language: Finnish

SUOMEA RISTIIN RASTIIN

Kirj.

Ernst Lampén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

Matkailun aatteellinen tarkoitus..
Matkailijoita Jumalan armosta.
Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.
Tukkilaisten ja noitien parissa.
Suomussalmelle.
Hyrynsalmen reittiä laskemassa.
Jekaterina Panfilovna.
Punkaharju.
Joulumatka 37 asteen pakkasessa.
Hämeessä. I—III.
Matka kirkkoveneessä.
Savo. I—V.
Kiertomatka Itämeren ympäri 1913.
Matka Valamoon 1914.

Matkailun aatteellinen tarkoitus.

Kuta raaempi kansa on, sitä vihamielisempi se on vieraita kansallisuuksia kohtaan. Kuta sivistyneempi se on, sitä suopeammin se arvostelee toisen kansan tapoja ja elämän ilmaisumuotoja.

Nämä väitteet uskaltanen julkilausua vastaväitteitä pelkäämättä.
Historia todistaa sen epäämättömän selvästi.

Alkuaan kreikkalaiset sanoivat kaikkia kansoja, jotka eivät puhuneet heidän kieltänsä, barbaareiksi. Juutalaiset halveksivat kaikkia, jotka eivät uskoneet heidän Jumalaansa, ja sanoivat heitä pilkaten pakanoiksi. Kuta korkeammalle kreikkalaisten sivistys kohosi, kuta enemmän he matkoillaan ja sotien kautta tutustuivat naapurimaitten asukkaihin, sitä pienemmäksi supistui barbaari-alue. Myöhemmin sanottiin barbaariksi ylimalkaan raakaa ihmistä, kuuluipa hän sitten mihin kansakuntaan tahansa, siis sama merkitys, mikä sanalla vieläkin on. Pakana, »paganus», on edelleen käytännössä kristittyjen kesken, ja sillä yhäkin tarkoitetaan kristinuskoon kuulumatonta henkilöä, juutalaisia lukuunottamatta.

Mitkä konnamaisuudet, mitkä julmuudet, mitkä ilkityöt olivatkaan suvaittuja toisen kansan henkilöitä kohtaan! Tästä puhuvat kreikkalaisten monet tarut, ja tätä todistaa juutalaisten hurja raivo toisinajattelevia kohtaan. Tässä oli konnamaisuus kehitetty järjestelmäksi, vieläpä korkeitten jumalien pyhittämänä.

Mutta kreikkalaisilta hälveni tämä ahdasmielisyys aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin muilta vanhan ajan kansoilta. Minkä ihanan kuvan ennakkoluulottomasta matkamiehestä tarjoaakaan meille Herodotoksen haamu, ja mikä mainio esikuva hän on kaikkien aikojen turisteille. Hän samosi halki silloisen tunnetun maailman, Susasta Italiaan ja Mustasta merestä hamaan erämaan reunaan Libyaan; hän kertoelee liikuttavalla tavalla kaikesta, mitä näki ja kuuli, kertaakaan antamatta arvostelua, joka olisi tyly tahi halventava, vaikka hän kosketteli n.s. barbaarien tapoja ja menoja. Joskus sattuu, että hän kummeksien kertoo lydialaisista, että he häpesivät ihmisten alastomia ruumiita, tahi ihmettelee sitä tapaa, millä Faraon tytär sai pyramidinsa pystyyn. Missä tapaa oudon jumalan palvomisen, siinä hän lohdutteleiksen sillä päätelmällä, että jumalista meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä vähän tietoa. — Tällainen ennakkoluulottomuushan on harvinaista vieläpä meidänkin valistuneelle aikakaudellemme. — Mutta olihan Herodotos Kreikan suurinten miesten aikalainen ja toisten edelläkävijä, miesten, jotka ovat luoneet eurooppalaisen sivistyksen pohjapiirteet, niin, voimmepa sanoa nykyään jo hyvällä syyllä, panneet alulle koko maapallon karummaksi kantavat kulttuuri aatteet. Ja tämä kulttuuri ei ole kansalliskiihkoista, se on kansainvälistä koko rakenteeltaan.

Sata vuotta tämän jälkeen teki Aleksanteri Suuri loistavan voittoretken Itämaitten vanhan kultuurimaailman halki. Meteorin tavoin hän kiiti eteenpäin, vapauttaen, valistaen, eikä hävittäen. Hänen kulkunsa oli pikemmin juhlallista matkailua kuin verinen voittomarssi, ja sen loistokohdaksi tulivat jättiläishäät sivistyneitten kreikkalaisten sotilasten ja Itämaitten uinailevien kaunottarien kesken. Valtakunta muodostui, missä kreikkalainen viisaus tunkeutui kaikkiin kansakuntiin, kaikkiin vapaisiin kansanluokkiin, missä suvaitseva, suopea kreikkalainen maailmankatsomus piti valtikkaa. Tässä onnellisessa valtakunnassa pääsi matkailukin kuulumattomaan vauhtiin, sillä matkailu on korkeamman sivistyksen lapsi, joka viihtyy ainoastaan siellä, missä rauha vallitsee kansain kesken ja missä on »ihmisillä hyvä tahto». Sepä ei ainoastaan viihdy siellä, se luopi rauhan ja sovun tunnetta kansain ja ihmisten suhteisiin.

Ajanjakso Aleksanteri Suuresta kristinuskon voittoon Välimeren maissa oli matkailun kultakausi, niinkuin se oli hienon älynkin. Sen ajan turistit matkustivat oppiakseen tahi opettaakseen. Mailla ja merillä vallitsi rauha, matkailija liikkui turvallisena hyvintehtyjä ja hyvinhoidettuja teitä pitkin. Ainoastaan kahta kieltä tarvitsi osata; ken taisi niitä käyttää, hän sai sanottavansa ymmärretyksi, mihin tämän hienostuneen valtakunnan ääreen ikänä joutui.

Tulipa sitten suuri rämeytymisen aika. Minkä synkeän kuvan herättääkään meissä keskiaika myöskin matkailuun nähden. Ihmistiedon halveksimista seurasi samalla kaikkien hyvien tapojen halveksiminen. Keskiajan sivistyneimmät käyttäytyivät kuin pahimmat vorot ja rosvot. Ritari vaani linnansa tornista turvatonta matkamiestä ryöstääksensä hänet, munkki kerjäsi ja uhkasi naisten kunniaa, matkustavat teinit tappelivat ja murhasivat ja petkuttivat talonpoikia.

»Jumalten herääminen» merkitsi uuden ajan alkua myöskin matkailulle. Maita löydettiin, uusia, entisiin verraten jättiläismäisiä, merta kuljettiin. Maapallon ympäripurjehdus sai alkunsa.

Aina renesanssin ajoilta asti on sivistys kulkenut eteenpäin katkeamatonta voittokulkua. Matkailu on kehittynyt rinnan sivistyksen kanssa ja on nykyään saavuttanut ennen aavistamattoman vauhdin varsinkin kulkulaitosten alalla tehtyjen suurten keksintöjen kautta.

Mutta vielä istuu vanha paholainen, kansojen tora, kansojen kateus ja sotahimo vanhalla »kunniakkaalla», nykyään jo hieman järkähtäneellä valtaistuimellaan. Sen hoitajat ja turvat, kristityt diplomaatit, tunnustavat vielä barbaariajan oppia. Minkälaisista kataluuksista kieltäytyvät nämä miehet? Ei minkäänlaisista. Mihin petoksiin, mihinkä valheisiin, mihinkä julmuuteen nämä miehet turvautuvat, koettaessaan tuhota vihattua kansaa? Kaikkiin mahdollisiin! Nykyinen hetki sitä elävästi todistaa.

Mutta juuri nyt voi huomata äänen, joka kansoissa kaikuu, äänen, joka on lähtenyt nykyajan sivistyneen ihmisen parhaimmasta tunteesta ja kirkkaimmasta järjestä. Tämä ääni on aamutoitotus, joka ennustaa uutta aikaa, missä konnuus konnuudeksi leimataan kaikissa tapauksissa, vaikkapa sen hallitus tekisi hallitusta vastaan, kansa kansaa vastaan. Ajan merkit ovat selvät: ne ovat toivorikkaat, vaikka vielä verrattain voimattomat; ne puhuvat tulevasta ajasta, missä oikeus määrää eikä väkivalta.

Matkailu asettuu empimättä niiden voimien riviin, joitten päämäärä on valmistaa tietä tälle onnellisemmalle ajalle. Matkailun ylin tarkoitus on aina ollut ymmärtämyksen aikaansaaminen ihmisten kesken eri seuduilla, sijaitsivatpa nämä sitten oman maan rajojen sisällä tahi vieraissa maissa. Mikäpä turistimatka onkaan muu kuin käynti naapurin luona, jolta odottaa ystävällistä vastaanottoa. Tahdotaan nähdä, kuinka naapuri asustaa ja elelee, miltä hänen kotinsa näyttää. Jos hänen käy hyvin, iloitaan, jos huonosti, toivotaan parempaa vastaisuudessa.

Turismi ja natsionalismi, ne suhtautuvat toisiinsa kuin vesi ja tuli. Turisti on otettava vastaan, olipa hän vaikka vihamiehemme. Sitä vaatii kestiystävyyden pyhä laki. Ei mitään ole voitettavissa epäystävällisyydellä, kaikki taas kohteliaisuudella.

Jokainen matkamies, joka astuu meidän kaukaiselle niemellemme, on lausuttava tervetulleeksi. Jos hän kantaa vihan aseita, on häneltä aseet riisuttava näyttämällä meidän ponnistuksiamme kulttuurin kohottamiseksi, loukkaamatta minkään kansan oikeuksia. Aseittenriisuminen on tapahtuva ystävällisyydellä, eikä kylmyydellä ja tylyydellä, joka on barbarian merkki.

Sillä matkailun aatteellinen tarkoitus on aina ollut, on ja on aina oleva — kansain veljestyminen.

Matkailijoita Jumalan armosta.

Kaikki, jotka matkustavat huvinsa vuoksi tahi virkistyäkseen, kantavat matkailijan nimeä. Ei suinkaan vaadita tämän arvonimen saamiseen, että on rikas, toimeton englantilainen, ristiraitaisissa housuissa ja väljässä villavaipassa. Eikä ole pakko taivaltaa tuhansia kilometrejä, ollakseen oikea matkailija. Kaksi tahi kolme peninkulmaa siihen kyllä riittää. Pääasia on, että matkan tekee virkistymisen tarkoituksessa tahi ihaillakseen kauniita näköaloja. Upporikas maankiertäjä on fanaatikko turistien joukossa, se taas, joka vain käväisee lähimmässä kaupungissa omalla eväällään, hieman tuulettuakseen tahi nähdäkseen vieraita naamoja, hän on flegmaatikko — jollei hän samalla ole varaton raukka.

Matkailijoita Jumalan armosta eivät suinkaan ole ne, jotka matkustavat useimmin ja kauimmaksi. Matkailija Jumalan armosta on se, joka on iloisimmalla päällä matkustaessaan. Tavallisimmasti sellainen on lyhyen matkan tekijä lyhyemmän ajan kuluessa. Kukapa ei olisi kohdannut tuollaisia maailmata maleksivia matkailijaperheitä, joilla on pieniäkin lapsia mukanaan. Ne haukottelevat kaikelle, ei mikään heitä huvita, paitsi matkakirjallisuus, nuorimpien käsissä ryöväriromaanit, vanhempien käsissä rakkausromaanit. Olen tavannut tällaisia väsähtäneitä matkamiehiä suurilla Euroopan matkareiteillä, matkamiehiä, jotka näyttävät kyllästyneinä hyräilevän surullista virttä: og jeg har sett all jordens pragt, men glaeden ingensinde (olen nähnyt kaiken maailman loiston, mutta iloa en missäkään).

Kun puhun rikkaista matkailijoista, en suinkaan unohda että näidenkin joukossa on matkailijoita Jumalan armosta, niinkuin esim. amerikkalainen Carnegie, joka on kiertänyt maapalloa oppiakseen, ja joka on oppinutkin sen, mikä on kaiken matkailun arvokkain opittava, nimittäin oppinut pitämään arvossa lähimmäistään, olkoonpa että tämä naamassaan kantaa niitä väriä tahansa, mustaa, keltaista, ruskeata tahi punaista. Tämän hänen oppinsa näkyvänä ilmauksena mainittakoon ne monet rahalahjat, jotka tämä amerikkalainen pohatta on jakanut kaiken maailman kansoille, muun muassa ruotsalaisille.

Mutta iloisimmat matkamiehet, mitkä minä milloinkaan olen tavannut, eivät kylläkään ole olleet miljardöörejä. Päinvastoin ovat ne olleet heidän antipodejaan.

Kerran maailmassa saavuin polkupyörälläni Lindaun kaupunkiin Bodenjärven rannalle. Olin polkenut koko laajan Baijerin kuningaskunnan läpi, olin saanut monet hikikylvyt, ja olin ollut pakotettuna juomaan monet litrat paksua »baijeria», sillä jos vettä pyysin, niin tuotiin minun eteeni pesuastia ja pyyhinliina. Mutta olut ei ole keksitty minun sisäelimiäni silmällä pitäen, ja minä sain ylen ankaran kuumeen ja horkan, aina vuorotellen. Laivakyydillä kuljin Bodenjärven poikki ja saavuin Sveitsiin, Romanshornin kaupunkiin, jossa jouduin asumaan kaupungin pormestarin omistamaan hotelliin. Tuskaisena ja kuumana sukelsin ilmavan untuvapatjan alle, ja mielessäni kieri kamala kuolema vierailla mailla.

Seuraavana päivänä heräsin korviavihlovaan elämään. Hyökkäsin ikkunaan siinä luulossa, että tulipalo raivosi lähistöllä. Sairaan pääni lävitse välähti ajatus: etpä saakaan kuolla luonnollisella tavalla, sinulle on kohtalo määrännyt noita-akkojen ja vapaa-ajattelijoiden kipukovan kuoleman polttoroviolla. Tiesin jo ennestään, että täällä lähellä ystäväni Juhani Huss parka oli savustettu kuoliaaksi ja tuhka heitetty jokeen. Avasin vavisten akkunan, mutta mitä näinkään!

Katua pitkin vyöryivät hiljaista kyytiä ikivanhat muuttovaunut, niin täyteen ahdetut ihmistä kuin olla osasi. Väkeä kaiken ikäistä! Eukkoja, ukkoja, nuoria neitosia ja nuorukaisia kaikenkaltaisiin pukuihin puettuja, arvattavasti jonkunlaisiin kansallispukuihin. Naisilla väririkkaat hameet ja hassut päähineet, miehillä liehuvat sulat hatuissa. — Oli ihana kesäinen aamu, aurinkoinen ja selkeä.

Nepä vasta äänen päästivät, kaikki poikkeuksetta, niin mies kuin nainen. On mahdotonta sitä kuvata, se on kuultava. Matkamiehiä oli suunnilleen 25 henkeä joltakin ympäristön alppirinteeltä. He olivat jättäneet lehmänsä ja vuohensa toisten haltuun »sennenhytteniin» ja lähteneet turistimatkalle alas laaksoon. Mutta he olivat ottaneet alppituulen mukaansa laaksoon, alppituulen, joka on kirkasta ja raikasta kuin ilma lumivyöhykkeen alapuolella.

Onnettomuudekseni — tahi onnekseni — sattui, että herrasväki otti sen hotellin, missä minä asustin, temmellystantereekseen. He valtasivat koko alakerroksen tarjoiluhuoneineen. Eivätkä täälläkään hennoneet luopua alppituulestaan, vaan jatkoivat melunpitoaan vähentymättömällä voimalla hotellin seinien sisällä. Olin vielä sairas, vaikka untuvapeitto yön aikana olikin imenyt pahimmat myrkyt sisäänsä. Pakenin huoneestani ja avasin umpimähkään erään oven, joka johti suureen, komeaan saliin — raatihuoneen istuntosaliin.

Täällä tapasin onnettomuustoverin, pormestarin ihanan sisaren. Yhteiset onnettomuudet lähentävät ihmisiä toisiinsa. Minä selitin, että olin matkamiesraukka, jonka päällä Jumalan käsi raskaana oli levännyt. Hän vastasi olevansa pormestarin sisar, jolla, ikävä kyllä, oli herkät hermot, ja joka siis ei jaksanut kestää niin riemastuneitten ihmisten räikeitä ilonpurkauksia. Romantillinen kohtaus oli »fertig»; haavoitettu ritari ja kalpea nunna. »Talon taustalla ruusut kukkii!»

Flyygeli seisoi avattuna raatihuonesalin kolkassa. Nuottitelineellä odotti vihkonen »Laulujen helmiä». Ritari istuutui soittokoneen ääreen, kielet helähtivät, ja nunna lauloi riemuitsevalla äänellä helmen helmeltä potilaan lohdutukseksi.

Mutta jysky sieltä alakerrasta tunkeutui lattiapalkkien läpi, valssin rallatus ja poljento humisi korvissamme. — Olinhan vielä toipuva potilas, mutta Suomen kunnia ja maine velvoitti minua. — Kumartaen pyysin pormestarin sisarelta pienen valssin, ja ritari ja nunna liitelivät — niin, liitelivät — raatihuoneen kirkkaalla permannolla.

Tunsin huojennusta rinnassani, maailma ei enää ollutkaan surunlaakso, ja nunnakin sanoi, että hermostus oli asettunut.

Läksimme sitte alakertaan katsomaan ja kuulemaan miten maailman lapset siellä ilakoivat. Vauhti oli yhä edelleen nousussa. Kärsimme jotenkuten kolme, neljä »jodlaamista» (alppilaisten kimakka hoilaus) yhdellä kertaa, mutta kun kaksi vankkatekoista Arnold von Winkelriedin rintaperillistä nyrkeillään iski metallisiin maitokiulujen pohjiin, silloin täytyi sekä nunnan että minun tukkia korvamme. Raivokkaampaa johtajaa kuin se, mikä seuruetta komensi, ei voi tavata pohjoispuolella alppien. Tämä oli vanha eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammas, musta hammas yläikenessä; hän oli pitkä ja tumma, ja hänen ryntäänsä oli lohduttoman tasainen kuin Limingan niityt tahi Isonkyrön vainiot. Jos hänellä milloinkaan lapsia oli ollut, niin kyllä niillä oli ollut yhtä napisuttavan suuri nälän ja janon hätä kuin Israelin lapsilla korvessa. Iloisempaa ja hullunkurisempaa eukko-keturata en koskaan ole nähnyt. — Ei ole parempaa lääkettä maailmantuskalle kuin reippaan vanhuksen näkeminen. Hävettää ja tulee terveeksi. — Kun eukko huomasi, että tuuli rupesi heikkenemään, kimmahti hän pöydälle, korotti käheän äänensä — ja kööri parkaisi heti uusin voimin.

Sibeliuksen »Lemminkäisen kotiinlähtö» antaa heikon kuvan alppilaisten symfoniasta. Jos hän lainaisi kellot ja rautatiekiskot »Ouverture solennelle'stä» ja liittäisi vielä muutamia kiuluniskuja sävellykseensä, olisi yhtäläisyys tuntuvampi.

Illan tullen alppilaiset rupesivat tekemään poislähtöä. Kapusivat muuttovaunuunsa, muinaisajan rummut pantiin räiskämään ja sennenpiiat jodlasivat. Mutta alppiväki oli parantanut minun tautini, satuloin teräsheponi ja seurasin heitä.

Laulussa sanotaan, että nunnat itkivät salaa, kun ritarit paranivat ja jättivät hoitajansa. En omasta puolestani ole herkkäuskoinen näissä asioissa, mutta varmemmaksi vakuudeksi annoin »sisarelle» kaksi »frankenia» juomarahoiksi — sellainen kuuluu olevan tapana pormestarin sisarilla siinä maassa, sanoi siivoojatar.

Tienhaarassa seisoin kauan ja katselin poistuvia ystäviäni, vilkutin jäähyvästiksi, ja vanha eukon-kuvatus hypähti seisoalleen mööpelivaunuissaan, ojensihe suoraksi kuin humalasalko, avasi suunsa ja hihkasi. Hän seisoi kuin haaksirikkoutunut Tähtitorninmäellä. Näin suun ja hampaan, mutta mitään en kuullut jyrinän ja pitkän välimatkan vuoksi.

Ajattelin itsekseni: niin sitä tulee matkustaa, tahi oikeammin, niin sitä voi matkustaa, kun ei ole liiaksi ravittu, jota reformilääkärit väittävät meistä sivistyneistä; niin sitä voi liikkua, kun hermoista ei ole tietoa. Nämä matkamiehet olivat kadehdittavia kyvyssään antaa riemulleen valtaa. Seuraavana aamuna he kai ryhtyivät ankariin askareihinsa, lypsämisiin ja paimentamisiin korkeilla niityillään, ja mahdollisesti he, muistellessaan lyhyttä huviretkeään, kajahuttivat ilmoille korvia viiltävän kirkunansa, kuten tervapääskyt poutaisella taivaalla. Matkamiehiä Jumalan armosta!

* * * * *

Meidän kansamme on ylimalkaan hiljaista, umpimielistä ja kainoa kansaa. Tällaiseksi ovat sen kasvattaneet pitkät talviyöt ja viileät kesät. Se on vähä-ääninen kuin kotikissa ja pitää elämätä vain kiihtyneessä tilassa. Kansa kiihtyy alkoholista, kissa rakkaudesta. Mutta auta armias silloin heidän meluaan.

Onpa kumminkin seutuja Suomessa, joissa kansa osaa nauraa ääneenkin, ei vain hymyillä. Tämä on Savon ja Karjalan kansa. Se ei ainoastaan osaa puhua, se osaa jutella ja huitoa käsillään. Ja juuri nämä ymmärtävät myöskin matkailla.

Se, joka Kuopiossa on käynyt kesäiseen aikaan, tietää, että nuo lukemattomat höyryalukset, jotka lepäävät kaupungin laitureissa ja keskipäivän aikaan lähtevät kukin oman lahtensa perukkaan ja joka aamu saapuvat kaupunkiin lahtensa perukasta, ovat täpösen täynnä matkustavaisia. Nämä matkustavaiset ovat talollisia, mökkiläisiä, loisia ja kerjäläisiä höyryaluksien lukemattomista laitureista ja niiden ympäristöistä. Kerjäläiset matkustavat säännöllisesti ilmaiseksi.

Nämä laivat saavat hyvät vuosivoittonsa etupäässä matkustajamaksuillaan. Lasti ei tuota niille sanottavasti mitään. Pilettien hinnat ovat perin uudenaikaiset, niin huokean taksan mukaan määrätyt, että ne lähentelevät teoreetikkojen ihannetta. Kilometristä maksetaan tavallisesti 1 à 2 penniä, peninkulmasta 10 à 20 p. riippuen siitä, valitseeko kansi- vai salonkipaikan. Kannattaakseen täytyy laivalla olla »puoli huonetta», mutta ne kulkevat tavallisesti »täydellä huoneella» ja tuottavat hyvän voiton omistajilleen.

Joka kerta näissä laivoissa matkustaessani on ollut melkein mahdotonta saada paikkaa, missä olisi voinut lepuuttaa väsyneitä koipiaan. Useimmiten olen vihdoin löytänyt istumapaikan peräpyörylässä jonkun jauhosäkin päällä, jossa on kyllä ollut pehmyt istua, mutta josta on noussut ylös »väärinpäin puuteroituna». Muuten on paikka ollut sopiva huomioitten tekoon.

Kaikista matkustajista on ainakin 50 % ollut matkailijoita, jotka ovat käyneet kaupungissa vain hupaillakseen. Jäljellä olevista on 25 % sellaisia, jotka, peittääkseen matkustamishaluaan, ovat ottaneet kilon voita, piimähinkin tahi munatuin mukaansa. Loppu on sellaisia, jotka aikovat hieman kaupitella torilla.

En todellakaan tiedä, onko missään Suomea kaupungissa, pääkaupunkia lukuunottamatta, sellaista matkustajain tulvaa kuin Kuopiossa. Täällä on heidän lukunsa päivittäin monta sataa. Ja sitä paitsi ovat he suruttominta ja iloisinta väkeä, mikä meidän maassamme matkustaa. Mutta he ovat vain yhden päivän matkustajia ja enintään 10 peninkulman taivaltajia.

Matkustajat eivät pidä sitä tavatonta melua kuin alppikansa, mutta suunsoitossa he ovat voittamattomat. Alppikansalla ei ole aikaa haastelemiseen, sillä heidän täytyy »jodlata», mutta savolaisella ei koskaan ole sellaista kiirettä, ettei hän ehtisi rupatella. Laivalla hänen kielensä kilpailee propellin kanssa alituisessa liikkeessä.

Se niiltä näitä matkamiehiä houkuttelee liikkeelle kotoa, on juuri hauska matka laivalla. Istuminen laivassa, joka livistää salmista läpi, joka pistäytyy lahdesta toiseen hakeakseen laitureita, on todellakin nautintoa, joka kelle tahansa on mieluista. Sitä paitsihan se on parasta, mitä meidän maallamme on tarjottavana matkailun alalla. Ulkomaalainen turisti unohtaa kaikkein viimeiseksi juuri tyynet kesäiset iltamme laivojemme kansilla, puikahdellessaan tämän laajan, peninkulmien pituisen saaristomme sokkeloissa.

Vaistomaisesti savolainen tuntee, että tällainen matkustaminen edestakaisin kesällä kuuluu ihmisen puhtaimpiin ja virkistävimpiin huvituksiin. Hän astuu laivaansa oikealla matkailutuulella, ja tätä tuulta riittää, kunnes hän saapuu kotiinsa ja koti miehille kertoo matkan tapaukset. Ennenkuin hän kunnolleen on ehtinyt sijoittaa laihan istuimensa jollekin penkille, on hän jo alottanut jutun naapurinsa kanssa. Jos naapuri on nuutiainen, hakee hän uutta seuraa, hakee kunnes löytää, ja sitten kieli liikkeelle. Laivan lähdettyä rannasta ja hiukan aikaa tähysteltyään matkaseurueita on kukin valinnut sakkinsa ja silloin alkaa rupatus täydellä todella. Silloin voi sattua, että jutun hälinä voittaa koneen jyskytyksen ja potkurin solinan. Ei kukaan kiru eikä rähise, niinkuin alppilainen, mutta kaikki nauravat ja haastelevat täyttä ääntä. Sillä kaikki koettavat sanoa jotakin sukkelata, kaikki asiat otetaan leikilliseltä kannalta, yksinpä korkeimmat, uskonkysymykset, joutuvat hyväntahtoisen, mutta kunnioittavan hymyn alaisiksi. Ne ovat luterilaisia nämä savolaiset siinäkin merkityksessä, että he samoinkuin suuri kirkkoisäkin ymmärtävät leikin ja rakastavat kompasanoja. Pietisti heläyttää yhtä huikean naurun kuin suruttomin maailmanmahti.

Olen tullut kaukaa maailmalta, olen matkustanut monen maalaisen kanssa, joutunut Kallaveden pienelle alukselle ja vasta täältä tavannut virkistävän, repäisevän elämänilon purkauksen.

Savolainen ei ole meluava kuten alppilainen, mutta pohjaltaan hänkin en suruton matkailija Jumalan armosta.

Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.

Vuokrasin automobiilin kuljettaja A. Löfbergiltä, joka omisti kevyen ja nopeakulkuisen, 30-hevosvoimaisen, amerikkalaisen »Everit» vaunun. Tämä auto kulki kevyesti ylös kaikista matkalla olevista mäistä. Ensimmäistä vaihdosta käytettiin ainoastaan kahdessa ylämäessä, jotka olivat sekä hietaiset että kiviset kuin myöskin jyrkät. Muutoin tulimme toimeen toisella vaihdoksella, usein sangen vaikeissakin nousuissa. Useimmat mäet kuljettiin luonnollisesti kolmannen vaihdoksen avulla. — Kevyessä Everit vaunussa on ainoastaan kolme vaihdosta. — Niiden varalle, jotka eivät täysin tunne tämänlaatuisia vaihdelaitteita, tahdon huomauttaa, että kolmatta vaihdosta käytetään tasaisella tiellä.

Eräänä kauniina heinäkuun iltana ajoimme pitkin mykerikköä Itäistä Viertotietä Vanhaankaupunkiin. Matkani piti Lahteen. Hyrylästä poikkesimme Mäntsälään. Kaunis, mutta peijakkaan ikävä on Järvenpään järven rantaa pitkin kulkeva tie — sentähden että huvilat puistoineen ja aitauksineen ovat niin lähellä kummankin puolin kiemurtelevaa tietä, että ne peittävät näköalan aina siinä määrin, että hälyytysmerkkejä on annettava melkeinpä lakkaamatta koko ajan. Eikä sitä paitsi ole kovinkaan hauska tehtävä pölystyttää kaikkien tiellä kulkevien huvila-asukasten kauniita kesäpukuja heidän ollessaan iltakävelyllä hengittämässä luonnonraitista, tuoksahtelevaa, vilpoista ilmaa. Vasta sivuutettuani Järvenpään aseman ja Tuusulan entiset reservikasarmit, missä aikoinani otin ensimmäiset horjuvat askeleeni sotilasuralla, tunsin olevan! kokonaan maalla. Ensimmäisen yöni nukuin Ohkolan aito maalaiskylässä, vaatimattoman, mutta siistin majatalon paksun peiton alla, muutoin moitteettomassa vuoteessa. — Kuulun niihin ihmisiin, jotka mielellään nukkuvat vieraissa paikoissa, joka yö uudella vuoteella. — Majatalon isäntä oli ihmeellinen länsisuomalainen ilmiö. Hän taisi pakinantaidon, länsisuomalaisiin oloihin nähden hän oli oikea kuularuisku. Muutoin puhelee länsisuomalainen enemmän kiiluvilla, hyväntahtoisilla silmillään kuin suullaan. Tavallaan hyvinkin onnellinen seikka, sillä harvoinpa hän sanoo jotain hauskaa, tuo hienotunteinen olento, jollei mahdollisesti nousuviinassa. Mäntsälän kirkonkylässä näin jo uudenaikaisen, suomalaisen majatalon. S.o. suuren salin, jota ei oltu sisustettu vanhoista herraskartanoista ostetuilla huutokauppatavaroilla, vaan vallan uudenaikaisilla wienertuoleilla ja sohvilla, jotka eivät olleet niin täyteläisiä kuin vanhojen, Ruotsin palveluksessa olleiden majurien ja kapteenien »merenvahalla» ja »Geflenvapenilla» läpiläpeensä savustamat nahkasohvat. Ainoa, mikä näissä paikoin on vielä huutokauppatavaraa, on vanhanaikainen, korkea- ja koristejalkainen fortepiano, joka kärsii parantumatonta köhää varsinkin c-koskettimen kohdalla, mistä »Ukko Noa» alkaa. Sellaiset koneet tavataan sekä Mäntsälän että Orimattilan majataloissa. Muutoin oli kaikki uudenaikaista, ja uudenuutukaisinta oli myöskin se kirjallisuus, jota oli siroteltu sinne tänne saliin ja kamarien pöydille. Poissa on vanha puu- ja nahkakantinen virsikirja, jonka tukevilla messinkihaoilla vanhat aatelisrouvamme raatelivat toisiaan kirkossa, kun joku oli kiivennyt kuorissa korkeammalle kuin arvo ja sukuasteikko olisi sallinut. Mutta poissapa on myöskin russakka, joka ennen nuokkui virsikirjan kannella ajatuksiinsa vaipuneena ja huiskutteli tuntosarviaan.

Mitä kauemmaksi rannikolta etenee, sitä siistimmiksi muuttuvat majatalot. Oli suorastaan nautintoa syödä päivällistä Orimattilan majatalossa. Ruoka oli hyvää ja astiasto uudenaikainen. Majatalo on samalla tasolla kuin hyvinrakennettu kirkonkyläkin, joka on Uudenmaan uudenaikaisimpia ja komeimpia seutuja. On tapani iloita sydämestäni nähdessäni hyvinhoidettuja peltoja, upeasti rakennettuja taloja ja mukavasti sisustettuja majataloja. Hämmästykselläni ei ollut mitään rajoja, kun kävin katsomassa paikan »riti rataa» (pikkukamaria). Ajatelkaahan! Sähkövalo! Töllin rakennustapa on kylläkin iänikuista vanhaa, tunnettua, linkkuhakoineen päivineen, mutta sähkövalo! Mikä huimaava kehitysaskel rakennuskaaren historiallisesta »kangesta» tähän siistiin hökkeliin, joka liekehtii sähkövalon loisteessa pimeinä marraskuun iltoina.

Nyt huomasinkin, että koko kylä oli sähköjohtojen varjostama. Näin navetassakin olevan omat lamppunsa, luulen, että lantatunkiokin oli varustettu 16 linjan lampulla, otaksuttavasti antaakseen parempaa vauhtia palamiselle.

Mäntsälän ja Orimattilan välisellä tiellä oli meillä jo aavistus siitä, että olimme saapuneet yhteiskuntaan, jossa ei nukuta. Mäntsälän ja Järvenpään aseman välillä liikkui matkustajia kuljettava automobiili, Mäntsälän ja Orimattilan välillä taas puhki ja porhalsi kuorma-automobiili, johon voitiin lastata tuhansia kiloja. Viimeksimainittu oli paikoittain kyntänyt maantien sellaiseksi, että sitä pitkin oli työlästä kulkea. — Näkyy olevan vaikeata maantiellämme seurata aikaansa. — Matkustaja-auto silittää ja tasoittaa tietä, mutta kuorma-auto taas hyvin helposti leikkelee ja paloittelee sen. Uudet ajat, uudet urat!

Itäisellä Uudellamaalla ei ole sakeasti kauniita paikkoja, Iitin seutua kumminkaan lukuunottamatta. Vasta kun Orimattila on sivuutettu, alkaa maa yletä, häämöttävät Salpausselän rinteet, ja kun on onnellisesti päässyt mäen päälle, avautuu ensimmäinen hauskahko näköala, näköala Vesijärvelle. Näköalaan sisältyy Lahden uusi kaupunki, jonka asema on ihana ja jossa on kauniita uusia rakennuksia, esim. torin vieressä sijaitseva Kansallispankin palatsi; joka tavalla edistyvä yhteiskunta, mutta sitä haittaa kesäisin paha vika. Kadut ovat Suomen tomuisimmat. Kaupungin tultua satavuotiseksi ovat sen kadut aivan varmaan pölynneet kokonaan olemattomiksi. Nuori kaupunki on rakennettu hyvin kummukkaalle maa-alueelle, Salpausselän rinteelle, jota ympäröivät rajattomat kangasalueet; niin ollen siis kuin vartavasten luotu sanatorilaitoksia ja talviurheilua varten.

Lahdesta matkustin pitkin vanhaa maantietä länteen päin Hämeenlinnaan. Kangasmaita rajattomasti, ja kankaiden välisissä laaksoissa viljelyksiä, paikoin melko laajoja. Tieni kulki Hämeen vanhimpien seutujen läpi, Hollolan, Lammin, Hauhon, Pälkäneen, Kangasalan kautta Tampereelle. - Uusimmat paikannimitutkimukset ovat johtaneet siihen päätökseen, että Vesijärvi on ikivanhaa ruotsalaista asutusta. Nimet Vaania = vatten = Vesijärvi, Kutajoki = gudarå, Hovila == hov, Pyhäniemi = den heliga udden. Vanha seutu, vanha kulttuuri, melkeinpä yksinomaan nykyään talonpoikaiskulttuuria. Vanhat herraskartanot ovat joutuneet sivistyneiden talonpoikaissukujen huostaan.

Kuljin vanhaa tietä Syrjänta'an majataloon saakka, jossa Hämeenlinnaan menevä tie poikkeaa vasempaan, kun taas kapeampi Hauhon tie kulkee läntiseen suuntaan. Mikä puhuva nimi, tämä Syrjäntaka. Syrjässä ja vielä senkin takana. Otaksuin, että saisin nähdä jotain hyvin alkuperäistä ja yksinkertaista sellaisessa majatalossa, jolla oli näin nöyrä ja vaatimaton nimi. Heitettyäni vain silmäyksen taloon huomasin, että paikka mahdollisesti oli ollut Syrjäntaka Birger Jaarlin aikana, mutta että se nykyään oli täysin uudenaikainen, hämäläinen talonpoikaistalo. Majatalona se myöskin on sadan vuoden vanha. Sisustus taaskin täysin uudenaikainen, huoneet isot ja niitä on useita, kaksi asuinrakennusta, navetta, talli, jotka ovat viimeisen mallin mukaan varustetut. Nuori, kaunis nainen tuli luokseni ja kysyi, halusinko mahdollisesti jotakin. Hänen näkönsä ja pukunsa pakottivat minua käyttämään nimitystä neiti. Neiti tarjosi minulle sievän seksan, n.s. »englantilaisen teen»; mutta vihdoin hän voitti synnynnäisen hämäläisen kainoutensa ja esitteli itsensä talon emännäksi. Onnittelin hänen miestään hyvän valinnan johdosta, maksoin ja läksin. Jälkeenpäin sain kuulla, että emäntä oli käynyt tyttökoulun, olipa siis aikoinaan vedellyt neliöjuuria, kiusautunut saksan ja ranskan kielioppien kimpussa ja osannut 30-vuotisen sodan viidellä sormellaan. Onpa nykyään varovaisinta, liikkuessaan sisämaamme majataloissa, hiukan sievistellä puhetapaansa keskustellessaan palvelevan väen kanssa, sillä saattaa helposti tapahtua, että saman naisen, joka aamulla tuo kahvia sänkyyn, sittemmin nähdään avojaloin juoksevan pihalla ylioppilaslakki päässä. — Ei ole siis syytä pelätä kirjallista köyhälistöä!— Ei enää sovi tuttavallisesti tokaista palvelijattarelle ristimänimeksi Maija-Liisa, vaan pikemminkin tarinan aluksi kysäistä: mitä te pidätte Runebergista naisluonteitten kuvaajana. Seurustelu ja tarinoimistapa muuttuvat tosin täten hieman kankeammiksi, mutta keskusteluaiheet ovat vaihtelevampia.

Syrjänta’an ja Hauhon välinen, kapea ja hyvin mutkikas, siis vaarallinen, tie kiemurtelee lukemattomien järvien välitse. Milloin on järvi vasemmalla, milloin oikealla puolella. Oli tyyni heinäkuun ilta, aurinko muuttui yhä tummanpunaisemmaksi taivaanrannalla, ääretön rauha vallitsi luonnossa, kepeäjalkainen Everit kulki äänettömin askelin hyttysparvien läpi, ruis tuoksui, apilas tuoksui, lehmät länkeröittelivät kohti kotiansa ja sekoittivat oman hajunsa tähän tuoksahteluun mitä miellyttävimmällä tavalla — lehmänhaju heinäkuun iltana on suloisen kirpeää — ja sittiäiset olivat hurjassa lentotouhussa. Kuljimme läpi mehevimpien Hämeen seutujen. Ajoimme hyvin varovasti, jottemme säikyttelisi kuoliaiksi seudun hevosia, sillä Everit peililaseineen kimalteli ja hehkui ilta-auringon leimuavassa valaistuksessa.

Hauhon majatalo on erään kauniin lahden rannalla sijaitsevassa, tiheään rakennetussa kylässä, niissä eri talojen rakennusten ja ulkohuonerivien välitse kaartelee joukko eksyttäviä kujasia. On ihan mahdotonta osata majataloon ilman opasta, sillä tienviittaa luonnollisesti ei ole olemassa. Se on selväpiirteisin hämäläiskylä, minkä olen nähnyt. Useat rakennukset olivat koko joukon yli satavuotisia. Mutta kaikki ne olivat siistityt, puhtaus vallitsi kaikkialla ja hyvinvointi kuvastui myöskin kaikkialta.

Nukuin mallikelpoisessa salissa, josta avautui näköala lahdelle ja pihalle. Aamulla koputettiin ovelle; nainen, sirosti vyötetty, yläruumis asianmukaisesti pönkitetty, huolellisesti käherretty, astui kilahtavin tarjottimin kohti vuodettani. Punastuen vedin peiton korvilleni, jotta ainoastaan ruskea silmäpari pääsi kiilumaan peittoreunustan alta. Epäilin hänessä ylioppilasta, ja kainostelin tuota korkeaa sivistystä tällaisessa tilaisuudessa.

— Hyvää huomenta! Anteeksi! Mitkä koulut te olette käynyt? sopertelin hämilläni.

— Kansa- ja rippikoulun, vastasi nainen.

Päättävästi heitin peiton syrjään, kohottauduin istualleni, prykäsin itselleni kupin kahvia ja lausuin täysin levollisesti:

— Olisiko Tiina ystävällinen ja toisi minulle toisen kupin neljännestunnin kuluttua.

Tietenkin on sivistys perin tarpeellista, mutta kahvia kannettaessa sänkyyn riittää kyllä kansa- ja rippikoulusivistys, luulen mä.

Tie Hauholta Kangasalle kulkee niinikään melkein koko ajan järvien läheisyydessä, paikoittain Hauholla on maantie rakennettu rantakiville. Viehättävä palanen heinäkuun aamuna kuljettavaksi!

Kangasalla, Ukin matkustajakodissa, sukelsin korkeimman suomalaisen sivistyksen piiriin. Maailman tapoihin tottuneita ja väsymyksen leimaamia naisia istui verantojen reunuksilla, valitellen matkailuelämän aiheuttamaa häiriötä lepokodissa, joksi he tätä hyvinhoidettua majapaikkaa halusivat nimittää. Parantolatyyppejä! Tunnettu Helsingin kaunotar, rouva V., ja aikakauslehtemme ahkera avustaja, hra R.N., seurasivat minua Tampereelle. Kävimme tuossa ihmeteltävän kauniissa paikassa, jota sanotaan Ukoksi ja jonka muodostaa eräs Kaukajärven lahti, minkä rannalla olevasta Vikholmin huvilasta on maamme ainoalaatuinen näköala. Huvila on rakennettu jyrkkärinteisen vuoren reunalle, huimaavaan korkeuteen. Lahti on jyrkänteen alla ja vastakkainen ranta on myös jyrkkä ja sitä peittää komea tiheä metsä. Huvilalla on asema kun kotkanpesällä.

Saman järven rannalla on myöskin pankinjohtaja B. Grahnin maatila, jonka päärakennus on kaikkein nykyaikaisinta huvilamallia. Huoneiden sisustukseen nähden on valovaikutuksille annettu etusija; asunto onkin iloisimpia mitä saattaa tavata. Viimeisimmän kuosin mukaisena harvinaisuutena näyteltiin meille myöskin herrasväki Grahnin talvipuutarhassa erästä japanilaista kasvia, mikä kahdessa vuodessa oli kasvanut Goljatin tapaisesti naapureitansa pitemmäksi, jotta huoneen katosta piti avata ruutu, niistä kasvi pisti ulos latvansa yläilmoihin. Se muistutti kukonpoikasta, joka pistää päänsä ulos pärevasusta. Täällä jouduin kosketuksiin uudenaikaisen herrastalokulttuurin kanssa, joka on niin toisenlaista kun vanhoissa raskashuoneisissa herraskartanoissa, joiden rakennustavassa on enemmän pidetty huolta hyvästä lämpimästä kuin päivänvalosta. Eivätpä siis ainoastaan maalaistalot ole korkeampaa kehitystä kohti kulkemassa, vaan huomataan sitä myöskin herraskartanoihimme nähden.

Kaukajärvi on järvi, jonka olemassaolosta en aikaisemmin ole tiennyt mitään, mutta joka minun nyt on merkittävä maamme huomatuimpien joukkoon.

Tampereella nautimme skotlantilaisia virvokkeita rouva V:n, taaskin uudenaikaisessa, kaupunkiasunnossa, kirjoitimme kauniita asioita muistokirjaan, ja lähdimme paluumatkalle huvittaen toisiamme sievillä ja kainoilla dekameroneilla naiskäänteissä.

Sitten jätin R.N:n seurassa Kangasalan kulttuurin ja pyrin pohjoisia tasankoja kohti. On ihmeellistä tuo Pohjanmaa, että se on aina siinä määrin samannäköistä, ettei sieltä jää mitään mieleen. Peräseinäjoki, Seinäjoki, Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö, kaikki ryhmittyy kokoon yhdeksi ainoaksi niityksi tai pelloksi, jolla on satoja latoja ja jossa näkee vain satoja ojia, satoja punaiseksi maalattuja kaksikerroksisia asuinrakennuksia ja satoja ikäviä maantierumpuja. Ilmajoki on minun kumminkin pidettävä poikkeuksena, sillä se ja Kokemäenjoen laakso ovat kieltämättä Suomen komeimpia asutuksia. Siellä saavuttaa ikivanha maalaiskulttuuri korkeimman ilmenemismuotonsa. En luule sen olevan yhtä uudenaikaista kun etelämmässä, mutta vankkaa se on joka tapauksessa. Niin, mutta onpa siellä uuttakin tavattavissa! Sähkövalaistus on hyvin yleistä. Peräseinäjokihan on kumminkin paikka, missä kaikki muka pitäisi olla takapajulla. Siitä maineestaan se saa kiittää hullustivalittua nimeään. Mutta siellä on nykyään sähkövalo kirkonkylässä, kauniita taloja pitäjässä ja suuria viljelysaloja. Oikea »Peräseinäjoki» on varmaankin paljon lähempänä pääkaupunkia kuin luullaankaan, — Paikkakunnan pääkaupunki, Vaasa, on myöskin tosi kuvastus maaseudusta, se on hyvinrakennettu ja hyvinhoidettu. Se on juuri sitä, mitä tarkoitetaan sanalla »upea». Se tekee varakkaan vaikutuksen, kuten maaseutukin.

Vähitellen olin selviytynyt tasangoista. Alavuden ja Ätsärin välillä alkavat mäet. Ne muuttuvat yhä korkeammiksi ja jyrkemmiksi ja seutu metsistyy. Mitä kauemmaksi itään päin kulkee, sitä korkeammalle ylenee maa. Vihdoin pääsimme Myllymäen suurille kukkuloille. Majatalo sijaitsee korkealla näköalavuorella. Metsää loppumattomasti joka suuntaan. Inhan tehtaan savu muistuttaa kaukaa näkyvää vaatimatonta, karjakartanolle viritettyä lehmisavua. Muutoin ei näe muuta kuin metsää, missä sata vuotta sitten karhut ja sudet lymyilivät. Mutta vieläpä tässäkin sopessa oli sähkövalo. Täällä metsässä! Ja puutarhassa kasvoi hentoja omenapuita, hyötymansikoita j.n.e. Myllymäeltä vie suurliikkeinen maantie Saarijärvelle. Myllymäki on laajan alueen pääasema, johon Saarijärven, Pylkönmäen ja Karstulan pitäjien liikenne keskittyy. Sieltä ne jauhonsa noutavat mäkeä ylös, toista alas. Merkitsin muistiin erään sellaisen mäen pituuden; se oli jyrkkä mäki, jossa oli useita toisiaan seuraavia nousuja. Se oli lähimain 3 km:n pituinen ja nimeltään Pajumäki. Seuraavan mäen kukkulalla oli Ramsin majatalo Saarijärven pitäjässä.

Tämän majatalon asema on varmaankin Suomen kauneimpia. Se sijaitsee korkealla kukkulalla, josta näkee yli Mahlunjärven samanlaisten kukkuloiden rinteille. Ne kohoilevat kohti korkeutta kaikkialla, ja jokaisen kukkulan laella on viljelysten ympäröimä talo. Jollei sitä edeltäpäin tietäisi, niin näkee tulleensa savolaiseen seutuun, sillä hänpä aina pakanuuden ajoista asti on viljellyt ja asunut korkeimmilla kukkuloilla, mihin vain on päässyt, erillään muista, ilman läheisiä naapureita.

Mieleni värähteli nähdessäni näitä kukkuloille rakennettuja taloja: »Högt bland Saarijärvis moar». Niinpä juuri Saarijärveä kuvailevan runon tulee alkaakin. Asunnot ovat »korkealla» (högt). Ramsi on korkealla ja korkealla ovat muutkin naapuritalot. Suomalaisesta käännöksestä on sana »högt» (korkealla) jätetty pois, arvatenkin vähemmän tärkeänä. Suomentaja ei ole tuntenut Saarijärveä. Jospa hän olisi käynyt Ramsin talossa, olisi hän heti havainnut tällä sanalla olevan suuren merkityksen, eikä ainoastaan Saarijärveen nähden, vaan koko siihen osaan Suomea, niissä savolainen asuu. Hän asuu aina niin korkealla kuin vain voi.

Ramsi, kummallinen nimi täällä kaukana pohjoisessa. Meillä on etelässä nimi Ramsholmen, joka johtuu islantilaisesta Rafn = korppi sanasta. Olisivatkohan vanhat germaanilaiset antaneet nimen tälle paikalle kalastusmatkoillaan? Verrattain lähellä sitä on kaksi muuta paikannimeä, joissa on ruotsalainen pääte: Kalmari (e), Muittari (e).

Ramsin majatalo on ensi luokan majapaikka. Tyttäret ovat käyneet Helsingin kouluja, yksi on ylioppilas, toinen musiikkiopistossa. Salissa on piano, ja musiikkia harjoitettiin koko se ilta, minkä siellä viivyin. Ja Ramsin, ympäristön kansa osaa jo, ollen savolaista sukuperää, käyttää suutaan ja kertoa hauskoja juttuja. Eräs alkuasukas, nurmikolla istuen, huvitti meitä mainioilla jutuillaan, m.m. kertomalla paikkakunnan salapoltosta. Kotitekoinen viina on muka niin voimakasta, sanoi hän, että jos juo itsensä humalaan, niin tanssii sänky koko yön karusellia, niin että lujasti täytyy tarrata kiinni sängyn laitoihin, jottei lattialle tipahda, ja vieläpä koko seuraavan päivänkin pysytteleiksen nuhteettomassa humalassa, jos vain silloin tällöin vedellä virkistelee vatsanesteitä. Niin sitä lasketellaan, kun on synnynnäistä kertomistaitoa, kuten savolaisella säännöllisesti on. Me nautimme; autonkuljettaja — syntynyt Myrskylässä — uskoi kaiken, mitä mies jutteli, minä — syntynyt Savossa — minä vain nautin.

Kymmenen vuotta sitten käydessäni Saarijärvellä en tavannut ainoatakaan talonpoikaa, joka olisi tuntenut Runebergia. Nyt tiesivät kaikki hänestä kertoa. Saarijärven majatalon isäntä osasi kertoa hänestä pitkiä juttuja. Runebergia hän kutsui aina niinellä »Ite». Hän ei hirvinnyt käyttää mutkikasta ruotsalaista sukunimeä. »Ite» oli ollut ahvenia onkimassa samalla järvellä, joka näkyi tuolta, ja erään lähellä olevan lähteen partaalla hän oli sepittänyt lähteelle laulunsa, jonka ukko osasi seuraavana savolaisena muunnoksena:

    Sua lähe kaunis kahtelen
    Läheltä vettäsi.

Koetin häntä oikaista: »Sua lähde kaunis katselen», mutta ukko sanoi varmasti: Niinpä niin, sua lähe kaunis kahtelen.

Runebergista on tullut puhdas savolainen Saarijärvellä.

Jyväskyliin kaupunki, mihin sitten saavuin, ihastutti minua ihanilla puistoillaan. Puut olivat pieniä viimeksi käydessäni siellä. Nykyään ne ovat jo paisuneet tuuheiksi ja tekevät kaupungin kokonaan toisen näköiseksi, täysikasvuiseksi, aivan kun poikakin polvihousut muutettuaan pitkiksi saa aikamiehen muodon. Jyväskylän kaupungista etelään päin on meillä automobiilitie, joka on maamme kauneimpia. Tie on leveä, mutta hyvin mäkinen. Kevyt Everit ponnalti vaivatta mäille; ne eivät tuntuneet haittaavan ollenkaan kulkua. Ympäristöt ovat erittäin kauniit. Ihanat metsät reunustavat tietä. Näköaloja avautuu joka mäeltä. Muuramen kylän luota on Päijänteelle suurenmoinen näköala. Jämsän kirkonkylässä näkee jälleen korkean kulttuurin tyyssijan. Kauniita maalaistaloja, tai herraskartanoita, miten tahtoo niitä nimittää, ovat joen rannat täynnä. Uudenaikainen viehättävä matkustajakoti sijaitsee sillan korvassa. Kodissa on oma automobiilikin. Sitten seuraa luonnonkaunis Kuhmoinen, Vääksyn kanava ja Vesijärven rantaa kulkeva kaunis tie. En tunne Länsi-Suomessa mitään seutua, joka vetäisi vertoja nähtävyyksien lukuisuudessa sille tielle, joka kulkee Lahdesta Jyväskylään ja sieltä — vanhaa maantietä pitkin — Saarijärvelle ja Viitasaarelle. Tämä taipale on suositeltava muukalaisillekin.

Näissä hajanaisissa vaikutelmissa, jotka ovat kootut automobiilimatkalta, on punainen lanka, ja sen muodostavat ilahuttavat havainnot siitä, miten kehitys maassamme nykyään rientää nopein askelin eteenpäin. Melkein jokaisessa levähdyspaikassa näin jotain sellaista, jota en ollut odottanut näkeväni. Jokaisessa ruokapaikassa sain hyvää ruokaa, jokainen vuode oli moitteeton, joka majatalo siisti. Näin huoneissa uudenaikaisia sisustuksia, näin kirjastoja, jotka sisälsivät kaiken uuden saatavissa olevan suomalaisen kirjallisuuden. Sain sen käsityksen, ettei kulttuurimme millään tavalla ole kehityksessään pysähtynyt, vaan päinvastoin, kaikesta huolimatta, kulkee reippain askelin eteenpäin.

Minua elähytti hurmaava hyvä tuuli saapuessani kotiini Helsinkiin.

Tukkilaisten ja noitien parissa.

Suomi jakautuu matkailuun nähden kahteen osaan, läntiseen ja itäiseen. Näiden kahden osan raja kulkee vinosti yli maan Kyminjoen suusta Kokkolaan. Viivan länsipuolella asuu harvapuheinen ja hiljainen kansa, itäpuolella suulas. Viivan länsipuolella eivät asukkaat naura, hymyilevät ainoastaan, itäpuolella remahtavat naurunpuuskat, milloin asianhaarat vaan niin vaativat. Kun matkustaa viivan länsipuolella, on pakotettu tyytymään yksistään luonnon kauneuteen ja nähtävyyksiin — itäpuolella voi sen lisäksi tavata ihmisiä, jotka antauvat vilkkaaseen, pirteään sananvaihtoon. Mitä idemmäksi tullaan, sitä vilkkaammaksi käyvät asukkaat. Jokaisella viidenkymmenen korvissa olevalla mummolla liikkuu kieli herkästi kuin oravanpyörä ja sanarikkaus on ylitsevuotava kuin Kalevalassa. Hän on kiertävä »novelli» taikka »romaani», riippuen siitä, miten pitkän ajan voit hänen seurassaan viettää. Jokunen kehoittava sana, joku ystävällinen katse, ja hän uskoo sinulle koko pitkän elämänsä tarinan, olkoonpa että hän näkee sinut ensi kerran, tapaatte toisenne maantiellä ja sattumalta joudutte puheisiin. Iloisemmissa kohdissa kirkastuvat hänen kasvonsa ja surullisemmissa vierähtää kyynel kyyneleeltä pitkin hänen ryppyisiä poskiaan. Matkalukemista ei heidän parissaan kaipaa. Heidän omat romaaninsa ovat liikuttavan helliä ja kieli täyteläistä ja värikästä.

Varsinaisessa Karjalassa eivät miehet ole parempia puoliskojaan huonommat. Suistamossa tapasin miehen, lukuisan lapsijoukon isän, joka suuressa seurassa itki kuumia kyyneleitä sen vuoksi, ettei osannut lukea kirjaa, vaikka kaikki hänen lapsensa taisivat sen konstin. Lopuksi huudahti hän:

— Numeroista tunnen ainoastaan seitikon! — Ja sitten hän ulvoi ääneensä.

Kysymykseeni, missä ja milloin hän oli tutustunut juuri tähän niin hyvin pyhään kuin myös valehtelijani ahkerasti viljelemään numeroon, vastasi mies:

— Se muistuttaa niin kerjäläis-sauvaa! — Ja sitten tyrski hän taaskin ajatellessaan lähestyviä vanhuuden vaivoja.

Hauskaa on matkustella tämän vilkkaan kansan keskuudessa. Heillä on tunteita ja ajatuksia ja taito ilmaista ne sanoilla. Nämä ominaisuudethan ovat oikean ihmisen tunnusmerkkinä, erottaen hänet sieluttomista »huokailevista» eläimistä ja ikävistä kaksijalkaisista »nuutiaisista».

* * * * *

Tämä olkoon esipuheena seuraavaan kuvaukseen eräästä matkasta, jonka Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut tekivät eräänä helteisenä, polttavan kuumana kesäpäivänä höyrylaiva Salo I:llä, ent. räätäli Haapalaisen esikoisella Oulunjärven rauhattomilla laineilla. — Olen usein viime aikoina maininnut räätäli Haapalaisen ja hänen laivansa Salo I:n ja Salo II:n. En voi olla hurraamatta hänelle ja niille, sillä meillähän on hyvin harvinaista, että miehestä, joka on elämäntyökseen ottanut silitysraudan ja neulan heiluttamisen, paisuu ensimmäinen laivanvarustaja ja merikarhu Kajaanin ja Vaalan välisellä suurella merellä. Herra M.H. Haapalainen muutti viime joulukuussa autuaammille purjehdusvesille. Tuonen viikate niitti tämän tarmokkaan ja taitavan miehen ennen aikaansa. — Meidän oli määrä mennä laivalla Mieslahden laituriin, josta pitkä anabasis monine parasangeineen, s.o. 110 km, oli meillä määräpaikkaamme Suomussalmelle. Mieslahti on lähellä Kiehimänjoen suuta, siinä missä Hyrynsalmen reitti laskee Oulunjärveen. Matkustamalla Mieslahteen laivassa välttää 30 km:n pituisen mäkisen taipaleen maitse Kajaanista Mieslahteen.

Nousimme laivaan ja kiipesimme heti Salo I:n yläkannelle. Aurinko hellitti ja uuvutti. Puheenjohtaja, joka on todellinen auringonpalvelija, heittäytyi heti pitkäkseen yläkannelle, nojasi väsyneen päänsä pelastusrinkeliin ja antoi auringon kirjailla poskensa intiaani-punaisiksi. Minä en sietänyt Kajaanin aurinkoa, vaan painuin kannen alle, jossa toivoin voivani lyhennellä matkan hetkiä alkuasukkaiden kanssa juttuamalla, sillä tiesinhän, että seudun väestö oli kielevää lajia, tänne vaeltaneita savolaisia ja karjalaisia.

Etukannella oli ryhmitys jo tapahtunut. Puheltiin ja naurettiin täysin kurkuin. Kannen alla olivat myöskin jo kaikki täydessä puhetouhussa. Kivesjärven puolelta pistihen vene esille ja pysähdytti laivamme. Venettä sousi tyttö, jota heti kanssamatkustavat nuorukaisemme koettivat kietoa hauskoilla kysymyksillä, joihin tyttö singahutti vastauksensa kevyesti ja iloisesti. Hänen lähdettyään jatkettiin keskustelua taasen ryhmissä.

Pistäydyin peräsalonkiin. Täällä olin minä kotonani. Tapasin ihmisiä, jotka taisivat ja tahtoivat käyttää kieltään myöskin puheluun eikä ainoastaan ruoan maisteluun. Ne olivat kaikki syntyneet ja kasvaneet viivan itäpuolella, suonissa virtaili savolainen veri. Muutamissa minuuteissa olimme kaikki täydessä keskustelussa. Vähitellen puheen vieriessä kävi selville, mitä kaikki olimme miehiämme, ilman että sukunimiämme ollenkaan mainittiin. Aivan kuin Euroopan kulttuurimaissa.

Sain selville, että matkatoverini olivat Kajaanista. He matkustivat eräälle Kiehimänjoen varrella olevalle maatilalle, jonka omisti toinen herrasmiehistä. Aito eurooppalaisen avomielisesti kertoi hän nuoruudessaan aloittaneensa tukkipoikana tällä seudulla. Hän oli kunnostautunut ja Jumala oli avustanut — jo vanhastaan on Hän aina huomenesta huolehtivien tukkilaisten puolella, — nyt jo uitatti hän tukkinsa muilla. Hän omisti nyt tovereineen suuren puutavaraliikkeen Kajaanissa ja voi pulskasti, josta myöskin hänen mukana oleva rouvansa oli todistuskappaleena. Ent. tukkilaiset olivat vahvasti perillä uudenaikaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta ja heidän naisensa puhelivat kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Heissä tapasi tuota hilpeätä »heiterkeitiä», jota joskus tapaa Germanian iloisimmissa naisissa. Eräs ummikkoruotsalainen, nuori neiti, joka vietti kesäänsä tämän perheen luona, näytti aluksi koettavan säteillä aito helsinkiläistä sovinnaista kylmyyttä, mutta ei aikaakaan, tarttui häneenkin toisten naisten peittelemätön elämänilo, ja niin olimme kaikki eurooppalaisia. Aurinkoista oli ulkona ja aurinkoista oli seurustelumme peräsalongissa. Olin, niinkuin Aisopos, etsinyt ihmisiä ja löytänyt ne helposti ilman lyhtyä.

Paraillaan ilakoidessamme pisti puheenjohtaja päivänpaahtamat kasvonsa avonaisesta ikkunasta sisään.

— Kuuleppas veli hyvä, olen saapastellut etukannella ja löytänyt siellä pelkkiä ihmisiä, joilla on ajatuksia aivokopassa ja puhe kielen kärjessä.

— Aivan samaan tulokseen olen minäkin tullut ja saman ajatuksen lausunut vaikkakin vähemmän havainnollisesti, oli vastaukseni.

Ja sitten saimme eteviin suunsoittajan lisää seuraamme.

Saavuimme nyt Kiehimänjoelle ja liehuvin nenäliinoin erosimme uusista ystävistämme.

Nyt oli puheenjohtajan vuoro esitellä löytönsä etukannella. Rivit olivat harvenneet joka laiturissa, mutta rippeet keräytyivät puheenjohtajan ja minun ympärilleni.

Oli siinä kirjava joukko ihmisiä. Eräs isäntä, yksi rakennusmestari, mutta muut pelkästään tukkilaisia läheltä ja kaukaa, kaukaisimmat aina Jaakkimasta ja Kytäjän kartanosta Hyvinkään tienoilta. Ja sitten aloitettiin pohtimiset. Ensin sukelluimme filologiaan ja suomenkielen murteista kuorittiin sen rasvaisimmat palat yhdellä vetäisyllä. Mutta sitten käytiin käsiksi päivän kysymyksiin. Päästettiin Olympialaiset kisat irti.

En ollut uskoa korviani. Oliko tämä todellakin tukkilaisten puhetta? Kuinka kumman tavalla he osasivat pilkulleen selvittää koko kisojen kulun. He puhuivat eri juoksijain saavuttamista osa-sekunneista pituusjuoksussa, he tiesivät miten kauaksi se ja se oli heittänyt moukarinsa, keihäänsä, kuulansa ja kiekkonsa. He olivat niin perillä siinä, etten minä ollenkaan uskaltanut syventyä keskusteluun. — Työmiestemme kehitys oli jäänyt minulta huomaamatta täällä Helsingissä. — Olin tähän saakka kuvitellut tukkilaisia kaiken sen pirullisuuden edustajiksi, mikä mahtuu sivistymättömään villiin roikaleeseen. Ja nyt pitävät nämä miehet minulle suukopua siitä kunniasta, jota suomalaiset ovat niittäneet kansainvälisellä kiistakentällä. Hämmästyneenä tiedustelin, mistä he kaiken tämän tietävät.

— Onhan se lehdissä, sain vastaukseksi.

Ennen ne tappelivat ja räyhäsivät muun henkisen työn puutteessa, hotasivat kekseillään yhtä usein toistensa ja rauhallisten ihmisten kinttuniveliä, kuin vastahakoisia tukkeja, nyt pistetään keksi kainaloon ja »Suupohjan Työmies» levitetään vettä valuviin kouriin ja sisältö ahmitaan tiedonhaluisin silmin. Kirjalliset harrastukset eivät ennen kuuluneet heidän päiväjärjestykseensä, lukuunottamatta kaikkein kieroimpia kanaljoita, jotka vanhoilla päivillään heittäytyivät hihhuleiksi ja lukivat katkismusta, mutta nykyään näyttää siltä, kuin tukkilaisetkaan eivät voisi tulla toimeen ilman jokapäiväistä sanomalehteään.

En mene takaamaan, että kaikki nykyiset tukkilaiset olisivat saman hengen lapsia, mutta sellaisia olivat ne, jotka puheenjohtaja oli löytänyt ja koonnut yhteen Salo I:n etukannella.

Kun olimme nousseet maihin Mieslahdessa, sanoi puheenjohtaja:

— En ole vielä esittänyt sinulle mieltäkiinnittävintä tuttavuuttani kannelta. Se on vanha akka, mutta niin terhakka, vilkas ja huvittava, että hän suorastaan minut hurmasi. Et usko miten ihmeellisen kauniisti hän osaa puhua uskonnon asioista ja jumalisen vaelluksen eduista, hän tuntee sitäpaitsi koko seudun, kaikki ihmiset lähitienoilla ja tiesi kertoa hauskoja juttuja kihlakunnan vähitellen tapahtuvasta heräämisestä toimettomasta unestaan. Lapasin hänelle paikan toisissa kärryissämme. Ei kai sinulla liene mitään sitä vastaan?

— Eipä suinkaan. Kumpi meistä uhrautuu?

— Minusta se ei ole mikään uhraus. Mummo on aika, mieltäkiinnittävä.
Hän seuraa meitä ainoastaan 4 km.

Emme nähneet muijaa majatalossa. Me lähdimme liikkeelle siinä uskossa, että mummo oli tavannut jonkun kolmannen laupiaan samarialaisen, joka oli ottanut hänet joukkoonsa. Lihavampana ja täyteläisempänä pyydettiin minut nousemaan ihka uusiin turunkieseihin, jotka lemusivat juhtinahalle pahemmin kuin komppania sotamiehiä, ja joiden eteen oli valjastettu talon ori; puheenjohtajalla oli vaatimattomampi ajopeli, jota veti ruuna. — Maalla arvostellaan ihmistä enemmän painon kuin arvon mukaan. — Mutta »hast du mir gesehen», puolen kilometrin päässä majatalosta näin muijan, tuon erittäin ihmeellisen, tallustavan maantiellä edessämme, sukankudin kädessä. Aioin tarjota hänelle paikan vierelläni, päästäkseni osalliseksi hänen elämänviisaudestaan, hiljensin hevosen vauhtia ja maanittelin kyytimiestä ottamaan muijan mukaan. Avasin jo rasvaisen jalkapeitteen, kun kyytimies hotaisi piiskalla orittaan; ori hypähti ja nykäisi kärryjä niin, että pääkoppani oli pyörähtää hiekkaiselle tantereelle.

— Mikä taivaan tasakäpälä teitä riivaa? sähähdin minä.

— Ennen kyyditsen itse pirua kuin tuota.

— Mummoako? Hänhän on jumalisin vanha täti, joka vetää sieraimiinsa suon tuoksua Kajaanin pohjoispuolella.

— Kyllä kai, hän on koko kihlakunnan pahin noita-akka.

— Erehdytte varmaan henkilöstä.

— En suinkaan! Odottakaa vähän, niin kerron, kunhan oriin saan asettumaan.

Sillä aikaa kun hän tyynnytti hullaantunutta hevostaan, vilkaisin taakseni ja näin miten mummoa kiskottiin kärryihin professorin viereen. Olin huomaavinani, että puhelu jo oli täydessä vauhdissa.

— Nyt minä kerron minkälainen hän on, jatkoi ajomies.

— Hän on naimisissa ja hänellä on paljon lapsia, joista ei yksikään ole papan.

— Kuinka te sen tiedätte?

— Kaikkihan sen tietävät.

— Vai niin! Tieteen viime sanan mukaan ei sitä tiedä kuin Jumala.
Minkälaisia lapset sitten ovat?

– Vanhin tyttö on siivo ja siveä ja elättää itsensä jossakin rantakaupungissa ompelemisella. Toiset tytöt ovat mummon tapaiset.

— Ovatko ne elossa?

— Ovat. Kumma kyllä, ovat ne itseään parempien kanssa naimisissa, työnjohtajien ja »pomojen».

– Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Älkää vihoitelko mummo-raukalle. Maailman kuuluisimmat miehet ovat tallanneet juuri mummon ja hänen turhamaisten tyttäriensä jälkiä, mutta siitä huolimatta on heitä kunnioitettu ja ylistetty kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tiedättehän miten sanassa sanotaan, että naisen kanssa on mentävä tuomiolle, kuin silmäteränsä kanssa; ettei pidä tuomita lähimmäistään, että se, joka on viaton, viskatkoon ensimmäisen kiven.

— Niin mutta kristillinen laki on toinen; se tuomitsee sellaisesta naista kovemmin kuin miestä.

– Aivan oikein. On onnen potkaus syntyä tähän maailmaan miehenä eikä naisena. Millä se mummo itseään elättää?

– Hän on hieroja.

— Se ei ole mikään epärehellinen ammatti. Tunnen monta hierojaa, joita mielelläni kyyditsisin.

– Niin, niin, mutta tämä lukee samalla loitsuja.

– Mutta jospa hän vain rukoilee. On ihmisiä, jotka vain rukoilevat eivätkä ollenkaan hiero, ja se on minusta vaarallisempaa potilaille kuin hieromiseen yhdistetty taikominen.

— Mutta hän ottaa noitakonsteistaan maksun ja se on laissa kielletty.

— Ei, hän ottaa maksun hieromisesta, loihdut tulevat kaupanpäällisiksi. Aivan kuin autuas Lönnrot ennen aikaan Kajaanin apteekissa. Hän otti maksun reseptistä, mutta jos joku potilas tahtoi loihtuja lisäksi, väitti hän lukeneensa ne jo kaikille apteekin yrteille. Ehkä Lönnrot oli parannellut mummon isää tai hänen osatonta miestään ja heihin istutellut uskon loihtujen terveeksitekevään voimaan.

— Te puolustatte mummoa!

— Minä puolustelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat niin ahkeria, että kutovat sukkaa maantietä tallatessaan. Mutta hän, joka ajaa ruunalla perässämme, puolustaa häntä vielä enemmän.

— Kuka hän on?

– Sovelletun fysiikan professori.

— Vai niin?

— Hänessä myöskin on vähän velhoa. Hän koettaa päästä luonnon noitakeinojen perille. Hän väittää mummon olevan jumalisimman naisen, mitä hän pitkään aikaan on tavannut.

— Niin, kyllähän se mummo on jumalinen, kun niikseen sopii, mutta myöskin kaikkea muuta.

— Sehän on naisen osa tässä maailmassa. Hänen täytyy aina koettaa sovittautua erilaisiin oloihin. Todellinen nainen on sellainen. — Kaiken lopuksi ei ehkä mummo ole pahempi meitä kahta köyhää syntistä näissä turunkieseissä.

Ajomies vaikeni kuullessaan tämän »argumentum ad hominem».

Professoria ja noita-mummoa ei ollut näkynyt pitkään aikaan. He olivat auttamattomasti jääneet jälkeen, syventyneet kun olivat fysiikan ja metafysiikan syvimpiin ongelmoihin.

— Ajatelkaapas jos noita-akka ja professori olisivatkin lentäneet sukkapuikoilla ohitsemme ilmassa, uskalsin edellyttää, saadakseni taas puhelua käyntiin. Noidistahan kerrotaan sellaista.

Ei vastausta.

Pilvenkorkuisen mäen kukkulalla, jonne Vuokatti ja Naapurivaarakin siinsivät, ohuimman vaaleansinisen harson peittäminä, päätimme odotella tuota tieteilevää paria. Totisesti pitkän ajan perästä näimme ruunan hiljaa hölkkäsevän ja professorin ja mummon mitä vilkkaimmassa sananvaihdossa. Mutta kun mummo huomasi meidät, kiipesi hän ketterästi alas rattailta ja katosi kuin savu kuusikkoon tien poskessa.

— Sepä erinomainen mummo! Voisi suorastaan sanoa häntä intelligentiksi, sanoi professori minulle.

— Tiedätkö mitä kyytimieheni sanoo hänestä?

— En, mitäs sitten?

— Hän väittää mummon olevan kihlakunnan pahimman noidan.

— Hän kantaa väärää todistusta lähimmäisestään.

Kerroin mummon tarinan.

— Ajatteles mikä onni mummolle, että hän elää 19:nnellä vuosisadalla, eikä 16:nnella, sillä silloin olisi hän jo aikoja poltettu Kajaanin torilla ja uskovainen ajomieheni olisi ollut ensimmäisenä miehenä sytyttämässä roihua, tuumailin minä.

— Niin — ja onni myöskin minulle, jolta siinä tapauksessa olisi hauska hetki mennyt hukkaan, sanoi professori.

— Niin, eläin ihmisessä näyttäytyy useammin hirveämmässä hahmossaan laissa kuin elävässä elämässä.

— Liioittelet, liioittelet. Muista että minäkin olen lainlaatija.

Matkustimme edelleen ja ruuna pysyi paremmin jäljessä, kun oli päässyt suuren syntitaakan painamasta noitamummusta.

Miten sentään edistymmekin ja miten ruumiillinen ja henkinen ulkomuoto kehittyykin! Olkaamme optimisteja elämässä! Ennen loihti koukkuselkä, hirmun näköinen noita-akka rumilla elkeillään ja tempuillaan yksinkertaiset ihmiset järjiltään; uudenaikainen noita lumoaa kokeneen maailmanmiehen, valtiomiehen ja tiedemiehen ylevällä maailmankatsomuksellaan, sukkelalla kielellään ja suurella viisaudellaan.

Niin, uudenaikainen noita-akka muistuttaa sekä ulkomuodoltaan että viralliselta maailmankatsomukseltaan vanhempaa tyttökoulun johtajatarta. Niin huimaavan kiivaasti syöksyy uudenaikainen kehitys eteenpäin — noitamuijienkin piireissä.

Suomussalmelle.

Joka ei ole tätä matkaa kulkenut, se ei tiedä miltä ääretön erämaa, äärettömät metsät näyttävät. Ne vaikuttavat kaameilta, ehkä myöskin juhlallisilta, mutta kuitenkin enemmän kaameasti. Maantie Ristijärveltä Suomussalmelle, 100 km:n taipale, kulkee läpi yhtenäisen metsän, kymmenpeninkulmaisen metsän. Kuusi kuusessa, mänty männyssä seisoo synkkänä, mielihauteissaan tiepuolessa. Ei ainoatakaan elävää olentoa liiku tietä pitkin. On yksin hevosineen, ajomiehineen ja ajatuksineen.

Tie kulkee yhtä suoraan, sillä eivät mitkään talot, pellot tai niityt ole pakottaneet sitä väistymään. Ylös ja alas mäkiä, loppumattomassa jonossa. Kun on saavuttanut harjan, näkee seuraavan vaaranlaen kohoavan kaukana. Näkee maantien suorana kuin nuora pistäytyvän laaksoon ja kohoavan seuraavalle rinteelle. Ja niin ehtimiseen. Nousee ja laskee ja jokaiselta harjulta on joutunut yhä korkeammalle, kunnes vihdoinkin 20 km:n perästä saapuu ainoalle ihmisasunnolle koko tällä välillä, kestikievariin.

Jokainen tällä matkalla oleva kestikievari on näköalakukkulalla. Pienet pellot talon ympärillä pitävät metsän loitompana, näkee peninkulmittain joka taholle. Näkee alapuolellaan loppumattomia metsiä, mutta taivaanrannalla kohoaa samanlaisia vaaroja, samanlaiset talot korkeimmalla kukkulalla ja samanlaisia pieniä peltoja ympärillä, niinkuin tonsuuri munkin päälaella. Kaikki ohuimman vaaleansinisen hunnun peitossa. — Oli verraton kesäsää koko matkan, polttava helle, tyyntä, itikoita, mäkäröitä ja surisevia paarmoja loppumattomiin, niinä päivinä jolloin me, Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut, hiljaista hölkkäjuoksua ajoimme tämän jättiläismetsän läpi. Matka sujui hitaasti näitä pitkän pitkiä mäkiä kiipeillessä; viivyimme tällä taipaleella melkein kaksi vuorokautta.

Ulkonäöltään eivät kestikievarit olleet suinkaan houkuttelevia. Ne olivat harmaita, maalaamattomia, ja katolla törröttivät seipäät ristissä harjan yläpuolella. Kun ne kuvastuivat keltaista keskiyön taivasta vasten, näyttivät ne palavaan rukoukseen vaipuneen syntisen sormenpäiltä. Ne huokasivat pilviä kohden: »Herra, auta meitä, me hukumme!» Rukouksellahan useimmat tämän metsän asukkaat nykyään itsensä jättävätkin. Nämä seudut ovat Suomen surkeimpia nälkämaita. Tervanpoltto on loppunut ja maanviljelys on lamassa. Huonoimmin varustetusta kestikievarista kuului tuvasta, pienten mustien ikkunaruutujen takaa, parin tunnin ajan hiljaista vikisemistä, joka oli olevinaan virrenveisuuta. Vikiseminen kuului taukoamatta, laulajattaret paukuttivat pitkät virret päästä päähän. Jumalan kirkas aurinko houkutteli tosin ulos työhön ja toimeen, mutta asukkaat »toivoivat kasvun Herralta». Sehän on kyllä mukava tapa, mutta onko se yhtä kannattavaa, siitä en uskalla sanoa omaa mielipidettäni.

Oli kyllä kestikievareita, jotka olivat moitteettoman siistejä ja joissa sai syötävää ruokaa. Oravivaara, Toivola ja Tolola olivat esim. sellaisia kestikievareita, joissa ei ollut muita syöpäläisiä kuin lempeästi laulavia itikoita, iniseviä mäkäröitä ja joissa maito, viili, leipä ja letut olivat ensiluokkaisia. Harvoin tapaa sellaista emäntää kuin Oravivaarassa, muinoin kestikievarin tytär ja nyt kestikievarin vaimo. Hänen sanatulvansa oli, jopa keskiyölläkin, niin valtava kuin vesivirta »Seitenoikiassa», joka juoksee vaaran alla.

Kulman kievarissa keskustelimme talonisäntien kanssa laajasti kaikista apulannoitusaineista, tuomaskuonasta, kainiitista ja salpietarista; heidän koesarkansa suolla olivat niitatut ja niille oli kylvetty näitä aineita koetteeksi, mikä paraiten tehoisi seudun maanlaatuun. Siis, eteenpäin sitä mennään tässäkin nälkäseudussa, vaikkakin hitaasti. Väestö on juuri siirtymässä tervanpoltosta maanviljelykseen. Ja he ovat alkaneet oikeasta päästä, kun tahtovat kokeilla, ikäänkuin vähän tieteellisesti, mitä suoloja heidän suonsa paraiten suosivat. Maata kulkee sekä maanviljelys- että karjanhoitokonsulentit ristiin rastiin, sanottiin. Sielun hätää varten on heillä jo vuosisatoja ollut hyviä konsulentteja — usko on seudussa vahva — nyt on tullut eläinten ja lannoituksen vuoro, ja näillä aloilla ovat ihmiset siellä vielä aivan aapisessa. Meillähän on jo Suomessa maanviljelys-katkismus, jossa kaikki lannoitusaineet ja niiden vaikutus kauniisti runonmuodossa kuvataan. Kunhan ihmiset ovat oppineet tämän katkismuksen ulkoa, väistyy varmasti maallinen hätä noilta synkän kauniilta seuduilta.

Kolmannen matkapäivän aamuna oli yksi kievariväli jäljellä
Suomussalmelle tai oikeastaan Ämmän tehtaan raunioille, jotka ovat
Ämmäkosken reunalla lähellä Kiantajärveä.

Istuimme kumpikin kieseissämme, paitahihasillamme, hattu kädessä aivan ihmeellisen kuumuuden tähden, ja paarmat kiertelivät vimmatusti kosteita pääkallojamme. Kaikki hikoili, kangas hikoili, suo myöskin, kiesit tuoksuivat vahvasti, hevonen ja setolkka levittivät hyvää hajua, sanalla sanottuna, kaikki tuoksui kuumalle kesälle. Torkkuessamme tässä suloisessa lämpimässä huomasimme pyöräilijän, joka kiiti vastaamme maantiellä, pitkien honkien lomitse. Se oli kirjailija Ilmari Kianto.

Hän oli puettu väri-iloiseen pukuun, vaaleihin liiveihin, ylioppilaslakkiin, puolihousuihin, ja rintataskusta liehui helakanpunainen nenäliina lempeässä lounaisessa tuulessa.

Heikompina hetkinään Ilmari Kianto sanoo itseään tolstoilaiseksi, mutta sitä minä en koskaan ole oikein uskonut. Tolstoilainen ei keikaile vaaleissa, koreissa pukimissa. Tuo kerettiläisenä nukkunut suuri Leo keikaili maailmankuulussa ryssänpaidassaan, hänen oikea opetuslapsensa meillä, Arvid Järnefelt, pitkävartisissa rasvanahkasaappaissaan, kun taaskin Ilmari Kianto keikailee aito-eurooppalaisella tavalla. Sehän on aasialainen tapa, jota suuri Leo ja hänen opetuslapsensa Arvid Järnefelt saarnaavat, että kun saat puustin vasemmalle poskelle, niin käännä lyöjälle oikea, ja sano suuret kiitokset molemmista. Sitä tapaa ei Kianto koskaan ole seurannut. Kun hän on saanut puustin vasemmalle pallon puoliskolle, on hän heti paukauttanut kolminkertaisen vastustajansa poskille. Sen tietää tarkasti Kanninen ja maan piispat, seudun papisto ja nyt myöskin metsänhoitajat. Minä sanon sitä eurooppalaiseksi tavaksi, tahtomatta tässä tilaisuudessa tarkemmin arvostella näiden eri otteiden luvallisuutta ja tehokkuutta miesten otteluissa. Mutta Kianto on isän puolelta suomalainen Sursilli ja äidin puolelta aito germaani; ainoastaan hänen mielenlaatunsa on supisuomalainen. Minkäs hän siis mahtaa ilmeisesti eurooppalaiselle syntyperäinen. Kasteensa kautta on Kianto sitäpaitsi luterilainen ja on perinyt ravakan Lutherin kyvyn nähdä pikku piruja, niissä muut ihmiset ainoastaan näkevät varsin rauhallisia ihmisiä. Jos hän on jonkun opetuslapsi, on se mieluummin germaani Strindbergin kuin Leo aasialaisen.

Tästä lähtien olimme Kiannon vieraita. Meidät vietiin veneellä yli Kiannon erämaan järven pappilan kalastusmökille, joka oli Niettusaarella, noin 6 km pappilasta. Valtavimmin vaikutti minuun ympäristön autius. Näimme etäämpänä kirkon, pappilan korkealla mäellä, näimme erään talon, mutta muuten pelkkiä synkkiä metsiä. Kiantajärvi on 60 km:n pituinen ja leveyttä sillä on hyvästi 10 km. Ranta, josta työnnyimme vesille, oli Ämmän tehtaan entinen lastauspaikka, joka 40 vuotta sitten oli täydessä loistossaan, mutta nykyään raunioina, ja jonka komea isännöitsijän, asunto myöskin oli autio ja tyhjä, mutta kuitenkin seisoi komeana ja juhlallisena puiston ympäröimänä kohisevan kosken partaalla. Entisen masuunin korkeat rauniot eivät suinkaan lievittäneet seudun jylhyyttä.