Saatuaan haudan ja lattian jälleen umpeen paholainen kääntyi ottamaan voudin nahkaa ja ällistyi suunnattomasti, kun sitä ei ollutkaan missään. Nyt vasta vanha kehno katseli tarkemmin ympärilleen ja huomasi suutarin, joka istui rauhallisesti alttarin edessä vasara kädessä ja katseli häneen vilpittömästi kirkkailla ja lapsellisilla silmillään. Paholainen meni lähemmäksi ja huomasi, että voudin nahka oli siellä suutarin pöntön vieressä, ympyrän sisäpuolella; näkipä paholainen senkin, että ympyrään oli kirjoitettu vapahtajan nimi, ja silloin hän värisi. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja vaati röyhkeästi:
"Anna pois nahka! Se on minun. Tarvitsen sitä".
Suutaria kammotti kovasti, mutta hän älysi kuitenkin vastata:
"En anna! Ethän sinä nahkaa tarvitse, vaan minä, joka suutari olen".
"Sinun täytyy antaa! Nahka on minun — minähän sen olen nylkenytkin!"
"En anna! Eikä sinulla ollut mitään oikeutta tulla vouti-vainajan nahkaa nylkemään".
Tästä paholainen yhä enemmän raivostui, sillä hän rupesi huomaamaan, kenenkä aseena suutari tässä toimi. Hän otti hirveimmän muotonsa koettaen pelottaa suutaria ja vaati kauhealla voimalla nahkaa itselleen. Mutta suutari säilytti mielenmalttinsa ja sanoi:
"Älä uhkaile! jos lienee sinun, niin ota omasi pois!"
Ja vimmoissaan vanha kehno koetti rynnistää suutarin ympyrän sisään, mutta turhaahan se oli: joka kerta täytyi hänen tuupertua takaisin kuin näkymättömän, mahtavan voiman pois työntämänä. Hän tekeytyi niin isoksi, että pää kosketti kirkon kattoon, ja koetti sieltä kumartumalla kurkottaa ympyrän sisään, mutta turhaa oli sekin. Suutari istui vain rauhallisena katsellen vilpittömästi ja lapsellisesti paholaisen puuhia. Silloin tämä äkkiä katosikin kovalla jyrähdyksellä ja suutari jo luuli, että kaikki oli ohi.
Vähän ajan kuluttua aukenivat kirkon ovet tavalliseen tapaan ja sieltä tuli hiljaa pääkäytävää myöten suutarin vanha naapuri. Tämä saapui kuin muina miehinä kuorin aituuksen luo ja sanoi:
"Tule jo pois, naapuri, kovin on myöhäinen, odottavat sinua kotona ja kovasti pelkäävät. Eihän täällä ole mitään vartioitavaa".
"Niin vain", arveli siihen suutari, jonka epäluulo oli herännyt.
"Veisataan kuitenkin ennen lähtöä virsi 'Jeesuksen muisto ihana'.
Aloitahan sinä".
"Veisataan vain", vastasi naapuri ja rupesi laulamaan. Mutta suutari kuulikin hänen lausuvan: "Suksi luisti ihana", ja pysäytti hänet. "Miten sinä lauloit? Sano selvästi: 'Jeesuksen muisto ihana'". "Suksi luisti ihana", vastasi naapuri siihen kiireesti, mutta suutari nappasi häntä vasaralla otsaan ja sanoi: "Pakene pois, saatana", ja samalla mies katosikin.
Tuskin oli suutari tästä säikähdyksestä selvinnyt, kun kirkon ovet taas rauhallisesti aukenivat ja sieltä ilmestyi itse seurakunnan vanha pappi, sama, joka oli hänet kirkkoon saattanut. Pappi tuli alttarin aituuksen luo, nojasi siihen ja sanoi:
"No nyt olet koetuksesi kestänyt ja vouti on saanut rauhan. Lähde kotiisi, sillä kaikki en jo ohi. Tulin sinua itse hakemaan, kun pelkäsin puolestasi".
"Niinpä kylläkin, lähdetään vain", sanoi suutari ja oli muka kokoavinaan kompeitaan. "Otahan sinä tuo evankeliumikirja kantaaksesi, kun minulla on näitä kojeita näin paljon", ja suutari ojensi kirjan papille.
Mutta samalla kuin kirja oli koskettaa papin kättä, tuntui se kärähtävän kuin tulinen rauta. Pappi hävisi ja hänen paikallaan oli jälleen sama entinen vanha kehno, mutta nyt yhä kammottavamman näköisenä. Sähisten hän kysyi suutarilta:
"Mitä tahdot, jos annat voudin nahan minulle?"
Tätä ei suutari ollut odottanut. Hän rupesi miettimään, mitä tässä oli tehtävä, kunnes hänen mieleensä salaperäisellä tavalla rupesivat kuvastumaan kaikki ne onnettomuudet, jotka vouti kiskomisillaan oli saanut aikaan, ja kaikki se hyvä, mikä olisi seurauksena, jos voudin rahat jotenkin saataisiin palautetuiksi oikeille omistajilleen. Mutta nehän olivat kadonneet, niitähän ei oltu löydetty ollenkaan — ja silloinpa suutarille samalla valkenikin, mitä tässä oli tehtävä. Mutta sittenkin hän epäili. Hänen tuntonsa kielsi luovuttamasta voudin nahkaa mistään hinnasta, niin, hän kuuli aivan selvästi äänen sielussaan varoittavan: "Älä anna nahkaa paholaiselle!" Mitä oli siis tehtävä? Suutarille tuli tuska, kun ei voinut huomata, miten oli meneteltävä. Ahdistuksessaan hän turvautui hiljaiseen rukoukseen ja sanoi itsekseen: "Herra, koskaan en ole tieten ja tahtoen ketään pettänyt! Suo nyt anteeksi, jos kerran teen sen, sillä onhan petettäväni itse pimeyden pääruhtinas. Amen". Tämän jälkeen hän sai rauhan ja vastasi paholaiselle suoraan: "Kun tuonet kaikki voudin kadonneet rahat, niin olkoon menneeksi".
Muuta ei paholaiselle tarvinnut sanoa. Vilauksessa hän oli poissa ja tuli siinä samassa takaisin tuoden raskaan kantamuksen hopeaa ja kultaa. "Tässä ovat voudin rahat", sanoi hän ja kaatoi ne kaikki suutarin eteen. "Työntelehän ne tänne piirini sisään", komensi tämä tyynesti, ja kun toinen oli sen tehnyt ja rupesi pyytämään nahkaa, sanoi suutari vain: "Ehei, vanha kehno! Enempi meidän voudilla rahaa olla täytyi. Eivät tässä ole vielä puoletkaan. Sinä koetat vain pettää minua". Taas meni paholainen rahan hakuun ja toi vielä äskeistä isomman taakan. Mutta suutaripa oli katsonut kelloaan ja huomannut, että aavetunti, jolloin pahoilla voimilla on oikeus näkyväisestä liikkua, oli pian loppumassa. Sen vuoksi hän taas esteli ja vaati lisää rahaa, eikä paholaisen auttanut muu kuin mennä hakemaan. Huohottaen hän palasi takaisin ja sanoi: "Ei ole voudin rahoja enää muualla kuin kahden kallion raossa pitkän matkan päässä, josta niitä ei nyt ehdi hakea. Ja niitäkin on vain kaksi äyriä — vouti pudotti ne kerran sinne. Mutta tässä on kolme riksiä, jotka putosivat kortinpelaajilta tuonne riihen lattian alle. Ota ne ja anna vihdoinkin nahka!"
Mutta suutari ei antanut ja paholainen yltyi hirveään raivoon. Suutarikin jo pelästyi ja tuli siinä liikahtaessaan pyyhkäisseeksi yhden kirjaimen Jeesuksen nimestä pois. Siitäpä sai paholainen tungetuksi tuon kynsipää-häntänsä sisään ja rupesi sillä tavoittelemaan nahkaa, kunnes suutari hätäännyksissään iskikin hännän naulalla lattiaan kiinni. Ja juuri kun paholainen siinä rupesi tuskissaan parkumaan, löikin kello kirkon tornissa yhtä ja kuului kukon ensimmäinen kiekuna. Silloin paholainen muuttui korpiksi, lennähti rikkinäisestä ikkunasta ulos ja ronkkui käheästi kirkkotarhan aidalla.
V
Kun pappi aamulla varhain kiiruhti kirkkoon, tapasi hän siellä suutarin hyvissä voimissa ahkerasti suutaroimassa. Ei ollut vähäinen pastorin hämmästys hänen nähdessään valtavat rahakasat ja kamalan ihmisennahan hänen vierellään. Ihmeissään hän kuunteli suutarin kertomusta yöllisistä tapahtumista ja lausui vihdoin: "Suurta asetta ei Jumala tarvitse tahtoessaan tehdä vanhan kehnon puuhat tyhjiksi. Siihen kelpaa heikoinkin ihminen, kun hänellä vain on puhdas tunto ja viattoman rohkeus. Inhimillisesti katsoen oli vouti suuri syntinen, mutta Jumala ei käy tuomiolle kanssamme meidän ajatuksemme mukaan. Hän ei tahtonut luovuttaa paholaiselle edes hänen nahkaansakaan ja siksipä tämä, osoittaakseen uhmaansa ja valtaansa, niin kovasti sitä halusikin. Mutta mitäs nämä tässä ovat?"
Ja pappi osoitti suutarin piirin ympärystää. Kaikki ne rahat, jotka yöllä olivat siihen pudonneet, olivat muuttuneet paljaiksi vanhoiksi lehdiksi, mutta piirin sisässä olevat olivat puhdasta kultaa ja hopeaa. Ja kun he sitten yhdessä rupesivat tutkimaan voudin nahkaa, huomasivat he sen alkavan kutistumistaan kutistua. "Tässä on vieläkin saatanan sormi pelissä", älysi nyt pappi, haki vihkivettä ja kastoi nahan kolminaisuuden nimeen; silloin se heti lakkasi kutistumasta. Yhdessä he sitten avasivat voudin haudan, pistivät nahan arkkuun ja pappi siunasi sen uudelleen häiritsemättömään lepoon. Eikä suutarin enää tarvinnut mennä kirkkoon valvomaan.
Voudin rahat jaettiin sitten kaikille vääryyttä kärsineille ja siunautuivat ne pian moninkertaisiksi. Onni ja rauha palasi moneen vielä äsken onnettomaan kotiin. Ja suutari oli kiristänyt paholaiselta niin paljon kultaa, että sitä jäi riittävästi vielä hänelle itselleenkin, joten hän eli huoletonna kuolinpäiväänsä saakka, kuitenkaan heittämättä rakasta suutarointiansa, jota mahdollisesti ehkä vieläkin harjoittaa.
JEESUS JA PYHÄ PIETARI SUOMESSA
I
Jeesus istui iankaikkisuutensa istuimella ja hänen lempeä hymynsä levisi kirkkautena ja rauhana loppumattomuuteen. Kaukaa siinsi hänen silmiinsä ihmisten asuinsija, jonka yllä väreili milloin suru, milloin ilo, mutta enimmäkseen suru. Hänen jalkainsa juuressa istui pyhä Pietari ja kuunteli tarkkaavaisesti.
— Mitä kuuntelet, Pietari? kysyi Jeesus häneltä hymyillen itsekseen.
— Katso tuonne, vastasi Pietari, ihmisten asuinsijoille, jotka tunnet. Kaukana siellä Pohjan perillä on pienoinen maa, täynnä humisevia vaaroja, leppeitä lehtoja ja välkkyviä järvenselkiä. Tuolla vaaran kainalossa on pieni mökki, köyhän asunto, täynnä yhtä ainoata rikkautta, lapsia. Näetkö?
— Kyllä näen, myönsi Jeesus, muuttuen surumieliseksi ilmeeltään.
— Tuo köyhä mies ei tahdo mitenkään jaksaa elättää lapsiaan, vaimoaan ja itseään. Kaikki he ovat nälkäisiä. Siksipä ukko, hurskas mies, alati kantaa rukouksissa huoliaan tänne Jumalan istuimen eteen, toivoen, että luoja hänen kohtalonsa korjaisi. Hän on rukoillut jo kauan. Usein öisin portillani valvoessani olen maailman sorinan keskeltä erottanut hänen hätäisen äänensä, kun hän lakkaamatta rukouksissaan taistelee asiansa puolesta, ja syvä sääli on vallannut sydämeni. Olen ajatellut monta kertaa, että tuota miesparkaa pitäisi auttaa, sillä hän on todellakin kurjassa tilassa ja hänen rukouksiansa pitäisi jo kuulla. Vai mitä arvelet?
— Ei suinkaan häntä sentään auttaa pidä, vastasi Jeesus, kuunneltuaan hänkin miehen rukousta. Jos hän pääsee parempiin oloihin, ei hän enää muista Jumalaa eikä lähimmäisiään ollenkaan. Olen selvästi hänen äänestään kuullut, että vain hätä panee hänet rukoilemaan; "hätä käskee härän juosta", sanoo noiden suomalaisten oma sananlasku.
Mutta Pietari kiisti vastaan ja näin sukeutui Jeesuksen ja hänen välillään eräs niistä tuttavallisista ja herttaisista riitelykohtauksista, joiden kautta he olivat tulleet maan ihmisille niin kodikkaiksi ja toverillisiksi. Hän väitti:
— Hätä, niinpä tietysti, että hätä. Mutta nälkäisen ääni on käreä ja kärty, ei niin huokaava ja nöyrä kuin tällä miehellä. Hänen pitkistä rukouksistaan olen kuullut, että hänen sydämensä on aivan puhdas kaikesta ylpeydestä, joten hän varmaankin menestyisi myötäkäymisessä.
Mutta Jeesus vain pudisti surumielisesti päätänsä ja nuo Pietarin väitteet eivät näyttäneet saavan häntä vakuutetuksi. Pietari tästä jo hiukan suutahti ja jatkoi:
— En suinkaan minä tässä nyt suotta aikojani miehen puolesta rukoilisi, elleivät hänen hätähuutonsa olisi tosiaankin sydäntäni lämmittäneet. Kun et tahtone ruveta häntä auttamaan, niin menen itsensä Ukko-Jumalan puheille asiaa esittämään. Menen vaikka takuuseen, että mies on sellainen kuin olen sanonut.
Silloin Jeesus hymähtäen kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
- No, jos todellakin menet siitä takuuseen, niin koetetaan.
— Menen kyllä, vakuutti Pietari ja lisäsi: Olkoon asia sitten sovittu. Voimmehan jonkun ajan kuluttua mennä katsomaan, minkälaiseksi myötäkäyminen on miehen muuttanut?
— Kyllä, vastasi Jeesus ajattelevaisesi. Minun on muutenkin mentävä katsomaan tuota kaukaista ja pientä maata sekä siellä elävää kansaa. Voisivat kurjuudessaan pian ruveta luulemaan, että olen heidät unohtanut.
Ja Vapahtajan käsky meni kirkkautena maata kohti saapuen perille köyhän miehen matalaan majaan, kaukaiseen Suomen saloon. Mutta ihmisen sydän oli Jeesuksen kädessä selvänä ja läpinäkyvänä kuin taivaan avaruus, eikä pieninkään piirto ollut häneltä salattu, ja huoaten katseli sitä maailman vapahtaja.
II
Niinpä tapahtuikin sitten köyhän miehen elämässä äkillinen muutos. Kun hän ensi kerran tämän jälkeen meni metsälle, yhdytti hän heti kolme hirveä, jotka sai tapetuksi. Ja siitä alkoi ehtymätön onni kaikessa. Oli otettavana mitä hyvänsä maasta, vedestä ja ilmasta, kaikki tuli saalis kuin tunkien sisään. Pian rikastui mies, hylkäsi pienen töllinsä ja osti komean talon suuresta kylästä. Kun kymmenen vuotta oli näin saanut kuluneeksi, ei hän enää muistanutkaan entistä köyhyyttänsä. Laajoina lainehtivat hänen ympärillään viljapellot, komeasti kumisivat suuren pirtin permantopalkit, ja ylpeänä hallitsi koko tätä rikkauttansa itse isäntä, koko seudun kuulu pohatta.
Näin olivat asiat, kun eräänä harmaana ja sateisena syksyn iltana kylään ilmestyi kaksi vanhaa ja repaleista miestä, jotka arkaillen kävelivät pitkin raittia ja näyttivät miettivän, mistä uskaltaisi pyytää yösijaa. Jo aikoi toinen heistä kolkuttaa muutaman köyhän näköisen talon ovelle, kun toinen häntä kielsi, sanoen:
— Älä mene. Tuolla näkyy olevan oikein suuri ja rikas talo. Mennään sinne, sillä sieltä saamme varmaankin hyvän yösijan, ehkäpä ruokaakin runsaasti. Mutta Pietari - sillä hänhän se oli - näytti epäröivän ja arveli:
— Tiedä heidät, rikkaat, ottavatko tällaisia kerjäläisiä yöksi luokseen. Köyhä aina paremmin köyhää auttaa.
Silloin hänen toverinsa, joka oli Jeesus, hymähti ja sanoi:
— Etkö näe, että tuo rikas on se entinen sinun puoltamasi köyhä mies, josta oikein menit takuuseen? Paikallaan on siis, että sopimuksen mukaan menemme tarkastamaan, minkälainen hänestä on tullut. Sinäpä olet vastuussa, että velkamiehemme nyt meistä huolta pitää.
Pietari ällistyi kovin tästä puheesta, mutta eihän auttanut muu kuin myöntyä. Jeesus oli vienyt hänet ensin sinne vaaran kupeeseen, jossa köyhän miehen töllin piti olla, mutta siitä ei löydettykään muuta kuin hiukan perustuksia. Silloin ei Jeesus ollut sanonut, minne mies oli muuttanut, joskin näkyi sen kyllä tienneen. Vaikka siis Pietarin olisi pitänyt olla iloinen siitä, että luoja oli nähtävästi tarkoin täyttänyt köyhän miehen rukoukset, ei hän kuitenkaan tuntenut tyytyväisyyttä, vaan ahdistusta ja pelkoa. Jeesus huomasi sen ja kysyi:
— Etkö luotakaan enää tuohon mieheen?
— Tiedä hänet, vastasi Pietari, miksi on voinut muuttua. Ehkä on paha välillä käynyt viettelemässä. Mutta mennäänhän nyt sitten.
He menivät rikkaan miehen ovelle ja kolkuttivat. He saivat odottaa kauan, ja Pietari muisti huoaten Jeesuksen sanat: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan". Hänen vanhaan sydämeensä nousi kuva syksyn pimeyteen vajonneesta maailmasta, synkistä ja suljetuista asunnoista, joiden välillä harhailee Jeesus, maailman vapahtaja, kolkuttaen tuhansille oville ja odottaen vastausta. Ja tuntuu kuin kaikki muut, paitsi tuo yksinäinen vaeltaja ja kolkuttaja, nukkuisivat sikeässä unessa, siitä milloinkaan heräämättä. Pietaria värisytti ja yön kylmä tuuli suhisi lohduttomasti pihan lehdettömissä puissa.
Vihdoin rupesi sisältä kuulumaan liikettä ja Pietari ajatteli ilostuneena: "Ovat varmaankin väsyksissä raskaasta työstä, ahkerat ihmiset, ja siksi oli vaikea herätä. Mutta nytpä tulevatkin kiireesti avaamaan". Hänen vanha sydämensä lämpeni ja hän katui jo, että oli äsken ajatellut niin moittivasti ihmismaailmasta.
Mutta ovea raotettiinkin vain hiukan, ja hyvin äreä ja ynseä ääni kuului tiedustelevan, kuka koputti.
— Olemme vain pari köyhää ja vanhaa matkamiestä, jotka Jeesuksen tähden pyytäisimme almua ja yösijaa, vastasi Jeesus hiljaa ja vakavasti, katsahtaen samalla Pietariin.
— Ei meillä ole kulkureille mitään yösijoja varattuina, kuului isäntä tympeästi vastaavan. Menkää tiehenne!
— Mutta me olemme aivan märkinä ja nälässä, emmekä vanhoina miehinä muutenkaan jaksaisi pitemmälle kulkea. Antakaa edes suojaa, kun on näin huono sää, jos ette ruokaa antaisikaan. Eikö teillä olisi jotakin työtä, jota huomenna siitä hyvästä korvaukseksi tekisimme?
— Kun edes aamulla varhain riihelle pystyisitte? kuului nyt isännän ääni tyytymättömän epäilevästi puoleksi tiedustavan.
— Kyllähän me… kiiruhti nyt Jeesus vakuuttamaan. Tokihan tässä nyt riihelle…
Silloin isäntä avata ramuutti raskaat lukot ja päästi tulijat sisään. Hänen äkeä koiransa tuli heitä nuuskimaan, mutta ei isännän ihmeeksi murissutkaan, vaan painoi päänsä nöyrästi ja katsoi rukoillen vieraisiin. Isännästä tämä tuntui oudolta, mutta Pietari ajatteli taas surumielin: "Luontokappalekin paremmin tuntee luojansa läsnäolon kuin ihminen". Sitten isäntä vei heidät pirtin ovinurkassa olevaan, kurjaan vuoteeseen, viskasi heille leivänkannikan ja varoitti olemaan aamulla varhain valmiina riihelle lähtöön.
Eikä Jeesus hennonnut puhua Pietarille mitään, vaan makasi hiljaa seinän puolella, kuunnellen Pietarin huokauksia ja tuulen kolkkoa huminaa, kun se vihaisena myrskynä puhalsi yli poloisen Suomenniemen. Raskaassa unessa lepäsivät vihdoin kaikki, mutta Jeesus valvoi kurjalla olkivuoteellaan, huolena nukkuvain kohtalo.
Ei luullut Pietari pitkää aikaa nukkuneensa, kun jo vielä aivan pimeällä ahnaan isännän ääni kuului komentavan vieraitaan riihelle ja Jeesus siihen vastaavan, että kyllä tullaan. Mutta kun ei Jeesus kuitenkaan tuntunut nousevan, ei Pietarikaan pitänyt kiirettä, vaan antoi väsymykselle vallan ja nukahti. Kotvan kuluttua saapui isäntä vihastuneena komentamaan heitä uudelleen, ja nähtyään heidän nukkuvan rauhallisesti tarttui keppiin ja suomi sillä hyväisesti laidalla nukkuvaa Pietaria. Tämä hyppäsi säikähtyneenä ylös ja Jeesuskin heräsi vakuutellen, että kyllä tullaan, kyllä, aivan heti. Mutta kun isäntä taas meni pois, jäämättä heitä odottamaan, painautui Jeesus sijalleen ruveten muka uudelleen nukkumaan. Pietari kuitenkin hätäili, että nyt on mentävä, sillä muuten voi käydä huonosti.
Jeesus oli päättänyt, että Pietari parka saakoon vielä pienen osoituksen takaamansa miehen sydämen hyvyydestä ja sanoi:
— Pianhan me riihen puimme. Väsyttää niin kovin, ettei vielä jaksa nousta. Jos isäntää pelkäät, niin siirry tänne seinän puolelle, ettei sinua enää lyö.
— Mutta jos lyö sinua? epäili Pietari.
— Ei hän minua lyö. Siirry vain tänne.
Ja Pietari totteli, vaipuen taas raskaaseen uneen.
Kun puimamiehiä ei nytkään ruvennut kuulumaan, suuttui isäntä todenteolla, otti ruoskan ja lähti heitä hakemaan. Tultuaan pirttiin ja nähtyään ukkojen huoletonna nukkuvan, äyhkäisi hän kiukuissaan: "Vai nämä puimamiehet!" ja rupesi taas heitä pieksämään. Mutta ennen lyömistään hän itsekseen sanoi: "Äsken sai tuo laidalla oleva jo osansa, joten nyt olkoon seinän puolella olevan vuoro", ja hutki niin Pietaria uudelleen oikein riittävästi. Nopeasti olivat nyt äijät jalkeilla ja lupasivat viivyttelemättä saapua riihelle. Pietarin selkää kivisti ja sydäntä karvasteli, sillä hän oli ymmärtänyt tämän kaiken olleen hänelle rangaistusta sen johdosta, että oli vastoin luojan kaikkitietoa mennyt ihmisen takuumieheksi. Hän katsahti arasti ja pyytävästi Jeesukseen, mutta tämä laski lempeästi hymyillen kätensä hänen olkapäälleen, ja samalla oli tuska ja huoli Pietarin ruumiista ja sydämestä kadonnut. He lähtivät riihelle.
Ulkona pauhasi edelleen synkkä syysmyrsky. Pimeässä ja sateessa haparoiden Jeesus ja Pietari vihdoin osuivat riihen ovelle ja katsoivat sisään. Vähäisen, ovensuussa riippuvan sarvilyhdyn valossa siellä isäntä heitä odotellessaan jo oli ruvennut pudottelemaan lyhteitä parsilta ja komensi nyt heidät tylysti työhön. Pietari ja Jeesus riisuivat nöyrästi takkikulunsa ja menivät riiheen, mutta isäntä itse istahti kynnykselle katsomaan ja määräämään.
Siinä istuessaan isäntä vaipui ajattelemaan sitä matkaa, jonka jo oli tässä maailmassa taivaltanut, ja muisteli kummastuksekseen melkeinpä kuin kaiholla niitä aikoja, jolloin rikkauden enentämisen ja vartioimisen huoli ei häntä ahdistanut. Ei ollut köyhyys keveä kannettava, mutta yhtä vaikea oli toiselta puolen tämä liika rikkauskin, kun ei mielestään voinut käyttää sitä niin, että olisi tuntenut onnen ja rauhan siunausta. Mutta nämä ajatukset, jotka useinkin pilkistelivät hänen sielunsa vanhoista sopukoista kuin piilosta, hän aina päättäväisesti karkoitti, tehden siten nytkin. Hän katsoi taas riiheen, miten siellä äijät saivat työtä valmiiksi, eikä ollut hämmästyksestä uskoa omia silmiään.
Hän ei tiennyt, oliko hän unessa vai valveilla, mutta joka tapauksessa hän oli näkevinään, että toinen äijistä, joka nyt hohti niin kummallisen kirkkaasti ja liikkui keveästi kuin olisi ollut henki, keskeytti työnsä, lähestyi ovea ja otti siitä vaisusti palavan lyhdyn. Äkillinen pelko riipaisi isännän sydäntä. "Mitähän se tuolla lyhdyllä…? Kunhan vain ei sytyttäisi riihtä…? No eihän vain…?" Isäntä koetti huutaa ja rynnätä estämään, sillä hän näki selvästi, kuinka toinen kuljetti lyhtyä parsien alla joka paikassa ja kuinka tuli tarttui olkiin ruveten valtoimenaan hulmuamaan, mutta hän ei saanut ääntäkään. Ja ihmeellisintä oli, että nuo äijät eivät ollenkaan tulta pelänneet, vaan hääräsivät tuolla liekkien keskellä aivan iltikseen, vaikka tuli ihan kuin valui heidän päälleen. Isännän aivoissa vilahti tuskallinen ajatus, että siinä meni nyt kallis riihi viljoineen ja hyvässä lykyssä vielä koko kartano, kun on tällainen myrskykin; ja saamatta ääntä kurkustaan ja voimatta liikahtaakaan hän menetti tajuntansa ja vaipui siihen riihen kynnykselle, missä oli istunut.
Kun hän heräsi, oli täysi päivä ja myrsky oli lakannut. Kummastellen hän rupesi katsomaan ympärilleen odottaen näkevänsä vain savuavia raunioita. Mutta eipäs. Kaikki oli entisellään. Hän meni riiheen ja näki, että vilja oli puitu siististi ja hyvin, oljet heitetty luukusta ulos, ruumenet kasattu omaan läjäänsä ja vilja puhtaana omaansa. Ja kovin antava oli ollutkin tämä riihi: kaksin verroin sai isäntä siitä mitä oli odottanut. Kaiken tämän nähtyään hän päätyi hyvin kummallisiin ajatuksiin ja meni tupaan emännältä tiedustamaan, oliko tämä nähnyt niitä kahta vanhaa miestä, jotka olivat olleet riihellä. Ei ollut emäntä nähnyt, kun eivät olleet tulleet syömään. "Miksi niin?" — "Ei olisi uskonut, että kaksi niin vaivaista äijää voi niin pian ja hyvin puida suuren riihen".
Sen päivän perästä ei isäntä enää ollut entisellään, vaan mietiskeli hartaasti ja kostein silmin ihmettä, jonka oli nähnyt, ja hänen sydämessään heräsi polttava halu vielä kerran elämässään nuo vanhukset tavata.
III
Mutta kaukana tältä seudulta istuivat Jeesus ja Pietari korkealla vuorella ja katselivat ympärillänsä laajana avautuvaa, talvivaippaista Suomenmaata. Pietari painoi päänsä käsiinsä ja itki. Vapahtaja sääli häntä ja kysyi:
— Mitä itket, Pietari?
— Itken ihmisten pahuutta. Luulin tekeväni hyvän työn tuolle köyhälle miehelle hankkimalla hänelle rikkautta, mutta teinkin pahan. Onko rikkaus siis ihmisille kiroukseksi?
Jeesus katsoi kauas taivaan rannalle, johon syttyi palamaan suuri ja loistava iltatähti, ja vastasi mietteissään:
— Ei kiroukseksi rikkaus eikä siunaukseksi köyhyys, eikä liioin päinvastoin. Maallista onnea ja onnettomuutta saavat kumpaisenkin haltijat maistaa, ja konsa haudassa lepäävät, ovat riisuutuneet yhtä köyhiksi. Maallinen onni on hauras kuin kuiva korsi, jonka pienikin kosketus voi murtaa. Ihmisen todellinen onni on hiljainen sydämen rauha, joka liihoittelee yläpuolella maisen mataluuden tyynenä ja kirkkaana kuin kesäinen päivä näiden uinuvien salojen yllä. Se on se sielun auer, jonka kuolo muuttaa ikuiseksi autuudeksi.
Tässä Jeesus pysähtyi ja osoitti kaukana siintävän metsän päälle.
Pietari katsoi ja kauhistui, sillä hän näki selvästi, kuinka sielunvihollinen laskeutui siellä maahan kuin synkkä pilvi. Sen jättiläissiivet kuvastuivat kolkkoina himmenevää talvitaivasta vasten ja niiden taakse sammui sädehtivä iltatähti, ihanan rauhan merkki. Vavisten kysyi Pietari:
— Mitä hän siellä tekee?
— Tuon metsän takana olevassa kylässä asuu mies, jonka sielu on suurempi kuin muiden. Jumala antoi hänelle hengen palon, joka on kytenyt hänessä aina. Siksipä paholainen häntä ahdistaa.
— Käykö hän tässä maassa useinkin? kysyi nyt Pietari arasti.
— Ennen hän todellakin vain kävi, ja ihmiset elivät rauhassa luojan huomassa, mutta nyt hän on täällä alituiseen, jopa melkein näiden poloisten keskellä asuukin. Paha on ruvennut hyvin viihtymään Suomessa. Katso itse!
Ja Jeesus antoi Pietarin nähdä koko sen pahuuden määrän, joka tähän pieneen maahan mahtui, ja vanha apostoli peitti käsillään kasvonsa. Hän nousi ja sanoi:
— Lähtekäämme pois! Meillä ei ole täällä mitään tehtävää. Mutta Jeesus katsoi häneen surumielisesti ja vastasi:
— Kuinka voisimme jättää heidät yksin taisteluaan kestämään? Etkö näe, että he tarvitsevat Jumalan apua? Etkö muista, että olemme tulleet tänne kulkeaksemme ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja kolkuttaaksemme, toivoen, että meille avattaisiin? Katso koko rajattomaan kaikkeuteen, loputtomaan avaruuteen, jossa lukemattomat maailmat kiitävät rataansa — ne horjahtaisivat niiltä heti syrjään, ellei niiden ohjaajana olisi yhtä loputon hyvyys kuin äärettömyys on todellakin ääretön. Vai etkö luule, että paha heti antaisi niiden törmätä yhteen, jos sillä olisi valta?
— Varmastikin antaisi, vakuutti Pietari.
— Sillä sellainen tuho olisi sille suurimman toiveensa täyttymys. Siispä usko, että kaiken pohjalla on olemassa jumalan hyvyyden laki, joka alistaa pahankin aseeksensa. Lähtekäämme taas matkallemme.
He laskeutuivat alas vuorelta, istuivat rekeensä ja alkoivat hiljalleen ajaa nytkytellä talvisen yön läpi kohti kaukaista kylää. Siinä ohjaksissa istuessaan vanha Pietari tunsi taas sydämessään omituista turvallista lohtua, joka laskeutui hänen mieleensä suloisena hunajasateena, niinä kirkkaina pisaroina, jotka tiukkuvat kalliosta Kristuksesta. Lämmin rakkauden aalto tulvahti hänen sieluunsa, halu auttaa kaikkia niitä, jotka raskautetut ovat, ja hän jo hoputti ruunariepua vähän ripeämpään hölkkään, että pian päästäisiin tuonne kaukaiseen kylään, jonne paholainen oli äsken laskeutunut.
IV
Seppä seisoi pajassaan ja takoi, ja hehkuvasta raudasta sinkoilivat kirkkaat tulitähdet. Hän tuijotti kulmat rypyssä tuliseen rautaan ja nautti saadessaan lyödä koko raskaalla voimallaan. Hän nautti siitä, että sai pakottaa tuon näköjään taipumattoman ja kylmän aineen tahtonsa mukaan. Hänen sieluansa viehätti se salaperäinen tunne, joka hänet aina valtasi työtä tehdessään ja jonka ytimenä oli kysymys siitä, missä olisi ihmisen taidon raja, jos hän pääsisi tunkemaan esteiden läpi niin kauas, että viimeinenkin olisi voitettu. Silloin — silloin olisi ihminen maailman herra, jota kaikki tottelisi — aineen herra, ehkä hengenkin?
Takoessaan seppä usein muisteli menneitä aikoja. Oli kuin olisivat ne häilyvinä kuvasarjoina vilahdelleet ahjon hiilien hehkussa ja tulisen raudan hohteessa. Hän näki, kuinka hän nuorukaisena seisoi tässä samassa pajassa avustaen päällelyöjänä vanhaa mestaria, joka ei milloinkaan puhunut. Ammatti, alituinen vasaran kalke, teki väkisinkin vaiteliaaksi. Hän näki itsensä nojaamassa moukarin varteen ja tuijottamassa alasimeen, sitä kuitenkaan katsomatta. Siinä seisoessaan nuori seppä katsoi omaan sydämeensä ja tutki siellä versovan, oudon ajatuksen juuria, muotoa ja sisällystä — päämäärää. Hän ei voinut tarkoin tuota ajatustaan itselleen tulkita, mutta hän tunsi kuitenkin pääasiassa, mitä se sisälsi: kiivaan halun päästä tietämään sitä, jota ei vielä tiennyt; nykyisyyden aiheuttaman ahtauden ja tukahtumisen; salaperäisen himon kerran olla jotakin muuta ja enemmän kuin nämä täällä, kuin tuo vanha seppä, joka oli kivettynyt alasimensa ääreen; päästä kerran kuuluisaksi, saada kunniaa, mainetta; päästä rikkaaksi, niin, hyvin rikkaaksi. Nuo unelmat väikkyivät nuorukaisen sielussa sekavana, mutta tulisesti kiihoittavana kuvasarjana, joka ei antanut hänelle yön eikä päivän rauhaa. Niitä hän aina ajatteli ja kun niistä herätessään huomasi yhä seisovansa vanhan sepän alasimen ääressä, raivostui ja iski moukarinsa hurjalla voimalla pölkkyyn, niin että maan kansi kumahti. Silloin vanha seppä aina keskeytti takomisensa, katsoi häneen pitkään, tutkivasti, ja lopuksi hymähti surumielisesti. Vanha seppä oli ollut nuori kerran hänkin, oli unelmoinut haaveensa, nähnyt niiden täydellisen haaksirikon, huomannut kaiken maallisen turhuuden ja ruvennut vaieten takomaan, odotellen, milloin Surma, ihmisen ainoa uskollinen, milloinkaan pettämätön ystävä, hiihtäisi tuolta kaukaa siintävän suon yli häntä hakemaan, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten.
Ja tämän kaiken taas kerran katsottuaan hän pysähtyi ja seisoi ajatuksissaan vasaransa varteen nojaten. Hän tuijotti ulos ovesta kauas taivaanrannalle, jonne syttyi suuri ja rauhallisesti liekehtivä iltatähti, kun talvinen hämärä rupesi hiljaa ja huomaamatta hiipimään maisen vaelluksen ylle kuin äiti tyynnyttäen ja tuudittaen sitä lepoon. Silloin hän näki jatkon äskeisiin kuviin, näki itsensä vanhan mestarin paikalla, jonka entinen omistaja nyt lepäsi maan mullassa, nokiset näpit koukussa ja kaikki arvoitukset ratkaistuina. Hän näki itsensä päivin ja öin miettimässä ja askaroimassa, tunkemassa tuleen mahtavia aineita, lietsomassa, takomassa ja rakentamassa, kunnes kaikki taas särkyi epäonnistumisen ja epätoivon synkkyyteen, niin ettei ollut jäljellä muuta kuin järjetöntä sekamelskaa ja naurettavia tyhmyyksiä. Hän näki, kuinka hän silloin ryntäsi ylös toiveittensa raunioiden äärestä, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja kiristäen hampaitansa kirosi sitä sulkua, jonka luoja oli asettanut ihmisen tietämisen tielle, vaikka olikin antanut sieluun aavistuksen täydellisen tiedon olemassaolosta. Yhä uudelleen hän päätti jättää kaikki, vaipua siihen samaan tylsyyteen, jossa näki muiden ihmisten elävän, ja takoa vain hevosenkenkiä ja viikatteita, mutta ei voinut. Vastustamattomana nousi sielun sopukasta outo ja hillitön uteliaisuus, joka kuumensi aivot, liehui mielikuvituksessa tuhansina mahtavina terhenkuvina, pani näkemään ihmisen aineen, koko maailman herrana, jolla oli kädessään ase, valta ja voima, ja ajoi hänet taas huohottaen ja kädet kuumeesta vavisten koettamaan uudemman kerran. Tämä suuri kaipaus tukahdutti hänen sydämestään kaiken muun; ei edes ennen niin voimakas rikkauden halu häntä enää viehättänyt, vaan hän halveksi tuota kerran niin köyhää mökkiläistä, jota onni oli ruvennut suosimaan ja joka nyt eli äveriäänä tuolla toisessa kylässä; ei viehättänyt häntä enää rakkaus, ei mikään maallinen onni. Hänen sielussaan oli vain yksi paikka, ja siihen hän tuijotti herkeämättä.
Ja sitten — niin, siitä rupesi nyt olemaan parikymmentä vuotta — hän muisti erään talvisen illan, jolloin hän samalla tavalla taas oli joutunut seisomaan rauenneiden toiveidensa raunioilla ja katkeruudessaan kironnut syntymähetkensä ja luojansa, ja miettinyt, miten voisi hänelle kostaa tekosensa epätäydellisyyden. Hän oli puhjennut vihassaan kolkkoon nauruun, joka oli kajahdellut kammottavasti yön hiljaisuudessa, kunnes olikin sen äkkiä keskeyttänyt ja jäänyt kuuntelemaan: niin, naurua tuntui jatkuvan hänen ympärillään. Se kajahteli karmeasti ja pilkallisesti kuin korpin ääni, ja seppä tunsi samalla, ettei hän enää ollutkaan yksin. Hän katsahti ympärilleen pimeässä pajassa, jota vain ahjon yhä tummeneva hehku himmeästi valaisi, ja oli huomaavinaan, kuinka tuolla pimeässä nurkassa häilähteli vielä pimeämpi varjo, epäselvänä ja vailla ääriviivoja, mutta jollakin tavalla uhkaavana ja peloittavana. Voimakas seppä tunsi värisevänsä kauhusta, mutta miehisti itsensä ja katsoi uudelleen. Silloin tuossa pimeässä varjossa leimahti palamaan kaksi tulista nastaa, jotka leimusivat vihreällä, häilyvällä valolla; niistä tuntui sinkoilevan valkohehkuisen raudan säkeniä, jotka karkeloivat sinne tänne oikullisessa epäjärjestyksessä, poreillen tuhansina eri värivivahduksina kuin häilyvä tuli hiilen kupeessa. Ja kuta kauemmin seppä niihin tuijotti, sitä selvemmin hän tunsi, kuinka noista nastoista, noista suurista, palavista silmistä, sillä silmiähän ne olivat, koko tuosta pimeyttäkin mustempana keinuvasta haamusta, häntä kohti virtasi sellainen helvetillisen ilkeyden ja rajattoman pahan tahdon voima, että se tuntui hiipivän kuristavana ja tukahduttavana hänen elinlähteisiinsä. Nyt.. nyt tuo haamu siirtyy tuolta nurkasta lähemmäksi… se ei kävele… se ikäänkuin liukuu huomaamatta, ja kuta lähemmäksi se tulee, sitä suuremmaksi se kasvaa, ja sen ympärillä tuulahtaa kuoleman kolkko kylmyys kuin pistävin viima.
Seppä aivan kyyristyy kokoon tätä muistellessaan ja kädet puristavat suonenvedon tapaisesti moukarin vartta. Hän tahtoisi poistaa tuon kauhukuvan mielestään, mutta ei voi, vaan hänen täytyy tuijottaa siihen yhä uudelleen, kuten on tuhansia kertoja tehnyt. Hän näkee nostavansa kätensä suojakseen, näkee pimeyden olennon tulevan yhä lähemmäksi, kunnes se on aivan hänen edessään, kumartuvan, tuijottavan häntä silmiin kuolettavalla katseellaan ja hengähtävän hänen päälleen manalan viimaansa. Silloin hän kaatuu maahan kuin ruumis eikä tiedä, onko hän enää elossa vai vainaja.
Mutta nyt kuva muuttuukin. Seppä näkee, kuinka maailma avautuukin hänen edessään ihanana ja viettelevänä, kuinka kaikki, mitä hän haluaa, on hänelle mahdollista. Ei tarvitse muuta kuin kurottaa kätensä, ottaa, käskeä, ja kaikki annetaan. Tuo pimeyden olento se välähdyttelee näitä kuvia hänen eteensä ja kuiskuttelee hänen korvaansa ehtoa, millä se kaikki hänelle annettaisiin. Mutta kiusaaja ei tunnekaan sepän sielua niin tarkkaan kuin luulee: maailman nautinnot, kunnia ja loisto eivät häntä viettelekään, sillä suurempi päämaali on ne hänelle himmentänyt; hän tahtoo saavuttaa kaiken olevaisen perustiedon, elämän synnyn salaisuuden, ja ellei hän sitä saa, jääköön kaikki muu. Kun hän puolestaan esittää tämän vaatimuksensa, karkaa kiusaaja ylös hänen äärestään ja peittyy kuin kauhistuneena omaan läpinäkymättömään pimeyteensä; sitä ei hänkään saa ihmiselle sanoa, sillä sen tiedon hankkimiseksi täytyy käydä kuoleman portin lävitse.
Sitten kiusaaja palaa ja kuiskuttaa hänen korvaansa: "Tietoa en voi sinulle antaa, mutta taidon voin. Mitä tahansa haluat tehdä, se sinulle myös onnistuu. Sehän on jo samaa kuin tieto, vai kuinka? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua palaan taas ja silloin perin sinulta omani pois. Sovitaanko näin?"
"Olkoon menneeksi!" vahvisti seppä kaupan puolestaan, sillä häntä viehätti ajatus voida tehdä kaikki, mitä halusi. Silloinhan hän ehkä löytäisi tiedon ominpäin? Niin sai seppä kiusaajalta taidon, ilman tietoa, kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaihtaen siihen sielunsa autuuden.
Näitä asioita seppä aina muisteli seisoessaan pajassaan alasimensa ääressä ja lepuuttaessaan kättänsä. Mitä kaikkea hän olikaan taiten takonut näinä kuluneina parinakymmenenä vuotena! Ei ollut sitä tarvekalua, sitä kojetta, sitä ihmeellisintä laitetta, joka ei olisi sujuen tullut hänen vasaransa alta, jos hän niin tahtoi. Hänestä oli tullut maan kuulu, jonka taitoon turvasivat viisaat ja tyhmät, ylhäiset ja alhaiset silloin, kun kaikki viimeiset neuvot olivat pettäneet. Ja hän oli auttanut, sillä häntä oli huvittanut ihmisten avuttomuus ja taitamattomuus. Olipa hän ylpeillytkin taidostaan, jopa niin, että oli pajansa oven päälle kirjoittanut: "Tässä asuu itse mestariseppä". Korkeilla kirjaimilla se oli siihen pantu, niin korkeilla, että näkyi kauas tielle saakka. Ihmiset yrittivät hänellä nauraa, mutta lakkasivat huomatessaan, ettei se ollutkaan turhaa kehumista. He rupesivat kunnioittamaan tuota synkkää seppää, jopa lopuksi häntä pelkäämäänkin, mutta hän ei siitä välittänyt, vaan takoi takomistaan, uupumatta, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka.
Mutta koko tämän ajan hän oli sydämen katkeruudella itsekseen hymähdellyt ja tyhmyyttään pilkannut, sillä hän oli huomannut paljaan taidon hengettömäksi, kun sen rinnalla ei kulkenut yhtä täydellinen tieto. Elämän murhe laskeutui uudelleen pilvisenä päivänä hänen mieleensä ja sai hänet unohtamaan, mitä hän milloinkin takoi. Kun hänen lapsensa, pieni, kultakiharainen poika, josta hän oli toivonut nousevan maailmaan vielä suuremman sepän kuin mitä hän itse milloinkaan oli, ei ainoastaan taito-, vaan myös uljaan tietoniekan, oli painanut silmänsä umpeen Surma-vanhuksen sokeassa sylissä, oli hän rynnännyt pajaansa ja ruvennut epätoivonsa ja surunsa vimmassa takomaan. "Taito", oli hän huutanut, "nyt sinua tarvitaan", ja hän oli tunkenut ahjoonsa kultia ja hopeita sekä takonut, takonut. Ja alasimelta oli valmistunut kultakiharainen poikanen, niin ihmeen ihana, ettei luonnossa milloinkaan parempaa, niin hänen pienen poikansa kaltainen, ettei eroa voinut huomata, mutta kylmä ja kuollut. Henki oli poissa eikä saapunut sepän taidosta ja rukouksista huolimatta, ja sillä hetkellä seppä älysi taidon sokeuden ilman tietoa, sitä syvintä asiaa, josta kaikki lähtee.
Seppä väsyi taitoonsa, sillä se ei riittänyt siihen, mitä hän eniten halusi. Ja hän väsyi muuhunkin, takoi vähemmän, ja vietti pitkiä aikoja nojaten alasimeensa ja tuijottaen ahjon hiilokseen tahi ovesta ulos taivaanrannalle. Niinpä nytkin, tänä iltana, jolloin outo ja selittämätön tunnelma oli hänet vallannut.
Hän oli muistanut, että näinä päivinä tuli kuluneeksi parikymmentä vuotta siitä, jolloin tuo vihamielinen varjohenki oli sanonut tulevansa noutamaan omaansa pois. Mitähän se sillä oikein tarkoitti?
V
Kuului reen jalasten kitinää ja pajan eteen ajoi huonolla ja väsyneellä hevosella kaksi vanhaa miestä, joista toinen istui ajopenkillä. Hevonen liukasteli kaljamalla ja miehet nousivat reestä. Seppä ei ymmärtänyt, miksi tämä oli hänestä niin erikoisen mielenkiintoista, sillä olihan satoja, tuhansiakin hevosia hänen pajansa eteen pysähtynyt, upeita, maan valioitakin, ja hän oli tuskin silmiänsä alasimesta nostanut. Mutta nyt täytyi uteliaana katsoa, ja suuttuneena siitä seppä päätti kohdella ynseästi noita äijä-pahoja. Äijät tulivat vihdoin epäröiden sisään, katsottuaan hetkisen, mitä pajan oven päälle oli kirjoitettu. He vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, jonka jälkeen ajopenkillä istunut pyysi nöyrästi, että seppä kengittäisi heidän hevosensa. Oli yksi kenkä aivan irti pääsemässä ja toisista olivat hokat niin pahoin kuluneet, että hepo pakkasi kierällä pahasti liukastelemaan. Mutta seppä ei vastannut mitään, eipä enää heihin katsonutkaan, vaan rupesi tuikean näköisenä takomaan, niin että säkenet sinkoilivat. Silloin sanoi toinen äijä, se, joka oli herrana istunut:
— Pyytäisimme mestarisepältä hyvän työn apua. Tarvitsisi saada hevonen parempaan kenkään.
— Eipä tässä nyt ole aikaa sellaiseen, kun on muita kiireitä, murahti seppä ja takoi takomistaan.
— Mutta sallinet toki sen itsemme tehdä? jatkoi nyt kysyjä. Emme muuta kuin hiukan työkalujasi lainaisimme.
Silloin seppä katsahti työstänsä vieraisiin, yritti sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan. Puhe kuivui hänen kielelleen, sillä tuolla samassa palkeen nurkassa näkyi selvästi se pimeyttä mustempi haahmo, joka siellä silloinkin oli ollut, keinuen ja liikehtien. Ja sen silmät kiiluivat sieltä taas vihreinä ja loistavina, tuijottaen seppään rävähtämättä. Hän heitti pihdit ja vasaran, ja istahti oudosti huumautuneena pajan takimmaiseen nurkkaan ruuvipenkilleen, painaen pään käsiinsä ja hieroen otsaansa, jonka alla tuntui hehkuvan sula rauta. Hän kysyi itseltään, oliko hän enää täydellä järjellä, oliko hän terve vai sairas, ja näkikö hän tuossa kaksi vanhaa, väsynyttä miestä? Oliko tuolla nurkassa mitään pimeyden haamua ja loistivatko sieltä sammumattoman, pohjattoman ilkeyden silmät?
Silloin hän oli näkevinään, kuinka nuo kaksi vanhusta rupesivat seppinä puuhailemaan. Toinen ukko tarttui palkeen vipuun ja painalteli sitä totuttuun tapaan, toisen, joka näytti olevan niinkuin isäntä itse, tarttuessa vasaraan ja pihteihin. Ihmeellisiä seppiä nämä olivatkin. Ei ehtinyt nähdä, mistä rauta tuli pihteihin, mutta siinä se vain oli samalla kuin ne alasimelle laskettiin. Eikä liioin tarvinnut raudan paljon ahjossa käydä, ennenkuin se jo kiehui ja sädehti valkohehkuvana. Nyt tarttuu ukko vasaraan ja lyö kerran. Ei kuulu alasimen kilahdusta, mutta uusi ja kaunis hevosenkenkä putoaa valmiina maahan.
Seppä hieroo silmiään ja katsoo tarkkaan. Nuo äskeiset vanhukset ovat muuttuneet. Heidän vaatteensa ja koko ulkomuotonsa ovat ikäänkuin kirkastuneet, niin, käyneet aivan kuin läpikuultaviksi. Selvästi seppä näkee heidän lävitsensä tuonne pimeään palkeen nurkkaan, jossa musta varjo nyt rauhattomasti keinahtelee, kuin pelkäisi; näkeepä seppä senkin, että ilkeiden silmien käärmeellinen loiste himmenee himmenemistään, vihdoin sammuen kokonaan. Ihmeellistä! Seppä ei tahdo uskoa silmiään, mutta näkee kuitenkin, kuinka koko pajan pimeys aivan nurkkia myöten ikäänkuin kokoontuu yhteen, vyöryilee ja taistelee paikallaan, uhittelee ja rynnistelee, mutta rupeaa kuin rupeaakin lopuksi vastustamattoman voiman pakoittamana tunkeutumaan ovesta pihalle kuin paksu savupatsas. Ahjosta tullutta savuahan se tietysti on, koettaa hän itselleen vakuuttaa: äijät ovat taitamattomuudessaan tunkeneet ahjon tupaten täyteen märkiä hiiliä… Mutta ei — ei täällä ole märkiä hiiliä… "Ja kas, kuinka koko paja nyt on oudosti ja heleästi kirkas". Äijät vain puuhailevat hevosensa kimpussa. Toinen nostaa jalkaa ja toinen yrittää lyödä kenkää kiinni. Tottumattomia ovat, ei luonnista. Mitä nyt?
Seppä haluaa karata ylös nurkastaan, mutta ei pääsekään. Hän näkee kauhistuneena, kuinka toinen äijä hakee pajasta kirveen ja sillä iskee hevosen jalat nilkasta poikki. Paikalleen siihen kaatuu hevonen, mutta kummallista — jalkojen tyngestä ei vuodakaan verta. Ukko tuo kaviot pajaan ja napsii mukavasti alasimen varassa kengät kiinni. Entä nyt? Yhä kasvavalla jännityksellä seppä katsoo, kuinka ukko sitten vain pistää kaviot paikalleen. Ne tarttuvat kiinni ja hevonen nousee ylös niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Nyt seppä ei enää jaksa. Mahtavana aaltona hulvahtaa hänen aivoihinsa käsitys siitä, että tässä oli nyt se, jota hän oli koko elämänsä ajan hakenut — täydellinen tieto, se, joka sai elämän uudelleen syntymään siihenkin, josta se oli jo poistunut. Tarttuen päähänsä molemmin käsin hän horjuen lähti pajastaan. Hän tahtoi saada selville tuon salaisuuden, tuon taian, joka sai hevosen jalat heti liittymään terveiksi; tahtoi perinpohjin kysellä asian ukolta.
Kylmä talven viima ja kirkas tähtitaivas tervehti häntä pajan ulkopuolella. Mitään ei näkynyt. Oli kuin olisi maa niellyt nuo oudot kulkijat. Seppä heittäytyi suksilleen ja läksi hurjaa vauhtia hiihtämään sinne päin, jonne arveli matkamiesten kadonneen.
VI
Jeesus ja Pietari ajaa nytkyttelivät hiljalleen pitkin aavaa suon selkää ja kinailivat keskenään, kuten heidän tapansa oli. Pietarihan se taaskin oli väittelyn aloittanut, sanoen:
— Kuinka sinä nyt sen seppä-paran jätit aivan avuttomaksi paholaisen valtaan? Näithän, että siellä se piileskeli nurkassa valmiina viemään saalistaan?
Jeesus katseli vakaasti taivaan tuikkivaan avaruuteen ja vastasi:
— Kuinka lienee tullut jätetyksi — tiedä häntä. Mitäpä siellä oli enää tekemistä, kun oli ruuna saatu kengitetyksi?
— Mutta näithän sinä, millä sielun hädällä seppä puuhiasi seurasi. Etkö ymmärrä, että tällaisen ihmeen näkeminen pani hänen mielensä lopullisestikin sekaisin, sillä tässähän nyt tapahtui se, jota hän on koko ikänsä turhaan etsinyt, se, mikä on lihalliselle ihmiselle mahdottomuus?
Mutta Jeesus vain katseli taivaan pohjattomuuteen ja kysyi:
— Kuuletko mitään?
Pietari pysäytti ruunan ja kuunteli. Kaukaa jäljestä päin rupesi yhä selvemmin kuulumaan suksien suhinaa ja sauvan kireätä kitinää pakkaslumessa. Hän kääntyi katsomaan ja näki, kuinka seppä sieltä hiihti niin, että nietos savuna sihisi suksien tieltä, ja hänen mielensä ilahtui, että seppä näin Jeesuksen jälkeen kiirehti. Mutta Jeesus sanoi taas:
— Kuuntele vielä!
Pietari kuunteli tarkkaan. Kaukaa edestäpäin kantautui hänen korviinsa outo humina, kuin olisi tyynessä, tähtikirkkaassa talviyössä kuoleman tuulenpuuska yksinään vyörynyt eteenpäin pitkin kylmää, rannatonta, surullista suon selkää. Hän katsoi sinne ja näki pian, kuinka sieltä hiihti mustilla suksillaan nopeasti ja viivasuorasti heitä kohti Surma, tuo kolkko vanhus, jonka silmäkuopat olivat tyhjät ja jonka parrassa jäähelmiä helisi. Hän vilkaisi Jeesukseen, mutta tämän katse oli vaipunut tutkimattomaksi. Hän sanoi vain:
— Odotetaan ja katsotaan, kuinka tässä käy.
Pietari kyyristyi ajopenkilleen ja rupesi kovasti pelkäämään sepän puolesta. Tuolta se nyt hiihtää, onneton, suoraan Surman tielle, eikä tiedä mistään. Ihan varmasti ne pamahtavat yhteen tässä meidän kohdallamme. Surmakin tuossa aina sokeana kulkea hojottaa, eikä katso eteensä. Tiedetäänhän tuo — vielä se nyt eteensä, Surma, joka on sokeaakin sokeampi — —. No nyt tuli turma sepälle!
Pietarin pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Juuri kun seppä saapui heidän kohdalleen ja painalsi viimeisen kerran sauvoillaan, suhahti Surma ohi. Vain sen kuolonviima hipaisi hiukan seppää, joka vaipui tainnoksiin, kaatuen kuin honka maahan. Kaukana humisi jo Surman onea viima.
Seppä tunsi makaavansa synkässä pimeydessä, jonne ei kuultanut mistään pienintäkään valon pilkahdusta. Hän tuijotti turhaan ympärilleen ja ajatteli: "Minä olen nyt siellä — jonne minun piti joutuakin". Karmiva pelko ja tuska raastoi hänen sieluansa. Mutta sitten rupesikin kuulumaan lempeätä ääntä, joka virtasi hänen sydämeensä virkistävänä ja lohduttavana. Se kuului kysyvän ystävällisesti:
— Mitä hiihdit, seppä?
Silloin seppä taas muisti kaiken ja hänen sydämensä elämänhimo tulvahti uudelleen valloilleen. Hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli kokenut ja mitä oli turhaan halannut. Hän purki koko sydämensä, salaisemmatkin asiansa ja toiveensa, ja pyysi lopuksi palavasti sitä tiedon voimaa, jonka ihmeen oli äsken pajassansa nähnyt. Mutta lempeä ääni sanoi surumielisesti:
— Täydellinen tieto on elämän loppu. Tietämättömyys sisältää pyrkimyksen syyn, jota tieto ei enää tarvitse. Siksi kuuluu tieto Jumalalle ja pyrkimys ihmiselle. Älä siis pyydä sitä. Se on kuolemaksi.
Mutta seppä ei tyytynyt. Hän pyysi ja rukoili edes tiedon murua. Ei hän kuolemaa pelännyt. Jos tieto oli sillä ostettavissa, oli hän valmis siihen heti. Lempeä ääni sanoi silloin:
— Hyvä! Saat tiedon murusen, joka sellaisenakin on suurempi kuin kellään ihmisellä milloinkaan. Koska olet seppä, niin annan sinulle voiman liittää yhteen mitä haluat. Sanot vain: 'Tartu kiinni!' ja niin pitää käymän, oli kysymyksessä elävä tahi kuollut. Mutta älä käytä voimaasi väärin, vaan muista, että sen on Jumala sinulle lahjoittanut.
* * * * *
Kun seppä tointui, huomasi hän makaavansa tiellä, autiolla suon selällä; ketään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut. Nuo salaperäiset matkustajat olivat kadonneet jäljettömiin, eikä seppä oikein päässyt selville, mitä oli tapahtunut. Oliko hänelle annettu tuollainen voima? Ihmeellistä oli se, että häntä nyt peloitti tämä asia; hän tunsi, ettei hän uskaltaisi edes sitä koettaa. Olisiko mitään niin arvokasta, että siihen kannattaisi ja pitäisi tällaista pyhää valtaa käyttää? Jos Jumala oli sen hänelle suonut, niin oli sitä käytettävä myös johonkin Jumalan tarkoitukseen. Hän mietiskeli noita kahta outoa vanhusta ja muisteli heidän ulkonäköään ja ääntään, ja vähitellen, kun hän siinä väsyneenä hiihteli kotiansa kohti, rupesi toinen heistä tuntumaan hänestä tutulta. Missä hän oli nähnyt sen miehen ennen?
Taas rupesivat sepän sielussa leijailemaan vanhat, jo ammoin unohduksissa olleet kuvat. Kaukaa onnellisen lapsuuden päiviltä kuului äidin kirkas ääni, kun se puheli pienelle pojalleen siitä ainoasta, joka on rakkaus ja hyvyys, jonka lempeys loistaa koko maailman yllä kesäpäivän rauhallisena, syvänä kirkkautena, ja joka on ainoa tie, totuus ja elämä. Seppä tunsi äkkiä, kuinka kaikki ongelmat hänelle selvisivät ja kuinka hänen sairaaseen ja taistelleeseen sieluunsa vilahti valo, kuin aurinko synkän pilven takaa. Hän vaipui polvilleen siihen tielle, lumisen ja surullisen lakeuden keskelle, ja nostaen kätensä rukoili katkeran suloisen, palavan, synnin syvimmästä loasta nousevan rukouksen, tunnustaen nöyrästi Jumalan armon ja johdatuksen mittaamattoman syvyyden. Jeesus oli ollut tuo ihmeellinen mies, joka oli käynyt etsimässä häntä hänen suurimman hätänsä koittaessa ja antanut hänelle ansiotta, aivan armostaan, aseen käteen.
Seppä nousi, ja onnellinen, salamyhkäinen hymy kirkasti hänen parrakkaita kasvojaan. "Saadaanpa nähdä!" mutisi hän itsekseen lähtiessään uudistuneilla voimilla painaltamaan kotiansa kohti. Taivas rupesi jo hiukan vaalenemaan, ja varhaisen aamun tuntua alkoi väikkyä ilmassa.
Saapuessaan pimeään pajaansa seppä tunsi heti, että siellä oli outo vieras häntä odottamassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietääkseenkään, vaan viritti tulen ahjoon, painalsi paljetta, kuumensi raudan ja rupesi takomaan hyviä ja hyödyllisiä aseita. Hetken taottuaan hän sitten kokosi rohkeutensa ja katsoi tuonne entiseen pimeään nurkkaan.
Niin, siellä se oli. Sieltä tuijotti häneen kaksi vihertävää silmää, kiinteästi, kertaakaan rävähtämättä, ja ruumiina oli pimeyttäkin mustempi haamu, joka hiljalleen kuin mielihyvissään keinui edestakaisin. Sepän tuijottaessa siihen kuin lumottuna se vähitellen rupesi siirtymään häntä kohti kuin kylmä sumun suikale, kunnes oli aivan hänen edessään. Vihreiden silmien polte kaivautui sepän aivoihin kuin tulinen rauta lihaan, ja häntä rupesi ankarasti värisyttämään. Mutta silloin hän muisti, mitä äsken oli tuolla kaukana tapahtunut, ja hän sai takaisin rohkeutensa. Hän heitti vasaransa pois, pyyhkäisi rahin päätä puhtaaksi ja sanoi kylmästi:
— Vieras käypi istumaan.
Silloin hän näki, kuinka paholainen vähitellen ikäänkuin tiivistyi omaan oikeaan muotoonsa, koska oli saanut tavallaan siihen luvan. Siinä se nyt istui rahilla, karvaisena ja hirveänä, vihreät silmät leimuten ja hännänpäässä oleva käyrä kynsi ilkeästi kaivellen pajan permantoa. Mutta seppä ei pelännyt, vaan kysyi suoraan:
— Mitä olisi asiaa?
Paholainen katsoi häneen pirullisesti hymyillen ja ilmoitti tulleensa sopimuksen mukaan noutamaan antamansa taidon palkkaa. Ja kun seppä tiedusti, mitä hän sitten mieluimmin siksi tahtoi, vastasi paholainen:
— Mitäkö? Ka, tiedäthän sinä, mitä minä haluan! Sieluja tietysti. En suinkaan minä nyt rahan tai muun mullan perässä rupea kuljeksimaan.
— Ei siitä mitään puhetta ollut, väitti nyt seppä, enkä minä sieluani anna.
Tästä paholainen raivostui ja silmäin hohto kävi entistä kiiluvammaksi. Vaahto pursusi pitkin hänen torahampaitaan ja häntä kohosi ylös kuin iskeäkseen kynnellään, kun hän sanoi:
— Tässä ei kysytäkään, vaan otetaan, koska kerran valta on!
Ja hän yritti nousta lavitsalta, kuroitellen kaameita, koukkukynsisiä käsiään seppää kohti. Mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, ärjäisi seppä ihmeellinen ilme silmissään, kasvaen varreltaan jättiläisen kokoiseksi kuin olisi hänestä yht'äkkiä tullut kaiken olevaisen valtias, Jumalan antamalla pelastuksen uskolla:
— Tartu kiinni!
Samassa jo päivä valkeni lopullisesti ja lumiulappa levisi sepän silmien eteen puhtaana, miljoonien kiteiden kimallellessa säihkyvänä vyönä maan uumenilla. Tuo pimeä olento kiemurteli rahillaan tuskaisena, ja sen silmistä suihkusi sihisten helvetin kaameata tulta. Mutta sepän kimppuun se ei päässyt, vaan kävi yhä utuisemmaksi, kunnes seppä ei enää nähnyt sitä ollenkaan. Hän seisoi nojaten alasimeensa ja mietti mennyttä elämäänsä ja sen turhia pyrkimyksiä, ja kun vihdoin aurinko kohotti teränsä taivaanrannan takaa täyttäen avaruuden valonsa tulvalla, tunsi seppä sielunsa ylenevän Jumalan puoleen, siihen korkeaan auvoon, joka täällä elämässä joskus suurina hetkinä ihmisen sieluun kajastaa. Hän tunsi löytäneensä täydellisen tiedon, jonka paholainen oli häneltä hänen omaan sieluunsa kätkenyt.
* * * * *
— Mutta mitä tämä nyt merkitsee! tuskitteli Pietari, kun Jeesus käski hänen vain ajaa eteenpäin. Tuossahan seppä makaa tainnoksissa, etkä häntä ollenkaan auta. Kohta saapuu paholainen ja vie hänet ihan iltikseen.
Jeesus ei vastannut mitään. Pietari nureksi vanhaan totuttuun tapaansa edelleen ja puheli:
— Tääkin seppä raukka — hyvä mieshän se on ollut ikänsä… ja totuutta etsivä. Äskenkin hiihti perääsi kuin hurja, ja sinä vain ajelet pois niine hyvinesi. Niinkuin tämän maan ihmiset erikoisesti perääsi hiihtelisivät — johan nyt!
Ja hän todisti suruisena ja tyytymättömänä:
— Eivät hiihtele, eivät… Eivät edes oveansa tahdo avata, vaikka tarjolle tulet.
Silloin kohotti Jeesus sormensa, katsoi Pietariin nuhdellen ja sanoi:
— Ole vaiti, Pietari, ja kuuntele!
Pietari teroitteli kuuloansa joka taholle. Aluksi tunkeutui vain talviaamut syvä ja häiriintymätön hiljaisuus kaikkialta hänen mieleensä, kunnes yht'äkkiä avaruudessa särähtikin kipeä ja kiukkuinen vingahdus. Se oli kuin pitkä ja hirveä pettymyksen kirous, ja samalla myös Pietarille vaikeni totuus. Ilahtuneena hän kääntyi sanomaan Jeesukselle:
— Mutta sieltähän täisikin tulla paholaiselle liukas lähtö!
Hyvästä mielestä hytisten hän kääntyi kiirehtimään ruunaa, kun Jeesus käski pysähdyttää ja odottaa. Hetken kuluttua rupesi aurinko nousemaan ja pian täytti koko taivaan ja maan ihmeellinen kirkkaus, josta tuntui hohtavan sieluun sanomaton auvon ja rauhan hengähdys. Ja Pietari ymmärsi. Hän risti kätensä, painoi päänsä rinnalleen pyhän hartauden vallassa ja lääkitsi sydäntänsä sillä tunnelmalla, joka taivaassa herää, kun Jeesuksen lunastustyö valloittaa taistelevan sielun pahan kahleista. Hänen vanhan kalastajasydämensä täytti suuri ja jumalallinen rakkaus.
VII
Jeesus ja Pietari matkasivat edelleen ympäri Suomea. Ei ollut sitä kotia, sitä sydäntä, jonka ovelta ei sinä talvena ja keväänä olisi kuulunut tuota hiljaista kolkutusta, joka sävähdyttää, koskee kipeästi, herättää ja hellyttää. Ei ollut liioin sitä vaaraa ja sitä lehtoa, järvenselkää ja lakeutta, jota Jeesus ei olisi hymyllään siunannut, jättäen sen väräjämään maisemien ylle ihanana autereena. Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä riemukkaammalta se rupesi tuntumaan kaikista luoduista: Jumalan läsnäolo kaikui joka linnun laulusta ja tuulen raikkaasta huminasta urpurikkaassa koivikossa. Mielihyvillään astua köpitteli Pietari uskollisesti Herransa jäljessä antaen sydämensä nauttia siitä siunauksen runsaudesta, jota Jeesus kaikkialle valoi. Hän oli iloinen, vaikka pyrkikin vanhaan tapaansa väliin väittelemään, perustellen itsepäisesti omaa mielipidettään. Kun hän taas kerrankin hiukan moitiskeli Jeesusta siitä, että tämä oli määrännyt laiskalle miehelle vireän vaimon, asettaen tälle siis ylimääräisen taakan kannettavaksi, sanoi Jeesus:
— Kuule Pietari! Eiköhän ole parasta, että nyt lähdet liikkeelle ominpäin? Silloinpa saat järjestellä ihmisten asioita niinkuin viisaimmaksi katsot. Minä menen omalle haaralleni. Tapaamme sitten toisemme, kun olemme tosihyvän ihmisen löytäneet.
Pietari suostui ja hyvästeli Herransa, joka läksi yksin astumaan tietänsä, Pietarin mennessä omaansa. Ja Pietari päätti, että nyt hän vapaasti ja esteettä koettelee ihmisten sydäntä ja kylvää runsain käsin siunausta heidän keskuuteensa.
Tämä tapahtui samaan aikaan, jolloin sotamies Lusti sai eron sotapalveluksesta. Lusti oli iloinen sotilas, joka ei ollut vielä siihen päivään saakka itsestään eikä huomisesta huolehtinut. Kun häntä ei enää tarvittu, vaan maksettiin viimeinen killinki kouraan ja sanottiin, että sai mennä, otti hän huoletonna laukkunsa, osti kaikilla rahoillaan kolme pientä leipää evääksi ja läksi laulellen kävelemään kotipuoleensa, muistellen niitä otteluja ja iloisia juominkeja, joissa oli ehtinyt mukana olla. Huolimatta synnistä ja pahasta, jota sotamies Lusti oli tehnyt paljonkin, oli hänen sydämessään säilynyt syrjä puhtaana, ja siitäpä kohosi hänen mieleensä ehtymätön iloisuus sekä silmiinsä kirkas ja avonainen lapsen katse. Näin hän nyt hilpeänä ja ajatusten puutteessa vihellellen vaelsi keväistä kangasta pitkin sinne päin, jossa kerran nuoruudessa oli ollut hänen kotinsa.
Eipä aikaakaan, kun jo tulee häntä vastaan kumaraharteinen, valkopartainen ukko, joka hiljalleen astua köpittää koukkusauvansa nojassa. Kun ukko saapuu sotamiehen eteen, huomaa tämä, että hänen silmistään loistaa lapsellisen hurskas ja vilpitön ilme. Ukko tarkastelee häntä muhoillen ja tyynesti hyvän aikaa, kunnes tervehtii:
— Kuka sinä olet ja yksinkö kävelet?
Sotamies Lustia naurattaa, mutta hän vastaa ystävällisesti toisen tervehdykseen ja sanoo:
— Minä olen sotamies Lusti ja menen kotipuoleen. Kuka sinä olet?
Silloin Pietari älyää sanoa:
— Vai Lusti. Minä olen Santtepekki.
Ja hän hymyilee omalla keksinnöllään. Lustia naurattaa myöskin, sillä tuo ukko tuossa näyttää niin herttaiselta ja hyvältä. Hän istahtaa tiepuoleen, avaa laukkunsa ja vetää leipänsä esiin, aikoen ruveta syömään. Silloin Pietari, joka on ruvennut pitämään Lustista, päättää koetella hänen sydämensä hyvyyttä ja sanoo:
— Anna, rakas veli, yksi noista leivistä minulle! jouduin kulkemaan aivan ilman ruokaa ja kovin nyt sydänalaani hiukaa.
Sotamies Lusti katsoo vuoroin häneen ja vuoroin leipiinsä, kunnes rupeaa nauramaan ja sanoo:
— Etpä paljoa pyydä kuin kolmanneksen kaikista eväistäni. Mutta minä pidän sinusta — kas siinä, heh!
Ja hän ojensi auliisti leivän Pietarille, jonka vanha sydän oikein sykähti ilosta. Nythän tässä hyvä ihminen vastaan sattui! Kiitollisena pureskeli hän leipäänsä, kunnes tuli ajatelleeksi, että vasta viimeisen leivän anto tosi hyvää sydäntä todistaisi, ja päätti varovaisuuden vuoksi koetella Lustia perinpohjin. Niinpä hän, kun oli erottu ja hyvästelty, kiiruhti toista tietä uudelleen Lustia vastaan, muuttaen muotonsa. Ystävällisesti nytkin Lusti tiedusteli nimet ja kaikki, puhutteli hauskasti ja alkoi siinä taas ajatuksissaan leipäkyrsäänsä pureskella. Silloin Pietari pyysi valittavalla äänellä leipää, kun oli kovasti nälkäinen eikä ollut evästä. Lusti nauroi leveästi ja puheli:
— Kolme vaivaista kakkaraa eväikseni sainkin ja niistäkin annoin jo yhden muutamalle äijälle, joka tuolla tiellä nälkäänsä valitteli. Mutta mitäpä siitä! Kun olet nälkäinen, niin tuossa on — heh!
Ja hän ojensi leipänsä Pietarille, joka tuskin tahtoi uskoa niin hyvää sydäntä olevankaan. Mutta uskoa täytyi. Varmuuden vuoksi hän päätti kuitenkin koetella Lustia vielä viimeisen kerran, ja kiiruhti siis taas uuden muotoisena häntä vastaan, pyysi leipää ja saikin. Reilusti puheli hänelle Lusti:
— Sen ei vanhan sotamiehen sovi viimeistäkään palaa itkeä, jos tarvitsevainen sitä häneltä pyytää. Siinä on, äijä, nautitse terveydeksesi!
Viimeisen leivän hän antoi ja Pietarille ihan herahtivat kyyneleet silmiin. Hän natusteli karkeata leipää ja puheli:
— Jumala sinua siunatkoon ja sinulle hyvän työsi palkitkoon!
Sitten he erosivat taas, kunnes Pietari palasi sotamiehen luo siinä ensimmäisessä Santtepekin haahmossaan. Hän tahtoi seurata tämän kunnon miehen mukana, voidakseen sitten Jeesukselle kuvata, minkälainen hän oikein oli. He vaelsivat yhdessä ja sotamies Lusti jutteli leveästi:
— Vaivaisen leivänkakkaran kyllä raatsii köyhälle antaa, jos on miestä toista sijalle puuhaamaan. Kun meillä molemmilla on nyt eväiden puute, niin ruvetaanpas miettimään, mistä niitä saataisiin, sillä emme me kauan tyhjällä kulje. Jotakin elämisen keinoa on nyt keksittävä.
— Mitäpä muuta kuin pyydetään ensimmäisestä talosta, joka eteen koituu, työtä. Työntekohan on rehellisin elämisen keino, arveli tähän Santtepekki ja katseli tutkivasti toveriinsa.
— Saattaa kyllä olla, vastasi sotamies Lusti hiukan ikävystyneesti, ja varmaan niin onkin. Mutta, lisäsi hän, en tahdo salata sinulta, Santtepekki, sitä, että työnteko on minusta vihdoinviimeistä tässä maailmassa. Työtä en tahdo tehdä, ellei ihan nälkäkuolema siihen pakota, ja sitä en usko, sillä aina sentään nokkela mies itsensä nikarasta toiseen muutenkin keinottelee.
Santtepekki kuunteli toverinsa puhettaviaan kauhistuneena ja tiedusteli:
— Kuinka voit pitää rehellistä työntekoa niin vastenmielisenä?
Työstähän vasta ihmiselle tosi ilo ja onni lähtee.
— Kaikkia vielä, vastasi Lusti. Olen kyllä kuullut niin sanottavan, mutta kysynpä: tokko lienee tavallista tervettä ihmistä, joka viitsisi kortta ristiin panna, ellei pakkoa olisi tahi synnillinen kunnia houkuttelisi? Eipä ole. Selväähän on, että laiskuus, kun ei vain leipä puutu, on kaikista ihaninta tässä maailmassa. Sehän näkyy jo sanastakin, sillä pantiinhan paratiisissa työ ihmiselle synnin rangaistukseksi. Ja sitä se on. En viitsi tehdä työtä.
Santtepekki tuli aivan ymmälle kuullessaan Lustin viime väitteen, johon hänellä ei ollut erikoisempaa vastaamista. Suruissaan siitä, että tämä hänen niin hyväsydämiseksi huomaamansa toveri osoittautuikin toisaalta näin kevytmieliseksi, hän uudelleen tiedusteli, minkälaisilla keinoilla Lusti sitten aikoi itsensä elättää. Tämä puheli leveästi:
— Vielä häntä sellaista kysyy vanhalta sotamieheltä, joka on jo moneen kertaan ehtinyt kaikki metkut oppia. Suoraan sanoen: aion elää kerjäämisellä ja pienellä petkutuksella, arkailematta viatonta varkauttakaan, sillä sellainen ei ole erikoisemmasti synnillistä. Mutta vanhastaan pidän lakina sitä, että köyhän viimeistä en ota, enkä ihmisen henkeen kajoa. Näin olen tähänkin saakka kunniallisesti toimeen tullut ja luulenpa edelleenkin tulevani, kunnes luoja armossaan korjaa sieluni iankaikkiseen autuuteensa.
Santtepekki ei ollut uskoa korviaan. Ihmeissään hän kysyi:
— Kuinka voit luulla, että luoja korjaa sielusi, kun kerran sanot aina petkutuksella eläneesi? Piru kai sinut korjaa eikä luoja?
— Ehei! nauroi Lusti leveästi. Sillä otuksella ei ole Lustin kanssa mitään tekemistä. Et tiedä, Santtepekki, että minä olen vanha, urhoollinen sotamies, joka satoja kertoja olen pannut alttiiksi henkeni muiden puolesta. Olen kyllä varastanut, juonut, mässännyt, kun olen saanut tilaisuuden, elänyt kovin huonosti, mutta sillä olen tehnyt pahaa vain itselleni enkä muille. Viatonta ja sorrettua olen aina puolustanut, totisessa asiassa en ole valehdellut, ja Jumalaan olen lapsuudesta saakka järkähtämättä uskonut. Katson siis kerskailematta olevani tämän maailman paremmanpuoleisia ihmisiä, jo senkin vuoksi, että sydämessäni on aina asunut ilo ja rakkaus kaikkia luotuja kohtaan, olivatpa ne mitä hyvänsä. Olen iloinen mies, Santtepekki, huomaa se! Ja minä elän aina niin kuin iloinen ihmisluontoni vaatii, milloinkaan itseäni pettämättä tahi teeskentelemättä muuksi kuin mikä olen, nimittäin ihmisparka, alaston ja kurja Jumalan edessä, vailla kaikkia ansioita. Kuinka voisi nyt Jeesus, joka korjasi molemmat ryövärit rinnaltaan paratiisiin, kiristää mitattoman armonsa minun vaivaisen kohdalle niin pieneksi, että kehno saisi kauluksestani kiinni? Se on mahdotonta, Santtepekki, en usko sitä milloinkaan, ja iloisena sekä luottaen Jumalaan astua tellää siis sotamies Lusti taivasta kohti. Joko nyt ymmärrät, kuinka varmalla perustuksella minun asiani ovat?
Santtepekki tunsi päätänsä huimaavan. Sotamies Lusti oli erikoinen ihminen, se täytyi myöntää. Jos tuo kaikki, mitä hän sanoi itsestään, oli totta, oli hän hyvin huono ihminen, suuri syntinen. Mutta ei käynyt kieltäminen, että hänellä oli myös hyvät puolensa. Ilmeisesti hänellä oli jalo ja avara sydän, johon hän lämpimästi sulki kaiken, mitä maailmasta tajusi. Sotamies Lusti oli jo harmaapää, mutta siitä huolimatta lapsi, joka herätti ystävyyden tunnetta kaikilla ominaisuuksillaan, hyvillä ja huonoilla, sen avomielisen lapsen-asteen vuoksi, jolla hän oli. Santtepekin päässä vilahti ajatus, että sotamies Lusti oli turmeltumaton, hyvä ihminen, mutta sitten, hän heti muisti, mitä Lusti oli huonosta elämästään tunnustanut, ikäänkuin säikähti omaa sekaannustaan ja virkahti ankarasti:
— Helvettiin sinä joudut!
— No, sehän saadaan nähdä sitten, kun sinne asti päästään, vastasi tähän hyväntuulisesti Lusti.
He astuivat vaiteliaina edelleen, molemmat mietiskellen omia asioitaan, kunnes poikkesivat tien vieressä olevaan taloon. Pirttiin tultuaan he näkivät, kuinka isäntä hapuili siellä melkein kuin sokea ja valitteli silmiänsä, jotka olivat pahoin kipeytyneet. Sotamies Lustia säälitti ja hän ryhtyi isännän kanssa laveihin puheisiin, kertoen ihmeellisestä silmäin voiteesta, josta vieraalla maalla sotaretkellä ollessaan oli kuullut. "Se olisi varmaankin auttanut, jos sitä olisi saatu", lopetti hän. Isäntä huokaili:
— Olisipa saattanut auttaa, kun jo siitä kuuleminenkin tuntuu tuottavan huojennusta. Mikä sinulla on tämä mies toverina? kysyi hän samalla.
— Tämä on mikä lienee mieron kiertäjä, joka nälissään turvautui minuun, äläpäs nyt eto rikkaaseen. Santtepekiksi sanoi itseään. Siivo ukko se on, ei pure eikä hauku, selitteli nyt Lusti leveästi ja komensi: Käy, Santtepekki, peremmäksi, äläkä ujostele! Tässä talossa on hyvä isäntä, vaikka onkin näkö pilalla.
Santtepekki nousi ovensuusta, jonne oli väsyneenä istahtanut, asteli hiljaa peremmäksi ja seisahtui isännän eteen, laskien kätensä hänen silmilleen. Ja silloin tuntui kaikista pirtissä-olijoista, että huoneeseen oli ilmestynyt ihmeellinen voima, joka salpasi heidän kielensä ja kirkasti heidän katseensa näkemään outoja asioita. Minne oli kadonnut tuo äsken ovensuussa ollut kerjäläisvanhus? Oliko se hän, joka seisoi tuossa isännän edessä kirkkaana, suurena ja pyhänä, otsallansa taivaan loiste? Kuin unessa he kuulivat äänen kohoavan rukouksena Jumalan puoleen, anoen sitä valoa, joka ei milloinkaan sokeaksi tule, ja samalla oli lumous ohi. Santtepekki istahti nöyrästi rahille, mutta isäntä sanoi äkkiä riemastuneena:
— Minähän näen! Näen hyvin! Sinä, ukko, paransit silmäni!
Kaikki olivat sanattomia hämmästyksestä. Sotamies Lusti otti lakin pois ja silmäili Santtepekkiä syvällä kunnioituksella. Sitten hän pani lakin jälleen päähänsä ja arveli itsekseen: "Kyllä tästä nyt matkaeväitä heltiää!"
Ja isäntä rupesi tietysti tarjoilemaan Santtepekille runsasta palkintoa
hänen hyvästä työstään, rahaa, ruokaa, mitä vain ukko halusi. Mutta
Santtepekki ilmoitti, ettei hän voi ottaa mitään. Silloin ei sotamies
Lusti enää voinut olla asiaan sekaantumatta, vaan sanoi Santtepekille:
— Mutta nythän sinulta on viimeinenkin järki-vähäinen aivan mennyttä!
Miksi et ottaisi palkkaa, kun isäntä sitä hyvän työsi vuoksi tarjoaa?
— Ei Jumalakaan hyviä töitään palkan vuoksi tee. Armosta ja rakkaudesta hän kaiken antaa, vastasi Santtepekki hiljaa ja nöyrästi.
— Mutta kyllä meidän elämisemme sitten kapeaksi käypi, vastasi nyt
Lusti kiivastuneena, jos tässä ilmaiseksi aiot koko maailman parantaa.
Ottaisit edes ruokaa, sillä meillähän ei ole ollenkaan eväitä.