Jumalanpalveluksen jälkeen me taas kaikki keräännyimme kirkkomaitaan. Naiset pukeutuivat jälleen helakoihin pukuihinsa, kirkotetut ruokkivat pienokaisensa, jotka olivat käheät paljosta jumalanmenon häiritsemisestä kirkossa, ja antoivat kättä kaikille merkiksi, että synnin saasta oli jäänyt sakaristoon. Astuttiin veneeseen entisille paikoillemme.
Nyt alkoi kilpasoutu kotia. Eri kylien soutajat kilpailivat keskenään. Meidän tyttömme ja poikamme vetivät täysillä hartiavoimillaan, nuoret äidit myöskin puhdistuksensa ilossa, mutta jäljelle vaan jäimme. Syy oli emäntä-pallukoitten ja minun, sillä vene oli auttamattomasti perälastissaan. Minä tosin hetken ajan sousin Alinan kupeella, mutta ei vauhti ottanut sanottavasti parantuakseen. Me tyynnyimme ja rupesimme juttelemaan totisista asioista.
Hakematta sukelsi kysymys esille, miksi nainen on niin nöyryytetty kirkossa, vaikkapa hän juuri tätä nykyä melkein yksinomattani kannattaa meidän vanhaa, kallista uskoamme. Eräs tyttö kysyä tokaisi heti minulta, miksi nainen ei saa pitää perää kirkkoveneessä. Kaikki pärähtivät röhkänauruun.
— Ettäkö nainen pitäisi kirkkoveneessä perää, oletko sinä hullu! huudahtivat emännät yhteen ääneen.
— Siinä sen näette, sanoin minä, naiset itse panevat vastaan.
Mutta tyttö jatkoi:
– Kun minä viime kesänä palvelin M:niemen rouvan luona, lähdettiin veneellä kirkolle ja rouva kävi peränpitoon. Me soutajat häpesimme uskomattomasti. Mutta kun päästiin ulommaksi, niin mikä tapahtui? Kaikki veneet soudettiin lähemmäksi, kaikki nauroivat ja nakkelivat niin rumia sanoja meille, että rouvan täytyi luopua peränpidosta ja käskeä renkiänsä sitä hoitamaan. Sitten saimme kulkea rauhassa.
— Nainen, joka suostuu kiihotettavaksi, ei voi vaatia minkäänlaisia oikeuksia, sanoi eräs nuori mies, joka samalla kertoi, että kylässä asui mies, joka osasi toisenlaisen kirkotus-kaavan vanhalla runomitalla, jonkun vanhan miehen sepittämän noin sata vuotta sitten. Tämä kotimainen kaava oli luettu kerran Kuopion piispalle, joka vain oli sanonut: »Pitäkää päälle vaan, en teitä estä.» Näin myöhemmin tämän hullunkurisen kirkottamisen ja ihmettelin suuresti Kuopion silloisen piispan ennakkoluulottomuutta.
Vihdoin tultiin kotirantaan ja kukin painui kotiansa.
— Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen matkani kirkkoveneessä.
Nyt lienevät kyläläiset saaneet koskensa peratuksi ja samalla nopean höyrylaivan linjalle. Kirkkoveneet lahovat rannoilla. Kaikki on muuttunut uudenaikaiseksi ja mukavaksi, ainoastaan kirkko on sama kaks'satavuotinen ja usko kakstuhatvuotinen. Kastetaan, ripitetään, vihitään, kirkotellaan ja haudataan vanhojen mallien mukaan, mutta kirkkoveneillä ei enää soudeta.
Kirkkoveneitten aika rupeaa auttamattomasti loppumaan. Lahovien suurempien kirkkoveneitten mitat ovat säilytetyt museojulkaisuissa, joka on sama kuin jos ihminen olisi joutunut kuolleitten kirjoihin. Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa on pisimmät veneet rakennettu. Kaikkein pisin on hankittu Seurasaaren ulkomuseolle. Sen pituus on 21 m, leveys 2,28 m ja se on 14-hankainen. Suurin vene, minkä minä olen nähnyt, oli Säämingissä. Se oli lyhyempi Seurasaaren venettä, mutta paljon leveämpi ja korkeampi. Sanottiin sen kantavan 70 henkeä.
Toiset kirkkoveneet lahovat kauniilla hiekkarannoillaan aivan niinkuin niiden muinainen miehistökin kirkon hiekassa. Kirkkoveneethän olivatkin sunnuntain lapsia ja nauttivat siis etuja, mitä muilla tarvekapineilla ei ole; ne muuttuvat maaksi häiritsemättömässä juhlallisuudessa talaansa alla kuten ihminen kirstussaan.
Toisin paikoin taas on kirkkoveneet otettu arkielämän palvelukseen. Mitä sanotte, otettu saven kuljetukseen jopa — lannan! Eikö se ole pöyristävää Jumalan pilkkaa!
Kuka muuten voi taata, ettei vielä joskus tulevaisuudessa uusita kirkkovenekulkua — urheiluna. Niin on käynyt hiihdolle, niin poronajolle j.n.e.
Savo.
1.
Hämäläiset ja savolaiset.
Edellä olen kirjoittanut Hämeestä, sen ihanista järvistä, sen hiljaisista, hienotunteisista asukkaista, hämäläisten hyvin kalustetuista, suurista ja autioista asunnoista, rasvaisuudesta ja helppohintaisuudesta maaseudulla sekä mustalaisista ynnä puolimustalaisista. Nyt aion muutamissa kirjoituksissa koettaa kuvata aivan toisenlaista kansaa sekä sen luonnetta ja tapoja, kansaa, jota sanotaan savolaisiksi.
Tavallisesti puhutaan hämäläisistä ja karjalaisista, kun tahdotaan mainita ne pääheimot, jotka ovat viljelleet maata ja asuneet Suomen suomalaisissa seuduissa. Yhtä hyvällä syyllä voi puhua hämäläisistä ja savolaisista, sillä alkuperäiset karjalaiset ovat huvenneet vähäiseksi joukoksi, kun taaskin savolaiset ruskean rotan ja russakan hillitsemättömällä matkustamishalulla ovat levinneet yli puolen maatamme.
He lähtivät Laatokan rannoilta ja Karjalan kannakselta kautta kolkkojen korpien, yli vuolaitten virtojen, pitkin suuria ja pieniä vesiä ja ottivat Saimaan rannat haltuunsa. He olivat metsästäjiä ja kalastajia, pahannäköisiä kuvatuksia. Mies pitkä ja laiha kuin nälkäkurki, nainen taas paljoa pullakampi. He virittivät ansoja metsien eläville ja pyydystivät järvien kaloja merroilla ja rysillä.
Tukka oli pörröinen ja kampaamaton, niinkuin kaikkien ihmisien esi-isillä, oivallinen paratiisi kaikenlaisille villeille syöpäläisille. Savolaisella on tästä seuraava kuvaava arvoitus: aitta alla, mylly päällä, tihkuviita myllyn päällä, joka oksalla orava: aitta = vatsa, mylly = suu, tihkuviita = hiukset, oravat = täit. Ei huoli häpeillä! Keskiajan mainehikkaitten ritarien tukkalaite oli aivan samanlainen. On olemassa sivistyskansoja, joiden ei ainoastaan esi-isät, vaan isätkin suosivat runsaita eläintarhoja päässään.
Mutta muassaan he kuljettivat sellaista, mitä ei millään muulla kansalla avarassa maailmassa ollut. Ikimuistoisista ajoista saakka he komeilivat.
Sukunimillä.
En voi olla pysähtymättä tähän aivan erikoiseen, savolaisille ja karjalaisille ominaiseen tapaan.
Heittäkäämme lyhyt yleissilmäys muiden kansojen tapoihin tässä suhteessa.
Ensin Raamattu! Kaikkien meidän isämme Aadam ja hänen puolisonsa Eeva ja poikansa Kain ja Abel tyytyivät etunimiin. Abraham, Job, David, Paavali ja Pietari samoin. Ei merkkiäkään sukunimistä! Ei edes isän nimeä omansa jäljessä. Juutalaiset ovat vasta viime aikoina omaksuneet kullalta, hopealta ja metallilta kaikuvat sukunimensä: Moses Goldschmidt, Aron Silberstein j.n.e. — Kreikkalaisiltakin puuttuivat sukunimet kokonaan. Sokrates, Platon, Alkibiades, Odysseus, Akhilleus vaelsivat läpi elämänsä pelkkien etunimien varassa. — Sentähden he sinuttelivatkin toisiaan ilman edelläkäypää juhlallista veljenmaljaa, jota kristillinen tapa nykyaikaan vaatii. —
Germaaneilta puuttuivat myöskin sukunimet, aina kauas keskiaikaan saakka. Isä Wulfilas, kuninkaat Klodovik, Athaulf j.n.e. Myöhemmin ottivat he nimiä linnojensa ja tilojensa mukaan. Tällaisia nimiä ovat von Habsburg, von Hohenstauffen, von und zu Thurn und Taxis, siis edestakaisin Thurniin ja Taxisiin. Mutta oikeastaanhan ne eivät ole mitään sukunimiä. Eräällä omalla esiäidilläni, württembergiläisellä aatelisnaisella, oli seuraava erittäin pyylevä nimi: Ost von Weidenost. — Tämän kerron kerskailukseni korkealla syntyperälläni ja samalla omilla täyteläisillä muodoillani. —
Meidän ruotsalaiset ja suomalaiset ritarimme liikkuivat aina omalla ja isän nimellä. Eräs nimitti itseään Bo Joninpoika (Grip), toinen Axel Eerikinpoika (Tott) ja kolmas Kustaa Eerikinpoika. Viimeksimainittu oli nimeltään myöskin, mutta ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa, Vaasa. Vasta niin myöhään kuin 1620-luvulla annettiin määräys, joka pakotti kaikki aatelismiehet hankkimaan itselleen sukunimet. Samaan aikaan alkoivat myöskin pappismiehet omaksua sukunimiä. Siihen asti olivat he nimittäneet itseään esim. Martinus Martini (Martti Martinpoika). Mutta Ruotsin talonpojilta puuttuivat sukunimet aina 1800-luvulle. Talonpoikaisnimet Ruotsissa ovat siis enintään sata vuotta vanhoja.
Samaten oli laita myös kaikkialla Suomessa, — paitsi Savossa. Länsiosassa Suomenmaata elelivät talonpojat sukunimittä 1800-luvun alkuun saakka. Kirkonkirjoissa vilisi Juhonpoikia, Pietarinpoikia, Antinpoikia ja Kallenpoikia ja lopuksi hämmennys meni niin pitkälle, että p—u itse vain voi pitää lukua lukemattomista Junnuistaan.
Sitten alkoi ruotsalainen nimenotto. Kaikki metsän eri puulajit rapisteltiin putipuhtaiksi ja niin syntyivät nuo lukemattomat Lindgrenit, Ahlbomit, Aspelundit, Björkqvistit ja Tallrothit, joista ei yksikään ole sukua toiselleen.
Mutta nyt tulemme siihen suureen ihmeeseen. Savolaisilla oli todellisia sukunimiä, aina keski-, jopa pakanuuden ajoista saakka.
Kun avaa ensimmäiset maakirjat Kustaa Vaasan ajoilta, vuodelta 1541, ja ottaa esille Savonlinnan läänin, huomaa hämmästyksekseen, että joka ikisellä savolaisella talonpojalla on sukunimensä. Näin on laita, vaikka yleisenä tapana koko valtakunnassa oli se, että talonpoikia nimitettiin omalla ja isänsä ristimänimellä. Näissä pitkissä luetteloissa ovat melkein kaikki nykyiset savolaiset talonpoikaissukunimet edustettuina. Aivan vähän on tullut lisää, aivan vähän on sukupuuttoon hävinnyt. Sukupuuttoon kuolleitten joukossa mainittakoon eräs suuri suku, jolla on kauniilta helähtävä nimi, Ihalempinen. Ja vielä lisäksi. Ei yhdelläkään savolaisella talonpojalla ole isän nimeä mainittuna. He eivät ole Abel Matinpoika Korhosia, vaan yksinkertaisesti Abel Korhonen, aivan niinkuin kansa kaikkina aikoina on itseään nimittänyt.
Kun nyt koko savolainen heimo, ilman yhtään poikkeusta, jo vuonna 1541, silloin kun vielä itse Ruotsin kuningaskin oli nimeltään Eerikinpoika, esiintyy omilla sukunimillään, täytyy otaksua, että näitä nimiä oli käytetty jo ammoin keskiajalla. Niin levinnyt ja piintynyt tapa on varmasti satoja vuosia vanhempi ensimmäisiä sukuluetteloja vuodelta 1511. Milloin nämä nimet ovat otetut, ei voi historiallisesti määrätä. Mutta Aleksanteri Nevskin armeijassa taisteli eräs päällikkö nimeltä Pelkonen. Hän eli siis 1200-luvun alussa. Monet savolaisista nimistä ovat niin vanhoja, että niiden merkitystä on mahdoton selvittää, esim. Tiiho(nen), Innno(nen), Korho(nen), Ronka(inen). Mikael Agricola mainitsee, että suomalaiset palvelivat jumalaa, jonka nimi oli »Ronkateus». Siis on sukujumala antanut nimensä perheelle. Samaten on ollut ehkä myöskin Ikäheimon ja Ihalempisen laita.
Kysymys on: mitenkä on tämä ihme selvitettävissä? Aion koettaa selittää sitä seuraavasti:
Vanhoina aikoina uskottiin, että muutamiin pyhiin nimiin liittyi taikavoima. Jumalan kymmenissä käskyissä kielletään turhaan lausumasta Jumalan pyhää nimeä. Hänen pyhää nimeänsä eivät tunteneetkaan muut kuin Hänen valitut profeettansa, mutta sillä nimellä voivat he tehdä, ihmeitä. Hänen jokapäiväisempää nimeänsä El eli Elohim sekä Jahve käytettiin yleisesti hebrealaisissa ristimänimlssä, esim. Samu_el_, _El_iel, Jo_el_ ja _Ja_kob. Ruotsalaiset antoivat myöskin mielellään lapsilleen jumaliensa nimiä, Tor, Torfin, Torborg. Äkillisissä vaaroissa kääntyvät vielä tänäkin päivänä kristityt vapahtajansa puoleen huudahtamalla Herra Jee j.n.e. He turvautuvat siihen ihmeelliseen voimaan, joka on nimeen kätkettynä.
Savolaiset olivat enemmän kuin monet muut kansanheimot vakuutettuja sanan, nimen, taikavoimasta. Sanalla voivat heidän tietäjänsä saada aikaan mitä ihmeitä tahansa. Niin kiihkeätä sanan mahdin palvelusta tuskin muilla kansoilla tavataan. On vieläkin henkilöitä, jotka metsässä eivät rohkene turhaan lausua karhun oikeata nimeä, vaan mielittelevät sitä kaikenlaisilla hyväilynimillä. Voihan ajatella, että sellainen kansanheimo piti esi-isänsä kaikenlaisten tarujen ja kertomusten kirkastamaa nimeä oivallisena taikakaluna, johon oli hyvä turvautua. Sentähdenhän oli selvää, että jälkeläiset ottivat ajan pyhittämän sukunimen suojakseen kaiken maailman vastuksia ja vaaroja vastaan. Savolaisten sukunimien käyttöön sisältyi siis jonkunlainen edesmenneitten esi-isien henkien palvelus.
Tältä näkökannalta katsoen voi hyvin ymmärtää, että Ruotsin valtakunnan kirjurien täytyi Savossa luopua valtakunnan yleisestä tavasta ja mitä suurimmalla huolella merkitä sukunimi jokaiselle savolaiselle talonpojalle. Ja tämä juuri on ihmeellinen ilmiö, jota ei tapaa muualla Euroopan kansojen keskuudessa samaan aikaan, uuden ajan alussa. Samaten ei mikään muu kansa Euroopassa voi kerskailla niin monilla ja vanhoilla sukunimillä kuin juuri nämä savolaiset; vanhimmat aatelissukumme ovat eilispäivän lapsia verrattuina moniin satoihin savolaisiin sukuihin.
Jo tämä omituisuus asettaa jyrkän rajan savolaisten ja Suomen muiden asujainten, ruotsalaisten, hämäläisten ja pohjalaisten välille. Mutta on vielä paljon muutakin, joka erottaa savolaisen hämäläisestä ja Suomen muista asukkaista.
Asumistapa.
Savolainen asuu maittensa keskelle rakentamassaan talossa. Suomen muut asukkaat asustavat kylissä, tilusten ollessa siroteltuina sinne tänne. Savolainen asuu vaarojen laella, niin korkealla kuin vain voi, niin lähellä taivasta kuin mahdollista. Hän ei ole mikään auringon palvelija, hän asuu korkealla siitä syystä, että hän on hakenut hallattomia paikkoja, joissa hän on kaskennut ja polttanut, niin kaukana vesiperäisistä maista kuin suinkin. Yhteenahdettuja, ahtaita kyliä hän kammoaa kuin ruttoa. Siten on Savossa, vaikka se onkin harvaan asuttua, pienemmät alat asumattomia saloja kuin esim. rantaseuduilla Turun läänissä.
Ravinto.
Savolainen on herkkusuu Suomen asukasten joukossa. Pääasiallinen ravinto on tuore leipä. Kerran viikossa leipoo hän otsansa hiessä leipänsä, suuremmissa taloissa leivotaan jokapäivä. Reikäleivät ovat hänelle aivan tuntemattomat. Kovaa ja kuivaa leipää hän ei nauti milloinkaan. Kemuissa notkuu pöytä omituisten ruokalajien paljoudesta. Ylinnä kohoaa suuri kalakukko, jäännös keskiajan jättiläispasteijista, jotka usein sisälsivät kuninkaan kyttyräselkäisen hovinarrin, joka vieraiden iloiseksi hämmästykseksi ryntäsi epämukavasta pesästään, juuri kun aiottiin siihen käydä käsiksi. Kalakukko sisältää kaiken, mitä ihminen ruumiin ravinnokseen tarvitsee. Kuori on leipää, sisus tarjoaa kalaa, lihaa ja rasva-aineita. Siis maailman parhain ja mukavin eväskakku. Jätän sanomatta polveutuuko se Bysantista vaiko Roomasta. Olisikohan se saksalaista juurta: »Fischkuchen» = kalakakku? Pöydällä näkee edelleen omituisia »piiraita», jättiläismäisiä ryynirieskoja, lehikäisiä, kaalinlehdellä paistettuja j.n.e. Minä epäilen, että nämä ruokalajit ovat saapuneet Aasiasta, Venäjän kautta. Ajatukseni liitävät usein näistä ruokalajeista raamatun vanhaan Saaraan, joka valmisti aterian Abrahamille ja hänen ylen pyhille vierailleen Mamren tammistossa. Aivan varmaan söivät he samanlaista ruokaa. Savolaisen suurimmassa juhlassa, »köyrinä» (pyhäin miesten päivänä), kuuluu uhrilammas välttämättömien ruokalajien joukkoon, aivan niinkuin Vähän Aasian paimentolaiskansoilla. Uhrilammasta sanotaan yksinkertaisesti »köyrpässiksi».
Nämä ruuat ovat herkkuja sille, joka päivän pitkän on ponnistellut ulkotöissä. Nämä ruuat ahtavat meidän kalpeat kaupunkilaisemme ummelle kuin pakkaspyry savolaiset kujatiet. Mutta kun polkee pyörällä 50 km ennen ja 50 km jälkeen aterian, voi kaikesta huolimatta nauttia rauhallista yölepoa.
Hämäläisten reikäleivät voivat olla kauheita. Ikenet repeytyvät rikki kakun särmikkäissä kristalleissa. Suu täyttyy verellä, mutta kupu pysyy tyhjänä. Sellaisella kakulla voisi heittää vaikka Goljatin kuoliaaksi maahan.
Hämäläisiä on näihin saakka pidetty Suomen etevimpinä maanviljelijöinä, savolaisten lemmikkejä ovat taas kotieläimet. Parhaimmat hevosemme ovat kotoisin sieltä, lehmämme samoin. Härkiä, joita 1500-luvulla vielä oli runsaasti, ei enää pitkään aikaan ole käytetty, jotavastoin muualla Suomessa niitä tavattiin yleisesti vielä 50 vuotta sitten, vieläpä tänäkin päivänä.
* * * * *
Savolainen on ollut maamme varsinainen uudisasuttaja. Hänessä on todellakin ollut ruskean rotan lannistumaton halu levitä joka taholle.
Savolaisten partioretket.
Kun historian ensimmäinen, kalpea valonvälähdys lankeaa hetkeksi näille tienoin, tavataan savolaiset asuvina Mikkelin seuduissa. Kihlakuntaa sanottiin »Suur-Savoksi», ja se joutui Pähkinälinnan rauhassa 1323 Ruotsille yhdessä Jääsken ja Äyräpään kihlakuntien kanssa. Mutta Savo oli rauhanteon kautta saanut luonnottoman ahtaan rajoituksen itää kohti. Savonlinnan seuduilta vedettiin raja pitkin läntistä vesistöä, Leppävirran ohi, pohjoista kohti, ei tiedetä varmaan minne se haipui. Mahdollista on, että se noudattamalla Pyhäjoen vartta loppui Pohjanlahteen. Mutta näin kulki raja ainoastaan paperilla. Savolaiset itse pitivät siitä huolen, että he saivat väljemmän toimialan. Suurimmassa salaisuudessa hävitettiin rajapyykit ja kivet nakattiin kaikille ilmansuunnille. Uudet rajamerkit rakennettiin sijalle, mutta paljoa enemmän itään käsin. Täten joutui Savon alueen puitteisiin muun muassa kaksi kuuluisaa näköalapaikkaa, Punkaharju keski-Savossa ja Pisan vuori pohjois-Savossa. Tämä hiljainen ja salaperäinen pimitysyritys onnistui hyvin, varsinkin kun sen perustalle laadittiin »väärennetty Pähkinälinnan rauhankirje», jossa savolaisten käymä omavaltainen raja väitettiin olevan juuri Pähkinälinnassa vuonna 1323 juhlallisesti vahvistettu rajalinja. Täyssinän rauhanteossa v. 1595 vahvistettiin tämä väärennetty rajalinja lopullisesti.
Näillä erämaan pikku petkutuksilla tuli Savo käsittämään Suomen enin huomiota herättäneet matkailupaikat:
Imatran etelässä, Punkaharjun ja Savonlinnan keski-Savossa sekä Puijon ja Pisan pohjoisessa. Kolin vaara on Karjalaa, mutta myöskin sinne ulottivat savolaiset partioretkensä, niin että väki Kolin ympäristöillä puhuu silkkaa savoa. Sukunimet ja sukutarinat toteavat sitäpaitsi, että tämä siirtyminen Savosta päin on tapahtunut yleisesti vieläpä viime vuosisadan kuluessa.
Vähitellen levisi asutus Mikkelin tienoilta pohjoista ja luodetta kohti, ja pohjois-Häme joutui savolaisten haltuun sekä rauhallisilla että sotaisilla keinoilla. Sääminkiläiset ja rantasalmelaiset taas soutaa nytkyttivät vesistöjä pitkin aina Iisalmeen saakka, marssivat Pohjanmaan rajan poikki ja samosivat Kuusamoon saakka. Jo niin varhain kuin 1400-luvulla valittavat lappalaiset haikeasti, että savolaiset kaskeavat ja polttavat heidän kankaitaan, niin että poronruoka häviää. Että he puhuivat totta, siitä muun muassa kuusamolaisten murre todistaa, joka on mehevää savolaista.
1600-luvulla kuului Käkisalmen lääni Ruotsin kruunulle. Vuosisadan keskivaiheilla teki läänin kreikkalaiskatolinen väestö kapinan, mutta se kukistettiin jo heti alussa vereen. Asukkaat pakenivat välttääkseen rangaistusta ja vainoa. Silloin tietysti savolaiset pitivät varansa ja muuttivat poispaenneiden tilalle. Moni suku tunkeutui aina silloiseen ruotsalaiseen Inkerinmaahan, jonne asettuivat asumaan muun muassa Nevan suomaille, missä aina näihin päiviin saakka ovat säilyttäneet kielensä ja tapansa, siitä huolimatta, että heidän tilansa ovat sotkeutuneet jättiläiskaupungin jalkoihin.
Näin haastaa koko Itä-Suomi hamasta Kokkolasta ja Päijänteeltä aina Venäjän rajoille saakka kieltä, joka on luettava savolaisen murteen alueeksi. Saarijärveläinen, esimerkiksi, ymmärtää helposti, mitä Ruskealan mies pakisee, mutta mitä naapuri Lapualla puhelee, tahi oikeammin nenäonkalossaan äännähtää, on hänen vaikeampi tajuta. Ainoastaan Salmin, Suistamon ja Suojärven asukkaat, muinaisten karjalaisten jälkeläiset, puhuvat kieltä, jota savolaisenkin on työläs käsittää.
Lyhyin piirtein olen koettanut selvitellä mihin osiin maatamme savolaiset ovat levinneet. Seuraavissa kirjoituksissa koetan tuoda esille heidän lystikästä tapaansa käsitellä elämän vakavimpiakin kysymyksiä, sekä kertoa matkahavainnoitani eri osista Savoa.
II.
Kansa ja kansanluonne.
On väitetty, että savolaiset ovat karjalaisten ja hämäläisten sekarotua. Minun tutkimukseni asiakirjoissa vievät siihen tulokseen, että sekoitus on ylen vähäistä. Jos kerran savolaiset 1500-luvulla miehissä kulkevat puhtaasti karjalaisilla nimillä, jos ainoastaan nimismiehiltä ja kirjureilta puuttuu sukunimet ja nämä henkilöt ovat helposti luetut, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että savolaiset ovat yksinomattaan karjalaista perua.
Tietysti on 16:nnella, 17:nnellä ja 18:nnella sataluvulla vierastakin verta pirahtanut heidän suoniinsa muuttojen kautta vierailta seuduilta, mutta ei mikään anna aihetta otaksumaan, että seudulle muuttaneiden talollisten lukumäärä olisi ollut suuri, arvattavasti pienempi kuin nykyaikainen siirto paikasta toiseen. Yhtä paljon lienevät aatelismiehen virkamiehet ja ruotsalaiset upseerit tehneet parastaan somistaakseen kasvavan kansan ulkomuotoa. On kosolta savolaisia talollissukuja, joilla on helskävät ulkomaalaiset, komeat sukunimet. On Baggeja, on Ambrusineja, on Orbinskeja — nämä viimeksimainitut Savossa muuten lyhykäisesti vain »Piiskoiksi» nimitetyt — sitäpaitsi Ehrnrootheja ja Järnefeltejä. Vielä lukuisammat ovat sellaiset jälkeläiset, jotka kulkevat ei isän, vaan äidin sukunimillä.
Jos jätetään siveysoppi syrjään — joka muuten tietysti on hyvin väärin tehty — ja pysytään vain kiinni kauneuden vaatimuksissa, niinkuin taiteilijain on tapana tehdä, ei voi kylliksi valittaa, etteivät aatelismiehemme ja upseerimme vielä tarmokkaammin huolehtineet rodun ulkomuodon kaunistamisesta.
Professori Grot vainaja, joka oli erittäin tarkkasilmäinen, kun joko kielioppi tahi tytöt olivat kysymyksessä, huomauttaa täydellä syyllä, että savolainen ylimalkaan on ruma, mutta että kuopiolaiset ovat heistä kauneimmat. Sen sijaan hän säännöllisesti pihkaantui jokaiseen tapaamaansa herrasneitiin eikä hevillä herennyt heidän ihanuuttaan ylistämästä. Tämä suuri juopa erisäätyisten tyttöjen välillä on umpeen menemäisillään, niin että savotar tähän maailman aikaan jo yleensä alkaa olla »immeisen näköinen». Kuopiossa ja Iisalmessa ovat tyttöset jo kauttaaltaan sen näköisiä, että niiden seuroissa liikkuu ihan samoilla tunteilla kuin manalle menneet akateemikko Grot ja hänen ystävänsä, Pietarin yliopiston rehtori Pletnev, Savon herrastyttölöiden parissa.
Mitä taas sielunominaisuuksiin tulee, ei savolainen milloinkaan olisi kostunut mistään sekoituksesta minkään muun heimon kanssa. Tämä tuntuu liioittelulta, mutta on sittenkin totta.
Mikä kansa, mikä rotu, mikä heimo maailmassa on jättänyt jälkeensä niin suunnattoman rikkaan runoaarteen kuin juuri tämä savokarjalainen heimo. Sananlaskujen lukumäärähän jo on yli 10 tuhannen. Mikä syvä elämänviisaus on näihin elämän ohjeisiin kätkettynä, mitä oppia niistä saakaan melkein mihin tahansa elämän sattumaan tässä maailmassa. Ei yhtään teeskenneltyä paradoksia niiden joukosta tavata, vaan kaikki on lausuttu vilpoisen kirkkaasti ja läpikuultavan selvästi ja useimmin puettu sellaiseen koreaan muotoon, että sitä ihastuksella ja ihmetyksellä kuuntelee.
Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.
Tämän latinalainen lausui: per aspera ad astra. Suomen runotar on nähnyt tämän aatteen veistokuvailijan silmällä. Hän on nähnyt ihmisen kurkottavan korkealle, mutta nähnyt myöskin, kuinka usein hän kompastuu vähäpätöisiin esteisiin; mutta runotar auttaa neuvoillaan miestä taipaleelle. Hän kuiskaa: Tyvestähän sitä puun latvaan noustaan.
Kaikki siveyssäännöt, joissa vallitsee toruva, uhkaava tahi hentomielinen sävy, käyvät ajan pitkään perin väsyttäviksi. Mutta näistä ikävyyksistä savolainen suoriutuu ehtymättömällä leikillisyydellään. Sananlaskut ovat usein tehdyt herättämään hyväntahtoista hymyä maailman menon »turhuudesta». Tuhlaajapojan surullinen satu, niin itämaisen loisteliaasti kerrottu raamatussa, sisältyy savolaisen hauskaan sananlaskuun:
Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.
Tuhannet isät ja äidit ovat lohduttaneet itseään tällä sananlaskulla, kun rakas poikanen on uhmaten lähtenyt kodista tuhlaamaan perintöjään kaupungin kevyen kaartin seurassa. Sananlasku voittaa siinä itämaalaisen sadun, että vanhempi veli, tuo kodin kunniankukko, ei tunne itseään loukatuksi.
Kun suuri lurjus vetoaa samankaltaisen aatetoverin todistukseen, sanoo savolainen vain lyhyesti:
Tuppurainen Tuppuraisella takausmiehen.
Muut kansat sanovat saman asian monilla ja kankeilla sanoilla: »Sano kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen olet.»
Melkein sama seikka lausutaan julki seuraavassakin sananlaskussa:
Pata kattilata soimaa.
Musta on kylki kummallai.
Miten syvälle se leikillisyys on savolaiseen syöpynyt, siitä olkoon seuraavakin kertomus todistuksena.
Savolaiset tekevät mielellään kauppoja, hurjimmat »jobbaavat» ja muutamat tekevät rahoja. Kaksi nuorukaista tätä viimemainittua sakkia tekaisi kerran minun nuoruudessani rahaseteleitä. Sillä paikalla seteliä, missä nyt näemme niinen Clas von Collan (Joroisista), oli komeasti kirjoitettuna »Dalviainen». Missä taas silmämme nyt äkkäävät nimen Jalo Järnefelt (Kontiolahdelta), seisoi »Durbeinen». Miesten arkipäiväiset nimet olivat tietysti Talviainen ja Turpeinen. Tämä kirjoitustapa oli arvatenkin nöyrin kunnianosoitus korkealle ruotsalaiselle sivistykselle, joka muun hyvän ohella on hankkinut meille seteleitä, millä rikkaan pätii rehennellä. Seteleissä luettiin sitäpaitsi, että Suomen Pankki ei missään tapauksessa lunasta näitä seteleitä.
Vääränrahan tekijöitä ja samalla hassuttelijoita! Sellaisia ilmiöitä ei tapaa muualla maailmassa, paitsi Savossa.
Ruotsin Valtakunnan Laki vuodelta 1734 ei suo leikille pienintäkään sijaa; tirehtööri Dalviainen ja Durbeinen vietiin kuuluisaan palatsiin Rautavaaralle, »Lutikkalinnaksi» sanottuun, joka nykyään on tyhjennetty mahdottomana olinpaikkana sellaisillekin vekkuleille kuin edellämainitut.
Luulisi, ettei tuollainen irvistelevä väki koskaan voi kohota juhlalliseen paatokseen. Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että tuskin millään kansalla tavataan niin pursuvaa paatosta, kuin mikä loitsurunoista ilmenee. Se on suorastaan hysteeristä paatosta. Siinä on voimaa sanonnassa, siinä on rohkeutta vertauskuvien valinnassa, jota harvoin tapaa. Esimerkiksi painatan tähän tulenvaaran loitsun:
Tänne ellös tulkokkana,
Juoksevi jokea kaksi,
Vettä kaksi virtoavi
Ympäri minun kotini.
Hyiset sorsat soutelevi
Hyisen virran viertehellä,
Jäiset joutsenet joluvat
Jäisen lammen laitehella,
Hyiset hyppivät jänikset,
Jäiset karhut karkelevat.
Kun luen loitsurunoja, olen kuulevinani Sibeliuksen sinfonioja, kun taas kuuntelen niitä, olen lukevinani loitsurunoja.
Jos vertaa tätä runoutta Eddan ja vaikeatajuisten drapojen runouteen, on erotus silmiinpistävä. Skandinaavien runous on tyyntä, suurpiirteistä ja karua, suomalainen taas kuumeista ja riehuvaa. Suomalaisessa asuu Aasian hehkuvaa leimakkata, skandinaavisissa helleeniläinen tyyneys. Suomalainen runous rakastaa sitäpaitsi rikkaampia värejä tällaisessa runoudessa.
Mutta nyt ei enää vanhoja runoja pulppua savolaisten huulilta. Ne ovat vajonneet hautaan viimeisten sukupolvien keralla. Ihmeellinen sivistyskausi on loppunut, sivistyskausi, jonka synty ja kehitys vielä ovat selvittämättä. Varmaa vain on, että meillä tässä on mahtavin henkinen suurtyö, minkä kansamme tähän asti on aikaansaanut, ehkäpä suurin, minkä se kykenee luomaan.
Kuinka monet aivot ovatkaan olleet työssä tätä kokonaista miljoonan säettä käsittävää kokoelmaa sepittämässä, jota kokoelmaa nykyään parastaikaa painosta julkaistaan. Teos tulee valmiina noin 40 kertaa Kalevalaa laajemmaksi. Mikä joukko taiteellisesti lahjakkaita henkilöitä noitten talonpoikain joukossa on ottanutkaan osaa muodon lopulliseen viimeistelyyn. Se on ollut hiljaista työtä, mutta jättiläismäistä laajuudessaan. Rakkaus tällaiseen toimintaan ja taiteellinen vaisto ovat aikaansaaneet tuon kirkkaan ja sointuvan muodon, joka niin edullisesti poikkeaa romantiikan hämärästä sanahelinästä.
Matkoillasi Savossa ja Karjalassa tapaat kaikkialla näitten tuntemattomien ja nimettömäin mestarien jälkeläisiä. Puhuttele heitä, niin huomannet heti, että vanhemmat ovat olleet armoitettuja taiteilijoita. Typerinkin heistä tuntuu henkevältä, jos hän yltyy sinkauttelemaan isiltä perittyjä sananlaskuja suustaan.
Heiltä syntyy juttu ja tarina kuin leikitellen vain. Kelle on suotu onni joutua vanhan suulaan karjalattaren hoidokkaaksi lapsena ollessaan, ei sitä hevillä unohda. Vanha Reetta Karppinen Kaavilta on minusta yhä edelleen ihanneilmiö lapsenhoitajien joukossa, niin rikas oli hänellä mielikuvitus, niin hauska ja lystikäs lasten lumooja hän oli. Hänen yksinpuhelunsa lehmien karjassa savun ääressä olisi pitänyt saada fonografin levylle tahi paperille painetuksi. Näissä keskusteluissa — hän jutteli pitkät ramsut siivatoilleen ja itse niihin vastaili — piilivät monien sukupolvien esityöt, joihin hän sitten lisäili parasta ja herttaisinta, mitä keksiä taisi kantturoittensa mairittelemiseksi ja tyynnyttämiseksi.
Enpä tiedä kansaa toista niin liukaskielistä kuin savolainen ja karjalainen kansa. Varmaankaan ei ole olemassa kansaa, joka panisi niin suurta arvoa siihen, miten mikin asia lausutaan. Baijerin maaseudulla olen tavannut eukkoja, joilla oli samanlainen siunattu suuhavi kuin savottarilla. En tunne venäläisiä enkä ymmärrä heidän kieltään, ehkä he ovat vieläkin puheliaampia. Olen kumminkin kohta kolme vuotta ahkerasti lukenut duuman jäsenten puheita ja ihailen heitä. Kun kerran luin, että eräs kuuluisa duuman jäsen juhlallisesti pauhasi: »hallituksella on hemorroidaalinen maailmankatsomus», silloin kiepsahdin pystyyn ja tuumailin: »noin voisi savolainenkin herjata». En varmasti voi sanoa, minkä näköinen sellainen maailmankatsomus oikeastaan on, mutta epäterveellinen tuo lienee. Juuri siihen malliin savolainen herjaa. Sellainen on raikkaan mielikuvituksen todistus.
Kaikki on suvaittua savolaisen suulle, kunhan se vain on sukkelaa. Lupa leikkiä laskea pyhistäkin asioista, kunhan sen vain tekee näppärästi. Sukkeluus laimentaa pilkan terävyyttä. Heidän rakastetut ja kunnioitetut pappinsakin, heidän peljätyt tuomarinsa ovat usein liikkeessä sekä sananlaskuissa että arvoituksissa. Sittapörriäisen arvoitus kuuluu:
Musta kuin pappi, ei oo pappi,
Kiiltää kuin nappi, ei oo nappi,
Lentää kuin lintu, ei oo lintu,
Tonkii kuin sika, ei oo sika.
Ajatelkaa vanhan ajan pappia kantapäihin ulottuvassa, poimuisessa kauhtanassaan, jonka takataskusta keltaisenruskea nenäliina pilkoittaa esille, ajatelkaa samalla sittapörriäistä poimuisine kuorineen, joitten syrjien välistä kellertävä siipi pistää ulos. Vertaus on niin sattuva, että epäkunnioitus tykkönään häviää.
Harakasta ja siasta taas arvoitus kuuluu:
Enkeli keikkuu keskellä peltoo,
Tuomari kyntää tuoretta multoo.
Tulee ajatelleeksi Bellmania ja hänen kuuluisaa Telgen ratsumiestänsä.
Puolustaakseni edelleen arvostelujani savolaisista, heidän hyvästä tuulestaan, heidän sukkeluuksistaan ja kauniista kielestään, kerron tässä muutamia juttuja etupäässä matkailun alalta.
* * * * *
Vanha mies, maantierosvo ja hevoshuijari, teki hengenlähtöään. Pitäjän rovasti oli saapunut mökkiin ja tutkisteli potilaan kristinopin taitoa ennen armon välikappaleiden jakoa. Potilaan vastaukset menivät päin seiniä. Ei kuoleva kyennyt edes erottamaan jumaluuden kolmea persoonaa toisistaan.
— Kristiveljeni! Miten olet läpäissyt rippikoulun ja monet kinkerit näin vaillinaisilla tiedoilla autuudenopissa? sanoi rovasti.
— Voi veikkonen, vastasi vanhus. — Kun minä olin nuori, ka, silloin lohi luki ja lahna lauloi.
Samassa hevosmies heitti henkensä.
Lohi luki = pappi sai lohen, lahna lauloi = lukkari sai tyytyä lahnaan.
Eikös siinä ole hurjaa mielikuvitusta, kun komentaa mykimmät kaikista eläimistä lukemaan ja laulamaan laiskan syntisen puolesta. Voiko hienommalla tavalla viitata meillä muuten hyvin harvinaiseen tapaan lahjoa pappia. Ja lopuksi, voiko sanoa sanottavansa sirommalla tavalla: lohi luki, lahna lauloi. Niissä sanoissa on sointua.
Nämä sanathan jo tuottanevat autuuden.
* * * * *
Äitini ja hänen monet lapsensa matkustivat kerran kaikenlaisilla kyytihevospeleillä Joroisista Rantasalmelle. Äidilläni on perintöä sekä hengellisiltä että sotilaallisilta isiltä hamasta 30-vuotisesta sodasta, missä he taistelivat ja vuodattivat vertansa ainoan oikean uskon puolesta. Hänen maailmankatsomuksensa on siis korkeakirkollinen, hieman taipuen evankeliseen harhaoppiin, jommoisena edesmennyt pastori Bäck Helsingissä sitä selitteli. Mutta arkioloissa ja varsinkin matkoilla äitini kernaasti leikkii armeijan sadanpäämiestä Lennart Torstensonia.
Äitini johti pitkää hevosroikkaa. Tuota pikaa oli hän jättänyt meidät jälkeen. Mutta kun maantie eräässä kohden kulki pitkät matkat ihan suorana, nähtiin äitimme yksin istumassa kärryissään, ja kyytimies keltaisenpunaiset pieksut jalassaan, valkoiset housut ja pitkä takki yllään seisoi tutisevin jaloin ojanreunalla. Hän piteli likaisia nuoraohjaksiaan käsissään ja huusi ehtimiseen hyvin liikutettuna seuraavat lennokkaat sanat:
Eihän minussa nyt lentäviä täitä ou, eihän minussa nyt lentäviä ou!
Ei mikään auttanut. Yksi pojista komennettiin äidin viereen ja minä sain »Löyhkä-Puavon» rattailleni. Minä kiinnyin heti Puavo-parkaan. Kellä sellainen mielikuvitus on, että hän tilille loihtii siivet, sillä on tietysti hieno, runollinen luonne. Hänen kertomuksensa Vappu-tammastaan, jonka ohjaksissa äitini nyt rehki, — muuten paras hevospekuna koko suuressa Joroisten pittäässä — oli taideluoma aivan ensiluokkaista lajia. — Tammassa oli vain yksi vika. Pieninkin nykäisy ohjaksista tahi hellä valoisinkin läiskäys piiskasta saa hänet tosinaiselliseen tapaan närkästymään. Hän kostaa heti pienellä lemuannoksella, korvin kuulumattomalla. Ja Paavo itse joutuu aina syntipukiksi.
— Tuokaan rouva ei näy ossoovan erottoo, mikä se on mitäkin lemua, sanoi mies hieman tyyntyneenä, vaikka vielä pahoillaan.
* * * * *
Apteekkari Pulliainen ja maisteri Hornborg (Sarvela) matkustivat
Pielavedeltä Kuopioon. Molemmat olivat hyvin pyyleviä herrasmiehiä.
Viimeisen majatalon kyytipoika kääntyi apteekkariin päin ja kysäisi:
— Suapko luvan kysyä, kettee työ ootte?
— Apteekkari Pulliainen, Pielavedeltä.
— Niin vuan, niin vuan.
Hän odotti, että maisteri Hornborgilla ilman lisäkyselyjä olisi älyä esitellä itseänsä. Mutta Hornborg vaikeni kuin muuri ja punoitti siinä reessä kuin laskiaispulla, kiiltävänä ja pönäkkänä. Poika ajoi parisen kilometriä. Vihdoin kääntyi hän Hornborgia kohti ja sanoi:
— Taijatte olla yksiä Pulliaisia!
* * * * *
Iisalmen rovasti vainaja, Th. Brofeldt, Juhani Ahon isä, oli täydelleen omaksunut savolaisen kielen ja lausumistyylin. Hän puhui totisia asioita ainoastaan saarnastuolista, mutta nekin savolaiseen malliin. Kun hän sai kuulla, että poikansa Juhani oli otettu kielensiivoojaksi iät kaiket istuvaan raamatunsuomennos-komiteaan, lausui hän ystävilleen:
— Niinpä niin! Kun se Hannes oli kasvavana nuorukaisena, ei sitä hevillä suatu raamattua sellailemmaan. Mutta Herralla, sillä on keinosa. Nyt Se niät on pannu Jussin lukemaan raamattua oikein — päiväpalkoilla.
* * * * *
Pienimmätkin poika-pahaset yrkäilevät sukkeluuksia syytämään.
Iinalammin pikku paimenpoika pantiin kyyditsemään rouva Nykoppia Savonlinnaan päin. Ori keikkui, hirnui, nousi kahdelle jalalle ja korskui. Rouva Nykoppin täytyi kauhuissaan panna parasta Porvoon suomeaan:
— Onko tema hevone eksy? (äksy).
Poika heti tekaisi sukkeluuden rouvan huonosta lausumisesta, läimäytti hevostaan piiskallaan ja nauroi:
— Eihän tuo nyt h—tti vie eksyne keskeltä muantietä!
Metsässä sitä eksytään, jos eksytään, sen tiesi poika, mutta maantiellä — sula mahdottomuus.
* * * * *
Vanhat, arvokkaat rusthollarit säilyttävät leikillisen luonteensa viimeiseen hengenvetoonsa.
Lihava, rikas Leppävirran pomo, Pekka Kansanen, oli Savonlinnassa kylpemässä. Hän liikuskeli kylpyjensä perästä puiston käytävillä ja kohtasi joka päivä yhtä lihavan ja tanakan herran samoilla käytävillä. Vihdoin hän ei kyennyt hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan seisautti herrasmiehen ja kysäisi:
Suapko luvan kysyä, että mistee herra on kotosin.
— Ilmajoelta.
— Kettee sieltä?
— Minä olen Ilmajoen rovasti, Heikel.
— No, mitäs minä tässä toissapäivänä sanoin toverillenj: kyllä se vuan on rovasti, sillä kun on niin iso maha.
Rovasti Heikel, itse kuuluisa leikinlaskija, närkästyi tästä savolaisesta tungettelevaisuudesta ja kysyi happaman näköisenä:
— No, mitenkä teidän laitanne on? Oletteko tekin rovasti, teillä kun on niin iso maha?
— Enhän minä mikä rovasti ou! Muuten oun vuan laiska mies!
* * * * *
Kauniina kesäaamuna lähestyi »Karjalankoski» laiva erästä laiturin tapaista. Mäeltä mökistä laittautui mies ulos. Hän oli autuaallisimmalla päällä. Hän oli mökissä upottanut pari »plörökuppia» vatsaansa kirkkaan kesäaamun kunniaksi. Hänen pieksunsa olivat niin ihmeesti irti maasta, hänen rinnassaan soittivat tuhannet taivaalliset harput, hän hihkaisi ja lauleskeli kilvan kuhankeittäjän kanssa rannan lepikössä. Laulaen laskeutui hän vaappuvalle sillalle. Mutta kippari kumartui kaiteen yli ja lausui puhtaimmalla kirjakielellään (laivassa oli hienoja matkustavaisia):
— Me emme voi ottaa teitä laivaan. Te olette nauttinna.
— Minäkö nauttinna! Haistak! (Hieno sana Savossa, aina ilman objektia ja aina k lopussa.) Enhän minä tok' ennee nauti mittään! Häthättään kansalaisluottamusta.
Shakespeare kääntyi haudassaan ja hymähti.
Mutta mies otettiin laivaan. Tuollaiselle on annettava anteeksi, olkoonpa hänellä vaikka veres, nuhteeton humala klo 5 aamulla heinäkuun 5 päivänä.
III
Pohjois-Savossa.
Kerran maailmassa ajelin pyörällä maantietä Oulusta Iisalmelle. Mikä tuskastuttavan tasainen tie! Ei yhtään mäkeä, ei minkäänlaista näköalaa. Autio tyhjyys mulkoili minuun edestä ja kummaltakin kupeelta. Ja tämä ikävä tyhjyys ulottui aina taivaanrantaan saakka. Minä torkuin satulassa, vajosin ajatuksiini, sekosin mietteisiini niin, etten herätessäni heti päässyt selville siitä, missä maailman ääressä liikuskelinkaan.
Mutta olinhan Pohjanmaan soilla! Suopursun väkevä hajuhan pisti nenääni. Tosin kyllä oli talojakin toisella puolellani, toisinaan Siikajoki toisella, toisinaan oli koiria ja kanoja maantiellä, toisinaan kirkon porstuoiden edustalla kammoksuttavan näköisiä vaivaistukkeja. Mutta useimmiten ei nähnyt muuta kuin maantien eikä tuntenut muuta olevan ympärillään kuin ilmaa.
Jos täällä pitäisi pitempiä aikoja oleilla, niin varmaankin kävisi samalla tavalla kuin kaikille muillekin paikkakuntalaisille. Ei auttaisi muu kuin heretä pietistiksi eli »heränneeksi», niin heränneeksi, ettei yölläkään saisi unta.
Silmäilin joskus talojen ikkunoihin. Näin siellä täällä ikkunoissa valkoisen kyltin roikkumassa, ja siinä olin lukevinani »valitusvirsiä».
Niinpä niin, ajattelin, niinhän se olla pitääkin. Kukapa täällä ilkeäisi huudella: hei henttuni sinisillä silmillä j.n.e. Täytyy pysytellä suokuirin ja kurppien äänilajissa, ja silloinpa siitä syntyykin valitusvirsi. — Olin sivuuttanut koko joukon tällaisia murheellisia kylttejä, kun huomasin samanlaisen eräässä majatalossa, johon olin poikennut. Käänsin kyltin ja luin äänekkäällä riemulla: »Virvoitusvesiä».
Niin perinpohjaisesti nuo happamet suot voivat myrkyttää mielen, että lukee valitusvirsiä siinä, missä seisoo virvoitusvesiä. Mutta kuljinhan pietistien luvatussa maassa. Historia ja luonto yhdessä painoivat alas mielen, niin että silmä näki ainoastaan sitä, mistä sydän oli täysi.
Toistakymmentä peninkulmaa olin polkemistani polkenut ja päässäni pyöritellyt hajanaisia ajatuksia, kun äkkiä olin näkevinäni suon reunassa tumman petäjikön laidassa kaksi ylioppilasta seisomassa molemmin puolin maantietä. Säpsähdin. Kaksi rajapatsasta. Toisessa seisoi Oulun lääni, toisessa Kuopion lääni.
Niin on kuin olla pitää! Missä suo loppuu ja mäntykangas alkaa, siinä on raja oleva näitten kahden läänin välillä. Vanha rajankävijä on ollut tarkkasilmäinen maantieteilijä.
On hetkiä elämässä, jolloin ihminen katkerasti kaipaa pitkää, tupsuniekkahäntää. Minä vain olisin sellaista huiskuttanut, jos olisi ollut, nyt kun hyppäsin satulaan ja ajaa huhkin kerrankin taas kunnollisessa, pihkaisessa petäjikössä. Sielläkös vasta oli tyyntä, sielläkös vasta oli lämmintä, ja pyöräni ärisi iloissaan kuin leikkivä koira. Se nautti niinkuin minäkin.
Nyt alkoi mäkien sarja. Nyt sain nousta ja laskeutua satulasta, veri pääsi vapaasti kiertämään istuinlihaksissa. Sielu ja ruumis virkistyivät virkistymistään.
Kahlaajien valitushuudot olivat vaienneet. Kangas tarjosi tynnyrilinnun vikinätä, laulurastaan hoilauksia ja lehtokertun aivan ylen ihanaa liverrystä. Pikku järvissä kuului joutsen joskus pesivän; en nähnyt yhtään sellaista, mutta kuikka parkaisi niin kammoksuttavan lapsen äänen, että vaistomaisesti heittäysin satulastani.
Illan tullen saavuin Nissilän majataloon. Miten toisin täällä kuin Pohjanmaalla! Jokimaisema mataline rantoineen ei ketään naurata. Yksitoikkoisuus painaa mieltä. Mutta vesistöjemme rantamilla vallitsee salmien, järvenselkien, saarien ja luotojen aina uusiutuva vaihtelu. Toinen näköala on aina toisestaan poikkeava. Ja rannat ovat milloin matalat, milloin korkeat.
Lehmillä oli kaikilla valkoiset selät ja kirjavat kupeet ja niitä lypsivät sujakat iisalmettaret. Lehmisavut kohosivat kuin Abelin uhri suoraa päätä taivasta kohti ja lemusivat aivan hurmaavasta — Tytöt olivat arvatenkin Jumalan lapsia. — Pienet lehmänappulat märehtivät meheviä heinä tukkojaan ja pyyhkäisivät häntätupsuillaan tyttöjen poskia, suita ja huulia.
— Vait siihen, pahanhiien kanttura, sanoi tyttö.
Ihmeellistä on nähdä tavallisessa talonpoikaistalossa lehmikarjaa, joka on aivan samaa rotua. Se tuntuu vanhalta kulttuurilta. Aivan niinkuin Hollannissa, jossa kaikki lehmät ovat joko suuria ja mustia tahi keskikokoisia ja harmaita. Mutta nämä pienet Iisalmen lehmät, »kyytöt», ovat kallisarvoisia kappaleita. Ne lypsävät yli 3,000 litran vuodessa hyvin rasvapitoista maitoa. Ne ovat kaikkiruokaisia kuin köyhän lapset. Ruohon puutteessa ne syödä napertelevat mustikan varpuja, heinän puutteessa talvella uppoaa olki iloisesti heihin, mutta kaikki ruoantörky muuttuu heidän sisuksissaan herkullisimmaksi, rasvaiseksi maidoksi. Enimmän pidetään sarvettomia lehmiä, sillä nämä pienet elukat ovat perin mustasukkaisia, niinkuin luomakunnan muukin naaras-sukupuoli, ja puskevat kilpailijansa lypsämättömiksi, jos heillä vaan on sarvet. Mutta sarvettomat ovat yhtä vaarattomia kuin kielettömät vaimot, joita Luoja ei sentään koskaan ole luonut, jottei murheenlaakson tunne häviäisi aviomiehiltä. Sarvettomat kyytöt ovat hyvin suosituita täällä etelässäkin, ja tavataan niitä useissa etelän herraskartanoissa.
* * * * *
Maantie noudattaa vesistön vartta Nissilästä Iisalmelle. Vieremän järven rannalla sijaitsee Iisalmen kappalaistalo. Siellä on Juhani Aho nuoruutensa ajat viettänyt, siellä on hän metsästellyt ja kalastellut. Meidän parhaimmat kirjailijamme ovat aina olleet metsästäjiä ja kalastajia, mikä muuten on luonnollista tällaisessa korpimaassa, jossa on tuhansia järviä, ja kansan kesken, joka on aina kalastellut, ei vain huvikseen, vaan hyötyäkseen.
Kaikille on tunnettua, mikä intohimoinen metsästäjä ja kalastaja Runeberg oli. Topeliuksesta ei tiedetä, ampuiko hän eläissään ainoatakaan laukausta, mutta kaikki hänen romaanisankarinsa olivat ruudinsavusta suorastaan kekäleiksi mustuneet. He ampuivat silmänräpäyksessä kymmeniä vihollisia juuri keskelle sydäntä. Mutta vaikka Topelius ei ampunutkaan, niin hän kalasteli sitä innokkaammin. — Aleksis Kivi paralla ei koskaan ollut varoja hankkia itselleen kunnollisia pyyntivehkeitä.
Juhani Aho oli nuorena toinen Wilhelm Tell. Hän ampui sorsia rihlapyssyllä ja murhasi laumoittain tavia ja haapanoita. Näillä kapeilla vesillä on hän vapa kädessä istuskellut illat ja aamut ja nykäissyt ylös korean vihreitä ahvenia ja potkivia säyneitä.
Tämän vesistön rauhaisa tunnelma on syöpynyt koko hänen olentoonsa, vieläpä hänen kirjalliseen tuotantoonsakin. Keskikesän tyyneys näillä seuduin on ainoalaatuista. Sisämaan ilmastoa täydellisimmässä ilmestysmuodossaan! Jo klo 5:n aikaan illalla tuuli tyyntyy. Sitä kestää sitten koko illan, koko yön, koko seuraavan aamun. Keskipäivällä herää tuulen henki unestaan ja puhaltelee noin vain ylenkahteen pienoisia aaltoloita kapeissa vesiväylissä. Laineet häviävät keikkuen ruohikkoon tai kohti pehmeänpyöreää rantaäyrästä; jota viheriä kasvullisuus peittää ei ainoastaan vedenpintaan saakka, vaan vielä jonkun matkaa sen alle. Kaikki on niin leppoisan pehmeää, niin muuttumattoman tyyntä. Jospa joskus myrskykin käypi, ei aalto silloinkaan kohoa korkealle; se ikäänkuin hieman tukistelee ruohikkoa ja huuhtoo rannan puhtoiseksi, mutta ei konsanaan se räiskyttele eikä roiskuttele.
Sama tyyni keskikesän tunnelma tuntuu kaikessa mitä Juhani Aho kirjoittaa. Ei räiskettä, ei roisketta, vaan loppumaton tyyneys kuten kesällä Iisalmen kapeilla vesistöillä. »Tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu», kirjoittaa Runeberg Pilven Veikosta. Sellaista on Juhani Ahon runouskin. Se on syvyys, sielun syvyys, joka kuohuu, kärsii, ilakoi ja hymyilee. Pinta pysyy tyynenä, mahdollisesti pienten virien liikuttamana. Aivan kuin Pikku-Iin ja Iso-Iin ahtailla ulapoilla. Näitten vesistöjen luonnosta Iisalmen pohjois-, itä- ja länsipuolella hän on runoillut kokoon ihmeen ihanat lastunsa: »Kosteikko, kukkula, saari», »Metsäpolku» ja »Korven kosto», jotka ovat niin pakahtuakseen täynnä sielullista luonnonrunoutta, etten moista ole lukenut millään kielellä. Ne eivät ole väreiltään loisteliaita nämä kuvaukset, mutta hartaita ja syviä, pohjaten luonnon syvimpään, niin sanoakseni mystilliseen elämään.
Että Juhani Ahon kirjailijaluonnekin kallistuu sielullisia pulmia selvittelemään, sen luulen huomanneeni, ettei se rakasta liikkeitä eikä helakoita värityksiä, sen olen myös ollut huomaavinani, mutta että idyllinen Iisalmen vesistöjen luonne myöskin väkevästi on vaikuttanut hänen tapaansa hakea kaikesta mitä hän kuvaa, sekä luonnosta että ihmiskohtaloista, ainoastaan sisäisiä sielullisia liikkeitä ja vaikuttimia, sen uskallan myöskin väittää. Niin totta kuin ympäröivä luonto aina on voimakkaasti vaikuttanut kaikkien aikojen kirjailijoihin ja runoilijoihin.
* * * * *
Näemme Sandelsin patsaan Partalassa. Ihana näköala »Isolle-Iille», joka siinä niin leppoisana, tyynenä ja tuuheana hymyilee. Täällä Partalassa Sandels syödä ahmi herkkujaan ja huuhtoi hanhi-hyytelöt alas parhaimmalla margoolla, puhumattakaan tuikean väkevästä geneveristä. Nyt sijaitsee patsaan naapuruudessa Iisalmen köyhäinhuone. Siellä ei tarjoilla hanhenpaisteja eikä geneveriä virkistykseksi läpikiusatuille vanhoille ruotiukoille, vaan sen sijaan pelkkää hapantaleipää ja kaljaa arkioloissa, piimänsintua pyhinä. Uutta ehkäpä voi joku vanha mummo tai ukko, siitä huolimatta että mieli on myrtynyt matoisessa maailmassa, tästä kauniista näköalasta saada kesällä lievennyksen kulauksen harmistuneeseen sydämeensä. Savolaisella on taiteilijan verta suonissaan; eiköpä se lähtene kiivaammin sykkimään, kun kaunis luonto pääsee lumoamaan hermoja.
Näillä valleilla Sandels teki ensimmäisen tuttavuutensa liinakkotukka Sven Duvan kanssa. Sandels ratsasti Bijoullaan ja näki, miten Duva eräänä syysaamuna painiskeli tovereineen ja miten hän heitteli heitä nurmikolle, toisen toisensa perästä.
— Bravo Duva! huusi Sandels, ja Bijou huiskutteli lyhyttä valkoista häntäänsä.
Duva teki kunniaa ja huudahti:
— Lit ä' nöje (Flit är nöje = ahkeruus on iloni).
— Pölhö! Tiedä huutia! Onko sinusta vähän iloa (lite nöje vähän iloa), kun Sandels sinua kehuu.
Mutta Duva, joka ei ymmärtänyt halaistua ruotsin sanaa, korotti vain ääntään ja karjaisi:
— Lit ä' nöje!
Sandels kannusti Bijouta ja ratsasti Partalaan, sillä hyytelöt ja geneveri odottivat.
Sentähden osas' Sandels, nähtyään hänet taistelemassa Virran sillalla, sellaisella asiantuntemuksella puhua Duvan otsasta, joka oli köyhä ja heikko, mutta sydämestä, joka oli parasta lajia.
Sandelsin jälkeläiset ovat myöskin kautta vuosisadan olleet taitavampia strategiassa ja taktiikassa kuin suomenkielessä, samalla kuin savolaisten ruotsinkielen taito ei ole rahtuakaan kostunut sitten Duvan aikojen.
Armon vuonna 1892 seisoi iisalmenpoika reservikomppanian rivissä, juhlallisen pönäkkänä ja suorana kuin kirkontorni. Paroni piti tarkastusta. Hän kiintyi komeaan poikaan ja kysyi häneltä tavallisella upseerinsuomella:
— Mike nimi?
— N:o 25, Puustinen, herra paruonj!
— Mike kristi nimi?
Puustinen ajatteli ja mulkoili, mutta piti visusti suunsa kiinni.
Silmät vain paloivat kuin ihmissyöjällä.
— Mike kristi nimi? toisti paroni hoputtaen ja napsutteli Puustista rintalastalle.
Tuli mikä tuli, tuumi Puustinen, mutta vastauksen savolainen aina antaa. Eihän tuo paroni rovastikaan ole, vaikka on lihava, eikä nämä tarkastukset juuri kinkereitäkään ole, mutta täytyyhän Jumalan sanan ja ristinopin kelvata missä tilaisuudessa tahansa. Hän särpi ilmaa keuhkonsa täyteen ja räjähti:
— Je-eesus, herra paruonj.
Paroni jätti kiireen kaupalla tämän kirjanoppineen nuorukaisen.
Kuvaava on myöskin tarkastuksen loppukohtaus, kuvaava upseerien suomenkielen taidolle aina Sandelsin ajoilta meidän päiviimme saakka.
Paronia halutti lausua jäähyväissanat komppanialle, mutta hän ei tahtonut esiintyä suomenkielellä kielellisesti niin kärttysäin savolaisten rintamalla.
Hän pyysi kapteenia kääntämään:
— Tack gossar! Ni har skjutit som englar och jag hoppas, att ni alltid gör så.
Kapteeni käänsi:
— Kiitos pojat. Te ollette ammuneet kuin enkkelit, — ja — – – Kapteeni ei päässyt ilveellä millään perille »hoppas» sanan suomalaisesta vastineesta. Mutta silloin pistäytyi paholainen leikkiin ja kuiskutti hätäytyneen kapteenin korvaan: Sano vain hyppää, se nyt ainakin on sama kuin ruotsalainen sana »hoppar», eikä paroni huomaa fuskua.
— Ja paroni hyppää…
— Ei, ei, kapteeni! Nyt menee hullusti. Paroni inte hyppä mera, paroni olla för vanha.
* * * * *
Iisalmen rovastit olivat viime vuosisadalla suorastaan kirkkoruhtinaita. Heillä oli ruhtinaalliset tulot ja suuret pappilan maat. Pappilan alueella asui 60 mökkiläistä, joista moni omisti kymmenkunta lehmää. Se oli kerrassaan Kaanaan maata, jossa rieska ja hunaja vuotivat, etenkin rieska, sillä lehmät olivat parasta »kyyttö»-rotua ja maito siitä syystä perin rasvapitoista, niin että rovastin lapset kasvoivat pitkiksi ja roteviksi, pitemmäksi kuin muut papinpojat.
Senpä tähden Iisalmelle pyrkikin papiston etevimmät, oppineita yliopiston miehiä, jotka mielellään vaihtoivat ahtaan lukukammion pappilan avaroihin saleihin. Jo 17-sataluvulla Laguksen suku varttui mahtavaksi Iisalmen pappilassa; sitten seurasivat rovastit Collan, Frosterus, uudelleen eräs Lagus ja viimeisenä rovasti Brofeldt.
Kolme ensimmäistä oli vanhan ajan rovastirotua. He olivat kasvatetut valistusajan kirkkaassa hengessä ja olivat aikansa korkeimman sivistyksen tasalla. He olivat laajakatseisia miehiä, jotka eivät ahertaneet perehdyttääkseen iisalmelaisia helvettiopin kaikkiin kauhuihin; heidän saarnoistaan puuttui täydelleen tulikiven katku. Mutta yhtä he koettivat teroittaa ihmisiin, oppia ja siivoa käytöstä. Sentähden iisalmelainen on aina edukseen eronnut yleisessä sivistyksessä muun muassa paljon etelämmässä asuvista leppävirtalaisista.
Herännäisyys sai jalansijaa ja leväsi mahtavana liikkeenä yli koko lavean pitäjän näiden rovastien aikana. Minkäänlaisia kovempia riitoja ei silti syntynyt. Rovastit tosin eivät itse liittyneet tähän liikkeeseen, mutta eivät myöskään pyrkineet sitä tukahduttamaan ylimielisillä mahtisanoilla.
Voimme tavallaan sanoa, että viime vuosisadan henkisen elämän päävirtaukset, näin myöhäisinä ja ominaisissa muodoissa, tulvailivat vanhan pappilan kynnyksillä. Vanhat rovastit korottivat korkealle valistusajan lippua, kun taas heränneet edustivat romanttista suuntaa, missä tunne-elämä on voitolla, järki ja valistus alakynnessä. Heränneet olivat keksineet uuden suuren nautinnon, synnintunnon huumaavan hekkuman. Ja se nautinto oli niin valtava, että se vei voiton itse synnistäkin. He halveksivat kaikkia, jotka eivät tunteneet itseänsä saastaisiksi syntisiksi, ja sanoivat heitä »suruttomiksi». Kummallinen psykologinen ilmiö! Synninteko, s.o. ihmiselämä, oli jo suuri ja iloinen nautinto, mutta synnin suru, se oli nautintoa, joka oli monin verroin kiihkeämpää.
Kävi Iisalmessa niinkuin kävi Euroopassa. Romantiikka voitti ja rovasti Brofeldtin kanssa se vihdoin viimein valloitti itse vanhan sivistyksen sitadellin, Iisalmen suuren pappilan.
Rovastien Collanin, Frosteruksen ja Laguksen aikoina vallitsi pappilassa hienosteleva seurustelutapa ja upea esiintyminen, jälkikajahdusta kustavilaiselta ajalta. Tällä kulttuurilla oli erinomaisen loistavat edustajansa pappilan ylen kauniissa kasvavassa polvessa. Rovastien Collanin ja Frosteruksen pojat olivat kuulut kauneudestaan ja komeasta ulkomuodostaan. Erityisesti huomattakoon salaneuvos Alexander von Collan, komeimpia gentlemanneja, mitä Suomi-äitimme milloinkaan on synnyttänyt. Hän kuoli 1910, täytettyään 91 vuotta. Presidentti Ch.E. af Frosterus oli myöskin henkilö, joka ulkomuotonsa kauneudella herätti huomiota, missä ikinä liikkui. Jos otetaan huomioon näitten miesten oma luoma korkea yhteiskunnallinen asema sekä tähän lisäksi Fabian Collanin vaikutus senaikuiseen kirjalliseen kehitykseen ja Carl Collanin musikaaliset lahjat, niin saamme käsityksen Iisalmen rovastilan henkisen elämän laadusta. Rovasti Laguksen vanhin poika, maanviljelysneuvos Johannes Lagus, on pyhittänyt elämänsä pääelinkeinomme kohottamiseksi seutukunnalla ja on ollut tällä alalla eittämätön johtaja.
Nämä rovastit eivät olleet ainoastaan ensimmäisiä puhtaasti hengellisellä alalla, vaan he johtivat myöskin ympäristöään kaikissa henkisissä ja aineellisissa pyrkimyksissä. Senpä takia heille osoitettuakin mitä suurinta kunnioitusta. — Kerrotaan Ranskan loistavasta kuninkaasta, Ludvig XIV:stä, että mairitteleva hovipiiri korotti taivaisiin saakka hänen sekä hyvät että huonot tekonsa. Kun loistokuningas »suvaitsi» laskeutua alas valtaistuimeltaan ja istuutua »yötuoliinsa», seisoi markiisien ja markiisittarien sankka parvi kaarena »Letacemoan» ympärillä ja hymyili mielistelevästi jokaiselle kuninkaalliselle »vapöörille». Samansuuntainen kertomus on rovasti Collanista. Kun kutsumus hänet valtasi, kohosi hän pystyyn pitkin pituuttaan kinkerituvassa, viittasi oikealla kädellään lautamiehelle ja vasemmallaan oltermannille. Näitten kahden arvonmiehen saattamana hän sitten astui tuvasta paukkuvaan talvipakkaseen ja haki sopivan paikan. Lautamies tuki häntä oikeasta kainalosta ja oltermanni vasemmasta, molemmat pieksunvarsiaan myöten vajonneina syvään kinokseen. Luottamustoimestaan mielissään koettivat nämät kylänvanhimmat kilpailla keskenään sukkelain ja sopivain sutkauksien keksimisessä, honkien paukahdellessa metsässä. Tähdet hymyilivät taivaalla ja kuu irvisteli tuvan nurkan takaa. — Rovasti Collanin vaikutuksesta rupesivat ensimmäiset mukavuuslaitokset ilmestymään Iisalmeen.
Rovasti Brofeldtin mukana voitti toisenlainen henki vallan pappilassa, kieltäymyksen henki. Kaikki loisto julistettiin pannaan. Rovasti pukeutui arkioloissa paksuun villapaitaan, ruustinnan tummansinisen huivin alta pilkistihe herännyt letinnipukka esille. Rovasti Brofeldt oli kumminkin vanhaa kulttuurisukua, »Mechelinin ihmeellisen Lotan» poikia, tuon papinrouvan, joka oli kirjallisissa toimissa ylen perehtynyt, joka muun muassa puhui sujuvasti latinaa. Rovasti Brofeldt oli etevä piirustaja, mainio seppä ja nikkari. Ja luonteeltaan oli hän herttaisimpia ihmisiä, mitkä milloinkaan Iisalmessa ilmaa ovat hengittäneet. Samalla rattoisampi ja sukkelampi kuin ihmiset yleensä. Villapaita oli vain afishi, Diogeneksen kyltti. Hänen saarnansa olivat mestarinäytteitä savolaista — olin sanoa huumoria — sanataitoa ja realistista kuvakieltä. Niitä ei ikävä kyllä ole muistiin kirjoitettu, mutta osa tavataan Juhani Ahon romaaneista. Kuopion markkinoilla kaikki miehet, sekä selvät että juopuneet, sinuttelivat vapaasti häntä, ja kun hän markkinoilta oli ostanut itselleen uuden reen, potki hän sen itse kaupuukikortteeriinsa. »Ken itsensä alentaa, se ylennetään», arveli hän mahdollisesti itse. Niin ajattelin ainakin minä, pieni naskali, joka ihmetellen katselin tätä ylenpalttista papillista alentuvaisuutta.
* * * * *
Iisalmesta johtaa vanha tie Ouluun päin luodetta kohti, toinen, uudempi, koillista kohti Kajaaniin. Näitten teitten väliin jää komea korpi- ja erämaa, jota sanotaan Kuarakkalan syänmuaksi. Nimi jo kuvailee seudun luonnetta. Tällä syänmualla on oikea univormunsa, sillä on vielä kuivuneita keloja törröttämässä siellä täällä lyhyempien honkien keskellä. En tahtoisi suurillekaan metsämaille antaa »syänmuan» arvonimeä, jolleivät voi näyttää kävijälle tällaisia harmaita kelopuita. Kuarakkalassa niitä on vielä paljon. Voi niitä tästäkin pienestä kuvasta joitakin huomata.
Luulisipa, ettei tällaisessa metsässä asuvilla olisi halua leikinlaskuun ja ilon pitoon. Mahdollisesti ehkä vain hetkeksi. Luulisi, että yleinen luonteenominaisuus olisi synkkää synkempi, oikein niinkuin Kalevala sanoo: »mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi». Mutta niin ei sentään asian laita ole.
Iloisimpia vaimoihmisiä, joita minun tielleni on sattunut, oli muuan juuri tästä mustasta korvesta. Minä tutustuin Anna Sohv' Ryynäseen Runnin terveyslähteellä Kiuruvedellä. Eukko oli pieni ja lyhyt vartaloltaan, kuiva ja laiha niinkuin sellainen, joka koko ikänsä ankarassa työssä on hionnut ulos kaiket liiat lihansa. Hänestä oli 10 kertaa tehty äiti ja nyt hän oli 48 vuoden vanha. Runnilla hän oleskeli juodakseen ja kylpeäkseen ruumiistaan pois »vaaralliset ikävuotensa».
Minut tavallisesti valtaa kouristuttava kunnioitus tuollaisen mökin akan edessä. Ajatelkaapa että tuo muija on saanut 10 lasta, että hän on hoitanut lapsiaan ja tuherrellut heidän kanssaan, kärsinyt heidän itkujaan ja jyryjään, valvonut heidän kanssaan, pieksänyt heitä vuoron perään ja tarpeen mukaan. Sitäpaitsi on hän valmistanut ruuan penskoilleen ja nälkäiselle miehelleen, käynyt ulkotöissä ja ollut ystävällinen miehelleen. Ja kaikki tämä on tapahtunut syänmuassa, ilman naapureita, ilman huvia, ilman uusia kävelypukuja ja keväthattuja. Ja kumminkin hän on niin sydämestään tyytyväisen näköinen, hänen ruumiinsa on kuiva, mutta sielunsa tuore. Hän on täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa, hän on kuluttanut itsensä viimeiseen hikipisaraan saakka.
Kaikesta tästä jättiläistyöstään huolimatta oli Anna Sohv' Ryynänen iloinen ja vilkas kuin lepattava leivonen. Hän oli säkenöivän sukkela. Ei koskaan mitään lainasutkauksia, vaan kaikki aina omasta pääkopasta otettua. Hän lausui sanottavansa niin valituin sanoin ja vertauksin, että hän kerrassaan kohosi taiteellisuuden huipulle. — Mahdollisesti on joku hänen jälkeläisistään syntyvä suureksi taiteilijaksi.
Mutta eukolla olikin syytä tuntea hyvän mielen suloa. Kohta 30 vuoden raatamisen perästä oli hän vihdoinkin saanut yhden kuukauden loman. Hän oli saanut jättää Kuarakkalan kuivine keloineen, hän sai oleskella suuressa maailmassa — Ruunilla. Ja saipa hän päälle päätteeksi kerran seurustella »oikean Helsingin herran» kanssa, minun kanssani. Tosin sain hänet aluksi uskomaan, että olin mustalainen, lihavin sellainen koko avarassa maailmassa, mutta naapurit eivät malttaneet olla loruamatta.
— Peijuon! Mikä Haakier työ ootte! Helsingistä kuulutte olevan herra, sanoi Anna.
Olin rakastunut Annaan — tietysti niinkuin Plato naisiin.
Kortteerissani 3 kilometrin päässä Ruunilta pidettiin laulukokouksia, joihin kerääntyivät seudun laulajattaret ja laulajat, huimaavan korkea sopraano Johanna Suomalainen, joka porsaita huuteli kotia liverrellen korkeassa b- ja c-äänessä, erehtymätön altto Tiina Suomalainen, tenori velj Ville, kaikki sisaruksia, basso mestar Pesonen ja minä. Nämä osasivat ihmeteltävän monta kvartettia ja lauloivat ehdottoman puhtaasti niinkuin savolainen kansa tavallisesti tekee. Kvartetti teki pitkiä retkiä erämaahan, kirkkaille, loriseville lähteille, ja Anna. Sohv' Ryynänen kantaa retuutti kahvipannua, joka oli täynnä parasta La Guayra kahvia pusseissa, ja toisessa kädessä heilui vehnäsnyytti. Anna Sohv' Ryynänen oli mukavasti »esiliinan» virkaa hoitamassa.
Hän kapusi kivelle, käpristyi kokoon kuin kyykäärme ja lasketteli sukkeluuksia. Sanottiin, että Anna Sohv' Ryynänen oli »herännyt», mutta iloisempi hän oli suruttominta maailman lasta. Ja hän puhui melkein yksinomattain rakkaudesta. On ylimalkaan niin, että heränneillä on hyvin herkkä lemmen tunne. He rakastavat Jumalaa kaikesta sydämestään sunnuntaina, mutta arkipäivinä taas lähimmäistä yhtä hellästi. Ikävä kyllä olivat hänen sukkeluutensa tällä alalla sitä lajia, etteivät seuramme hienot jäsenet niitä salli kuulla. Hän puhui jokseenkin yhtä suoraan kuin Luther ja muut renesanssin suurmiehet. Monet jutut muistuttivat Boccaccion hilpeitä kaskuja, toiset Falstaffin seikkailuja. Renesanssin tapa mainita esineet ja lausua julki ajatuksensa rehoittaa muuttumattomana Kuarakkalan syänmuassa.
Anna Sohv' Ryynäsen mielipide oli, että tyttö, joka sattumoilta saa muiskun, on velvollinen niiaamaan ja kiittämään, eikä hän suinkaan saa syleksi à eikä pärskiä, niinkuin kollotyttöjen on tapana. Tämä kuulosti perin kustavilaiselta! Ehkäpä Kuarakkalan kansa oli oppinut tämän siron tavan joltakin Sandelsin ruotsalaiselta rakuunalta.
Kerran kääntyi hän puoleeni ja kysäisi:
— Onko totta, että ne Helsingin herrat ovat niin utakoita muiskuttelemaan nuoria tyttölöitä, kuin minä oun kuullu?
— Mitäs se Anna Sohv' Ryynänen nyt laskettelloo. Teillä se vasta näkkyy olevan nätti käsitys meistä Helsingin herroista. Eihän sellaista tok' oo Helsingissä kuultukaan.
— Elekee kielastella! Tiiän minä. Minulla oli serkku, joka palveli
Helsingissä, ja nuorj herra kuulu joka päivä reistanneen suuella sitä.
— Suu poikki Annalta! Ei semmoista kuunaan Helsingissä tapahu.
— Samallainen mustasilimänen marokki kuulu olleen kuin työkin.
»Marokki» on sana, jonka eukko itse tekaisi, tuntematon Lönnrotin sanakirjassa, mutta ehkä hyvinkin minua kuvaava.
Minun täytyy ikävällä tunnustaa, etten ollut ymmärtävinäni tätä Anna
Sohvin hienoa, naisellista vihjausta. Annettakoon minulle anteeksi!
Tämän elämänhaluisen heränneen vanhin poika oli jo 27 vuoden vanha.
Pysyin järkähtämättömän epäkohteliaana.
Mutta hyviksi ystäviksi sentään kaikissa tapauksissa jäimme. — Kun eronhetki löi, erkanin suurella ikävällä häikäisevän sukkelasta ystävättärestäni. Anna Sohv' kysäisi, tahtoisinko kirjoittaa hänelle kirjeen Helsingistä.
— Vallan kernaasti! — Otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin osoitteen:
Anna Sohv' Ryhänen.
Iisalmi.
Kuarakkalan syänmua.
Pekka Tikkasen mökissä.
– Kuka turkanen se Pekka Tikkanen on? kysäisin minä.
— Miehenj! No tokk'!
— Miehennekö?
— Niin.
Eukko ei siis kuuna kulloisna päivänä ollut omaksunut miehensä nimeä,
vaan sekä itse että kaikki muutkin ihmiset olivat aina sanoneet häntä
Anna Sohv' Ryynäseksi, pappa Ryynäsen kunniallisella sukunimellä.
Nais-emansipatsionin itsetiedoton esitaistelija!
Toivon tapaavani Anna Sohv' Ryynänen taivaassa, niin voimme siellä aina joskus pujahtaa vähän syrjään, kun menot alkavat käydä liian yksitoikkoisiksi, juttelemaan toisillemme, miten ihmeen iloista siellä murheenlaaksossa sentään joskus oli — yksinpä Kuarakkalankin syänmuassa — kesällä.
* * * * *
Ylen oppinut Kalevalan sankari Joukahainen laulaa:
Tiiän puut Pisan mäellä,
Hongat Hornan kalliolla,
Pitkät on puut Pisan mäellä,
Hongat Hornan kalliolla.
Eipä ne ole enää niinkään pitkiä, hongat Hornan kalliolla. Juvan tehdas on kohta 200 vuotta polttanut hiiliä Pisan vuoren hongista, ja viimeisinä vuosina ovat hongat paksuina lankkuina purjehtineet merien ylitse Englantiin.
Mutta kerran maailmassa ne olivat pitkiä ja paksuja, kelopuut Hornan kalliolla. Se oli siihen aikaan, kun Pisan mäki oli varmimpia rajapyykkejä Ruotsin vallan ja Venäjän välillä. Raja horjui monesta kohdin, mutta Pisaan se aina osui. Voipi otaksua, että Pisa jo ammoisista ajoista on pidetty rajavuorena. Näissä erämaissa liikkuvat kalamiehet ja metsästäjät ovat Pisan mukaan jakaneet kullekin eräalueensa. Ihmeellisellä yksimielisyydellä vedetään raja aina 14:nnellä, 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Pisaan. Pisan tuolla puolen, pohjoiseen päin, ei enää rajasta ole tietoa. Maat olivat siellä liian tuntemattomia, villejä ja vaikeakulkuisia.