SUOMALAINEN ÄITI
MARIA CHARLOTTA GROTENFELT
Iloinen takkavalkea räiskyi arkihuoneen suuressa liedessä. Sen loisteessa oli asettunut viettämään iltapuhdetta Juvan Vehmaisten kartanon koko perhekunta, johon tällä haavaa kuului, ei enempää eikä vähempää kuin kaksitoista henkeä eli juuri täysi tusina, kuten yksi lapsiparvesta oli tänään päivällispöydässä huomauttanut. Varsinaiseen perheeseen kuului jäseniä oikeastaan vain yhtä vaille tusina. Kahdentenatoista oli Heddi-täti, joka loppiaisena oli tullut kotoaan Koikkalan kartanosta ja siitä lähtien vieraillut täällä vanhemman siskonsa kodissa.
Ei ollut syytä pelkoon, että Grotenfeltien sukupuuta ainakaan tällä suunnalla mikään pikainen kuivuminen uhkaisi, sillä kokonaista yhdeksän tervettä ja verevää pikku Grotenfeltia peuhasi ja myllersi siinä isän, äidin ja tädin vaiheilla. Kun ne asetti riviin vanhimmasta nuorimpaan, kuten isä sotilastottumuksiaan noudattaen usein mielellään teki, muodostui siitä niin loivasti ja tasaisesti aleneva rivi, että vesi olisi juuri ja juuri päässyt juoksemaan pitkin päiden varaan asetettua kourua. Ja olipa hauska heidän sillä tavoin rivissä seistessään tutkia ja vertailla paljonko jokainen näistä yhdeksästä oli saanut isän ja äidin kasvonpiirteitä ja missä suhteessa.
Haikara oli siis ollut varsin uskollinen vieras Vehmaisten kartanossa. Suunnilleen parin vuoden väliajoin se oli uudistanut vierailunsa. Sen viimeinen lahja, joka osasi lausua jo "pappa" ja "mamma", harjoitteli tädin polvien varassa nousemaan seisaalleen. Varttuneemmat leikkivät hevosineen ja nukkeineen, olipa joulupukki tuonut kallisarvoisen Tukholmassa painetun kuvakirjankin, jonka opettavaisia allekirjoituksia isä parhaillaan selitti isommille lapsille.
Isä, Kaarle Herman Grotenfelt, oli Savon Jalkaväkirykmentin majuri.
Näinä talvikausina ei sotilailla ollut suurta vaivaa virastaan.
Upseerit asuivat puustelleissaan ja kartanoissaan, sotilaat torpissaan.
Kesän aikana vain kokoonnuttiin yhteisiin harjoituksiin.
Majuri Grotenfelt oli perheihminen kiireestä kantapäähän. Missään hän ei niin viihtynyt kuin kotona rakkaan perheensä ja palveluskuntansa keskellä. Nämä iltahetket pesävalkean ääressä olivat hänelle mitä mieluisimpia. Kun päivän työt päättyivät ja oli muutama hetki pidetty hämäräntuntia, hän laittoi itse valkean arkihuoneen uuniin, jonka ympärille sitten koko perhe kerääntyi. Vähitellen pienokaiset, nuorimmasta päästä lähtien, vaipuivat toinen toisensa jälkeen kesken leikkinsä uneen. Silloin hänestä oli mieluista kanniskella heitä makuuhuoneeseen ja auttaa riisumisessa. Ja kun arkihuone näin oli vähitellen tyhjentynyt pikkuväestä, hän teki päivän viime kierroksen ulkosuojiin ja väenpirttiin, jossa sielläkin oli monenmoista askarrellen vietetty iltaa loimuavan takkatulen ääressä.
Oli niin herttaista ja turvallista viettää iltaansa pesävalkean loisteessa, kun ulkona paukkui keskitalven pakkanen ja paksujen nietosten kattama ympäristö näytti kuun valjussa hohteessa niin kuolleelta. Ja rinnassa oli sitäkin turvallisempi tunne, kun tiesi, että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto ja että mikään pakko ei aja liikkeelle kodin ja perheen piiristä.
Nämä joulukauden jälkeiset pitkät härkäviikot, joita kesti aina pääsiäisen pyhiin, olivat vuoden rauhallisin aika. Silloin ei tapahtunut juuri mitään, mikä olisi ihmisen rauhaa häirinnyt, ja luonnon kolkkoutta korvasi takkavalkea, jonka piirissä rauha ja onni niin hyvin viihtyvät. Varsinainen joulukausi on aina rauhattomampi. Tapaninpäivästä alkaen maakunnan säätyläiset olivat parisen viikkoa liikekannalla kuin paimentolaiset. Aisatiu'ut ja kulkuset helisivät teillä, kun perhekunnat suuriin rekiin, hirven- ja karhuntaljojen väliin sulloutuneina ajelivat vieraisille naapurien ja sukulaisten luo. Ja kun ei ollut mihinkään kiirettä, viivyttiin vierailuretkillä vuorokausimääriä. Kun naapuri oli kolmen neljän ja viidenkin peninkulman päässä, eihän silloin päiväseltään voinut vieraisilla pistäytyä.
Vehmaisten herrasväkikin oli taas ollut liikekannalla. Oli käyty Dunckerien ja Fieandtien luona Ristiinassa ja veljen luona Joroisten Järvikylässä, oman pitäjän vierailuista puhumattakaan. Ja siinä välissä oli vuorostaan saatu majoittaa vastavieraita Vehmaisiin. Niitä tulla humahti välistä useampia rekikuntia yhtaikaa, niin että huoneet aivan kuhisivat vieraista ja emäntä sai miettiä päänsä ympäri, mihin saada yöksi kaikki sijoitetuksi. Sellaista se oli aina joulun tienoissa, mutta nyt, helmikuuta alettaessa, oli kohu asettunut ja elämä painunut arkiseen uomaansa, jossa sen hiljaista kulkua eivät mitkään sivulliset häirinneet.
Nuorin perheenjäsen oli juuri nukahtanut tädin helmaan ja täti oli aikeissa lähteä häntä vuoteeseen kantamaan, kun ulkoa alkoi raikua aisakellon ääni ja portaiden eteen pysähtyi reki.
— Keitä nyt tulee? kuului useammasta suusta ja kaikki katsahtivat kysyvinä toisiinsa.
Majuri läheni ikkunaa ja kurkisti kuun valaisemalle pihalle. Turkkeihin kääriytynyt sotilashenkilö nousi reestä ja astui kuistille. Majuri sytytti kynttilän ja meni kylmään eteiseen vierasta vastaan. Se oli nuori vänrikki, joka kunniaa tehden ojensi majurille kirjeen. Samassa hän sanoi hyvästit ja joutamatta tulla sisälle virvokkeita nauttimaan lähti ajamaan Joroisiin, jossa hänen tuli jättää samanlaiset kirjeet siellä asuville upseereille, muun muassa majurin nuoremmalle veljelle, Berndt Adolf Grotenfeltille, joka hänkin oli majuri ja palveli Savon Jääkärirykmentissä.
Kynttilä toisessa ja kirje toisessa kädessä majuri palasi arkihuoneeseen. Hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta. Kaikkien katseet kiintyivät kirjeeseen, ja äidin ja tädin äkillinen kalpeneminen ilmaisi, että he olivat ymmärtäneet. Kirjeen lakkaan kiinnitetyt kolme höyhentä ilmaisivat sen tarkoituksen.
— Mutta avaahan toki, Kaarle! sanoi rouva ja hänen äänensä tuli kuiskauksena. — Ehkä se ei sittenkään sisällä mitään vaarallista.
Majuri laski kynttilän pöydälle ja mursi kirjeen auki. Se oli prikaatin päällikön, kreivi Cronstedtin allekirjoittama ja siinä käskettiin kirjeen saajaa heti lähtemään prikaatin tavanmukaiseen kokoontumispaikkaan Mikkeliin. Rauha oli rikottu ja venäläinen armeijakunta oli marssimassa rajalle.
Majuri tuijotti kauan kirjeeseen mitään puhumatta. Mutta eihän asiaa käynyt salaaminen, ja hilliten mielenliikutuksensa hän ilmoitti omaisilleen lyhyesti kirjeen sisällön.
— Herra Jumala! kuului yhtaikaa äidin ja tädin suusta hiljainen huudahdus, kun heille paljastui se kaamea tosiasia, että sota kaikkine kauhuineen ja onnettomuuksineen oli ihan ovella.
Kuin pommi putosi tämä sanoma keskelle koti-idylliä pannen silmänräpäyksessä kaikki mullin mallin. Jo parisenkymmentä vuotta oli saatu nauttia rauhaa ja siihen oli totuttu. Sitä odottamattomampana tuli nyt tämä sodan viesti. Tosinhan herrat jouluvierailujen aikana olivat höyryävien punssimaljojen ääressä paljonkin keskustelleet sodan mahdollisuuksista. Olihan Napoleon ainaisena sodan uhkana Euroopalle ja vallankin Ruotsille, sillä tunnettiinhan toki täälläkin asti kuninkaan ylpeä ja uhkamielinen suhtautuminen tuohon maailmanvalloittajaan, jota Kustaa Aadolf ahdasmielisyydessään suvaitsi verrata Ilmestyskirjan petoon. Mutta eihän Napoleonkaan voisi hevillä ulottaa sotatoimiaan näille kaukaisille rannoille ja Venäjän puolelta taas ei luultu minkään vaaran uhkaavan, sillä olivathan keisari Aleksanteri ja Ruotsin kuningas langoksia. Tottahan sellaisten suhteiden vallitessa säilyisi rauha valtakuntain välillä.
Mutta nyt olivat rauhanvuosiin tottuneiden upseerien ja virkamiesten poliittiset arvailut julmasti pettäneet. Edessä oli kova ja vääjäämätön todellisuus, johon täytyi miten kuten mukautua. Suruun ja apeuteen ei ollut aikaa, sillä käskyä oli viipymättä toteltava, eikä sotilaan perheessä sopinutkaan heittäytyä kyyneleisen avuttomuuden valtaan.
Perheenäiti nieli siis kyynelensä ja ryhtyi tekemään matkavarustuksia. Tieto levisi nopeasti väen puolellekin ja ykskaks oli koko talo jalkeilla. Huoneet valaistiin kynttilöillä ja ovissa kuljettiin edestakaisin. Yksi rengeistä sai määräyksen lähteä isännän mukaan, ja hän alkoi kiireesti varustaa tilavaa matkarekeä kuntoon. Rouva juoksenteli edestakaisin ja penkoi kaappejaan ja kirstujaan. Oli muistettava senkin seitsemän kapistusta ja pikku asiaa. Alusvaatteita, lämpimiä sukkia, kotona valmistettuja lääkkeitä, eväitä… Olihan siinä puuhaa ja lentämistä. Majurin aseita puhdistettiin ja kiillotettiin väentuvassa, itse hän autteli milloin pakkauksessa, milloin antoi poissaolonsa ajaksi ohjeita isäntärengille tai puheli rohkaisun sanoja perheenjäsenille.
Vihdoin oli kaikki valmiina ja seurasi eronhetki. Majuri koetti saada sen niin lyhyeksi kuin suinkin.
— Jumalan haltuun, Kaarle! Kirjoita niin usein kuin saat tilaisuutta ja muista pitää terveydestäsi huolta. Ota aina vilustuessasi sitä kamferttisekoitusta.
Nyyhkyttävällä äänellä rouva lausui nämä viime toivotuksensa ja kehotuksensa pihalla isompien lasten ympäröimänä ja Heddi-tädin peitellessä rekeen majuria, joka puolestaan kehotti heitä rientämään sisälle pakkasen kourista.
— Jumalan haltuun ja iloisiin näkemiin!
Reki risahti, hevonen lähti liikkeelle ja muutaman hetken kuluttua aisakellon ääni häipyi kuutamoiseen yöhön.
Vasta yksin jäätyään, yön hiljaisina hetkinä, kun kuu aavemaisesti valaisi huonetta, jossa nukkuvien lasten hengitys huokui joka puolella, majurinrouva purskahti haikeaan, hillittömään itkuun. Minkälaiseksi elämä oli nyt muodostuva? Miten hän tuli yksinään toimeen suuren lapsijoukon ja laajan talouden kanssa? Näkikö hän miestään koskaan enää? Hän tunsi olevansa kuin köynnöskasvi, jolta raaka käsi on äkkiä temmannut tuen ja joka on voimattomana vaipunut maanpinnalle.
Mutta tapahtui tuo elämässä lakkaamatta uudistuva ihme: nainen, joka on elänyt miehensä tuen turvin, saa yhtäkkiä voimia seisoa omin jaloin ja täyttää sotatielle lähteneen miehensä tyhjäksi jääneen sijan. Leskikuningatar, jota miehensä eläessä on pidetty varsin vähäpätöisenä naisena, tarttuukin miehensä menetettyään yhtäkkiä tarmokkaasti hallitusohjiin ja johtaa maan asioita moitteettomasti siksi, kunnes hänen poikansa on kypsynyt astumaan isän paikalle. Samoin talonemäntä yksin jäätyään hoitaa isännän tehtävät, niin ettei taloudenhoidossa huomaa mitään häiriötä.
Syvä äitiyden velvoitus sai majurinrouva Grotenfeltinkin pian vapautumaan surunsa vallasta. Ja ihmeekseen hän huomasi, että elämä Vehmaisten kartanossa jatkui entistä kulkuaan. Hän tunsi päivä päivältä kuin kasvavansa ja vahvistuvansa uuteen asemaansa suuren perheen ja talouden ainoana tukipylväänä, johon kaikki turvallisin mielin nojautuivat. Ja hän osasi käskeä ja järjestellä asioita, sillä hänen omissa suonissaankin virtasi sotilasverta: isoisä, Eerik Fabritius, oli ollut luutnantti ja ottanut osaa pikkuvihan taisteluihin.
Kaikkialla maakunnassa vallitsi levottomuus ja arkiset toimet pysähtyivät. Viestillä — "ryssä on hyökännyt maahan!" — oli ikimuistoisista ajoista kaamea kaiku. Sitä paitsi isonvihan kauhut olivat kansalla vielä tuoreessa muistissa. Ensi säikäyksessään monet ajattelivat pakoa tai erämaihin piilottautumista. Taistelunhaluiset taas hiihtivät Mikkeliin pyytämään aseita. Mutta niitä ei ollut riittävästi sotilaillekaan ja mieli lamassa saivat miehet palata kotikonnuilleen.
Juva oli rajapitäjä ja muutama päivä majurin lähdön jälkeen sinne marssi jo Puumalasta käsin vihollisjoukko. Se kulki siivosti pitäjän läpi ja ihmisten mielet rauhoittuivat. Metsiin ei tarvinnutkaan paeta ja jokapäiväinen elämä palautui entisiin uomiinsa.
Taisteluita ei tapahtunut. Oma sotaväki samoin kuin vihollisetkin siirtyivät yhä pohjoisemmaksi. Rintaman takana elettiin kuin säkissä, eikä suuremman maailman menosta saatu juuri mitään varmoja tietoja.
Eräänä kevättalven päivänä ilmestyi Vehmaisiin pohjoissavolainen talonpoika, joka syrjäteitä hiihdellen oli sivuuttanut vihollisten varmistusjoukot. Takkinsa vuorin alta hän ratkoi esiin kirjeen, jota tuomaan majuri oli hänet palkannut. Silloin oli juhlapäivä Vehmaisissa. Sillä aikaa kun uskollista ja rohkeaa kirjeentuojaa syötettiin ja juotettiin parhaan mukaan, luki äiti kyynelsilmin isän kirjettä, jossa tämä kertoi voineensa kaikin puolin hyvin. Peräytymistä jatkettiin yhtä mittaa pohjoiseen. Ouluun saakka oli Savon prikaatikin määrätty marssimaan. Se oli katkeraa, mutta ylipäällikön käskyä täytyi noudattaa.
Tuli kevät ja jäänlähdön aikana alkoi pohjoisesta kuulua voitonsanomia. Sotaliikkeet alkoivat kehittyä päinvastaiseen suuntaan kuin talvella. Viholliset työntyivät yhä etelämmäksi, ja kun kevätkylvöt alkoivat orastaa, saatiin kuulla kapteeni Malmin ilmestyneen Mikkeliin suomalaisen joukon kanssa. Uutinen sai mielet syttymään Vehmaisissa. Saattoihan isäkin milloin hyvänsä ilmestyä pataljoonansa kera näille tienoin.
Kun uutinen tiesi Järvikylän majurin ilmestyneen joukkoineen kotipitäjäänsä Joroisiin, ei Maria-rouva malttanut odottaa enää, vaan valjastutti hevosen ja lähti vanhimman poikansa kanssa tapaamaan lankoaan. Lanko oli kuin olikin Joroisissa, missä hän parastaikaa laittoi puolustusasemaa Joroisten virran varsille. Pettymyksekseen Maria-rouva kuuli, että hänen miehensä oli Siikajoen taistelun jälkeen komennettu pääarmeijaan, jonka mukana hän vielä oli kaukana Keski-Pohjanmaalla.
— Mutta kyllä ne pian marssivat sieltä Etelä-Suomeen, lohdutti lanko.
Sellaisessa voitonhuumassa elettiin noina alkukesän päivinä. Omien sotilaitten ilmaantuminen paikkakunnalle sai talonpoikien sotainnon uudestaan leimahtamaan. Syntyi partiojoukkoja, jotka ryöstivät vihollisen kuormastoja, hätyyttelivät pienempiä joukko-osastoja ja vaikeuttivat kaikin tavoin heidän sotatoimiaan. Siihen saakka siivosti käyttäytyneiden venäläisten mieli riehahti ja he ryhtyivät kostotoimiin.
Sillä aikaa kun kenraali Bagrationin joukot taistelivat Joroisissa karkottaakseen Grotenfeltin pienen joukon asemistaan, hajaantui pieniä ratsujoukkoja lähipitäjiin ryöstelemään ja vangitsemaan miehistä väestöä. Hätä ja kauhistus valtasi ihmisten mielet, ja kuka vain kerkesi, pakeni tavaroineen ja eläimineen saloille.
Tulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja kertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki loivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä yksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät eväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä erään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan sitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten ja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.
Jo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä villin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja ulkohuoneita.
Rouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa. Ääneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain jokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä hevosia.
Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:
— Avaimet tänne nopeasti!
Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat ryhmittyneet hänen taakseen.
— Riviin! hän komensi.
Manööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa upseeria.
— Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, — sanoi äiti samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. — Näitä varten minä tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi minä en voi luovuttaa teille avaimia.
Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!
Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen. Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan, putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.
— Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.
Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.
Jännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin ympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti pihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen ikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten tomupilveen.
Sen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan. Vaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan poikenneet Vehmaisissa.
Pari kertaa kesän kuluessa rouva sai mieheltään tietoja, sitten siirtyi sotanäyttämö taas yhä pohjoisemmaksi. Lopulta levisi tieto, että sotajoukko oli siirtynyt kokonaan oman maan rajojen ulkopuolelle. Ahdistavan tuskan päiviä elettiin silloin niin Vehmaisissa kuin lukuisissa muissakin soturikodeissa, joiden perheenpää oli armeijan matkassa. Taudeista, nälänhädästä ja muusta kurjuudesta kertoivat pohjan periltä silloin tällöin saapuvat niukat tiedot.
Mutta tätä ahdistuksen aikaa ei kestänyt kauan. Pian maahan levisi riemun sanoma, että rauha oli tehty. Sotilaat alkoivat palailla kotiseuduilleen, ja niinpä koitti sekin ilon päivä, jolloin majuri Grotenfelt ilmestyi Vehmaisiin jäädäkseen sinne nyt ainaiseksi.
Kun kovia kokenut isä oli tuon rakkaan piirinsä keskellä kertoillut vaiheistaan ja häneltä ehtimiseen udeltiin yhä uusia ja uusia asioita, hän keskeytti kertomuksensa ja virkkoi:
— Mutta kuvatkaapa te nyt puolestanne minulle oma osuutenne sotaan.
— Mitäs osuutta meillä olisi ollut sotaan muuta kuin surra ja ikävöidä sinua, vastasi äiti.
— No, no, teidän koko pataljoonanne on ollut taistelussa ja karkottanut vihollisen Vehmaisista, hymyili isä. — Kyllä minä kuulin siitä jo kotimatkallani ja tulin oikein ylpeäksi urotyöstänne.
Äiti punastui ja isän nipistäessä häntä korvalehdestä vanhin pojista ryhtyi kertomaan tapausta.
— Kas niin, sinä olet ollut paljon onnekkaampi pataljoonankomentaja kuin minä, nyökäytti majuri vaimolleen. — Ja lisäksi sinä olet ollut suomalaisen äidin jalo esikuva. Tiedätkö, tämä rohkaisee minua enemmän kuin luuletkaan. Se herättää minussa uuden luottamuksen isänmaamme tulevaisuuteen. Kansa, jolla on sellaisia äitejä, ei ole tuomittu hukkumaan.
Kyösti Wilkuna
UUMAJAN SANKARI
JOAKIM ZACHARIAS DUNCKER
Helteisen päivän ja rasittavan vartiopalveluksen jälkeen Ruotsin sotajoukon tähteet lepäilivät eräänä heinäkuun iltana 1809 asemissaan pienen joen rannalla Pohjois-Ruotsissa, Hörneforsin vesisahan seutuvilla, Uumajasta vähän etelään päin. Iltahuuto oli juuri kajahtanut juhlallisena tyynen kesäillan hämärässä, tavanmukainen iltarukous oli joukko-osastossa pidetty ja miehet valmistautuivat nyt yöpymään telttoihinsa lämpöiselle jokitörmälle tai sahalaitoksen eri rakennuksiin.
Sillan korvassa, korkeiden lautatapulien lomassa, majaili myöskin osasto suomalaista jalkaväkeä, savolaisia ja pohjalaisia sotureita, viimeinen suomalainen joukko, joka nyt Kainuun sopimuksen jälkeen vielä oli aseissa ja taisteli Ruotsin puolella sinne tunkeutuvaa venäläistä armeijaa vastaan. Savolaisen osaston päällikkö, eversti J.Z. Duncker, istui sahan voutirakennuksen pienellä kuistilla päivän ponnistuksesta lepäillen ja tarinoiden verkalleen lähettinsä, 18-vuotiaan kersantti Argillanderin kanssa, joka rajattomasti ihaili esimiehensä sotaista kuntoa ja urhoollisuutta ja kyseli uteliaana monenmoista hänen Suomen sodan jo kuuluisiksi käyneistä sankariteoistaan.
Duncker oli juuri kertonut katkelman Pulkkilan tulisesta ottelusta, jossa puolet miehistöstä kaatui hänen ympäriltään, mutta jossa hän sittenkin yhä hyökkäsi ja lopuksi mursi vihollisen vastustuksen. Silloin hän oli saanut urotyönsä palkintona viedä voitonsanoman Tukholmaan, jossa hänet lyötiin ritariksi ja sai siellä paljon muutakin kunniaa osakseen.
— Ne päivät olivat kai hurmaavia, intoili nuori kersantti kademielin. — Ja silloin te, eversti, ajattelitte tietysti vain uusia voittoja, uutta kunniaa.
— Enpä voi sitä sanoa, vastasi mustapintainen, päivettynyt upseeri verkalleen, ja hänen kasvonsa ikään kuin sulivat leppoisammiksi. — Ajattelin pientä, matalaa tupaa kaukana Savon sopukassa, hiljaista nurkkaa, jossa nuori äiti keinuttaa kehdossa makaavaa, puolen vuoden ikäistä poikalasta, joka iloisesti jokeltaa ja ojentelee äitiä kohti pyöreitä käsivarsiaan. Siellä olisin silloin tahtonut olla, syrjässä kaikesta hovin loistosta ja — sodan pauhustakin.
Tätä ei nuori kersantti oikein ymmärtänyt. Hän käsitti kyllä, että tuo savolaistupa oli everstin oma koti, jossa hänen nuori vaimonsa miestään ikävöiden hoiteli heidän esikoistaan, ja ymmärsi, että hän ajatteli heitä aina kaivaten. Mutta että tuo koti-ikävä voisi hetkeksikään vaimentaa voittoisan soturin ja uljaan upseerin sotaisat unelmat ja yhäti kasvavan kunnianhimon, sitä ei hänen sotahuumeinen, nuori mielensä käsittänyt. Tuokion kuluttua hän kysäisikin:
— Ehdittekö jännittäväin, kaiken huomionne vaativain sotatapausten varrella useinkin muistella tuota kaukaista Savon sopukkaa?
— Usein, niin, melkein joka hetki, vastasi eversti, luoden nuoreen tarinatoveriinsa sydämellistä lauhkeutta säteilevän silmäyksen.
— Taistelun tuoksinassakin?
— Kotini muisto elää sieluni pohjalla silloinkin, vaikka tietysti hetken tehtävät vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Mutta kun taistelun jälkeen pakkasessa tai sateessa heittäydyn hetkeksi nuotion ääreen pitkälleni, on tuo kotituvan tutunomainen kuva kohta mielessä ajaen tuokioksi kaikki muut huolet ja vaivat loitolle, lämmittäen sieluani ja kutsuen luokseen. Taikka kun vartiopaikassa tarkkailen vaanivan vihollisen salajuonia ja jännittyneenä harkitsen, aikooko se hyökätä vai kiertää ja mikä vastaveto minun on eri tapauksissa tehtävä, silloin tämä kaikki tuntuu minusta usein joutavuudelta ja turhuudelta, koko tämä sota on minusta silloin julmaa, älytöntä leikkiä… Elämälle antaa arvoa ainoastaan kodin onni ja rauha ja se työ, jonka ihminen kodissaan tekee… Ikävöin kotiin rakkaitteni luo, en sitä koskaan kiellä.
Nuoresta kersantista tämä oli soturin puheeksi hentomielistä haihattelua, joka ei sopinut uskalikolle ja kuolemaa halveksivalle soturille eikä kunnioitetulle esimiehelle. Haudottuaan hetken ongelmaa hän virkkoi:
— Jos olisimme savolaisinemme olleet keväällä Kainuussa, jossa Gripenberg suostui Suomen armeijan kanssa laskemaan aseet ja antautumaan, silloin olisitte tekin, eversti, jo päässyt palaamaan kotiin, Savoon…
Mutta silloin Dunckerin tummat silmät leimahtivat. Hän käännähti vilkkaasti nuorukaiseen päin ja huudahti:
— Sellaiseen antautumiseen en olisi koskaan suostunut. Sotilas ei saa laskea asettaan eikä antautua, niin kauan kuin hän vielä voi tapella. — Lausuttuaan tuon melkein kiihkeästi heittäytyi nuorekas, jaloryhtinen, mustapintainen eversti selkäkenoon seinää vasten, risti sormensa polvensa ympäri ja puheli taas hiljaisemmalla äänellä. — Mutta toivotonta ja tarkoituksetonta on varsinkin meidän suomalaisten taistelu täällä Pohjanlahden takaisilla rannoilla. Kotimaamme on valloitettu, sen takaisin voittamisesta ei ole mitään toiveita. Se kuningaskin, jolle olemme valamme vannoneet, on suistettu vallasta… Meidät, kourantäyden savolaisia ja pohjalaisia, on kohtalon leikki heittänyt tänne meren taa kauas kodeistamme ja omaisistamme ties kuinka pitkäaikaiseen taisteluun, jonka avulla emme voi enää pelastaa menetettyä maatamme emmekä kotejamme…
Everstin katse, joka oli suuntautunut kauas illan autereista, itäistä taivaanrantaa kohden, oli kaihoisa ja tuijottava; oli kuin hän olisi tuon harmaan autereen läpi koettanut tähystää sinne, missä suomalaisen järven rannalla oli pieni, matala tupa… Mutta sitten hän hymähti ja jatkoi:
— Kuten näet, nuori ystäväni, kalvaa minua väkevä kodin kaipuu. Eräs tuttavistani onkin ivallisesti väittänyt, että jos minun annettaisiin valita joko taivaan valtakunta tai Savonmaa, valitsisin Savon. Ja totta tosiaan, niin minä tekisin!
Samassa hän karahti ryhdikkäänä, solakkana ja rotevana pystyyn penkiltään ja jatkoi:
— Enkä kuitenkaan ole hentomielinen, — poika, oletko koskaan kuullut kenenkään sanovan sellaista Dunckerista?
— En, vastasi nuori kersantti melkein häveten. Hän oli ruvennut keskustelun varrella ymmärtämään esimiestään: eversti Duncker oli sekä tunteiden että tekojen mies ja siinä hän poikkesi edukseen tavallisista sotureista. Tuollaista miehekkyyttä hän entistä enemmän alkoi ihailla.
* * * * *
Oli heinäkuun viidennen päivän ilta, juuri sen päivän, jonka Runeberg on kohottanut meille jälkipolvelle merkkipäiväksi ja jota kesän ihanimmalla ajalla usein vieläkin vietämme. Äidit leipovat usein siksi päiväksi vehnäskakun ja kahvit juodaan ulkona lehtimajassa Dunckerin muistoksi, joka tuo mieliimme hiukan surunvoittoisen, mutta samalla kohottavan tunnelman. Me muistamme:
Vaan kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok' oli urhoist' urhoisin, saat vastauksen varmaan: "Niin, herra, tunsin Dunckerin."
Hänen sankaritarinansa on yhtä lyhyt kuin loistava. Se välähti kirkkaaksi jo kohta Suomen sodan alussa, jolloin kapteeni J.Z. Duncker jätettyään nuoren vaimonsa ja parikuukautisen poikansa "pieneen tupaan" Ristiinan pitäjään lähti Savon joukkoaan johtamaan ja kunnostautui Jynkän rannalla, Pulkkilassa, Paukarlahdella, Koljonvirralla, Salahmissa. Hän saavutti jatkuvasti mainetta lukuisissa taisteluissa Ruotsin Länsipohjassa, jossa hän kerran toisensa perästä torjui vihollisten uhkaavat hyökkäykset. Hän oli tullut kuuluisaksi yhtä paljon uskaliaisuudestaan ja pelottomuudestaan kuin sitkeydestään. Hänen Savossa suorittamansa lukuisat hyökkäykset vihollisen selkäpuolelle, sen kuormastojen kaappaukset ja sen kulkuyhteyksien katkaisemiset olivat toisaalta tehneet hänen nimensä pelätyksi venäläisten taholla. Niinpä hän hyökkäyksillään Sandelsin pääleiristä Toivolasta kesällä 1808 pakotti venäläiset muuttamaan koko alkuperäisen suunnitelmansa hyökätä Savosta Keski-Suomen halki Adlercreutzin armeijan selkään. Ja milloin hän vain oli ottanut puolustaakseen jotakin uhattua asemaa tai suorittaakseen jonkin vaaranalaisen liikkeen, hän toteutti sen kylmäverisesti ja kuolemaa pelkäämättä, näyttipä tilanne kuinka toivottomalta tahansa. Jynkän rannalla hän vastasi Sandelsin lähetille, joka kysyi hätääntyneenä, voiko hän nyt pelastaa pataljoonansa, jota monta vertaa suurempi vihollinen joka puolelta ahdisti avoimella jäällä:
— Minä teen sen!
Ja hän teki sen. Ja kun Barclay de Tolly armeijoineen maaliskuussa 1809 saapui Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle, lähetettiin sitä vastaan saaristoon, Ostnäsiin, vain tuhatkunta savolaista ja pohjalaista, ts. kaikki suomalaiset, mitä silloin enää Ruotsissa oli. Vihollisen ratsuväki karautti jäällä tämän Dunckerin johtaman pikkujoukon ohitse ja asettui sen ja rannikon väliin katkaistakseen siltä paluutien. Dunckerille ehdotettiin silloin antautumista, mutta hän vastasi:
— En antaudu niin kauan kuin miehistäni yksikin jaksaa ampua.
Ja hän johti sitkeästi taistellen suomalaisensa vihollisen ratsuväen ohitse rannikolle. Kun vihollisjoukon päälliköt näkivät hänen paluunsa lopultakin onnistuvan, he tekivät miekoillaan Dunckerille kunniaa ja ratsastivat pois.
Nämä ja lukuisat muut Dunckerin tässä sodassa suorittamat sankarityöt tunnettiin jo yleisesti Ruotsissa ja Suomessa ja ne tunsi hyvin sekin nuori kersantti, joka tuona heinäkuun iltana, päivän työstä lepäiltäessä, ihastellen kuunteli päällikkönsä puheita Hörneforsin törmällä, missä Dunckerin pataljoonan savolaiset jalkamiehet juuri laittautuivat levolle.
Mutta heidän tarinointinsa keskeytettiin. Tehtaan päärakennuksesta, jossa esikunta majaili, saapui airut kutsumaan everstiä Sandelsin tarjoamille illallisille, jotka tämä, äsken nimitetty ylipäällikkö, oli siellä valmistuttanut itselleen ja lähimmille päälliköilleen.
Duncker meni tupaan vähän siistimään pukuaan ja sukimaan tummaa, hien tahmentamaa tukkaansa ja partaansa. Mutta tuokion kuluttua karautti ratsumies päämajan pihaan ja riensi hätäisenä Sandelsin luo. Hetken kuluttua tuli toinen lähetti, yhtä hätäinen ja hiestynyt kuin ensimmäinen. Päärakennuksen rappusissa ja edustalla syntyi hälinää ja juoksua.
Duncker katsahti ikkunasta kuultuaan hälinän ja arvasi heti, mistä oli kysymys: vihollinen hyökkää! Puolustusasema, johon Ruotsin väki ynnä sen ytimenä yhä oleva suomalainen joukko-osasto oli tänne joen pohjoiselle rannalle sijoittunut oli epäedullinen ja hyökkäyksille altis, sen olivat päälliköt koko ajan oivaltaneet. Ja vihollisella oli kolminkertainen ylivoima käytettävänään. Tästä kehkeytyy tiukka ottelu, päätteli eversti jo ensi merkeistä.
Hän lähetti sen vuoksi kersanttinsa heti nostattamaan Savon miehet aseisiin ja ilmestyi jo samassa itsekin heitä järjestämään. Silloin hän jo näki jämtlantilaisten nahkapoikain, jotka olivat olleet jonkin matkan päässä etuvartiossa, juoksevan hurjassa paossa peltojen poikki sahaa kohden ja kasakkaparvia aaltoili metsän reunassa.
Oli yhdestoista hetki käsillä. Ehtimättä odottaa mitään ohjeita Duncker järjesti kiireesti savolaisensa ampumaketjuun sillan korvassa olevien lautatapulien taakse ja väliin ja alkoi sieltä käsin tarkalla kivääritulella pidätellä hyökkääviä kasakoita. Sillä aikaa toiset, levänneet osastot koettivat pysäyttää ja järjestää hätääntyneet jämtlantilaiset taas vastarintaan.
Vihollisen hyökkäys hidastuikin ja pysähtyi hetkeksi ja sillä aikaa ennättivät upseerit, joista useimmat olivat jo kerääntyneet päärakennukseen Sandelsin juhlaillallisille, päästä joukkojensa luo ja johtaa ne taisteluun. Oli annettu käsky peräyttää Ruotsin sotaväki verkalleen sillan yli joen toiselle puolelle, missä oli parempi puolustusasema, ja näitä liikkeitä ruvettiin nyt kiireellä suorittamaan. Hetken kuluttua Sandels itsekin astui päärakennuksesta ulos, nousi ratsunsa selkään ja lähti ajamaan sillalle. Ryssä ampui nyt kolmelta taholta ja hyökkäili perääntyviä ruotsalaisia ahdistellen.
Sandels oli päärakennuksen pihalta ratsastaessaan kiukustuneen ja kiusaantuneen näköinen — hänhän tiesi ennakolta, että hyökkäystä voitiin odottaa, olisi vain pitänyt peräytyä joen taakse jo ajoissa. Mutta häntä suututti tällä hetkellä eniten se, että sahanhoitajan saliin katettu illallispöytä jäi koskemattomaksi ja ettei hän ollut vieraittensa vitkastelun vuoksi ehtinyt noista herkuista palaakaan maistaa, ennen kuin tuli tämä äkkilähtö! Eipä hän näin kiireisessä ja kunniattomassa perääntymisessä ollut koskaan ennen ollut mukana. Nyt ei auttanut muu, mutta Toivolan ja Koljonvirran etevä, urhea päällikkö oli tästä kaikesta tällä hetkellä ärtynyt ja alaisilleen pisteliäs.
Hän ratsasti siltaa kohti niiden lautatapulien ohi, joiden lomassa ja suojassa Dunckerin savolaiset ampuivat pitäen kasakoita loitommalla. Tuo tilapäinen, omituinen "rintavarustus", jonka takana miehet ampuen kykkivät, tuntui hänestä kai naurettavalta, kaikki oli tänään niin viheliäistä… ja hän virkkoi ohi ajaessaan ivallisesti Dunckerille:
— Luulenpa, että eversti pelkää…
— En ole pelännyt koskaan, vastasi Duncker loukkaantuneena, ja hänessä leimahti heti harmin tuli. Hänestäkö sanottiin, että hän pelkäsi…!
Hän olisi tahtonut vastata vielä kipakammin, mutta Sandels ratsasti jo loitolla.
Kerrotaan, että nuo edellä mainitut, ivalliset sanat pääsivät harkitsematta ja leikkisässä mielessä hetkellisesti ärtyneen kenraalin suusta eikä niiden tarkoituksena ollut loukata vanhaa ystävää ja sotatoveria. Tunsihan Sandels jos kukaan Dunckerin sananparreksi käyneen uljuuden ja pelottomuuden heidän lukemattomista yhteisistä otteluistaan, mutta olisihan hänen pitänyt tuntea hänen arkatunteisuutensakin. Mutta lautatapulien luona taistelevaan suomalaiseen nämä sanat vaikuttivat myrkylliseltä pistokselta, joka kuohutti hänen verensä ja kalvoi hänen sydäntään. Vaikka hän olisi elänyt sata vuotta, ei hän olisi voinut koskaan unohtaa niitä sanoja.
Tilanteesta ja jo perinteeksi tulleesta tottumuksesta johtui, että Dunckerin suomalaisineen oli jäätävä jälkijoukoksi sillan korvaan suojelemaan ylipäällikön ja ruotsalaisten osastojen perääntymistä ja hän teki sen uljaasti ja sitkeästi kuten aina. Kaikki olivat jo pelastuneet sillan taa ja järjestyneet siellä tehokkaampaan vastarintaan, mutta Duncker suomalaisineen taisteli vielä joen aukealla törmällä pitäen viholliset, jotka jo sankoin parvin ryntäsivät, loitolla sillalta.
Pohjalainen pataljoona, joka savolaisen rinnalla oli suojellut
paluutietä vetäytyi myöskin pääjoukon luo ja olisi ilmeisesti ollut
Dunckerinkin aika perääntyä. Mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään.
Eräs hänen luutnanteistaan astui silloin hänen luokseen ja virkkoi:
— Pohjalaiset perääntyvät jo, eikö meidänkin ole aika lähteä?
— En peräänny käskyttä — koska pelkään, vastasi Duncker siihen katkerasti ja taisteli edelleen.
Hetken kuluttua saapui myöskin pohjalaisen pataljoonan lähetti ilmoittamaan, että he ovat jo jättäneet asemansa ja että saarrokseen joutumisen vaara uhkasi savolaisia.
— Pohjalaiset väistykööt taistelusta, mutta minä en savolaisineni tee sitä koskaan, vastasi Duncker tälle sanantuojalle kirpeästi. Myrkky vihloi hänen vertaan ja hän komensi miehiään yhä ampumaan seisoen itse suorana ketjunsa edessä, kookkaana ja uljaana, mutta kasvoiltaan synkänpunoittavana ja uhman ilme tummissa silmissään.
Vihdoin oli Sandelskin älynnyt, että Dunckerin itsepäisyyteen oli tällä kertaa aivan erityinen syy; hänelle selvisi, että mies oli loukkaantunut Sandelsin äskeisistä sanoista, jotka tämä oli jo valmis hyvittämään. Hän lähetti sen vuoksi oman adjutanttinsa kutsumaan Dunckerin takaisin vaaranalaiselta vartiopaikalta. Viholliset ympäröivät silloin jo savolaiset niin läheltä, että adjutantti ainoastaan henkensä hinnalla saattoi ratsastaa Dunckerin luo — hänen takinliepeensä ammuttiinkin jo puhki. Hengästyneenä ja hätääntyneenä adjutantti käski Dunckerin kiireesti perääntymään — hänellä oli jo itsellään hoppu ratsastaa siitä helvetin paikasta takaisin. Mutta Duncker ottikin ojentaakseen nuorta adjutanttia hänen käyttämistään sanoista.
— Tekö, nuori mies, tiedätte paremmin kuin minä, koska minun on peräännyttävä! Ei, käenpoika, kyllä minä tiedän hetkeni…
Adjutantti palasi niine terveisineen ja pääsikin kuin ihmeen kaupalla ehein nahoin vihollisen tulen lävitse, mutta hänen hevoseensa sattui kaksi luotia. Duncker savolaisineen taisteli sitä vastoin edelleen paikoillaan, latasi ja laukaisi, niin kuin ei mikään erityinen vaara olisi heitä uhannut. Heinäkuun ilta alkoi jo hämärtää. Sen turvin vihollisparvet olivat vähitellen hiipineet niin lähelle savolaisia, että heidän kivääriensä tuli näkyi pensaikosta, eikä tämä seikka tietenkään ollut voinut jäädä tarkkanäköiseltä, kokeneelta everstiltä huomaamatta. Mutta hän ei ollut millänsäkään, poltteli vain piippuaan.
Nuori kersantti Argillander seisoi yhä lähettinä Dunckerin vieressä kuljetellen hänen käskyjään ketjua pitkin. Hän virkkoi Sandelsin adjutantin lähdettyä esimiehelleen hiljaa ja ujosti:
— Te ajattelette, eversti, yhä kenraalin äskeisiä sanoja, eikö niin?
Mutta te olette ne jo täysin kumonnut.
— Ei, poikaseni, minä ajattelen vain sitä pientä savolaista tupaa, josta sinulle äsken kerroin, vastasi Duncker rauhallisesti, ja sytytti piippunsa uudelleen.
Niin lähelle olivat ryssät jo saartoketjunsa vetäneet, että heidän äänensä kuului savolaisten ampumaketjuun. He olivat myöskin tunteneet vanhan vastustajansa Dunckerin ja eräs mies heidän joukostaan kuului äkkiä huutavan hämärän halki:
— Antaudu, Duncker! Olet saarrettu, et voi meitä enää väistää.
— Piru antautukoon, en minä. Pojat, tukkikaa suu tuolta huutajalta!
Monta laukausta pamahti, mutta rohkea huutaja oli jo painautunut maata vasten ja pelastui. Mutta Dunckerin sanoihin vastattiin myös samassa vihollisen puolelta: Ampukaa!
Läheltä pamahti yhteislaukaus. Yksi luoti lävisti Dunckerin rinnan. Hän kaatui käskien nyt vihdoinkin sotamiestensä pelastautua parhaansa mukaan. Savolaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet jättää rakasta päällikköään, mutta heidän oli enää mahdotonta pelastaa häntä — vihollinen oli jo edessä. Hämärässä useimmat hiipivät silloin taaksepäin puolustusketjusta ja pelastautuivat Sandelsin joukkoon, näin suoritettuaan sisukkaasti sen viimeisen taistelun, missä he olivat mukana Ruotsin manterella.
Kaatuneen everstin luo jäi vain yksi mies, nuori kersantti Argillander, joka ei viime hetkessäkään voinut luopua ihailemastaan esimiehestä. Tämä hintelä nuorukainen seisoi siinä kaatunutta tukien vielä kun ryssät tulivat ja ottivat verta vuotavan Dunckerin huostaansa vangiten samalla kersantin. Nuorukainen sai siten olla mukana, kun Duncker vietiin vihollisen leiriin sidottavaksi ja kun tämä ennen pitkää rupesi tekemään kuolemaa.
— Ota lompakkoni, kelloni ja tämä piippuni, puhui kalvennut, nyt hervottomaksi voipunut sankari hiljaa kersantille. — Vie ne, jos säilytät henkesi, Savoon, siihen pieneen tupaan, jonka kyllä löydät. Vie sinne viimeinen tervehdykseni nuorelle leskelle ja isättömäksi jäävälle pojalleni.
— Varmasti teen sen, lupasi kyynelehtivä nuorukainen, jonka suru oli siihen paikkaan murtaa. — Vienkö teiltä kenellekään muulle mitään viestiä tai käskyä?
Kersantin mielessä pyörivät vielä kenraali Sandelsin äskeiset, loukkaavat sanat ja hän arveli everstin ehkä vielä tahtovan niiden johdosta jotakin lausua. Mutta Duncker vastasi hiljaa:
— Älä kenellekään muulle, kotiväelle vain. Sano: heitä kaivaten ja muistellen kuolin.
Puhkiammuttu rinta alkoi samassa korahdella, haavasta pulppuava veri tukki hengityksen, ja tuokion kuluttua Zacharias Duncker kuoli.
Se oli suomalaisten viimeinen taistelu tässä sodassa, sen jälkeen sotatoimet vaimenivat, syntyi välirauha ja sitten rauha. Mutta kallis oli suomalaisille se uhri, jonka he tässä viimeisessä ottelussa maksoivat Ruotsille vanhan purkautuneen liiton hinnaksi. Entisen emämaan koskemattomuuden lunnaina Duncker muutamaa päivää myöhemmin kätkettiin Uumajan kirkkomaalle, mikä silloin oli venäläisten hallussa. Sandels lähetti heinäkuun 6:ntena päivänä airuen venäläisten päämajaan pyytäen Dunckerin ruumista haudatakseen sen. Venäläiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa vastaten, että he kyllä ymmärtävät saattaa asiaankuuluvalla kunnioituksella ja juhlallisuudella hautaan tämän sankarin, jota hekin, vaikka hän vastustaja olikin, olivat oppineet ihailemaan. Hänen rinnalleen samaan kirkkomaahan venäläiset hautasivat samassa taistelussa kaatuneen uljaan kasakkaeverstinsä Airekovin, molemmat sotilaallisin kunnioituksin, torvien soidessa ja tykkien paukkuessa.
Kaukainen Savonmaa ei saanut vainajanakaan takaisin poikaansa, joka sinne ja omaan pieneen kotiinsa oli niin hartaasti ja miehekkäästi ikävöinyt.
Santeri Ivalo
VAARI
OTTO von FIEANDT
— Onko vaari jo jalkeilla?
Keski-ikäinen ratsumies esitti tämän kysymyksen Tolppilan pihamaalla Karstulan kirkonkylässä varhaisena elokuun aamuna, kun sumu lepäsi vielä elovainioilla ja järvellä. Hän oli juuri sitonut höyryävän ratsunsa tallin seinään ja lähestyi noin viidenkymmenen ikäistä soturia, joka avopäin ja asetakin napit auki paistoi pihakiven kupeelle tekemänsä pienen tulen ääressä vartaaseen pujoteltuja ahvenia.
— Niin jalkeillako? venytti kalanpaistaja laiskasti kääntämättä katsettaan ahvenista.
Toinen ei viitsinyt uudistaa kysymystään, vaan kumartui ottamaan nuotiosta palavan tikun, jolla alkoi sytytellä piippuaan.
— Tuntuupa olevan — vai luuletko viidestäkään maaherran läänistä löytyvän miestä, joka noin isännän äänellä osaisi kurkkunsa karaista? suvaitsi kalanpaistaja ryhtyä selittämään.
Harmaassa, malkakattoisessa asuintuvassa oli kaksi porstuan ja kamarin toisistaan erottamaa tupaa. Toisen tuvan ikkunaluukku oli työnnetty syrjään ja sen takaa kuului karmea rykäisy, joka tuntui tulevan kuin vuoren uumenista. Kohta sen jälkeen pisti ikkuna-aukosta näkyviin pitkävartinen, savuava piippu, jota seurasi karheatukkainen pää konkkanenineen, suurine viiksineen ja tummine, pörhöisine kulmakarvoineen.
Äkeästi ilmestys puhalsi suustaan pitkän savun, nuuhkaisi kosteata aamuilmaa, kohotti kulmansa ja tähysteli eri suunnille yläilmoihin antaen katseensa lopuksi pysähtyä tulen luona oleviin miehiin. Hän viittasi piipunvarrella merkin ratsumiehelle, joka harppasi ripeästi ikkunan eteen ja teki kunniaa.
— No, mitä olet saanut selville retkelläsi?
Ääni oli käreä, siinä ei ollut hempeyden vivahdustakaan.
— Ryssän etujoukot, noin viisisataa ratsumiestä, tulivat eilen Kalmariin. Pääjoukko saapui sinne illalla myöhään ja tänään he jatkavat varmasti matkaa tänne Karstulaan.
— Varmasti? Mistä sinä sen niin varmasti tiedät? murahti piippumies ja puhalsi savun ratsumiehen silmille.
— Sen huomasi kaikesta. Ensi yönä tai viimeistään huomenaamuna he ovat täällä kanuunoineen päivineen.
— Jokohan ovat? No olkoon sitten, kyllä minä niiden parrat täällä vanutan. — Eerikka, pistähän murkinaa pöytään, lähden tässä vähän ratsastamaan.
— Heti paikalla, herra eversti, vastasi kalanpaistaja, joka tällä välin oli ahvenineen siirtynyt tupaan.
Hänen täydellinen nimensä oli Eerik Ampuja, entinen ruotusotilas Savon jalkaväessä ja syntyisin Ristiinan pitäjästä kuten eversti itsekin. Torppansa hän oli jo vuosia sitten jättänyt pojalleen, joka palveli korpraalina Fieandtin väessä, toimien itse sen jälkeen everstin oikeana kätenä hänen sotilaspuustellissaan sekä nykyisin sotaretkellä. Hän se piti tarkan huolen kaikista niistä everstille kuuluvista varusteista, sukista, saappaista, lämpimistä alusvaatteista, eväistä ja tupakkavehkeistä, jotka Ulriika-rouva sotaretkelle lähdettäessä oli hänen huostaansa uskonut. Kotoa varatut eväät olivat tietysti jo aikoja sitten loppuneet, mutta pitkin matkaa Eerikka osasi hankkia täydennystä tyhjeneviin leipäsäkkeihin, voipyttyihin ja viinanassakkoihin, niin ettei everstin ollut koskaan tarvinnut tyhjän pöydän ääreen istua. Liikkeelle lähdettäessä hän sääli tavarat, kymmenet mytyt, kirstut, pytyt ja nassakat omille vankkureille, joiden keulalle hän itse asettui ohjaamaan, suupielessään lyhytvartinen, ikimustunut nysä.
Ketterästi hän kattoi honkapöydälle aamiaisen, johon sisältyi aloittamaton puolikova reikäleipä, voita vihreäksi maalatussa katajavanteisessa pytyssä, valtava kimpale palvattua naudanlihaa sekä äsken paistetut ahvenet.
Pöydän ääreen asettuessaan Fieandt huomasi sukulaisensa, majuri
Furumarkin, joka laskeutui juuri pihalla hevosen selästä.
— Hoi, serkku, täällä olisi jotakin hampaan rakoon. Luulenpa, että naudankontta maistuu yöllisen ratsastuksen jälkeen. Mutta missä Hästesko on?
— Hän johtaa pataljooniamme salmen taakse. Minä poikkesin tänne saamaan lähempiä määräyksiä.
Edellisenä päivänä, jolloin Fieandt joukkoineen vielä oli Kalmarissa, Karstulan ja Saarijärven puolitaipaleessa, hän oli lähettänyt Furumarkin ja Hästeskon kahden pataljoonan kanssa valtaamaan vihollisen etuvartioasemia Kolkanlahdessa, Saarijärven pohjoiskulmassa. Mutta kohta heidän liikkeelle lähdettyään hän oli saanut kuulla tiedustelijoiltaan, että Vlastov oli vastikään saanut huomattavia apujoukkoja sekä valmistautui etenemään pohjoista kohti. Tällöin Fieandt oli päättänyt vetäytyä takaisin Karstulaan, jossa oli parempi puolustusasema kuin Kalmarissa ja jonne hän Pääjärven ja Karstulanjärven välisen salmen pohjoisrannalle oli jo edellisen viikon kuluessa rakennuttanut valleja. Furumarkille ja Hästeskolle oli lähetetty paluukäsky, jota noudattaen he olivat läpi yön marssineet Karstulaan.
— Eerikka hoi, kaksi kumausta! huusi Fieandt, kun Furumark oli asettunut pöytään häntä vastapäätä.
— Toimessahan tässä juuri ollaan, mutta mikä riivattu tuon tulpan on saanut noin lujaan juuttumaan, murisi Eerikka askarrellen juurivasun suojaaman, viiden kannun vetoisen pyöreän pullon kimpussa.
Tulppa irtaantui ja hän kaatoi ison tinapikarin täyteen helmeilevää nestettä.
— Olkoonpa onneksi tälle päivälle, sanoi Fieandt ja tyhjensi pikarin, ojentaen sen täytettäväksi pöytätoveriaan varten.
He kävivät käsiksi pulleisiin ahveniin ja söivät hetkisen ääneti.
— Päämajasta emme voi siis odottaa mitään apua? kysyi Furumark saatuaan tyydytetyksi pahimman nälkänsä.
— Kyllähän sen tiedät kysymättäkin, murahti Fieandt. — Klingsporiin vetoaminen on sama kuin hakisi tukea suomättäästä.
— Niinpä niin, mutta onhan siellä Adlercreutz.
— Hm — mm! murahteli Fieandt lausumatta kuitenkaan sen selvemmin julki ajatustaan hänestä.
Kaikesta näki, että hän oli äkeissään Adlercreutzillekin. Eikä suotta. Tämäkään ei näet ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota Fieandtin raportteihin ja avunpyyntöihin, vaan arvellut Fieandtin kuvittelevan vihollisen voimat suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ihminen näkee tavallisesti omat vikansa suurennettuina toisessa. Niinpä Adlercreutz uskoi Fieandtista sitä, mitä hän itse teki ja oli kaiken aikaa tehnyt. Päämajan tiedustelutoiminta oli aina ollut hataralla kannalla ja Adlercreutzilla oli tavallisesti liioiteltu käsitys vastustajansa voimista. Fieandt sen sijaan oli talonpoikaisjärkeensä luottava mies vailla mielikuvituksen lentoa. Hän tunsi jo entuudestaan nämä seudut ja nojautui aina retkillään kansan apuun. Nytkin hän oli paikkakuntalaisten apua käyttäen hankkinut tarkat tiedot vihollisen voimista ja aikeista. Häntä harmitti syystä, etteivät hänen tiedonantonsa päämajassa johtaneet mihinkään tuloksiin. Eikö siellä todellakaan käsitetty tämän Saarijärven—Kokkolan tien merkitystä? Jos vihollinen ylivoimallaan pakottaisi hänet peräytymään Lintulahdestakin pohjoisemmaksi, silloin sillä olisi hallussaan tuo tärkeä tienristeys ja pääarmeija Alavudella ja Kuortaneella joutuisi selkäpuolelta uhatuksi. No, sitä ennen aikoi Fieandt kuitenkin iskeä niin että tuntui.
— Saamme kuumat paikat, virkkoi Furumark, — sillä Vlastovilla on ainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin meillä ja lisäksi täällä Karstulassa ovat miltei kaikki maastoedut hänen puolellaan. Hänen etujoukkonsa seurasivat aivan meidän kintereillämme ja minä hetkenä hyvänsä hän voi aloittaa hyökkäyksensä.
— Aloittakoon, leikintekoa hänelle ei tule oleman Karstulan sivuuttaminen, sanoi Fieandt jatkaen hetken perästä: — Pelkäsin heidän tulevan suuremmallakin voimalla, mutta nyt on Kamenski palannut Keuruulle, kuten arvasinkin, kuultuaan pääarmeijamme voitosta.
— Mitä, onko pääarmeija ollut taistelussa? kysyi Furumark.
— Jahaa, sinä et vielä tiedäkään. Minulle saapui eilen ilmoitus, että pääarmeija on viime keskiviikkona taistellut Alavudella ja ajanut vihollisen tiehensä niiltä main. Kamenski rientää nyt tietysti Keuruun kautta sikäläisten joukkojen avuksi.
— Sepä oli mainio uutinen! sanoi Furumark silmät ilosta loistaen. — Olisipa meillä nyt vain muutama pataljoona lisäväkeä, mekin siirtäisimme tämän vasemman sivustan hyvän matkaa etelämmäksi.
— Sinäpä sen sanoit. Mutta kun apua ei ole lähetetty, saamme koettaa tulla omillamme toimeen niin kauan kuin suinkin.
He lopettivat aamiaisensa ja Fieandt ryhtyi lataamaan piippuaan. Juuri kun hän asetteli kytevää taulankipenettä pesän suulle, nuori ja hoikka vänrikki astui tupaan saappaat yltä päältä loassa. Fieandt lietsoi suurikoppaista piippuaan niin että posket painuivat kuopalle ja öljy varressa turisi, samalla kun hän kopan ylitse loi tuikean katseen tulijaan.
— Kas poikaa, hän sanoi, kun piippu oli alkanut tasaisesti palaa. —
Viimeinkin sinä palaat. Annahan kuulua, mitä olet saanut toimeksi?
"Poika" oli everstin nuorin veli, Yrjö Maunu von Fieandt, joka vänrikkinä palveli vanhemman veljensä joukko-osastossa. Viikon puolivälissä hänet oli määrätty Rautalammin komppanian kera metsien kautta kiertämään Vlastovin selän taakse Honkolan kylään, joka oli Saarijärven ja Laukaan välillä, lähellä Kuopiosta tulevan tien risteystä. Siellä hänen piti hävittää vihollisten varastovajat sekä polttaa pari siltaa.
Sekös oli ollut mielityötä vänrikki Fieandtille, samoin kuin hänen satapäiselle miesjoukolleen, joka näin odottamatta pääsi kiertelemään oman kotiseutunsa metsäkulmia. Joukossa oli miehiä, jotka tunsivat niillä main jokaisen metsälammen, uudistalon ja salojen keskitse kiertelevät kinttupolut. Oli ollut hauska retkeillä elokuun kuulaina päivinä kotoisissa metsissä, levähdellä yksinäisissä taloissa ja hautoa niiden saunoissa matkan vaivoista puutuneita jäseniä. Mutta retken hauskat puolet saivat nyt jäädä kuvailematta, kun vänrikki ryhtyi tekemään selkoa toimistaan ankaralle vanhemmalle veljelleen.
— Saitteko sillat hävitetyksi? tämä kiiruhti kysymään.
— Niistä ei ole jäljellä muuta kuin kasa hiiliä arkkujen päällä, vastasi vänrikki.
— Entä varastovajat?
— Samoin tuhkana.
— Menetitkö paljonkin miehiä?
— En yhtään. Eikä ruutiakaan haaskattu muuta kuin panos mieheen. Pistinhyökkäyksellä ajoimme vartioväen käpälämäkeen. Toistakymmentä ryssää jäi kentälle.
— Poltitte kai varastovajat tavaroineen päivineen?
— Täytyi, kun ei ollut lähistöllä tarpeeksi ihmisiä, joille olisimme muonan jakaneet. Ainoastaan pienehkön määrän veivät metsäkyliltä mukaamme tulleet talonpojat selässään.
Fieandt itse oli kesäkuun alussa vallannut Perhossa venäläisiltä suuret muonavarastot ja jakanut ne paikkakunnan talonpojille. Mutta ymmärsihän hän, ettei se tällä kertaa ollut käynyt päinsä, kun vihollisia kuhisi joka puolella.
— No mitä muuta sinulla on matkaltasi kerrottavana?
— Ennen varastojen ja siltojen hävitystä yllätin venäläisen kuormaston, joka oli matkalla Laukaalta Saarijärvelle. Siinä oli satakunta kuormaa muonaa ja ampumatarpeita Vlastovin armeijalle.
— No, ja sinä?
— Minä tietysti anastin kuormaston ja hävitin kaiken mitä emme itse voineet mukaamme ottaa.
— Hyvä, hyvä, entä näitkö huomattavampia vihollisjoukkoja liikehtivän jompaankumpaan suuntaan?
— En, mutta sen sijaan itse Kamenskin adjutantteineen pienen saattueen kera menossa Möttöseen päin.
— Mitä? Kamenskin? Kerrohan tarkemmin! — Ja eversti jännittyi siinä määrin, että otti piipun suustaan.
— Kun olimme eräältä Laukaan mieheltä kuulleet suuren kuormaston olevan matkalla Saarijärvelle, asetuimme Honkolan tuolla puolen väijyksiin erään mäen rinteeseen sakeaan viidakkoon. Siinä odotellessamme ajoivat näkyviin vaunut pienen kasakkajoukon saattamina. Vaunuissa istui nuori venäläinen kenraali parin adjutanttinsa seurassa. Makasimme niin lähellä tietä, että kuulin heidän keskustelunsa. Mieleni teki kovin napata heidät vangiksi, mutta kuormasto, varastot ja sillat olisi silloin täytynyt jättää. Ja sitä paitsi en silloin vielä tiennyt, että siinä oli itse Kamenski.
— Aijai, poika, olisitpa kernaasti saanut jättää kuormastot ja muut, sillä Kamenskin vangitseminen olisi merkinnyt meille sata kertaa enemmän. Mutta enpä tahdo sinua moittia, sillä sotilaan on ennen kaikkea seurattava annettuja määräyksiä. Ja kelpo tavalla olet ne täyttänyt. Mutta onko sinulla mitään tietoja Vlastovin miesvoimista?
— Niitä on vähintään kolmetuhatta ja etujoukot ovat tuossa tuokiossa täällä. Kamenski oli heti Möttöseen tultuaan palannut sieltä takaisin sekä vienyt osan joukoista mukanaan.
— Aivan kuten arvasinkin. Useimmat tiedonannot pitävät siis yhtä siinä, että meitä vastassa on kolmentuhannen miehen voima.
— Suunnilleen kaksi yhtä vastaan, lisäsi Furumark.
— Eikö tässä maassa ole täytynyt monesti taistella yksi kymmentäkin vastaan, lopetti Fieandt, kopisti tuhkan piipustaan ja nousi seisomaan.
Samassa alkoi kylän laitamalta, Saarijärven suunnalta, kuulua laukauksia.
— Hätäinen mies se Vlastov, murisi Fieandt, otti patukkansa naulasta ja astui pihalle Eerikan ryhtyessä kiireesti säälimään kamppeitaan kokoon kuljettaakseen sitten vankkurinsa salmen taakse suojaan.
Everstin ratsu talutettiin esiin. Fieandt täytti uudelleen piippunsa, tunnusteli satularemmejä ja solkia, olivatko ne asianmukaisessa kunnossa, ja nousi sitten hätäilemättä satulaan. Samassa tuli Eerikka juoksujalkaa tuvasta.
— Unohditte tämän, hän sanoi ojentaen everstille litteän tinapullon, jonka hän oli täyttänyt paloviinalla.
— Kyllä kai tänään kurkku tarvitseekin kostuketta, arveli Fieandt, työnsi pullon taskuun, löi patukalla hevosta lautasille ja savuja tuprutellen ajaa hölkytteli Saarijärven tielle.
— Varokaa, eversti, täällä tulee kohta kuumat paikat, huusi hänelle luutnantti Brunow, joka johti kylää kohti perääntyviä etuvartioita.
Laukauksia pamahteli yhä taajempaan ja joka puolelta kuului surinaa ja vihellystä. Mutta Fieandt ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Äreästi hän nyhjäisi levottomasti vikuroivaa ratsuaan ja pölläytteli piipustaan täyteläisiä savukiemuroita tarkastellen samalla lähenevää vihollista. Ladatessaan ja ampuessaan sotilaat loivat häneen hymyileviä syrjäsilmäyksiä. Oli jukoliste siinä vaaria kerrakseen!
— Siirtykää hiljalleen kylään ja liittykää siellä Hämeen pataljoonaan, jonka kanssa sitten yhdessä vetäydytte salmen taakse, hän antoi määräyksensä. — Mutta sitä tehdessänne kärventäkää niiden pirujen partoja minkä ehditte.
Yhtä verkkaan hän ratsasti takaisin kylään antaen hämäläisille vielä viimeiset määräykset, minkä jälkeen hän jatkoi matkaa päävarustuksiin Höyläniemen salmen eli Enovirran pohjoisrannalle. Kirkon seutuvilta lähdettyään kulkee Lintulahteen ja Perhoon johtava tie pitkin noin kilometrin ja paikoin puolentoista levyistä nientä, jonka pohjoispäässään katkaisee mainittu Enovirta. Se on varsin kapea salmi, jonka yli johtaa pienoinen silta. Kahden puolen sitä, pitkin salmen rantoja, oli Fieandt kaadetuista puista, kivistä ja turpeista rakennuttanut vallituksia. Siellä olivat jo paikoillaan hänen kuusi kanuunaansa ja ketjuun asettuneina odottelivat Turun ja Uudenmaan pataljoonat patterien suojassa vihollista. Taempana metsän suojassa oli aamiaispuuhissa kaksi pataljoonaa savolaisia, jotka oli komennettu sinne reserviin.
Salmen puoleisessa päässä kohoaa Höyläniemi melkoiseksi mäeksi. Suomalaisten miehittämä vastakkainen ranta oli tuntuvasti sitä alempana, joten niemeä pitkin hyökkäävällä vihollisella oli maastosta suurta etua. Näitä etuja vähentääkseen Fieandt oli hakkauttanut mäkeä peittäneen metsän maahan. Siten oli näköala suomalaisten varustuksista jotakuinkin avoin kirkonkylää kohti.
Fieandtin asema ei siis ollut suinkaan kovin edullinen, varsinkaan kun sen saattoi itäpuolitse kahdestakin kohdasta kiertää, jos vain vihollinen osasi käyttää kiertotietä hyväkseen. Mutta kuitenkin tämä oli paras mahdollinen puolustautumispaikka koko Saarijärven—Kokkolan välisellä taipaleella, ja niinpä oli Fieandt koko suomalaisella itsepäisyydellään ja sitkeydellään päättänyt tässä tehdä vastarintaa ylivoimaiselle viholliselle.
Päivä valkeni kirkkaana ja sumu haihtui järviltä ja niityiltä. Sotilaat kiipesivät patterille nähdäkseen paremmin, mitä kirkonkylässä tapahtui. Siellä oli Hämeen pataljoona jo täydessä taistelussa. Musketit paukkuivat taajaan ja yhä sakenevat ruudinsavupilvet ajautuivat aamutuulen mukana Pääjärvelle. Kylän takana näkyi ylenevää mäkeä vasten valkoisena nauhakkeena Saarijärven tie, jota pitkin marssi yhä uusia ja uusia venäläisjoukkoja, jotka kylän äärelle tultuaan hajaantuivat hyökkäyslinjaan.
Hyvässä järjestyksessä, ladaten ja ampuen, hämäläiset vetäytyivät Höyläniemelle. Fieandt oli kiivennyt patteriston takana olevalle isolle kivelle ja tarkasteli kaukoputkella tapausten kehitystä.
— Nyt ne raahaavat kanuunansa esille, hän murahteli itsekseen. — Kas paholaisia, eivätköhän rupea miesvoimin kiskomaan niitä tuonne Muhosen kalliolle.
Kirkon lähistöllä oli jyrkkä ja louhikkoinen kallionnyppylä, jonka laelle venäläiset parhaillaan raahasivat kahta kanuunaa.
— Mutta kyllä minä teidän korvanne kuumennan! uhkasi hän ja huusi luokseen luutnantti Reiherin.
Hän osoitti tälle venäläisten tulikirnuja ja kysyi, kantoivatko omat tykit sinne asti.
— Luulisinpa kantavan, ainakin noiden kuusinaulaisten, vastasi pitkäkasvuinen, jämerä ja miehekäs Reiher.
— No anna paukkua sitten, kuului Fieandtin määräys.
Pattereilla syntyi eloa, kun tykkimiehet kävivät Reiherin johdolla käsiksi työhönsä ja ensimmäistä laukausta tervehdittiin innokkain hurraahuudoin. Sotilaat vetivät henkeensä kitkerää ruudinkatkua, heidän sieraimensa laajenivat ja silmiin syttyi taistelukiihko. Fieandt tarkasti kaukoputkellaan tulosta ja nähdessään kartessipanoksen pudonneen ihan kallion juurelle synnyttäen hämminkiä venäläisten tykkimiesten keskuudessa, hän huusi tyytyväisenä:
— Ei yhtään hullummin! Lisää vain samaa maata!
Hän työnsi kaukoputken taskuunsa, otti esille piipun ja alkoi täytellä sitä pulleasta, koreasta nahkamassista.
Nyt jyrähti venäläisten puolella ensimmäinen kanuunanlaukaus. Ammus putosi salmeen loiskauttaen vettä korkealle. Miehet tervehtivät sitä kompasanoilla.
Hämäläiset olivat jo ehtineet niemen korkeimmalle kohdalle. Vielä viimeinen yhteislaukaus takaa-ajaviin venäläisiin, minkä jälkeen he juoksujalkaa syöksyivät mäeltä alas ja yli sillan. Kohta kun viimeinen mies oli ehtinyt yli, sytytettiin silta palamaan. Hämäläiset saivat marssia reserviin lepäämään.
Kanuunanpauke taajeni molemmilla puolin. Vihollisen panoksia sattui patteriin ja putoili sen taakse. Ensimmäiset haavoittuneet, joihin oli sattunut kartessin sirpaleita, saivat mennä sidontapaikalle reservin taakse.
Mäellä vastapäätä oli Höyläniemen talo, joka oli jäänyt kaadetun metsän keskelle paljaana seisomaan. Fieandtin oli tehnyt mieli hävittää sekin, mutta hän ei ollut kuitenkaan raskinut pistää liekkeihin vauraan näköistä taloa. Nyt se tarjosi hyvän suojan salmea kohti hyökkääville vihollisille. Heidän jääkäreitään vilahteli jo rakennusten välissä ja sinne kuljetettiin myöskin paria kanuunaa. Kaksi suomalaisen patteriston kolminaulaista kohdisti heti tulensa taloon.
Kaadettujen puiden välitse hiipi venäläistä jalkaväkeä yhä lähemmäksi salmea.
— Tulta, pojat, niin että paukkuu! huusi Fieandt sen nähdessään.
Hänen käskynsä toistui pitkin linjaa ja tuima muskettituli pysähdytti venäläisten etenemisen. Mutta yhä uudestaan he yrittivät lähestyä salmea ja palavaa siltaa. Kiivaana ja keskeytymättä jatkui kanuunanpauke ja muskettituli kummallakin puolen.
Kädessään ainainen nahkapatukkansa ja toisessa piippu Fieandt asteli patteriston vaiheilla jaellen käskyjä ja pitäen kokonaisuutta silmällä. Kuin elovainiolla kotonaan Ristiinassa hän liikkui tutun joukkonsa keskellä, jäykkänä ja hätäilemättömänä, milloin kiitellen, milloin taas tiuskien ja moittien.
— Ehee, niin sitä pitää! hän lausahti tyytyväisenä nähdessään kuinka rivakasti muuan turkulainen käsitteli muskettiaan. — Sehän käy kuin rasvattu. Mutta muistakaa tähdätä tarkkaan. Ei sovi kruunun ruutia harakoille haaskata.
Muutaman askelen päässä hän tapasi erään miehen kyyryllään patterin suojassa, missä hän naputteli puukollaan musketinlukkoa.
— Hoi, mitä sinä siellä värkkäät? hän huusi miehelle.
— Lukko mennyt epäkuntoon eikä lyö tulta, selitti mies nousten seisomaan.
Fieandt otti musketin mieheltä ja tarkasti lukkoa.
— Tolvana, mikset ole aikanaan pitänyt huolta aseestasi. Sietäisit saada ympäri korviasi! Ja ruveta sitten puukolla vioittunutta vieteriä korjaamaan! Ota tuolta kaatuneelta pyssy, ammu sillä ja tiedä huutia!
Hän käveli eteenpäin ja läiskytteli patukkaansa saapasvarteen. Sotilas, jolta vihollisen kuula oli murskannut vasemman ranteen, istui maassa ähkyen ja kättään pidellen.
— Mitä, käpälääsikö olet saanut? lausui eversti tultuaan kohdalle. — Mutta miksi siinä kuukit ja vertasi vuodatat? Mene sidottavaksi. Vai etkö jaksa kävellä? No, ota tuosta vahvistusta.
Hän tarjosi kulauksen taskumatistaan miehelle, joka kiitollisena lähti sidontapaikalle kuulain ympärillä vinkuessa ja pöllyttäessä hiekkaa ilmaan.
Fieandt palasi entiselle paikalleen, kuivasi hien kasvoiltaan, keikautti tinapullostaan ryypyn ja sytytettyään piipun nojasi kyynärpäillään kiveen puhallellen ilmaan leveitä savupilviä.
— Kyllä, kyllä siinä yrittää saatte, hän puheli itsekseen, venäläisten turhia etenemisyrityksiä silmäillessään. — Ei tästä niin vain lentämällä mennä. Ähäh, saitkos! hän lopetti puhelunsa nähdessään liian rohkeasti esiintyneen venäläisen keikahtavan nurin.
Hänen vierelleen pysähtyi pölyinen rakuuna hypäten hevosen selästä maahan.
— No, mikä sinulla on hätänä, kun olet hevosesikin likomäräksi ajanut?
Kiireesti rakuuna teki selkoa asiastaan. Vihollisjoukko oli ilmestynyt suomalaisten vasemmalle sivulle, sen matalan salmen taakse, joka yhdisti Karstulanjärven ylempänä olevaan pienempään järveen. Vastassa oli ainoastaan pienoinen vartiojoukko, joka nyt koetti estää niiden pääsemistä yli. Apua tarvittiin kiireesti.
Fieandt sai käsiinsä majuri Furumarkin ja sanoi tälle:
— Ota Savon jääkäripataljoona, riennä juoksumarssissa tuonne (hän viittasi patukan kärjellä uhatulle suunnalle) ja anna vasten kuonoa niille ylipyrkijöille.
Tämän määräyksen annettuaan hän pisti piipun jälleen suuhunsa ja syventyi seuraamaan taistelua Enovirran rannalla.
Venäläisjoukko, joka everstiluutnantti Lukovin johdolla oli kiertänyt Karstulanjärven ympäri edellä mainitulle salmelle, oli kuljettanut mukanaan myöskin yhden tykin, joka alkoi syöstä tultaan suomalaisjoukon kylkeen. Lukov itse oli heti salmen rannalle tultua pistäytynyt lähimpään taloon aamiaista haukkaamaan. Sitä tehdessään hän kumosi ahkerasti ryyppyjä ja oli tuota pikaa täydessä humalassa. Kun sotilas tuli ilmoittamaan, että salmen takana oli pieni suomalaisjoukko, joka tulellaan estää ylimenon, hän vimmastui silmittömästi, hyppäsi satulaan ja huutaen sotilaita seuraamaan itseään ajoi täyttä karkua salmeen. Siellä hänet tapasi suomalainen kuula ja vertavuotavana hän putosi veteen. Töin tuskin saivat sotilaat hänet maalle kannetuksi.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Furumark savolaisineen saapui paikalle. Lukovin lähin upseeri otti päällikkyyden ja päällikkönsä menetyksestä raivostuneet venäläiset alkoivat yhä sisukkaammin pyrkiä yli. Niin virisi tämän toisenkin salmen rannalla vimmattu taistelu. Furumark sai vaikean haavan ja siitä tiedon saatuaan Fieandt lähetti paikalle vielä majuri Blåfieldin uusmaalaisten kanssa. Nyt saatiin venäläiset työnnetyksi takaisin ja ensimmäinen saarrosyritys raukesi tyhjiin.
Vlastov oli päättänyt edetä hinnalla millä hyvänsä. Siihen häntä kiirehti myöskin Kamenskin ankara määräys. Ja ylivoimaansa luottaen hän ajoi yhä uusia miehiä tuleen. Tunti tunnilta jyrisi ja paukkui Enovirran rannalla ja koko tienoo peittyi sakeaan savupilveen. Kanuunain ja muskettien piiput polttelivat kättä, kaatuneiden ja haavoittuneiden luku kasvoi kasvamistaan, mutta siitä huolimatta Fieandtin joukko säilytti sisukkaasti asemansa. Yksikään venäläinen ei ollut vielä päässyt salmen yli, jonka vesi punoitti niiden verestä, jotka sitä olivat yrittäneet. Ilman kiertotietä olisivat Vlastovin yritykset olleet turhat.
Kymmenen tuntia oli kestänyt yhtämittaista taistelunpauhinaa. Silloin Fieandtille saapui uusi ja entistä yllättävämpi jobinposti. Venäläinen joukko oli ilmestynyt Humpin myllylle, joka oli neljän kilometrin päässä suomalaisten selän takana, Perhoon johtavan tien läheisyydessä. Karstulan ja Karppisen järvien ympäri kaartaen johti sinne Systemäeltä, Saarijärven tieltä, kapea metsätie. Fieandt oli toivonut etteivät venäläiset osaisi käyttää tätä vähäpätöistä tietä hyväkseen. Mutta siinä hän pettyi. Aamulla Karstulaan marssiessaan oli Vlastov lähettänyt sitä myöten majuri Rimanin puolentoista pataljoonan kera suomalaisten selkään.
— Kas vain piruja! ärähti Fieandt saatuaan sanoman.
Hänen silmänsä muljahtivat ja tuimasti hän imaisi piipustaan viimeiset henkisavut. Sitten hän viittasi piipunvarrella kapteeni Nordensvanin luokseen ja käski hänen lähteä Hämeen pataljoonan kanssa rientomarssissa Humpin myllylle. Parin kanuunan eteen valjastettiin nopeasti hevoset ja ne lennätettiin Nordensvanin joukon matkaan.