Kuten sammalen alla kytenyt tuli soveliaan tuulen puhaltaessa leimahtaa ilmiliekkiin, niin leimahtelivat nyt kapinan liekit ympäri eteläistä Pohjanmaata. Kaikkialla loimusivat knaappien talot liekeissä ja pitkin kyliä parveili asestettuja joukkoja. Ja jonkun viikkokauden kuluessa oli heitä kerääntynyt yhteen tuhansiin nouseva joukko, joka kostoa ja hävitystä levittäen lähti solumaan etelää kohti, johtajanaan Jaakko Ilkka.
* * * * *
"Hyvät veljet ja Pohjanmaan miehet!" huusi Ilkka kiveltä, joka sokeritopin muotoisena seisoi nuijamiesten rintaman edessä. "Tuolta lähenee marski sotajoukkoineen" — hän viittasi Pyhäjärven jäälle, jossa huurun keskellä liikehti suuri joukko jalka- ja ratsumiehiä. "Nyt on meidän iskettävä niin että se tuntuu. Pari päivää sitten näytitte te tällä samalla niemellä miehuuttanne, lyöden Tavastin ja Kurjen huovit hurjaan pakoon. Tänä päivänä kysytään meiltä paljon suurempaa miehuutta. Mielittekö seisoa lujina paikallanne vai katsotteko paremmaksi kääntyä pakoon ja alistua eteenkinpäin Noki-Klaun ikeeseen, joka, siitä saatte olla varmat, on tästä puolin ja kaiken tähän asti tapahtuneen johdosta muuttuva kaksinverroin painavammaksi?"
"Ei, ei, tapella me tahdomme!" huusivat nuijamiehet aseitaan heiluttaen.
"Ja tapella niin, että voitto jää meille, sillä —" Tähän katkesi Ilkan puhe, sillä samassa jymähti rannalla kanuunanlaukaus ja viuhuen kiiti nuijamiesten rintamaa kohti vitjakuula. Syntyi sekaannusta ja hälinää, mutta kuula pelottavine pyrstöineen lensi ketään vahingoittamatta yli.
"Hyvä ennemerkki!" huusi Ilkka. "Ja nyt eteenpäin! Huovinkolhijat, astukaa edelle, sillä ratsuväki hankkiutuu hyökkäämään, ja jousimiehet, jännittäkää aseenne valmiiksi!"
"Huovinkolhijat" oli erityinen joukkue rotevia miehiä, joilla oli aseina parin sylen pituisilla varsilla varustetut raskaat kirveet. Heidän tuli tiheänä rivistönä ottaa vastaan ratsuväen hyökkäys ja noilla pelottavilla aseillaan iskeä hevoset kuoliaaksi. Kun huovit oli siten tehty jalkamiehiksi, saattoivat toiset raskaine, rautapiikkisine nuijineen ja keihäineen empimättä käydä heidän kimppuunsa. Kun nyt huovinkolhijat Ilkan käskyä noudattaen olivat astuneet rintaman eteen, lähti koko nuijamiesarmeija liikkeelle.
Marskin tuliputket jymähtelivät yksitellen ja niiden kuulat kyntivät muutamia leveitä vakoja nuijamiesten joukkoon. Mutta johtajat huutelivat yhtämittaa kehotussanoja, joita miehet kaikenlaisilla kokkapuheilla höystettyinä toistivat, ja niin marssi rahvaan armeija hämmästelemättä eteenpäin. Pian vaikenivat kuitenkin kanuunat ja pelottavalla ryskeellä törmäsivät yhteen huovinkolhijat ja marskin ratsuväki. Pitkävartiset kirveet nousivat ja laskivat, korskahdellen kaatuivat ratsut ja karjuen suistuivat rautapukuiset huovit sätkyttelevien hevosten jalkoihin. Vinkuen halkoivat nuolet ilmaa ja rämähtäen putoilivat raskaat nuijat kypäreitä ja rautapaitoja vasten.
Ilkka oli vanginnut muutaman isännättömänä kirmailevan huoviratsun ja heilauttanut itsensä satulaan. Kädessään raskas sotakirveensä, jonka terä punotti jo monen surmansa saaneen huovin verestä, kiidätti hän ympäri taistelukenttää, yllyttäen ja rohkaisten miehiänsä sekä kadoten aina väliin kuumimman käsirysyn keskelle. Toisinaan pysähtyi hän taas kesken temmellystä ja hänen silmistään leimahti synkkä tuli, kun hän ne hetkeksi kiinnitti marskiin, joka istui mustan orhinsa selässä taampana omiensa keskellä. Kookas nenänsä punottaen ja harmaa partansa huurteessa istua könötti hän siellä liikkumatonna kuin patsas ja jakeli käskyjä lujalla, karkealla äänellään.
"Tuonne, tähdätkää tuonne! ettekö tunne Noki-Klauta!" huusi Ilkka parille jousimiehelle, jotka taistelunlaine oli heittänyt hänen vierelleen.
Puhkuen jännittivät miehet jousensa, tähtäsivät ja laukasivat melkein yhtaikaa. Mutta vonkuen kiitivät teräväkärkiset nuolet ohitse maalinsa ja ampujista näytti marski hymyilevän heille pilkallisesti. Silloin raivostui Ilkka ja kirveensä kohottaen hyökkäsi huoviparveen kuin aikoen raivata itselleen tien marskin luo.
Vuoroin edeten, vuoroin peräytyen olivat nuijamiehet taistelleet ja laajalti punotti kaatuneiden verestä sohjuinen lumi. Harmaa talvinen päivä, vuoden viimeinen, alkoi jo hämärtyä illaksi, kun nuijamiehet päällikkönsä esimerkkiä seuraten ponnistausivat viimeiseen rynnäkköön. Tällöin kohosi marski seisomaan jalustimillaan, heitti tarkastavan silmäyksen yli omien joukkojensa sekä jakeli ympärilleen muutamia käskyjä. Silloin alkoi koko sotajoukko hiljalleen liikehtiä takaisin järvenrantaa kohti. Sen huomatessaan kohottivat nuijamiehet meluisan voittohuudon ja kävivät kimppuun kaksinkertaisella vimmalla. Mutta hitaasti, askel askeleelta ja hyvässä järjestyksessä peräytyi marskin armeija järvenjäälle eikä uupunut nuijajoukko jaksanut sitä enää kovin pitkälle ahdistaa. Peläten jotakin ansaa sotaväen puolelta kutsui Ilkka miehensä takaisin ja niin sai marski jatkaa rauhassa peräytymistään järven toiselle rannalle. Hän istui jäykkänä satulassaan ja hänen asennostaan saattoi lukea äänettömän uhkauksen, että leikki ei ole vielä suinkaan loppuun leikitty.
* * * * *
Ilkka paneutui pitkälleen havuvuoteelle nuotion loisteeseen. Vuoden viimeinen kannikka oli loppuun kulumassa ja huomenna, uuden vuoden alkaessa, oli alkava uusi taistelu marskin ja hänen joukkojensa kanssa. Sen tiesi hyvin unta odotteleva nuijapäällikkö ja siinä pyörivät hänen ajatuksensa, katseensa jäykkänä tuijottaessa ylös korkeuteen, josta tuhannet tähdet vilkuttivat hänelle kylmästi ja puolueettomasti. Taistelukentältä, jossa kuolevien valitukset olivat jo vaienneet, kantausi hänen korviinsa sekavaa äänten sorinaa, laulun remputuksia ja riitelyä. Siellä paloi kaatuneiden keskellä kymmeniä nuotioita, joiden ääressä nuijamiehet viettivät yötään. Ja kuin monipäisen hirviön vihaa hehkuvat silmät kiiluivat järven takaa marskin joukon leiritulet…
Omasta leiristä kuuluvat monenlaiset ja räikeästi soinnahtavat äänet saivat Ilkan huolestuneesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän ei tuntenut epäilystä huomenna uusiintuvaan taisteluun nähden, sillä olihan hänen joukkonsa saanut jo tarpeellisen karaistuksen kahdessa taistelussa, samalla kuin se oli osottanut hänen suureen tarkotusperäänsä tarvittavaa sotakuntoa. Mutta järjestyksen ja kurissa pysymisen kuntoa siltä puuttui ja se se oli saanut hänet jo monesti arvelemaan ja se sai hänet myöskin tuntemaan jonkunlaista pelkoa ratkaisevaan voittoon nähden. Sillä kuinka kykenisi hän marskin voitettuaan hillitsemään kuriin tottumattoman ja ryöstönhaluisen joukkonsa, kun hänellä jo tähänkin mennessä oli siinä suhteessa ollut täysi tekeminen. Äskenkin, kieltäessään leirissä juopottelun ja komentaen vallattomia järjestykseen, oli hänelle singottu uhkaavia sanoja ja heitetty kyrääviä silmäniskuja. Milloin hyvänsä saattoivat ne puhjeta ilmikapinaksi. Kapinaksi? Hm! Hän oli itsekin kapinannostaja, ainakin hänet marskin taholta sellaiseksi leimattiin, ja nyt sai hän jo peljätä kapinaa omaa itseänsä vastaan…
Moninaisiin ja ristiriitaisiin mietiskelyihinsä väsyneenä ummisti Ilkka vihdoin silmänsä ja nukahti. Kohta oli hän jälleen keskellä taistelun tuoksinaa. Ympärillään näki hän punottavia, vihasta vääristyneitä kasvoja, hän sai takaapäin iskun päähänsä, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän suistui maahan. Hänen jaloilleen laskeutui raskas paino ja kun hän vihdoinkin sai silmänsä auki, näki hän jaloillaan istuvan marskin suunnattoman suurena ja leveänä. Pilkallisesti hymyillen tuijotti se häneen, purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja sanoi:
"Mitä hyötyä sinä luulet siitä saavasi, että olet nämä roskajoukot tuonut minua vastaan. Huomenna minä hajotan ne kuin tuhkan tuuleen!"
Hän hierasi kämmeniään vastakkain ja puhalsi sitten kuin akanoita ilmaan. Ilkka riuhtasi itseään vapautuakseen hänen altaan ja avasi suunsa antaakseen kiukkuisen vastauksen. Mutta samassa tunsi hän jonkun syrjäisen tyrkkivän itseään kylkeen ja kääntyessään häntä kohti heräsi hän unestaan.
Hän näki oman renkinsä hätääntyneenä ja puuskuttaen kumartuneen puoleensa ja tyrkkivän häntä hereille. Rengin takana seisoi puolikymmentä hänen oman pitäjänsä miestä.
"Isäntä, isäntä, kuulkaa!" hoki renki, "Lähtekää kiiruusti pakoon, teidät on petetty ja myöty marskille!"
Siinä tuokiossa katosivat unen tähteet Ilkan silmistä. Hän kavahti seisoalleen ja huusi:
"Mitä, kavaltanut! Kuka on kavaltanut?"
"Nuo tuolla!" sanoi renki leiriä kohti viitaten, samalla kuin toiset miehet alkoivat yhteen ääneen selittää, kuinka kaksi marskin herroista oli äsken ilmestynyt leiriin luvaten miehille täyden anteeksiannon ja vapauden linnaleiristä, jos he jättävät Ilkan marskin valtaan, ja kuinka nuijajoukko oli lopulta suostunut tähän kauppaan.
"Kaikkiko suostuivat kauppaan, paitsi teitä?" kysyi Ilkka käheällä äänellä ja kasvoiltaan tuhkan harmaana.
"Eivät kaikki, vaan ne kaikista hurjimmat, jotka ovat jo ennestäänkin kantaneet kaunaa sinua kohtaan", selittivät miehet. "Muut huojuivat sinne tänne eivätkä uskaltaneet lopulta vastustaa näitä hurjia. Mutta joudu, Ilkka, nouse hevosesi selkään ja anna sen lentää, sillä he ovat jo tulossa sinua vangitsemaan!"
Silmät tulta iskien tarttui Ilkka sotakirveeseensä ja nosti sen lyömäasentoon.
"Tulkoot, tässä seison minä ja halkaisen kallon jokaiselta petturilta, joka uskaltaa nostaa kätensä minua vastaan!"
Mutta miehet kerääntyivät hänen ympärilleen ja hätäilivät yhteen ääneen:
"Oletko sinä hullu! Heitä on satalukuinen joukko ja he ovat juopuneina oluesta, jota he rohkaisukseen kävivät ryöstämässä Nokian kartanon kellarista. Vaikka surmaisitkin heistä muutaman, niin kuitenkin voittaisivat he sinut ja sitoisivat nuoriin muutamassa hetkessä. Ja päivän valjetessa olisit sinä marskin vanki."
"Kuolema ja kirous!" puuskahti Ilkka ja antoi kirveensä vaipua. "Marskin vanki, marskin vanki!" toisti hän jonkun kerran ja tuijotti villisti nuotioon.
"Joudu, joudu, ne lähenevät!" hoputtivat miehet, pudistellen häntä kukin puoleltaan.
Ilkka kohotti päänsä ja katsoi leiriä kohti. Hoilaten läheni sieltä suuri miesjoukko. Suonet Ilkan ohimoilla pullistuivat ja hän kohotti jälleen kirveensä. Mutta sitten pisti hän sen äkkiliikkeellä vyönsä alle.
"No niinpä lähtekäämme sitten", virkkoi hän irrottaen päivällä saadun ratsunsa puusta. "Jaakko Ilkan nahka on liian hyvä tuollaisen roistolauman myytäväksi."
Hän heittäysi satulaan ja nykäsi ratsun liikkeelle. Miehet asettuivat niihin kahteen rekeen, joissa he leiristä olivat ajaneet tänne Ilkan nuotiolle, ja lähtivät hänen jälkeensä.
Tultuaan nokian äyräälle pysäytti Ilkka ratsunsa ja kääntyi katsomaan leiriä kohti, jossa hänen suuret unelmansa hetki sitten niin odottamattomalla tavalla olivat sammuneet. Kohottaen nyrkkiin puristettua kättään lausui hän:
"Sinne jääkää, kehnot, ja ryömikää mielenne mukaan Noki-Klaun jaloissa. Laskekoon hän sata kertaa raskaamman ikeen teidän niskoillenne, että kerran oppisitte pitämään arvossa vapautta ja itsenäisyyttä!"
Hän karautti alas jäälle ja katosi seuralaisineen pakkasen huuruun. Nokian koski pauhasi tähtikiiluisessa uudenvuoden yössä kumeasti ja uhkaavasti ikäänkuin ennustaen tuhoa ja häviötä päällikkönsä myöneelle nuijamiesten armeijalle.
* * * * *
Oli kirkas pakkaspäivä parisen viikkoa edellä kerrotun jälkeen. Ilmajoen kirkkotarhan reunalle oli rakennettu mestauslava ja sen ympärillä seisoi satalukuinen huovijoukko, päällikkönään Sigismundin ja marskin asettama Pohjanmaan vouti, Abraham Melkiorinpoika.
Kirkkopihaan kokoontuneessa kansanjoukossa olevat miehet loivat katseensa alas, kun lavalla odottavan punapukuisen pyövelin luokse nähtiin nousevan Jaakko Ilkan.
Hänen askeleensa olivat varmat, mutta miehen muinainen ryhdikkyys oli poissa, laihojen kasvojen lujat juonteet olivat kuin höltyneet ja silmien entinen tuike oli sammunut. Hän näytti liikkuvan kuin unissaan.
Sellaisessa tilassa, puhumatta juuri mitään ja liikkumatta minnekään, oli hän viettänyt kuluneet kaksi viikkoa kotitalossaan. Häntä oli yllytetty pakenemaan ja piiloutumaan, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli kuin hänen sisällään olisi murtunut tärkeä, liikkeelle paneva ponnin, joka hänessä ennen uudenvuoden yötä Nokialla oli miltei aina ollut vireessä. Kun sitten huovijoukko oli astunut hänen pirttiinsä, oli hänen silmänsä pohjalla tuikahtanut entinen tuli ja hän oli tarttunut sotakirveeseensä. Mutta samalla oli tuli kuitenkin sammunut, kolahtaen oli kirves pudonnut lattiaan ja vastarintaa tekemättä oli hän antautunut vangiksi.
Harhaillen liiteli hänen katseensa yli kotiseudun tammikuisen maiseman. Kun se pysähtyi kirkkopihassa seisovaan kansanjoukkoon, ojentui hänen vartalonsa entiseen ryhtiinsä, samalla kuin hänen silmistään leimahti vanha tuli.
"Miehet!" huusi hän kätensä kohottaen ja niin läpitunkevasti, että katsojat vavahtivat ja maahan luodut katseet kohosivat yhtaikaa hänen puoleensa. "Miehet, katsokaa kuinka vapaa mies astuu kuolemaan. Painakaa se muistoonne ja kertokaa siitä lapsillenne, että edes heistä tulisi kerran miehiä, jotka kykenevät uhraamaan henkensä ja kaikkensa…"
Enempää ei kansanjoukko voinut kuulla, sillä hänen sanansa hukkuivat siihen meluun, jonka huovijoukko tahallaan pani toimeen. Sen kestäessä kumartui Ilkka alas ja pyövelin leveäteräinen kirves heilahti ilmassa.
Kansanjoukon ja huovien poistuessa pystytti pyöveli mestatun pään korkean virven nenään sekä asetti hänen ruumiinsa teilirattaaseen.
Mutta unettomina vääntelehtivät Ilmajoen miehet seuraavana yönä vuoteillaan. Ilkan sanat ja viimeinen katse eivät antaneet heille rauhaa ja seuraavan illan hämärtäessä kerääntyi heitä eri suunnilta kirkon luo. Ääneti kaivoivat he haudan siunattuun maahan kirkon seinämälle, ääneti laskivat he nuijapäällikön ruumiin teilirattaasta ja pään virven nenästä sekä peittivät ne haudan lepoon, ja ääneti, katsomatta toisiinsa, poistuivat he työnsä tehtyään kukin taholleen.
Kyösti Wilkuna.
"HUOMISPÄIVÄN KUNINKAAN" APUMIES.
AKSEL KURKI.
Paljo purjeita välkkyili eräänä pilvipoutaisena syyskuun aamuna Ahvenanmerellä, jossa navakka itäetelä levitteli niitä laajalle rintamalle. Yhteinen oli kuitenkin laivoilla suunta; niiden kokat kohisivat Ruotsin rannikkoa kohden, jonne etummaisena kulkeva komea, korkea päällikkölaiva viittasi kuin emä poikasilleen tien. Tämän laivan mastossa liehui lippu, johon oli kuvattu toista jalkaansa lepuuttava, pitkäkoipinen lintu, — se oli vanhan Kurki-suvun vanha vaakuna. Ja tämän päällikkölaivan peräkannella, korkeaksi rakennetun kajuutan eli "komppanian" kupeella, seisoi täysissä sotavarusteissa kookas, lihavahko, noin 40-vuotias mies, joka tyynenä tarkkasi laivain retkeä aallokossa, — se oli laivaston päällikkö, sotaeversti Aksel Kurki.
Suomen laivasto se näin syksyllä 1598, Turusta lähdettyään, laski länttä kohti, matkalla valloittamaan Tukholman ja koko Ruotsin maan. Se oli komea laivasto, — tätä retkikuntaa olikin kauan ja hyvin valmistettu. Siksi oli reipas ja rohkea niiden miesten mieli, jotka nyt noissa laivoissa purjehtivat suuriin, tärkeisiin, sotaisiin tehtäviin, — heitä elähdytti kunniakkaiden voittojen toivo.
Ainoastaan retken johtaja ei näyttänyt yhtä rentonaan antautuneen näihin kauniina kangastaviin unelmiin. Hänen lujapiirteiset, ahavoittuneet kasvonsa olivat vakavat, kun hän mietteisiinsä vaipuneena tähysteli aaltojen yli rannattomaan etäisyyteen, ja vain harvakseen hän vastaili niille aatelisille retkitovereilleen, jotka siinä laivan kannella vilkkaasti keskustelivat.
— Herttuan laivoja ei näy missään, hän on lopultakin jättänyt sekä
Ahvenanmaan että meren meille, täällä meikäläisiä kauan kiusoiteltuaan.
Näin puheli pienenläntä, mustapintainen mies, viittoen vilkkain elein joka taholle. Se oli Aksel Kurjen lankomies ja taattu sotatoveri Antti Boije, jota näytti polttavan tulinen halu päästä mahdollisimman pian tämän lainehtivan meren ylitse sen takana alkaviin tehtäviin.
— Ei näy, emmekä näe niitä Ruotsin saaristossakaan, kun sinne tulemme, vakuutteli hänen vieressään seisova, solakka ylimys, Hartikka, Vuolteen herra. — Ja tuuli kääntyy meille yhä vetävämmäksi, ennen iltaa olemme jo saaristossa ja aamulla sujahtavat aluksemme myötäsen lennättäminä sen lävitse. Sitten…
— Niin, Hartikka, sitten saamme 30 seuraavan yön maata armaiden rouviemme vieressä, joista meitä nyt herttuan selibaattitoimenpiteiden johdosta on pidetty toista vuotta erossa!
— Huomenna on lopussa naistemmekin vankeus, se on tosi sana!
Aksel Kurki käännähti nyt vieressään keskustelevain herrain puoleen ja virkkoi, ilmeessään puoleksi ivaa, puoleksi raskasmielisyyttä:
— Ja siinäkö on sitten kaiken ratkaisu?
— Ei, se on alkua vasta, mutta onpa se hauska alku, vastasi hänen hilpeä lankonsa. — Tunnusta pois, Aksel, kolkolta tuntui sinustakin viime talvi emännättömässä Anolassa.
— Ja siitä alkaakin nyt voittojen sarja, intoili Hartikka. —
Tukholman valloitamme ensiksi herttuan väeltä ja sieltä painumme halki
Ruotsin kuningasta vastaan. Ratkaisu on nyt kerrankin meidän,
suomalaisten, käsissä!
— Kumpa se jo olisikin käsissämme, huoahti Kurki.
— Miksi murjotat, Aksel, virkkoi Boije siihen melkein nuhdellen. — Retkemme käy nyt hyvillä enteillä, Sigismund marssii omalla joukollaan meitä vastaan, herttuan on siinä raossa pakko taipua!
— Niin, toivokaamme parasta, virkahti nyt Aksel Kurki vähän iloisemmin. — Mutta yleensähän olemme saaneet tottua siihen, että kuinka kuninkaan puolesta ponnistelemmekin, niin lopulta aina kaikki menee hiiteen.
— Nyt huolesi hiiteen heitä! kehotti Antti Boije rohkeana. — Vanhat tarinat kertovat, että Suomen miehet ennen muinoin, hyvin paljo aikaa sitten, tekivät sotaretkiä tämän saman meren yli Ruotsiin, jonka maakuntia he valloittivat ja verottivat. Sen jälkeen on retkiä tehty melkein yksinomaa siltä puolelta tänne Suomeen. Mutta onpa nyt hauska taas kerran verestää noita vanhoja muistoja ja käydä lännen mailla vastavierailulla.
Aksel Kurki oli lähtenyt keulaan päin kävelemään ja mitteli hetken harvakseen laivan tervattua kantta. Sitten pysähtyi hän taas lankomiehensä eteen, katsoi tätä kuin tutkivasti silmiin ja virkkoi:
— Entä sitten?
— Sittenkö, huudahti Antti, hämmästellen tuota terävää kysymystä. — No perhana! Kuningashan meidät on kutsunut avukseen, kaipa hän asiat edelleen järjestää. Me suomalaisethan olemme nyt täällä hänen perintövaltakunnassaan hänen varsinaisena, miltei ainoana, suojajoukkonaan, hän meitä nyt ikävällä odottaa vapauttamaan itsensä ja maan Kaarlo-herttuan vallanhimoisesta, omanvoitonpyyntöisestä komennosta. Meidän on nyt kaikkein ensiksi palautettava maahan sen laillinen järjestys ja kuninkuus!
— Ja ehkä paavin uskokin…?
— Ei sitä sentään, vastasi Boije, joskin nyt melkoista talttuneemmin. — Onhan Sigismund pyhästi ja lujasti luvannut luopua noista vanhoista, paavillisista unelmistaan. Ja muuten: mitäpä nuo uskon asiat kuuluvat meihin, sotureihin, niistä riidelkööt piispat ja papit!
Mutta Kurki huomasi jo epävarmuutta jäykän lankomiehensä loppusanoissa ja oivalsi samalla, että tämä epäilys oli hänen itsensä kylvämä. Sen hän nyt tahtoi karistaa pois, käsittäen, että sotaretken johtajanhan täytyisi päinvastoin valaa uskoa ja uskallusta seuralaisiinsa. Siksi hän nyt paljo reippaammin virkkoi:
— Niin todella, ovathan enteemme hyvät, kulkiessamme tämän Rubikonin poikki. Arpahan on heitetty jo kauan sitten ja tapausten kehitys on vihdoin vienyt meidät tälle retkelle asti.
— Niinpä niin, paluutietä ei meillä enää ole, vaikkapa olisimme kotiinkin jääneet.
— Ei, toisti Kurki lopuksi. — Tehtävämme on nyt todella koettaa ohjata maan ja valtakunnan kohtalot oikeille, laillisille urille, sehän on alunpitäinkin tekomme ja kantamme määrännyt. En voi kyllä salata, että mieluummin retkeilisin sotaväkineni jonnekin toisaalle, vieraille maille voittoja niittämään, — silloin vasta tuntisin vanhan taisteluhaluni leimahtavan. Mutta tärkeä on tehtävämme tälläkin reitillä ja me tahdomme sen tehtävämme kunnolla suorittaa.
Keskustelevat herrat siirtyivät tarinoiden verkalleen laivan suojalaidalle, sillä nouseva aalto pärskytti vettä ylähangan puolelta. Ja keskustelun tauottua jatkoivat he kukin itsekseen mietteitään.
Siinä sitkeässä, katkerassa taistelussa, jota Ruotsin valtakunnassa oli pitkin 1590-lukua käyty kuningas Sigismundin ja hänen setänsä, Kaarlo-herttuan, välillä, oli Suomen aateliston asema sen monen valistuneemman jäsenen mielestä koko ajan ollut ristiriitainen ja kiero. Perinnäismuistoilleen uskollisena ja olosuhteiden pakottamana oli tuo ylimystö suurimmalta osaltaan alunpitäin asettunut kuninkaan puolelle, jonka asiata Suomen mahtavin mies, Klaus Eerikinpoika Fleming, tarmolla ja intohimolla ajoi. Tämä taistelu olikin Suomessa kärjistynyt lähinnä voimakkaan Klaus-herran, marskin ja amiraalin, sekä Kustaa Vaasan nuorimman, jäutevimmän, pojan, Kaarlo-herttuan väliseksi vallankamppailuksi. Ankaralla kurillaan ja lujatahtoisuudellaan oli Fleming saanut Suomen useimpain ylimyssukujen edustajat pysymään puolellaan, mutta täydestä vakaumuksesta he sitä eivät suinkaan aina tehneet. Sillä taistellessaan kaukana Puolassa asuvan kuninkaan puolesta olivat he samalla joutuneet taistelemaan paavillisen kirkkovallan puolesta, jota heistä ei kukaan suosinut, ja puhdistettua oppia vastaan, jota he olivat lapsuudestaan tottuneet rakastamaan. Eikä siinä kyllin. Vastustellessaan vallantavottajaherttuan laillista esivaltaa syrjäyttäviä pyyteitä — tällaiseksi kuvastui heille Kaarlon omapäinen hallinto Ruotsissa — olivat he joutuneet seisomaan oman maansa rahvasta vastaan, joka oli Flemingin Suomeen kokoaman sotaväen sortamana turvautunut herttuan apuun. Syvä juopa oli näin auennut Suomen herrojen ja yhteisen kansan väliin; tuohon kansaan oli iskostunut sakea, katkera viha, joka lopulta oli puhennut kapinaan aatelisia vastaan. Nämä taas olivat, tukahdutellessaan talonpoikain epätoivoisia kapinayrityksiä, joutuneet toteuttamaan Klaus Flemingin, tuon yhtä raa'an kuin omapäisen esimiehensä, kostoa ja julmuutta. Kuitenkaan he eivät sydämessään hyväksyneet hänen häikäilemättömyyttään, jonka he näkivät johtavan onnettomuuksiin, eivätkä hänen valtiollista notkeutta puuttuvaa komentoaan.
Usein oli siten Aksel Kurkikin kuluneina vuosina asettunut Klaus-herran karkeaa itseviisautta vastustamaan eikä hän senvuoksi ollutkaan pysynyt marskin täydessä suosiossa. Mutta vaikka tällöin monet muutkin olivat häntä kannattaneet, oli Flemingin tarmo, joka pyrki katkaisemaan kaikki välit herttuan kanssa, kuitenkin aina lopulta perinyt voiton ja tapaukset olivat niin vieneet Kurjenkin mukaansa. Hänen miekkansa oli heilunut Sigismundin ja Klaus-herran puolesta, sillä tottuneena nuoruudestaan maan laillista kuningasta tottelemaan hän ei ristiriitain aallokoissa ollut enää voinut heittäytyä "vallantavoittajan" asemieheksi.
Siten oli lopuksi syntynyt se auttamaton särkymys, joka vihdoin, Flemingin yhtäkkiä kaaduttua pois keskeltä suunnitelmiaan, johti sisälliseen sotaan. Aksel Kurjesta oli tullut yksi kuningasmielisen puolueen johtomiehiä ja sen sotaeversti, jonka vaikeana tehtävänä oli estää herttuaa saamasta Suomea valtoihinsa ja auttaa heikko ja epäluotettava, mutta kuitenkin laillinen, kuningas Ruotsissa oikeuksiinsa. Mutta vielä tässäkään asemassa hän ei voinut olla usein itseltään kysymättä, oliko tuo asiaintila, joka kyllä osaltaan oli herttuankin leppymättömyyden luoma, lopultakaan onnellisin. Hänellä oli, niin soturi kuin olikin, taipumusta mietiskelyihin; hän kärsi itse enin epäilyksistään, mutta ei voinut niitä vaimentaa.
Nyt hän toki, — niin koetti hän itselleen vakuuttaa, — oli johtamassa asiat viimeiseen, voitolliseen ratkaisuun. Vihdoinkin oli näet kuningas Sigismund tänä syksynä palannut vaalivaltakunnastaan, Puolasta, perintövaltakuntansa, Ruotsiin, ja Suomen sotaväen, joka koko ajan oli pysynyt hänen varmimpana tukena syntymävaltakunnassaan, oli nyt määrä saapua häntä vastaan Tukholmaan, auttamaan häntä masentamaan setänsä vastarinnan. Pitkien ponnistusten jälkeen näytti Suomen aatelisherroillekin vihdoin palkinnon päivä koittaneen ja rohkealla luottamuksella, palavalla kärsimättömyydellä, ikävöivät he nyt noita tulossa olevia, ratkaisevia tapahtumia. Siksi oli heidän mielensä, Ahvenanmeren yli purjehtiessaan, toivehikas ja kirkas, siksi koetti Aksel Kurkikin karkoittaa mielensä tummemmat mietteet.
Hetken kuluttua tapasivat langokset taas toisensa alahangan puolella ja Antti Boije rupesi, ikäänkuin jatkoksi äskeisille tarinoille, kuvailemaan tulossa olevia käänteitä:
— Onpa nyt kerran meillä suomalaisillakin oleva kuninkaan läheisyydessä ovet auki noustaksemme vähän ylemmillekin portaille, joilla muuten vain Ruotsin ylimykset paistattavat päivää. Etpä taida sinäkään, Aksel, sotaväen ylipäälliköksi kohotettuna, nyt lähiaikoihin palata takaisin Suomeen.
Ja toverinsa kuvitelmain kannustamana purki Hartikka-herrakin esille sisäiset toiveensa:
— Näissä oloissa ei kuningas voi luottaa keneenkään niinkuin meihin, jotka koko ajan olemme hänen puoltaan pitäneet. Ja kaiketi me kaikista pitkistä rehkimisistämme ja monista pettymyksistämme jonkun palkinnon olemme ansainneetkin.
— Taitaapa tosiaan rouvistammekin tuntua hauskalta päästä pitkän vankinaolon jälkeen nyt Sigismundin hovijuhliin, haaveili Antti.
— Ne juhlat ovat sentään vähän toista kuin parhaatkin juhlat Anolassa, veisteli Hartikka.
Aksel Kurki silloin hymähti:
— Jahkahan nyt niihin hovijuhliin asti ensiksi ehditään! Mutta sen teille vakuutan, hyvät herrat, että kuinka ylhäisiä asemia meille tarjottaneekin, pitkä-aikaiseksi en jää Ruotsiin. Niin pian kuin voin, palaan kyllä hiljaiseen Anolaani, jos vain olen saanut rakennetuksi valtakuntaan pysyvän rauhan ja sen kuninkaan varmistetuksi valtaistuimelleen.
Aksel-herra oli syvästi kiintynyt kotitaloonsa, Kurkien toiseen sukukartanoon, Kokemäenjoen Anolaan. Se oli perinnön jaossa joutunut hänelle, nuoremman veljen Juhon jäädessä vanhaan Laukkoon, ja sinne pohjustivat hänen nuoruutensa ensimäiset unelmat. Aksel oli alkujaan pantu lukutielle, johon hänellä näytti olevankin suurimmat taipumukset. Turun koulun käytyään oli hän jatkanut opintojaan ulkomailla, joten hänellä kirjamiehenä oli lujempi pohja kuin yleensä aikalaisillaan aatelisnuorukaisilla. Mutta kun Suomen nuoriso sitten oli kutsuttu niihin pitkällisiin sotiin Venäjää vastaan, jotka alkoivat Juhana kolmannen aikana, oli Aksel Kurkikin tempautunut niiden pyörteisiin. Hänessä virtasi vanhan Kurki-suvun kuumaa, sotaista verta, hän oli Hornin johdolla oppinut sotataidon Virossa ja Inkerissä, ollut mukana Pontuksen voitokkailla retkillä Itämaille ja pian oli soturin ammatti osottautunut hänen varsinaiseksi kutsumuksekseen. Urhoollisuudellaan ja neuvokkuudellaan oli hän pian soturina saavuttanut hyvän maineen, joten hänestä jo kolmannellakymmenellä ikävuodellaan (1585) oli tehty Suomen aatelislipullisen päällikkö. Samalla oli hänelle uskottu tärkeitä tehtäviä, kuten sodan melskeiden keskessä olevan Narvan kaupungin käskynhaltijan toimi. Pitkät, vaiherikkaat sotavuodet hän siten vietti siellä vieraalla maalla, missä onni häntä väliin suosi ja väliin hänet petti, ja siellä luonto karkeni ja katse avartui.
Vihdoin tämä sota taukosi. Syntyi välirauha ja sitten lopullinen rauha (Täyssinän rauha 1595). Sotakunnian kultaamana, reippaana ja voimakkaana, oli Aksel Kurki silloin, noin viisi vuotta sitten, palannut Suomeen, aikoen ripustaa veren mustentamat aseensa lepäämään Anolan varushuoneeseen. Hän oli tällävälin mennyt naimisin, tuonut emännäkseen Anolaan naapurinsa ja asetoverinsa Antti Boijen sisaren, ja halusi nyt asettua kotitilaansa viljelemään ja kotionnestaan nauttimaan.
Mutta se rauhan ja onnen aika ei jäänyt pitkäksi. Klaus Fleming, joka Suomessa yhä itsenäisemmin isännöidessään juuri näihin aikoihin oli joutunut kireisiin väleihin Kaarlo-herttuan kanssa, oli kaiken varalta pitänyt Viron tappotantereilta palanneen sotaväen koolla Suomessa ja tämän ryöstöihin tottuneen aseväen majoitus tuotti Suomen talonpojille niin tavattomat rasitukset, että se joutui epätoivon partaalle. Se nousi kapinaan ja pian rupesi Anolaankin saapumaan pohjoisista pitäjistä huolettavia viestejä. Klaus herra kutsutti pikalähetillä Kurjenkin huoveineen retkelle talonpoikia vastaan. Aksel-herra ei sitä käskyä totellut, — hänestä oli Fleming itse taitamattomasti ajanut asiat umpikujaan. Mutta ennen pitkää — alkuvuodesta 1596 — ryntäili jo Kokemäenjoenkin laaksoon pohjoisesta hätääntyneitä pakolaisia, jotka kertoivat, että hurjia nuijajoukkoja on tulossa rantatietä Ulvilaan päin, polttaen ja hävittäen kaikki aatelisten ja knaappien kartanot. Pian oli Kurjella oma koti kysymyksessä. Silloin hänen sotaverensä kuumenivat, hän kokosi kiireellä lähipitäjiin sijoitetut huovinsa ja nousi sotaratsunsa selkään.
Helppo hänen oli sillä väellä hajoittaa talonpoikain huonosti asestetut parvet. Hän ajoi ne pakosalle, vangitsi niiden päällikön Pentti Poutun, jonka hän lähetti Turun linnaan, ja palasi kotiinsa. Tästä tuloksesta hän ei kuitenkaan iloinnut, niinkuin vieraalla maalla saavuttamistaan voitoista, ja kun hän keväämpänä läksi Turkuun aatelisherrain neuvonpitoon, oli hän ensimäinen arvostelemaan Klaus Flemingin komentoa Suomessa. Yhtä pelottomana kuin taistelutantereella asettui hän tuota mahtavaa marskia vastaan, joka yhä tahtoi kärjistää ristiriidat ja aiheuttaa uuden, raatelevan, sisäisen sodan, — sodan Kaarlo herttuaa vastaan. Flemingin uhittelevimmat uhkaukset hän sillä kertaa saikin talttumaan. Mutta tapausten menolle ei ollut enää sulkua rakennettavissa… vyöry oli lähtenyt liikkeelle…
Laivan kannella muistoihinsa vaipunut soturi tempasi katseensa ulapalta ja lähti taas raskain askelin tervattua siltaa mittelemään. Häntä kiusotti, että hänen ajatuksensa alituisesti upposivat noihin menneisiin ristiriitoihin, se oli hänestä kuin huono enne. Mutta hän ei voinut sille mitään, vaikka hän koettikin itselleen hokea:
— Se on ainoa tie, eteenpäin vaan!
Ainoa se olikin, sittenkuin tapausten vyöry kerran oli liikkeelle lähtenyt. Klaus Fleming kuoli, hänen pakkovaltansa laukesi, mutta tapauksilla oli silloin jo määrätty kulkunsa. Sitä kamppailua Ruotsin ja Suomen välillä, jota marski niin kauan ja innokkaasti oli valmistellut, kukistaakseen herttuallisen vastustajansa, sitä ei enää voitu välttää. Kustaa Vaasan nuorin, tarmokas poika, jonka varpaille Suomesta oli astuttu, oli lopulleen tuskastunut ja päättänyt kurittaa uppiniskaiset. Muutamia kuukausia marskin kuoleman jälkeen oli hän Ruotsista lähtenyt laivastollaan Suomeen, — aseiden oli ratkaistava tuo vanha ristiriita. Sillä kertaa ei lopullista ratkaisua sentään tapahtunut, sillä vaikka herttua saikin muutaman kavaltajan avulla haltuunsa Turun linnan, jäi Suomen sotaväki, jossa Kurki muiden ohessa piti päällikkyyttä, vielä voittamatta. Herttua palasi Ruotsiin, vieden sinne mukanaan Turun linnasta Suomen ylimysten rouvat ikäänkuin panttivangeiksi, ja tämä naisryöstö se erityisesti ärsytti mieliä sekä kylvi Suomessa entistä katkeramman vihan herttuaa vastaan. Tämä uhkasi tulla suuremmalla voimalla takaisin, ja Suomen sydämistyneet herrat puolestaan vannoivat entistä kiivaammin kostoa.
Asema oli käynyt selväksi, asein oli valtariita ratkaistava. Syttyköön sota nyt Suomen ja Ruotsin välille, niin kuuli Kurki kaikkialla uhmailtavan, kun Suomen herrat, Stålarmit, Boijet, Lepaan ja Vuolteen herrat, herttuan poistuttua palasivat Turkuun. Sotaa tahtoo herttua, sotaa tahtoo kuningas, sotaa tahdomme nyt mekin! Vaimomme me pelastamme ja vallananastajan suistamme, se olkoon valamme…!
Tasan vuosi oli siitä nyt kulunut. Kovasti olivat Suomen miehet sen ajan varustustöissä ponnistelleet, muita kovemmin Aksel Kurki, joka oli saanut laivaston varustamisen huolekseen. Mutta nyt heillä olikin koolla sotajoukko, jolla he aikoivat torjua kaikki herttuan valloitusaikeet ja ahdistaa häntä hänen omallakin puolellaan merta. Sillä väellä oltiin nyt menossa Ruotsiin, jonka rannikko jo rupesi kajastamaan läntisen taivaan rannalta, — arpa oli todella lopullisesti heitetty! —
Laivat ohjattiin, rannikon kohotessa keulain edestä, lähemmäs toisiaan ja niistä kuului iltavihurin lennättämänä iloisten, voitonvarmain miesten reipas sotalaulu, joka intoa virittäen vierähti aluksesta toiseen. Ja kannelta kannelle huudettiin:
— Huomenna on Tukholma meidän! Ja sitten sisämaahan, kuningasta vastaan!
Aksel Kurkikin heilautti hattuaan, kun näin Ruotsin rannikon ensimäisille ulkosaarille hurrattiin, — olipa omien into toki saanut hänetkin valtoihinsa.
Vastustamatta saapui Suomen väki Tukholmaan. Laivatykit olivat kyllä ladattuina, kun kaupunginselälle laskettiin, miehet seisoivat sytytin kädessään jännittyneinä niiden vieressä, ja Antti Boije virkkoi pertuskaansa puristaen langolleen, viitaten harmaakivisen linnan ammottaviin ampumareikiin:
— Juhlataistelun päivä olkoon siis tänään!
— Niin, syttyköön taistelu, jos se on sallittu, vastasi Kurki rauhallisena.
Mutta taistelua ei tarvittukaan. Linnan ruotsalainen päällikkö ja kaupungin porvariston kirjavavaippaiset edustajat kiirehtivät aseettomina ja kumaraselkäisinä alas rantaan laivoja vastaanottamaan, ja tervehtivät jo etäältä suomalaisia ystävinään ja liittolaismaan. Vieraat kutsuttiin heti linnaan pitoihin, ja sen parvekkeelta tervehtivät saapuvia Suomen herroja ensimäisinä heidän omat rouvansa, jotka jo aikaisemmin olivat lasketut vapaiksi ja jo viikkoja olivat ikävällä tätä hetkeä odottaneet. Värähtipä silloin mielenliikutuksesta moni partainen leuka, riemusta sykähtivät soturien sydämet, kun he omaisensa pitkistä ajoista syliinsä sulkivat. Ja astuessaan kuin riemusaatossa rouviensa rinnalla linnan lämpimiin sisäsuojiin, kysyivät Suomen herrat ensi sanoikseen heiltä hämmästyneinä:
— Mitä tämä merkitsee?
— Mistä johtuu tämä suopea vastaanotto?
Ja heti he saivat selityksenkin. Sigismundin palattua perintömaahansa oli kuninkaan puolue Tukholmassa pian päässyt voitolle. Useat herttuan kannattajat olivat hänestä luopuneet, luullen hänen onnensa tähden nyt laskeneen. Suomalaisia, joita Ruotsissa usein halveksuen kohdeltiin, oli viime aikoina vapauttajiksi odoteltu, ja siksi heitä nyt näin juhlittiin.
Mutta jo parin päivän perästä saapui vielä suurempi riemusanoma Aksel Kurjelle, joka Tukholmassa odotteli Suomesta tulossa olevaa sotatoveriaan Arvid Stålarmia, — vasta tämän saavuttua oli lähdettävä retkelle Etelä-Ruotsiin, herttuata kukistamaan! Se sanoma näet kertoi, että kuningas ja herttua ovat jo tehneet sulan sovinnon, lyöneet ystävän kättä! Juuri se ratkaisu oli Kurjen mieleen, hän iloitsi siitä vilpittömästi. Hänen sotatoverinsa kiukuttelivat, että näin ollenhan ei siis päästäkään uneksitulle voittoretkelle, mutta Kurki huudahti kuin vapautuksella:
— Napisetteko! Vihdoinkinhan palaa taas rauha rikkirevittyyn maahan!
Terve sinä hyvän viestin tuoja!
— Setä ja veljenpoika palaavat nyt siis herttaisina sukulaisina Tukholmaan, ihmetteli Antti Boije alakuloisempana. — Kaunista nähdä, — mutta olisipa se saanut tapahtua vasta sen jälkeen, kuin me olisimme päässeet miekkaamme paljastamaan!
— Me olemme kyllä, Antti, osaltamme siihen ratkaisuun vaikuttaneet, joskin verta vuodattamatta. Anna nyt vain miekkasi levätä, kelpo soturi, näin on parempi!
Sigismund oli kärsinyt tappion herttuata vastaan Stångejoen taistelussa ja sen jälkeen oli hän taipunut rauhansovitteluihin setänsä kanssa. Tämä oli siihen myös suostuvainen, menetettyään suuren joukon kannattajiaan ja tietäen suomalaisten saapuneen kuninkaalle avuksi. Siitä se riemun sanoma.
Mutta lyhyeksi jäi se riemun aika. Pari viikkoa odotti Suomen väki Tukholmassa kuningasta tuon uuden mielialan humussa. Silloin saapui taas uusi viesti Etelä-Ruotsista: Kuningas Sigismund ei tulekaan Tukholmaan! Hän on pettänyt herttualle antamansa lupauksen, syönyt sanansa, rikkonut sopimuksensa — niinkuin monasti ennen. Hän ei täytäkään maalle antamiaan valoja, hän on Kalmarissa noussut laivoihinsa ja purjehtinut pois vaalivaltakuntaansa, jättäen auttajansa alttiiksi herttuan kostolle.
Suomalaiset olivat siis saapuneet turhaan, odottaneet suotta. Heidän oli tuota viimeistä viestiä vallan vaikea uskoa. Mutta pian he sen uskoivat. Aksel Kurki sai näet poistuneelta kuninkaalta käskyn purjehtia heti miehineen takaisin Suomeen, puolustamaan sitä kuninkaan nimessä herttuata vastaan.
— Yhä siis jatkuu sisäistä sotaa, huoahti Kurki. — Ja sen päättyminen peittyy ainaiseen hämärään!
— Kun olisi saatu edes tapella! kiukutteli Antti Boije. — Tähän noloon peräytymiseen hupeni nyt kaunis voittomme!
— Niin, ei ole hauska taistella petollisen herran puolesta. Mutta muu ei auta…
Katkeralla mielellä palasi suomalainen sotajoukko lokakuun myrskyissä Tukholmasta takaisin kotimaahansa. Retki oli rauennut tyhjiin kuninkaan epäluotettavaisuuden vuoksi, eikä Aksel Kurki voinut, väkensä keskuudessa liikkuessaan, olla huomaamatta, että sen ruhtinaan sanapattoisuus, jonka puolesta oltiin aseissa, vaikutti siihenkin hyvin masentavasti, — olihan tuosta kuninkaan luonteen huikentelevaisuudesta, josta Kurki itse oli jo niin kauan kärsinyt, nyt saatu liian kouraantuntuva kokemus. Hän koetti ylläpitää kuria ja rohkeutta joukossaan, mutta huomasi sen yhä vaikeammaksi. Kuri höltyi, usko petti. Ja se ristiriita, joka jo niin kauan oli hänen omaa rintaansa riuduttanut, se kävi taas uudella voimalla häntä kalvamaan. Usein heräsi hänessä halu luopua kokonaan pois Sigismundin asiaa ajamasta, riisua sotisopansa ja vetäytyä perheensä kanssa hiljaiseen Anolaan. Mutta hän ymmärsi, että se oli jo myöhää sekin. Herttua, jota vastaan hän oli noussut, ei luovu taistelustaan "suomalaisten sammakkojen" kukistamiseksi, ja hän pitää kyllä mielessään tämänkin Tukholman-retken…
— Siksi täytyy meidän pysyä aseissa ja yhä vain varustautua, vaikka emme enää voisikaan sitä ilomielin tehdä, virkkoi hän lankomiehelleen, kun he jälleen laskivat Turun linnan satamaan ja siellä ryhtyivät asettumaan talviteloilleen.
— Kaikki liukenee, valitti nyt Antti Boijekin, jonka reippaan rohkeuden tuo Tukholman pettymys oli pahasti taittanut. — Väkemme ei enää luota siihen asiaan, jota me ajamme, emmekä siihen luota itsekään!
— Mutta taistella täytyy kuitenkin, sitkeästi ja hellittämättä, se on soturin velvollisuus, vastasi Kurki vakaasti ja rehellisesti, ja ryhtyi rauhallisesti toisten päällikköjen kanssa varustautumaan siihen, mikä tuleva oli.
* * * * *
Puolaan palannut kuningas ei säästänyt lupauksia eikä avun toiveita kannustaakseen Suomen miesten miehuutta. Hän lupasi itse tulla talvella Suomeen sotaa johtamaan, lupasi lähettää sinne Puolasta suuret sotajoukot, paljo muonaa ja paljo rahoja. Lähettejä, jotka näitä valoisia viestejä kuljettivat, saapui tuon tuostakin Turkuun Aksel Kurjen luo, jonka Sigismund nyt juhlallisesti nimitti kaiken Suomen sotaväen päälliköksi. Mutta talvi meni ja kevät tuli, eikä saapunut kuningas, ei kuulunut sotaväkeä, ei raha-apua. Kurki, joka vähillä varoillaan ponnisteli varustustöissä, lähetti nyt hän vuorostaan viestin toisensa perästä Puolaan, vaatien kuninkaalta vakavasti vihdoinkin apuväkeä. Mutta hän oli koko ajan selvillä siitä, että tuo "huomispäivän kuningas" jättää kyllä lupauksistaan huolimatta taaskin lopulta suomalaiset yksin taistelemaan.
Niin kävikin.
Jäät sulivat, vedet aukenivat, ja herttua, joka ei rikkonut lupauksiaan, toi suvella suuren sotajoukon Suomeen. Kurki ja Stålarm koettivat vielä järjestää puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, — ei ollut epäilys taittanut heidän tarmoaan. Aksel herra ei kuitenkaan enää jäänyt Turun linnaan, jonka miehistön mielialan hän liian hyvin tunsi, vaan vetäytyi kenttäjoukkoineen sisämaahan päin, jonne hän yhä viimeisiin asti odotti Sigismundin apuväkeä. Mutta maihin noussut herttua ehätti voitonvarmoine joukkoineen kiireesti hänen kintereilleen. Ratkaiseva taistelu syntyi Marttilan kirkolla, eikä siellä suomalaisten vastarinta kestänyt.
Aikakirjoista näkyy, että Aksel Kurki tuossa ratkaisevassa taistelussa johti joukkoansa taidolla ja taisteli sankarina. Mutta hänen väkensä väisti jo melkein ensimäistä iskua, sillä sitä vaivasi uskon puute. Se peräytyi, jätti tykkinsä ja ampumavaransa, olipa jättää päällikkönsäkin vihollisten jalkoihin.
Sitä Aksel Kurki, tuo monet taistelut kunnialla kestänyt soturi, häpesi. Mutta hän tunsi samalla joukkonsa herpautumisen ydinsyyn ja siksi tuntui hänestä kahta raskaammalta ratsastaa hajoitetun väkensä perästä Hämeeseen päin, jossa talonpoikainen kansa ei salannut vihaansa näitä pakenevia herrain huoveja kohtaan.
— Mitään tekoani en kadu niin, virkkoi hän vieressään ratsastavalle Hartikalle, — kuin että en, huoviemme paettua, jatkanut Marttilan maantiellä taisteluani yksin, kunnes olisin tantereelle kaatunut. Se olisi ollut paljo helpompaa…
— Mutta olethan itse aina opettanut, että päällikkö ei saa ajatella itseään eikä omaa kunniaansa, vastasi toveri, joka sentään aina säilytti toivosta kipinän. — Voihan tappiota seurata voitto, jos vain johtaja on hengissä.
— Se on oppini, sitä kai noudatinkin, auttaakseni joukkoni tähteitä. Mutta sittenkin… toivottomissa tapauksissa se oppi ei kestä. Mihin kykenee enää tuo luottamuksensa kadottanut lauma, — samat Suomen miehet, jotka kuitenkin urhoina taistelivat Virossa ja Inkerissä, peräytymättä pirujakaan! Asiamme on menetetty, siinä on vika, — se olisi meidän jo ennen ollut oivallettava. Ja juuri siksi tahtoisin nyt olla vainaja!
Halki maan Itä-Suomeen asti kulki nyt surullinen pakoretki. Kurjassa tilassa, aseettomana ja avuttomana, sulkeutui Kurjen väki vihdoin Viipurin muurien sisäpuolelle. Vaikka jokainen tiesi, että tämä vanha varustus oli aikojen varrella kestänyt paljo mahtavimpienkin sotajoukkojen piiritykset, ei kukaan nyt sen kestämiseen ollenkaan luottanut. Ja kun Kaarlo herttua pian saapui väkineen Viipurin edustalle, saartaen sen parilta kulmalta, olikin puolustajain vastarinta heti taittunut. Porvarit avasivat salaa kaupunginportit piirittäjille, Torkkelin linna antautui miltei miekan iskutta, — se Sigismundin sodan loppunäytös oli tosiaankin miehuuton ja maineeton.
Siellä oli nyt Aksel Kurkikin vihdoin satimessa, petolliselle kuninkaalleen omistamansa uskollisuuden uhrina. Hänet vietiin herttuan vankina ensiksi Turun linnaan, joka Stålarmin käsistä oli samalla tavalla joutunut herttuan haltuun, ja siellä nyt voittajista asetettu tuomioistuin tuomitsi hänet monen muun Suomen herran ohessa kuolemaan.
Ratkaisu oli tapahtunut. Mutta tyrmän levossa tuntui ristiriitain raatelemasta soturista olo helpommalta kuin sitä ratkaisua odotellessaan. Ja kun hän siellä pitkinä, yksinäisinä öinä kävi sydämessään hiljaisia käräjiä, koettaen tutkia omat erehdyksensä, oli hän kyllä itselleen vielä ankarampi tuomari kuin se tutkijakunta, jonka eteen hänet päivillä niin usein kuljetettiin kiusallisiin kuulusteluihin. Mutta lopputuloksena näistä öisistä käräjistä oli kuitenkin aina, että ritari Aksel Kurki on, laillista kuningastaan uskollisesti puolustaessaan, menetellyt niin, kuin ritarin ja soturin tulee.
— Ja palkka on nyt sen mukainen, pyrki hänessä joku napinaääni ilkahtamaan. Mutta sille hän aina vastasi:
— Niin. Soturin ammattihan on taistella ja kuolla…
Turun vankityrmään tuotiin Aksel-herralle ilkkuvia viestejä, miten herttua oli, antamistaan lupauksista välittämättä, mestauttanut hänen uskolliset asetoverinsa, Suomen parhaat miehet. Mutta itselleen Kurjelle samoinkuin Stålarmille oli se ilo säästetty tapahtuvaksi vasta Ruotsissa, jonne herttua, Suomesta purjehtiessaan, vei vankinsa.
Toisenlaista oli nyt Anolan herran vastaanotto Tukholman rannassa kuin vuotta aikaisemmin, jolloin häntä sen linnassa oli vapauttajana juhlittu. Nyt tuli Gripsholman synkkä linna hänen monivuotiseksi tyyssijakseen, eikä hän arvellut sieltä koskaan hengissä lähtevänsä. Kolmesti julistetun kuolemantuomion toimeenpano, johon nuo Suomen miehet jo niin kauan olivat valmistautuneet, viipyi tosin ja lykkäytyi, mutta sen hetkeä oli heidän aina odotettava, yöllä ja päivällä. Neljästi kuljetutti herttua Aksel Kurjen jo mestauslavallekin katsomaan, miten toisten Sigismundia kannattaneiden ylimysten päät putosivat piilun iskusta, mutta neljästi hän palautti hänet sieltä takaisin vankilaan. Kuoleman haamu ei siis ollut Kurjelle näihin aikoihin harvinainen vieras, päinvastoin hän juuri sen seurassa vietti aikansa. Ja vaikka hänen polvensa eivät tutisseet lavalle noustessaan ja vaikka hänen katseensa siellä tyynesti seurasi piilukirveen heilahdusta, niin kerta kerralta puhalsi kuitenkin kalman henki yhä kylmemmin hänen sydämeensä ja kerta kerralta hän yhä hartaammin toivoi, että kirves jo edellisellä käynnillä olisi katkaissut hänenkin kaulansa. Kuoleman hyväily on tuskaa sillekin, joka siihen on taistelutantereella tutustunut. Mutta karaistu soturi kesti sen pitkän kidutuksen.
Kerrotaan, että kun Stålarm ja Kurki kerran, jolloin oikein valtakunnan säädyt olivat vahvistaneet heidän kuolemantuomionsa, olivat mestauslavalta katselleet niiden valtaneuvoksien viimeistä polvistumista, joiden perästä heidän oli vuoro laskea päänsä pölkylle, niin ratsasti siihen silloin herttuan sihteeri julistamaan mestauksen keskeytettäväksi, — sitä jo verenvuodatukseen kyllästynyt kansakin vaati. Tyyneesti silloin Suomen herrat käännähtivät ympäri, kaivoivat taskustaan kultarahan pyövelille, joka näin oli menettänyt osan tuloistaan, — hänen palkkansa laskettiin näet pääluvun mukaan, — ja läksivät rauhallisesti kävelemään takaisin vankilaansa. Mutta ennenkuin he sen ovella erosivat eri koppeihinsa, virkahti aina iloinen Stålarm vakavalle kohtalotoverilleen:
— Mitähän arvelevat nyt herrat valtaneuvokset tullessaan taivaaseen, kun ei meitä rupea sinne kuulumaankaan?
— Ihmettelevät kai meidän suomalaisten sitkeää henkeä, vastasi Kurki.
— Elleivät epäile, että me olemme petoksella itsellemme armon hankkineet.
— Ei, sitä he eivät voi epäillä, vakuutti Kurki, toverinsa kättä puristaen. — He tietävät kyllä oman kohtalonsa johtuneen juuri siitä, että he väliin pitivät kuninkaan, väliin herttuan puolta, — viimemainittu ei heihin luottanut. Me taas emme ole vaihdelleet isäntiä. — Mutta, lisäsi hän huoahtaen, melkeinpä kadehdin noita viittä ylimystä. Heidän kärsimyksensä ovat nyt lopussa. Meidän jatkuvat!
— Rohkeutta, veikko! Kun on henkeä jälellä, silloin on vielä toivoakin. Näkemiin!
— Näkemiin, — ehkä samalla lavalla…
Vieläkin tapasivat toverukset todella toisensa mestauslavalla, mutta lopuksikin säästi kuninkaaksi kruunattu herttua heidän henkensä. Varsin todennäköisesti siihen vaikuttivat Aksel Kurjen olettamat syyt, mutta ponnistivatpa vankien kotona olevat maamiehetkin parhaansa pelastaakseen nämä Suomen jaloimmat soturit. Näinä sorron aikoina olivat Suomen vallassuvut entistä lujemmin liittyneet yhteen. Kun Kaarlo kuningas sitten, melskeiden lakattua, taas kerran kävi rauhan miehenä Suomessa, piti hän Helsingissä kokouksen maan aateliston kanssa. Siellä nämä muistivat vangittuja entisiä johtajiaan, todistivat heidän hyväkseen ja anoivat heidän vapauttamistaan. Vielä pysyi kuningas kyllä ankarana, mutta lopultakin hän heltyi.
Kolmatta vuotta vankilassa viruttuaan ja mestauskirveen iskua yhtä kauan odotettuaan pääsi sitten Aksel Kurki sieltä vihdoin lähtemään vapaana miehenä. Ja taas kerran hiveli raikas merituuli Ahvenan selällä karaistun soturin nyt kalpeita kasvoja, kun hän jälleen keinuvan laivan kannelta suuntasi hyrskyvien laineitten ylitse ikävöivät katseensa kotimaan lähenevää rannikkoa kohden.
* * * * *
Tähän voisikin jo päättyä Aksel Kurjen tarina. Hänen toimeliasta ja vaiherikasta elämäänsä jatkui kyllä vielä lähes 30 vuotta ja soturinakin oli hän vielä mukana monilla tuimilla retkillä Liivinmaalla ja Venäjällä. Ratsastelipa hän vielä lähes 60-vuotiaana ukkona opettajansa Pontuksen pojan, Laiskan Jaakon, vaivaloisilla matkoilla kauas Novgrorodiin ja Moskovan tienoille asti, usein voittoisana lipullistaan johtaen, usein häviöllekin joutuen. Mutta nämä retket kävivät jo toisten, nuorempain sankarien nimessä. Kaarlo kuningas pysyi näet edelleen verrattain kylmänä ja karsaana tätä entistä vastustajaansa kohtaan, kutsuttipa hänet vieläkin pari kertaa Ruotsista, vastaamaan häntä vastaan tehdyistä kapinahankkeista, jotka kuitenkin osoittatuivat perättömiksi. Ja sen verran epäluuloa asui aina Kaarlo herttuan jaloluontoisessa pojassakin niitä Suomen miehiä vastaan, jotka Sigismundin horjuvaa valtaistuinta olivat tukeneet, ettei heille enää Kustaa Aadolfin sodissakaan ylipäällikkyyttä uskottu. Sotajohdossa kelpasivat kyllä edelleen monia kokeneen Aksel Kurjen neuvot, ja kun hän rohkeine suomalaisine ratsumiehineen karautti taistelutantereelle, niin he olivat vielä kuin nuoria urhoja kaikki. Mutta vähitellen rupesivat sentään monissa liemissä keitetyn sotavanhuksen voimatkin pettämään, ja Novgrodista, jossa Jaakko Delagardie kävi kovin pitkään viipymään, sai hän vihdoin "ruumiinsa raskauden ja sairauden takia" luvan palata kotimaahansa.
Vihdoinkin rauhassa ja levossa Anolan ja Tottijärven kotoisilla mailla! Sieltä päin suoritti hän kyllä vielä monia pienempiä, Kustaa Aadolfin hänelle uskomia, luottamustoimia Suomessa ja oli kokeneena neuvonantajana mukana kaikissa Suomen miesten silloisissa neuvotteluissa. Mutta paljo käytetyt sotavarustuksensa ripusti hän nyt kunniapaikalle suurtupansa seinälle ja niitä hän sitten usein, istuessaan vanhana ja jalkavaivaisena räiskyvän takkavalkean ääressä, katseli menneisiin muistoihinsa vaipuneena. Hän katseli niitä kaipauksella, kun sotatorvet soivat ulkona maailman tappotantereilla, joihin hän ei enää kyennyt mukaan, mutta katseli niitä myös aina tyynellä ylpeydellä, sillä hän tiesi, että niihin liittyi tahraton soturikunnia.
Vihdoin, juuri kun uusien, suurten sotain torvet taas rupesivat yhä rajummin soimaan, vetäytyi Aksel Kurki pois elävien mailta (vuonna 1630). Hänen luunsa kätkettiin Ulvilan kirkon sillan alle, missä hänen kuvitettu hautakivensä vieläkin osottaa monivaiheisen soturin lepopaikan.
Santeri Ivalo.
ILOINEN KUOLEMAN PORTEILLAKIN.
ARVID STÅLARN.
Harmaina ja ikävystyneen näköisinä olivat Turunlinnan muurit jo vuosisatoja seisoneet siinä virran suulla, eikä kummakaan, sillä eiväthän ne olleet sisällään nähneet muita kuin synkeitä linnanvouteja yrmyine palkkasotureineen. Toista se oli nyt, kun elämänhaluinen Juhana herttua iloisine hovineen oli asettunut niiden suojiin. Siellä leikittiin, tanssittiin, kuiskutettiin ja armasteltiin aamusta iltaan, siellä kaikuivat sekaisin suomen, ruotsin ja puolan kielet ja helähtelivät iloiset naurun purkaukset. Ahtaissa käytävissä ja kiertoportaissa kohisivat silkkihameet ja porttiholveissa kajahtelivat torven toitaukset, kun nuoret ritarit huojuvin töyhdöin ajoivat metsästysretkelle tai saattelivat herttuallisia vaunuja Katarinanlaakson ihanaan tammipuistoon.
Sellaiseksi oli äkkiä muuttunut elämä Turunlinnassa, ja saaristolaisista, jotka Airiston selän yli soutaen tulivat kalojaan myömään, näyttivät nuo vanhat muurit ikäänkuin elpyneen ja menettäneen entisen jäykkyytensä.
Mutta syrjässä tästä nuorekkaasta ja iloisesta elämästä vietti päivänsä vanha Gunilla-muori. Hän oli herttuan entinen imettäjätär, oli seurannut häntä Suomeen ja asuen siinä vanhan linnan porttiholvin päällä olevassa huoneessa, jota nykyään kutsutaan Jordanin kamariksi, hoiteli hän niitä kolmea pienokaista, jotka kaunis Kaarina Hannuntytär oli herttualle synnyttänyt. Kaiken aikansa vietti hän huoneessaan kutoen sukkaa, nyökytellen päätään ja puhuen itsekseen. Hänen sanottiin tietävän tulevaisia ja ahkerasti käyttivät hovinaiset häntä ennustajanaan.
Kerran iltahämyssä, kun kynttilöitä ei oltu vielä sytytetty ja herttuan huoneista kaikuivat kaihomieliset luutun sävelet, pujahti joukko hovipoikia Gunillan huoneeseen.
"Hyvä, kiltti Gunilla, ennustakaa meille", pyytelivät he valkoisia kämmeniään ojentaen.
"Hm, hm, noin paljon nuoruutta ja iloa ja suuria toiveita", hymisi Gunilla päätään nyökyttäen. "Miksi tahdotte nähdä tulevaisuuteen. Elämä kyllä haihduttaa ilonne ja särkee toiveenne ja parempi on olla siitä edeltäpäin tietämättä."
Kuitenkin tarttui hän etummaisena seisovan hovipojan käteen ja alkoi selvitellä kämmenen viivoihin kätkettyjä salaisia asioita. Mutta ennenkuin hän ehti loppuun, kiintyi hänen katseensa poikaan, joka seisoi toisten keskellä, kujeillen ja vallattomasti silmiään vilkuttaen. Se oli noin kaksitoistavuotias, kaunis, ruskeakiharainen ja sirovartaloinen veitikka, joka ei hetkeäkään pysynyt alallaan. Kun Gunilla oli lopettanut, ojensi ruskeakiharainen häikäilemättä kätensä isompien toveriensa ohitse muorin eteen. Gunilla tarttui siihen oitis ja alkoi kämmenviivoja silmäillen hiljaa viheltää ja päätään kallistella.
"No sanokaa nyt toki jotakin", hoputti poika kärsimättömästi, "enhän minä vihellyksestä mitään ymmärrä."
"Siinä on niin paljon iloa, niin paljon, että sitä riittää vielä kuoleman portaillakin", puhkesi viimein Gunilla.
"Ja sitä te ette raskineet heti sanoa."
"Mutta sillä ilolla on synkät varjonsakin ja parasta on, etten niitä sinulle paljasta."
Nyt tuli koko poikajoukko kärsimättömäksi ja alkoi yhteen ääneen vaatia
Gunillalta selitystä.
"Sinulle on Herramme antanut iloisen ja kevyen luonteen, mutta siitä huolimatta peittyy taivaasi usein synkkiin pilviin ja sinä saat osaksesi niittää katkeria hedelmiä toisen miehen kylvöstä. Viidesti saat sinä katsoa kuolemaa silmästä silmään" —
"Enkä kuitenkaan kuole, sepä oivallista", keskeytti hänet poika iloisesti.
"Hohoi, miksi lasket leikkiä niin vakavista asioista. Niin, niin, nuorihan sinä vielä olet ja iloinen. Entäpä sinun nimesi, enhän ole sinua ennen täällä nähnytkään?"
"Arvid Eerikinpoika Stålarm. Mutta ettehän ole vielä sanonut, miten kuolen ja vanhanako?"
"Miksi tahdot kaikki tietää? No niin, kas tähän on kirjoitettuna Arvid Eerikinpojan kuolema. Rauhassa vuoteellasi sinä kuolet iäkkäänä miehenä, mutta synkkä pilvi verhoo elämäsi viimeisiä vuosia."
"Ei, minä tahdon kuolla taistelutantereella torvien soidessa ja voittohuutojen kaikuessa ja elämäni parhaassa kukoistuksessa. Huonostipa ennustitte, Gunilla-muori. Mutta kiitoksia kuitenkin", ja poika kumarsi veitikkamaisen sirosti.
"Ihminen päättää, Jumala säätää, niin, niin."
Kun pojat telmien ja meluten olivat poistuneet huoneesta, puhui Gunilla itsekseen ja päätään nyökytellen:
"Niin kaunis ja niin iloinen, että vanhakin tuntee häntä katsellessaan nuortuvansa. Ja kuitenkin oli hänen elämänviivaansa merkitty niin synkeitä kohtaloita. Kyllä hän tarvitseekin kaiken iloisuutensa niitä kantaessaan. Niin, niin. Jumala hänen askeleensa siunatkoon."
* * * * *
Kuumasti paahtoi elokuun aurinko ja santa pöllysi hiekkaisella tiellä, kun nääntynyt sotajoukko ponnisteli eteenpäin. Mutta siinä ihan edessä oli jo kyläkin, pieni viheliäinen inkeriläiskylä olkikattoisine autioksi jätettyine hökkeleineen. Siinä oli yksi ainoa kaivo tanhualla kylänraitin päässä ja sen ympärillä syntyi suuri tungos, kun janoon nääntyvät miehet ja hevoset tahtoivat yhtaikaa päästä osallisiksi virkistävästä vedestä. Siinä huudettiin, riideltiin ja tyrkittiin ja päälliköt ärjyivät käheät äänensä vieläkin käheämmiksi.
Sitä mukaa kuin miehet saivat janonsa sammutetuksi, heittäysivät he herpaantuneina tanhualle. Pian makasi koko sotajoukko sikin sokin maassa, hevosten hajaantuessa kaluamaan kuivia ruohonkorsia.
"Eipä jumaliste nyt viitsisi jäsentäkään väräyttää, vaikka itse paholainen karkaisi niskaamme", sanoivat sotamiehet.
"Mutta pian tässä alkaa hiuka entistä vimmatummin likistellä ja silloin on pakko panna töppösensä jälleen liikkeelle", lisäsivät toiset.
Ja muonan puutteen mieleen muistuessa levisi ärtynyt mieliala yli maassa makaavan sotajoukon. Karkeita haukkumasanoja lausuttiin päällystöä ja esivaltaa vastaan ja äkäisimmät viittailivat jo kapinan mahdollisuuteen, samalla kun toiset palauttivat mieliin viimetalvisen kurjan retken Novgorodia kohti, jolloin tuhansia miehiä paleltui kuoliaaksi.
"Siihen ei kuitenkaan meidän Arvidimme ollut syypää, yhtävähän kuin tähän nykyiseen kurjuuteemmekaan", kuului ääniä joukosta.
"Eipä ei, mutta jokuhan tähän kuitenkin on syypää."
"Kuka joku?"
"Tietysti se vanha hamppuparta Tukholmassa."
Hamppuparralla he tarkottivat Juhana kuningasta, joka tuiki puutteellisista varustuksista huolimatta itsepäisesti ja sovitteluihin taipumatta jatkoi sotaa Venäjää vastaan. Tyytyväisinä siitä, että olivat päällikköjen läsnäollessa uskaltaneet hieman sättiä kuningasta, vaikenivat miehet, heittäytyen velttoon horrostilaan. Kuului vaan kuorsausta täältä ja ähkimistä tuolta ja etäämpänä pärskyivät ratsuhevoset.
Niin kului jokunen hetki. Silloin kajahti yhtäkkiä kaivon luota mitä iloisinten luritusten koristamana "kukku-luu-luu!"
Uupuneiden ja äkämystyneiden sotamiesten suut vetäytyivät väkisinkin naurunhymyyn. He kohosivat kuka istualleen, kuka kyynärpäänsä varaan ja käänsivät katseensa kaivolle. Sen kannella seisoi pölystä valkeissa ratsassaappaissaan heidän päällikkönsä, herra Arvid Eerikinpoika, päivän paahtamilla pyöreillä kasvoillaan mitä iloisin hymy ja ruskeissa silmissään ainainen vallaton veitikka. Hänen koko olemuksensa aivankuin säteili hyväntuulisuutta, mikä vastustamattomasti tarttui myrtyneeseen miehistöönkin.
"Mihinkähän se nyt aikoo meitä puijata?" kuiskasi muuan palkkasoturi toverilleen.
"Se aikoo kai taas täyttää meidän maarumme kokkapuheillaan ja kiitokseksi seuraamme me häntä vaikka helvetin porstuaan", vastasi toveri.
"Hyvät veljet ja taistelukumppanit, voitteko arvata, miksi minä tällä haavaa olen niin hyvällä tuulella?" alkoi Stålarm ja uteliaisuus sai viimeisetkin miehistä kohoamaan istualleen. "Siksi, miehet, että meillä on asiat niin paljon paremmin kuin niillä venäläisillä, jotka kymmenen vuotta sitten puolustivat Paatisten linnaa. Olettehan kuulleet, kuinka he saivat syödä heiniä, olkia, saappaita, satuloita, ja — hyi olkoon! — kuolleita tovereitaan."
"Kohta kai tässä mekin saamme ruveta saappaitamme nakertamaan, sillä pehmeämpää muonaa meistä ei ole kukaan sitten eilispäivän suuhunsa pistänyt", kuului miesten joukosta uhkaava ääni ja hymynoireet hävisivät kaikkien kasvoilta.
"Olkoon se kaukana meistä, että me moskovalaisten tavalla rupeisimme tässä saapasnahkaa hillomaan, kun yhden ainoan päivämarssin päässä vartoo meitä pitkät vankkurijonot, täynnä suomalaista ruisleipää, palvattua lihaa ja kuohuvia oluttynnyreitä."
Tässä pysähtyi Stålarm ja tarkkasi hymyillen, kuinka miesten silmiin syttyi odottava hehku ja kuinka monet heistä nielivät tyhjiä nielauksia.
"Onkohan tuo totta vai aikookohan se ravita meitä pelkillä tarinoilla?" huomautti puoliääneen äskeinen palkkasoturi.
"Tässä on mies, joka todistaa sanani oikeiksi", ja Stålarmin viittauksesta astui esiin repaleihin puettu inkeriläinen talonpoika.
"Anna kuulua, mitä sinulla on tiedossasi", kehotti Stålarm ja mies alkoi tehdä selkoa, kuinka yhden päivämatkan päässä tästä Narvaan päin oli leirissä marski Klaus Fleming, joka vasta oli sotajoukon sekä suuren muonakuormaston kanssa saapunut Suomesta ja odotti nyt Virosta saapuvaa Arvid Stålarmia.
"Mutta asialla on toinenkin puolensa", lausui nyt Stålarm, "ja ennenkuin pääsemme tuosta muonakuormastosta osalliseksi, on meidän tehtävä huikea nappaus. Mutta mitä sanovat siihen teidän tyhjät vatsanne?"
"Me hajotamme vaikka kohonaisia vuoria maahan, päästäksemme ruokaan käsiksi", huusivat miehet.
"No sitten ei hätääkään ja meidän asiamme ovat kuin ovatkin paremmin kuin niiden Paatisten linnan venäläisten."
"Mutta mitä meidän on tehtävä?" utelivat sotamiehet maltittomasti.
"Pyyhkäistävä tieltämme venäläinen sotajoukko, joka on kiilana tunkeutunut meidän ja Flemingin väliin, estääkseen meitä pääsemästä siunatun leivän kimppuun."
Stålarm viittasi sanantuojalle, joka kertoi omin silmin nähneensä ison venäläisen sotajoukon muutaman tunnin matkan päässä tästä Flemingin leiriä kohti.
Siinä tuokiossa oli koko sotajoukko jalkeillaan. Raivostuneet äänet huusivat:
"Pois edestä tien tukkeet! Hiiteen ryssät! Maahan joka sorkka!"
"Te olette siis valmiit taisteluun?" kysyi Stålarm.
"Vaikka pirua vastaan tässä tapauksessa", vastasivat sotamiehet. "Ei muuta kuin eteenpäin vaan!"
Hetken kuluttua alkoivat rummut päristä, päälliköt ja ratsuväki asettuivat satuloihinsa ja nälän vimmaama sotajoukko lähti liikkeelle täydessä taistelujärjestyksessä.
"Enpä olisi uskonut, että muonan puute ja nälkäkin voivat väliin näin suuria matkaan saattaa, sillä ilman sitä olisimme varmaankin paljon pienemmillä voiton toiveilla marssineet tähän taisteluun", virkkoi Stålarm rinnallaan ratsastavalle Otto Ykskylälle.
"Mutta oikeasta langasta sinä osasitkin nykiä heitä taisteluun", vastasi Ykskylän parooni.
Äskeinen palkkasoturi taasen virkkoi vieruskumppanilleen, heidän marssiessaan pölyistä tietä eteenpäin:
"Arvasinhan minä, että jotain tällaista sillä oli mielessä, kun se sieltä kaivonkannelta alkoi meille kompailla."
"Ja arvasinhan minäkin, että me olemme heti valmiit häntä seuraamaan", kehasi hänen kumppaninsa.
Taistelu ei kestänyt kauan, mutta se oli sitä raivoisampi. Kun aurinko oli painunut puiden latvojen tasalle oli venäläinen sotajoukko hajoitettu ja kokonaista kuusituhatta miestä makasi heistä kaatuneina tantereella. Heidän päällikkönsä, ruhtinas Wladimir Dolgoruki, oli joutunut vangiksi ja voittajain haltuun oli myöskin jäänyt venäläisten kuormasto, jonka kimppuun nyt Stålarmin sotamiehet kävivät nälkäisen ihmisen koko silmittömyydellä.
Tämän loistavan voittonsa saavutti Arvid Stålarm elokuussa v. 1591. Hän oli silloin neljänkymmenenkahden vuotias ja oli kokenut jo monia soturivaiheita sekä maalla että merellä. Jo vähän päälle parinkymmenen vanhana oli hän ratsumestarina ottanut osaa Venäjän sotaan, kohoten sen jälkeen aste asteelta yhä ylempiin sotilasarvoihin. Vuosi tämän Inkerissä saamansa voiton jälkeen hänet nimitettiin Narvanlinnan komentajaksi. Mutta niistä ajoin alkoivat hänelle ne vastatuulet ja pilviset säät, joista vanha Gunilla-muori Turunlinnassa oli ennustanut.
"Kaalia ja limppua! Limppua ja silavaa!" huutelivat ryssät Ivangorodin eli Jaanin linnan muureilla, ärsyttääkseen niitä suomalaisia palkkasotureita, jotka joen takana Narvan linnan muureilla käyskelivät vartioina.
"Koira syököön teidän viheliäisen kaalinne, te saapasnahkan nielijät!" huutaa rämähytti pitkäviiksinen arpipää suomalainen. "Jollei teillä ole sen parempaa suuhun pantavaa, niin tulkaa tänne, täällä saatte mahanne täyteen häränpaistia ja hernerokkaa ja kurkkunne saatte viruttaa ruskealla oluella."
"Mitä, vieläkö teillä on jälellä sitä homehtunutta leipää ja niitä mädäntyneitä sillejä?"
"Suus kiinni, koirankuonolainen, ja muista, että sinua odottaa illalliseksi vanhoista satulavöistä keitetty liemi."
Vuotta aikaisemmin kuin Stålarm tuli Narvan linnan isännäksi oli vieressä oleva Jaaninlinna pakkosovinnon kautta joutunut venäläisille. Milloin ammunta ja muut sotatoimet aselevon tai muiden seikkojen takia olivat seisauksissa, silloin kuluttivat sotilaat kummallakin puolen aikaansa härnäilemällä ja haukuskelemalla toisiaan joen yli. Se kuvasi pienoiskoossa koko tätä Juhana kuninkaan pitkällistä ja tuhoisata venäläissotaa. Vuorotellen tehtiin kummaltakin puolen laajoja hävitysretkiä toistensa alueille, sitten oltiin uupuneina joitakin aikoja alallaan ja sillä aikaa vaihtelivat molemmat hallitsijat, Juhana kolmas ja Iivana Julma, sapekkaita haukkuma- ja sinuttelukirjeitä.
"Hitostako nuo koirat tuolla toisella puolen tietävät, että meillä on syötävänä homehtunut leipä ja mädäntyneet sillit?" murahti pitkäviiksinen suomalainen toverilleen.
"Kysyä sitä", vastasi toinen, "kun meiltä miltei joka yö lähtee miehiä karkuun. Ja mitä siihen homehtuneeseen leipään sekä silleihin tulee, niin kuulinpa kuiskeita, että sitäkään herkkua ei ole enää moneksi päivää jälellä."
"Ja palkkamme on kohta puolelta vuodelta saamatta. Saatana, jollei tästä pian tule loppua, niin tuonne kaalikeiton ja limpun ääreen tästä minäkin livistän, sen totta jukolisti teenkin, ennenkuin rupean niiden Paatisten ryssäin tavalla järsimään vanhoilla saappailla höystettyjä heiniä."
Kun pitkäviiksinen tovereineen palasi vartiovuoroltaan, tapasi hän linnanpihalla miltei koko varusväen hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Sotilaat olivat saaneet kuulla, että se viheliäinen muona, jolla heitä oli viime viikot ruokittu, oli loppumaisillaan. Turhaan kokivat saapuvilla olevat alemmat päälliköt saada heitä tyyntymään lupauksilla pian saapuvista muona- ja rahalähetyksistä. Nälistyneet ja ärtyneet miehet huusivat kiroillen, että heitä oli jo tarpeeksi asti syötetty tyhjillä lupauksilla. He uhkasivat huomispäivänä jättää joka sorkka linnan, ellei heille siihen mennessä maksettaisi saamatta olevia palkkoja sekä hankittaisi parempaa muonaa. Ja siten hetken huudettuaan ja meluttuaan ryhtyivät he keskuudestaan valitsemaan miehiä, joiden piti mennä esittämään linnankomentajalle nämä heidän vaatimuksensa.
Tällä kertaa istui komentaja paksuseinäisessä tornikammiossa, jonne ei pihalta kaikuva melu päässyt tunkeutumaan. Hän istui laajan kirjoituspöydän ääressä ja sinetöitsi parhaillaan kolmea kirjettä. Suuren uunin lähellä toisella puolen pöytää istuivat hänen veljensä Akseli sekä tämän ikätoveri Klaus Boije, jotka palvelivat linnassa Stålarmin alapäällikköinä.
"Kolmas toden tekee, sanotaan, ja tässä on nyt lähdössä kolmannen kerran kolme kirjettä kolmelle eri henkilölle, siis kolmikertainen kolmen luku", alkoi Stålarm. "Kolme kertaa kolme on yhdeksän, ja niin monella naulallahan meidän Herramme, joka on yksi jäsen kolmiyhteydessä, kiinnitettiin ristinpuuhun. Meillä on siis kaikki syyt odottaa mitä suosituimpia tuloksia avunhuudoistamme. Jos vanha kolmiluku pitää paikkansa, niin me saamme apuvaroja oikein koron kanssa ja silloin nämä paastopäivät ovat lopussa."
"Luulenpa, että nälkä on tehnyt sinut taikauskoiseksi", huomautti nuorempi veli. "Mutta oletko laatinut kirjeesi kyllin tepsivään muotoon?"