VIII. PYHÄSSÄ MAASSA.
Ilta hämärti, kun Henrik ratsasti Jerusalemin pohjoisesta portista kaupunkiin. Hän tunsi aivan kuolemanväsymystä ruumiissaan. Hän ei jaksanut edes ajatella, hän halusi vain paikkaa, jossa saisi nukkua, nukkua loppumattomiin. Kujaa pitkin laahusti vanha munkki, ja tältä tiedusteli Henrik, missä oli Johanniittain hospitaali. Munkki neuvoi, ja kohta oli Henrik perillä. Hän heitti ohjat palvelevalle veljelle, astui osotettuun huoneeseen ja nukkui paikalla täysissä tamineissaan.
Palvelevat veljet häärivät Henrikin ympärillä irroitellen hänen rautavarusteitaan. Ei ollut ensi kertaa, kun veljet näin hoivasivat uupuneita matkamiehiä.
"Ritari tämä on miehiään, koska on kultaiset kannukset ja ritariketju", virkkoi muuan veljistä. Ja toinen jatkoi: "Mutta onpa sillä rukousnauhakin, äidin lähteissä lahjoittama tietysti. Ne mammat siellä kotona lännessä luulevat, että heidän kelpo ritarinsa täällä vain rukoilevat ja taistelevat. Mutta kaikkea muuta! Parempi jos pysyisivät pojat kotonaan. — Merkillistä, ettei tällä ritarilla ole mitään saalistamiaan aarteita! Satulan kolossa oli kyllä paljon kultarahoja, mutta ne olivat kaikki englantilaisia."
Ensimäinen veli: "Onhan tämän vyöllä suuri kukkaro. Katsokaas! —
Kas, taaskin englantilaisia kultakolikolta! Mies on englantilainen.
Nukkukoon nyt siinä. Väsynyt hän onkin, häntä saa kääntää ja nostaa
kuin pölkkyä."
Toinen veli: "Meidän on vietävä rahat talteen, siksi kun mies herää.
Muuten voi joku 'Kristuksen köyhä ritari' luulla niitä omikseen."
* * * * *
Henrik nukkui koko yön ja vielä seuraavana päivänä aina iltapuolelle asti. Kun hän vihdoinkin heräsi, toi palveleva veli hänelle ruokaa sekä talteenotetut tavarat. Henrik söi hyvällä halulla. Sitten hän peseytyi ja tunsi olonsa kohta sangen miellyttäväksi. Hän kyseli veljiltä yhtä ja toista, samoin nämä häneltä. Vihdoin hän lähti puutarhaan. Siellä hän asteli sinne — tänne, kunnes viimein istahti öljypuun alle. Ja yhtäkkiä oli elämä taaskin koko kurjuudessaan hänen edessään. Oi, hän ei enään jaksanut kestää sen painoa. — Oliko sekin ristijoukon retkeä, kun kuljettiin Metzistä Konstantinopoliin! Koko matkan nuo kurittomat joukot ryöstelivät. Miksei hän kääntynyt jo Konstantinopolista takaisin. Kuinka paljolta hän olisikaan silloin säästynyt! Ja vähässä Aasiassa sitten! Vain verta ja kauhua ja ihmisten luita. Seldšukit hakkasivat maahan tuhansia yhdellä ainoalla kerralla. Ihme, että hän on vielä elävänä tässä. Semmoisissa kauhuissa meni syksy ja vuoden alku. Maaliskuussa vihdoin oltiin Attaliassa ja purjehdittiin sieltä Antiokheiaan. Vihdoinkin päästään käsiksi todelliseen taisteluun, ajattelivat kaikki. Lähdetään vapauttamaan Edessaa ja silloin saa Zenkin poika maksaa isänsä pahat teot. Mutta mitä vielä! Antiokheian ruhtinas Raimund ihastuu kuningatar Eleonoraan ja unohtaa kaiken muun. Silloin sydämistyy kuningas Ludvig Raimundiin ja jättää joukkoineen koko Antiokheian. Hän lähtee nyt yhdessä keisari Konradin kanssa Damaskosta piirittämään. Ja se se oli oikeata piiritystä. Kun vihdoinkin syntyi tuo tulinen taistelu kaupungin edustalla, saivat ritarit näyttää, mihin he kelpasivat. Hän, Henrik, taisteli siinä kuin mies. Ja ristiretkeläiset saivat loistavan voiton. Mutta sitten! Oi, taivaitten taivaat! Sen sijaan, että olisi jatkettu taistelua uskottomien viimeisenkin voiman murtamiseksi, hajaantui koko suuri ristiarmeija ryöstämään — niin ryöstämään ympäristöä, ja Jerusalemin hengelliset ritaritkin häärivät saaliinhimoisina ryöstäjien joukossa. Hän oli silloin kauhuissaan noussut hevosensa selkään ja ratsastanut levähtämättä aina Jerusalemiin asti. — Henrik nousi öljypuun alta ja alkoi astua puutarhan kauniita polkuja. Ah, hän oli nähnyt niin paljon kuolemaa, kauhua, halpamaisuutta ja jos jotakin, ettei hän kestänyt enään. Puoliääneen hän virkkoi: "Jos ei minulla olisi sielussani kunniantuntoa, jos ei minulla olisi jaloa äitiä ja jos ei maailman viattomin ja suloisin olento olisi kerran värissyt sylissäni, olisin minä nyt huono mies." — Hetken päästä hän lisäsi: "Nyt minä tiedän, etten tehnyt oikein, kun läksin tälle retkelle." — — Yhä hän astui mietteissään. "Puhu totta, tee oikein, niin Kristus suo sinulle siunauksen." Olikohan Kristus ottanut nyt häneltä siunauksensa. Kuka tietää. Oi, hänen täytyi sovittaa kaikki, hänen täytyi lähteä suorinta tietä kotiin! Ja kohta alkoi koko puutarha laulaa: kotiin! kotiin! Tuntui kuin tuohon sanaan olisi kätketty kaikki lohdutus ja vapahdus.
* * * * *
Henrik oli käynyt Öljymäellä, Golgatalla, temppelissä ja kaikissa pyhissä paikoissa. Nyt hän ratsasti Hinnomin laaksoon ja siitä vuoritietä kohti Betlehemiä. Pyhien paikkojen näkeminen ja seurustelu hurskasten veljien kanssa oli paljon tyynnyttänyt hänen sielunsa tuskaa. Siinä yksin matkatessaan, ajatteli hän: Tämä maa on sanomattoman ihana, kuinka hyvin tämä sopiikaan Vapahtajan kotimaaksi. Oi, tämä on todella Pyhä maa, jota Herra itse on astellut! Tätäkin tietä ovat hän ja hänen vanhempansa, Joosef ja Maria, vaeltaneet. Pitkästä aikaa täytti lämmin tunne Henrikin sydämen, ja silmät kostuivat kyynelistä. Hän nousi satulasta ja silitti hyväillen polun pintaa, saman polun, jota Joosef ja Maria ja Jeesus-lapsi olivat kerran kulkeneet.
Tuuhea metsä peitti Betlehemin vuoren. Henrik pysähdytti hevosensa. Miten ihanana avautuivatkaan hänen eteensä pellot ja laitumet vuoren juurella, nuo Betlehemin vanhat kedot. Pian astui Henrik pyhään kirkkoon ja polvistui paikalle, jossa Jeesus oli syntynyt. Oi, tämä oli liian ihmeellistä! Oliko hän todella paikalla, jossa itse pyhä Vapahtaja oli syntynyt! Sydän aivan suli, ja ulkomaailma tuntui häipyvän olemattomiin. Hän havahtui, kun joku laski kätensä hänen päälleen. Ihmeissään hän katsahti ylös ja näki valkopartaisen munkin, joka hiljaisella äänellä alkoi siunata häntä: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses jumalanmies! Silloin Pyhä Neitsyt ojentaa sinulle marttyyrikruunun ja Kristus siunaa sinut tästä hetkestä ijankaikkisuuksiin asti." —
Laahustavin askelin lähti vanhus. Henrik nousi ja katseli ympärilleen kuin unesta heräten. Tuo siunaus oli osa vanhasta sukusiunauksesta! Mistä vanhus tiesi sen! Henkikö sille ilmoitti! Mutta se puhui marttyyrikruunusta, eikä voitonpalmusta, niinkuin tuossa vanhassa siunauksessa. Mitähän sekin merkinnee. No, vanhus kai harhaili. Marttyyrikruunu annetaan vain valittujen valituille. — Mutta nyt hän kuitenkin tiesi, että Kristus ei ole ottanut häneltä siunaustaan. — —
Henrik oli taas ratsunsa selässä. Koko Betlehemin kaunis ympäristö uinui nyt ruusunhohteisena, ja pilvissä tuntui leijailevan enkelparvi, joka lauloi: "Gloria sit Deo in excelsis, pax in terra."
* * * * *
Johannittain veljien neuvon mukaan kulki Henrik Jerusalemista sivuteitä kohti Tyrosta, jotta ei joutuisi tekemisiin Damaskoksesta palaavan ristiarmeijan kanssa. Pyhän tunteen vallassa katseli hän Samarian vuoria ja Galilean kauniita seutuja. Näitä teitä oli Jeesus jo 12-vuotiaana kulkenut. — — —
Kun hän vihdoin pääsi Tyrokseen, etsi hän heti Venetsian kauppiaitten liikehuoneet. Ja aivan oikein hän oli arvannut, täältä oli laiva lähdössä Venetsiaan. Henrik myi hevosensa ja osti yhtä ja toista matkaa varten. Kun hän astui laivaan, puheli hän hiljaa itsekseen: "Keveämmällä mielellä ei kai kukaan ole pyyhkinyt Pyhän maan tomuja jaloistaan kuin minä. — Oi, maa on kyllä sanomattoman kaunis ja äärettömän pyhä, Herra itse on sen askeleillaan pyhittänyt, mutta ihmiset — niin ihmiset!"
Kaleeriorjat soutivat. Syvän sinisenä päilyi Välimeri. Pyhän maan rannikko häipyi usvapilviin.
IX. LEVÄHDYSPAIKASSA.
Syksyn myrskyistä huolimatta saavuttiin onnellisesti Venetsiaan. Täällä sai Henrik jonkun aikaa odotella, ennenkuin voi kauppamatkueen mukana jatkaa matkaansa, sillä yksikseen matkustaminen oli tänä aikana vaarallista. Hän oli päättänyt yhtyä siihen seurueeseen, jonka piti kulkea Po-joen laaksoa Burgundiin. Mutta viimeisessä hetkessä peruuttivatkin kauppiaat koko matkan. Vuoden aika oli heistä liian myöhäinen, niin että talven sateet voivat heidät yllättää keskellä matkaa. Henrik oli hyvin pahoillaan ja aikoi lähteä jo yksin matkalle. Mutta silloin hän sai kuulla, että toinen kauppamatkue oli lähdössä pohjoiseen. Ja heti yhtyi Henrik heihin, vaikka matka sitä tietä tulikin paljon pitemmäksi.
Vaivaloinen ja hidas oli matka yli vuoriston. Raskaat tavaravankkurit jymisivät. Paitsi Henrikkiä, ratsasti vankkurikaravaanin ympärillä joukko asestettuja vartijoita. Yöpyessä nukkuivat miehet vuorotellen toisten valvoessa. Ja nekin, jotka nukkuivat, olivat aina täysissä varustuksissa, jotta silmänräpäyksessä voisivat tarttua aseisiin.
Viikkojen kuluttua päästiin Schwabeniin. Täällä erkani Henrik kauppamatkueesta ja kääntyi Ranskaan vievälle tielle. Mutta pian yllätti hänet hirveä sadekausi. Yöt ja päivät satoi lakkaamatta. Tiet tulivat ensin liejuisiksi, sitten pohjattomiksi. Henrikin täytyi etsiä levähdyspaikka. Ja niin hän eräänä iltana kolkutti Clairvaux'n luostarin portille.
Portti aukeni ja munkki tervehti Henrikkiä syvään kumartaen, kuin olisi itse Kristus ajanut portista sisään. Kun Henrik oli noussut hevosensa selästä, saattoi munkki hänet kirkkoon. Siellä he yhdessä polvistuivat krusifiksin eteen, ja munkki luki hiljaisella äänellä rukouksen. Vasta tämän jälkeen näytettiin Henrikille vierassuoja. Kohta hän sai kuivat vaatteet päällensä, ja muuan veli toi hänelle lämmitettyä viiniä ja ruokaa. Kuivat puut räiskyivät pienessä, avonaisessa takassa. Henrik siirsi jakkaransa lähemmäksi takkaa ja nautti siinä veljien antimia. Hänen mieleensä palautui niin elävästi se aika, jolloin hän näiltä samoilta seuduilta läksi kohti Pyhää maata. Munkit olivat laulaneet: "Maa on niin kaunis", ja hän oli uskonut, että kaikkien muitten rinnassa paloi sama innostus, usko ja rakkaus kuin hänen omassaankin. Kuinka surkeasti hän olikaan pettynyt! Koko auringonnousun maa oli hänelle välkkynyt kullassa ja purppurassa. Hän oli luullut näkevänsä vain ylevämielisyyttä ja suuruutta. Oi voi, sirpaleiksi oli tuo unelmien kuva särkynyt! Ei mitään siitä ollut jälellä, ei mitään! — Vasta matkustaessaan kauppiaitten kanssa Venetsiasta Schvabeniin oli hän nähnyt todellista urheutta ja ylevyyttä. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi raottanut jonkun uuden maailman ovea, maailman, jossa työ ja kunto antoivat ihmiselle arvon.
Henrik heräsi mietteistään, kun nuori munkki astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi: "Olemme nähneet herra ritarin päällysvaatteessa punaisen ristinmerkin. Palaatteko Pyhästä maasta, vai oletteko sinne menossa?"
Henrik: "Minä palaan sieltä."
Munkki: "Siinä tapauksessa pyytä luostarimme apotti Bernhard teitä heti luoksensa."
Henrik säpsähti. Mitä! Pitikö hänen lähteä näin vain ilman muuta suuren Bernhardin eteen, miehen, jonka edessä paavit ja kuninkaat ovat kumartaneet. — Henrikin sydän löi aivan kuuluvasti, kun hän astui apotin huoneeseen. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun tuossa pöydän ääressä pergamenttien ympäröimänä istuikin hintelä, punapartainen ukko, ja hän oli kuvitellut näkevänsä valtavan voimakkaan olennon. Kun apotti nosti päänsä vastatakseen tulijan tervehdykseen, vavahti Henrik. Sillä apotin silmät hehkuivat kuin tulenliekit, ja hän näytti yhdellä silmäyksellä näkevän sydämen sisimpään asti. Ystävällisesti viittasi apotti Henrikkiä istumaan ja kysyi: "Palaatte Pyhästä maasta. Kenen joukoissa olette taistellut?" 4 — Suomen Apostoli.
Henrik: "Liityin jo täällä Ranskassa kuningas Ludvigin joukkoihin ja siinä sitten taistelin — mikäli siellä taisteltiin."
Apotti nosti viimeisten sanojen aikana päätään ja kysyi terävästi:
"Eikö siellä sitten taisteltu, niinkuin taistella pitää?"
Henrik: "Ei. Ei ainakaan ritarin silmällä katsoen."
Apotti loi taas läpitunkevan katseensa Henrikkiin ja sanoi: "Kertokaa minulle kaikki matkanne vaiheet!"
Henrik kertoi koruttomasti koko matkan Metzistä alkaen Damaskokseen asti. Apotti nojasi päätänsä käteen. Vihdoin hän sanoi valittaen: "Minun syytäni on kaikki. Minä tulisilla puheillani sain ihmiset lähtemään. Minä melkein pakotin keisari Konradinkin matkalle. Minun syytäni kaikki. Mutta minä luulin täyttäväni Jumalan tahdon, kun saarnasin tätä ristiretkeä. Pyhä maa ei ole enään mikään pyhä maa. Jeesuksen täytyi kerran sanoa Jerusalemin temppelistä: Minun isäni huonetta on sanottu rukoushuoneeksi, mutta te olette tehneet sen ryöväreitten luolaksi. — Nyt on koko maa ryöväreitten luolana. — Minua onnetonta!"
Henrikin kävi sääli tuota raihnaista miestä, joka sielunsa tuskissa vaikeroi hänen edessään. Hän aivan unohti, että hänen edessään oli aikakauden suurin mies, ja niin virkkoi hän lohduttaen: "Ei Pyhässä maassa ole vikaa. Se maa kuuluu meille kristityille, sillä se on täynnä pyhiä muistoja. Se aivan huokuu ylevyyttä ja jumalallista pyhyyttä. Vika on ihmisissä. Siellä tarvitaan kristikunnan apua, sillä ei Pyhän haudan kuningaskunta voi yksin seisoa idän uskottomia vastaan. Mutta sinne ei pitäisi lähettää kurittomia joukkoja kaikista kansoista, vaan hyvin harjoitettu ritariarmeija lujan päällikön johtamana."
Apotti ponnahti pystyyn kuin uuden voiman nostamana: "Siinäpä se on, poikani! Siellä tarvitaan ritarijoukkoa, jossa on luja kuri. Minä panen vielä kerran voimani liikkeelle, ja uusi ristijoukko pesee puhtaaksi tämän retken tahrat. — — — Mutta oi, sinne jäi sittenkin liian paljon väkeä! Minua kiroilevat varmaan muutkin kuin keisari Konrad."
Henrik koetti lohduttaa: "Tapasin Karmelin vuoristossa luolaerakon, joka sanoi tämän onnettomuuden johtuvan siitä, että meillä on liian vähän uskoa. Emme rukoile kylliksi, ja rukous yksin karkoittaa pahat henget luotamme."
Ja isä Bernhard päätti murtuneena: "Niin, niin, meillä on liian vähän uskoa ja rakkautta."
Kun Henrik myöhään illalla läksi, kysyi hän: "Saako matkamies lyhentää aikaansa luostarin kirjastossa, koska sadeilmat voivat jatkua."
Apotti: "Myönnän sinulle, poikani, aivan täydellisen vapauden oleskella kirjastossa. Ilmoitan siitä heti veljille. Vahinko vain, että meillä on yksin latinankielisiä kirjoja."
Henrik: "Luen kyllä niitäkin."
Apotti: "Oivallista! Osaat siis muutakin kuin ritaritapoja."
Henrik: "Isäni harrasti opiskelua. Siksi minullakin on jo pienestä pitäen ollut opettaja, ja opiskelin minä jonkun aikaa Yorkin koulussakin. En ole ollenkaan saanut tavallista ritarikasvatusta, vaikka minulla onkin kultaiset kannukset."
Apotti hymyili: "Meillä luostarissa on tapana sanoa: Cuculla non facit monachum. [Kaapu ei tee munkkia.] — Sinulle tahtoisin sanoa: Kannukset eivät tee ritaria. — Ritarinmieli tekee ritarin. Ja sinä, jos kukaan, näytät ritarilta."
Apotti ojensi kätensä hyvästiksi ja loi Henrikkiin katseen, jota Henrik ei koskaan elämässään unohtanut. Ihmeellisen tunnelman lumoamana hän palasi huoneeseensa. — Hän oli sittenkin ollut kosketuksissa aikansa suurimman miehen kanssa. — — —
Aamulla lähti Henrik katselemaan luostaria. Sen rakennukset olivat matalia. Puutarha oli pieni. Siinä kasvoi hedelmäpuita ja viiniköynnöstä vain niin paljon, että parahiksi saatiin pyhä ehtoollisviini. Tuossa on pieni pelto, jossa viljeltiin vehnää ehtoollisleipää varten. Koko luostaria ympäröi muuri, jonka sisä- ja ulkopuolella oli pieniä majoja. Niissä asui kaikenlaisia käsityöläisiä. Henrik läksi ulos portista ja jäi hämmästyneenä seisomaan siihen. Eilen oli kaikki ollut sateesta harmaana. Nyt oli taivas vähän seestynyt, niin että tästä luostarin vuorelta saattoi nähdä tuon kauniin laakson yli toiselle vuorelle. Laakso oli täynnä luostarin peltoja, ja selänteitten rinteillä kasvoi tuuheata metsää. Saarnit, tammet ja pyökit olivat pudottaneet lehtensä, mutta ikivihreinä huojuivat öljypuut ja kastanjat. Miten kaunista täällä lieneekään kesällä, ajatteli Henrik ja lähti sitten kiertämään luostarin muuria. Pian hän päätyi takaisin portille, ja tämän ensimäisen tutkimusmatkan tulokseksi tuli: Luostari on ihanalla paikalla, mutta niin yksinkertaiset ovat kaikki sen rakennukset, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista nähnyt.
Suurimman osan ajastaan vietti Henrik kuitenkin kirjastossa. Se ei ollut suuri, mutta Henrik löysi siellä kyllikseen luettavaa. Ensin hän selaili pyhimyslegendoja, kunnes löysi kertomuksen Pyhästä Aleksiuksesta. Suurella jännityksellä seurasi hän sankarinsa vaiheita, kuinka tämä karkaa hääyönään vaimonsa luota ja sitten aikojen takaa palaa tuntemattomana ja viettää koko ikänsä oman talonsa portaitten alla. — Tämän jälkeen löysi Henrik ihmeellisen kronikan, jonka hän luki melkein yhteen menoon. Se oli Aadam Bremeniläisen kirjoittama pohjoismaitten historia. Siinä aukeni hänelle kuin uusi, ihmeellinen maa, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Kun hän sitten mainitsi apotille tästä, innostui tämä selittämään hänelle koko pohjolan asiat. Evankeliumin valo oli alkanut loistaa noillakin maan äärillä, selitti isä Bernhard. Siellä oli suuri Göötanmaa, jossa hallitsi kuningas Sverker. Tämä oli hurskas mies ja hänen puolisonsa, jalo Ulfhild, oli pyhyyden sädekehän ympäröimä. Yhdessä he olivat kirjoittaneet apotti Bernhardille ja pyytäneet, että täältä etelästä lähetettäisiin munkkeja heidän pohjoiseen valtakuntaansa. Silloin oli apotti tullut innostusta täyteen, munkkiparvi toisensa jälkeen oli suoriutunut matkalle, ja ennen pitkää oli Göötanmaassa kolme kukoistavaa luostaria. Vielä kauempana oli Sveeanmaa. Senkin oloista tiesi apotti paljon. Lopuksi antoi hän Henrikille pyhän Ansgariuksen elämäkerran, koska siinä kerrottiin näistä pohjoisista maista. Ja taaskin tunsi Henrik, että hän oli ollut kosketuksessa ajan suurimman miehen kanssa. — — —
Paitsi kirjastoa, oli Henrikillä toinenkin paikka, jossa hän mielellään kävi. Se oli oppineen Simeonin työhuone, joka sijaitsi luostarin muurissa, sisäpuolella. Huone oli täpösen täynnä mitä ihmeellisimpiä astioita ja aineita. Simeon uskoi näet varmasti voivansa valmistaa kultaa, kunhan hän vain keksi oikean sekotuksen. Joka päivä oli hän varma, että huomenna on hänellä ihan oikea seos, tänään enään vain pikkuisen puuttui. Ja niin hän keitti ja sekotti, sekotti ja keitti aamusta iltaan. Mutta kirkkaina öinä kiipesi Simeon luostarin katolle ja luki taivaan tähdistä ihmisten kohtalot ja tulevan ajan tapahtumat. Ja mielenkiinnolla seurasi Henrik hänen askareitaan.
Sateet yhä jatkuivat, ja kohta oli joulu ovella. Kuinka olisikaan Henrik pitkäksynyt oloaan, jos ei olisi ollut tuota ihmeellistä apottia. Hän istui jo apotin työhuoneessa kuin kotonaan. Ja aina kun tuo pyhä mies iltamessun jälkeen nousi saarnaamaan kansalle, oli Henrik kuulijoitten joukossa. Niin ei ollut hän koskaan kenenkään kuullut saarnaavan. Itse taivaan voimat tuntuivat lähestyvän maata tuon ihmeellisen miehen välityksellä. Usein täytti pyhän Bernhardin saarna hänen mielensä siinä määrin, että hän unohti kirjastonkin.
Joulun mentyä loppuivat vihdoinkin sateet ja Henrik päätti heti lähteä. Liikutettuna sanoi hän hyvästit rakkaalle apotille ja hiljaiselle luostarille. Pitkän ratsastuksen jälkeen saapui hän Pariisiin. Viime päivinä oli ollut pakkasia ja Seine oli mennyt jäähän. Sentähden oli laivakulku lopetettu vähäksi aikaa. Henrik etsi nyt majapaikan Genovevan luostarista ja päätti odottaa siksi, kunnes pääsisi laivalla kotimaahansa. Mutta luostarin veljet tiesivät kertoa kummia Englannista. Kuningas Tapani ei ollutkaan voinut palauttaa järjestystä, vaikka prinsessa Maud oli lähtenyt maasta. Palkkasoturit, joita ei kukaan pestannut, kulkivat ryöstellen ympäri valtakuntaa. Henrik tuli näistä tiedoista niin levottomaksi, että hän nousi heti hevosensa selkään ja lähti länteen, matkansa määränä kaukainen Carusbur (nyk. Cherbourg), joka sijaitsi syvälle Kanaliin pistävässä niemessä.
Pariviikkoisen ahkeran ratsastuksen jälkeen oli hän vihdoinkin perillä.
Ja täällä lainehti meri vapaana, joten hän helposti pääsi Kanaalin yli.
X. TAASEN KOTONA.
Henrik kiirehti ratsuaan. Laivassa oli hän kuullut yhä oudompia uutisia Englannista, siksi tahtoi hän päästä mitä pikemmin kotiin äitinsä luo. Siellä vasta hän saisi oikeat tiedot kaikesta, siellä vasta tyyntyisi rinnan levottomuus. Äiti on sentään äiti — oi jospa hän jo olisi kotona. Miten iloiseksi tulisikaan äiti — ja ehkäpä joku toinenkin. Henrik kannusti ratsuaan. Loppumatkan hän kulki melkein yöt päivät, vaihtoi vain hevosta välillä.
Vihdoinkin hän karautti kotilaaksoon. Mutta mitä! — Mitä nyt! Hevonen pysähtyi kuin naulaan, ja Henrik tuijotti kauhistuneena eteensä. Siinä oli kotilinna vuoren rinteellä, mutta — — mutta sen akkuna-aukot ovat mustuneet, seinät lohkeilleet ja yksi torneista kaatunut. Onko linnassa riehunut tulipalo — onko? Ratsu laukkasi, Henrik yhä kannusti, ja muutamassa hetkessä oli hän linnan luona. Täällä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Vain tuuli vonkui kaameasti torneissa ja akkuna-aukoissa. Tulipalo oli jättänyt selvät jäljet. Mutta Henrik ei ennättänyt tuntea sen tuottamaa kauhua, sillä hänen sieluaan ahdisti vain yksi ainoa hirvittävä tuska: missä on äiti! — Kiireesti käänsi hän kylään, ja hevosen kavioitten kapse huusi koko matkan: missä on äiti, missä on äiti! — Henrik pysähdytti papin portaitten eteen, hypähti alas ja seisoi samassa jo papin luona kysyen: "Missä on äitini."
Pappi nousi hitaasti, viittasi vakavana kohti kirkkoa ja vastasi:
"Tuolla kirkossa, isäsi vieressä hautakammiossa."
Henrik lyyhistyi rahille melkein tiedotonna. Pappi toi hänelle kiireesti viiniä. Hetken päästä toipui Henrik hiukan ja pyysi nyt pappia kertomaan, mitä täällä oikein oli tapahtunut.
Yksikantaan kertoi pappi: "Onnettomuus tapahtui jo viime kesänä. Te olitte jo vuoden ollut poissa silloin. Heti lähdettyänne tuli näet elämä täällä taas levottomaksi. Tartuimme uudelleen aseisiin ja pidimme vartiota yöt-päivät. Näin meni onnellisesti kesä ja talvi. Viime kesänä ei enään rosvoja nähty, mutta pidettiin sentään vartiota. Kerran sitten kesällä tulee teidän linnaanne kiertelevä trubaduuri. Soittelee, laulelee, pitää iloa kaikenlaista. Mutta mies olikin trubaduuriksi pukeutunut rosvo. Eräänä iltana tarjoilee hän kaikille linnan miehille viiniä työtuvassa — oli muka hänen syntymäpäivänsä. Mutta viiniin oli sekotettu unijuomaa. Miehet nukkuivat toinen toisensa jälkeen. Sitten otti rosvo voudilta portinavaimen ja päästi linnaan kaikki ryöväritoverinsa, jotka yön suojassa olivat hiipineet tänne. Miehissä alettiin nyt murtaa kreivilliseen asuntoon vieviä ovia. Rouva äitinne heräsi ryskeeseen ja lähti heti linnan naisten kanssa pakenemaan salakäytävää myöten. Mutta sattuikin niin onnettomasti, että rosvojen jättämä vartija seisoi juuri sillä kohdalla vuoren juurella, mistä salakäytävä tulee maan pinnalle. Kun rouva äitinne työnsi kivet käytävän suusta ja astui esiin, niin rosvo surmasi hänet paikalla. Muut naiset jäivät käytävään ja pakenivat vasta, kun rosvo siirtyi vartioimaan toiselle paikalle."
Henrik oli käynyt kuolonkalpeaksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta pappi jatkoi: "Rosvot ryöstivät äkkiä linnan putipuhtaaksi ja sytyttivät sen sitten palamaan, jotta heidän tihutyönsä olisi peittynyt tuhkaan ja soraan. Mutta unijuoma olikin ollut niin mietoa, että osa miehistä heräsi ennen, kun joutuivat liekkien saaliiksi. He ennättivät vielä hyvin nähdä rosvojen ryöstön jäljet ja pelastaa tovereitaan. Vain neljä miestä jäi liekkien saaliiksi. En voi kuvailla aamun kaameutta, kun löydettiin kreivittären ruumis ja etsittiin hiiltyneitä ruumiita raunioista. Ah, elämä ei merkitse meille enään mitään, kun rouva äitinne on poissa." — — —
Henrikin joka jäsen vapisi ja hampaat kalisivat suussa. Hän ei voinut sanoa sanaakaan, tuskan hiki vain helmeili otsalla. Vihdoin hän nousi ja lähti horjuvin askelin kirkkoon. Täällä hän aukaisi natisevan hautakuorin oven ja vaipui melkein tiedotonna äitinsä kivisen kirstun ääreen. — "Oi, äiti, äiti, äiti", tuli vasta pitkän ajan kuluttua hänen huuliltaan. Ja taas hetken mentyä: "Minä, minä olen syypää tähän kaikkeen." — Tuska puistatti hänen ruumistaan ja hampaat yhä kalisivat.
Vihdoin tuli pappi ja veti hänet väkisin pois kylmän kirstun äärestä. Papin pyynnöstä välittämättä läksi Henrik uudelleen linnaan. Hän sitoi hevosensa ja lähti tarkastusretkelle. Mustat seinät ja savutorvet törröttivät pystyssä, ja kaameana vonkui tuuli. Henrik astui ritarisaliin ja siitä kappeliin. Ei mitään jälellä, ei mitään, vain tuhkaa ja soraa. Hän astui kirjastoon. Pergamentin karsta kahisi jaloissa. Tuolla kulmassa näytti olevan suuri käärö aivan eheänä. Henrik koski siihen, ja se hajosi olemattomiin. Siinä hänen nuoruutensa laulut tuhkana! Hänen nuoren, ylitse hersyvän sielunsa laulut! Mutta mitäpä siitä! Koko nuoruushan oli tuhkana! — Henrik katsoi salakammioon ja maanalaisen käytävän suuta. Tuosta on äiti viimeiseksi kulkenut. Taas alkoivat hänen hampaansa kalista, ja tuuli vonkui savupiipuissa: "Sinun syysi, sinun syysi." — Ja Henrik vaikeroi: "Jos olisin ollut kotona, ei portin avain koskaan olisi rosvolle joutunut. Minun syyni, minun syyni. Oi, äiti, mitä saitkaan kestää"! — Ja tuuli vastasi: "Niinpä niin, sinun syysi."
Henrik juoksi kuin mieletön pois linnasta, sillä hän ei kestänyt enään. Hän hypähti hevosensa selkään ja ajoi metsään. Yhä vain eteenpäin. Ja tuossa hän oli kalliolla meren rannalla. Aallot alhaalta humisivat hänelle: "Tule tänne, täältä löydät ikuisen unohduksen, sillä ethän jaksa elää!"
"Tulen, tulen", huudahti Henrik ja kannusti hevostaan. Mutta hevonen hypähti syrjään, se kieltäytyi syöksymästä jyrkänteeltä syvyyteen. — Henrik pelästyi. Mitä hän olikaan aikonut tehdä! Voi, Ristin-Herra, voi Ristin-Herra! Ja samassa oli hän kuulevinaan äidin lempeän äänen: "Henrik poikani, älä vain mene liian lähelle jyrkännettä, kun siellä metsässä kuljet." — — —
Henrik käänsi hevosensa ja antoi sen kulkea ohjat höllinä. Se meni naapurilinnaan vievälle polulle. Henrik nosti melkein ihmetellen päätään. Vasta nyt hän muisti kotiin palattuaan ensi kerran Eeditin. Jotain oli siis vielä jälellä. Ja yht'äkkiä hänet valtasi rajaton halu painaa polttavan päänsä Eeditin syliin. Hän kiirehti hevostaan. Tuossa tuli naapurilinnan vouti vastaan. Henrik pysähdytti ja alkoi tiedustella kuulumisia. Ja vouti kertoi, että yhtä ja toista oli heillä tapahtunut Henrik-kreivin poissaollessa. Linnanherra oli halpauksesta vuoteenomana, ja viime kesänä oli täällä vietetty Eedit-neidin komeat häät. Eedit on nyt Oxfordissa kuninkaan virkamiehen puolisona. Vasta häissään näki Eedit ensi kerran sulhasensa, isä oli tehnyt kaupat matkalla ollessaan. — Henrik ei kysellyt enempää. Hän sanoi voudille hyvästi ja käänsi hevosensa kotiin päin. Tyhjin katsein hän tuijotti eteensä. Hevonen asteli hävitetyn linnan ohi kylään. Ihmiset katselivat joka taholta nuorta kreiviä, mutta Henrik ei huomannut mitään. Hän meni papin luo ja sanoi tälle: "Sano kyläläisille ja linnan entiselle väelle, että he viljelisivät kartanon maita kuin omiaan, siksi kunnes palaan. Metsästää saavat myöskin vapaasti." — Täältä hän läksi hautakuoriin, polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen. "Minun syyni, minun syyni", vaikeroi hän. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti pois, sinne, mistä oli tullutkin.
Mutta kansa kertoi, että tämän jälkeen nähtiin linnan harmaan haltijan usein auringon laskiessa istuvan linnan sortuneella muurilla ja valittavan. Ja öisin liikkui siellä valkea haamu.
XI. YÖ.
Henrik oli ratsastanut päivästä päivään ilman päämäärää. Raskaana syyllisyydentunto painoi häntä, ja sanoin kertomaton tuska vihloi hänen olentoaan. Lisäksi tunsi hän olevansa maailmassa yksin, ypöyksin, kun äiti ja Eedit ja isä Markus olivat poissa. Ei kukaan enään välittänyt hänestä, kurjimuksesta, Jumalan tuomion ansainneesta. "Sinun syysi, sinun syysi", puhui aina hevosen kavioitten kapse. "Minun syyni, minun syyni", myönsi Henrik. "Miksi läksit, miksi läksit", sanoi taas kapse. "Niin, miksi läksin, miksi läksin", valitti Henrik. Vihdoin hän lopen väsyneenä poikkesi tien vieressä olevaan luostariin.
Lähes kaksi viikkoa oli Henrik ollut luostarissa. Veljet puhuivat usein keskenään tuosta oudosta matkustajasta, joka ei puhellut mitään, söi hyvin vähän ja oli sen näköinen kuin olisi hän paluumatkalla tuonelasta. Mikä lie miehiään. Kultaiset ovat hänellä kannukset, ritarinketju kaulassa ja latinaakin kuuluu mies lukevan.
Kerran kun Henrik istui suojassaan, kuuli hän kahden munkin käytävässä keskustelevan jonkun kaukaisen linnan ryöstämisestä. Henrikin sydän melkein seisahtui kuunnellessaan munkin sanoja: "Linnassa oli kuitenkin salakäytävä, ja sitä myöten yritti kreivitär paeta. Mutta kun hän astui maan pinnalle, olikin siinä rosvo, joka oli jäänyt vartioimaan tietä. Kreivitär oli langennut polvilleen ja rukoillut, että rosvo säästäisi hänen henkensä hänen poikansa tähden, joka taisteli kaukana Pyhässä maassa Vapahtajan haudan puolesta. Rosvo ei kuitenkaan välittänyt rukouksista, vaan antoi rouvalle kuoliniskun. Mutta tuon kreivittären rukoileva katse seurasi rosvoa kaikkialle. Vihdoin hän teki synnintunnustuksen meidän apotille, lahjoitti koko omaisuutensa tälle luostarille ja läksi toivioretkelle Roomaan."
Henrik ei kuunnellut enempää. Hän lähti kuin nuolen lävistämänä luostarista. Hän tahtoi paeta maailman ääriin asti. Rannalta hän löysi laivan, joka vei hänet Pariisiin samaa tietä kuin lähes kaksi vuotta sitten. — Miten toisin nyt kaikki olikaan! — —
Pariisissa heitti hän pois ritariviittansa ja pukeutui katumuksentekijän kaapuun. Almua-anoovalle kerjäläiselle lahjoitti hän kultaiset kannuksensa ja toiselle ritariketjunsa. Sauva kourassa astui hän ulos Pariisin portista öisen tuulen ulvoessa metsän puissa.
Viikkoja kulki kaapuniekka katumuksen-tekijä kylästä kylään, seudusta seutuun. Kun hän vihdoin kolkutti Clairvaux'n luostarin portille, oli yö.
XII. SARASTUSTA.
Apotti Bernhard laski kynän kädestään ja katsoi ihmetellen miestä, joka yön aikaan astui hänen huoneeseensa. Hän katsoi vielä toistamiseen ja nousi hämmästyneenä ylös. "Mitä ihmettä, ritari Henrik! Rakas poikani Henrik, sinä täällä ja tuon näköisenä", sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä Henrikille. Sanatonna vaipui Henrik maahan hänen jalkoihinsa. Apotti Bernhard polvistui hänen viereensä, risti kätensä ja rukoili kauan ja palavasti tuon maahan lyyhistyneen miehen puolesta. Hän ei tiennyt, mitä Henrikille oli tapahtunut, mutta hän tunsi välittömästi, että Henrik oli hukkumaisillaan tuskien mereen, että hänen sielunsa oli kuolemanhädässä.
Vihdoin nousi apotti, nosti Henrikin ylös ja asetti hänet istumaan mukavaan nahkatuoliin. Sitten hän toi kalaa ja viiniä ja pakotti hänet syömään. Vasta nyt istui apotti Henrikin viereen ja sanoi: "Rakas poikani, kerro minulle nyt sydämesi tuskat!"
Henrik sulki silmänsä. Hänestä tuntui sanomattoman turvalliselta ja hyvältä istua tässä tuon ihmeellisen miehen rinnalla. Matalalla äänellä hän kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut kotona hänen poissaollessaan. Sitten hän aivan kuin laski apotin syliin koko murheensa, jolla ei tuntunut olevan rajoja. — Apottia värisytti ajatellessaan tuota kauhun kuvaa. Ah, tuo hevosen kavioitten kapse ei sanonut ainoastaan Henrikille: sinun syysi, se sanoi myöskin Clairvaux'n suurelle apotille: sinun syysi, sinun syysi, sinä tuon ristiretken sait aikaan! Oi, hän oli viime aikoina kärsinyt aivan kuolemaan asti. Hän oli ollut juuri vaipumaisillaan omiin tuskiinsa, mutta kun hän näki Henrikin sielun hädän, unohti hän itsensä, ja hellä sääli täytti hänen sydämensä. Hän laski kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Poikani, sinä sanoit, ettet jaksa elää, ettei sinulla ole enään ketään eikä mitään koko maailmassa. Mutta tiedätkö: Kristus rakastaa sinua, rakastaa enemmän kuin minun köyhä kieleni voi kertoa. Hän on ottanut sinulta kaiken, antaakseen sinulle vielä enemmän: oman itsensä. Kristus rakastaa sinua, ja Hän rakasti sinua jo silloin, kun Hän riippui ristinpuussa. Katso Hänen haavojaan. Näe niissä Hänen rakkautensa ääretön meri, jolla ei ole rantoja. Siihen rakkautensa mereen voi hän sinutkin kätkeä kokonaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle vieläkin enemmän: oman itsensä."
Henrik: "Mutta minähän olen rikkonut niin äärettömän paljon. Minun syykseni tulee tuo onnettomuus kotona. Kuinka Herra voisi rakastaa minua?"
Apotti: "Oi, ystäväni, minä olen rikkonut vielä paljon enemmän. Minun kauttani löysivät tuhannet hautansa tuolla auringonnousun lakeuksilla, ja kuitenkin Kristus rakastaa minua. Minä tunnen Hänen rakkautensa liekin sielussani. Miksei hän siis rakastaisi sinua. Ehkä kaikki tuo onnettomuus onkin Hänen rakkauttaan sinua kohtaan. Hän otti sinulta kaiken, antaakseen sinulle oman rakkautensa ikuisen tulen. Jospa vain ymmärtäisit tämän. Jospa tuntisit, että Hän tuskaisiin kasvoihinsa ristillä kätki sinunkin kärsimyksesi. Silloin sinussa alkaisi uusi elämä, elämä, jonka alku ja loppu on kärsivässä Vapahtajassa."
Apotti pakotti Henrikin laskeutumaan omalle vuoteelleen viereiseen suojaan, mutta itse hän jäi istumaan pergamenttien peittämän työpöytänsä ääreen. Siinä hän istui syviin mietteisiinsä vaipuneena yön yksinäiset hetket. Vihdoin hän nousi, kulki sauvaansa nojaten Henrikin vuoteen luo ja kohotti siunaten kätensä nukkuvan yli. Sitten hän vaipui polvilleen vuoteen viereen. Ja vain yön hiljaisuus tietää, kuinka nöyränä ja maahan masennettuna tuo aikakautensa suuri sielu anoi armoa Ristin-Herralta.
Henrik nukkui koko yön rauhallisemmin kuin pitkiin aikoihin. Hän heräsi aamulla virkistyneenä ja jäi ihmeissään ajattelemaan yön tapahtumia. Tuntui kuin olisi jotakin tuosta ylivoimaisesta painosta karissut pois. — Aamiaista syötäessä ilmoitti apotti munkeille, että hän oli ottanut Henrikin sihteerikseen, tämä kun osasi useita kieliä. Veljet, jotka tähän asti ovat auttaneet isä Bernhardia, tekevät sen tietysti vieläkin, riittää kirjoitustyötä useammallekin. Ja niin jäi Henrik luostarin asukkaaksi ja apotin tärkeimmäksi sihteeriksi. Veljet kyllä olivat tästä vähän ihmeissään, sillä kaikki tunsivat Henrikin samaksi ritariksi, joka joulun tienoilla oli majaillut heillä. Paljon he aprikoivat keskenään, mikä oli tuonut Henrikin takaisin tänne. Mutta kun he eivät löytäneet mieleistään syytä, virkkoi muuan vanha munkki: "Niinhän se aina ennenkin on ollut, että ken kerran on nähnyt tämän meidän kirkkaan laaksomme, hän ikävöi tänne takaisin."
Monet seuraavat päivät kuluivat kiireisessä työssä. Näytti aivan kuin isä Bernhard olisi unohtanut Henrikin sielun kaikki tuskat ja kokonaan syventynyt työhönsä. Henrikillekin hän antoi niin paljon kirjoitus- ja kopioimistyötä, että tämä oli monasti uupua. Mutta silloin sanoi apotti aina: "Lähde nyt luostarin puutarhaan virkistymään ja ota tuosta tuo uusi testamentti mukaasi. Muistan, kun nuoruudessani ratsastin Genevejärven rantamilla, oli minulla aina raamattu mukanani." Henrik läksi. Ja kun hän aukaisi kirjansa, löysi hän tavallisesti jonkun merkityn kohdan, jota hän pysähtyi miettimään. Illalla sitten apotin puhuessa kansalle kosketti tuo puhe juuri samaa, mitä hän oli yksikseen ajatellut luostarin puutarhassa. Silloin ymmärsi Henrik, että isä Bernhardin ylevä sielu ei voinut koskettaa vuotavaan haavaan.
Päivät vierivät. Apotin työ näytti yhä vähenevän ja Henrikin vapaahetket sen mukaan pitenevän. Kerran sanoi apotti: "Poikani, sinä et ole vielä astunut jalallasi luostarin ulkopuolelle. Etkö tiedä, että nyt on kevät, jolloin luostarimme ympäristö on sanomattoman kaunis. Lähden nyt metsään. — — — Tämän meidän laaksomme nimi oli ennen Koiruoholaakso, minä tälle vasta annoin nimen Kirkaslaakso, Clairvaux, sillä täällä on minun sydämeni koiruoholaakso muuttunut kirkkaaksi laaksoksi. — Lähdehän nyt."
Henrik käytti aina valkeata pukua luostarin sisäpuolella, kuten muutkin. Nyt kun hän lähti ulkopuolelle, heitti hän harteilleen mustan viitan. — Henrik jäi ihmeissään seisomaan. Oi, kuka uskoisikaan tätä samaksi laaksoksi. Mutta nythän olikin kevät, ihana kevät. Kaikkialla oli heräävää elämää. Tuossa rakensi pääsky pesäänsä, tuolla lauloi satakieli. Henrik kulki hiljalleen vuoren selännettä. Metsän tuoksu oli raikasta ja voimakasta. Hetken päästä hän pysähtyi ja istahti kukkivan sireenipuun alle. Hän sulki silmänsä ja istui siinä hiljaa ja kauan mietteissään. Koko kulunut elämä oli yhtenä tauluna hänen edessään. Siinä lapsuus, siinä nuoruuden vihreät vuoret, siinä Pyhä maa, siinä kaamea kauhunkuva, siinä viimeaikaiset kokemukset. Ajatukset tulivat ja menivät ja palasivat uudelleen. Vihdoin alkaa jostakin syvyyksien syvyyksistä pyrkiä ilmoille uusi ihmeellinen tunne. Ensin se hapuilee arkana ja ujona. Sitten se tulee voimakkaammaksi. Yht'äkkiä valtaa se koko Henrikin olennon. Ja ääni hänen sisimmässään sanoo päättävänä ja varmana: "Jos sinä vielä aijot elää, on sinun antauduttava kokonaan, sieluinesi, ruumiinesi, Jumalalle, elettävä tästä lähin yksin Hänelle." — Henrik kuunteli tuota ääntä kuin lumoavaa soittoa. Hänelläkö olisi vielä elämän mahdollisuuksia! Hän aukaisi silmänsä. Koko luonto kylpi auringonlaskun kullassa. Ja Henrikistä tuntui kuin olisivat suomukset pudonneet hänen silmistään. Aina hän oli tuntenut elävästi, ettei hän kuulunut tuohon tavalliseen maailmaan, joka söi ja joi, metsästi ja taisteli, puhui hevosista ja rikkauksista. Hänellä oli aina ollut oma maailmansa: runouden, säveleitten ja kirjojen ruusuinen maa. Mutta nyt avautui hänen eteensä vielä kirkkaammat näköalat. Se oli Jumalan ihana valtakunta. Kaikki mainen tuntui tuon uuden valtakunnan rinnalla niin sanomattoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Ja hänen sielussaan alkoi soida taaskin uusi sävel: Antaudu kokonaan ja astu sisälle tuohon ihmeelliseen jumalvaltakuntaan. — Henrik nousi vaistomaisesti ylös ja huudahti. "Minä tulen. Minä alan koko elämäni uudestaan." Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän lyyhistyi maahan. Oi, hän oli ollut juuri astumaisillaan Jumalan valtakunnan kynnyksen yli, mutta samassa rupesikin maa ja metsä ja ilma laulamaan: Sinun syysi, sinun syysi! Et lähtenyt puhtaista vaikutteista Pyhään maahan. Sinun syysi! Tahdoit paeta jotakin, tahdoit nähdä ruusunhohteiset idän maat. Sinun syysi. Muista kauhun kaameutta kotonasi! Sinun syysi, sinun syysi! — — Henrik kavahti kauhuissaan pystyyn ja lähti melkein juoksujalkaa kohti luostaria. Syyntaakka hänen harteillaan tuntui kohoavan aina pilviin asti, mahdotonta oli sen kanssa koskaan mahtua Jumalan valtakunnan ovesta sisään. — Oi, hän oli vain kaukaa nähnyt luvatun maan. — — —
Vakavana, syvästi liikutettuna kuunteli isä Bernhard, kun Henrik laski hänen syliinsä koko sielunsa hädän, kertoi koko syyntaakkansa äärettömyyden. Kun hän vihdoin oli lopettanut, käski isä Bernhard hänen polvistua. Sitten tuo pyhä mies nousi ja puhui hiljaisella äänellä: "Jeesus on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, niin minä tahdon teidät virvoittaa. — Koska olet lähestynyt Jeesusta, koska olet kantanut syntitaakkasi ristillä riippuvan Vapahtajasi jalkoihin, niin minä Jumalan ja meidän Herramme Kristuksen käskystä julistan sinulle synteinanteeksiantamuksen ja täydellisen synninpäästön. Niin kauaksi kuin itä on lännestä, siirsi Herra sinusta rikoksesi. Niinkuin isä armahtaa lapsiansa, niin on kärsivä Vapahtaja armahtanut sinua. Hän on kätkenyt sinut kokonaan pyhiin haavoihinsa, ja sinun sielussasi on syntynyt pyhä rakkaus Ristin-Herraan. Siispä astu uudestisyntyneenä Jumalan valtakuntaan, tuohon uuteen maahan, johon et äsken synteinesi sopinut. Ristin-Herra, joka on istuttanut sieluusi uuden elämän, pitää myöskin huolen sen kasvamisesta." — Sitten isä Bernhard pani kätensä Henrikin päälle, luki hartaana synnittömyyden siunauksen ja poistui hiljaa. — — —
Miten kauan Henrik oli ollut polvillaan ristiinnaulitunkuvan edessä, ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän heräsi kuin ihanasta unesta kirkon kellon kutsuessa iltamessuun. Pitikö hänen todella palata takaisin tänne murheitten maahan Jumalan ihmeellisestä valtakunnasta! Ei, eihän toki. Hänen syntinsä oli pyyhitty pois, ja Kristus asui hänessä. Jumalan henki väreili hänen sielussaan, hänen omassa sielussaan, ja hän tunsi olevansa yhtä kärsivän Vapahtajansa kanssa. Ihme oli tapahtunut. Jumalan valtakunta oli laskeutunut maan päälle. Vanha oli kadonnut ja kaikki tullut uudeksi. Oi, hän voi siis vielä elää! Ja hän tahtoikin elää, mutta vain sille Herralle, jonka suuri, kuolemankin voittava rakkaus täytti koko hänen olentonsa.
Henrik havahtui syvästä jumal-elämyksestään vasta, kun näki kansan kiirehtivän kirkkoon kuuntelemaan apotin saarnaa. Hän nousi ja lähti mukaan. Mutta mitä ihmettä! Apottihan saarnasi hänelle, yksin hänelle. Kuule nyt, kuinka hänen sanansa kaikuvat: "Kärsivä, ristinpuussa riippuva Vapahtaja on sielun ihmeellinen ylkä. Meidän tulee antautua kokonaan Hänelle, yhdistyä kokonaan Häneen. Oi ystäväni, rakkaus on lain täyttymys. Me opimme tuntemaan kärsivän Kristuksen vain rakastamalla Häntä, yksin rakastamalla. — Oi, avaa sydämesi hänen rakkaudelleen, tuolle rakkaudelle, joka ei muserra tuulen pieksämää ruokoa, eikä sammuta suitsuavan kynttilän sydäntä. Katso Hänen kasvojansa ja näe niissä Hänen rakkautensa äärettömyys! Vajoa ristiinnaulittuun Kristukseen, ja Hän kantaa sinut rakkautensa siivillä uuteen maahan, jossa jo kaikuvat ijäiset soinnut ja jossa sielu löytää levon kärsivässä Vapahtajassa." — — —
Apotti oli lopettanut, ja loppuvirsi kaikui juhlallisena. Mutta Henrik painoi päänsä alas ja rukoili hiljaa: "Kristus, tässä minä olen. Tee minusta mitä tahdot. Kuljeta minua, kunne haluat."
* * * * *
Viikot vierivät. Henrikillä oli edelleen paljon työtä, sillä apotin kirjeenvaihto oli tavattoman suuri. Hänen neuvoaan ei kysytty ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan kaikissa maallisissakin vaikeuksissa vedottiin häneen, varsinkin ruhtinaat käyttivät häntä neuvonantajana valtioasioissaan. Ja vastauksia antaessaan oli Henrik suurelle apotille hyvänä apuna. Hän laati vastausten sanamuodon ja teki selvällä arvostelukyvyllään monta hyvää huomautusta. Henrik ei ollutkaan enään vain sihteeri, hän oli apotin uskottu ystävä, lähempänä tuota suurta miestä kuin kukaan muu.
Syksy teki tuloaan. Henrik oli ollut luostarissa jo lähes puolen vuotta. Tänään olivat veljet veisaten poimineet luostarin puutarhasta pyhät viinirypäleet, joista valmistettiin ehtoollisviini. Henrik oli ollut työssä niin mukana, että isä Bernhard illalla kysyi hiljaa: "Poikani, etkö ole ajatellut tehdä munkkilupausta ja jäädä ainiaaksi luostarin veljeksi?"
Henrik: "En, sitä en ole ajatellut. — — Mutta mitä sanoisit siitä, isä, jos antaisin vihkiä itseni papiksi?"
Apotti liikutettuna: "Jumala sinua siunatkoon! Samahan se, oletko munkki vai pappi, kunhan vain Herran työssä pysyt. — — — Milloin saan sinut vihkiä papiksi?"
Henrik: "Olen ajatellut käydä ennen vihkimistä kotona Englannissa."
Apotti: "Mitä! Vieläkö maailma sinua vetää?"
Henrik: "Ei. Olen kokonaan Kristuksen. Mutta siellä kotona on kartanoa koskevia asioita, joita kukaan muu ei voi järjestää. Siksi minä käyn siellä."
Näkyi, ettei apotti olisi tahtonut laskea Henrikkiä luotaan, mutta hän sanoi kuitenkin: "No, lähdehän sitten. Mutta sinun pitää lähteä jo huomispäivänä, jotta ennätät takaisin ennen syyssateita."
Kun Henrik seuraavana päivänä lähti, sarasti aamu idän taivaalla.
XIII. LAPSUUDEN MAILLA.
Henrik oli kutsunut kartanon alustalaiset ja linnan entisen väen papin luo. — Äänet pihamaalla vaikenivat, kun Henrik papin seurassa tuli tervehtimään vanhoja tuttujaan. Niin mielellään olisivat ihmiset tahtoneet kysyä, missä Henrik oli ollut, minne hän aikoi mennä ja miksei hän jäänyt tänne heidän isännäkseen — pian he linnan korjaisivat. Mutta Henrikin olennossa oli jotain, joka esti heidät kyselemästä. Vakavana nousi Henrik papin asunnon kynnyskivelle ja puhui siinä kokoontuneille: "Jätän koko tämän suuren kartanon peltoineen, niittyineen, laitumineen ja metsineen teille. Peltoja viljelette tietysti entiseen tapaan, saatte vain lisää sarkoja kartanon maista. Metsämaa olkoon teille kaikille yhteinen. Olen jo määrännyt miehet, jotka jakavat kullekin perheelle heidän osuutensa manorin maista. Maksuksi tulee teidän täyttää kaksi ehtoa: Ensiksikin ette saa riidellä, sillä maatahan saatte enemmänkin kuin tarvitsette elääksenne. Kukin tyytyköön osaansa. Toiseksi tulee teidän joka pyhäaamu sytyttää vahakynttilät vanhempieni hautakuoriin ja pitää huolta, että kynttilöitä on riittämään. Ristiinnaulitun jalkoihin sytytätte kolme kynttilää, Pyhän Neitsyen eteen kaksi ja Pyhän Cuthbertin eteen samoin kaksi, niin että kuorissa palaa pyhä seitsenluku kynttilöitä. — Lupaatteko täyttää nämä ehdot?"
"Lupaamme kautta Pyhän Cuthbertin", kuului voimakas vastaus.
Henrik jatkoi: "Niin jätän siis teille tämän lahjoituskirjan, jotta ei kukaan riistäisi teiltä maata, joka on teidän ja teidän jälkeläistenne oma. Olen tämän lahjoituskirjan kirjoittanut todistajien läsnäollessa ja vahvistanut sen sukumme vanhalla sinetillä."
Liikutettuina tulivat kaikki kiittämään Henrikkiä. Kun he vihdoin palasivat mataliin, olkikattoisiin majoihinsa, täytti heidän sydämensä sanoin kertomaton riemu.
* * * * *
Yksin astui Henrik maatunutta tietä ylös linnaan. Kauan hän nojasi pylvääseen ja katseli noita mustuneita seiniä. Tuska puistatti häntä. Tämä linna ja vuoristo oli kuin osa hänestä itsestään. Nytkö hänen piti ijäksi jättää kaikki! Niin, nyt. "Joka ei luovu isästään ja äidistään ja kaikesta mitä hänellä on, ei hän ole minulle sovelias." — Olihan oikeastaan helppokin jättää tämä kaikki, sillä eihän hänellä ollut enään äitiä — ei ollut äitiä, ei ollut. Ja minkälainen oli hänen loppunsa. Henrikkiä värisytti. Hän tunsi vain, että hänen täytyi antaa kaikkensa Herralle, koko elämänsä, koko olentonsa, sovittaakseen, mitä oli rikkonut. Hän sulki silmänsä ja puhui hiljaa: "Kristus Herrani, sinä kovia kokenut ristinmies, minun sieluani jäytää taas tuo vanha tuska, vaikka tiedänkin, että Sinä olet ottanut syyntaakan harteiltani, olet antanut minulle armosi. Auta minua! Anna minun tuntea läheisyyttäsi! Nosta minut rakkautesi siivillä pois tästä tuskien maasta sinne, missä sieluni löytää levon!" — Ja hiljaa laskeutuivat taivaan voimat yksinäisen vaeltajan sieluun.
Tyynin mielin läksi Henrik linnasta ja meni kirkkoon. Täällä hän koristi äidin haudan kukilla, joita hän oli poiminut linnan villiytyneestä puutarhasta. Sitten hän sytytti vahakynttilät pyhimysten jalkojen eteen ja polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen. Siinä hän rukoili: "Rakas äiti! Olet taivaassa pyhien seurassa. Kuulethan poikasi huokaukset. Anna minulle anteeksi syyni ja rikokseni! Anna minulle siunauksesi! Minä lähden nyt kulkemaan Jumalan tietä, olen antautunut kokonaan Hänelle. Pyhä ilo ja rakkaus täyttävät sieluni. En ole yksin, vaikka sinä, äiti, olet poissa. Kristus, sieluni ylkä, on aina luonani. — — Hyvästi äitini! En koskaan enään näe hautaasi. Mutta minä tiedän, että kerran, kun minun vuoroni on astua ijankaikkisuuteen, tulet sinä silloin vastaani."
Hetken vielä viipyi Henrik kirkossa. Sitten hän poistui huomaamatta täältä, huomaamatta koko kylästä.
Mutta pian tämän jälkeen kerrottiin kylässä, että tuo mies ei ollutkaan mikään kreivi Henrik, vaan se oli ollut hänen enkelinsä, joka oli tullut tuomaan siunausta kylään. Eihän sillä miehellä ollut edes ritarin pukua, niinkuin kreivi Henrikillä olisi ollut. Ja muutenkaan hän ei sopinut Henrikiksi, kun hänellä oli harmaita hiuksia ohimoilla ja kaikkihan tietävät, ettei kreivi Henrik ole vielä edes 30-vuotias. Ei, ei, Henrik se ei ollut, vaan hänen enkelinsä, hänen hyvä enkelinsä. — —
Muutamia vuosia tämän jälkeen matkusti uusi kuningas Henrik Plantagenet näillä mailla. Hän oli lujalla kädellään palauttanut järjestyksen raastettuun Englantiin. Kun hän ratsasti aution vuorilinnan ohi, pysähdytti hän hevosensa, katseli hetken linnan paksuja seiniä ja sanoi: "Tuohon linnaan voi helposti joku rosvoritari pesiytyä, jaoitettakoon se tantereen tasalle!" Ja linna hajotettiin maahan. Kohta eivät ihmiset enään tarkoin muistaneet paikkaakaan, missä se oli ollut, sillä kivet sammaloituivat, ja ruoho ja pensaat peittivät seudun. — Mutta kauan, kauan eli kansan suussa laulu hyvästä kreivistä, joka nosti polulla leikkivän lapsen satulansa eteen ja päästi salametsästäjän rankaisematta; joka kaatui Pyhässä maassa Vapahtajan hautaa puolustaessaan ja lähetti sitten enkelinsä tuomaan siunausta ja onnea kylälle. Vielä vuosisatoja tämän jälkeen sytytti kansa vahakynttilät pyhään kuoriin ja seppelöi kedon kukilla pyhät haudat. Väsyneitä vaeltajia tuli aina maan ääristä saakka etsimään lohdutusta noilta kahdelta suurelta pyhimykseltä, jotka ottivat hoiviinsa jokaisen murheen murtaman. — Ja vieläkin myöhemmin etsivät tutkijat turhaan syytä talonpoikien itsenäisyyteen keskellä jäykintä läänityslaitosta.
XIV. JUMALAN TIE.
Isä Bernhard huokasi helpotuksesta, kun Henrik astui hänen huoneeseensa. Yhdeltä puolen oli hän ollut varma, että Henrik palaa, mutta toiselta puolen oli hän ollut levoton, sillä hän tunsi liian hyvin maailman ja ihmisluonnon heikkouden.
Henrik kertoi kaikki matkansa vaiheet ja ryhtyi sitten taas sihteerin tehtäviin kuten ennenkin. Nyt oli hänellä kuitenkin enemmän aikaa oleskella luostarin kirjastossa. Usein hän vain pysähtyi ihmettelemään, kuinka toisenlaiset kirjat häntä nyt viehättivät kuin ennen. Nuo ihmeelliset ajantiedot ja tarinat olivat hänelle olleet kaikki kaikessa. Nyt hän viihtyi parhaiten Augustinuksen tunnustusten ja kirkko-isien teosten ääressä.
Apotti oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen huomion, että Henrikillä oli verraton kieliaisti. Siksipä hän pitkän mietiskelyn jälkeen uskoi Henrikille uuden tehtävän. "Nuoruudessani", sanoi hän, "kirjoitin joskus hymnejä Kristukselle. Tunnen voimieni vähenevän ja tahtoisin sentähden lähettää ystävilleni jouluksi uuden hymnin. Valitse sinä nyt näistä joku sitä varten." Ja apotti antoi Henrikille kimpun vanhoja pergamentteja. Ihmeissään katseli Henrik niitä. Hän ei ollut edes aavistanut, että apotti osasi kirjoittaa hymnejä. Muistui siinä niin elävästi mieleen omat laulut, nuoruuden haavelaulut. Miten toisenlaisia ne olivatkaan! — "Oi tuossa", huudahti Henrik. "Minä en muuta siitä sanaakaan, vaikka isä Bernhard on kehoittanut korjaamaan." Ja liikutettuna hän luki yhä uudestaan ja uudestaan hymnin: "Jesu dulcis memoria." [Jeesuksen muisto ihana.] — Pian kopioi Henrik hymnin kymmeniä kertoja, ja kirjeittensä mukana lähetti apotti sen yli maitten ja merien. — — —
Vähää ennen joulua sanoi apotti, että hän niin mielellään vihkisi Henrikin papiksi nyt, jotta Henrik sitten voisi avustaa häntä suurien joulumessujen aikana. Henrik myöntyi heti, sillä hän oli itsekin ajatellut samaa.
Oli ilta. Seuraavana päivänä piti vihkimisen tapahtua. Henrik astui miettien hiljaiseen rukouskammioon, jossa hän aikoi valvoen viettää yönsä. Tuntui niin kummalliselta. Ei siitä ollut montaakaan vuotta, kun hän valvoen vietti yönsä kirkossa. Silloin saadakseen kultaiset kannukset — nyt antautuakseen kokonaan Herran työhön. Niin, kokonaan. Oliko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Ah, Jumala yksin sen tietää. Silloin oli hän katsellut elämän pintaa — nyt tutki hän sen syvyyksiä. Mitä tiesi hän silloin tuskien meren syvyydestä? Ei mitään! Mutta oi, hän ei jäänyt tuonne syvyyteen. Hän sai nousta, nousta ylös vuorelle, jonka nimi on: Jumalan Rakkaus. Ja tältä vuorelta katsottuna näytti kaikki mainen sanomattoman pieneltä ja mitättömältä, ja hänen eteensä avautui uusi ihmeellinen elämäntie, Jumalan tie. Se oli kyllä kaita ja kivinen, mutta sen varrella tuoksuivat rakkauden ruusut ja etäisyydessä häämöitti sen ihana päämäärä: täydellisyys. Hän oli astunut tälle tielle, ja ihmeellinen jumal'elämä oli hänessä alkanut. Oliko hän myöskin pysyvä tällä Jumalan tiellä? Kristus oli uhrannut kaikkensa — henkensäkin — kulkiessaan tätä tietä. Voisiko hän antaa kaikkensa, henkensäkin? — Kyllä, hänen täytyi voida, sillä vain kaikkensa antamalla voi sovituksen vaippa kätkeä poimuihinsa hänen syynsä. — Ja vielä kerran värähtivät tuskien kielet yksinäisen valvojan sielussa, kunnes Jumala ne tyynnytti anteeksiantavalla rakkaudellaan.
Ristiinnaulitunkuvan edessä paloi kynttilä. Henrik siirtyi lähemmäksi sen himmeätä valoa ja rupesi selailemaan raamattuaan. Vihdoin hän pysähtyi vuorisaarnaan ja alkoi lukea: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä taivasten valtakunta on heidän," Oi, tuommoinen köyhä oli juuri hän. "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Antaako Jumala lohdutuksen hänellekin? — Ah, hänhän on jo saanut sen. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan." — Tuleeko hänenkin sydämensä joskus niin puhtaaksi, että hän näkee Jumalan? Ehkäpä tuolla Jumalan tien päässä, jossa häämöittää täydellisyys. — "Autuaita ovat, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta." — Ei ainakaan häntä koskaan vainota vanhurskauden tähden, sillä semmoistahan tapahtui vain pyhien marttyyrien aikana. Eikö hän sitten saakaan autuutta? Tietysti, olihan hän hengessään köyhä ja murheellinen.
Taas käänteli yksinäinen valvoja kirjansa lehtiä ja luki: "Minä olen se totinen viinipuu ja isäni on viinitarhuri. Jokaisen minussa olevan oksan, joka ei tuota hedelmää, Hän ottaa pois ja jokaisen, joka tuottaa hedelmää, sen Hän puhdistaa, että se tuottaisi runsaamman hedelmän." — Mitä hedelmää hän oikeastaan oli tähän asti tuottanut? Auttanut apottia, lueskellut kirjastossa. Oliko se mitään hedelmää tuottavaa työtä! — Tuhannet ihmiset huokailivat pakanuuden pimeydessä. Oliko hän sittenkin kuiva oksa! Oi, Herra armahda! — "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää." — Oi, Kristus, olenko minä sinussa ja pysytkö Sinä minussa! — "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte ja te saatte sen." Henrik kertasi: "Ja te saatte sen." — Sitten hän polvistui. Ja vain Jumala tietää, mitä silloin puhui tuo yksinäinen valvoja luostarin rukouskammiossa.
Sydänyön tuuli kulki hiljaa humisten yli luostarin. Idän taivas alkoi ruskottaa. Kohta vaikeni päivä, Herran päivä. — Suurin juhlallisuuksin vihki apotti Bernhard Henrikin papiksi.
* * * * *
Joulujuhlan ajaksi tuli luostariin paljon kaukaisia vieraita kuuntelemaan isä Bernhardin ihmeellisiä saarnoja. Aamumessun jälkeen saarnasi suuri apotti aina latinankielellä papeille ja munkeille. Mutta iltamessun jälkeen saarnasi hän kansankielellä. Silloin oli kirkko aina ääriään myöten täynnä ihmisiä, sillä apotin ihmeellinen saarna tuntui nostavan ihmiset ylös maan tomusta.
Uskollisesti oli Henrik auttanut apottia. Joka kerta, kun hän pukeutui papin viittaan ja astui alttarille messua toimittamaan, tuntui hänestä hyvin ihmeelliseltä. Ja vielä ihmeellisemmältä tuntui, kun hän ensi kerran astui rippikomeroon ja otti vastaan ihmisten synnintunnustuksia. Kuinka hyvin hän ymmärsikään ahdistettujen sydänten tuskaa. — — —
Kolmantena joulupäivänä sattui, ettei apotti jaksanutkaan lähteä iltamessuun, eikä nousta saarnatuoliin sen jälkeen. Vain rukouksen voimalla oli hän pysynyt pystyssä nämä päivät, mutta nyt ei raihnainen ruumis enään totellut hehkuvan sielun käskyjä. — Kansa oli jo ennen messun alkua täyttänyt kirkon, jopa osan luostarin pihaakin. Pitikö sen nyt ravitsematta lähteä pitkälle taipaleelle? Ja vanha apotti valitti ääneen. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kuules, poikani Henrik", sanoi hän, "saarnaa sinä kansalle tänä iltana!"
Henrik hämmästyi. Ei, ei. Ei hyvä isä siitä tule mitään.
Mutta apotti sanoi: "Yritä Jumalan avulla. Sinulla on vielä kyllin aikaa valmistautua. Ota raamattusi ja mene rukouskammioon. Minun saarnataitoni salaisuus on rukous. Rukoile, että Kristus itse puhuisi sinun kauttasi!"
Henrik meni. Vähää ennen iltamessua tuli hän apotin luo ja sanoi: "Isä, sinä olet itse nähnyt, millä ihastuksella on kuunneltu sinun uutta hymniäsi: 'Jesu dulcis memoria.' Olen kääntänyt sen kansankielelle. Saavatko papit laulaa sen iltasaarnan jälkeen kansalle?"
"Tietysti, poikani. Jumala usein puhuu ihmissieluille hymninkin kautta."
Sykkivin sydämin astui Henrik iltamessun jälkeen saarnaamaan. Ensin hän oli hämmentynyt ja kompasteli sanoissa. Mutta yhtäkkiä hänen pelkonsa hävisi. Hän katsahti yli suuren kuulijakuntansa, ja vuolaina tulvivat lauseet hänen huuliltaan. Hän oli valinnut saarnansa aiheeksi Kristuksen rakkauden. Kuinka suurena ja ihanana se esiintyikään Hänen syntymisessään, opetuksissaan ja ennen kaikkea Hänen kuolemassaan. Me saamme kaikkine tuskinemme paeta Hänen haavoihinsa, ja Hän nostaa meidät rakkautensa siivillä ylös Jumalan ihmeelliseen valtakuntaan, tuohon valtakuntaan, jossa vallitsee ikuinen rauha ja rakkaus.
Henrik lopetti. Ihmiset seisoivat ääneti, syvästi liikutettuina. Ja useat puhkesivat kyyneliin, kun papit hitaasti lauloivat:
"Jeesuksen muisto ihana,
Sielulle ilon antava.
Jeesus, sydänten lohdutus,
Elämä, mielten valkeus,
Ilonkin yli iloisuus."
Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta. He tunsivat olleensa kosketuksessa toisen maailman kanssa, maailman, jonka kuninkaana on Kristus.
Ihmeellisin tuntein riensi Henrik kammioonsa. Oliko tämä totta! Hänkö omisti ihmeellisen saarnalahjan. Hänkö voi Herran sijasta virvoittaa nääntyneitä ja janoisia sieluja! Oi armon äärettömyyttä! Nyt hänelläkin oli elämäntehtävä. Hän voi johdattaa kadonneita lampaita takaisin Hyvän Paimenen luo. Ja koko hänen olentonsa väreili kiitosta.
Tämän jälkeen saarnasi Henrik aina silloin, kun ei apotti itse jaksanut lähteä kirkkoon. Astuessaan puhujapaikalle tunsi hän taivaan väreilevän sielussaan ja Kristuksen puhuvan hänen kauttaan. Ja ihmiset sanoivat, että Jumala oli lähettänyt apotti Bernhardille seuraajan suoraan taivaasta. Usein haettiin Henrikkiä lähiseuduillekin puhumaan ja aina oli hänellä paljon kuuntelijoita. Oi, nyt hänellä oli vihdoinkin tehtävä elämässä. Hän sai olla kylväjä Jumalan vainiolla. Ja kylväessään hän tunsi itsekin saavansa yhä enemmän lahjoja korkeudesta. Hänen täytyi yhä perinpohjaisemmin syventyä raamattuunsa. Hän eli lakkaamatta Kristuksen yhteydessä, ja tuo syvä jumal-elämä loi ihmeellistä rauhaa ja kauneutta koko hänen olentoonsa. Ken hänen läheisyyteensä tuli, tunsi kohoavansa puhtaampaan ilmapiiriin. Olipa kuin olisi pyhä tunnelma leijaillut koko seudun yllä. Ja usein aasinajaja yksinäisellä vuoristotiellä hyräili itsekseen: "Jeesuksen muisto ihana." — — —
Mutta kun kevät alkoi luoda kirkkautta ilmaan, kävi Henrik yhä totisemmaksi. Kummalliset ajatukset vaivasivat häntä. Ääni hänen sisässään sanoi: Sinulla on täällä liian hyvä olla. Sinulla ei ole mitään ristiä, ei kärsimystä. Herra oli käskenyt kunkin ottamaan ristinsä ja seuraamaan Häntä. Mutta hänellä ei ollut ristiä, ei kärsimystä. — Yhä syvemmissä mietteissä asteli Henrik. Vihdoinkin ajatukset tuntuivat selvenevän. Silloin hän astui apotin luo ja sanoi: "Isä, minulla on täällä luostarissa liian hyvä olla. Minulla ei ole mitään ristiä. Astelen täällä kuin paratiisin puitten alla. Sentähden olen päättänyt lähteä kaukaiseen Hispaniaan saarnaamaan evankeliumia uskottomille maureille."
Isä Bernhard loi Henrikkiin hämmästyneen katseen: "Olet päättänyt lähteä! — Poikani, ken on laskenut kätensä Herran käteen, ei itse päätä mitään. Hän vain kulkee sinne, minne Herra häntä kuljettaa. Sinä olet langennut suureen syntiin ruvetessasi itse päättämään. Anna Herran päättää, anna Herran kuljettaa itseäsi. Mene kammioosi ja nöyrry siellä Herrasi edessä. — Jos täällä ei ole sinun paikkasi, on Herra katsova sinulle uuden."
Henrik ei sanonut mitään, vaan läksi syvästi nöyryytettynä kammioonsa.
Kuinka hän olikaan voinut langeta tällä tavalla! — — —
Kevät saapui pitkin askelin. Linnut laittelivat pesiään, ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä. Henrik oli toimessaan kuten ennenkin, hoiti apotin kirjeenvaihtoa, saarnasi kansalle ja syventyi yhä enemmän pyhien kirkko-isien teoksiin. — Mutta tuo alakuloisuus ei jättänyt häntä. Yhä uudestaan tuli hänelle ajatus: "Minä tahtoisin antaa kaikkeni Kristukselle, ja Hän ei vaadi minulta mitään. Itse Hän vaelsi täällä ristiään kantaen — minua kuljettaa Hän läpi ruusulehtojen."
Kevät-ilta oli ihana. Pika-viesti karautti ylös luostariin. Kohta astui muuan munkki apotin huoneeseen ilmoittamaan, että oli saapunut sanantuoja itse paavin luota. — "Niinpä käske hänet tänne", virkkoi isä Bernhard.
Lähetti ojensi apotille paavin sinetillä suljetun kirjeen ja poistui odottamaan vastausta. Apotti mursi sinetin ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän näytti ihmettelevän. Vihdoin hän pani kirjeen syrjään ja soitti hopeatiukua. Heti astui Henrik huoneeseen, ja isä Bernhard sanoi: "Tiedätkö, ystävälläni, paavi Eugeniuksella on minulle ihmeellistä asiaa. Tuolla pohjoisella maan äärellä ovat kirkon asiat vähän noin ja näin. Siksi on paavi päättänyt lähettää sinne parhaan kardinaalinsa, piispa Nikolauksen. Ja tälle on hän antanut rajattoman valtuuden järjestää pohjolan kirkon olot mielensä mukaan. — — Usein olen kertonut sinulle noista pohjan maista. Siellähän vanha ystäväni, kuningas Sverker hallitsee Göötanmaata, jonka yllä jo loistaa evankeliumin valo. Muistathan, kuinka monta luostaria sinne on viime vuosina perustettu Sverkerin ja hänen jalon puolisonsa, kuningatar Ulfhildin toimesta. Minähän noihin luostareihin lähetin ensimäiset asukkaat täältä etelästä. Niin niin, hyvin ovat asiat Göötanmaassa. Mutta sen takana siellä pohjan äärimmällä äärellä on Sveeanmaa, joka vielä on hämärän peitossa. Kauan on sielläkin kyllä evankeliumia saarnattu — olethan itse lukenut siitä Pyhän Ansgariuksen elämäkerrasta — ja kirkkoja ja pappeja on sielläkin. Mutta siitä huolimatta seisoo siellä yhä kullanhohtoinen epäjumalan temppeli, ja syrjäisillä seuduilla uhrataan yhä Odinille, Torille ja Frejlle. Nyt tuo pohjan äärimmäinen ääri on aivan ilman piispaa. Mutta siellä, jos missään, tarvittaisiin työmiestä Herran viinimäessä. Ystäväni Eugenius kirjoittaa, että piispa Nikolaus veisi niin mielellään muassaan sinne piispan, mutta ei ole löydetty siihen sopivaa miestä. Miehiä kyllä on, mutta kukaan ei ole halukas lähtemään tuonne jäitten pohjolaan, jossa kansakaan ei ole vielä kokonaan antautunut kirkon johtoon. Siksi kysyy pyhä isä nyt minulta neuvoa. Hän pyytää, että lähettäisin vaikkapa jonkun munkeistani piispaksi Sveeanmaahan. Pikalähetti on rientänyt kardinaali Nikolauksen edellä, jotta minun valitsemani piispa ennättäisi vielä yhtyä kardinaalin seurueeseen ja pääsisi siten helpommin yli suuren meren."
Apotti vaikeni, painoi päänsä käden varaan ja mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi kuin itsekseen: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajanani?"
Henrik säpsähti. Hän muisti Yorkin lumiset lakeudet ja purevat pakkaset. Häntä puistatti. Ei kai apotti tarkoittanut, että hänen pitäisi lähteä tuonne kinosten maahan! — Mutta jos se on Jumalan tie ja — ristintie, jota hän juuri on kaivannut! Niin jos? Mutta tuo jäitten pohjola! Oi, sinne hän ei tahtoisi, ei, ei. Hän ei kestä sen purevia pakkasia, ei kestä! — — Apotti sanoi hiljaa uudestaan: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajani?"
Henrik painoi päänsä alas ja vastasi Esaian sanoilla: "Tässä minä olen, lähetä minut!"
Apotti nousi ja laski siunaten kätensä Henrikin päälle ja rukoili kauan. Kun hän taas istui tuolilleen, sanoi hän: "Poikani, tämä on Herran tahto. Sinä olet erinomaisen sopiva piispaksi tuonne pohjan äärimmäiselle rajalle. Olet nuori ja voimakas. Omistat lisäksi ihmeellisen saarnalahjan. — Tässä nyt aukeaa eteesi Jumalan tie." — — —
Seuraavana päivänä oli melkein koko luostari liikkeellä valmistamassa Henrikin lähtöä. Suuri apotti ymmärsi niin hyvin, mitä parhaiten tarvittiin tuolla uudella työmaalla. Henrikin piti saada mukaansa kaikki jumalanpalveluksessa käytetyt messut ja hymnit, kokoelman saarnoja, kanoonisen lain, paavien säädökset ja ennen kaikkea pyhän raamatun. Mitä ei ollut valmiina, se kopioitiin. Siksipä kaikki kirjoitustaitoiset munkit olivat nyt ahkerassa työssä. Jo parin päivän päästä oli näet Henrikin lähdettävä ehtiäkseen ajoissa määräpaikkaan, jossa hänen piti tavata kardinaali Nikolaus.
Henrik itse oli kummallisessa mielentilassa. Mitä toisi tuo kaukainen pohjola tullessaan? Minkälaista oli elämä siellä? Mitkä tehtävät häntä siellä odottivat? Minkälaista oli siellä kansa ja luonto? Miksi Jumalan tie kuljetti hänet lumiseen pohjolaan, hänet, vihreän vuoriston ja lempeän lounaistuulen lapsen? Oliko hän tehtäväänsä kelvollinen? Kestäisikö hän tällä Jumalan tiellä — ristintiellä? Mikä kohtalo odotti häntä? Niin, mikä, mikä?
Varhain oli luostarissa noustu tänä aamuna. Henrik oli ripittänyt itsensä apotille ja saanut tältä synninpäästön. Nyt juuri pidettiin luostarin kirkossa messu matkallelähtijän varjelukseksi.
Henrik oli jo sanonut hyvästinsä kaikille ja astui vakavana apotin luo. Hänestä tuntui sanomattoman vaikealta erota tuosta ihmeellisestä miehestä, joka oli ollut hänelle kuin isä, hänen kaikkensa. Liikutettuna syleili apotti Henrikkiä ja siunasi hänet melkein nyyhkyttäen. — Kohta tämän jälkeen nousi Henrik hevosen selkään. Pari maallikkoveljeä lähti saattamaan häntä sinne asti, missä hän kohtaisi kardinaali Nikolauksen.
Jasmiinin tuoksu lehahti Henrikkiä vastaan, kun hän ajoi luostarin portista alas laaksoon. Hän katsahti taaksensa. Siinä selänteellä olivat yhä luostarin matalat muurit, rakkaan luostarin. Ja portilla seisoi sauvaansa nojaten pitkä, hintelä apotti. Henrik käänsi äkkiä päänsä pois. Oi, sydän ei tahtonut kestää ajatusta, että hän nyt viimeisen kerran näki tuon rakkaan apotin, tuon ihmeellisen jumalan-miehen. — Mutta yhä seisoi isä Bernhard sauvansa varassa luostarin portilla. Kun matkamiehet viimein peittyivät metsän varjoon, alkoivat suuret kyyneleet vieriä apotin silmistä punertavalle parralle ja hänen leukansa värisi. — "Mikä tulleekin tuon rakkaan poikani Henrikin osaksi, risti vaiko kruunu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että hän nyt lähti Jumalan tielle." Näin huokasi sauvansa varassa tuo aikakautensa suurin mies, keskiajan ihmeellinen uskonpuhdistaja Bernhard Clairvauxlainen.