ERÄMAANLINNAN PUOLUSTAJA.
PIETARI KYLLIÄINEN.
Surun ja ahdistuksen aikaa oli sotavuoden 1495 syksy koko Suomessa. Palo oli käymässä maan kaakkoisella kulmalla ja sieltä rientävät pakolaiset, jotka pyrkivät läntisiin maakuntiin taikka ehättivät lymyilemään Sisä-Suomen saloihin, levittivät kaikkialle tietoja niiden vihollisjoukkojen tavattomasta suuruudesta ja julmuudesta, jotka parastaikaa piirittivät Suomen etuvarustusta, Viipuria, ja uhkasivat sen valloitettuaan syöksyä hävittämään koko auki olevan maan.
Eräs pakolaisparvi souti siten eräänä sateisena syyspäivänä Saimaan vesiä niiden latvoja kohden ja poikkesi matkallaan Savon uuteen, pieneen kivilinnaan, joka yksin seisoi Kyrönkosken kalliosaaressa laidattoman erämaan keskellä. Venheen laskiessa linnan alle tuntui tuo varustus vallan äänettömältä ja autiolta, niinkuin ei siellä olisi eläjiä ollutkaan. Ainoastaan musta oinas seisoi kankein säärin rannalta kohoavan kallion laella, katsoa jurottaen salmeen soutavaa venhettä, ja sen jäykkä niska ja suuret, käyrät sarvet kuvastuivat aavemaisina hallavaa taivasta vastaan.
Mutta linnan vartiat valvoivat, vaikka näkymättöminä, tornissa ja muurin sarvilla, ja hetken kuluttua nousi rantakalliolle, suljetun vesiportin kohdalle, kookas, leveäharteinen mies, joka asettui oinaan viereen yhtä jykeänä ja jäykkäniskaisena kuin tämä.
— Mitä olette väkeä, mistä soudatte? huusi karkeaääninen miekkamies kalliolta, aikomattakaan avata porttia.
— Pakomatkalla ollaan, laskehan linnaan.
— Ei tänne ketään lasketa, soutakaa tiehenne.
— Tulemme Viipurista, meillä on viesti tuotavana Pietari Kylliäiselle.
— Keneltä?
— Posse-herralta.
— Vai Posselta. — Jo vilkastui kankea mies kalliolla ja huusi miehilleen alas pihalle: — Avatkaa portti soutajille!
Pakolaiset saivat nyt lämmitellä linnan suuressa tuvassa ja saivat kuumaa rokkaa linnalaisten suuresta padasta. Sitä syödessään kertoivat he Viipurin kuulumisia salolinnan miehille, jotka eivät olleet sieltä piirityksen alettua saaneet mitään tietoja. Harvalukuinen suomalainen puolustusväki on Viipurissa kovin ahtaalla, niin he kertoivat, tuhatpäinen piiritysjoukko puristaa sitä joka taholta, ampuen kaupunkia ja linnaa hirmukitaisilla tuliputkillaan ja hyökäten milloin miltäkin kolkalta.
— Mutta viipurilaiset pitävät puoliaan? kysyivät linnalaiset jännittyneinä.
— Aikovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta pahasti heidän rivinsä harvenevat…
— Entäpä minkä viestin lähetti Posse tänne?
— Käski vain ilmoittaa, että samanlaiseen syleilyyn kuin Viipuri joutuu kyllä pian Olavinlinnakin, — väkeä venäläisiltä riittää. Varatkaa siis riittävät eväät ja pysykää valveilla, niin käski Posse sanoa.
— Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi harvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. — Tulkoot tuiskut kovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.
Hän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen korkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen suusta poistuvaa venhettä.
Tämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa oli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla ryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana huovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa. Ja kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa sydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle, pitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen siihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten alituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun rajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina, kunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain, luottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti tehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet ylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan päällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon arvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.
Nyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja hänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas ja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen, puolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä tätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset koskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin valtakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden linnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen häätää sen pois siitä vesienristeyksestä, — siksi täytyi pienen linnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja öisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.
Eikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan vihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein tehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän lapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan rannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin oli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta, jotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.
Mutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain välille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt vallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on Suomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä jännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin viestiä Viipurin kohtalosta, — taikka sitten vihollisen saartojoukkoa tykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.
Mutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät lyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää Saimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan, eristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin avuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli pyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he välttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa, kuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen paljaiksi karisseita lehtoja.
— Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö eräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle oinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan alueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.
— Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli hän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. — Meidän pitäisi ryhtyä johonkin, vaikka mihin, — kunpa jäätyisivät järvet!
Tavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo talven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä päivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen:
— Tästä lähdetäänkin nyt hiihtämään, pojat. Pankaa kapula kiertämään
Säämingin salolle!
— Päästäänkö partioihin? huudahtivat alakuloisina jurottaneet miehet nyt riemastuneina, kokoontuen päällikkönsä ympärille.
— Päästään. Koetammepa antaa Viipurin veikoille vähän apua.
Pietari oli, yhäti mielessään hautoen Viipurin kohtaloa, tullut siihen päätökseen, että siellä ei ole vielä tapahtunut mitään ratkaisua, muuten olisi kyllä joku tieto salolle asti lennähtänyt. Siellä siis taistelevat Suomen miehet yhä vielä epätoivon vimmalla… Vanhan soturin oli silloin käynyt tukalaksi viipyä kauemmin omassa suljetussa linnassaan, ja hän päätti hyökätä vihollisen maahan edes hiukan häiritsemään piirittäjäin turvallisuutta. Heti oli hänestä itsestään tämä päätös silloin tuntunut yhtä vapauttavalta kuin nyt hänen miehistään; ja kun Kylliäisen sotakapula lähti kulkemaan harvan savolaisasutuksen kylästä kylään, kutsuen miehiä partioihin, saapui se mieliviestinä sinnekin, — sammumaton oli rajakansassa vanhan koston jano ja saalistamisen halu.
— Pojat partioihin, perheet salolle pakosaunoihin! niin kuului komento joka taholla. Ja suksia käytiin paahtamaan ja keihäitä laskemaan.
Viikon perästä kuhisikin jo satainen suksimiesjoukko Olavinlinnan edustalla ja vanha linnanpäällikkö asettui itse sen johtajaksi. Hänen kankeat jäsenensä vertyivät heti, kun hän veti jalkaansa koipisaappaat ja nousi suksilleen, hän oli silloin taas notkea kuin nuorukainen. Puolet linnueestaan otti hän kantajoukoksi mukaansa — toisen puolen täytyi jäädä vartioimaan linnaa — ja niin laskettiin rajan taa.
Tiet olivat tutut monilta edellisiltä retkiltä, joka mies oli tehtävästään selvillä. Nopea hiihto halki öisten metsien, äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin, saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään, ennenkuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Niin kulki Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden, tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin.
Aikakirjat kertovat, että tällä retkellä poltettiin Venäjän puolelta rajaa yli 800 taloa, — hävitys koski siis laajoja alueita. Saatiinko täten mitään helpotusta ahdistetulle Viipurille, siitä ei historia sitävastoin tiedä mitään. Viipurin pelasti sen omain miesten urhoollisuus ja Possen ihmeellinen loppupamaus; mutta mahdotontahan ei ole, että piiritysjoukon äkilliseen poistumiseen osaltaan vaikutti myöskin viesti savolaisten rajusta ryntäyksestä piirittäjäin taakse, heidän omille mailleen. Varmaa on, että kammotun muiston jätti tämä Kylliäisen retki vihollisten mieliin.
Mutta pitkään ei hän saanut hiihtomatkallaan siekailla. Saaliit mukaan, ja pian taas takaisin suorinta tietä aution maan halki. Sillä eipä voinut Kylliäinen koskaan partioissa kulkiessaan tietää, oliko sydämmistynyt vihollisjoukko sill'aikaa lähtenyt vastavierailulle Kyrönkosken linnaan, jonka puolustajamäärä silloin oli tavallistakin pienempi. Levottomasti ja kiirehtien potki siis jalka kotimatkallakin, kunnes lumisten selkäin yli kuumotti Olavin jykeä kivitorni. Siellä oli linna pystössä kalliosaarella ja pian kuvastui sen lumiselta kallionkielekkeeltä taivasta vastaan myöskin linnalaisten lemmikin, mustan oinaan, jäykkä niska ja käyräsarvinen pää.
— Hyvin se otus Olavinlinnaa suojelee, kehahtivat Savon miehet taas kotisalmea kohden hiihtäessään.
— Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan talonpoika.
— Ellei liene oinas linnan miehiltä oppinut valppauttaan, lisäsi toinen.
Taas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa pitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden jäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui etelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten suuresta voitosta.
Mutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten suksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa vuotta 1496 viestejä, että Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen arvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, — hän tunsi jo vanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit Turkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan Savonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut talonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen puolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa saapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen ritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.
Iso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä samalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa vastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli kestänyt.
Pakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja jäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa kolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin etelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä kysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt. Päästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein uloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle sellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja suurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava aivan riittämättömällä väellä, — sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei ollut enää puhettakaan.
Mutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen pienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset, yöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina paikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin kiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi siinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin tunsivat jo tuon "mustan pirun" ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa sitä vastaan, — luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle tärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi oinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille jaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui taas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään puskuasentoon.
— Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika silloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista niskaa. — Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!
Mutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset ilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten leiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen, kampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se havainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.
Hetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain. Kesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja pommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa tuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua. Mutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä kallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi piirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan asutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat, yksinpä metsätkin laajalta mantereelta, — viikkokausia törötti linna sakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli erämaa entistään autiompi sen ympärillä.
Mutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä Kylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan torjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo kirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli miltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja vähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään laueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme, jos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun loppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan merkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli jo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.
Kun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli Kylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän kaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa ryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä historiasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään tunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä jälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan historiassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan rajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen sivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan. Pietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen kuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä tiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin kauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä perheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen, koska hänen veljensä muutamia vuosia suuren venäläissodan jälkeen jakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.
Taisteli ja kuoli — lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka Kylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin eteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan nuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös täperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain vihollisten käsiin, — myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin paremmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen henkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.
Entä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi pitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja suojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina yhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se perintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha käyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen perikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi edeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas säilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.
Olisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa valppautta?
Santeri Ivalo.
SUOMALAINEN MERISANKARI.
NIILO GRABBE.
Kevätkesä oli koreimmillaan, päivä paistoi lämpimästi ja tuores maa höyrysi, — se ikäänkuin kutsui miehiä kyntötöihin. Vaan joutilaina seisoivat miehet Hiitin sillan luona Janakkalassa — monta sataa miestä —, seisoivat siinä vaijeten tai alakuloisesti tarinoiden. Ja rantaniityllä jyrsi hevosjoukko vasta noussutta nurmea.
Siinä lepäili se Turusta äsken Hämeeseen paennut sotajoukko, jonka päälliköt Sillankorvan talossa yhtä alakuloisesti neuvottelivat, mitä nyt tehdä, kunne kääntyä.
Tämä sotajoukko, sekaisin Ruotsin miehiä ja suomalaisia, oli viime syksynä (1521) kylläkin ravakasti ruvennut piirittämään Turun linnaa, karkottaakseen juutit pois Suomenmaasta, mutta turhan talvityön jälkeen oli sen nyt täytynyt väistyä länsirannikolta pois sisämaahan, jättäen linnat ja suurimman osan maata tanskalaisen Sören Norbyn ja hänen alapäällikköjensä haltuun.
Ne herrat, jotka tuvassa neuvottelivat, olivat ruotsalaisen sotaväen päällikkö Niilo Arvenpoika, jalosukuiset suomalaiset veljekset Eerik ja Iivar Fleming sekä suomalainen vapaamies Niilo Grabbe. Asema oli heille tosiaankin kiusallinen. Ruotsista oli nuoren, Waasa-sukuisen vapaussankarin äsken onnistunut häätää kansaa sortavat juutit melkein kokonaan pois, mutta Suomeen oli näiden valta lujemmin juurtunut, ja pakoon ajetun kotimaisen väen päälliköt näkivät nyt selvästi, etteivät he kykene karkoittamaan tanskalaisia Suomesta.
— Pian meille täällä nälkä tulee, — mihin siis käännymme, kysyi uudelleen tuo karski Eerik Fleming, joka nuoruudestaan huolimatta ei muuten tavallisesti ollut neuvoja vailla.
— Asettukaamme nyt aluksi Hämeenlinnaan, odottamaan sopivampaa hetkeä, kehotti hänen nuorempi veljensä Iivar. — Maakunta saa elättää väkemme.
— Miksi hyödyksi olisi sulkeutua siihen hiirenloukkuun, huoahti synkästi Niilo Arvenpoika, jonka jo teki mieli päästä kotiin, Ruotsiin. — Juutti isännöi täällä kuitenkin, emme voi sitä estää.
— Mitä siis teemme?
— Heitämmekö kaikki yrityksetkin?
Näin kyselivät suomalaiset, ja ruotsalainen herra vastasi nyt päättävämmin:
— Heitämme täällä. Hyödyllisempää on, että viemme sotaväkemme tähteet Kustaa Waasalle avuksi Tukholman edustalle, hän tarvitsee kyllä apua sitä piirittäessään.
Suomalaiset herrat miettivät hetkisen ääneti tuota ehdotusta. Eihän se Flemingejäkään, joiden tilat olivat vihollisten käsissä, oikein miellyttänyt, vaan käytännöllinen Eerik herra yhtyi kuitenkin pian Niilo Arvenpojan tuumaan. Tällä hetkellä ei näyttänyt olevan muuta tehtävissä. Itse oli hän sitäpaitsi äsken viekkaudella pelastunut Turussa isännöivän Tuomas junkkarin kynsistä, eikä halunnut niihin uudelleen joutua. Ja hauskemmalta tuntui Iivaristakin päästä Ruotsiin, kuin jäädä Suomen saloja polkemaan. Mutta nuorin mies joukosta, Niilo Grabbe, joka muuten oli tunnettu kaikkeen suostuvaksi, iloiseksi veitikaksi, teki tällä kertaa tosissaan tenän.
— En lähde sinne vieraisiin oloihin, täällä ovat minulle tutut maat ja meret. Eikä liene toki Ruotsin valtamiestenkään tahto, että vastarintaa tekemättä luovutamme juuteille tämän maan.
— Ei liene, vaan minkäs nyt teemme, murahteli Ruotsin herra väsyneesti. — Tukholma on kuitenkin valtakunnalle tärkeämpi kuin tämä maakunta.
— Siispä menkää, minä jään, intti Grabbe hänelle harvinaisella itsepäisyydellä. — Koetan taistella täällä.
Ruotsalainen herra katseli häntä jo pitkään ja moittivasti, mutta Flemingein mielestä, joita itseään säälitti kotimaan jättäminen vihollisten jalkoihin, oli Grabben tuuma hyvä. Antaapa vaikka pienemmänkin joukon tehdä täällä vihollisille kiusaa, kunnes Ruotsista joudutaan suuremmalla väellä heitä karkottamaan.
Niinpä siis lopuksi sovittiin, että Grabbe saa pienen suomalaisen asemiesjoukon kanssa jäädä Suomeen vastustamaan vihollista minkä voi. Hilpeänä kuin aina kiirehti hän valikoimaan joen partaalla lepäilevistä miehistä mukaansa rohkeimmat ja rotevimmat, ja nämä yhtyivätkin mielellään hänen lippukuntaansa.
Kun siis seuraavana päivänä pakeneva sotajoukko läksi liikkeelle Hiitin sillalta, samotakseen suoraan Uudenmaan rannikolle, josta se aikoi pyrkiä laivoilla Ruotsiin, erosi Niilo Grabbe miehineen siitä omille teilleen. Hän poikkesi Lohjalla ohimennen linnan tapaan rakennettuun kotitaloonsa Grabbakkaan, jossa hän jätti perintötilansa nuoremman veljensä Yrjö Maununpojan hoitoon, ja lausui hyvästit kotiväelleen.
— Mihin siis nyt lähdet? kysyi hänen vanha äitinsä oudoksuen nuoren veitikkapoikansa vakavaa katsetta.
— Sitä en osaa sanoa. Kenties on matkani pitkä, kenties lyhyt.
— Mutta kotimaahan kuitenkin jäät?
— Jään. Mutta vaikka en olisi kaukanakaan, on parasta minulle, ja teillekin, äiti, että ette tiedä minusta mitään.
Etelään päin, Suomenlahden rannikolle, laskeutui nyt Niilokin miehineen, — nämä seudut olivatkin hänelle vanhastaan tuttuja. Juuri tältä rannikolta oli hän näet syntyisin, hänen isänsä kun oli ollut Raaseporin kihlakunnan tuomarina, ja hän tunsi siis lapsuutensa ajoilta siellä jokaisen jokisuun, jokaisen saaristoväylän satoine salmineen. Sieltä haki hän nyt käsiinsä tuttuja merenkyntäjiä, osti heiltä tukevat venheet ja valikoi varmimmat perämiehet mukaansa, — niitä hän aikoi tarvita.
* * * * *
Tanskalaisvallan keskuspaikkoja Suomessa olivat sen rannikkolinnat, jotka he olivat lujiksi miehittäneet. Turun linna, jossa julma Tuomas junkkari isännöi, Kuusiston piispanlinna, jonka juutit äsken olivat Kurki-piispalta riistäneet, ja Raaseporin linna Uudellamaalla, jossa piti veristä komentoa raaka tanskalainen Rolof Matinpoika, joka tämän linnan muureilla pari vuotta sitten oli Kristian Tyrannin verilöylyjen toimeenpanijana hirttänyt monta Suomen ylimystä ja parasta miestä. Näistä linnoista he hallitsivat vallottamaansa maata, käyden alituisesti veronkanto- ja muonitusmatkoilla, jotka itse asiassa aina olivat ryöstöretkiä. Kansa valitti haikeasti, sillä nämä verottajat veivät puhtaaksi kaikki, mitä talossa oli, viljan, voit ja karjankin, ja se vihasi senvuoksi juutteja yhtä katkerasti kuin se heitä kammoi. Näitä tanskalaisten muonamatkoja häiritsemään läksi nyt Grabbe ensi töikseen. Kun Rolofin verolaiva purjehti Raaseporista, seurasi hän saaristossa sen kulkua, vakoillen niemien kärjistä, missä se väkensä maihin laski. Silloin viiletti hän keveillä soutuvenheillään sisäväyliä myöten perästä, kätki aluksensa johonkin lehtevään poukamaan ja hiipi miehineen ryöstöteille hajaantuneiden vihollisparvien kintereille. Ensi kerran yhytti hän juuttien joukon Inkoon joen suulla, jossa sijaitsevan pienen kauppakylän he olivat paljaaksi ryöstäneet. Heidän saaliinsa olikin ollut hyvä, ja metsään paenneet talonpojat kertoivat Grabbelle, joka siellä iltayöstä miehineen vakoili, että juuttien venheet ovat jo täydessä lastissa joen rannalla, — aamulla he aikovat soutaa laivalleen.
— Ne lastiveneet me sieppaamme pois, virkkoi silloin Grabbe innostuen.
— Ovatko veromiehet itse venheillään?
— Vahtimiehiä siellä on, mutta pääjoukko lepäilee muutamassa talossa kirkon luona, syö ja juo.
— Käydäänpä katsomaan niitä herkuttelijoita.
Liiankin valoisa oli alkukesän yö, mutta juuttien vahdit olivat väsyneet helteisen päivän jälkeen ja torkkuivat alustensa vieressä. He eivät heränneet siitä koskaan, niin äkkiarvaamatta hyökkäsivät Niilon miehet heidän kimppuunsa lepikosta. Mutta sissit eivät tyytyneet juuttien saaliiseen, he hiipivät jokirantaa pitkin edelleen sen tuvan luo, jossa näiden pääjoukko nyt iltapitojensa jälkeen nukkui. Saatuaan talonpojilta tiedon, että talon omat asukkaat olivat lähteneet pakosalle, varasi Niilo mukaansa tukevat pönkkäpuut, ja yön pimeimmällä hetkellä nousi hän parin miehen seurassa törmälle ja salpasi äkkiä tuvan oven ulkoapäin, — koko ryöstäjäjoukko oli satimessa.
— Nyt tuli nurkan alle — tuokaa kekäleitä sieltä kodasta!
Pian loimusivat kuivat hirret. Kun tuvassa nukkuneet viholliset vihdoin heräsivät savuun ja kuumuuteen ja turhaan ryntäilivät ovelle, kävi se jo sääliksi ja vaivaksi aremmille suomalaisista. Mutta Grabbe karkasi heitä, vakuuttaen:
— Sellaista se on sota. Jos emme me paista heitä, niin he teurastavat meidät! Näin on juuttien opittava meitä pelkäämään!
Venheistä jakoi Grabbe talonpojille takaisin suurimman osan näiden tavaroista, pitäen ainoastaan ruokavaroista sen, minkä joukolleen tarvitsi. Siitä punousi yhä lujempi ystävyys ja yhteistoiminta Niilon joukon ja talonpoikaisväen kesken, ja Grabbe tiesi, että missä hän liikkuikin, oli hänellä aina auttajia ja tiedonantajia.
Tuvan raunioiden vielä savutessa souti Grabbe miehineen juuteilta saaduilla venheillä Inkoon joelta merelle omaan lymysatamaansa, valmistautuakseen uudelle retkelle.
Ensi ryntäyksen onnistuminen kannusti näet yhä uusiin ja rohkeampiin. Pian oli hän toisen juuttilaisjoukon kimpussa, joka saaristossa muka turvallisena odotti maissa viipyviä tovereitaan. — Väliin, jos hän voimasuhteiltaan kykeni, antautui Niilo vihollistensa kanssa tasapäiseen tappeluunkin, mutta useammin hän väijyili heitä solateillä, kun he palasivat maakunnasta ryöstösaaliineen, ja iski silloin haukkana heidän niskaansa, säästämättä yhtään päätä. Näin hän hankki muonavaransa ja muut "sotakustannuksensa", joskin ne siten jäivät hiukan sattuman varaan.
Jos oli pakko pitempään piiloilla saaristossa, saattoivat muonat siten väliin kokonaan loppua. Niin kävi Grabben miehille kerran, kun he useampia päiviä vahtivat erään verolaivan retkiä. Maihin noussut juuttijoukko oli siksi suurilukuinen, ettei Niilo uskaltanut käydä sitä ahdistelemaan, mutta itse tuota sotalaivaa hän katseli lymyluodoltaan pitkään ja ahnaasti. Ja eräänä iltana hän miehilleen virkkoi:
— Haetaanko tuosta laivasta evästä?
— Miten sen tekisimme, epäilivät miehet. — Niillä on siellä tykkinsä ja pyssynsä, me joudumme suden kitaan.
— Ruvetaan heidän väliaikaisiksi veromiehikseen. Soudetaan maihin!
Rannikolta haki Niilo miehineen juuttien venheen, pukeutui tanskalaisten merimiesten pukimiin, joita heillä oli entisinä ryöstösaaliina tallessa, ja lähti illan hämärässä rohkeasti soutamaan ankkuroituun laivaan. Siellä valvoivat vartiat huolellisesti, mutta mitään pahaa he eivät aavistaneet, luullessaan yhden veronkantoon lähteneistä omista venekunnistaan nyt palaavan laivaan. Rauhallisesti kiinnitti Grabbe venheensä laivan kylkeen, tuttavallisesti kapusi hän rohkeimpine sisseineen kannelle, — mutta siellä loppui tuttavuus. Liian myöhään keksivät laivan vartiat petoksen, he eivät ehtineet käyttää tykkejään eikä pyssyjään, ennen kuin suomalaiset olivat heidät kytkeneet omiin laivaköysiinsä.
— Kiireesti nyt venheeseen lihatynnyrit ja voisaavit, komensi Grabbe.
— Entä sitten?
— Sitten hakatkaa pari isoa reikää laivan pohjaan ja korjatkaa luunne venheeseen. Kas niin!
Kauhulla kuuntelivat mastoon kytketyt tanskalaiset laivamiehet, kuinka vesi kohisten virtasi ruumaan. Mutta Grabbe viipyi vielä kannella miestensä jo laskeuduttua venheisiin.
— Mitä viivyt? huusivat toverit venheestä.
— Ruokaa saatiin, mutta pitäisi saada vähän särvintäkin — sitä haen!
Ja aivan oikein, sieltä löytyikin hyviä ulkomaan viinejä, vankkoja tynnyreitä, jotka hän ilosta hihkasten hinasi alas venheeseen muonalastinsa kukkuraksi. Silloin jouduttiin soutamaan pois, sotalaivan vajotessa yhä syvemmäs ja siinä olevain Tanskan miesten huutojen kaikuessa yhä vihlovammin yli aution selän.
Armottomia olivat nuo merisissien sodankäyntitavat ja näillä retkillä heidän mielensä yhä kovemmiksi karkenivat. Soutaessaan uppoavasta laivasta runsaine eväineen lymyluotoonsa Niilon miehet vain nautinnolla ja ilkkuen juttelivat siitä yllätyksestä, joka kohtaa veronkannosta palaavia tanskalaisia, kun eivät löydäkään lahteen ankkuroitua laivaansa — hittoko sen vei! Mutta tässä saaristossa eivät Niilon miehet itsekään enää kauan viipyneet, arvaten, että Rolof kyllä lähtee laivaansa hakemaan. He nostivat purjeet ja laskivat toisiin, turvallisempiin tähystysluotoihin.
Ollen alituisesti kosketuksissa rannikkoväestön kanssa sai Grabbe pian varottavan sanan, milloin Raaseporin laivat lähenivät, ja tiesi silloin aina ajallansa livistää tiehensä, noustakseen taas aivan toisessa paikassa kuin aave esille vainolaistensa hirmuksi. Kamalan pelon hän siten ajoi Tanskan miesten mieliin, jotka eivät enää koskaan olleet hengestään varmoja ja jotka senvuoksi hyvin haluttomasti lähtivät linnasta muonamatkoille. Heidän oman merisankarinsa, Sören Norbyn, kertoi taru olevan liitossa salaisten voimien kanssa, joiden avulla hän saattoi tehdä tuhoa vihollisilleen yhtaikaa monessa paikassa. Mutta nyt juutit epäilivät, että tuo nuori suomalainen oli heidän surmakseen ruvennut aivan samojen salaisten voimien liittomieheksi ja he rukoilivat aina linnastaan lähtiessään suojeluspyhimyksiään varjelemaan itseään Niilo Grabben väeltä.
Mutta yksin Raseporin linnan lähettyvilläkin näytti Grabbe usein äkkihyökkäyksillään tanskalaisille hätää, uhaten väliin näännyttää heidät nälkään. He eivät enää tunteneet hallitsevansa valloitettua maata, jossa he tuskin päivääkään saattoivat elää varmoina. He tuskastuivat, Rolof Matinpoika vannoi Niilo Grabbelle hirmuista kostoa. Ja kerran elokuulla, kun Niilo oli polttanut hänen talveksi kootut heinävarastonsa Raaseporin edustalta, suuttui Rolof lopullisesti ja läksi koko laivastollaan varsinaiselle sotaretkelle Niilon venekuntaa pyydystämään.
Silloin joutui neuvokas mies satimeen. Niilo lepäili viime kolttosensa tehtyään Baron salmessa pienemmän miesjoukon kanssa, nauttien vihollisilta siepatuista eväistä. Hän sai kyllä saarelaisilta sanan, että laivasto oli lähtenyt merelle Raaseporin satamasta, mutta oli huoleton, koska tiesi pian pääsevänsä puikahtamaan saaristoon, jos vihollinen laskisi salmeen. Mutta siinä hän pettyi. Ovela tanskalainen oli saanut tiedon hänen olinpaikastaan ja pani laivojaan purjehtimaan salmeen sen molemmista suista.
— Purje idässä! huusi vartia eräänä aamuna päivän noustessa pienellä saarella lepäävälle partiojoukolle.
— Purje lännessä! läähätti toinen, juosten vastapäiseltä rannalta.
— Nyt soutamaan hengen kaupalla!
Niilo toivoi vielä ehtivänsä pieneen salmeen, jonne eivät juuttien laivat uineet, mutta syyskesän aamu-usvassa sitä kohden soutaessaan nousikin niemen takaa purje vastaan, siinä oli Rolof Matinpojan oma laiva, itse punapartainen päällikkö komentajana kannella.
— Nyt olet kerrankin merrassa, huusi Rolof, tuntiessaan pakoon pyrkivässä kymmenhangassa vihatun vastustajansa. — Nyt et silmukkaani vältä, olitpa vaikka pirun liitossa!
— Ei hätää vielä, huusi Niilo, vaikka jo vaalenivat hänenkin melkein mustiksi ahavoituneet kasvonsa. Sillä kookas laiva kohisi kohti virkoavassa aamutuulessa ja soutavat sissit näkivät siitä jo venheitä laskettavan, jotka heidät pyydystäisivät elävinä Rolofin kidutettaviksi. — En kulje pirun vaan pyhän Neitsyen suojassa!
— Olitpa kenen suojassa tahansa, omiin suoliisi sinut nyt hirtän, kirottu merirosvo!
Jo luuli Niilo itsekin punaparran totta puhuvan, mutta miehiään hän yhä hurjempaan sountiin kiihotti. Hän oli kääntänyt venheensä saareen päin, koettaen ehättää maihin. Kun Rolof sen näki, kiirehti hän laukasemaan keulatykkinsä. Mutta malttamattomuudessaan ampui hän, vaikka vene oli niin lähellä, kahdesti harhaan, — vasta kolmas luoti puhkasi purresta laidan, tappoi yhden soutajan ja suisti toiset veteen. Vaan silloin oli Niilon venhe jo siksi lähellä rantaa, että hän miehineen pääsi kahlaamaan maihin. Mutta Rolofin ilkkuva ääni kaikui salmesta:
— Koeta vain käpäläkonstia, satimessani olet sittenkin!
Hän luotti siihen, että hänen venhemiehensä pian saavuttavat kastuneet merisissit. Hurja kilpajuoksu siinä alkoikin, sittenkuin Rolofin miehet olivat ehtineet maihin. Mutta henkensä hinnasta pakeneva ei säästä viimeistäkään voimaansa. Niilo kehotti miehensä juostessa riisumaan märät vaatteensa ja melkein alastomina he karkasivat metsän läpi, eksyttäen vihdoin raskaammissa varusteissa olevat sotamiehet jäliltään.
Lopulleen uupuneina he silloin maahan retkahtivat, ja synkältä näytti heistä maailma. Ei ollut venhettä, ei aseita, ei vaatteitakaan, vihollinen purjehti saaren rannoilla ja haki heitä sen metsästä. Mutta hilpeänä vain Niilo miehilleen kehahti:
— Melkeinpä tunsin jo hirttosolmun niskassani, mutta livistimmepäs sen lävitse. Nyt venhettä hakemaan!
Hän tiesi pääjoukkonsa odottelevan itseään eräässä ulommassa luodossa ja sinne täytyi pakolaisten nyt koettaa kiirehtiä, pelastaakseen sekä itsensä että toverinsa, jotka eivät tienneet Rolofin sotaretkestä. Onneksi heillä oli ystäviä, missä vain oli asutusta, joten he täälläkin, saaren merenpuoliselle rannalle ehdittyään, pian saivat venheen ja pääsivät soutamaan toveriensa luo. Mutta kiireellä oli heidän paettava tältäkin luodolta ja koko Suomen rannikolta, sillä jo kotvan kuluttua purjehtivat saaren takaa esiin tanskalaisten laivat, joilla Rolof riensi uudelleen pyydystämään kynsistään luiskahtanutta sissijoukkoa.
He nostivat purjeet airojen avuksi ja pieni venekunta laski avomerta suoraan Viron rannalle, jossa se vihdoin löysi uudet lymypaikat. Mutta jos pelastuminen pälkähästä useinkin kysyi Grabben joukolta paitsi neuvokkuutta ja rohkeutta myöskin tavattomia ponnistuksia, niin oli tämä päivä vaatinut siltä niin ylenluonnollista sielun ja ruumiin jännitystä, että miehet olivat siihen aivan menehtyä. Eivätkä he, eksytettyään lopultakin vihollisensa, kotvaan aikaan kyenneet mihinkään. Mutta kun taas oli päästy lepäämään merellisen saaren päivän puoleiselle rannalle ja Niilo siellä oli lyönyt tapin auki tanskalaisilta siepatusta tynnyristä, silloin ei ollut enää kukaan kurja eikä kipeä. Espanjan viiniä juotiin pahkakupeista ja äyskäreistä ja pian kajahti aaltojen yli meripoikain ylpeänkomea laulu. —
Vapaata ja vallatonta oli se soturi-elämä ja moni mies tottui siellä liiankin kannun kallistamaan, — näiltä öisiltä meriluodoilta toi itse Niilo Grabbekin ne hurjat juomatapansa, joista hän sittemmin kävi kuuluisaksi. Mutta vahdit valvoivat aina luodon laella ja jos vaara uhkasi, olivat miehet taas taisteluvalmiit.
Raaseporin tanskalaisille teki Niilo pahinta kiusaa ja hän tiesi hyvin, että Rolof Matinpoika vihasi häntä yhtä katkerasti ja syvästi kuin hän Rolofia. Mutta vaihteeksi purjehti Niilo Virossa vierailtuaan nyt Turun saaristoon, jonne juutit eivät osanneet häntä odottaa. Pian rupesi Tuomas junkkarille saapumaan Turun linnaan sanomia, että suomalaiset merisissit olivat upottaneet hänen vahtilaivojaan ja kaapanneet niitä hänen muona-aluksiaan, joilla hän juuri oli lähdössä viemään ruoka-apua piiritettyyn Tukholmaan. Tuittupäinen Tuomas karjui ja kirosi ja lähetti Niilo Grabbelle Turusta palaavain saaristolaisten mukana sellaiset viestit, että hän nostaa Grabben kiikkumaan tämän oman venheen ylimpään mastoon. Viesti kulkeusikin erään Taivassalon kalastajan mukana Niilon korviin, mutta tämä vain nauraa hohotti sille uhkaukselle, ilkkuen:
— Junkkarin laivassa ovat mastot korkeammat, hän pääsee siis ylemmäs kiikkumaan, kun minä hänet tapaan. Ja ensiksi myöskin!
Säikkymättä jatkoi Niilo sitkeää taisteluaan juuttien sortovaltaa vastaan. Muuatta kuukautta myöhemmin kulki hänen jo melkoiseksi kasvanut venekuntansa taas Taivassalon vesiä ja sama äskeinen kalastaja näki Grabben taas reippaana ja iloisin silmin ohjaavan sotapurttaan. Silloin hän huusi tälle salaamattomalla riemulla:
— Oikein arvasit, Niilo-herra, Tanskan Tuomas se ensiksi joutui köydessä kiikkumaan. Nyt ei hän sinua enää mastoon nosta.
— Enhän sitä uskonutkaan. Mutta kerro: Missä on Tuomas junkkari ylennetty?
— Ruotsin saaristossa. Siellä kuuluu Kuitian herra hänet tavanneen, ja nostaneen niiniköyteen…
Kalastaja kertoi pysähtyneelle venekunnalle nyt tarkemmin tuon koko Suomen väestöä kutkuttavan tapauksen ja riemuhuudon remahutti se heti kaikista sotahangoista. Ja entistä uskaliaammin läksi sissilaivasto nyt ahdistamaan päälliköttömän päälinnan väkeä. —
Kaksi kesää ja yhden talven kävi Niilo Grabbe tätä sisukasta pienoissotaa Suomessa herrastelevia tanskalaisia vastaan, estäen heitä siten valloitustaan varmistamasta. Maine hänen urotöistään levisi laajalle hänen kansansa keskuuteen, joka häntä sankarinaan ihaili. Pian niistä kulkeusi kertomus Ruotsiinkin, jossa kuninkaaksi huudettu Kustaa Waasa juuri näihin aikoihin sai juutit ajetuksi pois Tukholmastakin. Ne kertomukset Grabben monista kepposista olivat mieliruokaa tälle kiihkeälle tanskalaisvihaajalle, hän nauroi niille makeasti ja lupasi pitää tuon rohkean soturin muistissaan. — Sille miehelle on toimitettava apua, virkkoi hän ja rupesi taas vakavasti ajattelemaan Suomen vapauttamista sortajain käsistä.
Kun sitten syyskesällä 1523 Fleming-veljesten johtama sotajoukko saapui meren yli Suomeen, murtamaan sieltä tanskalaisten ikeen, silloin yhtyi Grabbe heti venheineen ja neuvoineen siihen, ryhtyen palavalla innolla säännölliseen sotaan vainoojiaan vastaan. Ensi rivissä hän riehui, kun Turun linna juuteilta valloitettiin. Sieltä riensivät Fleming-veljekset ajamaan takaa sisämaahan väistyneitä vihollisia, mutta Grabbe purjehti laivastollaan tuttuja vesiä rannikkoa pitkin, puhdistaen linnat ja saariston tanskalaisista. Raaseporin, jonka kapeilla vesillä hän niin usein oli sissinä kierrellyt, valloitti hän nyt vaivatta, mutta hänen sisukas vastustajansa Rolof Matinpoika ei ollut enää siellä, hän oli joku aika sitten siirtynyt Viipurin linnan komentajaksi.
Niilo ei nyt siis saanut pidetyksi Raaseporissa niitä käräjiä, joita hän niin usein, ahdistettuna ollessaan, oli mieleensä kuvitellut, ja hän purjehti siis yhä idemmäs rannikkoa pitkin, vallaten juuttien laivat ja varustukset, eikä hänen jälkimaineensa salaa, että hänen kostonsa oli kova. Hätääntyneinä pakenivat tanskalaisjoukkojen tähteet Viipurin linnaan, joka vielä oli heidän käsissään. Mutta syyskuun lopulla 1523 laski Grabbe laivastollaan Uuraan salmen kautta Viipurin lahteen ja ryhtyi sen linnaa piirittämään.
Täällä joutuivat siis nyt vihdoin vastakkain nuo leppymättömät veriviholliset, Niilo Grabbe ja Rolof Matinpoika, ja nyt olivat "vanhat velat" kuitattavat. Tässä tapahtuu ratkaisu, — se käsitettiin selvästi molemmissa sotajoukoissa, joiden välinen taistelu heti kävikin tavattoman kuumaksi ja katkeraksi. Niilo tiesi, ettei Rolof kauan jaksa puolustautua pakolaisjoukkoineen Viipurin linnassa, jota ei oltu ehditty piiritykseen varustaa, ja voitonvarmana lähetti hän linnaan ylpeän viestin, että tanskalaiset saavat nyt valita:
— Tahdotteko jäädä sinne savustettaviksi kuin repo luolaansa, taikka antautua armoille?
— Niilo Grabben armoille — ei koskaan! — Niin vastasi sisukas tanskalainen, hyvin arvaten, minkälaista olisi sen sissipäällikön armo, jota kohtaan hän tunsi niin syvää kammoa.
Hän taisteli epätoivon vimmalla, joskin selvästi oivaltaen, että antautumiseen oli sittenkin pakko. Ruokavarat loppuivat, ampumavarat samoin, mutta Grabbelle ei hän vieläkään tahtonut antautua, ei vaikka tämä olisi hänelle hengen taannutkin. Sillä hän tiesi, ettei Niilo voi tätä lupaustaan pitää, yhtä vähän kuin hän itsekään voisi, jos Grabbe joutuisi hänen kynsiinsä, — niin sydämmistyneet he olivat toisiinsa. Siksi lähetti hän suomalaiseen sotajoukkoon sanan, että hän kyllä luovuttaa linnansa heti Fleming-veljeksille, jos näistä jompikumpi saapuu ottamaan sen — Grabbelle ei koskaan. Sellaisia olivat sen ajan soturiluonteet, sellaista soturien sisu!
Eikä Niilo saanutkaan sitaistuksi silmukkaa Rolofin kaulaan. Kun Iivar Fleming lokakuussa ehti Viipurin edustalle, silloin luovutti tanskalainen heti linnansa hänelle, lähteäkseen itse Inkerin ja Viron kautta pakolaisena vaeltamaan toisiin seikkailuihin. Mutta päätarkoituksensa oli Niilo saavuttanut: Suomi oli nyt vihdoinkin vapaa siitä juuttien ikeestä, joka oli uhannut jäädä sinne pysyväiseksi ja jota vastaan Niilo niin kauan ja katkerasti oli yksin taistellut.
* * * * *
Hänen työnsä sai tunnustuksen. Palkinnoksi hänen sitkeistä taisteluistaan antoi Kustaa Waasa hänelle melkoisia läänityksiä, m.m. koko silloisen, suuren Wihdin pitäjän. Niilolla oli nyt aikaa heittäytyä lepoon, nauttimaan työnsä tuloksista, ja kaiketi hän sitä yrittikin, koska hänestä on historiaan säilynyt maine, että hän oli maansa ankarimpia lääniherroja. Sama mies, joka talonpoikaisjoukon johtajana uhrasi kaikkensa vapauttaakseen kansansa sorrosta, sai siis rauhantöissä maineen talonpoikain sortajana — siinä taas kuva ajan ristiriidoista. — Näihin aikoihin hän meni naimisiinkin, kauan vietettyään poikamiehen iloisia päiviä. Hämeenlinnan isäntänä oli siihen aikaan hänen hyvä ystävänsä, Arvid Ståhlarm, jonka kodissa hän usein vieraili. Tämän toveri nyt kuoli, ja pitääkseen huolen turvattomaksi jääneestä leskestä, joka oli syntyään kuulua Kurjen sukua Laukosta — Kristina Knuutintytär, piispa Arvid Kurjen sisarentytär, — nai Niilo hänet ja vei emännäkseen Grabbakkaan. Mutta pitkiä aikoja ei Niilo Grabbe viihtynyt kotoisissa rauhan hommissa Wihdin eikä Lohjan nummilla. Hän oli seikkailuihin tottunut ja kun vain miestä taisteluihin tarvittiin, oli hän heti huoveineen ja laivoineen kuninkaan käytettävänä. Ja Kustaa Waasa antoikin hänelle kyllin vaikeita tehtäviä. Siten sai hän toimekseen kuninkaan kapina- ja vehkeilyhaluisen langon, Hoijan kreivin, karkottamisen Suomesta, jossa tälle saksalaiselle oli annettu käskynhaltijakunnaksi Viipurin linna ja lääni. Kreivin poistuttua asetti kuningas v. 1534 Grabben tuon tärkeän Viipurin linnan päälliköksi, jossa hänen asemansa oli sitä vaativampi, kun hänen sieltä päin tuli suojella maakuntaa ja maata alituisiin rajakahakoihin antautuvia venäjänpuoleisia vastaan, ja pitää puolustus riittävässä kunnossa.
Näissä toimissa hänen sotainen verensä kuitenkin pulpahteli esille useammin ja enemmän, kuin hänen asemaansa selkkauksia sovittelevana hallitusmiehenä olisi sopinut. Hänen sisunsa kuohahti helposti, pitkälle venyvät neuvottelut häntä suututtivat. Eikä hän todellisuudessa, — enempää kuin Eerik Flemingkään, joka oli samoissa sovinnonhieromisissa mukana — tahtonutkaan säilyttää rauhaa itäisen naapurin kanssa, vaan oli monta kertaa uhittelevalla esiintymisellään aiheuttaa sodan Ruotsin ja Venäjän välillä — ihan tahallaan. Sillä hän piti sodan syttymisen juuri sillä hetkellä Ruotsin kannalta varsin edullisena, ja itsellään teki hänellä jo taas mieli miekanmittelyyn, jossa hän tiesi pitävänsä puolensa paremmin kuin sanapainiskelussa.
Siksi teki hän väliin, vihollista pelotellakseen, ratsastusmatkoja rajalle, väliin taas laski hän rajan taa ryöstelemään huimapäitä sissejään, jotka sieltä palasivat mukanaan isot voittosaaliit, "kirkkojen täydeltä hopeita ja kultia", kuten venäjänpuoleiset valittivat Kustaa Waasalle. Väliin taas ärhenteli hänen laivastonsa Nevan suulla. Mutta sitten jatkettiin jälleen neuvotteluja ja hierottiin sovintoa.
Niin oli taas kerran Venäjän tsaarin lähettiläitä saapunut Viipuriin neuvottelemaan riitaisuuksien syrjäyttämisestä ja pysyvän rauhan teosta. Niilo koetti nyt kerrankin oikein vakavasti päästä vieraittensa kanssa hyvään lopputulokseen, mutta hänen parhaatkin yrityksensä raukesivat. Oltiin monasti pääsemässä lujalle pohjalle, vaan juuri silloin se aina petti, ja taas hierottiin ja jankutettiin turhaan.
Silloin päätti Niilo koettaa uutta keinoa. Hän pani linnassaan toimeen jymy-juhlat, — siinä hän oli taitava, hänen aikanaan juhlittiin Viipurin linnassa kovasti, sillä Niilo rakasti iloista, ylellistä elämää, eikä ollut koskaan tottunut säästämään. Juhlasuojiin katettiin upeat ruokapöydät ja juomia oli viljalti; pian kävivät pidot remuaviksi ja niitä jatkui pitkään. Vihdoin, kun Niilo toivoi vieraittensa käyneen mukautuvammiksi, esitti hän heille uudet, mielestään hyvät sovinnonehdot. Mutta lähettiläät eivät nytkään peräytyneet vaatimuksistaan, heitä oli mahdoton saada suostumaan mihinkään.
Niilo oli jo juonut monta kannua, ja pitkistä keskusteluista kiusaantuneena päätti hän nyt koettaa taasen uutta keinoa. Hän kävi lähettiläitä uhkailemaan, sanoi heidän harjoittavan arvotonta pilaa ja aikoi rangaistukseksi sulkea heidät linnansa syvimpään tyrmään.
— Sitä ette uskalla, vastasivat lähettiläät rauhallisesti.
— Enkö uskalla! Ettekö ole kuullut, että Niilo Grabbe, kun suuttuu, uskaltaa mitä tahansa.
Viinin ja vihan kuumentamana astui hän juomapöydästä vieraittensa eteen, polki jalkaa ja huusi:
— Niistä, jotka tulevat tänne pilkka mielessään, uskallan minä tehdä lyhyen lopunkin. Nyt olette te jo saivarteluillanne minut kylliksi ärsyttäneet, — annan ampua teidät vakoojina!
— Se ei ole tapahtuva, vastasivat taas lähettiläät, joskin vähemmin rauhallisina kuin äsken.
— Miksi ei?
— Siitä syttyy sota!
— Sota, niin, nauroi Niilo karkeasti. — Mutta tiedättekö: Sitä juuri tahdonkin. Nytpä vihdoin sainkin sen syttymään!
Kaikki katsoivat kauhulla hurjistunutta linnanherraa. Mutta tämä ei kuunnellut kenenkään varoitusta, puhkui vain punottavana kasvoiltaan, antoi käskyjään oikealle ja vasemmalle ja komensi kovalla äänellä:
— Kaikki ulos linnanpihalle, siellä me näytämme, mitä uskallamme. Hä, viivyttelettekö, — hei, huovit, auttakaa heitä, jos heidän jalkansa ovat heikot!
Säikähtynein, kysyvin katsein kaikki tottelivat. Lähettiläät talutettiin pihalle, asetettiin muuria vastaan seisomaan ja kahdeksan pyssymiestä astui riviin heidän eteensä, valmiina tottelemaan Niilo-herran komentoa.
Vielä juoksi linnan miehiä väliin, rukoillen esimiestään heltymään — armahtamaan!
— Ei armoa! Yks, kaks… onko kaikki valmiina?
Kalpeina yrittivät lähettiläät vielä puhumaan järkeä, ja yhtä kalpeina säestivät heitä linnan omatkin miehet. Mutta Niilo vain komensi:
— Yks, kaks, — kolme!
Pyssyt laukesivat, pihalla olijat tuskin uskalsivat kääntää katsettaan muuriin päin. Mutta kun he ne sinne käänsivät, näkivät he lähettiläiden yhä seisovan pystyssä, joskin muuriin nojautuneina, suut auki, ammottavin silmin…
Heitä oli ammuttu pelkällä ruudilla, Niilo oli salaa käskenyt nihtiensä täyttää pyssynsä tyhjillä ruutipanoksilla.
Se oli siis leikkiä, mutta se oli karhun leikkiä, eikä ole ihmettelemistä, että vieraat lähettiläät, kotimaahansa vihdoin päästyään, haikeasti valittivat hallitsijalleen heitä Viipurissa kohdanneesta kohtelusta, josta suuriruhtinas vuorostaan valitti kuningas Kustaalle.
Eikäpä voi ihmetellä sitäkään, että Kustaa kuningas vihdoin (1543) erotti Niilo Grabben pois Viipurin päällikkyydestä, vaikka hän paljo pitikin tästä hurjaluontoisesta hulivilistä ja hänen kepposistaan. Niilo osasi tapella kuin mies, mutta hän ei osannut hoitaa diplomaattisten käsittelyjen arkoja lankoja, eikä hänen luontoisensa mies ainakaan ollut sopiva johtamaan rauhanneuvotteluja, kaikkein vähimmin poistamaan loukkauskiviä sovinnon tieltä. Myöhemmin sentään nähtiin, etteivät toisetkaan miehet kyenneet sammuttamaan kytevää sodan kipunaa, joka lopultakin leimahti liekkiin, — Ruotsin kannalta se sota olisi saattanut ainakin yhtä edullisesti syttyä jo Niilo Grabben aikana.
Niilo-herran loistoaika Viipurin linnan komentajana päättyi. Se oli ollut koko paikkakunnalle virkeätä, reipasta, komeata aikaa. Ylhäisempiä ja rikkaampia linnanherroja oli kyllä ollut Viipurin linnassa, viimeksihän oli itse kuninkaan ylhäinen lanko, Hoijan kreivi, pitänyt siellä hovia, mutta kenenkään ei ollut siinä määrin onnistunut voittaa kaupungin porvariston ja linnan soturien suosion ja sydämet kuin Niilo Grabben, joka niin usein kutsui vieraita uhkeihin pitoihinsa ja joka uutterilla aseharjotuksillaan osasi ylläpitää seudullaan sotilaallistakin mieltä ja loistoa. Siksi kaipasivat viipurilaiset kauan tuota iloista, usein rajua, mutta aina sydämellistä, kotimaista linnanherraa, jonka turvissa he uskoivat linnansakin parhaiten säilyvän.
Mutta kun tuo Kustaa Waasan aikuinen venäläissota vihdoin puhkesi, silloin ei Niilo Grabbe enää voinut tarjota sotaista intoaan eikä kokemustaan kotimaansa palvelukseen. Sillä silloin hän jo nukkui nurmen alla. Vetäydyttyään levottomasta Viipurista kotitaloonsa Lohjalle vietti hän siellä pari, kolme levon vuotta. Mutta levollinen elämä maaseudun hiljaisuudessa ei nähtävästi ollut terveydeksi liikkuvalle miehelle, — hän kuoli siellä v. 1548, samana vuonna, jolloin hänen monissa taisteluissa sotatovereina olleet maamiehensä Erik ja Ivar Flemingkin lähtivät manan majoille. Uusi polvi oli noussut heidän töitään jatkamaan.
Grabbe kuoli miehisittä rintaperillisittä. Ennen kuolemaansa ehti hän naittaa ainoan tyttärensä Beatan nuorelle sukulaismiehelleen Erik Arvidinpoika Ståhlarmille, jolle hän lahjotti Grabbakan tilankin, ja siitä liitosta kasvoi aikoinaan uusi, kuuluisa suomalainen soturisuku. Niilo Grabben mukana hävisi hänen nimensäkin, joka oli pienenä välähdyksenä pilkahtanut Suomen keskiajan hämärästä. Mutta se jätti jälkeensä omituisesti kiehtovan muiston, muiston miehestä, joka yksin pienellä väellä mutta suurella sitkeydellä taisteli maansa puolesta sortovaltaa vastaan aikana, jolloin kaikki muut, maan omat pojatkin, olivat sen hyljänneet.
Santeri Ivalo.
OVELA KUIN KETTU.
MUUTAMA PIKAKUVA EERIK FLEMINGISTÄ.
Eerik Fleming, Kuitian perillinen, joka vasta kävi kahdeksattakolmatta ikävuottaan, istui selin oveen matalalla jakkaralla Turunlinnan huovituvan peränurkassa. Häntä vastapäätä kyykötti Haapaniemen herra Frille Matinpoika, joka samoinkuin Eerik-herrakin kuului isänmaalliseen puolueeseen ja oli sen vuoksi joutunut tanskalaisten vangiksi. Heitä uhkasi joka päivä sama kohtalo kuin Pentti Vestgöteä, joka parasta aikaa killui nuorassa ulkomuureilla, mistä piirittävä ruotsalaisjoukko saattoi sen helposti nähdä. Nyt ei herra Frille Matinpoika kuitenkaan tiennyt, mitä hänen olisi oikein pitänyt ajatella kohtalotoveristaan, sillä parina viime kuluneena päivänä oli hän niin äänekkäästi ja sydämensä pohjasta panetellut Kustaa Eerikinpoikaa ja ruotsalaisia sekä ylistänyt kuningas Kristiania ja tanskalaisia, että siitä olisivat itse sylen vahvuiset seinämuuritkin saattaneet tulla jo vakuutetuiksi. Oliko mies kääntänyt kaapunsa nurin vai mitä hän oikein tarkotti? Tosin hän soitti suutansa ainoastaan silloin kun huoneessa oli tanskalaisia sotureita tai alipäälliköttä, mutta heidän kahdenkesken jäätyään puhui päinvastaista sekä suunnitteli karkausyrityksiä. Oliko siis ihme, ettei herra Frille tiennyt, miltä kannalta hänen oikein tuli ottaa vankeuskumppaninsa. Se istui siinä häntä vastapäätä niin ovelan ja notkean näköisenä ja tuntui olevan niin kaikkeen valmis, että herra Frille oli lopulta harkinnut viisaimmaksi olla omasta puolestaan puhumatta hänelle halaistua sanaa.
Nyt oli herra Eerik istunut hetkisen ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena tuijottanut eteensä. Mutta kun ulko-oven takaa kuului raskaiden askelten töminä, nosti hän äkkiä päänsä, iski toverilleen silmää ja käsiään levitellen alkoi äänekkäästi pauhata:
"Ja mitä hemmetissä se sitten on olevinaan tämä Kustaa Eerikinpoika? Tuntematon seikkailija, poikanulikka, jonka korvantaustat ovat tuskin ehtineet vielä kuivua! Ja tämä vekara rupee tässä sitten värkkäämään, panee maan asiat mullmmallin ja saattaa kunnialliset miehet, kuten minut ja sinut esimerkiksi, hänen majesteettinsa epäsuosioon. Hitto vieköön, jos minä saisin hänet käsiini, niin noin minä panisin hänet."
Hän teki käsillään musertavan liikkeen ja jatkoi sitten hiukan toisessa äänilajissa:
"Sillä onko meille suomalaisille mikään sen onnellisempaa kuin saada elää Tanskan yhteydessä ja kuningas Kristianin oikeamielisen valtikan alaisina? Hulluja ovat, sanon minä, ne, jotka kaikenlaisten Kustaa Eerikinpoikain usutuksista ovat ruvenneet häntä vastustamaan! Vai etkö ole samaa mieltä sinäkin, veli Frille?"
Fleming huomasi toverinsa ilmeestä, että tämä oli antamaisillaan äkäisen vastauksen. Sitä estääkseen iski hän kiivaasti silmää ja polki häntä samalla varpaille. Herra Frille ei kuitenkaan ehtinyt suutansa avata, kun Flemingin olalle laski joku kätensä ja kumpikin heistä kääntyi vieraan puoleen. Se oli leveähartiainen ja punaverinen paksumaha, jolla oli suuret karkeat viikset ja iho kuin parkittu. Kumpikin suomalaisista tunsi hänessä heti linnanpäällikön, preussilaissyntyisen Tuomas-junkkarin, joka verikoiran uskollisuudella ja säälittömyydellä oli täällä Suomessa pannut toimeen herransa Kristian-kuninkaan käskyjä ja verituomioita.
Herra Eerik kavahti seisoalleen ja oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä, vaikka hän itse asiassa oli askelten töminästä arvannut herra Tuomaan saapuneen huoneeseen ja sen vuoksi korottanut äänensä. Hän kumarsi syvään, aivan liian syvään herra Frillen mielestä, mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, pomahti Tuomas-herran viiksistä:
"Vai niin! Hy… hy… h… hauska s—tana!"
Minkä kohteliaisuuden junkkari aikoi sanoa herra Eerikille, ei käynyt selville, sillä pari nihtiä tarttui häntä, itseään junkkaria, samassa toinen toisesta käsipuolesta, ja ohjasi hänet linnan esipuolelle, missä oli päällikön omat huoneet. Heidän mentyään remahti linnantuvassa vallaton nauru, johon herra Eerik otti sydämestään osaa. Junkkari oli taasen keskellä päivää ryypännyt itsensä tukkihumalaan ja nihdit olivat ainoastaan noudattaneet hänen omaa määräystään, jonka mukaan heidän tuli joko hyvällä tai väkisin saattaa hänet omiin huoneisiinsa, niin pian kuin hän juovuksissa ilmestyi niiden ulkopuolelle toikkaroimaan. Palattuaan kertoivat sotilaat vääntäneensä junkkarin sänkyyn, mihin hän oli jäänyt kuorsaamaan. Naurettiin jälleen ja kerrottiin kaskuja entisistä samanlaisista tapauksista.
Iltahämärissä heräsi Tuomas-herra selvänä miehenä ja ryhtyi jälleen tavallisella kovakouraisuudellaan johtamaan linnan puolustusta. Piirittäjät olivat ammuskelleet koko päivän, mutta saamatta aikaan edes niin paljoa, että olisivat junkkarin unestaan herättäneet, kuten sotilaat nauroivat. Nyt hän oli herännyt omia aikojaan ja kutsutti aterialle käydessään herra Eerikin luokseen.
Kokonaista toista tuntia viipyi herra Eerik junkkarin puolella. Kun hän palasi takaisin linnantupaan, huusi hän rentoillen:
"Hei miehet, tänä yönä tehdään uloshyökkäys ja minä ja herra Frille tulemme mukaan. Ja sitten sitä tapellaan, niin että maa vapisee ja taivas naukuu."
Hän heitti varottavan silmäniskun toveriinsa ja ryhtyi sitten iloisesti juttelemaan sotilasten kanssa, jotka nyt suhtautuivat häneen kokonaan toisella tavalla kuin ennen. Palattuaan herra Frillen luo, virkkoi hän tälle kahdenkesken: "Olemme pääsemässä junkkarin suosioon ja se on ensimäinen askel kohti vapauttamme. Syödessäni yhdessä hänen kanssaan latelin minä hänelle valheita suut silmät täyteen ja mustasin Kustaa Eerikinpoikaa niin, että junkkari oli koko ajan yhtenä naurunhörinänä. Olen kuitenkin varma, että hän vielä tällä kertaa antaa pitää meitä silmällä taistelun kuluessa. On siis viisainta, että me olemme tappelevinamme kuin pienet paholaiset. Vasta seuraavalla kerralla puhallamme toisenlaista pilliä."
Herra Frillelle tuntuivat vasta nyt selvenevän toverinsa tarkotukset.
Sen johdosta ei hän kuitenkaan osannut muuta kuin huudahtaa:
"No olet sinä koko kettu!"
Mutta herra Eerikin ajatukset työskentelivät kiihkeästi hänen omissa suunnitelmissaan. Kasvot elehtivät vilkkaasti, samalla kuin hän puoliääneen mumisi:
"Nyt olisi vain uloshyökkäyksen aikana saatava sana ystävillemme, että he tietäisivät olla valmiina, kun me seuraavan kerran teemme hyökkäyksen linnasta. Mutta milloin tehdään tämä seuraava uloshyökkäys? Olisi saatava aikakin heille ilmotetuksi. Ehkäpä saankin junkkarin houkutelluksi uuteen hyökkäykseen jo ylihuomeniltana. Ja miksen saa, kun panen kaikkeni liikkeelle. Mutta se sana, se sana… miten saada se piirittäville välitetyksi?… Ahaa!"
Hän kääntyi äkkiä sotilasten puoleen ja puhui huolettoman pauhaavasti:
"Hitto soikoon, voihan sattua, että saan ensi yönä miekaniskun kallooni tai keihäänkären kylkiluitteni väliin ja asiani jäävät silloin muiden selviteltäväksi. Mutta olisipa pala paperia tai päärmän kipene, niin tekisin tässä testamenttini. Jos tässä päästäni pääsisinkin, niin löytäisivätpä kuitenkin poveltani viimeisen tahtoni ja siten säästyisi sukulaisiltani monet perintöriidat."
"Tokihan tällaisessa pesässä sen verran paperia löytynee, että kunnon kristitty voi sille viimeisen tahtonsa merkitä", arveli eräs saapuvilla oleva alapäällikkö.
"Jos todellakin voitte hankkia sen minulle, niin toimitanpa teille huomenissa aimo sarkallisen reiniläistä", lupasi herra Eerik.
Alapäällikkö lähti huoneesta ja kun hän jonkun hetken kuluttua palasi, oli hänellä mukanaan paperia ja kirjotusneuvot. Herra Eerik istahti heti pöydän ääreen kirjottamaan.
"No nyt on kaikki sitä myöten selvänä ja mies on valmis tappelemaan vaikka itse paholaista vastaan", vakuutti hän työnsä lopetettuaan ja pistettyään kirjelmän kokoon käännettynä poveensa.
"Mihin muotoon kirjotit sinä viimeisen tahtosi?" kysyi herra Frille kuiskaten ja veitikka silmässään.
Ja herra Eerikin silmässä näkyi samanlainen veitikka, kun hän vastasi:
"Kirjotin siihen viimeisenä tahtonani, että me samaan aikaan kahden vuorokauden kuluttua teemme uuden uloshyökkäyksen. Minä koetan saada mahdollisimman monta vankia mukaan ja kohta kun he ovat saartaneet meidät, liitymme me heihin ja käännämme aseemme seuralaisiamme vastaan. Nyt on vain kysymys siitä, kuinka saada tämä testamenttini kunnialla piirittäjien käsiin. Mutta ehkäpä siihen taistelun kuluessa ilmenee tilaisuus."
Seuraavana päivänä juhlittiin linnassa, niin että pauhinan siitä täytyi kuulua piirittäjillekin. Uloshyökkäys oli onnistunut mainiosti. Piirittäjille oli onnistuttu tekemään melkoista tuhoa ja lisäksi oli saatu joukko vankeja. Juhlan korotteeksi olisi junkkari, joka koko päivän kierteli linnassa hyvänlaisessa hutikassa, nykien miehiään parrasta ja taputtaen heitä selkään, tahtonut heti ripustaa muutamia vangeista linnan ulkomuureille, mutta herra Eerik oli saanut sen estetyksi, uskotellen käännyttävänsä heidät yhtä hyviksi Kristian-kuninkaan alamaisiksi kuin hän itsekin oli.
Herra Eerik oli päivän sankari. Jokainen tahtoi päästä juomaan maljan hänen kunniakseen. Hän oli tapellut kuin hurtta ja syytänyt suustaan solvauksia, että yksin niistä olisi luullut jo vihollisten tyrmistyvän. Ja kun hän keskellä tätä humua esitti junkkarille, että huomeniltana tehtäisiin uusi uloshyökkäys, ei junkkarilla ollut mitään sitä vastaan. Saipa hän vielä senkin aikaan, että kaikki linnassa olevat vangit saisivat tulla mukaan, kun he Eerik-herran salaisesta kehotuksesta olivat yhteen ääneen vakuuttaneet alttiuttaan unionikuninkaalle.
Saapuipa sitten seuraava ilta. Ammunta muureilla ja niiden ulkopuolella vaikeni ja pimeys kätki niin linnan kuin piirittäjäin leirin verhoonsa. Puoliyö läheni ja linnan pihalla alkoi liikkua tulisoihtuja. Niiden valossa välkehtivät sotilasten aseet ja kivityksellä kaikuivat heidän raskaat askeleensa. Rivi rivin jälkeen kokoontuivat he portille. Päälliköt jakoivat vielä viimeiset ohjeensa, sitten sammuivat tulisoihdut, portti kääntyi ääneti voidelluilla saranoillaan ja uloshyökkääjät hävisivät sen ulkopuolella ammottavan pimeyden helmaan.
Seurasi jännittävä odotus. Sitten kajahtivat pimeyden keskeltä taisteluhuudot, aseet alkoivat kalskua ja kumeasti pamahtelivat väkipyssyt yön helmassa. Leirissä syttyi tulia ja vartiat linnan muureilla jännittivät silmiään ja korviaan, nähdäkseen pimeyteen ja voidakseen erilaisista äänistä arvailla taistelun kulkua.
Vähitellen hiljeni meteli ja vartiat olivat valmiina avatakseen portit palaaville uloshyökkääjille ja sulkeakseen ne jälleen kiiruusti, etteivät piirittäjät pääsisi samasta avauksesta sisälle luiskahtamaan. Mutta portin takaa ei kuulunut mitään kiiruhtavia askelia eikä huutoja. Taistelun melu ja kuolevien voihkaukset olivat jo kokonaan vaienneet, mutta portin taakse ei sittenkään ilmestynyt ketään sisään pyrkijöitä.
Oliko uloshyökkääjät perinyt tuho vai mitä merkitsi tämä äänettömyys? Silmät pyöreinä tähystelivät linnan puolustajat muureiltaan pimeyden keskelle ja itse Tuomas-junkkari ei koko yönä ummistanut silmiään. Itäinen taivaanranta alkoi jo vaaleta, mutta linnanmuurien ulkopuolella oli yhä yhtä hiljaista, ainoastaan piirittäjäin leiristä kantoi yötuuli iloista naurua ja puheen pajatusta kuin olisi siellä jotakin juhlaa vietetty.
Kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, kiipesi Tuomas-junkkari linnanmuurille havaintoja tekemään. Piirittäjäin varustusvärkit kanuunoineen olivat siksi lähellä, että vastustajat saattoivat päivisin ammunnan lomassa vaihettaa haukkumasanoja, joiden keksimisessä kummankin puolen sotilaat olivat oikeita mestareita.
Tarkasteltuaan Kakolanvuoren rinteellä olevia vihollisen vallituksia, käänsi herra Tuomas katseensa joen taakse Korpolaisvuorelle. Siellä keksivät hänen kohmelosta ja yövalvonnasta verestyneet silmänsä ensimäiseksi Eerik Flemingin, joka Frille Matinpojan ja muutamien muiden linnasta lähteneiden vankien sekä piirityssotilasten kanssa vilkkaasti haastellen seisoi nuotiolla suurikitaisen piirityskanuunan kupeella. Joku joukosta tuntui huomanneen junkkarin linnanmuurilla, sillä kaikki käänsivät katseensa häneen. Herra Eerik astui vuoren äärimmäiselle reunalle, asetti kouransa torveksi suun eteen ja huutaa huikkasi joen yli:
"Hyvää huomenta, herra junkkari, ja kiitoksia viimeisestä. Täällä me olemme ja hyvin voimme. Teidän palkkasoturinne vain eivät kestäneet loppuun, vaan väsyivät kesken ja nukkuvat nyt tuolla."
Hän viittasi Kakolanvuorta kohti, jonka juurella vallien edessä makasi sikinsokin joukko kaatuneita sotilaita. Tuomas-junkkari kirosi karmeasti ja kääntäen herra Eerikille leveän selkänsä lähti laskeutumaan alas muurilta. Miehet Korpolaisvuorella päästivät kaikuvan naurun, mutta herra Frille arveli vakavasti:
"Onpa tosiaankin onni, ettei linnassa tällä haavaa ole vankina yhtään meikäläistä, sillä varmasti riippuisivat he kohta jok'ikinen nuorassa tuolla linnanmuureilla."
"Hei pojat, päin tuuleen nyt ja pitäkää kieli suorana suussanne!" komensi Eerik Fleming nauravin silmin, seisoessaan mastonjuurella sen pienen aluksen kannella, joka Tuomas-junkkarin suuresta muonankuljetuslaivastosta oli lähetetty vakoilemaan tänne saariston sokkeloihin. Herra Eerik, joka pienen suomalais-ruotsalaisen laivastonsa kanssa oli täällä makaillut väijyksissä, oli kaapannut sen kiinni, vienyt miehistön vankina lähimmälle saarelle ja vaihetettuaan itselleen sekä kymmenkunnalle omalle miehelleen heidän tanskalaisväriset sotilaspukunsa noussut anastettuun laivaan ja lähtenyt rohkeasti liikkeelle, houkutellakseen koko junkkarin laivaston ansaan. Päässään tanskalaisen päällikön töyhtöhattu ja päällään hänen asetakkinsa hyräili hän iloista sotilaslaulun pätkää ja tähysti pitkin edessään aukenevia salmia, leudon kesätuulen pullistaessa vähitellen pienen aluksen purjeita.
"Saammepas, pojat, kohta aika saaliin, jos onni on meille yhtä myötäinen kuin tähänkin saakka. Ja miksikäs se ei olisi, sillä rohkea rokan syö", puheli hän hyräilynsä keskeyttäen miehilleen, jotka kuoreltaan tanskalaisiksi muuttuneina hoitelivat rivakasti purjeita ja peräsintä.
Talven oli herra Eerik taistellut Turun-linnan piirittäjäin joukossa, mutta kun näiden oli kevään tullen täytynyt vetäytyä Etelä-Hämeeseen, oli herra Eerik toimettomuuteen kyllästyneenä lähtenyt Ruotsin puolelle, tuoden mukanaan osan piiritysarmeijasta Kustaa Vaasan avuksi, joka parasta aikaa järkytteli Kristiankuninkaan viimeisiä varustuksia sillä puolen Pohjanlahtea. Nuori valtionhoitaja oli, mieltyneenä hänen urheuteensa, isänmaalliseen mieleensä ja älykkäisyyteensä, asettanut hänet pienen laivastonsa komentajaksi. Koko keväimen ja alkukesän oli herra Eerik sillä puikkelehtinut Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristossa, kaappaillen vihollisten muonalaivoja ja hävittäen pienempiä sotalaivaosastoja. Nyt oli hän saaristolaisurkkijainsa avulla saanut selville, että Tuomas-junkkari oli Söyrinki Norbyn käskystä tuomassa Turusta suurta muonavarastoa Tukholmaan piiritettyjen tanskalaisten tarpeeksi. Hän oli päättänyt siepata koko tuon laivaston. Alku oli nyt tehty ja samalla kuin hänen omat laivansa taisteluvalmiina väijyivät saarten suojassa, viiletti hän itse täysin purjein junkkarin laivastoa vastaan, houkutellakseen sen perässään väijytykseen.
Kun Furusundista päästyä aukeni eteen laajemmat selät, tulivat sieltä näkyviin myöskin muonalaivaston purjeet ja tanskalaisväriset liput.
"Siinä ne nyt ovat", lausui herra Eerik, "Kysymys on vain siitä, kuinka saada ne lähtemään perässämme saaristoon. Mutta kohti vaan, onni on rohkean matkassa."
Herra Eerik siirtyi keulaan ja tähysti herkeämättä junkkarin laivastoa.
"Kas nyt siellä lasketaan venettä vesille", puheli hän jännityksensä keskeltä. "Ja siihen laskeutuu kaks… kolme… viisi miestä, ja tuo viides on, ellen ihan pahasti erehdy, itse junkkari. Hän istuu veneen perään ja nyt lähtevät he viilettämään meitä kohti. Parasta että hiljennämme vauhtia, etteivät noista laivoista näe, mitä tässä kohta tulee tapahtumaan."