myöhäisemmästä tuotannosta: Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tullen, Ilmojen lauluja. Hän seisoo nyt keskellä nykyisen ajan kihinää, keskellä isänmaan hätää, keskellä kansan kahtia-menemistä, mutta mikään ei voi enää häntä kerran saavutetulta kalliopohjaltaan häälyttää. Hän on kansallinen ja ihanteellinen kuin konsanaan »vanha» Suomi, hän on vapaamielinen ja kansanvaltainen kuin konsanaan »nuori» Suomi hänen ympärillään, ja hän on lopuksi kansainvälinen ja yhteiskunnallinen kuin konsanaan se sosialistinen Suomi, jonka hän niin kauniina näkee taivaanrannalla kangastavan. Mikään uusi ei enää pelota häntä. Perinjuurisimmatkin reformikysymykset löytävät hänestä aina innostuneen ajajan, usein jo kauan ennen, kuin ne ovat tulleetkaan päiväjärjestykseen. Hän on nyt realisti, realisti sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, mutta ei koskaan materialisti. Aineen tulee hänen mielestään aina ja kaikkialla palvella henkeä, hyödyn kauneutta, yksilön yhteiskuntaa, kansan ihmisyyttä. Siksi hän saattaa runoilijana niin vilpittömästi ja palavasti iloita jokaisesta pyrkimyksestä parantaa kansamme taloudellisia elin-ehtoja: mitkä ihanat hengen kukat tulevatkaan tuosta uudesta, viljavammasta maaperästä puhkeamaan! Siksi hän saattaa niin lämpimällä mielenkiinnolla seurata jokaisen vähänkin lahjakkaamman yksilön nousemista suomalaisessa sivistys-elämässä: kuinka hän kerran onkaan koko suomalaista isänmaata kohottava! Siksi hän voi seisoa eturinnassa silloin, kun hänen suomalaista isänmaataan uhataan: tässä ei ole kysymys vain kansan taistelusta vasten kansaa, vaan erään ihmisyyden osan taistelusta vastaan sortoa ja väkivaltaa! Kukaan suomalainen kirjailija ei ole laajemmin käsittänyt uutta kansallisen herätyksen, valistuksen, edistyksen ja lopuksi laillisuuden Suomea. J.H. Erkossa yhtyvät sen kaikki säteet. Hän on yhtä keskeinen ilmiö ajassa kuin ainoastaan Lönnrot oli ollut omassaan.
Tältä pohjalta tulee hänestä sen edistysmielisen, sen valistusjanoisen maalaisnuorisomme mielirunoilija, joka jo varhain on hänen Hämäläisen laulunsa, hänen Kansalaislaulunsa, ja niin monta säveltäjien siivittämää lyyrillisen mielialan tuotetta suorastaan kansanlauluina omaksunut. Hänestä tulee sen pyhimpien ihanteiden tulkki, sen kauneimpien pyrkimysten olennoitu perikuva, »valon sankari väkevä», nuorisoseurain, kansan-opistojen, kansanjuhlien, lomakurssien ja ylimalkaan kaikkien opin-ahjojen ja isänmaallisten tilaisuuksien tietäjä ijänikuinen. Tältä pohjalta hän saattaa haltioitua esim. raittiusliikkeestä siihen määrään, että hänen jalosti mahtipontinen ja Bakkos-vastainen purkauksensa En viinoja juo, en rypäleverta! on dityrambisessa hurmauksessaan todellakin—dionysolainen. Tältä pohjalta hän voi koskettaa myös kaupunkilaiskultuuria, nimittäin juuri sen työväenliikettä ensimmäisessä, ihanteellisessa asteessaan 1890-luvulla, kirjoittaa Työkansan marssin ja runoelmassa Käsitysten (lausuttu »Pellervon» päiviä avattaessa) vihdoin keskittää kansalliset mielipiteensä tuohon täysin johdonmukaiseen lopputulokseen: