Pietarin hilpeä luonne oli kovettunut, mutta hän kärsi kuitenkin jo taas tästä elämänsä jylhyydestä ja alituisesta vaanijan ja vaanitun ammatista. Mieluisana tuli hänelle silloin sydäntalvella Iijoen varrelle sanoma, että Armfelt oli kutsunut hänet miehineen luokseen Länsipohjaan. Heti Pietari lähti liikkeelle ja oikeinpa oudolta tuntui hänestä taas olla ihmisten ilmoilla, siistiä pukunsa, tukkansa ja partansa ja seurustella upseerina upseerien joukossa. Melkein oli jo unohtunut häneltä sivistyneen ihmisen asu.
Armfelt tarvitsi myöskin partiomiehiä ja tiedustelijoita Norjan retkellään, jota hän juuri valmisteli, ja Longström sai jo etukäteen kevatkelillä 1718 60-miehisine "vapaakomppanioineen" tehdä Pohjois-Norjan tuntureille tiedustelumatkoja tutustuakseen teihin ja tienoihin. Ja kun pääjoukko, Suomen jäljellä oleva armeija, vihdoin kesällä lähti liikkeelle, oli hänen jalkarakuunainsa tehtävänä aina vain samota etujoukkona noita vaikeita taipaleita ja vastaanottaa vihollisen ensi iskut. Mutta siihenpä hän oli tottunut Suomessakin — aina olemaan vihollista lähinnä.
* * * * *
Kaarle-kuningas oli vastikään kaatunut Fredrikshallin edustalla, vihollisen rohkeus oli siitä huimasti noussut ja se valmistautui nyt antamaan maahansa tunkeutuneelle joukolle ratkaisevan iskun. Hätätilaansa ei Armfelt kuitenkaan tahtonut vihollisille eikä omille joukoilleen ilmaista, mutta tuskaisen hätäviestin sisälsi kuitenkin kirje, jonka hän marraskuun puolivälissä lähetti Rörosista, Pohjois-Norjasta, Ruotsin sodanjohdolle Skooneen kuvaten siinä joukkonsa tilaa ja pyytäen kiireistä apua. Tätä viestiä viemään hän lähetti taitavimman ja taatuimman partiomiehensä Pietari Longströmin kuuden jalkarakuunan kanssa.
Hän tiesi hyvin viestin lähettäessään, kuinka vaikeaa sen perillevieminen oli, sillä norjalaiset olivat hänen selkäpuolellaan miehittäneet kaikki kulkukelpoiset tiet ja vuorensolat. Longström oivalsi itsekin tehtävänsä vaikeuden, vaaranalaisuuden ja arkaluonteisuuden varsin selvästi, mutta käsitti myös sen tärkeyden, ja valmistautui reippaasti kuten aina pitkälle matkalleen.
— Mutta kuinka käyneekin, tähdensi kenraali antaessaan omin käsin Longströmille nuo tärkeät kirjeet, — älä näitä missään tapauksessa luovuta vihollisen käsiin. Toimita ne perille, siitä riippuu joukkomme kohtalo ja suomalaisen nimen kunnia, mutta jos tulee sellainen tiukka paikka eteen, että haavoitut tai joudut vangiksi, hävitä kirjeet parhaan kykysi mukaan.
— Perille ne vien, jos se ihmiselle yleensä on mahdollista, mutta viholliskäsiin ne eivät joudu, vakuutti Longström vakavasti.
Hän seisoi siinä esimiehensä edessä nyt totisempana ja juhlallisempana kuin koskaan aikaisemmin. Tuo aina nuortea ja hilpeä sissi oli ilmeisesti vanhentunut viime vuosina, hänen piirteensä olivat käyneet koviksi, hänen tumma ja tulinen katseensa kylmäksi, ja hopeaa oli jo sekoittunut hänen ennen pikimustaan tukkaansa. Niinpä Armfelt lisäsi katseltuaan häntä kotvan:
— Tämän retken tehtyäsi siirränkin sinut sitten helpompiin, joskin yhtä vaativiin toimiin. Olet jo rehkinyt kylliksi.
— En sääli vaivojani, ilolla aina partioon lähden. Hyvästi, kenraali!
— Hyvästi, kapteeni!
Tukalaa oli jo alkutaipaleesta kulku oudossa, lumenpeittoisessa vuoristossa, jossa rotko tai tunturiseinä yhtäkkiä saattoi sulkea väylän, eikä pieni retkikunta kuitenkaan uskaltanut laskeutua miehitettyihin laaksoihin. Mutta vielä vaikeammaksi muutti matkanteon sama vaara, jota Longström itse oli Suomessa edustanut ja jolla hän aina oli väijymänsä vihollisjoukon tuhonnut: Norjan talonpojat taistelivat hekin sissijoukkoina sisukkaasti isänmaataan puolustaakseen ja vaanivat sinne tunkeutunutta vihollista tuhotakseen sen. Pari päivää tuntureilla taivalta tehtyään Pietari havaitsi näitä talonpoikaisparvia joka taholla. Ne eivät vielä hyökänneet, eivätpä usein näyttäytyneetkään, mutta Hegren tuntureita samotessaan hän aavisti niiden läsnäolon kaikkialla ympärillään.
Hän läheni jo kuitenkin valtakunnanrajaa, sitä autiota tunturimaastoa, jonka yli hänen oli pyrittävä. Huomenna ehkä jo ollaankin siellä, hän päätteli eräänä iltana laskeutuessaan vuoristorotkossa havuvuoteelle nuotion ääreen. Mutta hän tunsi samalla mielensä tavattoman levottomaksi… tuo tunne oli jotakin aivan outoa hänelle, joka oli ennen voinut rauhassa nukahtaa missä vaaranpaikassa tahansa ja joka saattoi liioittelematta kehua, että pelon tunne oli hänelle vieras. Se oli jotakin toisenlaista levottomuutta, sisäistä tuskaa. Häntä väisti nyt uni, hänelle muistuivat mieleen lapsuustanhuat, vanhemmat, kotikaislikko. Ne olivat aivan kuin tuossa iltasumun takana. Sitten hän näki edessään päivänpaisteisen lehdon Pajulahden rinteellä ja rannalla keltatukkaisen tytön kädellään silmiään varjostamassa… Mies käännähti. Mistä se nyt mieleen lensi tuo kaukainen, rakas muisto, jonka hän jo aikoja sitten oli pakolla ajatuksistaan karkottanut, mikä kumma loihtikaan yhtäkkiä ilmieläviksi nuo karkean soturin ainoat, kauniit mutta katkenneet unelmat…?
— Missähän lie keltatukkatyttöni, huoahti hän mietteissään. — Vieläkö lie hengissä — kai hän hengissä on, vieraan orjana… Kerran tyttö sieltä palaa kotimökilleen Pajulahden rannalle, mutta eipä taida enää sinne palata merisissi, jonka kihlavitjat hän povelleen kätki…
Siinä muistui nuotiolla lepäävän partiopäällikön mieleen myös se aarre, jonka hän oli mökin alaiseen rinteeseen kaivanut, ja hänessä välähti samassa ajatus kirjoittaa tytölleen kirje noista tinapulloista ja ilmaista niiden kätköpaikka Sesilialle siltä varalta, että tämä vielä palaisi kotiseudulleen. — Tuleehan rauha kerran, mutta silloin se voi olla myöhäistä…! Tuo ajatus valtasi hänet niin kokonaan, että hän yhtäkkiä kaivoi esille repustaan kirjoitusvehkeet — jotka hänellä aina kaiken varalta oli matkassaan — ja rupesi siinä lepattavan nuotiotulen valossa kohmettunein käsin kirjettä rakentamaan. Hän pani siihen paljon useampia lämpimämpiä ja hellempiä sanoja, kuin mitä hän koskaan suullisesti oli immelle puhunut, kertoi aikeistaan, kertoi aarteestaan, määritteli tarkoin sen paikan. Kirjeensä hän osoitti Vehkalahden kirkkoherralle… olipa tuo kuka tahansa, kyllä hän seurakuntalaisistaan selon ottaa, jos he vain paikalla ovat. Ja vaikka kirje joutuisikin vieraisiin käsiin, yhdentekevää, ehkä niistä tinapulloista on jollekin iloa… Kirjeensä hän aikoi, jos hänet itsensä tapaturma tavoittaisi, jättää jollekin miehistään, matkamiesten mukana aikoinaan Suomeen toimitettavaksi — tuo mielen levottomuus oli hänelle lähtökohtana kaikessa. Mutta nyt hän kätki kirjeen povelleen kenraalin tärkeiden kirjeiden lomaan.
Pietari oli niin kiintynyt tuohon puuhaansa, hääri niin innokkaasti noissa menneissä muistoissaan — miesten nuotiolla kuorsatessa — että yö oli jo puoleen kulunut, kun hänkin vihdoin asettui levolle. Mutta aamuvarhaisella, ennen päivänkoittoa, hän oli taas jalkeilla, reippaana, rohkeana ja toisia rohkaisevana, onnistumisestaan varmana kuten aina.
Kiireellä taipaleelle! Aamun valjetessa partiojoukko joutui vuolaan vuoripuron partaalle. Heidän oli päästävä sen yli ja he hakivat nyt sopivaa kahlaamoa. Siinä olikin kivikkokoski korkeanlaisen putouksen yläpuolella, siksi matala, että siitä voitiin ylittää puro. Pietari meni sitä edeltä tutkimaan valppaasti ympärilleen pälyillen, sillä juuri tuollaisessa paikassa hän itse oli monesti kasakoita väijynyt ja tuhonnut. Ei näkynyt vaaraa, mies laskeutui rantakiville, hyppäsi kiveltä toiselle ja oli pian kosken vastaisella puolella. Silloin pamahti laukaus rantakallion takaa. Pietari tunsi vihlovaa kipua, rinnassaan ja kaatui… Ja samassa hyökkäsi kallioiden takaa esille parvi aseellisia talonpoikia…
Longström nousi vielä… hänen piti toki palata kosken yli, antaa tärkeät kirjeet miehilleen toimitettaviksi perille… itse hän tunsi kohtalonsa hetken tulleen. Mutta hän ei jaksanut enää hypätä… kylki oli puhki… ja tuossa jo juoksi muuan nuori talonpoika häntä vangitsemaan. Silloin Pietari tempasi kirjeet poveltaan, viskasi ne koskeen, joka ne nielaisi, kuljetti edelleen ja hautasi putouksen ärjyihin…
Hänen partiomiehensä ampuivat nyt vimmatusti vastaan joen toiselta rannalta yrittäen päästä päällikköään pelastamaan, ja tulinen taistelu riehui tuokion kaatuneen ympärillä kosken partailla. Mutta Pietari viittasi miehiään peräytymään ja pelastautumaan miten voivat, koska he eivät kuitenkaan mahtaisi ylivoimalle mitään. Itse hän haavoittuneena antautui vangiksi.
Norjalaiset talonpojat kohtelivat häntä hyvin, kantoivat hänet lehdespaarilla läheiseen kyläänsä ja hankkivat siellä haavurin häntä hoitamaan. Mutta luoti oli iskenyt liian arkaan paikkaan, haavaa ei voitu lääkitä. Päivän sairasti mies siellä kuumehoureissa; sitten hän kuoli.
Uljaalle partiopäällikölle ja viholliselleen kapteeni Pietari Longströmille, norjalaiset pystyttivät hautapatsaan Lerfaldin puutarhaan, johon hänet haudattiin. Samassa pikkukaupungissa säilytetään vielä hänen aseitaan, joita hän kaatuessaan kantoi.
Mutta kenraalin kirjeiden mukana Pietari oli viskannut koskeen myös yöllä kyhäämänsä kirjeen, jonka hän oli osoittanut Vehkalahden kirkkoherralle ja jossa hän teki testamenttinsa keltatukkaiselle kihlatulleen. Virran viemänä meni myös vihje hänen tinapullojensa kätköpaikasta. Niitä ei koskaan löydetty, vaikka noita korpraali Forsmanin tiedonantojen pohjalla oikein viranomaisten toimesta sodan jälkeen etsittiin. Ne ovat siellä kiven alla Pajulahden rannassa. Ehkä ne sieltä vielä löytää joku keltatukkatyttö, jolle vaisto sanoo, minkä kiven alla ne ovat.
Santeri Ivalo
HERÄÄ HETKEKSIKIN, TUULI!
AMIRAALI NIILO EHRENSKIÖLD
Kuin kiusaten kirkuivat lokit suurenlaisen sotalaivan ympärillä, joka liikahtamatta lepäsi Riilahden selällä, laajahkon salmen suussa Hankoniemen länsipuolisessa saaristossa. Keski-ikäinen, päivän melkein mustaksi polttama sotaherra, joka yksin seisoi laivan tervaisella, paahteen hautomalla peräkannella, heitti puolittain vihaisen, puolittain kateellisen silmäyksen noita yllään rääkyviä lentäjiä kohti, jotka eivät tarvinneet tuulen apua viilettääkseen aavan meren ylitse, ja hänen katseensa pysähtyi silloin pitemmäksikin ajaksi tarkkailemaan heinäkuun pilvetöntä sinitaivasta. Sileänpuhdas ja imelänkorea se oli vain tänäkin aamuna! Kunpa nousisi idästä teräksenharmaa pilvenlonka, joka kasvaisi ja peittäisi tuon iljettävän sinen!
Mutta ei noussut hattaraakaan miltään suunnalta. Meri lepäsi yltyleensä rasvatyynenä heijastaen peilipinnastaan auringon helottavia säteitä, jotka vaivuttivat koko luonnon nuokkuvaan raukeuteen. Rantakalliot hohtivat kuumuutta, seisova merivesi hajahti tunkkaiselta, ja velttoina kävelivät helteen nuuduttamat merimiehetkin laivan kannella jaksamatta ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki elämä oli hervahtanut toimettomuuteen ja unteluuteen, sotalaivatkin lepäilivät siinä salmen suussa kuin syvimmän rauhan hekumassa.
— Ja kuitenkin… tämä on kirottua! Nyt juurihan olisi tulisimman, sisukkaimman toiminnan hetki…
Kiukkuisena ja kärsimättömänä mittaili kiusaantunut sotaherra laivansa tervattua kantta.
— Nyt juuri — kylläpä tietäisin mitä tekisin, jos tuuli heräisi edes hetkeksi unteluudestaan! Viilettäisimme näillä aluksilla Riianlahden selän poikki, ampuisimme puolessa tunnissa venäläisten maitse Lapinlahden kannaksen yli tänne kuljettamat kaleerit upoksiin ja sitten nopeasti aavalle selälle pääjoukkoamme vastaan. Jopa silloin näyttäisimme noille niemen ympäri soutaville Apraksinin orja-aluksille, kuka käski tulla tänne Suomen vesille. Lentäisimme, kiertäisimme, iskisimme…! Mutta ei… me emme lennä mihinkään. Tässä me olemme kuin jaloista kahlitut vangit, tuomittuina toimettomuuteen, häviöön ja häpeään.
Hän huoahti raskaasti, lokkeja tähystellyt katse vaipui alas ja tarmon nostattama into laukesi. Eihän tässä voinut tehdä mitään, jököttää vain paikoillaan — tuuli ei herännyt, pienintäkään pilveä ei noussut taivaalle.
Tätä kiduttavaa tilannetta oli jo kestänyt pari vuorokautta — siinä olivat toimettomuudessa kuluneet tärkeimmät, ratkaisevimmat päivät. Nämä heinäkuun loppupäivät 1714 olivat satumaisen herttaiset ja kauniit — heinänteolle ne olivat kai parhaita poutapäiviä, mutta Ruotsin laivastolle, jonka olisi ollut varjeltava Suomen rannikkoa ja yleensä maan länsiosaa venäläisen laivaston saarrolta, ne olivat kidutuksen ja tuhon päiviä.
Tässä pitkällisessä sodassa, joka sittemmin sai historiassa isonvihan kamalan nimen, oli Ruotsin laivasto yleensä paljon paremmin kuin maajoukot pitänyt puoliaan ja estänyt itäistä vihollista etenemästä. Ruotsilla oli vanhastaan melkoinen sotalaivasto; venäläisillä taas, joiden alueet hyvin pieneltä osalta ulottuivat meren rannikolle, ei sodan alussa ollut laivastoa laisinkaan. Ja senkin jälkeen kun tsaari Pietari valloitettuaan Inkerin ja Vironmaan ja perustettuaan Nevan suuhun uuden pääkaupunkinsa, oli vähitellen hollantilaisten neuvolla ja avulla rakentanut itselleen huomattavan määrän laivoja, olivat Ruotsin ja Suomen merivoimat saaneet uuden kilpailijan pidetyksi loitolla Suomenlahden itäisimpään soppeen suljettuna ja iskeneet sen takaisin aina kun se sieltä vähänkin ulommaksi uskaltautui. Asteittain vihollislaivaston liikkumisalue oli kuitenkin viimeisinä kesinä Suomenlahdella maavoittojen ansiosta laajentunut. Se oli jo vallannut Suomen rannikon Porvoota ja Helsinkiä myöten, jotka kaupungit se oli hävittänyt, ja viime aikoina sen pääpyrkimyksenä oli ollut päästä Hankoniemen ohitse valtaamaan Suomen läntistä rannikkoakin Turkuun asti. Edellisenä talvena tsaari Pietari oli juuri tätä tarkoitusta varten rakennuttanut vanhoilla Retusaarilla, joille nyt oli perustettu merkittävä Kronstadtin merilinnoitus, satoja uusia kaleereja, ja näistä muodostettu laivasto oli tänä kesänä ruhtinas Apraksinin komennossa esiintynyt uhkaavampana kuin koskaan ennen. Mutta Hangon linjalla Ruotsin vanha laivasto oli kaikesta huolimatta sitkeästi ja menestyksellä pitänyt puolensa; kaikki Apraksinin yritykset kiertää Hankoniemen kärki olivat rauenneet. Tsaari Pietari oli itse ollut laivastonsa mukana ja koettanut kiihottaa sitä uusiin ponnistuksiin, mutta Ruotsin laivaston vartioimasta niemen kärjestä oli aina ollut pakko peräytyä.
Vihdoin venäläiset olivat päättäneet käyttää oikotietä päästäkseen Suomen länsivesille. He olivat ryhtyneet suurenmoiseen työhön: rakentaneet Hankoniemen kapeimmalle kannakselle puolatien vedättääkseen miehillä ja hevosilla kaleerilaivojaan kannaksen poikki! Kesäkauden oli 3.000 miestä ollut siinä työssä. Ja muutamia laivoja he niin olivat jo saaneet sinne vedätetyksikin ohittaen Ruotsin laivaston, joka yhä vaan Hankoniemen kärjen kohdalla merta vartioi. Uteliaana oli Ruotsin väki seurannut tätä merkillistä hommaa, ja kun ensimmäiset venäläislaivat todella oli saatu kannaksen poikki, oli ruotsalaisten yliamiraali Wattrang lähettänyt suomalaisen vara-amiraali Ehrenskiöldin mukanaan vähäinen laivasto-osasto — 2 isompaa ja 6 pienempää laivaa — antamaan noille "oiustajille" asiaankuuluvat tervetuliaiset.
Tällä matkalla Ehrenskiöld nyt oli, kun hän osastoineen joutui Riilahden selällä tyveneen, josta ei päässyt mihinkään. Ruotsin laivastossa oli näihin aikoihin miltei yksinomaan purjelaivoja, uudemman ajan sotataito oli näet hylännyt vanhanaikaiset soudettavat kaleerilaivat kömpelöinä ja miesten voimaa liiaksi kysyvinä. Mutta tsaari Pietari oli kuitenkin rakennuttanut itselleen etupäässä juuri näitä viimeksimainittuja — hänellä ei ollut miehistä puutetta! — ja siten venäläiset laivat pääsivät suurelta osalta kulkemaan tyvenelläkin. Mutta tällainen jatkuva tuulettomuus oli kuitenkin ylen harvinainen tapaus — oli kuin tuulten herra olisi sen ihan Ruotsin laivaston kiusaksi ja sen toiminnan tyrehdyttämiseksi säätänyt näiksi heinäkuun päiviksi.
Ehrenskiöld oli toki soutuveneiden välityksellä ja lippumerkein viestiyhteydessä päälaivastonsa kanssa, joka nyt oli yhtä täydelliseen toimettomuuteen tuomittuna pysähtynyt vartiopaikalleen ulkomerelle Hangon kohdalle, ja täältä rupesi pian saapumaan uusia jobinposteja. Venäläiset olivat päättäneet käyttää heille erityisen suotuisia sääsuhteita hyväkseen. Tsaari itse, joka oli majaillut Tallinnassa, oli muutamia päiviä sitten saapunut sieltä Apraksinin laivastoon Porkkalan tienoille ja nähtävästi valanut taas uutta intoa miehiinsä. Koko venäläinen laivasto, johon kuului 180 alusta ja 20.000 miestä, oli lähtenyt tuulettoman sään aikana soutamaan Hankoniemen ohitse länteen päin. Se kulki hitaasti mutta varmasti eteenpäin.
Vihoviimeinen kiusan hetki se oli tuolle suurelle ja verrattain voimakkaalle Ruotsin päälaivastolle. Sen täytyi melkein vierestä katsella, kuinka venäläinen laiva toisensa perästä hiipi rannikkoa pitkin ja kuinka ne sitten pitkänä jonona soutivat ruotsalaisten tykkien ohitse, sylkäisten kuin ilkkuakseen silloin tällöin vain muutaman laukauksen merellä vartioivia, paikoilleen tuomittuja purjelaivoja vastaan, jotka eivät päässeet liikkeelle estämään tuota ärsyttävää hanhenmarssia. Amiraali Wattrang oli koettanut soutuveneillä hinata edes muutamia laivojaan tykinkantaman päähän kurittaakseen noita kulkijoita, mutta se oli ollut kovin hidasta ja vaivalloista hommaa — ainoastaan pari kaleeria hän siten oli saanut ammutuksi upoksiin.
Mutta nyt läheni koko tuo satakeulainen ja tuhatairoinen Hangon kiertänyt vihollislaivasto sota-orjain soutamana esteettömästi niitä Riilahden vesiä, joihin Ehrenskiöld pienellä osastollaan oli pakosta pysähtynyt tuulta odottamaan — ja sen saattoi heti arvata, mikä kohtalo tätä heikkoa osastoa siinä nyt odotti! Sen tiesi tuo päivänpolttama merikarhu, joka kärsimättömänä lippulaivansa "Elefantin" tervakantta mittaili, ja hän tähysti yhä uudelleen seesteiseen avaruuteen, nousisiko sieltä pientäkään pilvenlonkaa, joka vielä viime hetkessä ennustaisi tuulta, vapautumista ja toiminnan mahdollisuutta.
Ei noussut. Ilmaa sumentamaan levisi vain harmajaa auerta, joka rajoitti näkyvyyttä, mutta sen lävitse helotti ja paahtoi nouseva aurinko edelleen punaisena ja painostavana. Meri tuntui höyryävän, mutta värettäkään ei sen pinnalla liikkunut. Ei ollut mahdollisuutta yrittää mitään.
— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, murahti levottomana asteleva amiraali ääneensä.
Niilo Ehrenskiöld oli näihin aikoihin 40-vuotias mies, terve, voimakas ja roteva. Hän oli Turun lapsia ja oli osan nuoruuttaan viettänyt Pohjanmaalla, jossa hänen isänsä oli maaherrana. Jo nuorena hän oli kuitenkin astunut meriväkeen, jonka vapaaseen, rohkeaan elämään hänen reipas luontonsa veti. Muutamia oppivuosiaan hän palveli kaukana Ranskan sotalaivastossa ja oli nyt puolentoistakymmenen vuoden kuluessa, Kaarle XII:n suuresta sodasta lähtien ollut mukana kaikissa tämän ajan meritaisteluissa, kuljettanut sen alkuvuosina kuninkaan voittoisaa armeijaa meren yli ja torjunut myöhemmin uhkaavasti voimistuvaa itäistä vihollista. Hän oli ollut monissa tukalissakin tilanteissa, monesti hän oli laivoineen murtautunut pahimmista saarroksista, iskenyt ilomielellä ja rohkeasti silloinkin, kun tilanne oli näyttänyt aivan toivottomalta. Mutta tällaisessa kiipelissä hän ei ollut koskaan ollut. Vihollista ei näkynyt, tänä sydänkesän kauniina päivänä oli hiljaista kuin sulimman rauhan aikana, mutta hän tiesi kuitenkin olevansa vainolaisen armoilla, kykenemättä mihinkään.
— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, hän toisti itsekseen. — Vihollinen voi kaleereineen ehtiä tälle selälle minä hetkenä tahansa!
Roteva soturi astui etumaston juurelle ja soitti siinä olevaa hälytyskelloa. Miehiä ryntäsi ylös laivan uumenista asettuen riviin kannelle, ja alipäälliköt kerääntyivät esimiehensä ympärille.
— Meidän on valmistauduttava taisteluun, komensi Niilo ankarana. —
Ankkurit ylös!
— Mihinkä tästä sitten lähdetään? veistelivät upseerit katkeran ivallisesti.
— Purjehdimmeko vihollista vastaan?
— Eiköhän ole parempi odottaa tässä.
— Niin, ehkä päälaivasto ehtii tähän avuksemme!
Näistä pistopuheista, joilla nuoremmat meriupseerit kevensivät apeaa mieltään, ei esimies kumminkaan suuttunut. Kaikki käsittivät, että oli välttämätöntä karistaa unteluus ja velttous miehistä ja valmistautua siihen, mikä oli tulossa. Tykit tarkastettiin, ampumatarpeet kannettiin esille kuin alkavaa taistelua varten, luukut suljettiin ja köydet sidottiin. Miehet tottelivat käskyjä, hinasivat soutuveneiden avulla laivat lähemmäksi toisiaan, upottivat saarien väliseen salmeen pari suurta kalastajavenettä, ettei mikään vihollinen pääsisi selän puolelta hyökkäämään, ja sulloivat panoksia tykkeihin. Mutta he tekivät sen kaiken ensiksi hiukan epäillen ja naureskellen. Vihollistahan ei näkynyt, vartijat eivät suurmaston huipusta antaneet mitään merkkejä, ja hyökkäykseenhän ei tuulettomuuden takia voinut ryhtyä. Mutta työn touhusta he vilkastuivat, ja ennen kuin päivä oli puolessa he olivat jo selvillä siitäkin, miksi tällainen ylimääräinen touhu oli tarpeen. Lippulaivan, "Elefantin", mastovahti ilmoitti näet silloin yhtäkkiä, että Hangon reitillä näkyy alus, jonka airot kimaltavat päivänpaisteessa, näkyy toinen ja kolmas, — ne kasvavat ja lähenevät rannikkoa pitkin.
— Venäläiset ovat siis todella kiertäneet Hankoniemen!
— Ja ovat pian niskassamme!
Wattrangin päälaivasto ei ollut siis lopultakaan voinut pidättää Apraksinin kaleereja. Kiireesti Niilo Ehrenskiöld kutsui nyt kaikkien laivojensa päälliköt yhteiseen sotaneuvotteluun "Elefantin" kajuuttaan. Se oli lyhyt ja vakava keskustelu. Useat viittasivat tilanteen toivottomuuteen. Apraksinin venäläinen laivasto käsitti, niin kuin monista ennakkotiedoista voitiin päättää, lähes 200 alusta, joissa oli yli 300 tykkiä ja 20.000 miestä. Ehrenskiöldin osastossa oli 8 laivaa, näistä vain kaksi suurehkoa, sekä yhteensä 900 miestä ja 30 tykkiä — voimasuhteet olivat selvät! Kaleerilaivat saattoivat liikkua ja kiertää, mutta purjelaivojen oli pakko ampua paikoiltaan — siinä ei auttanut uljuus eikä taito. Puhuttiin jo antautumisestakin, mutta lopultakaan ei muuta mahdollisuutta ollut kuin ryhtyä näissäkin oloissa taisteluun — se oli neuvottelun tulos. Ehrenskiöld sai tämän päätöksen aikaan. Hän osoitti, että venäläinen ei ollut ennenkään pitänyt sopimuksia ja että isänmaa odotti laivaston tekevän velvollisuutensa.
— En tahdo kenenkään sanovan, että yksikään ruotsalainen tai suomalainen laiva taistelutta luovutettiin viholliselle ja että Kaarle-kuninkaan koulussa kasvatettu soturijoukko kamppailematta antautui. Me taistelemme ja menemme pohjaan, muuta emme voi!
Näin puhui päivettynyt amiraali laivanpäällikköjen neuvottelussa värähtämättömällä äänellä, rauhallisesti ja riehahtamatta. Se oli hänestä velvollisuuden ja kunnian koruton vaatimus, tällaiseen tilanteeseenhan täytyi soturin aina varustautua. Nyt oli kohtalon hetki koittanut hänelle ja hänen joukolleen: oli taisteltava loppuun asti. Ei mikään tinkiminen voinut tulla kysymykseen, suoraviivainen ja johdonmukainen oli karoliinin oppi ja ohjelma.
Hänen sanansa olivat toisille päälliköille ilman muuta käsky. Heistäkin se oli ainoa mahdollisuus, ja jos joku tunsikin sydänalassaan ankeutta ja mielessään epäilyä siitä, hyödyttikö uhrata nämä urheat miehet ilman mitään menestyksen toivoa, ei hän siitä mitään hiiskunut — se ei olisi ollut sopivaa soturin arvolle.
— Niin on meneteltävä, vastasivat soturit esimiehensä esitykseen.
— Aseta, Niilo, meidät vain kukin paikoillemme, me täytämme velvollisuutemme.
— Sen tiedän, virkkoi esimies, jonka äänessä nyt oli pehmeämpi sävy.
— Yhteinen on taistelumme ja kohtalomme!
Sovittiin siitä, että laivat vetäytyvät hiukan syvemmälle salmeen; siten rintama lyheni eikä ylivoima päässyt sivuilta pahasti ahdistamaan. Lippulaiva "Elefantti", joka oli nimensä kaltainen, iso ja kömpelö rumilus, mutta jossa olivat laivaston enimmät ja parhaat tykit, oli hinattava keskisalmelle, sen viereen toinen suurehko fregatti "Pollux" ja sitten heikommat pikkulaivat, joilla oli vain pari suurempaa keulatykkiä kullakin, edelleen puolikuunmuotoisesti sivustoja suojelemaan. Aseman muutosta taistelun varrella ei tuulen puutteessa voitu ajatellakaan.
Kun päälliköt nousivat kajuutasta kannelle näitä ratkaisevia päätöksiään toteuttamaan, oli venäläisiä laivoja jo kerääntynyt eteläiselle taivaanrannalle loppumaton jono, ja uusia näkyi yhä olevan tulossa; ne peittivät harmajana vyöhykkeenä koko suvisen näköpiirin. Toistaiseksi ne näyttivät laskeneen ankkurin, jääneet odottamaan toisiaan ja huokaisemaan alkavaa työtään varten. Mutta toisenkin seikan kannen alta nousseet miehet ympärilleen silmäillessään huomasivat. Idästä, maan puolelta, oli taivaalle nousemassa hallava pilvi ja loitompana selällä näkyi meren vihertävässä, lasinkirkkaassa kalvossa tummahtavia juovia. Olisikohan puolelta päivin maatuuli todella heräämässä, nousisikohan lopultakin sen verran vihuria, että saisi levittää purjeet ja koettaa taistellen murtautua saartolinjan ohitse tai lävitse päälaivaston luo? Sitä tarkkasivat kaikkien silmät. Vaikka silloinkin tuhouduttaisiin ylivoiman puristukseen, vaikka upottaisiin kujanjuoksussa, olisi liikkuva vapaa taistelu, hyökkäily, murto ja isku sittenkin mieluisampaa — ja onnistumisen mahdollisuus olisi aina tarjolla…
— Nouse, tuuli, nouse vielä viime hetkellä! rukoilivat ahavoituneet miehet taivaalle tähyillessään. Ja miehet iskivät jo toiveikkaina silmää toisilleen:
— Ehkä sieltä tulee jotakin!
Mutta tuuli ei herännyt. Kaakon pilvet hattaroituivat ja hajosivat, maatuulen heikot vireet lakastuivat ja kuolivat, ennen kuin ne ulapalle asti ehtivätkään, ja Riilahden aava selkä oli taas hetken kuluttua kirkkaana, helottavana kalvona. Sankarimiesten vironneet toiveet luhistuivat alkuunsa.
Mutta nuo nousevan tuulen oireet, jotka olisivat saattaneet merkitä pelastusta Ehrenskiöldin pienelle osastolle, olivat nähtävästi jo saaneet Apraksinin suuren kaleerilaivaston kiireisen touhun valtaan. Eteläisen taivaanrannan tumma seinä oli pian taas ruvennut liikkumaan ja tuo tumma pitkänomainen aalto läheni nyt laajenevana vyöhykkeenä verkalleen mutta varmasti. Jo vilkkuivat aironlavat venäläisten soutaessa laajassa kaaressa asettuakseen leveänä rintamana noiden kahdeksan laivan eteen ja sitten — hyökätäkseen.
Ehrenskiöldin pieni osasto oli jo asettunut ennalta määrättyyn taisteluasentoonsa ja laivoissa suoritettiin enää vain viimeistelyjä. Kaikki tapahtui hiljaa ja hätäilemättä; ei mitään melua eikä räyhääviä komentoja kuulunut miltään taholta, tottuneina ja vakavina, tehtävästään tietoisina kaikki miehet asettuivat paikoilleen odottamaan hyökkäystä ja valmiina laukaisemaan.
Mutta vielä ei vihollinen hyökännyt. Sen sadat laivat pysähtyivät leveään rintamaansa loitommaksi selälle ja suomalaiset, jotka silmä kovana tähystelivät valtavaa ylivoimaa, näkivät pienen, yksinäisen soutupurren sieltä viilettävän salmen suuta kohden.
— Sieltä tulee nyt antautumisvaatimus, päättelivät miehet mielessään ja hymähtivät.
Niin olikin laita. Apraksin oli lähettänyt oman adjutanttinsa tarjoamaan Ehrenskiöldille kunniakkaita antautumisehtoja, koska suomalaisten asema oli toivoton.
— Miksi suotta vuodatettaisiin verta, puheli adjutantti pikkualuksestaan "Elefantin" kupeelta, jonka kannella Ehrenskiöld ryhdikkäänä seisoi. — Jos luovutatte laivanne, saatte pitää henkenne!
— Komennossani ei ole yhtään viholliselle luovutettavaa laivaa, murahti Ehrenskiöld heti.
— Mutta näettehän tilanteen, laivanne ovat jo ilman muuta meidän, jatkoi airut. — Saatte kunnialliset ehdot.
— Tulkaa ottamaan laivamme, vastasi siihen amiraali sointuvalla äänellä. — Kunniasta ei voi olla silloin puhetta kun antaudutaan.
— Vastaatte siis kieltävästi?
— Niin, ja vastaamme tulella!
Soutupurren ja päällikkölaivan välinen lyhyt keskustelu kuultiin kaikkiin aluksiin, ja sen merkitys myös oivallettiin.
Niiden johdosta ei hurrattu, ei ylvästelty eikä riehahdettu, mutta kaikki hyväksyivät amiraalin vastauksen.
Pursi poistui, ja miehet painautuivat taas vartiopaikoilleen. Hetkeksi Niilo-herra jäi vielä mietteisiinsä vaipuneena ja liikahtamatta "Elefanttinsa" kannelle, katsellen jähmettyneenä etääntyvää sananviejää. Hän tunsi vastuunsa ja tiesi pienen osastonsa tuhon olevan käsissä. Satojen miesten henki oli riippunut hänen vastauksestaan. Ehkä tuhansia turvattomia lapsia oli jäävä orpoina muistelemaan kaatuneita isiään, ja niiden kohtalo jotka eivät alkavassa taistelussa kaatuisi tai hukkuisi, vaan joutuisivat venäläisten sotavangeiksi, oli kai sittenkin oleva kaikista raskain. Hän ajatteli omiakin rakkaimpiaan, jotka kotimaastaan jo olivat saaneet pakolaisina rientää vihollisen tieltä Ruotsin puolelle ja joiden ajatusten kohteena hän alati tiesi olevansa. Hekin jäävät tänään orvoiksi.
— Viimeiset hetket siis käsissä, puhui hän itsekseen siinä seistessään. — Mutta ne viimeiset hetket on nyt käytettävä hyvän soturin ja karoliinin tapaan!
Reippaana hän nyt käännähti ja rupesi jakelemaan käskyjä alipäälliköilleen. Vihollislaivat oli laskettava lähelle ennen tulen avaamista, mutta silloin täytyikin laukaista yhtaikaa ja tarkasti tähdäten! Eikä sen jälkeen ole ruutia säästettävä, sitä on tarpeetonta jättää venäläisille tai mereen upotettavaksi. Täysi hinta on kuninkaan laivastosta otettava, eikä vihollista ole laskettava äärelle ennen kuin viimeinen tykki on lauennut!
Rohkaisevina ja sytyttävinä hänen ohjeensa kaikuivat "Elefantin" kannelta ja täydessä vireessä olikin miesten mieliala, kun ensimmäiset viholliskaleerit sivulta soutaen saapuivat ampumamatkan päähän. Mutta ääneti odottivat saarretut laivat salmessa, ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Kaleerien rintama sakeni, ne soutivat yhä lähemmäs, soutivat varoskellen, mutta vastustajain äänettömyydestä yhä rohkaistuneina, — kenties nuo saarretut sittenkin ottavat kehotukset vaarin ja antautuvat mielisuosiolla…
Silloin vilahti Ehrenskiöldin päällikönlippu komentosillalla ja yhtäkkiä pamahti jyhkeä yhteislaukaus. Sen vaikutus oli tuhoisa; poru pääsi vihollisten laivoista, airot pysähtyivät ja sekaantuivat ja pari laivaa retkahti kallelleen. Toisten täytyi rientää niiden miehistöä pelastamaan. Mutta sitä eivät suomalaiset odottaneet. Uudet laukaukset paukkuivat ehtimiseen ja uusia vaurioita syntyi hyökkääjäin aluksissa. Nekin ampuivat mutta hämääntyneinä ja hutiloiden. Etäämpänä olevat alukset eivät edessä olevain omiensa vuoksi kyenneet tähtäämään salmeen.
Nopeasti venäläiset vetäytyivät silloin tästä ensi hyökkäyksestään selälle jättäen pari kaleeriaan uppoamaan rintamain väliin. Sieltä loitommalta he nyt pommittivat salmea ja ryhtyivät ahdistamaan sivustoilta Ehrenskiöldin pienempiä laivoja, joiden harvat tykit eivät pystyneet kehittämään tulta. Nämä kärsivätkin jo pian pahoja vaurioita, niiden mastoja katkesi ja miehiä kaatui, mutta ne pysyivät vielä sittenkin rintamassa. Ja "Elefantti" ja "Pollux" pitivät keskisalmelta vainoojat edelleen sopivan matkan päässä.
Näin jatkui tiukkaa ampumista toista tuntia. Kömpelön "Elefantin" partaassa ja vesirajassakin oli ammottavia reikiä, verta virtasi sen kannella ja terveillä miehillä oli täysi työ kantaa haavoittuneita ruumaan ja latoa kaatuneita kasoihin tieltä pois. Kaatuneiden tykkimiesten tilalle Niilo-herra määräsi aina uusia; tuli ei saanut hetkeksikään tauota, sillä sen vaikutus venäläiskaleereihin oli edelleen tuhoisa. Niitä siirtyi yksi toisensa perästä siipirikkona rintaman taakse ja toisia upposi siinä silmäin edessä Riilahden syvänteeseen.
Niilo-herran ääni kaikui komeana ja kannustavana komentosillalta, hänen silmänsä ehtivät joka kohtaan, hän korjautti heti pahimmat vauriot ja ylläpiti taistelukuntoa särkyneissäkin aluksissa.
Mutta pienestä laivastosta oli kuitenkin tykki sieltä, toinen täältä jo vaiennut — vihollisen luodit, joita sateli tuiskuna, olivat usein sattuneet arkoihin paikkoihin. Pikkualuksista oli pari jo aivan ääneti, muuan niistä kellui vallan hylkynä. Silloin vihollinen näki hyväksi uudistaa ryntäyksensä. He lähettivät nyt parhaat aluksensa tuleen vallatakseen Ruotsin laivat, niin kauan kuin niistä vielä oli johonkin. Syntyi tuokion hiljaisuus, kun hyökkääjät taas soutivat sivulta eteen ja estivät omiaan ampumasta. Ehrenskiöldkin salli silloin miehilleen pienen lepotauon, jakoi heille ryyppyjä ja voileipiä, ja antoi heidän pyyhkiä hien naamoistaan, joita vihollistulen lisäksi yhä helottava aurinko paahtoi. Kannelta hävityksen jäljet raivattiin taas pois ja hätäilemättä miehet asettuivat jälleen ampuma-aukoilleen. Mutta tykkejä ei nytkään laukaistu, ennen kuin hyökkääjät olivat aivan lähellä — silloin oli vaikutus taas tepsivä.
Mutta tulitus ei ollut enää äskeisen veroinen, sen Niilo-herra saattoi heti huomata; hänen tulikirnuistaan oli moni jo vaurioitunut ja miehistäkin rupesi olemaan puute. Vihollinen vetäytyi kyllä taaskin loitommaksi, mutta se ahdisti sieltä nyt sitkeästi ja sisukkaasti välittämättä omista vaurioistaan, — sekin oli jo kiihtynyt. Ja Niilon molempien keskustan laivojen kunto oli niin pelottava, että hän näki lopun lähestyvän. Miehiä virui siellä vieri vieressä, eikä haavoittuneita enää ehditty korjata pois. Ja jo iski romahtava mastonkappale itseään amiraaliakin olkapäähän, niin että hän verta vuotavana hetkeksi tuupertui sillalle. Masennus jo valtasi "Elefantin" jäljellä olevan miehistön, joka luuli päällikkönsä saaneen surmansa. Mutta hänpä nousikin siitä tuokion kuluttua, repaleisena tosin ja verissään ja oikea käsivarsi hervottomana; mutta hänen äänensä oli edelleen heleä ja rohkaiseva, ja vasemmalla kädellään hän heilutti herkeämättä miekkaansa joukkoaan ohjatessaan.
Taistelu jatkui. Mutta Niilo huomasi sen hetki hetkeltä talttuvan. Ainoastaan parista hänen pikkulaivastaan tuprahti enää tulta. "Polluxinkin" ammunta heikkeni arveluttavasti; se laski jo korkean viholliskaleerin niin lähelle itseään, että venäläiset kivääreillään pääsivät sen miehiä teurastamaan, ja ennen pitkää tuo jättiläinen iski valtaushakansa "Polluxin" partaaseen. Siellä taisteltiin nyt teräasein mies miestä vastaan kuin manterella ikään.
Niilo oivalsi, että sama uhka oli pian "Elefantillakin" edessään, sillä sen laidan tykit, joka oli koko ajan ollut vihollista vastassa, olivat melkein kaikki jo käyttökelvottomia. Hän päätti silloin kesken taistelun tiimellyksen koettaa kääntää laivansa ehyen kyljen vihollista vastaan. Se kävi tässä rasvatyynessä salmessa ainoastaan ankkurien avulla vipuamalla ja vei paljon aikaa; sillä välin pääsi iso vihollisalus jo arveluttavan lähelle kaataen "Elefantin" kannelta miehistön rippeitä. Mutta laiva kääntyi kumminkin ja sen eheistä tykeistä räjähti yhtäkkiä yhteislaukaus tuota liian lähelle uskaltautunutta vihollisalusta vastaan. Koko tuo valtaisa jättiläinen aivan kuin parahti; sen liitokset halkeilivat, se ryyppäsi sivun täydeltä vettä ja vajosi verkalleen miesten kirkuessa, painui lopuksi kuin kivipaasi siihen paikkaan veden pulpahtaessa korkealle sen hukkumasijoilta. Hetkeksi vihollinen hätkähti tätä odottamatonta vastaiskua, mutta suuttuneina lukuisat vihollisalukset soutivat samassa tykkinsä tyhjentäneen "Elefantin" kimppuun ampuen sitä nyt yhtaikaa joka puolelta.
Niilon lippulaiva oli näet enää yksin taistelemassa, joten kaleerien oli helppo se kiertää. Ruotsalaiset pikkulaivat olivat osaksi uponneet, osaksi ne oli vallattu ja vieraskielinen voitonhuikkaus "Polluxin" kannelta ilmoitti, että sekin oli jo joutunut vihollisten käsiin. Ehrenskiöld tarttui nyt ainoalla terveellä kädellään kivääriin ja kehotti miehiään tekemään samoin, sillä tykkejä ei enää ehditty ladata. Mutta toivotonta oli sellainen taistelu huvenneella väellä. Viholliskaleeri souti kohti ja laski mieshukasta välittämättä "Elefantin" kylkeen. Niilon kädestä ammuttiin kivääri pois, hän sai uuden pahan haavan reiteensä ja hänen katseensa sumeni. Hän näki hyökkääjäin jo nousevan laivansa kannelle, näki miestensä tähteiltä temmattavat aseet… Kohtalon hetki oli siis nyt tullut. Ja hänessä oli vielä henki…!
Silloin hän keräsi viimeiset voimansa, ontui komentosillan vastakkaiselle kaiteelle ja viskautui sen yli päistikkaa alas. Hypätessään hän kuuli vain venäläisten ilonhuudon ennen kuin tajunta katosi.
Riilahden taistelu oli päättynyt, niin kuin sen jo ennakolta tiedettiin päättyvän, verisemmin vain ja katkerammin kuin oli osattu uskoakaan. Muutamia rikkiammuttuja, käyttökelvottomia laivoja saivat viholliset vallatuksi, muutamia satoja enimmäkseen haavoittuneita vankeja he niistä korjasivat, mutta he olivat itse menettäneet sekä laivoja että miehiä monin verroin enemmän.
Noiden haavoittuneiden vankien joukossa oli kuitenkin suomalainen amiraali Niilo Ehrenskiöldkin. Hän ei ollutkaan jaksanut hypätä komentosillalta mereen asti. Hänen vaatteensa olivat tarttuneet rikkiammutun maston vantteihin ja hän oli jäänyt tajuttomana roikkumaan laivan kylkeen taivaan ja meren välille. Siitä voittajat tiedottoman sankarin korjasivat.
Kun Niilo monen tunnin kuluttua tuli tajuihinsa, hän huomasi makaavansa haavasiteissä venäläisessä laivassa. Se herääminen oli hänelle raskain kaikista heinäkuun 25. päivän kärsimyksistä, eikä hän voinut estää kiukun kyyneltä valahtamasta poskelle.
* * * * *
Niilo Ehrenskiöld sai kokea runsain mitoin nöyryytystä vihollisen vankina vielä pitkät ajat senkin jälkeen, kun hän oli verkalleen toipunut monista haavoistaan. Tsaari Pietari oli itse ollut mukana Riilahden taistelussa ja oli nähnyt pienen ruotsalaisen laivaston sankarillisen kamppailun ja puolustautumisen viime hetkeen asti, mutta hän pitikin voittoaan juuri sen vuoksi sitä suurempana ja kunniakkaampana. Uuteen pääkaupunkiinsa Nevan varrelle palattuaan hän vietti siellä tätä venäläisten laivaston ensimmäistä varsinaista merivoittoa suurin juhlallisuuksin. Sotavankien täytyi voiton todistajina marssia saatossa väkijoukon lomitse Pietarin kaduilla. Niilo-herra oli tällä välin paljon vanhentunut, hänen uljas ryhtinsä oli tullut kumaraksi, hänen oikea käsivartensa riippui vielä hervottomana ja hänen mielensäkin oli samoin hervoton ja kaikkeen kyllästynyt.
Eikä se kumminkaan ollut asettunut lepoon. Se kapinoi nyt kohtaloa vastaan, se väitti kärsineensä ansaitsematonta vääryyttä. Riilahden tappio ei ollut hänen syynsä, niin hän mielensä hiljaisissa käräjissä haastoi; se oli julman kohtalon, se oli Jumalan syytä, eikä hän voinut kaikista kärsimyksistään huolimatta nöyrtyä sitä muistellessaan.
Kolakka syysviima puhalsi pitkin Venäjän uuden pääkaupungin aukeita katuja, joita myöten tsaari Pietari ratsasti streltsiensä ja merimiestensä ympäröimänä juhlasaattonsa etunenässä. Saattueen keskellä kulkivat Riilahden taistelun sotavangit, enimmäkseen rampoja ja tautien taittamia miehiä, ja heidän kärjessään täytyi amiraali Niilo Ehrenskiöldin kävellä kaikkien katseltavana. Hän käveli siinä kylmänä ja välinpitämättömänä, sivuilleen katsomatta ja välittämättä väkijoukon hurraahuudoista. Ei hän tuntenut pilkkaa eikä nöyryytystä. Hän tunsi vain tuon kolean syystuulen puskevan polttelevia kasvojaan vastaan, ja juuri se hänen mieltään ärsytti ja kirveli. Hän puri hampaansa yhteen ja kohtaloa vastaan kapinoiden hoki ehtimiseen:
— Tuuli, sinä merimiehen ystävä, miksi, miksi et voinut puskea ja raivota silloin, kun sinua olisi työhön tarvittu. Miksi et herännyt toimeesi sinä helteisenä heinäkuun päivänä!
Santeri Ivalo
SOTILAS VAKAA JA NUHTEETON
KAARLE KUSTAA CREUTZ
Oli kamppailtu Pultavan verinen ja kohtalokas taistelu. Sekasorron vallassa pakenivat etelää kohti pahoin runnellun karoliiniarmeijan tähteet.
Lewenhaupt oli ehdottanut kuninkaalle, että matkan jouduttamiseksi hävitettäisiin kuormasto, jotta jalkaväen miehetkin pääsisivät hevosen selkään, mutta tavanomaisella itsepäisyydellään kuningas sen kielsi. Siksipä matkanteko sujui hitaasti ja pimeän tullen kasvoi sekasorto. Kurista ja järjestyksestä ei ollut paljonkaan jäljellä, varsinkin kun suuri osa upseeristoa oli jäänyt taistelukentälle tai joutunut vihollisen vangiksi.
Vankkurien pyörät kitisivät ja vinkuivat kuin menetettyä taistelua valittaen, ja sitä säestivät miesten huudot, rähinä ja kiroukset. Varsinkin jälkijoukossa oli melu ja sekasorto tavaton. Haukkuma- ja kirosanoja kuultiin siellä monella eri kielellä ja murteella. Eteläruotsalaisten laahustavaan puhetapaan sekaantuivat suomalaisten kirosanojen karmivat ärrät.
Kuuma kesäkuun yö oli miltei säkkipimeä. Joku sytytti kuivan heinätukon palamaan valaistakseen sillä hetkisen ympäristöä.
— Kuka hölmö siellä näyttää viholliselle tietä! kuului heti vihaisia huutoja suomalaisten rakuunain taholta. — Hiiteen tulisoihdut! Kyllä sitä paeta osaa pimeässäkin.
— Paeta, niin. Kuka olisi uskonut, että meidänkin kuninkaan piti kerran lähteä pakoon pötkimään.
— Mikä haaska siellä tukkii tien? Pois alta tahi tulee sapelista päähän!
Rähinä yltyi, mutta samassa kuului voimakas ja käskevä ääni:
— Mikä meteli täällä! Hillitkää suunne ja säilyttäkää järjestys. Ei ole vielä maailmanloppu käsissä.
— Kenraali! kuiskivat miehet ja vaikenivat.
Niin, kyllä he tuon miehen pimeässäkin tunsivat. Hän oli päivällä taistelussa johtanut ratsuväkeä ja kuumimmankin temmellyksen keskellä, ylivoimaisen vihollisen käydessä joka suunnalta kimppuun, he olivat kuulleet tuon saman äänen. Yhtä tyynenä ja lujana se oli kaikunut silloinkin ja saanut heidät kuolemaa halveksien syöksymään eteenpäin ja jännittämään viimeisetkin voimansa.
Syksyllä Lewenhauptin mukana pääarmeijaan tulleet olivat vasta eilen lähemmin tutustuneet tuohon mieheen, mutta vanhemmat soturit tunsivat kenraalimajuri Kaarle Kustaa Creutzin jo Puolan taistelutanterilta.
Päivä alkoi valjeta. Oli saavuttu Nova-Sanzaran kylän luo ja kostealla nurmikolla olivat sotilaat levänneet hetkisen. Kuningas oli nostettu erääseen tuparähjään, hänen haavoittunut jalkansa oli uudelleen sidottu ja kuumeen puna poskillaan hän oli kotvan uinahtanut. Mutta auringon noustessa venäläistä ratsuväkeä näyttäytyi Pultavan suunnalla ja matkaa oli jälleen jatkettava. Kuningas nostettiin uudelleen vaunuihin haavoittuneen kenraali Hårdin rinnalle, drabantit nousivat satuloihinsa ja niin jatkettiin taivallusta kohti Dnjepriä.
Creutz ratsasti hetken aikaa kuninkaan vaunujen rinnalla, mutta sitten hän jättäytyi jälkeen huolehtiakseen järjestyksestä jälkijoukoissa ja torjuakseen venäläisten mahdolliset hyökkäykset. Hänen lähestyessään kuormastoa vallitsi siellä suuri sekamelska ja hälinä. Muutamia kuormahevosia oli sortunut tielle, pari painavaa vankkuria oli särkynyt ja sen johdosta oli koko kuormasto pysähtynyt.
Muutamalla sanalla Creutz vaimensi metelin, minkä jälkeen hän viittasi luokseen kuormastoa johtavan upseerin.
— Meidän on mahdotonta tällä tavoin jatkaa matkaa, ellemme mieli joutua tekemisiin vihollisen kanssa, hän sanoi tälle. — Hajottakaa kaikki raskaammat kuormarattaat, jakakaa arvokkain sisältö miehistön kesken ja antakaa hevoset haavoittuneiden ja heikkovoimaisten käyttöön. Loput sytyttäkää tuleen.
— Mutta…, epäröi upseeri, — kenraali Lewenhaupthan ehdotti eilen
Pultavasta lähdettäessä samaa, mutta kuningas kielsi sen jyrkästi.
— Tehkää kuten sanoin.
— Ymmärrän, herra kenraali.
Upseeri kohotti kätensä lakin reunaan ja ryhtyi helpotuksesta huoahtaen täyttämään tehtävää, jonka vastuusta hän nyt tiesi olevansa vapaa.
Jonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa, ja karoliiniarmeijan jälkijoukon erottivat nyt perässä parveilevista vihollisista valtavat tuliroihut.
Seuraavana päivänä, joka oli kesäkuun viimeinen, levisi pakenevan sotajoukon eteen leveä Dnjepr-virta. Oli saavuttu Perevolotsnaan, Vorskla- ja Dnjepr-virran yhtymäkohtaan. Pienestä kaupunkipahasesta, jonka tsaarin joukot olivat hävittäneet, oli jäljellä vain raunioita ja kekäleitä. Samoin oli kaikki ylikulkuneuvot tarkoin tuhottu.
Päivän kuluessa kerääntyi yhä uusia venäläisjoukkoja takana oleville ylängöille. Karoliiniarmeijan tähteet olivat nyt kuin nuotan perukkaan ahdetut. Kuljetusvälineiden puutteissa näytti virranylitys mahdottomalta, puolustusasemaksi oli alava ja aukea virtojen kulmaus mitä epäedullisin, ja takaa käsin uhkasi hetki hetkeltä vahvistuva, ensimmäisen suuren voittonsa huumaama tsaarin armeija, samalla kuin omat, lopen nääntyneet sotilaat kärsivät kaiken ja ennen kaikkea ampumavarojen puutetta. Karoliiniarmeijan maailmaa järkyttävä uhma oli kerrassaan hävinnyt ja mieliä painoi yleinen toivottomuus. Talonraunioiden keskelle, lähelle Dnjeprin rantaa, oli kuninkaalle pystytetty teltta. Sen edustalla seisoi illan hämyssä ryhmä korkeita upseereja. Teltasta astui heidän keskelleen kenraali Lewenhaupt, joka ääni kiihtymyksestä väristen alkoi selittää, kuinka hän oli tehnyt kaikkensa saadakseen kuninkaan taivutetuksi pelastautumaan pienemmän saattojoukkonsa kera Dnjeprin toiselle puolelle, mutta turhaan. Lopuksi hän oli polvistunut kuninkaan telttavuoteen ääreen, mutta kuningas oli vain töykännyt häntä rintaan ja sanonut itsellään olevan tärkeämpääkin ajateltavaa.
— Hän on itsepäisesti päättänyt uudistaa taistelun tässä mahdottomassa paikassa, jatkoi Lewenhaupt. — Kun minä loppujen lopuksi huomautin, ettei meillä täällä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin joko kaatua viimeiseen mieheen tai joutua vangiksi, hänen majesteettinsa vastasi: jaa, mutta sitä ennen täällä paukahtaa! Niin, minä tein, kuten sanottu, voitavani. Koettakoot vuorostaan muut järkiinnyttää kuninkaan.
Lewenhaupt työnsi kätensä asetakin poveen ja räpytti kiivaasti suuria, ruskeita silmiään. Toiset hymähtelivät ja tuijottivat neuvottomina jalkoihinsa. Creutz oli seisonut syrjittäin toisiin huulet tiukasti yhdessä ja leveä otsa kurtussa. Lewenhauptin vaiettua hän kääntyi äkkiä toisiin päin, läimäytti hansikkaillaan vasenta kämmentään ja virkkoi:
— Se johtuu siitä, hyvät herrat, että te kohtelette häntä aina kuin ikätoverianne, kuin täysi-ikäistä miestä konsanaan. Mutta hänhän on suuri lapsi, juonitteleva ja uhitteleva lapsi, ja sen mukaan häntä on myöskin kohdeltava, jos mieli saada hänet ajattelemaan järkevästi.
— Hm, sopii koettaa, sopii koettaa, kuului toisten kenraalien joukosta.
— Ja niinpä minä koetankin, vastasi Creutz, ja toisten ällistykseksi hän astui päättävin askelin telttaa kohti ja katosi oviverhon taakse.
Siellä makasi kapealla telttavuoteellaan Kaarle XII huumaantuneena vielä Pultavan edustalla saamastaan kohtaloniskusta. Voittamattomuuden maineen saavuttanut, koko Euroopan tuntema sankari, jonka muotokuvia oli levinnyt kaikkiin maihin ja jonka urotöistä kaikkialla kerrottiin tarinoita, makasi siinä nyt lyötynä ja perikadon partaalle sysättynä. Toinen jalka oli siteissä ja hän nojasi päätään oikeaan käteensä. Kasvoilla, jotka olivat päivänpaahteen ja ruudinsavun mustaamat ja joilla näkyi vielä jälkiä viime talven tavattomista pakkasista, oli entinen kaikkea uhmaava ja järkkymätön ilme. Suurissa, tummansinisissä silmissä näkyi vain synkeä tuijotus.
— Suomalainen visakalloni! hän virkkoi puoliääneen Creutzin nähdessään.
Iloisempi ailahdus ilmestyi nyt hänen kasvoilleen aivan kuin Creutzin näkeminen olisi äkkiä palauttanut hänen mieleensä Puolan ja Liettuan voittoisat taistelutantereet. Kuinka hilpeästi hän olikaan Thornin piirityksessä keskellä kuulasadetta taputtanut Creutzia olalle, kun tämä partioretkeltä palatessaan oli neljänsadan miehensä kanssa raivautunut nelinkertaisen vihollisjoukon läpi takaisin omiensa luo. Kas, siinä oli juuri hänen mielensä mukainen soturi. Entä myöhemmin Liettuassa, missä Creutz puolentoista tuhannen miehen etunenässä oli rivakalla hyökkäyksellä valloittanut Kleckin ja Lahovicen kaupungit sekä perinpohjin tuhonnut moninkertaisen venäläisjoukon. Haltioissaan hän oli silloin sulkenut Creutzin syliinsä sekä ylentänyt hänet keskellä taistelutannerta kenraalimajuriksi.
Pian kuninkaan katseeseen kuitenkin palasi äskeinen raskasmielisyys.
Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan ja hän virkkoi:
— Teidän isännehän oli Ruotsin laivaston amiraali minun isäni taistellessa tanskalaisia vastaan, eikö niin, kenraali?
— Niin kyllä, ja vaipui Öölannin luona Itämeren pohjan yhdessä amiraalinlaivansa kanssa.
— Aivan niin, aivan niin, tunnen sen tapauksen jo lapsuuteni ajoilta.
Kuningas vaipui mietteisiinsä ja jatkoi sitten puolittain itsekseen:
— Pohjaan, pohjaan, mutta ei vihollisten käsiin…
Creutz käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja alkoi yhtäkkiä puhua:
— Teidän majesteettinne, täällä on moni sitä mieltä, että Teidän majesteettinne olisi pelastauduttava Dnjeprin toiselle puolen. Mutta minä uskallan olla toista mieltä. Mikä odottaa Teidän majesteettianne tuolla virran takana? Suoranainen perikato. Siellä te joudutte yksin taistelemaan koko maailmaa vastaan. Mutta täällä, uskollisten joukkojenne keskellä te olette paljon paremmassa turvassa. Sen vuoksi minä rukoilen sydämestäni Teidän majesteettianne pysymään täällä.
— Yksin koko maailmaa vastaan, toisti kuningas itsekseen ja hänen silmiinsä syttyi Creutzin niin hyvin tuntema hehku, joka niissä nähtiin aina taistelun alkaessa. Hän kohosi ryntäilleen ja lausui tavalliseen tinkimättömään tapaansa:
— Käskekää panna kaikki kuntoon ylimenoa varten. Kuljen jo tänä iltana
Dnjeprin toiselle puolen.
Creutz kumarsi syvään, niin syvään, että hän hyvin saattoi kätkeä sen tyytyväisen hymyn, minkä kuninkaan sanat olivat hänen huulilleen houkutelleet. Sitten hän poistui takaperin teltasta.
Uteliaina toiset kenraalit kerääntyivät hänen ympärilleen. Creutz seisoi heidän keskellään hymyillen ja hansikkaitaan heiluttaen.
— No, saitko lapsen taivutetuksi? kysyi Lewenhaupt, jota Creutzin hymy alkoi ärsyttää.
— Hänen majesteettinsa käskee panna kaikki kuntoon joen ylitystä varten. Se tapahtuu jo tänä iltana.
— Olisiko se mahdollista? epäili Lewenhaupt, mutta Creutzin hymy tarttui toisiinkin ja nopeasti ryhdyttiin käskyä toteuttamaan.
Oli saatu hankituksi muutamia veneitä. Kahteen niistä sovitettiin kuninkaan vaunut ja niihin kannettiin illan hämyssä kuningas. Kun hän oli hyvästellyt armeijaan jäävät ylimmät upseerit sekä antanut viimeiset määräyksensä, joista tärkein oli se, että vihollisen vangiksi ei saanut antautua, drabantit tarttuivat airoihin ja lautta irtautui rannasta.
Creutzin kasvoilta oli hymy ehtinyt jo hävitä, ja ajatuksiinsa vaipuneena hän seisoi rannalla niin kauan kuin lauttaa hiukankaan näkyi.
— Näin kulkee nyt tuntemattomiin kohtaloihin se rakas lapsi, jota me vertamme vuodattaen olemme seuranneet halki puolen Eurooppaa, hän lausui itsekseen. — Miehuutta meiltä on vaadittu tähän saakka, mutta kaksin verroin enemmän sitä vaaditaan tästä lähtien. Lehti on kääntynyt ja vastoinkäymisten päivät ovat alkaneet.
— Ne alkoivat jo vuosi sitten, silloin kun kuningas päätti tehdä tämän onnettoman Ukrainan retken, katkaisi lähellä seisova Lewenhaupt hänen yksinpuhelunsa.
— Niin, mutta älkäämme häntä syyttäkö, sillä kaikessa tässä on tapahtunut Jumalan tahto. Minulla on muuten varma aavistus, että me näimme hänet nyt viimeisen kerran.
— Samaa minäkin ajattelen, myönsi Lewenhaupt, — ja kuinka me häntä arvostelemmekin, niin rukouksissamme tulemme häntä aina muistamaan.
— Amen! vastasi Creutz ja molemmat he lähtivät täyttämään raskaita velvollisuuksiaan, sillä heidän kummankin johtoon oli kuningas uskonut sotajoukon.
Kaarle-kuninkaan lähdettyä vallitsi armeijassa entistä toivottomampi mieliala. Sotaneuvottelussa kannattivat toiset, niiden joukossa Creutz, taistelua sekä yritystä pelastautua Vorsklan yli tataarien kaanin alueille, josta saattoi sitten pyrkiä kuninkaan tuntumaan. Mutta toiset pitivät kumpaakin näistä toivottomana yrityksenä, ja itse Lewenhaupt oli alakuloinen ja epävarma. Mitään yhtenäistä ja varmaa päätöstä ei saatu aikaan.
Tällä kannalla olivat asiat, kun leiriin saapui hurjasti ratsastava, valkoista lippua huitova venäläinen upseeri, joka osoittautui ruhtinas Menshikovin lähetiksi.
Hän oli tullut ehdottamaan ruotsalaisille antautumista.
Samalla levisi sotajoukkoon tieto venäläisten lähestymisestä. Sotilasten hämmentyneissä aivoissa paisui vihollisten lukumäärä hetki hetkeltä. Puhuttiin kolmestakymmenestä tuhannesta venäläisestä, jotka tykkeineen olivat miehittäneet Pultavan puoleiset ylängöt. Pelko ja sekasorto armeijassa kasvoi. Tylsästi sotilaat tuijottivat upseereihinsa, jotka komensivat heitä asettumaan paikoilleen riviin.
— Mitä Herran nimessä tästä tulee? huusi Lewenhaupt epätoivossaan toisille kenraaleille. — Näettehän, hyvät herrat, missä tilassa sotajoukko on! Onko järjellistä, onko tarkoituksenmukaista tällaisissa oloissa yrittää taistelua?
Kaikki epäröivät. Synkkänä, kulmat rypyssä ja liikkumatta kuin vaskeen valettuna Creutz istui satulassaan. Turhaan Lewenhaupt loi häneen apua anovan katseensa. Creutz ei virkkanut sanaakaan.
— Olisi kai paras lähettää neuvottelijat Menshikovin puheille, virkkoi joku epävarmasti.
— Ja heidän olisi venytettävä keskustelua mahdollisimman pitkälle, jotta kuningas saisi aikaa poistua niin kauas kuin suinkin, lisäsi toinen.
Ehdotus hyväksyttiin ja sopimuksenhierojaksi valittiin yksimielisesti kenraali Creutz. Toverikseen hän sai urhean eversti Dükerin. Venäläisen lähettiupseerin seurassa he lähtivät heti matkaan.
Menshikov oli kukkulalla, josta Creutzin havainnon mukaan oli mainio näköala yli ruotsalaisten leirin. Sieltä saattoi helposti nähdä, kuinka kehnosti asiat laaksossa olivat. Venäläiset asettelivat kiireesti tykkejä paikoilleen ja Creutz käsitti, että kaiken ryhtinsä kadottanut karoliiniarmeijan jäännös olisi tuhon oma, jos ne alkaisivat syöstä tulta sen keskuuteen. Mutta hän ei antanut huolestuneisuutensa näkyä ulospäin, vaan astui tyynenä ja arvokkaana Menshikovin eteen. Kohteliaasti tuo piirakanpaistajasta ruhtinaaksi kohonnut tsaarin suosikki tervehti molempia upseereja.
— Te näette, hyvät herrat, itsekin, kuinka asiat ovat, hän aloitti saksaksi viitaten oman sotajoukkonsa ja sitten ruotsalaisten asemiin, — ja että taistelusta ei näin ollen voi syntyä muuta kuin turha verenvuodatus. Sitä välttääksemme hänen tsaarillinen majesteettinsa tarjoaa teille kunniallista antautumista.
— Te olette nyt rohkeita äskeisen onnenne johdosta, vastasi Creutz. — Mutta vielä on Ruotsin sotavoiman ydin jäljellä. Jos siis meille ei tarjota kunniallisia ehtoja, saatte piankin havaita, ettette ole lasten kanssa tekemisissä.
Kohteliaasti Menshikov vastasi:
— Sen me olemme jo ennen kyllin selvästi havainneet. Siksipä sydämen halusta tahtoisimme päästää noita urhoja, jotka ovat joutuneet sellaiseen asemaan, ettei heitä enää voi mikään auttaa eikä pelastaa. Näkeehän jokainen, jolla on vähänkin järkeä, että he ovat meidän käsissämme. Jos te ryhdytte taistelemaan, maksaa se meille tietysti jonkin määrän ihmishenkiä. Mutta siitä me vähät välitämme, sillä miehiä meillä kyllä riittää. Lopuksi te olette kuitenkin mennyttä joka ainoa mies.
Creutz tiesi, että Menshikovin sanat olivat liiankin tosia.
— Mitä ehtoja te sitten tarjoatte? kysyi hän lyhyesti.
— Teidän tulee kaikkien antautua sotavangeiksi sekä luovuttaa aseenne ja varastonne. Vaatteet ja yksityisen omaisuutenne saatte kuitenkin pitää.
— Hm, meitä ei siis riisuttaisi alastomiksi, hymähti Creutz katsahtaen omaa yksinkertaista ja kulunutta pukuaan ja silmäillen sitten terävästi loistava-asuista Menshikovia.
Entinen piirakanpaistaja ei kestänyt todellisen ylimyksen katsetta, vaan joutui hämilleen ja änkytti jotakin epäselvää. Creutz ei puolestaan ollut sen parempia ehtoja odottanutkaan. Mutta tässä oli tärkeintä voittaa aikaa ja sen vuoksi hän ilmoitti, ettei hän yksin voi asiasta päättää, vaan ehdoista olisi myöskin kenraali Lewenhauptin saatava tieto. Sovittiin, että eversti Düker ratsastaa siinä tarkoituksessa ruotsalaisten leiriin. Creutz jäi venäläisten luo ja näki, kuinka kasakat toivat mukanaan ruotsalaisia sotilaita, joita he metsiköissä olivat saaneet käsiinsä näiden yrittäessä karata omasta leiristään. Toisia saapui jopa kymmenmiehisinä joukkueina vapaaehtoisesti venäläisten armoille heittäytymään. Mitä Creutz tämän johdosta sydämessään tunsi, siitä ei Menshikovin vahingoniloinen silmä saanut selkoa, sillä tuon lujatekoisen, leveäotsaisen kenraalin ahavoitunut ulkomuoto ei ilmaissut mitään.
Düker viipyi matkallaan. Hänen tuomainsa tietojen johdosta Lewenhaupt oli jälleen ryhtynyt neuvottelemaan ylimpien upseerien kanssa. Myöskin eri joukko-osastoilta tiedusteltiin, halusivatko he ryhtyä taisteluun. Vastaukset olivat epäröiviä ja tilanteen toivottomuus kuvastui kaikkien katseista. Venäläiset alkoivat tästä viivytyksestä hermostua. Tuo maailmanmaineen saavuttanut karoliiniarmeija oli vielä alennuksessaankin pelottava. Ties mitä ne suunnittelevat. Ei ollut missään tapauksessa leikintekoa ryhtyä sen kanssa taisteluun. Ja tuo järkkymätön Creutz, mitä hän mietti? Menshikov ahdisteli häntä kysymyksillään, mutta ei saanut hänestä irti enempää kuin vaskipatsaasta. Ärtyneenä hän lähetti yhden omista upseereistaan ruotsalaisten leiriin kiirehtimään vastausta. Upseeri palasi ja ilmoitti Lewenhauptin pyytävän vielä tunnin lykkäystä. Siihen täytyi suostua ja Creutz laski itsekseen, että silloin on kuningas jo ehtinyt saavuttamattomiin.
Antautumispäätös synnytti ruotsalaisessa leirissä sekalaisia tunteita. Kaksi Meijerfeltin rykmentin nuorta rakuunaupseeria piti häpeällisenä antautua barbaareille, kuten he sanoivat. He paljastivat miekkansa ja yhteisestä sopimuksesta lävistivät toinen toisensa. Jotkut haavoittuneista repivät siteensä ja nääntyivät verenvuotoon. Mutta suurin osa laski aseensa tylsän alistuvaisesti. Kasakat, joita venäläisten taholta odottivat kidutukset ja surma, koettivat kauhun vallassa piiloutua. Toiset heistä pyrkivät uimalla Dnjeprin yli, jolloin suuri osa heistä hukkui virtaan.
Musketit, miekat ja pistoolit koottiin isoihin kasoihin, joiden ääressä venäläisiä sotilaita seisoi vartiossa. Menshikovin eteen laskettiin rääsyiset liput, jotka menneinä onnen päivinä olivat niin ylpeästi liehuneet voitokkaiden rykmenttien edessä.
— Voiko tämän alemmaksi voiton kukkuloilta sortua? kuiskasi toimituksen kestäessä Lewenhaupt ympärillään seisoville kenraaleille. — Tuskin on yhdeksää vuotta kulunut siitä, kun samanlainen näytös pantiin toimeen Narvassa. Silloin täytyi kahdentoistatuhannen venäläisen laskea aseensa kahdeksantuhannen ruotsalaisen edessä. Nyt saa yhdeksäntuhatta ruotsalaista kokea juuri saman nöyryytyksen. Tänään sinä, huomenna minä. Ei mitään pysyväistä auringon alla.
Alkoi sitten vaivalloinen marssi takaisin Pultavaan. Siellä venäläiset juhlivat vielä suurta voittoa ja tsaari itse oli hyvässä juhlahumalassa. Hän suhtautui mitä armollisimmin vankeihin. Ylimmät upseerit hän kutsui omaan pöytäänsä ja joi opettajainsa maljan, kuten hän heitä nimitti.
— Minä tiedän, hän sanoi, — että ruotsalaiset kuvailevat minua julmaksi barbaariruhtinaaksi. Mutta minä olen kohteleva teitä niin, että te huomaatte tämän arvostelun vääräksi.
Hänen käskystään jaettiin kokonaista viisitoista tuhatta ruplaa sotavangeille. He saivat riittävästi ruokaa sekä liikkua jokseenkin vapaasti kaupungilla.
— Pelkäsin paljon pahempaa, sanoi eräänä päivänä kapteeni Kaarle Creutz sedälleen kenraalille, — mutta hehän osaavat käyttäytyä kuin ihmiset ainakin.
— Tsaari ja hänen kansansa ovat kuin meri, vastasi setä. — Tänään tyyni ja päivänpaisteinen, mutta huomenna se voi olla mitä hirveimmän myrskyn myllertämä. Tässä maassa saamme olla varustautuneina kaikkeen.
— Mutta ehkäpä sotaa ei kestäkään enää kauan, väitti veljenpoika.
— Toivossa on hyvä elää, mutta pelkään, että Baabelin vankeutemme venyy kylläkin pitkäksi. Muistapas vain kuninkaamme itsepäisyyttä.
Kenraali oli oikeassa. Heillä oli edessään kymmenvuotinen vankeus ja monta kovaa he saivat vielä kokea. Syksyn tullen koko vankiarmeija sai lähteä vaivalloiselle taipaleelle kohti Moskovaa, jossa tsaari oli päättänyt edelleen ja oikein suurenmoisella tavalla juhlia voittoaan. Itse hän ratsasti kulkueen etunenässä, sitten seurasivat saaliiksi saadut liput, tykit ja muut aseet. Ruotsalaisilta saatujen tavarain joukossa nähtiin muun muassa nekin veren tahrimat patjat, joilla Kaarle-kuningasta oli Pultavan taistelussa kannettu. Tavarakuormain jäljessä saivat astella ruotsalaiset kenraalit, sitten muu upseeristo arvonsa mukaisessa järjestyksessä, ja viimeisinä sotilaat.
Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juopunutta kansaa, joka huusi, luikkasi ja heitteli pilkkasanoja vangeille. Seinillä ja kunniaporteissa näkyi kaikenlaisia vertauskuvallisia esityksiä saavutetusta voitosta. Yhdessä oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka nujertamassa Ruotsin leijonaa, toisessa taas venäläinen sotilas taluttamassa samaista leijonaa, joka oli kahleissa ja pahoin laihtunut.
— Mitä te tuosta arvelette? kysyi eräs Moskovaan asettunut hollantilainen osoittaen viimeksi mainittua kuvaa ruotsalaiselle kornetille.
Tämä silmäili hetkisen kuvaa ja virkkoi:
— Onpa hauska nähdä, että leijonassa on edes yksi paikka vielä kahlehtimatta.
— Mikä niin? kysyi hollantilainen kummissaan.
— Häntä, jolla se voi lyödä moskovalaista vasten suuta! vastasi kornetti ja jatkoi pää pystyssä matkaansa.
— Ylpeitä vielä alennuksessaankin! mutisi hollantilainen nuuskarasiaansa naputellen.
Liikkumattomin ilmein kenraali Creutz kulki Lewenhauptin rinnalla. Hän tunsi tällöin elävästi ihmiselämän epävakaisuuden ja kaiken katoavaisuuden. Häntä ei liikuttanut vähääkään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Se oli kaikki vain hetken pilanäytelmää, joka siinä tuokiossa saattoi vaihtua toiseksi. Kaikella oli määränsä ja tämän päivän voittaja oli huomispäivän voitettu. Kumpi niistä sitten oli kadehdittavampi? Eihän viisas Solonkaan ollut voinut myöntää onnensa kukkuloilla olevaa Kroisosta onnellisimmaksi. Osat vaihtuivat niin nopeasti, ja vasta kuolemassa ratkaistiin, kuka oli todella onnellinen. Ei ollut muuta pysyvää kuin Herran sana ja siihen oli Creutz Pultavan päivien jälkeen alkanut yhä enemmän syventyä.
* * * * *
Tuhannet vangit hajotettiin ympäri laajaa Venäjänmaata. Osa sijoitettiin pohjoiseen Arkangelin ympäristölle, toinen osa etelään Astrakanin seutuville, kolmannet Volgan latvoille Kasanin ympäristöön. Tehdäkseen karkaamisista lopun tsaari siirrätti myöhemmin suuret joukot vankeja Siperiaan, jossa Tobolskin kaupunki muodostui heidän keskuspaikakseen. Kenraalit ja rykmentinpäälliköt saivat asua Moskovassa, mutta alemmat upseerit ja papit, joita heitäkin oli seitsemättäkymmentä joutunut sotavankeuteen, saivat seurata miehiään kaukaisille seuduille.
Tsaarin hartaana haluna oli saada sotavangit sulatetuksi omaan kansaansa. Mutta hän pettyi toiveissaan. Aniharvat ruotsalaisista ja suomalaisista sotavangeista lankesivat kiusaukseen ottaa vastaan houkuttelevia virkatarjouksia. Nuo jyrkkäpiirteiset pohjoismaalaiset pysyivät uskollisina isänmaalleen, tavoilleen ja uskonnolleen. He muodostivat ennen pitkää valtion omine hallituksineen, kirkkojärjestyksineen ja menoineen. Moskovassa olevat kenraalit muodostivat hallituksen. He pitivät kirjaa vangeista ja hoitivat heidän asioitaan, mikäli se noissa vaikeissa oloissa suinkin laatuun kävi. Myöskin tuomiokapituli heillä oli Moskovassa ja sitä johti henkidrabanttien saarnaaja Nordberg. Se valvoi sielunhoitoa vankisiirtoloissa ja määräsi jokavuotiset saarnatekstit.
Sen jälkeen kun kreivi Piper oli joutunut tsaarin vihoihin ja hänet oli suljettu Pähkinälinnan kolkkoihin komeroihin ja kun kenraali Rehnsköld oli päässyt palaamaan kotimaahan, joutui vankien huolto yksinomaan Creutzille ja Lewenhauptille. Edellinen asui erään saksalaissyntyisen leipurin omistamassa matalassa puutalossa, jossa kenraalin huostassa oli pari pienoista huonetta.
Oli varhainen talviaamu ja kenraali oli juuri noussut vuoteelta. Hänen palvelijansa, ontuva suomalainen rakuuna, joka oli jo viidenkymmenen korvissa, oli kontallaan pesän edessä, puhaltaen tuleen, joka ei oikein tahtonut ottaa syttyäkseen. Kenraali oli juuri suorittanut aamurukouksensa ja istuutui pöydän ääreen, jossa oli kirjoitusneuvot, papereita ja kirjoja. Hän käänsi tätä nykyä saksankielestä erästä Spenerin teosta, minkä hän oli päättänyt saada painetuksi ja sitten vangeille jaettavaksi. Tällä kertaa hän ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan kirjettä Saksan pietismin johtajalle, professori Franckelle, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut kirjeenvaihdossa. Eilen hän oli saanut Franckelta kirjeen sekä lähetyksen hengellisiä kirjoja, lääkkeitä ja rahaa, jotka tämä oli Saksassa keräämillään varoilla hankkinut sotavangeille Venäjällä. Nyt hän ryhtyi ystäväänsä kiittämään lohdullisesta kirjeestä ja suuriarvoisista lahjoista.
Hän ei ehtinyt paperille panna kovinkaan monta lausetta, kun rakuuna ilmoitti, että eräs vieras haluaa päästä hänen puheilleen.
— Onpas se varhainen vieras, ihmetteli kenraali niistäen rätisten palavaa talikynttilää. — Onko hän meikäläisiä?
— Kyllä, ja pappi, ellen erehdy.
— Saata hänet sisään.
Hetken kuluttua huoneeseen astui kookas mies yllään huurteinen lammasnahkaturkki.
— Ai, tekö, pastori? Ja ihan ilmielävänä? ihmetteli kenraali tuntiessaan tulijan suomalaiseksi pastori Lauraeukseksi. — Olette saanut siis tiedon pappeinkokouksestamme ja olette vaeltanut tänne Tobolskista saakka.
Lauraeus, joka oli viikkoja kestäneen matkan jälkeen juuri saapunut Moskovaan, heitti turkin yltään ja istuutui takkavalkean ääreen yhdessä kenraalin kanssa, joka innokkaasti alkoi kysellä Tobolskin kuulumisia.
— Mitään erinomaisempaa ei seurakunnassamme ole sattunut sitten kun viimeksi teille kirjoitin, kertoi Lauraeus.
— Kapteeni Creutz, veljenpoikanne, lähettää teille sydämelliset terveisensä ja kiittää saamastaan kirjasta.
— Se oli Arndtin "Totinen kristillisyys", jonka hänelle lähetin.
Tiedättekö, onko hän sitä myöskin tutkistellut?
— Kyllä, ja hänessä itää Herran sana. Hän on seurakuntamme nuhteettomimpia jäseniä.
— Teettepä minut todella iloiseksi. Entä kuinka vangit tulevat toimeen ja toimiiko koulunne jatkuvasti?
— Toimeentuloon nähden ei ole pahempaa valittamisen syytä. Miesten opittua eri ammatteja meillä on ollut puuttumaton jokapäiväinen leipä. Nykyään meillä on siellä nahkurin työhuonekin, jossa työskentelee useita upseereja. Koulu menestyy hyvin, kun venäläisten ja tataarien antamien lahjojen avulla saimme kouluhuoneen korjatuksi. Oppilaita siinä on nykyään yhdeksättäkymmentä. Jumalanpalveluksia pidämme säännöllisesti ja tavat paikkakunnalla ovat huomattavasti parantuneet.
— Niin, niin, minun sanani ei pidä tyhjänä palajaman… Jumala on siunannut pyrkimyksemme, ja olomme täällä Baabelin virtain partailla on muodostunut siedettävämmäksi kuin alussa uskalsimme toivoakaan. Mutta kuulkaahan, kuinka lohduttavasti Francke meille taas kirjoittaa. Toimitan tästä jäljennöksen teidän matkassanne Tobolskiin.