Mitä Pisa merkinnee? On luultu, että se olisi lapinkieltä, mutta nykyään kallistutaan siihen mielipiteeseen, että se olisi venättä ja merkitseisi paholaista, jättiläistä, ehkä Hornaa. Pisan korkeimmalla huipulla on sen valkoiseen, kaljuun kalloon hakattu ihmeellisiä kirjaimia, mahdollisesti venäläisiä lystikkäitä puustaveja, ishe-skratt-skoi y.m. Otaksutaan, että nämä koukerot ovat peräisin Täyssinän rauhanteon ajoilta, vuodelta 1595. — Sanalla sanoen, Pisa on ollut kuulu ammoisista ajoista sekä taruissa että historiallisissa asiakirjoissa.
Siellä pohjoisessa Savossa ja Karjalassa pöllöttää kolme korkeata näköalavuorta melkein suorassa linjassa lännestä itään. Läntisin on Puijo Kuopion luona; kuuden peninkulman päässä tästä on Pisa ja edelleen kuuden peninkulman päässä Koli Pielisjärven rannalla. On makuasia, mikä näistä tarjoaa parasta katsottavaa. Ken hymyileviä vesistöjä ihailee kukkeine saarilleen, se ihannoi Puijoa; ken jylhiä metsämaisemia rakastaa kapeine, kimaltelevine vesistöineen, se valitsee Pisan; ken taas on kiintynyt vuoriretkeilyihin, se matkustakoon Kolille.
Minä puolestani pidän paljon Pisasta. Silmiäni hivelevät nuo loppumattomat vihreät ja siniset matot, jotka leviävät silmieni eteen niin kauas, kuin ne kantaa jaksavat. Ja näihin mattoihin on kaposia, pitkiä vesiuomia kudottu, niinkuin silkkibrokadia vihreään samettiin. Ja miten vaihtelevat ovat kaikki nuo vihreän ja sinen vivahdukset! Saa nähdä koko väriasteikon tummimmasta tummasta helakimpaan helakkaan. Enin minua hykäyttää taivaanrannan ihmeellinen sini. Pisalta näkee loitolla pohjoisessa vuoria niin kuulakkaan sinisiä, että niitä luulisi pilviksi. Tuntuu siltä kuin ne melkein olisivat läpinäkyviä.
Kun alppeja lähestyy Tonavan laaksosta, näkee ikäänkuin poutapilven hattaroita taivaanrannalta. Mahdotonta on päättää, ovatko ne pilviä vai kimmeltäviä alppihuippuja. Täytyy turvautua maantieteeseen arvatakseen, että ne ovat jäätiköltä. Kun on kiivennyt jollekin Sveitsin alpille, esim. Rigille, näkee edessään koko Bernin alppijonon tuikkavan kuin timantit auringon säteissä. Mutta siinä on vain valkoista. Ei näe sitä huikaisevan heleätä sineä, kuten meidän näköalavuorilta. Värit ovat tummempia ylt'ympäri. Rigiltä näkee niin paljon ruskeanharmaata. Mutta Pisalta näkee pelkkää vihreää ja pelkkää sinistä, niin koreaa sineä, että se pyrkii muistuttamaan taivaallisia esikartanoita. Minun ruskeat silmäni hekkumoivat kaikessa tässä telakassa sinessä; vastakohtien ihmeellinen vetovoima mahdollisesti.
Itään Pisasta ovat kaikki vuoret »vaaroja», länteen taas kaikki »mäkiä». Pisa muodostaa rajan myöskin näille nimitystavoille. — Yhä edelleen siis todistus Pisan suuresta merkityksestä rajavuorena jo niihin vanhoihin aikoihin, jolloin paikat saivat nimensä. Savon puolella, länteen käsin, näemme Kinahmin pitkän harjun, pohjoisessa kohoaa Tahkomäki ja lukemattomat Iisalmen vuorennyppylät kaukana etäisyydessä. Karjalassa taas nousee Kypärävaara läheltä Pisaa, loitompana Sivakkavaara, Maarianvaara ja mahdollisesti Koli. Ihmiset väittävät, että Koli näkyy; en voi todeta sitä omasta puolestani. Puijo ei näy. Kinahmi ja Uuhimäki rajoittavat näköalaa.
Vielä tänäkin päivänä tuntuu vanha raja. Se oli olemassa niin kauan aikaa, ettei muisto ole ehtinyt vielä täysin hävitä. Karjalainen kokee vielä joskus savolaisen kalanpyydyksiä ja savolainen tekee myöskin aivan samalla tavalla. Pisan mökissä, joka kuuluu Nilsiän pitäjään ja siis Savoon, lausui emäntä kerran minulle teeskennellyllä halveksivalla kasvonilmeellä lähimmistä naapureistaan, karjalaisista: »nuo Karjalan torkkelot», vaikka hänellä ei muita naapureja ollutkaan ja vaikka hän arvatenkin kuului samaan sukuun kuin he. — Mutta Kullervon isä ja setä, ne eivät ainoastaan herjanneet toisiaan, ne tappelivat henkensä kaupalla. Ja Kullervo kosti verisesti sedälleen, niinkuin rajan täkäläinen aina on tehnyt toiselleen, olipa tämä toinen heimolainen tai ventovieras. — Vanha barbaarinen ja eläimellinen piirre, joka toivottavasti vähitellen hioutuu pois sivistyneitten kansojen tavoista. Pisan vanha Hornatäti kristalliluolassaan ei ole koskaan voinut uneksiakaan, minkälaisia verivirtoja meidän ajan rajariidoissa vuotaa. Hän on vain hiljainen, sävyisä pakanallinen henkiolento, kohtalaisella verenhimolla varustettu, meidän kristittyjen jumalat taas — anteeksi!
Pisalla ei ole näköalatornia eikä majaa kaljulla, valkoisella kallollaan. Matkamies joutuu ilmasto-oikkujen alaiseksi. Korea luola ei enää suo suojaa sateelta. Joku raakalainen on hakenut kalkkia sen seinämistä ja murtanut sen rikki, aivan niinkuin kristilliset paavit aikoinaan polttivat kalkkia roomalaisajan marmoripatsaista.
Mutta Pisa on nyt joutunut hyviin käsiin. Juvantehdas on omistanut
Pisan, ja nyt kuuluu tehdas taas Kymin suureen osakeyhtiöön.
Jos Jumala sallii rauhan syntyä, on päätetty, että maja torneineen rakennetaan Pisalle. Matka Kuopiosta Pisalle tarjoaa paljon katsottavaa. Ensin laivamatka Karjalankoskelle, sitten 4 kilometrin matka kieppuvassa vaunussa kapeaa raidetta myöten itse tehtaalle, Suomen luonnonihanimmalle teollisuuslaitokselle. Tehtaalta taas kuljetaan laivassa joko Pisankoskelle tai Lastukoskelle, joista jalkaisin ylös Pisan huipulle.
Pisaa sanotaan myöskin »Hiiden Pisaksi». Mene »Hiiden Pisaan» sanottiin minun nuoruudessani. Takomataitoiset hiidet siis pitivät vuorella asuntoaan. Aivan oikein! Pisan ympärillä tavataan vieläkin jätteitä vanhoista sulatusuuneista, joissa muinoin arvatenkin sulatettiin rautaa järvimalmista. Kaikissa järvissä näillä seuduin tihkuu pohjasta rauta-ainetta, joka laskeutuu ruskeaksi hölmäksi pohjalle. Näitten hiisien työtä on tehdas Juvankosken äyräällä jatkanut. Se rakennettiin 1740-luvulla. Nykyään omistaa tehdas taloja ja alueita ympäristössä, suunnilleen 50,000 tynnyrinalaa.
IV.
Haminalahti.
Haminalahti sijaitsee sen niemimaan tyvessä, jonka pohjoisimpaan kärkeen Kuopion kaupunki on rakennettu Puijon eteläiselle rinteelle. Tällä niemimaalla kohoaa vuori toisensa perään avaruuteen niin korkealle kuin ylimalkaan Suomen vuoret jaksavat nousta. Pohjoisimpana on Puijo; sitä seuraa Neulamäki ja lähellä Haminalahtea törröttää Vannunvuori. Kaikkien rinteet ovat jylhien metsien peitossa, joissa outo helposti eksyy, joissa voi tavata sekä rotkoja, soita ja syviä laaksoja että mustia järviä kankaanpadoissa. Haminalahden ympäristöt ovat myöskin kovin mäkiset. Yksi Suomen jyrkimpiä maantienmäkiä nousee Haminalahden harjulle, toinen samanlainen laskee alas Haminalahden vanhan herraskartanon kujan suihin. Koko matka Kuopiosta etelään, noin 25 km:n pituudelta, on kovin kyttyräistä maantietä, mäki mäen vieressä, rasittava taipale hevoselle ja pyöräilijälle, mutta hykäyttävän kaunis luonnonihailijalle.
Täällä Haminalahden kartanossa eleli ja hallitsi viime vuosisadalla v. Wrightin suku. Kartano sijaitsi Kallaveden rannalla, pitkän, pitkän lahden pohjukassa, nimeltä Haminalahti. Näköala pohjoiseen päin on avoin, järvenselkien ja saarien yli, muille suunnille näkee ainoastaan vuoria ja syviä laaksoja. Eipä liene Suomessa monta kartanoa, jolla olisi yhtä kaunis näköala kuin vanhalla Haminalahden hovilla on.
Monta oli poikaa v. Wrightin suvussa, mutta kaikissa piili sama luonteenominaisuus. Kaikkiin oli syöpynyt kiihkeä rakkaus ympärillä olevaan suurenmoiseen luontoon. Ja erityisesti olivat he kiintyneet erämaan rikkaaseen lintumaailmaan. He olivat saaneet sen »kärpäsen» kumminlahjaksi Vannunvuoren, Neulamäen ja Puijon metsänneitosilta, ja se »kärpänen» pörisi ja surisi kaikista metsän ihmeistä ja ihanuuksista ja saattoi pojat auttamattomasti metsän lumoihin — koko eliniäkseen. Nuorin veljeksistä, Ferdinand v. Wright, Suomen etevin lintumaalari — en uskalla sanoa pohjolan etevin, vaikka tekisi mieleni — venyi halvattuna vuoteen omana, mutta metsänneitoset eivät suoneet hänelle rauhaa. Hänen täytyi maalata kuolinhetkeensä saakka. Sinipiika kuiski:
— Pidä kiinni pensselistä! Älä hellitä! Se »tipo» ei ole vielä maalattu. Kiinnitä se kankaalle ja näytä ihmisille, miten ihana se on.
Ja Wright maalaili maalailemistaan terveellä kädellään. Hän ei voinut muuta. Hän tunsi lintunsa niin hyvin. Hänen koko elämänsä, hänen parhaimmat hetkensä olivat kuluneet siivekkäiden parvien siron, sinkoilevan elämöimisen hartaassa tutkimisessa. Hän oli ihannellut heidän koreita väriyhtymiään, hän oli kuunnellut heidän riemuisia helähdyksiään kevään aurinkoisina aamuina ja iltoina. Hän tahtoi, hänen täytyi esitellä iloiset, kauniit ystävänsä oman maansa kansalle.
Hänen vanhemmat veljensä Magnus ja Wilhelm v. Wright olivat myöskin kynä ja pensseli kädessä samoilleet Haminalahden metsiä. Edellä olemme nähneet kuvan, joka on jäljennös Magnus v. Wrightin maalaamasta taulusta. Siinä nähtiin Iisalmen pappila ja kirkko, mutta näimme myöskin etualalla muutamia sieviä sorsia. Wrightin nimeä kantava ei voi ajatella maisemataulua ilman lintuja.
Magnus ja Wilhelm v. Wright joutuivat Ruotsiin. Mutta lintulempeänsä he eivät jättäneet Haminalahteen. Se seurasi heidän mukanaan. Se vain yhä varttui uudessa kotimaassa. He piirustivat, maalasivat ja painattivat — lintuja. He julkaisivat kauniin kokoelman kuvia, nimeltä »Svenska Fåglar». Siitä on jo pitkät ajat. Mutta näinä päivinä olemme nähneet, että tämä kokoelma linnunkuvia, jo ammoin loppuunmyytynä, on uudelleen ilmestymässä Ruotsissa. Ensimmäinen osa on jo julkaistu. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Ruotsilla on oivallisia lintukuvia myöhemmällä ajalta, muiden muassa Kolthoffin ihanat lintutaulukot. Mutta Wrightien kuvat olivat suurimman rakkauden ja taiteellisen kyvyn koristamat. Sentähden pysyvät ne iäti nuorina, niinkuin kaikki sisäisen pakon kyvykäs työ.
Tein Magnus ja Wilhelm v. Wrightin tuttavuutta jo poikavuosinani. En persoonallisesti, vaan erään kirjan välityksellä, joka minulle nuoruusvuosinani oli kaikkia romaaneja rakkaampi, nimittäin Nilssonin »Sveriges Fauna». Se kirja pani minunkin vereni liikkumaan, minäkin sain »lintukärpäsen» kallooni, kuten Wrighteille oli käynyt, minä opin lintujen laulut, tunsin ne lennosta, niinä maleksin pyssy kädessä Puijon ja Neulamäen rinteitä, ammuin »dunstihauleilla» ne linnut, joita en matkan päästä voinut tuntea ja tutkia. Ja ajattelin Wrightin veljeksiä, joitten nimet näin niin monessa ihanan Faunan luvussa. He olivat samoilleet samoja polkuja, he olivat tutkineet minun lintujeni esi-isiä ja esiäitejä.
Näillä matkoilla kuulin kertomuksia Haminalahden jylhän ympäristön rikkaasta eläinmaailmasta. Kerrankin oli susi ahdistanut Haminalahden vahtikoiraa. Koira pakeni ja hyppäsi tuvan oven alapuolikkaan yli tuvan porstuaan. Mutta hurjistunut hukka teki samoin. Se loikkasi myöskin ovipuolikkaan yli ja mätkähti porstuan lattialle. Porstuassa syntyi hirvittävä rähäkkä. Koira ulvoi ja susi murisi. Saavit, korvot ja punkat kierivät ja kolisivat lattialla. Mutta rengit heräsivät ja hyökkäsivät porstuaan katsomaan, paholainenko siellä Hallia tanssitti. Päreitten roiskuvassa loimussa he äkkäsivät suden Hallin niskassa. Oven yläosa suljettiin ja susi kellistettiin lattialle, kirveitten ja kankien musertamana.
Neljäs veli, Julius v. Wright, oli aikansa kuuluisin tarkka-ampuja. Kerrottiin, että hän kerran oli kuulalla ampunut piipunnysän ohikulkevan miehen suusta. Minä tietysti uskoin tähän taruun yhtä lujasti kuin taruihin ylimalkaan ja Wilhelm Teliin taruun erityisesti. Taru sentähden toteaa, että Julius v. Wright sen ajan tarkka-ampujista oli rekordin ottaja.
Haminalahden aivan erinomaisen ihana – luontoko, sen jylhät metsätkö, sen korkeat vuoretko lumosivat Wright-veljekset, vai oliko tämä into perintönä kulkenut myös englantilaissyntyisiltä esi-isiltä?
Kun siemen lankeaa otolliseen maaperään, niin taimi kasvaa täyteen komeuteensa. Kun ihminen, jossa luonnonpalvonnan idut ovat syvälle juurtuneet, syntyy paikkakunnalla, joka tarjoaa kaikki ehdot hänen taipumustensa kehittymiseksi korkeimpaan huippuunsa, silloin voi edeltäkäsin ennustaa, että jotakin täydellistä syntyy. »Kyllä luonto tikanpojan puuhun neuvoo», sanoo savolainen sananlasku.
Wrighteillä oli pointterin verta suonissaan, sen sain kerran omin silmin todeta. Se tapahtui Vaahersalon tilalla Rantasalmen pitäjässä Haukiveden rannoilla. Olimme perhevaunuissamme saapuneet Vaahersaloon kyläilemään kartanossa asuvan perheen luokse. Perheen sukulainen, nuorukainen Ferd. v. Wright, vietti kesänsä Vaahersalossa. Hän kävi Helsingin lyseota sen ylimmillä luokilla, oli hintelä ja hoikka, pitkillä koivilla varustettu. Helsinkiläisen yliluokkalaisen alentuvalla ylevämmyydellä hän kohteli meitä, muka pikku poikia.
— Kuulkaapa, pienet pojat, näittekö tipoja, kun tulitte tulvineen maantienosan yli?
Haukivesi suvaitsi tulvia yli äyräittensä, niin että maantiet paikka paikoin olivat tulvaveden alla.
— Näin haapanan laskeutuvan juuri aidan taakse, kun pulikoitiin vaunuillemme vedessä.
— Vai niin! Luuletko erottavasi haapanan muista sorsista?
— Kiitos kysymästänne! Aivan varmasti.
— Nyt lähdetään liikkeelle tutkistelemaan sinun tietojasi lintumaailman alalla.
Läksimme alas maantielle, otimme veneen ja sousimme ulos pitkin maantietä. Lyhyen soudun perästä Wright nousi veneestä pyssy kädessä ja sanoi:
— Pitäkää nyt kunnollisesti suunne kiinni, pojat, sen aikaa kuu minä tässä hiivin sinun haapanasi niskaan. Minne sinä sen näit tipahtavan alas?
— Tuonne heti aidan taakse.
Nyt alkoi näytös, jommoista en ennen enkä myöhemmin ole nähnyt. Olen lukenut nuoruudenystäväni Fennimore Cooperin romaaneista, miten Natty Bumpo, Haukansilmä, Nahkasukka eli viimeinen mohikaani käyttäytyivät vaaniessaan saalistaan. Nyt näin omin silmin, miten Natty — kuka takaa, etteivät Wrightit ja Haukansilmä periytyneet samasta englantilaisesta suvusta — lienee liikuskellut, kun hän nuuski pensaikkoja Delawaren metsämaissa.
Ferd. Wright kyykistyi alas, niin että nokka melkein piirsi veden kalvoa. Laiha lyseolaisen takalisto pisti luisevana ja lihattomana korkealle kohti laskevaa aurinkoa. Pyssyään hän suonenvedontapaisesti puristeli kainalossaan. Ja sitten jalat! Hitaasti, kärsivällisyyttämme koettelevan hitaasti hän niitä nosteli toista toisensa perästä pinnalle, ettei vaan loisketta syntyisi. Samalla ihmeteltävällä varovaisuudella hän upotti jalkateränsä, ukkovarvas edellä, pinnan alle. Askeleet olivat pitkät kuin kurjella, mutta siitä huolimatta matka sujui kuolettavan hitaasti.
— Pointteri, pointteri, pointteri, ukkovarpaan kynttä myöten, ajattelin itsekseni, ikävöidessäni veneessä.
Vihdoin seisahtui Wright. Pyssy liikahti kainalossa. Vähitellen nousee pyssynperä olan tasalle, mutta ruumiin asennossa ei tapahdu muutosta. Takalisto yhtä terävänä taivasta kohti. — Piu, pau. — Hän ampui aidanraosta.
Jännitys oli lauennut. Wright syöksyi aidan ja syvän vesiojan yli. Nyt räiskyi vesi korkealle ilmaan. Hän nappasi saaliinsa, hyppäsi uudelleen aidan yli ja kahlasi meidän luoksemme.
— Näytpä, olleen oikeassa. Se on todellakin haapanasorsa.
Oi, jospa setä Ferdinand v. Wright olisi ollut saapuvilla! Hän olisi varmaankin maalannut hauskimman taulunsa.
* * * * *
Setä Ferdinand v. Wrightin maatessa tautivuoteella oli hänellä poikanen, köyhä poikanen kartanon alueelta, niin sanottu »kipunapoika», joka lämmitteli kartanon uuneja ja pesi maalarin pensseleitä. Kipunapoika M. Karppanen tirkisteli ja todisteli ihmetellen ukon lintumaalauksia. Kuta vanhemmaksi tuli, sitä suuremmalla mielenkiinnolla hän tarkasteli ukon täytettyjä ja maalattuja lintuja. Hän oppi kohta täyttämään lintuja ja vähitellen hän oppi niitä maalailemaan.
Hänestä tuli lintumaalaaja ja linnuntäyttäjä ja hän toimii tänäkin hetkenä yksinomaan sillä alalla. Hän on rakennuttanut itselleen atelieerin Haminalahden kartanon lähiseudulle.
Ihmeellistä kyllä» on hän omaksunut kaikki Wrightien intohimot. Hän seurustelee kesyjen huuhkaimien, sarvipöllöjen ja varpushavukoitten kanssa, hänen atelieerinsa on täyteen ahdettu täytettyjä lintuja ja seinillä riippuu suuria tauluja, joihin aiheet ovat otetut lintumaailmasta. Hän tuntee kaikkien lintujen latinalaiset nimet ja tietää niiden elämäntavat aivan säntilleen.
Useimmat savolaispojat omaavat jonkunlaisia taiteellisia lahjoja. Jollei hän ole laulumies, voi hän vuolla kauniita kapineita puusta, laittaa pyttyjä ja tehdä siroja veneitä. Mutta jollei hän kykene kumpaankaan näihin konsteihin, voi hän kumminkin valehdella taiteellisesti, s.o. hänellä on kirjallisia tai kertomalahjoja.
Ottaessani ensimmäisiä horjuvia askeleitani sotilaallisella uralla Tuusulan kuulussa komppaniassa kuulin joka aamu nimenhuudossa ruotsinvoittoisen aliupseerin huutavan: N:o 70 Hallonen (suomeksi Vaapukka). Suutani vetisti kesäkuumassa aina kuullessani ihanan marjan nimen mainitsemista — ikävä kyllä vain harmiksi — sillä vattuja emme saaneet nähdä, vielä vähemmin maistella metsäisellä nummella. Päätin eräänä päivänä hakea käsiini herkullisen Vaapukan oikeitten marjojen puutteessa. Vaapukka seisoi kentällä ja piirusteli kuvia kirjaansa voimistelutelineen ympäriltä.
— Hyvää iltaa, herkullinen Vaapukka! Saanko ehkä sanoa Halonen?
— Tietysti! Nuo peevelin pekat eivät ossoo sannoo koiralleen minun nimmein. Minä oon Halonen, Pekka Halonen.
— Sitäpä minä luulinkin. Työ ootte kotoisin Savosta.
— Lapinlahelta oon!
— Mikä teiät tänne on kiiättännä? Eiköstä kaikki kasarmit Savossa ole paremmat kuin tämä Tuusula?
— Näppiä rupes syyhymään.
— Katso oikia savolainen, jossa ei petosta ole. Ootteko työ piirustaja?
— Käyn Helsingin piirustuskoulua.
Edessäni oli sittemmin kuuluisa maisemamaalari, Pekka Halonen. Hän kertoi saaneensa kotonaan kovan halun tuhria väriä valkoisiin esineisiin, ja niinpä oli päättänyt jättää maaseudun ja maalaiselämän ja syöksyä suureen tuntemattomaan taiteilijaelämään Helsinkiin saakka.
Hän on onnistunut. Hänen taulunsa myydään korkeista hinnoista ja hänellä on nyt oma huvilansa likaisen Tuusulanjärven rannalla.
Koko hänen suvullaan on taiteilijan verta suonissaan. Yksi veli soittaa viulua ja serkku on kuvanveistäjä. Viimeksimainittu eri myöskään tyytynyt pyttyjä paukuttamaan kokoon ja rakentamaan sieviä veneitä. Hän tahtoi vuolla ukkoja, ja niin tuli hänestä kuvanveistäjä.
Mutta Halosen veljekset eivät suinkaan ole ainoat Savon pojat, jotka ovat syöksyneet epävakaiseen taiteilijaelämään. Tahdon tässä mainita vain kaksi nimeä vielä lisäksi, vaikka nimistä ei suinkaan ole puutetta. Rissanen ja Sallinen. Ensinmainittu oli alun pitäen tuomittu lankkumaalariksi, mutta hän maalasi lankut täyteen kaikenlaisia ihmisiä ja elukoita, niin että mestari ajoi hänet pellolle, niinkuin Savossa sanotaan, ja näin hän joutui kuin joutuikin maalaamaan yksinomaan ukkoja ja eukkoja. Sallinen taas istui jalat ristissä ja hosui silmineulalla, mutta sitten lensi »kärpänen» hänenkin päähänsä, ja hän huomasi ihastuksekseen, että oli suloisempaa maalata ihmisille housuja kuin kuroa niitä kokoon ja prässätä niitä, sekä että tällaisesta työstä lähti yhtä paljon rahaa.
Näen jo hengessäni koko Savon täynnä pitkätukkaisia maalarinalkuja, jotka maalata tuhertavat, jotka korkealle kohottavat taiteellisuuden lippunsa, jotka itsestään suuria ajattelevat, jotka uneksivat viehkeitä unelmia maineesta ja rikkauksista, samalla kuin kotimökissään nuolevat näppiään. Heidän esi-isänsä näkivät nälkää, mutta lauloivat runoja, miksipä he eivät kestäisi samanlaista ruokajärjestystä, kunhan vain saavat elellä unelmien maailmoissa. Heidän polkunsa kulkee viholaisten ja ohdakkeitten yli, he kärsivät, mutta ympäristön ihmiset saavat iloita ihanoista väriyhtymistä pingotetulla palttinalla, ja kulttuuri, ihmiselämän ainoa päämäärä, kohottaa päätänsä yhä korkeammalle kohti kuulakoita, puhtaita avaruuksia, joita lapset sanovat taivaiksi.
Ennustaminen on ylimalkaan häilyväistä hommaa, ja kaikki sattuvimmat ennustukset ovat lausutut vasta sitten, kun ennustus jo on täytetty. Mutta minä tiedänkin, että jo nyt maalaillaan reippaasti Savon sydänmailla. Sentähden olenkin uskaltanut ruveta ennustelemaan.
Kansa, joka on laulanut niin kauniisti, joka on lausunut elämänviisauksia niin hykäyttävän sirosti ja sattuvasti, ei voi suvustaan huonota. Sen jälkeläiset vain hakevat uusia esittämistapoja saadakseen esille sen, mikä sisimmässä sielussa asuu — kauneudenkaipuun.
* * * * *
Olen jo aikaisemmin puhunut savolaisten oivallisesta lehmärodusta, »kyytöstä». Tämä pikkuinen, takkuinen lehmä syö mitä tahansa, mutta lypsää rasvaisinta nestettä, mitä haluta saattaa. Mutta heidän hevosensa ovat yhtä kuuluisat. Niitä miehet vaalivat yhtä hellästi kuin naiset kyyttöjään.
Se on hevosrotu, pyylevä ja sileäkarvainen, melkein kaikkia muita värivivahduksia paitsi viheriäistä. On mustia jos valkeitakin, on keltaisia, punaisia, ruskeita ja hiirakoita. Niiden jäsenet eivät ole erittäin sirot, mutta pyöreät ja täyteläiset ne ovat, niinkuin nuorilla savolaisilla emännillä, jotka kuorivat rasvaisimmat viilipytyt omiin suihinsa. Hevosen pääasiallisin ravinto on ape eli silppu, joka tekee karvan niin läikkyväksi ja jäsenet niin pyöreiksi ja pehmoisiksi.
Jokainen talo, joka hiemankin arvostaan huolehtii, pitää tällaista syöttilästä tallissaan vuoden umpeen. Ja kun isäntä lähtee viemisille, ottaa hän korskuvan oriinsa tallista; se vehkeilee, nousee pystyyn ja jyllää, mutta sitä sen juuri tehdä täytyykin. Rikas talollinen ei voi liikkuakaan muulla tavalla. Nöyrä, kesy kopukka merkitsee köyhyyttä tai kykenemättömyyttä käsittämään, mitä säädyllinen elämä vaatii.
Niissä maanäärissä, missä savolainen asustaa, s.o. Pohjois-Hämeessä, Pohjois-Karjalassa ja Savossa, kasvatetaan Suomen parhaimmat hevoset. Sieltä on kotoisin meidän juoksijarotumme. Oli muinoin Pohjois-Karjalassa eräällä Pääkkösellä tamma, joka synnytti meidän ensimmäiset, hyvät kilpajuoksijamme. Ne ovat siittäneet jälkeläisiä siinä määrin, että meillä nyt on suuri joukko juoksijoita, jotka piisaavat mille tahansa samankokoisille hevosille maailmassa. Matkailija voi juuri näillä seuduin siis ajaa hevosella, joka tuntee juoksemistaidon. Kuta enemmän länteen joudutaan, sitä hitaammin päästään eteenpäin. Mutta asian laita on se, että vasta viime vuosisadalla hevonen tuli yleiseksi ajo- ja vetojuhdaksi täällä lännessä, missä talolliset ja mökkiläiset tyytyivät häränkyytiin. Härän torjuja ei ymmärtänyt nopeuden tärkeyttä. Savossa, jossa härät olivat vallan yleiset Kustaa Vaasan aikoina, ei enää kuule edes puhuttavankaan häristä. Vetohärkiä nähdään ainoastaan raamatun kuvissa, ja niistä puhutaan vain vanhoissa, kaskuissa ja saduissa. Ei Savossa enää tunneta härän ja sonnin erotusta. Sonninimitys on tykkänään hävinnyt paitsi ruotsinkielisistä sukunimistä Johansonni ja Kustassonni. Härkä on kaiken lehmirodun koiraksen ainoa nimitys. — Hevonen on jo satoja vuosia kyntänyt, vetänyt kuormia ja juossut Savossa. Sentähden on rotu kehittynyt.
Mutta miksi savolainen niin yleisesti pitää syöttiläitä tallissa? Voihan otaksua, että siitä mahdollisesti koituisi jonkun verran rahallista ansiota. Savolainen on jo ainakin 50 vuoden kuluessa vuosittain myynyt tuhansittain komeita oriita Venäjälle. Parhaimmista he voivat saada aina 1,000 markkaan saakka. Mutta parempia kauppoja voi tehdä kuin kasvattaa varsaa 3 à 4 vuotta ja myydä sen sitten 1,000 markasta. Minä luulisin, että savolainen pitää oriita tallissa vain tyydyttääkseen kauneudenkaipuutaan. Voipiko nähdä kauniimpaa näytelmää, kuin minkä tallista talutettu ori panee toimeen, joka kuotoileksen, heitteleksen ja ottaa tanssiaskeleita? Voipiko nähdä tulisempaa katsetta, kuin minkä tämä Jumalan luoma luontokappale luopi ympärilleen? Andalusialainen tanssijatar vaikuttaa uniselta tähän verrattuna. Ja kumminkin olen ollut huomaavinani, että tällaisen tanssijattaren silmät voivat polttaa reiän mustaan samettiin. Mutta häneltä puuttuu voimaa katseessaan; ja sitä on oriilla. Oriin silmäyksestä kuvastuu jumalallisen luomisvoiman koko tarmo. Olen nähnyt satoja oriita talvimarkkinoilla vietävän ikkunani ohi Kuopiossa. Olen näitä nähdessäni uneksinut ihanoita hevoshaaveita, joita ainoastaan pienellä poikasella voi olla.
Mutta samat kauniit haaveet pakottavat savolaista pitämään kauniita, tulisia syöttiläitä. Niiden toimeenpanemat ihanat näytelmät pakottavat hänet siihen.
Aholansaaressa Nilsiän pitäjässä asui meidän maamme ehkä kuuluisin uskonnollinen merkkimies, talollinen Paavo Ruotsalainen. Hänen lahjansa eivät olleet maalarin eivätkä laulajan, hänen lahjansa asui kielen kärjessä, hän oli saarnamies, hän oli lietsova puhuja, ja siinä lomassa hän oli hurja leikinlaskija, sukkelin suustaan sukkelien savolaisten seassa. Pyhä raamattu on kemiallisesti puhdas kaikesta leikillisyydestä, mutta kirjanoppinut savolainen ei konsanaan pääse vapaaksi synnynnäisestä leikillisyydestään. Yhtä vähän kuin synnynnäisestä kauneudenkaipuustaan.
Pietistipäällikkö Paavo Ruotsalainen näki kerran Kuopion markkinoilla ylen kauniin mustan oriin. Pahahenki lensi häneen ja hänen seuralaisiinsa. Heidän piti saada hevonen ilveellä millä tahansa. Kilvan he korottivat sen hintaa. Mutta Paavo ei hellittänyt. Hän sai hevosen.
Kauniina huhtikuun pyhäaamuna, Syvärin jääulapan kimmeltäessä kevätauringon huikaisevassa valossa, pietisti Paavo Ruotsalainen ajoi Nilsiän kirkolle. Mustan oriin läikkyvät lautaset välkkyivät auringon säteissä. Ilma oli viileä, ja pulmuset pyrähtelivät lentoon viittatieltä. Pisa korotti kaljuaan vasemmalta kädeltä, Tahkovuori oikealta, ja edessä kohosi Kinahmin mahtava vuorenselänne. Mutta hänen silmänsä seurasivat oriin siroja, kepeitä askeleita kimmeltävällä tiellä. Hänen sydämensä riemuitsi nähdessään keikailevan hevosen nostelevan jalkojaan kuin tanssin huumeessa.
— Mikä ihana luontokappale, mikä ihana aamu, ajatteli hän itsekseen.
Olipa jo saapumassa kirkkorantaan, kun yht'äkkiä hapan uskonsa sai vallan hänessä. Silmänräpäyksessä hävisi hänestä savolaisluonne, kauneutta rakastava tunteensa. Hänen neurasteeninen luonteensa, joka joskus painoi hänet mielenvikaisuuden rajoille, sai hänet täydellisesti valtoihinsa.
— Eikös ole syntiä ihailin kaunista hevostaan? Paholainen on sirottanut hiekkaa silmiisi. Käänny pois, syntinen! Et ole arvollinen astumaan Herran huoneen kynnyksen yli.
Sellainen ääni hänessä kajahti. Hän pyörsi hevosensa ja täyttä laukkaa ajaa huhki takaisin kotiaan. Hän taivutti päätään taakse, tuijotti taivaaseen, pyysi armoa ja anteeksiantamusta ja — nautti, nautti synnintunnon kuumaa liekkumaa.
Kadehdittava mies, tuo Paavo Ruotsalainen, Ensin nauttii kaikesta Jumalan luomasta ihanuudesta ympärillään, ja sitten väsyttyään kykenee nauttimaan mahdollisesti vieläkin syvemmästä tunteesta, katumuksen polttavasta liekkumasta.
Yksi seikka on varma. Ori on pyhä eläin Savossa, niinkuin aapishärkä muinoin Egyptissä.
* * * * *
Näin kilpa-ajohevosista puhuessa on helppo väistyä juoksija-nuorukaisiimme. Kaikille on tunnettua, että meidän savolaispoikamme ovat säärillään saaneet koko maailman hämmästymään. Aivan äskettäin otti kaksi savolaista, Hannes Kolehmainen ja Kyrönen, edellinen Maaningalta, jälkimmäinen Haminalahdelta, osaa erittäin suurenmoisiin kilpailuihin New-Yorkissa. Kilpailtiin The Evening Mailsin komeasta kiertopokaalista. Osanottajia kilpailuun oli tuhatviisisataa (1,500) miestä, katsojia 2 1/2 miljoonaa, presidentti Wilson oli starter, ja rata oli noin 20 km pitkä. Kaksi ja puoli miljoonaa katsojia! Sehän on melkein yhtä paljon kuin kokonainen komea kansa vaimot, lapset yhteenluettuina täällä Euroopan pohjoiskolkassa. Eikö todellakin ole ihmeellistä, että tässä suuressa harjaantuneitten juoksijain sakissa maaninkalainen on ensimmäinen ja haminalahtelainen hyvä kakkonen. Kaukana heidän takanaan, näkömatkan ulkopuolella, juosta läähättää nopein amerikkalainen. Ja sanomalehdet väittävät, että Kolehmaisen ja Kyrösen jalkaparit ovat nopeimmat kulkuneuvot, joita ylimalkaan voi ajatella kiinnitetyiksi inhimillisen tomumajan alle.
Mutta ihme ennen muita ihmeitä on, että Kolehmaisen ja Kyrösen esi-isillä ei suinkaan aina ole ollut viljalti ravintoa täällä maailmassa. Kolehmaisen suku oli jo keskiajalla laajalti levinnyt yli koko Savonmaan. Myöhemmin tavataan tämän laajan suvun jälkeläisiä siirtyneinä Pohjanmaallekin. Että he näinä pitkinä vuosisatoina olivat elättäneet itsensä niukoilla leipäpalasilla, että he olivat syöneet pettua kilvan muitten savolaisten kanssa, siitä ei voi olla epäilystäkään. Mutta siitä huolimatta Kolehmaisten mamma synnyttää joukon poikia, joilla kaikilla on niin lujatekoiset kintut, ettei mokomia koko maailmassa. Mitä lääkärit tällaisesta sanovat? Ehkä petäjäinen sittenkin on terveellistä syödä tulevien kilpajuoksijain. Ehkä kaikki mehu laskeutuu jalkoihin niinkuin väitetään samppanja-mehun tekevän. Eikö kaikki oppi ravinnon vaikutuksesta ihmisruumiiseen joudu päälaelleen, kun ranskalainen Bouin, jonka esi-isät hamasta Cajus Julius Caesarin ajoista asti ovat nauttineet voimakkaita viinejä, ja jonka esi-äidit aina Frans ensimmäisen ajoilta joka sunnuntai ovat käristäneet padoissaan syötetyn kalkkunan, hanhen tai kanan paistia, joutuu alakynteen kilpaillessaan pienen Hannes »Kollyn» kanssa, joksi häntä amerikkalaiset sanovat. Bouin oli kiiltävän korea kuin savolainen syöttiläs-ori, mutta hoikka, pienoinen Hannes oli takkuinen ja itsepäinen kuin »kyyttösonni». Kaikissa tapauksissa hän livahti kilpailijastaan edelle. Kukapa tietänee, vaikkapa Saarijärven Paavon jälkeläiset jossakin maailman ääressä syöksyvät maaliin hyvinä kakkosina ja kolmosina. Olihan Paavon vaimolla kiukkuinen ja levoton luonne.
Mutta jonkinlainen selitys tällä ihmeellisellä ilmiöllä olla pitää.
Yritän tässä antaa sellaisen.
Aina 1600-luvun loppupuolille saakka asusti yksinäisiä lappalaisperheitä Pohjois-Savossa. Eiväthän savolaiset voineet sukupuuttoon hävittää kaikkia tämän kepeän kansan jäseniä. Kai he uros-olioitten luonnonlain mukaan säästivät ainakin naiset. Lappalaisrouvat synnyttivät pieniä, nättiä poikia, joilla oli hintelät, mutta sitkeät jalat. Olen Ruotsin ja Norjan Lapissa nähnyt lappalaismuijia, jotka olivat kuin ota ja anna iisalmelaisten ja maaninkalaisten emäntien näköisiä. Ja lappalaisukkojen raajat ja takalistot olivat yhtä niukkojen mittojen mukaan kyhätyt kuin savolaisilla käsityöläisillä ja mökkiläisillä. Ehkäpä saamme kiittää lappalaisverta siitä, että nämä Savon pojat huhkivat ohi rotevien indoeurooppalaisten, aivan niinkuin Topelius kertoo, että matalat suomalaiset hevoset loistavasti voittivat vallonilaisten elefantintapaiset syöttiläät.
Me suomalaiset olemme ylen armoitetut urheiluun ja voimailuun nähden. Savolainen on kevyt juoksijarotu, länsisuomalainen taas voittamaton raskaassa voimailussa. Länsisuomalainen on germaanilaisilta esi-isiltään perinyt kookkaan ruumiin, tshudilaisilta esi-isiltään taas tanakan vartalon, leveän ja pitkän selän, laajat hartiat ja lyhyen niskan. Mitä merkitsee täysnelson länsisuomalaisen niskassa, joka ei oikeastaan mikään niska olekaan, vaan ainoastaan hartioitten suippeneva huippu. Ei ihmekään, että he kellistivät selälleen kaikki vastustajansa Tukholman olympialaisissa kisoissa. Kuulantyönnissä on meillä Länsi-Suomen rahvaan kesken oikeita »nahkakanuunoita». Kiekonheitossa niinikään. Monella maailmanmestarillamme onkin selkälauta niin lavea kuin vanhanaikaisella seinäpeilillä. Aseta savolainen käsityöläis-, etten sanoisi räätälinkoipineen, juoksuradalle ja hämäläinen tai länsisuomalainen sinne, missä kääritään täysnelsonia, niin on varma, että maailman kaikki »vallonit» köykäisiksi löydetään. Ja tämä tapahtuu kaikista niistä pettukannikoista huolimatta, jotka heidän esi-isänsä ovat murskanneet väkevien leukapieliensä välissä. Tämä on, vielä kerran lausuttuna, selittämätön ihme. Vai olisiko niin, että ihmisellä todellakin on itsepäinen, väsymätön, näkymätön sielu, joka puhaltaa voimaa yksinpä petäjäisen soluihin!
V.
Erämaamatka.
Olen kerran ollut mukana antamassa nimeä uudisasutukselle kylmässä, ehyessä korvessa, jossa pettuleipä vielä sangen usein on pamahtanut pöydälle uudisasutusten ensimmäisinä viljelysvuosina. Paikka sijaitsi Iisalmen ja Nilsiän pitäjän rajamailla.
Pitkäkosken mylläri, Sahan-Juakko, oli ostanut korpipalstan niissä mittaamattomissa metsämaissa, jotka leviävät näitten kahden laajan pitäjän sydänmailla. Hän oli ikivanhaan tapaan kyhännyt saunan kokoon keskelle metsää, oli kaatanut kasken, ja nyt meidän piti mennä sinne keskikesällä katselemaan, tokko sauna vielä oli paikoillaan, tokko ruis kasvoi, ja antaaksemme nimen »koko hökötykselle», niinkuin Juakko suvaitsi nimittää ensimmäistä omaa asuinpaikkaansa tässä maailmassa.
Sahan-Juakon oikea nimi lienee ollut Berg. Hänen isoisänsä oli ollut sotilas, mahdollisesti Sven Duvan ruotuveli, siitä tällainen ruotsalainen nimi savolaissyntyisellä miehellä. Mutta ei kukaan sanonut häntä Perkiksi, se oli liian läheistä sukua väkevimmälle suomalaiselle kiroussanalle, vaan kaikki sanoivat noin vain tuttavallisesti Sahan-Juakko. Juakko sahaili joskus päreitä ja lautoja, kun mylly seisoi.
Sahan-Juakko jutteli ensimmäisestä ja ainoasta koulustaan seuraavaa:
Hän seisoi tukkilautalla eräänä kauniina sunnuntaiaamuna kevätkesästä ja huhuili huvikseen tukkilaisten renkutuksia:
»Majan ponttua keikuttaa tuo ankara pohjatuuli.
Ja pojat kun varppia heiluttaa, niin aallot ne käy
kuin muuri.»
Paraillaan laulellessaan näkee hän venettä soudettavan ohi, jossa on koko joukko hänen ikäisiään nuorukaisia. Kohta soutaa toinen vene, jo kolmas. Kun neljäs lähestyi, huusi Sahan-Juakko lautaltaan:
— Minnekkä hiiteen niitä ikämiehiä viedään?
— Rippikouluun!
Samassa iski Juakko sestallaan kiinni veneen kokasta, kiskaisi venettä luokseen, hypähti kokkaan, heitti sestansa lautalle ja huudahti:
— Hei, hulipit! Lähtöökö mukuloilta kymmenet käskyt?
Juakko oli myös 17 vuoden vanha ja mielestään erinomaisesti valmistunut tätä juhlallista koulua varten. Sentähden lyöttäytyi hän tulevien rippilasten seuraan.
Mutta Juakko ei osannutkaan muuta kuin hät'hätään tavailla. Lukeminen ei sujunut ollenkaan. Rovasti Lagus pudisteli päätään ja sanoi:
— Pidä varasi, poikaseni, ettet joudu jätkien kouluun. Osta tämä kirja, lue se läpi ja tule viikon perästä uudelleen eteeni.
Juakko osti kirjan, tankkasi ja tavaili, ja viikon kuluttua hän oli penkonut kirjansa kannesta kanteen. Mutta Juakolla oli hevosen muisti. Minkä kerran oli saanut kokoontavailluksi, sen hän muisti kuolinpäiväänsä.
Vintturoi sitte rovastin eteen. Kirja avattiin.
— Alahan tästä, sanoi rovasti.
Juakko kakerteli ja ryki. Ei tahtonut päästä ensimmäisten sanojen perille. Vihdoin selvisi hänelle tankkaamalla ensimmäinen lause. Rovasti oli jo käynyt maltittomaksi. Mutta nyt tapahtui ihme. Juakko korotti yht'äkkiä ääntänsä. Riemuiten ryhtyi hän kiljumaan lauseita toistensa perästä. Hän oli mulkoilevinaan kirjaan, mutta luki ulkoa. Jonkun minuutin kuluttua yritti rovasti taltuttaa Juakkoa, mutta turhaan. Juakko jatkoi voitonvarmana meluavaa lukemistaan. Rovastin täytyi käydä häntä käsipuolesta kiinni ja huudahtaa:
— Herkiä, herkiä Herran tähden. Sinähän luet liukkaasti.
Järkiseikoissa ei Juakkoa koskaan solmittu. Hän taisi prikulleen erottaa kolmet persoonat jumaluudessa. Hän antoi Isälle kuin Hänen tuli, Pojalle ja Pyhälle Hengelle samoin. Ja niinpä läpäisi hän koulunsa normaali-ajassa.
Mutta sujuvasti lukemaan hän ei koskaan oppinut. Hän vain tavaili, edemmäksi ei päässyt. Jokainen pyhäilta Juakko tutki raamattuaan, niin suurta ja messingillä pislattua, että sillä olisi iskenyt vaikkapa härän kuoliaaksi. Juakko oli rakentanut telineen, oikean telakan, jonka päällä raamattunsa lepäsi. Kirjaimet olivat suuret kuin lukkarin numerot. Hänen ihmeen ruma lappalaisnaamansa säteili tyytyväisyyttä, kun hän lueskeli tuttuja raamatun kertomuksia. Hän osasi nimittäin raamatun likipitäen ulkoa. Hän kynti viidettä kertaa raamattuaan läpi, kun minä hänen kanssaan seurustelin Pitkäkoskella. Hänellä ei muita kirjoja ollutkaan, tyytyi yhteen ainoaan, kirjojen kirjaan.
En ole koskaan nähnyt iloisempaa kasvojenilmettä raamatunlukijalla kuin Juakon oli. Kuuluuhan kunniallisiin menoihin olla happaman ja synkän näköinen, kun raamattua käsitellään. Tästä ei Juakolla ollut aavistustakaan. Hän, savolainen sielultaan ja mieleltään, keksi paljon lystikkäitä kohtia syyrialaisesta kirjakokoelmasta, jossa muut ihmiset äkkäävät vain hieta-aavikon totisuutta. Ilmeestä päättäen olisi luullut, että Juakko luki pilalehteä. Hän, niin sanoakseni, akklimatisoi raamatun. Hän jutteli »rohveetta Juonaasta ja niinveteläisistä». Savossahan on järvenselkiä, joiden niinenä, on Niinvesi. Juakko oli tavaillut Niiniven Niinvedeksi. Hän vihasi filistealaisia kilvan raamatun kanssa ja nimitti heitä suomenkielen äännelakien mukaan »pilistealaisiksi». Egyptiläiset olivat »epkytiläisiä». Hän rakasti takaheittoja. Senpä tähden mekin nimitimme häntä säännöllisesti Jaapokiksi emmekä Jaakopiksi.
Jaapokin kanssa sotisin pyöreän Hernejärven yli Marjoniemen kartanon rantaan, josta todellisen erämaamatkan piti alkaman. Siihen aikaan ei yhtään kärrytietä oltu vielä rakennettu hyvinviljellyn Hernejärven rannoille. Ei kellään isännällä ollut ajorattaita. Iisalmen kirkolle ja kaupunkiin mentiin aina soutamalla.
Marjoniemen herra oli nimeltään Snellman; hän oli kotoisin Pohjanmaalta, merenrannalta, mutta oli siirtynyt Iisalmelle ja asunut Marjoniemellä jo useampia kymmeniä vuosia. Hän oli ankara pietisti ja oli puettu täyteen pietistin virkapukuun. Erämaanolostaan ja herännäisyydestään huolimatta hän oli kumminkin säilyttänyt kotinsa ja synnyinseutunsa ulkonaiset esiintymistavat. Hän otti minut suurella ystävällisyydellä vastaan ja monin kumarruksin, jotka vaikuttivat omituisilta täällä salolla ja heränneessä, jonka oikeastaan tuli pyrkiä yksinkertaiseen ja talonpoikaiseen esiintymiseen. Minä olin vainuavinani hänen esiintymisessään ja hänen kumarruksissaan koko sitä kulttuurirataa, joka lähti Upsalasta, levisi sieltä Uumajaan, sieltä Pohjanlahden poikki Kokkolaan ja niin edelleen Marjoniemen salomaille. Noin kai Runebergin ja J.V. Snellmanin isät, merikapteenit, kumartelivat. Hän oli pönäkkä patruuna, Marjoniemen herra, jolla oli distanssinisti niin herkkä, että todellakaan en moista ole koskaan tavannut. Jaapok hävisi kuin salaman leimaus tuparakennuksen onkaloihin. Minut vietiin päärakennukseen. Siellä istui etuhuoneessa seudun lautamies. Minut kutsuttiin astumaan suureen saliin. Mutta lautamies ei uskaltanut tehdä seuraa, eikä häntä pyydettykään astumaan saliin. Hän istui tuolilla etuhuoneessa aivan oven ääressä ja jutteli innokkaasti meidän kanssamme, jotka istuimme kaukana salin perällä 10 m:n välimatkan päässä. Marjoniemen sali oli pyhättö, jonne ei vielä lautamiehen arvo antanut sisäänpääsyoikeutta.
— Minnekkä se Sahan-Juakko livisti? kysyin minä.
— Älkää hänestä murehtiko, kyllä hän löytyy, kun tarvitaan, vastasi isäntä.
Istuuduin harmoonin ääreen ja soitin Hosiannan kahteen kertaan.
— Kaunis hymni, mutta maallinen poljento, sanoi Marjoniemen herra.—
Minusta se muistuttaa polkantahtia.
Niinpä niin. Tähänkin saliin mahtuisi monta paria tanssimaan.
— Niin kanan kuin minä elän, ei tällä lattialla tanssiaskelta oteta.
Puhuimme ruotsia, ja silloin lautamies oli ääneti. Joskus Marjoniemen herra muutti puheen suomeksi. Se oli merkki, että lautamies sai puuttua puheisiin.
Marjoniemen herra pistäytyi kyökin puolelle puhumaan tarjoilusta. Käytin tilaisuutta hyväkseni nuuskiakseni kirjahyllyt. Raamatutta, virsikirjoja ja postilloja, suuria ja paksuja. Pienemmän kirjan tapasin myöskin. Avasin sen ja luin: »Satans raseri», painettu Örebrossa 1840-luvulla, muistaakseni. »Neekerivereni» joutui kuohuksiin. Voipiko enää ajatella räiskävämpää kirjan nimeä! Jollei sillä kirjalla ole lukijoita, niin silloin ei millään. Selailin lehtiä. Siinä käytiin suukopua kahden mahtavan pomon välillä, Lihallisen ja Saatanan. Perin ihmeellistä! Lihallisellahan on huono merkitys kielessä. Mitäs Lihallisella ja Saatanalla on riidanaihetta keskenään? Olen aina tuuminut, että nämät kaksi ovat saman hengen miehiä. Mutta eipäs! Lihallinen Örebrossa edustaa kaikkea hyvää maailmassa, oikea valoisa Ormuzd, kun taas Saatana on se musta mörkö, jonka me kaikki tunnemme sekä kirjasta että käytännöstä. Ja nämät kaksi aasialaista henkiolentoa riitelevät kirjan kannesta kanteen kaikenmoisista asioista.
– Ihana kirja, tuo »Satans raseri». Oletteko lukenut sen? kysyi herra
Snellman.
— En, ikävä kyllä. Mutta minua viehättää kirjan repäisevä nimi. Mutta kuinka oikeastaan on tuon herra Lihallisen laita? Sillähän on verrattain säädylliset ajatukset.
— Verrattain säädylliset! Ei ainoastaan niin, vaan hän on juuri herännyt, siivo pietisti, jonka uskossa autuaaksi tuleman pitää.
Tietysti, tietysti. Minähän olin ensi kertaa talossa ja verrattain säädyllinen myöskin, niin etten enää ryhtynyt mihinkään uskonnolliseen tarkasteluun.
Kohteliaat hyvästit sanottiin molemmin puolin, lautamiehelle annettiin sivumennen kättä, ja Juakko houkuteltiin ulos tuvasta. Nyt jouduttiin oikeille kinttupoluille. Juakko tallusteli edellä, minä jälessä ihanoita salonpolkuja. Noustiin, laskeuduttiin. Jaapokin jalat, aito lappalaiskoivet, luokiksi taivutetut, sallivat minun nähdä ihanoita maisemia ikäänkuin soikeitten puitteitten välistä. Näin järviä, kankaita ja jokia hänen molempien polviensa lomista. Nyt oli Juakko puhetuulella. Hän jutteli Tobiaan elämästä. Häntä suunnattomasti huvittivat kertomukset pääskysestä, kalasta ja myrkyllisestä morsiamesta. Varsinkin viimeksimainittua hän kommenteerasi lukemattomilla huomautuksilla. Juakko osasi nimittäin Vanhan Testamentin kaikki apokryfitkin kuin viisi sormeaan. Mutta sitte hän yht'äkkiä intoutui ruveta heittelemään kiehtovia kysymyksiä minulle. Hän tutkiskeli, vieläkö se tai se kaupunki Palestiinassa oli olemassa. Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ollut kuullutkaan kaikista niistä kylistä ja kaupungeista, joita Juakko nyt rupesi latelemaan. Umpimähkään vain vastailin seuraavaan tapaan:
— Täydellisesti raunioina! Leijonat ja tiikerit loikkivat sen muurin kivilohkareilla. Skorpionit mulkoilevat kivien raoista ja basiliskit livistelevät sen hylättyjen kaivojen partailla.
– Niin, kuka piru heitä pyysi palvelemaan Pelsepuupia, Molokkia ja kultaisia vasikoita. Onko Katsa vielä pystyssä?
— On. Katsa on vielä suuri kaupunki.
— Se Simson, se vasta oli potra poika. Hän meni Katsassa kortteeriin hyvin rumaan paikkaan, hekkumoi siellä koko yön, mutta oli siksi paljon vielä miestä, että ajoi pakosalle joukon pilistealaisia hulikaaneja, jotka piirittivät kammion ovea. Ja näyttääkseen, etteivät vielä voimat olleet vähissä, koppasi hän Katsan portit selkäänsä ja vei matkassaan kauas mehtään. Mitenkä hän sai sillä tavalla mellastella, vaikka hän oli Jumalan mies, nasiiri ja rohveetta?
— Ei tarvis ihmetellä, Juakko kulta. Helsingin ylioppilaat elämöivät säntilleen samalla tavalla vielä meidän aikoinamme. Eihän ne tosin jaksa retuutella kaupungin porttiloita — eikä niitä muuten Helsingillä kaupunginportteja olekaan — mutta sen sijaan ne kantavat pois leipurinrinkilöitä ja suutarinkylttejä j.n.e. Mutta kaikista näistä vehkeistään huolimatta voi heistä aikaa myöten tulla rovasteja, professoreja, niin, vaikkapa Yliopiston rehtoreja. Simson olisi suorastaan kaunistus Pohjalaisessa osakunnassa, jossa tappelupukareista vähitellen kehittyy raittiussaarnaajia ja profeettoja.
— Onkohan se meiänkin rovasti Ruuhveltti (Brofeldt) kanneskellut porttiloita nuoruuvessaan? sanoi Jaapok, ja suupielet venyivät korvien tasalle.
— Aivan varmasti ei. Pääsee sitä profeetaksi käymättä Simsonin koulua.
— Onko Natsaret vielä paikoillaan?
— Ei Natsaretia ole koskaan ollut olemassakaan. Se löytyy vain taruissa.
— Mitenkä niin? Luetaanhan raamatussa selvästi, että Natsaret oli kaupunki.
— No niin.
On ihmeellistä, että jos tapaat virkun ikämiehen Savossa, joka ei ole kouluja käynyt muita kuin rippikoulun, niin aina hänen ajatuksensa kierivät raamatun kertomuksissa. Mutta tämähän onkin ainoa kirja, jonka hän tuntee, ainoa, minkä osaa. Sentähden kaikki kertomukset maaseuturahvaan ajatuksista joutuvat täyteen raamatunotteita. Aleksis Kiven sankarit joka askeleella sanelevat raamatunlauseita. Savolainen kiinnittää huomionsa myöskin raamatussa tavattaviin leikin ituihin, hämäläinen ja pohjalainen käsittelevät kaikkia mitä jylhimmällä totisuudella.
Päästäkseni Palestiinan apokryfisista kaupungeista ja kylistä yritin johtaa keskustelun enemmän maallisiin asioihin. Nostin kysymyksen säästä. Se kesä oli kylmä ja kostea, ja seuraavaksi vuodeksi tuli ankara nälkä niihin seutuihin.
— Kuinkas teidän käy ensi talvena, jollei aurinko rupea imelämmästi lämmittämään?
Juakko rupesi oikailemaan joka taivaan kolkkaan keksiäkseen sinistä laikkua, mutta kun sellaista ei näkynyt, kääntyi hän minuun suu suuressa irvessä. Hänen vinot silmänsä tuikkivat iloa, hänen kurkkunsa korahteli ja vihdoinkin hän puhkesi seuraaviin loistaviin sanoihin, jotka sievistetyssä muodossa tässä mainitsen:
Jos vuan tässä ei ilimat kohta parane, ei tässä monj mies ens' talavena iäneen röyhtäytä. Sissäänpäin se vuan suhahtaa.
Voiko perusteellisemmin kuvata nälänhätää! Vatsa niin tyhjä, että ilma tunkee venttiileistä sisäänpäin. Sen sijaan että hyvinä vuosina ulos. Mistä Juakko tunsi fysiikan lain, »horror vacui'n»? Mistähän tiesi, että tyhjä tila huutaa ilmaa.
Polvet koukussa hän seisoi edessäni nauraen sukkeluudelleen. Hän oli niin sydämestään hyvillään, ikäänkuin nälkä olisi olemassa vain pilkantekoa varten. Ehkäpä hän luuli, että nälänhätä parhaiten loihditaan tehottomaksi sukkeluudella.
Pyhä kevytmielisyys! Kaiken inhimillisen filosofian huippu ja loppu. Ihminen suoriutuu kaikista vastoinkäymisistä tässä maailmassa kepeimmin hilpeällä mielellä. Nälälle naureskeleminen, se lienee sentään maailmankatsomuksien kruunu. Voihan sitä hymyillä monelle totiselle asialle, mutta ken nälälle naureskelee, hän on ihmisistä ylevin.
Saarijärven Paavo, myöskin savolainen, katseli nälkää toisesta näkökulmasta. Hän oli mahtipontinen ja juhlallinen. Mutta pohjaltaan hänkin turvasi »pyhään kevytmielisyyteen». »Mutta Herralta hän kasvun toivoi.» Mieli on hilpeissä vireissä, kun sellaisella ajatuksella tallustelee hallan panemaa peltoaan. Ja mihinkä tähtäävät kaikki uskonnot lopultakin? Siihen, että elämä tuntuu varmalta ja kepeältä, että ihmiset lujalla vakaumuksella voivat huudahtaa: kuolema, kussa on sinun otasi, hallat, missä teidän voittonne! Ihmisten ylevimmät kuolevat aina hymy huulilla.
On kahta lajia pyhää kevytmielisyyttä, toinen juhlallinen ja uskonnollinen, joka toivoo loppumatonta nautintoa kuoleman tuolla puolen, toinen iloinen, maallinen, ilman palkan ja nautinnon toivoa. Sahan-Juakko saarnasi jälkimmäistä, Saarijärven Paavo edellistä. Sahan-Juakon filosofia vaatii korkeampaa kulttuuria, Paavon opin omistavat myöskin yksinkertaiset barbaarit.
Jatkamme kävelyämme. Omituisen hoikka mies, ilman minkäänlaista parran alkua, tulla hipsuttelee vastaamme metsäpolulla.
— Terve, Iikka! Mitäs Pöytäahoon kuuluu? sanoi Jaapok.
— Eipä erityistä.
Iikka puheli hienolla, piipittävällä äänellä, niinkuin nainen. Ei yhdenkään savolaisen nimi ole Iikka; ne ovat Aapelia. Mutta 25 % kaikista pohjalaisista on Iikkoja.
— Oletteko pohjalainen?
— En, iisalmelainen.
— Eihän savolainen milloinkaan ole Iisakki.
— Minä olen Iikka, vikisi mies.
— Hyvästi, Iikka, sanoi Jaapok, ja niin jätimme hänet.
Hän ei kaikesta päättäen ollut tarinan mies.
— Kuinka hänen nimensä on Iikka? Sehän on yhtä mahdoton nimi täällä
Iisalmessa kuin Kain tahi Juutas.
— Ei hän ole savolainen syntyjään, hän lienee pohjalainen, sanoi
Jaapok. — Minä kerron hänen ihmeellisen elämäntarinansa.
Oli suuri katovuosi 1867. Pohjalaisia samosi Iisalmeen kuten tunturisopulia laumoittain. Iikan äiti veti poikaansa kelkassa. Syntyi tuisku ja pureva pakkanen. Iikan äiti kepertyi hankeen. Mutta viimeiseen hengenvetoonsa hän peitteli poikaansa ryysyillään. Ihmiset löysivät äidin ja lapsen. Lapsi oli vähissä hengissä, mutta äiti kuollut. Lapsi vietiin lähimpään tupaan ja äiti taas jäätyneenä kurikkana hautaan.
Iikka virkosi. Kysyttiin häneltä, mistä oli kotoisin. Ei aavistustakaan.
»Mikä oli äitisi nimi?»
»Äiti.»
»Mikä sinun nimesi?»
»Iikka.»
Muuta mitään hän ei tiennyt.
Iikka sai hoidon, kasvoi täysikäiseksi, mutta hänestä ei koskaan tullut täyttä miestä. Hän puhuu kuin nainen, eikä hänellä ole partaa eikä sukunimeä. Hän on vain Iikka. Hän asuu täällä korvessa, Pöytäahon mökissä. Naimaton. Ei tytöt tahdo miehekseen sellaista, jolla ei ole partaa ja joka puhuu kuin nainen. Halla poltti idut, lopetti Juakko ja naurahti.
Tässähän on »Pilven Veikon» satu, mutta lorun loppu erilainen. Idut eivät palaneet »Pilven Veikossa», mutta Iikka parka oli nuorempi nälän ja pakkasen kynsissä, ja sitä paitsi hän ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, vaan todellinen ihminen luuta ja verta.
— Iikka parka ja hänen hellä äitirukkansa, sanoin liikutettuna.
— Ei Iikkaa sovi sääliä. Hänen on hyvä olla. Ei ollenkaan intohimoja, ei muuta kuin tupakanhimo. Hän kasvattaa itse nurkantakaisia ja imee piippuaan, vaikka pesässä palaakin luisia tupakan rouheita, niin että ne pamahtelevat ja räjähtelevät lattialle jokaiselta rintahaiulta, nauroi Jaakko. — Äiti, niin äiti! Ei taitane olla lystiä palaa poroksikaan. Me suomalaiset siedämme paremmin pakkasta kuin hellettä.
— Mutta hänen tunteensa lasta kohtaan ennen kuolemataan!
— Kiitos Jumalan, ettemme ole äitejä! Minun haluni olisi päästä maailmasta ilman pitempiä kitumisia. Salaman iskusta esimerkiksi. Nainen on luotu kärsimään. Sentähden hän aina on niin ikävä, ilman lystiä juttuja.
— Eikö mitä! Onhan niitä lystiä savottaria.
— On silloin, kun ne ovat rakastelevia. Muulloin ne ovat happamia.
Tupakarhuja!
Tulimme Varpaisjärvelle, sousimme järven poikki ja saavuimme vihdoin Juakon huuhdalle. Sauna oli paikoillaan. Kaskesta pilkisti päitä harvakseen, siellä täällä tupsuja, mihin tuhkaa oli kosommalti keräytynyt.
Hoi laarilaari laa, huuteli Juakko.
Tämä oli sittenkin hänen ensimmäinen aivan oma saunansa, hänen ensimmäinen aivan oma peltonsa. Pitkäkoskella hänellä oli paljon ruokaisempi ja parempi olo, mutta rakennukset eivät olleet hänen omiaan. Jauhot tuprusivat joka päivä hänen ympärillään ja pölyyttivät hänet valkoiseksi, mutta jauho ei ollut hänen omaansa. Täällä oli hän oma herransa, täällä hän aikoi elellä loput ikäänsä, täältä hän oli lähtevä viimeiselle retkelleen hauskojen poikien, Simsonin, Juonaan ja Tobiaan luokse, joitten seikkailut tässä maailmassa hän niin hyvin tunsi ja jotka häntä niin suunnattomasti olivat huvittaneet.
Juakko kapusi kivelle ja antoi ilolleen, vallan. Hän huhuili, mutta ei kukaan vastannut. Naapurit asuivat liian kaukana.
Ja niin hänelle pälkähti päähän sopiva nimi tilalleen. Se oli oleva »Huhula», sillä siellä voi huhuilla kilvan hukkien kanssa häiritsemättä muita ihmisiä. Minä olin todistajana kastetilaisuudessa.
Seuraavana aamuna saavuttiin Heinämäen suureen taloon. Ihana näköala talon mailta kohti koskematonta korpea. Kuivaneita keloja näkyi paljaine latvoilleen niin kauas kuin silmä kantoi.
Astuimme tupaan. Miehiä suuret joukot istumassa penkeillä pitkin seiniä lakit päässä.
Terveeks — terveeks, vaihdettiin.
Jaapok ja minä mentiin istumaan peräpenkeille, kunniapaikoille. Otimme eväät esille ja aukaisimme kieltemme kahleet. Olen harvoin saanut niin paljon »attikalaista suolaa» yksinkertaisille ruokalajeille kuin tässä Heinämäen tuvassa. Jaapok oli puheenjohtaja, me muut varamiehiä. Toinen sukkeluus hipoi toistaan. Keskustelua kesti tuntimitoilla. Miehillä ei näyttänyt kiirettä olevan. Ei yksikään lähtenyt tuvasta, vaikka arki oli ja paras työntekoilma. Eräs mies oli kyllin arkipäiväinen ehdottaakseen, että olisi aika lähteä töihin, mutta toinen tokaisi heti:
— Ei minnekään! Annetaan huilata vaan, kun näin raiteella ollaan.
Metsäpoluilla päästään ainoastaan askel askeleelta eteenpäin, mutta teillä, joissa on oikeat rattaan jäljet, siellä saa antaa lystikseen huhkia. Hänen mielestään jutut nyt luistivat kuin kärrin pyörä raiteella. Ja me jatkoimme ilonpitoa yhä sukkelampaan tahtiin.
Taas sitä pyhää, savolaista kevytmielisyyttä! Mitäs siitä, jos limppu seuraavana talvena tulee hoikempi, kun vain saa ahmia sattuvia sukkeluuksia ja teräviä sutkauksia. Eiköpä ne ateenalaiset muinoin juhlatiloissa juuri tällä tavalla viettäneet iltojaan. Jospa minun hyvä ystäväni, Lukianos, vielä olisi elänyt ja olisi voinut pistäytyä Heinämäen tupaan, olisi hän tavannut saman hengen lapsia täällä kuin vanhassa Ateenassakin. Kukapa tietänee, ehkäpä juuri helleeniläiset kokkapuheet vähitellen ovat valuneet yli suuren Venäjänmaan tänne Savoon ja saaneet uudet pukimet savolaisissa sananlaskuissa ja sukkelissa puheenparsissa. Sitä tietähän niin monet muutkin tarinat ja käsitystavat ovat tänne saapuneet. Kaikki muuhan on lainattua tavaraa täällä meillä ja muualla, paitsi raakuus.
Taivas oli hetkeksi ikäänkuin selkiämässä. Nähtiin jo monta suurenlaista sinistä laikkua taivaan laella.
— Jokohan tästä pouta paneiksen? sanoi joku.
Mutta Juakko avasi suunsa ja paukautti seuraavan alkusointuja uhkuvan viisauden suustaan. Hän lausui sanottavansa kantavalla äänellä ja juhlallisin elein, vaikka veitikka virnisteli silmistä:
— Ei tiiä taata taivasta,
Enemmän kuin pienen pallukan p – – –,
Tulloo, tulloo, tulloo kun tullakseen.
Onkohan vertaus kotoisin vanhasta Ateenasta? Alkusointu on ainakin parasta savolaista kotitekoa.
Mutta vertaus on kaunis, kaikesta huolimatta. Joka on nähnyt Murillon tauluja, tietää, että lukemattomien enkelien ruusunpunaiset selänpäät sulavat itse taivaan sekä holviin että väreihin. Vertaus siis kuuluisan maailmanmestarin patenteeraama! Ajatelkaapa vielä nuorta äitiä, madonnaa, joka on pessyt esikoisensa puhtaaksi. Lapsen selkä helottaa hohtavan punertavana ja kiiltävänä kuin taivaankansi pilvettömänä kesäiltana. Inhimillisesti katsoen pitäisi märkyyden pysyä poissa pitkät ajat. Mutta siitä huolimatta sitä tulloo kun tullakseen.
Kaiken tämän on savolainen nähnyt, taivaan, lapsen selänpään ja madonnan, ja pukenut näkemyksensä moitteettomimpaan kielelliseen ulkoasuun. On suloista seurustella ihmisten kanssa, jotka kultaavat jokapäiväisimmätkin tapahtumat tällaisilla runollisilla kaunistuksilla. Sehän on juuri parasta taidetta.
Iltapäivällä hyvästelimme hauskoja puhetovereitamme, jotka kaikesta päättäen eivät enää sinä iltana ryhtyneet mihinkään töihin, He jäivät tupaan sulattelemaan Juakon sukkeluuksia.
Paluumatkalla poikkesimme torppaan, jossa nälänhätä oli ankarasti vieraillut edellisenä talvena. Joko se oli johtunut mökin väen laiskuudesta, huolettomuudesta ja toimettomuudesta tai satunnaisesta hallasta. Korpimökin asukkaat olivat survoneet petäjäistä leipäänsä koko talven.
Mies istui pöydän ääressä, ja hänen kasvonsa muistuttivat vanhaa sitruunaa jossakin näyteikkunassa Abrahaminkadun varrella Helsingissä. Tyttö tuossa kymmenen iässä seisoi lattialla ja katseli ihmetellen minua suurilla pyöreillä kelmeänsinisillä silmillään. Hänen vatsansa oli nälkäruuan vatsa, suuri, pullistunut. Äiti seisoi selin, kiinni talousaskareissa. Vaatteet roikkuivat löysinä hartioilla ja vyötäisillä.
Tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni.
— Terveeks, Aapel Itkonen. Kuinka teillä huristaa? kysyi Juakko.
— Hiljalleen männöö! Yksin päivin.
– Tyttö parka! Mitenkä sinä nuin oot mahhois kasvattanna? kysyi taas
Juakko.
— Siitä se sullaa, kunhan mansikat ja mustikat kypsyvät. Lehmäkin on poikinut, vastasi isä.
— Onko teillä hevosta? kysyin minä.
— Ei oo!
— Mutta teidän pellothan ovat kynnetyt.
– Akallainhan minä tähän asti oon peltoin kyntännä, sanoi mies ja hymyili.
Vaimo käänsi myöskin kasvonsa minuun ja naurahti sitruunankeltaista hymyä.
Minua värisytti. Voiko ihminen todellakin hymyillä nälälle? Pyhä kevytmielisyys oli tällä kertaa minusta liian väkevää.
— Te naureskelette? sanoin minä.
— Mikäs auttaa! Ei suurus paina mieltä, sanoi mies yhä hymyillen.
Mutta onneton tyttö ei hymyillyt.
— Tyttö ei naura.
– Ei tyttö vielä tajua. Ei tässä hättee oo. Kyll' kesä korjaa.
Mutta emme minä eikä Juakko tällä kertaa nauraneet. Annoimme asianomaisten hymyillä.
Onko todellakin niin, ettei nälkä paina mieltä? Mutta voimat riutuvat Sen myönsi mieskin. Jos syö liikoja, silloin käy raskasmieliseksi ja synkäksi, väitti mies.
– Edellistä en ole kokenut, jälkimmäistä kyllä, sanoin minä.
— Koettakee edellistä, niin suatte nähä. Nälkä ei oo lystiä, mutta paljon katkerampaa on suur suru, haikee tuska.
— Sen luulen.
– Oisippa tyttö kuollut, olisin surrut paljon enemmän kuin että maha pullistui. Kaikki tässä moalimassa selkiää, jollei ennen niin kirkon hiekassa. Kesällä ei kannata hautoo ajatella.
Kesältä, auringolta ja lämpimältä hän kasvun toivoi, mansikoista ja mustikoista lääkettä mahdollisille vatsahaavoille. Hän oli tehnyt itselleen Jumalan yhtä hyvän kuin mikä muukin tahansa. Kun kasvullisuudesta on kysymys, on aurinko ja lämmin paras jumala, jonka puoleen turvautua.
Vihdoin alkoi tämä kevyt filosofia tarttua meihinkin, Juakkoon ja minuun. Kun kerran uhrit itse ottivat asiat kevyeltä kannalta, miksipä me olisimme murjottaneet. Me siirryimme myöskin leikkiin ja toivotimme vihdoin perheelle parempaa onnea täksi kesäksi.
Mutta sinä kesänä piili aurinko yhtä mittaa pilviverhojen takana. Kuinka perheen kävi, sitä en tiedä. Ehkä se pinnistihe läpi senkin talven yhtä keltaisilla kasvoilla, mutta yhtä tyynellä hymyllä kuin läpi edellisenkin. Taistelihan Saarijärven Paavokin kaksi talvea nälkää vastaan Herraansa luottaen. Mutta jakoiko Aapel Itkonen kolmantena hyvänä vuonna hätääntyneelle naapurille viljojaan, sitä en myöskään tiedä! Ehkä, ehkä ei! Pyhä kevytmielisyys voi mahdollisesti suorittaa sellaisenkin urotyön. Mutta jollei hän sitä tehnyt, en sittenkään heitä kiveä hänen päällensä. Siveellisiä jättiläisiä harvoin tapaa elämässä, saduissa ja tarinoissa kyllä, meille hyviksi esikuviksi.
Jatkoimme matkaamme kotia päin, Juakko ja minä vaipuneina ajatuksiimme. Juakko ajatteli ehkä, kuinka hänen on käypä korvessa, eikö ehkä ollut kevytmielistä jättää jauhoista pölyttynyt mylly ja muuttaa huuhkaimeksi Huhulan salolle petäjälimppu kourassa. Minä taas ajattelin sitä ikuista ihmettä, että onni ja tyytyväisyys eivät edes johdu täydestä vatsasta, vaan jostakin muusta, ehkä pyhästä kevytmielisyydestä, joka pyyhkii pois kyyneleet ja parantaa sydämen ja vatsan haavat. Minun paras ystäväni, helleeniläinen Lukianos, on neuvonut minulle sen viisauden, ja nyt sain uuden läksyn Heinämäen korven petunsyöjiltä.
Yht'äkkiä Juakko taas kysäisi:
— Onko Kapernaum vielä olemassa?
Hän oli saavuttanut tasapainonsa. Niin myöskin minä.
— On kyllä, mutta hyvin viheliäisessä tilassa. Nälkäiset, raihnaiset koirat juoksentelevat kieli pitkällä tunkiolta toiselle. Syöpäläiset raivoavat joka kortteerissa, niin että Aapel Itkosen mökki on paratiisi verrattuna Kapernaumin pormestarin asuntoon.
— Uskovatko he raamattuun?
— Ei sitte rahtuakaan, paitsi Salomonin »Korkeaan veisuun», jota he yhäti lauleskelevat hääjuhlissaan.
Mutta tuollahan jo näkyykin Salakkakoski ja Marjoniemi.
Juakko pantiin kokkatuhdolle istumaan ja sousi Hernejärven yli Pitkäkoskelle vastatuuleen, niin ettei hän enää kyennyt tenttimään minua.
Vesi valui virtanaan, ennenkuin saavuttiin rantaan.
— Ei tiiä taata taivasta, sanoi Sahan-Juakko ja naureskeli.
— Ei tiiä, ei elämässä eikä tulevaisuudessa. Hyvää yötä.
Kiertomatka Itämeren ympäri 1913.
Vellamossa.
Minua on aina suuresti viehättänyt Vellamo ja sen sisar Oihonna. Miksi? Luulenpa melkein sen johtuvan siitä, että ne ovat niin vahvasti rakennetut ja että niillä on niin voimakkaat piirteet. Vellamon etukannella olen nauttien tarkastellut, miten leikkivän kevyesti se jääkenttiä Itämeren ulapoilla halkoo. Minusta on tuntunut lämpimältä sen salongeissa myrskyn ja talviviiman vallitessa ulkona merellä. Ja olen nukkunut hyvin sen hyttien leveillä lavitsoilla. Sanotaan sen keinuvan enemmän kuin olisi säädyllistä. Ehkäpä! Mutta sanokaa minulle, missä olette nähneet aluksen, joka ei keinuisi, kun merenjumala niin tahtoo. Väitetäänpä valtamerien jättiläislaivainkin vallan huimaavasti keinuvan Atlantin myrskyaalloissa. Eihän tuo paljoa merkitse, jos vaipuukin metriä syvemmälle aallon pohjaan ja taas kohoo saman verran korkeammalle aallon harjalle — merisairaaksi sitä kumminkin tulee laivan keinuessa.
Vellamon kapteeni Lindfors on kapteeni, jota kannattaa miehen katsella ja jonka tähden naisen sopii haaveilla. Hän pitää matkustajistaan kuin lapsistaan, väittää hän. Siinä ei ole liikoja kehuttu. Hän rakastaa musiikkia ja toimeenpanee kannella konsertteja kauniin ilman vallitessa. Monen ulkomaalaisen olen kuullut kehuvan häntä Suomen laivaston kaunistukseksi, ja moni ulkomaalaisnainen on valokuvannut hänen kasvonsa, jotka muistuttavat merikotkaa, joka tähystelee yksinäistä naarashaahkaa.
Kassassa tapaa vanhan tuttavan, naisen, joka yli kymmenen vuotta on pitänyt paikkansa uskollisesti ja rehellisesti ja joka Tukholman rannassa vaihtaa matkustajalle Ruotsin kruunuja, Stettinissä Saksan markkoja, Räävelissä Venäjän ruplia. Ruokapöydässä palvelee matkustajaa samoin uskollisella ja kohteliaalla tavalla nainen, joka melkein yhtä monta vuotta on meidän, matkustavien suomalaisten, tarpeista pitänyt huolta. Ne ovat meren jumalatar Vellamon kunnioitetuimpia ja kunniakkaimpia hovineitosia. Väitetään heidän ulkonäöltä tuntevan kaikki suomalaiset, jotka Itämeritse ovat liikkuneet maan rajojen ulkopuolella.
Tuntuu niin kodikkaalta tässä laivassa, ja vanhat uskotut palvelijat vain lisäävät tätä tunnelmaa.
Vellamon reitti tarjoaa miellyttävimmän merimatkan, minkä toivoa saattaa. Yksistään se jo voi houkutella matkalle. Mutta sitäpaitsi on päätesatamasta parin tunnin matkan päässä Euroopan uudenaikaisin suurkaupunki, Berliini. Sinne voi pistäytyä pariksi vuorokaudeksi ja palata samassa Vellamossa isänmaahansa takaisin saatuaan hengittää nelisen vuorokautta Itämeren suolaista ilmaa, joka vaikuttaa hermoihin yhtä terveellisesti kuin Karlsbadersuola vatsaan. Joka taas pitää saksalaisesta juomasta, esimerkiksi pschorrista, voi viipyä yhden kulkuvuoron ajan Berliinissä ja palata yhdeksän vuorokauden kuluttua, tai myöskin matkustaa Lybeckin kautta Primulassa kotimaahan, kuten minä tein. Silloin saa viipyä Berliinissä matkailutarkoitusta varten kohtalaisen kauan ja silloin on tehnyt Itämerellä kiertomatkan, joka, minun mielestäni, on mieluisin matka, minkä voi tehdä. Moni Euroopan-matkustaja on pyhästi minulle vakuuttanut viimeisen matkataipaleen Stettinistä Helsinkiin sittenkin olleen kaikkein viehättävimmän koko heidän matkallaan.
Mutta jos myrskyää? Niin, silloin tuntuu lievimmin sanoen ikävältä. Moni luulee miehuuden ominaisuuksiin kuuluvan sen, ettei tule merisairaaksi. He kehuvat, etteivät koskaan ole olleet merisairaita, kunnes heidät tavataan itse teosta. Silloin on syy tietysti ruuansulatuksessa. Minä puolestani tunnustan mielelläni, että kun viimeinen naishenkilö kalpeana ja murtuneena on kadonnut kannelta, silloin lopetan sikarinpolton ja alan alistuvana odottaa vuoroani. Mutta nyt olen kolmentoista vuoden aikana monet kerrat matkustellut merillä sattumaltakaan tulematta merisairaaksi. Se ei ole ollut seurauksena mistään onnen potkauksesta, vaan yksinomaan siitä syystä, ettei Itämeri kesällä myrskyä. Nähkääs, Itämerelläkin on kesälomansa, jolloin sen ei tarvitse raataa, vaan saa levätä ja loikoilla, kuten kaikki virkamiehetkin sen rannoilla. Sen kesäloma alkaa jo toukokuun puolivälissä ja päättyy elokuun puolivälissä. Jos varustautuu sen vieraaksi sen kesäloman aikana, on se miellyttävä ja suloinen, mutta meneppä häntä tervehtimään, kun hän on toiminnan sohinassa, silloin et saa ihmetellä, että hän on epäkohtelias ja vieroittava.
Läksin matkalle kesäkumi puolivälissä täysin vakuutettuna, että silloin vallitseva navakka lounaistuuli vähitellen nukahtaisi päästyämme meren ulapoille. Tulimme Rääveliin kenenkään tuntematta muuta pahoinvointia, kuin minkä Räävelin satama vastenmielisyydellään henkisesti sai aikaan. Mutta se vastenmielisyys on aina olemassa. On vastenmielistä nähdä, miten vanhat, harmaapäiset uskotut palvelijat saattaen isäntiänsä laivalle, hattu känsäisessä kourassa, suutelevat nuoria kalparitareita kädelle jäähyväisiksi, on pöyristyttävää nähdä ajureita kuskipukilla, ilettää katsellessa tullikäsittelyä, joka aina suoritetaan kannella. Vastenmielisyys ei lakkaa täydellisesti, vaikkapa näkeekin tullipalvelijan juoksevan suuvesipullot kädessä päällysmiehensä luokse kyselemään, ovatko nekin tullattavat, tai kun laivan miehistö sivumennen töyttää selänpäähän liian innokasta virkailijaa. Sen sataman jätettyään hengittää helpommin. Niinpä mekin matkallamme.
Vasta Räävelistä alkaa oikea Itämeren matka. Tarkastellen ympäristöään, kooten seuraa koettaa kukin hankkia itselleen huvia tuota pitkää taivalta varten Stettiniin. Räävelissä on viimeinen, useimmiten suurin, matkustajajoukkue astunut laivaan. Nyt tietää, kenen kanssa saa kamppailla merellä kahden seuraavan päivän ajan.