Zachris Cajander.
En voi hillitä haluani nostaa tämä mies kunniajalustalle. Kun joku henkilö edellä kaikkia aikalaisiaan oivaltaa asian, joka pitkiksi ajoiksi suurimmalla rakkaudella omistetaan, kun hänellä sitä paitsi on kylliksi intoa saada aate tunnustetuksi ja joka kohdassa toteutetuksi, silloin ei voi muuta kuin suoda hänelle tunnustusta ja ihailua. Tämä yksinkertainen, mutta vanhaan malliin ankara Rantasalmen kihlakunnan kruununvouti nousee esimiehiään vastaan ja vetoaa korkeimpaan paikkaan kysymyksessä, joka ei oikeastaan kuulu hänen virkatehtäviinsä, ja tekee sen niin pontevasti, että hän saa korkeimmat viranomaiset puolelleen. Hän ei rauhoitu, ennenkuin hänen aatteensa kokonaisuudessaan toteutetaan. Kruununpuistojen ja luonnonsuojeluksen aate, niin yleiseen tunnustettu ja tunnettu kuin se nykyään onkin kaikissa sivistysmaissa, oli tuntematon käsite vuonna 1840. Ainakaan ei sanaa »luonnonsuojelus» silloin vielä käytetty kielessä, ja kruununpuistolla ymmärrettiin sellaista kruunun maata, jossa puita kasvoi myyntiä varten. Mutta että tämä kruununvouti jo 1840 oivalsi sellaistenkin kruununpuistojen tarvetta, jotka palvelisivat kauneusarvoja ja tunnelmallisia tarkoituksia, eikä taloudellisia, se se juuri herättää meidän kummastustamme ja ihmettelyämme. Tällä toiminnallaan, oikeana hetkenä voitokkaasti suoritettuna, on Zachris Cajander luonut itselleen nimen, kaikuvimman luonnonsuojelusystäväin joukossa. Meillä matkailijoilla on todellakin syytä kiittää häntä paljosta! Meidän kulttuurimmehan on nuorta ja uutta, meillähän tuskin vanhimmissa kaupungeissamme on puistoja sadan vuoden ikäisiä. Mutta Punkaharjulla voimme näyttää matkamiehille, jotka ovat vanhoista kulttuurimaista, että meilläkin kaunisten paikkojen vaalimisella on vanhaa perua, jollei juuri satoja vuosia vanhaa, niin kumminkin parin sukupolven takaista. Ja tästä saamme kiittää Zachris Cajanderia.
Tahdon muutamin sanoin esitellä hänet lukijoilleni. Hän on tyypillinen virkamiesten edustaja vanhalta ruotsalaiselta ajalta, joka jäntevyydellä ja ankaruudella itseään ja muita kohtaan ohjaa elämänratansa onnelliseen päätökseen.
Cajander syntyi vuonna 1785 Savossa. V. 1799, neljäntoista ikäisenä, »ilman perusteellisempia pohjatietoja varattomuuden takia», pääsee hän apulaiseksi kruununvouti Hasselblattille, saaden palkakseen vaatteet ja ruoan; 17:n ikäisenä hänellä on palkkaa 40 R:t ja kolme tynnöriä jyviä, »jotka sisääntulot hänen täytyi jakaa köyhän äitinsä ja neljän turvattoman sisaruksen kanssa». Kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana hän sai maaherra Wibeliukselta »Ekspeditioni Voudin nimen ja arvon», samoina päivinä kuin venäläiset marssivat rajan yli, helmikuun 22 p:nä 1808. Vuonna 1809 hän nai »köyhän tytön», joka tapaus myöskin on mainittu ansioluettelossa. Köyhän tytön nimi oli Gustava Neiglick. Sen jälkeen hänestä tehtiin vuoron perään nimismies, henkikirjuri ja kruununvouti. Nämät ajat, vuosien 1809 ja 1820 välillä, eivät olleet mitään hauskoja aikoja kruununmiehelle, kun kaikki olot sodan jälkeen oli järjestettävä aivan uusien suuntien mukaan, kun osia Vanhasta Suomesta liitettiin hänen hoitopiiriinsä. Cajander sai ottaa vastaan myöskin nuo lintukotolaiset, »väittelynalaiset asukkaat», jotka eivät olleet tottuneet minkäänlaiseen esivaltaan. Mutta arvattavasti hän hoiti asiansa hyvin, koskapahan hänelle jo vuonna 1826 armossa suotiin Keisarillisen Pyhän Annan ritarikunnan 3:nnen luokan merkki ja ritarin arvo. Hän sai loppuunajetuksi, huolimatta armollisesta hylkäämisestä, että Ala-Savon kihlakunta jaettiin kahtia, ja hänestä tehtiin Rantasalmen kihlakunnan vouti.
Tuima vouti hän olikin, mutta vielä tuimempi perheenisä. Köyhä tyttö, Gustava Neiglick, rikastutti häntä sankalla lapsilaumalla, niinkuin köyhät aviovaimot tavallisesti tekevät; hänellä oli yhdeksän lasta, poikia enemmän kuin toinen puoli. Näistä tuli kaikista kelpo miehiä, yhdestä laamanni, yhdestä pappi, yhdestä kruununvouti, yhdestä puutarhuri ja yhdestä henkikirjuri ja yksi, Sakari Sakarinpoika, teki itsensä tunnetuksi kummallisilla hommillaan sekä omassa maassaan että Ruotsissa. Hän se kuletti maalaisrunoilijat, Kymäläisen, Makkosen ja Puhakan, Porvooseen esiteltäviksi heidän virkaveljelleen, J.L. Runebergille, sekä niinikään Helsinkiin samaten virkaveljilleen Topeliukselle ja Cygnaeukselle sekä monelle muulle vähäisemmälle samanlaatuiselle. Tukholmassa hän kirjoitti metrittään kirjelmiä maanviljelyksestä ja naiskysymyksestä, oli tavallinen ilmiö pilalehdissä, ja Tukholman kaduilla hän herätti huomiota omituisilla puvuillaan ja käytöksellään. Hän puhui Tukholmassakin kaikkien suomalaisten kanssa »selevee Savon suomee». — Sakari Sakarinpojasta olen puhunut, todistaakseni, että tämän möräkän kruununvoudin perheessä aatteellisetkin harrastukset olivat kotiutuneet.
Zachris Cajander kuoli 1862 vanhalla iällä. Hänen ansioluettelossaan luetaan aina myöskin seuraava kohta: »sitäpaitsi on allekirjoittanut, kuten Hänen Keisarillisen Majestetinsä Armollinen Päätös lokakuun 30 piitä 1840 ilmaisee, vaikuttanut sen, että nykyään Korkean Kruunun omistama luonnonihana Punganharjun Puisto on pantu kuntoon». — Cajanderin suuri elämän loistotyö.
Mutta mistä tämä ankara kruununvouti sai esteettiset harrastuksensa ja kehityksensä. Hän asui Itä-Suomen kuuluisimmassa sivistyskeskustassa, Rantasalmen pitäjässä. Pikku vihan jälkeen pyrki hallitus juuri näissä rajamaissa ja rajapitäjissä korottamaan yleissivistystä, jotta vieraat vaikutelmat rajantakaisista seuduista eivät pääsisi siirtymään rajan yli. Rantasalmelle perustettiin v. 1749 neliluokkainen triviaalikoulu, joka siellä vaikutti vuoteen 1788, jolloin se siirrettiin vastaperustettuun Kuopion kaupunkiin. Vuonna 1779 taas muutettiin Sprengtportenin perustama sotakoulu Brahelinnasta Haapaniemen kuninkaankartanoon Rantasalmelle. Pitäjässä asui joka kylässä aatelisia ja aatelittomia Savon prikaatin upseereja. Kaikki kihla- ja tuomiokunnan virkamiehet olivat myöskin valinneet tämän pitäjän asuinpaikakseen. Upseeriston joukossa tavattiin muiden muassa seuraavat suvut edustettuina: Tigerstedt, Järnefelt, Tavast, Ehrnrooth, Nandelstadh, Tavaststjerna, Aminoff. Papiston joukossa taas: Krogius, Cygnaeus, Cleve.
Kaikki nämä perheet, joista monet omistivat aikansa korkeimman sivistyksen, auttoivat kukin kohdastaan antamaan Rantasalmen pitäjälle sellaista ulkonaistakin loistoa, jota ei monessakaan maamme seudussa tavattu. Puutarhoja vaalittiin huolella, koristekasveja viljeltiin ja jaloja puulajeja istutettiin talojen ympärille. Pyyvilän tilalla kasvoi 1880-luvulla lehmus, joka tyvestä oli 9 kyynärää ympärimitaten. Leislahden talossa oli muinainen omistaja istuttanut lehmuksen kullekin lapselle syntymälahjaksi. Ne olivat tietysti 9 luvultaan, ja ovat nyt suuria puita. Cajander asui Haapaniemellä, kartanossa, mihin sotakoulu vuoteen 1818 oli ollut sijoitettuna. Hänellä oli joka päivä silmäinsä edessä ne ihanat koivukujat ja koivupuistot, jotka koulun ajalla olivat istutetut. Cajanderin isoäiti oli Malmeja, jolla suvulla oli heimolaisia yltympäri Savoa.
Seuraelämä oli Rantasalmella vilkkaampaa, sirompaa ja hienompaa kuin useimmissa Suomen kaupungeissa. Moni aatelinen upseeri oli liikkunut Lovisa Ulrikan ja »lumoojakuninkaan» hovissa, he oleilivat siellä usein joka talvi, he olivat nähneet »perhosen liitelevän Hagan puistossa», he matkivat hovitapoja Rantasalmen seurapiireissä, he koettivat, varojensa mukaan, myöskin matkia kuninkaallisten huviloitten komentoa omien asuntojensa sisä- ja ulkopuolella.
Tässä ympäristössä eli ja vanheni Cajander. Voimmepa siten myöskin ymmärtää, että hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, mitä ihanuuksia suojeleva ihmiskäsi voi aikaansaada luonnossa. Tämä tunnelma se pani hänet ponnistamaan kaikki voimansa ihanan Punkaharjun rauhoittamiseksi raatelevalta rahvaalta. Hän onnistui yrityksessään, ja niinpä hänestä on tullut Suomen ensimmäisen ja ihanimman huvipuiston luoja.
Joulumatka 37 asteen pakkasessa.
Ennenmuinoin kun kuljettiin alas Oulunjokea veneissä, saatiin tyytyä seurustelemaan lukemattomien tervatynnyreiden parissa. Matkaseurue oli tungettelevaa: se »pikeytyi» pienimmästäkin kosketuksesta. Jos sellaisen matkan jälkeen sattui istumaan vaatepeittoisille tuoleille, oli näillä harmiksesi taipumus seurata mukana liikkeelle lähtiessäsi. Jos taas istuuduit ruohikkoon, saatoit ylösnoustuasi olla kirjaeltu mitä koreimmilla kukkavihoilla — mutta — sangen epäonnistuneesti sijoitettuina.
Tehdäkseen lopun tällaisista tunkeilevista muistelmista päätti Matkailijayhdistyksen toimikunta järjestää pikeytymisestä vapaan venekulun Vaalan—Muhoksen reitille. Toimikunta valitsi minut matkustamaan Vaalaan kulkureittiä järjestämään ja venettä ostamaan.
Vanha sudennahkaturkki, kalossit ja kintaat mukanani lähdin joulupäivänä Helsingistä. Helsingissä oli rankka sade, Hämeenlinnassa tuli räntää, Tampereella satoi kuivaa lunta ja Lapualla seuraavana aamuna oli 5 asteen pakkanen ja ilma kirkas. Matkustin Uudenkaarlepyyn seutujen ohitse — lempeän »setä Sakariaan» syntymäkaupungin, ja vaunun yksinäisyydessä valtasivat hänen kauniit laulunsa mieleni. Näin »talvikuusen kuurassaan», todensin että »päivä on lyhyt, kangas autio, hongan varjo kasvaa jättiläismäiseksi, sen tummalla oksalla pyörii kuun kehä, ja kinoksilla lieskaa tähden loimu». Hyräilin lapsellisen hurskaita säkeitä: Nu så kommer julen, nu är julen här, liten, mörk och kulen…
Niin, pimeä se oli, pimein mitä milloinkaan olen nähnyt, ja että se oli lievimmin sanottuna — kolea, sain myöskin matkallani kokea. Kerran pilkisti aurinko esiin Kaarlepyyn seuduissa, Raahen kohdalla oli jo pimeää, mutta Venus sytytti kirkkaan lyhtynsä muutamiksi kymmeniksi minuuteiksi ja valaisi kylmän kinoksen yhtä kylmällä valollaan.
Oulussa istuuduin rekeen ehtiäkseni illaksi Muhokseen. Oli 15 asteen pakkanen. Mutta mitä suloisin sää joka tapauksessa. Helsingissä on tällainen pakkanen läpitunkeva, ainaisen viiman tähden. Täällä kestin helposti pakkasen, ainoastaan tavalliseen talvipalttooseen puettuna. Illalla saavuin Muhokseen, enkä ollenkaan kohmetuksissa, vaikkakin lämpömittari näytti — 18 astetta. Luulottelin jo että olin erehtynyt kutsumuksestani, että minun olisi pitänyt lähteä arktiselle tai antarktiselle tutkimusretkelle, kilpaillakseni maanmieheni Nordenskjöldin ja ruijalaisen Nansenin kanssa. Mutta kahtena seuraavana päivänä laimeni innostukseni tähän toimeen huomattavassa määrässä.
Kun seuraavana aamuna heräsin Muhoksen kestikievarissa, kuulosti korviini pihalta onnettomuutta ennustava ääni. Paukaus nurkassa herätti minut. Nousin ylös. Ulkoa kuului villi ulvonta, vinkuminen ja hevosten ja jalkamiesten askelten narskuminen, sekä pitkiä vihlovia valitusääniä halkokuormien jalasten alta. Tuttuja ääniä lapsuusajoilta! Lämpömittari näytti — 32 astetta.
Menin ulos. Hauskaa oli kuulla askeleittensa valittavan. Nyt oli Bore kotonaan. Hän ottaa vieraansa vastaan ainoastaan turkissa. Kiersin ympärilleni yhden suurimpia sudennahkaturkkeja, mitä milloinkaan on kokoon ommeltu Suuriruhtinaskunnassa, ja täytin sen jotenkuten. Niin alkoi retki Vaalaa kohden.
Aurinko tirkisteli yli jäätyneiden äärettömien soiden, valaisi, mutta ei lämmittänyt. Kuljin posthovista posthoviin, joiksi saksalainen Pudor nimittää kestikievareita, ja saavuin Vaalaan, Lusuan kestikievariin, vihdoin myöhään illalla. Keli oli sitkeä ja jalakset kitisivät.
Seuraavana aamuna lähdin jalkapatikassa Vaalan lauttapaikalle. Pakkanen oli yltynyt 3:lla asteella. Merkillinen näky odotti minua rannalla. Virta oli sula, mutta paksu höyry kohosi siitä niin sankkana, että se kokonaan peitti Vaalan rannan. Oli niinkuin olisi suitsuava laavavirta virrannut ohitseni. Tiheästä usvasta kuului hienoja heliseviä ääniä, aivan kuin hopeakellojen soitto keijukaisten karkeloissa. Jään sirpaleet soittelivat. Vastakkaisesta rannasta ei näkynyt haamuakaan. Mutta kuulin ihmisen hakkaavan halkoja rannalla ja kuulin laulavat askeleet. Kauan aikaa itsepintaisesti huhuiltuani luulin kuulevani, että vene työnnettiin virtaan. Kuulin aironvetoja ja näin vihdoin miehen, joka ohjasi siltaa kohden. Mutta venonen! Se oli pienintä lajia. Kieltäydyin laskeumasta siihen.
Mutta toista ei ollut saatavana. Lopuksi astuin siihen koetteeksi. Hädin tuskin kannatti se minut; pitäessäni laidoista kiinni viistivät sormeni vettä. »Sille, joka joulupäivänä matkustaa asioilleen, käy huonosti», sanoi uskovainen äitini, kun joulupäivänä lähdin Helsingin asemalle. Ajatteles jos joulutonttu tekisikin minulle ruman kepposen? Pääsimme yli, vene törmäsi rannan jäähän, perä ryyppäsi vettä; kun soutaja nousi jään reunalle, tuli tulvahtamalla sitä veneeseen. Nelinryömin konttasin nopeasti, kuin vanhanlainen orava, veneen pohjaa myöten ja pääsin rantajäälle. — Joulutonttu sai pitkän nenän.
Vaalassa majailin yhdistyksen monivuotisen uskollisen ja toimeliaan asiamiehen, kapteeni E. Spolanderin luona. Pohdittiin matkailu-kysymystä, tarkastettiin ja mitattiin veneitä ja kapteeni Spolander otti loput huolekseen. Täsmällisesti hän suorittikin kaikki. — Kuluneena keväänä teki kapteeni Spolander viimeisen koskimatkansa, valantehnyt Charon perämiehenään. Rauha hänen matkalleen. Hänen ystävällisessä kodissaan sain joulupäivällisen, historiallisine ruokalajeineen, Frein karjusta ja lipeäkalasta käärysylttyyn saakka, kaikki joulun määräämässä järjestyksessä.
Aurinko oli laskenut ennen päivällistä ja pakkanen parantunut kahdella asteella, niin että lämpömittari näytti 37 astetta lähtiessäni taipaleelle Kajaaniin, pitkin Oulunjärven pohjoisrantaa.
Tuskin olen ihanampaa matkaa tehnyt. Huurretta ja lunta, lunta ja huurretta kaikkialla, yliyltänään. Taivas oli kirkas ja tähdet loistivat, mutta metsän ja maan yli leijailivat pienet jääkristallit. Olin saapunut jää-immen hoviin ja hänellä oli suuret joulukutsunsa.
Koivut ja lepät, jää-immen hovineitoset, olivat puuteroidut valkoisimmalla puuterilla ja heidän loistavat harsoiset pukunsa kimaltelivat lukemattomin timantein; kuuset ja männyt, hovin kavaljeerit, olivat myöskin peittäneet viheriät virkapukunsa hopeakudoksella, niin että ne loistelivat kuni Graalin ritarit juhlatamineissaan. Ja kaikki seisoivat liikkumattomina ja hiljaa ikäänkuin odottaen jääimpeä ja menuetin alkua. Muutamat hovinaiset olivat odottaessaan kumartuneet sirosti eteenpäin, ja vanhat luuvaloiset hoviherrat olivat kunnioittavasti taivuttaneet päänsä. Menuettia en saanut nähdä, mutta tiedän kuitenkin sen alkaneen silloin kun jää-impi saapui pohjoistuulen siivillä, ja se tanssittiin iloisesti ja riemuiten, niin että puuteri pyrysi. Olen onnellinen ettei minun tarvinnut nähdä tätä koreata hoviväkeä myrskyisten joulutanssiaisten jälkeen; näin ainoastaan jää-immen jouluparaadin.
En ole koskaan nähnyt sellaista talviloistoa metsässä. Luulen että sitä näkee ainoastaan pohjan perillä. Meidän luoksemme tänne etelään ei oikea jää-impi koskaan saavu. Hän lähettää tänne pahankurisen sisarensa, tuon Vihi-viiman, joka aina vinkuu ja vonkuu. Ja harvoin hän tuo mukanaan sen hiljaisen äänettömän joulutunnelman, joka minut valtasi metsässä, tuon suuren järven pohjoisrannalla.
Jalas valitti korkeimmassa falsetissa, kaikkialla voihkinaa ja valitusta, niinkuin setä Danten Helvetissä. Mutta minuun vaikutti tämä toisin kuin kuumaveriseen firenzeläiseen. Vaivuin hiljaiseen horrokseen. Tähdet näyttivät itkevän taivaalla; niiden loisto liekehti väliin kolmenkertaisena seuraavassa silmänräpäyksessä kokonaan kadotukseen. Se oli jääusvan kujeita. Hetken juhlallisuus se esti minut unen helmaan uupumasta. Viikseni olivat jäätyneet kiinni sudennahkakaulukseen, kyyneleeni, pakkasen pakottamat, olivat jäätyneet silmäripsiini ja riippuivat niissä kallisarvoisina helminä ja loihtivat yhdessä jääusvan kanssa harhakuvia silmiini. Maailman tuska ja suru kaikui altani, pääni päällä näin taivaan virvatulten ilvehtivän. Huh miten joulutaivas näytti kylmältä! Pysyäkseni valveilla hyräilin tuon heränneen runoilijan laulua: Miksi rintasi jäätä on, miks' niin kylmänä kuljet sä, miks' niin kylmänä kuljet sä…
— Sanoitteko jotain? kysyi ajaja.
Olin kokonaan unohtanut että minulla oli mukanani kanssaihminen tässä pakkasessa, kuski laudallaan.
— En, koetan vain hellyttää taivasta sytyttämään meille jouluvalkeaa.
— Niin, sanoi mies. Hetkisen perästä hän sanoi: hm. Ja taaskin: Niinpä niin.
— Sanoitteko jotakin, kysyin minä vuorostani.
— En, ajattelen vain miten tuon taivaan laita oikeastaan lie.
— Mitenkä niin?
— Niin — kävin tässä suurlakon jälestä Oulussa ja siellä kuulin agitaattorin kivenkovaan väittävän, ettei ole taivasta eikä helvettiä.
— Sepä vasta oli miehevä veitikka. Eikö hän peljännyt Jumalaa eikä paholaista?
— Enhän minä häntä uskonut, sanoi ajaja puolustautuen, kyllähän papit tietävät ne asiat paremmin. Tahdoin vain kysyä, onko totta, mitä hän sanoi, että herrat eivät enää usko semmoisia asioita, eivät edes kaikki papitkaan, vaan ainoastaan me tuhmat moukat.
— Niin, totta puhuen, ei agitaattori valehdellut, Minä en ainakaan usko helvettiin enkä tuohon kylmään taivaaseen, huh miten se näyttää tuimalta.
— Vai niin, ettekös te sitten olekaan rovasti?
– En, miksi niin?
— Suokaa anteeksi, minusta te olitte vähän rovastin näköinen.
— Ei, rovasti en ole, mutta saarnata kyllä osaan.
Mies tuli uteliaaksi ja ryhtyi kyselemään.
— Niin, onhan nyt joulu, eipä olisi saarna hullummaksi.
Agitaattorin puhe oli pannut miehen pään pyörälle. Mutta ihmekös se oli. Suurlakkohan räjähti niinkuin pommi, etenkin erämaan asukasten joukkoon. Lain käsivarsi, tuo pelätty vahva käsivarsi, joka tähän asti ei koskaan ollut horjunut, oli nyt viikon ajan täydellisesti lamauksissa. Nimismiehen valta oli lopussa, se oli siirtynyt työmiehille, rengeille ja torppareille. Nämä yhteiskunnan pienimmät, jotka tähän asti olivat aina saaneet nöyrästi alistua, antoivat nyt lupakirjoja matkustajille, määräsivät pyhät- ja lakkauttivat työn mielensä mukaan. Ja kaiken lisäksi kuljeskelivat agitaattorit maata ristiin rastiin ja kaikki elämän arvot arvioitiin uuden mittapuun mukaan, sekä hengellisissä että maallisissa kysymyksissä. Kansa herätettiin unestaan äkkiä, niinkuin tulipalon sattuessa. Oliko tämä unta vai vakavaa todellisuutta? Oliko pappi oikeassa vai agitaattoriko?
Epäilys oli päässyt kytemään erämaan lapsien mielissä. Mutta epäilyshän on, Cartesiuksen mukaan, todellisen tiedon alku. Mies pyörähti kuskilaudalla minuun päin ja tutkimalla tutki minulta kaikkea tätä uutta, jota hän oli kuullut. Minun täytyi vastata ja selitellä. Pidin joulusaarnan paukkuvassa pakkasessa, Otavan majesteetillisesti kiertäessä maailman akselia, plejadien vuodattaessa kyyneleitä ja Vegan painuessa taivaan rantaan.
Hevonen sai kulkea valtoinaan, kulkunen jokelsi, jalas ulvoi ja puut paukkuivat. Me kaksi kohmettunutta ihmislasta liitelimme korkealla jäätyneen maan yläpuolella, kohden niitä maailmoita, jotka aina tulevat olemaan ihmisjärjelle suljetut. — Mutta näinhän on joulu vietettäväkin, hengessä ja totuudessa.
Lopuksi täytyi minun vaieta, sillä äänijänteeni tekivät lakon. — Luulen että elohopea jäätyi sinä iltana. — Samassa osoitti mies himmeätä tulta kaukana Kivesjärven takana.
— Tuolla loistaa lampun valo kestikievarista.
Minä sähisin:
— Se on Betlehemin tähti meille kahdelle viisaalle miehelle. Siellä on se jumala, jota me tällä hetkellä kipeimmin kalpaamme, tulen lämmittävä, valaiseva jumala. Hän on etenkin suomalaisten kotijumala, sillä ilman häntä menehtyisimme pimeyteen ja kylmyyteen.
Kun seuraavana aamuna tulin ulos, tuprusi savu savupiipusta maahan, — nyt oli viima liittynyt pakkaseen. Pakkanen ei kuitenkaan ollut lauhtunut. Niin kauan kuin pysyttelimme »Helsingin neitien» metsissä — Kivesjärven rannalla olevaa maatilaa, jonka muutamat nuoret helsinkiläiset naiset ovat ostaneet, nimitetään »neitien maatilaksi» — kävi matka kyllä päinsä, mutta Paltamon selällä olimme jähmettyä kylmässä viimassa, en ainoastaan minä, vaan ajaja ja hevonen myöskin. Ah, miten ikävöitsin Kajaaniin, lämpimiin huoneisiin, kirkkaaseen valaistukseen ja lämmitettyihin rautatievaunuihin, takaisin Helsinkiin. Kaksi purevassa pakkasessa vietettyä päivää kauhistuttaa ihmistä; ehkä sitä kestäisi paremmin, jos saisi totuttautua siihen kokonaisen viikon kuluessa.
Joen jäällä Kajaanissa näin näyn, joka minua taas virkisti. Vastaani tuli miehiä kaupungista kontit selässä, hiihtäen — 37 asteen pakkasessa. Ja heitä seurasivat heidän paremmat puoliskonsa myöskin suksilla ja kontit selässä. Hullunkurisinta viimeksi mainittujen varustuksissa oli se, että he olivat puetut liehuviin, vaaleihin pumpulihameisiin. Minun kylmettynyttä sydäntäni kirveli, nähdessäni nämä liehuvat kesäperhoset leijailemassa ohitseni, iloisissa, keveissä pukimissaan. En ehtinyt kysyä, mitä heillä oli lähinnä ihoaan, he kun hiihtivät voimainsa takaa. Epäilemättä olisi heidän mielestään tämä kysymys ollut aivan paikallaan ja sopiva, aivan varmaan olisin saanut siihen vastauksen sekä yksityiskohtaisen havainnollisen selityksen. Kyytipoikani oletti, että heillä oli jaloissaan miehiensä vanhat käytetyt sarkahousut. Pumpulihameet olivat päällä vain ilmaisemassa sukupuolta. Joka tapauksessa teki tämä ilmestys paremmin juhannuksen kuin joulun vaikutuksen. Eräs vastaantulevista naisista oli adventtiviikolla synnyttänyt kymmenennen lapsensa, tiesi poika kertoa. Hän oli ulkona kokoamassa voimia, saadakseen tusinan täyteen. Näillä seuduin olikin muuten kaikkialla kypsyneillä aviovaimoilla kymmenpäinen poikue, paitsi Kivesjärven nuorella emännällä, joka palaillaan hommasi kuudetta. Mutta hänen isänsä puolusteli häntä, selittäen että mies oli käväissyt U.S. of A:ssa ja ollut kahdeksan vuotta poissa kotoa.
Tällaisen runsauden aikaansaajaa se maailmankatsomus, jonka nimenä on
»Philosophie des Unbewussten».
Vihdoinkin Kajaanissa! Parantelin kohmettuneita jäseniäni asemapäällikön luona Salo I:n ja Salo II:n kuuluisan rakentajan, ent. räätäli Haapalaisen seurassa. Puheenaiheena oli matkailu, kulkuneuvot, metsästys ja kalastus, siis pelkkää sellaista, joka saattaa ihmisen hyvälle tuulelle. —
Seuraavana aamuna nousin junaan ja saavuin Helsinkiin, joka kylpi kylmässä, kosteassa meriusvassa.
Hämeessä.
I.
Hämeen sisäjärvillä.
Matkailun kannalta on erittäin vaikeaa selvittää, miksi koko läntinen osa Suomenmaata, se missä hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja ruotsalaiset asuvat, kulkuneuvojen puolesta on takapajulla Itä-Suomeen verrattuna. Voisihan arvella että Saimaan suuret ja kauniit vesistöt, Imatra, Savonlinna ja Punkaharju siinä määrin voittavat muut nähtävyydet maassamme, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään. Voihan osaksi ollakin niin, mutta tahtooko kukaan väittää, ettei Turun saaristossa ole tarjona erinomaisia reittejä, ettei Hämeen järvillä kulkeminen olisi mainiota nautintoa? En luule kenenkään, mutta kulkuneuvot ja mukavuudet ovat siellä usein hyvin vaillinaiset. Ajattelepas vanhoja rannikkolaivojamme Helsingin ja Turun välillä! Ainoastaan hyväntahtoiset venäläiset tyytyvät niiden 50-vuotiseen komeuteen.
Kaikki olemme koulussa lukeneet Längelmävedestä, Roineesta, Pälkäneestä, Mallasvedestä, Hauhon reitistä, Lummeneesta ja Vesijaosta. Kuka on nähnyt ne, kuka on kulkenut niillä? Niin, nuorukainen tai neitonen, joka sattumalta on ollut täysihoidossa näillä seuduin — oppiakseen suomea — tai myöskin ympäristön asukkaat. Tavallinen matkailija ei poikkea — uskallanko sanoa — koskaan näille tienoin. Olen kuorinut Hämeen maanteitä polkupyörällä, usein kiitänyt samoja teitä automobiililla, mutta järvillä en ole koskaan ennen kulkenut, vaikkakin olen ollut kyllin kevytmielinen pistääkseni nenäni kaikkialle maassamme. Ainoastaan silloin olen ollut järvien kanssa tekemisissä, kun olen palavia jäseniäni niissä vilvoitellut.
Miksi? Siksi että näiden järvien pintaa ovat ainoastaan tervattujen veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja on ollut hyvin vähän ja hyvin alkuperäisiä. Liikettä ovat hoidelleet samat alukset — soutuveneet, halki vuosisatojen. Kehitys on kulkenut näiden kauniiden kulkuväylien ohitse melkein jälkeä jättämättä.
Meidän maassamme ei matkailu vielä millään reitillä ole voinut ylläpitää liikennettä. Paikallisliikennettä on tarvittu lisäksi. Mutta hämäläinen ei lähde kotoaan kuin hätätilassa. Hän on kotikissojen kotikissa. Savolaisella taas on levoton veri kuin ruskealla rotalla. Hän tahtoo aina olla menossa. Sen minkä hämäläinen panee kirstunpohjalle, s.o. pankkiin, sen savolainen huventaa laivoillaan. Laivat tekevät erinomaisia kauppoja, savolainen taas samassa suhteessa huonoja.
Mutta Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty verrattain hyvää huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon toivomisen varaa.
Tänä kesänä päätin kulkea noita teoreettisesti niin tuttuja Hämeen järviä, nähdäkseni omin silmin, miltä näiden ylistettyjen, mutta matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät.
* * * * *
Lähdin juhannusaaton aamuna Helsingistä, siis koko vuoden huonoimpana matkapäivänä. Asemalla näytti huolestuttavalta. Väkeä aivan liian paljon, vaunuja liian vähän. Olin melkein pyörtämäisilläni takaisin, kun samassa näin erästä laulavaa paronia rullatuolissa työnnettävän asemasillalla, ja hän huusi jokaiselle asemamiehelle pirteästi ja päättävästi:
— Minun täytyy päästä mukaan, minun täytyy.
Siispä täytyi minunkin päästä mukaan, terveen, rotevan miehen.
Pääsinkin mukaan, mutta koiravaunuun, jossa tosin ei ollut koiria, mutta kalisevia ketjuja seinissä kiinni. Sinne oli kokoontunut aika joukko siivoa väkeä, kokonainen kopla ihmisiä kaikista luokista. Muutamat iloiset naiset puhuivat hyvin innokkaasti ajutantista. Niinhän se on kuin pitääkin, ajattelin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mutta sitten huomasin puheesta, että ajutantti olikin nainen. Ahaa, pelastusarmeijalaisia! Ne ovat iloisimpia matkatovereita, niinkuin kaikki oikein uskovaiset ihmiset. Omasta puolestani olen aina tuntenut vetovoimaa heihin, niinkuin hengenheimolaisiin. Kun kokouksissa olen kuullut näiden nuorten naisten vakuuttavan:
— Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen, niin iloinen Jeesuksessa — niin täytyy minun sanoa, etten oikein ymmärrä heidän ilonsa laatua. Vasta matkoilla olen huomannut, että heidän ilonsa on todellista, — Tahdon tässä mainita, että nämä sivistyneet pelastussotilaat eivät kuuluneet kotimaisiin plutooniin. — Eivät he myöskään olleet pelastuslupauksineen tunkeilevaisia meitä muita koirankuonolaisia kohtaan. No niin, — meitä oli iloinen ja hyvin valittu sakki ihmisiä koiravaunussa Riihimäelle saakka.
Riihimäen asemalla oli tungoksen vuoksi mahdotonta saada palaakaan suuhunsa. En tiedä, miten ne ihmiset ovat luotuja, jotka aina, ahtaimmassa tungoksessakin, syövät paljon ja kauan. Minä en koskaan saa palaakaan. Tarvitsen lääniä sekä itään että länteen syödessäni. Eläimistä syövät lampaat vieri vierellä. Arkana vetäydyn aina syrjään kaikista syövistä laumoista, aivan kuin autuas Gyldén aikoinaan —. Myöhästyneinä saavuimme Hämeenlinnaan. Ihmistungosta välttäessäni tulin liian myöhään saadakseni ajurin. Ne olivat kaikki tilatut. Kun vihdoinkin sain palaavan ajurin ja nelistettiin rantaan, oli valtameri höyry »Luopioinen» jo iloisesti lähtenyt. Kysymyksessä oli tietysti kilpailu »Pälkäneen» kanssa, joka kulkee melkein samaa reittiä ja saman kanavan läpi Valkeakoskella. Satunnaisista matkailijoista ei ollut niin tarkkaa väliä.
Aito kansallista. Sisäjärvilaivat kilpailevat aina kunnes törmäävät toistensa kylkeen. Höyrypainetta vain niin että venttiilit puhkuvat ja hih hei, anna mennä! Juuri sellaiset tavat oli »Luopioisellakin» ja minä iloitsin, sillä olin luullut että Hämeen laivat olisivat yhtä hienotunteisia kuin sen asukkaatkin selvällä päällä ollessaan ja viheltäisivät toisilleen: »Valkeakosken kanava, olkaa hyvä kääntäkää keula sisään.» Ei, ne tekivät juuri niinkuin Saimaan laivatkin, kilpailivat henkensä edestä.
»Luopioinen» oli jättänyt meidät. Mutta automobiili sattui ajamaan rannalle. Kun teoreettisesti olimme selvillä Suomen maantieteestä, päätimme, kaksi toveriani ja minä, vuokrata auton ja ottaa Luopioinen koppina vastaan Hattulan uudella kirkolla, jossa maantien silta johtaa vesistön yli. Auto oli juhannusillan kunniaksi jättänyt pois äänenehkäisijän, se sylki, säliisi, räjähteli ja hajusi, mutta perille tulimme ennen »Luopioista», joka hupaisesti puikkelehti edellä, täydessä lastissa oleva »Pälkäne» kantapäillään.
Vihdoinkin olimme siis hämäläisillä vesillä, Vanajaveden reitillä.
Kun vielä mainitsen »Kangasala» laivan, olen luetellut hämäläisten sisäjärvien etevimmät matkustajalaivat. »Kangasalan» näin Hämeenlinnan rannassa, mutta se ei näyttänyt erittäin houkuttelevalta. Se mahtaa olla yhtä vanha kuin setä Topeliuksen runo »Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen», ja epäilen myöskin että se keinuu yhtä tuntuvasti 6/8 tahdissa. Mutta Luopioinen on suurin ja komein laiva näillä vesillä. Se ei voi edes laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo, aivan kuin valtamerihöyryt. Sen rungossa alhaalla on salonki, ja siellä istuivat matkustajat troopillisessa kuumuudessa koko pitkän iltapäivän. Kannella on sitäpaitsi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat niin kapeat, että joutuu hämilleen työntyessään naisten sivu, jotka säännöllisesti oleskelevat juuri näissä solissa. Länsi-Suomen laivoissa ovat käytävät aina liian kapeat.
Kun olimme kulkeneet Lepaan ohi, jossa mainioita kotimaisia viinilajeja ja samppanjaa valmistetaan, saavuimme ensimmäiselle oikealle ulapalle, Vanajavedelle. Se on aika aukea, ja kuuluu siellä kovan tuulen puhaltaessa käyvän ankara aallokkokin. Nyt oli ilma pehmeä, laineet pehmeät ja rannatkin näyttivät niin pehmeiltä tuuheassa lehtipeitteessään. Luoteisranta näytti korkeammalta ja synkemmältä. Siellä näkyi korkea Vermasvuori, jonka rinnettä nousee yksi Suomen jyrkimpiä ja pisimpiä maantiemäkiä. Yleisenä arvosteluna näistä järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa, pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä, joka laskee Mallasveteen.
Helsinkiläinen ei voi kuvitellakaan miten ylellisesti hämäläiset maanomistajat asuvat. Ylellisyys ei näy ainoastaan huoneiden lukumäärästä, vaan myöskin sisustuksesta. Olen retkilläni joutunut tänä kesänä moneen talonpoikaistaloon, jossa suuri asunto on asukkaiden puutteessa autiona ja tyhjänä. Vanha isä ja äiti eivät viihdy yksinään näissä hyvin kalustetuissa saleissa, vaan ovat muuttaneet lastensa luo toiseen asuntoon, jossa on 7—8 huonetta. Siellä on heillä ainakin seuraa. Onpa heillä vielä säilössä entisten herraskartanojen vanhoja huonekalujakin. Vanhat herraskartanot ovat joutuneetkin nykyään jo talonpojille, rikkaille puolimiljonääreille, sekä lukemattomille sadantuhannen pojille. Eräs alkuasukas kertoi, että Hauhon talollisilla on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa sijoitettuna 7 miljoonaa markkaa.
Ei mikään muu kuin huoneiden hieno sisustus, musta pianiino sekä erinomaisen kotonaleivotun leivän kanssa tarjottu kahvi todista rikkautta. Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta, mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa, joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä. Niin kauan en vielä koskaan ole seurustellut heidän parissaan, että olisin nähnyt hymyilyn heidän huulillaan. Väitetään, että he joskus hymyilevät, mutta että he nauraisivat -— sitä ei koskaan tapahdu, muuta kuin hienossa hiprakassa. Nyt on Häme kuivilla, nyt ei kukaan siinä maassa naura.
Kun minä »Luopioisen» peräkannelta silmäilin hämäläisten vesien rantoja, olin näkevinäni kaiken tämän, nuo kolme päärakennusta, joista yksi autio, mutta kalustettu, sali 9x9 m, tuuhea puutarha talon ympärillä ja sisässä sulkeutuneet, harvapuheiset ihmiset.
Vanajaveden luoteiskulmalla, missä väylät kapenivat, oli joukko kauniita huviloita, lähellä Sääksmäen kirkkoa. Sieltä on Matkailijayhdistyksen innokas puheenjohtajakin äsken hankkinut itselleen huvilan, jota emme kumminkaan huomanneet, sillä katseemme olivat tarkasti vallatut toisaalle. Me olimme nimittäin mainiosti sijoitettuina peräkannella, erilaisilla kehitysasteilla olevien nuorten neitosten joukossa. Siellä istui nuori »siivetär» Helsingistä, jonka ruskeissa silmissä ja punaisissa poskissa oli paljon »puolalaista verta», kaksi romaania lukevaa nuorta, sievää neitiä, joista toinen luki matkaromaania: »Miehet hänen elämässään». Mutta sanotaanhan että naisella on oleva ainoastaan yksi mies elämässään. Ajatelkaa, olikohan kirja epäsiveellinen! Nukkuvatko painoylihallituksen päällikkö ja tuomiokapitulit? Kansilehdellä näkyi nuoren naisen kuva, jolla oli silmät kuin teerellä soitimella. — Ja sen elämään sisältyy monta kanaa. — Lisäksi vielä oli siellä eräs ruskeasilmäinen kaunotar, joka luki kirjaa nimeltä »Aspasia», siviäheimo Aspasian ja Perikleen kuvat kansilehdellä. Siitä kirjasta en tahdo sanoa mitään pahaa, sillä Aspasia meni vanhoilla päivillään naimisiin erään ateenalaisen teurastajan kanssa. Mitä »Puolalaista verta» luki, en päässyt näkemään. Ehkä »Qvo vadis domine!» Se on hyvin luvallinen kirja.
Mutta oli siellä myös naisia, jotka eivät lukeneet. He olivat lähitehtaan nuoria tyttösiä. Minä, joka aina lapsellisesti ihastun nähdessäni laajenevan kulttuurin merkkejä maanmiehissäni, lämpenin nähdessäni, miten muodikkaasti ja sirosti nuo yksinkertaisissa oloissa kasvaneet tytöt juhannusaaton kunniaksi olivat puetut. Eräällä oli lyhyt muodikas hame yllään ja kuvikkaat läpinäkyvät sukat. Lääkintähallituksen pitäisi kieltää ohkaisien sukkien käytön talvisin, mutta näin kesäkuumalla ne ovat sivistyksen merkkejä, sillä ne sallivat kiiltävän messingin hiilua harson lävitse, ja kun sitäpaitsi musta syntymämerkki pilkistelee pinnasta, tekee se näyn vielä koreammaksi. Tällaisia näkyjä kohtaan olivat tunteeni tietysti ainoastaan esteettistä laatua, sillä tulin ajatelleeksi noita paksuja harmaita villasukkia, joita sekä nuoret että vanhat ennen käyttivät ja jotka eivät olleet mikään silmäin ruoka eivätkä sitä varten aiotutkaan. Katsokaa liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat, eivätkö ne ole ihania sukkateriä myöten. Meidän naistemme pitää kulttuurin nimessä olla enemmän liljojen kuin takiaisten kaltaisia.
Rautun selällä kääntyy reitti pohjoiseen. Rannat lähestyvät yhä enemmän toisiaan, kunnes melkein yhtyvät Valkeakoskella. Niin, miksipä sen nimi ei olisi »valkea», kun vesi, joka koskessa vaahtoaa, tulee noista Topeliuksen ihannoimista järvistä. Mutta nimi Valkeakoski on vanhempi kuin Topelius. Todistus vain siitä, että paljon ennen Topeliustakin on Suomessa ollut runollisia ihmisiä. Valkeakosken rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha, sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla. Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi, jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen Topeliuksen sielua runoihinsa.
»Luopioinen» pääsi ensiksi kanavaan. Juhannusjuhlijoita tulvillaan oleva »Pälkäne» puhkui jo salmessa takanamme. Sivuutetuksi tulemisen häpeä oli vältetty. Eläköön »Luopioisen» höyrykattila ja sen vapisevat venttiilit!
Se oli oikeaa sisävesien laivakulkua.
Sitten ohjasimme Mallasvettä kohti. Se välkkyi edessämme niin pyöreänä ja kiiltävänä kuin äskenpaistettu juhannuskakkara. Järven vastaisella rannalla kohosi Pälkäneen uusi kirkko yli maiseman ja hyvin rakennetun kirkonkylän. Mikä suunnaton ero näitten pehmeitten rantojen ja Haukiveden ja Saimaan korkeitten kalliosaarien sekä Päijänteen kivikkorantojen välillä! Mallasvesi oli mielestäni ikäänkuin lammikko tuuheassa puistossa, jossa ei voinut nähdä merkkiäkään alkuaikojen vesittävistä tai myrskyn temmellyksistä. Juhannusaurinko valaisi vaipuvia aaltoja, illan tullen tyyntyi vedenpinta peilikirkkaaksi. Roineen »armahat aallot» jäivät vasemmalle. Ihmeellistä, miten koko olennossani värähtelivät Topeliuksen itämaisen hehkuvat ylistysrunot näiden vesien kunniaksi. Tuntui kuin olisi vereni alkanut tykkiä 6/8 tahdissa. Miten olikaan tämä tunteellinen runoilijasielu hekkumoinut nautinnoissa, nähdessään kaiken tämän tyynen kauneuden. On ihmisiä, jotka mielellään morkkailevat hänen runouttaan ylitsevuotavien sanojen ja uskallettujen vertausten tähden. Minä en koskaan voi yhtyä heihin. Se tunnelma, mikä ilmenee ylistyslaulussa: »Mä oksalla ylimmällä», on syvästi elettyä ja sellaisena pyhää. Mitäs siitä, vaikka sinä ja minä emme tunnekaan samalla tavalla. Ainoastaan teeskenneltyä tunnetta voi pilkata, todellinen pitää paikkansa kaikesta ivasta huolimatta.
Kun istuin peräkannella toverieni ja ventovierasten nuorten naisten parissa, olin illan tyvenessä kokevinani setä Topeliuksen tunteet. Hän vertasi vesiä »enkelien ja armaitten sinisiin silmiin», hän lauloi aalloista, jotka loitolla suutelivat rantoja. Omaksuin verissäni nuo vertaukset, huolimatta siitä, että naapurillani Aspasialla ja »Puolalaisella verellä» oli ruskeat silmät, enkä uskaltanut tai edes voinutkaan tuntea mitään esimakua suudelmista. Hentomielisen runoilijan laita oli aivan toinen. Hänen ympärillään oli aina nuoria naisia, milloin »Seitsentähdikkö», milloin muut yksinäisemmät tähtisikermät. Ja jokaisella yksityisellä tähdellä oli avoin valtakirja suudella Setää, niin usein ja niin paljon kuin halutti. Olen omin silmin nähnyt valtakirjoja käytettävän säälimättömästi. Jouluyötsyissä Uudessakaarlepyyssä suutelivat tytöt nuorukaista Zachris Topeliusta, pysyäkseen valveilla. Kaikki Topeliuksen mielikuvituksessa purkautuu suuteloiksi. Maa ja taivas suutelivat, laineet ja ranta suutelivat ja Sulamith suuteli Salamia. Ne eivät olleet mitään tulisia suudelmia, ne olivat suutelolta »viileitten aaltojen sylistä».
Kaikki miehet eivät suutele sillä tavoin. Mutta Topeliuksen esiäiti, juutalainen Maria Zebulon, mahtoi kuulua Joosepin sukuun, hänen, joka antoi esimiestensä vaimojen suudella itseään kohottamatta pikkusormeansakaan. — Sellainen oli runoilija ja sentähden ovatkin hänen runonsa niin eteerisen hienoja, hänen sanansa makeita kuin hunaja ja ajatuksensa kuin »ruusut, jotka mirhamia tihkuvat».
Topeliuksen laulut hämäläisten järvien kunniaksi ovat itämaisen värikkäitä, pehmeitä kuin järvet itse, pehmeitä kuin rantojen ääriviivat ja sentähden ne ovat tosia ja yläpuolella kaiken viisastelevan arvostelun.
No niin! Tulimme Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin. Kapea, syvällä oleva virta oli lehtipuiden varjostama. Vesi näytti viheriäiseltä rannasta rantaan, sillä varjo ulottui yli kokovirran. Se oli todellakin »naturens gröna tankar i blåa vågornas famn». — Kostianvirrasta kulkee ensimmäistä kesää »Luopioisen» suuruinen laiva. Virtaa syvennetään parhaillaan. Tämän laivareitin syventämisen kautta on kaksi järveä, Pälkänevesi ja Jouteselkä, liitetty laivoilla kuljettavien järvien lukuun. Nykyään pääsee Hämeenlinnasta reitin kaukaisimman järven Jouteselän uloimpiin lahtiin saakka laivalla. Pieni kaukainen yhteiskunta Luopioinen, kauniin Kukkiajärven ympärillä, on nykyään vain noin peninkulman päässä Jouteselän rannalla olevasta Mataralahden laiturista.
Matka Helsingistä näille kaukaisille järville kestää ainoastaan 12 tuntia. Ja silloin sitä on totisesti maan sydämessä. Joka ei aio pitempää aikaa viipyä paikkakunnalla, voi asua majatalossa. Ei sovi halveksia muutaman päivän oleskelua tuuheassa Luopioisissa.
Toistaiseksi vielä puuttuu telefonit viimeisistä laitureista Aitoosta ja Mataralahdesta ja majatalo on 3 km:n päässä. Täytyy rauhoittua rannalla ja poimia kukkasia noilta tuuheilta kedoilta, kunnes sananviejä tuo hevosen laiturille. Jos ei satu olemaan kiirettä, niin hyvä näinkin. Me kolme kalastajaa, jotka olimme matkalla Vihavuoren koskille forelleja onkimaan, leiriydyimme matkalaukkujemme ympärille ja annoimme juhannusaaton laskeutua yli peilityynen järven. Iloiset matkatoverimme, joille me jäähyväisiksi voimiemme takaa vilkutimme, menivät eteenpäin Mataralahteen, jossa hevoskyyti heitä odotti.
Kokkojen syttyessä aloimme matkamme Sappeeseen, niiden sammuessa olimme perillä. Sappeen majatalossa astuimme tupaan, joka oli 10x10 m. Löysimme eräästä tämän valtameren nurkasta pikku piikaisen, joka antoi palttua juhannus valvonnalle ja makasi unen helmoissa toisen vielä pienemmän tytön kanssa. Tyttöset valmistivat meille tuppisuina illallisen sekä vuoteet, ja pian makasimme täydessä unessa Sappeen hurmaavassa majatalossa.
Ihmeeksi oli ollut lämmin ja aurinkoinen juhannus. Samanlainen tullee kenties 15 tai 20 vuoden perästä.
II.
Hämeen sydämessä 1916.
Edellisessä kirjoituksessani olen kuvannut matkaa höyrylaiva »Luopioisessa» Hämeenlinnasta Mataralahteen saakka Luopioisiin. Siellä loppui vesimatka ja laivan oli pysähdyttävä. Otimme hevoskyydin ja painuimme vielä kauemmaksi maan sydämeen. Matkan päämääränä oli Sappeen kylä, Hauhon pitäjän koilliskulmalla.
Neljä kilom. ennen Sappeeta tulimme suureen kylään nimeltä
Puutikkala,
jonka pitkää kyläkujaa matelimme hiljakseen hitailla hämäläisillä hevosillamme. Se oli suurimpia ja tiheimmin asuttuja kyliä, mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi sanoa, että juuri olisin ihastunut sellaiseen kylään, jossa 24 taloa on tungettu yhteen, niin lähekkäin kuin mahdollista. Siellä oli navetta navetassa kiinni, sikolätti sikolätissä, luhti luhdissa ja tunkio tunkiossa. Kukahan voisi lukea kaikki ne rakennukset, kun joka talolla on joukko ulkohuoneita, ja kun paljon tilatonta väkeä sitäpaitsi asuu talojen ympärillä. Se muistutti aikalailla unkarilaisia kyliä, jotka ovat suorastaan kauheita. Mutta Puutikkala erosi suuresti edukseen unkarilaisista kylistä. Puutikkalasta puuttui nimittäin nuo inhoittavat sikolaumat, jotka tekevät unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Mutta Unkari on jo Aasiaa, kun taas Puutikkala on muuttumaisillaan eurooppalaiseksi.
— Kuulkaapas, tappelevatko Puutikkalan pojat ahkerasti keskenään tässä kylässä, kun luhdit ovat noin vierekkäin? kysäisin iäkkäältä kyytimieheltäni.
— Ei, ei, ei! Ei enään. Niistä on tullut niin sivistyneitä, ettäh.
— Tappelivatkos ennen?
— Kyllä vaan. Syksyisin joka ilta. Joka ilta tukkijunnujen kanssa, jotka tahtoivat anastaa heidän tyttönsä.
— No mutta! Eihän suinkaan tyttöjä voitu vasten mieltään viedä?
— Niin, mutta Puutikkalan tytötpä olivatkin juuri sellaisia, että pitivät vieraita miehiä omia poikia parempina. Mutta nyt ne ovat niin sivistyneitä, ettäh. Kymmeneen vuoteen eivät pojat enään ole tapelleet.
Jos voi uskoa Anatole Francea ja uudenaikaisia historioitsijoita, syntyivät kaikki eripuraisuudet kansojen lapsuudessa juuri ihanien naisten takia. Iänikuinen eläimellisyys ihmisissä, koirasten kamppailu naaraksista! Voimakkain koiras saa naarakset, ja naarakset mieltyvät voimakkaimpaan, jotta lapset tulisivat niin vahvoja kuin mahdollista. Onko se järkkymätön luomisen laki, jota ei voi eikä saa vastustaa? Kysyn vain. Ajomieheni tiesi, että sivistys voi hillitä tätä eläimellisyyttä. Rohkenemmeko kannattaa tätä hänen mielipidettään?
Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät vielä ole eurooppalaisesta sivistyneitä. Eurooppalaiset ovat aasialaisia mielipiteiltään ja ajatuksiltaan. Sentähden tappelevat ne yhtä mielellään ja tarmokkaasti kuin aasialaiset ovat tehneet kaikkina aikoina. Poistakaamme »aasia» sydämistämme, sulkekaamme siat lätteihin, niin voisimme mahdollisesti, niinkuin Puutikkalan pojat, heretä tappelemasta. Tulisimme niin sivistyneiksi, ettäh.
Minkä selvän kuvan suuresta maailmantapahtumasta tarjosikaan pienoiskoossa tämä kertomus Puutikkalan pojista! Kauniin Kukkiajärven laineilla purjehtii lautallaan ventovieras tukkijunkkari Paris. Hän ei ole mikään kaunis prinssi, mutta rohkea, reipas ja vahva hän on, vahvempi kuin Paris prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa. Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan tukkijunkkaria. — Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja miekat pistetään huotriinsa ja puukot tuppeen, ja niin ei enää tapella. Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto. Mitenkä Jumalan kunnian laita on korkeudessa, niin, siihen olen kielletty puuttumasta.
Puutikkalan rannalla lojui kaksi mahtavaa kirkkovenettä, toinen 13 m, toinen 12 m pitkä. Ne olivat pitkissä vajoissa, aivan niinkuin kirkkoveneet Seurasaarella. Ajomieheni väitti, että suurempaan mahtuisi 150 henkeä. Tingin heti hänen liioitteluistaan puolet ja lupasin uskoa veneen kantavan 75 henkeä. Kuljimme kylän läpi juhannusaattona, ja seuraavana aamuna lähtivät kyläläiset juhannuskirkkoon niin mieslukuisasti, että monta oli laskettava maihin matkan, varrella, sillä nousi ankara tuuli ja kävi korkeat laineet.
Entisaikaan, silloin kun Puutikkalassa vielä tapeltiin, olivat kirkkoveneet joka pyhä menossa. Nykyään vain silloin tällöin. En siis saanut nähdä tätä mieltäkiinnittävää näytelmää, sillä kirkkoveneet lepäilivät pitkän aikaa juhannusmatkan jälkeen. Tappelupukareilla oli tietysti suurempi tarvis lohdutusta ja armoa kuin siivoilla miehillä, ja tukki junkkarin kihlaaman neitsyen tie vie ennemmin tai myöhemmin kirkolle. Nyt ovat nämä syyt poissa.
40 vuotta sitten paloi koko Puutikkalan kylä perustuksiaan myöten. Ettei sellaiset kylät pala kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen, on ihmeellinen kaitselmuksen armo. Oikeastaan se on ansaitsematonta armoa, sillä miksi pitää ihmisten nykyäänkin pakkautua yhdeksi rykelmäksi, kun heillä on lääniä tarpeeksi? Minkätähden eivät puutikkalaiset rakentaneet talojaan erilleen? Hämäläinen on ikimuistoisista ajoista asunut tiheään rakennetuissa kylissä ja vanhoillisena ei hän muuta tapojaan. Hän asui sillä tavoin voidakseen puolustautua ryöväreitä, roistoja ja petoja vastaan. Miksi hän nytkin vielä rakentaa samalla tavalla, on selittämätöntä, ehkä vain vanhaa totuttua tapaa. Minuun tekee sellainen kylä ahdistavan vaikutuksen. Mitenkä paljon ylhäisempää onkaan itäsuomalaisten tapa asua jokainen kummullaan, tilukset aivan talojen ympärillä, niin että kylät muistuttavat seitsemän kukkulan kuuluisaa kaupunkia.
Ainoa talo Puutikkalassa, joka on erillään, on palokunnan talo. Totisesti välttämätön laitos. Sen eristetyn aseman kautta ovat kyläläiset tahtoneet ehkäistä sitä häpeää, että palokunnan talo palaisi poroksi yleisessä tulipalossa. Mutta he ovat unohtaneet rakentaa useampia palokunnantaloja, sillä eihän yhteen voi mahtua niin monta ruiskua, että niillä voisi sammuttaa tulipalon tässä vaarallisessa kylässä. Alkuasukkaat valittivat, ettei Korkean Kruunun käskynhaltija salli pidettävän juhlallisuuksia palokunnantalossa. Hän tuntee lampaansa. Ehkä ei kymmenen vuoden hiljaisuuden ja sivistyksen aika vielä ole takeena siitä, ettei lankeemusta syntiin ja tappeluihin voisi tapahtua.
Sappee.
Sappeen kylä Hauholla on Puutikkalan täydellinen vastakohta, vaikka vain 3 km erottaa ne toisistaan. Sappeessa on vain kaksi taloa, mutta molemmat aivan toisissaan kiinni. Jos Puutikkala on aito talonpoikaiskylä, niin on Sappee sen sijaan herraskylä. Monta pitkää vuotta on toista taloa hallinnut aatelissuku Schildt, toista majatalon isäntä. Schildtit ovat muuttaneet pois, mutta majatalon vanhempi poika omistaa nyt tuon vanhan herraskartanon, ja nuorempi majatalon. Koko kylä kuuluu nyt vanhalle talonpoikaissuvulle, samalla kuin Schildtit ovat häipyneet pois. — Hyvin kuvaava ilmiö Hämeen uudemmassa historiassa. — Missä aatelismies ajan pitkään ei voi tulla toimeen, tai ei viihdy, siellä on talonpoika astunut hänen sijalleen. Hän viihtyy erinomaisesti ja on rikastunut. — Sappeen talolliset, molemmat 80 vuoden korvilla, ovat hyvin varakkaita isäntiä.
Seuratkaamme hiukan lähemmälti aatelissuvun oloa ja elämää sekä talonpoikaissuvun nykyisiä elämän ehtoja. Luulen, että ne kuvaavat yleisen kehityksen normaalia kulkua Hämeessä.
Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla. Ho olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereja, kapteeneja j.n.e. Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti sitäpaitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton —sukutaru kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja sentähden jääneen parittomaksi — mutta siinä määrin sukurakas, että kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeesen. Sappeen setä otti vastaan kaikki sukulaiset avosylin ja lämpimin muiskuin, kuten ajan tapa vaati. Kaikkia suudeltiin, niin mies- kuin naispuolisiakin heimolaisia. Nuoremmat neitoset hieman kainostelivat ukon hyväntahtoisia hyväilyjä, sillä hän tähtäsi epävarmasti vanhoilla päivillään, tuhrusteli edestakaisin, kunnes osui pilkkaan, huulille. Parransänkikin oli arkioloissa pitkä. — Nuo vaeltavat sukulaiset olivat ainoat sen aikuiset matkailijat maaseudulla.
Ukko viihtyi hyvin maalla, sillä hänellä oli suuri maalaisintohimo. Hän rakasti hevosia. Mutta hän olikin erään baijerilaisen ritarisuvun jälkeläinen, joka 16:nnella vuosisadalla muutti Liivinmaan kautta Ruotsiin. Puheenpartena käytettiinkin seudun maalaisaatelista nimeä »hämäläinen hevosaateli». Sappeen ukolla oli talonpoikain kertoman mukaan talossaan 29 hevosta. Monet niistä olivat äksyjä, kiukkuisia kuvatuksia, toiset päälle 11 tuumaa korkeita. Kukaan ei tiedä mitä hän mahtoi tehdä hevosillaan muuta kuin syöttää niitä, ja saatella sukua takaisin kotia päin.
Hän uskoi Jumalaan ja kiroili kuin turkkilainen, kuten ruotsalaisilla kapteeneilla on ollut tapana kaikkina aikoina. Talonpojat kertovat, että ukon ympäristö tuoksui tulikivelle, kun hän oikein oli sillä päällä. Mutta kirosanan »hiisi» ukko miedonsi aitohauhomaisesti »hiilen», »hiilestä», »hiilessä».
Tämä alituinen seurustelu talonpoikien kanssa ja samanlainen elintapa maalla ei voinut olla vaikuttamatta eräisiin näiden aatelissukujen jäseniin, Sappeen sedän veljenpoika, Volmar Styrbjörn Schildt, sittemmin lääkäri Jyväskylässä, sai nuorena ylioppilaana 1820-luvulla haaveellisia, kansanvaltaisia »houreita» päähänsä. Hän saarnasi kauhusta puolihupsuille tädeille Toll, Wadenstjerna ja Schildt, että suomenkielestä aikojen kuluttua vielä tulee hovikieli.
— Oletko järjiltäsi, poika, sanoivat tädit, suomenkielihän on renkien ja piikojen kieli. Älä saata hienoa sukuasi häpeään.
Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä »Kilpinen» kirjoitti kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen »Yrjö», vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli ollut nimenä rehellinen »Georg». Jos Sappeen setä eläessään olisi kuullut nimen »Yrjö», olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä vaihteluna kirosanojen sarjassa. — Miten Volmar Styrbjörn nyt selviytyy tuolla ylhäällä tätien ja Sappeen sedän seurassa, sitä en uskalla kuvitellakaan.
Mutta maanviljelijän veri on Schildtien suonissa pulpahdellut voimakkaammin kuin monessa muussa aatelissuvussa. Heidän joukossaan on lääkäreitä, on opettajia, mutta nämä virkamiehet ovat sittenkin sivuelinkeinonaan harjoittaneet pääelinkeinoamme, maanviljelystä. Vielä tänäkin päivänä omistavat Schildtit suuria tiloja maassamme. Eräs heistä, Onni Schildt, oli virkatalojen tarkastaja, säästöpankkimies, mutta sitäpaitsi suurtilallinen, maanviljelysneuvos ja lopuksi senaattori, tietysti maanviljelystoimituskunnan päällikkö. Eräs toinen, kauppaneuvos Hjalmar Schildt, on antautunut kauppa-alalle, mutta huomatkaa, hän kaupittelee ruista, vehnää ja kauraa. — Ainahan se vähän tuoksahtaa Sappeen riihelle. —
Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille, lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja, toinen painattaa romaaneja, ja minusta, äidin puolelta samaa sukua, on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja uusimpiin kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.
Sappeen talolliset elävät pulskasti, kuten hauholaiset yleensä. Ennen oli Sappeen sedän rakennus kylän komein, mutta ei suinkaan enää nykyään. Majatalon isännän rakennuksessa on tupa, joka on 9x10 m pinta-alaltaan. Tuvan voittaa melkein sali vaarin rakennuksessa, jossa sitäpaitsi on suuri luku muita huoneita. Kaikki hyvin kalustettuja. Mutta Sappeen sedän asuntoa on pidetty mitä suurimmassa kunniassa. Tosin siihen on rakennettu kaksi valtavaa päärakennusta lisää, jotka ympäröivät pihamaata kolmelta taholta. Vanhan talon sisustus on kenties sata vuotta vanha. Sedän henki asuu, niin sanoakseni, koskemattomassa pesässä. Kaikki neljä vierashuonetta ovat kalustetut iänikuisilla kaapeilla, sohvilla ja tuoleilla niiltä ajoilta, jolloin Schildtit vierailivat talossa. Keittiö on kahta porrasta alempana muita huoneita, ja sen ovessa on pyöreä tirkistysreikä, josta emäntä voi seurata palvelijain talousaskareita.
Mutta kaiken tämän tilavan asuntokomeuden saattaa varjoon kaksi mahtavaa navettaa. Majatalon isäntä on rakentanut omansa kauneimmasta harmaasta graniitista, toinen taas on kyhätty kotona leivotuista tiilistä. Nämä monumenttaaliset rakennukset tulevat kestämään vuosisatoja. Kun kaikki nuo suuret salit ovat maatuneet tai hävitetyt, pysyvät molemmat suuret navetat vielä todistuksena entisaikojen ahkerasta työstä ja yritteliäisyydestä. Maassamme, jossa asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat ainoastaan navetat historiaa jälkeentuleville sukupolville. Ne ovat ainoat rauniot, mitä maassamme on tulevaisuudessa tavattavissa. Katsojissa ne eivät kyllä tule herättämään haaveellisia tunteita, kuten neitsytkammiot vanhoissa ritarilinnoissa, mutta kenties, kuten vanhat juustot, kiihoittavat ruokahalua.
Tuntui aivan kuin olisin ollut kaukainen sukulainen noille hiljaisille, kohteliaille ja höyleille sappeelaisille. Tämä tunne houkutteli minut syleilemään 81-vuotiasta Sappeen isäntää. Tein sen siksi, että hänellä oli juuri yhtä korkea kyömynenä kuin enollani. Eihän ole ihme, että ympäristön emännille rupesi syntymään koukkunokkaisia lapsia, kun he joka päivä, kahden vuosisadan aikana, näkivät Schildtejä, kaarevine, kyttyräselkäisine nenineen, kuljeskelemassa teillä ja tanhuilla. On olemassa salainen psykologinen laki, joka taitaa vaikuttaa niin voimakkaasti, etteivät minkäänlaiset muut ilkeät epäluulot tarvitse tulla kysymykseenkään.
Vihavuoren kosket.
Ne sijaitsevat 3 km Sappeesta vesistön varrella, joka alkaa Vesijaosta ja Evon tienoilta idästä, kulkee läpi pitkän Kuohijärven ja kauniin Kukkiajärven sekä syöksyy Vihavuorella 1,6 m:n putouksesta alas. Reittiä sanotaan Hauhon reitiksi ja se yhtyy Pieteleenjärven kautta Mallasveteen. Vesistöä voi kulkea laivalla Vihavuoren ylä- sekä alapuolelta. Mutta Vihavuori on sellainen sulku, jonka ainoastaan kanava voisi murtaa.
Mikään ei estäisi säännöllistä laivakulkua Vihavuorelta Valkeakoskelle, tai vaikkapa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä kulkee joka päivä Valkeakosken ja Vihavuoren väliä, vetäen perässään raskaita lotjia. Samoin tupruaa hinaajahöyry Vihavuoren yläpuolella olevilla vesillä. Mutta ei ainoatakaan matkustajalaivaa. Miksi? Siksi, että reitti sijaitsee Hämeessä. Hämäläinen on tyytyväinen jaloittelemaan navetan ja tuvan väliä, hän matkailee ainoastaan pelloilleen ja niityilleen. On käsittämätöntä, ettei Hauhon tapaisessa pitäjässä, jossa on pohjattoman rikkaita talollisia ja mainioita kulkuväyliä, ole vesikulkuneuvoja. Lähin rautatieasema on Hämeenlinna. Mutta isät soutivat ja ajoivat hevosella, miksi eivät pojat tekisi samoin.
Vihavuoren kosket ovat viime kevääseen saakka olleet olemassa ulkopuolella minun tajuntaani. Vaivautumiseni sinne asti johtui siitä, että Matkailijayhdistys tätä vuotta varten on vuokrannut kalastusoikeuden koskissa, ottaakseen selville, kannattaako forellien onkiminen niissä vai ei. Kalastusoikeus on yli kymmenen vuotta kuulunut metsänhoitaja Knut Tammelander vainajalle. Hän rakennutti kosken partaalle pienen huvilan, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö, ja sen on Yhdistys myöskin vuokrannut. Metsänhoitaja Tammelander on viettänyt vapaa-aikansa huvilassaan kosken partaalla, nauttinut kauniista luonnosta ja kalastellut ahkerasti tunnettujen tamperelaisten ja ympäristön urheilijoiden kanssa. Huvilan seinäpaperit kertovat kalastusurotöistä, joita ovat suorittaneet itse omistaja, Skiura ynnä muut yhtä omituiset kuin uutterat onkijat. — Rehtori Stolpen ja Hjalmar Schulmanin nimimerkkejä etsivät silmäni turhaan. He olisivat varmaan tuoneet mukanaan monta omintakeista lisää kalastus- ja metsästysjuttuihin.
Forellin kalastuksesta koskissa en tahdo puhua. Jätän sen osan arvokkaammalle kynälle. Ainoa saaliini oli ahven, joka erehdyksestä tarttui uistimeen. Mutta kahta matkatoveriani, jotka sillä alalla ovat todellisia haijia, onnisti kyllä paremmin.
Vihavuoren yhteiskunta on aika lystikäs. Koskien partaille on tungettu joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä. Eräänä kauniina päivänä aloin laskea niitä, mutta oli niin kuuma, etten saanut sitä suoritetuksi. On siellä viisi myllyäkin, muutamat tosin aivan virattomia ja kaatumaisillaan, mutta pari, kolme hyrrää täysin siemauksin. Kaikki vilja läheltä ja kaukaa hienonnetaan siellä jauhoiksi. Sitäpaitsi höylätään päreitä, teroitetaan veitsiä, y.m, y.m. Kaikki tapahtuu kosken suosiollisella avulla. Yhteiskunta on ikivanha, ja vesivoiman omistusoikeus niin monimutkainen, ettei minun järjelläni sitä vyyhtä selvitetä. Muuten luulen, ettei kukaan Suomessa ole täysin selvillä vesioikeuslaistamme. Vesioikeuden professorin virka olisi mitä pikimmin perustettava yliopistoon, muuten emme koskaan selviydy siitä vesikaaresta. Tahi voisiko ajatella vesioikeuden yhdistetyksi sovelletun fysiikan professuuriin. Silloin olisi ainakin lohen- ja forellinkalastajilla syytä riemuita. Turhaa on käydä oikeutta veden omistamisesta; riitajutut kestävät iankaikkisuuden ja loppu on yhtä hämärää kuin alkukin. Jätän päättämättä, onko syy haettava meidän lakimiehiämme vaivaavasta vesikauhusta vai siitäkö, että meillä on liiaksi vettä maassamme. Se mies, joka meille vuokrasi kalastusoikeuden koskiin, omistaa 53 — muistaakseni — erilaista oikeutta koskiin, mutta ei hän eikä kukaan muukaan tiedä, onko niitä vieläkin enemmän.
Niinkuin nyt koskilla eletään, luulee jokainen olevansa oikeutettu kalastamaan niissä. Kaksi ammattikalastajaa ovat vahvasti vakuutetut oikeudestaan ja jokainen, joka on löytänyt onkilieron, pitää oikeutenaan uittaa sitä koskessa koukun nenässä. Tilanne on siis epätoivoinen, Ainoa, joka maksaa oikeudestaan, on Matkailijayhdistys.
Vihavuori on nykyään hienolla Hauhon murteella nimeltä Vihavuosi. Siitä saamme kiittää kansakoululaitosta. Onnettomat opettajat ja opettajattaret harmaantuvat ennen aikojaan, kun heidän täytyy taivuttaa hämäläistä nuorisoa sanomaan vuosi vuoden, eikä vuosi vuoren, tai vuolen. On nyt meillä olemassa »Vihavuoren kosket». Kansakoulun käynyt nuorukainen ei uskalla sanoa vuoren, sillä hän näkee heti työlästyneen opettajattarensa väsyneen katseen ja kuulee hänen huokaavan:
— Sano vuoden, älä vuoren!
Siis nimentömuoto Vihavuosi. Nyt on kosken nimi Vihavuosi. Uskallan kuitenkin vielä kokeeksi käyttää oikeata nimitystä Vihavuori, vaikkei mulla ole toivoakaan saada seuraajia. — Ei suinkaan paikan nimi voisi olla »Vihavuoksi»? Vai olisiko tässä joku germaanilainen »koira» haudattuna?
Kukkiajärvi.
Kukkivajärvi? Nimi on kaunis ja kaunis on järvikin. Siinä on sata nimellistä saarta ja sata nimetöntä. Pituudeltaan on se ainoastaan pari peninkulmaa ja leveydeltään 12 km. Pohjoisrannalla on Luopioisten kirkonkylä ja eteläpäässä yllämainittu Puutikkalan kylä, Vihavuori ja Sappee, jossa viimeksimainitussa on sen lisäksi, heti talojen alla, ihastuttava, pieni alppijärvi. Saaret ovat enimmäkseen pieniä. Eräässä niistä, Evinsalossa, on laajapeltonen talo. Talossa on aikoinaan kesäisin vieraillut ylioppilaita, jotka siellä ovat lueskelleet tenttejään, oppineet suomea ja nauttineet ulkoilmaelämästä tuuhean saaren liepeillä. Luopioisissa kasvaa sekametsää, jossa lehtipuu on vallalla. Sentähden näkee siellä paikoittain seutuja, jotka muistuttavat puistoistutuksia. Kaikki on hymyilevää ja kaunista täällä kaukaisessa Hämeen sopukassa.
Kukkiajärven itärannalla kohoaa jo korkeampia vaaroja, havumetsän peittäminä. Siellä kulkee Päijänteen ja hämäläisten vesien välinen vedenjakaja. Kukkiajärvestä itään sijaitsee merkillinen Vesijaon järvi, jolla on kaksi laskua, toinen Päijänteeseen, toinen Kuohijärveen ja Kukkiajärveen. Esimerkiksi kanootilla voi siis kulkea Päijänteestä Lummeneen ja Vesijaon kautta Kukkiajärvelle ja Vihavuoren koskille, sekä Hämeenlinnaan saakka.
Tein soutumatkan pitkin kaunista Kukkiajärveä. Oli lämmin ja tyyni, heti juhannuksen jälkeen. Aivan kelteisilläni istuin siron, keveän sisäjärviveneen perässä ja nautin täysin siemauksin ihanasta näytelmästä. Miten paljon onkaan vielä kauniita, vähän tunnettuja seutuja maassamme. Ja kuinka lämmintä ja ihanaa voikin olla — muutama päivä vuodessa! Toukokuu ja kesäkuu olivat olleet suorastaan jumalattomat. Pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Miten usein meillä on syytä tässä maassa manata kohtaloa, joka on nakannut meidät tähän räntäiseen maahan. Mutta sitten tulevat harvat kesän ihanat säät, jolloin unohtaa pahat ilmat ja oma maa tuntuu rakastamisen arvoiselta. Rakastaahan sitä täytyy epäystävällistäkin äitiä, kunhan, hänen kasvonsa edes joskuskin loistavat sopusointua, onnea ja iloa. Ja miten kauniisti hän katselikaan meitä, jotka veneessämme liu'uimme pitkin Kukkiajärven tyyntä, kirkasta kalvoa, ja kuinka lämmin oli hänen katseensa!
Tuhma ahven keskeytti mietelmäni. Se oli tietysti haukannut uistimesta. Ei kukaan soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässään. Minä seurasin yleistä sääntöä ja tulos oli, että ahven antoi pimittää itsensä. — Ahven on merkittynä Vihavuoren kalastushuvilan seinäpaperiin. — Niin kauan kuin se oli hengissä, räiskytteli se vettä säärilleni. Se tahtoi kostaa lähestyvän kuolemansa. Kun olisin ilennyt, olisin heittänyt raadon järveen, mutta mitä olisi soutaja sanonut?
Kun ahven oli kunnollisesti kuollut, voin taas vaipua ajatuksiini. Ajattelin, että vaikka Suomessa olisi 50 miljoonaa asukasta, löytäisi kuitenkin jokainen perhe kauniin paikan huvilalleen. Se ei kyllä merkitseisi rikkautta maallemme — huvila saattaa lopuksi taloudelliseen perikatoon kenen tahansa — mutta se merkitseisi köyhyyttä kauneudessa. Ja sellaista piti Runeberg arvossa.
On ihanaa soudattaa itseään peilikirkkaalla sisäjärvellä pelkissä alusvaatteissaan; Kukkiajärvellä oli niin hurmaavaa, että olisin tahtonut soudattaa itseni Hämeenlinnaan saakka, koska kerran näille maille ei höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Mutta se tulee kalliiksi. Maksaa monta markkaa peninkulmalta. Mukavampaa ja halvempaa on propsien ja puupalikoiden kulku. Ne matkustavat Kukkiajärvelläkin höyrylaivalla. Valkeakosken tehdas pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja sitäpaitsi suuria proomuja. Virtapaikoissa, Vihavuoren koskien niskassa, puretaan lasti veteen ja se puikkelehtii sitten alas Vihavuoresta, josta se sitten taas höyrykyydillä viedään Valkeakoskelle. Ei kellään, ihmisellä ole ollut niin rohkeaa ajatusta, että kulkuväylä voitaisiin kanavoida ja puhdistaa. Hämeessä ajatellaan vain peltoja, eikä kulkuväyliä. — Toista on Itä-Suomessa. Siellä ei ole sellaista vesiränniä, jossa ei höyrylaivat tohiseisi.
Mutta joka mielellään ajaa kyytirattailla tai pitää soutamisesta, voi kyllä harhailla tänne Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa uudenaikaista matkailua ei ole olemassa.
Jäykkä ja umpimielinen rusthollarien seurustelutapa, niin erinomaisen miellyttävä ja hieno kuin se onkin, tarvitseisi kuitenkin lisäksi vähän eloa ja liikuntoa. Ehkä matkailu voisi vaikuttaa jotakin siihen suuntaan.
III.
Päijänteellä.
Oli ennen minulla ylioppilasvuosina hyvä ystävä, jonka kanssa en koskaan riidellyt mistään muusta asiasta kuin Päijänteen laivoista. Kun vain hellävaroenkaan koskettelin laivakulkua näillä vesillä, nousi hän paikaltaan ja poistui. Minun oli nimittäin tapana tekaista enemmän tahi vähemmän onnistuneita sukkeluuksia niiden laivojen sekä ulkomuodosta että varustuksista. Minä vertasin niitä Saimaan laivoihin, jotka muka olivat muhkeita ja mukavia, ja tätä vertailua hän ei jaksanut kuunnella.
Nyt kun tulin Vesijärven laituriin ja aioin matkustaa Korpilahteen, valitsin »Suomi» laivan, jota en ennen ollut nähnyt. Ällistyksen! oli suuri, sillä sehän oli vallan toista »sorttia» kuin Päijänteen vanhat laivat. Sehän oli kerrassaan mukava laiva, ei juuri niin mukava kuin »Leppävirrat», »Heinävedet», »Orivedet» Saimaalla, mutta vallan tyydyttävä kaikin puolin. »Suomessa» voi nimittäin vapaasti liikkua; sillä on laaja kansi ja, mikä vielä parempi, sillä on laajat käytävät kannen reunoilla. Siinä tuntee itsensä vapaaksi, ei ketään häiritse, vaikka huvikseen kävelisikin edestakaisin. Se tässä suhteessa muistuttaa suuria merialuksiamme. — Kunpa nyt saisin tavata entisen ystäväni, niin hän saisi korvaukseksi kuulla kehuvia sanoja laivakulusta Päijänteellä.
Sain hyttipaikan kannella, jonka vuoteella saattoi kääntää kuvettaan, nousematta lattialle, joka tähän asti on ollut tavallista Hämeen maakunnan kaikissa laivoissa. Sähkövalo helotti kirkkaana katossa, ja puhtaus oli moitteeton. Koko komento oli sanalla sanoen eurooppalaista. En edes nähnyt yhtään nautaa etukannella, jota seikkaa erityisesti kävin tutkimassa; ne ovat kyllä hyvin hauskat katsella päivällä, mutta yöllä ne puhaltavat torviinsa niin vimmatusti koti-ikävissään tahi aavistaen murheellista kohtaloaan maissa, että koko yön matkamies uneksii tulen olevan valloillaan Sörnäisissä.
»Suomen» kulkuvuorot ovat helpot ja hyvät muistaa. Laiva lähtee joka arkipäivä Lahdesta klo 11 illalla ja palaa seuraavana päivänä Jyväskylästä. Kaiken nykyaikaisen turistiliikkeen välttämättömimpiä ehtoja on jokapäiväinen kulkuvuoro päätepaikkojen välillä. Sen on »Suomi» saanut aikaan, joka mielihyvällä pantakoon merkille.
»Suomi» on tänä kesänä soutanut sisään rahoja. Tiedän että kaikki muutkin Suomen laivat ovat tehneet samoin. Matkustajia on ollut enemmän kuin koskaan ennen. Niitä oli »Suomessakin» tällä kertaa paljon, mutta ei tungokseen asti. Kun Pieksämäen—Jyväskylän rata valmistuu, tarvitaan toinen »Suomi» tälle linjalle. Saimaan kulkijat voivat tätä tietä palata omaan maahansa takaisin. Koko tämä iloinen, yllätys »Suomi» laivassa piti minut hereillä Pulkkilan salmeen saakka, ja jo ennen Korpilahteen tuloa olin taas kannella ihmettelemässä aamuauringon kimmeltelevää välkettä Päijänteen pikkuaallokoissa.
Ihmisiä loikoi penkeillä täydessä unessa auringon säteitten pyrkiessä sisään silmäluomien lomitse. Eräs punahameinen nuori neitonen makasi pelastusvöitten kirstulla niin suppuun käpristyneenä, että hän aivan ihmeellisesti muistutti keitettyä naaraskrapua vadilla. Laiva huusi hurjasti Korpilahden laituriin. Suuri osa nukkujista jatkoi äänekästä untaan. — Vedenhenki väsyttää.
Korpilahden majatalossa, jossa sain kerrassaan loistosalin käytettäväkseni, sellaisen, jota ei tarvitse pyytääkään meidän kaupunkiemme hotelleissa, vietin kaksi päivää ahkerassa työssä. Matkani tarkoituksena oli nimittäin tuomiokunnan pöytäkirjoista saada tarkkoja tietoja eräästä suuresta murhenäytelmästä, joka noin 50 vuotta sitten pani koko Suomen kauhusta vapisemaan. Tarkoitan »Hallin Jannen» kuuluisata postinryöstöä lokakuun 1 p:nä 1867.
»Hallin Jannen laulun» jo lapsena kuulin, ja siitä pitäen olen ollut kiintynyt tähän juttuun. Tämä lauluhan on vieläkin tuttu yli koko Suomen, tutumpi kuin »Lallin ja piispa Henrikin laulu», tutumpi kuin »Elinan surmalaulu» ynnä muut suuret murhelaulut. Olen kerran ennen, 12 vuotta sitten, polkupyörällä käynyt Hallinpenkin majatalossa, ja silloin naapuritalon emäntävainaja useampia tunteja kertoi minulle koko tämän liikuttavan tarun kaikki yksityiskohdat. Tapaus ei ole jättänyt minua rauhaan; nyt päätin päästä tästä painajaisesta ja tutkia asian sekä lähdekirjoista että kulkupuheista.
En ole saanut mahtumaan ajatuksiini, että Hallin Janne olisi ollut hienotunteisen hämäläisen tilallisen poika. Hänen suonissaan on muuta verta pulpunnut, mustan kansan vertako vai mitä? Suuret on salot Hallinpenkin majatalon joka puolella, oikeita rauhattomien ihmisten lymypaikkoja. Näittenkö jälkeläisiä Hallin Janne?
Luin pöytäkirjoja kaksi päivää ja melkein koko yön. En muista kuin poikasena ahmineeni »Välskärin kertomuksia» samalla tulisella innolla. Koko salaperäinen erämaa avautui eteeni, huolineen, murheineen, repäisevine iloineen ja hurjine temmellyksilleen. Arvoisan tuomarin, Gustaf Svinhufvudin, hienolla käsialalla on joka sana kirjoitettu, mikä Jannesta pöytäkirjoihin kirjoitettu on. Tyynenä ja rauhallisena vyöryy juridinen kirjoitustyyli, mutta sitä järkyttävämmältä se tuntuu, sillä se paljastaa niin paljon todellakin elettyä, todellakin tunnettua surua, murhetta ja tuskaa. —