Suomen apostoli

XXV. ISÄ PIETARI.

Vene pysähtyi Nousniemen rantaan, ja Henrik hypähti reippaana maalle.
Kummulla joen varrella oli pieni puukirkko, jota Henrik hämmästyen
katseli. Se oli kuin eksynyt pienokainen keskellä mittaamatonta metsää.
Mutta tuossa tuli jo vastaan Nousiaisten vanha, harmaahapsinen pappi.
"Vi-vihdoinkin tulet. Ju-Jumala on täyttänyt rukoukseni", sanoi isä
Pietari.

Miehet astelivat papin taloon Toposiin. Henrik istahti lavitsalle ja sanoi: "Hämmästyin vallan, kun näin tuossa niemen kärjessä kirkon."

Pietari: "Se onkin Suomen a-ainoa. O-oli täällä muitakin, mutta va-vainonmies on polttanut. Hiltin-Johannes jo sata vuotta sitten kastoi Kaalannin ja sinne ra-rakennettiin monta kirkkoa. Mutta ri-ristinvihollinen poltti kirkot Kaalannissa, poltti täällä etelämpänä. Ne rakennettiin uudelleen, mutta taas ne po-poltettiin."

Henrik: "Kuinka kummassa on sinun kirkkosi säilynyt, sehän näyttää jo vanhalta?"

Pietari: "Sillä onkin o-oma salaisuutensa. Kauan sitten hallitsi täällä ku-kuningas Sampsa. Hänellä oli ihmeen i-ihana tytär, jota Köyliön kuningas mieli puolisokseen. Mutta Sampsa oli ka-kastettu ja hän luovutti tyttärensä vain sillä eh-ehdolla, että Köyliön kuningas ei saa milloinkaan häiritä Valkean Kristuksen palvontaa Nousiaisissa, eikä ka-kajota Hänen asuntoonsa. Sillä Köyliön kuninkaat ovat kaikki olleet ri-ristinvihollisia. Köyliön ku-kuningas se kirkot poltti kahdesti täällä ja Kaalannissa ja piti sitten tihutyönsä kunniaksi mahtavan uhrijuhlan Köyliön Saaressa, jossa u-uhrattiin kastettuja lapsiakin heimon vanhoille jumalille ja ha-haltijoille."

Henrik: "Voi surkeutta! Onko siellä Köyliössä nyt ristinvihollinen kuninkaana?"

Pietari: "No nyt siellä onkin, Lalli hurjimus. Hän on jo uhkaillut niitäkin, jotka Kaa-Kaalannista tulevat tänne Nousiaisiin messua kuuntelemaan. Mutta isiensä lu-lupaukselle on hänkin kuuliainen, Nousiaista ei ahdistele."

Henrik: "Mikä Jumalan johdatus, että on edes yksi turvallinen paikka, jossa ihmiset saavat sielulleen lohdutusta."

Pietari: "Saavat, minkä saavat. O-olen jo vanha ja väsynyt. En jaksa enään, kuten nuorena, ja I-Ingegärdkin on poissa. — Kuinka hyvä, että tulit nyt juuri. Huomenna alkaa täällä kirkon suuri syysjuhla, johon aina saapuu paljon kansaa lä-läheltä ja kaukaa. Nyt saat sinä toimittaa jumalanpalveluksen. Minä olenkin jo neljäkymmentä syksyä peräkkäin toimittanut syysmessut."

Henrik: "Neljäkymmentä! — Mistä olet tullut tänne?"

Pietari: "Voijolasta mä läksin puolisoni I-Ingegärdin kanssa. Sieltä olen. Mutta su-sukuni juuret tuovat tänne Suomeen. Eräs esi-äideistäni oli kotoisin Kultarannasta. Sinne minäkin tulin. Mutta kun ristinvihollinen poltti Kultarannan kirkon, sii-siirryin tänne Nousiaisiin. Täällä olen ollut. Nyt on Ingegärd kuollut. Mutta on minulla poika, Pietari. I-Ingegärd…"

* * * * *

Kylläpä saapui paljon kansaa syysmessuille. Eikä ihme, sillä kaikkialla tiedettiin, että Nousiaisiin oli saapunut piispa, puoleksi taivaallinen olento. Aamulla piti Henrik jumalanpalveluksen kirkossa. Mutta iltapuolella antoi hän pystyttää alttarin ulos ja toimitti siellä messun, jotta kaikki voisivat olla mukana. Kun hän katseli tuota suurta joukkoa, joka arkana ja vakavana seurasi toimitusta, täytti hänen sydämensä syvä sääli. Ah, hän olisi tahtonut tuolle etsivälle kansalle kertoa Kristuksen rakkaudesta, mutta hän ei osannut kansan kieltä. Syvä alakuloisuus täytti hänen sielunsa. Siinä vaelsi kansa pimeyden laaksossa, johon hän ei voinut lähettää pienintäkään sädettä evankeliumin valkeudesta. — Vai voisiko? Henrik viittasi luoksensa isä Pietarin ja pyysi tämän tulkitsemaan kansalle hänen sanojaan. Isä Pietari oli kuitenkin niin hämmentynyt, että hän vain vaivoin voi tulkita muutamia piispan lauseita, ja puhe loppui lyhyeen. Mutta siitä huolimatta ajattelivat ihmiset juhlilta lähtiessään, että ihmeellinen jumalanmies oli saapunut heidän luoksensa, mies, jonka koko olento kertoi korkeammasta maailmasta. — — —

Levottomana kääntelihe Henrik lavitsallaan. Hän ei saanut unta, sillä raskaana kuin lyijypaino lepäsi hänen harteillaan tieto, että täällä vaeltaa suuri kansa pimeydessä ja hän ei voi antaa sille evankeliumin valoa, sillä hän ei osaa kansan kieltä! Tämä maa ja kansa on aina kangastellut hänen unelmissaan, ja nyt kun hän on tänne päässyt, ei hän voikaan tehdä mitään. Auta armias Jumala! Tummuuko minunkin tieni. Joko nyt tulee risti. Valaise minua, sieluni ylkä! — Ja Henrik vaipui syvään rukoukseen Hän taisteli Jaakobin taistelua. Tuskan hiki kohosi hänen otsalleen. Silloin välkähti hänelle kuin salamana ajatus: Minä jään talveksi tänne Suomeen! — Henrik istahti lavitsan reunalle. Mikä ihmeellinen ajatus! Se tuli kuin suoraan taivaasta. Sveeassa tulevat kyllä toimeen ilman minuakin, onhan siellä Coppmannus ja paljon pappeja. Minä jään tänne, opettelen maan kieltä ja sitten voin johdattaa kansaa evankeliumin valoon. Ole ikuisesti kiitetty Kristus, joka lähetit minulle suoraan taivaasta tämän ajatuksen — suoraan taivaasta!

Henrik veti nahkapeitteen päälleen ja vaipui heti syvään uneen, niinkuin ainakin se, joka tuntee kulkevansa Jumalan tietä.

XXVI. KYLVÄJÄ.

Sarasti syksyinen aamu. Kukko lauloi orrellaan. Kissa köyristi raukeana selkäänsä. Lämpisi siinä kivinen kiuvas, ja sakeana tuprusi savu räppänäreiästä ylös ilmojen holviin. Palavan pesän edessä istuivat hengenmiehet, isä Pietari ja piispa Henrik. Hitaasti nosti Pietari silmänsä leimuavista liekeistä ja katsoi iki-ihmeissään piispaa. "Mi-mitä sanot", sammalti hän, "ajotko jäädä talveksi Suomeen, tänne mun nokisen kurkihirteni alle?"

Henrik: "Aijon niinkin. Enkä jääkään tänne yksin, vaan kokoilen ympärilleni nuorukaisia, joita talven aikana opetan. Tästä näes on kahdenlaista hyötyä: Suomi saa pappeja, ja minä opin helpommin tämän maan kieltä, kun askartelen nuorten kanssa talviset päivät.— Mitä sanot tuumistani, sinä uskollinen kylväjä täällä pohjan äärimmällä äärellä?"

Pietari: "Mi-mitäs minä. Paljon täällä on Herran työtä. Minä olen jo vanha. Senjälkeen kun I-Ingegärd kuoli, ei minusta ole mihinkään. Uusia miehiä täällä kaivataan. Mutta Köyliön kuningas! Jos hän hurjistuu. Silloin taivas meitä varjelkoon, kova on Lalli."

Henrik: "Kristus on suurempi kuin Köyliön kuningas. Minä luotan Häneen."

Pietari: "Kristus on suuri. Mutta polttaneet ovat Köyliön kuninkaat jo kahdesti Kristuksen kirkot. Ja Lalli on muita mahtavampi. Koko Suomen heimon hän aina kutsuu Köyliöön suuriin uhrijuhliin, ja silloin virtailee uhrieläinten veri. Luja on Lalli, se muista!"

Henrik: "Mutta Kristus on lujempi. Hiuskarvaakaan ei putoa päästäni Hänen tahtomattaan. Minä uskon, että juuri Kristus antoi minulle ajatuksen jäädä talveksi tänne Suomeen. — — Luuletko, että löydän täältä nuorukaisia, joita voisin kasvattaa papeiksi?"

Pietari: "Ky-yllä. Avoin on kansan sydän Valkealle Kristukselle. —
Mutta Lalli?"

Henrik: "Sanoinhan jo, että Jumala on suurempi kuin Lalli. Minä uskon kulkevani Jumalan tietä, kun jään tänne Suomeen talveksi. Etkö sinä voi uskoa Kaikkivaltiaaseen?"

Pietari: "Ky-yllä. Häneenhän minä olen uskonut ja uskon. Mutta siitä asti, kun I-Ingegärd kuoli, on elämäni ollut hapuilemista. Ingegärd minua kuljetti Jumalan tietä, nyt astun pimeydessä."

Henrik: "Herra luo kyllä valoa pimeyteen. Mutta pelkäätkö, jos jään tänne sinun kattosi alle talveksi?"

Pietari: "En, en ollenkaan. Mitäpä minusta, vanhasta ukkorievusta, onhan Ingegärd jo kuollut. Mutta minä pelkään, että muut saavat kärsiä, että La-Lalli…"

Henrik: "Jumala on Lallia suurempi. Jos et itsesi takia pelkää, niin jään tänne. — Luuletko, että saan täältä oppilaita?"

Pietari: "Ky-yllä. Mun poikani, joka nyt on pitkällä eräretkellä, tulee varmaan mielellään. Usein hän on jo minua autellutkin ja olen mä yrittänyt opettaa hänelle messujakin. Papiksi poikani parhaiten sopiikin, koska ei ole naikkostakaan itselleen ottanut. — Kuuluvat siellä etelässä jo semmoistakin vaativan, ettei muka pappi saa ottaa puolisoa. Tyhmiä miehiä ne, eivät tienneet, minkälainen oli Ingegärd ja mitä minä olin, kun hän eli. Silloin olin mies, nyt olen tyhjä varjo. Sano sinä se heille. Sano, että täällä pohjan äärillä on niin hyvä, kun on rinnalla toinen — Ingegärd näes — joka saattaa pakkasen pehmeämmäksi, pu-purevan vihurin lempeämmäksi ja syksyiset illat iloisemmiksi. Sano se heille, että täällä taivas itse viittoo ihmislapsia kulkemaan kaksittain, käsikädessä luonnon ankarien lakien alla."

Henrik hymyili. Oi, hän ymmärsi niin hyvin tuota raihnaista vanhusta. Miten hyvä, jos hänellä vielä olisi Ingegärdinsä rinnallaan. Täällä pohjan pakkasissa on totisesti toinen laki kuin etelän lämpimissä laaksoissa. — Kuitenkin tahtoi Henrik johtaa keskustelun toisaalle ja siksi hän sanoi: "Arvelet siis, että saan pojastasi oppilaan?"

Pietari: "Ky-yllä, varmasti. Poikani haluaa papiksi minun jälkeeni tänne Nousiaisiin, sillä tämän Toposten kaskimaat ja metsästysalueet ovat tavattoman hyvät, ja ne tahtoisi poikani pitää elinaikansa. Hän on jo niin tottunut virittämään ansoja ja kulkemaan keinopolkuaan täällä meidän metsässämme. Ennen kuului tämä Toponen suurine alueineen pakanatietäjille. Se oli siihen aikaan, kun koko Suomen heimo kokoontui tänne Nousiaisiin mahtavaan uhrijuhlaan. Mutta sitten kastettiin täällä kansa — siitä on jo miespolvia — ja silloin jäi tämä Toponen alueineen papille. Ja näitä metsästysmaitahan poikani nyt mielii."

Henrikin täytyi taas hymyillä: "Etkö luule muita tulevan oppilaikseni?"

Pietari: "Tu-tulee, tulee, Kultarannasta, Kaalannista, Mynämäeltä. — —
— Tulisipa nyt poikani kotiin." — — —

Kuin kutsuttuna astui tupaan tanakka, leveäharteinen, noin neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän heitti lintutaakan selästään lattialle ja loi kysyvän katseensa Henrikkiin. Harmaakarvainen Halli lähestyi kuono korkealla piispaa ja murisi vihaisesti. Mutta silloin sanoi isä Pietari: "Ha-alli, ole hiljaa! Tämä vieras on korkea piispa, jommoista ei ennen Suomessa nähty. Ha-alli, ymmärrä toki!" — Ja Halli ymmärsi.

* * * * *

Vaikka isä Pietari olikin alussa epäröinyt kuullessaan piispan aikeista, tuli hän pian touhua täyteen. "Po-poikani", sammalsi hän toisenkin kerran, tassutteli lyhyillä askeleillaan sinne-tänne, ja tuulessa liehui harmaja tukka. Ja paljon hän uskoikin tehneensä, vaikka "I-Ingegärd" oli poissa. Mutta todellisuudessa oli se hänen harvasanainen poikansa, joka tyyneenä järjesti kaiken.

Toposten pihan toisella reunalla oli jo kauan seissyt pirtti puolivalmiina. Nyt se kiireesti valmistettiin, jotta piispa nuorukaisineen saisi siellä ruveta tekemään työtä, hengentyötä. Tuskin oli malkakatto saatu tuohilimityksen päälle ja kiuaskivet paikoilleen, kun jo alkoi nuorukaisia saapua piispan luo. Paitsi nuorta Pietaria, tuli Nousiaisista toinenkin oppilas. Se oli Kirves, poika reipas ja vikkelä kuin orava keväisenä aamuna käpykuusen latvassa. Tuolla hietaisella Nummella, kelohonkien suojassa suitsusi hänen isänsä savupirtti, suurin kaikista Nummen pirteistä. Nuori oli Kirves, vain yhdenkolmatta, mutta vielä nuoremmaksi olisi häntä luullut, kun katseli hänen pientä ja liukasta olentoaan.

Tuossa tuli isänsä saattamana Kultarannan solakka, 19-vuotias Helkky. Äänetönnä hän asteli isänsä rinnalla rannasta Toposiin. — Meren saarilta saapui Aasla, mies viidenkolmatta, pitkä ja harteva, hidas ja vakava. Vähän myöhemmin ennättivät tänne Olavi Kaalannista ja Harska Mynämäeltä, molemmat kahdenkolmatta kesäisiä, molemmat raikkaan iloisia kuin kesäinen aamu. Aasla, Olavi ja Helkky hallitsivat kahta kieltä, vaikka suomi sujuikin heiltä helpommin.

Iloisena katseli Henrik oppilaitaan. Hän oli toivonut vain kahta tai kolmea ja saikin kuusi. Mikä Herran lahja! — Siinä he nyt istuivat leveillä lavitsoilla Toposten uudessa tuvassa, ja kärsivällisenä jakeli piispa heille opin alkeita. Mikä siunattu asia, että puolet pojista ymmärsivät sveeankieltä ja voivat siis toimia tulkkeina toisille. Paljon kertoi Henrik oppilailleen raamatunkertomuksia ja tapauksia pyhimysten elämästä, vieläpä tuonelan ja taivaan salaisuudet. Mutta kun Henrik sitten kertoi käyneensä pyhällä haudalla ja kaikissa pyhissä paikoissa Palestinassa, mykistyivät pojat aivan hämmästyksestä. Piispa kohosi heidän silmissään aivan jumalalliseksi olennoksi, ja pian tiesi koko seutu, että Henrik oli käynyt taivaan esikartanoissa, oli astellut samoja polkuja kuin Kristus kerran. — Ahkeraan opeteltiin myöskin latinankielisiä messuja ja rukouksia, sana-sanalta lause-lauseelta yhä uudestaan ja uudestaan. Yritettiinpä vihdoin lukemisen ja kirjoituksenkin alkeita, mutta se osottautui niin vaikeaksi, että vain Helkky ja Olavi siinä edistyivät. Muut eivät mitenkään voineet käsittää, että silmä voi nähdä saman, mitä korva kuuli. Kuinka voisi ääntä nähdä! — — ei, ei, sehän oli sula mahdottomuus! — Vain Helkky ja Olavi piirtelivät ahkerasti puukkonsa kärjellä kummallisia koukerolta tuohilevyille.

Silloin-tällöin keskeytti Henrik kuitenkin opetustyönsä ja lähti saarnamatkoille saaristoon, jossa hän voi saarnata kansan omalla kielellä. Tällöin oli hänen mukanaan aina roteva Aasla, joka tunsi tarkoin kaukaisimmatkin saaret täällä Airiston seutuvilla. Ihmeellisin oli se päivä Rymättylässä, jolloin Henrik korkealla mäellä saarnasi suurelle kuulijakunnalle. Liikutus täytti sydämet, ja ken vielä oli kastamaton, se kastettiin mäen laella kumpuilevassa kirkkaassa lähteessä.

Piispan viipyessä saarnamatkoilla, katosivat oppilaatkin aina joksikin aikaa Toposten tuvasta. Pietari läksi rakkaille metsästysmailleen. Kirves kierteli pirttejä turkiksia ostellen, kauppainto kun hallitsi häntä. Helkky ja Harska riensivät kumpikin kotiinsa. Mutta Toposiin jäi kaunis Olavi, kaikkien ihastus, kulki kylillä ja kylvi iloa ympärilleen.

Meni näin syksy ja tuli talvi pakkasineen. Lumen aikana teki Henrik saarnamatkoja pitkin rannikkoa Kultarannasta Kaalantiin asti. Helkky ja Olavi olivat hänelle vuoroin tulkkeina. Ja ihmeissään olivat ihmiset täälläkin. Olivathan he ennenkin kuulleet Kristuksesta, melkein kaikki olivat he kastettujakin, mutta niin ei ollut puhunut vielä kukaan kuin Henrik. Hän olikin tullut varmaan suoraan taivaasta johdattamaan Suomen yössä vaeltavaa heimoa valkeuden teille. Kun ihmiset sitten vielä Helkyltä ja Olavilta kuulivat, kuinka väsymättömästi pyhä piispa harjoitteli suomenkieltä, ei heidän liikutuksellaan ollut määrää. Ja niin siinä lopulta kävi, että Henrik sai kokonaan jättää vaivalloiset saarnamatkat, sillä läheltä ja kaukaa tulivat ihmiset itse hänen luokseen.

Henrik kylvi, ja Herra kasteli istutusta. Uusi valo oli syttynyt Suomen lounaiselle taivaalle.

XXVII. TALVINEN ILTA.

Paukkui pakkanen nurkissa, ja pohjaisenpalosta punerti taivas. Henrik oli koko iltapäivän opettanut oppilailleen kirjoitusta talvisella hangella. Nietosten sileät pinnat Toposten ympärillä olivat täynnä kummallisia koukeroita. Ja ihmiset kuiskailivat, että ne olivat taikamerkkejä, jotka estivät ruttotaudin ja tulipalon, nälän ja sairauden, vainolaisen ja vuortenpeikon tulemasta Toposiin. Sillä eiväthän ihmiset ymmärtäneet, että tuo kirjoitteleminen johtui vain siitä, ettei ollut riittämään tuohilevyjä, mihin harjoitella. Piispa oli heistä tietäjien tietäjä, ja tietäjiksi hän kasvatti nuo nuoret miehetkin.

Siinä nyt seisoi piispa mäen töyräällä oppilaineen ja katseli revontulien paloa pohjan taivaalla. Sinisenä soihtuina hulmusivat ne korkeuksiin. Henrik oli ihmeissään. Tämmöistä ei hän ollut koskaan nähnyt lapsuutensa vihreillä vuorilla. Pyhä kunnioitus täytti hänen sielunsa ja hänestä tuntui kuin olisi hän seisonut Kaikkivaltiaan istuimen edessä. Miettien hän virkkoi: "Tuo on taivaan kirkkauden loistoa. Meille maan lapsille näytetään joskus kalpeita heijastuksia siitä kirkkaudesta, mikä täyttää autuaitten ihanat kentät tuolla korkeudessa. — Mennään tupaan, minä en kauemmin voi seisoa taivaan avonaisen oven edessä."

Astuivat miehet pirttiin, jossa emäntä juuri kantoi pöytään naurishuttua ja karhunlihaa. Tyyneen totisina istuivat miehet aterioimaan. — Pakkanen paukkui nurkissa. Kissa kehräsi kiukaan kulmalla. Orsilla ojenteli kaulaansa kukko, talon oivallinen ajantieto. Mutta syötyä alkoi taas puhe luistaa. Ensin siinä juteltiin noista ihmeellisistä revontulista, joita piispa yhä piti taivaan valojen välkähdyksenä. Ja siihen uskoon tulivat toisetkin, yksin emännöitsijä ja hänen pieni apulaisensakin, vaikka isä Pietari oli monasti toimittanut: "Mi-minä ajattelen vähän muutakin niistä."

Sitten kääntyi keskustelu menneisiin aikoihin, ja Henrik virkkoi: "Sitä minä vain olen usein ihmetellyt, että täällä kaikkialla on niin paljon kastettuja. Luulin olevani ensimäinen evankeliumin saarnaaja täällä Suomessa, mutta muita onkin käynyt ennen minua. Muistetaanko täällä vielä, kuka oli ensimäinen lähetyssaarnaaja? — Isä Pietari, kuka oli sinun edelläsi pappina täällä Nousiaisissa?"

Pietari: "Ei täällä ollut ketään, kun tulin I-Ingegärdin kanssa. Mutta kirkko täällä oli ja kastettuja. Ku-Kultarannasta sanotaan kaiken lähteneen. Olen siitä kuullut, vaan en muista — I-Ingegärd muistaisi."

Olavi: "Muistaa sen Helkkykin."

Henrik: "Niinkö. Kerrohan Helkky!"

Helkky: "Sukuni muistotarina tietää kertoa, että Kultarannassa kauan kauan sitten oli tytär nimeltä Impi. Hänestä tuli sitten Kultarannan emäntä, ja puolisokseen hän otti Helkyn, kuninkaanpojan Sveeasta. Kerrotaan, että he olivat ensimäiset kastetut koko Suomessa. Siitä alkaen ovat sitten kaikki Kultarannassa olleet kastettuja. Vähän myöhemmin, kun Impi ja Helkky jo nukkuivat kotikalmiston kuusten alla, oli Kultarantaan tullut lähetyssaarnaaja kaukaa etelästä, munkki Liuto tai Liudolf. Hän oli kastanut koko Luonnonmaan ja läheisen rannikonkin. Kauniina kohosi pieni puukirkko niemellä, Kuparivuoren juurella. Sitten kuningas Olavi Haraldinpoika Vikenistä ryntäsi Suomeen joukkoineen. Hän näet tuli täältä etsimään onnen kultaista kannelta."

Henrik: "Mitä sanot! Onnenko kannelta? Siitä puhuttiin paljon tröndien maassa."

Helkky: "Ei se ole ihme. Siitä on puhuttu ja puhutaan yli pohjolan. Se oli ihmekannel, joka tullessaan toi ikuisen onnen. Tunsbergin suurissa kilpailuissa voittivat Suomen miehet sen ja toivat Kultarantaan. Mutta heti katosi onni tuntureitten maasta. Silloin päätti tuo vaeltava kuningas Olavi ryöstää kanteleen Suomesta. Läpi eteläisen Suomen hän samoili ja taisteli kuin mies. Vihdoin hän tuli Kultarantaan, jossa syntyi hirveä taistelu onnen kanteleesta. Taistelun tuoksinassa meni kantele pirstaleiksi. Olavi sai siitä kappaleen, mutta muut pirstat jäivät Suomeen. Ne pantiin hopeaiseen arkkuun ja kätkettiin syvälle vuoreen. Ainoastaan täydellisesti nuhteeton ja pyhä mies voi sen sieltä löytää silloin, kun Suomen hätä on suurin. — Liuto oli jo ennen kuningas Olavin tuloa lähtenyt Suomesta. Vuosikymmeniin ei käynyt täällä ketään. Sanankylvö oli jo häviämäisillään. Kerrotaan kyllä, että Svitjodista lähti kuninkaanpoika Anund sotajoukon kera muka käännyttämään Suomea. Mutta hän vain ryösteli maata niin, että Köyliön kuningas lopulta myrkytti kaivot. Anund ja koko hänen sotajoukkonsa kuoli myrkkyyn, ei ainoakaan pursi palannut Svitjodiin. — — — Sitten — niin muistelen — tuli tänne Hiltin-Johannes, joka oli munkki ja pappi. Hän saarnasi ja kastoi täällä kauan, ja kirkkoja rakennettiin monta. Mutta sitten tuli Köyliön kuningas, poltti kirkot ja surmasi Johanneksen."

Olavi: "Niin, Hiltin-Johannes on Kaalannin kastaja. Siellä hän elää heimoni muistoissa kuin hyvä enkeli korkeudesta, vaikka siitä lienee jo sata vuotta, kun Johannes täällä oli. Siitä kauhun yöstä, jona Köyliön kuningas kirkot kävi polttamassa, on laulukin. Muistan, kuinka isoäitini sitä usein lauloi auringon vaipuessa metsän syliin. Se taisi alkaa:

    "On musta yö, on musta yö,
    Kun Saaren horna tulta lyö."

Henrik: "Te kerrotte kummia, pojat!"

Isä Pietari: "Jo-Johannes tämän meidänkin kirkon on rakennuttanut, vaikka en sitä silloin muistanut. I-Ingegärdhän on poissa, ja hän muisti sen aina. Johannes on tehnyt täällä paljon Herran työtä."

Henrik: "Todella paljon täällä on yritetty. Voimakas vain on kirkonvihollinen. Herra on kuitenkin voimakkaampi. — Aikovat ensi kesänä taas kirkkoja rakentaa."

Harska: "Kun kävin kotonani, Mynämäellä, vedettiin siellä jo metsistä suuria kelohonkia kirkkoa varten."

Olavi: "No niin tehtiin Kaalannissakin."

Helkky: "Ja Kultarannassa."

Henrik: "Meidän täytyy lujasti uskoa Jumalan voimaan ja rukoilla paljon. Silloin on kirkonvihollisen mahti voimaton."

Isä Pietari: "La-Lalli ei huoli, tulee, kun tulee."

Henrik: "Älä ole epäuskoinen! Jumala on suurempi kuin Lalli.
Rukoilkaamme heti Jumalalta uskoa ja siunausta!"

Miesten päät painuivat alas. Mutta piispan rukoillessa mumisi isä
Pietari: "La-Lallia minä pelkään."

Hiilos sammui. Päre kiertyi mustalle karrelle. Kukko nukkui orrellaan, ja kissa unohti kehräämisen. Mietteissään sanoi Henrik: "Käydäänpäs levolle, pojat! — Tämä Suomi on ihmeellinen. Yhä enemmän se herättää minussa hämmästystä ja rakkautta. Laulun ja soiton kansaa on tämä Suomen heimo, ei ihme, jos onnen kannel tuli tänne. Mutta laulu ei estä sen henkeä pyrkimästä ylöspäin. Kuin kukka kääntyy aurinkoon, niin kääntyy Suomen heimo kohti Jumalaa. — Keväällä kohoavat täällä ristiharjat kohti taivaan sineä! Pojat, ihmeellinen on se rakkaus, joka etsii omiaan maailman kaikista kolkista, Suurta on astella Jumalan tiellä."

Pian oli koko nokinen savupirtti unten mailla. Henrik yksin valvoi. Hän tunsi sielussaan ääretöntä onnea, Jumalan rakkauden lahjoittamaa ylevää onnea. Vihdoin hänkin nukkui. Mutta kirkkaasti loimuten valvoivat revontulet pohjan taivaalla.

XXVIII. SÄVELEITÄ.

Pari päivää oli Henrik levottomana tarkastellut Helkkyä. Mikä lie poikaan mennyt, äänetön oli ja hajamielinen, harvoin tiesi, mistä oli kysymys. Vihdoin kadotti poika ruokahalunsakin. Silloin Henrik pyysi Helkkyä kanssaan hiihtelemään. Voimakas pihkantuoksu täytti metsän, ja raikkaana punottivat hiihtäjien posket. Varovasti alkoi Henrik tiedustella syytä nuoren ystävänsä alakuloisuuteen. Ja vihdoin tunnustikin Helkky, ettei hän voinut kauemmin elää ilman kanneltaan. Kotiin oli jäänyt kannel, sillä äiti oli sanonut, ettei soitto sovi papille. Nyt oli kuitenkin hänen kaipauksensa niin suuri, että hän voisi ennemmin jättää vaikka koko papinkutsumuksen kuin kanteleensa. — Näin kertoi Helkky arkana, vain silloin tällöin nostaen silmänsä piispaan, jota hän aivan jumaloi. Mitä nyt sanoisi tästä hänen sydämensä synnistä tuo jumalanmies?

Suuri oli Helkyn hämmästys, kun piispa ojensi hänelle hymyillen kätensä ja sanoi: "Soittoakin voidaan käyttää Jumalan kunniaksi. Muistathan, kuinka Daavid karkoitti harppunsa säveleillä pahanhengen. Ja tuolla etelän maissa kuuluu soitto jumalanpalvelukseen. — — Poikani, nytpä tulee mieleeni jotakin. Mene noutamaan kotoa kanteleesi! Ah, korkeuden lahja se on."

* * * * *

Oli ihana ilta juuri silloin, kun tuomi kukki. Peipposen viserrys kuului pihlajasta, ja juhlallisena kajahteli käen kukunta. Tuolla kauempana kohisi koski.

Henrik ja Helkky istuivat koulutuvan kynnyksellä. Ja niin mielenkiintoista askartelua heillä oli, etteivät he kuulleet, eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pian oli Helkky oppinut soittamaan kaikki jumalanpalveluksessa tarvittavat hymnit ja virret. Mutta nyt oli piispan mieleen välkähtänyt uusi ajatus. Mitähän, jos he koettaisivat kääntää suomeksi tuon isä Bernhardin ihanan virren: "Jesu dulcis memoria." Ja he koettivat. Henrik osasi kyllä jo auttavasti suomea, mutta Helkylle kuitenkin jäi kääntäminen, piispa siinä vain selitti jokaisen latinaisen sanan merkityksen. Helkky yritti ja yritti, otti tuohilevyn, viskasi sen pois, otti uuden tuohen ja yritti taas. Ja toden totta, lopulta oli tuohen sileälle pinnalle piirretty suomenkielellä:

    "Jeesuksen muisto ihana,
    Sielulle ilon antava.
    Jeesus, sydänten lohdutus,
    Elämä, mielten valkeus,
    Ilonkin yli iloisuus."

Liikutettuna luki Helkky virren yhä uudestaan alusta loppuun. Tuntui aivan, ettei se voinut olla totta. Ja kuitenkin oli se totta. Siinä oli virsi hänen heimonsa kielellä, suomenkielellä. Piispakin oli liikutettu. Vihdoin otti Helkky kanteleensa ja alkoi soittaa ja hyräillä tuota uutta virttä, virttä kielellä Suomen. Oi, kuka sitä olisi uskonut! Pian osasi Helkky koko virren. Silloin sanoi piispa: "Helkky poikani! Olen tässä keksinyt jotakin. Nyt sinä et laulakaan tätä uutta virttä muille. Se olkoon meidän pyhä salaisuutemme siksi, kunnes tulee tuo suuri kevätjuhla, jolloin teidät vihitään papeiksi. Silloin sen laulamme, silloin saa pyhä salaisuutemme lohduttaa murheellisia sydämiä."

Helkky nyökkäsi ihastuen päätänsä. Oi, heillä oli nyt pyhä salaisuus! —
Ja koko keväinen metsä tuntui soittavan virren verkkaisia säveleiltä.

XXIX. AATTONA.

Oli suuren kevätjuhlan aatto, juhlan, jossa nuo kuusi nuorukaista vihitään papeiksi. Tulisella kiireellä tehtiin juhlan viimeisiä valmistuksia. Mentiin, juostiin, hyörittiin. Koko Nousiainen näytti olevan puuhassa mukana. Pieni kirkko oli kauniisti koristettu lehvillä ja kukilla. Kirkon ulkopuolelle, pienelle kummulle pystytettiin alttari, joka kaunistettiin kevätkoivuilla. Alttarin yläpuolelle kohotettiin pyhä baldakiini ja sen eteen pystytettiin risti. — Semmoista oli touhu tämän suuren juhlan aattona. Yksin isä Pietarikin kulki hiessä päin ja suuresti touhuten juhlan takia. Mutta kun sitten tarkemmin katsottiin ukon puuhia, huomattiinkin, että hän vain istutti kukkia I-Ingegärdin haudalle.

Henrik oppilaineen ei ollut koko puuhassa mukana tänä juhlan aattona. Hän oli vetäytynyt poikineen kauas metsään saadakseen siellä kaikessa hiljaisuudessa antaa heille viimeiset neuvonsa ennen tuota tärkeätä askelta. Metsän sammaleinen kivi oli nyt rippituolina, ja nuorukaiset tulivat yksitellen tunnustamaan syntejään rakkaalle opettajalleen.

Ensin tuli totinen Pietari. Murtuneena hän kertoi, kuinka hän oli tullut piispan oppilaaksi vain sentähden, että olisi saanut pitää Toposten erinomaiset metsästysmaat, joita hän oli tottunut samoilemaan. Oli siinä sentään vähän muutakin syytä, kun hän oppilaaksi tuli. Nuoruudessaan oli hän kerran rakastanut. Mutta nainen oli hänet surkeasti pettänyt. Siitä asti oli hän vihannut koko naissukua. Parempi ruveta yksinäiseksi papiksi ja hallita kauniita metsiä kuin ajatella naimisiin menoa. — Näin hän oli tuuminut. Mutta piispan opetus oli avannut hänen silmänsä. Nyt hän katui sydämestään. Toiset ajatukset papin kutsumuksesta oli piispa hänelle antanut. — Näin Pietari.

Siinä tuli Kirves. Ja hänen helmasyntinsä! Ah, sehän oli kauppa-into ja rikkauden tavoittelu. Hän tahtoi tulla papiksi, jotta olisi paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja saisi tehdä kauppaa. — Siinä hänen vikansa.

Astui kohta Olavi. Mikä oli hänellä! Kyllä hän rakasti Kristusta. Tietysti! — Mutta hän rakasti myöskin neitoja, kauniita neitoja. Joka kerta syttyi sydän, kun hän näki ruusuiset huulet ja ihanat suortuvat. Rakastunut hän oli, ties kuinka monta kertaa. — Tämä oli hänen vikansa papiksi aikoessaan.

Tulee tuossa Harska, mies nopsa ja eloisa. Hän, hän tahtoi olla ensimäinen heimonsa joukossa, tietäjä suuri, jota kaikki kunnioittaisivat. Siksi oli hän oppilaaksi lähtenyt. Mutta nyt! Väärä oli tuo tie, sen hän tiesi. — — —

Aasla astuu esiin. Hänen heimonsa tuolla saarien maassa, meren hyrskyisessä sylissä, oli kauan toivonut omaa pappia, joka olisi verta heidän verestään. Siksi oli Aasla lähtenyt, oli lähtenyt äitinsäkin takia. Kuolinvuoteellaan oli äiti sanonut; "Rupea papiksi, Aasla, heimosi sinua tarvitsee!" Siksi oli hän lähtenyt. Sinne heimonsa luo halusi hän takaisin sananjulistajaksi. Aaslojen suku oli kauan johtanut koko heimoa. Se tehtävä häntäkin odotti. — Niin, niin. — — —

Viimeiseksi tuli Helkky, nuorukainen vielä, haaveksiva ja herkkä. Hänkään ei ollut ottanut papiksi tulemistaan niin vakavalta kannalta kuin olisi pitänyt. Vasta nyt, piispan opetusten jälkeen, hän sen ymmärsi. — Parhaansa hän aikoi yrittää.

Kaikki vaipuivat nyt parannusrukoukseen. Auringon laskiessa tulivat he uudestaan piispan luo ja lauloivat katumuspsalmin. Sitten he polvistuivat, Henrik pani kätensä heidän päälleen ja julisti kullekin synninpäästön. Ylhäällä heidän päänsä päällä kaartui luonnon kirkon vihreä holvi. Tuhansin kielin soitti metsän tuulikannel ylistyshymniä tässä ihmeellisessä jumalanpalveluksessa. Ja ijäinen rakkaus laskeutui maan lasten sydämiin.

XXX. KEVÄTJUHLA.

Valvoen ja rukoillen olivat nuorukaiset viettäneet yönsä kirkossa. Mutta kun aamu ruskotti idän sinertävillä rannoilla, alkoi ihmisiä sankoin parvin saapua Nousiaisiin, sillä vihkimistoimitus oli määrätty auringonnousuksi. Sadottain saapui koivuin koristettuja veneitä Nousniemen rantaan, ja sadottain saapui ihmisiä ratsastaen tai jalan. Välkkyivät siinä vyöt ja soljet, rintakorut ja huotrien hopeahelat. Taivaankaaren kirkkaissa väreissä loistivat naisten puvut, ja valkeat liinat liehuivat aamutuulessa. Ah, tällaisena joukkona ei Suomen heimo ollut kokoontunut sitten suuren Väinävallan ja kuningas Sampsan ajoista! Toivo ja ilo, usko ja luottamus täytti jokaisen mielen. Oi, oli iki-ihmeellistä, että papeiksi vihittiin oman heimon miehiä, Suomen miehiä! Vieraita olivat papit aina olleet ja syvälle oli syöpynyt se ajatus, että vain vieras voi osata nuo luvut ja luotteet, joita Valkea Jumala vaati. — Ah, tuo punerrus idän taivaalla olikin varmaan uuden ajan aamuruskoa! — — —

Henrik astui ulos Toposten tuvasta ja jäi hämmästyneenä seisomaan kynnyskivelle. Sillä katso, tiheä ihmisjoukko täytti koko alueen, Toposista kirkolle! Henrik taivutti päänsä. Oi, hän ei ollut ansainnut tätä. Jumala siunasi liiaksi hänen työtään, kaikki onnistui liian hyvin. Hänellä ei ollut ristiä — ei ollut.

* * * * *

Kunnioittaen väistyi kansa syrjään, kun piispa vakavana kulki kirkkoon. Vain pieni osa ihmisistä mahtui vanhaan temppeliin, jossa toimitettiin juhlallinen papiksivihkiminen auringon kohotessa taivaanrannan takaa.

Kohta tämän jälkeen alkoi jumalanpalvelus ulkona. Aivan henkeään pidättäen katselivat ihmiset tuota pyhää saattuetta, joka hitaasti kulki kirkosta mäen rinteelle pystytetylle alttarille. Ensimäisenä astui Aasla valkeassa pappispuvussaan kantaen ristiinnaulitunkuvaa. Hänen jälessään kulkivat rinnan piispa Henrik ja isä Pietari. Henrik oli täydessä piispanpuvussa hiippa päässä, köyräsauva kädessä. Isä Pietari kantoi pyhää messukirjaa. Sitten tulivat vierekkäin Pietari ja Kirves, Olavi ja Harska. Viimeisenä kulki Helkky pyhää savua suitsuttaen. Hohtavan valkeina hulmusivat pappien puvut, olkavaatteen ristit säteilivät ja messukasukka kosketti maata. Tuossa jo astuvat alttarille. Sen edessä on risti ja taakse asetettiin pyhä kuva.

Henrik piti nyt seitsemän papin avustamana jumalanpalveluksen, jommoista ei ikinä oltu Suomessa nähty, eipä edes uneksittu. Juhlallisina vuorottelivat messut, rukoukset, hymnit. Siinä kaikui uskontunnustus, Pater noster, Ave Maria, Introitus, Kyrie eleison ja paljon muita. Melkein uskomattomalta tuntui, että nuo loistavapukuiset papit, jotka tuossa vastasivat piispan messuun Valkean Jumalan kielellä, olivat suomalaisia, oman heimon miehiä. Se oli aivan kuin ihme — Valkean Jumalan ihme!

Loppui pitkä jumalanpalvelus ja papit astuivat alas alttarilta. Mutta ihmiset eivät ennättäneet vielä vaihtaa ihmettelyn sanoja keskenään, kun piispa astui yksikseen alttarille. Syntyi haudanhiljaisuus. Hetken katseli Henrik tuota ääretöntä joukkoa, joka täytti koko vanhan markkinakentän ja läheiset metsän rinteet. Sitten hän alotti juhlallisen vakavana saarnansa: "Rakkaat ystäväni, te suuren Suomen heimon jäsenet!" Kuulijoitten polvet vavahtivat ja kumma väristys kulki läpi ruumiin. Oi, taivaitten taivaat, puhuiko piispa suomenkielellä! Oi, puhui, puhui. Mies, maasta etelän, oli opetellut tämän kaukaisen kansan kieltä! Se tuntui menevän yli ymmärryksen. Rakastiko piispa heitä niin! — Naisten silmät täyttyivät kyyneleistä, ja miesten kasvot värähtelivät. — Mutta valtavina vyöryivät piispan sanat yli metsäisen seudun, yli vanhan käräjäkentän, ja sydämen kauneimmat kielet alkoivat kuulijain rinnassa soida. — Henrik puhui keväästä, luonnon keväästä, jonka suuri, Valkea Jumala oli lähettänyt tänne pohjan kaukaisille äärille. Mutta toinenkin kevät oli tulossa, hengen kevät. Jumalan rakkauden aurinko oli noussut Suomen taivaalle nyt, kun ensi kerran vihittiin papeiksi kansan omia miehiä. Jumala rakasti äärettömästi tätä kansaa, tätä Suomen suurta heimoa. Ja rakkaudesta ihmislapsiin oli Hän lähettänyt tänne maan päälle oman poikansa, Valkean Kristuksen. Sitten kertoi Henrik lyhyesti Jeesuksen elämän vaiheet ja päättyi vihdoin Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Rakkaudesta ihmisiin oli Hän mennyt tuohon sanomattomaan tuskaan. Hän kärsi meidän puolestamme pahimman rangaistuksen. Ja tuo sama rakkaus meihin, palaa Kristuksessa yhä vielä, vaikka Hän onkin taivaan kuninkaana ja hallitsee Isänsä kanssa koko tätä maanpiiriä. Hän tahtoo vetää meitä synnin pimeydestä ihanaan valoon. Siksi kehotti piispa kuulijoitaan parannukseen, kaikesta pahasta luopumiseen. Lopuksi julisti hän synninpäästön kaikille katuville sieluille.

Henrik oli lopettanut, mutta äänetönnä seisoivat ihmiset yhä paikoillaan. Kaikki tuntui heistä kuin unelta, ihanalta unelta. — Mutta mitä kummaa! Tuolta puitten alta, jossa nuoret papit olivat seisoneet saarnan ajan, lähtee Helkky kohti alttaria! Nyt nousee piispan luo ja kannel on kädessään! Eikö kannel kuulunut vanhoille jumalille, metsien hengille! Sietäisikö Valkea Kristus sen ääntä! — Mutta ihmisten ihmetellessä alkavat Henrik ja Helkky laulaa kanteleen säestyksellä:

    "Jeesuksen muisto ihana.
    Sielulle ilon antava.
    Jeesus, sydänten lohdutus,
    Elämä, mielten valkeus,
    Ilonkin yli iloisuus.

    Sulompi mannaa, hunajaa
    On hänen läsnäolonsa.
    Ei kuulla voisi kauniimpaa,
    Ei laulaa enään kalliimpaa
    Kuin Jeesus-sanaa ihanaa.

    Oi, Jeesus, tuntea mun suo,
    Sun rakkautes suuri tuo.
    Oi Jeesus, anteeks-antaja
    Ja taivaan kruunun kantaja,
    Mun sieluani armahda!"

Sanoin kertomaton liikutus valtasi sydämet. Tuo ihana hymni tuntui tulevan suoraan korkeudesta. "Valkea Kristus on lähellä, Valkea Kristus on lähellä", kuiskasivat ihmiset ja vaipuivat hiljaa polvilleen tuon ihmeellisen Jumalan eteen. Henrik ojensi silloin kätensä kohti polvistunutta kansaa ja luki värähtelevin sydämin siunauksen.

XXXI. JUHLATIE.

Kevään kuluessa oli monelle seudulle rakennettu pieni puukirkko. Niitä nyt läksi Henrik vihkimään ja samalla asettamaan nuoret papit virkoihinsa. — Henrik oli määrännyt, että Pietari jää isänsä apulaiseksi Nousiaisiin, mutta toiset saavat työmaan muualta.

Ratsain lähti Henrik pappiensa ympäröimänä Mynämäelle. Pian kului matka halki tömisevän nummen, ja siinä jo huohahtivat hevoset Parsilan korkealla mäellä. Koko Mynäjoen laakso lepäsi heidän jalkainsa juuressa. Tuolta-täältä kohosi savupatsas yli metsän, ja joen rannalta, puitten välistä pilkotti kirkon valkea seinä. Koko Mynämäki oli saapunut kirkon vihkimisjuhlaan. Piispa itse toimitti vihkimisen. Mutta Harska, joka oli määrätty tänne papiksi, sai nyt kestää tulikokeensa. Yksin hän toimitti jumalanpalveluksen alusta loppuun ja piti vielä lyhyen saarnan seurakunnalleen.

Tyytyväisin mielin lähti Henrik Mynämäeltä juhlivan kansan saattamana Kaalantiin. Täälläkin odotti uusi kirkko vihkimistä ja pappia. Olavi tänne oli määrätty heimonsa keskuuteen. Ja kun hän viimein jumalanpalveluksen jälkeen nousi saarnaamaan, puhui hän niin hyvin, että itse piispakin oli hämmästyksellä lyöty, ja muut hän aivan lumosi.

Kaalannista lähti Henrik meritse saarimaahan, jonne Aasla jäi papiksi. Täältä käännyttiin Kultarantaan. Niemellä tuolla oli kirkko valmiina. Jumalanpalveluksen toimitti nuori Helkky, mutta saarnaa hän ei pitänyt, ei ehdolla millään, niin kauan kuin piispa oli kuuntelemassa. Hymyillen antoi Henrik myöten, sillä hän tiesi kyllä, mihin Helkky pystyi.

Matkaa jatkettiin nyt maitse Räntämäelle, jossa myöskin kirkko odotti.
Kirves jäi papiksi tänne Koroisten markkinapaikan läheisyyteen.

Räntämäeltä palasi Henrik takaisin Nousiaisiin isä Pietarin rauhaisaan savupirttiin. Tänne hän aikoi toistaiseksi jäädä asumaan, täältä käsin ohjata Suomen uutta kirkkoa. Ihmeellisesti vain Jumala siunasi hänen työtään. Niin vastaanottavaisia ihmisiä ei hän ollut tavannut missään muualla kuin täällä. Ah, täällä oli hänen paikkansa, tälle kansalle hän kuului! Sen hän tunsi sanomattoman elävästi. Siksi olikin hän jo aikoja sitten lähettänyt Sveeaan sanan, että hän jää toistaiseksi tänne Suomeen. Siksi oli hän saanut tänne kimpun pergamenttia, jotta hän voisi kirjoittaa välttämättömiä kirjeitä ja valmistaa pieniä messukirjoja Suomea varten. Se työ häntä nyt ensin odotti. Ja syksyn tullen saa hän uuden oppilasparven. Yhä kauemmas oli ulotettava lähetystyö, aina sinne asti, missä vielä loimottivat uhrikokot pyhillä vuorilla, missä luonnon antimilla lepytettiin henkiä ja haltijoita. Tämä Suomen heimo oli oikea Herran yrttitarha, johon Herra itse oli istuttanut taimet, hän, Henrik, vain kasteli Herran kylvöä. — Mutta tuolla kaukana itäisten metsien takana asuu toinen heimo, asuvat jäämit, joille ei vielä evankeliumin valo ole loistanut. Sinne mä lähden, kun kaikki on kunnossa täällä Suomessa, kun vielä olen kasvattanut toisen parven nuorukaisia papeiksi. Ihmeellisesti johtaa Herra työtäni, niin Lembötessä, niin Utössä, niin täällä. Oi, minä en ole ansainnut kaikkea tätä! Kuin riemusaatossa kuljin nytkin, monasti kukitettuja teitä. Mutta Hänen tiensä oli orjantappurainen. Miksi hän minua kuljettaa tasaisia teitä, missä viipyy ristini! Enkö olekaan antanut kaikkeani Sinulle, Sinä ristinmies? Kristus Herrani, puhdista minun sieluni, tee minut kelvolliseksi kulkemaan Sinun teitäsi! Sinä annoit kaikkesi, suo minunkin antaa kaikkeni sinun työssäsi täällä pohjan äärimmällä äärellä. Kristus, Kristus, ristinmies, anna minun vaipua pyhiin haavoihisi! Ota minut kokonaan omaksesi, kuljeta minua, kunne tahdot! Kun sinä olet kanssani, on minulla kaikki, mitä kaipaan. Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen kulkiessani Sinun teilläsi, kuulen usein säveleitä autuaitten ihanilta kentiltä ja vajoan Sinun rakkautesi mereen. — — —

Näin puheli itsekseen tuo yksinäinen jumalanmies astellessaan lehdossa kuohuvan kosken rannalla. Linnut lauloivat — ne tuntuivat tuovan terveisiä korkeuksista. Koski kohisi — se tuntui kohisevan maailman mitättömyydestä. Metsä humisi — se tuntui humisevan Jumalan kunniaa. Astuu, astuu yksinäinen mies kevätkosken partaalla ja hänen sydämensä täyttää suuri, pyhä Jumalan ilo.

XXXII. VIA LACRIMOSA.

Saapui vihdoin keskikesä. Eivät enään nousseet kaskien sinervät savut etäisiltä taivaanrannoilta. Ei enään kukkunut käki pihakoivussa.

Henrik askarteli ahkerasti messukirjojen ääressä, kopioiden, lyhennellen. Välillä hän sentään ennätti tehdä matkojakin, ja joka viikko hän saarnasi suurelle kuulijakunnalle vanhalla käräjäkentällä. — Kuunkierron kuluttua piti jo uusien oppilaitten saapua, tällä kertaa kymmenen. Kaikki oli edelleen niin lupaavaa, että sydän sykähteli ilosta, sykähteli, vaikka kesä jo alkoikin kääntyä syksyyn.

* * * * *

Oli sunnuntaiaamu, kirkas ja kaunis. Henrik istui lavitsalla saarnaansa miettien. Muut vielä nukkuivat. Äkkiä hän havahtaa. Joku ratsasti pihaan. Kohta lyötiin teljetylle ovelle. Henrik hypähti ylös ja kysyi: "Kuka siellä?"

"Ystävä Mynämäeltä. Avaa!"

Henrik päästi telkeet. Siinä seisoi hänen edessään Harskan veli hikisenä, pelästyneenä, sanoja tapaillen. Vihdoinkin hän sai sanotuksi: "Kauhun sanomia tuon tullessani, kaamean kauhun. Viime yönä kulki Köyliön kuningas kuin ukkosen pauhu halki Kaalannin ja Mynämäen. Molemmat kirkot ja paljon muuta hän poltti. Molemmat papit ja paljon muita hän surmasi. Itku ja valitus, kauhu ja kammo täyttää koko ilman tuolla pohjoisessa. — Tämän sanoman tuon sinulle, piispa."

Henrik seisoi jäykistyneenä, veri tuntui seisahtuvan hänen suonissaan.
"Harskako ja Olavi surmattuina?" kysyi hän vihdoin kalpeana.

"Niin", kuului vastaus.

Henrik hoiperteli lavitsalle istumaan. "Jumalani, Jumalani", vaikeroi hän ja tuskan hiki helmeili hänen otsaltaan.

Koko pirtti tuli äkkiä eloa täyteen. Kysymyssade aivan peitti viestintuojan, joka totisena kertoi kauhunyön yksityiskohdat. Mutta porraskivellä istui isä Pietari ruumistaan huojutellen ja mumisten: "Mi-minä tiesin sen. La-Lalli on Lalli."

Tuskin oli ensi tuskasta toivuttu, kun pihaan ratsasti Kirves käsi sidottuna, kalpeana. Henrik hypähti ylös: "Mitä! Tuotko sinäkin kauhun sanomia?"

Kirves: "Tuon. Lallin liittolainen, tuo Korven musta tietäjä, kävi viime yönä veritervehdyksellä Räntämäellä. Kirkkoni on poltettuna ja itse mä tuskin pelastuin surmaniskun alta. Mutta moni menetti taistelussa henkensä. Pakolinnaan toki pääsivät naiset, sillä valpas oli vartija vuorella. Pian olivat miehet aseissa, ja tietäjä pakeni suinpäin."

Henrik vaipui takaisin lavitsalle. Hänen korvissaan kohisi ja maailma tuntui mustenevan hänen silmissään. Mutta äkkiä hän tempautui tuosta irti ja kysyi hätääntyneenä: "Tiedätkö, Kirves, mitään Kultarannasta?"

Kirves: "Tuli loimotti lännen taivaalla. Luulen, että siellä on käynyt samoin kuin Räntämäellä."

Henrik kääntyi nyt nuoreen Pietariin ja sanoi: "Poikani, lähetä heti pari vankkaa ratsumiestä Kultarantaan katsomaan, mitä siellä on tapahtunut!"

Heti lähti harteva Pietari täyttämään piispan pyyntöä, mutta silloin
juuri kääntyi pihaan kolmas ratsu. Se toi murheviestin Kultarannasta:
Kirkko oli poltettuna, Helkky ja isäntä pahasti haavoitettuina. —
Hartaasti sinne odotettiin piispaa.

Kauan istui Henrik pihakivellä pää käden varassa, maahan tuijottaen. Vihdoin hän nousi, viittasi Pietarin luokseen ja sanoi tälle: "Lähetä varoituskapula yli Nousmaan ja yli saarien! Kutsu sitten lähistöllä asuvat miehet vartioimaan kirkkoamme öisin, ja linnavuorilla valvokoon aina kaksi miestä yöt-päivät! Kuka tietää, mitä vielä tekee Lalli. Hän on kirkonvihollinen, ristinvihollinen, sen tiedän nyt."

Sitten lähti Henrik hitain askelin kirkkoon ja toimitti siellä vakavana jumalanpalveluksen.

Seuraavana aamuna nousi piispa ratsun selkään lähteäkseen Mynämäelle, sillä hän oli itse päättänyt toimittaa kaatuneitten hautaamisen. Ihmeissään hän pysähtyi katsomaan, kun nuori Pietari ja neljä hyvinaseistettua miestä nousivat myöskin hevostensa selkään. Ja järkähtämättömänä sanoi Pietari, että he lähtevät mukaan, tahtoipa piispa tai ei. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pitkin matkaa yhtyi heihin aseistettuja ratsastajia, niin että Henrik lopulta oli aivan liikutettu tästä huolenpidosta.

* * * * *

Henrik katseli kaatuneita ja häntä värisytti. Siinä oli Harska, reipas, iloinen Harska, valkeana kuin paariliina tuskaan pusertuneine kasvoineen. Henrik tunsi kuumien kyyneleitten polttavan silmiään. Hän olisi tahtonut huutaa tuskissaan. Vapisevin äänin toimitti hän hautausmenot. Mutta kun hän sitten katsoi tuota nyyhkyttävää saattojoukkoa, unohti hän hetkeksi oman tuskansa ja hän tunsi vain, että hänen täytyi lausua lohdutuksen sanoja noille sureville sieluille. Ja niin hän puhui heille, kuinka pahahenki aina tahtoo turmella Herran kylvöä. Kuinka Herran yrttitarhaa aina on kasteltu marttyyrien verellä. Autuaitten ihanilla kentillä astelevat nyt nuo rakkaat vainajat, voitonpalmut käsissä. Oi, miksei hän — Henrik — saanut kuolla heidän sijastaan! Miksei hän saanut verellään kastella Herran viljelystä. Kristuksen tiet ovat meiltä salattuja. Mutta yksi asia on varma. Kristus on taivaan ja maan kuningas, ja pahankin valta on Hänen voimakkaissa käsissään. Koittaa kerran uusi päivä, jolloin Herran viinimäkeä ei enään kastella marttyyrien verellä. Siksipä ystäväni, pyyhkikää kyyneleenne! Rakkaamme ovat tallella Kristuksen luona korkeudessa. Pian tulee aika, jolloin Herran yrttitarha kantaa kukkia ja hedelmiä, ja Kristuksen valtakunta ulottuu merestä mereen, virrasta maailman ääriin asti.

* * * * *

Mynämäeltä jatkui tämä via lacrimosa — kyynelten polku — Kaalantiin. Taaskin lähti vankka ratsujoukko saattamaan piispaa. — Tuossa tasaista polkua ratsastaessaan tulee Henrikin mieleen kummallisia ajatuksia: Jos hän ei olisi kutsunut luoksensa noita nuorukaisia, jos hän ei olisi kehoittanut rakentamaan kirkkoja, ei tätä kauhun kaameutta olisi tapahtunut! Ja paikalla alkoi hevosen kavioitten kapse kertoa: "Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies!" — Henrik värisi: Minunko syyni? Enkö sitten kuljekaan Kristuksen teitä? "Mitä vielä", sanoi kapse, "muista poltettua kotiasi, muista murhattua Johannesta! Sinun syysi!" — Kauhistuneena katsoi Henrik sielunsa syvyyteen. Oliko siellä itsekkyyttä? Eikö hänen rakkautensa Kristukseen ollutkaan vilpitön? Eikö hän kulkenutkaan Kristuksen teitä? Voi, Kristus, Kristus! — — — Äkkiä kohotti tuo kalpea kulkija päänsä ja lausui puoliääneen: "Sielunvihollinen! Mene pois luotani, sinä kirottu! Minä tiedän kulkevani Kristuksen teitä. Minä tunnen Hänen anteeksiantavan armonsa sielussani, tunnen olevani Hänessä. Siksipä lähde luotani, sielunvihollinen! Minun sielussani asuu Kristus ja minä olen ijäti Hänen omansa. Kristuksen oma elämä oli via dolorosa — tuskien tie — miksen silloin minä nurkumatta astelisi tätä kyynelten polkua. Aina on Kristuksen kylvöä kasteltu verellä. Oi, oman vereni antaisin tämän Suomen heimon käännyttämiseksi!"

* * * * *

Kirkkain otsin toimitti Henrik hautauksen Kaalannissa ja puhui lohdutuksen sanoja. — Ihmeekseen sai hän täällä kuulla, kuinka erinomainen opettaja Olavi oli ollut ja kuinka paljon hän oli ennättänyt tehdä vain parissa kuukaudessa. "Hän puhui kuin enkelin kielellä" sanoivat kaikki. Ja aina Laitilasta, Irjanteelta ja Köyliöstä asti oli tullut kuulijoita. Sehän se juuri kiihoittikin Lallia. Ja ihmeitäkin oli tapahtunut: Tuskin oli Olavi kaatunut, kun jo nähtiin valkean enkelin liihoittavan hänen luotaan ylös taivaan korkeuteen! — Olavi on pyhä mies, joka siellä autuaitten ihanilla kentillä lakkaamatta rukoile Kaikkivaltiasta Kaalannin heimon puolesta. — Näin kerrottiin, ja Henrik nyökkäsi hyväksyen päätään.

Kaalannista kuljettiin Aaslan luo saaristoon. Täällä oli vain kirkko poltettu, mutta uutta jo rakennutti Aasla. Sitten tultiin Kultarantaan, jossa Helkky ja hänen isänsä jo olivat toipumassa. Täältä siirryttiin Räntämäkeen siunaamaan vainajia ja lohduttamaan surevia. — Vihdoinkin käännyttiin kotiin Nousiaisiin. Vihdoinkin päättyi tämä raskas via lacrimosa, kyynelten polku.

XXXIII. PÄÄTÖS.

Oli ilta. Aurinko oli vaipumassa lännen rannalle. Syyskesän kaskien käry täytti ilman. Koski tuossa toisti yksitoikkoista virttään. Sen yllä leijaili hienoinen sumuhattara. Metsässä palokärki sai kuivan kelohongan kumisemaan. Henrik nojasi vanhaan riippakoivuun ja katseli kosken kohisevia kuohuja. Hän oli vaipunut syviin mietteisiinsä. Mitä oli hänen nyt tehtävä, nyt kun kirkonvihollinen oli turmellut Herran yrttitarhan, hävittänyt Kristuksen kylvöä? Hän mietti ja mietti, kuulematta mitään, näkemättä ketään. Vihdoin hän nosti päänsä ja läksi reippain askelin kotiin Toposiin. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän astui yli korkean kynnyksen ja sanoi: "Missä on isä Pietari? Missä ovat nuoret papit?" Käskypoika pikkarainen läksi heti liikkeelle, ja siinä jo astuivat nuoret papit ja isä Pietari pirttiin. Heille puhui Henrik: "Ystäväni, olen tehnyt päätökseni. Huomenna lähden Koreisiin ja sieltä kauppiaitten laivassa Sveeaan. Lalli on kirkonvihollinen. Ja kirkonvihollinen on lannistettava miekalla. Hän on niin kamalasti raastanut Kristuksen kylvöä, että hänen täytyy vielä tuntea Kristuksen rankaisevan käden kosketusta. Miekalla on hänet taivutettava jättämään rauhaan Herran yrttitarha. Liian vähän on teillä voimia kukistamaan Lallin tavatonta mahtia — hänen valtansahan kuuluu ulottuvan yli jäämien maan — siksi minä lähden Sveeaan. Sieltäkäsin saan kyllä kokoon miehiä, jotka ovat valmiit kiinnittämään ristinmerkin olkapäähänsä ja seuraamaan ristinlippua taisteluun kirkonvihollista vastaan. Minä ajattelen, että miekalla on kirkonvihollinen kukistettava. Mitä sanotte te?"

Nuori Pietari: "Miekalla, niin sanon minäkin."

Kirves: "Samoin minä. Turvallisuus on tänne taas saatava, jotta uskaltaa liikkua mielensä mukaan."

Isä Pietari: "Mi-minä…"

Helkky: "Niin ajattelen minäkin. Mutta, piispaisä, aijotko lähteä pois?
Mihin me sitten joudumme?"

Henrik: "Minä tulen takaisin. Poissaollessani te olette kaikessa hiljaisuudessa täällä Nousiaisissa, sillä täällä on turvallisinta. Helkky ja Pietari ovat täällä Toposissa, mutta sinä Kirves, voit mennä kotiisi Nummelle. Toimitatte täällä sitten papin tehtäviä kaikessa hiljaisuudessa, jotta ei kirkonvihollinen ärtyisi. Kun kevät taas luo kukkiaan rantojen tuomeen, silloin olen täällä ja silloin murretaan kirkonvihollisen mahti."

XXXIV. SYYSPÄIVÄ.

Henrik astui omaan huoneeseensa Upsalan suuressa piispantalossa. Myrsky vonkui nurkissa ja metsän mahtava kohina täytti koko ilman. Puut tuossa räiskyivät suuressa pesässään, ja Henrik istahti tuolille tulen loisteeseen. — Ah, oli sentään toista tulla tällaiseen huoneeseen, jossa oli uloslämpiävä uuni! Savun hiventäkään ei ollut huoneessa, vaikka tuli tuossa iloisena loimotti. Ja kuitenkin — kuinka hän kaipasikaan takaisin Suomen nokisiin savupirtteihin! Siellä oli hänen paikkansa, siellä häntä tarvittiin, ei täällä. Ilon aalto kyllä oli läikähtänyt yli metsäisen Sveean, kun viesti tiesi kertoa, että piispa oli palannut. Ja koko vanha, pyhä Upsala, tuo ikuisten kuningaskumpujen kaupunki oli ollut väkeä tulvillaan, kun hän saapui. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei häntä täällä tarvittu, joskin häntä kaivattiin ja rakastettiin. Henrik vaipui mietteisiinsä. Oi, hän oli näinä päivinä kuullut melkein liian paljon. Ensin Itä-Årosissa oli kuningas Eerik ottanut hänet vastaan kuin itse paavin tai jonkun pyhimyksen. Ylevä oli se kiitosmessu, joka piispan paluun johdosta pidettiin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa. Reippaana oli kuningas kertonut, kuinka vanha Sverker-kuningas oli kuollut ja hän, Eerik, oli nyt Sveean ja Göötan kuninkaana, vain Länsi-Göötassa hallitsi Kaarle Sverkerinpoika Eerikin alakuninkaana. Vihdoinkin oli toteutunut hänen suurin unelmansa: Tällä maalla oli taas yksi kuningas, kuten mahtavien Ynglingien aikana, vanha Svitjod oli taas yhdistynyt. — Niin oli Eerik kertonut, uutta parempaa aikaa tälle kansalle ennustanut. Mutta Henrik ei hänelle vielä maininnut mitään uusista aikeistaan. —

Alakuloisena oli hän ratsastanut tuon lyhyen matkan Itä-Årosista Upsalaan, sillä hän oli kuullut surusanoman, joka järkytti häntä sielun syvyyksiä myöten: Jo kaksi vuotta sitten oli isä Bernhard Clairvaux'ssa kuollut, vaikka hän nyt vasta sai siitä tiedon. Tuo tulisielu oli siis vihdoinkin päässyt ikirauhaan, ajatteli Henrik. — Hiilos hiipui. Henrikin sielun silmien ohi kulkee muistojen ihana sarja. Hän muistaa luostarin, muistaa tuon lempeän laakson, puutarhan, metsän ja ennen kaikkea tuon ihmeellisen apotin, joka hiljaisesta luostaristaan hallitsi koko kristikuntaa, joka oli nähnyt hänenkin sielunsa syvyyksiin. Yksinäinen kyynel vierähti piispan poskelle. Tuntui aivan kuin viimeinen side, joka vielä yhdisti hänet maailmaan, olisi nyt katkennut. Poissa oli äiti ja lapsuuden vihreät vuoret, poissa isä Bernhard ja Clairvaux'n lempeä laakso. Ja toinen yksinäinen kyynel vierähti yksinäisen miehen poskelle Upsalan piispantalon yksinäisessä kammiossa.

Palveleva munkki astui sisään, asetti kiehuvan vuohenmaitokulhon pöydälle ja lisäsi puita uuniin. Henrik palasi heti murheellisten muistojensa maailmasta. Höyryävää maitoa maistellessaan muisteli hän vain tätä päivää täällä Upsalassa. Liikutettuna oli Coppmannus, kapituli ja koko vanha kuningaskaupunki ottanut hänet vastaan. Ilosanomia oli hänelle vain sadellut. Kirkon asema oli suuresti lujittunut, sillä viisaasti oli Coppmannus valvonut kirkon etuja. Koulu oli toiminut, pappeja valmistettu, kirkkoja rakennettu ja kymmenysten maksu oli hyvällä alulla. Koko kuninkaan lainsäädäntökin oli tapahtunut kirkollisessa hengessä. Aina Eerik neuvotteli tuomiokapitulin kanssa, sillä hän oli tullut päivästä päivään yhä hurskaammaksi. Ja taaskin tunsi Henrik: Minua ei täällä tarvita, minun paikkani on Suomessa. Ihmeellisesti ymmärrän siellä ihmisiä. Toisinaan tuntuu aivan kuin olisin samaa lihaa ja verta kuin tuo laulujen ja satujen kansa.

Samassa muisti Henrik jotakin. Coppmannus oli sanonut, että tänne oli saapunut pergamenttikirjeitä, jotka vain Henrik itse sai aukaista, niin oli tuoja ilmoittanut. Henrik riensi tammisen kaapin luo, jonka raudoitetun oven hän vaivoin sai auki. Hetken etsittyään löysi hän kaksi sinetöityä kirjettä. Uudestaan istui hän uunin eteen ja mursi sinetit tuohisten puitten antaessa valoa. Kirje oli hänen ystävältään Clairvaux'n munkilta, joka nyt kertoi pyhän apotin viimeisistä hetkistä. Raihnainen ruumis oli heikkenemistään heikentynyt. Mutta kärsiessään ajatteli suuri apotti Ristiinnaulitun haavoja. Vihdoin sitten elokuussa MCIII tuli ratkaisun hetki, jota pyhä apotti huokaillen oli odottanut. Suunnaton ihmispaljous tulvaili näkemään vielä kerran suuren apotin ruumista. "Kuolemassakin tuoksui pyhä Bernhard nardusvoiteen tavoin" kirjoitti munkki. — Kyyneleet kohosivat Henrikin silmiin.

Sitten aukaisi Henrik toisen kirjeen. Se oli kardinaali Nikolaukselta, joka kertoi tulleensa valituksi paaviksi. Kristillisen kirkon päänä hän nyt antoi Henrikille oikeuden vihkiä piispaksi, kenet hän vain soveliaaksi katsoi, jotta ei enään tulisi piispoista pulaa täällä pohjolassa. Sitten kertoi paavikin pyhän Bernhardin kuolemasta. Kirjeensä hän lopetti hartaalla kehoituksella, ettei Henrik unohtaisi etäämpänä asuvia heimoja, vaan kuljettaisi ristinlipun yhä kauemmaksi. Ikuisen synninpäästön lupasi paavi kaikille, jotka tekevät työtä pakanoitten käännyttämiseksi. Henrikillä on oikeus tuon synninpäästön antamiseen. Vielä oli kirjeessä tavanomaiset loppulauseet ja huomautus, ettei Ruotsin kirkko vain unohtaisi "Pietarinpenningin" lähettämistä Roomaan, eikä mitään Linköpingin kokouksen päätöksiä.

Hiilos sammui. Yksinäinen mies yhä istui syviin mietteisiinsä vaipuneena. Ulkona kohisi syksyinen metsä. Sade pieksi seiniä. Oli sydänyö.

XXXV. SANANVIEJÄ.

Henrik oli saapunut Itä-Årosiin. Hän istui kuninkaan tuvan tammisen pöydän takana ja kertoi Eerikille tuosta aijotusta retkestä. Talvisilla markkinoilla oli annettava julistus, jossa kehotetaan kaikkia hurskaita miehiä kokoontumaan heti vesien auettua ristinlipun alle ja seuraamaan sitä Suomeen, jossa täytyy miekalla kukistaa kirkonvihollisen valta. Julistus aijottiin lähettää naapurimaihinkin, jopa etelään asti. Mutta silloin kivahti kuningas Eerik: "Luulet siis, ettei Sveeassa ole voimaa kirkonvihollisen kukistamiseen. Unohdatko aivan heimoni muinaisen mahtavuuden, kuinka sen lohikäärmekokkaiset laivat halkoilivat meriä ja vapisuttivat kansoja ja kuninkaita!"

Henrik hymyili: "Älähän nyt kiivastu, kuningas Eerik! Muistan heimosi muinaisen mahtavuuden ja tiedän sen nykyisen voiman. Eihän sinun tarvitse muuta kuin lähettää sotavasama kiertämään yli valtakunnan, niin heti on luonasi vankka joukko. Ja tiedän myöskin, kuinka oivallinen on rannikon ledung, jokaisessa laivakunnassa on sotapursi lähtövalmiina. Mutta nyt onkin niin, että tällaiseen pyhään sotaan kirkonvihollista vastaan ei ketään pakoteta, vapaehtoisesti tulkoon, ken haluaa. Siksi on julistus välttämätön. Ymmärrätkö minua nyt, ystäväni Eerik?"

Eerik: "Ymmärrän niinkin. Mutta tiedänpä, että kaikki mieheni lähtevät tälle retkelle, vaikkei sotavasama heitä kutsukaan."

Henrik: "Sitä parempi. Sinä teet kirkolle suuren palveluksen, kun otat retken johdon käsiisi ja lähdet parhaitten miestesi kanssa. Jumala sinua siunatkoon nyt ja ijankaikkisesti! — — — Mutta kuules, eräs asia vielä painaa mieltäni. Kirkonviholliselle on välttämättä ilmoitettava edeltäpäin ristijoukon tulosta. Silloin hän saa valita joko kasteen tai taistelun, jotta ei sitten tietämättään syökse sieluaan kadotukseen. Suomessa sanoivat, ettei sieltä kukaan uskalla lähteä Köyliöön, sillä Lalli on niin kiivas, että paikalla lyö sanantuojan kuoliaaksi. Siksi täytyy Sveeasta jonkun lähteä. Ja henkilönkin tiesivät minulle Suomessa ehdottaa. Tuolla vanhalla päälliköllä, Mälarin rannalla, on tytär, joka nuoruudessaan oli Saaressa kymmenen vuotta orjana. Eräänä syysyönä hänet oli ryöstetty täältä. Kun päällikön Maria oli orjana Saaressa, hoiti hän silloin Lallia kaikki lapsuuden vuodet. Ja Suomessa sanoivat, että Lalli rakasti Mariaa enemmän kuin omaa äitiään ja oli kovin surrut Marian karkaamista. Siksi on Maria ainoa, joka hengissä voi palata Lallin luota. Ajattelen, että hän lähtisi heti meren auettua Suomeen. Tahdotko taivuttaa Mariaa lähtemään, sinä kun olet niin tuttu päällikön kotona?"

Eerik: "Yritän parastani, koska pidät tuon sanan lähettämisen niin välttämättömänä."

Kauan vielä juttelivat miehet tuosta aijotusta matkasta, talvisen päivän vaipuessa mailleen. — — —

Monta kertaa kevättalvella kävi Eerik sitten päällikön luona Mälarin rannalla taivuttelemassa Mariaa sananviejäksi Suomeen. Mutta kaikki oli turhaa, Maria pysyi taipumattomana. Silloin päätti Henrik itse tarttua asiaan.

* * * * *

Pirtin ovi oli auki, mutta sittenkin tuntui sisällä ahtaalta ja pimeältä. Maria nousi värttinänsä äärestä, työnsi pirtin akkunaluukun syrjään ja jäi siihen luukunpieleen nojaten katselemaan keväistä kirkkautta. Lunta ei näkynyt missään, mutta Mälar oli vielä jäässä. Synkkänä, mustansinervänä lepäsi se siinä Marian silmien edessä. Siinä katsellessaan vaipui Maria vienoon surumielisyyteen: Noin synkkänä aukeni hänen eteensä kerran Saaren selkä. Ah, hän oli silloin orjana! Noin lauloi leivonenkin ilmassa. Tuolla rantatammessa vihelteli kottarainen, aivan kuin Saaren koivuissa ennen! — Maria heräsi mietteistään, kun syväsointuinen ääni ovella sanoi: "Jumalan rauhaa, Maria!"

Maria: "Ah, isä Henrik! Jumalan rauhaa!"

Henrik: "On niin ihana ilma tänään, että istahdan tähän kynnykselle.
— Tullessani katselin kohisevaa kevätpuroa ja ajattelin Pyhää
Kristofferia. Muistatko, Maria, kertomusta Pyhästä Kristofferista?"

Maria: "En, isä!"

Henrik: "Kerron sen sitten. Pyhä Kristoffer oli se suuri ja voimakas pakana, joka oli päättänyt palvella maailman mahtavinta herraa. Niin tuli hän erään kuninkaan palvelukseen. Mutta kun hän huomasi, että kuningas pelkäsi pahaahenkeä, meni hän pahanhengen palvelukseen. Kauan hän luuli, että pahahenki oli mahtavin maailmassa. Vaan kerran kulki hän pahanhengen kanssa tietä, jonka varrella oli risti. Silloin teki pahahenki pitkän kierroksen ristin ohi, ja Kristoffer sai tietää, että pahahenki pelkäsi erästä Kristus-nimistä miestä, joka oli ripustettu ristille. Silloin meni Krisfoffer Kristuksen palvelukseen, ja eräs erakko kastoi hänet. Mutta kun erakko käski Kristofferin paastota ja rukoilla, vastasi tämä: 'Minun ruumiini vaatii ruokaa ja rukoilla en osaa, anna minulle jotain sellaista työtä Kristuksen palveluksessa, jota minä voin suorittaa!' — Läheisyydessä oli virta, jonka yli kuljettiin kahlaamalla, ja johon sentähden moni hukkui. Nyt sanoi erakko: 'Kristoffer, sinä olet suuri ja voimakas, rakenna itsellesi maja virran rannalle ja kanna yli kaikki, jotka sinua pyytävät Kristuksen nimeen!'S Kristoffer teki niin ja oli valmis yöllä ja päivällä kantamaan kulkijoita. Kerran yöllä huudettiin häntä toiselle rannalle. Kahdesti hän kävi turhaan katsomassa, kolmannella kerralla oli siellä pieni lapsi. Kristoffer otti lapsen harteillensa ja alkoi kulkea virran poikki. Mutta mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän alkoi lapsi painaa, niin että hän lopulta oli uupumaisillaan virtaan. Vihdoin hän pääsi toiselle rannalle ja siellä hän sai tietää, että lapsi olikin hänen kuninkaansa Kristus. — — — Niin, niin Maria, tämä Kristofferin kulku kuvaa meidän kulkuamme elämän virran poikki, ja joskus antaa Kristus meille sangen raskaita kannettavia. Sinunkin osaksesi, Maria, tulee raskas kuorma."

Maria: "Minunko! Mitä sanot, isä Henrik?"

Henrik: "Kuten kuningas Eerik on jo sinulle puhunut, pitää sinun heti vesien auettua lähteä Suomeen viemään Lallille sanaa ristijoukon saapumisesta. Sinä olet ainoa suomenkieltä osaava täällä ja sinä olet ainoa, jota ei Lalli kohtele pahasti."

Maria: "Säästä minua, isä Henrik! Lalli on kyllä hyvä, väliin oikein helläkin, mutta hän on niin hirveän kiivas ja äkkipikainen, että voi lyödä minut vaikka kuoliaaksi, kun kuulee, millä asioilla kuljen. Ja Valkeata Kristusta vihaa hän veriin asti, niinkuin kaikki Saaren sankarit ovat tehneet. — En, minä en uskalla lähteä Lallin luo."

Henrik: "Älä unohda, että tämä on Jumalan asia. Jumala sinua käskee lähtemään tälle matkalle, ja Hän voi sinua varjella kaikessa. Mutta jos niinkin sattuu, että kuolema sinut kohtaa, silloin vievät pyhät enkelit sielusi kiirastulen ohi taivaan ihanuuteen, ja Kristus itse ojentaa sinulle marttyyrikruunun palkinnoksi. Maria, Jumala sinua käskee. Älä vastusta Hänen tahtoaan!"

Maria: "Rakas isä Henrik, vaikealta tuntuu lähteminen. Mutta koska se on Jumalan tahto, niin lähden."

Henrik: "Jumala ja pyhät siunaavat sinua." — — —

Jäälauttoja liikkui vielä Mälarilla, kun Maria nousi uiskoon, joka neljäntoista miehen soutamana heti lähti kohti kaukaista Suomea.