SELKÄPUOLEN VARTIJA
OLLI TIAINEN
Eräänä kevättalven kirkaspaisteisena sunnuntaina v. 1808 oli jumalanpalvelus Pielisjärven kirkossa jo päättynyt. Mutta kirkkorahvas, joka tavallisesti "aamenen" paukahdettua heti kiirehti kuin kilvaten rekiinsä ja suksilleen joutuakseen ajoissa kukin kotikyläänsä murkinoimaan, viipyi tänään vielä kirkkotörmällä. Naiset istuivat jo rekilöissään odottamassa taikka rupattelivat lähtöä tehden tiellä, mutta miehet seisoivat sankkana parvena kirkonoven seutuvilla, portailla ja porstuassa, seisoivat vakavina kasvoiltaan, silmäkkäin toisiinsa ja keskustelivat vakavista asioista.
Suntio saapui jo sulkemaan kirkkoa, mutta eräs ryhdikäs, roteva talonpoika, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta välähtelivät vilkkaat silmät, astui hänen eteensä, virkkaen:
— Annahan olla vielä hetkinen…
— Kirkkoko sulkematta? kysyi suntio kummissaan.
— Niin… tässä vielä vähän tuumataan…
Miehet pitivät siinä näet ankaraa neuvottelua, ja näytti siltä, että heillä oli vieläkin asiaa kirkkoon. Äsken päättyneissä kirkonmenoissa ei kyllä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, saarnakin oli aivan tavallinen, mutta sitten lopuksi oli kuulutusten joukossa luettu eräs tiedonanto, joka oli pannut mietteitä miesten päähän ja pysäyttänyt heidät tähän törmälle tuumiskelemaan.
Johan muutamia viikkoja sitten oli tännekin Pohjois-Karjalan kulmakunnalle lennähtänyt sana, että sota on syttymässä Ruotsin ja Venäjän välillä, — elettiin vuoden 1808 alkupuolta — ja sitten tuli jo tieto, että venäläiset olivat hyökänneet Kymijoen yli Etelä-Suomeen. Näistä sotaisista uutisista oli miesten kesken ollut paljon tarinaa jo silloin, varsinkin niiden kesken, jotka olivat eläneet entisen sota-ajan parikymmentä vuotta sitten. Muutamaan viikkoon ei näillä syrjämailla ollut sitten asiasta sen enempää kuulunut, mutta nyt yhtäkkiä kuulutusten lopuksi vanha kirkkoherra luki väräjävällä äänellä erään hänelle äsken virkateitse toimitetun paperin, jossa joku venäläinen sotapäällikkö kehotti koreasanaisesti seudun väestöä alistumaan nöyrästi uuteen asiaintilaan, Venäjän valtaan, ja ilmoitti, että niitä, jotka muodossa tai toisessa ryhtyivät vastarintaan, pidettiin kapinoitsijoina. Kuolemanrangaistus uhkasi jokaista, joka tavattaisiin ase kädessä…
Tämä kuulutus oli tänään pysäyttänyt pielisjärveläiset kirkon ovelle.
— Nuo siis tahtovat pitää meitä jo Venäjän alamaisina, vaikkei mitään valloitusta ole tapahtunut, ihmetteli muuan joukosta.
— Eikä se niin helpolla tapahdukaan, lisäsi siihen tuo tuuheakulmainen mies, joka oli käännyttänyt suntion ovelta. — Entä sitten se väite, että meitä pidettäisiin kapinoitsijoina, jos ryhdymme kotiseutua ja isänmaata puolustamaan, — ketä vastaan me silloin kapinoimme!
— Onhan sitä ennenkin vastaanotettu vihollisia ase kädessä, kun ovat tänne rajan yli yrittäneet, — kapinoitsija lienee kai se, joka vastarinnatta luovuttaa maansa. — Näin virkahti kumeasti eräs vanhempi mies.
— Tämän kuulutuksen takaa kuultaa toinen ajatus, puhui silloin äskeinen roteva, keski-ikäinen mies. Vihollinen tahtoisi tulla muitta mutkitta tänne ja ottaa kaikessa rauhassa maakuntamme haltuunsa. Se kai tietää, että tällä kulmalla ei ole sotaväkeä vastassa, ja aikoisi siten ilman miekan iskua marssia tänne peloteltuaan meidät toimettomiksi ja aseettomiksi, — ehkä kaartaakseen täältä Savossa olevan sotaväkemme selkäpuolelle. Mukavaahan se olisikin…
— Mutta siihen ei suostuta, innostui nyt eräs nuorempi mies joukosta.
— Eihän me vihollista tänne isännäksi oteta!
— Ei mielisuosiolla, — eihän niitä ole huolittu tänne ennenkään!
— Eikä ainakaan tappelematta!
Vähitellen mielet kuumenivat keskusteltaessa ja eräs vanha isäntämies rupesi jo muistelemaan:
— Onhan meillä täällä kirkossa pyssyjä ja muita aseita entisten sotain ajalta talletettuina. Ne pitäisi jakaa ajoissa miehille, ennen kuin vihollinen tulee ja korjaa ne.
Hän lausui julki ajatuksen, joka jo oli kytenyt monen muunkin mielessä. Pielisten niin kuin muidenkin Pohjois-Karjalan kirkkoihin oli aikoinaan koottu ja talletettu joukko kruunun aseita, joilla väestö ennen rajasotien aikana oli puolustanut maitaan, mutta jotka hallitus sitten rauhan taas palattua oli halunnut haltuunsa. Ne olivat kyllä sangen vanhanaikaisia, raskaita ja ruostuneita kiväärejä, mutta niillä oli torjuttu vihollista jo yli 50 vuotta sitten Roivaksen ja Sallisen aikoina, joiden sitkeät taistelut kotikulmansa puolesta tämän seudun kansa vielä hyvin muisti, ja vielä ne asian vaatiessa laukesivat nytkin.
Siekailematta sen enempää miehet palasivat kirkkoon ja kantoivat kätköpaikasta alttarin alta sylittäin vanhoja tuliluikkuja jakaen ne siinä paikassa eri kyläkuntien kesken. Paljonhan niitä ei ollut eikä ruutia eikä lyijyä ollut niihinkään, mutta rekiin ne kuitenkin kannettiin ja peitettiin raanujen alle. Nyt sai suntio vihdoin sulkea kirkon.
Mutta miesten vielä puuhatessa kirkonmäellä ajoi Sarkkilan isäntä Isak Stenius, joka äsken jo oli kirkolta lähtenyt, oriinsa täydellä höyryllä takaisin. Hän oli juurikään tavannut taipaleellaan matkamiehen, joka oli Pälkjärveltä, ja tämä oli kertonut, että ryssät kokosivat joukkoja Sortavalasta päin rajalle Ruskealaan — Suomen ja Venäjän välinen raja kulki silloin isonvihan ajoista asti Ruskealan ja Kiteen pohjoispuolitse Savonlinnaa kohden, joka oli venäläisten hallussa —, aikoen ilmeisestikin samota Pohjois-Karjalaan.
— Sitähän tässä juuri epäiltiin, huudahti silloin se ryhdikäs, tuuheakulmainen mies, joka äsken oli ensimmäisenä aseita jakamassa. — Viholliset yrittävät pelottaa kuulutuksillaan kansan nöyräksi ja sitten marssia sotaväkineen maakuntaan. Tässä taitaakin tarvita näitä kiväärejä pikemmin kuin luultiin, jos ei todella tahdota venäläistä tänne isännäksi. Sotaväkeä täällä ei ole, meidän talonpoikien on tartuttava aseisiin kotejamme puolustamaan, ja se on tehtävä heti!
Tämä ruskeatukkainen, kookas mies, jonka silmät paloivat hänen näin puhuessaan, oli Olli Tiainen Nurmeksesta, mies parhaissa voimissaan — lähes neljänkymmenen ikäinen — ja entuudestaan jo pitäjänsä johtomiehiä, vaikkei ollutkaan isäntämies. Hänen isänsä oli muuttanut sinne Pohjanmaalta uudisasukkaaksi. Oltuaan nuorena miehenä mukana Kustaan sodassa hän oli nainut talontyttären Ylikylän Reittulasta ja muuttanut sinne kotivävyksi, — siellä hänen perheensä eli. Jo poikana hän oli oppinut lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, ja oli sitten sodan jälkeen tehnyt monia matkoja ja usein ajanut pitäjäläisten asioita maaherran luona Kuopiossa taikka piispan puheilla Porvoossa. Hän kuunteli erityisen tarkkaavaisena Sarkkilan isännän tuomaa uutista julistaen päättävästi, että venäläisten tulon varalta on varustauduttava ja ryhdyttävä vastarintaan.
— Mutta aseita on liian vähän, ei puolta sataakaan, näillä emme viholliselle paljoa mahda, puheli eräs harkitseva talonpoika.
— Totta on, niitä on hankittava lisää, totesi Olli säikähtämättä. — Niitä on pyydettävä Kuopiosta, maaherralta taikka kenraalilta, ja samalla ilmoitettava sinne Pielisen talonpoikien päätöksestä. Sillä olemmehan me nyt päättäneet joka mies lähteä vihollista vastaan.
— Joka mies kuin sotamies! Ja tieto päätöksestä on vietävä kaikkiin kyliin näiden vesien varsilla. Niin miehet innostuneina lupasivat ja toisiaan kehottivat.
— Mutta kuka asialle Kuopioon?
— Kukas muu kuin Tiaisen Olli. Ja tässä onkin nyt kiire, ala vain nousta rekeesi, Olli, kyllä me viemme sanan akallesi Nurmekseen!
Niin päätettiin asiat kirkontörmällä ja ennen pitkää Olli Tiainen istui reessään ajaen Kuopiota kohti pitäjäläistensä ankaralle asialle. Siinä hän vasta oikein ennätti itsekin miettiä, kuinka laajakantoinen ja vakava se yritys todella oli, johon Pielisen talonpojat olivat yhtäkkiä pitemmittä valmisteluitta, ilman ammattitaitoista johtoa, ilman varoja ja varastoja päättäneet ryhtyä: aseelliseen taisteluun vihollisen harjoitettua sotaväkeä vastaan. Mutta niin oli tehtävä, totesi Olli aprikoituaan asiaa perusteellisemmin; valitsemisen varaa ei nyt ole, kotikulmaa ei voi jättää puolustamatta periviholliselle… Itse hän oli taas joutunut siinä yrityksessä ensimmäisenä aisoihin… hän aavisti kyllä, että johto ja vastuu oli jäävä hänelle, — siihen olivat pitäjäläiset jo vanhastaan tottuneet. Hän ei ollut ehtinyt käydä omalle perheelleen hyvästiäkään sanomassa… siellä vaimo ja lapset odottivat isää kotiin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella yksityisasioita, yhteinen, suuri asia vaati kokonaan miehen mielen ja mietteet. —
Kuopiossa Tiainen tapasi Savon prikaatin päällikön, kenraali Cronstedtin. Pääjohdolta saamansa määräyksen nojalla Savon osasto oli näet vähitellen perääntynyt Varkaudesta talvitietä pohjoiseen päin, majaili nyt Kuopiossa ja odotti siellä ilmoitusta, olisiko sen sieltäkin vetäydyttävä yhä pohjoisemmaksi vai saisiko se ryhtyä taisteluun jäljessään seuraavaa venäläisarmeijaa vastaan. Olli Tiaisen viesti oli tälle kelpo kenraalille silloin juuri hyvin tervetullut, Pielisen talonpoikien päätös ilahdutti häntä suuresti. Sillä jos, niin kuin hän toivoi, voitaisiin käydä vastarintaan, oli kovin tärkeää, että vihollinen kohtaisi vastarintaa Pohjois-Karjalassakin eikä pääsisi sieltä Enon ja Kaavin kautta kiertämään hänen selkäpuolelleen, jolloin hänen olisi hajotettava vähät joukkonsa kahdelle rintamalle.
Lyhyesti ja selvästi Nurmeksen talonpoika esitti asiansa ylhäiselle sotaherralle ja tämä lupasi hänelle heti aseita, — niitä oli, varsinkin vanhempia, melkoinen määrä varastossa. Olli sai heti rekeensä kuorman ja kehotuksen lähettää kohta rahtimiehiä hakemaan lisää pyssyjä ja ampumatarpeita.
— Mutta kuka teitä harjoittaa ja johtaa siellä?
— Ei ole ketään, saamme itse yrittää.
— En voi täältäkään antaa teille apua, pahoitteli kenraali. — Mutta sinähän olet vanha sotilas, astu rohkeasti johtoon, minä annan sinulle siihen nimityksen. Olet tästä hetkestä Pohjois-Karjalan rajakapteeni.
Olli kiitti luottamuksesta, mutta epäili sen edesvastuun taakkaa, tahtoahan häneltä ei puuttunut.
— Nyt ei ole lupa epäillä kenenkään pyrkimyksiä, isänmaa vaatii ja kutsuu, lausui kenraali silloin. — Päällikkyytesi merkiksi annan sinulle tämän miekan ja lakkiisi kiinnitettäväksi kuparisen kapteeninsoljen, jossa onkin kuvattuna Karjalan vaakuna… Jumalan haltuun vain, pitäkää uljaasti puolianne siellä Karjalassa, älkää laskeko vihollista läpi — ehkä mekin täällä vihdoin jotakin yritämme…
Niine viesteineen Tiainen palasi Pielisjärvelle laittaen jo matkan varrelta rahtimiehiä hakemaan kuormia Kuopiosta. Kevät oli jo ehtinyt pitkälle, mutta sittenkään ei ollut varmuutta, yrittäisivätkö rajalle kerääntyneet venäläiset vielä talvikelillä, ennen kelirikkoa, hyökkäystä Pielisjoelle. Kaikessa hiljaisuudessa talonpojat varustautuivat kaiken varalta Olli Tiaisen ja Sarkkilan isännän Isak Steniuksen johdolla, jonka Olli oli pyytänyt apulaisekseen. Tämä oli entinen ylioppilas, mutta oli jättänyt lukualan viljelläkseen tilaansa ja oli täysin sulautunut kansan mielialaan ja ajatusmaailmaan, Karjalan mies kauttaaltaan.
Eväitä koottiin Pielisjoen niskaan, vakoojia laitettiin rajalle, ja oli sovittu, että kun tulipatsas kohoaa Kolin korkeimmalta harjalta, merkitsi se sitä, että nyt vihollinen oli lähenemässä ja Karjalan miesten oli aseineen kokoonnuttava Ahvenuksen salmeen, minkä kautta Pielisjärvi on yhteydessä Ruhoveden kanssa. Lähtövalmiina siinä odoteltiin. Mutta kelirikko tuli, jäät lähtivät, eikä vainolaista kuulunut. Nuotiota ei sytytetty Kolivaaran laella.
Vakoojat toivat kuitenkin pian Pielisiin ja Lieksaan, missä Tiainen ja Stenius olivat lähiseudun miesten kanssa koolla, tietoja, että vihollinen edelleen teki valmisteluja Ruskealassa, ja eräänä päivänä lennähti sitten sanoma, että nyt ne ovat kenraali Aleksejevin johdolla lähteneet liikkeelle rajan yli Pälkjärvelle.
Olli Tiainen antoi sytyttää viestitulet ja lähetti sovitut sanomat kaikille tahoille, ja ennen pitkää rupesi suuria kirkkoveneitä ja pieniä nuottaveneitä näkymään seliltä, kaikkien suuntautuessa Ahvenuksen salmeen. Toisia miehiä tuli jalan pyssyineen, joilla ampumista he olivat kotisaloilla harjoitelleet, ja kontteineen, joissa heillä oli kuulat ja kalakukot, ja kysyivät, että missä se vihollinen on.
— Tulossa se on, mutta täällä kotinurkilla sitä ei ruveta odottamaan, vastasi Tiainen reippaasti. — Astutaan sitä vastaan kappaleen matkaa.
— Astutaan vain, myöntyivät sisukkaat miehet.
Talonpoikia oli kertynyt lähes kolmesataa ja he marssivat veneensä jätettyään maantietä myöten Kaltimoon päin, marssivat vakava ilme karkeilla kasvoillaan, mutta askelissa oli varmaa päättäväisyyttä — oli oltava valmiina taisteluun, missä vain vihollinen vastaan tuli. Kaltimon niskassa, jossa joukko lepäili päivän, ei tavattu vielä venäläisiä. Tiainen oli täältä lähettänyt heinäkuun viime päivänä etujoukon edellään Mönnivaaraan, ja sieltä tulikin seuraavana aamuna sanantuoja kertomaan että Pälkjärveltä samoava kenraali Aleksejev oli äsken jakanut joukkonsa kahteen osaan. Pääjoukko, jota kenraali itse johti, oli nyt kulkemassa Joensuuhun, mutta toinen, pienempi osasto suuntautui Mönnivaaraan. Viimeksi mainittua paikkaa kohti Tiainen lähti nyt joukkoineen rohkeasti marssimaan, — tuo pienempi osastohan se ilmeisesti pyrki Pielisiin.
Lähellä Mönnivaaraa tuli jo karjalaisten lähettämä etujoukko vastaan. Se oli ollut kosketuksissa vihollisen kanssa, mutta perääntynyt, ja tiesi kertoa, että vihollisen parin kolmen sadan miehen osasto oli juuri tulossa maantietä pitkin. Silloin Tiainen pysäytti joukkonsa, asettui sen eteen silmät palaen ja huusi:
— Tässä, pojat, tässä tulee nyt ensimmäinen koetus. Tässä annetaan viholliselle tervehdys ja nahkapojille tulikaste!
— Tässäkö maantiellä? kyselivät miehet.
— Ja maantien laidassa. Lasketaan vihollinen tulemaan lähemmäksi.
Siinä oli harjun rinne, jolle maantie nousi, alangossa kasvoi tiheää vesakkoa maantien kahden puolen. Sinne Tiainen sijoitti väkensä leveään rintamaan, asettui itse komentajaksi maantien toiselle puolelle ja määräsi Isak Steniuksen toiselle. Jännittyneinä odotettiin toista tuntia, silmä kovana maantielle tähystäen.
Jo rupeaa kumu kuulumaan etäältä, jo jyskää sorainen tie. Kasakat ajavat edellä etujoukkona, mutta kohta niiden jäljessä kulkee jalkaväki raskaat reput selässä. Tiainen oli käskenyt miestensä odottaa suokurpan kurnutusta, ennen ei saa ampua, ja ratsuväki pääsee siten jo kulkemaan vaanivien talonpoikien ohi saapuen harjun rinteelle.
Silloin kuuluu sovittu kurpan ääni ja samassa pamahtaa sata pyssyä — kohta perästä toinen sata maantien molemmilta puolilta. Vihollinen, joka oli luullut edessään olevan vain pienen partiojoukon, hämmentyy ja hätääntyy. Miehiä kaatuu, ammuttuja hevosia sätkyttelee tiellä, metsässä paukkuu, eikä kuitenkaan näy vihollista, mitä vastaan hyökätä! Mutta se on lähellä, se on joka paikassa, joka pensaasta pamahtaa.
Venäläisjoukko kääntyy kiireesti takaisin, miehet sotkeutuvat toistensa jalkoihin, juoksevat henkensä edestä. Silloin karjalaisetkin astuvat esiin vesakosta, lähtevät ajamaan takaa pakenevia, iskevät ja ampuvat oikein vanhan vihan voimalla.
Olli Tiainen karjalaisineen saavutti tässä riidattomasti ensimmäisen voittonsa, Mönnivaaran voiton, ja iloitsi siitä vilpittömästi. Sillä siinä nyt miehillä luonto karaistui ja usko kasvoi. Mutta Olli oivalsi kyllä voiton saadun liian helposti, vihollinen oli tässä kovin vähälukuinen ja sekin yllätettiin. Hän oli aivan varma, että vihollinen palaa piankin takaisin suuremmalla joukolla ja käy silloin toisella tavalla taisteluun, ja siihen uuteen otteluun ei tällainen suojattoman maantien mukainen avomaasto ollut sopiva. Sitä paitsi oli vihollisen pääjoukko edessäpäin, ehkä jo Joensuussa, ja saattoi sieltä pian nousta jokivarrelle. Vastoin uskaliaimpien kehotuksia, että oli lähdettävä väistyneen vihollisen takaa-ajoon, Tiainen päätti peräytyä ja valita turvallisemman taistelupaikan. Osan miehiään hän jätti Kaltimon solaan etuvartioksi, mutta pääjoukkoineen hän palasi Ahvenukseen, jonne hän kaivautti rintavarustukset ja keräsi koko rannikolta kaikki veneet — vihollisilta piiloon.
Täällä karjalainen talonpoikaisjoukko, joka nyt oli antanut vihollisille selvän tiedon olemassaolostaan, saikin viipyä kauan, sai odottaa ikävystymiseen asti. Vihollinen ei enää moneen viikkoon rynnännyt sinne päin, se varoi näitä saloseutuja ja koetti sen sijaan päästä Joensuusta Kuopiota kohti.
Tänä odotusaikana Tiainen kävi itse parin miehen kanssa Joensuussa ottamassa tilanteesta selkoa. Pielisensuussa, nykyisen kaupungin paikkeilla, ei silloin vielä ollut paljon asutusta, mutta eräänlainen kylä jo sentään oli. Oli kruunun viljamakasiini, josta viljat kumminkin jo oli tyhjennetty, oli kruunun viinanpolttimo ja pari kolme taloa, joista suurin oli tuomari Martti Steniuksen talo. Tänne oli Aleksejev joukkoineen majoittunut aikoen marssia eteenpäin. Mutta hän jäikin sinne odottamaan kuten talonpojat Ahvenukseen, ja monesta painavasta syystä, — siitä pääsi Tiainen nyt perille.
Hänen oikea sivustansa ei ensinkään ollut turvattu, talonpojat uhkasivat siellä. Ja Savon armeija peräännyttyään jo kauas Pohjanmaalle oli Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen vihdoin palannut takaisin Kuopioon asti eversti Sandelsin johdolla ajaen venäläiset siitäkin melkoisesti etelämmäksi. Vihdoin venäläiset kuitenkin lujittivat asemansa Kuopion pohjoispuolella ja Aleksejev sai käskyn marssia sinne auttamaan omiaan ja kiertämään Sandelsin Toivalassa olevat varustukset. Sandels oli sen vuoksi lähettänyt sieltä majuri Malmin pienellä osastolla Joensuuhun päin tätä siipeään suojelemaan, ja tuo parin sadan miehen osasto oli Aleksejevin nyt ensi töikseen tuhottava.
Venäläisten päällikkö oli Joensuussa rakentanut tällaista retkeä varten jo pitkin kesää lauttoja, joilla viedä miehensä — niitä hänellä oli puoliväliin toista tuhatta — ja kuormastonsa yli, ja hän tarkasteli itse eräänä iltapäivänä heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla noita uusia kuljetusneuvojaan, joilla huomenissa oli siirryttävä salmen taa. Hän istui komean ratsunsa selässä alipäällikköjensä ympäröimänä salmen rannalla ja antoi lauttamiehille viimeisiä ohjeitaan. Silloin tuli luoti salmen takaa ja tappoi hevosen hänen altaan — kenraali suistui suulleen hiekkaiselle ahteelle. Samassa sieltä tuli useampiakin luoteja iskien päällikkönsä ympärille keräytyneiden upseerien parveen, — näille tuli kiire lähtö rannalta. Ja sen sijaan että Aleksejev olisi johdattanut joukkonsa salmen yli pohjoiseen päin, hän lähti hyvässä järjestyksessä mutta kovaa kyytiä perääntymään etelään, Pälkjärvelle, josta hän kevätkesällä oli tullut.
Hän oli näet tuon uhkaavan laukauksen syitä tutkiessaan saanut selville, että Joensuun tienoillekin oli kerääntynyt melkoisia aseellisia talonpoikaisjoukkoja, jotka vain odottivat majuri Malmin osastoa yhtyäkseen siihen ja ahdistaakseen Joensuuhun pesiytyneet venäläiset kuin nuotan pohjukkaan.
Tämäkin talonpoikien nousu oli suurelta osalta Olli Tiaisen työtä. Hän oli Joensuun tienoille saavuttuaan tavannut sen puolen talonpoikia, kertonut heille Mönnivaaran voitostaan ja innostanut nämäkin miehet aseisiin. Kuultiin majuri Malmin olevan tulossa pohjoisesta ja päätettiin toimia yhdessä hänen kanssaan. Tiaisen neuvo oli, että talonpojat odottaisivat salmen takana, ja sinne he kerääntyivätkin sataisena joukkona. Malmin toivottiin saapuvan perille tänne jo seuraavana päivänä — silloin oli vihollinen vastaanotettava lämpimästi heti kun se lauttoineen oli saapunut salmen yli.
Talonpojat vaanivat nyt rantalepikossa odottaen ratkaisevaa huomista päivää ja katsellen, kuinka venäläiset salmen takana viimeistelivät lauttojaan, jotka loistivat valkoisina päivänpaisteessa. Mutta muutamat malttamattomat nuoret miehet eivät silloin jaksaneetkaan kestää houkutusta. Tuo kimonsa selässä istuva rehevä upseeri oli liian sopiva maalitaulu. Yksi nuorista miehistä tähtäsi kauan ja tarkasti kiven varasta, — jo liikahdutti liipaisinta, pyssy laukesi… Kenraali suistui maahan, ja kun eräät toiset talonpojat myös ensi laukauksen kuultuaan kävivät ampumaan, syntyi edellä kerrottu hälinä ja pakokauhu lauttarannalla.
Nuoret miehet olivat laukauksistaan mielissään, mutta Tiainen torui heidän malttamattomuuttaan. Ja kun majuri Malm miehineen seuraavana päivänä saapui salmen rannalle, toruskeli hänkin, sillä ampujat olivat pilanneet hyvän apajan, riistäneet varman, suuren saaliin suomalaisten käsistä. Kuten saattoi arvata, vihollinen lähti nyt perääntymään Joensuuhun.
Täällä autioksi jääneellä leirillä tapasivat toisensa Tiainen ja Malm, joka viimeksi mainittu jo oli kuullut Ollin toimista ja saavutuksista. Pitkään siinä talonpoikaispäällikkö ja kansan suosima armeijanupseeri neuvottelivat keskenään. He päättivät toimia yhdessä ja yhteisen suunnitelman mukaan. Malmin joukko olikin liian heikko ahdistellakseen yksin vihollista, mutta aseellisten talonpoikien avulla saatettiin toki saavuttaa hyviäkin tuloksia.
Liitettyään joukkoonsa joen suulle kertyneet talonpojat Malm aikoi lähteä viipymättä ajamaan takaa peräytyvää Aleksejevin armeijaa. Mutta Tiaisen oli palattava oman joukkonsa luo Ahvenukseen suojelemaan sen puoleisia teitä ja estämään siellä venäläisiä etenemästä.
— Terve mieheen, ehkä tavataan taas jossakin yhteenotossa, virkkoi majuri hyvästiksi.
— Voikaa hyvin, majuri, toivotti Tiainen. — Kyllä Pielisen puoli koetetaan selvänä pitää.
* * * * *
Syyskuun alussa lähtivät vihdoin venäläiset, jotka tällä välin olivat jo vetäytyneet kokonaan Suomen alueelta, liikkeelle Ruskealasta taas pohjoiseen päin — niin kertoivat tiedustelijat lisäten, että heillä oli nyt uusi, nuori ja ylhäinen ylipäällikkö, ruhtinas Dolgoruki; vanha Aleksejev oli näet kykenemättömänä pantu viralta. Pielisen puolellakin oli siis alkava uusi toiminnan aika.
Näihin aikoihin, elokuun lopussa ja syyskuun alussa, täytyi melkoinen osa Ahvenuksen vartiojoukosta laskea kotiin elonkorjuuseen ja pikaviesti laitettiin nyt keräämään miehiä kokoon. Pienempi venäläisosasto, joka yritti edetä maantietä, käännytettiin kyllä heti takaisin, mutta voima ei riittänyt vastaanottamaan isompaa. Tiainen lähti silloin itse Nurmekseen saadakseen siltä kulmalta lisää väkeä, — somahan oli samalla pistäytyä kotonakin. Sillä aivan heti ei venäläisiä suuremmin joukoin odotettu Pielisen puolelle, he tekevät tietysti taas ensi hyökkäyksensä majuri Malmia vastaan Joensuun suunnalla. Isak Stenius johti vartiostoa sillä aikaa Ahvenuksessa.
Mutta venäläiset ryntäsivätkin odotettua pikemmin kasakat etunenässä, ensin Kaltimonniskaan, josta karjalaisten etuvartiot perääntyivät taistelun jälkeen, ja sitten Ahvenukseenkin. Jo etujoukkojen hyökkäyksen voimasta saattoi päätellä, että supistuneen karjalaisjoukon oli vaikea puolustaa Ahvenuksen varustuksia. Samalla Stenius sai eri tahoilta tietoja, että häntä vastaan samosi nyt kokonainen vahva venäläinen armeijaosasto, parituhatta miestä kaikkia aselajeja. Viholliseen oli näet syöpynyt se käsitys, että täällä Pielisen puolessa vaani melkoinen joukko varsinaista suomalaista sotaväkeä, jota ei sopinut jättää sivustauhaksi. Talonpojat olivat Ahvenuksessa joutessaan kiertäneet hattuihinsa tuohesta tai kankaasta samanlaiset valkoiset nauhat, kuin Savon jääkäreilläkin, ja eräät luulivat tämän tempun erehdyttäneen vihollisia. Mutta luultavampaa oli, että heidän väkivahvalla yrityksellään oli nyt laajempi tarkoitus: kiertää Nurmeksen ja Sotkamon kautta Suomen armeijan selkäpuolelle. Joka tapauksessa melkoinen armeija alkoi eräänä päivänä piirittää Steniuksen pariasataa talonpoikaa Ahvenuksen salmessa, ja silloin tämä huomasi parhaaksi vetäytyä ajoissa Pielisen itäpuolelle yhtyäkseen siellä Tiaisen tuomiin vereksiin miehiin.
Näin talonpoikaisjoukko joutui syyskuun puolivälissä lähelle Pielisjärven pitäjän rajaa, Vornan sillalle, keskelle laajaa suoperäistä erämaata. Siellä Stenius päätti eräänä sateisena päivänä ainakin viivyttää perässään tulevaa vihollista, vaikkei Tiaista vieläkään kuulunut. Siinä sillan korvassa oli maa loivaa aavikkoa, eteenpäin pääsi kulkemaan ainoastaan maantietä. Mutta korkeat harjut kohosivat kapean joen vastakkaisella rannalla ja sinne talonpojat asettuivat väijymään aavikolta tulevaa vihollista. Osan väkeään Stenius sijoitti särkemänsä sillan taa, ikään kuin ylimenopaikkaa puolustamaan, mutta muun joukon hän kätki ylängölle murrosten suojaan.
Vihollinen tuli, mutta älysi nyt ajoissa väijytyksen jo ennen sillalle menoaan ja lähestyi paikkaa illan suussa syyskuun 9. p:nä aluksi varovasti. Sitten päällikkö komensi rakuunansa ryntäämään joen yli ja murroksia kohti. Talonpoikien tarkka tuli pakotti kuitenkin uljaasti hyökkäävän venäläisen ratsuväen perääntymään, — toisen ja kolmannenkin kerran. Lujasti siinä oteltiin ja kuumaa taistelua käytiin koko sateinen iltapäivä aina yöhön asti. Venäläiset hyökkäsivät yhä uudelleen hurjasti, heitä kaatui joukoittain maantielle ja suomättäille. Vereksin joukoin he siitä huolimatta ahdistelivat talonpoikia, mutta turhaan — he eivät saaneet sillan puolustajia murroksistaan karkotetuksi. Ja yöpimeällä heidän oli vihdoin paljon väkeä menetettyään peräännyttävä pääjoukkonsa luo Kelvän kylään. Vornan silta jäi karjalaisten käsiin.
Mutta talonpoikain aikomuksena ei ollut tässä sen pitempään puolustautua. Pääsihän tuon kapean puron yli toisesta paikasta ja Steniuksen oli yhdyttävä Tiaisen osastoon. Hän jatkoi siis vielä samana yönä peräytymistään ja Jouhiansalmella tulikin Tiainen seuraavana päivänä vastaan. Siinä salmen pohjoisrannalla varustauduttiin heti tiukempaan vastarintaan; mielet olivat taas äskeisen ottelun johdosta reippaat ja toiveikkaat. Olihan jo Vornan sillalla nähty, että suurikin vihollisjoukko voidaan näillä erämaantaipaleilla pysäyttää, ehkä tuhotakin, ja olihan Olli Tiainen, johon seudun väestö niin varmasti luotti, taas johdossa, itse käskijänä.
Tämä hyörikin nyt toimekkaana ja väsymättömänä monenmoisissa valmisteluissa. Hänen kookas vartalonsa nähtiin kaikkialla, hänen ruskea tukkansa hulmusi tuulessa, kun hän kulki miesjoukosta toiseen, lähetti tiedustelijoita metsäpolkuja myöten seuraamaan vihollisen liikkeitä, asetti osastojaan väijyksiin ja puhutteli niitä rohkaisten:
— Tässä annetaan nyt ryssille se viimeinen selkäsauna, että tietävät käyneensä Pielisen takana.
Ja tarkaten valitsemaansa taistelupaikkaa hän selitti miehiään innostaen:
— Tässä ajetaan ryssät joko salmeen tai takaisin, kunhan vain meidän miehet pitävät paikkansa.
Suurella joukolla ja suurella pauhulla vihollisjoukko pian tulla törmäsi etelästä päin. Tiaisella oli päävarustuksensa Jouhiansalmen pohjoisrannalla, mutta sen eteläpuolellekin, metsän rintaan, hän oli sijoittanut muutaman osaston, jota hän itse johti. Venäläisten lähestyessä Jouhian salmea maantietä myöten, Olli teki osastoineen metsästä hyökkäyksen sitä vastaan, ampui, ja peräytyi salolle. Teki siellä kierroksen taaksepäin, ryntäsi taas metsästä maantielle, missä venäläisten jälkijoukko kulki, ja säikäytti samalla tavalla sitä…
Venäläisissä vahvistui käsitys, että heillä oli täällä suuri, ylivoimainen vihollinen vastassaan. Ja kun se saapui salmelle, jonka ylitse ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta päästä, ei ollut lauttoja, ei veneitä —, niin rupesi vihollista huolestuttamaan sellainen sodankäynti. Heillä oli tosiasiassa moninkertainen ylivoima, oli harjoitettua väkeä, tykkejä ja ratsumiehiä, mutta he tunsivat itsensä sittenkin avuttomiksi talonpoikien sisukkaita joukkoja vastaan. Näitä hääri heidän ympärillään joka taholla, he hyökkäsivät milloin mistäkin, ampuen joka vesakosta, eikä niitä saanut kiinni. Ja tuolla leveän salmen takana heillä on lujat varustukset…
Yön venäläinen ylipäällikkö viipyi siinä Jouhiansalmen rannalla alituisen ammunnan jatkuessa, mutta aamulla hän lähti koko osastoineen palaamaan kiireesti takaisin. Eikä vihollinen enää pysähtynyt tappelemaan talonpoikaisjoukon kanssa, vaikka tämä kiusoitellen pyöri sen kintereillä.
Pakosta oli venäläisten lopulta täytynyt luopua yrityksestään kiertää Pielisjärvi sen itäpuolelta. Taistelut olivat olleet tulisia, talonpoikienkin riveistä oli tuoni niittänyt paljon saalista, moni mies oli haavoittunutkin. Toiset hoitelivat heitä kylissä, toiset lepäsivät niissä, mutta Tiainen nurmeslaisineen hyökkäsi yhä väistyvän vihollisen jäljessä antaen sille vielä kyytiä matkalle. Ja niin pian kuin Tiaisen hattu välkkyvine päällikönmerkkeineen näkyi metsän reunassa, tuli viholliselle aina kiire — häntä he eniten pelkäsivät ja vihasivatkin. Vasta ajettuaan viholliset loitolle Nurmeksen sankari palasi Jouhian salmen rannalle sitä vielä vartioivien miestensä virittämälle nuotiolle, ja tempasi päästään hattunsa, jossa vaakunavaski kimalteli. Hän paljasti päänsä vilvoittaakseen kuumaa otsaansa, jossa hiki helmeili, mutta paljasti sen myöskin kiittääkseen Korkeinta hänen armostaan ja avustaan näissä kovissa koettelemuksissa.
Viikon Tiainen vartioi miehineen vielä Nurmekseen menevää tietä, mutta vihollista ei enää kuulunut. Tiedustajiensa kautta, jotka milloin kerjäläisukkoina, milloin naisten puvuissa liikkuivat vihollisten leiripaikoilla, hän tulikin siihen käsitykseen, että viholliset kohtaamansa sitkeän vastarinnan johdosta jo olivat luopuneet aikomuksestaan kiertää Sotkamon ja Kajaanin kautta Savossa ja Pohjanmaalla taistelevan suomalaisen armeijan selkäpuolelle. Asema siellä suuremmilla sotatantereilla oli näet tällä välin jo taas muuttunut suomalaisille surkeaksi, ja ryssät laativat nähtävästi sen johdosta nyt aivan uudet suunnitelmat jättäen joukkonsa Karjalassa paikoilleen.
Tätä ei Tiainen silloin vielä tiennyt, mutta hän päätti joka tapauksessa, kun vihollista ei enää kuulunut, siirtyä äskeisiltä taistelumailta uusille. Hän lähti nyt joukkoineen Enoon estääkseen venäläisiä sen kautta kulkemasta Iisalmelle, jossa Savon armeija Sandelsin johdolla edelleen taisteli.
Täälläkin hän suoritti tärkeää vartiopalvelusta pitkin koko syksyä. Suuremmat ja pienemmät venäläisjoukot yrittivät kyllä kulkea sitä kautta monta kertaa, mutta aina hän karkotti ne ja kaappasi niiden kuormastot. Monta kertaa lähetti vihollinen Joensuusta ja Kuopiostakin, jonne se jo tällä välin oli etelästä päässyt etääntymään, erityisiä retkikuntia vangitsemaan Tiaista ja hänen vapaajoukkoaan… tiukalle siinä usein otti, mutta sitkeästi ja tarmokkaasti Olli yhäti puolustautui Enon erämailla säilyttäen joukkonsa ehjänä.
Venäläiset olivat kuitenkin olevinaan isäntiä Savossa ja Karjalassa ja asettivat sinne jo oman maaherransakin. Mutta Tiainen näytti heille pian, minkälaista heidän isännyytensä oli. Uusi venäläinen maaherra saapui eräänä päivänä kasakkajoukon mukana Enon rajallekin ja oli siellä pitävinään komentoaan. Tiainen sai vihiä asiasta, hiipi miehineen kylään, saartoi kasakkajoukon, nujersi siitä melkoisen osan ja otti maaherran vangikseen. Se temppu huvitti enolaisia kovasti, ja "maaherra" vietiin saattue mukanaan Sandelsin haltuun Iisalmelle.
Varsinkin Tiaista itseään venäläiset näiden kolttosten johdosta vihasivat yhä katkerammin — hän oli tuottanut heille liian monta pettymystä ja vahinkoa, — ja erityisesti sen vuoksi he koettivat pyydystää häntä käsiinsä. He yrittivät siihen peliinsä houkutella karjalaisiakin, lupasivat 500 ruplan palkinnon sille, joka surmaisi Tiaisen tai toisi heille vankina. Sen tiesi Olli hyvin itsekin, ja eräässä tiukassa paikassa, jolloin hänen joukkonsa pelastuminen näytti epävarmalta, hän virkkoi suoraan:
— Minua ryssä himoitsee, teidät se jättäisi rauhaan. Tahdotteko, että antaudun heille — vähät yhden miehen hengestä!
— Ei koskaan! huusivat siihen miehet.
— Mutta muistakaa, kukin saa silloin palata kotiinsa, vaimonsa ja lastensa luo, ja se, joka minut luovuttaa viholliselle, saa vielä 500 ruplaa.
— Ei koskaan! kaikui joukosta suuttunut ja raivokas huuto. — Jos ken siihen kauppaan kävisi, hänet me hirttäisimme lähimpään puuhun!
Taistelua jatkettiin silläkin kertaa ja pelastuttiin taas pälkähästä.
Ja viholliselle tehtiin uusia kolttosia, minne he vain yrittivätkin.
Mutta Tiaisen ponnistellessa täydellä voimalla näissä puuhissaan varmana siitä, että talven tullen vihollinen taas ajettaisiin rajan taakse, saapui eräänä joulukuun päivänä Enon erämaille sanoma, että välirauha venäläisten kanssa oli tehty Pohjanlahden rannalla, Olkijoella, ja että Suomen armeijan tähteet olivat jo peräytymässä taikka peräytyneet pois koko maasta, jonka ne sitten luovuttivat voittaneelle viholliselle. Sitä ei Tiainen ensiksi uskonut, hän jatkoi yhä edelleen omaa pientä sotaansa. Mutta tuo tieto varmistui, siitä kuulutettiin pian kirkossa, sodankäynti kiellettiin molemmin puolin.
Silloin Olli Tiainen masentui. Hän valmistautui juuri eräässä syrjäkylässä hyökkäämään valtatiellä majailevan venäläisjoukon kimppuun, hänellä oli talveksi taas monet rohkeat suunnitelmat. Hän masentui ja suuttui:
— Näinkö maa hylätään! Meitä vihollinen ei kuitenkaan ole kukistanut.
— Pääjoukot eivät ole kestäneet, apua ei tullut Ruotsista, selitti sanantuoja.
— Mikseivät kaikki miehet siellä muualla nousseet aseisiin niin kuin me, miksi kököttivät raukkoina kodeissaan!
Hänen oli vaikea tottua ja tyytyä tähän ajatukseen. Ja kun sanoma saapui, että kaikki talonpojat, vaikka ovatkin olleet aseissa, saavat nyt palata rauhassa kotiinsa, kukaan ei heitä ahdista, ei Tiaisen luonto taipunut siihen. Häntäkään ei ollut kyllä pantu poikkeusasemaan, mutta hän ei luottanut venäläisten lupaukseen — siksi synkästi hän tiesi heidän häntä vihaavan — eikä hän kärsinyt elää heidän alaisenaan. Laskettuaan menemään miehensä, jotka murtuneina ja myrtyneinä kätkivät maahan rakkaat aseensa ja kyynel silmässä hyvästelivät Tiaista, hän nousi itse suksille, — oli jo tullut talven ensimmäinen lumikeli. Yksin hän painui saloille.
Niitä kierrellen Olli pistäytyi pikimmiltään Nurmeksessa heittämässä perheelleen hyvästit, mutta hiihti sitten yhteen menoon yhä pohjoisemmaksi. Hän ei voinut vannoa Venäjälle sitä uskollisuuden valaa, jota nyt uuden vuoden (1809) pyhinä vaadittiin kirkoissa kaikilta, hän hiihti Paltamon korpien halki Pudasjärvelle, sieltä saloja pitkin Kemijoelle ja sen yli Tornioon ja edelleen Suomen armeijan tähteiden viimeiseen sijoituspaikkaan.
Ruotsissa kutsuttiin Olli Tiainen, jonka taistelut Karjalassa tunnettiin, uuden kuninkaan luo ja hänelle annettiin siellä eläke ja kunniamerkki rintaan ja luvattiin maata Ruotsissa viljeltäväksi. Näin tahtoi Ruotsin kruunu palkita hänen ansionsa siitä, että hän oli puolustanut maata tärkeällä paikalla ja varjellut armeijan selkäpuolta.
Tiainen jäikin muutamiksi vuosiksi sodan jälkeen Ruotsiin. Mutta siellä ei Karjalan mies tietenkään viihtynyt. Ruotsin alamaisena ja Ruotsin passilla hän teki ensiksi vierailumatkan kotiseudulleen, tervehtimään perhettään sekä lapsuutensa ja taistelujensa rakkaita maita, palasi vielä Ruotsiin, mutta muutti sieltä vuonna 1818 kokonaan Nurmekseen eläen vielä puolentoista vuosikymmentä hiljaisena, vanhenevana miehenä ja vaatimattomana maanraivaajana Ylikylän Reittulan tutuilla tanhuvilla. Karjala, jonka puolesta hän oli elänyt ja sotinut, veti urhean poikansa luokseen ja kätki hänet vihdoin poveensa. Mutta Venäjän keisarille ei Olli Tiainen koskaan vannonut uskollisuuden valaa.
Santeri Ivalo
KAKSI JEHUA
ROTH ja SPOOF
— On ne koko jehuja!
Tämän loppuarvostelun lausui eräs Porin rykmentin Ruoveden komppanian sotilas, kun osa mainitun joukko-osaston miehiä lepäsi Lapuan taistelupäivän iltana erään talon pihanurmella muistellen päivän tapauksia ja innostuen lopuksi kertomaan toisilleen komppanian suosituimpien miesten, vääpeli Rothin ja kersantti Spoofin osuudesta niihin. Spoof, suuri veitikka, oli taas keskellä tuiminta kuulasadetta huutanut "kukkokiekaa" niin hiivatin luonnollisesti, että koko pataljoona, upseerit ja miehet, olivat purskahtaneet nauruun. Ja kun oli hyökätty kylään eikä vihollisia tahdottu saada eräästä tuvasta lähtemään, oli Roth hyökännyt pistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä yksinään ovelle ja karjaissut: "Kädet ylös!" Siitä vihollinen oli hölmistynyt niin, että koko tuvallinen antautui vangiksi. Entä kun muuan nuori kasakkaupseeri, jonka miekka välähteli kuin salama, ajoi tulisella ratsullaan huimapäisesti heidän keskelleen ja ympärilleen iskien sai heidät hajaantumaan, niin silloinkos Roth tarttui hevosta turvan alta. Jos kasakka oli vikkelä pistämään ja lyömään, Roth oli yhtä vikkelä väistämään. Hellittämättä otettaan hevosesta hän pysytteli sen pään suojassa. Kelpasi sitä katsoa! Niin olivat miehet unohtuneet tuota näytelmää katsomaan, etteivät huomanneet mennä avuksikaan, ennen kuin paikalle ilmestyi Spoof, joka hetkeäkään siekailematta loikkasi kuin ilves hevosen selkään kasakan taakse ja heitti tämän nurinniskoin kenttään, jolloin hänet otettiin vangiksi.
— Olivat ne todellakin jehuja.
He olivat keskenään hyvät ystävykset ja suunnilleen ikätoveritkin, Roth vain muutamia kuukausia vanhempi. Iloisia veitikoita molemmat, varsinkin Spoof, vaikka eivät poikasia enää. Kumpikin oli nimittäin jo siinä puolivälissä neljääkymmentä ja kummallakin oli vaimo sekä muutama lapsi. He olivat sotureita kiireestä kantapäähän. Rothin isä ja isoisäkin olivat aikoinaan palvelleet samassa Porin rykmentissä, toinen vääpelinä, toinen majoitusmestarina. Niin että se oli oikeata vääpelisukua. Tanakka mies oli tämä nykyinen Juho Jaakko Roth. Kantoi peijakas selässään kolme ruistynnyriä ja suolasäkin viskasi parin sylen päästä rattaille. Marsseilla hän ei osoittanut uupumisen merkkejä, vaikka olisi menty minkälaista vauhtia peninkulma toisensa jälkeen. Kun muut perille päästäessä heittäysivät nääntyneinä pitkälleen, laski Roth leikkiä ja ehdotti kilpajuoksua päivän päättäjäisiksi.
Kaarle Juho Spoof, kersantti samassa Ruoveden komppaniassa, jossa ystävänsä Roth palveli vääpelinä, oli vallaton veitikka, tanssimestari ja iloisten viisujen laulaja. Kun Roth oli lyhyen vanttera, hartiakas ja pyöreä, oli Spoof pitkä ja solakka, uljasmuotoinen ja tavattoman notkea. Hän oli syntynyt Oulujärven rantamilla, Paltamossa, jossa isä oli palvellut maanmittarina. Heitä oli kuusi veljestä, joista neljä oli sotilasuralla, palvellen kersantteina ja vääpeleinä eri joukko-osastoissa. Vanhin veli oli pappi ja kappalaisena Lapualla. Siksipä kersantti Spoofin ensimmäisiä tehtäviä olikin taistelun päätyttyä ollut etsiä käsiinsä veli, jonka hän olikin tavannut kaikessa turvassa kappalaisen puustellissa, mikä oli syrjässä taistelutantereelta.
Sinne Spoof vei ystävänsä Rothinkin vieraisille, kun he seuraavan päivän iltapuolella saivat hiukan lomaa. Samaan aikaan oli heidän pataljoonanpäällikkönsä, majuri Eek, sotamarskin puheilla isossa pappilassa. Klingspor oli näet saatuaan voitosta sanoman uskaltautunut Lapualle saakka ja majoittunut rovastilaan, jossa vähää ennen oli asunut venäläinen ylipäällystö.
Majuri Eek esitti sotamarskille rohkean suunnitelman. Vihollisen selkäpuolelle pitäisi lähettää pienehkö komennuskunta rohkeita, paikkakuntaa tuntevia miehiä, jotka hävittäisivät siltoja, muonamakasiineja sekä tulossa olevia kuormastoja katkaisten siten venäläisten yhteyden etelään. Se helpottaisi suuresti pääarmeijan hyökkäystoimintaa.
Sotamarski pudisti arvelevaisesti päätään. Tuuma oli hänestä liian rohkea, se ei mitenkään sopisi yhteen hänen varovaisten periaatteidensa kanssa. Mutta äsken saavuttamansa voiton huumaama Adlercreutz, joka myöskin oli saapuvilla, innostui heti Eekin suunnitelmaan. Myöskin muut yliesikunnan upseerit kannattivat sitä. Sotamarski otti nuuskaa ja koetti tehdä vastaväitteitä. Varovasti, varovasti tuli menetellä eikä heittäytyä harkitsemattomiin tekoihin. Mutta askel askelelta hänen täytyi antaa periksi hyökkäysintoisten upseerien häntä ahdistaessa.
— No olisiko herra majurilla sitten sopivia miehiä, joista tällainen komennuskunta voitaisiin koota? kysyi hän lopuksi Eekiltä.
— Minun pataljoonassani on kaksi sellaista aliupseeria, jotka ovat kuin luodut tällaiseen tehtävään, kuului vastaus. — Menen takuuseen, että he saavat enemmän aikaan kuin me osaamme odottaakaan. He palvelevat kumpikin Ruoveden komppaniassa, jonka miehistö on kotoisin juuri niiltä seuduilta, missä komennuskunta tulisi toimimaan. Tampereen ja Virtain väliset tienoot ovat heille tuttuja ja he liikkuvat siellä kuin kotonaan.
Keskustelun lopputuloksena oli, että Roth ja Spoof haettiin isoon pappilaan, jossa sotamarski tiedusteli heidän omaa mielipidettään ehdotetun partioretken johdosta. Kumpikin heistä ihastui tuumaan heti siitä kuultuaan ja kilvan he kuvailivat sotamarskille, mitä kaikkea he noilla metsäisillä ja järvisillä seuduilla voisivat saada aikaan.
— Mutta vihollinen on tällä haavaa Kuortaneella ja Alavudella, siis suoraan meidän edessämme, sanoi sotamarski. — Kuinkas te luulette Ruoveden puolelle pääsevänne?
— Missä emme pääse suoraan, siinä kierrämme, vastasi Roth. — Eihän yksi Rajevski voi koko Suomenmaata meiltä tukkia.
— Aika jehuja! pääsi nyt sotamarskiltakin, vaikka tuo arvostelu lausuttiin ranskaksi.
Asia oli päätetty ja marski taputti molempia jehuja olkapäälle teroittaen heille vielä erottaessa varovaisuutta. Sitten he saivat valita omasta komppaniastaan neljäkymmentä miestä, minkä määrän sotamarski oli luvannut heidän komentoonsa. Valikoiminen ei ollut helppoa, sillä joka ainut mies komppaniassa pyrki matkaan. Olihan tilaisuus päästä kotiseudulle ja lisäksi kahden sellaisen miehen johdossa. Ja käydä siellä vihollisen selän takana sotaa omin päinsä, olihan se toki toista kuin makailla täällä pääarmeijassa! Mutta vain kolmannes komppaniasta pääsi matkaan. Jehut tunsivat miehistön kuin viisi sormeaan, ja kun he kerran ryhtyivät valikoimaan, niin sai olla varma, että he ottivat komppanian parhaimmiston omaan laumaansa.
— Lisää värvätään kotipuolessa, kehui Roth. — Jos te tältä puolen käytte päälle, niin kyllä me sen puolen hoidamme. Puristetaan vihollinen pihtiin.
Koko rykmentin kadehtien katsellessa tämä nelikymmenmiehinen joukko lähti vielä samana iltana Nurmon ja Seinäjoen kautta taivaltamaan etelää kohti. Metsäpolkuja samoten he pääsivät venäläisten ohi, niin ettei näillä ollut asiasta aavistustakaan, ennen kuin Virtain ja Ruoveden puolelta alkoi heidän päämajaansa Alavudelle saapua toinen toistaan haikeampia jobinposteja. Lapualta lähdöstä ei ollut ehtinyt kulua täyttä viikkoa, kun jehut olivat jo ehtineet hävittää Visuveden ja Ruoveden yli kulkevat sillat sekä anastaa kaksi suurta kuormastoa, joiden mukana heidän saalikseen oli joutunut, paitsi suurta muonamäärää, lähes satakunta hevosta sekä joukko vankeja.
Päämajakseen jehut valitsivat pienen Saukonsaaren Ruoveden järvessä, Kautunsalmen lähistöllä. Siellä tapaamme heidät koolla heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Ellei huomannut paria ohkaista savupatsasta, olisi saarta kauempaa katsoen luullut asumattomaksi. Rantaan tultua vallitsi siellä kuitenkin mitä vilkkain touhina. Koko saari oli ensinnäkin kaadetuista puista, kivistä ja turpeista kyhättyjen vallien ympäröimä. Pensailla ja kuusennäreillä ne oli niin naamioitu, ettei niitä kauempaa voinut huomata. Eräs poukama oli täpösen täynnä suurempia ja pienempiä veneitä, joita oli tänne kerätty joka suunnalta, ettei vihollinen saisi niitä käytettävikseen.
Saaren keskustassa oli miesten majapaikka. Oljista ja kaisloista oli sinne kyhätty pari laajaa katosta, jotka sadeilmalla tarjosivat suojaa. Ja helteisinä päivinä ne soivat varjoa miehille, joita vieri vieressä paitahihasillaan loikoili niiden siimeksessä. Kummankin katoksen välissä oli litteistä kivistä kyhätty leivinuuni, jota parhaillaan lämmitettiin parin tanakkatekoisen naisihmisen hääriessä leipomispuuhissa. Toisen katoksen perällä oli korkea pino anastetuista kuormastoista tuotuja jauhosäkkejä, joista leipäaineet oli saatu. Leivinuunin lähistöllä oli toinenkin tulisija, jossa muuan mieshenkilö hoiteli paria lihakeittopataa.
Hiukan sivummalla näkyi karsinan muotoinen aitaus, jonka keskellä loikoili parikymmentä venäläistä sotilasta, joukossa kaksi upseeriakin. Ne olivat vankeja, joita aitauksen veräjällä vartioi kaksi ladatuilla musketeilla varustettua miestä.
Jehujen nelikymmenmiehinen joukko oli tänä lyhyenä aikana ehtinyt kasvaa jo lähes sataan mieheen. He olivat etupäässä ympäristön talonpoikia, mutta joukossa näkyi myös muutamia entisiä Viaporin ja Svartholman sotilaita, jotka mielihyvin olivat liittyneet tähän omaperäiseen ja rohkeaan joukkoon. Tyytyväisenä ja kylläisenä kelletteli siellä katoksen siimeksessä myöskin savolainen Paavo Rappi, joka venäläisten käsistä päässeenä oli yhyttänyt jehujen joukon juuri kun se anasti toista muonakuormastoa Kautunsalmen lähistöllä.
Miehistä toiset kuorsasivat sikeässä unessa, toiset juttelivat ja jotkut parsivat vaatteitaan tai paikkailivat jalkineitaan. Spoof oli eilen tiedusteluretkeltä palatessaan tuonut Pekkalan kartanosta pussillisen perunoita, jotka muille paikkakuntalaisille olivat vielä aivan outoja. Niitä oli nyt tuhassa paistettu kokonainen kasa, ja Spoof avojaloin sekä paitahihasillaan ryhtyi niitä maistelemaan.
— Hei, miehet, käykääpä käsiksi herkkuun! hän puhui muutamille ympärillään seisoville paikkakuntalaisille. — Ettekö tunne jo tuoksustakin, että tämä on toisenmoista herkkua kuin teidän nauriinne?
— Taitavat olla herrojen herkkuja, arveli yksi miehistä. — Tokko noista lie talonpojan syötäväksi?
— Kyllä nämä kasvavat talonpojan pellossa yhtä hyvin kuin herrankin.
Pommerissa näitä viljelivät ja söivät kaikki.
— Onko kersantti ollut Pommerissakin?
— Missäs minä en olisi ollut.
— Taisitte olla jo siinä Porrassalmen sodassakin?
— Tietysti.
— Mutta nuori te silloin vielä olitte?
— Eipä niin järin nuori, olihan minulla ikää jo viisitoista vuotta.
— He, he, siis kasvava poika vielä. Mutta taisipa pelottaa ensi kertaa tiimellykseen joutuessa.
— Saatteko selkoa siitä hepreasta? huusi Spoof, kiinnittämättä huomiotaan toisen viime sanoihin, Rothille ja korpraali Kortmanille, jotka hiukan syrjempänä istuen tutkivat jotakin kirjettä apunaan eräs joukkoon liittynyt ylioppilas.
— Vähitellen, vähitellen, vastasi Roth, nostamatta katsettaan paperista.
He tuntuivat keskustelevan innokkaasti, jopa toisinaan väittelevänkin. Eilen illalla oli Roth ollessaan parin miehen kanssa liikkeellä napannut Kurun kirkon lähistöllä kiinni pohjoiseen menevän venäläisen kuriirin, jonka hän oli tuonut vankina tänne päämajaan. Kuriirilta löydettyä venäjänkielistä kirjettä he nyt niin innokkaasti tutkivat. Kukin heistä oli jonkin verran perillä venäjänkielestä ja panemalla päänsä yhteen he saivat kirjeestä yhtä ja toista irti. Muutaman hetken kuluttua Roth viittasi Spoofia seuraan.
— Kuulehan, veikko, hän alkoi silmät loistaen puhua. — Olemme tästä paperista saaneet niin paljon selville, että Tampereelta on lähdössä pohjoiseen kaksi uutta muonalähetystä, toinen maanteitse, toinen vesitse. Mitäs arvelet siitä?
— Tietysti me sieppaamme ne.
— Niinpä niin. Mutta tuo maitse kulkeva kuormasto meneekin Jämsään.
Meidän on siis jakaannuttava kahtia. Toinen joukko lähtee vesitse
Tamperetta kohti, toinen taas marssii Orivedelle ja odottaa siellä
kuormastoa. Haluatko ottaa sen osallesi?
— Miksi ei, jos teidän ylhäisyytenne kerran käskee. Mutta suoraa kieltä puhuakseni minä paljon mieluummin olisin mukana siinä tulossa olevassa meritaistelussa. Olen syntynyt Oulujärven rannalla ja sen vuoksi laineet vetävät minua vastustamattomasti puoleensa.
— No, sitten sinä saat toisen puolen laivastostamme komentoosi. Kortman lähtee Orivedelle ja pitää kuormastosta huolen. Lähdemme liikkeelle heti päivällisen syötyämme.
Leirissä syntyi vilkas häärinä. Nukkujat herätettiin, keittopatojen sisältö jaettiin miehille ja vangeille, ja kun vahva ateria oli nautittu, ryhdyttiin heti lähtöpuuhiin. Kortman sai mukaansa kaksikymmentä Porin jääkäriä sekä yhtä monta talonpoikaa, ja heti kun heidät oli Kautunsalmessa soudettu maalle, he lähtivät marssimaan Orivettä kohti. Roth ja Spoof ottivat yhtä suuren joukon ja lähtivät kesäillan tyvenessä soutelemaan niitä monisokkeloisia, ihania vesistöjä, joita pitkin Ruovedeltä päästään Tampereelle. Saaren suojaksi ja vankien vartijoiksi jäi parikymmentä miestä, joille Roth vielä rannasta lähtiessään teroitti mitä suurimman valppauden tärkeyttä.
Aamuauringon kullatessa vesistön läntisellä rannalla olevia metsäisiä kukkuloita pieni laivue saapui Toikanlahteen sen leveän salmen suulle, joka erottaa Vankoveden Näsijärvestä. Veneet piilotettiin lahden perukkaan ja miehet astuivat maalle einehtimään. Läheiselle kukkulalle asetettiin vartija pitämään silmällä Tamperetta kohti leviäviä selkiä.
Keskipäivää lähestyttäessä virisi hyvänlainen etelätuuli.
— Sopiipa niiden nyt viilettää myötätuuleen, arveli Roth järvelle silmäillen.
— Paremmasta ei voisi uneksiakaan, lisäsi Spoof. — Me makailemme täällä kaikessa rauhassa ja annamme tuulen lykätä saalista verkkoomme. Kuka olisi uskonut, kun viime talvena näitä samoja maita tulipalopakkasessa vihollisen edellä marssittiin, että muutamassa kuukaudessa kaikki näin muuttuu. Hitto vieköön ne viime talven juoksut! Kun ei saanut edes lämpimikseen tapella.
Laineet liplattivat rannan hietikkoon, päivä paistoi lämpimästi ja leuto tuuli karkotti itikat. Miehet alkoivat torkahdella, ja kun vartija puolenpäivän aikaan juoksi kukkulalta alas, hän tapasi kaikki umpiunessa.
— Tampereelta päin tulee aika vauhtia isonlainen purjealus, hän ilmoitti.
— Hyvä, että pääsee tässä taas hiukan jäseniään verryttelemään, virkkoi Roth.
He asettuivat kahteen suureen kirkkoveneeseen. Toista komensi Roth, toista Spoof. Soutajiksi määrättiin yksinomaan talonpoikia, päälliköt samoin kuin muutkin sotilashenkilöt asettuivat veneiden pohjalle ollakseen mikäli mahdollista näkymättömissä.
Salmen puoliväliin ehdittäessä tuli purjealus näkyviin. Jotkut miehistä tunsivat sen tamperelaisen Idmanin jaalaksi. Se kulki syvässä ja oli siis hyvänmoisessa lastissa. Lähemmäksi tultua veneet erkanivat Rothin käskystä toisistaan ja soutivat eri puolille jaalaa. Kohdalle tultuaan he käänsivät veneet nopeasti ympäri ja alkoivat seurata jaalan kummallakin sivulla. Roth nousi seisomaan ja miehet pitivät muskettinsa ampumavalmiina.
Jaalassa oli näkyvissä vain kolme miestä, nekin kaikesta päättäen suomalaisia. Yksi, herrasmiehen näköinen, seisoi kajuutan katolla, toinen kokkapurjeen äärellä ja kolmas hoiti peräsintä.
— Laskekaa purjeet alas, tai muuten me ammumme! huusi Roth.
Kun purjeen luona oleva mies vitkasteli, toisti Roth käskynsä tiukemmin. Nyt herrasmies juoksi esiin ja pudotti purjeet alas, jolloin jaalan vauhti huomattavasti hiljeni. Samassa ryömi matalasta kajuutan ovesta esiin venäläinen upseeri. Hän vaihtoi jonkin sanan herrasmiehen kanssa ja huusi sitten jotakin venäjäksi, jolloin aluksen perältä kohosi näkyviin sotilaitten päitä. Nämä olivat loikoilleet kaikessa rauhassa jauhosäkkien välissä ja paistattaneet päivää.
Molemmat veneet olivat jo aivan aluksen kyljissä ja niistä ojentui parikymmentä ampumavalmista muskettia venäläisiä kohti. Säikähtyneinä sotilaat jättivät esille ottamansa aseet ja ryömivät jauhosäkkien väliin. Upseeri näki nyt parhaaksi astua jaalan reunalle ja ilmoittaa pardon-sanalla antautuvansa vangiksi. Roth ja Spoof nousivat muutamien miesten seuraamina kannelle ottaen ensi töikseen upseerilta ja hänen miehiltään aseet. Kaikkiaan jaalassa oli kaksitoista miestä. Suomalainen herrasmies oli jaalanomistaja Idman, jonka venäläiset olivat pakottaneet alusta kuljettamaan. Hänellä ei luonnollisesti ollut mitään tapahtunutta vastaan.
Jaalassa oli lastina kaksisataa säkkiä jauhoja sekä yhtä monta säkillistä valmiita leipiä ynnä yhtä ja toista muuta hyvää.
— Ei meitä hevin nälkä uhkaa, virkkoi Roth. — Tuskin saamme tätä saaliin paljoutta enää sopimaankaan saarellemme. On parasta, että ryhdymme niitä hetimmiten jakamaan paikkakunnan väestölle.
— Liian mukavasti tämä käy, päivitteli Spoof. — Ei nytkään ammuttu yhtään ainoata laukausta. Pelkään, että me tällaisella sodankäynnillä lihomme liikaa ja käymme uneliaiksi.
— Älä sure, veikkoseni, lohdutti Roth häntä, — sillä luulenpa, että meitä pikapuoliin uhkaa myrsky joka ilmansuunnalta. Syntimme venäläisten silmissä kasvavat päivä päivältä. Heidän kiukkunsa lisääntyy yhtä rintaa nälän kanssa.
Veneet sidottiin jaalan perään, purjeet nostettiin uudelleen ja niin lähdettiin viilettämään pohjoista kohti. Venäläiset soltut irvistelivät tyytyväisinä, kun olivat ilman hengenvaaraa selviytyneet jutusta, mutta heidän luutnanttinsa murjotti happamen näköisenä, sillä eipä häntä ainakaan ylennyksillä ja kunniamerkeillä palkittaisi tämän johdosta.
— Kuulkaahan, sanoi Roth Idmanille vietyään hänet hiukan syrjään, — sanokaapas totuus, paljonko venäläisiä tällä haavaa on Tampereella?
Idman mietti hetkisen, vilkaisi ympärilleen ja sanoi:
— Ainoastaan kaksi komppaniaa.
— Ja heidän päällikkönsä?
— Eräs majuri Judenjev.
Rothin silmät alkoivat kiilua.
— Mitäs arvelet? hän virkkoi Spoofille. — Eikö kannattaisi yrittää?
— Kyllä minä ainakin tahdon olla mukana, vastasi Spoof.
— Siellä on melkoiset varastot ja Judenjev vartioi niitä hyvin valppaasti, sanoi Idman. — Kaupunkiin on mahdoton päästä yllättämällä. Sitä paitsi Hämeenlinnasta käsin voi saapua lisäväkeä milloin hyvänsä.
— Teemme yrityksen ennen kuin lisäväkeä ehtii saapua, Roth sanoi.
— Mutta jos nyt onnen kaupalla saisittekin Tampereen haltuunne, niin luuletteko noin vähillä miehillä myös kykenevänne sen pitämään? Idman kysyi.
— Emme tietysti suurempaa voimaa vastaan, sanoi Roth. — Mutta mikä estää meitä pyytämästä pääarmeijasta lisäväkeä? Sitä paitsi, vähänkös se merkitsee, että saamme Tampereen sillan ja sikäläiset varastot hävitetyksi. Sitten voivatkin taas tulla Tampereelle, jos mielivät.
— Ja kaikkein parasta on, Spoof lisäsi, että saadaan taas haistella hiukan ruudinsavua. Tämä sota jauhosäkkejä vastaan alkaa käydä niin armottoman nukuttavaksi.
Tultiin Saukonsaarelle, jossa kaikki oli ennallaan. Vangit saivat käydä aitaukseen toisten joukkoon, missä vasta vangiksi joutunut luutnantti tapasi pari upseeritoveriaan. Heidän naamansa venähtivät pitkäksi kun he tapasivat toisensa tällaisissa oloissa. Ensi hämmästyksestä toivuttuaan he alkoivat omalla kielellään vilkkaasti kiroilla kovaa kohtaloaan.
Saarelle oli sillä aikaa saapunut nimismies Bergström. Hänessä oli herännyt vastustamaton halu saada tavata noita rohkeita miehiä, joista tätä nykyä puhuttiin kaikkialla. Lähiseutujen väestö halusi toimia, ja kun vain olisi aseita, nimismies kertoi, heistä saisi kokoon minkälaisen armeijan hyvänsä. Iltamyöhällä saapuikin saarelle useita venekuntia miehiä tarjoutuen Rothin joukkoon. Mutta kun ei ollut aseita, ei heitä voitu ottaa. Sen sijaan he saivat veneensä täyteen jauhoja ja naapureilleen vietäväksi he saivat terveiset, että hekin tulisivat täältä muonaa hakemaan.
— Kun vihollinen hävittää Suomen maata, niin me ruokimme Suomen kansaa vihollisen leivällä, eikö se ole oikeus ja kohtuus? Spoof arveli.
— Nyt te saatte vapaasti palata jaaloinenne kotiin, sanoi Roth
Idmanille, kun alus oli tyhjennetty.
— Sitäpä minä varon tekemästä, Idman vastasi. — Jokseenkin varmasti he alkaisivat syyttää minun olleen samassa juonessa teidän kanssanne ja hyvässä lykyssä joutuisin nuoran silmukkaan. Ei, kyllä minä katson parhaimmaksi jäädä tänne.
Kuultuaan Rothin päätöksestä hyökätä Tampereen kimppuun nimismies Bergström innostui sissien rohkeista tuumista siinä määrin, että hän tarjoutui lähtemään päämajaan pyytääkseen sieltä lisäväkeä, joka mahdollisen Tampereen valtauksen jälkeen kävisi aivan välttämättömäksi. Kun Roth oli laatinut hänelle tarkan selostuksen siihenastisesta toiminnastaan sekä vastaisista suunnitelmistaan, innokas nimismies lähti oitis matkaan mennäkseen kiertoteitä suomalaisten päämajaan.
Aamuyöllä Kortman palasi retkellään. Hänellä oli mukanaan melkoinen kuormasto ja muutamia vankeja. Saalis jaettiin paikkakuntalaisille aina hevosia myöten, jotka heidän tuli kuljettaa etäisimpiin salokyliin, etteivät ne tilanteen mahdollisesti muuttuessa enää voisi joutua vihollisen käsiin. Koko yön oli saarella ja sitä ympäröivillä vesillä vilkas liikenne, kun tyhjiä ja täyteen lastattuja veneitä heinäkuisen yön hämyssä souti eri suunnille.
Seuraavana aamupäivänä jehut lähtivät kahdeksankymmenen miehen kera soutamaan Tamperetta kohti. He olivat päättäneet ryhtyä hyökkäykseen puolenyön tienoissa, jolloin hämy suojaisi yritystä ja vihollisista oli suurin osa makuulla. Kortman sai tällä kertaa jäädä lepäilemään ja vartioimaan saarta.
Illan suussa pieni laivue nousi maihin Siivikkalassa. Siitä oli maitse noin peninkulman matka Tampereelle. Suunnitelma oli seuraava: Roth lähtisi kolmenkymmenen miehen kanssa maitse Tampereelle ja aloittaisi hyökkäyksen puolenyön aikana. Kun hän siten oli kääntänyt venäläisten huomion itseensä, tekisi Spoof päähyökkäyksen järven puolelta.
Hiukan levähdettyään Roth lähti pienen joukkonsa kanssa liikkeelle. Pehmoinen hämärä kätki tienoot vaippaansa ja kesäyön hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Huomiota herättämättä joukko pääsi Pyynikin rinteille saakka. Siellä he kohtasivat äkkiarvaamatta venäläisen kulkupartion. Ensimmäiset laukaukset pamahtivat. Pari miestä menetettyään vihollinen vetäytyi nopeasti takaisin. Hurraata huutaen alkoi Roth miehineen juosta kohti pientä kaupunkia, joka tuolloin pikemminkin muistutti maalaiskylää.
Mutta viime päivien tapaukset olivat saaneet majuri Judenjevin valppaaksi. Ennen kuin Rothin pieni joukko oli ehtinyt kaupungin reunaan, heidän eteensä levittäytyi toista sataa venäläistä. Syntyi kiivas ammunta.
— Kyllähän venäläinen on mestari pyssyään paukuttamaan, virkkoi Roth vieressään olevalle jääkärille, — eikä se hevillä piittaa toisenkaan ampumisesta. Mutta jospa koettaisimme vanhaa porilaista tapaa ja antaisimme heidän maistaa pistintä. Sitä ne kyllä osaavat kunniassa pitää.
Hän kohosi seisaalleen antaakseen ryntäyskäskyn. Mutta silloin hän huomasi, että ketjussa oli ainoastaan hänen viisitoista porilaistaan. Toiset viisitoista, jotka olivat venäläisiltä saaduilla aseilla varustettuja talonpoikia, olivat rytinän alettua hiipineet hiljaisuudessa tiehensä. Kuulien vinkuna oli näissä ensikertalaisissa herättänyt sellaisen kammon.
— Saamari! tuli Rothilta sydämen pohjasta.
Että heitä pitikin olla niin vähän! Kyllähän he olisivat venäläisten läpi tunkeutuneet kaupunkiin, mutta mitä siitä olisi ollut hyötyä. Heidät saarrettaisiin joka puolelta ja lopuksi he olisivat joka mies tuhon omia. Ei, parasta oli vetäytyä hiljalleen takaisin ja jatkaa ampumista.
Venäläiset lähenivät askel askelelta ja samassa tahdissa perääntyivät porilaiset ladaten ja laukoen muskettejaan, jotka alkoivat jo kuumeta.
— Ehee, jopa siellä on Spoofkin puuhassa, Roth virkkoi, kun vastakkaiseltakin puolen kaupunkia alkoi kuulua ammuntaa.
Venäläiset pysähtyivät ja joutuivat selvästikin hämilleen. Uhkasiko heitä vaara selän takaakin? Juoksujalkaa heidän lähettinsä riensi kaupungille.
— Pojat, yhteislaukaus ja sitten huikea hurraa päälle! komensi Roth. — Koetetaan mitä ääni vaikuttaa, koska on uskallettua tuoda näin vähiä pistimiä näkösälle.
Käsky täytettiin reippaudella, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Säikähtyneinä venäläiset ottivat jalat alleen ja porilaiset päästivät makean naurun nähdessään ja kuullessaan, kuinka pakenevien päällikkö, luultavasti itse Judenjev, ärjyi ja huitoi miestensä keskellä. Porilaiset saivat hyvän tilaisuuden panostaa uudestaan muskettinsa.
— Kas pahalaista, siellä on jo tykitkin äänessä! lausahti Roth, kun kosken puolelta kuului kaksi kanuunan laukausta. — Taitaapa siellä Spoofkin tarjeta. Hänellä on tietysti vastassaan toinen puoli ryssiä ja lisäksi vielä kanuunoita. Myttyyn taisi yrityksemme mennä. Mutta yrittänyttä ei laiteta.
Judenjev oli nähtävästi tullut jo vakuuttuneeksi vastustajien vähälukuisuudesta, sillä yhä itsepintaisemmin hän alkoi ahdistella Rothin vähäistä joukkoa. Yrittipä hän kiertoliikettäkin, mikä pakotti Rothin sitä nopeammin vetäytymään taaksepäin. Puolitaipaleessa Siivikkalaan mennessä venäläiset lopettivat ammunnan uskaltamatta poistua sen kauemmaksi Tampereelta. Porilaiset jatkoivat rauhassa matkaansa ja aamun sarastaessa he saapuivat Siivikkalaan melkein yhtaikaa kuin Spoofin laivuekin laski rantaan.
— Hukkaan meni hyvät humalat! huusi Spoof veneestä nousten. — Olivat penteleet paremmin varuillaan kuin luulimmekaan. Maalle me sentään nousimme, mutta pitemmälle ei kärsinyt mennä. Saimme parista kanuunasta raehauleja ympäri korviamme niin että vinkui. Olisin niin hiivatin mielelläni siepannut ne kanuunat itselleni, mutta sitä varten olisi täytynyt tehdä pieni saarrostus ja siihen ei liiennyt väkeä. Niinpä ei auttanut muu kuin hetken siinä rannalla teutaroituamme palata kiltisti veneisiin ja kartessipanosten vonkuessa ympärillämme soutaa selälle minkä airoista irti sai.
— Entä silta? Se teidän tietysti täytyi jättää rauhaan?
— Viisi miestä lähetin heti hyökkäyksen alkaessa pikku veneellä sillan kimppuun. He ampuivat vartijat ja räjäyttivät yhden arkkuvälin. Mutta mitäpäs siitä, pianhan ne sen vertaisen vahingon korjaavat.
— Entäs mieshukka?
— Ei sorkkaakaan!
— Ei minultakaan, vastasi Roth ja lisäsi iloisesti: — Kaikki hyvin sitä myöten. Uusi yritys tehdään paremmalla menestyksellä, jahka Bergström tuo meille apuväkeä.
— Sitä saamme kyllä vartoa, arveli Spoof. — Meillä on hitaanpuoleinen ylipäällikkö.
Lähdettiin soutelemaan takaisin Ruovedelle. Rothin matkassa olleet talonpojat, jotka olivat jo Siivikkalassa toisten sinne saapuessa, saivat arkanahkaisuutensa takia pitkin matkaa niellä kirpeitä sukkeluuksia, joita jääkärit heille taritsivat.
Torjuttuaan hyökkäyksen majuri Judenjev kirjoitti raportin kreivi Buxhövdenille. Hätääntyneessä äänilajissa hän kuvaili siinä vaaranalaista asemaansa, häntä kun "maan puolelta lakkaamatta ahdisti kenraali Rutt ja meren puolelta amiraali Spuff". Pikainen apu oli välttämätön tahi muutoin hänen täytyisi jättää Tampere ja hävittää siellä olevat varastot.
Samaan aikaan kenraali Rajevski piti Alavudella sotaneuvottelua upseerien kanssa. Synkin värein hän kuvaili sitä tukalaa asemaa, mihin Roth oli hänen armeijansa saattanut. Lyhyin yhteys etelään oli katkaistu ja muonalähetykset enempää kuin kuriiritkaan eivät enää saapuneet. Viime päivinä oli sotilaitten täytynyt elätellä itseään juurilla ja nauriilla.
Kokouksen kestäessä saapui viesti kertoen muona-aluksen Näsijärvellä ja kuormaston Orivedellä joutuneen suomalaisten käsiin.
— Siinä kuulette, hyvät herrat! huudahti Rajevski.
Yksimielisesti päätettiin peräytyä Jyväskylän kautta Hämeenlinnaan. Jehut olivat siis kourallisella miehiään katkaisseet venäläisten pääarmeijalta elinhermot ja pakottaneet sen pitkälle perääntymistielle. Jospa pääarmeija tai paremmin sanoen ylin johto olisi osoittanut vähänkään samanlaista uskaliaisuutta ja toimintatarmoa, mitä kaikkea olisikaan saatu aikaan!
Virroilla oli venäläisillä isohko varasto, jota vartioimassa oli kolmisensataa miestä. Jehut olisivat niin mielellään jo tulomatkallaan hävittäneet tuon varaston, mutta niin suurta ylivoimaa vastaan he eivät sentään katsoneet voivansa viedä pientä joukkoaan. Tampereen retkeltä palattuaan he saivat pohjoiseen lähetetyiltä tiedustelijoilta kuulla, että venäläiset olisivat itse polttaneet varastonsa ja lähteneet sen jälkeen matkoihinsa näiltä vaarallisilta seuduilta.
— Ohhoh, nythän tämä käy jo itsestään! huudahti Spoof, — meidän ei tarvitse muuta kuin paistaa perunoita ja kuorsata täällä saarellamme.
Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan he saivat ennen pitkää kylliksi tekemistä. Muutaman päivän kuluttua Bergström palasi matkaltaan, mutta yksinään. Klingspor ei ollut suostunut lisäväen lähettämiseen, koska oli uhkarohkeata ryhtyä mihinkään hyökkäystoimintaan. Sen sijaan käskettiin Rothin vetäytyä takaisin pääarmeijaan.
— Tähänkö nämä juhlat sitten loppuivatkin! huudahti Spoof.
Eivät olleet erikoisen mairittelevia ne nimitykset, joilla Bergströmin tuomien uutisten johdosta sotamarskia muisteltiin Saukonsaaren leirillä. Tavallisen hyväntuulisuutensa kadottaen Rothkin raapi korvallistaan ja näytti ylen happamelta. Mutta kun hänelle saapunut paluukäsky oli suusanallinen eikä siis täysin tarkka, hän päätti lykätä lähtönsä paikkakunnalta.
Siellä rupesi olo kuitenkin käymään kuumaksi. Peräytyvän Rajevskin tilalle lähetetty uusi komentaja, kreivi Kamenski, lähetti eversti Sabanejevin johdolla kokonaista kaksi pataljoonaa jehujen kimppuun. Heinäkuun viimeistä edellisenä päivänä jehut kävivät äkkiarvaamatta tämän ylivoimaisen vihollisjoukon kimppuun lähellä Ruoveden kirkonkylää saattaen äkillisellä hyökkäyksellään venäläiset vaikeaan asemaan. Oli vähällä, ettei Sabanejev lähtenyt paluumatkalle. Moneen päivään hän ei uskaltanut liikkua Ruoveden kirkolta minnekään. Vesille hän ei alusten puutteessa voinut yrittääkään. Vasta elokuun kolmantena päivänä hän eteni varovasti Kautunsalmelle. Siellä jehut olivat taas vastassa ja iltahämärään saakka paukkuivat musketit. Kun aamulla ei vastustajia näkynyt eikä kuulunut, Sabanejev rakennutti lauttoja, joilla alettiin lähestyä Saukonsaarta varovasti ja sydän kurkussa. Sieltä ei kuulunut hiirenhiiskausta. Odottaen joka hetki saavansa yhteislaukauksen niskaansa venäläiset nousivat maalle ja kapusivat vallitusten yli.
Saari oli typötyhjä. Edellisenä yönä olivat jehut miehineen, sotasaaliineen, vankeineen ja lukuisine veneineen lähteneet lipumaan pohjoista kohti. Viikkoa myöhemmin he yhtyivät Porin rykmenttiin Kauhajoella. Kolmisen viikkoa sitten Roth ja Spoof olivat lähteneet neljänkymmenen miehen kanssa matkaan. Nyt he palasivat sadan miehen, saaliin ja ison vankijoukon kanssa pakotettuaan sitä ennen venäläisten pääarmeijan pitkälle perääntymisretkelle. Tämän loistavan sotaretken aikana he olivat menettäneet yhden ainoan miehen.
Eräs aikalainen lausuu Rothin ja Spoofin toiminnasta: "Jos tämä sankarillinen partiointi olisi suoritettu Euroopan sydämessä, se olisi saavuttanut loistavan sijan suurtenkin kansain historiassa." Mutta meidän kehno ylijohtomme ei kiinnittänyt siihen tarpeellista huomiota eikä ryhtynyt omalla tahollaan vastaaviin toimenpiteisiin, joten jehujen sankariretki jäi yksinäiseksi ilmiöksi, samalla kun se on räikeä esimerkki siitä, miten meillä jo menneinä aikoinakin syvät rivit ja ylin johto katselivat asioita eri tavalla. Silloin kun edelliset, antamatta turhien kuvittelujen pelotella itseään, kävivät uskaliaasti taisteluun maamme perivihollista vastaan, horjui, epäröi ja vitkasteli ylin johto, päästäen valtit veltosti käsistään. Mutta Rothin, Spoofin ja monien muiden heidän kaltaistensa suomalaisten sankarien muisto on meihin luonut vahvan uskon ja luottamuksen, että Suomen kansa kerran vielä on myöskin ylimpään johtoonsa saapa itsensä mittaisia miehiä.