Vanhan "Ulrika Eleonoran" hän valitsi amiraalinlaivakseen. Sen suurmastoon kohosi toukokuun 11. päivänä 1741 merkkilippu ja samoin kuin neljä vuosikymmentä sitten oli nytkin Karlskronan satama tulvillaan kaupunkilaisia, jotka hurrasivat ja huiskuttivat liinojaan poistuvalle laivastolle. Se oli vanhan merisankarin viimeinen retki. Murheita ja vastoinkäymisiä se oli tulvillaan, kuten koko onneton hattujen sota. Rajalin aavisti sen jo lähtiessään, sillä kaikki varustelut olivat tuiki puutteelliset ja hänelle annetut toimintaohjeet ahtaat ja typerät. Niiden mukaan tuli laivaston pysyä ankkurissa Perkel-saaren luona Haminan edustalla, odottaa siinä sodan julistusta ja pitää silmällä Venäjän laivaston toimia. Ankkuripaikka oli mitä sopimattomin, kun muun muassa juomavesi oli haettava monien peninkulmien päästä. Tukholman neuvosherrat eivät kuitenkaan suostuneet paikan muutokseen. Kaikki toimenpiteet olivat takaperoisia kuten aina, milloin monta päätä on hallitusta hoitamassa. Muonalähetykset laivastolle viivästyivät ja miehistö sai kärsiä puutetta. Laivoissa alkoivat riehua tuhoisat taudit. Kun Rajalin omalla vastuullaan teki purjehdusretken merelle virkistääkseen laivaston mielialaa, hän sai muistutuksen Tukholmasta. Taudit levisivät ja lopulta oli puolet laivaston miehistä sairaana. Joukkohautauksia toimitettiin joka päivä. Näin ollen ei laivasto kyennyt lähtemään liikkeelle, kun siihen sodan julistuksen jälkeen lopultakin tuli käsky.
Rajalin oli tehnyt rakkaan laivastonsa hyväksi kaiken mahdollisen. Ikä ja vastoinkäymiset murtivat hänen vahvat, meren karaisemat voimansa. Kun laivastoon saapui tieto onnettomasti päättyneestä Lappeenrannan taistelusta, se koski häneen niin, että hänen oli laskeuduttava sairasvuoteelle "Ulrika Eleonoran" kajuutassa. Pian sen jälkeen amiraalinlaivan puolitankoon vedetty lippu ilmoitti, että vanhan amiraalin elämänjuoksu oli päättynyt.
Kaksi poikaa oli Botilla lahjoittanut miehelleen ja nämä palvelivat jo molemmat luutnantteina laivastossa. He saattoivat nyt isänsä ruumiin takaisin Karlskronaan, jossa se suurin juhlallisuuksin haudattiin.
Molemmat nämä pojat kohosivat aikoinaan nopeasti arvoasteissa.
Nuoremmasta, josta myöskin tuli amiraali, tehtiin lisäksi vapaaherra.
Hänenkin poikansa kohosi amiraaliksi ja saavutti Ranskan merisodassa
suurta mainetta.
Ruotsi sai, paitsi Tuomas Rajalinin henkilökohtaisen panoksen sotalaivaston hyväksi myös hänen perintönään Suomesta kokonaisen voimakkaan merisuvun, jonka jälkeläisiä vieläkin elää paroneina Ruotsissa. Monella tavoin ja moninaisten korkojen kanssa Suomi on siis aikojen kuluessa maksanut Ruotsille velan länsimaisesta sivistyksestään ja oikeusjärjestyksestään.
Eräs Tuomas Rajalinin aikainen upseeri on hänestä lausunut seuraavan koruttoman arvostelun: "Hän oli peloton mies ja ammatissaan meidän merimiehistämme taitavin ja perehtynein siihen aikaan."
Tuomas Rajalin oli kuin pienoiskuva kansastaan: ei mitään häikäiseviä loistotekoja, mutta koko elämä uupumattoman tarmon kannattamaa jäyhää pyrkimystä eteen- ja ylöspäin. Vaikkakin hän oli varjossa elänyt ja vaatimatonta sukuperää, hänen miehekäs kuntonsa oli kuitenkin sitä lajia, jota ajanoloon on mahdoton huomiotta sivuuttaa. Ja niinpä hän, itse koskaan esille pyrkimättä, päätti päivänsä yhteiskunnan huipulla. Kunpa tulevaisten aikojen historia voisi merkitä lehdilleen samanlaisia piirtoja koko siitä kansasta, jonka poikia merisankari Tuomas von Rajalin oli.
Kyösti Wilkuna
KANSAN VALITSEMIA SOTAPÄÄLLIKÖITÄ
MIKKO SALLINEN, LAURI ROIVAS, TAPANI RÄTY
Häikäilemätön ja röyhkeä hattupuolue oli kuin olikin saanut valtiopäivillä ajetuksi tahtonsa läpi huolimatta järkeväin ja maltillisten ainesten vastustuksesta. Niin joutui Suomi taas uuden kerran sodan jalkoihin, kun elämä isonvihan kauhujen ja kärsimysten jälkeen oli parahiksi uudelle oraalle päässyt. Syyskesällä 1741 alkoivat sotatoimet ja loppumattomien venäläisjoukkojen nähtiin marssivan Viipurin ohi, kullakin sotilaalla oli selässään lähes itsensä kokoinen limppu. Lappeenrannassa tapahtui ensimmäinen huomattavampi yhteenotto, jossa suomalais-ruotsalainen sotajoukko joutui perinpohjin häviölle. Sen jälkeen asiat kehittyivät askel askelelta yhä kurjempaan ja häpeällisempään suuntaan. Koko sota oli osoituksena siitä, kuinka Ruotsin sotilaallinen selkäranka oli Pultavan taistelussa auttamattomasti ja ainiaaksi murtunut ja kuinka Suomea tuohon maahan liittäneet siteet olivat arveluttavasti lahonneet.
Miltei ainoana valokohtana tämän häpeällisen ja mieltä masentavan sodan historiassa on se into ja urheus, millä Pohjois-Karjalan talonpojat vuoden 1742 kuluessa itse valitsemiensa päällikköjen johdolla puhdistivat maakuntansa vihollisista.
* * * * *
Savupirtin ikkunaluukku oli työnnetty puoleksi auki, päivä pistihe siitä sisään ja valaisi yhdestä hongasta veistetyn pöydän, jonka ääressä kaksi miestä istui aterioimassa. Pöydän toisessa päässä leipoi rotevatekoinen, nuorenpuoleinen nainen piirakoita ja orteen ripustetussa pärekopassa, jonka nainen jauhoisilla käsillään tavan takaa tyrkkäsi heiluvaan liikkeeseen, äänteli pienokainen. Kahden varttuneemman lapsen äänet kaikuivat pihalta, jossa he touhusivat kelkan kanssa.
— Eikö siellä Eimisjärvellä päin ole vihollisista mitään kuultu? kysyi nainen luoden miehiin katseensa.
— Ei ole sota tuntunut siellä enempää kuin täällä Konnunniemen puolellakaan, vastasi miehistä lyhyempi ja hartiakkaampi.
— Kiihtelysvaaran pappi kertoi minulle kynttelinpäivän aikana, että joulun tienoissa on tehty aselepo, mainitsi pitempi miehistä, joka istui isännän paikalla pöydän päässä. — Eikä ole kuulunut, että sitä olisi vielä purettu. Äijillä on ollut kuulemma Pietarissa muuta hommaa, etteivät ole joutaneet sotimaan. Pietari-vainajan tytär kuuluu kiepauttaneen itsensä keisarin istuimelle ja siitä lie riittänyt kaikenlaista jälkiselkkausta.
— Kuulin siitä minäkin jo muutamilta Korpiselän miehiltä, jatkoi toinen. — He kertoivat saaneensa tehdä valankin uudelle keisarinnalleen. Heillä on siis jo kolmatta kertaa akanpuoli keisarina sitten isonvihan. Tämä nykyinen on nimeltään Elisapetti.
— Jospa nyt syntyykin pian rauha, kun naisihminen on päässyt keisarin istuimelle, arveli emäntä.
— Akkaväkeen ei ole luottamista senkään vertaa kuin miehiin, naurahtivat miehet. — Niiden mieli heilahtaa niin helposti tuulten mukaan.
Miehet lopettivat ateriansa, johon oli kuulunut karkeata leipää, pari uunissa paistettua oravaa ja ohrapuuroa sekä piimää. He nousivat pöydästä ja pitempi arveli:
— Kaipa tässä nyt jaksettaneen karhunpesälle hiihtää. Siellä onkin mainio keli.
— Kun vähän varrotte, niin joutuvat nämä piiraat eväiksenne, että jaksatte sieltä takaisinkin hiihtää, virkkoi emäntä.
Miehet istahtivat sivupenkille ja alkoivat jutella edessä olevasta karhunjahdista. He olivat näköjään yhdenikäiset, siinä puolivälissä neljääkymmentä. Pitempi, notkealiikkeinen mies, jolla oli avonaiset kasvonpiirteet ja leuassa lyhyt ruskea kihara parta, oli talon isäntä, nimeltään Mikko Sallinen. Muutamia vuosia sitten hän oli Liperin Röksänkylästä muuttanut tänne Ilomantsin lounaiskulmalle joutuen siten jahtitoverinsa Laurin naapuriksi, joka oli Roivaksen sukua. Tosin he eivät olleet mitään rajanaapureita, sillä Roivaksen taloon Eimisjärven kylään oli kokonaista pari peninkulmaa. Mutta sehän ei ollut niihin aikoihin Karjalan saloilla matka eikä mikään. He olivat molemmat laajalti tunnettuja metsämiehiä ja karhunkaatajia. Koska kummallakin oli varsin vähäiset talot, he joutivat pitkin talvea samoilemaan metsissä. Siten olikin metsänkäynti muodostunut heidän pääasiallisemmaksi elinkeinokseen. Lisäksi he olivat saavuttaneet mainetta taistellessaan edellisvuosina rajan takaa ryöstöretkille tulleita sissejä vastaan. Pari eri kertaa he pienen mutta rohkean miesjoukon etunenässä olivat pelastaneet maakunnan sellaisten rosvojoukkojen hävityksiltä.
Roivas oli illalla Sallisen kutsusta saapunut Konnunniemeen. Viimeksi mainittu oli syystalvella keksinyt karhunpesän Haarajärven sydänmailla ja sinne heidän oli nyt tarkoitus hiihtää.
Emäntä otti piiraat uunista, Mikko-isäntä sovitti ne hylkeennahkaiseen laukkuunsa ja kumpikin otti naulasta pitkäpiippuiset luodikkonsa. Karhukeihäät, joita sopi samalla käyttää suksensauvana, seisoivat ovinurkassa. Varustuksiin kuului vielä leveäteräinen kirves, joka työnnettiin vaaleasarkaista mekkoa kiertävän villavyön alle.
— Luikkipa haukkuu ulkona sillä äänellä kuin vieraita olisi tulossa, virkkoi Sallinen, kun he olivat jo valmiit lähtemään. Hän työnsi päänsä ikkuna-aukosta ja loi katseensa vaaran rinteelle, jota pitkin tie hänen taloonsa kohosi. — Puolikymmentä miestä pyssyt selässä hiihtää tänne niin että lumi tuiskuaa.
— Herra varjelkoon, eihän vain vihollisia! huudahti emäntä keskeyttäen askarensa.
— Eihän ne nyt toki niin hulluja ole, että noin pienellä joukolla juuri meille tulevat, arveli Sallinen rauhallisesti.
— Mutta jos niillä on vihollinen takanaan?
— Eipä näy muita liikkeellä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Mutta mikähän niitä nyt noin lennättää? Näkee jo hiihdosta, että jotain tavallista kummempaa on matkassa. Maltas… eiköhän tuo etumainen ole Röksän Haapalainen. Onpa kuin onkin. Ja Latukainen ja Lykkö Tohmajärveltä. Niidenhän piti kaikkien olla rajavartiojoukossa Kiteellä. Pian kuullaan, mitä siellä on tapahtunut.
Jo kuului suksen suihke pirttiinkin ja kohta sen jälkeen astuivat vieraat hiestyneinä ja punoittavina sisälle.
— Jumalan terveeksi! — Miehet pistivät kättä kaikille tuvassa oleville.
— Kiteeltäkö matka? Sallinen kysyi.
— Sieltä tullaan kuin tuli olisi hännässä, vastasi ensimmäisenä pirttiin astunut, leveärintainen ja täyspartainen mies, jota Sallinen oli nimittänyt Haapalaiseksi.
— No mitä niille main kuuluu? Kai aselepo on vielä voimassa?
— Vai voimassa! Olisitpa ollut toissa päivänä Kiteellä näkemässä, niin tietäisit minkä verran ryssän sanoihin on luottamista. Ellet sitä nimittäin ennestään tiedä.
— Mutta mitä siellä Kiteellä on sitten tapahtunut? Onko vihollinen taas rajan tällä puolen?
— On, ja lähes kolmentuhannen miehen voimalla.
— Kasakoitako?
— Kasakoita ja muuta roskaa lisäksi. Päällikkönä muuan kenraali — mikä lie ulkomaalainen heittiö. Sortavalasta käsin painoivat päätäpahkaa Kiteelle. Ensiksi tuli hajanaisia parvia, toissa päivänä sitten pääjoukko.
— Entä te? Rupesittekos vastarintaan?
— Hittoako varten me siellä muutenkaan olisimme koolla olleet, vastasi Haapalainen ärtyisesti. — Me tahdoimme, että olisi heti käyty kärkiparvien kimppuun, jolloin me varmasti olisimme voittaneet. Mutta kruunun asettamat upseerit eivät uskaltaneet, olivat jänishousuja. Samanlaisia raukkoja olivat heidän miehensäkin. Eivät ryhtyneet taisteluun silloin kun vihollisia oli vähemmän ja me olisimme voineet ajaa ne takaisin. Kun vihollisen päävoima tuli Kiteelle ja alkoi saartaa, nuo raukat antautuivat ampumatta yhtään laukausta. Mutta me talonpojat emme antautuneet, vaan kävimme päin. Kovin suuri ylivoima oli kuitenkin vastassamme. Kymmenen yhtä vastaan. Toistasataa miestä jäi kentälle, osa taisi joutua vangiksi. Me loput, kuutisenkymmentä miestä, hakkasimme tien itsellemme ja pelastuimme.
Pirtissä syntyi tukala äänettömyys. Sallinen sen vihdoin katkaisi.
— Vai niin surkeasti siellä asiat päättyi, hän lausui. — Ja nyt koko lauma tietysti ryöstää ja polttaa sielläpäin.
— Kiteen kirkonkylä on jo porona, jatkoi Haapalainen. — Eikä viivy kauan, ennen kuin ne leviävät tännekin. Jos me nimittäin annamme niiden rauhassa temmeltää. Vai annammeko, Sallinen?
— Ei niin kauan kuin johonkin kykenemme, vastasi puhuteltu, jonka kasvot ja silmät olivat äkkiä saaneet päättäväisen ilmeen. — On kai Karjalassa vielä miehiä, jotka uskaltavat ojentaa pyssynsä muutakin kuin metsänotusta vastaan. Olimme tämän Roivaksen kanssa lähdössä karhunajoon, mutta taisikin tulla toisenlainen jahti. Mitä sanot, jätetäänkö karhu kasvamaan ja lähdetään toisenlaiseen jahtiin?
— Niinpä tässä jo hengessäni päätin, vastasi Roivas yksivakaisesti.
— Oli hyvä, että tapasimme saman tien tämän Roivaksenkin, Haapalainen puuttui taas puheeseen, — sillä hänelle meillä oli myös asiaa. Ja se näyttää onnistuvan, sillä te puhutte molemmat kuin miehet.
— Oliko teillä kenties jotain muutakin kuin saada meidät yhtymään joukkoon? kysyi Sallinen.
— Oli hiukan enemmänkin. Me ryssän saarroksista päässeet olimme eilen koolla Onkamossa. Siellä päätettiin kerätä lisää miesvoimaa ja päälliköiksi päätimme ottaa teidät molemmat. Kruunun upseereja emme enää huoli. Meidät lähetettiin ilmoittamaan teille kokouksen päätöksestä. Maanantaina oli määrä sekä entisten että uusien miesten kokoontua Kiihtelysvaaran kirkolle, tai jos vihollinen on jo sinne ehtinyt, niin sitten Revonkylään. Mitä sanotte?
— Kuten kuulitte, tulemme molemmat mukaan, lausui Sallinen hetken mietittyään. — Mutta miksi juuri päälliköiksi? Teidän joukossannehan on miehiä, jotka ovat olleet taistelussa mukana. Miksi ei valittu esimerkiksi tätä Haapalaista?
— Emmepä rupea tässä turhia kinastelemaan ja kursailemaan, virkkoi viimeksi mainittu. — Te kumpikin olette jo ennen kunnostautuneet ja koko Karjalassa tiedetään, mitä miehiä te olette. Jompikumpi tai molemmat teistä ovat ylimmät päällikkömme. Minä johdatan alipäällikkönä oman kulmakuntani miehiä. Sellainen oli kokouksen päätös.
— Eihän sovi olla kahta ylipäällikköä, siitä tulee vain sotkua, ilmoitti nyt Roivas mielipiteensä. — Sallinen olkoon ylipäällikkönä, minä toimin niin kuin Haapalainenkin alipäällikkönä.
— On siis päätetty, että Sallinen on meidän kenraalimme, lopetti Haapalainen asian. — Roivas olkoon hänen kapteeninsa. Ja nyt meidän on kiireesti vietävä viesti Ilomantsin ja Pielisten puolelle, että miehet kokoontuvat maanantaina Kiihtelysvaaralle.
Emäntä valmisti matkasta väsyneille miehille aterian ja isäntä pani saunan lämpiämään, sillä eihän heidän puhdasverisinä suomalaisina sopinut niin tärkeään toimeen valmistautua ilman saunomista. Kohta kylvystä tultua miehet nousivat suksilleen ja hajaantuivat eri ilmansuunnille. Maaliskuu alkoi olla puolessa, ilmassa oli jo kevään tuntua ja suksi juoksi liukkaasti pitkin häikäisevää hankea.
Aselepo oli joulukuun alussa tehty määräämättömäksi ajaksi. Venäläiset olivat sen nyt lopettaneet ja kenraali Fermor oli hyökännyt rajan yli Kiteelle. Siellä oli luutnantti Bergmanin ja vänrikki Knorringin johtama pieni rajavartiosto, jonka vahvistukseksi oli kerääntynyt muutamia satoja talonpoikia. Mainitut upseerit löivät epäröimisellään laimin taistelun oikean hetken ja laskivat sitten sotilaineen ryhdittömästi aseensa, kuten edellisestä on selvinnyt. Näin oli maakunnan puolustaminen jäänyt kansan omiin käsiin. Ripeästi se siihen ryhtyikin. Kuin kulovalkea levisi tieto Kiteen tapahtumista ympäri pohjoisia pitäjiä. Joka talossa, missä vain oli kynnelle kykeneviä miehiä, paahdettiin suksia, teroitettiin keihäitä ja valettiin luoteja. Ja maanantaina hiihti joka ilmansuunnalta miehiä Kiihtelysvaaran kirkolle.
Enonkylästä saapui muiden mukana kolme Rädyn veljestä, Heikki, Risto ja Tapani. Heidän isänsä, Antti Räty, toimi vielä kihlakunnan postinkuljettajana, vaikka olikin jo vanha ja kivulloinen mies. Voimallinen hän oli miehuusvuosinaan ollut ja isonvihan aikana hän oli tehnyt monta urotyötä, käydessään Pielisen kulmilla pienen miesjoukon kanssa sotaa omissa nimissään. Siitä hän oli tullut niin kuuluisaksi, että itse Simo Hurtta oli kerran vartavasten tullut häntä katsomaan.
Nyt ei ukko enää kyennyt mukaan, mutta olipa hänellä sen sijaan lähettää kolme poikaa. Vanhin veljeksistä, Heikki, oli jo useita vuosia toiminut isäntänä kotitalossa. Mutta nuorin heistä, Tapani, otti sotapolulla kuin itseoikeutettuna johdon käsiinsä. Hän oli kookkain ja hartevin veljeksistä, lisäksi ripeäliikkeinen, päättävä ja tuima katseeltaan. Näki kohta, että sitä miestä ei ollut hyvä ärsyttää. Enon puolen miehet olivat jo valinneet hänet johtajakseen. Siten hänestä Roivaksen ja Haapalaisen ohella tuli yksi alipäällikkö lisää Sallisen joukkoon.
Miehiä kokoontui Kiihtelysvaaran kirkolle neljättäsataa. Sallisen liikkeelle lähettämät tiedustelijatkin palasivat ja ilmoittivat, että noin viisisatamiehinen vihollisjoukko oli tehnyt tuhojaan Tohmajärvellä ja oli nyt tulossa Kiihtelysvaaraa kohti. Luultavastikin se yöpyisi Onkamoon.
Mitä tehdä? Vartoako täällä niiden tuloa vai lähteäkö vastaan? Vihollisella oli ylivoima. Se ei itsessään merkinnyt mitään, mutta oman joukon kehno aseistus arvelutti Sallista. Ainoastaan osalla miehiä oli pyssyt. Useimpien ainoana aseena oli keihäs tai tappara. Mutta oli yritettävä. Onkamoon hyökkäämistä vaativat varsinkin Kiihtelysvaaran miehet, joiden koteja vaara lähinnä uhkasi.
Voimien epätasaisuuden takia oli viisainta käydä yllättäen vihollisen kimppuun. Päätettiin siis lähteä liikkeelle ja käydä sydänyöllä rynnäkköön.
Iltahämärässä Sallisen joukko saapui Onkamojärven pohjoispäähän. Siinä pysähdyttiin levähtämään ja odottamaan eteenpäin lähetettyjä tiedustelijoita. Nämä palasivat parin tunnin kuluttua ja ilmoittivat vihollisten asettuneen taloihin Onkamo- ja Särkijärvien väliselle lähes peninkulman pituiselle kannakselle.
Sallinen jakoi miehet kolmeen joukkoon, joiden tuli yhtä monelta suunnalta samanaikaisesti hyökätä vihollisen kimppuun. Roivas sai yhden joukon kanssa hiihtää Särkijärven ympäri sekä hyökätä etelästä kannakselle. Tapani Räty hyökkäisi lännestä kierrettyään Onkamossa olevan ison Makkolan saaren. Sallinen itse kävi kimppuun pohjoisesta. Juuri sydänyön hetkenä tuli aloittaa rynnistys ja jos kannas olisi pakko jättää vihollisen haltuun yhdyttäisiin Kostamolammen pohjoispäässä.
Otava osoitti juuri puolta yötä, kun Sallinen miehineen karkasi juoksujalkaa ensimmäisten talojen kimppuun. Vahdit ennättivät hälyttää, ennen kuin saivat keihäistä surmansa, ja puolipukeutuneita vihollisia syöksyi ulos taloista. Pitkin pihoja ja pihasolia taisteltiin tähtien valossa. Syntyi heti käsirysy eikä ampuma-aseita juuri voinutkaan käyttää, sillä ystävät ja viholliset olivat aivan sekaisin. Kirves kädessään Sallinen liikkui huimana ja notkeana huudellen kehotuksia miehilleen ja iskien maahan jokaisen kätensä ulottuville joutuneen vihollisen.
Ensimmäisistä taloista selvittyä hyökättiin eteenpäin. Mutta siellä oli vihollinen jo ehtinyt järjestyä ja Sallisen joukkoon alkoi sataa kuulia. Sitten joukko ratsumiehiä odottamatta karkasi täyttä ravia päälle. Sallisen rivit menivät hajalle ja miehet etsivät suojaa mistä saivat. Etenemistä ei voinut enää ajatella.
— Kostamolammille, mutta hätäilemättä ja järjestyksessä! huusi
Sallinen.
Päivän valjetessa olivat kaikki hengissä säilyneet sovitussa kokoontumispaikassa. Viimeisenä saapui Räty miehineen. Hän oli vielä täyden taistelukiihkon vallassa ja alkoi vaatia, että hyökkäys uudistettaisiin heti. Hän oli vallannut koko keskiosan kannasta, mutta sitten hänenkin oli täytynyt peräytyä, kun viholliset olivat saaneet apuväkeä kahdelta suunnalta. Harmissaan siitä, ettei ollut voinut kuljettaa pois vihollisten kokoamaa ryöstösaalista, hän olisi tahtonut heti palata taistelukentälle. Siihen eivät toiset johtajat kuitenkaan suostuneet. Päätettiin sen sijaan valita Kiihtelysvaaraan johtavan tien varresta hyvä puolustuspaikka ja odottaa, lähtisikö vihollinen sille suunnalle.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Yöllisestä hyökkäyksestä säikähtyneenä vihollinen lähti takaisin etelää kohti jättäen Onkamoon satakunta kaatunutta. Sallisen koko joukon mieshukka supistui pariinkymmeneen. Ryöstösaaliinsa vihollinen vei mennessään, mutta taistelutanner jäi kuin jäikin suomalaisten haltuun.
Savonlinnan läänin maaherrana toimi siihen aikaan vanha karoliini K.J. Stjernstedt, joka väsymättömällä innolla hoiteli lääninsä puolustusta minkä noissa tukalissa oloissa suinkin voi. Hänen puheilleen lähti nyt Sallisen kehotuksesta Roivas kertoakseen hänelle verekset uutiset sekä saadakseen aseita ja varusteita talonpoikaisarmeijalle. Rantasalmella Roivas tapasi maaherran, joka oli sangen tyytyväinen talonpoikain toimiin. Hän vahvisti heidän päällikkövaalinsa ja lähetti Roivaksen mukana sen vähän aseita ja ampumatarpeita, mitä hänen hallussaan oli.
— Otetaan ryssältä lisää, Sallinen lohdutti miehiään.
Piakkoin siihen tulikin tilaisuus. Saapui näet tieto, että uusia vihollisjoukkoja oli Korpiselän kautta matkalla pohjoisia pitäjiä kohti. Kiireesti Sallinen lähti miehineen uhatulle suunnalle. Tullessaan Ilomantsin lounaiskulmalle he kuulivat vihollisen lähenevän Oskolankylää, joka oli Sallisen kotoa noin peninkulman päässä etelään. Nopeasti Sallinen järjesti miehensä väijyksiin mainitun kylän lähistölle.
Illan suussa lähestyi tienoota pahaa aavistamatta noin parisatamiehinen vihollisjoukko. Yhtäkkiä pyssyt alkoivat paukkua mäkien rinteissä kahdella suunnalla. Ja kun vihollinen oli vielä puolipökerryksissään, tulla sujahti eri puolilta suksimiehiä yhtenä lumiryöppynä ja niiden pitkät keihäät ja leveäteräiset kirveet alkoivat levittää ympärilleen tuhoa ja kuolemaa.
Tämä vihollisten etujoukko tuli miltei perin juurin tuhotuksi. Ja nyt saatiin hyvänmoinen täydennys vaillinaiseen aseistukseen. Reippain mielin hiihdettiin seuraavana aamuna rajaa kohti ja pysähdyttiin Öllölänniemeen, josta lähetettiin suksimiehiä edelleen Korpiselkää kohti ottamaan selkoa, oliko sieltä odotettavissa uusia vihollisjoukkoja.
Auringon laskun aikaan tiedustelijat palasivat tulista vauhtia ja toivat sanan, että vihollisjoukko lähenee täydessä marssirivistössä. Oppaana tällä joukolla tiedustelijat tiesivät olevan — erään konnunniemeläisen, joka oli äskettäin kadonnut paikkakunnalta ja joka tunnettiin Sallisen vihamieheksi. Niinpä niin, täytyyhän jokaisella huomatulla suomalaisella olla aina Joukahaisensa.
Sallinen oli jo valinnut joukolleen puolustusaseman. Se oli erinomainen luonnon luoma vallihauta Poukkurinteellä, jonka editse Korpiselältä tuleva talvitie kulki. Vallihaudan muodosti syvänne, joka keväisin täyttyi vedellä, mutta oli kesällä ja talvella kuiva. Sen molemmat seinämät muodostivat suojaavan harjanteen, jolla kasvoi tiheä näreikkö. Tähän syvänteeseen Sallinen sijoitti miehensä. Kaksi pienempää joukkoa asettui Roivaksen ja Rädyn johdossa syrjemmäksi metsään, ja näiden oli määrä ahdistaa vihollista sivuilta.
Varrottiin. Hiljaisina levisivät ympärillä äärettömät erämaat ja jäätynyt hangenpinta kimalteli kevättalvisen kuun hohteessa. Jännitys kasvoi hetki hetkeltä.
Jo kuului ääniä, reen jalasten kitinää ja satojen askelten töminää.
— Muistakaa malttaa mielenne, sanoi Sallinen viimeisen kehotuksensa.
— Kukaan ei saa laukaista ennen kuin minun pyssystäni tuli välähtää.
Vihollisen etujoukko tuli näkyviin. Tulijat lähenivät huolettomasti eivätkä näyttäneet aavistavan mitään. Yhä lähemmäksi he saapuivat Poukkurinnettä, jonka näreiden lomasta ojentui heitä kohti satakunta raehauleilla ladattua pyssynpiippua. Yhtäkkiä rikkoo öisen hiljaisuuden kumea pamaus. Silmänräpäyksessä sitä seuraa korvia vihlova, huumaava räiske. Pensaiden välistä leimahtelee tuli ja pökertyneiden venäläisten korvissa viheltävät ja vinkuvat raehaulit. On aivan kuin metsänhenget olisivat raippoineen ja piiskoineen karanneet heidän keskelleen. Kymmenittäin heitä makaa hangella huutaen ja valittaen, ja ennen kuin he ehtivät tuolta turman paikalta pois, räiskähtää heidän ympärillään uusi vihurinpuuska. Suinpäin he syöksyvät nyt takaisinpäin jättäen tielle suuren joukon vaikeroivia tovereitaan.
Miehet hyökkäävät nyt poukamasta ajaakseen vihollista takaa. Mutta Sallinen komentaa heidät takaisin varustuksen turviin. Parasta olla toistaiseksi paljastamatta itseään viholliselle, joka arvatenkaan ei vielä sen tien pakoon lähde. Ladataan siis pyssyt uudelleen ja varrotaan taas…
Venäläisten päällikkö tahtoisi käydä hyökkäykseen ja karkottaa karjalaiset asemista. Mutta hänen väkensä on suunniltaan säikähdyksestä ja opas, joka on joutunut suoranaisen kauhun valtaan, kertoo suurentelevia juttuja vihamiehestään Sallisesta ja tämän väen paljoudesta. Kukaties siellä on vielä varsinaista sotaväkeäkin. Pelko tarttuu lopulta päällikköönkin ja hän komentaa häiriön valtaan joutuneen joukkonsa paluumatkalle.
Nyt Sallinen lähtee miehineen poukamasta. Pieniksi joukkueiksi jakautuneina he seurailevat liukkailla suksillaan vihollisen kintereillä ja molemmilla sivuilla. Yhtä mittaa pamahtelevat laukaukset puiden välistä ja yhä vinhemmin pakenevat viholliset sirottaen kaatuneitaan pitkin tietä. Noille vikkelille suksiniekoille he eivät mahda mitään, sillä sellaisia suksimiehiä ei heillä ole itsellään ja ratsumiehet eivät taas kykene syvässä lumessa heitä seuraamaan. Vasta päivän valjetessa Sallinen jättää vihollisen rauhassa jatkamaan pakoaan sekä palaa miehineen omalle puolen rajaa.
Sallinen piti edelleenkin tarkoin silmällä vihollisten hommia rajan toisella puolen. Mutta mikään vaara ei sieltä enää sinä keväänä uhannut. Vieläpä keskikesänkin Pohjois-Karjala sai olla rauhassa, niin että talonpoikaisarmeijan jäsenet pääsivät kesäisiä kotitöitään hoitamaan.
Mutta syksyllä puhkesi Ilomantsin ja Pielisten laajoilla perukoilla tuhoisa sissisota. Rajan takaa samosi tuon tuostakin säännöttömiä sissijoukkoja, joita ryöstönhimo oli houkutellut liikkeelle ja jotka useinkin olivat samaa Karjalan heimoa, uskonnoltaan vain toisia. Varsinkin tuli tunnetuksi ja vihatuksi eräs rajantakainen sissipäällikkö, nimeltä Musta-Timo.
Lokakuun lopulla Sallinen ja Roivas olivat miehineen liikkeellä Tohmajärven puolella, josta he olivat karkottaneet siellä riehuneen rosvojoukon. Silloin saapui sana, että Suojärveltä käsin oli samonnut kolmisatamiehinen joukko, joka oli ryöstänyt ja polttanut Eimisjärven ja Konnunniemen sekä edennyt Enoon päin. Sallisen ja Roivaksen koditkin olivat siis nyt tuhkana. Raivoissaan miehet lähtivät liikkeelle kostaakseen nämä tihutyöt. He jakaantuivat kahdeksi joukoksi. Sallinen lähti suuremman kanssa painaltamaan Enoa kohti. Roivas muutaman kymmenen miehen kera Konnunniemeen. Hänen tuli katkaista siellä tie vihollisilta, koska oli luultavaa, että he Sallisen tulosta tiedon saatuaan lähtisivät suinpäin samoja jälkiä takaisin.
Eimisjärvelle tultuaan Roivas totesi, että hänen kotinsa samoin kuin useimmat muutkin kylän talot olivat tuhkana. Perheensä ja kalleimman omaisuutensa hän oli kuitenkin yhdessä Sallisen kanssa toimittanut Liperin Röksän kylään, jossa nämä olivat paremmassa turvassa viholliselta.
— Tämä on Mustan-Timon työtä, sanoi Roivas synkästi. — Mutta kyllä minä siitä maksun perin!
Hän lähti miehineen Konnunnientä kohti. Puolitaipaleessa hän kohtasi keskenkasvuisen pojan, joka kertoi, että viholliset palaavat pohjoisesta suuren ryöstösaaliin kanssa. Rätyä peläten he eivät olleet uskaltaneet edetä Enoon saakka vaan olivat kylliksi saalista saatuaan kääntyneet paluumatkalle jo paljon aikaisemmin. Sallinen ei liioin ollut vielä ehtinyt heidän kimppuunsa.
Roivaksen täytyi siis pienen joukkonsa kanssa hoitaa asiat yksinään.
Pojan tietämän mukaan viholliset olivat jo aivan likellä. Nopeasti
Roivas teki päätöksensä.
Edessä oli leveä ja vuolas Mäntyjoki, jonka yli tie Konnunniemeen kulki siltaa myöten. Siinä päätti Roivas käydä vihollisten kimppuun. Hän antoi miehille käskyn, jolloin nämä tarttuivat kirveisiinsä ja alkoivat hakata sillan vuoliaisia. Aivan poikki ei niitä kumminkaan pantu, vaan jätettiin sen verran tukipuuta jäljelle, että silta pysyi paikoillaan. Mutta vähänkin raskaampaa painoa se ei kestäisi vaan romahtaisi alas.
Tämän tehtyään he piiloutuivat kahden puolen tietä sille puolen jokea, josta vihollista odotettiin. Pyssyt ladattuina, keihäät ja kirveet vierellään he makasivat louhikkojen ja pensaiden suojassa mielessään tuima päätös tuhota perin pohjin kotiensa hävittäjät.
Ilta jo hämärsi kun väijyjäin korviin kantautui ääniä suurehkon miesjoukon lähestymisestä. Vallitsi kolkko hiljaisuus, virran laineet vain liplattivat sillanarkkuja vasten. Jo tulivat näkyviin sissit. Sekavana rykelmänä he huolettomasti taivalsivat tietään, jutellen ja naureskellen. Kaikilla oli jotakin kannettavaa ja joukossa oli myös ryöstettyjä hevosia, jotka oli kuormitettu kaikennäköisellä saaliilla.
Etumaiset astuivat jo sillalle. Silloin pamahti Roivaksen pyssy ja sitä seurasi heti parikymmentä tuimaa laukausta. Kauhuissaan kaikki syöksyivät sillalle takimmaisten työntäessä etumaisia. Kuului valtava rysähdys, jota säestivät kauhun huudot. Silta oli sortunut ja virran lyijynkarvaiset laineet kuljettivat epätoivoisesti pinnalla pyristeleviä miehiä.
Läheskään kaikki heistä eivät olleet ehtineet sillalle sen romahtaessa. Mutta heitä uhkasi toisenlainen tuho. Kohta yhteislaukauksen ammuttuaan Roivaksen miehet olivat tarttuneet kirveisiin ja keihäisiin rynnäten kuin hornanhenget rannalla seisovien vihollisten niskaan. Harvat heistä yrittivät vastarintaa ja sitä yrittäneet surmattiin siinä tuokiossa. Useimmat heittäytyivät taakkansa ja aseensa maahan viskattuaan virtaan.
Hevosista oli osa kuormineen jäänyt rannalle. Kun Roivaksen miehet hajaantuivat pitkin rantaa pelastaakseen joesta siellä uiskentelevia tavaroita ja estääkseen vielä pinnalla näkyviä vihollisia pääsemästä maalle, pamahti toisella rannalla muutamia laukauksia. Yksi kuulista vingahti ihan Roivaksen korvan ohitse.
— Roivas, Roivas, a tuuhan sie tänne, niin suoles puuhun vyyhteämme! kuului sieltä huuto.
Musta-Timo seisoi siellä kymmenkunnan toverinsa kanssa. Olivatko he ehtineet yli ennen sillan romahtamista vai kuinka he olivat sinne päässeet? Häijyjä uhkauksia huudellen he auttelivat virrasta maalle niitä tovereitaan, jotka olivat jaksaneet uida rannan ulottuville. Mutta kun Roivaksen miehet alkoivat kiireesti ladata pyssyjään, he loittonivat nopeasti metsän suojaan, josta Musta-Timo huuteli vielä pilkallisia huomautuksia Roivakselle.
— Sen hirtehisen ei pidä rajan yli pääsemän! sanoi Roivas hammasta purren. — Kuka lähtee kanssani takaa-ajoon?
Siihen olivat kaikki valmiita. Roivas valitsi viisi rivakinta miestä, määräten loput jatkamaan tavarain pelastamista.
Sillan hirsistä he kyhäsivät häthätää lautan, sauvoivat yli ja lähtivät painaltamaan rosvojen jälkeen. Tuli pimeä ja heidän oli mahdoton nähdä pitemmälle eteensä. Ei kuulunut myöskään pakenevain ääniä. Läpi yön he painelivat kuitenkin eteenpäin ja saapuivat aamulla rajalle asettuen siinä vartomaan vihollisiaan, joiden he otaksuivat viettäneen yötä jossakin metsän kätkössä nuotion äärellä. Mutta heitä ei kuulunut koko päivänä ja tyhjin toimin he palasivat Eimisjärvelle. Siellä he saivat vihiä, että Musta-Timo miehineen olisikin kääntynyt Ilomantsin suunnalle. Roivas lähti heti sinne.
Illansuussa he saapuivat Maukkulan kylään, jonka autiot talot olivat poltolta säästyneet. He kohtasivat vanhan muorin, joka itku kurkussa alkoi purkaa heille haikeita valituksia rosvojen tihutöistä. Aamulla heitä oli tullut toistakymmentä kylään ryöstelemään ja kaikenlaista kiusaa tekemään. Muorilta olivat vieneet ainoan lehmän ja luvanneet syödä sen iltamurkinoikseen. Johtaja oli ollut iso, mustaverinen mies.
— Etpäs näe huomisaamua! urahti Roivas tapparansa vartta kouristaen.
Muori saattoi neuvoa ainoastaan suunnan, mihin rosvot olivat lähteneet. Hetkeäkään hukkaamatta Roivas alkoi miehineen seurailla heidän jälkiään.
Kauan he samoilivat pimeässä metsiä ristiin rastiin. Miehet jo väsyivät ja ehdottivat yönuotiota tehtäväksi. Mutta Roivas ei hellittänyt. Vihdoin he näkivät tulen pilkahduksen edessäpäin. Varovasti he hiipivät lähemmäksi. Suojaisaan paikkaan kanervikkokankaan rinteeseen Musta-Timo oli miehineen rakentanut nuotion. He olivat teurastaneet mukanaan tuomansa lehmän ja paistoivat parhaillaan suuria lihakimpaleita.
— Tulis nyt Roivas, a sais lihoa, sanoi Musta-Timo nostaen hiillokselta paistinkimpaleensa.
Miehet nauroivat ja ryhtyivät hyvillä mielin aterioimaan.
— Päästänkö jo sitä paholaista rintaan? kuiskasi yksi Roivaksen miehistä.
— Ei millään mokomin! vastasi Roivas. — Minä haluan itse päästä häneen kourin kiinni.
Hän sijoitti miehensä niin lähelle tulen valaisemaa aluetta kuin huomiota herättämättä suinkin kävi laatuun, antoi heille ohjeensa ja astui sitten nuotion piiriin.
— Tässä minä olen, hän sanoi pyssy ojennettuna. — Joka vain liikahtaa, saa heti kuulan nahkaansa. Enkä minä ole yksin.
Hän viittasi päällään ja sissit näkivät joukon pyssynpiippuja puiden takaa ojentuvan heitä kohti. Ikävästi ällistyneinä ja pelokkaasti pälyillen he istuivat alallaan, toisilla suussaan juuri haukattu pala. Musta-Timo koetti huomaamatta hivuttautua lähemmäksi pyssyään, jonka hän oli asettanut nojalleen honganrunkoa vasten.
— Alallasi taikka —! jyrähti Roivas, tähdäten pyssynsä rosvopäällikköön, joka hammasta purren kyyristyi maahan. — Jos sinussa on miestä, niin pane puukkosi syrjään ja tule ottelemaan mies miestä vastaan. Minä lupaan miesteni puolesta, että te saatte rauhassa mennä menojanne, jos sinä vain voitat minut. Mutta muut pysykööt sen aikaa alallaan, elleivät mieli saada noita pyssyjä laukeamaan.
— Oli männeeks! sanoi Musta-Timo, laski puukkonsa maahan ja nousi seisomaan.
Roivas asetti pyssynsä puunrunkoa vasten. He astuivat muutaman askelen eteenpäin ja tarttuivat toisiinsa tuimin ottein. Syntyi vimmattu ähellys. Musta-Timo oli vahva mies, huomattavasti kookkaampi kuin Roivas. Painin temmellyksessä hän kiskoi Roivasta askel askelelta, nähtävästi määrätyssä tarkoituksessa kohti omia miehiänsä. Sen Roivas huomasi ja tehden äkkiä hurjan ponnistuksen heitti vastustajansa selälleen. Kipeästi parkaisi silloin Musta-Timo, sillä hän oli kaatunut maassa makaavan puunrungon päälle ja oksantynkä oli tunkeutunut hänen hartiainsa väliin. Hänen miehensä syöksyivät ylös ja yrittivät temmata aseensa, mutta samassa Roivaksen miesten pyssyt alkoivat paukkua. Viisi sissiä kaatui nuotion äärelle, loput loikkasivat metsään. Mutta Roivas oli jo heidän kintereillään ja hänen tapparansa kaatoi heistä yhden toisensa jälkeen.
Niin sai Musta-Timo jäljellä olevine miehineen surmansa pimeänä lokakuun yönä Ilomantsin saloilla. Voittajat ottivat heidän ryöstösaaliinsa ja palasivat hävitetyille asuinsijoilleen.
* * * * *
Pielisjärven kulmille ei koko sodan aikana ilmestynyt säännöllisiä sotajoukkoja, omia paremmin kuin vihollisiakaan. Mutta siitä huolimatta leimahtelivat tänä syksynä sielläkin sodan liekit. Rajan takaa tulleet säännöttömät sissijoukot tekivät siellä tuhojaan hyökkäillen äkkiarvaamatta, tavallisesti sydänyöllä rauhallisten kylien kimppuun, ryöstäen mitä mukanaan voivat kuljettaa ja pistäen lopuksi talot palamaan.
Tapani Räty taisteli sillä kulmalla pienoisen joukkonsa kanssa heitä vastaan. Väliin hän oli ypöyksinäänkin liikkeellä. Niinpä hän syyskuun lopulla ajoi takaa erästä pienehköä rosvojoukkoa, joka oli päässyt pakoon Enosta, missä hän miehineen oli tuhonnut heidän päävoimansa. Vornansillan lähellä hän tapasi heidät, kun he olivat asettuneet nuotiolle jokitöyräälle yötä viettämään. Rädyn pitkäpiippuisessa pyssyssä oli ankara panos; hän tähtäsi siten, että sai kaksi perättäistä miestä pyssynsä eteen ja ampui. Molemmat kuukertuivat maahan.
— Hoi miehet, käykää päälle! hän huusi sen jälkeen olemattomille miehilleen.
Typertyneet rosvot, joita oli enää kuusi jäljellä, heittäytyivät jokeen muka yli päästäkseen ja hukkuivat sinne. Toisen yhdeksänmiehisen joukkueen hän yllätti seuraavana aamuna eräästä kaskiriihestä, jossa he kuorsasivat makeimmassa aamu-unessa. Hän salpasi toisen ovenpuoliskon kiinni, ja kun sissit koettivat jäljellä olevasta ahtaasta aukosta tunkeutua ulos, jokainen heistä sai surmansa hänen tapparastaan.
Olipa hän sitten kuukautta myöhemmin parinkymmenen miehen keralla partioimassa Pielisjärven itäkulmalla, jonne häntä oli pyydetty avuksi. Hattuvaarassa hän kohtasi äkkiarvaamatta lähes kymmenen kertaa suuremman vihollisjoukon ja joutui epätasaiseen taisteluun. Hänen pieni joukkonsa lyötiin hajalle ja ainoastaan pimeän turvin hän itse pääsi pakenemaan metsän suojaan.
Lopen uupuneena hän osui heinäladon luo eräällä metsäniityllä. Hän kiipesi heinien päälle katon rajaan ja vaipui uneen. Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että hänen pyssynsä ja kirveensä, jotka hän oli laskenut vierelleen heinille, temmattiin pois.
— Jo nyt olet säkissä, Räty! kuului ulkoa ääni, jota säesti monen miehen pilkkanauru.
Kymmenmiehinen vihollisjoukko oli seuraillut hänen jälkiään ja saartanut hänet latoon.
— Niinpä ollaan, mutta säkinsuu ei näytä vielä olevan kiinni, vastasi Räty tyynesti samalla kun hänen aivonsa toimivat kiihkeästi löytääkseen jonkin pelastuksen tien.
— Ka kohta vedetään suukin kiinni, huusivat sissit. — Elä sie, veli hopea, hätäile! Suat ite valita, poltammeko siut sinne heiniin vai tinanko kurkkuus valamme.
Kuului rytinää ja siinä samassa Räty seisoi ladonkatolla. Rosvot eivät ehtineet hämmästyksestään tointua kun heidän keskellen alkoi pyrynä lennellä kattomalkoja. He hajaantuivat ja siinä samassa Räty loikkasi maahan kädessään pelottavan pitkä koivupuinen malka.
— Eipäs olla enää säkissä! hän huusi ja alkoi huimia.
Viisi rosvoista sai surmansa hänen kangestaan ja loput pötkivät suinpäin pakoon. Räty korjasi omansa ja kaatuneiden aseet ja lähti kokoamaan itselleen uutta joukkoa.
Näin taisteltiin noilla kaukaisilla perukoilla, jossa asui vapautta rakastava, esi-isäin tavoille uskollinen kansa. Sillä aikaa kun ruotsalaiset kenraalit Suomen rintamailla tekivät raukkamaisen teon toisensa jälkeen, tapahtui täällä sankaritekoja, jotka olisivat ansainneet aikakirjoissamme paljon maineikkaamman sijan kuin mitä niille tähän saakka on suotu.
Vaikka Pohjois-Karjalakin sai kokea sodan hävityksiä, säästyi se kuitenkin pahemmilta vaurioilta — omain miesten urhokkuuden ansiosta. Kansa onkin säilyttänyt kiitollisessa muistissa Sallisen, Roivaksen ja Rädyn nimet. Elääpä Rädyn muisto seuraavassa sananparressakin: "Suti, puti matkaan! Rätykäinen tulee!" mikä osoittaa, kuinka pelätty Räty lopulta oli rajantakalaisten keskuudessa.
Myöhempinä aikoina kehotettiin esivallan taholta valitsemaan Karjalan jääkärien alipäälliköksi näiden kuuluisain sissipäälliköiden jälkeläisiä. Niinpä heitä oli mukana Kustaan sodan ja sittemmin Suomen sodan taisteluissa, jolloin vanhojen karjalaisten talonpoikaispäälliköiden riviin liittyi uusi loistava nimi: Olli Tiainen. Ja varmasti näiden muinaisten urhojen jälkeläisiä oli myöskin siinä taistelussa, joka historiassamme kantaa nimeä Suomen vapaussota.
Kyösti Wilkuna
REVONTULTEN LOIMUTESSA
CARL JOHAN ADLERCREUTZ
Oli pakkaspäivä tammikuun alussa 1809. Suomen armeijan nälkään ja tauteihin nääntymäisillään olevat tähteet olivat edellisen vuoden loppuviikkoina nietoksien halki kahlanneet Oulusta Kemijoen taakse ja ne oli siellä sijoitettu kyliin ja taloihin Kemin ja Tornion välimaille. Noita rakkaan, tuonaan vielä voittoisan armeijansa lamaanlyötyjä rippeitä oli vielä viimeisen kerran käynyt tarkastamassa kenraali Adlercreutz, joka sodan Suomessa päätyttyä katsoi tehtävänsä sen todellisena, joskaan ei nimellisenä ylipäällikkönä päättyneeksi ja oli juuri lähdössä Tukholmaan tekemään tiliä toimistaan ja sodan surkeiden tulosten syistä. Hän oli tarkastanut pitkin Kemijoen vartta asetetun rajavartioston asemat, oli heittänyt hyvästit siellä vielä asepalvelusta suorittaville joukko-osastoille, joita hän rakasti ja jotka ihailivat häntä, ja nousi nyt rekeen matkustaakseen pois, ensin Haaparantaan, jossa pääesikunta sijaitsi, ja sieltä sitten etelään päin.
Päivä oli puolessa, mutta pohjolan harmaja hämärä peitti kuitenkin lumisen, aukean ja alavan maiseman jäätävään, sumuiseen huntuunsa. Reki lähti huurteisen hevosen vetämänä ja jalasten vinkuessa pakkaslumessa verkalleen lipumaan länteen päin.
Reen perällä istui kookas, kyömynenäinen ja susiturkkeihin verhoutunut mies, jonka terävät silmät tähystivät raskasmielisesti autiota maisemaa ja jonka luisevilla kasvoilla lepäsi ankaraksi jähmettynyt piirre. Hänen murheellista, sydänjuuria myöten surevaa mieltään masensi kaiken muun lisäksi vielä tämä luonnon lohduton yksitoikkoisuus. Äskeisellä tarkastusmatkalla hänen rintansa oli ollut pakahtua pakkasessa värjöttäville pojilleen jäähyväisiä lausuessaan, ja kumminkin hän tiesi, että näiden miesten kohtalo ei sittenkään ollut raskain. Vielä kurjemmassa tilassa olivat ne tuhannet, jotka kuumesairaina makasivat pienissä, harmaissa, lumenpeittoisissa ja täyteensullotuissa mökeissä maantien varrella, ja jotka riittävää hoitoa saamatta olivat tuomitut sinne kuolemaan. Ja he olivat kuitenkin kaikki taistelleet sankareina maansa puolesta. Nyt niitti tauti sitä kallista viljaa, sitä kelvollista sotilasainesta, jota pystyvä sodanjohto olisi voinut käyttää kotiseudun pelastamiseen. "Suomen armeija on piankin Peräpohjan hautuumailla", oli eräs hänen upseereistaan äsken synkästi virkkanut. Ja mies puhui totta!
— Miksi piti käydä näin? Ja kumminkin oli edellytyksiä päinvastaisen tuloksen saavuttamiseen!
— Entä minä, enkö ole raukka, kun nyt pakenen tämän armeijan luota etelän onnellisemmille maille?
— Minun täytyy, en voi muuta. Minun täytyy saada purkaa sisuni vallanpitäjille, selittää heille, kuinka kurjasti he ovat jättäneet Suomen vihollisille, kuinka loppumaton rikosten ja typeryyksien sarja on syössyt tämän armeijan perikatoon. Minä menehdyn, ellen nyt saa selittää ja syyttää!
Näin väitteli yksinäinen ajaja hiljaisissa mietteissään reen verkalleen edetessä Kemijoelta. Tien varrella näkyi siellä täällä nietokseen kepertyneen, väsymykseensä nääntyneen ja paleltuneen soturin hautaamatta jäänyt ruumis, näkyi särkynyt reki tai pohjaton saapas. Jokainen tuollainen näky puistatti satojen taisteluiden karaisemaa kenraalia ja hän rupesi, ikään kuin puolustautuen, mielessään tutkimaan syitä kärsittyyn onnettomuuteen.
— Esivallan syy, miksi pani kelvottomat ylipäälliköt puolustusta johtamaan eikä heillekään antanut tehokasta apua… Miksi nyt viimeksikin nimitettiin vanhuuttaan jo horiseva Klercker armeijan ylipäälliköksi, kun vihdoinkin oli keksitty Klingsporin kunnottomuus ja raukkamaisuus. Miksei nytkään…
Tapahtunut syrjäytys viimesyksyisessä päällikönvaihdoksessa kaiveli Adlercreutzin kunnianhimoista mieltä… silloin olisi toki vieläkin yhtä ja toista voitu korjata, vaikka se tosin myöhäistä olikin.
— Klercker lähti kulkemaan edeltäjänsä jälkiä…!
Tähän harmiin oli Adlercreutzin mieli ensiksi kiintynyt rekimatkan hiljaisessa itsetilittelyssä, mutta hän myönsi samalla rehellisesti, ettei se asian ytimeen paljonkaan vaikuttanut. Olihan hänellä silloin jo käsissään aloitevalta ja varsin laaja toiminnan vapaus, mutta silloin ei ollut enää mitään tehtävissä. Syyt olivat syvemmällä ja kauempana, ja niitä oli paljon.
Mutta kun hän niitä siinä rupesi itselleen selvittämään, ei hän saanut ajatustaan kohdistetuksi mihinkään aivan tiettyyn, ratkaisevaan seikkaan. Syyt ja tapaukset johtuivat toisistaan, ne olivat niin moninkertaisesti toisiinsa punoutuneet. Miksei jo alunpitäen pysähdytty taistelemaan Hämeenlinnassa… niin, Klingspor vetäytyi taaksepäin ja vetosi hallitukselta saamiinsa perääntymisohjeisiin… Miksei tehokkaammin avustettu Fieandtia Karstulassa, vaan päästettiin ryssä kiertämään… niin, turhaan odotettiin aina sitä Ruotsista tulevaa apuväkeä…! Miksi luovutettiin Viapori, miksei toimeenpantu maihinnousua vihollisen selän taa…? Joka kohdassa oli syy lopultakin kelvottoman ja toimettoman hallituksen, joka ei tehokkaasti toiminut Suomen armeijan avustamiseksi… Sillä ei ollut kyllin voimakasta tahtoa pitää hallussaan ja pelastaa Suomi, kuningas ja hänen neuvostonsa jättivät Suomen pienen armeijan kamppailemaan oman onnensa varaan, se uhrasi tämän maan…
Tähän samaan päätelmään reessä istuvan kenraalin mietteet kiertyivät aina, kuinka hän katselikin ja käänteli tapahtumain menoa ja onnettomuuksien syitä. Hänen mielensä täytti ääretön viha ja katkeruus tuota kelvotonta hallitusta kohtaan, joka oli tehnyt tyhjäksi heidän, taistelevain miesten ja urheiden joukkojen, parhaat ponnistukset ja lopuksi jättänyt ne nääntymään. Hallitus oli kelvoton, sen täytyy sortua…!
— Mutta sittenkin… — Yksin ajavan kenraalin ajatukset kaivautuivat vieläkin syvemmälle, kohdistuen väliin miehekkäisiin itsesyytöksiinkin… — Mutta sittenkin, ehkä minäkin olisin voinut eri tilanteissa toimia toisin. Olisin, kun näin miten asiat menivät, voinut aikaisemmin ja tarmokkaammin temmata ohjat käsiini ja toimia kielloista huolimatta. Olisin saattanut jo taistelun alkuvaiheessa tehdä tenän, kääntää perääntyvät joukot vihollista vastaan ja johtaa ne taisteluun… Varmasti olisin saanut useimmat alaiseni johtajat mukaani ja menestys olisi sitten pyhittänyt omavaltaisuuteni… Niin, tietysti olisi kaikki voinut epäonnistuakin ja siitä olisi silloin koitunut oma häviöni, sotilasurani katkeaminen, ehkä henkenikin menetys. Uppiniskainen ja uhmaileva esikuntapäällikkö olisi tietysti uhrattu muille varoitukseksi. Mutta mitäpä yhden miehen menetyksestä, mitäpä omasta suistumisestani, — jos olisi ollut mahdollisuus kääntää jo alunpitäen sotaonnen pyörä, ja se mahdollisuus oli olemassa. — Miksen yrittänyt esimerkiksi Tampereella, taikka Lohtajalla, taikka Himangalla, — kaiken uhalla?
Reessä ajava kenraali myönsi, että häneltä oli siihen puuttunut aloitekykyä ja uskallusta uhmata ylipäällikköä ja hallitusta, hänellä ei ollut edellytyksiä niin suuriin tekoihin, ei samaa jäntevyyttä kuin jollakin Napoleonilla… Hän ei ollut saanut kasvaa oman maansakaan keskuksessa, hänhän oli vain ollut syrjämaakunnan vaatimaton rykmentinpäällikkö, vailla omaa päätösvaltaa ja mahtajain kannatusta…
Siitä kierähtivät yksin ajavan kenraalin ajatukset taas kaukaisempiin muistoihin, lapsuutensa ja nuoruutensa huolettomiin aikoihin… Lyhyt pohjolan päivä oli jo päättynyt, illan tummanharmaa pimeys peitti kolkon, ilottoman luonnon; näreikkömetsä tien varrella seisoi juhlallisena, vakavana ja synkkänä vartiona maantien kahdella puolella. Kanto tai jykevä puun juuri, joka pistihe esiin lumen alta, muotoutui katsojan silmissä omituiseksi esineeksi, milloin tykiksi, milloin hautapatsaaksi… muuten oli kaikki jatkuvaa yksitoikkoisuutta, vaivuttavaa, unettavaa ja kuolettavaa…
Ajajan silmäluomet painuivat raskaina alas. Hän ei nukkunut, hän torkkui vain väliin avoimin, väliin suljetuin silmin, jonka aikana ajatukset liitelivät kaukomaille ja muistot ja unelmat muodostivat häilyvän katkonaisen kuvasarjan, joka utuisena välähti esiin pakkasillan pimeästä kaikotakseen pian taas olemattomiin.
Hän näki edessään isänsä, köyhän kornetin, vaatimattoman kodin hiljaisessa Kiialassa, missä hän vietti varhaisimman lapsuutensa. Se oli ankaran järjestyksen koti, siellä lapsi kasvoi ikään kuin marssin tahdissa. Mutta lapsena hän jo muuttikin sieltä pois omaa elämänuraansa aloittamaan. Hänet lähetettiin näet 13-vuotiaana ratsumiehen oppiin Suomen rakuunaväkeen ja valmistumaan upseeriksi. Keveästi ja rattoisasti kului toveripiirissä nuoruuden ja opiskelun aika… pian hän oli suorittanut upseerintutkintonsa ja palveli sitten solakkana luutnanttina Karjalan rakuunoissa.
Kuvasarja loihti esiin nyt hilpeän, reippaan ajan, jolloin hän upseerina kävi Sprengtportenin koulua ja seurasi häntä Ruotsiin, minne kuningas oli (1772) kutsunut Suomesta sotaväkeä vallankaappaustaan tukemaan. He olivat silloin reippaita poikia, se oli repäisevää, hurmaavaa aikaa…
Kapteenina hän opetti sitten monet vuodet omaa ratsuväkipataljoonaansa Savossa ja saavutti mainetta sen hyvästä kurista ja kunnosta. Kunnes alkoi "Kustaan sota", jolloin hän ensi kerran joutui tuleen ja sai tositoimissa kunnostautua. Savon prikaati, johon hänenkin pataljoonansa kuului, oli sodan alkaessa 1788 määrätty hyökkäämään Savonlinnaa vastaan ja valloittamaan tämä Tottin perustama rajan tukikohta. Innolla hän ryhtyi tähän retkeen ja valmistautui alkumenestystä saavutettuaan karkottamaan viholliset linnan seutuvilta. Mutta silloin rupesi Kymijoelta saapumaan outoja kuulumisia: Anjalassa oli upseereilla omat hankkeensa ja Hastfer, joka oli Savon prikaatin päällikkö, kävi niistä kovin levottomaksi. Hän keskeytti koko Savonlinnan piirityksen ja vetäytyi takaisin omalle puolelle rajaa. Niin häipyi kapteeni Adlercreutzinkin unelma saada taistella vihollisalueella ja valloittaa 40 vuotta sitten menetetty Suomen kolkka takaisin.
Hän taisteli sitten ratsumiehineen rajan pinnan lukuisissa pienehköissä kahakoissa, niitti sievän voiton Pirttimäellä, sai haavan Porosalmella, ylennettiin majuriksi… se oli ripeätä toiminnan aikaa. Tämä valoisa muistikuva virkisti reessä torkahtelevan kenraalin. Hän näki itsensä reippaana ja nuorena upseerina, joka tanssitti Savon tyttöjä milloin herraspidoissa, milloin talonpoikain tanhuvilla ja joi toveriensa kanssa, mutta suoritti kuitenkin aina kunnolla tehtävänsä. Talvimajoituksenkin aika muuttui iloiseksi siellä kaukana Savon sydämessä sotatoimien pysähdyttyä. Paikkakunnan nuorison kanssa pantiin toimeen reippaita rekiretkiä ja hilpeitä suksimatkoja… karkeloimalla vietettiin pitkä sotatalvi… Ja kun sota päättyi, hän oli kuitenkin hankkinut itselleen niin suuret ja tunnustetut ansiot, että hänet everstinä nimitettiin Uudenmaan Rakuunarykmentin päälliköksi. Kymmenen vuoden toiminta siinä… hyvä kuri ja reipas järjestys… kotoinen Kiiala kehittyi ja vaurastui… ja sen isäntä samoin… Kustaa kuningas tuli 1802 Suomeen, piti paraatin Parolassa, missä Adlercreutz tervehti häntä maan komeimman sotaväenosaston päällikkönä, ja samana päivänä hänet ylennettiin kenraaliksi.
Se oli ollut kevyttä ja pikaista nousua, jatkuvan menestyksen aikaa, ja onni suosi häntä edelleen. Mutta sitten häntä odottivat jo vakavammat suoritukset ja vaateliaammat tehtävät. Maan sotalaitos oli rappiolla. Adlercreutzin saavuttamaa taitoa ja sotilaallista kykyä tarvittiin sen uudelleen järjestämiseen ja vahvistamiseen. Hänen nimikokseen perustettiin Suomessa aivan uusi pestattu rykmentti, jonka päälliköksi hän tuli — se oli miehelle suuri kunnia —, ja siitä piti nyt luotaman mallirykmentti. Tarmolla kävi vielä nuori kenraali tähän työhön käsiksi ja hän loikin kunnollisen, komean rykmentin, josta koko maassa ylpeiltiin…
Nopeasti liitelivät muistot ja mielikuvat. Reessä ajaja kuvitteli, että jos hän olisi saanut vaikuttaa vielä kauemmin, hän olisi ehkä uudistanut Suomen koko sotalaitoksen, niin että se heti sodan sytyttyä Venäjää vastaan olisi lyönyt hyökkääjän ratkaisevasti heti rajalla…
Mutta se oli kaikki kuvittelua, sekin, minkä hän oli tehnyt, oli niin vähäistä… Hyvää pyrkimystä, mutta alkuunsa lopahtanutta…!
Hän käännähti reessään, huoahti, valveutui ja rupesi taas tarkkaavammin katselemaan ympärilleen. Maisema oli muuttunut, synkästä metsästä oli tultu aukeammille maille ja sieltä etäämmällä, sivulta, häämötti matalia, mustia rakennuksia, joista vilkkui valoja. Oli tultu Kaakamon kylään ja kyytimies poikkesi maantieltä sinne. Piti syöttää hevosta, väitti hän, ja kenraalikin taipui kernaasti hänen ehdotukseensa. Hän tahtoi näet tervehtiä ennen lähtöään tännekin sijoitettuja sotamiehiä ja tarkastaa heidän majoitustaan.
Poikettiin lähinnä olevaan suurimpaan taloon ja kenraali asteli isossa susiturkissaan reippaasti pirttiin. Mutta heti kiskaistuaan oven auki hän peräytyi ja seisoi siinä kotvan aikaa ilmaa haukaten, ennen kuin astui sisään. Tympeä, ummehtunut ilma, kostea ja sietämätön löyhkä tulvahti sieltä häntä vastaan niin sakeana, että hän oli tukehtua. Liedellä paloi tuli, jonka ääressä häärittiin joissakin keittohommissa, ja lepattava valkea loi häilyvän, hämärän valaistuksen matalaan, mustaseinäiseen pirttiin. Tervastulen kituliaassa valossa hän näki miehiä makaavan pitkin permantoa vieri vieressä ja niin tiheässä, että tuskin jäi astujalle rakoa väliin. Repaleisissa sotilasvaatteissaan miehet siinä makasivat pahnoilla tai paljaalla lattialla ja ainoastaan muutama heistä kapsahti sotilaallisesti pystyyn tuntiessaan tulijan kenraaliksi.
— Nukkuvatko nuo toiset? kysyi kenraali miehiä tervehtiessään.
— He ovat useimmat sairaita, vastasi kenraalia kohti astunut korpraali. — Kolme kuollutta kannettiin äsken ulos.
— Onko heillä hoitoa?
— Kävihän täällä välskäri eilen, mutta minkä se sille voi!
Kenraali käveli pari askelta peremmäksi ja näki itse kuumeen hohteen makaajain kasvoilla, kuuli heidän horisevan houreessaan. Toiset olivat kalpean ja nääntyneen näköisiä.
— Annetaanko teille edes riittävästi ruokaa? hän kysyi synkän aavistuksen vallassa.
— Väliin annetaan, vastasi korpraali vältellen, luoden katseensa alas.
Ja kenraali ymmärsi hyvin tuon väistävän katseen merkityksen.
Hän lausui oman avuttomuutensa tuntien rohkaisun sanoja miehille, lupasi parannusta heidän oloihinsa ja poistui kuin paeten pirtistä. Häntä rupesi siellä sakeassa ilmassa pyörryttämään —, ei ollut ihme, että potilasraukat siinä siivossa kuolivat! Suru ja suuttumus myllersi taas hänen rinnassaan. Noiden poikien avulla oli taistelutantereella voitu tehdä ihmeitä ja olisi voitu vieläkin enemmän, jos olisi ollut parempi komento, — ja nyt heidät näännytetään näihin mätäpesiin…
Kenraali kutsutti kylään sijoitetun sotaväen upseerit ja lääkärit puheilleen ja piti heille nuhdesaarnan kurjan majoitustilanteen johdosta. Mutta hän pääsi pian selville, että parempia majoituspaikkoja ei ollut näistä köyhistä kylistä saatavissa, kaikki mökit ja saunatkin olivat väkeä täynnä… Lääkäri vakuutti että hän oli tehnyt voitavansa, mutta hänellä ei ollut lääkkeitä eikä apulaisia — vain taitamattomia välskäreitä ja nuoria oppilaita, joista ei ollut suurta apua. Nälän aiheuttama tauti oli saanut ruton luonteen… kun olisi edes riittävästi ja parempaa ravintoa…!
— Eikö teille toimiteta muonaa?
— Kuormastot ovat tyhjät, varastot jäivät venäläisille. Uusia odotetaan Ruotsista, mutta niitä ei tule…
— Taas sitä yhtä samaa toiminnan hataruutta…! Missä hän vain liikkuikin, minne hän ajatuksensa suuntasikin, aina hän törmäsi samaan — ylimmän johdon kelvottomuuteen. Hallitus oli kykenemätön täyttämään tehtävänsä, se juuri oli syössyt maan turmioon. Eikä mitään parannusta synny, ellei valtakunnan keskushermossa saada muutosta aikaan. He eivät tiedä, minkälaista täällä on, taikka eivät usko… He saakoot nyt kerran kuulla totuuden…
Entistä malttamattomampana Adlercreutz tahtoi päästä matkustamaan Ruotsin pääkaupunkiin selittämään herroille, minkälainen oli tilanne, ja vaatimaan jyrkkää mielenmuutosta keskusjohdolta. Tässäkin kylässä hänen mielensä oli vielä entisestään masentunut ja katkeroitunut. Hän kärsi suoranaisia tuskia nähdessään rakkaan ja kelvollisen suomalaisen sotaväkensä surkean tilan, ja niin pian kuin hevonen oli hiukan levähtänyt, hän nousi kuin paeten rekeensä ja lähti ajamaan länttä kohti.
Ilta oli muuttumassa pakkasyöksi. Päivällä tienoon yllä raskaina levänneet pilvet olivat haihtuneet, taivas oli nyt sees ja tähdet tuikkivat hallavalta laelta. Aukealla rannikolla puhalsi jäätävä viima, joka peitti reen ja hevosen paksuun kuuraan, pisteli ihoa ja kouraisi sydäntä. Kenraali painautui syvemmälle susiturkkiinsa, vaipui melkein kuin avuttomana makaamaan reen pohjalle ja hänen ajatuksensa lähtivät taas äskeistä kehäänsä kiertämään.
Olisikohan tämän vuosi sitten syttyneen sodan meno muuttunut toiseksi, jos hänelle, Kiialan kenraalille, silloin heti olisi uskottu ylipäällikkyys… Varustuksethan olivat riittämättömät ja apujoukot Ruotsista jäivät joka tapauksessa tulematta… Mutta kuka tietää: rohkea ote, repäisevä isku oikealla ajankohdalla olisi sen kaiken voinut korvata. Samalla olisi itse kansa ollut nostatettava aseisiin, niin kuin Savossa. Hullummin ei ainakaan olisi voinut käydä kuin nyt kävi. Jatkuva peräytyminen taittoi uskon kansalta ja itseluottamuksen armeijalta.
Kuvitelmistaan innostuvan kenraalin koura puristui vällyjen sisällä nyrkkiin ja hänen silmistään sinkosi salamoita. Mutta kuvitelmat palasivat taas todellisuuden pohjalle.
Vasta Siikajoella hänessä kypsyi päätökseksi tuo mielessä kauan kytenyt tuuma iskeä vastaan ylipäälliköltä kysymättä. Klingspor oli taas siitäkin ajanut pari peninkulmaa pohjoisemmaksi, jossa hän sitä paitsi oli joutua käpälälautaan! Mene nyt kysymään häneltä! Ja ryssä kävi ylen uhkarohkeaksi… oli kai varma, että me aina vain peräydymme. Se tahtoi antaa meille lisää kiirettä, puristi sivustoilta, tuppasi edelle — ja kiirettähän sitä jumalaparatkoon pidettiinkin. Mutta vihollinen heikensi samalla pahasti keskustaansa — hitto, miten se ällistyi, kun minä silloin löin. Ja mikä yty syttyikään meidän poikiin, he rupesivat elämään, kun kerran saivat hyökätä, jäntereisiin kasvoi voimaa, — sitä rynnistystä Siikajoen jäällä ja sitten pappilassa…!
Mies kohottautui korjassaan, innoittava muisto lämmitti häntä. Hän vetäisi turkinkauluksen sivummalle ja katsoi säkenöivin silmin pakkasyöhön. Siellä oli taivaanranta ruvennut elämään, revontulet siellä liekehtivät ja ajoivat toisiaan kuin sotajoukot vinhassa tahdissa. Ne olivat vielä kelmeitä, kirmasivat matalalla, mutta niiden kylmä liekki ikään kuin antoi vauhtia mielikuvitukselle ja virkisti sitä.
— Jospa silloin olisi toimittu yhteen menoon — mikä voitto siitä olisi tullutkaan! Mutta Klingspor ei luottanut menestykseeni, viivytti vain kalliin viikon ajan ja antoi ryssäin huokaista. Tarvittiin toinen, yhtä uskalias ja tarmokas isku, Revonlahden selkäsauna viholliselle, ennen kuin hän uskoi, että tästä voidaan päästä palaamaan etelään päin. Mutta silloinkin taas vitkasteltiin, menetettiin kalliita viikkoja. Hitto soi, meidän olisi silloin pitänyt panna Klingspor rekeen ja lähettää hänet Ruotsiin!
Pohjanpalo laajeni läntiseltä taivaanrannalta yhä ylemmäksi ja ulommaksi, kävi yhä värikkäämmäksi, räiskyvämmäksi ja vaihtelevammaksi. Rajua voimaa ja intohimoa oli tuossa vinhassa kilvassa, jossa tuliaallot ajelivat toisiaan, sitä oli komea katsella, seurata tulten syöksyä — ja samalla unelmoida!
— Kuusi kallista viikkoa, puheli reessä istuja itsekseen. — Kelirikko muka, kevättulvat, kuormastokärryjen puute — tottahan siinä kaikessa oli totta siteeksi! Mutta pääsipähän ryssä perääntymään tieltä ja kokoamaan voimiaan, — silloin olisi meidän ollut iskettävä, ajettava vain vihurina Tutshkovia takaa — noin, noin juuri!
Hän silmäili intomielin taivaan näytelmää, missä tuliaalto tuhosi toistaan, ja innostui siitä yhä. Ja hän kirosi ääneensä mietteittensä sekaan, niin että kyytimies jo käännähti katsomaan… Hän oli ollut tomppeli totellessaan tuota pelkuria ukkoa ja hänen akkamaisia neuvonantajiaan, eikä ollut toiminut omin päin jatkuvasti; olivathan miehet silloin parhaassa vireessä, he olisivat vaikkapa uineet jokien ylitse ja vetäneet tykit perässään, kun vain saivat venäläisille antaa köniin!
— No, saavutetuinhan voitto Pulkkilassa ja saatiin Savo vapaaksi. Mutta retki sinne oli ehkä turha — olisi kai Sandels niistä Obukovin joukoista selvinnyt yksinkin ja anastanut niiden kuormastot. Pääarmeijan olisi viivyttelemättä ollut painuttava rannikkotietä etelään, aina Hämeeseen asti, — vihollisen olisi ollut siellä vaikea enää järjestäytyä vastarintaan. Minulla oli kurikka kädessäni, olin iskemässä, — mutta toiset pitelivät kiinni, isku myöhästyi. Se oli koko sotaretken pahin erehdys, siitä perimmältään johtui lopullinen tappio.
Läntisellä taivaalla oli revontulten palo hetkeksi talttunut. Taivas liekehti hiljakseen ylt'yleensä, leimahdellen ja tuprahdellen, kiihtyen ja laimentuen. Luonnon leikki näytti ikään kuin lepäävän rajuimmasta temmellyksestään.
Sitä katselevan kenraalin ajatuksetkin kulkivat taas rauhallisempaa latua. Hän muisteli kaihoten, kuinka asema todellakin oli kevään kesäksi muuttuessa Suomen armeijalle edullinen. Itä-Suomessa ei ollut mitään huolen aihetta, selkäpuolta ei siis tarvinnut pelätä, ja aseisiin noussut talonpoikainen kansa teki monin paikoin vähäisten vihollisjoukkojen aseman suorastaan tukalaksi — vaikkakaan ei ylipäällikkö heidän liikehtimistään kannattanut. Mutta Suomen armeijan ylipäällikkö istui silloin toimettomana Raahessa pelaten korttia, ja Ruotsista, josta juuri nyt meren auettua odotettiin tehokasta apua, tuli erityisen lähetin mukana käskykirje siitä, kuinka tykistöupseerien tuli pukeutua paraateihin ja tanssiaisiin! Viheliäisyyden viheliäisyyttä!
— No, iskettiinhän sitten vihdoinkin ja voimalla lyötiinkin. Lapuan päivä oli hikinen ja raskas, mutta loistava. Kyllä silloin tapeltiin, yön marssin uuvuttamat miehet ryntäsivät kuin tuulenpyörre, ja vihollisen täytyi väistyä. Likeltä piti, ettei sen koko armeija joutunut satimeen, enkä ole sellaista kiireistä pakoa nähnyt, kuin minkä vihollinen täällä suoritti. Hip ja hei, se retki meni vauhdikkaasti alamäkeä ja ennen pitkää oli Etelä-Pohjanmaa puhdas. Se oli kaunista heinäkuuta, — annapa, että tuo kaikki olisi saatu suorittaa kesäkuussa! Nyt oli ryssä tällä välin saanut sujautetuksi lisää väkeään Keski-Suomeen, ja siellä ei Fieandt lopultakaan kestänyt. Mutta me painelimme rannikolla etelään, noin — kas sillä voimalla, juuri sellaista tulta oli liikkeissämme!
Taivas loimusi taas, revontulet välkähtelivät komeampina ja korkeammalle kuin koskaan ennen. Koko alava avuton lumimaisema valkeni kirkkaaksi kuin päivällä ja revontulten vihurit näyttivät heijastuksena ryntäilevän pitkin kinoksiakin ajaen sielläkin toisiaan. Jo paloi täytenä loimuna keskitaivaskin, räiski ja sähisi, niin että sitä oli melkein pelottava katsella, — tuohan voi sytyttää koko maailman tuleen! Mutta yhä uudet, voimakkaat tulilaineet vyöryivät ylöspäin…
— Eteenpäin, pojat!
Nyt taisteltiin jo Alavudella, rynnättiin ketjussa pitkin järven rantaa… Pistimin eteenpäin, voitto on meidän…! Tuossa on heikko paikka, se horjahtelee, sinne tukea, — Lode saa hyökätä eturintamassa, koska hän on vanhin. Kas niin, venäläisten rintama murtuu, se väistyy, se pakenee — hurraa!
— Ja sittenkin meidän oli peräydyttävä sellaisen voiton jälkeen. Oh, kuinka se oli karvasta ja katkeraa, vieläkin rintani kapinoi ja sydämeni vuotaa verta.
Venäläiset olivat ehtineet saada liian suuren ylivoiman, Fieandt ei kestänyt Karstulassa, Klingspor ei toimittanut hänelle ajoissa apua. Adlercreutzin voitot olivat jääneet turhiksi. Hän yritti vieläkin, ponnisti, iski, mutta isku kilpistyi nyt takaisin. Voitto kääntyi tappioksi, kaunis marssi etelään muuttui viheliäiseksi peräytymiseksi pohjoiseen.
Tulet loimusivat edelleen taivaalla, räiskyivät entisellä voimallaan. Reessä ajaja, joka katseli niiden temmellystä ja oli ihaillut niitä, ei jaksanut enää niistä nauttia. Ne tuntuivat nyt pilkkaavan häntä, syyttävän, moittivan… oli kuin ajaja ja ajettava olisivat vaihtaneet osia. Katselijan mielen täytti katkeruus ja suru, hän puolusteli nyt itseään hiljaisissa mietteissään.
— Enhän voinut sille mitään, miehenä iskin ja poikani ponnistivat urhoina, mutta armeijalta oli selkäranka poikki… Eikö minun muka olisi pitänyt ryhtyä taisteluun Oravaisissa, — yritettävähän oli, miten soimaisinkaan itseäni, jos en olisi yrittänyt, pinnistänyt viimeisiä voimianikin. Mutta missä olivat luvatut apujoukot — hallitus oli meidät hylännyt, Jumalakin oli meidät hylännyt!
Hänen sydäntään kouristi taas. Hän tiesi, että häneltä olisi riittänyt aloitekykyä ja voimaa, hän olisi edelleen rynnännyt ja iskenyt, niin kuin nuo taivaan raivoisat tulet, mutta joukoilta loppuivat voimat ja uusia ei tullut…
— Voi teitä, jotka uhrasitte tämän sankariarmeijan! Minun täytyy saada teille huutaa: Raukat, petturit, akat, väistykää!
Näin intoillessaan kenraali oli kohonnut reessään melkein pystyyn ja viime sanansa hän oli huudahtanut ääneensä. Kyytimies kääntyi säikähtyneenä katsomaan ja tiedusti:
— Mitä käskette, kenraali?
— Aja paremmin, nopeammin! Minun täytyy vielä tänä yönä ehtiä Haaparantaan ja vaihtaa siellä uudet hevoset, minun täytyy nyt yhtä painoa ajaa etelämmäksi, kauas — tekemään puhdasta! Aja!
Kyytimies joudutteli väsynyttä juhtaansa, ja ennen pitkää jo Tornionjoen takaiset tulet välähtivätkin vastaan. Kenraali oli talttuneena istahtanut takaisin vällyjensä alle ja katseli sieltä rauhallisemmin taivaan tulia, jotka jo nekin olivat ruvenneet heikkenemään ja rauhoittumaan. Taival oli pian lopussa. Kenraali Adlercreutz oli sen varrella elänyt muistoissaan ja mietteissään uudelleen elämänsä sekä kauneimmat että katkerimmat hetket, ja pakotti nyt, asutuille maille joutuessaan, muistojen virvatulet rinnassaankin lauhtumaan.
Santeri Ivalo