Geflessä oli tuttuja suomalaisia pakolaisperheitä ja heidän puoleensa vankeudesta palanneet kääntyivät. Mutta kukaan ei tuntenut tuota kumaraista, kuihtunutta ja pitkäpartaista ukkoa entiseksi reippaaksi Fieandtiksi. Hänen vakuutteluihinsa uskottiin kuitenkin ja hänelle annettiin apua. Vaimo lapsineen sai turvapaikan Geflessä.
Mutta itse majuri riensi taas ilmoittautumaan armeijaansa, jonka rippeet edelleen olivat Uumajassa. Armfelt, joka parhaillaan kokosi ja järjesteli joukkoaan uusia tehtäviä varten, hämmästyi tavatessaan kadonneeksi luullun Kajaanin puolustajan, mutta ihastui samalla. Fieandtin pakokertomuksen kuultuaan kenraali läimäytti häntä olalle ja virkkoi:
— Tervetuloa takaisin! Sinuun ei näytä surma pystyvän. Oletko valmis uuteen yritykseen?
— Aina. Saanko tapella taas venäläisiä vastaan?
— Saanet kyllä pian. Mutta ensin tapellaan toisaalla, Norjassa.
— Missä vain!
Armfelt aikoi juuri näihin aikoihin (1718) lähteä suomalaisen armeijansa kanssa sotaretkelle tunturien yli Norjaan, joka sekin Tanskaan kuuluvana oli vihollismaa. Fieandt liittyi savolaistensa päällikkönä tähän armeijaan. Heti sotisovan saatuaan ja miekan vyölleen vyötettyään hän nuortui taas kuin taikaiskusta. Hän tunsi olevansa vapaa soturi, joka sai taistella maansa puolesta.
* * * * *
Nolosti päättyi Norjan retki. Fieandt oli taas saanut uuden haavan ja oli vielä heikko, kun hänen oli talvisten tunturien yli sakeassa lumipyryssä opastettava savolaisensa takaisin. Mutta hän jännitti voimansa ja tarmonsa eikä hellittänyt, vaikka miehiä tuupertui ja jäätyi pakkashankeen ja hänen itsensäkin monesti olisi tehnyt mieli nukahtaa sinne pehmoiseen lumeen.
Viimein hänkin suistui tienoheen ja jäi makaamaan hankeen. Mutta hän ei päässyt vielä kokonaan kangistumaan eikä peittymään pyryyn. Joku tuuppi häntä kylkeen ja pakotti väkisin hänet nousemaan, vaikka hänen olisi niin tehnyt mieli nukkua.
— Kuka pahus…! — Väsähtänyt mies nousi vaivalloisesti nietoksesta ja katseli tylsästi eteensä.
— Nouskaahan, majuri, tässä on jo kylä lähellä.
— Kuka…? Hä, sinäkö Heikki — vieläkö sinä elät!
— Niin kuin tekin, majuri. Emmekä me joudakaan vielä kuolemaan.
— Tahtoisin nukkua, sopersi Fieandt äärimmilleen uupuneena.
— Ei nukuta nyt, — meille on vielä suotu elonaikaa. Kuolema väistyy vielä, tiedän sen. Sen ei ollut sallittu tavata meitä Kajaanissa, sen ei ole sallittu tavata meitä täällä. — Tarttukaahan käsipuoleeni, rinne soluu tästä alaspäin, sieltä edestäpäin nousee jo savu…
* * * * *
Vielä saivat toverukset monta kertaa yhdessä tapella isonvihan lopputaisteluissa. Vielä sodan viimeisinä hetkinä (1721), rauhanteosta juuri neuvoteltaessa, venäläinen teki uuden hyökkäyksen Länsipohjaan, jossa Suomen armeijan jäännökset yhä miehekkäästi puolustivat Ruotsia. Vielä oli Fieandtin savolaisessa rykmentissä jäljellä muutama sata miestä, joita hän johti varjellen Uumajan tietä.
Muuan kasakkaparvi ryntäsi tietä pitkin varomattomasti eteenpäin. Fieandt lepäili ja tupakoi miehineen tien poskessa muutaman riihen kupeella, näki kasakkain kiitävän ohi ja lähetti heti osan jääkäreistään niityn poikki heitä sivusta ahdistamaan. Miehet ampuivat tarkasti kuten aina, viholliselle tuli hätä käteen ja se joutui sekasortoon. Sen huomasi toinen, etäämpänä oleva kasakkaosasto, joka ryntäsi apuun ja ratsasti pilvenä niitylle. Jo taisi käydä savolaisille hullusti! Fieandt komensi tuossa tuokiossa kaikki miehensä riihen luota ojan partaalta ampuvain aseveikkojen vahvistukseksi. Hän oli nähnyt Heikinkin jo kaatuneen niitylle ja hyökkäsi nyt kuin hurjimus itse joukkonsa etunenässä kasakoita häätämään. Hän sai peitsen olkapäähänsä, mutta iski pistäjän miekallaan maahan, iski toisen — hetken kuluttua kasakat peräytyivät lähtien pakoon. Tie jäi suomalaisille, hyökkäys oli torjuttu.
Mutta savolaisia oli taas kymmenkunta kaatunut. Fieandt käveli murheellisena näiden vainajain välissä, etsi — niin, siinähän Heikki makasi pellon pientareella, veri juoksi valtoimenaan haavasta. Kaatuneen katse oli jo raukea, mutta vielä hän tunsi majurinsa, joka hänen ylitseen kumartui.
— Nyt loppui sota, kuiskasi kuoleva hiljaa. — Tämmöistä se nyt oli!
— Joko olet aivan valmis? kysyi Fieandt murtuneena.
— Jo. Teidän täytyy vielä taistella, majuri, minä saan jo levätä.
Majuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle toverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.
Siellä hän kuuli kaksi uutista. Vihollisten viimeinen hyökkäys oli joka kohdassa torjuttu, ja samalla oli saapunut sanoma, että rauha oli solmittu Uudessakaupungissa.
Isoviha oli päättynyt.
* * * * *
Mutta Juhana Henrik Fieandt ei ollut vielä taistellut viimeistä taisteluaan.
Rauha oli tehty, suomalaiset pakolaiset saattoivat vihdoin palata hävitettyyn syntymämaahansa uutta elämää aloittamaan. Fieandtkin palasi viimeisten savolaistensa kanssa Ruotsista, sai Savoon perheensäkin vanhan hävitetyn virkatalonsa raunioille ja eleli siellä hiljaisena, unohdettuna maalaisena, kasvatti lapsiaan ja viljeli maataan.
Mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua syttyi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, "hattujen sota", jolla toivottiin hyvitystä isonvihan menetyksistä.
Fieandt ilmoittautui armeijaan ja sai taas savolaiset komentoonsa. Hän oli nyt lähes 60-vuotias mies, hän oli kuin vanha tervaskanto verevän vesakon keskellä, mutta nuoret kuuntelivat ja kunnioittivat kokenutta soturia, maineikasta karoliinia.
Hän otti osaa Lappeenrannan taisteluun, missä Suomen ja Venäjän armeijat verisimmin törmäsivät vastakkain. Mutta sittenkin oli tämän uuden polven taistelu hänen mielestään velttoa — siinä ei ollut entisten taistelujen sisua. Sitä hän olisi tahtonut nuorille oppilailleen opettaa ja itse taistelun tuoksinassakin tahtoi hän sitä heille esimerkillään neuvoa. Hän ryntäsi sinne, missä tiimellys oli tulisin ja apu tarpeellisin, karjui, komensi, iski ja nauroi.
— Noin pojat! Iskekää tiukasti. Vähät strategiasta ja taktiikasta, miesten voima ja urheus se kuitenkin on kaiken edellytys!
Mistä 60-vuotias ukko oli saanut askeleihinsa kepeyttä, käsivarteensa nuorekasta joustavuutta ja kestävyyttä, sitä kaikki ihaillen ihmettelivät. Miekka oli koholla, tuuli heilutti tuuheita, harmaita viiksiä, liikettä oli joka jäntereessä. Pienen mutta tärkeän kunnaan valtaamisen oli hän asettanut savolaisilleen lähimmäksi tavoitteeksi, ja hän syöksyi sitä kohti sellaista vauhtia, että nuorten miesten oli vaikea pysytellä mukana. He seurasivat häntä kumminkin intoa hehkuen.
Mutta yhtäkkiä vaipui iskuvalmis miekka alas, ukko juoksi vielä pari askelta ja kaatui maahan. Kiväärinluoti oli lävistänyt vanhan rinnan.
Pari miestä pysähtyi häntä katsomaan ja auttamaan. He näkivät veren pulppuavan rinnasta ja ymmärsivät, mitä oli tapahtunut.
Mutta vanha majuri nojasi raskaasti auttajansa käteen, ikään kuin pyrkien vieläkin nousemaan. Ja hän läähätti:
— Maltahan, Heikki… minä tulen…
Samassa hän kumminkin lyyhähti kokoon, näytti jo ymmärtävän miten oli käynyt, ja kuiskasi:
— Näin, Heikki, näin minä olen elänyt ja taistellut.
Santeri Ivalo
VASTOINKÄYMISTEN SANKARI
KAARLO ARMFELT
Liikkumattomana kuin kuvapatsas istui yksinkertaiseen, hiukan kuluneeseen karoliiniasuun pukeutunut ratsastaja hevosensa selässä Onkkaalan harjun korkeimmalla kohdalla. Ränsistynyt, kolmikulmainen hattu varjosti ahavoituneita, lujapiirteisiä kasvoja, joiden harmaissa ja lempeissä silmissä oli raskasmielinen, huolestunut ilme.
Laajat maisemat levittäytyivät joka puolelta hänen katseensa eteen. Järvenselkiä ja erämaita, jos minne katseensa käänsi. Tummanharmaina, kalseina ja liikkumattomina päilyivät vedet, murheellisina seisoivat syksyn alastomiksi riisuneet metsät ja alakuloisen näyn tarjosivat vähäiset sänkipellot harjun alla sekä vehreytensä kadottaneet niittytäplät järvien rannoilla. Oltiin lokakuussa ja talvi läheni nopein askelin.
Ratsastaja istui satulassaan katse itään suunnattuna. Alhaalla, suoraan hänen edessään, oli kylä peltoineen ja harmaine taloineen. Niiden takana luikerteli Kostianvirta, joka yhdisti vasemmalla leviävän Pälkäneveden oikealla olevaan Mallasveteen. Niiden kahden viikon kuluessa, jotka hän oli täällä viettänyt, hän oli tuon virran äyräälle rakennuttanut lujan puolustusvyöhykkeen kasematteineen ja ammuskellareineen käyttäen siihen kaiken sen taitonsa, minkä hän ulkomaisilla sotaretkillä oli oppinut. Siellä olivat tykit miehistöineen nytkin paikoillaan, mutta laukauskaan ei häirinnyt syyspäivän raskasta hiljaisuutta. Virran vastakkaisella rannalla kohoava mäki, jonka yli Hämeenlinnaan johtava tie valkoisena nauhakkeena luikerteli, oli vihollisista tyhjä ja autiot olivat myöskin ne sinne tänne polveilevat suojahautojen tapaiset, joiden avulla venäläiset olivat kuluneina päivinä koettaneet virtaa lähestyä. Kerta toisensa jälkeen oli suomalaisten tuli lyönyt heidät takaisin. Heidän mätänemistilassa olevia kaatuneitaan näkyi sikin sokin mäen rinteessä.
Nyt he olivat vetäytyneet pois ja hiljaisuus vallitsi tienoolla. Mutta se oli tyyntä myrskyn edellä. Jotakin puuhattiin tuolla puolen Mallasveden, jossa venäläinen armeija oli majoitettuna Harhalan, Ruotsilan ja Äimälän taloihin. Paljain silmin ei sinne asti voinut nähdä, mutta ratsastaja oli varma, että siellä rakennettiin suuria lauttoja, joilla he voisivat kiertää suomalaisten selkään, kun virran yli pääsy oli osoittautunut mahdottomaksi.
Oli kuin hän tuolta korkealta paikaltaan olisi voinut heittää katseen yli koko Ruotsin valtakunnan. Niin selvästi hän näki tällä hetkellä, kuinka tähänastinen Pohjolan suurvalta oli kuin haaksi, jota aallot joka puolelta pieksivät ja josta jo melkoinen osa oli vajonnut veden alle. Muutamien vuosien loistoisaa voittojen kautta olivat seuranneet häviöiden pitkät vuodet. Maan varat ja elävä voima oli loppuun kulutettu, kuningas makasi toimettomana ja voimattomana Turkinmaalla, samalla kun viholliset joka suunnalta kävivät nääntyneen valtakunnan kimppuun.
Valtavan hyökyaallon tavoin oli itä, tuo salaperäinen maailma, vierinyt länttä kohti. Varustus varustuksen, maakunta maakunnan jälkeen oli jäänyt tuon hyökylaineen alle. Lähtien Pähkinälinnasta ja Tartosta se oli vierinyt Turkuun ja Riikaan saakka. Kuluneena suvena oli se huuhtaissut alleen koko eteläisen Suomen. Ylimmän päällikön epäröinnin ja kykenemättömyyden takia se oli menetetty miltei miekan lyönnittä armeijan kuluttaessa aikansa hyödyttömiin ja väsyttäviin marsseihin edestakaisin. Mielet olivat tylsistyneet ja armeijasta karkaamiset käyneet jokapäiväisiksi. Vasta kun pahin oli tapahtunut, hallitus oli erottanut Lybeckerin ja antanut ylimmän päällikkyyden hänelle, Kaarlo Armfeltille. Täällä Hämeen sydämessä hän nyt seisoi kuuteentuhanteen mieheen supistuneen Suomen armeijan kanssa vihollisen moninkertaista ylivoimaa torjumassa.
Kolmetoista vuotta oli kestänyt tätä sotaa, joka kaikesta päättäen oli tekevä lopun Ruotsin suurvalta-asemasta. Mutta mikä oli tuleva erikoisesti hänen isänmaansa, Suomen, kohtaloksi, sitä oli vaikea sanoa. Synkältä tulevaisuus näytti.
Pian hän täyttäisi neljäkymmentä seitsemän vuotta. Enemmän kuin puolet tästä ajasta oli kulunut asepalveluksessa. Vaikka hän vanhemmiltaan olikin saanut perinnöksi lempeän ja iloisen mielen, oli elämä sentään hänen osalleen suonut perin vähän iloja. Sitä enemmän oli ollut vaivoja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat karkottaneet hymyn näkymättömiin. Yhdeksänvuotiaana Armfelt oli kadottanut isänsä. Kohta sen jälkeen hän oli reduktiossa menettänyt kotinsakin, jonka isoisä, ruotsalainen talonpojan poika, oli upseeriksi ja aatelismieheksi kohotessaan Inkerinmaalle perustanut. Hentona poikasena hän oli palvellut suomalaisessa ratsuväessä yleten parinkymmenen ikään päästessään korpraaliksi. Silloin hän oli lähtenyt hakemaan onneaan vierailta mailta. Tavallisena sotamiehenä hän oli parisen vuotta kantanut muskettia Ranskan armeijassa, mutta kohonnut sitten aste asteelta kapteeniksi saakka. Kokonaista kaksitoista vuotta Armfelt oli palvellut Ranskan armeijassa osallistuen lukuisiin taisteluihin Italiassa ja Belgiassa. Paljon kokeneena, vakaana miehenä hän oli palannut kotimaahan ja synnyinseudun kaipuu oli hänet saanut asettumaan Inkeriin, jossa hän oli vuokrannut Hatsinan kruununkartanon antautuakseen maamiehen rauhanomaiseen ammattiin.
Saatuaan kodin kuntoon Armfelt oli tuonut sinne emännäksi erään etäisen sukulaisensa, vasta viisitoistavuotiaan Lovisa Aminoffin. Vain vuoden päivät oli kestänyt valoisaa perheidylliä, kun syttyi tämä loppumaton sota. Silloin täytyi Hatsinan isännänkin jättää koti ja nuori puoliso sekä astua armeijaan. Ensimmäiset sotavuodet hän oli saanut toimia omalla kotiseudullaan, Inkerissä, mutta vuosien kuluessa oli sieltä täytynyt peräytyä yhä kauemmaksi länteen ja pohjoiseen. Kuten säälimätön reduktio oli riistänyt hänen lapsuutensa kodin, sota hävitti nyt hänen miehuutensa kodin. Hänen uskollinen vaimonsa oli sen jälkeen pienokaistensa kanssa saanut ajelehtia milloin missäkin, väliin leirissä hänen luonaan, väliin muualla. Nyt he olivat turvassa Ruotsin puolella.
Armfelt loi silmänsä Mallasveden yli Äimälän niemelle, jossa hän tiesi ruhtinas Galitzinin majailevan. Olisipa hänellä muutama tuhat enemmän miehiä, tyhjiin raukeaisivat venäläisten yritykset heidän suuresta ylivoimastaan huolimatta. Mutta apua oli turha mistään päin odottaa. Täytyi tulla toimeen sillä mitä oli. Ja hän aikoi myös tulla toimeen. Sotilailla, noilla kehnosti verhotuilla ja nälkää nähneillä miehillä oli sama sisu kuin hänelläkin. Verettä ja hinnatta eivät he tulisi askeltakaan isäinsä maasta muukalaiselle anastajalle luovuttamaan.
— Ole uskollinen loppuun saakka, niin saat elämänkruunun.
Se oli hänen tunnuslauseensa, ja siihen päättyi hänen mietteensä nytkin, kun hän lähti hiljalleen ratsastamaan harjun rinnettä alas. Tampereelle johtavalta tieltä hän kääntyi vasemmalle ja saapui kapeaa, epätasaista kylätietä pitkin Mälkilän taloihin, jonne hän oli eversti Danielsonin johtoon sijoittanut seitsemänsataa ratsumiestä odotettavissa olevan saarrostuksen varalta.
— Luulen, että he ensi yön aikana yrittävät tulla yli, ilmoitti tuo luiseva ja synkännäköinen ratsuväen eversti. — Tänään on Äimälän puolella ollut tavallista vilkkaampaa.
— No niin, eivät he meitä ainakaan yllätä. Asettakaa yöksi kaksinkertaiset vartiot pitkin rantaa, pitäkää huoli, että he pysyvät valppaina ja lähettäkää minulle ilmoitus heti kun jotakin tapahtuu.
Hän ratsasti takaisin Kostianvirralle, tarkasti siellä olevat vartiopaikat ja ampumahaudat sekä poistui pimeän tullen majapaikkaansa. Talikynttilän valossa hän syventyi tarkastelemaan Suomen karttaa, johon hän oli siniliidulla merkinnyt venäläisten valtaaman alueen. Siellä ja täällä näkyvät numerot ilmaisivat venäläisten joukkojen vahvuuden, sikäli kuin hän oli Löfvingin ja muiden partiomiesten avulla siitä tietoja saanut. Nuo numerot olivat lakkaamatta kasvaneet, sitä mukaa kuin hänen oma joukkonsa oli supistumistaan supistunut. Se osoitti vääjäämättömästi, mitä lähin tulevaisuus oli tuova mukanaan. Pitkänä, lohduttomana viivana näkyi kartalla tie, joka Tampereelta lähtien kulki yli laajan ja aution Hämeenkankaan Pohjanmaalle ja sieltä edelleen ympäri Pohjanlahden. Raskain ilmein hän kuljetti sormeansa pitkin tuota viivaa ikään kuin olisi nähnyt itsensä jo siellä runnellun sotajoukkonsa kanssa harhailemassa.
Iäkäs silmäpuoli rakuuna, joka oli Hatsinasta kotoisin ja samalla hänen uskollinen seuralaisensa näinä kovanonnen vuosina, toi hänen yksinkertaisen illallisensa, johon kuului vain voileipä ja tinavadillinen kauralientä.
— Yhä laihemmaksi tämä käy, herra kulta, puheli ukko tuttavallisella äänensävyllä. — Kyllä sen sotilaatkin tietävät ja siksipä he nureksimatta haukkaavat leipää ja silakkaa. Mutta toisenlainen napina oli Lyypekkerin aikana…
— No, no, Jooseppi, annahan sen asian olla, keskeytti kenraali vakavasti. — Illallinen on muuten vallan mainio. Soisin vain, että sotilaillakin olisi tällaista.
— Kyllähän te, herra kulta, soisitte sotamiespoloisille jos mitä hyvää, senhän kaikki tietävät, mutta mistäpä otti paremmat herkut. Ja kun silakatkin, ne keltakorvat, ovat jo aivan lopussa. Sitten ei sotamiehillä ole muuta haukattavaa kuin paljasta leipää ja vettä päälle.
Puhelias ukko lähti huoneesta, Armfelt haukkasi illallisensa ja otti saksankielisen nahkakantisen Raamattunsa esille. Viimeisten vuosien kuluessa oli hän tuohon vanhaan perhekirjaan mieltynyt yhä enemmän. Nykyään sen lukeminen oli hänelle jo yhtä tarpeellista kuin jokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja luottamusta tulevaisuuteen hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt kuinkakin lohduttomalta. Varsinkin oli psalttari muodostunut hänen mielikirjakseen. Lukuisat alleviivaukset todistivatkin, että sitä ahkerasti tutkittiin.
Luettuaan pari psalmia hän riisuutui ja laskeutui kapeaan telttasänkyyn vaipuen velvollisuudentuntoisen miehen sikeään ja terveeseen uneen. Päivä tuskin vielä häämötti, kun hänet herätti tykinjyräys, joka vavahdutti matalan huoneen seiniä. Sitä seurasi kohta toinen jymäys, sitten kolmas, neljäs… Muskettien räiskäyksiä kuului siinä välissä. Jooseppi astui huoneeseen pesuvati kädessään.
— Eivätpä sen pahukset anna yörauhaa ihmisille! hän murisi huomenta toivotettuaan. — Niitä kuuluu olevan mäki mustanaan tuolla virran takana, ties mitä niillä sitten on mielessä, kun luulisi jo vähemmästäkin uskovan, ettei siitä yli pääse. Muuten olin taas unessa laskevinani koskea. Se on aina ennenkin merkinnyt siirtymistä. Taitaapa siis olla parasta, että säälin ajoissa kaikki kamppeet kokoon.
— Ehkä se… tee miten parhaaksi näet, vastasi Armfelt hajamielisesti, pukeutui nopeasti ja sidottuaan miekan vyölleen kiiruhti ulos.
Oli vielä joltinenkin hämärä, jota lisäsi järviltä ja virrasta nouseva sakea usva. Etuvarustuksiin tultuaan hän ei voinut nähdä virran taakse. Mutta pauke ilmaisi kyllä, että vihollinen oli jälleen toiminnassa.
— Kaikesta päättäen he tänään yrittävät jotakin ratkaisevaa, virkkoi hän eversti Stjernschantzille, joka myöskin oli jo saapunut valleille.
— Mutta virran yli heidän on turha yrittää, vastasi eversti. — Niin ollen heillä täytyy olla jotakin muuta mielessä.
Siitä saatiinkin kohta varmuus. Kenraalia kysellen pujottelihe vallien sokkeloissa, sumun ja ruudinsavun keskellä rakuuna, joka oli täyttä laukkaa saapunut Mälkilästä. Tavatessaan Armfeltin erään tykin luota, jota nuoren vänrikin johdolla juuri ladattiin, hän ilmoitti vihollisten olevan Mälkilän rannassa, jossa ratsumiehet parhaillaan koettivat estää niiden maihinnousua.
— Hyvä on, ratsasta takaisin minkä hevosestasi lähtee ja ilmoita eversti Danielsonille, että minä tulen heti apuväen kanssa. Kestäkää siihen saakka kuin miehet paikallanne!
Kolmetuhatta miestä jalkaväkeä sai käskyn pikaisesti valmistautua lähtemään Mälkilään. Varustusten puolustamisen Armfelt jätti kenraalimajuri De la Barren huoleksi ja kuormaston oli edettävä kaiken varalta Tampereen tielle. Nämä määräykset jaettuaan Armfelt asettui jalkaväen etupäähän, ja niin lähdettiin rientomarssissa Mälkilää kohti. Ammunta ja taistelun melske virran äyräällä kiihtyi, ja hetken kuluttua alkoi juoksujalkaa etenevän jalkaväen korviin kuulua kiivasta ammuntaa myöskin sumun seasta Mälkilän suunnalta.
Kaksituhatta venäläistä krenatööriä yritti siellä parhaillaan astua maihin suurilta hirsilautoilta, jotka oli jo soudettu rantaan. Taempana metsän reunassa Danielson järjesti ratsumiehiään hyökkäykseen. Ne olivat rannalta käsin jo tulittaneet vihollista ja sitten näiden käsikranaattien tieltä väistyneet etäämmälle. Joukko haavoittuneita miehiä ja hevosia kieriskeli rannalla.
Hetkeäkään hukkaamatta Armfelt järjesti väkensä hyökkäykseen. Ensin yhteislaukaus, sitten pistimet tanaan ja nyt juostiin eteenpäin lumivyöryn tavoin hurraata huutaen.
Yhteenotto oli raju. Tuskin ehti viiteenkymmeneen lukea, kun ranta oli lakaistu puhtaaksi vihollisista. Käsirysy jatkui lautoilla, joilla ennen pitkää makasi kasoittain kaatuneita. Osa vihollisista oli syösty järveen, jonka vesi lähellä rantaa punersi verestä. Takimmaiset lautat etääntyivät nopeasti järvelle tuiman kuulasateen seuraamina. Niillä vallitsi surkea sekamelska ja pakenevien lauttojen miehistöstä oli enemmistö kuolleita. Epätoivon vimmalla likaisen harmaat miehet kiskoivat pitkiä, hirsistä veistettyjä airoja henkensä säilyttäneiden upseerien heille vihaisesti ärjyessä.
Tuskin oli vihollinen täten onnellisesti lyöty takaisin, kun Armfeltin luo ratsasti täyttä vauhtia rakuunakorpraali tehden sen odottamattoman ilmoituksen, että virstan päässä etelämpänä, Myttälän talojen luona, jossa oli ollut vartiossa pienehkö ratsujoukko, nousi parhaillaan maihin vielä paljon suurempi vihollisjoukko.
— Käännös oikeaan, mars, mars!
Juoksujalkaa miehet syöksyivät upseeriensa kintereillä läpi metsän ja yli rantaniittyjen uhatulle paikalle. Siellä oli jo venäläisten maihinnousuosaston päävoima, viisituhatta miestä, ehtinyt asettua taistelurintamaan. Tuossa tuokiossa kehittyi tuima taistelu. Tykkejä ei ollut kummallakaan puolen, ja sen vuoksi Armfelt kohta ensimmäisten yhteislaukausten jälkeen komensi väkensä pistinhyökkäykseen vihollisen keskustaa vastaan. Se ei kestänyt suomalaisten hurjaa rynnistystä, mutta kun venäläisten sivustat samalla uhkasivat hyökkäysjoukon molempia kylkiä, Armfeltin täytyi pysäyttää kiihtynyt joukkonsa ja komentaa se takaisin. Taistelu kehittyi hetki hetkeltä yhä kuumemmaksi. Kuitenkaan ei Armfelt, vaikka tuon tuostakin oli mukana käsirysyssä, hetkeksikään kadottanut mielenmalttiaan. Kuten hän oli arvannutkin, vihollinen yritti kerta kerralta saartaa suomalaisten oikeata sivustaa, heidän suuri ylivoimansa kun soi heille siihen hyvän tilaisuuden. Mutta Armfelt ei joutunut ansaan. Täydessä järjestyksessä hän peräytti joukkoaan askel askelelta pitäen kaiken aikaa vireillä kiivasta tulta ja torjuen vihollisen kaikki lähestymisyritykset.
Kaksi tuntia oli näin taisteltu, kun Armfelt lähetti De la Barrelle sanan, että hänen oli jätettävä varustukset virran rannalla ja lähdettävä peräytymismatkalle. Siellä oli oteltu kaiken aikaa yhtä kiivaasti kuin Mälkilässä ja Myttälässäkin. Kenraali Apraksin johti täällä venäläisten hyökkäystä, itsensä Galitzinin toimiessa Mallasveden yli tulleiden joukkojen päällikkönä. Kolme kertaa olivat venäläiset kiivaan tykkitulen jälkeen yrittäneet virran yli, mutta joka kerta heidät oli verissä päin syösty takaisin. Heidän kaatuneitaan makasi hujan hajan virran äyräältä aina mäen harjalle saakka.
Ottaen tykit mukaansa ja haavoittuneet rattaille sälyttäen De la Barre lähti täydessä järjestyksessä liikkeelle. Tampereen tielle ehdittyään Armfelt muodosti väkineen jälkijoukon lyöden kerta kerralta kintereillä seuraavan vihollisen. Kauan se ei jaksanutkaan takaa-ajoaan pitkittää, ja niin suomalainen sotajoukko sai rauhassa jatkaa matkaansa pitkin alastomien metsien halki luikertelevaa, kivistä ja kuoppaista tietä.
Kun tultiin kapealle ja ihanalle harjulle, johon vasemmalta kuulsivat Roineen, oikealta Längelmäveden vesistöt, uupunut sotajoukko pysähtyi lepäämään ja komppaniain varusmestarit ryhtyivät jakamaan sotilaille leipä- ja silakka-annoksia. Välskärit pesivät ja sitoivat haavoittuneita ja katsastuskirjurit laskivat mieshukkaa. Se oli melkoinen, mutta paljon suurempia menetyksiä vihollinen oli kärsinyt.
— Ottakaa ja syökää, herra kulta, kun ette koko päivänä ole vielä Jumalan jyvää maistanut, toimitti Jooseppi, joka vihdoinkin tungoksen keskellä sai käsiinsä isäntänsä.
Hän levitti tohkeissaan eväsneuvonsa lattealle kivelle tien rinteeseen. Ruokaa nähdessään Armfelt tunsi äkkiä hiukaisevaa nälkää ja kutsuen ympärillään olevia upseereja pöytäkumppaneikseen hän kävi ahnaasti käsiksi voileipään.
Pienen lepotauon jälkeen kaksi eskadroonaa sai käskyn rientää pysähtymättä Tampereelle, jossa heidän heti aamun valjetessa tuli ryhtyä rakentamaan varustuksia Tammerkosken äyräälle. Siinä Armfelt oli näet päättänyt asettua uuteen vastarintaan. Vihollisen piti tulla tuntemaan, että vapaat miehet tätä maata puolustivat.
Harjun poikki, järvestä järveen rakennettiin kaadetuista puista vahva estemurros, jonka taakse eversti Danielson jäi ratsuväkensä kanssa etuvartioon. Muu osa armeijaa jatkoi kolean iltatuulen murheellisesti huokaillessa autioilla kankailla matkaansa Kangasalan kirkolle, jonne se yöpyi.
* * * * *
Oli taas varhainen aamu muutamia päiviä myöhemmin. Aurinko punasi jo honganlatvoja Pyynikin harjulla.
Suurin osa armeijaa seisoi ison neliön muodostelmassa mainitun kukkulan ja Tammerkosken välisellä niityllä. Neliön keskellä seisoi kolme laihaa, repaleista ja synkeätä miestä. Eversti Stjernschantz luki kuuluvalla äänellä sotaoikeuden päätöksen, jolla nämä kolme miestä tuomittiin karkureina ammuttaviksi. Sadoittain sotilaita oli livistänyt tiehensä Kostianvirran taistelun jälkeen. Nämä kolme vain olivat joutuneet etuvartion käsiin ja nyt piti toisille antaa varoitus.
Vallitsi kuoleman hiljaisuus. Nuo kolme eivät katsoneet kehenkään eikä kukaan katsonut heihin. Hartiat riipuksissa, tylsinä ja kalpeina he siinä seisoivat. Kuului muutamia komentosanoja, sitten räiskähti yhteislaukaus, kaikki oli ohi. Armeija alkoi marssia järjestyksessä takaisin kosken rantamalle.
Armfelt oli ollut itse saapuvilla. Hän tunsi tuskan vihlaisun sekä sotaoikeuden istunnossa että teloituspaikalla ollessaan. Mutta ei auttanut. Armeija täytyi pitää koossa. Hän oli ensi sijassa sotilas ja vasta toisessa ihminen, siksi täytyi inhimillisten tunteiden väistyä. Tämä oli rautaista aikaa, ei hymyn eikä kyynelten.
Etuvartio oli peräytynyt Kangasalan harjulta ja vihollisen etujoukkoja parveili jo kosken takana. Varustukset olivat vasta puolivalmiit. Päivän kuluessa saapui yhä lisää vihollisjoukkoja. Ilmestyi tykkejäkin näkösälle ja alkoi laukausten vaihto. Se kiihtyi päivän mittaan varsinaiseksi taisteluksi. Vihollisen huomattiin taaskin valmistelevan kiertoliikettä. Pitkäaikainen puolustautuminen oli mahdotonta, sillä Armfeltin käytettävänä oli miehiä tuskin kahta kolmatta osaa siitä mitä Pälkäneellä. De la Barren hän oli nimittäin lähettänyt jo Kangasalta Ruoveden kautta Pohjanmaalle, jossa Armfeltin piti liittyä häneen Vaasan seutuvilla.
Yön aikana hän lähti joukkoineen liikkeelle pohjoista kohti. Hämeenkyrön jälkeen alkoi kolkko taival yli kymmenpeninkulmaisen Hämeenkankaan. Kanervikkokankaita ja louhikkoisia erämaita loppumattomiin. Maa oli jäässä ja toisinaan sateli lunta. Ja missä asussa olivat sotilaat? Riekaleissa ja jalkineet risoina. Näkipä miehiä, joilla paljaiden jalkojen suojana oli ainoastaan jonkinlaisia riepuja, joita yhtä mittaa täytyi solmeilla kiinni. Ja entä muona? Ainoastaan Pälkäneellä leivottua, kovaa ja kaunaista leipää. Silakatkin olivat loppuneet.
Tämän ryysyläisarmeijan etunenässä Armfelt ratsasti päivä päivältä yhä laihemmaksi näivettyvän hevosensa selässä. Yövyttiin nuotioiden äärellä taivasalla, ja kun vanha Jooseppi asetteli hänen eteensä voileipää ja lihaa, jota hänellä vielä oli hitunen jäljellä, oli Armfeltista vastenmielistä käydä siihen käsiksi nähdessään sotamiesten vaisuina kaluavan leivänkannikoitaan ilman mitään särvintä. Nyyhkytys pyrki rinnasta esille, mutta se täytyi aina uudelleen painaa alas. Ei auttanut: eteenpäin mars!
Päästiin vihdoin viljaville Vaasan seuduille ja pahin oli voitettu. Armeija pääsi talvimajoitukseen lepäämään marssin rasituksista ja sen huutavimmat puutteet voitiin poistaa.
Mutta pitkällistä rauhaa ei vihollinen suonut. Suurin joukoin se samosi samaisen Hämeenkankaan yli. Kovimman talven aikana, pyryssä ja pakkasessa, taisteltiin kuuluisa Napuen taistelu. Vaikkakin se häviöön päättyikin, se oli kuitenkin Suomen sotahistorian kunniakkaimpia taisteluita. Pataljoonittain kaatuivat siinä suomalaiset paikoilleen ja itse Galitzin tunnusti, ettei hän ollut niin vimmattua vastarintaa kokenut sitten Pultavan päivien. Voitostaan huolimatta venäläiset saivat nahassaan tuntea, että tämä maa kuuluu suomalaisille ja että he eivät koskaan saa isännyyttään täällä lopullisesti vakiintumaan. Pienenä ja nääntyneenäkin tällä kansalla on vielä ihmeellinen tarmo tallella. Sitä on mahdoton millään ylivoimalla nujertaa.
Pienen armeijapirstaleen kanssa Armfelt, joka miekka kädessä oli raivannut itselleen tien vihollisten keskeltä Napuella, marssi jälleen lumen ja nietosten yli pohjoista kohti sitä samaa tietä, jota hänen katseensa oli niin raskasmielisesti seuraillut Pälkäneellä…
Kesän tultua hänen päämajansa oli Raahessa. Vihollinen oli jättänyt Pohjanmaan toistaiseksi rauhaan. Nyt oli armeija uudelleen koottava ja varustettava. Mutta kykenikö tämä kuiviin imetty, raiskattu maa siihen — maa, jonka vauraimmat osat olivat vihollisen vallassa? Kuka hennoisi vaatia enää veroja ja väenottoja? Mutta sodan ankaruus ei tunne sääliä. Eteenpäin elävän mieli!
Ja ihmeellistä, ilman kovakouraisia toimenpiteitä hersyivät tämän puolikuolleen maan apulähteet vieläkin. Kesän kuluessa Armfelt saa kokoon kuusituhatmiehisen armeijan, vieläpä sen jotakuinkin varustetuksikin. Nyt hän voi jo ajatella marssia etelään, päin vihollista. Ainakin hän on laajan Pohjanmaan nyt pitävä hellittämättä hallussaan.
Mutta silloin saapuu odottamatta hallituksen käsky, että hänen on tuotava armeijansa Ruotsiin! Sieltä ei ole näinä kovanonnen vuosina liiennyt ainoatakaan miestä Suomen puolustukseksi ja nytkö täytyy viimeisten Suomen soturien jättää viimeinen kolkka isänmaataan vihollisten valtaan ja käydä vieraita rantoja puolustamaan! Entistä rajumpi kapinanhenki riehuu kenraalin rinnassa. Mutta ei auta, sotilas ei saa ääneensä arvostella ylempiensä määräyksiä, hänen täytyy totella. Ja Kaarlo Armfelt on velvollisuuksien mies. Siis: yhä eteenpäin tuota tietä, joka loputtomana luikertelee pohjoista kohti.
Noina vuosina Suomen armeija sai suorittaa hyödyttömiä marsseja edestakaisin Pohjois-Ruotsissa sekä silloin tällöin torjua rannikolle ilmestyneitä vihollisia. Turkinmaalta palannut kuningas ryhtyi sitten viimeiseen hullunyritykseensä: valloittamaan Norjaa. Tietysti tuli suomalaisten olla siinä mukana niin kuin Puolan, Liettuan, Viron ja Venäjän taistelutanterillakin. Armfelt sai käskyn suomalaisineen samota tunturien poikki Keski-Norjaan.
Se oli alusta loppuun onnettomuuksien ja sanoin kuvaamattoman kurjuuden retki. Pitkiä marsseja tiettömissä tunturiseuduissa, joissa norjalaiset sissit vaanivat joka vuorensolassa, nälkää, tauteja, vilua, napinaa armeijassa, teloituksia… Sellainen oli tämän viimeisen sotaretken sisällys. Sitten kuningas kaatui ja tuloksettomat sotatoimet katkesivat siihen. Seurasi tuo kuuluisa Suomen armeijan paluu Öytunturin yli uudenvuoden päivänä 1719 hirveässä lumimyrskyssä ja pakkasessa. Se oli viimeinen huippu siinä onnettomuuksien sarjassa, jolla kohtalonvaltias oli näinä kovina vuosina koetellut Suomen kansan kestävyyttä. Kuudensadan suomalaisen ruumiit jäivät tuntureille ja ne, jotka pelastuivat ihmisten ilmoille Ruotsin puolelle, olivat palelluttaneet kuka minkin jäsenensä.
Parisen vuotta vielä tämänkin jälkeen saivat nuo armeijan tähteet värjötellä Ruotsin puolella ja kantaa muskettia vieraiden rantojen suojaajina. Vasta kahdennenkymmenennen sotavuoden päätyttyä pilkahti vihdoinkin rauhanpäivä pilvien keskeltä. Nyt oli Armfeltin viimeisenä velvollisuutena johdattaa pariin tuhanteen mieheen supistunut suomalainen armeijansa takaisin kotimaahan.
Missä tilassa kohtasivat nuo vieraalta maalta palaavat soturit ikävöidyn synnyinmaansa? Kodit raunioina, viljelykset tallattuina, omaiset surmattuina! Mutta syvällä ovat kansan elämänjuuret. Niinpä alkoi tämän autiuden keskeltä, rauhanpäivän leppeässä paisteessa, odottamattoman vehmaana viritä uusi elämä.
Nyt sai Armfelt vihdoin uudelleen pala palalta koota kotionnen, jonka sota oli alkuunsa särkenyt ja jota ikävöiden hän oli kokonaista kaksikymmentä vuotta saanut kuluttaa loputtomilla marsseilla ja ainaisissa taisteluissa nähden ja kokien tavattomia inhimillisiä kärsimyksiä. Lapsuuden ja miehuuden kodit olivat menneet, mutta tämä mies, joka oli tottunut aina vankkumattoman tyynesti alkamaan uudesta, perusti itselleen vanhuuden tyyssijan Isnäsin kartanoon Pernajan pitäjässä. Valtiomiesten ja puoluepäälliköiden kiistellessä ja juonitellessa hän vietti siellä hiljaisuudessa onnellista perhe-elämää hoidellen talouttaan ja kasvattaen lapsiaan, joita uskollinen Lovisa-rouva oli lahjoittanut hänelle avioliittonsa aikana kokonaista yhdeksäntoista.
Yhä enemmän hänen harrastuksensa oli vuosien mittaan kiintynyt iäisyysasioihin. Pernajassa hän löysi hengenheimolaisen majuri Creutzissä, joka sotavankeutensa aikana Siperiassa oli kääntynyt pietistiksi kuten setänsäkin, kenraali Kaarle Kustaa Creutz. Tämä jäyhä uskonnonsuunta oli sopusoinnussa Armfeltin luonteen ja elämänkokemuksien kanssa, joten hänkin noina hiljaisina rauhan vuosina kallistui yhä enemmän pietismiin.
Vihdoin kiistelevät herrat Tukholmassa muistivat Armfeltiakin ja hänen ansioitaan onnettomuuksien vuosina. Hänet ylennettiin vapaaherraksi ja jalkaväen kenraaliksi sekä nimitettiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi. Mutta kohta sen jälkeen hän lähes seitsenkymmenvuotiaana, vaivojen ja vuosien rasittamana muutti isäinsä tykö. Hän lepää puolisonsa rinnalla Pernajan kirkossa.
Harvat olivat ne voitot, jotka Armfelt pitkällä soturinurallaan saavutti, eivätkä nekään olleet ratkaisevia ja historiallisesti tunnettuja. Mutta siitä huolimatta hänen koko elämäntyönsä oli suuren voiton veroinen. Jos hän olisi saanut johtaa hyvin varustettua armeijaa suotuisten olosuhteiden vallitessa — minkä loistavien voittojen sarjan hän olisikaan voinut jälkeensä jättää! Ja toiselta puolen: kuinka moni onnen päivien ja myötäkäymisten sankariksi korottama olisi kyennyt maahan masentumatta täyttämään hänen sijansa noina kohtalokkaina vuosina? Velvollisuuksilleen uskollisena hän kesti loppuun saakka ja siksi Suomen kansa lukee aina Kaarlo Armfeltin jaloimpien sankariensa joukkoon.
Kyösti Wilkuna
SOTAPAPPI
GABRIEL LAURAEUS
Ihanassa runoelmassaan Olavi Vibeliuksesta on Runeberg kuvannut, miten sodassa kysytään usein sankarimieltä ja uljuutta niiltäkin, jotka eivät asetta kanna ja rintamassa taistele, vaan jotka muuten virkamiehinä tai siviilihenkilöinä kohtaavat vihollisen ja joutuvat ristiriitoihin sen kanssa.
Varsinkin isonvihan pitkien sotavuosien varrella oli näin laita Suomessa, ja erityisesti joutuivat täällä sodan kauhuista kärsimään ja niiden johdosta sankarimieltä osoittamaan monet papit, nimittäin sellaiset, jotka eivät antautuneet vihollisen tarkoitusperien suosijoiksi, heidän neuvonantajikseen, veronkantajikseen tai käskyläisiksi yleensä. Sotahistoria kertoo perin räikeitä tapauksia useiden Suomen pappien senaikaisista kärsimyksistä. Kaikkein tunnollisimmat hengenmiehet eivät venäläisten saapuessa paenneet muiden vallassäätyläisten kanssa, vaan jäivät kaikesta vainosta huolimatta seurakuntalaisiaan lohduttamaan ja auttamaan heitä raskaissa koettelemuksissa. Urjalan kirkkoherran Simo Valleniuksen venäläiset pieksivät kuoliaaksi, koska hän ei antautunut heidän apurikseen, ja Janakkalan vanhaa pappia, tohtori Rungiusta, voittajat käyttivät edeskäypänään juomingeissaan, pilkaten häntä ja komennellen häntä potkuilla ja nyrkiniskuilla — rangaistakseen häntä siten "niskoittelusta".
Mutta myöskin ne sotapapit, jotka seurasivat armeijan sielunhoitajina sotaretkillä koti- ja ulkomailla jakaen siten joukko-osastojensa vaivat ja kärsimykset, esiintyivät usein sankareina, jopa monessakin muodossa. Seuraava tarina kertoo erään sellaisen suomalaisen sotapapin, Gabriel Lauraeuksen, vaikeuksista, seikkailuista ja taisteluista sen joukko-osaston mukana, jonka sielunhoitajaksi hän oli jo rauhan vallitessa ryhtynyt.
* * * * *
Lauraeus oli köyhän turkulaisen kodin poika, joka oli antautunut opin teille ja jo nuorena saanut kestää kaikki ne vaikeudet ja nöyryytykset, joita varattoman teinin oli kestettävä edistyäkseen opin uralla. Elättääkseen kouluaikana itseään hän oli opetellut käsitöitä, harjaantunut puusepäksi ja suutariksi, ja näistä taidoista oli hänellä myöhemmän elämänsä varrella paljon hyötyä. Viisikolmattavuotiaana hän pääsi 1702 saarnaajaksi Porin rykmenttiin ja joutui tämän kanssa ennen pitkää sotaretkille Liivinmaalle, missä Kaarle XII:n päätaistelut siihen aikaan suoritettiin. Porin rykmentti liitettiin kenraali Lewenhauptin armeijaan, joka suojeli Ruotsin alueita Itämeren maakunnissa taistellen vuoroin puolalaisia, vuoroin venäläisiä vastaan ja oli sitä varten vuosikausia alituisesti sotakannalla.
Uuttera sotapappi, joka otti miestensä sielunhoidon ja hoivaamisen oikealta kannalta, seurasi rykmenttiään sotatantereellekin. Hän ei pitänyt vain säädettyjä ilta- ja aamurukouksia, vaan auttoi haavoittuneita, lausui viimeiset lohdutuksen ja siunauksen sanat kuoleville ja antoi heille sakramentin lähtöevääksi. Ja Lauraeus oli juuri tuollainen tunnollinen pappi, joka ei karttanut ankarintakaan taistelua. Kyetäkseen menestyksellisesti suorittamaan tehtävänsä ja pitääkseen loitolla vihollisen, joka ahdisteli häntä työssä, hän kantoi asetta, miekkaa ja pistoolia, ja taistelun kuumimmilleen kiihtyessä hän usein itse suoranaisesti ja tehokkaasti osallistui otteluihin rohkaisten miehiään esimerkillään. Papinkauhtanan alla sykki soturin sydän.
Niinpä hän otti uljaasti osaa Seelburgin pitkäaikaisen piirityksen tulisiin kahakkoihin nousten sekä aseveikkojensa että esimiestensä suosioon. Suuressa verisessä Gemäyerthofin taistelussa hän joutui ihan etulinjoille ja haavoittui pahasti — hän sai ruumiiseensa viisi eri haavaa. Vähällä oli, ettei hän näin ruhjottuna joutunut vihollisten jalkoihin ja vangiksi. Mutta niin suuri oli tässä taistelussa haavoittuneiden lukumäärä ja niin sekasortoinen tilanne, että Lauraeus sai maata 17 tuntia verta vuotavana, ennen kuin hänen haavansa ehdittiin sitoa. Sotapappi, joka aina oli ollut haavurinakin toimeliain, tarkin ja nopein, kaikkien hädänalaisten auttaja, virui nyt itse yli puolen vuorokautta kentällä saamatta mitään apua ja hoitoa. Mutta sitkeän, lujan ruumiinrakenteensa ansiosta hän voitti tämän koettelemuksen sekä parani haavoistaan, joihin heikompi mies olisi armotta kepertynyt.
Liivinmaan verisissä taisteluissa suomalainen rykmentti toisensa perästä menetti pappinsa. Kuka kaatui, kuka sairastui ja kuoli, kuka taas palasi terveytensä menettäneenä kotimaahan. Gemäyerthofin taistelun jälkeen oli tilanne armeijassa sellainen, että Lauraeus oli yksin pitkät ajat viiden rykmentin pappina — hän, haavoistaan hiljalleen toipuva mies. Mutta hän ei työtä eikä vaivoja säikähtänyt, hän koetti vointinsa mukaan täyttää tämänkin viisinkertaisen viran ratsastaen kuin taistelulähetti rykmentistä toiseen, vaikka ne usein sijaitsivat pitkien matkojen päässä toisistaan. Kauhtanan helmat hulmusivat, kun sotapappi miekka vyöllään ja sakramenttilaukku selässään ratsasti hävitettyjen tienoiden yli toimesta toiseen. Ja sotamiehet, jotka vartiopaikoiltaan näkivät hänen noin ohitseen viilettävän, viittasivat toisilleen ja virkkoivat:
— Siinä menee taas urhea sotapappimme.
— Siinäpä miesten mies, hän kelpaa papiksi, mutta sotilaaksi myöskin.
— Ainoa pappi pian koko armeijassa, mutta ehtii kuitenkin tapella aina kun ottelu syntyy…
— Jumala häntä varjelkoon!
Kun Kaarle-kuningas oli kutsunut Lewenhauptin armeijankin avukseen Puolaan, josta hän lähti sotaretkelleen Venäjälle, Gabriel Lauraeus joutui hänen armeijansa mukana kulkemaan Venäjän aroille asti ja lopulta olemaan läsnä Pultavan kohtalokkaassa taistelussa. Siellä Ruotsin "leijona" voitettiin, hänen voittamaton armeijansa pirstottiin, tuhottiin, vangittiin, siellä suistui suuruus ja kääntyi historian lehti. Olihan itse kuningaskin siellä joutua vangiksi ja pelastui taistelutantereelta kiireisen paon ansiosta pienen miesjoukon kanssa etelään päin.
Sotapappi Lauraeukselle, joka tapansa mukaan tässäkin taistelussa oli tarttunut aseisiin, ei aluksi käynyt näin onnellisesti. Hänet yllättivät, kun hän haavoittuneita autteli, muutamat kasakat, jotka jo kauhtanan ja päähineen riistivät sotaiselta papilta — mutta hän taisteli sittenkin vielä sinnikkäästi. Taisteli henkensä edestä, ampui kasakan hevosen selästä, suisti toisen miekallaan ja kiepsahti sitten ketterästi kasakkahevosen selkään. Loitolla eteni jo kuninkaan ja hänen esikuntansa pieni, pakeneva parvi — Lauraeus lasketti vihurina sen jälkeen yli verisen taistelukentän, yli ruumiskasojen, kaatuneiden tykkien ja voitostaan hurmaantuneiden venäläisosastojen lomitse.
Outo oli tuo näky taistelutantereella. Pappi, jonka kaulassa vielä liperit liehuivat, karauttaa siinä yksin paitahihasillaan, mutta miekallaan huimasti hosuen, vihollisjoukkojen keskitse, jotka hölmistyneinä pysähtyvät kummaa ilmiötä katsomaan ja — antavat houkkion mennä. Näin hän lopulta saavuttaa kuninkaan pakenevan parven ja liittyy siihen jatkaakseen uutteraa ja uhrautuvaa toimintaansa sotapappina ja haavurina muuttuneissakin oloissa. Kuningas otti ilomielin sotaisan papin, jonka urotöistä hän jo oli kaskuja kuullut, seurueeseensa ja vei hänet mukanaan turvapaikkaansa rajan taakse Turkin puolelle.
Benderissä Lauraeus vietti sitten kuninkaan seurassa monta kuukautta, oli mukana hänen seikkailuissaan ja uhkarohkeissa pakohankkeissaan, toimi sielunhoitajana, mutta samalla taistelijana. Myöhemmin hän siirtyi Moldauhun, jonne Pultavan pakolaisista ja muista harhailevista sotureista oli saatu kootuksi pieni ruotsalais-suomalainen sotajoukko. Sotapappiahan sielläkin tarvittiin ja Lauraeus oli kohta valmis sielläkin isänmaataan palvelemaan.
Taistelua käytiin edelleen venäläisiä vastaan, yritettiin edes osittain korjata musertavan tappion tuhoja. Mutta menestystä ei tällä pienellä joukolla ollut. Ylivoimainen venäläisjoukko teki eräänä päivänä hyökkäyksen sen majoituspaikkaa vastaan ja sotapappi, joka tällä kertaa ei ollut aseissa, koska hän juuri taistelun alkajaisiksi piti sotarukousta joukkoaan vahvistaakseen, joutui venäläisten vangiksi. Joutui satojen muitten maanmiestensä kanssa ja sai heidän seurassaan kahleisiin kytkettynä marssia kauas Sisä-Venäjälle, aina yhä kauemmaksi läpi kylien ja suurten kaupunkien, jotka jo olivat sotavankeja täynnä.
Täällä alkoi Lauraeukselle, joka nyt toistakymmentä vuotta yhteen menoon oli retkeillyt Kaarle-kuninkaan ensin voittoisan, sitten lyödyn armeijan mukana taistelusta taisteluun, uusi tehtävä, entistä vaativampi ja vaikeampi, mutta myös entistä tärkeämpi. Hänen täytyi nyt koettaa rohkaista ja vahvistaa kärsimyksiinsä ja masennuksiinsa vaipumaisillaan olevia vankiraukkoja, joita jo näihin aikoihin oli Sisä-Venäjällä tuhansia ja jotka olivat tyystin henkistä hoivausta vailla. Nuo vangit, joilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita ja jotka eivät osanneet niitä itselleen hankkiakaan, olivat menehtymässä ruumiillisiin kärsimyksiin. Nytpä Lauraeuksen kätevyys ja neuvokkuus koitui heille avuksi. Hän opetti heille käsitöitä, ja vain niitä tehden monet jaksoivat vankeudessaan elää. Mutta yhtä suuressa määrin he olivat sortua sielullisiin kärsimyksiinsä, koti-ikävään ja lamauttavaan alakuloisuuteen, ja näitä vammoja hänen voimallinen sananjulistuksensa ja harras uskonnollisuutensa usein lääkitsi. Hän rohkaisi lamaantuneita mieliä, kylvi niihin uskon ja toivon siemeniä. Ja vaikka Lauraeus itse siirrettiin muka vaarallisena vankina yhä kauemmaksi itään, nämä jäivät sieluun itämään ja sitä lämmittämään.
Vihdoin Lauraeus joutui rasittavien, vuosikauden kestäneiden kuljetusten jälkeen määräpaikkaansa Siperiaan ja sai lopuksi karkotuspaikakseen Tobolskin kaupungin. Siellä oli jo ennestään koko joukko sotavankeja, oli suomalaisiakin, ja lisää tuli minkä sota nyt Suomessa jatkui. Nämä elivät tavattoman vaikeissa olosuhteissa, kun vankiravinto oli aivan riittämätön ja he itse eivät saaneet mitään ansaituksi. Lauraeus taas sielläkin opetti kohtalotovereilleen käsitöitä, joihin siellä, asutuksen laitamailla, halukkaasti tahdottiin perehtyä, ja sai aluksi itsekin toimeentulonsa samasta köyhänä koulupoikana oppimastaan ammatista.
Myöhemmin hän siirtyi toisille, etupäässä henkisille toimialoille. Edistyneimmät vangit perustivat näet keskuuteensa Tobolskiin koulun, joka aikoinaan tuli varsin huomatuksi, se kun oli ainoa koulu koko laajassa maanosassa ja kaiken lisäksi hyvä koulu, joten sitä venäläisetkin käyttivät hyväkseen. Lauraeus toimi monet vuodet tässä koulussa, jota myöhemmin Venäjän valtiokin kannatti.
Mutta siinä sivussa hän matkusteli ahkerasti — saatuaan siihen luvan — Siperiassa kaupungista toiseen vangittuja maanmiehiään tapaamassa ja heille saarnaamassa. Ahdistuksen paine, kotimaan kaipuu ja vapautumistoiveiden luhistuminen oli valtaosaan vangeista puhaltanut ankaran uskonnollisen, pietistisen hengen, joka syvensi vankien sielunelämää ja yhdisti heidät lujemmin toisiinsa.
Tämä liike tempasi Gabriel Lauraeuksen mukaansa ja hänestä tuli pian sen johtomiehiä. Se syvällinen hartaus, jonka vallassa nämä Siperian herännäiset elivät, oli voimakkaana vastapainona elinvoimaa hivuttavalle sotavankeudelle ja kotikaipuulle, ja Lauraeus vaali kauan ja voimakkaasti tätä puhdistavaa ja kohottavaa liikettä. Ja itse hän oli siihen niin täysin antautunut, ettei hän elämältä enää muuta kaivannutkaan.
Pitkän sodan jälkeen tuli kumminkin vihdoin rauha ja sotavangitkin pääsivät, vaikka vasta vähitellen ja verkalleen, palaamaan kotimaahansa. Ensimmäisten joukossa saivat sotapapit ja siviilivangit paluuluvan. Mutta moneen vuoteen, niin kauan kuin vielä suomalaisia sotavankeja oli Siperiassa, ei Lauraeus sieltä palannut syntymämaahansa, vaan hän jatkoi uskollisesti ja uhrautuvasti toimintaansa kohtalotoveriensa joukossa. Vasta vuosien perästä Lauraeus seurasi muuatta palaavaa vankijoukkoa Venäjän kautta Suomeen, josta hän oli sotapapiksi lähtenyt nuorena, terveenä miehenä ja jonne hän viidenkolmatta vuoden poissaolon jälkeen saapui harmaahapsisena ukkona, jota ei hävitetyllä kotiseudulla enää kukaan tuntenut.
Santeri Ivalo
KORPIMAJURI
TANELI LUUKKONEN
Mäntyharjun Hietaniemeen olivat jalkarakuunat asettuneet lepäilemään ja pääsiäisen pyhiä viettämään. Pataljoona olikin suurin piirtein koolla lukuunottamatta Longströmin komppaniaa, joka partioi Karjalassa. Samoin oli korpraali Nuutti Koivistolainen pienen komennuskunnan kanssa tiedusteluretkellä Viipurin puolessa.
Oli toinen pääsiäispäivä, ja kylän suurimmassa talossa, jossa itse Luukkonen esikuntineen majaili, piti tänään vietettämän jumalanpalvelus. Olihan pataljoonalla oma saarnaajakin, Toksovan seurakunnan entinen kirkkoherra Henrik Lechlin, joka kohta kymmenisen vuotta oli harhaillut Suomessa leivättömänä ja virattomana, sen jälkeen kun venäläiset olivat vallanneet Inkerinmaan ja hävittäneet hänen kotinsa. Joitakin aikoja hän oli jo liikkunut jalkarakuunain matkassa, kunnes vuoden vaihteessa oli saanut virkavahvistuskirjan saarnaajaksi majuri Luukkosen jalkarakuunapataljoonaan. Eihän se ollut mikään lihavatuloinen paikka, sillä palkkaa hän sai ainoastaan tynnyrin rukiita kuukaudessa, saman kuin pataljoonan päällikkö upseereineen. Luukkonen oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että tuon ruistynnyrin sai kuukausittain hänen perheensä, jonka hän oli sijoittanut Savonlinnaan hänen itsensä kuuluessa pataljoonan muonavahvuuteen. Mutta tämäkin oli parempi kuin ei mitään, ja hän sai olla tyytyväinen, että oli lähtenyt ajoissa onnettomasta Inkeristä. Mitä olivatkaan saaneet kokea monet hänen virkatovereistaan, jotka luottaen vihollisen vakuutuksiin olivat jääneet paikoilleen. Esimerkiksi Järvisaaren kirkkoherran olivat kasakat kuopanneet kaulaa myöten maahan kiristäessään häneltä rahoja ja pidelleet häntä julmasti pahoin. Ja saman pitäjän lukkarin nuo raakalaiset olivat naulanneet elävänä kirkonoveen ja siinä sitten rääkänneet.
Eilen ja pitkänäperjantaina ei jumalanpalvelusta ollut pidetty, sillä pastori oli ollut Savonlinnassa käymässä ja kotiutunut vasta illalla. Sen vuoksi majuri oli tänä aamuna lähettänyt jumalanpalveluskutsun miehilleen, joita majaili kaikissa kylän taloissa. Heitä kerääntyi parhaillaan tilavaan pirttiin, joka oli siistitty pyhäasuun ja jonka permannolle oli laudoista kyhätty tilapäisiä penkkejä. Valkeaksi pestyn honkapöydän ääressä istui Luukkonen yllään upseerinpuku, jonka hän oli hankkinut viime vuonna majurin valtakirjan saatuaan. Kapteeninkautenaan hän oli käyttänyt vielä talonpoikaista sarkapukua. Hän oli leveä ja harteva, lähes neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen järeiden kasvojensa iho oli kuin parkittu. Leveään leukaan oli ilmestynyt pari pientä haavaa, josta saattoi arvata, että hän oli lauantaina saunassa koettanut ajaa parransänkeään.
Tuossa saapuivat kapteenit Iisakki Tillainen ja Simo Torikka. Luukkonen viittasi heidät rinnalleen peräpenkille. He olivat kumpikin syntyään inkeriläisiä talonpoikia samoin kuin hän itsekin. Tillainen, kookas, vaaleaverinen ja tyyni mies, oli kuulunut jo Kivekäs-vainajan väkeen. Torikka oli sodan alussa palvellut rakuunana everstiluutnantti Bergin aatelislipullisessa, ja sen hajottua hän oli joutunut Luukkosen väkeen. Hän oli kohonnut korpraalista luutnantiksi, ja nyt hän odotteli kreivi Nierothilta kapteeninvaltuutusta, sillä hän oli äskettäin Luukkosen suostumuksella ryhtynyt kokoamaan omaa komppaniaa.
Hänen luutnantikseen piti tulla komennuksella olevan Nuutti Koivistoisen veljen Paavon, joka oli inkeriläistä sukua hänkin ja aloittanut sotilasuransa Kivekkään johdolla.
Tähän inkeriläiseen kantajoukkoon kuuluivat edelleen korpraalit Yrjö Volmari ja Olli Tanhuanpää, joille kummallekin Luukkonen oli jo tammikuulla ehdottanut upseeriylennystä, vaikka vastausta ei päämajasta ollut vielä annettu. Tanhuanpää oli kotiseudullaan joutunut venäläisten käsiin ja joutunut väkisin heidän sotaväkeensä. Hän oli karannut heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa, puikkelehtinut Suomeen, tavannut täällä kotipuolensa miehiä omaperäiseksi jalkarakuunapataljoonaksi järjestyneenä, liittynyt joukkoon ja ollut jo neljä vuotta uskollisesti mukana kaikissa sen vaiheissa.
Tupa täyttyi vähitellen miehistä. Ulkoasultaan se oli varsin kirjavaa joukkoa. Toisilla oli täydellinen sotilasasu miekkoineen ja kannuksineen, toiset olivat vain puoleksi sotilaan asussa ja osa kokonaan talonpoikaisissa tamineissa. Kovakouraisia, arpinaamaisia miehenköriläitä he olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja, lukemattomien vaarojen ja alituisten marssien karaisemia. Toiset, etupäässä inkeriläinen kantajoukko, olivat liikkuneet jo kymmenisen vuotta sotapoluilla, toiset olivat liittyneet joukkoon myöhempinä vuosina.
Pastori Lechlin oli tavannut jalkarakuunain joukossa muutamia entisen seurakuntansa jäseniäkin. Erään näistä, Juho Sokan, joka palveli Tillaisen komppanian varusmestarina, hän tunsi jommoiseksikin veisaajaksi, ja hän oli suostutellut Sokan esiintymään jumalanpalveluksissa lukkarina. Niinpä tämä monia kokenut sissi, joka hänkin oli ollut mukana Kivekkään retkillä, asettui nyt pöydän päähän, haki pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta pastorin määräämän pääsiäisvirren, karautti pari kertaa kurkkuaan ja aloitti:
"Pääsiäispäivää nyt pitäkääm',
Jeesusta korkiast' kiittäkääm',
Joka ainoast' armosta
Päästi meit' pirun pauloista."
Hitaasti ja kangerrellen eteni virsi ja ainoastaan muutama jörisevä kurkkuääni yhtyi kannattamaan lukkarin ponnistuksia. Tupa kävi pian kuumaksi ja suurin osa miehistä alkoi torkahdella, ennen kuin edes ensimmäinen virsi oli saatu loppuun. Mutta saarnan alussa syntyi pirtissä eloa. Sen aiheutti pihalta kuuluva reen ratina. Miehet havahtuivat, alkoivat kurkistella ulos ja supatella keskenään. Luukkonen, joka oli todennut tulijat Koivistolaisen komennuskunnaksi, ärähti miehille, että näiden pitäisi pysyä hiljaa paikoillaan. Mutta kun retkeltään palanneet partiolaiset astuivat tupaan seurassaan pari suomalaista talonpoikaa ja niin ikään pari venäläistä sotilasta, jotka peloissaan ja hölmistyneinä vilkuilivat ympärilleen, oli kaikkien huomio siinä määrin kiintynyt tulijoihin, että jumalanpalveluksen jatkaminen kävi toivottomaksi. Pastori lopetti saarnan lyhyeen, ja kohta kun hän oli amenen sanonut, tuvan täytti sekava puheensorina. Mutta majurin nyrkin jymäys ja hänen kumea ärjäisynsä sai äänet vaikenemaan.
— Nuutti, tee selkoa retkestäsi ja te muut pitäkää suunne kiinni! hän komensi.
Nuutti Koivistolainen ryhtyi kertomaan. Hän oli sujuttautunut Viipurin tuolle puolen ja kohdannut siellä pienen tupakkakuormaston, jota kymmenen sotilasta kuljetti Pietarista Viipuriin. Nuo kaksi kuuluivat siihen joukkoon ja muut kahdeksan — no, niiden ketarat käännettiin taivasta kohti. Toisella näistä vangeiksi otetuista oli kirjekin, kaiketi Viipurin komendantille tarkoitettu.
— Entäs tupakat? huusivat miesjoukosta monet.
— Tupakat on täällä, sepä tietty.
Yksi Koivistolaisen miehistä pistäytyi ulos ja toi olkapäällään ison, niinimattoon käärityn tavarapakan, jonka hän pudottaa jymäytti lattiaan.
— Siinä on aluksi piippuun ja poskeenkin pantavaa, hän sanoi ryhtyen avaamaan niinimattoa.
Näkösälle tuli kimppu mustia, tiiviisti yhteen puserrettuja tupakanlehtiä. Saalis otettiin riemulla vastaan, sillä siitä tavarasta alkoi olla taas puute, kun päämajasta viimeksi tullut tupakkalähetys oli jo lopussa.
Tupakkaa jaettaessa saapuivat kapteeni Lauri Kärki, joka muutamia vuosia myöhemmin aateloitiin ja sai silloin tuon hieman hullunkurisen nimen Kärkisudd, sekä kornetti Matti Karjander. Jälkimmäinen oli ollut venäläisten vankina, mutta päässyt vaihdossa vapaaksi ja liittynyt sen jälkeen Luukkosen joukkoon. Kumpikin oli aika hiprakassa ja esiintyi äänekkäästi. Luukkonen katsoi velvollisuudekseen torua heitä tästä sekä siitä, että olivat lyöneet laimin yhteisen jumalanpalveluksen. Mutta silloinpa Karjander metakan nosti.
— Mikä sinä olet upseerimiestä komentelemaan! huusi hän. — Tämä poika on palvellut upseerina ja oikeassa armeijassa, mutta sinäpä et ole muuta kuin pelkkä korpimajuri!
— Ottakaa mieheltä miekka ja sulkekaa hänet sikolättiin selviämään! sanoi Luukkonen rauhallisesti.
Käsky pantiin asianomaisen rähinästä ja vastarinnasta huolimatta nopeasti täytäntöön. Kärki istahti siivosti nurkkaan ja alkoi täyttää piippuaan vasta saadulla tupakalla. Luukkonen komensi miehet hajaantumaan majapaikkoihinsa ja ryhtyi päällikkökunnan jäädessä tupaan kuulustelemaan vankeja. Se kävi työläästi, sillä kaikkien saapuvilla olevain venäjän kielen taito supistui varsin vähään. Mutta käyttämällä sopivasti nyrkkejään apuna Luukkonen sai heiltä tietää yhtä ja toista. Inkerinmaalla oli nykyään vähän sotaväkeä, tsaari itse oli Moskovassa, inkeriläisiä kartanoita hän oli jaellut herroilleen. Niinpä oli Soikkolaan asettunut muuan pajari. Kattilan kartanon oli tsaari pidättänyt itselleen ja siellä hoidettiin nykyään hänen hevosiaan. Ainoastaan pienehkö määrä rakuunoita majaili kartanossa.
Luukkosen mielikuvitus lähti liikkeelle. Mitäpä jos tässä taas tekisi retken entiselle kotiseudulleen? Oli mitä parhaat reki- ja suksikelit. Mikäs olisi pyyhkäistessä meren yli Inkerin puolelle. Napattaisiin sieltä tsaarin hevoset, sillä omat olivat jo laihtuneet aivan luuskiksi. Eikä olisi hullumpaa siepata vangiksi se Soikkolan pajari.
— Pärttyli, otapas kirjoitusneuvot, pyöräytetään tässä Nieruuthille kirje, hän virkkoi elostuneena.
Käskyn saaja oli nuori mies, niitä Turun ylioppilaita, jotka näinä vuosina olivat kirjansa miekkaan vaihtaneet. Bartold Antonius hän oli nimeltään ja hän oli jo neljä vuotta toiminut Luukkosen pataljoonassa kirjurina, tulkkina, pataljoonan muonitusmestarina sekä yleensä majurin oikeana kätenä. Vikkelä ja luotettava mies hän oli ja Luukkonen oli hänellekin ehdottanut jo upseerinarvoa, vaikka sekin oli päämajassa vielä ratkaisematta. Hänen veljensä Jaakko Antonius oli myöskin jalkarakuunaväessä ja nykyään vääpeli arvoltaan.
— Mitäs tähän sitten pannaan? Hän kääntyi Luukkoseen saatuaan hanhensulkansa ja muut kirjoitusvehkeensä kuntoon.
— No, ensinnäkin se, mitä tässä on saatu tietää noilta ryssiltä, ja sitten pyydät lupaa, että pataljoona saa tehdä retken Inkeriin vangitakseen Soikkolan pajarin ja anastaakseen tsaarin hevoset. Mutta retkelle olisi päästävä hetimmiten, kun jäät vielä kantavat. Ja sitten, panepas sinne myöskin, että nimismies Posa velvoitettaisiin luovuttamaan kruunun makasiinista kymmenen tynnyriä kauroja hevosiamme varten. Niin, ja lupa kyytihevosten ottoon, että miehistön muona saadaan kuljetetuksi. Näistä asioista kirjoita!
Hanhensulka alkoi rapista ja pian oli ruotsinkielinen kirje valmis. Antonius ojensi sulan Luukkoselle allekirjoitusta varten. Sen pitemmälle ei majurin oma kirjoitustaito ulottunut. Nimensä hän oli Antoniuksen avulla oppinut kirjoittamaan ja se oli aina juhlallinen toimitus, joka suuresti korotti hänen arvoaan päällikkökunnan silmissä, sillä heistä useimmat eivät pystyneet piirtämään muuta kuin puumerkkinsä.
— Otapas sinä, Yrjö, kaksi miestä omasta komppaniastasi ja lähde oitis viemään tämä kirje ynnä nuo vangit päämajaan, virkkoi Luukkonen Volmarille, kun kirje oli valmis. — Saman tien tuot kreivin vastauksen. Mutta pidä kiirettä.
— Longströmin Pekka käski sanoa paljon terveisiä, ilmoitti nyt
Koivistolainen, kun Luukkosen huomio kääntyi taas häneen.
— Vai tapasit hänetkin! Missä se poika tätä nykyä oikein vaeltelee?
— Säkkijärvellä hän oli palatessani ja piti siellä miehineen kemuja.
— Vai oikein kemuja! Oli tietenkin vetänyt hyvän apajan?
— No, joltisenkin. Oli Viipurin lähistöllä saanut siepatuksi yhdeksän venäläistä kauppiaan renkiä hevosineen ja kuormineen.
— Mitä kuormissa oli?
— Niissä oli jos mitä hyvää, maltaita, silavaa, turskia, hunajaa, munia, kaviaaria, herneitä ja tupakkaa.
— Ohhoh, onpa nyt pojilla herranpäivät. Oikein tulee vesi suuhun tuota kuullessa.
— Pekka oli luvannut päästää miehet vapauteen kahdensadan ruplan lunnaita vastaan. Kaksi niistä oli jo lähtenyt Viipuriin rahoja haalimaan. Niillä rahoilla Pekka aikoo hankkia komppanialleen paremmat varusteet.
— Heh, heh, kyllä se Pekka osaa aina asiansa järjestää. Mutta mitäs junnuja nämä kaksi ovat, jotka sinä mukanasi toit?
— Käkisalmen puolen miehiä, jotka matkallani tapasin. He haluavat tulla meidän pataljoonaamme.
— Vai sillä tavalla. Mutta onkos teistä sotilaiksi? Oletteko ennen missään väessä palvelleet?
— Ei olla, mutta eiköhän tuota siihenkin harjaantune, vastasi toinen miehistä.
— No, sopiihan sitä koettaa. Onko Torikan Simo vielä täällä? Jaha, no tuostapa saat kaksi miestä komppanian alkuusi. Koeta vanuttaa heistä kelpo sotilaita.
— Entäs tuota… maksetaanko sitä palkkaa? tiedustelivat miehet.
— Vai palkka teillä onkin ensimmäisenä mielessä! Soo-o! Eikö riitä tuollaisille metsästä tulleille vapaa leipä kruunun hoteissa ja lupa tapella ryssää vastaan? Mitä! Puolikymmentä vuotta minäkin olen tapellut ilman mitään palkkaa. Samoin Torikka tuossa, teidän tuleva kapteeninne. Toista sataa vihollista hän on omin käsin jo ehtinyt päiviltä nitistää eikä palkkaa ole ollut kuin vasta viime vuosina tynnyri jyviä kuukaudessa. No, saattehan tekin, jumalanluomat, sen kuin muutkin miehet, nimittäin puolitynnyriä kuussa, mutta vasta sitten kun nähdään, mihinkä te kelpaatte. No, riittääkö se?
Miehet mutisivat myönnytyksensä, Antonius merkitsi heidän nimensä pataljoonan rulliin ja Torikka vei heidät komppaniansa majapaikkaan. Huomenna piti korpraalin ryhtyä heistä sotilaita muokkaamaan.
Ryhdyttiin tekemään kaikenlaisia valmisteluja Inkerin retkeä varten. Muutaman päivän kuluttua Volmari palasi Liljendalista, jossa pääarmeija tähän aikaan majaili. Kreivi Nierothilta oli Luukkoselle kirje, jossa hänelle annettiin lupa Inkerin retkeen. Kaurojen saantia varten oli kirjeen mukana asianomainen valtuutus. Mutta kirjeen jälkiosan kohta sai majurin kovin kuohuksiinsa. Kas näin se Antoniuksen suomentamana kuului:
"Ja muutoin, koska Herra Majurin ja hänen haltuunsa uskotun miehistön päälle on rahvaalta monta valitusta sisään tullut, että he eivät ainoastaan mielivaltaisesti ota heidän hevosiaan, vaan muutoinkin heille kaikenlaista vääryyttä matkaan saattavat, niin muistutetaan Herra Majuria täten kaikki senkaltaiset vääryydet tyyten lopettamaan sekä tämän jälkeen ylläpitämään vakavata disipliiniä hänen haltuunsa uskotussa pataljoonassa, niin etteivät he omiamme vastaan vähintäkään väkivaltaa harjoita, uhalla että jos tämän jälkeen vieläkin valituksia kuuluu, minä en voi olla asiaan mitä vakavimmin käsiksi käymättä."
— Jaa'a! Jaa'a! saneli Luukkonen päätään nyökäyttäen. — Siinä se nyt oli. Minä olen aina koettanut ihmisyyttä noudattaa ja kehottanut siihen muitakin, mutta kuka tässä voi jokaisen jäljillä juosta katsomassa, mitä ne maakunnassa liikkuessaan tekevät. Joukossa on monenlaista miestä.
Kun kaikki olivat kokoontuneet matkalle lähtöä varten, Luukkonen otti asian vielä puheeksi saattaen ylipäällikön nuhteet omalla tavallaan pataljoonan tiedoksi.
— Ne teistä, niin päälliköistä kuin miehistäkin, jotka harjoittavat väkivaltaa oman maan rahvaan keskellä liikkuessaan, varokoot tästä lähin itseään, hän julisti karkealla sotaäänellä.
— Päälliköistä painakoon tämän kalloonsa varsinkin kapteeni Kärki.
— Minäkös se pahin pukari sitten olen! murahti Kärki silmiään muljautellen.
— En sanonut, että sinä olisit juuri se kaikista pahin, jatkoi Luukkonen, — mutta opiksesi saat monen muun kera ottaa. Pitäkää mielessänne, että me olemme kuninkaan ja isänmaan palveluksessa olevaa sotaväkeä eikä mitään metsärosvoja. Vähänkö meitä on sillä ja monilla muilla nimillä haukuttu! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Annahan tänne, Pärttyli, se kreivin kirje, niin minä luen siitä, mitä hän asiasta minulle kirjoittaa.
Levitettyään kirjeen eteensä, aivan kuin olisi sen sisällyksestä kyennyt selvän saamaan, hän luki kulmat rypyssä seuraavaa:
— Ja annan minä täten Herra Majurille tiedoksi, että hänen on tästä lähin pidettävä mitä ankarinta disipliiniä haltuunsa uskotussa pataljoonassa sekä pahimmat väkivallantekijät ja järjestyksen rikkojat joko vangittuina lähettämään tänne päämajaan tai itse heidät muitta mutkitta hirtättämään.
Hän antoi kirjeen takaisin Antoniukselle ja jatkoi:
— Jaa'a, siinä sen nyt kuulitte. Tämä ei olekaan leikintekoa. Disipliiniä, se tahtoo sanoa kuria käskee kreivi pitää yllä. Enkö minä ole koettanut, mutta se ei näy riittäneen. No, lisätään puhtia. Joka tästä puolin ei tottele, niin — kirjeestä sen kuulitte. Uudet miehet painakoot tämän varsinkin mieleensä. Ja muistakoon jokainen, ettei täällä olla hyötymässä ja oman edun tähden, vaan taistelemassa isänmaan ja kuninkaan puolesta. Ja nyt kursailematta matkaan!
Hän nousi hevosensa selkään ja pataljoona lähti liikkeelle, toiset ratsastaen, toiset reissä ajaen ja jotkut hiihtäen. Vaikka joukkoa sanottiin pataljoonaksi, ei siinä tällä haavaa ollut miehiä paljonkaan yli kahdensadan. Ratsuhevosia oli noin kuudellakymmenellä ja nekin enimmäkseen surkean laihoja kaakkeja. Osalla oli täydelliset satulat, toisilla ainoastaan loimi tai rehusäkki ja vitsasta punotut jalustimet.
Kuljettiin hyvää vauhtia Virolahdelle, josta seuraavan päivän iltapuolella lähdettiin pitkin Suomenlahden jäälakeutta ajelemaan kohti Inkeriä. Omituinen surumielisyyden ja polttavan vihan sekainen tunne valtasi Luukkosen taas, kuten aina ennenkin oltaessa matkalla Inkerinmaata kohti. Syvällä olivat hänen juurensa siinä maassa. Muualla hän tunsi olevansa kuin juureton puu ja alati hänen sydämensä veti synnyinseuduille. Nevajoki oli kuin hänen heimonsa äiti, sen rannoilla, Kolppanan pitäjässä, hän oli ensi kerran päivänvalon nähnyt, siellä olivat hänen isänsä maata viljelleet ja siellä he maan mullassa lepäsivät. Mutta kuka nyt isännöi hänen syntymäkodissaan? Muukalainen.
Vuosi vuodelta oli hän nähnyt muukalaisvallan lujittuvan Nevajoen varsilla. Se kirveli hänen sydäntään ja kannusti häntä uusiin taisteluihin. Lukemattomia retkiä hän oli miehineen sitten Kivekkään päivien tehnyt Inkeriin ja paljon tuhoa hän oli viholliselle tuottanut, mutta se kaikki oli ollut vain kuin tulipalon sammuttamista sylkemällä. Mitään ratkaisua ei hän kyennyt saamaan aikaan, mutta siitä huolimatta hän tahtoi taisteluansa jatkaa ja elämänsä viime hetkeen noudattaa Kivekäs-vainajan viimeistä kehotusta.
Surullisena punersi rannaton ulappa auringon vaipuessa länteen ja mieleen hiipi omituinen autiuden tunne. Luukkonen ratsasti pienen joukkonsa etunenässä ahavan puremilla kasvoillaan yrmeä ilme ja silmät herkeämättä tähdättyinä itään, jossa vihollisten tallaama synnyinseutu värjötteli näköpiirin takana. Hän olisi tahtonut yhtä menoa painaltaa perille, mutta hevosten uupumus pakotti sydänyön lähetessä pysähtymään. Mukaan otetuista puista viritettiin pieniä nuotioita, joiden ääressä miehet valmistivat illallisensa, ja hevosten rouskuttaessa appeitaan partiomiehet nukahtivat satulain, loimien ja heinätukkojen päällä taivasalla, keskellä aavaa jäälakeutta. Koko seuraava päivä jatkettiin matkaa ja pysähdyttiin vasta auringon laskiessa lepäämään. Silloin häämötti jo edessä Soikkolan niemi. Sydänyön hetkellä Luukkonen komensi joukkonsa taas liikkeelle, sillä pimeän aikana oli hyökkäys tehtävä kumpaankin paikkaan.
Soikkolan kartanon valtaaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. Siellä tavattiin vain joukko makeimmasta unestaan herätettyjä, pahoin ällistyneitä palvelijoita, jotka eivät yrittäneetkään vastarintaa. Pajari itse ei ollut kotona ja pelastui siis vankeudesta. Saaliiksi otettiin mitä suinkin katsottiin kuljettamisen arvoiseksi, ennen kaikkea pajarin pöytähopeat. Sitten pistettiin kartanon päärakennus palamaan.
Rosvoamistahan tämä oli ja murhapolttoa, mutta miksi eivät suomalaiset sissit olisi sitä tehneet, kun venäläisten säännöllinenkin sotaväki harjoitti Suomessa ehtimiseen samanlaista ilkivaltaa paljon suuremmassa määrin. Ryöstiväthän he kirkkojenkin kalleudet ja kellot; eräs heidän ylimmistä päälliköistään vei Venäjälle yksin piispa Henrikin hopeoidut luutkin Turun tuomiokirkosta.
Kattilan kartanossa kohdattiin yhtä vähän vastarintaa. Saaliiksi saatiin sieltä neljäkymmentä hyvin syötettyä tsaarin hevosta sekä vangiksi kymmenkunta rakuunaa. Liekkien hulmutessa lähdettiin paluumatkalle ja pyyhkäistiin Suomenlahden jäätikölle. Onnellisesti päästiin Tammion saarelle, jonne joukko asettui lepäämään ja josta Luukkonen lähetti vangit ynnä kertomuksen retkestään kreivi Nierothille Liljendaliin. Kun saarelle saapui sitten pari luotsia, jotka tiesivät kertoa, että Soikkolaan oli komennettu sata kasakkaa, teki Luukkonen vielä viime keleillä uuden retken meren yli ja tuhosi perin pohjin tämän kasakkajoukon.
Kesällä olivat sotatoimet yleensä seisauksissa, tsaarilla kun oli yllin kyllin tekemistä oman maansa etelärajoilla. Luukkonen liikkui tapansa mukaan partioretkillä pistäytyen kerran veneillä Viron puolellakin. Viholliset eivät koskaan arvanneet olla kyllin varuillaan ja niin kovasti venäläiset pelkäsivät häntä, että ruhtinas Menshikov jopa kirjoitti kantelukirjeen hänen hävitysretkistään kreivi Nierothille, joka ei tietenkään ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin Luukkosta vastaan. Sen sijaan toimitettiin samaiselle Menshikoville saksankielinen käännös siitä kenraalimajuri Armfeltin raportista, jossa tämä kertoi niistä eläimellisistä julmuuksista ja pöyristyttävistä raakalaisteoista, joita venäläiset olivat Karjalan puolessa suorittaneet.