Suomalaisia näyttelijöitä

SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ

Lapsuuden ja nuoruuden muistoja

Kirj.

AARNI KOUTA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1911.

SISÄLLYS:

Esisanat.
Ida Aalberg.
Kaarola Avellan.
Emelie Stenberg.
Aurora Aspegren.
August Aspegren.
Taavi Pesonen.
Axel Ahlberg.
Adolf Lindfors.
Knut Weckman.
Katri Rautio.
Aleksis Rautio.
Iisakki Lattu.
Olga Poppius.
Kaarle Halme.

Esisana.

Ihaillessamme jotakin suurta ja jo täyden kasvuvoimansa saavuttanutta puuta ei liene monenkaan meidän mieleemme juohtunut ne eri kehityskaudet ja -muodot, jotka tämä puu on elänyt ja taistellut muodostuessaan pienestä, tuskin maankamaraa ylemmästä idusta siksi korkeaksi kasviksi, joka majaamme varjostaa. Me näemme ihastuksella vain puun, joka työntää latvansa taivasta kohti, ojentaa oksansa ilman tuulien tuuditeltaviksi, mutta emme ajattele pientä tainta, joka maan uumenista kerran pyrki ja pääsi päivän valoon, juurrutti ja levitti juurensa tahdon rantavoimalla syvälle mullan mustaan helmaan, mistä sitten imi elämisen voiman ja tarmon. Ja lähemmin tarkastaessamme on tässä alkutilassa ja alkukamppailussa yhtä paljon mieltäkiinnittävää ja ihastuttavaa kuin myöhemmässä kypsyyden kaudessakin. Vieläpä tuon taimen kehitysilmaisuja tutkistellessamme voimme nähdä viittauksia vastaisuuteen, edellytyksiä, edellyttäviä luonteenominaisuuksia ja hentoja yhdyssiteitä tulevaisuuteen.

Edellinen on sovitettavissa ihmiseenkin, varsinkin voimakkaammin ja huomattavammin kehittyneeseen ja rakentuneeseen ihmiseen, joka on pystynyt luomaan itsestään jotakin, kyennyt kohoamaan ja kasvamaan johonkin tehtävään, joka on jättänyt jälkiä häntä ympäröivään elämään, vieläpä antanut parhaimmassa tapauksessa uusia sysäyksiä kehityksen yhä etenevään ja edistyvään kulkuun. —

— Nämä muutamat rivit vain sen sarjan esisanoiksi, jossa rupeemme kertomaan vanhempien näyttämötaiteilijaimme lapsuuden ja nuoruuden vaiheista ja muistoista sellaisina kuin ne haastattelujen muodossa olemme heidän omilta huuliltaan kuulleet. Heidän taiteellisen työnsä tulokset ovat jo täysin kypsinä meidän nähtävinämme ja arvioitavinamme; heidän varhaisimmat sielunliikuntonsa ensimmäisistä itsetiedottomista aavisteluista elämänuran ratkaisevaan ensi askeleeseen saakka ovat meille tuntemattomampia, ainakin jo paljon etäisempiä asioita, joihin kuitenkin kannattaa kerran vielä kääntää katseensa ja joiden muistelemisesta voi koitua paljon iloa, vieläpä sangen suurta mielenkiintoakin.

Helsingissä v. 1910.

Aarni Kouta.

Ida Aalberg.

Mainitessamme vapaaherratar Ida Aalbergille aikeestamme ja pyytäessämme häntä kertomaan meille lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista, väitti hän, että niistä ei pitkältä puhetta riittäisi. Hän muisti olleensa tavattoman paha lapsi, ainoa tyttö kolmen veljen joukossa, joille hänen olisi tullut olla hyvänä esimerkkinä, mutta muuttuikin joka kohdassa aina vain varoittavaksi esimerkiksi. Hänellä oli ollut hyvin paljon mitä pahimpia vikoja. Ensimmäinen, ja ehkä pahin, oli niistä tietysti ollut jokin vaarallisen itsetietoinen piirre luonteessa, minkä ilmenemismuotoja oli ollut itsepäisyys, jonkinlainen hallitsemishalu, tahto määräysten jakelemiseen. Myöskin oli ylpeyden raskas peri- ja helmasynti päässyt juurtumaan hänen jo niin aikaisin turmeltuneeseen luonteeseensa. Ei ollut voinut lainkaan pitää muita pikku tyttöjä vertaisinaan ja leikkitovereikseen kelvollisina, tuskinpa ikäisiään ja itseään vanhempia poikiakaan, joiden kanssa oli kuitenkin jonkunverran paremmin viihtynyt. Heissä oli sentään ollut hiukan voimakkaampaa ainesta, mutta sitäkin vain hiukan. Hyvinkin nuorena oli vitsaa koetettu vääntää, eikä oltu myöskään vähemmän ahkerasti käytetty tätä samannimistä pelottavaa asetta vääntökeinona. Mutta väännöstä ei syntynyt käännöstä — parempaan päin. Kaukana siitä. Vuosi vuodelta nämä huonot ominaisuudet yhä vain kasvoivat, vieläpä ilmestyi entisten lisäksi uusiakin turman tuumia nuoreen mieleen. Kaikkein pahin niistä oli mielikuvitus. Se oli pakottanut jättämään leikinlyönnin, unohtamaan leikkitoverit kokonaan. Ypöyksin nuori tyttö oli kiertänyt metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen. Synkästi uskonnollisen äidin vitsa oli yhä uutterammasti tehnyt työtään — olihan entisen itsepintaisuuden lisäksi nyt vielä tullut paha maailmallinen mieli, mikä ilmeni päälle päätteeksi muodossa, joka oli omiaan herättämään hämmästelyä ja naurua muissa ihmisissä. Näin "pahaksi" lapseksi suurin näyttämötaiteilijattaremme kuvasi itsensä, mutta lisäsi, että hän samalla oli ollut hyvin onneton. Lapsuus oli onneton, nuoruus oli onneton. Se oli yhtä ainoata kaipuuta, vaikka hän ei tiennyt kaipuun syytä eikä sen päämaalia. Yhtä ainoaa kuvittelua se myöskin oli, vaikka nämä mielikuvat eivät voineet milloinkaan kiteytyä miksikään selviksi näyiksi ja kuvasarjoiksi. Mutta kaikesta huolimatta ne kuitenkin elivät elämäänsä, eikä vitsa voinut niitä kuolettaa, yhtä vähän kuin hänen omat kärsimyksensäkään.

"Mutta pahuudestani huolimatta", huomautti taiteilijatar leikillisesti, "ovat ihmiset aina pitäneet hyvää huolta minusta, vieläpä minua rakastaneetkin." — Täten hän esim. oli joutunut kotiseudullaan siihen aikaan oleskelevan Minckwitzin perheen suojatiksi ja päässyt heidän mukanaan Helsinkiin ja täällä oppilaaksi neiti Tavaststjernan perustamaan ruotsalaiseen tyttökouluun, jonka koulun toiminta ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Kovin pitkäaikaiseksi ei taiteilijattaren kouluopillinen ura käynyt myöskään rouva Qvistin täkäläisessä oppilaitoksessa; keskeytymisen syynä oli tällä kertaa varojen puute, sillä kodin piti kustantaa etupäässä veljien kalliit opinnot. Rouva Qvistin koulussa käynnin huomattavin tapaus on mielestämme kuitenkin se, että siellä Ida Aalberg sai ensimmäisen hänen taiteensa osalle tulleen tunnustuksen. Kevättutkinnossa olivat oppilaat lausuneet runoja, heidän joukossaan myöskin Ida Aalberg "Adlercreutzin" Vänrikki Stoolin tarinoista. Tutkinnossa oli ollut läsnä rouva von Kothen, ja oli hän, silloisen Suomen kirjallisesti ja taiteellisesti sivistynein nainen, lausunut julkisesti ihailunsa mainitun runon lausumisen johdosta.

Tästä johduimme kysymään sitä kappaletta ja osaa, jossa taiteilijatar oli ensi kerran esiintynyt. Maalla, kotipuolessa se oli tapahtunut. Joululomaansa oli sinne tullut viettämään kuopiolaisia ylioppilaita, jotka olivat panneet toimeen pienet juhlat kansakoulun hyväksi. Siellä oli esitetty pieni näytelmäkappale "Kassan avain", jossa emännöitsijän osassa oli esiintynyt Ida Aalberg, silloin nuori, tuskin nelitoistavuotias tyttönen. Hän oli jo sitä ennen paljon uneksinut teatterista. Ensimmäisen mielenkiinnon tähän taidelaitokseen herättivät vanhat, äidin maitokamarin seiniin liisteröidyt ruotsinkieliset sanomalehdet, joissa oli julkaistuina teatterien ohjelmat. Kovin oli niissä kiihottanut mielikuvitusta se, että jonkin kuninkaan tai kuningattaren nimeä oli seurannut tavallisen kuolevaisen nimi. Kuningattarena kuolevainen ihminen jonakin iltana! Sellaiseksi hänkin tahtoi, niin mahdotonta kuin se olikin, sillä pitihän jumalaa pelkäävä koti teatteria synnillisimpänä, saastaisimpana ja turmiollisimpana laitoksena maan päällä. Kun nyt nämä ylioppilaat tulivat esiintymispyyntöineen, oli nuoren mielikuvittelijan ilo rajaton, mutta — sitä ei saanut näyttää. Lavalle hän kuitenkin näin kotitanhuvilla pääsi, mutta siihen sen piti pysähtyäkin.

Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi suomalaisen näyttämötaiteen. Rippikoulun käytyään, nelitoistavuotiaana, Ida Aalberg näki ensi kerran oikean teatterin Hämeenlinnassa, jonne Suomalaisen teatterin henkilökunta oli saapunut antamaan vierailunäytäntöjä. Silloin hänen päätöksensä kypsyi. Tämän jälkeen häntä ei voinut pidättää enää koti, ei rakkaus vanhempiin eikä sisaruksiin, vaan hän karkasi heidän luotaan eräänä kevättalvisena päivänä, joutui Helsinkiin ja pääsi Suomalaiseen teatteriin. Ensi kerran hän esiintyi jonkun rakastavan tytön osassa näytelmäkappaleessa "Lemun rannalla", ja sai senkin jälkeen esittää yhä edelleen pieniä vaatimattomia tytönosia, sillä tohtori Bergbomin mielestä Ida Aalberg oli luotu naiviksi näyttelijättäreksi. Mitään riemuvoittoja naivi näyttelijättäremme ei voittanut, hänen ainoa ilonsa oli pyrkimys eteenpäin, hänen ainoa murheensa se, ettei saanut oppia kyllikseen uutta, ei tarpeeksi edistyä, päästä eteenpäin, ja ihmetteli, kuinka toiset saattoivat olla niin levollisia, vaikka eivät olleet sen onnellisemmassa asemassa kuin hänkään. Mutta varmasti vakuutettu hän oli siitä, että eteenpäin hänen täytyi päästä, kaikista vastuksista huolimatta.

Näihin aikoihin oli taiteilijattaren veli matkustanut Dresdeniin opintojaan jatkamaan, ja kirjoitti sieltä usein sisarelleen ja kuvaili joka kirjeessään etenkin mainitun kaupungin teatteria, joka oli hänen mielestään maailman suurenmoisin taidelaitos. Sinne alkoi tietysti sisarenkin halu palaa. Siellä jos missä hänkin saattoi edistyä ja oppia jotakin uutta, ja saatuaan resetin Oulussa sekä hiukan yksityistä avustusta, hän läksi ylpeänä matkalle kukkarossaan seitsemisen sataa markkaa, mikä mahtava summa kestäisi tietysti vuosikausia. Mutta pitkälle eivät sellaiset rahat riitä, niistä kun sai luovuttaa jo opettajalleenkin 25 mk tunnista. Tästä samasta opettajasta, rouva Seebachista tuli kuitenkin taiteilijattaren suurin turva ja opastaja tällä hänen ensimmäisellä ja suorastaan ratkaisevalla opintomatkallaan. Rahat loppuivat tietenkin pian, mutta into ja tarmo eivät loppuneet. Aivan pennittömänä, perin pohjin nälkäisenä hän vain ponnisteli edelleen, vahvasti uskoen siihen, että kaikki käy hyvin, kaikki onnistuu vielä kerran. Nälkä tuli lopulta ilmi, mutta samalla myöskin taiteilijattaren suuret lahjat ja uupumaton tarmo, horjumaton tahdon lujuus. Kotimaasta toimitti rouva Seebach rahaa, joten jatkuva oleskelu ja opiskelu ulkomailla kävi mahdolliseksi ja hedelmöittäväksi. — Lopuksi mainittakoon vielä, että samainen rouva Seebach oli tohtori Bergbomille kirjoittanut kirjeen ja vakuuttanut, että tämä erehtyi toivoessaan Ida Aalbergista naivia näyttelijätärtä, hän itse oli huomannut tässä nuoressa naisessa piilevän syvät traagillisen näyttämötaiteilijan lahjat. Kun Ida Aalberg palasi sitten kotimaahan, oli tohtori Bergbom antanut hänelle koetteeksi osan Anzengruberin "Valapatosta", josta muodostui taiteilijattaren ensimmäinen suuri voitto. "Keväällä erosin naivista näyttelijättärestä, lokakuussa kohtasin traagillisen taiteilijattaren", oli tohtori Bergbom esityksen jälkeen huudahtanut.

Kaarola Avellan.

Käydessämme haastattelemassa neiti Kaarola Avellania, puuttui hän itse ensinnä puheeseen. "Haastatella ei tulisi milloinkaan itse asianomaista henkilöä, jos mieli päästä perille hänen luonteenomaisimmista piirteistään", lausui taiteilijatar. "Tällaisia seikkoja olisi pikemmin tiedusteltava omaisilta ja lähimmiltä ystäviltä, joilla on ollut tilaisuus kaiken aikaa seurata toisen kehitystä ja tehdä huomioita sen eri ilmenemismuodoista, kuitenkin aina tarpeellisen välimatkan päästä. Itse tulee usein vaienneeksi monesta asiasta, jotta ei vain tekisi itserakkaan vaikutusta, usein taas tahtomattaankin ja itsetiedottomasti hairahtuu lausumaan jonkin pienen epätotuuden, sillä ihminen on liian lähellä omaa itseään." Myönsimme nämä mietteet suhteellisesti sangen oikeiksikin, mutta väitimme vastaan, että toiselta puolen vaikenemiset, toiselta pienet epätotuudet saattoivat nekin painaa osaltaan leimansa luonnekuvaan, jonka silti ei tarvinnut lainkaan olla väärä. Itsestään puhuessaan ihminen kaikesta huolimatta kuvastelee vain omaa sisintä itseään, tavalla tai toisella, ja ehkä lopultakin aina sattuvammin ja todemmin kuin syrjäinen.

"Itsetietoinen halu antautua taiteilijauralle heräsi minussa verrattain myöhään", alotti taiteilijatar kuvauksensa. "Monet syyt aiheuttivat sen. Olosuhteet ja kasvatus ennen kaikkea, mutta samassa määrin ehkä myöskin sisäänpäin vetäytyvä luonne ja melkein voittamaton kainous." Teatteri ainakin oli se viimeinen taidemuoto, jota neiti Avellan ajatteli, ellemme sanoisi — vihdoin viimeinen. Koko nuoruus, silloiset olosuhteet ja ankaran kristillismielinen kasvatus koettivat parhaansa mukaan saada häntä loittonemaan tästä synnillisestä laitoksesta, kunnes hän viimein kaikesta huolimatta heräsi Björnsonin "Kalastajatytön" lailla uneksimaan naisesta, joka näyttäisi maailmalle "hvordan en Kvinde er, naar hun er yndig, hvordan hun er, naar hun er syndig". Pitkät, aavistuksettomat taipaleet erottavat kuitenkin lapsuuden ja nuoruuden tästä heräämisestä, mutta itsetiedottomat sielunliikunnot ja niiden eri ilmestysmuodot täyttävät sittenkin nämä taipaleet, ja niitä nyt lähemmin tarkastellessamme ei suinkaan ole vaikea huomata, että ne ovat suoranaisessa ja elimellisessä yhteydessä taiteilijattaren myöhemmän elämänuran kanssa, ovat selviä ja suoranaisia viittauksia siihen.

Ensimmäisenä kuvaavana ja edellyttävänä piirteenä mainitsi taiteilijatar pukeutumishalunsa, tahdon esiintyä toisen henkilön hahmossa. "Lapsethan yleensä tahtovat pukea ja laitella itseään", hän sanoi, "mutta taiteilijanhan juuri täytyy olla lapsi, lapsi kehdosta hautaan saakka, jos hänen mieli jotakin uutta ja suurta luoda." — Ohimennen johtaa tämä ajatus mieleemme Nietzschen sanat: "Viattomuus on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki, itsestään pyörivä pyörä, ensimmäinen liikunto, pyhä myöntäminen. Niin, luomisen leikkiin, veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä." Siinä ehkä kaiken suuren taiteen psykologia ja — lohdutus.

Tämä pukeutumishalu oli herännyt taiteilijattaressa jo varhain ja herättänyt samalla mielikuvituksen rajattoman maailman eloon. "Kalaretket isäni seurassa olivat tämän mieliteon ensimmäisenä virikkeenä", virkkoi neiti Avellan. "Kesät vietimme aina Ahvenanmaan saaristossa, jossa isäni ja hänen neljä tytärtään — minä yhtenä niistä — viettivät usein vuorokausiakin kalaretkillä." Perheessä ei ollut yhtään poikaa, senvuoksi tytöt puettiin kaikeksi kesäksi pojanpukuun, sillä "hameet eivät saaneet alukseen astua". Näin kului taiteilijattaren varhaisin lapsuus, kaksivuotiaasta aina yhdenteentoista ikävuoteen saakka, kesät merellä, talvet luistin- ja hiihtoretkillä Helsingin jäillä. Siis vapaata ja täyttä luonnonelämää, missä mikään ei häirinnyt mielikuvitusta ja nuoren raikasta mieltä. Mutta sitten tuli häiriö, vieläpä melkein naisluostarin muodossa.

Neiti Avellanin vanhempi sisar oli jo jonkun aikaa ollut Cecilie Foyxellen pensioonissa Kalmarissa, ja sinne nyt lähetettiin kesken purjehdus- ja luistinretkiä yksitoistavuotias Kaarolakin. Tässä laitoksessa muuttui kaikki synniksi, mitä kuolevainen ihminen teki. Kaunokirjallisuuden lukeminen oli syntiä, samoin jokainen oma ajatus. Synnillistä oli seurustelu toisen sukupuolen kanssa, jota syntiä kuitenkin harjoitettiin kaikessa viattomuudessa ja — pienten vuoroserenaadien muodossa, sillä tämän "luostarin" läheisyydessä oli maanviljelyskoulu, jonka oppilailla oli hyvä lauluääni. Kaikkein suurin synti oli sittenkin teatteri. Neiti Avellan muisti, miten hänkin oli ihmetellyt ja surrut ihmisten ääretöntä kevytmielisyyttä kulkiessaan tämän taidelaitoksen ohi Kalmarissa ja kuullessaan sieltä soiton säveliä. Muutoin oli hän taas itse puolestaan herättänyt paljon surua ja murhetta kelpo johtajattarensa hyvässä sydämessä. Hänet oli melkein joka päivä kutsuttu "ylös" nuhteita saamaan, "vaikka en suinkaan ollut mikään paha lapsi, kuten vapaaherratar Ida Aalberg on itsestään sanonut", lausui taiteilijatar. "Paha ehkä silloin, kun minua pahalla koetettiin taivuttaa, mutta taipuvainen ja hellä kuin vaha, silloin kun minua hyvyydellä Kohdeltiin." Tämän äärimmäisyydestä toiseen liikahtelevan luonteenominaisuuden oli neiti Foyxellekin huomannut, sillä eräässä kirjeessä neiti Avellanin vanhemmille hän oli ihmetellyt tyttöstä, "jonka silmät toisena hetkenä saattoivat säkenöidä kiivaudesta, toisena taas olla täynnä kyyneliä". "Luonteeni onkin aina ollut äärimmäisyyksiä rakastava", lausui taiteilijatar. "Näyttelijänä tahdoin ennen kaikkea esittää murtuvien osia, onnetonta rakkautta j.n.e., mutta toiselta puolelta myöskin ihan keveitä ranskalaisia salonkinäytelmiä. Ainoastaan jalojen ja tahrattomien luonteiden esittämistä olen taiteessani aina kammonnut ja tahtonut niitä väistää — silloisesta lapsellisuudestani huolimatta."

Mielikuvitustaan sai taiteilijatar tässä pensioonissa kuitenkin kehittää. Pukeutumishalu sai ensinnäkin tyydytyksensä voimistelutuntien urheilupuvuista sekä laajempi mielikuvituksen viljeleminen niistä pienistä juhlista, joita tytöt omin päinsä saivat panna toimeen. Niihin sommitteli Kaarola aina ohjelman. Historian opetus ja luku aukaisi hänen mielikuviensa maailmalle uusia ja tuntemattomia aloja. Hän tutustui mieltäkiinnittäviin personallisuuksiin ja tapahtumiin, joissa hänen silmänsä näki aina jotakin toimintaa ja käyntiä, ja joista hän sitten muodosteli draamallisia kohtauksia ja sarjoja. Niitä esitettiin laitoksen puistossa, vieläpä Kalmarin unioonin aikaisia tapauksia itse Kalmarin historiallisessa linnassa. Parempaa näyttämöä ja ympäristöä nuori kuvittelija ja luoja tuskin voi luomilleen toivoakaan. Tällaista elämää kesti aina taiteilijattaren seitsemänteentoista ikävuoteen saakka, jolloin hän palasi jälleen kotimaahan.

Täällä hän sitten ensi kerran elämässään kävi teatterissa, jotka käynnit alkoivat yhä tiheämmin uusiintua. "Paratiisissa sitä pienillä säästörahoilla istuttiin, sillä vanhemmat eivät siihen aikaan antaneet lapsilleen niin runsaita käsirahoja kuin nykyään", virkkoi taiteilijatar. — "Silloinko teissä heräsi halu antautua taiteilijauralle?" kysyimme. — "Kaukana siitä. Näytelmätaidetta ja näyttämötaiteilijoita kyllä rajattomasti ihailin, näin heissä suorastaan yliluonnollisen korkeita olentoja, mikä mielikuva sitten myöhemmin kyllä perinjuurin särkyi, mutta itse olin ihan liian nöyrä ja häveliäs moista ajattelemaankin. Neiti Foyxelle oli myös ihan Ruotsiin saakka kuullut näistä teatterissa käynneistäni ja sieltä hän kirjoitti asian johdosta pitkän varoituskirjeen vanhemmilleni ja pyysi heitä palauttamaan nuorta sielua pois synnin poluilta." — "Eihän sitäpaitsi ollut vielä olemassa suomenkielistä näyttämöä, joka olisi ollut ainoa, mihin minä olisin liittynyt, huolimatta siitä, että en osannut sanaakaan tätä kieltä. Sellainen oli aika silloin", lisäsi neiti Avellan.

Oli kuitenkin juuri siihen aikaan olemassa silloinen suomalainen ooppera, jonka lavalla Kaarola Avellan ensi kerran esiintyi, tosin vain muiden mukana kuorossa laulamassa. Hänen sisarensa, myöhemmin rouva Aura Thuring, kuului tämän laitoksen esiintyviin taiteilijoihin, ja tämän osat valmisti ja opetti hänelle aina Kaarola sisar. "Sain kuitenkin elää taiteessa, vaikkakin vain toisen henkilön hahmossa; itse olin liian arka, tässä oli minulle jo kylliksi. Siinä ehkä myöskin syyt luonteeni pedagoogisiin ominaisuuksiin." —

Kaarola Avellanin ollessa yksikolmattavuotias, piti Aura sisaren lähteä Tukholmaan lauluopinnoitaan jatkamaan ja Kaarolan seurata häntä sinne kaunolukua opiskelemaan. Kihlaus pidätti kuitenkin sisaren kotimaahan, ja Kaarola sai lähteä yksin matkalle. Opettajakseen hän sai rouva Betzy Almlöfin, joka sittemmin, oppilaansa uutteruuteen ja tarmoon sekä suuriin lahjoihin ihastuneena, tarjosi tälle paikan Tukholman kuninkaallisessa teatterissa. "Elämäni suurin tragedia on se, etten ottanut tätä tarjousta vastaan. Minun täytyi päästä suomenkieliselle näyttämölle, ja oppia yht'aikaa — vieras kieli ja tekotavan suuret vaikeudet!"

Seuraavaksi kesäksi asettui Kaarola Avellan ihan yksikseen Kangasalle, missä sanakirja kädessä, pelkkien talonpoikien joukossa opetteli suomea. Syksyllä hän sitten liittyi Suomalaiseen Teatteriin ja esiintyi ensi kerran Aleksis Kiven Leana Hämeenlinnassa marraskuun 26 p:nä 1876. —

Mitään unelmia taiteilijattarellamme ei näyttelijäurasta ollut milloinkaan ollut, sille jouduttuaan hän unelmoimatta ajatteli vain työtään. Suurimmat taiteelliset ilonsa hän tunsi kotona osiaan valmistellessaan ja niitä tutkistellessaan, lavalla hän ei koskaan voinut täydellisesti antautua, ei päästää temperamenttiaan valloille; vieraan kielen käyttö kytki kaiken rautakahleisiin. Kun neiti Avellan sitten myöhemmin erosi teatterista, tarjosi toht. Bergbom hänelle heti kaunoluvun opettajan toimen, "jossa toimessa sitten taas sain vapaasti elää elämäni taiteessa, jota vailla kaikki olisikin tyhjää", lopetti taiteilijatar haastattelun.

Emelie Stenberg.

— Mitä minun pitäisi teille nyt oikeastaan kertoa? alotti neiti Stenberg haastattelun. Pelkäänpä melkein, että olette turhan tautta matkustanut tänne maalle saakka kuulemaan niitä vähiä muistoja, mitä minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani. Syntynyt olen Turussa, jota tapausta en muista, yhtä vähän kuin sitäkään, että jo vuoden vanhana jouduin Poriin isoisäni ja -äitini silloin lapsettomaan perheeseen. Syystalvella sinne vanhempani matkustivat ja jättivät minut sitten sinne kovien pakkasten takia. Vuoden päästä kun palasivat noutamaan, eivät minua enää saaneet, niin olivat vanhukset pienen tyttärensä tyttären seuraan jo ehtineet kiintyä.

— Entäpä muistot tuosta uudesta lapsuuden kodista? koetimme udella.

— Muistoja ei mitään. Olin aina vain täysikasvuisten seurassa, jossa hyvin viihdyinkin. Varsinaiset lapsuuden muistot liittynevät leikkitovereihin, ja sellaisina minulla oli vain kotitalon kanat ja kukot sekä naapurin koira.

— Minkä ikäisenä sitten aloitte ensi kerran teatteria ajatella?

— En sitä milloinkaan ole ajatellut. Ensikiintymykseni tähän laitokseen sain niistä kiertävistä seurueista, jotka silloin tällöin antoivat näytäntöjään Porissakin, ensi kiintymykseni ja ensimmäisen — korvapuustin. Kävelin näet isoäidin kera eräänä päivänä kaupungilla, ja vastaamme tuli muuan nuori näyttelijä, jonka esitystä olin juuri jonakin iltana ihaillut, 'katsokaahan, isoäiti, tuota kaunista näyttelijää', virkoin. 'Kauniin näyttelijän' palkaksi paukahti korvapuusti. "Vai sellaisissa mietteissä nuoret tytöt kulkevat!"

— Kuinka sitten itse jouduitte ensi kerran näyttämölle?

— Porissa esitettiin usein seuranäytelmiä. Kun minua pyydettiin niihin avustamaan, en milloinkaan kieltäytynyt. Noin yksikolmattavuotiaana esiinnyin siellä ensi kerran näytellen Rebekan osaa Topeliuksen kappaleessa "Ett skärgårdsäfventyr", ellen aivan väärin muista.

— Siitä pitäenkö ajattelitte näyttelijäuralle antautumista?

— Kuten sanottu, en ole sitä koskaan ajatellutkaan. Eihän minua koirat ja kanat sellaiseen voineet opettaa, eikä mokomaan ollut sitäpaitsi aikaakaan, sillä kahdeksantoistavuotiaana, jolloin vanhempani kuolivat, sain kaikki nuoremmat sisarukset hoidettavikseni.

— Mutta tästä kaikesta huolimatta jouduitte kuitenkin teatteriin. Mikä sitten aiheutti tämän jyrkän käänteen elämässänne?

— Veljeni Elis Oskar Stenbergin sairastuminen. Syksyllä 1874 hän kirjoitti minulle Helsingin klinikasta, jossa silloin makasi, ja pyysi minua saapumaan sinne seurakseen. Minä saavuinkin, ja eräänä kauniina päivänä Eos (= E.O.S.), kuten häntä toveripiirissä nimitettiin, ilmoitti minulle päättäneensä toht. Bergbomin kanssa, että minun oli liityttävä Suomalaiseen teatteriin. Suomalaiseen teatteriin — osaamatta sanaakaan suomenkieltä, siitä nyt ei milloinkaan tule mitään! Mutta siitä täytyi kuitenkin tulla jotakin, ja sitä mieltä olen aina ollut, että kaikki käy, mitä ihminen vain lujasti tahtoo. — Ja lujasti siinä täytyikin tahtoa, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Viisi viimeistä elinkuukauttaan veljeni opetti minulle suomea, jonka kielen opinnot hän itse oli alkanut sommittelemalla sanakirjojen avulla kokoon yksinkertaisen, mutta sitten koko lyhyen elämänsä johtotähdeksi käyneen lauseen: sinua rakastan, suloinen kieli. Ja se lause muuttui minunkin elämäni johtotähdeksi. Kun veljeni sitten seuraavana keväänä kuoli, matkustin yksin Hämeeseen kieliopinnoitani jatkamaan.

— Tiesikö veljenne sitten jo edeltäpäin näyttämölliset taipumuksenne? kysäisimme.

— Ei hän niistä mitään tiennyt. Parooni Troil oli nähnyt minun esiintyvän seuranäytelmissä Porissa ja toi siitä mieltymyksensä viestit Helsinkiin toht. Bergbomille ja veljelleni.

— Milloin sitten liityitte varsinaisesti teatterin palvelukseen?

— Vuoden 1875 syyskesällä, heti Hämeestä palattuani. Elokuun 5 p:nä matkustimme Ouluun ja siellä esiinnyin sitten ensi kerran Guldborgin osassa "Sven Dyringin kodissa" nimisessä näytelmässä.

— Millaiseksi olitte uneksinut tämän uuden elämänuranne?

— Tietysti pidin sitä hyvin korkeana, mutta mitään unelmia minulla ei siitä ollut. Olin näet jo kolmenneljättävuotias, siis iässä, jolloin ihminen ei enää unelmoi, vaan ottaa tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

— Entä ensimmäiset huolenne ja murheenne?

— Ei ollut ensimmäisiä eikä viimeisiäkään, sillä siinä iässä ei ihminen myöskään enää huolehdi eikä murehdi, hän tekee vain työnsä. Kieli tietysti oli haittana; usein sanoinkin, että työni teatterissa oli kuin halonhakkuuta, mutta kernaasti sitä kuitenkin tein, sillä yleisö oli minuun, kielitaitoni vajavaisuudesta huolimatta, tyytyväinen. Ja saikin luvan olla, sillä ei ollut ketään, joka minun paikkani olisi täyttänyt. Ja kun sellainen sitten 20 vuoden päästä ilmestyi, erosin minä empimättä teatterista.

— Ensimmäistä suurempaa iloaniko tällä uralla vielä tiedustelette? virkkoi taiteilijatar. Jotakin sentapaista tunsin teatterista erotessani, en senvuoksi, etten siellä olisi viihtynyt, vaan siksi, että silloin näin selvästi, kuinka tyytyväisiä kaikki olivat minuun ja miten tyytyväinen itse olin kaikkeen. Ja nyt olen palannut jälleen, kuten itsekin näette, takaisin lapsuuteni leikkitoverien, kukkojen, kanojen ja koirien pariin. Ja samalla on myös lyhyt tarinanikin lopussa.

Ja ikäänkuin vahvistukseksi kiekahti pihamaalla ylväänä astuskeleva kukko tähän komean kiekauksensa.

Aurora Aspegren.

— Elämäni on ollut hyvin kirjava ja vaiherikas, alkoi rouva Aspegren häntä haastatellessamme kertoa, yhtä kirjava kuin minäkin tyytymätön. Minä suorastaan kadun, että ollenkaan antauduin näyttelijäuralle, toisissa olosuhteissa ja toisessa ympäristössä minusta olisi tullut paljon onnellisempi ihminen. Mihin ikänä olen päässytkin asettumaan, sieltä on heti kohta pitänyt siirtyä muualle. Jos jonkun päämaalin saavuttaminen on ruvennut tuntumaan mahdolliselta, niin on suunta aina ollut toisaalle käännettävä. Alati esteitä, yhäti vastuksia, milloin missäkin muodossa.

— Mutta tahdon kuitenkin alkaa alusta, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Syntynyt olen Helsingissä, vaikka ihmiset melkein yksimielisesti väittävät, että asian laita ei niin olisi, ties mistä syystä. Jotakuinkin suurella varmuudella ja nojautumalla sangen päteviin todistuskappaleihin luulen kuitenkin itse olevani lähinnä totuutta ja käytän nyt hyväkseni tilaisuutta tämän totuuden julistamiseksi. Ollessani kahdeksanvuotias isäni muutti Sipooseen, missä sain tietopuolisen sivistykseni rouva Olinin sikäläisessä pensioonissa. Pääasiallisesti olen kuitenkin opiskellut kotona isäni johdolla, sillä hän sai itse opettaa lapsensa varojen niukkuuden vuoksi.

— Joko elämässänne tällöin oli näyttäytynyt merkkejä, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne? Tai ehkäpä jo itsetietoinen halu antautua teatterialalle?

— Merkkejä mahdollisesti, jos sellaisina voi pitää lapsuuteni leikkejä. Muistan hyvin, kuinka äitini aina päivitteli, että mikähän ihminen tuostakin tytöstä tulee, joka alati vain kulkee ja kuvittelee olevansa milloin kreivitär, milloin markiisitar, milloin mikäkin outo olento. Itsetietoinen halu antautua näyttelijäuralle minussa heräsi vasta kolmetoistavuotiaana, jolloin jälleen olimme asettuneet Helsinkiin, asuttuamme sillä välin kuitenkin vielä Saimaan kanavalla. Helsingissä sitten näin Ruotsalaisessa Teatterissa Schillerin "Kavaluuden ja rakkauden", jonka Louisen osa tuli elämäni ensimmäiseksi ja suureksi unelmaksi.

— Kuinka pian tämä unelmanne sitten toteutui?

— Tämäkin unelma kyllä toteutui, sillä kerran, vaikka paljon myöhemmin, sain todella esittää Louisen osan, mutta unelmalla tarkoittanette kai liittymistäni teatterin palvelukseen?

— Sitä tarkoitimme.

— Pitkät ajat kului senkin unelman toteutumiseen. Muutimme Helsingistä parin vuoden päästä Hämeenlinnaan, sieltä takaisin Helsinkiin 1856, ja toiminpa vielä kotiopettajanakin Kuortaneella, missä oppilaanani oli neiti Eva Vettberg, maisteri Heikki Klemetin tuleva äiti. Vasta vuonna 1862 pääsin silloiseen Ruotsalaiseen teatterikouluun, joka kuitenkin paloi seuraavan vuoden toukokuussa, ja siihen myös loppuivat ensimmäiset teatteriyritykseni.

— Joko teillä tähän mennessä oli milloinkaan ollut tilaisuutta esiintyä näyttämöllä?

— Juuri tämän koulun oppilaana esiinnyin ensi kerran talvella 1863 kappaleessa "De små fåglarna" näytellen siinä kamarineitsyen osaa.

— Olitteko sitten kokonaan ulkopuolella teatterielämän, kunnes suomalainen näyttämömme perustettiin?

— En ihan. Vuotta ennen Suomalaisen Teatterin perustamista liityin oppilaana Westermarkin ruotsalais-suomalaiseen käytännölliseen teatterikouluun, ja siellä ollessani esiinnyin ensi kerran Turussa 1872 Malinin osassa näytelmässä "Eevan sisaret". Samana vuonna tohtori Bergbom perusti sitten kansallisen näyttämömme, ja minä allekirjoitin ensimmäisenä naisnäyttelijänä näyttelijävälikirjan tähän teatteriin. Ensimmäinen kappale, jonka sitten esitimme, oli nimeltään "Kukka kultain kuusistossa" ja siinä minä näyttelin nimiosan. Ja tämän teatterin palveluksessa sitten pysyin, kunnes mieheni näyttelijä August Aspegrenin kanssa yhdessä perustimme oman teatterimme.

— Kysytte vielä unelmiani näyttelijäurasta. Nehän olivat tietysti minulla, kuten kaikilla muillakin, hyvin korkeat, mutta pettymykset sitten olivat vain sitä suuremmat. Mainitsinhan jo alussa, että olen aina ollut kovin tyytymätön — ja etupäässä omaan itseeni. Esiripun laskettua rupesin heti miettimään, miksi tein niin, miksi en näin, vaikka sen nyt aivan selvästi huomasin. Minulla oli ihan liian suuri itsekritiikki voidakseni iloisesti antautua tehtävääni, melkeinpä ainoana ilonani oli "Daniel Hjortissa" Katrin osa, jonka näyttelin sellaisella inspiratsioonilla, että en ennättänyt esitykseni vikoja mietiskelemään. Tyytymätön olin alussa myöskin osiini, sillä minä sain näytellä pelkkiä suloisia pikku tytön osia, ja kun siitä valitin toht. Bergbomille ja pyysin jotakin luonnetehtävää, hän vain naurellen selitti, että olin ihan mahdoton sellaiseen, olin kerta kaikkiaan vain suloinen pikku tyttö. Koetteeksi sain kuitenkin pitkien pyyntöjen perästä Johannan osan näytelmässä "Työväen elämästä", ja siinä osassa sain myöskin ensi kerran osoittaa mihin kykenin. Tyytymätön olen myöskin siihen, että en sitten myöhemmin enää voinut lainkaan kehittää taiteellisia lahjojani, sillä omassa teatterissamme oli minun hartioillani kaikki käytännölliset hommat mieheni ohjatessa näyttämön taiteellista puolta ja harjoittaessa kappaleet näyteltäviksi.

— Täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita, että olen tehnyt kerran viisi kuukautta kestäneen opintomatkan Parisiin, lopetti taiteilijatar haastattelun.

August Aspegren.

Lukijamme ovat varmasti huolestuneina tehneet sen huomion, että eivät ole lehdessämme [Haastattelut ovat alkujaan julaistut Helsingin Kaiku nimisessä kuvallisessa viikkolehdessä] nähneet koko elo- ja syyskuun aikana haastattelua ainoastakaan näyttämötaiteilijasta. Viivästyksen syitä ei ole kuitenkaan sälytettävä lehden toimituksen eikä allekirjoittaneen niskoille, vaan ovat ne paljon kauempaa etsittävissä — aina Vaasan tuolta puolen. Kesäkuun alussa saimme sieltä näet seuraavat rivit:

"Maksamaa, Tottesund Kesäk. 7 p:nä 1910.

K. Herra Aarni Kouta, Helsinki.

Tunnustaen saaneeni vastaanottaa arvoisan kirjeenne kuin myös kaksi numeroa "Helsingin Kaikua", tahdon ilmoittaa että huomenna lähden pitemmälle matkalle joka ulottuu aina Helsinkiin asti.

 Tultuani sinne, mikä tapahtuu noin 15 p. tienoilla, tahdon heti antaa
 tietoja itsestäni eli itse käydä luonanne.

                                             Kunnioittaen
                                            Aug. Aspegren."

Runsaampia tietoja ei herra Aspegren kuitenkaan ole tahtonut meille itsestään antaa, sillä ei ainakaan toistaiseksi ole valjennut vielä sitä 15:ttä päivää, jolloin hän olisi meitä käynnillään kunnioittanut. Myöhemmin kesällä koetimme sitten kirjeellisesti häneltä urkkia uupuvia sanoja kirjoitustamme varten, mutta emme ole sanaakaan saaneet siihen vastaukseksi. Onpa siis käytävä tässä vain veikaten venehen veistäntään, kuten ennen muinoin vaka vanhan Väinämöisen, jonka pelkällä laulun mahdilla täytyi sotapursi suoria ja se käsin koskematta vesille viedä. Mutta pari, kolme sanaa puuttui meiltäkin, kuten tietäjältä iän ikuiselta ennen, ja niitä sitten läksimme etsimään, emme juuri Tuonelasta ja vanhan Antero Vipusen vatsasta, vaan — Yliopiston kirjastosta ja lehtemme julkaisijalta, joka on herra Aspegrenin vanhoja ystäviä.

Hänen luokseen saapuessamme saimme kuulla m.m. seuraavaa:

"August Alfred Aspegren syntyi Uudessakaarlepyyssä ruotsalaisista vanhemmista ja sai myöskin kasvatuksensa tällä kielellä. Palveltuaan ensin aliupseerina ruotuväessä hän liittyi 1871 viisikolmattavuotiaana Westermarkin teatteriseurueeseen, joka laitos on jo ennen mainittu rouva Aspegrenin haastattelun yhteydessä. Täällä hän näytteli pääasiallisesti ruotsalaisia kappaleita, mutta kokeili toisinaan myöskin suomenkielisissä, josta myöhemmin oli sitten tuleva hänen yksinomainen näyttämökielensä. Seuraavana vuonna Aspegren siirtyi vasta perustettuun Suomalaiseen Teatteriin, jossa toimi vuoteen 1887, jolloin perusti vaimonsa kanssa Suomalaisen Kansanteatterin. Tämä aie oli Aspegrenissa jo kauan kytenyt. Yhdessä hän sitä oli pohtinut näyttelijä Vilhon kanssa, mutta tämän kuolema ja hänen oma sairautensa estivät aatteen aikaisemman toteuttamisen."

"Missähän osassa herra Aspegren mahtoi ensi kerran esiintyä?"

"Sitä en todellakaan tiedä. Mutta sen muistan varsin hyvin, että hän itse esiintyi oman teatterinsa avajaisnäytöksessä Tampereella syysk. 11 p:nä 1887 Topeliuksen kappaleessa 'Sotavanhuksen joulu'. Mitä hänen näyttelemiseensä muutoin tulee, niin saattoi todella sanoa häntä näyttelijäksi 'jumalan armosta'. Hänen osansa eivät olleet juuri koskaan harkinnan ja tarkkojen erittelyjen tuloksia eivätkä todistaneet myöskään suurempaa kouliintumista, mutta ne kumpusivat suorastaan ja välittömästi luontaisista lahjoista, ja varsinkin koomillisella alalla hän saavutti ennätyksiä, joiden yli meillä ei hevin ammuta. Hyvin tyypillisenä mainitsisin ennen kaikkea hänen juopon Sakeri enonsa Nummisuutareissa. — Myöskin oopperassa Aspegren esitti aikoinaan pienempiä sivuosia."

Pyysimme sitten vielä jonkinlaista luonnekuvaa.

"Ennen kaikkea oli August Aspegren tarmokas mies. Teatterinsa hän perusti pelkästä harrastuksesta, hänen tulonsa siitä eivät vastanneet edes sitä pientä kuukausipalkkaa, jonka hän sai Suomalaisesta teatterista. Omin voimin, ilman valtionapua hän piti sitä pystyssä ja levitti siten taiteenrakkautta kansan keskuuteen. — Muistuu tässä sivumennen mieleeni pieni kasku, joka on omiaan sekin todistamaan Aspegrenin tarmoa ja sitkeyttä. Teatteri oli saapunut Kuopioon ja harjoitteli parhaillaan esitettäviä kappaleita. Silloin johtaja katoo äkkiä eikä edes näyttäydy kahteen päivään. Kiireelliset harjoitukset keskeytyvät. Miestä etsitään kaikkialta, ravintoloista, tuttavista, mutta turhaan. Vihdoin viimein hänet tavataan erään seppämestarin luota, jossa hän kiihtyneenä pelaa nakkia. Oli mies alussa hävinnyt siksi paljon, että oli uhallakin päättänyt voittaa rahansa takaisin. — Näyttelijöitään kohtaan Aspegren oli ankara, vieläpä toisinaan tyrannimainenkin, mutta ken pinnan alle pääsi tunkeutumaan, hän löysi sieltä hyvän sydämen, kuten asian laita yleensä on ihmisten joukossa."

Sen mekin kernaasti uskomme, vaikka hän meitä näin karusti kohteli haastatteluasiassa.

Taavi Pesonen.

— Tiedättekö vieläkö lakitieteen professori Lang elää? kysäisi meiltä hra Pesonen hiukan aikaa istuttuamme ja Helsingin terveisiä lueteltuamme hänen pienoisessa huoneessaan Kirkkonummella.

— Prof. Lang oli siis tuttavianne?

— Oli kuin olikin. No niin, elääpä tai ei, sehän ei kuulu teidän tiedonhakuihinne, mutta minun alkuvaiheisiini tuo samainen professori kuuluu sangen läheisesti. Häntä saan suorastaan kiittää siitä, että jouduin sille uralle, johon aina olen ollut hyvin tyytyväinen.

— Kertokaahan nyt enemmän tuosta professorista! pyysimme.

— Ka miksei, sehän on tarkoituksenikin. — Vuonna 1863 pääsin Kuopion lukioon, josta minun kuitenkin täytyi erota jo seuraavana vuonna varojen puutteesta. Elätin sitten itseäni kotiopettajana, ensin eräässä Schwartzin perheessä, myöhemmin piirilääkäri Ringbomin luona Hollolassa, jonne edellämainittu perhe oli minua suosittanut. No niin, tässä ammatissa eleskelin sitten armon kesään 1874, jolloin silloisessa Lahden kauppalassa oli jonkinlaiset juhlat tai mitkä näyttelyt ne nyt olivat. Sinne tietysti minäkin. Illalla meitä sitten oli koolla eräs pienempi seurue, jossa saman totipöydän ääressä istui paitsi minua m.m. ruununvouti Palmgren ja jo mainitsemani prof. Lang. Siellä seuran ratoksi rupesin sitten lausuilemaan runoja ja esitin m.m. Frithiofin sadusta laulun Frithiof på sin faders hög. En tuota pitkää runoa kokonaisuudessaan muistanut ulkoa, mutta se ei ollutkaan esitykseni päätarkoitus, tahdoin vain humoristisesti matkia erään entisen opettajani deklamoimista, jota tämä suuresti harrasti. No, seurani mieltyi pikku karrikatyyriini niin kovin, että alkoivat heti toimittaa minua teatteriin, minkä seikan onnistumista suuresti helpotti se, että prof. Lang tunsi mieskohtaisesti toht. Bergbomin. Hän kirjoitti asiasta tohtorille, joka käski minun saapumaan Helsinkiin kokeilemaan. Silloin olin kahdeksankolmattavuotias.

— Ettekö sitä ennen ollut milloinkaan itse ajatellut näyttelijäksi antautumista?

— En. Minulla nähkääs on itsekritiikki aina ollut tavattoman suuri, jopa haitallisenkin suuri. Arvostelin alati itseäni, vieläpä liiankin ankarasti, ja se tietysti etupäässä oli omiaan tukahuttamaan noita halujani. Sitäpaitsi minua vaivasi hirvittävästi n.s. "ramppikuume", josta en milloinkaan päässyt vapaaksi, en edes viime vuosinanikaan. Ja se sairaus kesti esityksen alusta ihan loppuun saakka.

— Olettehan sanomalehdistä lukenut, että tuo tauti julmasti kidutti itse suurta Josef Kainziakin.

— Niinpä niinkin, ja olen sitäpaitsi kuullut erään etevän saksalaisen väittävän, että ilman tuota kuumetta ei synny yhtään suurta taideluomaa näyttämöllä. Mutta minä tunnen monta hyvin hyvää näyttelijää, jotka eivät ole poteneet tuota tautia milloinkaan. Siis ei sääntöä ilman poikkeusta, kuten on tapana sanoa.

— Entäs jos nyt taas lähtisimme teatterimatkallenne.

— Lähdemme, lähdemme. Niin, sille minä sitten todellakin läksin syksyllä 1874. Tohtori Bergbom otti minut ystävällisesti vastaan ja antoi minun lukea ääneen kappaleen Yökausi Lahdella ja oli hän esitykseeni varsin tyytyväinen. "Onko teillä lauluääntä?" hän sitten kysäisi. — "Onpa tietenkin." — "No koetamme, koetamme." Ja niin sitä sitten pianon ääressä koetettiin ja kelvolliseksi havaittiin, ja minä pääsin kuin pääsinkin — oopperaan.

— Ettekö sitten toiminut aluksi lainkaan puheosastolla?

— En lainkaan, ennenkuin ooppera lakkasi 1878. Silloin tietysti siirryin suoraan puheosastolle, vaikkakaan se ei viehättänyt minua milloinkaan siihen määrin kuin ooppera. Lauluopintojani olisin kernaasti jatkanutkin, mutta ei vain ollut varoja kalliisiin ulkomaanmatkoihin.

— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jonka oopperassa ollessanne esititte?

— Se oli Fiorillon osa Sevillan parturissa, puheosaston jäsenenä taas esitin ensi kerran ruukinpatruunaa kappaleessa Hän ei ole mustasukkainen. Silloin oli seurueemme Turussa ja armon vuosi 1878 oli kulumassa.

— Ettekö esiintynyt milloinkaan muualla ennen teatteriin liittymistänne?

— Näyttelinhän minä muutamia osia konventissa lukiota käydessäni.
Ensimmäinen niistä oli vanginvartijan osa kappaleessa Riita—asia.

— Mutta Kuopion lukiohan oli ruotsinkielinen oppilaitos, miten siellä suomenkielisiä kappaleita esitettiin?

— Ruotsalainenhan se lukio oli, kuten minäkin, mutta siihen aikaan nähkääs oltiin paljon suvaitsevampia kieliasioissa kuin nykyään. Kenessäkään ei herättänyt pahaa verta se, että ruotsalaisessa oppikoulussa suomenkieltä harrastettiin. Esitimme tietysti ruotsinkielisiäkin kappaleita, mutta niiden nimiä en nyt enää muista; Riita-asia oli joka tapauksessa ensimmäinen.

— No, ettekö lapsuutenne ajoilta muista mitään merkkejä tai luonteenominaisuuksia, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne?

— Enpä juuri, ellei sellaisena voi pitää pappina esiintymistäni. Lapsena lukea paukutin vanhemmilleni postillasta esiliina hartioilla. Jouduinpa sitten kerran aikamiehenä ihan kirkkoonkin saarnaamaan, mutta unohdin seurakunnan närkästykseksi isämeitästä pois jokapäiväisen leivän. Lukioaikana taas tulin huomatuksi humorististen taipumusteni vuoksi.

— Tiedustelisin vielä, millaiseksi näyttelijäuran uneksitte.

— No unelmathan ovat kaikilla suuret ja korkeat, ja minulla ne kyllä täyttyivätkin. Vastuksia ei milloinkaan ollut, ei ainakaan suurempia. Päinvastoin. Palkka oli alusta alkaen suhteellisesti hyvä, menestykset sangen nopeat ja ilahuttavat, kuten esim. oopperassa esittäessäni Papagenon osaa Taikahuilussa ja nimiosaa oopperassa Pasquale. Ääniasteikkoni laajuutta etenkin ihmeteltiin, sillä minä kykenin esittämään sekä tenori- että basso-osia. Se vain on murheeni, että en ollut tilaisuudessa jatkamaan rakkaita lauluopintojani.

Axel Ahlberg.

— Lapsuudestaniko kertoa? alotti Axel Ahlberg haastattelun. Sehän on mahdotonta, sillä minä olen yhä vielä sama lapsi kuin vuosikymmeniä sitten. Eilen illalla istuin kauan keskustellen Kaarle Halmeen kanssa, ja hän ihmetteli moneen kertaan sitä, että en milloinkaan vanhene ja viisastu, pysyn aina vain lapsena, joka kulkee silmät ummessa muulle maailmalle.

— Mutta lapsuudessakin on eri asteita ja kehityskausia, koetimme lepytellä. Tahtoisimme kuulla lapsuutenne varhaisimmista vuosista, niistä, jolloin kaikki alkoi käydä, ensimmäiset liikunnot väreillä sielussa ja siitä edelleen kehittyä.

— Onnellisilla kansoilla ei ole milloinkaan mitään historiaa, keskeytti taiteilija jyrkästi.

— Olette siis urallanne ollut hyvin onnellinen?

— Olen tietysti aina ollut kuin orpo piru helvetissä, saanut kulkea rataani ihan yksin, mutta en kadu sittenkään. Äidilleni, joka jyrkästi vastusti teatteriin liittymistäni, sanoin aina: Me olemme kuin vallihautaan viskattavia risukimppuja, mutta näin me autamme kuitenkin tulevaisuuden peitsenkantajat rajan toiselle puolen. — Onnellinenhan minä olen ollut, sillä onnellista on näyttämöllä hetkeksi unhoittaa koko muu maailma, unhoittaa ja antaa. Antaa ja yhä vain antaa, siinä taiteilijan ainoa elämänmäärä ja onni. Harvat minua tietysti ovat täysin ymmärtäneet, mutta ken aikansa parhaille elää, hän elää myös tulevaisuudelle.

Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Älkää nyt kuitenkaan minua enempää kiusatko menneen muistelemisella, sillä nykyinen aika on niin harmaa ja ruma, että ei tee mieli enää kadonneeseen kauniiseen katsettaan kääntää.. Kaikki suuri ja kaunis käy perikatoaan kohti, lyriikka kuolee, jota vailla elämä on tyhjä ja alaston. Lyriikkahan yksin on se oikea, oleellinen elämä, ken sen sanomatonta, kummallista kieltä vain tajuaa. Tai oikeammin elämän kuva, hento, harsotettu elämä, joiden harsojen sisässä se suuri tuntematon asuu."

— Minkä tunnustähtien alla ensimmäisen huomattavan näyttämöllisen voittonne voititte? uskalsimme vielä pikku-viekkaasti kysyä.

— Tietysti romantiikan. Victor Hugon "Angelon" Rodolfon osan esitettyäni tunsin yleisön ensi kerran päässeen minua lähemmäksi. Romantiikan päivät näyttävät nyt muutoin olevan laskullaan, mutta ne valkenevat vielä kerran uudelleen, uskokaa minua. — Minun lapsuudenaikani yllä liihottelivat romantiikan hyvät henget kokonaan, lämpeni taiteilija sitten kertomaan. Tiedättehän nuo vanhat länsisuomalaiset herraskartanot ja sen gustavianisen hengen, mikä niissä asui. Isoisäni esimerkiksi oli ollut niin lähellä sen hengen alkuhetteitä, että hän, tosin viisitoistavuotiaana nuorukaisena, oli mukana niissä "mustissa naamiaisissa", joissa Kustaa III kuolettavasti haavoitettiin. Äitini äiti oli hänkin kasvatettu eräässä Tukholman hienoimmassa pensioonissa, ja häntä saan kiittää siitä rakkaudesta sanotun sanan selkeää ja kirkasta lausumista kohtaan, minkä hän jo hamasta lapsuudesta kylvi sydämeeni. Kieli tosin oli ruotsinkieltä, mutta ihan samahan se on, mikä kieli on ollut kasvattamassa kunnioituksen sanaa kohtaan, jonka avulla kaikki inhimilliset tunteet ja tunnelmat soitellaan. Jokainen huolimattomasti ja rumasti lausuttu sana ja ajatus tuotti varman tukkapöllyn. Ennenkuin opin lukemaan, sain myös jo oppia ulkoa runoja, etenkin Anna Maria Lenngreniä, jota sitten koko lapsuuteni laususkelin. Osaan vieläkin ne runot. Sitten lukemaan opittuani sain olla koko talon esilukijana, vanhemmistani aina palkkapiikoihin saakka; ei minua siis, hyvä kyllä, ole sanankäytöstä koskaan säästetty.

— Nämä palkkapiiat maksoivat kyllä vaivani runsaasti takaisin, jatkoi taiteilija muistelmiaan. Suuressa palvelijainsuojassa, matalan, avaran lieden ääressä me kaiket illat istuimme. Yhdeksän naista takkavalkean loimussa rukkejaan polkemassa, minä taruja lukemassa. Mutta niitä osasivat kehrääjätkin, eivät kirjasta, ulkomuistista vain, mutta satuja sellaisia, että niitä kuunneltuaan ei usein uskaltanut yksin poistua pimeiden huoneiden halki. Mutta pääasia oli se, että heiltä opin suomenkielen, Turun murteen tosin, mutta suomea on sekin suomi kuitenkin. Sitten myöhemmin ajatellessani näyttelijäuralle antautumista, sanoin aina äidilleni, että Suomen kansa on sivistettävä yksinomaan sen omalla kielellä. Ja nyt paljon myöhemmin asioita ajatellessani olen tullut siitä yhä vain varmemmaksi. Minun suomenkieleni ei mahdollisesti ole aivan sitä samaa suomea, jota synnyltään kokonaan suomalaiset näyttelijät puhuvat, mutta ajatellut olen myöskin, että Kaarola Avellanin ja minun kielenkäyttöni ovat ehkä jossakin määrin nekin olleet omiaan tämän kielen käyttelyä kehittämään. Ainakin ne ovat tuoneet joitakin sivistyneitä, länsimaisia lisiä ja piirteitä siihen. Sen on tulevaisuus näyttävä.

— Kuinka varhain ensimmäiset teatterielämään viittaavat piirteet alkoivat teissä ilmetä? kysyimme.

— Hyvin varhain, muistaakseni jo kuusivuotiaana. Näiden taipumusten ensi herätteen luulen saaneeni kirkossa, sillä kaiket päivät olin seisonut kartanomme yläkerroksen ikkunassa ja, selässä musta vaate, saarnannut pihamaalla liikkuville ihmisille. Mielikuvitukseni sai kuitenkin varsinaiseen toimintaansa vasta n.s. varjopeli, paperiin leikattujen kuvioiden varjojen liikkeet mustan, pingoitetun kankaan pinnalla, jolla leikillä me lapset huvittelimme professori Elfvingin perheessä, joka oli meidän perheemme lähimpiä tuttuja. Siitä alkoi mielikuvieni maailma sitten vähitellen kehittyä ja yhä suuremmassa määrässä vain kasvaa. Aluksi järjestin itsellenikin kotona samallaisen varjopelin, jonka "näytelmiin" itse aina sommittelin juonen; sitten, luullakseni noin 9 vuotiaana, rupesin itse kirjoittamaan näytelmiä, tietysti mukaelmia lukemistani ja näkemistäni kappaleista, toisinaan taas kansantaruista, joita seudun rahvas kertoi.

— Olitte siis jo niin aikaisin käynyt oikeassa teatterissa?

— Olinpa tietenkin. Ja innokas teatterissa kävijä olinkin, kuten äitinikin, vaikka hän ei voinut näyttelijän ammattia lainkaan käsittää, tuollaisten ihmisten, joista ei tiennyt tokko ne oikeita kunnon ihmisiä olivatkaan. Senvuoksi hän viime hetkeen saakka koetti minua pidättääkin tältä alalta. Minähän jouduin seitsemännellä ikävuodellani Turun kouluun ja siellä pääsin heti teatteria katsomaan. Ensi kerran siellä istuessani olin herättänyt suurta huomiota, koko yleisö oli minua katsellut. Katsokaahan tuota pikku poikaa, hänhän ihan vavisten seuraa kappaleen kulkua, kuulin ympärilläni kuiskailtavan.

— Milloinka sitten ensi kerran itse esiinnyitte lavalla?

— Saman kaupungin kimnaasioon päästyäni. Siellähän meillä oppilailla oli oikein vakinainen teatterimme ja orkesterimme. Noin 15 vuotiaana näyttelin tämän teatterimme jäsenenä Katinkan osan kappaleessa "Polen blöder", jonka kappaleen esitys sitten valtiollisista syistä kiellettiin. Etenkin tämän esiintymisen jälkeen minut valtasi ratkaiseva halu antautua teatterialalle, mutta äitini ehdoton vastahakoisuus ohjasi kohtaloni polut pitkiksi ajoiksi toisille urille. Ylioppilaaksi tultuani aloin opintoni korkeakoulussamme, mutta niitä harjoitin vain täkäläisten — näyttelijäin seurassa. Täältä siirryin mahdottomana ja kelvottomana tiedemiehenä takaisin Turkuun, kävin siellä kauppakoulun ja sain konttoristinpaikan. Pelkät numerot minua tympäisivät ja ajoivat minut "Åbo Underrättelser" nimisen lehden toimitukseen, minkä uran sitten teatteri ratkaisevasti katkaisi.

— Siihen aikaan käväisi silloinen suomalainen ooppera Turussa vierailullaan, jatkoi taiteilija kertomistaan. Eräänä päivänä tuli prof. Elfvingin sisar silloin luokseni ja sanoi: "Teillähän on hyvä lauluääni, oopperan kuoro tarvitsee lisävoimia, ryhtykää heitä avustamaan!" No niin, laulua, tuota hyvää ja kaunista taidetta vastaan ei äidillänikään ollut mitään muistuttamista, ja niin jouduin minä varsinaiselle näyttämölavalle. Ensimmäinen itsenäinen, vaikkakin pieni lauluosani oli Lord Elfordin osa Auberin oopperassa "Musta Domino". Samalla takerruin myös kokonaan teatterin lankoihin, mihin seikkaan ei vähimmän syyllinen suinkaan ollut toht. Bergbom. Kohtaloni ratkaisi kuitenkin oikeastaan neiti Lydia Lagus, oopperan silloinen primadonna ja ehkä suurin ja ihanin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut. Äitinikin hän pakotti suostumaan siihen, mikä ennen oli ollut niin perin mahdotonta ja muodotonta tästä kunnon naisesta. "Mene vain sitten, Axel, voit kyllä sinäkin toimia sellaisessa laitoksessa, missä Lydian kaltainen ihminen saattaa viihtyä." — Tämä ratkaisi kohtaloni, ja seuraavana syksynä, v. 1878, esiinnyin ensi kerran Porissa näytellen Heiliön osan kappaleessa "Maantien varrella".

— Siitä saakka on elämäni ollut pelkkää pyrkimystä yhä suurempia päämääriä kohti, ja minä uskon, että en, iästäni huolimatta, ole taiteeni viimeistä sanaa vielä sanonut. Taidehan ei lähde ulkoapäin, se kasvaa aina ja yksinomaan vain sisimmästä ihmisestä, lopetti taiteilija haastattelun.

Adolf Lindfors.

— Ihan todenteolla, kyllä teidän täytyy sivuuttaa minut sarjassanne, väitti herra Lindfors häntä teatterilla erään harjoituksen jälkeen tavatessamme. Tiedättehän, kuinka paljon minulla on työtä, vaivaa ja vastuksia, enhän minä jaksa, pienen lepohetkeni tarvitsen niin hyvin itsekin.

— Saan ehkä tulla kotimatkalle saattamaan; voimmehan hiljalleen kävellessä jonkun sanan vaihtaakin, eihän se liiaksi rasittane, ehdotimme.

— Eipä tietenkään, kunhan emme vain noista haastatteluasioista puhu — niin, niin, te ette saa sanomalehteen mitään kirjoittaa — kaikkeen muuhun keskusteluun kyllä olen valmis… No, Tolstoihan on nyt siis lähtenyt, vetäytynyt pois kaikesta…

— Ja Strindberg selittää olevansa valmis tekemään samoin ensimmäisen sopivan tilaisuuden ilmestyessä, ja onhan hänen tuotannossaankin kohtia, jotka voimakkaasti viittaavat sellaiseen mahdollisuuteen, esim. "Damaskuksen" kolmas osa.

— Niinpä niin, ihmiset pitävät usein niin suurta melua itsestään tullakseen huomatuiksi, sitä mieltä minä olen. Ja kuitenkin te nyt kiven kovaan vaaditte, että minä rupeisin tässä kirjoittelemaan itsestäni, minä, joka olen saarnannut sitä vastaan, kun muista on ollut kysymys.

— Enhän toki sitä ole vaatinut. Minähän kirjoitan, ja tätä kirjoitusta varten pyydän vain muutamia tietoja, muutamia piirteitä elämästänne ja kehityksestänne, nostamatta siitä sen enempää melua.

— Ikäänkuin nuo tiedot ja pienet piirteet sitten kiinnittäisivät kenenkään mieltä. Minähän olen vain työmies, ei minulla ole mitään sanottavaa, ei mitään kerrottavaa. Tehkäämme vain työtä, älkäämme kirjoitelko itsestämme! Minä kertoisin, te kirjoittaisitte, sehän olisi aivan samaa kuin että itse kirjoittaisin. Tuollaisella ajanvietteellä ei ole mitään merkitystä, työllä vain on merkityksensä.

— Tuomionne on ehkä liian jyrkkä. Tekihän Benvenuto Cellinikin työtä, hän jos kuka, mutta siitä huolimatta hän istuutui kirjoittamaan neli-, viisisatasivuista kirjaa — itsestään ja elämästään. Ja tämän ajanvietteen tulokset kiinnittivät itse suuren Goethenkin mieltä siihen määrin, että hän omakätisesti käänsi kyseessä olevan teoksen saksaksi.

— Kaikki eivät ole Cellinejä eivätkä Goethejä, siinäpä se. No niin, nyt te vain ilmoitatte kauniisti lukijakunnallenne, että tämänkertaisella haastateltavalla ei ollut yhtään mitään sanottavaa, sitenhän pääsette itsekin paljon helpommalla ja jatkatte sitten vain seuraavasta.

— Sellaista en voi lukijakunnalle sanoa, sillä silloin en puhuisi totta, ja antaisin heille tietysti päälle päätteeksi vielä ihan väärän kuvan teistä.

— Kuinka niin, miksi se ei olisi totta?

— Siksi, että suunnitelmaamme kuuluu m.m. muutamien tosiasiain muistiin merkitseminen, jotka ihan varmasti voisitte mainita. Milloin ja missä osassa esim. ensi kerran eläissänne esiinnyitte?

— Siinäpä se, sitä nyt en todellakaan muista! Kyllähän me täällä pienokaisina hyvin paljon näyttelimme Reinin lapsien kanssa, jossakin Pikku-Roopertinkadulla, mutta kappaleita en vain muista, enkä niitä milloinkaan kirjoittanut muistiin.

— Niinkö varhain teissä heräsi jo näyttämötaiteelliset harrastukset, teatteri-into?

— Kaksitoistavuotiaana se innostus vasta heräsi, jolloin näin Arkadiassa erään kappaleen. Nimeä en tietystikään taas muista, mutta tonttuja siinä esiintyi paljon… Tästähän nyt näette, etten mitään muista. Aspelin esim. tahtoi minusta tietoja teatterin historiaansa varten, mutta ei hän minulta itseltäni ainakaan mitään muuta saanut kuin kolme valokuvaa. Vanhat muistiinpanotkin ovat sitäpaitsi jo kauan sitten poltetut.

— Minkä ikäisenä sitten jouduitte vakinaisesti teatterin palvelukseen?

— Seitsentoistavuotiaana allekirjoitin näyttelijäsopimuksen Ruotsalaisen teatterin kanssa.. Tietenkin tahtoisitte kuulla ensimmäisestä esiintymisestäni tämän laitoksen palveluksessa, mutta se ja jotkut seuraavatkin esitykset olivat siksi vähäpätöisiä, että ne eivät ole painuneet mieleeni eivätkä muodostaneet mitään ratkaisevaa kohtaa kehityksessäni.

— Mieluimmin tietysti kuulisimmekin jostakin merkittävämmästä esityksestänne.

— Sen kyllä muistan, ja se oli tavallaan merkillinenkin. Näyteltiin Frans Hedbergin kappaletta Dalkarlarne, jossa minulla oli muuan vähäpätöinen osa. Näytäntö alkoi klo 7, mutta silloin Engelbrektin osan esittäjä, hra Martinson, kieltäytyi näyttelemästä. Orkesterin soittaessa vielä alkusoittoa sain viittä yli seitsemän määräyksen esiintyä tässä pitkässä osassa, jota en milloinkaan ollut harjoitellut, en edes lukenut ulkoa. Roolikirja kädessä astuin näyttämölle, en vilkaissut kertaakaan siihen — olin kai harjoituksessa oppinut tämänkin osan kuulemalta ulkoa — ja onnistuin erinomaisesti, paljon paremmin kuin seuraavalla kerralla, johon mennessä olin jo ennättänyt osaa tutkia. Nähtävästi siis häikäilemättömyys on parhain hyveemme!

— Kauanko sitten olitte Ruotsalaisessa teatterissa, ennenkuin siirryitte Suomalaiseen?

— Ruotsalaisessa teatterissa olin kuusi vuotta, mutta sieltä läksin merille enkä suinkaan Suomalaiseen teatteriin.

— Mikä aiheutti niin jyrkän käänteen elämässänne?

— Kukapa ne kaikki asiat tietää. Tein kai itseni jollakin tavalla naurettavaksi, kyllästyin ja läksin tieheni, mutta emme nyt siitä puhu. Purjehdin sitten vesillä vuoden päivät ja jouduin Göteborgiin, jossa taas liityin erääseen sikäläiseen teatteriin. Siellä opin niin pian matkimaan ruotsalaisten lausumatapaa, että kaikki luulivat minua synnynnäiseksi ruotsalaiseksi, vaikka olin vallan yksinkertaisesti kunnon porvoolainen. Niiden kahden kuukauden aikana, jotka olin tässä teatterissa, esiinnyin ainakin viidessä osassa, jotka olen tietysti kaikki unohtanut.

— Sitten palasitte kotimaahan?

— Sitten palasin kotimaahan ja liityin italialaiseen oopperaan, joka esiintyi täällä kokonaisen talven, ja jossa minäkin lauloin monta merkittävää osaa.

— Sieltä siirryitte varmaankin Suomalaiseen teatteriin?

— Niin tein. Janakkalassa oleskelin suomea oppimassa, johon kieleen olisin paljon paremminkin perehtynyt, ellei minua olisi häirinnyt eräs ruotsalainen ja eräs böömiläinen, jotka harjoittivat paikkakunnalla samoja opintoja. Ne pojat heittivät kaikki leikiksi ja ehkäisivät vielä toisenkin ihmisen uutteruutta. Ensimmäinen merkittävämpi osani Suomalaisen teatterin palveluksessa oli sitten Didier'n osa George Sand'in kappaleessa "Sirkka".

— Oletteko muutoin ollut tyytyväinen tähän elämänuraanne?

— Tänään tyytyväinen, seuraavana päivänä tyytymätön, kuten lienee asianlaita muidenkin taiteitten harjoittajien kesken. Näyttelijäura se sittenkin hermostuttavin lie. Kirjailijat valitsevat mielensä mukaan työnsä ja aiheensa, maalarin ei tarvitse muovata marmoria, harpunsoittajan ei puhaltaa pasuunaa, mutta koomillisen näyttelijän täytyy näytellä traagillisia osia, traagillisen näyttelijän suorittaa salonkitehtäviä j.n.e. Ei ole vara valita, joukkomme on niin pieni ja rajoitettu.

— Älkää nyt olko minuun pahastunut, vaikka ette mitään tietoja saanutkaan; tavataan toiste ja jutellaan muusta, minun on niin raskasta puhua teatteriasioista, lopetti taiteilija kävelymme ja keskustelumme.

Knut Weckman.

— Varsinainen teatteriharrastus heräsi minussa noin kaksitoistavuotiaana, alkoi herra Weckman ruvetessaan kertomaan nuoruutensa muistoista. Olin juuri päässyt Hämeenlinnan suomalaiseen normaalilyseoon, ja näihin aikoihin antoi vasta perustettu Suomalainen teatterikin moniahkoja näytäntöjä mainitussa kaupungissa. Tämä innostutti meidät koulupojatkin perustamaan oman pienen näyttämömme, jossa esiinnyin ensi kerran näytellen nuoren ylioppilaan osaa pienoisessa laulukappaleessa "Kalatyttö". Olin silloin kaksitoistavuotias, kuten sanottu.

— Ette tietenkään vielä ensiluokkalaisena ruvennut ajattelemaan näyttelijäuralle antautumista?

— Enpä tietenkään, ja kun sitten rupesin sitä todenteolla ajattelemaan, niin pani äitini jyrkän vastalauseensa näihin tuumiini. Nuorten näyttelijäin tila ei hänestä tosin niin perin toivoton ollut, mutta varoittavana esimerkkinä hän puhui aina vanhoista näyttelijöistä, jollaisia surkeita ilmiöitä harhaili todellakin niihin aikoihin kaupungista toiseen kiertävien ruotsalaisten teatteriseurueiden matkassa etsiskellen epätoivoisesti rahoja päästäkseen taas jatkamaan taivallusta toisille seuduille. Varoituksistaan ja vastustamisistaan huolimatta oli äitini kuitenkin itse mitä innokkain teatterissa kävijä, eikä hän estänyt muitakaan siellä käymästä, päinvastoin. Hän lähetti palvelijatkin usein katsomaan hyviä kappaleita, jotka hänen mielestään sivistivät suuresti näitä ihmisiä ja käänsivät heidän mielensä pois tanssista, tuosta kaiken pahan alkujuuresta. Tuntuupa näin ollen melkein siltä kuin näyttämölliset harrastukseni olisivat jonkun verran perittyjä, kuten rakkauteni taiteeseen yleensäkin.

— Muistanette ehkä vieläkin varhaisemmasta lapsuudestanne piirteitä, jotka olisivat mahdollisesti viitanneet tulevaan elämänuraanne?

— Kenties hiukan, mutta pari sanaa ensin vielä tuosta perinnäisyydestä, kun se nyt kerran sattui puheeksi tulemaan. Isäni, koulunkäymätön mies, kuten niin monet muutkin vanhan kansan ihmiset, toimi kaupungissamme olevan ruotuväen soittokunnan johtajana, ja ruotuväen hajottua hän sitten eli loppuikänsä Hämeenlinnan urkurina. Muistan, että hänellä oli mitä suurimmat soitannolliset ja taiteelliset lahjat. Minkä koneen hän ikänä käteensä saikin, heti hän haki asteikon ja käytteli sitten konetta jonkun ajan kuluttua kuin mikäkin mestari. Niin, ne varhaisimmat piirteet. Paljon en tietysti muista, mutta hyvin vilkas vain olin, puhuin ja paukutin aina, kuten Axel Ahlbergkin kertoo poikasena tehneensä; esiintymis- ja esityshalua sellainen tietenkin oli. Varsinkin maalaisia, jotka sattuivat luonamme käymään, koetin parhaani mukaan huvittaa; he kai tietäisivät kertoa paljonkin sellaista, minkä itse jo olen unohtanut.

— Kuinka taipumuksenne kehittyivät sitten edelleen kouluaikananne?

— Paitsi jo mainitsemiani esiintymisiä omalla pikku näyttämöllämme, sain ahkerasti harjoittaa koulussa runonlausumista suomenkielen tunneilla. Minua ei kainostuttanut lainkaan, kuten muita poikia, mennä lausumaan luokan eteen runoläksyjä, löysin niissä päinvastoin suurimman iloni. Ja ahkerasti sainkin laususkella, sekä oppitunneilla että varsinkin aina kevättutkinnoissa. Muistan hyvin viimeisen tällaisen esitykseni keväällä 1878, jolloin myös erosin koulusta. Lausuin silloin Runebergin Sotilaspojan. Isäni oli hiljakkoin kuollut, ja muisto tästä oli vielä niin syvällä sielussani, että lausumiseni tapahtui entistään suuremmalla hartaudella ja tositunteella. Rehtori Geitlin sattui omin korvin kuulemaan tämän tutkiessaan viereistä luokkaa, josta hän kiirehti suoraa päätä minua ihan kädestä pitäen kiittelemään ja onnittelemaan, vaikka ei hän omasta puolestaan tahtonut minua kehottaa teatteriin liittymään.

— Olitte silloin jo varmasti päättänyt liittyä teatterin palvelukseen.

— Ihan varmasti. Päätökseni oli jo kypsynyt edellisenä vuonna, jolloin olin kuusitoistavuotias nuorukainen. Ratkaisevimmin vaikutti tähän Suomalaisen teatterin näytännöt, joita silloin näin noin kymmenkunta. No niin, koulusta eroamisvuoteni syksyllä matkustin jo Helsinkiin toht. Bergbomin luo ja pyrin teatteriin. Hän tutki minua, luetti jo ennen esittämiäni osia, oli taitoihini tyytyväinen, mutta virkkoi: "Ei tämä ole mikään lasten laitos, menkää nyt vielä kotia miehistymään ja tulkaa sitten takaisin." Eikä teatteri tainnut siihen aikaan mikään lasten laitos todellakaan olla. Siellä ryypiskeltiin lujasti ja vietettiin muutoinkin iloista elämää, jota makeutta ei tohtori arvatenkaan tahtonut päästää lapsia maistamaan.

— Tästä ei intonne kuitenkaan laimennut?

— Vielä mitä! Kun sitten vietin sen vuoden joulun Iitissä ja pääsin siellä taas esiintymään seuranäytelmässä "Kuinka anopeista päästään", niin ei minua voinut enää mikään pidättää, vaan matkustin seuraavassa tammikuussa taas Helsinkiin. Nytpä kai olin jo miehistynyt, koska toht. Bergbom otti minut muitta mutkitta teatteriin. Puheosasto vieraili silloin parhaillaan Turussa, mutta tohtori kehotti minua jäämään tänne niiksi pariksi viikoksi, jotka teatteri vielä viipyi poissa, ja lueskelemaan sillä aikaa rooleja hänen johdollaan. Ja niin sitä sitten lueskeltiin, opeteltiin Nummisuutarien Eskot ja Iivarit, joista osista en muutoin mieskohtaisesti lainkaan pitänyt. Nautin niistä tietysti taideteoksina, mutta en olisi vain mitenkään tahtonut näytellä koomillisia osia. Sanoinkin sen tohtori Bergbomille, mutta nauraen ja katsoen pitkään minuun hän vain virkkoi: "Vai ette pidä? Sitä te ette nyt todellakaan tiedä, sillä näyttelijä saa vuosikausia olla teatterin palveluksessa, ennenkuin hän todellakin pääsee selville siitä, mitkä osat häntä miellyttävät." No niin, palasi sitten puheosasto Turusta, ja esitettäväksi määrättiin Nummisuutarit, jossa minun tuli näytellä Eskon osaa. Siitäkös Benjamin Leino vainaja synkistyi, ja riisti kuin riistikin minulta osan. No, Iivarin tehtävä oli siihen saakka ollut aina huonoissa käsissä, naiset olivat sitä vain näytelleet, ja sen sain nyt minä, ja samalla siitä tuli ensimmäinen osa, jossa teatterin palveluksessa esiinnyin helmikuulla 1879.

— Mainitsitte äsken, että ette pitänyt koomiliisista osista. Kumpiko oli oikeassa, tekö vai tohtori Bergbom?

— Osittain hän, suurimmaksi osaksi minä itse kuitenkin. Ajatelkaahan, vaikkakin olen esiintynyt enimmäkseen koomillisissa tehtävissä, ja menestyksellä kylläkin, niin pidän kuitenkin enemmän vakavista osista. Ensi kokeeni tällä alalla sain suorittaa Jaakkona Anzengruberin "Valapatossa", ja onnistuin täydellisesti. Sanomalehdet ylistivät minua maasta taivaaseen, niin oli asian laita, en sano sitä itseäni kehuskellakseni. Elin niin syvästi ja täydellisesti tämän pienen osan, että se herpaisi voimani niin kokonaan, jotta toivoin johtokunnan jäsenetkin kauaksi luotani heidän käydessään minua kiittämässä. Ja tämä osa on vieläkin lempiosiani, kuten on toiseksi Nikitan osa "Pimeyden vallassa" ja prinssi Erikin osa Strindbergin "Kustaa Vaasassa". Tietysti pidän koomillisistakin osistani, kuten Reviisorista y.m. mutta en niin suuresti kuitenkaan kuin edellisistä.

— Millaiseksi sitten uneksitte näyttelijäuran, ja ovatko ne unelmanne toteutuneet?

— Unelmat tietysti olivat suuret, mutta kyllä todellisuus tuli sitten kuin korvapuusti. Aluksi arvostelu oli kovin ylevämielinen, pelkkää kiitosta vain, joka ehkä onkin hyvä nuoren miehen kannustukseksi, mutta vallan suhdatonta on se, että silloin kun mies itsetietoisesti jo tekee työtä, tietää jotakin luovansa ja antavansa kunnollista, niin saa tavan takaa lukea, että ei osaa puhua, ei kävellä, ei tehdä eleitä, ei edes hengittääkään. Turha minun sittenkin on moittia, sillä perin päivänpaisteinen on urani aina ollut, "Onnen Pekka" minä todellisuudessakin olen ollut, en vain näyttämöllä. Ensimmäiset tosi murheeni ovat tulleet — nyt vasta, kahtena viime vuotena, jolloin olen saanut vain pari osaa näytellä. Tällainen työttömyys voi tehdä miehen mielipuoleksi, ajatelkaahan vain, että teiltä kahdeksi vuodeksi, ja mahdollisesti vieläkin pitemmäksi aikaa ehdottomasti riistettäisiin kynä, eipä taitaisi niinkään hauskaa olla, lopetti taiteilija haastattelun.

Katri Rautio.

— Minun elämäni, alkoi rouva Rautio haastattelun, on ollut sangen köyhävaiheinen, sen vähäiset muistot tuskin tuottavat kenellekään iloa.

— Koettakaamme nyt kuitenkin, ehdotimme. Tokko muistatte, minkä ikäisenä teissä heräsi halu antautua näyttelijäuralle?

— Ei se minussa varsin lapsena herännyt, sillä siihen aikaan ei lapsia päästetty milloinkaan teatteriin, he eivät edes saaneet kuullakaan mitään tuosta laitoksesta. Vallan hitaasti ja sangen myöhään minä pääsin selville tulevasta elämänurastani. Varhaisimman lapsuuteni ajoilta en tiedä ainoatakaan merkkiä, mikä viittaisi näyttämöllisiin taipumuksiin. Satukirjoja tosin luin hyvin suurella innolla, mutta sitähän tekevät tietääkseni melkein kaikki lapset; ei siinä siis mitään erikoista.