Hänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä linnuntietä laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia kohdaten ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki vievän matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt. Mutta kun kolmisen viikkoa oli kulunut hänen lähdöstään, ratsasti hän eräänä kauniina joulukuun päivänä sisälle Parisin kaupunkiin ja ryhtyi aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään hotellia, jossa Ruotsin lähetystö majaili. Muutaman tunnin kuluttua hän sen löysikin, ajaa tömisti portista sisälle ja laskeusi satulasta. Saatuaan raudikkonsa hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen suoraan pääkäytävästä sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut häntä ymmärtääkseen, vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän tätä kursailematta kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin tultuaan ei hän suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan tahtoi antaa ne itse ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän tyytynyt, ennenkun seisoi itse hänen excellensinsä, vapaaherra Sparren edessä. Nyt otti hän kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti sen vasempaan kainaloonsa, kuten oli nähnyt itse kuninkaankin juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän, otti kirjesalkun poveltaan ja lähettiläälle ojentaen virkkoi:
"Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta." Vapaaherra Sparre tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, alkoi sitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti kersanttia ystävällisesti olkapäälle.
"Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnes
Hänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi", lausui hän.
* * * * *
Pari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut Parisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön nuoremman virkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita kohti. Raskaita karoliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin asteli hän hätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin monimutkaisia käytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään töllistelevistä vahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut mitään typertymisen oireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta ovesta astui saliin, jonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla liihotteleva seura ihan silmiä häikäsi.
Siellä sirkutteli kokonainen liuta keveäpukuisia, enkelikoreita naisia, jotka leyhyvine viuhkoineen olivat kersantista kuin suuria, loistavasiipisiä perhoja. Ja heidän keskellään liikkui sirosti kumartelevia, silkkisääryksisiä ja peruukkipäisiä herroja pitsihihaisine ja monikirjavine mekkoineen. Muutaman vahvasti puuteroidun peruukin sisältä näkyivät hänen ranskalaisen majesteettinsa pöhöttyneet ja väsähtäneet kasvot pitkine burbonilaisnenineen. Hän istui tuttavallisesti hoviherrojensa keskellä, joiden joukossa näkyi Ruotsin lähettiläskin.
Simuna Antinpoika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan varovaisen tanakasti astuen, ettei kompastuisi liukkaalla permannolla, eteni hän jonkun matkaa ovesta ja asettui sitten sotilaallisessa asennossa odottamaan, mitä hänellä täällä tehtäisiin. Niin suuresti kuin häntä huvittivatkin nuo liukastelevat herrat ja paljasrintaiset perhosnaiset, säilyttivät hänen arvekkaat kasvonsa kuitenkin tavallisen tuiman ja sulkeutuneen ilmeensä.
"Quel ours! — millainen karhu!" kuului naisten joukosta. "Tuollaisiako he lienevät kaikki?"
Karoliinikersantti toimitettiin istumaan taburetille pienen pöydän ääreen. Köykäinen istuin rasahti arveluttavasti hänen sijottuessaan siihen. Raskaan miekkansa sovitti hän hajallaan olevien jalkojensa väliin niin että huotra rämähti parkettipermantoon ja nojasi vasemman kätensä sen kahvaan, joka ulottui hänen rintansa tasalle. Oikean kyynärpäänsä asetti hän pöydälle ja alkoi tarkastella vastapäisellä seinällä olevaa, monikoristeista uunia. Edessään olevasta loistavasta seurueesta ei hän näyttänyt olevan millänsäkään. Ja mitäpä hänen, joka oli ollut mukana Narvan, Väinän ja Klissovin voitoissa ja joka liikkui täällä kuninkaansa asioilla, tarvitsi piitata mokomista nukkeihmisistä.
Häntä läheni sipsuttavin askelin lakeija, laskien pöydälle tarjottimen, jossa oli viinipullo ja lasi sekä kaikenlaisia pieniä leivoksia.
"S'il vous plait, monsieur", lausui hän kumartaen.
Kun hän oli sipsuttanut tiehensä, rykäsi Simuna ja katsahti syrjäsilmällä pöydälle. Hän antoi hetkisen silmäinsä kulkea edestakaisin leivosten ja viinipullon väliä, rykäsi uudelleen ja siirsi oikealla kädellä vasempaan kouraansa kasan leivoksia, jotka hän rusenti muruiksi ja tyhjensi sitten suuhunsa.
"Magnifique!" kuului hoviseurasta ihastuneita huutoja.
"Ihan täydellinen karhu!"
"Entä näittekö, kuinka mahtava suu hänellä oli?"
"Mutta katsokaamme, miten hän menettelee viinin kanssa!"
Nieltyään yhden kourallisen leivosrusennoksia alkoi Simuna tähystää viinipulloa. Hän otti sen käteensä, käänteli sitä hetken aikaa ja, nenänsä pullon suulle lähentäen, tunnusteli sen hajua. Viinin tuoksu teki häneen nähtävästi edullisen vaikutuksen, sillä hän kohotti pullon huulilleen eikä hellittänyt ennenkun viimeinenkin pisara oli norahtanut alas.
Hoviseurasta kaikui iloinen nauru ja hilpeitä sukkeluuksia lasketeltiin tuosta kursailemattomasta miekkasankarista. Mutta Simuna laski tyhjän pullon rauhallisesti pöydälle, pyyhki suunsa ja entisen asentonsa ottaen kiinnitti katseensa jälleen uunin kuvioihin. Pullon sisältö alkoi, hänellä nähtävästi kihota kulmiin, sillä hänen ilmeensä muuttui hieman lauhemmaksi.
"Mutta kuinkahan hän käyttänee tuota julmaa asettaan?" virkkoi muuan naisista. "Se mahtaa olla hirveätä!"
"Olisi kauhean intresanttia nähdä hänen miekkailevan", arveli eräs toinen hovin kaunottarista. "Pyytäkääpäs te, monsieur de Rossignac, häntä miekkailemaan kanssanne", kääntyi hän erään lähellään seisovan kavaljeerin puoleen.
"Mutta pyytäkää samalla, ettei hän heti ensi otteella halkaise teidän päätänne, sillä sitä me emme mielellämme näkisi", lisäsi kolmas naisista.
"Jos teistä, kaunottareni, todellakin on huvittavaa nähdä, että minä tällä (hän laski kätensä pienen ja siron hovimiekkansa kultakoristeiselle kahvalle) lävistän tuon kömpelön Pohjolan karhun, niin olen valmis palvelukseenne", vastasi kavaljeeri kumartaen.
"Ei, ei!" huudettiin naisjoukosta, "vaan floretit kummallekin, sillä muutoin te tuon sukkapuikkonne kanssa käytte heti ensi otteessa kykenemättömäksi."
"No niin, kuten käskette", vastasi kavaljeeri, joka oli tunnettu hovin taitavimmaksi miekkailijaksi.
Hetken kuluttua toi lakeija kaksi florettia ja ojensi ne monsieur de Rossignac'ille. Tyytyväisenä siitä, että näin omituisissa oloissa sai kaikkien hovin kaunottarien läsnäollessa näyttää miekkataitoaan, astui tämä floretit kädessä kersanttimme luo. Hän teki tälle ivallisen syvän kumarruksen, mikä sai vapaaherra Sparren hiukan rypistämään kulmiaan, ja lausui:
"Monsieur, nämä kaunottaret haluavat nähdä teidän monissa voitoissa koeteltua miekkataitoanne. Suvaitsetteko tehdä heille sen palveluksen ja hieman miekkailla minun kanssani?"
Uudelleen kumartaen ojensi hän toista florettia Simunalle. Mutta tämä ei luonnollisesti ymmärtänyt sanaakaan hänen ranskankielisestä puheestaan eikä ottanut florettia vastaan, vaan asentoaan muuttamatta katsoi hänen ohitsensa uunin kylkeen.
"Hän ilmeisesti halveksii teidän puikkojanne!" huudettiin naisjoukosta vallattoman naurun kaikuessa.
Monsieur de Rossignac joutui huomattavasti hämilleen ja alkoi katseellaan etsiä Ruotsin lähettilästä ikäänkuin anoen häntä välittäjäkseen. Mutta nauruaan hilliten oli vapaaherra Sparre katselevinaan muualle.
Monsieur de Rossignac tunsi arvonsa olevan pelissä ja päätti pelastua ikävästä asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Hän laski kersantille tarjoamansa floretin pöydälle, peräytyi muutamia askelia ja alkoi tämän edessä tehdä miekkailuliikkeitä, saadakseen hänet siten ymmärtämään tarkotuksensa. Hän innostui tekemään mitä notkeimpia ja vikkelimpiä hyökkäys- ja väistöliikkeitä, kiemurtaen lopulta kuin käärme Simuna Antinpojan edessä. Mutta kerran häneen syrjäsilmällä vilkaistuaan antoi tämä katseensa pysyä entisessä suunnassaan. Yhä hilpeämmät naurunpurkaukset kajahtelivat salissa. Näytös oli saanut kerrassaan koomillisen luonteen. Se muistutti elävästi pennun ja vanhan koiran välistä kohtausta, jossa edellinen hyppien ja räyskien koettaa jälkimäistä saada leikkiin yllytetyksi.
Monsieur de Rossignac tunsi joutuvansa peräti naurunalaiseksi. Hänen korvansa kuumenivat ja hän päätti tuolle karhulle tehdä tuntuvammalla tavalla tarkotuksensa selväksi. Siirtyen askelta lähemmäs teki hän uuden hyökkäysliikkeen ja pukkasi floretin kärellä Simunaa rintaan. Tämä vilkasi häneen jälleen syrjäsilmällä ja hänen suupielensä värähtivät, samallakun hänen kasvonsa saivat entisen tuiman ilmeen. Mutta muutoin pysyi hän entisessä liikkumattomassa asennossaan.
"Varokaa, monsieur de Rossignac, varokaa, karhu lähtee kohta pesästään!" huusi naurava ja soinnukas naisen ääni.
Mutta monsieur de Rossignac teki uuden, tavattoman vikkelän liikkeen ja satutti floretinkärellä kersantti Simuna Antinpoikaa nenän päähän, johon syntyi pieni, mutta huomattava naarmu.
Tämä oli jo liikaa. Seuraavassa tuokiossa osotti tuo juro ja kulmikas soturi sellaista, hänen ulkonaiseen olemukseensa nähden odottamatonta, salamanomaista nopeutta ja raivokasta voimaa, että se kerrassaan tyrmistytti hienon katsojajoukon. Tuohon pari silmänräpäystä kestäneeseen loppukohtaukseen sisältyivät seuraavat seikat: Simuna Antinpoika kavahti seisoalleen niin että taburetti lensi nurin, sylkäsi oikeaan kämmeneensä ja, samallakun hänen suustaan kahahtivat läsnäolijoille käsittämättömät sanat: "s-saatanan liero!" antoi hän hovin miekkataiturille sellaisen korvapuustin, että tämä kieri kuin väkkärä vastakkaiseen salin seinään, josta hän pompahti takaisin ja putosi pitkälleen lattialle, mihin jäi liikkumatonna makaamaan.
Salissa syntyi täydellinen sekamelska. Naisten joukosta kuului hysteerisiä kiljahuksia ja muutamat saivat pyörtymiskohtauksia. Ruotsin lähettiläs kalpeni ja yritti jotakin änkyttäen lähestyä kuningasta, johon muutkin ympärillä olevista herroista säikähtyneinä kiinnittivät katseensa.
Mutta omituinen ilme kasvoillaan ja suu puoli avoinna tuijotti kuningas karoliinikersanttiin. Hän oli heti miehen saliin ilmestyessä katsellut häntä tarkkaavasti ja kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän vertasi tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa, joista kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa vilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin puuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä sulkeutuneisuus. Ja hänen mieleensä kangastuivat yhtäkkiä ne Aithikos Istrialaisen kertomukset eräästä salaperäisestä, taikataitoisesta ja lauluvoimaisesta Pohjan kansasta, josta hän varhaisimmassa nuoruudessaan oli opettajansa kanssa lukenut. "Silloin kun me olemme osamme loppuun näytelleet, joudumme me heidän hallittavikseen", oli hänen opettajansa kerran lausunut. Nuo sanat palautuivat nyt nopeana välähyksenä kuninkaan mieleen ja tuo raivostunut Pohjolan sotilas yksinkertaisessa univormussaan kasvoi hänen säikähtyneissä silmissään yhtäkkiä kammottavaksi symbooliksi siitä salaperäisestä tulevaisuuden kansasta. Ja tuon näkemyksensä johdosta alkoi hän yhtäkkiä nauraa vanhan elostelijan hysteeristä naurua, mikä teki kaamean vaikutuksen hänen ympärilleen ryhmittyneisiin herroihin.
"Toimittakaa se mies mahdollisimman nopeasti pois Parisista!" lausui hän sitten yhtäkkiä nauramasta lakaten, nousi ja enempää puhumatta jätti huoneen.
* * * * *
Seuraavana iltapäivänä ratsasti kersantti Simuna Antinpoika ulos Parisin kaupungista. Antaen hevosensa kulkea käyden palautteli hän mieleensä harvat Parisi-kokemuksensa. Kauimmin antoi hän ajatustensa viipyä illallisessa kohtauksessa. Hänen kasvonsa vetäysivät yhä tuimempiin ryppyihin, muistellessaan niitä nukkien tavalla puettuja, teikkaroivia miehiä ja paljasrintaisia perhosnaisia. Ne synnyttivät hänen mielessään hiukaa muistuttavan ikävän kotimaata, leiriä ja sotatovereita kohtaan.
Muistelonsa lopetti hän sanoihin: "Hyi hitto!" minkä jälkeen hän kohentausi satulassa, sylkäsi vasemmalle sivulleen ja kannusti raudikkonsa juoksuun.
Neljäntoista sadan retki.
Kukaan armeijassa ei tiennyt hänen oikeata nimeään, vaan kaikki kutsuivat häntä Ukoksi. Yhtä vähän tiedettiin hänen ikäänsä, mutta vanha hän joka tapauksessa oli, sillä kerran oli hän tullut maininneeksi olleensa mukana jo Lundin tappelussa. Kaarle kahdennentoista retkillä oli hän seurannut Narvasta aikain. Hän palveli Porin rykmentissä ja hänellä tiedettiin aikoinaan olleen korpraalin arvokin, vaikka hän oli menettänyt sen jonkun virkavirheen takia.
Hän oli pitkä ja luiseva, mutta kokoon painunut ja ryhditön. Siitä huolimatta oli hän kuitenkin sitkeä ja uupumaton marsseilla. Koskaan ei hän ollut valittanut paremmin nälkää kuin kylmyyttä tai väsymystäkään. Eikä hän yleensäkään puhunut juuri mitään. Leirissä oltaessa vietti hän lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai tupakoiden nuotion äärellä, jolloin hänen pienet silmänsä tuuheiden kulmain alta herkeämättä tuijottivat liekkeihin. Hänestä tuoksui aina väkevä paloviinan ja tupakin katku.
Hänen rykmenttinsä kuului nykyään Lewenhauptin armeijaosastoon, jonka suurine kuormastoineen tuli yhtyä kuninkaaseen Mohilevin tienoilla ja sitten yhdessä pääarmeijan kanssa jatkaa matkaa Moskovaa kohti. Sanomattomia vaivoja kestäen oli tuo kymmentuhantinen armeija jo kuukausia laahustanut eteenpäin halki Liettuan erämaiden, missä tiet loputtomien sateiden vuoksi olivat lionneet pohjattomaksi savivelliksi.
Kun armeija viimeinkin läheni Dnieperiä, oli kuningas jo ehtinyt siirtyä Mohilevista kauas Sosch-joen taakse. Äärettömät metsät, rämeiköt ja vihollisjoukot ympäröivät Lewenhauptia joka taholla. Ja niin tuli syyskuun 29 päivä, jolloin hänen nääntynyt armeijansa sai Liesnan lakeuksilla koko päivän kestää kolmikertaisen vihollisvoiman hyökkäyksiä, joita itse tsaari johti. Lewenhaupt piti kuitenkin taistelutantereen hallussaan, lähtien vasta yöllä pimeän suojassa marssimaan eteenpäin.
Se yö muuttui hajaannuksen, sekamelskan ja suurien onnettomuuksien yöksi. Tykistö ja kuormasto täytyi hävittää ja vetojuhdat tehtiin, kulkua jouduttaakseen, ratsuhevosiksi. Pimeässä eksyivät joukko-osastot toisistaan ja kuri lakkasi. Erään aution talon luona tapasi joukko suomalaisia osan hyljättyä kuormastoa. He vierittivät paloviinatynnyrit esiin ja sytytettyään talon palamaan alkoivat juoda ja mässätä. Tulipalon loimu houkutteli paikalle nuuskimassa liikkuvan kasakkajoukon. Kaikessa ystävyydessä tarjoutuivat aronpojat ottamaan osaa kemuihin, mutta siihen eivät suomalaiset suostuneet, vaan musketteihinsa tarttuen järjestyivät taisteluasentoon. Ja niin he tulipalon sysimustaa kenttää valaistessa, paloviinakipot kupeellaan, raivoisasti taistellen kaatuivat viimeiseen mieheen.
Ukko ei ollut tässä joukossa. Kumarana ja äänetönnä kuten aina marssi hän sysimustassa yössä pysähtymättä eteenpäin ja äänistä ympärillään tunsi hän olevansa vielä porilaisten keskellä. Mutta minne kuljettiin ja mitä huominen päivä oli mukanaan tuova, siitä ei kenelläkään ollut tietoa. Läpäisemätön pimeys kätki kaikki verhoonsa, savi litkui satojen askelten alla, aseet kalahtelivat toisiinsa, kuului kirouksia ja hevosten korskuntaa ja silloin tällöin pamahti etäämpänä laukaus.
Vaisu ja sumuinen päivä valkeni tuskallisen hitaasti. Kun tuli siksi valoisa, että saattoi erottaa toistensa kasvot, pysähtyi se joukkokunta, jonka keskellä Ukko laahusti eteenpäin. Heitä oli satakunta porilaista, loan tahrimia, tuhkan harmaita, epätoivoisia miehiä. He olivat kulkeneet kapeaa, tuntematonta metsätietä eikä heillä ollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä missä muu armeija liikkui.
He olivat eksyksissä.
Mutta samanlaisia eksyneitä joukkokuntia, rippeitä eri rykmenteistä harhaili useita noiden rannattomien metsien keskellä. Aamun kuluessa heitä kerääntyi vähitellen yhteen tuhat neljäsataa suomalaista. Siinä oli jalan ja ratsain kulkevia miehiä Porin, Turun ja Uudenmaan rykmenteistä, Karjalan kolmannusrakuunoita ja Viipurin hevosväkeä. Kenelläkään ei ollut tietoa matkan suunnasta. Upseerit, joiden joukossa eräs majuri edusti korkeinta arvoluokkaa, pitivät neuvottelun. Päätettiin marssia eteläistä suuntaa, sillä siellä oli toivo tavata joko kuningas tai Lewenhaupt.
Kun oli haukattu leipää rensseleistä, hetki levähdetty ja aseet tarkastettu, lähdettiin majurin johdolla marssimaan eteenpäin kohti tuntematonta tulevaisuutta. Väsähtämättä, ääneti ja kasvoilla epätoivon uhma tarpoivat he eteenpäin koko lyhyen syksyisen päivän. Mutta kun he yön tullen pysähtyivät leiriytyäkseen, huomasivat he olevansa samalla paikalla, josta aamulla oli marssiin lähdetty.
Pohjaton epätoivo ja kauhu valtasi silloin kaikkien mielet. Päivän kuluessa olivat he useamman kerran nähneet etäämpänä vainuavia kasakka- ja kalmukkijoukkoja ja he tunsivat olevansa perikatoon tuomittuja. Vartioiksi määrätyt eivät totelleet käskyjä ja mistään piittaamatta heittäysivät sotamiehet pitkäkseen kosteaan sammalistoon, siihen mihin kukin oli sattunut pysähtymään, vaipuen kohta kuolon kaltaiseen uneen.
* * * * *
Kun eräs Porin rykmentin mies aamun koitteessa havahtui kylmän puistatukseen ja kohotti päänsä mättäältä, kiintyi hänen ihmettelevä katseensa pitkäksi aikaa Ukkoon. Tämä istui jo valveella ja sotamiehestä näytti, että hän oli käynyt peseytymässä, sillä monikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut ja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko luki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka puukannet olivat monesta kohti halkeilleet ja ties kuinka kauan se oli saanut koskematonna levätä äijän viittakulun povitaskussa tai risaisen rensselin lokeroissa yhdessä leipäkannikkain ja viinapullon kanssa. Ainakaan ei kukaan rykmentissä ollut koskaan nähnyt sitä Ukon kädessä.
Hiljaa hymisten ja sanoja katkoen luki hän: "O sinä kaikkivaltias ja laupias Jumala! Sinun nimees minä alotan tämän matkan! Anna sinun pyhän enkelis saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna hänen matkalla varjella minua niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä niinkuin Hagaria; yöllä matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaissansa Egyptistä Kaanaan maalle."
Tässä kohotti Ukko katseensa kirjasta ja asettaen luisevat kätensä kömpelösti ristiin jatkoi omin sanoin: "Sinun huomaas, Isä Jumala, annan minä itseni, päällikköni ja toverini, jotka olemme eksyneet tähän kuoleman korpeen, missä kavalat ja verenhimoiset viholliset meidän henkeämme väijyvät. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden sijasta takaisin kotimaahamme, amen!"
Ukko vaikeni ja omituinen kiilto silmissään tähtäsi jonnekin kauas, huomaamatta ollenkaan, kuinka sotamiehet yksi toisensa jälkeen kohosivat kylmiltä vuoteiltaan ja heittivät häneen ihmetteleviä silmäyksiä. Kukaan ei puhunut mitään ja katseessa synkkä tuijotus ryhtyivät he kaluamaan leipäkannikoita, joita he häviöön tuomitusta kuormastosta olivat rensseleihinsä ahtaneet.
Kuin apua etsien käänteli majuri päätään joka suunnalle, välttäen kuitenkin huolellisesti toisten upseerien katseita. Kun hänen silmänsä sattuivat Ukkoon, tärähti tämän pää, samalla kuin hän näytti palaavan todellisuuteen. Hän kömpi hitaasti seisaalleen ja ojensi itsensä niin suoraksi, että hän kaikista sotamiehistä näytti pitemmältä kuin koskaan ennen. Hitaasti läheni hän majuria ja lausui:
"Minä olen vanhin mies tässä joukossa ja kantanut sinistä univormua siitä saakka, kun autuaasti kuolleen kuningas-vainajan johdolla Lundin luona tanskalaista kuritettiin. Jos annatte minun johtaa, niin minä vien miehistön takaisin kotimaahan, sillä kuninkaan luo meiltä on tie katkaistu."
"Tehkää se Jumalan nimeen!" sanoi majuri käheällä äänellä.
Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin hänen hartioiltaan olisi vierähtänyt raskas taakka ja hänen silmänsä kostuivat. Mutta tuo taakka näytti uudelleen asettuvan Ukon hartioille, sillä kun hän hetkistä myöhemmin asettui miehistön etupäähän ja kädellään viitaten lähti astumaan eteenpäin, painui hänen laiha vartensa entiseen köyryyn.
Ääneti ja taakseen katsomatta kulki hän tietöntä erämaata ja pysähtyi ainoastaan kerran päivän kuluessa, haukatakseen hiukan leipää ja juodakseen vettä lähimmästä turpeenkolosta. Mutta kun pimeän langettua asetuttiin yön viettoon, huomasi jokainen oltavan toisella seudulla. Silloin syttyi kaikissa uusi toivon kipinä ja luottavaisina lähtivät he seuraavana päivänä marssimaan Ukon jälissä.
He olivat linnuntietä laskien kahdensadan virstan päässä Riiasta, lähimmästä ruotsalaisten vallitsemasta paikasta. Mutta veikö Ukko heitä sinne vai jonnekin muualle, siitä he eivät tienneet, sillä lausuttuaan majurille nuo harvat sanat, oli hän jälleen vaipunut entiseen äänettömyyteensä. Hänen silmänsä olivat saaneet aivan toisenlaisen ilmeen kuin ennen: näytti kuin hänen katseensa olisi lakkaamatta ollut kiintyneenä johonkin hyvin kaukaiseen esineeseen, jota vastoin hän ei koskaan näyttänyt huomaavan mitä hänen lähellään tapahtui.
Heikommat miehistä olivat nääntyä tähän yhtämittaiseen samoamiseen, mutta kukaan ei uskaltanut napista tai vaatia pitempiä levähdysaikoja. Vasta pimeän tultua pysähtyi Ukko, söi muutaman suupalan ja levottoman linnun unen nukuttuaan kavahti ensimäisessä aamunkoitteessa ylös, viittasi kädellään ja lähti eteenpäin. Ja silloin ehättivät nääntyneet, viluiset ja unipohmeloiset miehet hänen jälkeensä.
Melkein joka päivä näkivät he taampana kasakka- ja kalmukkijoukkoja, jotka seurailivat heidän sivuillaan ja kintereillään. Vaikka he alati pitivätkin aseensa taisteluvalmiina, eivät he kertaakaan joutuneet kosketuksiin vihollisen kanssa. Ja kun he noilla tiettömillä taipalillaan kohtasivat silmänkantamattomia soita ja paisuneita virtoja, sattuivat he aina kohtaan, josta he onnellisesti pääsivät yli. Eikä Ukko kertaakaan osottanut neuvottomuutta tai pysähtynyt hellittämättömässä kulussaan, miettiäkseen matkan suuntaa.
Sinä syksynä tuli talvi aikaisin ja se tuli niin kylmä, että Juutinrauma jäätyi ja yksin Parisissakin kuoli ihmisiä viluun. Jo lokakuun alussa peitti lumi ne Liettuan erämaat, joiden läpi Ukko johti miehiään takaisin kotimaahan.
Viikko jälkeen Liesnan tappelun olivat he saapuneet Beresina-joen latvoille.
Tänne, erään soisen aavikon reunaan oli Moskovasta tsaarin vainoja paennut raskolnikki Sergei Mihailovits munkkitovereineen asettunut erakkoelämää viettämään. He olivat rakentaneet itselleen pienen kappelin ja muutamia majoja, viettivät päivänsä rukouksissa ja kirosivat tsaaria ja hänen uudistuksiaan, kutsuen häntä Antikristukseksi.
Heidän luokseen ilmestyi eräänä päivänä kasakkajoukko ja pelästyneet munkit pakenivat kappeliinsa jumalankuvien turviin. Mutta kasakat selittivät tulleensa tänne väijymään Liesnassa eksyneitä suomalaisia, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulisivat kulkemaan siitä ohi. Ja he majottuivat munkkien luo ja alkoivat aikansa kuluksi ryypiskellä ja pelata korttia.
Seuraavana iltana, kun täysikuu helotti lumisen ja aution tienoon yli, nähtiin aavikon halki lähestyvän tuhantisen miesjoukon. Silloin varustausivat kasakat hyökkäykseen, pysytellen hevosineen piilossa kappelin ja majojen varjossa.
Mutta kun suomalaiset olivat ehtineet lähemmäs ja kasakat jo kärsimättöminä odottivat päällikkönsä käskyä, astui Sergei Mihailovits ulos kappelista, missä hän tovereineen oli ollut suorittamassa päivän viimeisiä rukousmenoja. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi kauan suomalaisjoukkoa, noita eteenpäin kumartuneita miehiä, jotka pakkasen huurtamin parroin ääneti huojuivat kuutamoisen lakeuden yli, edellään pitkäraajainen, köyryselkäinen vanhus. Ja juuri kun kasakkapäällikkö aikoi antaa hyökkäysmerkin, päästi isä Sergei omituisen äänen, löi rintaansa ja huudahti:
"Katsokaa, Liesnassa kaatuneiden suomalaisten henget palaavat kotimaahansa!"
Hetken heitä ääneti tuijotettuaan lisäsi hän, kädellään itää kohti huitasten:
"Ja voi sinua, Antikristus, silloin kun he palaavat kostamaan!"
Liesnassa kaatuneet suomalaiset paluumatkalla kotimaahansa! Nuo sanat herättivät taikauskoista kauhua kasakkajoukossa. He eivät olisi enää totelleet päällikkönsä hyökkäyskäskyä, jos tämä olisi sen antanutkin. Mutta vanhan munkin sanat tyrehyttivät käskyn päällikön huulille ja pimennostaan liikahtamatta tuijottivat kasakat, kammo sydämessään, ohitse samoavia suomalaisia, jotka mitään sivuillaan huomaamatta kiitivät eteenpäin kuin unissakävijät. Kaikki tuossa tuhantisessa joukossa olivat ääneti, ainoastaan lumi heidän jalkojensa alla narahteli, miekkojen olkanauhat kitisivät ja joskus kilahti pari muskettia toisiaan vasten.
Vasta pitkän aikaa siitä kun suomalaiset olivat hävinneet näkyvistä, lähtivät kasakat heidän jälkiään seuraamaan, sillä heillä oli tsaarin ankara käsky tuhota heidät. Mutta hyökkäystä he eivät uskaltaneet tehdä, vaan seurailivat heidän takanaan tai sivuillaan. Ja heidän kauttansa levisi halki Liettuan kaamea uutinen siitä, että Liesnan luona kaatuneiden suomalaisten henget ovat paluumatkalla kotimaahansa ja että eräs hurskas erakko on ennustanut heidän kerran vielä palaavan kostoretkelle.
* * * * *
Aikakirjat eivät kerro, mitä teitä ja mistä elatuksensa saaden nuo neljätoista sataa suomalaista onnistuivat pääsemään noilta kolkoilta seuduilta ja vihollisjoukkojen miehittämästä maasta, suorittaen urotyön, jolle ainoastaan Xenofonin ja hänen kymmenentuhantensa retki kykenee vertoja vetämään. Se vain on varmaa, että ennen joulua saapui Riian kaupungin portille vilun, nälän ja ponnistusten näännyttämä joukko suomalaisia, joita johti köyryselkäinen äänetön vanhus.
Mutta kohta kun miehet olivat päässeet muurien suojaan ja ystävällisten ihmisten keskelle, kaatui vanhus maahan ja hänet oli kannettava hospitaaliin. Yhtä äänetönnä makasi hän seuraavaan päivään, jolloin hän, vähää ennen kuolemaansa, ojensi kätensä ylös ja hymyili, aivankuin hän nyt vasta olisi tavottanut sen kaukaisen maalin, johon hän Liesnasta lähdettyä oli koko ajan katseensa kiinnittänyt.
Maine hänen teostaan oli tuossa tuokiossa levinnyt ympäri kaupungin, ja kun ruumispaareja kannettiin hospitaalista hautausmaalle, seurasi niitä neljäntoistasadan suomalaisen lisäksi koko Riian varustusväki sekä suuri joukko kaupunkilaisia. Ja majuri pystytti haudalle yksinkertaisen puuristin, johon oli leikattu sanat:
Tässä lepää suomalainen Ukko,
joka kaukaa vihollismaasta ja tiettömien
taipalien takaa jumalallisen ihmeen
kautta johti neljätoistasataa kansalaistaan
takaisin ystävien luo.
Viimeiseen mieheen.
I.
Valjulla helmikuun taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen ja täysikuu kohosi juuri Ilmajoen metsien takaa taivaanrannalle. Verhottomien ikkunain läpi ojensi se esteettömästi kelmeät säteensä Isonkyrön pappilan vierastupaan, jossa tupakoiden ja hiljaa jutellen istui puoliväliin toistakymmentä soturipukuista miestä. Ne olivat Porin rykmentin upseereita, jotka päällikkönsä, eversti von Essenin, kutsumuksesta olivat tänne kokoontuneet. Oli torstai-ilta, helmikuun 18 päivä v. 1714, ja tiistaista saakka oli viisituhatmiehinen Suomen armeija täydessä taistelujärjestyksessä odottanut vihollista. Napuen kylän aukeilla. Vähää ennen kuin eversti von Essen kutsui rykmenttinsä upseerit koolle pappilaan, oli Napuelle saapunut ylioppilas Gabriel Peldan, joka kymmenkunnan suksimiehen kanssa oli ollut tiedusteluretkellä, ja ilmottanut ruhtinas Galitzinin 15-tuhat-miehisen armeijansa kanssa olevan täydessä marssissa Ilmajoelta Isoonkyröön. Ratkaiseva taistelu oli siis tapahtuva huomenna.
Taistelusuunnitelma oli tehty tiistaina, jolloin ylempi päällystö oli pitänyt sotaneuvottelun tässä samassa vierastuvassa. Kokous oli silloin muodostunut hieman myrskyisäksi. Eversti von Essen oli ehdottanut peräydyttäväksi Vöyrille, missä metsäiset tienoot tarjoaisivat suomalaisten paljon vähälukuisammalle armeijalle edullisemman puolustusaseman kuin aavat Kyrön lakeudet. Ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, oli päinvastoin ehdottanut marssittavaksi vihollista vastaan Ilmajoelle, viittaillen samalla siihen, että Essenin ehdotus oli pelkuruudesta lähtenyt. Voitolle oli lopulta päässyt ylikomentajan, kenraalimajuri Armfeltin mielipide, että taisteluun oli ryhdyttävä Napuenkylän aukealla. Sen mukaan oli sitten taistelujärjestys laadittu ja kaksi päivää olivat nyt Suomen joukkojen tähteet paljaan taivaan alla tulipalopakkasessa odottaneet ratkaisun hetkeä. —
Eversti von Essen istui, synkkä ilme korkealla ja miehekkäällä otsallaan, pesän edessä ja tuijotti hiilokseen. Kun puheen sorina hänen ympärillään vaikeni, niin että pöydällä palavien talikynttiläin ritinä alkoi huomattavasti kuulua, havahtui hän mietteistään, kopisti tuhkan hollantilaisesta piipustaan, nousi seisoalleen ja upseereihinsa kääntyen puhui: "Te tiedätte, toverit, että tiistaillisessa sotaneuvottelussa vihjailtiin pelkureiksi meitä, jotka tahdoimme peräydyttäväksi Vöyrille ja valittavaksi sieltä taistelupaikan. Kun nyt päätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun ryhdytään täällä Kyrössä, niin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme ainakaan pelkureita ole. Me olemme kaikki Suomen lapsia, jota vastoin usea niistä, jotka meitä pelkureiksi viittailivat, ovat Pohjanlahden tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa samoilla silmillä kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin kuin he, jotka sotaneuvotteluissa loistavat urhoudellaan. Mutta se sikseen. Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos se menetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme, koko isänmaamme joutuu avutonna raa'an vihollisen tallattavaksi. Siksi meidän on säilytettävä paikkamme viimeiseen mieheen. Yhdyttekö, toverit, siihen, että ainakaan Porin rykmentti ei jätä taistelutannerta?"
"Me tahdomme taistella viimeiseen mieheen!" huudahti kapteeni Hinnel ja seisoalleen kavahtaen paljasti miekkansa.
Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuunsäteet leikkivät toistakymmenen kunnia-asentoon kohotetun miekan terällä. Everstin ääni värähteli, kun hän puhui edelleen:
"Viimeiseen mieheen, niin juuri! Kun patruunat loppuvat, niin silloin me tartumme miekkoihin ja pistimiin ja taistelemme mies miestä vastaan niin kauan kuin kätemme jaksaa asetta kohottaa."
"Hurraa!" huudahti yhtäkkiä nuori vänrikki Gisselkors, joka ei voinut enää tunteitaan hallita.
Jotkut upseereista yhtyivät huutoon. Se kajahti matalassa salissa kumeasti ja soinnahti enemmän kuoloon marssivien kuin voittoon aikovien huudolta. He kilahuttivat miekkojaan toisiinsa ja pistivät ne sitten tuppeen.
Huoneessa oli koko ajan ollut saapuvilla talon isäntä, kirkkoherra Aejmelaeus. Upseerien noustessa oli hänkin noussut ja seisoi, liikutuksesta silmiään räpytellen, ääneti pöydän nojalla. Essen astui nyt hänen eteensä ja kaivaen taskustaan rahakukkaron, kellon ja muutamia papereita lausui:
"Minä uskon nämä teidän huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän teitä etsimään taistelutantereelta minun ruumiini sekä toimittamaan sen perhehautaani Hollolan kirkkomaassa."
"Mutta, herra eversti…" yritti kirkkoherra, vaan liikutus sai hänet samassa keskeyttämään lauseensa. Eikä Essen antanut hänelle tilaisuutta jatkaa, vaan puristi ääneti hänen kättään, painoi lakin päähänsä ja lähti huoneesta. Ja yhtä äänettöminä seurasivat kaikki upseerit päällikkönsä esimerkkiä.
Kun kirkkoherra hetkistä myöhemmin seisoi akkunan ääressä ja katsoi kuutamoiselle lumilakeudelle, jonka halki Porin rykmentin upseerit ratsastivat Napuenkylää kohti, virkkoi hän hiljaa vaimolleen, joka soturien lähdettyä oli hiipinyt huoneeseen ja asettunut hänen rinnalleen ikkunan ääreen: "Raskaat aavistukset täyttävät mieleni ja huomenillalla me tiedämme paljon enemmän kuin nyt. Mutta kuinka käyneekin, ainakin noilla miehillä on sydän paikallaan, ja kansa, jolla on sellaisia poikia, ei voi olla perikatoon tuomittu Herra heitä tukekoon huomisen päivän vaiheissa."
II.
Kun eversti von Essen upseereineen läheni Napuen kylää, tuikki heitä vastaan pitkä rivi leirinuotioita, joiden ympärillä kuhisi sotilaita. Vähäisellä kukkulalla taistelulinjan edustalla olivat Napuen kylän talot. Sieltä kuului pakkasilman tukahuttamia kirveeniskuja ja hirsisahojen kitinää, kun sotilaat kuunvalossa viimeistelivät kylän eteen rakennettuja hirsivallituksia, joiden rakennusaineiksi oli revitty joukko talojen ulkohuoneita.
"Tunnussana?"
"Jumala kanssamme!" ja upseerit ratsastivat taistelulinjan sisälle sekä käyden ajaen kohosivat kylään, jossa heillä oli kortteerinsa muutamassa pirtissä. Syötyään vaatimattoman illallisensa ei Essen tuntenut vielä halua käydä levolle, vaan pukeutuen turkisviittaansa lähti ulos ja jätti upseeritoverinsa juttelulla kuluttamaan talvista iltapuhdetta.
Hitaasti käyden laskeusi hän alas joen jäälle ja lähti astelemaan sille suunnalle, josta vihollista odotettiin. Kuta pitemmälle hän tuli kylästä, sitä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään. Kuuran kiteistä kimmeltelevän lumivaipan verhoomat pellot ja niityt levisivät tasaisena lakeutena kahden puolen jokea ja niiden rajana olevat metsät kuvastuivat liikkumattomana harjanteena kelmeätä taivasta vasten. Kuin hätähuutoonsa jähmettyneiltä näyttivät matalat niittyladot avoimine ovineen ja pitkin jokea luikertava, hämärän verhoon häipyvä ajotie lisäsi omalta osaltaan autiuden tuntua.
Tuo talvinen tie ja täytenä pyörylänä kumottava valju helmikuu palautti Essenin mieleen elävinä kuvasarjoina hänen varhaisimman poikuutensa ajat isänsä puustellissa Hollolassa. Juuri tällaisena helmikuun iltana, kuun noin täytenä loistaessa ja lumilakeuden kimmeltäessä oli hän kerran isän ja äidin kanssa palannut syntymäpäiviltä jonkun punanenäisen sotakarhun luota. Hän makasi isän ja äidin välissä rekipeite nenään saakka vedettynä ja hymyili itsekseen, kun äiti huomautti hiljaa isälle, että Reinhold nukkuu jo. Hän tarkasteli kuuta, joka uskollisesti seurasi reen kohdalla ja jossa vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, aivankuin nytkin. Ja lopuksi nukahti hän tiukujen helinään, pää nojautuneena äidin povelle. Tuon tiukujen helinän kuuli hän nytkin niin elävästi ja tunsi, kuinka äidin povi tyynesti huokui.
Ihmeellistä, kuinka elävästi mennyt elämä tänä iltana kuvastuikin hänen mieleensä. Nopeasti toisiaan seuraavissa kuvasarjoissa eli hän sen uudelleen läpi, tuntien sydämessään apeaa kaihomieltä. Mennyt elämä tuntui niin lyhyeltä ja mitättömältä. Kuin unennäkö oli se vilahtanut ohi. Ja huomennako sitten oli kaikki ohi? Niin, hän tunsi sen varmasti itsessään ja kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan muistellessaan valtasi hänet entistä apeampi surkumieli.
"Tunnussana?"
"Jumala kanssamme!"
Hän oli huomaamattaan kävellyt aina etuvartiain luo saakka ja havahtui tunnussanavaatimukseen. Hänen edessään seisoi päällisettömään turkkikuluun kääriytynyt sotilas, joka paksujen villalapasten verhoamilla käsillään piteli muskettia. Yltäpäätä huurtuneena näytti hän pikemmin takajaloilleen nousseelta jääkarhulta kuin sotilaalta. Syrjempänä rantaäyrään suojassa paloi nuotio ja sen äärellä näkyi lämmittelemässä toisia vahtisotilaita.
"Mitä kuuluu?" virkkoi Essen jotakin sanoakseen.
"Kaikki hyvin, herra eversti!" vastasi vahtisotilas opittuun tapaansa.
"Ja huomenna sitten viimeinkin saadaan taistella."
"Niin, herra eversti, ja hyvää se tässä pakkasessa tekeekin."
"Oman lämpimäsi vuoksiko sinä vain toivotkin taistelua?" kysyi Essen kulmiaan rypistäen.
"Omani, vanhempieni, vaimoni ja lasteni vuoksi", luetteli sotamies rauhallisesti.
"Niin, ja koko onnettoman isänmaan vuoksi", jatkoi eversti, "aivan niin, ja nyt Jumalan haltuun."
Hän kääntyi ja lähti astelemaan takaisin kylään. "Huomenna tällä aikaa tiedän minä jo paljon enemmän", ajatteli hän kävellessään. "Punaisia ruusuja kylvää huominen päivä näille kinoksille ja tuhansia kylmenneitä ruumiita valaisee huomisillan kuu tällä lakeudella."
Kylään palattuaan teki hän vielä kierroksen oman rykmenttinsä leirinuotioille, joiden ääressä toiset sotilaista yrittelivät nukkua, toisten koettaessa telmimällä ja tanssimalla pysytellä lämpiminä. Eversti puhutteli tuolla ja täällä miehiään ja kaikkia heitä elähytti tieto, että huomenna vihdoinkin saadaan käydä rehelliseen taisteluun vihollisen kanssa.
Kortteeriin palattuaan tapasi eversti pirtin pimeänä. Toiset upseerit olivat asettuneet jo levolle ja vaippoihinsa kääriytyneinä loikoivat lattialle levitetyillä olilla. Essen hapuili pimeässä ja löydettyään tyhjän tilan asettui siihen pitkäkseen, levittäen viittansa peitteeksi.
Mutta uni ei ottanut tullakseen, sillä monenkarvaiset ajatukset liikkuivat raskaina hänen mielessään. Ne kohdistuivat kaikki huomiseen taisteluun. Hänestä tuntui kuin juuri huomispäivänä ratkaistaisiin ikiajoiksi isänmaan ja sen asujanten kohtalo. Ja kun hän tähän vertasi sitä tunnettaan, että he huomenna varmasti joutuvat tappiolle, tuli hänen suunnattoman vaikea olla. Kuin hukkuva oljenkortta tavotellen hapuili hän pimeässä kädellään ja satutti sen lähinnä makaavan upseerin kasvoihin.
"Nukutko jo, toveri?" kuiskasi hän toivossa saada puhekumppanin.
"En, uni ei tahdo tulla", kuiskasi toinen ja Essen tunsi hänet äänestä kapteeni Hinneliksi.
"Miltä sinusta tuntuu?" jatkoi Essen hetken kuluttua. "Onko sinulla mitään aavistuksia huomispäivään nähden?"
"Pimeältä tuntuu", vastasi Hinnel alakuloisesti, "enkä minä mitenkään jaksa kuvitella huomista päivää voiton päiväksi."
"Vaikka joka ainutta miestä armeijassamme elähyttää taistelun halu", lausui Essen ikäänkuin tahtoen toveriltaan tinkiä pienenkään myönnytyksen voiton mahdollisuuteen.
"Sen minä kyllä tiedän… mutta siitä huolimatta", puhui Hinnel katkonaisesti… "kun ajattelen esimerkiksi, miten nurinkurisesti meillä kaikki asiat ovat kulkeneet, niin… Ylipäällikkönä ensin pitkät ajat sellainen mies kuin Lübecker… ja sitten vitkastelua, laiminlyöntejä ja pitkäpiimäisyyttä joka asiassa… ja eripuraisuutta. Siitä minä kyllä olen varma, että meistä jokainen taistelee huomenna kuin leijona pentujensa puolesta, mutta… maa on kaivettu meidän jalkojemme alta, sitä on jo vuosikaudet kaivettu… ja siksi meillä ei ole muuta edessä kuin pudota kuoppaan."
Hänen jokainen sanansa oli kuin piikki Essenin sydämeen, sitäkin enemmän, kun hän itse oli harkinnut asioita juuri samaan suuntaan.
Kun Hinnelin viime sanojen jälkeen oli pitkän aikaa kestänyt tuskallista äänettömyyttä, kuiskasi Essen vapisevin huulin:
"Onko tämä kansa sitten kokonaan häviöön tuomittu?"
Pimeästä huolimatta oli hän näkevinään, kuinka Hinnel avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen jälleen äkkiä, käänsi hiljaa ähkäisten kylkeään ja veti viitan korviinsa kuin kätkeytyäkseen omilta pimeiltä aavistuksiltaan. Essen ei enempää häirinnyt häntä kysymyksillään, vaan tuijotti valppain silmin nokisella seinällä näkyvään kuun kuvajaiseen sekä kuunteli ulkoa kaikuvaa koiran luksutusta ja vahtisotilasten yksitoikkoisia merkkihuutoja. Mutta hänen sisäisen katseensa edessä oli vaativana kuin tulikirjaimilla piirrettynä tuo samainen kysymys, jonka hän äsken oli upseeritoverilleen kuiskannut. Löytämättä sille tyydyttävää vastausta risti hän lopuksi kätensä rinnan yli ja alkoi sana sanalta muistella äidin opettamaa ehtoorukousta.
III.
Yhdeksästoista päivä valkeni harmaana ja raskasilmaisena, mikä ennusti lumipyryä. Kun eversti von Essen astui kortteeritupansa portaalle, talutti ratsurenki juuri tallista hänen hevostaan, vanhaa uskollista Sukkajalkaa, joka oli kasvanut hänen kotonaan ja ollut mukana sodan alusta saakka, niin että hän täydellä syyllä saattoi verrata sitä kuninkaan kuuluisaan Brandklippariin. Isäntänsä nähdessään nosti se päänsä ja hörhötti tervehdykseksi. Vanhasta tottumuksesta sukelsi silloin Essenin käsi viitantaskuun, josta hän veti esiin leivänkannikan ja alkoi syöttää sitä Sukkajalalle, samalla kun hän silitteli ja oikoi tämän otsaharjaa.
"Tänään me sitten eroamme toisistamme", puheli hän sitä tehdessään hevoselleen, "tai ehkemme eroakaan, vaan kuljemme yhdessä varjojen maahankin."
Kuolaimiaan kalistellen vilkui hevonen häneen viisailla silmillään. Taputettuaan sitä kaulalle ja tapansa mukaan silmättyään, olivatko kaikki vyöt ja soljet kunnossa, pisti Essen jalkansa jalustimeen ja nousi satulaan. Ajettuaan portista ulos kuuli hän pitkin taistelulinjaa rummunpärrytystä, joka kutsui sotilaita jumalanpalvelukseen. Lumi narskui tuhanten askelten alla ja niityllä joen takana liikkui sikinsokin satuloituja hevosia, joita oikean siiven rakuunat, suitsista taluttaen, käyttelyttivät vahvassa lumessa, ja Sukkajalan hirnuntaan vastasi sieltä kymmenkunta samanlaista. Joelta, taistelulinjan takaa kuului suksien suihketta ja reen ratinaa, kun talonpoikaisjoukkoja pyssyineen, karhukeihäineen ja kirveineen saapui armeijalle apuaan tarjoamaan.
Suomalaisten taisteluasema ulottui poikki joen lähes virstan pituisena linjana. Sen edessä oli Napuenkylä hirsivallituksineen, jonka suojelukseksi oli asetettu kaksi kenttätykkiä ja viisisataa sotamiestä. Taistelulinjan keskustan muodosti jalkaväki, jota vastoin ratsuväki oli jaettu kahtia kummallekin siivelle. Jalkaväen taakse ja osaksi sen keskelle oli sijotettu talonpoikaisjoukkoja. Koko sotajoukko nousi viiteentuhanteen mieheen, lähestyvän vihollisen muodostaessa kolminkertaisen ylivoiman.
Nelisatamiehinen Porin rykmentti oli saanut sijansa joen jäällä, ihan taistelulinjan keskustassa. Kun Essen kylästä viertävää rinnettä laskeusi jäälle, huomasi hän etempänä molempain ylimpien päällikköjen, Armfeltin ja de la Barren kylmästi tervehtien sivuuttavan toisensa. "Tuo ei ennusta hyvää", ajatteli hän synkistyvin mielin. "Mutta sehän on tiedetty jo kauan, että Barre kadehtii Armfeltin päällikkyyttä ja selvimmin hänen mielensä nähtiin viime sotaneuvottelussa. Suokoon Jumala, ettei hän tämän päivän vaiheissa rupeaisi eripuraisuuden köyttä vetämään."
Porilaiset tervehtivät päällikköään reippaasti, mikä sai Essenin mielialan hieman valoisammaksi. Joukot järjestyivät parasta aikaa jumalanpalvelusta varten kolmeen suureen neliöön, joiden keskelle ylemmät upseerit ja sotapapit asettuivat. Essen istui satulassa avoimin päin ja paljastetun miekan kärki maata kohti ojennettuna, tarkastellen lyhyen saarnan kestäessä mies mieheltä uskollisia sotilaitaan, joista useiden kasvoilla näkyi arpia entisistä taisteluista. Ja kun he saarnan jälkeen, tukka pakkasviimassa liehuen, yhtenä miehenä yhtyivät virteen: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'", tunsi hän sydäntä avartavaa, hellää myötätuntoa noita repaleihin puettuja, kulmikkaita miehiä kohtaan, joiden kodit ja omaiset olivat jääneet kauas lumisten kenttien taakse, vihollisen valtaamalle alueelle, ja joiden verestä nämä lumilakeudet tänään tulisivat punertamaan. Ennen ei hän ollut koskaan siinä määrin tuntenut, kuinka hänen sydämensä sykki niin samaan tahtiin heidän kanssaan. Että hän ennen iltaa tulisi verisellä hangella lepäämään heidän keskellään, tuntui hänestä tällä hetkellä niin luonnolliselta.
"Meidän vihollisem' on hirmuinen,
Neuvoiss' moniss', pahoiss' juoniss'
Ei löydy hänen vertaans'",
kaikuivat edelleen virren sävelet ja kostunein silmin sekä mielessään omituinen rauha yhtyi Essen veisuuseen.
IV.
Oikealta siiveltä tullen ratsasti kenraalimajuri Armfelt adjutanttinsa seurassa alas joelle ja porilaisten eteen pysähtyen alkoi puhua:
"Porin rykmentin miehet! Minä käsitän, millä tunteilla te olette jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja uskon, että te tänään, kun me vihdoinkin saamme käydä taisteluun tuon vanhastaan kammotun vihollisemme kanssa, ilman minun kehotuspuheitani osotatte monesti koeteltua suomalaista sotakuntoanne ja lisäätte esi-isien mainetta omilla urotöillänne."
Tässä pysähtyi Armfelt äkkiä, tuntien kuinka huonosti nuo koreat paraatisanat soveltuivat lausuttaviksi juuri tässä tilaisuudessa. Repaleisiin univormuihin kääriytyneinä seisoi hänen edessään joukko karheita miehiä, jotka sama järkkymätön velvollisuudentunto oli koonnut tänne lumen ja pakkasen keskelle iskemään iskunsa kodin ja isänmaan puolesta ja iskemään sen ilman voiton tai tappion laskelmia. Tyyni uskollisuus loisti jokaisen katseesta eikä yhdessäkään saattanut huomata pelkoa paremmin kuin epätoivon uhmaakaan, vaan kaikkien kasvoille oli kuin kirjotettuna järkähtämätön päätös taistella tänään viimeiseen mieheen.
Silmäillessään heitä mies mieheltä valtasi Armfeltin sama hellä yhteenkuuluvaisuuden tunne kuin Essenin äsken virttä veisattaessa. Äänessään lämmin sävy jatkoi hän kuin yhteisiä ajatuksia tulkiten: "Nääntyvä isänmaamme katsoo apua anovin silmin meihin eikä meistä kenelläkään voi tällä hetkellä olla muuta kuin yksi tunne: voittaa tai kuolla!"
"Eteenpäin! Hurraa!" puhkesi porilaisten riveistä aivankuin kenraali noilla vaatimattomilla sanoillaan olisi avannut jonkun näkymättömän sulun.
"Minun on turhaa jatkaa", puhui Armfelt edelleen. "Tuntiessani teidän urhoollisuutenne ja lujuutenne, minä en tällä hetkellä tunne rahtuakaan epäilystä, vaikka meidän onkin tänään otettava vastaan monikertainen vihollinen. Jumala kanssamme!"
Uusi voimakas hurraa-huuto vyöryi rivejä pitkin, Armfeltin ratsastaessa eteenpäin toisten joukko-osastojen luo.
Kun viimeiset hurraa-huudot vasemmalla siivellä olivat juuri lakanneet kaikumasta, kohosi kylästä, hirsivarustusten luota, ilmaan raketti. Se oli merkki siitä, että vihollinen lähestyi. Rummut alkoivat jälleen päristä pitkin linjaa, kutsuen joukkoja järjestykseen. Ratsumiehet kohentausivat satulassaan, jalkasotilaat tarkastivat viimeisen kerran muskettiensa sankkipannuja ja upseerit harppoivat lumessa kahlaten pitkin rivejä.
Vihdoinkin, vihdoinkin saatiin käydä taisteluun ja tehdä loppu alituisesta peräytymisestä ja uuvuttavasta odotuksesta! Vilun, nälän ja loppumattomien marssien uuvuttaman sotajoukon valtasi yhtäkkiä levoton taistelukuume ja kaikki katseet tähystelivät kaakkoa kohti, josta vihollisen piti tulla näkyviin.
Ja pian ilmestyikin joen mutkaan, noin puolen virstan päähän kylästä, tiheä kolonna vihollisen jalkaväkeä, joka marssi pitkin virranuomaa eteenpäin. Melkein samalla hetkellä tuli Valtarilan talon luona näkyviin sankat joukot venäläisiä rakuunoita ja kasakoita, jotka paksun lumen takia lähenivät hitaasti ja yhtä rintaa jalkaväen kanssa.
Kun vihollisen kolonnat olivat ehtineet Mustanojan kohdalle, jymähti toinen Napuenkylän hirsivallituksella olevista kenttätykeistä ja kuin kaikuna seurasi tuokion kuluttua toisen tykin ääni. Etumaisen viholliskolonnan keskustassa syntyi häiriötä ja kaikki pysähtyivät. Sitten alkoivat he joukko joukon perästä marssia ylös pohjoiselle joen äyräälle, minne myöskin kasakat heitä seurasivat, muun ratsuväen levittäytyessä rintamaksi poikki joen.
Kun vihollinen oli ehtinyt saada muutamia kanuunia ampumakuntoon, jatkui muutaman hetken yksitoikkoista tykinjymähtelyä, jolla aikaa suomalainen jalka- ja ratsuväki seisoi odotuksen jännittämänä alallaan.
Pitkin linjaa ajaa lennätti Armfeltin adjutantti. Hän toi ilmotuksen, että venäläinen jalkaväki ja kasakat koettavat kiertää vasenta sivustaa, jonka takia koko taistelurintaman tuli suorittaa puolikäännös vasemmalle sekä asettua uuteen linjaan pitkin joen etelärantaa. Ainoastaan oikean sivustan ratsuväki sai seisoa entisessä asemassaan vihollisen ratsuväkeä vastassa. Vasemmalta siiveltä komennettiin neljä eskadroonaa Viipurin rakuunoita oikean siiven vahvistukseksi ja näiden tilalle vasemmalle siivelle sai Porin rykmentti käskyn marssia. Puolessa tunnissa oli rintaman muutos suoritettu.
Essen istui satulassa rykmenttinsä edessä ja ääneti tarkasteli vastakkaisella puolen jokea levenevää niittyä, jossa venäläinen jalkaväki parastaikaa valmistausi hyökkäykseen. Heidän kymmenkunta pientä kenttätykkiään olivat jo täydessä toimessa, mutta niiden lennättämät kuulat putoilivat vahinkoa tuottamatta joelle. Sen johdosta kuuli Essen takanaan lasketeltavan sukkeluuksia "harakoille heitetyistä mustikoista".
Juuri kun venäläinen jalkaväki alkoi marssia joen äyrästä kohti, purkautui raskashuurteinen ilma lumipyryksi, jonka koillinen ajoi melkein kohtisuoraan suomalaisten silmille.
"Tuo ei ennusta hyvää", kuuli Essen takanaan jonkun matalalla äänellä lausuvan. "Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisen silmiä, mutta Pultavasta lähtien näkyy tuuli muuttuneen."
Eversti käännähti satulassaan ja huomasi puhujan aliupseeri Antti Matinpojaksi, joka oli ollut mukana Narvasta aikain, joutunut sitten Pultavassa vangiksi, mutta karannut, ja kotimaahan palattuaan liittynyt Porin rykmenttiin. "Eihän meidän miehuutemme toki liene tuulensuunnista riippuva", virkkoi eversti, johon aliupseerin sanat kaikesta huolimatta olivat tehneet ikävän vaikutuksen.
"Niin, herra eversti, kyllä porilaiset iskevät — yhtä lujasti, kävi tuuli edestä tai takaapäin", vastasi Antti Matinpoika sovittavasti.
Lumentulo ei ollut vielä erikoisen vahvaa, joten joen takaa saattoi selvästi erottaa venäläisten lähenevät rivit. Rits! rits! rits! alkoi siellä samalla räiskyä, aivankuin valtavaa päretukkua olisi hitaasti taitettu kahtia. Ilmassa kuului jokaiselle tuttua surinaa ja vihellystä. Äkkiä kavahti Sukkajalka takajaloilleen ja putosi sitten hervottomasti polvilleen. Essen irtausi nopeasti satulasta ja astui hevosensa pääpuoleen. Silloin kaatui Sukkajalka kylelleen ja ojentautui suoraksi. Se oli saanut musketinkuulan rintaansa.
"Sinä siis ensiksi", virkkoi Essen ja taputti kaulalle uskollista ratsuaan, joka sammuvilla silmillään katsoi häneen kuin anteeksipyytäen ja koetti turhaan kohottaa päätään.
Kun Essen ojentui suoraksi, seisoi ratsuaan suitsista pidellen hänen rinnallaan de la Barren adjutantti, joka virkkoi:
"Minä tuon herra everstille päällikköni käskyn, että vasemman siiven on turhan verenvuodatuksen välttämiseksi peräydyttävä ja pyrittävä Vöyrin tielle."
"Onko kenraalimajuri de la Barrelia ylipäällikkyys?" kivahti Essen tuimasti.
"Ei, mutta herra eversti tiennee, että vasen siipi kokonaisuudessaan on hänen komennossaan."
"Hyvä, mutta tällaisissa asioissa minä tottelen ainoastaan kenraalimajuri Armfeltin käskyjä!" vastasi Essen ja kääntäen selkänsä adjutantille komensi hän: "Pojat, valmiit ampumaan!"
V.
Vihollisen etummaiset rivit olivat jo ehtineet alas joelle, kun suomalaisten vasemmalta siiveltä alkoi muskettituli räiskyä heitä vastaan. Tuota pikaa kääriytyi porilaisten joukko ruudinsavuun ja taistelun melskeeseen. Essen tempasi itsekin eräältä jalkojensa juureen kaatuneelta sotilaalta musketin ja alkoi ampua vihollista, joka suomalaisten tulesta huolimatta tunkeusi yhä lähemmäs.
"De la Barre on ratsuväen kanssa jättänyt taistelutantereen", kuuli
Essen selkänsä takana kapteeni Hinnelin huohottavalla äänellä lausuvan.
"Se roisto, ranskalais-kerskuri!" vastasi siihen jonkun toisen raivosta käheä ääni.
"Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita ei ole totellut hänen käskyään", jatkoi Hinnel. "He hyökkäävät juuri joelle."
Vasemmalta kuuluikin ruudinsavun ja lumituiskeen seasta suomalaisten ratsumiesten sitten kolmikymmenvuotisen sodan tavallinen hyökkäyshuuto: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle" sekä tuttua maankamaran tärinää, joka syntyy aina ratsuväen täyttä karkua hyökätessä.
Tällä välin oli myöskin oikean siiven ratsuväki, jonka oli määrä suojella jalkaväkeä venäläisen hevosväen hyökkäyksiltä, lähtenyt joko de la Barren käskystä tai muutoin tämän esimerkkiä seuraten ainuttakaan laukausta ampumatta peräytymisretkelle. Siitä tiedon saatuaan ja voimatta sitä enää estää, komensi raivostunut Armfelt sytyttämään tuleen Napuenkylän talot ja hirsivarustukset, suojatakseen siten jalkaväen oikeata kylkeä. Samalla lähetti hän käskyn kaikkien joukkokuntien päälliköille, että pitkin rintamaa oli käytävä pajunettihyökkäykseen joen yli pyrkivää vihollista vastaan.
"Hoi! pojat, pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!" huusi Essen Armfeltin käskyn saatuaan, paljasti miekkansa ja syöksyi itse ensimäisenä joen äyrästä alas. "Eteenpäin myrskyä ja verivihollista vastaan!"
Rajusti hurraten syöksyivät porilaiset vihollisen tulesta huolimatta eteenpäin. Ne pari eskadroonaa Turun rakuunoita, jotka muuatta hetkeä aikaisemmin olivat hyökänneet joelle, olivat tällä välin urhoollisen taistelun jälkeen tulleet kokonaan hajotetuiksi ja vihollinen oli yhä enemmän lähentynyt suomalaisten vallitsemaa rantaa. Niin itsepäisesti kuin venäläiset usein saattoivatkin edetä kuulatuiskussa, niin suomalaisten pajunettihyökkäystä he eivät koskaan kestäneet, sillä siinä oli aina jotakin silmittömästi läpitunkevaa ja raivokkaasti musertavaa, ikäänkuin tuo sukupolvi sukupolvelta periytynyt ja veriin syöpynyt viha tämän maan ainaista viljelyksen tallaajaa vastaan olisi noissa hyökkäyksissä saavuttanut huippukohtansa. Ja vallankin tällä kertaa oli suomalaisten rynnäkössä niin hillittömän murtavaa, että vihollisen rivit heti ensi rysyssä joutuivat epäjärjestykseen ja alkoivat peräytyä, ja ruhtinas Galitzin kertoi myöhemmin, ettei hän ollut kokenut niin raivokasta tappelua sitte Pultavan päivien.
Koko kymmentuhatmiehinen venäläisten jalkaväki joutui tuossa tuokiossa epäjärjestykseen ja alkoi villin sekasorron vallassa paeta takaisin joen pohjoispuolisille vainioille ja niityille. Jyrisevin voittohuudoin ajoivat heitä suomalaiset takaa ja valtasivat kymmenen vihollisen kanuunaa, jotka tämä paetessaan oli kuitenkin ehtinyt häthätää naulata.
Mutta kesken tätä suomalaisten voitokasta takaa-ajoa saapui Armfeltille sanoma, että vihollisen ratsuväki oli kiertänyt palavan Napuenkylän ja varustausi parasta aikaa hyökkäämään suomalaisten selkään. Ja samalla ilmotettiin toisaalta, että kasakat olivat pohjoispuolisen metsän kautta tehneet suuren kierroksen ja lähenivät nyt suomalaisten vasenta kylkeä. Essen porilaisineen ja Peldan-veljesten johtamat talonpojat, jotka puutteellisista varustuksistaan huolimatta olivat uljaasti ottaneet osaa taisteluun, saivat käskyn kiiruusti kääntyä näitä viimemainittuja vastaan. Itse Armfelt vei muun jalkaväen takaapäin uhkaavaa vihollista vastaan.
Raivokas hyökkäys kasakoita vastaan päättyi siihen, että nämä villisti kirkuen ja ohjakset löysinä pakenivat kirkonkylää kohti oleville kummuille, jossa he alkoivat ryöstää sinne jätettyjä talonpoikain rekiä sekä keihästellä yksinäisiä pakoretkelle harhautuneita suomalaisia.
Kun Essen komensi joukkonsa pysähtymään, saattaakseen sen uudelleen täyteen järjestykseen, tunsi hän äkkiä jaloissaan omituista herpoutumista. Vasta nyt huomasi hän, että molemmat saapasvarret olivat repelöityneet ja verissä. Hän oli siis juuri päättyneessä temmellyksessä saanut karpiininkuulan kumpaankin jalkaansa. Hän istuutui kaatuneen kasakkahevosen kyljelle, veti saappaat jalastaan ja reväisten kaulahuivinsa kaistaleiksi antoi lähimmän miehen sitoa haavat.
Tuskin oli sitominen suoritettu ja saappaat suurella vaivalla saatu takaisin jalkaan, kun lumituiskun seasta alkoi paukkua kiivas muskettituli ja kuulat vinkua heidän ympärillään. Vihollisen jalkaväki oli nimittäin tällä välin saanut hyvän tilaisuuden järjestyä sekä läheni uudelleen suomalaisia.
Armfelt oli juuri lyönyt ratsuväen hyökkäyksen takaisin, saaden siis samalla palata joen yli jalkaväkeä vastaan. Kuin yltyvä tulvavesi saarsi ylivoimainen vihollinen suomalaisten harventuneet joukot. Venäläisten kuulat, lumituisku ja kitkerä savu palavista Napuen ja Laurolan taloista löivät vasten suomalaisia, jotka paikaltaan väistymättä epätoivon vimmalla taistelivat lähes joka puolelta päälletunkevaa vihollista vastaan.
Essen komensi ampumaan, mutta ainoastaan harvat piilukot antoivat tulta ja hänen lähellään seisovat upseerit ilmottivat, että miehiltä puuttuu patruunia.
"No siispä pajunetit tanaan ja eteenpäin mars!" huusi hän ja yritti kohoamaan seisoalleen. Mutta kun haavottuneet jalat eivät totelleet hänen tahtoaan, komensi hän kaksi miestä taluttamaan itseään kainaloista ja niin mentiin eteenpäin verisessä lumessa, yli kaatuneiden ja haavottuneiden, kuulien joka puolella soittaessa kaameata säveltään.
"Eteenpäin, Jumala kanssamme!" hoputti Essen käheällä äänellä, ja kun toinen hänen taluttajistaan viholliskuulan satuttamana kaatui nurinniskoin, käski hän toisen tarttua pajunettiinsa ja hyökätä eteenpäin, koettaen yksinään miekkaansa nojaten pysytellä pystyssä. Mutta jalkoja särki armottomasti, niin että hänen oli pakko laskeutua lumeen polvilleen. Miekan pisti hän eteensä kinokseen ja ryhtyi ampumaan pistooleillaan.
VI.
Yhä lähemmäs tunki vihollinen ja Essenin ympärillä kävi vimmattu taistelu. Iskettiin miekoilla, musketinperillä ja nyrkeillä. Haavojensa painosta maahan sortuneet koettivat vielä kangistuvin kourin tarttua vihollisensa jalkoihin ja vetää häntä alas. Essen sai kuulan vasempaan käsivarteensa sekä pistimenhaavan kaulaansa ja olkaansa, mutta oikealla kädellään kykeni hän vielä polvillaan ollen heiluttamaan miekkaa.
"Porilaiset! porilaiset!" hoki hän voipuvalla äänellä ja yhä harventuvat porilaiset taistelivat hänen ympärillään yliluonnollisella vimmalla, niin että vihollisen täytyi särkynein rivein väistyä heidän edestään. Mutta hetken kuluttua ilmestyi heitä lumiryöpyn mukana entistä sankempi joukko.
"Kuin suuri heinäsirkkain paljous itäiseltä maalta lankeavat he meidän ylitsemme", lausui Essen itsekseen, muistamatta ollenkaan, missä ja milloin tuo lause oli hänen mieleensä jäänyt.
Tuossa tuokiossa oli uusi, äskeistä vimmatumpi käsirysy käynnissä hänen ympärillään. Mutta vielä tälläkin kertaa löivät porilaiset vihollisen takaisin.
Essen oli jo yltäpäätä veressä eikä hän tiennyt enää haavojensa lukumäärää. Työläästi pysyi hän enää polvillaankaan ja hänen päätään pyörrytti, niin että hän hetkittäin ei tajunnut ollenkaan, missä hän oli. Sellaisessa unheen tilassa kohosi hänen sisäisen näkönsä eteen sama kysymys, johon hän yöllä vastausta saamatta oli tuijottanut: Onko tämä kansa kokonaan tuomittu häviöön?
Havahtuessaan kuuli hän vierellään puuskuttavaa hengitystä ja verestävät silmänsä sille suunnalle kääntäessään tunsi hän aliupseeri Antti Matinpojan. Hän viittilöi tätä lähemmäs ja Antti Matinpoika kumartui silloin aivan hänen eteensä, kuullakseen paremmin, mitä everstillä oli sanottavana. Mutta jälleen unheeseen vaipuen tuijotti Essen häntä pitkän tuokion silmiin ja virkkoi sitten voipuneella äänellä:
"Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?"
Hämmästyneenä ja neuvotonna tuijotti aliupseeri vastaan, osaamatta lausua sanaakaan tuohon odottamattomaan kysymykseen. Vaistomaisesti haparoi hän sen sijaan lunta kouraansa ja siveli sillä päällikkönsä otsaa. Eversti havahtui nyt täyteen tietoisuuteen ja kysyi:
"Missä rykmentin upseerit ovat?"
"Kaikki kaatuneet, herra eversti!" vastasi Antti Matinpoika, "eikä sotamiehiäkään koko rykmentistä ole jälellä muuta kuin nämä tässä ympärillämme, kolmisenkymmentä miestä. Muut ovat tuolla ja tuolla ja…", sanoi hän ruumisröykkiöihin viitaten.
"Monta hetkeä en enää kestä", lausui Essen, "komenna sinä sitten rykmenttiä ja muista…"
Mitä hän aikoi lisäksi sanoa, sitä ei Antti Matinpoika saanut koskaan tietää, sillä everstin pää valahti rinnalle, miekka herposi hänen kädestään ja hän kaatui suulleen lumeen. Hänen ruumiissaan olevien kolmenkymmenenyhden haavan lisäksi oli hän uudelleen lähenevän vihollisen kuulista saanut yhden suoraan sydämeensä.
Antti Matinpoika käänsi hänet selälleen ja koetti auttaa istualleen, mutta huomasi hänet jo kuolleeksi. Samassa saarsi heidät vihollinen joka taholta.
Antti Matinpoika tarttui veriseen miekkaansa ja huusi:
"Vielä kerran, porilaiset, eteenpäin! Raivatkaamme tie itsellemme ja kostakaamme päällikkömme kuolema! Armoa emme ano emmekä anna!"
Hirveällä voimalla iski tuo pieni joukko ympärilleen ja avasi vihollismetsän läpi itselleen verisen vanan. Kuin yltyvään tulvaveteen hukkuvina taisteli samanlaisia rykmentin jäännöksiä ympäri taistelukentän. Vähäisen joukko-osaston etunenässä taisteli miekka kädessä itse Armfeltkin ja pelastausi lopuksi Laihian puoleisiin metsiin. Aliupseeri Antti Matinpojan komennossa oli kokonaista kolmen rykmentin tähteet, hänen päästessään viimeinkin ulos vihollismerestä. Ja lumipyryssä tiettömiä metsiä harhaillessaan kuulivat nuo eri suunnille eksyneet Suomen armeijan tähteet, kuinka vihollinen Napuella ampui voittolaukauksia.
* * * * *
Niin päättyi onneton Napuen päivä.
Viivyttyään joitakin päiviä Isossakyrössä ja ryöstettyään mitä ryöstettävää löytyi sekä pitäjästä että taistelutantereen kaatuneilta, poistui vihollinen Vaasaan.
Kolkkona ja autiona levisi luminen Napuen lakeus hiiltyneine talonraunioineen ja kinoksiin kangistuneine, alastomiksi ryöstettyine ruumiineen. Ja kun poistuvien vihollisten äänet olivat vaienneet, lähenivät lakeuden äärillä vaanineet petolinnut raskain siivenlyönnein, kaartelivat himokkaina ilmassa ja laskeusivat ympäri kentän, alottaakseen yltäkylläisen aterian.
Vasta lähes kuukausi taistelun jälkeen ilmestyi seudulle pieni suomalainen tiedustelujoukko. Sen päällikkö, kapteeni Colling-le-Clair, kirjotti 16 p:nä maaliskuuta Isonkyrön nimismiehen talossa Armfeltille raportin, jossa hän muun muassa kertoo:
"Niinä kahtena päivänä, jotka me olemme täällä viipyneet, olemme olleet taistelutantereella tarkastamassa meikäläisiä kaatuneita. Niiden joukosta löysimme vasemmalla siivellä Herra Eversti von Essenin ruumiin, joka alastomana ja pahoin runneltuna makasi rykmenttinsä kaatuneiden keskellä. Minä otin ruumiin ja ostin sille kirstun sekä aion huomenna, jos Jumala suo, toimittaa sen Uuteen Kaarlepyyhyn, haudattavaksi sikäläiseen kirkkoon. Olisimme kernaasti korjanneet useampiakin kaatuneiden upseeriemme ruumiita, mutta me emme voineet heitä enää tuntea, sillä ruumiit ovat sangen pahoin runnellut, sinettyneet ja alastomiksi ryöstetyt, minkä lisäksi linnut ovat jo ehtineet raiskata niiltä silmät."
Häviön jälkeen.
Naarajoen vanha Markus, kuuluisa tietäjä, oli aamusta aikain istunut hievahtamatta uunin edessä nojaten käsiään polviin ja sokeat silmänsä tuuheiden kulmakarvain kätkössä. Muori ja miniä näkivät, että hänen henkensä oli vaelluksella, he liikkuivat sentähden hiljaa askareillaan eivätkä häirinneet häntä kysymyksillään.
Puolenpäivän tienoissa, kun ulkona puhkesi lumimyrsky, kävi vaari yhtäkkiä levottomaksi. Hänen kasvojensa rypyt alkoivat elää ja sammuneet silmät vilahtivat tuon tuostakin näkyviin siipimäisten kulmakarvojen alta. Muori ja miniä tarkkasivat häntä huolestuneina ja odottivat, mitä sanomia vaari heille kohta ilmaisisi. Sillä vaari sai aina tiedon tulipaloista ja muista onnettomuuksista samana hetkenä kuin ne sattuivat etäisissäkin kylissä. Ja samoin tiesi hän aina edeltäpäin tarkoin määritellä ne avunetsijät, joita saapui tänne hänen yksinäiseen uutistaloonsa Isonkyrön ja Laihian välisellä sydänmaalla.
Mutta hetkien hitaasti kuluessa kävi vaari yhä levottomammaksi. Hän nosti oikeata kättään kuin jotakin torjuakseen ja piti sitä naisten mielestä tuskallisen kauan kohotettuna, samallakun hänen kasvonsa vääntyivät kuin sisällisestä kivusta. Lopulta ei muori enää voinut pidättyä kuiskaamasta:
"Mitä sinä näet, Markus? Onko vihollinen tänne tulossa?"
Mutta vaari ei kuullut hänen kysymystään, sillä koko hänen huomiokykynsä näytti olevan suunnattuna johonkin kauempana tapahtuvaan. Rypyt hänen kasvoissaan elivät ja hän hengitti vaikeasti. Lopuksi laski hän kohotetun kätensä raskaasti polvelle ja voihkasi ääneensä, samalla kun hänen päänsä painui alas.
"Mitä se oli? Mitä sinä näit, Markus?" kysyi muori jälleen itkevällä äänellä, saamatta nytkään mitään vastausta.
"Minä kuulin ammuntaa Napuelta ja näin siellä verisesti taisteltavan", lausui vaari pitkän ja painostavan äänettömyyden jälkeen. "No?" kuiskasivat muori ja miniä pelon ja jännityksen vallassa.
"Ryssä on voittanut", vastasi vaari kumeasti.
"Herra Jumala!" huudahti muori.
Sitten taas vallitsi painostava äänettömyys, kunnes vaari sen katkasi lausumalla:
"Me saamme vieraita illaksi, pakolaisia. Laittakaa kaikki kuntoon, niin että he saavat ruokaa ja muuta hoitoa."
Hän vaipui jälleen omiin maailmoihinsa, mutta muori ja miniä alkoivat liikkua tavallisissa askareissaan. Edellinen ryhtyi leipomaan ja laittamaan uuniin naurishaudikkaita, jälkimmäisen puuhatessa saunaa lämpiämään.
"Haavansiteitä myöskin tarvitaan", virkahti vaari illan suussa ja napisematta ryhtyi muori leikkaamaan kaistaleiksi pellavalakanaa.
Ulkona pauhasi myrsky ja kasvatti kinoksia seinustoille, mutta sisällä Naarajoen tuvassa oli lämmintä ja kodikasta. Siellä oli kaikki laitettuna kuin ainakin vierasten vastaanottamiseksi. Uunissa paloi pystyvalkea, lattialla oli paksu kerros olkia ja vasta paistetut leivät levittivät raikasta tuoksua.
Vaari nosti jälleen päätään ja herkistyi kuuntelemaan. Hetken kuluttua kuulivat muori ja miniäkin ulkoa lumen narinaa ja laahustavia askelia. Kohta sen jälkeen tempaistiin ovi auki ja toisiaan tyrkkien sulloutui sisään toistakymmentä nääntymyksestä hoippuvaa, lumista miestä. He valahtivat oljille uunin ympärille ja ojentelivat paleltuneita käsiään tulta kohti.
Ne olivat aliupseeri Antti Matinpoika ja hänen viimeiset miehensä, jotka Napuella vihollisen keskeltä pelastuttuaan olivat osuneet tänne.
* * * * *
Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa: musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli hänelle ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä suorana ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin. Isänmaa oli hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä. Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi suhtautua jokseenkin yksikaikkisesti.