Elokuussa Luukkonen sai Nierothilta määräyksen lähteä tiedusteluretkelle Kannaksen puolelle. Kas, sepä jotakin oli! Siellä vihollisen valtaamilla alueilla hän tunsi vasta olevansa oikein omassa elementissään. Nyt hän saattoi sitä paitsi taas pistäytyä rakkaan Nevan rannoillakin, kun yöt olivat tarpeeksi pimeät. Satamiehisen joukon hän otti mukaansa ja lähti matkalle; toiset saivat Antoniuksen ja Torikan johdolla jäädä partioimaan Viipurin länsipuolelle.
Säkkijärveltä Luukkonen kulki miehineen veneillä saariston suojassa Viipurin lahden vastakkaiselle rannalle. Kaislahdessa, johon hän yöpyi, hän sai talonpojilta kuulla, että Pietarista päin oli tulossa venäläisiä sotilaita.
— Kuinka paljon?
— Paljon niitä näytti olevan, ainakin pari sataa.
Pari sataa! Siis ainoastaan kaksi yhtä vastaan. Tokihan Luukkonen silloin yrittäisi, hän joka oli usein taistellut yksi kymmentä vastaan. Niillä oli kenties kuormastokin mukanaan ja vangiksi otetuilta saataisiin tietoja Pietarin puolen oloista. Kun talonpojat tiesivät näiden jo illalla olleen Johanneksessa, saattoi aamuvarhaisella heitä jo odottaa Kaislahteen. Ei siis muuta kuin etsiä soveliaat väijytyspaikat. Kaislahden perukasta ne löytyivätkin, siinä missä Viipurin tie kulki mainittuun lahteen laskevan pienen joen yli. Siinä Luukkonen sijoitti miehistönsä asemiin ja niin alettiin pimeän häivyttyä vartoa vihollista.
Päivän valjetessa peittyi kaikki sakeaan sumuun. Kuului marssin töminää, mutta oli mahdoton nähdä, pitikö talonpoikain tiedonanto vihollisten lukumäärästä paikkansa. Mutta pitipä tai ei, tässä sitä nyt joka tapauksessa oltiin ja iskemättä ei vihollista sopinut sivu laskea. Pistoolinlaukauksella Luukkonen antoi hyökkäysmerkin ja hurraten hänen miehensä syöksyivät tien kummaltakin puolen huolettomana etenevän viholliskolonnan kylkiin. Ne joutuivat tietenkin tavattoman hämmingin valtaan ja alkoivat sikinsokin pyrkiä takaisin pienelle sillalle. Partiomiesten aseet tekivät pahaa jälkeä, yli maassa makaavain he painelivat sillalle ja seurasivat kintereillä sillan toiselle puolen. Mutta siellä viholliset äkkiä hävisivät kuin maan alle. Joka puolella oli sakea sumuseinä vastassa. Arvatenkin jälkijoukko oli lähtenyt pakoon minkä koivista pääsi. Luukkonen huusi miehensä koolle syöksyen sitten heidän kärjessään takaa-ajoon. Pitihän heidän toki vankejakin saada edes niin paljon, että voi näiltä kaikenlaisia tietoja puristaa.
Oli aivan kuin helvetti olisi heidän edessään kitansa avannut. Musketit paukkuivat ja kuulat viuhuivat ilkeästi heidän ympärillään. He vastasivat yhteislaukauksella ja hyökkäsivät jälleen eteenpäin. Mutta sumun keskellä oli muurina heitä vastassa taajat rivit vihreätakkeja. Kun heidän miekkansa ja musketinperänsä saivat raivatuksi aukkoja muuriin, seuraavassa hetkessä uudet miehet täyttivät ne. Ja nämä uhkasivat jo heidän sivustojaankin. Kuuluvana Luukkosen komentohuuto kajahti silloin ja nopeasti hänen miehensä sitä noudattaen peräytyivät sillan yli. Mutta siellä he törmäsivät myös vihollisiin. Niistä oli siis osa kahlannut puron yli heidän selkäpuolelleen! He olivat auttamattomasti saarroksissa.
— Eteenpäin, pojat, meidän täytyy raivata tie itsellemme, vaikka pää menisi! huusi Luukkonen ja syöksyi miekka koholla vihollisten keskelle.
Miestä kaatui oikealla ja vasemmalla, mutta aina näytti Luukkosesta vihollismuuri yhtä vahvalta. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa yksinään vihollisten saartamana. Takaapäin häntä lyötiin musketinpiipulla käsivarteen niin että miekka hervahti maahan, ja kun hän kumartui sitä vasemmalla kädellään ottamaan, heittäytyi hänen päälleen miesjoukko, niin ettei hän kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli auttamattomasti vanki — ensi kerran kymmenvuotisten taisteluiden jälkeen.
Taistelun meteli vaikeni joka puolella. Auringonsäteet hajottivat sumun ja Luukkonen huomasi vihollisia olevan monin verroin enemmän kuin tiedonantajat joko tahallisesta ilkeydestä tai taitamattomuudesta olivat ilmoittaneet. Häntä ympäröi kerrassaan nelituhatmiehinen joukko, jonka tsaari oli lähettänyt Viipurin puolustajain vahvistukseksi. Viholliset olivat äärimmilleen kiihdyksissä tuosta äkkiyllätyksestä ja kärsimästään mieshukasta, joka kaikesta päättäen nousi useihin kymmeniin. Luukkosta lyötiin ja tyrkittiin ja joka hetki hänen henkensä oli vaarassa. Hänet raahattiin sillan toiselle puolen, ja siellä hän kohtasi kaksi miehistään sekä vanhan taistelutoverinsa, kapteeni Tillaisen, jotka samoin olivat joutuneet vangiksi.
— Miten on toisten laita? kuiskasi Luukkonen, — eivät kai he kaikki liene kaatuneet?
— Toivottavasti suurin osa heistä pääsi pintehestä, vastasi Tillainen.
Tyrkkien ja potkien heidät saatettiin erään korkeampiarvoisen upseerin eteen, joka nähtävästi oli joukon päällikkö. Silmät kipinöiden tämä syyti suustaan haukkumasanoja sekä heristi heille nyrkkejään. Jostakin ilmestyi tulkin tapainen, jonka avulla päällikkö alkoi kysellä, paljonko heitä oli ollut ja kenen toimesta he olivat tähän järjettömään tekoonsa ryhtyneet.
Luukkonen vastasi että heitä oli satamiehinen komennuskunta Suomen armeijaan kuuluvaa sotaväkeä ja olivat he ylipäällikön käskystä tiedusteluretkellä. Itsensä hän ilmoitti joukon päälliköksi. Venäläisten päällikkö nauroi häijysti ja osoitellen häntä puhui jotakin toisille upseereille, jotka myöskin nauroivat. Sekä Luukkosella että Tillaisella oli yllään talonpoikaisnutut, joihin he retkelle lähtiessään olivat pukeutuneet voidakseen väliin partioida yksinäänkin huomiota herättämättä. Heidän ulkoasunsa perusteella venäläisten päällikkö piti nyt nähtävästikin törkeänä valheena Luukkosen ilmoitusta, että he olivat armeijaan kuuluvaa väkeä ja että hän itse oli upseeri. Päällikkö puhui jälleen venäjää ympärillään seisoville upseereille viitaten samalla tien vieressä kasvavaan petäjään. Tulkki ilmoitti heille päällikön käskystä, että he saivat maantierosvojen tavallisen palkan, minkä jälkeen heidän jokaisen neljän kaulaan viskattiin nuoransilmukka.
— Tällä tavallako te kohtelette kuninkaallisen Ruotsin armeijan sotureita? huusi Luukkonen. — Minä olen siinä armeijassa majuri ja toverini tuossa kapteeni. Ellette usko, niin lukekaa tuosta!
Hän tempasi sarkatakkinsa povesta kuluneen nahkalompakon, jossa oli hänen majurinvaltakirjansa, sekä ojensi sen päällikköä kohti. Tämän viittauksesta keskeytettiin toimitus ja paperia alettiin tutkia. Se kulki kädestä käteen ja tulkki ryhtyi kääntämään sen sisällystä venäjäksi. Upseerit alkoivat lukemisen päätyttyä vilkkaasti jutella silmäten aina väliin Luukkosta, ja usein he toistivat nimeä "Kivikäs". Heille oli selvinnyt, että tässä oli nyt heidän edessään se pelätty ja vihattu Kivekäs, jota heikäläiset olivat vuosikausia koettaneet saada käsiinsä. Päällikön katse kirkastui. Mikä onnenpotku, että juuri hänen oli suotu saada käsiinsä tuo kuuluisa sissipäällikkö! Kyllä tsaari tulisi häntä siitä muistamaan. Ja mikä riemu tästä nousisi sekä Viipurissa että Pietarissa. Jei bohu!
Silmukat poistettiin vankien kaulasta ja päällikkö katseli heitä nyt iloisin ilmein. Olihan saalis hänelle kullan arvoinen. Riemukkaasti lähdettiin jatkamaan matkaa Viipuriin. Vangit saivat astua vahvan vartion keskellä. Perille saavuttiin puolenpäivän aikaan. Kulovalkeana levisi Viipurin varusväen keskuuteen tieto, että kuuluisa Kivekäs oli vankina tuotu kaupunkiin. Lakkaamatta tungeskeli uteliaita Luukkosen ja hänen toveriensa ympärillä.
— Vot Kivikas! Smotrijte!
Heitä tirkisteltiin ja käsin kopeloitiin kuin outoja ulkomaan eläviä. Ja pitkin päivää raahattiin heitä paikasta toiseen ja heidän ympärillään oli aina sankka uteliaiden parvi. Linnoituksessa ammuttiin tykillä tämän merkkitapauksen johdosta ja illalla upseerit panivat toimeen suuret juomingit.
Seuraavana päivänä vahva rakuunaosasto lähti viemään vankeja Pietariin. Mukana seurasi tietysti tarkka raportti tsaarille siitä, kuinka arvokas saalis vankien joukossa oli ja kenelle kunnia hänen vangitsemisestaan oli lankeava.
* * * * *
Oli päästy joulun sivu. Vuoden viimeinen päivä alkoi juurii kallistua iltaan. Ulkona oli vielä niin valoisa, että hyvin olisi lukea nähnyt. Mutta huoneessa, jossa kohtalo oli määrännyt sissipäällikkö ja majuri Taneli Luukkosen ottamaan uutta vuotta vastaan, oli jo niin pimeä, että tuskin kykeni näkemään omaa kättään. Oli ehkä harhauttavaa sanoa hänen olinpaikkaansa huoneeksi. Komero tai vieläkin paremmin luola oli sille sopivin nimitys. Se oli ahdas ja matala, aivan epäsäännöllinen muodoltaan. Komero oli selvästikin maanpinnan alapuolella, sillä katonrajassa olevasta pienen pienestä ikkunan tapaisesta saattoi toisinaan nähdä ohi kulkevan sotilaan saappaat. Tuo ikkuna oli syvällä muurissa ja sen edessä oli jykevä rautaristikko. Ikkuna oli nyt paksussa jäässä ja sieltä vuoti lakkaamatta vettä kivipermannolle.
Luolassa ei ollut uunia eikä minkäänlaista kalustoa. Ei edes jakkaraa. Nurkassa oli kasa kosteita ja tunkkaisia olkia. Käsistään ja jaloistaan kahlehdittuna Taneli Luukkonen istui oljilla. Hänen hengityksensä kohosi usvana luolan kattopaasia kohti.
Jykevä ovi narisi saranoillaan. Sisään astui lyhty kädessä kesäturkkiin ja muodottomiin huopatossuihin pukeutunut vartija, jonka rokonarpiset kasvot riippuvine viiksineen olivat kelmeät ja ilmeettömät. Luomatta vankiin katsettaan hän täytti mukanaan tuomastaan sangosta lattialla olevan puisen juoma-astian. Turkkinsa povesta hän otti kimpaleen paksua ryssänlimppua, jonka pudotti juoma-astian viereen. Sitten hän kohotti lyhtyään ja silmäsi ikkunan ristikkoa. Kaiken tämän hän teki ääneti ja yhtä hiljaa hän poistui luolasta. Ovi jyrähti kiinni, avain kitisi lukossa ja sitten vallitsi luolassa taas haudanhiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan ikkunalta tippuvat vesipisarat.
Kylmän puistatus ajoi vangin pehkujen päältä liikkeelle. Hän alkoi käsiään huitoen kävellä edestakaisin, jolloin kahleet herkeämättä kilisivät lattiapaasia vasten. Mutta hän oli siihen jo niin tottunut, että tuskin huomasikaan sitä.
Lähes neljä kuukautta hän oli jo viettänyt tässä luolassa näkemättä sinä aikana vilahdukseltakaan taivasta tai aurinkoa tai muita ihmisiä kuin äänettömän, kelmeänaamaisen vartijansa ja kuulematta muita ääniä kuin omien kahleittensa kilinän tai tykkien jyrinän, milloin venäläiset voittojaan juhlivat tai ilmoittivat veden Nevassa nousevan. Niin, Nevan keskellä oli hänen luolansa, Kivekästen vanhalla Jänissaarella, johon suurilla ponnistuksilla oli rakennettu mahtava linnoitus. Mitä sanoisi Kivekäs, jos hän nousisi haudastaan tuolta permannon alta ja näkisi kaiken tämän? Kymmenessä vuodessa olivat olot muuttuneet siinä määrin, että hän, Kivekkään entinen alipäällikkö käyskenteli kahlehdittuna päällikkönsä haudalla. Kolkolta ja toivottomalta näytti kaikki eikä hän päivän mittaan paljon mitään ajatellutkaan. Hän tunsi päivä päivältä vaipuvansa yhä raskaampaan tylsyyteen. Ja kauanko hän ruumiillisestikaan jaksaisi?
Mistä syystä oli vangiksi joutunut upseeri kytketty kahleisiin ja suljettu mokomaan luolaan? Kohta Pietariin saavuttua hänet oli viety tsaarin eteen. Uteliaasti oli silloin kumpikin mies tarkastellut toistaan. Luukkonen ei ollut häntä koskaan läheltä nähnyt, mutta kuullut Kivekäs-vainajalta hänen ulkomuodostaan ja sen perusteella hänellä oli varma ennakkokuva tsaari Pietarista. Se vastasikin jotakuinkin todellisuutta.
Silmäiltyään Luukkosen upseerivaltakirjaa ja käännätettyään sen itselleen tsaari oli varsin lauhkealla äänellä tehnyt muutamia kysymyksiä, joihin Luukkonen oli antanut selvät ja varmat vastaukset. Sitten hän oli tehnyt odottamattoman tarjouksen. Jos Luukkonen vannoisi uskollisuudenvalan tsaarille, hän saisi heti hänen armeijassaan majurinviran niin ja niin suurine palkkaetuineen sekä vaimokseen niin ja niin rikkaan pajarin tyttären. Mutta hetkeäkään epäröimättä Luukkonen oli vastannut, ettei hän voi pettää maataan ja kuningastaan. Silloin tsaarin poskipäissä oli alkanut nykiä, hänen kasvonsa olivat hetki hetkeltä saaneet yhä tiikerimäisemmän ilmeen, ja yhtäkkiä hän oli lyönyt Luukkosta nyrkillään vasten kasvoja. Sitten hänet oli heti lyöty kahleisiin ja tuotu tänne tunkkaiseen luolaan. Ja siitä oli jo kulunut neljä kuukautta.
Mutta mikä oli tullut Tillaisen ja heidän kahden onnettomuustoverinsa kohtaloksi? Sitten Pietariin tulon ei Luukkonen ollut heitä nähnyt. Luultavasti tsaari oli Tillaiselle tehnyt samanlaisen tarjouksen kuin hänellekin, mutta hän oli varma, ettei Tillainenkaan ollut kiusaukseen langennut. Kituiko hän nyt samalla tavoin kahlehdittuna jossakin toisessa komerossa täällä Jänissaarella? Vai oliko hänet vähemmän vaarallisena säästetty tällaisesta kohtalosta ja viety toisten sotavankien kera Sisä-Venäjälle? Se oli luultavampaa.
Näännyksiin saakka käveltyään Luukkonen heittäytyi pehkuille ja vaipui uneen kuumeen puna laihtuneilla poskillaan. Hän oli näkevinään lattiapaasien liikkuvan ja tuijotti niihin hämmästyneenä. Aivan oikein, kaksi niistä siirtyi sijoiltaan ja näkyviin kohosi Taavetti Kivekkään pää. Ympärilleen silmäiltyään hän kohottautui, ojensi vasemman kätensä — oikeassa oli tuttu karoliinimiekka — ja pudisti Luukkosta jalasta.
— Miksi sinä täällä joutilaana lojut? hän kysyi ankarasti.
— Näethän, että olen kahleissa ja vankina, vastasi Luukkonen.
— Näen kyllä, mutta sinä et saa haudalleni kuolla! Nyt alkaa juuri uusi vuosi. Sen aikana minä päästän sinut kahleistasi, mutta muista silloin velvollisuutesi. Aloita taistelu aina uudestaan, kunnes voitto on meidän.
Näin sanoessaan hän kohotti nyrkkinsä samalla tavoin kuin kuolinhetkellään. Sitten hän painui takaisin maan alle vetäen lattiapaadet paikoilleen.
Uni oli ollut niin elävä, että Luukkonen ei herättyään ollut aluksi selvillä, oliko hän todellakin nähnyt entisen päällikkönsä vaiko uneksinut vain. Hän nousi jalkeille ja tunsi rinnassaan omituisen ailahduksen. Väkevästi veri veti häntä elämään ja toimintaan. Tämä luola ei totisesti saanut jäädä hänen haudakseen. Isänmaa kaipasi entistä kipeämmin hänen vahvoja käsivarsiaan ja neuvokasta päätään.
Pimeässä hän ojensi kahlehditut kätensä ristikkoa kohti. Tuohon liikkeeseen sisältyi sekä rukous että vala.
* * * * *
Luukkosen vangiksi jouduttua olivat pataljoonan päällikkyyttä aluksi hoitaneet Antonius ja Torikka, sittemmin kapteeni Samuli Hausen, joka edellisenä kesänä oli liittynyt jalkarakuunoihin. Tällä kertaa heistä oli vain puolet koolla Kivennavan Tonterin kulmalla, lähellä Siestarjokea. Toiset olivat Longströmin ja Kärjen johdolla Käkisalmen puolessa. He olivat leiriytyneet suojaisaan rotkoon metsien keskelle, viettäen joutilasta iltapuhdetta nuotioiden ympärillä. Aamupäivällä olivat Jaakko Antonius ja Paavo Koivistolainen lähteneet tiedusteluretkelle Inkerin puolelle, ja heidän palattuaan aikoi koko joukko lähteä sinne, jos olosuhteet tuntuivat suotuisilta.
— Laihaksi alkavat eväämme taas käydä, sanoi Hausen, kun he ryhtyivät illastamaan. — Olisi jo aika saada taas jokunen muonakuormasto siepatuksi.
— Ellei kuormastoa satu tiellemme, voimmehan sen sijaan pistäytyä tuolla Inkerin puolella puhdistamassa jonkun pajarin kartanon, huomautti Torikka. — Niitä onkin viime vuosina noussut kuin sieniä sateella. Mikä heitä sitten tänne houkutteleekin. Luulisi heillä olevan kyllälti paljon parempaa maata siellä Moskovan puolessa. Mutta tänne laihemmille maille he vain tuppautuvat ja me, maan oikeat omistajat, saamme katottomina harhailla metsissä.
Tuimasti Torikka iski hampaansa kovaan leipäkannikkaan ja hänen mustissa silmissään oli äkäinen ilme.
— Tsaari se heitä tänne kauluksesta kiskoo, sanoi Antonius. — Tahtoo näet venäläistää uuden pääkaupunkinsa ympäristön.
— Mutta pitäisipä poikien jo palata matkaltaan, arveli Hausen. — Kun eivät vain olisi kiikkiin joutuneet.
— Siitä ei pelkoa, vastasi Antonius. — Kyllä ne pojat päänsä varjelevat. Saadaanpa nähdä, että ennen aamua he ovat täällä.
He lopettivat illallisensa, sytyttivät piippunsa ja laittautuivat pitkälleen nuotion hohteeseen. Juttelu tyrehtyi ja kuorsauksia alkoi kuulua joka nuotiolta. Mutta väsyneinäkin he nukkuivat vain koiranunta. Puolenyön tienoissa Antonius havahtui askelten kopseeseen ja kohotti päänsä. Hän näki veljensä ja Koivistolaisen varovasti lähenevän nuotiota. Seurassaan heillä oli kolmas mies, joka täysipartoineen, pitkine kauhtanoineen ja virsuineen näytti venäläiseltä musikalta. Hän nousi istualleen.
— Vanginko toitte? hän kysyi.
— Vanginpa hyvinkin, naurahti Jaakko-veli.
— Terve, Pärttyli! sanoi virsuniekka ja ojensi kätensä.
Antonius tuijotti häneen suu kolmantena silmänä, tuijotti ja väliin hieroi silmiään.
— Kautta sieluni autuuden! hän puhkesi lopuksi. — Ääni on Taneli
Luukkosen, mutta…
Hän antoi katseensa liukua vieraan parrasta hänen kauhtanaansa ja lopuksi virsuihin.
— Vaunuissa ajaen ja kullalta loistaenko sinä luulet Venäjänmaan vankeudesta palattavan? nauroi vieras.
— Ei mutta… jopa nyt jotakin… että ihanko siinä seisoo itse Taneli
Luukkonen?
Unisia päitä kohosi näkyviin peitteeksi vedettyjen päällysnuttujen alta. Luukkosen nimi kulki suusta suuhun, nuotiolta toiselle saaden kaikki silmänräpäyksessä jalkeille. He kerääntyivät hänen ympärilleen, kuhmuiset kourat ojentuivat puristamaan kaivatun päällikön kättä, ja silmät kosteina he tarkastelivat häntä puolelta ja toiselta.
Mutta kuinka tämä kaikki oli mahdollista? Saattoiko mies elävänä päästä
Pietari-Paavalin linnan komeroista?
Kun ensi hämmästyksestä oli päästy, alkoi kysymyksiä sinkoilla joka taholta. Istuttiin, Luukkonen sai eteensä ruokaa, johon hän ahnaasti kävi käsiksi, ja syödessään hän kertoi lyhyesti seikkailunsa.
Keskitalvella hänen vankeuttaan Pietari-Paavalin linnassa oli huojennettu, joten hän oli saanut terveytensä ja voimansa jotakuinkin säilymään. Karkaamiseen ei kuitenkaan ollut ilmaantunut tilaisuutta. Heinäkuun lopulla hänet oli sitten kahleistaan vapautettu ja häntä oli lähdetty toisten Suomesta tuotujen vankien kera kuljettamaan kohti Moskovaa, josta matkan piti jatkua aina Siperiaan saakka. Ankarasti heitä oli matkalla vartioitu. Mutta siitä huolimatta hän oli eräässä yöpaikassa lähellä Moskovaa päässyt livistämään. Luoksepääsemättömiin metsiin hän oli aluksi painunut ja elätellyt siellä viikkokauden itseään metsän antimilla. Sitten hän oli kaikenlaisia syrjäpolkuja pitkin alkanut suunnistautua kotimaata kohti. Milloin nälkä oli pahemmin ahdistellut, hän oli pistäytynyt johonkin syrjäiseen kylään ja selittänyt olevansa pyhiinvaellukselta palaava karjalainen raskolnikki. Silloin hänelle oli annettu ruokaa yllin kyllin ja vielä evästä matkalle. Niin hän oli onnellisesti päässyt aina Inkerin pohjoiskulmalle, jossa oli tänään eräällä metsätiellä odottamatta kohdannut Antoniuksen ja Koivistolaisen.
— Paljonkos teitä on täällä koolla? hän kysyi kertomuksen lopetettuaan ja saatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi.
— Kahdeksankymmentä kolme miestä ja he ovat tästä lähin taas teidän komennettavissanne, vastasi Hausen.
— Hyvä, meitä on aivan parahiksi. Oletteko valmiit aamuvarhaisella seuraamaan minua pienelle retkelle Rajajoen taakse? Teemme siellä sellaisen kaappauksen, että… että se tekee lopun koko tästä sodasta.
— Tietysti me seuraamme! huusivat kaikki. — Mutta mikä on se kaappaus?
Silmät uteliaisuudesta palaen he kurottelivat päätään ja tuijottivat Luukkosta. Tämän silmissä oli omituinen hehku ja hänen äänensä sai haltioituneen sävyn, kun hän lausui:
— Tiedättekös, pojat, että tsaari on tätä nykyä vain muutaman peninkulman päässä meistä ja sotilaita on hänen ympärillään vain kourallinen. Napata sellainen otus vangiksi — kas se olisi toista kuin väijyä venäläisten limppu- ja rihkamakuormia. Luuletteko, että vihollinen sen jälkeen kykenisi sotaa jatkamaan? Ei sinne päinkään! Koko valtakunta lysähtää kokoon kuin häränrakko, johon tuikataan reikä. Ryssä ajettaisiin Inkerin rajain taakse ja Nevan rannat olisivat taas meidän. Mitä sanotte? Eikö kannata yrittää?
— Vaikka pää menisi, minä ainakin olen siinä yrityksessä mukana, innostui Torikka. — Mutta onko varma, että tsaari on näillä main ja ettei hänellä ole muassaan suurempaa sotajoukkoa?
— Se on aivan varma. Pitkin matkaa urkin tietooni asioita, ja niinpä sain eilispäivänä silminnäkijältä kuulla, että tsaari oleskelee tätä nykyä Valkeasaaren kartanossa. Mukanaan hänellä ovat vain tavalliset henkikasakkansa. Siinä lähistöllä, noin parin virstan päässä kartanosta, majailee kyllä isohko joukko henkikaartilaisia, mutta me voimme toteuttaa aikeemme heidän saamatta siitä mitään vihiä ennen kuin kaikki on ohi. Kas, tällainen minulla on suunnitelma!
Silmät sisäisestä innostuksesta liekehtien hän alkoi tehdä selkoa suunnitelmastaan, jonka mukaan he pieniksi joukoiksi hajaantuen saattoivat huomiota herättämättä lähestyä kartanoa sekä sitten merkin saatuaan yhtäkkiä saartaa sen ja siepata tsaarin vangikseen. Hengitystään pidättäen miehet kuuntelivat ja jokaisen katseesta saattoi lukea palavan halun seurata päällikköä tälle huiman rohkealle retkelle.
— Tällainen suunnitelma ei olisi voinut syntyä kenenkään muun kuin suomalaisen korpimajurin päässä, lausui Antonius lyöden Luukkosta olkapäälle.
— Mutta nyt on parasta, että te kaikki asetutte hetkeksi levolle, sanoi Luukkonen. — Heti päivän valjetessa lähdemme liikkeelle ja silloin tarvitaan sekä voimia että ripeyttä.
Itse hän ei koko yönä silmiään ummistanut. Tuo suuri tuuma oli siinä määrin saanut hänet valtoihinsa, että uni ja väsymys pysyivät hänestä loitolla. Nyt, nyt oli hän viimeinkin Inkerinmaan puolesta iskevä sen ratkaisevan iskun, josta hän oli vuosikaudet uneksinut!
Kohta kun päivä alkoi hiukan kajastaa, hän herätti miehet. Kiireesti he haukkasivat aamiaista ja lähtivät halki metsien kohti etelää. Miesten oli vaikea pysyä Luukkosen kintereillä ja lepohetkinä he silmäilivät häntä salaa ihmetellen päällikön järeillä ja parroittuneilla kasvoilla hohtavaa haltioitunutta ilmettä.
* * * * *
Oli saman päivän ilta ja aurinko oli juuri vaipumassa Suomenlahden helmaan. Viimeinenkin punerrus häipyi honkien latvasta sillä autiolla kanervikkokankaalla, jossa Taneli Luukkonen kalvenneena ja verissään makasi suuren kiven juurella. Juuri hämärän langetessa hän tuli tuntoihinsa ja koetti nousta jaloilleen, mutta ei kyennyt. Kauan hän hieroi otsaansa ja koetti muistella, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. Vihdoin selkeni hänelle tapausten kulku.
Valkeasaaren kartano oli saarrettu ja vallattu suunnitelman mukaan. Yllätetyt vartijat olivat saaneet surmansa. Mutta talon lukuisa naispalveluskunta oli ollut kiusallisena vastuksena päärakennukseen tunkeuduttaessa. Myöskin eräs tsaarin päällystakkiin ja peruukkiin pukeutunut henkiorja, joka parin toverinsa kanssa oli puolustautunut eräässä lukitussa huoneessa, oli aiheuttanut harmillista viivytystä. Kun kaikki lukuisat huoneet, ullakot ja komerot oli ehditty tarkastaa, huomattiin tuhatmiehisen henkikaartilaisjoukon saartavan taloa. Tsaari oli kohta hyökkäyksen tapahtuessa päässyt jotakin takatietä pakoon ja hän itse johti nyt kaartilaisiaan sissien kimppuun.
Silloin Luukkonen oli huutanut miehensä koolle ja he olivat hyökänneet sille suunnalle, missä saartoketju oli vielä ohut. Hurjasti siinä oli isketty puolelta ja toiselta. Nuutti Koivistolainen oli vaipunut maahan Luukkosen rinnalle ja Torikka oli iskenyt verissään ympärilleen kuin seitsemän vimmaista miestä. Yksi toisensa jälkeen oli kaatunut Luukkosen rinnalta, miehet olivat hajaantuneet pieniksi ryhmiksi ja lopulta Luukkonen oli ollut yksinään vihollisten keskellä. Pahasti haavoittuneenakin hän oli jaksanut vielä heittäytyä isännättömäksi joutuneen hevosensa selkään. Viimeisillä voimillaan miekkaa heiluttaen hän oli raivannut tien itselleen ja ajanut täyttä karkua edessä olevan metsän suojaan. Laukauksia oli ammuttu hänen jälkeensä, ja ainakin kaksi kuulaa oli sattunut häneen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei voinut muistaa. Arvatenkin hän oli verenvuodosta uupuneena ja tajunsa kadottaneena pudonnut kiven kupeelle hevosen juostessa matkoihinsa.
Näin surkeasti oli siis päättynyt hänen suuri tuumansa, jolla hän oli uskonut voivansa ratkaisevasti muuttaa tapausten kulun näillä pohjan perillä. Se oli sammunut kuin tähti yöhön ja se kirveli häntä paljon tulisemmin kuin ruumiissa olevat lukuisat haavat. Ja sammuva hän oli itsekin, hän tiesi, ettei ollut aamua enää näkevä. Hyvä niin, kun kerran kaikki oli rauennut. Mutta kuinka tämä oli mahdollista? Oliko Jumala ainiaaksi hylännyt tämän köyhän maan ja kansan? Eikö sen tiikerimäisen miehen mahtia voinut mikään rajoittaa?
Luukkonen vaipui jonkinlaiseen horteeseen, ja silloin hän oli kuulevinaan kumean kuin kiven sisästä kumpuavan äänen, joka sanoi:
— Kaikella on rajansa, ja se mikä tänään on mahtava, on huomenna heikko ja lyöty. Todella mahtava on se, joka kärsivällisesti odottaa aikaansa ja pysyy uskollisena loppuun asti.
Puolenyön aikana hän havahtui vielä kerran tiedottomuuden tilasta.
Silloin hän karkasi pystyyn, ojensi nyrkkinsä etelää kohti ja huudahti:
— Se kuuluu sittenkin meille! minkä jälkeen hän kaatui raskaasti kiven juurelle huokaisten viimeisen kerran.
Hengissä Valkeasaaren rytäkästä päässeet sissit kokoontuivat samaan aikaan edellisen yön leiripaikalle Tonterin metsässä. He eivät koskaan saaneet tietää päällikkönsä lopullista kohtaloa. Se peittyi samanlaisen hämärän verhoon, mikä ympäröi hänen nuoruuttaankin. Korven keskellä, kotimaakunnan pohjoisrajalla valkenivat jylhän korpimajurin luut.
Kyösti Wilkuna
MERI- JA METSÄSISSI
PIETARI LONGSTRÖM
Eräänä toukokuun päivänä 1711 oli Suomen armeijan ja laivaston uusi ylipäällikkö kenraali Nieroth pääjoukkoineen leiriytynyt Virojoen suulle Vehkalahdelle, mistä käsin hänen tarkoituksensa oli hyökätä itään eristämään ja saartamaan Viipuria, joka edellisestä kesästä asti oli ollut venäläisten hallussa. Tämä taitava ja tarmokas, mutta ruumiiltaan jo raihnainen kenraali oli tänään taas ärtyneellä tuulella, sillä huonoja viestejä oli tullut joka taholta. Ruotsin laivasto, jonka olisi pitänyt heti jäitten lähtiessä saapua Uuraansalmeen estämään venäläisten muonankuljetuksen Viipuriin ja auttamaan hänen hankkeitaan, kuhnaili tapansa mukaan kaukana Karlskronan talvisatamassa. Vihollinen ennätti saada Viipuriin apua. Nieroth oli tosin lähettänyt pari kolme pienehköä joukko-osastoa veneineen Uuraansalmelle venäläisiä edes vähän häiritsemään, mutta mitäpä ne pikkuveneet voivat, eikä nyt niidenkään tiedustelumatkalta ollut saapunut mitään tietoja, joita hän kuitenkin oli tänne vaatinut. Joutilaisuudessa kului aika ja se ärsytti toiminnan miestä. Ja kaiken lisäksi olivat ruokalähetykset Kymijoelta, jossa armeijalla Viipurin menetyksen jälkeen oli varastonsa, viivästyneet. Miehillä rupesi olemaan nälkä.
Harmistuneena kenraali käveli adjutanttinsa saattamana ahdetta pitkin jokisuulle päin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi ja katsoi kummissaan eteensä: Kaksi isoa venäläistä lotjaa saapui verkalleen soutaen mereltä päin rannikkoa kohti — hyvin hän tunsi nuo hollantilaismalliset, latteat ja matalapohjaiset, kömpelöt tsaari Pietarin alukset.
— Mutta hittoja — onko ryssä tullut hulluksi! hän virkkoi adjutantilleen ja lähetti tämän kaukoputkella lähempää tähystämään. — Ei, ei siitä ollut epäilystä, musikoita oli soutajina ja lotjat olivat raskaassa lastissa. Ja ihan ne alkoivat lähestyä Pajulahden venelaituria.
Kenraali vilkastui, käski tuoda ratsunsa, komensi puolensataa rakuunaa mukaansa ja karautti nopeasti maihinnousupaikalle vastaanottamaan tulijoita. Soutajat ja lotjat olivat todella venäläisiä, mutta komentajana oli suomalainen luutnantti, joka oli siepannut tämän saaliin Uuraansalmessa ja toi sen nyt Suomen armeijan käyttöön.
Kenraali Nierothin kalpeat, ryppyiset kasvot kirkastuivat ilosta. Nyt hän sai tietoja Uuraasta, sai ruokaa armeijalleen, — kiireellä hän kutsutti valtausjoukon johtajan puheilleen.
Mies oli luutnantti Pietari Longström ja hän kuului Porin rykmenttiin, vaikka olikin Savosta kotoisin. Keskikokoinen, notkea ja sitkeännäköinen soturi, aivan tummaverinen ja mustatukkainen, silmätkin pikimustat ja tuliset — korea poika! Toiset kertoivat hänessä virtaavan mustalaisverta, toiset taas hänen sukunsa polveutuvan väärän koivun takaa jostakin Savonlinnan virkamiehestä, ja ehkäpä siihen viittasi vierasperäinen nimikin. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli savolaisen talonpojan poika ja itsekin sekä sydämeltään että murteeltaan ja sanasutkauksiltaan täysi savolainen, kenties tavallista maatiaista vähän vikkelämpi ja kipakampi.
— Miten nämä sait käsiisi? kysyi kenraali.
— Vahdin niiden tuloa salmessa, ammuin alkuun muutamia soutajia ja uhkasin siten ampua kaikki. Silloin he herkesivät soutamasta ja panivat pyssynsä pois. Kiirehdin tuomaan lotjat talteen, sillä vihollisaluksia näkyi selällä.
— Ovatko toiset osastot vielä Uuraassa vartiossa?
— Siellä ovat. Mutta enemmän siellä tarvittaisiin.
— Saat palata sinne takaisin. Suoritit tehtäväsi reippaasti, Pietari, siksi saatkin nyt oman itsenäisen joukon, sata miestä, komentoosi. — Kenraali myhäili tyytyväisenä, antoi käskyjä vankien sijoituksesta ja viljalastin toimittamisesta leipureille. Mutta rannasta lähtiessään hän kääntyi vielä nuoren luutnantin puoleen huomauttaen:
— Itsenäiseen komentoon kuuluu kapteenin arvokin — hae aamulla valtakirjasi päämajastani. Mutta sitten heti takaisin!
Siihen rantaäyräälle oli keräytynyt aika paljon kylän väkeä ja sotilaita tätä maihintuloa katselemaan ja Pietari Longström oli nyt siellä kaikkien ihailun kohteena. Hän kulki siellä parvesta parveen vilpittömästi iloiten menestyksestään ja esimiehensä suosiosta, tervehti reippaasti tuttaviaan upseereita ja sotilaita, jotka olivat tulleet häntä onnittelemaan, ja purki nuortean riemunsa ilmoille. Seisoipa väkijoukossa noin nelitoistavuotias, kirkassilmäinen, vaaleatukkainen tyttökin, sievä typykkä katsellen ihailevin, loistavin silmin reipasta, voitokkaana palannutta upseeria. Pietari tervehti ohimennen häntäkin, pyöräytti tyttöä keveästi uumalta ja virkahti nauraen:
— Kas siinähän onkin sotapojan morsian! Mikä nimesi?
— Sesilia…
— Se sopii. Kun tuon tänne seuraavan lastin, tuon sulle, Sesilia, kihlalahjat…
Hän nauroi itse tuolle lupaukselleen poikamaisesti ja herttaisesti, ja mustat silmät kimalsivat.
* * * * *
Mutta suomalaisten vartijain oli poistuttava Uuraansalmesta, jonka venäläiset pian valtasivat, eikä Longströmkään ehtinyt tuoda sieltä uutta kaappauslastia Virolahdelle, — armeijan oli vihdoin vetäydyttävä Vehkalahden varustuksiltaankin.
Nierothin kuoltua oli ylipäälliköksi tullut taas kelvoton Lybecker, joka suunnitteli suuria, mutta ei saanut pientäkään aikaan. Kesällä 1712 hän oli peräyttänyt Suomen armeijan Kymijoen taa, ja sinne sitten jäätiin.
Vanhoilta ajoilta oli Ruotsissa ja Suomessakin se käsitys yleinen, että jos Viipuri joskus menetettäisiin, voidaan Suomea toki aina Kymijoella puolustaa. Eikä vihollinen nyt yrittänytkään hyökätä joen yli.
Mutta tsaari Pietari olikin tehnyt toisenlaisen suunnitelman. Hän oli talven ja kevään kuluessa rakennuttanut paljon noita latteapohjaisia, matalassa uivia ja airoilla soudettavia kuljetuslaivoja, jotka hän nyt pani Uuraansalmesta lipumaan saariston sisäpuolitse länteen päin, ja eräänä syyskuun päivänä lennähti Lybeckerille Ahvenkoskelle sanoma, että venäläisiä laivoja liikkui Kymijoen suulla; ne olivat sen länsirannalta jo vallanneet ruotsalaisen muonalaivan. Ruotsin laivasto, joka purjehti Suomenlahdella, ei niistä tiennyt eikä syväkulkuisena mahtanut niille mitään.
Lybeckerille tuli hätä käteen. Vihollisen pääsy joen länsirannalle oli koetettava estää, oli torjuttava niiden maihinnousuhankkeet, mutta miten?
— Lähetetään Longström osastoineen jokisuulle saapuvia ahdistelemaan, kehottivat levottoman ylipäällikön neuvonantajat.
— Olisiko siitä apua?
— Hän on tottunut tällaisiin meriseikkailuihin, hän voi ehkä pelottaa hyökkääjät pakoon..
— Lähteköön, koettakoon…!
Pietari olikin nyt armeijan mukana peräytynyt ja lepäillyt kyllästymiseen asti ja ryhtyi sen vuoksi täydellä innolla tarjottuun tehtävään. Hän sai satasen miestä ja pari tykkiä oman osastonsa lisäksi, painui rannikolle, hankki itselleen siellä veneitä ja lähti tiedustelemaan vihollisen liikkeitä. Ruotsalaisen muonalaivan vienyt kaleeri oli palannut takaisin itään päin ja kadonnut sille tielleen. He tulevat kyllä takaisin kerran makuun päästyään, päätteli Pietari ja menetteli sen mukaan. Hän valikoi itselleen sopivan vartiopaikan eräässä niistä Kyminsuun saarista, joihin toista sataa vuotta myöhemmin Kotkan kaupunki syntyi — siitä hän saattoi hallita jokisuuta. Asetti sinne tykkinsä, sijoitti miehensä piilopaikkaan lepäämään ja tähysteli valppaasti.
Ei näkynyt mitään. Autiot olivat rannat, joiden vihantaan lehtimetsään syksy jo rupesi keltaansa sirottamaan, selät ja salmet olivat kuin kuolleet. Pietaria rupesi jo huolettamaan, että ehkä venäläiset laskevatkin maihin vielä lännempänä, jossakin Pyhtään rannikolla.
Mutta niitä miettiessään loivalla rantakalliolla hänen päätään alkoi huimata… Oliko se näköhäiriö vai mikä… lehto tuolla loitommalla koillisessa salmessa liikkui! Hän tähysti suu ammollaan: saari siellä todella liikkui ja läheni…, ja jo toinen ja kolmas!
Silloin hän rämähti nauramaan, osoitti tuota luonnonilmiötä vieressään loikovalle korpraali Forsmanille, joka nokkelana miehenä oli kaikissa kujeissa hänen lähin apulaisensa, ja virkkoi:
— Ryssä on pukenut kaleerinsa koivuilla juhannusasuun ja lähestyy meitä noin juhlavasti.
— Mitä varten? uteli ällistynyt korpraali.
— Salatakseen sotajuonensa amiraali Wernfeltin laivastolta, selitti Pietari tajuten vihollisen aikeet. — Ruotsin laivasto vartioi merta, mutta näkee saaristossa vain lehteviä maisemia.
— Ja hyvin on kepponen näemmä onnistunut.
— On toistaiseksi. Mutta tulkaapa sieltä lähemmäs niin saatte juhlatervehdyksen!
Kiireellä Longström sijoitti tykkinsä ampuma-asentoon ja kätkettyään veneensä vartioineen saaren länsipuoliseen poukamaan määräsi pyssymiehet rantavesaikkoon. Lehtipukuiset lotjat lähenivät parinkymmenen airoparin soutamina pyrkien ilmeisesti saaren ohi jokisuulle. Pian tähystäjät saattoivat huomata lotjissa lehvien takana runsaasti sotaväkeä. Vihollinen yritti tosissaan ylläkköä.
Longström laski ensimmäiset, aivan peräkkäin soutavat kaleerit kiväärinkantaman päähän — vasta silloin hän laukaisutti tykkinsä ja antoi pyssymiestensä ampua. Soutaminen pysähtyi, airot kirposivat, kallelleen vaipui ensimmäinen kaleeri ja miehiä näkyi kaatuvan molemmissa. Leimahti toinen laukaus, ja kiireesti lähtivät kaleerit, joista toinen ilmeisesti oli vioittunut, huopaamaan selälle. Samalla kuitenkin niiden aseet alkoivat paukkua ja vihainen laukausten vaihto sukeutui nyt siinä tuulisen ulapan laidassa.
Suomalaisia, jotka kykkivät lehdossa ja rantakivien suojassa, ei tulitus paljoakaan vahingoittanut, Longström saattoi levollisesti jatkaa taistelua. Mutta hän pälyili kumminkin levottomasti ympärilleen. Mihin oli joutunut se kolmas laiva, joka heti taistelun alussa oli irtautunut muista. Hän kapusi rantapetäjään sitä tutkimaan. Ja aivan oikein, se souti saaren vastapäistä, aukeampaa rantaa kohti ja oli jo varsin lähellä sitä. Sinne täytyi toinen tykki ja osa miehistöä kiireellä lähettää. Ja tulisesti nyt sitäkin koivulaivaa tervehdittiin.
Mutta se oli päässyt liian lähelle rantaa! Venäläisten päällikkö komensi miehensä kuulasateesta huolimatta hyppäämään veteen ja kahlaamaan maihin ja heitä tulikin sieltä nyt sakeana pilvenä. Syntyi taistelu saaren rannalla, ryssät levittivät rintamansa ja pääsivät etenemään verkalleen ylivoimansa ansiosta. He olivat pian keksineet, että suomalaisia oli täällä vain pieni joukko. Kotvan kesti tätä epätasaista taistelua, mutta Longström älysi pian vastarinnan toivottomaksi. Sitä pitkittämällä hän vain menettäisi miehensä. Siksi hän jatkoi itse kymmenkunnan miehen kanssa kiivasta ampumista, mutta lähetti Forsmanin johtamaan muun joukon veneisiin ja soutamaan manterelle. Yksi vene oli vain jätettävä jälkijoukkoa varten.
Tämä liike onnistuikin hyvin — nuo siipirikot laivat olivat loitonneet liian kauas selälle eivätkä päässeet sieltä pahasti hätyyttämään pakenevia. Longström miehineen jatkoi metsänrinnassa taistelua. Mutta kun hän sitten yhtäkkiä jätti tykkinsä ja juoksi tuolle viimeiselle veneelle paetakseen hänkin saaresta miestensä kanssa, se olikin poissa. Oliko senkin vienyt oma väki hätäännyksissään vaiko rantaa kiertänyt venäläinen, siitä ei saatu koskaan selvää. Pieni suomalaisparvi oli ehdottomasti saarroksissa — ei auttanut muu kuin antautua.
Näin Longström joutui venäläisten vangiksi. Katkeraahan se oli, mutta hymyillen hilpeä mies koetti mukautua kohtaloonsa, tarjosi vangitsijoilleen tupakkaa ja heittäytyi juttusille heidän kanssaan. Ja henkensä hän pelasti.
* * * * *
Pietariin korjattavaksi vietävässä rikkiammutussa kaleerissa kapteeni Longström kuljetettiin vankeuteen. Hänet suljettiin siellä kylmään, kosteaan ja ahtaaseen tyrmään, jossa oli paljon muitakin sotavankeja. Heidän joukossaan Pietari tapasi entisen esimiehensä ja partiotoverinsa Taneli Luukkosen, joka toista vuotta sitten oli joutunut Viipurin tienoilla satimeen.
Mutta surkeassa tilassa oli nyt tuo ennen niin topakka ja toimekas Taneli, kuuluisin ja pelottavin kaikista suomalaisista sissipäälliköistä. Tauti oli hänet tyrmässä tavannut ja taittanut, nälkä ja syöpäläiset olivat tehneet raunion verevästä miehestä, hänestä ei ollut enää muuta jäljellä kuin heikosti lepattava elämänliekki. Luukkonen kertoi hänelle pahnapahasilla maattaessa seikkailuistaan ja huonosta onnestaan, mutta yhteen neuvoon hän aina terästi kaikki kuiskivat puheensa:
— Koeta paeta hinnalla millä hyvänsä, muuten varmasti menehdyt!
— En siekailekaan, jos vain on vähänkin mahdollisuutta.
— Vaikkei näyttäisi olevankaan, tiukkasi Taneli käheänä. — Vaikka olisi kuinka toivotonta tahansa, yritä — anna mieluummin henkesi mennä. Sillä tämä on pahempaa kuin helvetti.
Kyllähän Pietari sen itsekin älysi ja hän päätti noudattaa riutuneen ystävänsä neuvoa. Mutta mihinpä pakenet umpinaisesta tyrmästä?
Sen verran Longström sai kuitenkin vartijoiltaan selville, että hänen asiaansa tutkittiin… ei oltu selvillä siitä, oliko hän toiminut sissipäällikkönä, jolloin hänellä oli Luukkosen kohtalo varmasti edessään, vaiko vakinaisen armeijan upseerina, jolloin hän voisi päästä Sisä-Venäjälle. Pietari teetätti silloin tyrmässä eräällä kielitaitoisella kohtalotoverillaan anomuksen, jossa hän koetti todistaa jälkimmäisen oikeaksi — vaikkei hän todellisuudessa ollut siitä itsekään aivan varma — ja pyysi kuulustelua. Ja kuinka ollakaan, eräänä päivänä Pietari vietiin johonkin virastoon kuulusteltavaksi. Silloin hän puristi jäähyväisiksi Luukkosen jo kylmän raukeaa kättä — hän ei aikonut enää suurin surminkaan palata siihen haisevaan tyrmään.
Eikä hän palannut. Tiukka ja pitkä kuulustelu pidettiin jossakin linnoituksen virkahuoneessa, vallan nääntyneenä hän palasi sieltä vartijansa saattamana etuhuoneeseen, joka oli sotaväkeä täynnä. Siellä hän tyrkkäsi vartijansa kouraan hopeakolikon, pyytäen julmaan janoonsa haarikan olutta. Vartija, jota itseäänkin janotti, heltyi ja lähti olutta hakemaan. Mutta kun hän oli ovesta mennyt, silloin Longström astui heti ryhdikkäänä ja komeana toisen oven suuhun, puki siellä verkalleen ylleen venäläisen upseeritakin ja lakin ja astui ulos…
Sotamiehet tekivät hänelle kunniaa, he eivät häntä eikä hänen asiaansa siinä virastossa tunteneet.
* * * * *
Näin kapteeni Longström ainakin itse selosti pakonsa Pietarista ilmestyessään keväällä 1713 yhtäkkiä Armfeltin armeijaosastoon, joka silloin puolusti Helsinkiä venäläisten laivastohyökkäystä vastaan. Hän sai kohta oman osastonsa takaisin komentoonsa, ja kun Armfeltin yksikön pian sen jälkeen Ruotsin laivaston viipymisen vuoksi taaskin oli peräydyttävä palavasta Helsingistä, jonka venäläiset nyt valtasivat, seurasi hän sen mukana, mutta sai tällä välin jo taas erinäisiä tehtäviä suoritettavakseen.
Helsingin palo harmitti venäläisiä; he olivat valinneet tämän satamakaupungin tukikohdakseen, mutta siellä ei ollut enää taloja eikä varastosuojia, joita täytyi kiireellä ryhtyä rakentamaan. Rakennusaineita saadakseen lähetti venäläisten päällikkö eräänä päivänä kolme kaleeriaan Sipoon joelle purkamaan ja tuomaan pieltä Helsinkiin talonpoikain taloja. Longström sai Tuusulassa ollessaan siitä vihiä ja hiipi miehineen kiireesti metsien halki tälle "työmaalle".
Venäläisillä oli vahvanlainen vartiosto, mutta se hölmistyi äkillistä yöllistä hyökkäystä. Ketkä eivät rytäkässä kaatuneet, joutuivat suomalaisen partioväen vangiksi. Longström poltti kaleerit jokeen ja otti mukaansa muonaa sen verran mitä kantaa jaksettiin. Sinne jäivät vihollisen rakennuspuut, ja suomalaiset jalkarakuunat palasivat 11 vankia mukanaan aamupuhteella Tuusulaan, pääarmeijaan, johon Lybeckerkin nyt oli Porvoosta poistuttuaan yhtynyt. Tämä kepponen lohdutti Longströmiä: hänen syksyinen tappionsa Kyminsuussa ja talviset kärsimyksensä Pietarissa tulivat pieneltä osalta kostetuiksi. Mutta itse armeijan asemaanhan se ei mitään vaikuttanut, tämä vain peräytyi pohjoiseen päin.
Lybecker sai vihdoin eräänä päivänä kutsun saapua Tukholmaan tutkittavaksi; mielet olivat sielläkin vihdoin hänen kunniattoman sodankäyntinsä johdosta jo liiaksi myrtyneet. Armfeltista tuli ylipäällikkö ja sen jälkeen Suomen armeija sai vihdoinkin ruveta taistelemaan — valitettavasti vain liian myöhään.
Pälkäneen taistelun jälkeen, jossa Suomen armeija oli pahasti lyöty hajalle, harhaili sisämaan metsissä ja kylissä syysmyöhällä 1713 paljon pieniä, johtoa vailla olevia sotilasparvia, jotka osaksi eivät osanneet takaisin armeijaan, jonka olinpaikkaa ne eivät tunteneetkaan, osaksi tahallaan kiertelivät maata, karkulaisina tai sissijoukkoina. Niitä keräilemään ja itsenäistä pikkusotaa käymään lähetettiin silloin mm. Pietari Longström. Hän keräsikin pian ympärilleen metsistä toistasataa miestä käsittävän joukon, jolla hän ahkerasti hätyytti vihollisen selkäpuolta, tuhosi kasakkaparvia ja valtasi kuormastoja. Näin hän vietti syyskauden Keuruun ja Vesilahden märissä metsissä, pakkastalven Jämsän ja Saarijärven saloilla, ja monet kovat hän siellä koki, monesta pälkähästä hän vain hädin tuskin neuvokkuudellaan ja nopeudellaan selvisi.
Mutta talven selän taittuessa rupesi sinne Sisä-Suomen metsäseutuihin keräytymään yhä lukuisammin pakolais- ja partiojoukkoja. Isossakyrössä oli taisteltu Suomen sotaväen viimeinen verinen taistelu ja voitetun armeijan rippeitä samoin kuin vihollisten julmuutta pakenevia talonpoikia kuljeskeli nyt avuttomina saloilla. He tuottivat suuria kärsimyksiä väestölle, joka oli jäänyt paikoilleen.
Longström koetti pitää joukossaan ankaraa mieskuria; hän rankaisi armotta jokaisen väestöä vastaan tehdyn ilkityön, kielsi jyrkästi kaiken omankädenoikeuden, kielsi varovaisuussyistä miehiltään viinanjuonninkin, tasasi aina oikeudenmukaisesti viholliselta siepatut saaliit miestensä kanssa ja jakoi loput hätää kärsivälle väestölle. Tuon kurin takia miehet kunnioittivatkin häntä ja tottelivat hänen käskyjään. Mutta monet muut joukot eivät olleet yhtä tunnontarkkoja, ja kuukausi kuukaudelta miehet ja mielet yhä kovettuivat ja raaistuivat.
Keväällä 1714, Napuen tappion jälkeen, armeijan tähteiden peräytyessä Länsipohjaan ja koko Suomen jouduttua vihollisen valtaan, oli mieliala metsiin paenneiden joukossakin synkimmillään. Venäläisten päällystö määräsi hirmuisen rangaistuksen niille, jotka suosivat sissejä eivätkä ilmoittaneet heidän puuhistaan. Sellaisten kylä oli poltettava, eikä ainoastaan kylä, vaan metsänkin vainolaiset sytyttivät ja polttivat, tuhotakseen muka siellä piileskelevät pakolaisetkin. Sissien suosijaksi epäiltyä kidutettiin, ja hänet surmattiin säälittä. Monien kidutettujen oli pakko tunnustaa ja he ilmoittivat mitä tiesivät. Mutta jos kivekkäät taas pääsivät perille tästä, he puolestaan rankaisivat vielä julmemmin jokaisen kavaltajan…
Kesän lähestyessä sissisotaan kyllääntynyt Longström aikoi vetäytyä armeijan luo Ruotsin puolelle, jolta hän ei viime aikoina ollut saanut mitään ohjeita. Mutta sitä ennen hän päätti kuitenkin vielä poiketa kotipuoleensa Savoon katsomaan, vieläkö siellä Joroisten salolla oli ketään omaisista hengissä.
Ilokseen hän huomasi että Savoa oli näihin asti vähemmän ryöstetty ja hävitetty kuin muuta Suomea. Siellä ihmiset asuivat vielä rintamaillaan, ruokaa oli ja uutta hankittiin. Partiokapteenin kotitalokin oli paikallaan ja sen eläjät samoin. Mutta vain salavihkaa Pietari siellä käväisi, ettei hän, jonka nimi venäläisten piirissä oli jo huonossa huudossa ja jonka hengestä he olivat luvanneet suuria palkintoja, aiheuttaisi omaisilleen kostoa ja kärsimystä.
Täällä hän sai kuulla, että Savon vanha linna vielä oli suomalaisten käsissä — siksipä venäläiset eivät vielä olleetkaan uskaltaneet paljon Savon vesillä liikkua eikä sen asutusta hävittää. Mutta linnaa piiritettiin juuri näihin aikoihin; siellä kuului olevan puute sekä ruoasta että miehistä. Lujilla ilmeisesti oli Olavin yksinäinen varustus.
Longström päätti silloin koettaa auttaa sitä hiukan. Hänen mukanaan oli Keski-Suomesta Savoon tullut parikymmentä luotetuimpaa miestä ja näiden kanssa hän souteli nyt Haukiveden ja Saimaan selkiä väijyen erästä venäläistä muonasaattuetta. Sellaista ei nyt kuitenkaan tavattu; Pietari yhdytti muutamassa salmessa vain pienen savolaismatkueen, joka kuljetti venelastillista voita, lampaanlihaa ja muuta herkkua Lappeenrannan markkinoille todennäköisesti venäläisille myytäväksi. Sen lastin hän anasti, mutta ei ilmaiseksi. Hän maksoi osan siitä rahalla ja antoi lopusta velkakirjan Ruotsin hallituksen suoritettavaksi.
— Se on hiukan epävarma velkakirja, veisteli korpraali Forsman, joka nyt kuten aina kulki hänen matkassaan. — Ja mitäpä sinun hyödyttää antaa maksua talonpojille, toiset sissit vievät heiltä heidän tavaransa kuitenkin ilmaiseksi.
— Mutta sepä ei ole oikein, sitä tapaa tahdon välttää milloin suinkin voin.
— Luuletko maineesi siitä paranevan — yhtä mustana nyt kuitenkin kuin muutkin kivekkäät.
— Vaikka niinkin, otan rahani venäläisiltä takaisin!
Saaliineen sissit soutivat varoen linnan läheisille vesille, missä jo piiritysjoukkoon kuuluvia venäläisiä kuhisi. Vetivät veneensä viidakkoon, vartioivat saarella sopivaa tilaisuutta ja vakoilivat ympäristöä.
Läheiseltä rannalta nousi savu. Sinne ulkosalle venäläiset olivat rakentaneet suuren leivinuunin ja paistoivat siellä parhaillaan joukoilleen leipää.
— Särvintä on meillä aluksi, tuolta leipä otetaan, uhmaili Pietari silloin.
— Entä leipojat, heitä on toistakymmentä miestä, huomautti korpraali.
— Otetaan nekin…!
Ja illan suussa leipomisen vielä jatkuessa Pietari souti joukkoineen leipomarannalle, yllätti leipurit ennen kuin he ehtivät lähettää hätäviestiä ja lopetti jutun lyhyeen. Yhdeksän miestä antautui sovinnolla. Heidät sijoitettiin sidottuina venäläisten veneisiin, joilla Longströmin sissit nyt lähtivät täydessä jauholastissa jatkamaan matkaa vaihdettuaan päähänsä venäläisten suuret lippalakit. Näin he soutivat iltayöstä muina miehinä salmien kautta, joiden rannoilla venäläiset olivat vartiossa antaen "omain" alustensa rauhassa kulkea ohi. Mutta Kyrönvirralla, jota alaspäin sissit täydellä vauhdilla laskivat, he ottivat taas omat päähineensä ja kääntyivät rohkeasti linnan valkamaa kohti. Jo pamahti sieltä laukaus ja toinenkin, mutta Longström huitoi käsillään ja huusi hurjasti:
— Älkää ampuko, tuomme teille eväitä…!
Hyvään tarpeeseen ne eväät linnassa olivatkin ja miehet myös. Siellä oli vain toistasataa miestä puolustusväkeä, jolla majuri Busch oli jo kuukauden pitänyt puoliaan. Nyt jatkettiin linnan puolustamista uudella innolla, vaikka se toivotonta olikin, kun riittäviä apujoukkoja ei mistään päin voitu odottaa. Näin vierähti pari viikkoa vihollisten ankarasti ampuessa. Mutta sitten loppuivat ampumavarat, ruudit ja luodit. Heinäkuun lopulla täytyi Buschin vihdoin ruveta antautumiskeskusteluihin tinkien itselleen kunnialliset ehdot. Mutta ennen antautumispäivää Pietari Longström lähti miehineen Olavinlinnasta. Hän näet tiesi että häneen ja hänen miehiinsä nähden eivät viholliset missään tapauksessa pitäisi antautumissopimustaan: hirttonuora heitä odotti. Venäläiset olivat perin juurin äkämystyneet näihin sisseihin, varsinkin leipomon ryöstön johdosta. Luotituiskusta välittämättä lähti eräänä sadeyönä kolme venettä menetetyksi tuomitun Linnansaaren eri rannoilta soutamaan selälle. Pari miestä menetettiin, veneet saivat monta reikää kylkiinsä, mutta ne yhtyivät kuitenkin kaikki sovitulla paikalla Saimaan sokkeloisessa saaristossa.
* * * * *
Longström oli jo, kuten sanottu, varhemmin aikonut lähteä pääarmeijan luo Ruotsin puolelle, mutta tämä Savonlinnan seikkailu oli häntä taas reipastuttanut. Venäläisten vartiointi oli täällä Itä-Suomessa heikompaa kuin hän oli luullutkaan, rohkealla ja päättävällä miesjoukolla saattoi heille siellä edelleen tehdä paljon kiusaa. Sen vuoksi päätettiin soutaa etelään päin, siepata muonaveneitä ja häiritä vihollisen kuljetuksia. Kesä oli kaunis ja lämmin, soma oli saarivesillä vapaana soudella.
Saimaan etelärannalle Longström jätti sitten kuitenkin veneensä, luovutti niihin kertyneet muonat seudun väestölle ja painui taas metsiin, joiden halki hän samosi merenrannikolle, vanhaan tuttuun Vehkalahden saaristoon. Siellä venäläiset nyt isännöivät valtansa tunnossa eivätkä muonalotjiaan kuljetellessaan enää pelänneet hyökkäyksiä. Pietari järkytti pian heidän vahvan uskonsa.
Paasion saaren rannalla oli — niin kertoi manteren väestö, jota Forsman vanhana virolahtelaisena kävi tervehtimässä — parhaillaan ankkurissa kaksi isoa lotjaa ja kaksi nuottavenettä, joilla venäläiset kuljettivat muonaa ja muuta tavaraa armeijansa varastoon Helsinkiin. Olipa mukana neljä venäläistä kauppiastakin, jotka olivat näiden tavarain hankkijoita, mutta sillä venäläisellä kasakkakapteenilla, jonka komennossa tämä laivue oli, ei ollut kuin kymmenkunta pyssymiestä matkassa.
— Siinä olisi paljon otettavaa, kun sen vain johonkin saisi kuljetetuksi, huoahti korpraali Forsman, joka tämän viestin joukolle toi.
— Se on meidän saalistamme, laskettakoonpa se sitten vaikka meren pohjaan, päätti Longström ja viipymättä hän varustautui kaappausmatkalle.
Valtaus onnistui. Venäläiset yllätettiin, he yrittivät kyllä vastarintaa, mutta kun heidän kapteeninsa kaatui, muut antautuivat pian. Saalis olisi ollut sanomattoman arvokas, mutta siitä ei voitu nyt korjata talteen muuta kuin pieni osa, jonka sissit mättivät veneisiinsä. Sitten kirveillä reiät lotjain pohjiin — mukana taisivat vajota syvyyteen niiden vartijatkin.
Mutta nuo neljä venäläistä kauppiasta rukoilivat armoa niin hätääntyneinä ja nöyrinä, että Pietarin sydän heltyi. Hän urahti:
— No, heittäkää mereen tavarat tuosta toisesta nuottaveneestänne — kas niin —, veden ja ruoan saatte pitää, mutta soutakaa pian merelle ja painukaa suoraan Venäjän rannikolle. Kas niin, hävitkää!
Kupetsat lähtivät sanomattoman kiitollisina ja kiireesti matkaan eivätkä kertaakaan taakseen katsoneet. Mutta Longströmin sissit soutivat takaisin manterelle katsellen samalla miten lotjat vähitellen vajosivat. Korpraali neuvoi heille taatun talon, missä saataisiin levätä öisistä ponnistuksista. Sinne he tapansa mukaan vartijat asetettuaan sitten yöpyivät.
Aamulla Longström nousi ennen muita ja lähti yöpirtistä tienoita tarkastamaan. Näin päivänvalossa hän tunsikin hyvin nämä seudut ja talonkin, — se oli Pajulahden ulkoniemessä —, täällähän hän oli monesti retkeillyt silloin Nierothin aikana. Rantapajukkoon kätketyille veneille kävellessään hän näki tytön rantakivillä vaatteita pesemässä. Hän katseli syrjästä tuota notkeaa tyttöä, tunsi hänet, astui luo ja virkkoi:
— Terve, Sesilia. Nyt tulin tuomaan sinulle niitä kihloja, joita viimeksi lupasin.
Tyttö ojentautui, laski käärityt hameensa alas, punastui hiusmartoa myöten ja tervehti ujosti. Hänestä oli näinä kolmena vuotena Pietarin ollessa muualla kasvanut kaunis, kukkea impi, jonka povi jo korkeana aaltoili, ja selvästi saattoi nähdä, että hänkin heti tunsi tuon karkeamekkoisen, mustapartaisen ja päivän polttaman partiomiehen samaksi nuoreksi luutnantiksi, joka oli häntä kerran Pajulahden sillalla puhutellut.
— No, otatko kihlat? puhui Pietari edelleen leikkisästi. — Tule vain täältä veneestä itse valikoimaan. Tuossa on kultaristi ja vitjat, sen sain viime yönä venäläiseltä kupetsalta. Ja tuossa on koreata kangasta…
Tyttö ihaili sissin saaliita, mutta oli ymmällä ja katseli vain ujona jalkoihinsa. Pietari istahti kivelle hänen viereensä ja jatkoi:
— Älä arkaile, tiedäthän, sanasta miestä… Äläkä pelkää, en sinua väkisin mihinkään vie. Mutta jos tästä kerran vielä rauha palaa, silloin haen sinut omakseni — tuletko?
Tyttö ei vastannut, eikä Pietari vastausta vaatinutkaan. Hän jutteli siinä omaksi huvikseen, olikin niin pitkä aika siitä kun hän oli viimeksi tyttöjä jututtanut.
Ja hän kyseli kainostelevalta Sesilialta hänen kotiolojaan ja toimeentuloaan. Äidin ja tädin kanssa tyttö eli, miehet olivat kaikki menneet sotaan kai kaatuneet tai Venäjälle viety. — Näin tyttö jo kertoi, hiukan puheliaammaksi sulaen. — He olivat koettaneet naisvoimin peltotilkkua viljellä ja pitää vesillä verkkoja ja rysiä, ja hengissä sentään oli pysytty. Usein venäläiset olivat heillä vierailleet, usein kiusanneet ja talon vähiä varoja ryöstäneetkin, monesti olivat mökin eläjät henkeäänkin pelänneet, mutta eivät olleet vainolaiset sitä toki vielä vieneet — vaimoväkeä kun olivat. Mutta venäläisten tullessa oli Sesilia aina pujahtanut metsään tai nauriskuoppaan piiloon, — häntä niin pelotti…!
— Piileskele vastakin, älä laske vierasta liki, kehotti Pietari. —
Mutta älkää myöskään hätäytykö, me käymme teitä joskus katsomassa.
Tyttö istui siinä hiljaa kultavitja kädessään, ihaili sitä, mutta näytti haluavan antaa sen takaisin. Pietari esteli:
— Panehan talteen vain, vielä se joskus voi olla tarpeenkin.
Ja kun jo toisia miehiä laskeutui tuvasta rantaan, tyttö kätki helyt kiireellä povelleen.
Veneestään sissit kantoivat nyt soramäkeen kaivamaansa kuoppaan talon väelle yösijan palkaksi pari jauhosäkkiä ja muutakin lotjista otettua muonaa — heillä oli sitä taas itselleen yllin kyllin — ja lähtivät sitten veneillä uusille retkilleen. Mökin akat siunailivat ja kiittivät, mutta iloitsivat ennen kaikkea siitä, että sissit olivat kenenkään näkemättä lähteneet. Mutta veneiden kääntyessä niemen taa Pietari Longström näki vielä valkotukkaisen tytön seisovan rannalla kahden pajupehkon välissä kädellä silmiään varjostaen, ja hän tiesi, että tuolla valkoisella immellä oli hänen antamansa kultavitjat, kihlalahjat, povellaan…
* * * * *
Metsiin taas painuessaan sissit jättivät loputkin saaliistaan, jota eivät voineet mukanaan kuljettaa, rannikkoväestölle. Mutta huonosti tuo väki heidän lahjansa palkitsi. Venäläisille oli jo selvinnyt, että sissijoukko oli käynyt upottamassa heidän muonalaivansa, ja näitä uskalikkoja kasakat ryhtyivät nyt oikein järjestelmällisesti pyydystämään. He tiukkasivat Virojoen eläjiltä partiomiesten retkiä, ja hädissään nämä ilmiantoivatkin, minne päin metsiin Longström joukkoineen oli painunut. Kaikki tiet nyt saarrettiin, salotaipaleillekin asetettiin kasakkavartioita ja metsät haravoitiin tarkoin. Kivekkäät oli kerrankin saatava satimeen.
Iitin ja Luumäen saloilla yhtyi Longströmiin muitakin pakenevia partiomiehiä, jotka hänelle kertoivat tuosta tiukasta ajojahdista. He kertoivat myös, että lännestä päin toinen kasakkajoukko ahdisteli samoihin metsiin toista suomalaista sissijoukkoa, joka luutnantti Sahlon johdolla oli heille Kymin puolessa tehnyt kolttosia. Kolme eri vihollisjoukkoa oli siis nyt sissejä saartamassa eikä näillä ollut paljonkaan pelastuksen toivoa.
Longström päätti vapautuakseen saarroksesta ja avatakseen pakotien myöskin Sahlon väelle antautua taisteluun yhden kasakkaosaston kanssa. Hänen joukkonsa oli nyt kasvanut sadan miehen suuruiseksi ja sillä oli mainiot aseet — lotjista oli saatu hyviä pyssyjä ja ampumavaroja. Rohkeasti hän samosi suoraan pohjoista kohden.
Valkealan kylän tienoilla hänen oli mentävä maantien yli, ja hän arvasi kasakkain väijyvän siinä. Niin olikin laita. Vartioita oli pitkin tietä, mutta pääjoukko, toistasataa kasakkaa, oli leiriytynyt mäelle kylän laitaan ja siihen yöpynyt. Jättämättä vihollisen vakoilijoille aikaa hälytyksen tekoon Longströmin sissit syöksyivät metsästä suoraan kahdelta suunnalta kasakkaleiriin, ampuivat ensiksi hevoset ja sitten niiden vartijat ja ryntäsivät sakeimpaan vihollisparveen. Heillä ei ollut muuta kuin henkensä menetettävänä, mutta sen he tahtoivatkin joko pelastaa taikka myydä kalliista hinnasta. Hurjemmin, raivokkaammin kuin koskaan ennen he hyökkäsivät, ampuivat ja iskivät. Kasakat eivät olleet aavistaneet hyökkäystä. Hetken taistelu riehui tuimana ja monta kivekästäkin kentälle kaatui. Mutta ennen pitkää oli leiripaikka suomalaisten käsissä ja vain osa kasakoista pääsi pakoon.
He pakenivatkin nyt pitkälle, siirsivät pois joukkonsa joksikin aikaa koko tältä Lappeenrannan—Hollolan väliseltä maantieltä, joka oli käynyt heille kovin hankalaksi. Luutnantti Sahlo oli näet lännempänä, Iitin puolessa, myös voitokkaasti murtautunut venäläisten saartolinjan läpi taottaen heille tuntuvan tappion.
Mutta viikon parin perästä viholliset olivat taas toipuneet ällistyksestään ja ahdistelivat nyt edelleen kaikkia pohjoiseen päin johtavia teitä pitkin vetäytyviä sissejä. Niinpä Longströminkin täytyi joukkoineen samota kauas Sisä-Suomeen. Talveksi hän vetäytyi Kajaanin seuduille asti, jotka olivat vielä suomalaisten hallussa. Hän majaili muutamia kuukausia Säräisniemellä ja Paltamossa, josta käsin teki vain suksilla vähäisiä muonanhakuretkiä vihollisen Pohjanmaan rannikolla oleviin varastoihin.
Tänne hän sai Ruotsiin vetäytyneen armeijan päämajasta uusia määräyksiä. Armfelt oli saanut tiedon hänen laivakaappauksistaan ja kehotti häntä jatkamaan niitä. Heti kevään tullen (1715) Longström lähti Paltamon periltä etelään ja varasi Iisalmelta joukolleen veneitä soutaakseen taas Saimaan vesille. Sydänkesään mennessä hän oli kantajoukkoineen päässyt — viholliselle alituista kiusaa tehden — melkein viimevuotista matkareittiä noudattaen Suomenlahden rannikolle, Vehkalahden vesille — sinne hänen oma luontonsa veti. Siellä hän tapansa mukaan väijyi venäläisten kuljetusaluksia ja siellä hän taas pikimmältään tapasi keltatukkaisen tyttönsä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan uskaltanut tulla rantaan miesjoukolla, vaan hiipi yksin Pajulahden metsiä myöten tutulle sorakuopalle, jätti sinne tuomisensa, rupatteli hetkisen hilpeästi Sesilian kanssa ja lupasi poistuessaan tulla taas ensi kesänä takaisin.
Niin hän tulikin. Mutta keltatukkatyttöään hän ei silloin enää tavannut. Kylmillä oli mökki Pajuniemen rannalla, autiona kuin paon tai ryöstön jäljiltä. Ja juuri silloin, kun hänellä oli niin hyvät tuomiset…
* * * * *
Entistä vaikeampi ja vaaranalaisempi oli Pietari Longströmin retki tänä vuonna (1716) ollut Sisä-Suomessa. Kärsimysten piinaama väestö oli sisseille yhä ynseämpi, maahan jo pesiytyneiden voittajain komento oli entistä tiukempi. Vihdoin hän saapui miehineen merenrannikolle ja vaani siellä saaristossa ja Kuorsalon luodoilla merisissinä vihollista viikkokausia. Hän odotti Pietarista tulevia aluksia, joiden lasteja hänen oli määrä upottaa, mutta niitä ei tullut — toiseen suuntaan kulki kyllä aluksia.
Pari alusta laski ankkurinsa eräänä päivänä Pyötsaaren rannalle ihan lähelle Pietarin väijymäpaikkaa ja yöpyi siihen. Houkutus kävi partiomiehille ylivoimaiseksi; he tekivät hyökkäyksen laivoihin, vangitsivat niiden miehistön, tarkastivat niiden lastin ja löysivätkin odottamattoman rikkaan saaliin. Tavanmukaisten tavaroiden lisäksi laivoissa oli runsaasti hopea- ja vaskirahoja — luultavasti Viipurin linnaväen sotakassa, joka oli aiottu paluumatkalla jättää määräpaikkaansa.
— En ole eläissäni luullut maailmassa näin paljon rahoja olevankaan, ihmetteli korpraali Forsman availlessaan raha-arkkuja. — Johan näillä Ruotsin kuningas kävisi vuoden sotaa.
— Ja rahastahan hänellä onkin ainainen puute, myönsi Longström. —
Mutta miten toimitat nämä lastit Ruotsiin?
— Mahdoton tehtävä. Mutta pitääkö nekin nyt upottaa?
— Korjataan ainakin hopeat talteen. Jaetaan miehille, niin että kerrankin tietävät saaneensa värväyspalkan.
Ruotsin hallituksen jalkarakuunoille takaama palkka oli viime aikoina maksettu sattumoisin, vuoden päivät se oli näiltäkin miehiltä aivan saamatta. Nyt kapteeni jakoi heille siekailematta kymmenkertaisen palkan ja sen lisäksi vielä runsaat voitto-osuudet, niin että joka miehellä oli rahaa aikamoinen taakka. Mutta sittenkin jäi vielä eräitä arkkuja avaamatta, kun miesten täytyi poistua uppoavista aluksista.
Pietari itse oli kätkenyt oman runsaan osuutensa kolmeen suureen tinapulloon, ja luodoilla retkeiltäessä hän vaali niitä tarkasti. Mutta eräältä yönuotiolta Paasion rannalta kapteeni lähti yksin soutamaan manteren puolelle sanoen aikovansa kätkeä tinapullonsa sinne vastaisia, parempia aikoja varten. Hän souti jo tuttua reittiä Pajulahden ulkoniemeen, mutta hän tahtoi kätkeä aarteensa yhdessä Sesilian kanssa, jotta — jos hän seikkailuihinsa sortuisi — tytöllä tulevaisuudessa olisi mistä elää. Niin rakkaaksi oli tuo aivan sattumalta kohdattu tyttö jo näiden vaellusvuosien varrella hänelle käynyt, että hän melkein kaikissa askareissaan aina ajatteli häntä.
Mutta Pajulahden mökki oli tyhjä, oli kai niin ollut jo kauan, koska naurismaakin oli kuokkimatta ja kaivotie oli nurmettunut. Karskin kapteenin valtasi silloin kamala aavistus; mies, joka ei koskaan hätkähtänyt kasakkapeitsen edessä eikä surrut satojen miestensä surmaa, hän lyyhähti nyt kuin iskun saaneena aution tuvan kuluneelle kynnykselle. Siinä hän synkkänä hoki:
— Venäläiset vieneet, tappaneet tai raiskanneet… vieneet tyttöni, ainoan iloni!
Hän koetti kyllä itselleen todistella, että olivathan naiset voineet itsekin pyrkiä tästä kovin yksinäisestä paikasta asutummille maille; ehkä he olivat Virojoella tai Vehkalahdella. Mutta hän ei uskonut näitä vakuutuksiaan. Viholliset olivat jonkun kielijän kautta voineet saada vihiä, että hänen oli ollut tapana vierailla tässä mökissä.
— He ovat nyt kostaneet, kostaneet karvaammin kuin itse aavistavatkaan!
Tunnin istui murtunut, mustahaiveninen mies siinä aution tuvan kynnyksellä. Hän päätti vielä koettaa kyliltä tiedustella Pajuniemen eläjien kohtaloa, mutta tunsi sen jo turhaksi — orjaksi oli tyttö viety! Ja hän, joka rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan oli saanut ihmeitä aikaan, ei voinut tälle nyt mitään!
Hän nousi kankeasti kynnykseltä ja käveli veneelleen. Siinä kimaltelivat tinapullot nousevan päivän hohteessa — niiden näkeminen vihlaisi miestä! Hän otti airon, kaivoi sillä kuopan kiven kupeelle, kaivoi vihapäissään, kaivoi syvälle, ja viskasi sitten pullonsa kuopan pohjalle. Täytti kuopan ja vyörytti kiven päälle. Ja lähti soutamaan.
Valehtelematta hän saattoi kertoa Forsmanille kaivaneensa kaikki rahansa maahan. Mutta mihin hän ne kaivoi, siitä hän ei mitään kertonut komentaessaan kiireellä miehensä uudelle saalistusmatkalle.
* * * * *
Päämäärää vailla, entistään hurjempana, synkempänä ja sydämistyneempänä Pietari Longström harhaili tämän jälkeen kauan eri puolilla Suomea. Milloin hän liikkui Päijänteen vesillä, milloin hätyytteli vihollista Vaasan valtatiellä tai Viipurin takana. Hän kävi vielä Savossakin, kotikylässään Joroisten takamailla, mutta ei hänen mielensä kirkastunut siitä käynnistä: poltettu oli nyt kotitalo, poissa sen asukkaat!
Pietari kävi umpimieliseksi ja katkeraksi. Hän oli nyt omillekin miehilleen usein juro ja tyly, sydänmaan kovia kärsinyttä kansaa hän kohteli julmasti ja armottomasti — hänen ainoa halunsa oli tuottaa kasakoille niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Mutta samalla hän päästi kurin höltymään joukossaan, hän salli jo miestensä ryöstää mistä saivat, juoda viinaa minkä tahtoivat, elostella, elämöidä vaarankin paikoissa — hän ei enää välittänyt omasta hengestään eikä muiden.
Kammottavan maineen Longströmin joukko saavutti näihin aikoihin Peräpohjolassakin, jossa hän talvisin majaili, milloin Sotkamon, milloin Paltamon, milloin Pudasjärven metsäkylissä. Suotta eivät näiden seutujen eläjät valittaneet Ruotsin esivallalle asti tästä älyttömästä elämöimisestä, kuinka Longströmin miehet riistivät talonpojilta heidän vähät viljansa keittääkseen sen viinaksi, kuinka he juopuneina reuhasivat, pieksivät viattomia ja ajoivat talon väen talvipakkaseen.
Mutta kerranpa raaistunut kapteeni kumminkin virkosi turtumuksestaan ja inhimilliset tunteet pääsivät voitolle. Hän saapui eräänä päivänä kosken rannalla sijaitsevaan Sotkamon taloon, johon jo ennen häntä oli hänen miehiään ehtinyt. Siellä he tapansa mukaan jo olivat riiviöinä mekastaneet. Varsinkin oli eräs entinen Kajaanin linnan mies — linnan olivat venäläiset vuosi sitten hävittäneet ja sen miehet kulkivat nyt sisseinä saloilla —, Mäiväläinen nimeltään, riehunut hurjasti. Hän oli ajanut perheen lapsineen pakkaseen, ja yksi talon pienokaisista oli sinne kuollut. Kankea, kuihtunut ruumis oli äsken kannettu tupaan, mihin Longström juuri saapui matkaltaan.
Silloin hän hätkähti tuota lapsen hentoa ruumista katsellessaan ja kalpeni ehkä ensi kerran elämässään. Hän synkistyi omia syntejään ja laiminlyöntejään ajatellessaan, hän kimpaantui alaisensa julmuudesta. Longström kutsui Mäiväläisen ulos pitääkseen hänen kanssaan lyhyet käräjät. Mutta rannalle tultua, kun kapteeni kalpeana tarttui pyssyynsä, mies ymmärsi hänen katseestaan, mistä nyt oli kysymys. Hän heittäytyi silloin äkkiä jäiseen veneeseen, joka oli sulan kosken rannalla, ja lähti soutamaan pakoon joen yli. Mutta jäinen vene ei totellut soutajaa, ärjyvä talvinen koski ryösti veneen, joka täyttyi, siinä sai raakalainen palkan konnuudestaan…