XXXVI. RISTIRETKELLÄ.
Henrik järjesteli hiippakuntansa asioita siltä varalta, että hän taas viipyisi poissa pitemmän aikaa. Hän vihki papeiksi kaikki Upsalan koulun oppilaat, jotka vain suinkin katsottiin soveliaiksi. Coppmannuksen hän vihki piispaksi, jotta tämä helpommin voisi hoitaa hiippakuntaa Henrikin poissaollessa.
Kun sitten tuli lähdön aika, ilmoitti kaksitoista nuorta pappia lähtevänsä piispan mukana Suomeen. Näitten joukossa oli Länsi-Göötanmaalta kotoisin oleva Rodulfus, joka oli tunnettu suuresta lahjakkuudestaan. Hänet vihki Henrik juuri lähteissä piispaksi, sillä kuka tietää, mitä matkalla tarvitaan, on hyvä, että on kaksikin piispaa mukana. Jos vielä käännetään Hämeenkin suuri heimo, niin onhan silloin piispa käytettävänä.
Itä-Årosissa astui piispa Henrik pappeineen kuninkaan laivaan. Kuningas Eerik laski tulijat ja ajatteli: "Kolmetoista hengenmiestä! Se ei ole onnen luku." Mutta hän ei lausunut julki ajatuksiaan. Mälaria matkatessa kasvoi yhä pursien luku, ja Itämeren rannalla oli kokonainen laivasto odottamassa. Lähdettiin. Rannalle jäi suuri ihmisjoukko, joka oli tullut lähteviä saattamaan. Aseet kalskuivat. Ristiliput liehuivat. Useimpien laivojen keulaa koristi ristiinnaulitun tai jonkun pyhimyksen kuva. Voijonmaasta saapui seitsemän tavattoman komeata laivaa, joitten etukeulat oli varustettu pitkillä rautapiikeillä ja kyljet raudoitettu.
Kun päästiin avonaiselle ulapalle, jäi Henrik ihmetellen katsomaan tätä matkuetta, jossa oli kymmenittäin suuria pursia. "Suuri on sentään ristin voima", ajatteli hän. "Kuningas Eerik sanoo, että tämä vapaehtoinen laivasto on tasan puolta suurempi, kuin mitä rannikon ledung olisi antanut. Semmoinen on ristin mahti." — — —
* * * * *
Henrik kääntyi katsomaan Lemböten rantaa, jonne juuri oltiin tulossa. Eikö vain seisonutkin rannalla Odinin tietäjä valkeassa papinpuvussaan ja hänen ympärillään joukko muita. Kohta alkoi sieltä kuulua laulua. Se oli kiitoshymni, jonka sävel ja sanat olivat vain hiukan sinnepäin kuin tuossa tavallisessa merenkulkijain kiitoshymnissä. Mutta juuri tuo vajavaisuus liikutti Henrikin mieltä. Ajatella, että tuo vanha pappi, joka kerran oli ollut koko saarivaltakunnan tuomarina ja tietäjänä, yrittää nyt ristijoukon saapuessa laulaa seuralaisineen latinankielistä hymniä Jumalalle kiitokseksi!
Oli sovittu, että Lembötessä ristijoukko tai sananviejät odottavat, kumpiko sinne ensin ennättää. Maria ei vielä ollut tullut Suomesta, siksi nousi koko sotajoukko maihin lepäämään. Ja komea oli se jumalanpalvelus, joka nyt toimitettiin Lemböten pienessä kivikirkossa. Siitä kertoi saarien kansa vielä lastenlastenkin aikana.
Seuraavana päivänä saapui Maria Suomesta. Paljon oli hänellä kerrottavaa. Saareen hän oli mennyt. Lalli oli ollut ensin alussa kovasti vilkas ja hyvätuulinen. Hän oli kertonut äitinsä kuolemasta, vaimostaan, Untamalan Kertusta ja kahdesta pienestä pojastaan, joihin hän oli kovin ihastunut. Mutta kun Maria sitten sanoi asiansa, oli Lalli mustanpunaisena kavahtanut pystyyn ja silmät säkenöiden sähissyt: "Minä taistelen niin kauan kuin käteni kalpaa kantaa. Ikinä en kumarra Ristin-Kiesusta, tulkoon tänne vaikka kymmenen hiitten hirmua joukkoineen!" Sitten hän nosti Marian kevyesti kuin höyhentukon pirtistä pihalle ja sieltä aittaan. "Siinä on sinulle vastaus", mumisi hän hampaittensa välistä aitan ovea teljetessään. — Siellä oli Maria joutunut suureen tuskaan ja rukoillut palavasti apua Kristukselta ja kaikilta pyhiltä. Yöllä olikin sitten tullut Lallin sisar ja päästänyt Marian salaa pakenemaan.
Kun Maria oli kaiken kertonut, kutsui Henrik hänet kirkkoon. Täällä polvistui Maria alttarin ääreen, ja piispa sanoi juhlallisena: "Koska olet hyvin täyttänyt Kristuksen antaman tehtävän, niin minä Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä julistan sinulle ikuisen synninpäästön." — Maria oli yhä polvillaan, kun pappien kuoro lauloi ihanan hymnin.
Kohta lähdettiin taas kyntämään selkiä. Kun kuljettiin Luotalon vesiä, nousivat Aasla ja nuori Pietari kuninkaan laivaan. He kertoivat, että Lalli oli raivonnut kuin hirtehinen. Koko Hämeen oli hän saanut liittoonsa, ja jäämien suuri sotajoukko oli jo matkalla kohti Suomea. Samoin oli Joensuun Sarvi yhtynyt Lalliin, vaikka Sarven alue oli jo kauan kunnioittanut Valkeata Kristusta. Lallin raivoa pelättiin koko Suomessa siinä määrin, että ihmiset olivat paenneet syviin erämaihin tai pakolinnojen turviin. Kaikki pirtit olivat autioina, sillä eihän tiedä, mitä Lalli tekee, kun kulkee Suomen halki Köyliöstä Koroisiin.
Mutta mitä nyt! Kuninkaan laiva pysähtyy, pysähtyvät muut. Salmessa heidän edessään on laiva laivan vieressä estämässä ristijoukon matkaa. Kuningas neuvottelee jaarli Guttormin kanssa. Voijonmaan keihäskokkaiset laivat hyökkäävät ensin. Syntyy ankara meritaistelu, joka pian päättyy ristijoukon voittoon. Mutta tuskin olivat pakosalle lyödyt laivat päässeet saarien suojaan, kun korkeille kallioille syttyi varoittavia merkkitulia. Ja kohta tiesi koko saaristo ja koko lounainen ranta, että ristijoukko oli tulossa.
* * * * *
Nopeasti kulki Lalli joukkoineen kohti Koroista. Siinä kulki miehiä ratsain ja jalan, tapparat vyöllä, keihäs ja jousi olalla. Oli jo päästy Ruskon tienoille. Pitkä jono kulki suon läpi kiemurtelevaa polkua. Etumaiset pysähtyvät. Mitä nyt! — Vastaan tulee pari pelästynyttä miestä. He kertovat kauhulla, miten ristijoukko oli jo aamulla saapunut. Vain Sarven miehet ennättivät rannalle maihinnousua estämään. Kamala oli taistelu, mutta minkäs mahtoivat Sarven miehet yksinään. Heidän täytyi peräytyä Sampaslinnan suojaan ja vihdoin jättää sekin voittajalle. Paljon kaatuneita jäi tantereelle, ja vesi Aurajoessa punerti. Kuningas Eerik joukkoineen valtasi nyt Unikan-karin, Miesmäen ja Virusmäen sekä alkoi leiriytyä Koroisten niemelle. Silloin saapuivat jäämit Hämeestä. Ja voi sitä hirmua, mikä nyt alkoi! Mutta takaisin lyötiin jäämitkin. — — — Lalli kuunteli kertomusta hammasta purren, ohjia pusertaen. "Kolmas joukko ei peräydy", tuli sähisten hänen hampaittensa välistä. — — —
Kuningas Eerik seisoi päällikköjen ympäröimänä Koroisten niemellä. Kaikki olivat hyvin totisia, sillä oli juuri saatu sanoma Lallin tulosta. Vihdoin virkkoi jaarli Guttorm: "Joukkomme on kyllä moninkerroin suurempi, mutta miehet ovat näännyksiin asti väsyneitä kokopäiväisestä taistelusta. He tuskin pysyvät pystyssä. Jos Lalli nyt hyökkää, olemme totisesti hukassa."
Eerik: "Niin olemme. Mutta koetetaan neuvotella Lallin kanssa."
Ristijoukko asettui lujaan puolustusrintamaan Virusmäen rinteelle. Näön vuoksi jatkettiin rintamaa kauas molemmille sivuille, jotta se häikäisisi Lallin joukkojen silmiä suuruudellaan. Tuskin oli tämä tehty, kun jo ilmestyi Lalli Kärsämäelle miehineen. Yli notkelman näki hän vihollisten pitkän kilpirivin ja hän hämmästyi suuresti. Pian hän kuitenkin toipui ja alkoi järjestää joukkoaan hyökkäykseen. Mutta kun miehet pitkin viidakkoa näkivät kaatuneita jäämejä, tarttui heihin kummallinen kauhuntunne. Lalli koetti rohkaista heitä ja aikoi juuri alottaa hyökkäyksen. Silloin tuli yksinäinen ratsastaja heidän eteensä nuolen kantaman päähän. Se oli nuorempi Pietari Nousiaisista, joka tuli kuninkaan pyynnöstä neuvottelemaan.
"Onko aikaa kuunnella järjen sanaa?" huusi Pietari. Lalli aikoi vastata jousellaan, mutta muut estivät hänet siitä. Pietari jatkoi: "Katsokaa kuningas Eerikin joukkoa tuolla — uskallatteko hyökätä! Katsokaa kaatuneita viidakossa — siinä näette kohtalonne! Antakaa kastaa itsenne, niin saatte rauhassa lähteä!"
"Vai kastaa!" kiljasi Lalli. "Hyökätkää miehet!"
Mutta yksikään mies ei liikahda. Lalli malttaa mielensä.
"Mitä vastaatte?" kysyi Pietari.
"Tappelemme", huusi Lalli.
Huomaamatta oli joukko ruotsalaisia hiipinyt Lallin miesten selkäpuolelle. Näihin viitaten sanoi Pietari: "Tapelkaa sitten kahdella puolella!"
Lallin miehet pelästyivät kovin, kun huomasivat olevansa saarroksissa.
Mutta Lalli raivosi taipumattomana: ei kastetta, ei kastetta!
Uusi viesti tuli Pietarin luo tuomaan kuningas Eerikin ohjeita. Ja kohta huusi Pietari Lallille: "Kuningas Eerik ei enään tahtoisi vuodattaa pakanain verta, siksi hän pyytää, että sovinnolla ottaisitte kasteen. Sitten saatte rauhassa palata kotiinne. Olette saarroksissa. Valitkaa!"
Lalli näki miestensä muodosta, etteivät he häntä tottele, jos hän antaa hyökkäyskäskyn. Siksi hän kääntyi ja lähti läpi ruotsalaisen saartojoukon, joka kunnioittaen vetäytyi syrjään. Kärsämäellä katsahti Lalli taaksensa ja naurahti katkerasti nähdessään, miten Nousiaisten nuori pappi johdatti hänen joukkoaan — kastettavaksi. — — —
Oli sydänyö, kun Lalli muutaman miehensä seurassa saapui Hirvijoen kahluupaikalle Nousiaisiin. Siinä hän antoi hevosensa huohahtaa. Hänen katseensa kääntyi vieressä olevalle Nousmäelle, jossa seisoi pieni puukirkko. Lalli pui nyrkkiään kirkolle ja sanoi: "Siinä seisot, Kiesuksen pirtti! Sinun tietäjäsi se vieroitti Suomen heimon isien jumalista! Sinun tietäjäsi sai heimoni hylkäämään isien henget, isien uskon! Jos nyt koko Suomen heimo olisi minun kalpaani seurannut taisteluun, ei tuo vieras kastaja — ja verottaja — olisi ikinä jalallaan Suomen maata koskettanut. Kirottu Kiesuksen pirtti ja kirottu tietäjä!"
Lalli hypähti ratsultaan ja meni pirtin luo: Ja kas, tuluksista leimahti tuli. Pirtti syttyi. — Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ajoi yli joen. Hetken päästä kohosivat kirkon liekit yli öisen metsän.
Pakosalla oleva laakson kansa katseli kauhistuneena Raisvuoren laelta, kuinka liekit leimusivat. Isä Pietari sanoi vihdoin naavaisen kuusen alta: "Mi-minä tiedän, se on La-Lalli." Sitten hän lähti kiireesti alas Raisvuorelta kirkollepäin mumisten itsekseen: "I-Ingegärdin hauta, Ingegärdin hauta."
* * * * *
Kuningas Eerik kulki piispa Henrikin, jaarli Guttormin ja muutamien muitten kanssa läpi taistelukentän, jossa juuri toimitettiin kaatuneitten hautaamista. Kuningas pysähtyi liikutettuna katsomaan kaatuneita suomalaisia. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä ja hän vaipui polvilleen taistelutantereelle. Silloin sanoi jaarli Guttorm: "Miksi itket, kuningas Eerik? Iloitahan sinun pitäisi, kun olet saanut näin loistavan voiton meidän Herramme Kristuksen ja pyhän kristinuskon vihollisista." — Hiljaa vastasi Eerik: "Olen iloinen ja kiitän Jumalaa voitostamme. Mutta minä olen suuresti suruissani siitä, että näin monta sielua joutuu tänään kastamattomana kadotukseen." — — —
Joen rannalla oli kastettu koko Lallin joukko. Kuningas seuralaisineen nousi nyt veneeseen. Tuossa he jo astuivat Aurajoen toisella rannalla viidakon läpi ylös mäelle. Vielä vähän matkaa ja he olivat puitten alla kumpuilevan kirkkaan lähteen reunalla. Siinä oli suuri joukko vangittuja suomalaisia ja paljon niitäkin, jotka vapaehtoisesti odottivat kastetta. Suomalaisille selitettiin nyt lyhyesti, että heidän oli luovuttava vanhoista jumalista ja haltijoista ja tästä lähin palveltava yksin Valkeata Kristusta ja suurta Jumalaa, joka hallitsi koko maailmaa. Kastamisen kautta tuli heistä Kristuksen palvelijoita ja suuren Jumalan lapsia. — — — Piispa Henrik jakoi nyt kastettavat pienempiin ryhmiin ja niin alkoi kastetoimitus. Latinalaisten kastelukujen hyminä kaikui puitten alta myöhäiseen yöhön, samoin lyhyet kysymykset ja vastaukset.
Vihdoinkin päättyi kastaminen, ja papit lauloivat kiitoshymnin. Ihmeissään kuuntelivat satavuotiset puut noita outoja säveleitä. Ja kastettu kansa tunsi, että jotain uutta ja käsittämätöntä oli heille tapahtunut. Hiljaa he seisoivat yönrauhan levitessä yli Kupittaan. Heikko punerrus idän taivaalla ennusti uuden päivän koittoa.
* * * * *
Seuraavana päivänä jatkettiin kaatuneitten hautaamista Vierusmäen nummella. Sitten kuningas Eerik järjesti joukkonsa lepotilaan. Toiset hän pani Aurajoen suussa olevaan puiseen varustukseen, toiset Sampaslinnaan, toiset laivoihin ja antoi päälliköille tarkat määräykset. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähti hän piispa Henrikin ja pienen valiojoukon saattamana Nousiaisiin. Tien varrelle ilmestyi tuontuostakin ihmisiä, jotka tulivat tervehtimään rakasta piispaa. Viime talvena piispan poissaollessa, oli häntä kaivattu ja kaivatessa kerrottu kaikesta, mitä piispa oli sanonut ja tehnyt, miten hän oli lohduttanut ja sairaita parantanut. Siksi oli piispa tullut kaikille entistäänkin rakkaammaksi, häneen oli liitetty kaikki, mitä kansansielu ylevimpänä ihannoi. Ei ihme, jos tuntui turvalliselta, kun hän taas saapui laumansa luo. — — —
Syvästi murheellisena seisoi Henrik Nousiaisten kirkon raunioilla. Tuhkana tämäkin, tämä ainoa pyhäkkö pohjan äärellä. Tässä hän toimitti vuosi sitten papiksivihkimisen, tässä hän opetti seudun asukkaita monet kesäiset illat. Raunioina oli nyt kaikki. Ainoastaan koski tuossa kohisi kuten ennenkin, Ramaharju pohjoisessa nosti päänsä yli vihreän koivumetsän, kuten ennenkin ja Raisvuori etelässä näytti nukkuvan kuusiensa tummaan kehtoon.
Kuului askeleita. Henrik havahtui. Siinä saapuivat kuningas Eerik ja jaarli Guttorm sekä vähän jälempänä Rodulfus ja Helkky vilkkaasti jutellen. Vakavina katselivat miehet raunioita ja murheellista piispaa. Vihdoin sanoi kuningas: "Siinä on kirkonvihollisen viimeinen tihutyö. Meidän olisi pitänyt sittenkin vangita tuo mies ja lähettää hänet kauppiaitten mukana vaikkapa Miklagårdiin asti."
Henrik: "Oli kai Jumalan tahto, että Lalli vielä pääsi vapauteen. Miehethän kertoivat, että heidän jalkansa olivat kuin maahan naulattuina silloin, kun Lalli läksi, kukaan ei saanut keihästään kohotetuksi hänen tielleen. Sitä paitsi luulen, että vain lempeys voi Lallin taivuttaa, ei kovuus. Meidän täytyy ruveta kohtelemaan häntä rakkaudella, nyt kun hän ei ole enään meille vaarallinen. Nyt hän on yksinäinen, heimonsa hylkäämä päällikkö, jolla ei liene kymmentä miestä käskettävänä."
Eerik: "Sinun ajatuksesi ovat aina käsittämättömiä, sinä osaat rakastaa vihollisiasi, sitä emme me muut osaa. Hurjasti olivat säikkyneet Lallin silmät, kun hän läksi. Kuka tietää, mitä hän vielä tekee. — — Mutta tässä on ihana kirkonpaikka, tässä. Vuolas virta kulkee ohi koivuisten rantain, ja koski tuolla vaahtoisena kohisee. Minäpä sanon sinulle jotakin, Henrik. Rakennetaan tähän kirkko kivestä. Silloin siihen ei pysty kirkonvihollisen tuli."
Henrik katsoi hämmästyen kuningasta. Mutta Helkyn poskille nousi helakka puna: Oi, sehän olisi jotain tavatonta, jotain sanoin kuvaamatonta, Suomessa kivikirkko, meidän Suomessamme!
Henrik: "Ajatuksesi on oivallinen, mutta kivikirkko kysyy paljon työtä ja vaivaa ja kauan kestää sen rakentaminen. Tässä tarvitaan heti kirkko."
Eerik: "Minäpä tiedän! Sillä aikaa, kun vakoilijat viipyvät pohjoisessa ja etelässä ottamassa selkoa Lallin ja Sarven aikeista, panemme me alulle kivikirkon rakentamisen. Miten mainiota, että sinä Rodulfus olet niin taitava kirkon-rakentaja. Sinä rupeat mestariksi ja me muut teemme työtä. Sata miestä saat kohta käskettäväksesi, Rodulfus. — Niin, ajatelkaas veikkoset, ensi talvena kun Sveean pirteissä lauletaan meidän urheasta retkestämme, on siinä myöskin: Kivikirkon he niemelle rakensit!"
Rodulfus vastasi hymyillen: "Ei kivikirkkoa kädenkäänteessä rakenneta."
Henrik: "Ja meidän täytyy ensin kysyä seudun miesten mieltä asiassa, sillä heidän rakennettavakseen kirkko kuitenkin jää. Mutta muuten on ajatus oivallinen. Kivikirkkoa ei hevin hävitetä."
Eerik: "Pannaan käräjäkapula kulkemaan vielä tänään. Pian ovat miehet täällä. Peruskivet ainakin tahdon laskea."
Suuren innostuksen vallassa päätettiin käräjillä, että poltetun kirkon paikalle rakennetaan kivikirkko. Ja niin ihmeelliseltä tämä kaikista tuntui, että miehet läksivät suoraan käräjäkentältä vierittämään suuria paasia kirkon peruskiviksi.
Illan suussa saapui Nousniemelle koko lähiseudun kansa. Kymmenen papin avustamana toimitti piispa Henrik kirkon perustamismessun, joka illan tyyneydessä tuntui äärettömän juhlalliselta. Ja syvä liikutus täytti taas sydämet, kun Henrik suomenkielellä rukoili Jumalalta siunausta ja apua nyt alotettavaan työhön. Vakavanjuhlallisina asettivat kuningas Eerik, piispa Henrik, Helkky ja Pietari ensimäisen peruskiven paikoilleen pappien laulaessa Te Deumia.
Kauan ei kuningas Eerik kuitenkaan auttanut kirkon rakentamista, sillä vakoilijat saapuivat etelästä ja pohjoisesta hyvien uutisten kera. Koko tuo suuri alue, jota Köyliön kuninkaat olivat miespolvia hallinneet, oli luopunut Lallista, vieläpä hänen omat miehensäkin, vain neljä uskollisinta oli jälellä. Vihasta sähisten kulkee Lalli Saaressa, tietämättä mihin ryhtyisi. Mutta ihmisistä tuntui melkein helpotukselta tuo Lallin mahdin murtuminen. Kerrankin saivat he pelkäämättä puhella Valkeasta Kristuksesta. — Sarven mailta tuli vieläkin parempia sanomia. Kuningas Sarvi oli omantunnon tuskissa siitä, että oli nostanut aseensa ristijoukkoa vastaan, vaikka oli itse miehineen kerran kastettu kristinuskoon. Lalli oli hänet usuttanut taisteluun, ja oli hän itsekin tahtonut puolustaa Suomen vapautta vierasta verottajaa vastaan. Mistä hän olisi tiennyt, ettei Sveean Eerik tullutkaan verotusmatkalle? Sarvi aikoi itse lähteä piispan luo Nousiaisiin saadakseen anteeksiannon ja synninpäästön.
Kun tiedot olivat tällaiset, päätti kuningas Eerik heti lähteä paluumatkalle. Kuitenkin aikoi hän jättää Sampaslinnaan ja Aurajoen suuhun lujan varusväen. Mutta silloin sanoi piispa Henrik: "Suomen heimo on hamasta muinaisuudesta itse vartioinut Auran suuta ja polttanut merkkitulia merenkulkijoille. Ja sen he tekevät edelleenkin. Ainoatakaan muukalaista miestä ei tarvita Suomessa nyt, kun kirkonvihollisen valta on murrettu."
Tähän tyytyi kuningas Eerik ja lähti kaikkine joukkoineen takaisin Sveeaan. Useimmat papeista nousivat myöskin laivoihin, mutta piispa Rodulfus ja viisi pappia jäi Henrikin avuksi Suomen kirkkoa järjestämään.
Hiljalleen soljui Eerikin laivasto aamutuulessa Aurajoen rannalta saarien ohi Airiston suurelle selälle. Kuninkaan katse viipyi ihanilla rannoilla, jotka huomaamatta häipyivät autereiseen sineen. Vihdoin hän virkkoi jaarli Guttormille miettien: "Ihana maa tämä Suomi, ihmeellinen sen kansa. Itse se etsii Kristusta kuin kukka aurinkoa. Ah, suokoon Jumala tälle maalle ja kansalle siunauksensa!"
XXXVII. KUNINKAITTEN KOKOUS.
Ihmeellinen päivä, ikimuistojen päivä, tuo päivä Nousiaisissa, ennen Koroisten markkinoita. Kuningas toisensa jälkeen ratsasti muutaman miehen kera Toposten pihaan. Tuossa Joensuun Sarvi vähän nolon näköisenä entisistä edesottamisistaan ja hänen rinnallaan Paimion Jaakko ryhdikkäänä ja verevänä ajoivat pihaan ja heti heidän jäljessään leveäharteinen Räntämäen kuningas. Neljä komeakokkaista venettä soutaa jokea ylös, joita muut tunteakseen katselevat. Kultarannan Markku miehineen ensimäisessä, toisessa Paraisten kuningas Kuitto, kolmannessa Aasla Luotolan vanhimpien kanssa ja viimeisessä Kaalannin kuningas seuralaisineen. Saapuipa vielä Mynämäen Harska miehineen ja Laitilan jykevärakenteinen kuningas Untamo. Siinä kateltiin, puheltiin, kyseltiin ennen käräjien alkamista. Piispa Henrik näytti olevan kaikkien erikoisen kunnioituksen ja suosion esineenä. Astuttiin Toposten suureen pirttiin, jossa Henrik piti hartain mielin rukouksen ja messun. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet istua, kun ovi äkkiä tempaistiin auki ja harmaahapsinen Unajan kuningas astui sisään. Hämmästyksen hymähdys täytti pirtin. Mitä, aikoiko Lallin uskollisin liittolainen, Unajan kuningas, yhtyä nyt lounaisen rannan miehiin! Ah, totta totisesti! Uusi päivä oli sittenkin noussut yli Suomen! — Kun Unajan kuningas havaitsi hämmästyksen, selitti hän reippaan leikkisänä, että hänkin heimonsa kanssa aikoo tästä lähin kunnioittaa yksin Valkoista Kiesusta. Lallista ovat luopuneet kaikki, ei yksin Köyliö, vaan hänen omat miehensäkin. — Eikä vain Unajan kansa halua liittyä uuteen jumalaan, myöskin Kokemäeltä lähettivät terveisiä, että piispa tulisi sinne niin pian kuin suinkin. Näin jutteli touhussaan vanha kuningas.
Kohta alotettiin käräjät. Suuri oli Henrikin hämmästys, kun sujuvakielinen Untamo nousi ja pyysi kaikkien puolesta, että piispa Henrik tästä lähtien olisi koko tämän suuren Suomen johtaja, ylikuningas, jonka kutsua kaikki kuulisivat. Sellainen oli vanhoina hyvinä aikoinakin aina ollut, muinaisuudessa Väinävalta ja sittemmin kuningas Sampsa. Onnen tähdet olivat silloin tuikkineet Suomen taivaalla. Ensi hämmästyksestä toivuttuaan selitti Henrik, että hän oli vain Kristuksen palvelija, hän tahtoi auttaa tätä Suomen heimoa löytämään oikean Jumalan. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän rupeaisi tämän heimon ylikuninkaaksi. Herra itse vaeltaessaan täällä oli kaikkein ylenkatsotuin ja halvin, tuskia ja sairautta täynnä — hänkö, Kristuksen halvin palvelija, nousisi kunniaistuimelle. Ei, ei milloinkaan!
Hyvin tulivat kuninkaat ihmeisiinsä. Heidän oli sittenkin niin vaikea ymmärtää tuon uuden uskon miehiä. Nytkin — ei halua kuninkaaksi! Kuka sellaista enään ymmärtää. Rakastaa ja auttaa nuo miehet kyllä osasivat, mutta valtaa he eivät tavoitelleet. Valkea Jumala kai kielsi, Valkea Jumala tekee palvelijansa ihmeelliseksi. — Mutta piispahan kuuluu tulleenkin suoraan Valkean Jumalan luota tänne auttamaan Suomen heimoa. — Näin tuumivat miehet.
Kauan siinä sitten keskusteltiin puoleen ja toiseen ja lopulta tultiin sittenkin siihen, että piispa Henrik ottaa huolehtiakseen tämän maan yhteisistä asioista, ei kuninkaana, vaan Kristuksen palvelijana, Suomen kirkon paimenena. Jos mitä sattuu vaikeutta, kutsuu piispa kuninkaat neuvotteluun. Jos vainolainen uhkaa, syttyvät merkkitulet pitkin rannikkoa Joensuusta Unajaan asti, ja silloin tartutaan aseisiin Suomen heimon suojelemiseksi.
Puolustusta varten päätettiin vielä muutakin, päätettiin, että Aurajoen suu, johon kaiken vuotta poikkeilivat kauppalaivat, oli lujemmin varustettava. Mereen laskiessaan jakaantui kaunis Aura kahtia ja suuhaarojen välille jäi saari, jonka ristijoukko oli ensimäiseksi vallannut. Ennen siinä oli ollut vain vallituksia, mutta ristijoukko oli rakentanut siihen pieniä puuvarustuksia. Koska tuo saari oli tärkeä Aurajoen suun suojelemiseksi, niin päätettiin nyt, että noita varustuksia oli lisättävä ja lujitettava yhteisin voimin. Kaupan turvallisuushan vaikutti koko Suomen hyvinvointiin. Samoin päätettiin yhteisin voimin korjata Sampaslinna ja Vanhalinna, joka suojeli Aurajoen kauppaa maan puolelta. Räntämen kuningas johtaisi näitä varustamistöitä, muut lähettäisivät varoja työtä varten. Vielä päätettiin muutamien siltojen korjaamisesta.
Tuskin oli näistä puolustus-asioista päästy, kun miehet innoissaan alkoivat keskustella kirkkojen rakentamisesta. Ihastuen olivat kaikki katselleet Nousiaisten kivikirkon alkua. Itse kirkossa oli vasta peruskivet. Mutta kirkkoon liittyvän sakastin seinät olivat jo miehen korkuiset. Tämä sakasti eli pieni kirkko nyt ensin vain valmistettiin ja vasta myöhemmin itse kirkko. Miehet katselivat sakastin paksuja seiniä. Kas, sellaiseen ei koske vainolaisen vasama, ei kirkonvihollisen tuli. Ja riemuiten päätettiin, että muuallakin pannaan kivikirkkojen rakentaminen heti alulle. Nyt aluksi rakennetaan kuitenkin vain pieniä puukappeleita, koska kivikirkon rakentaminen veisi liiaksi aikaa.
Myöskin päätettiin, että kukin kuningas lähettää alueeltaan viljaa ja turkiksia Nousiaisiin, aivan samoin kuin ennen Väinävallan ja Sampsan aikana. Piispan ja muitten hengenmiesten piti toki saada huoletta elatuksensa, Valkea Jumalakin niin käskee. Samoin päätettiin lähettää Nousiaisiin nuorukaisia, joista talven kuluessa valmistetaan pappeja. Siihen asti, kunnes he valmistuisivat, piti Ruotsista tulleitten pappien toimia, vaikka he eivät osanneetkaan maan kieltä.
Lopuksi ilmoitti Untamo vähän ujostellen, että vielä tänä syksynä rakennetaan tänne Nousiaisiin pieni puukirkko ja samalla kyhätään piispalle oma tupa, jossa on uloslämpiävä kiuvas, jotta ei savu enään toista talvea vaivaisi piispaa. Ja tämän tuvan alle muurataan luja kellari, jonne ei pääse, ei pakkanen, eikä vainolainen.
Henrik hymyili kuullessaan Untamon puhetta — kuninkaat olivat siis kuulleet, että hän oli savuun vähän tottumaton, mutta muuten liikutti tuo huolenpito häntä suuresti.
Illan tullen toimitti Henrik pappien avustamana ihanan jumalanpalveluksen. Kaikki tunsivat, että uudet tuulet puhalsivat yli Suomen, ja onnen tähdet tuikkivat taas Suomen taivaalla.
XXXVIII. ILTA.
Syksy riensi kuin siivin. Miehuutensa koko innolla ja tarmolla järjesti Henrik Suomen kirkkoa. Ja hätäkö oli järjestää, kun oli niin monta auttajaa. Piispa Rodulfus ja Helkky jäivät Nousiaisiin opettamaan niitä kahtatoista miestä, jotka eri puolilta maata olivat saapuneet tänne valmistuakseen papeiksi. Rodulfus olisi kyllä yksin voinut hoitaa opetuksen, mutta kun hän ei osannut kansan kieltä, jäi Helkky hänen apulaisekseen. Nuori Pietari niinikään jäi isänsä avuksi Nousiaisiin. Mynämäelle, Kaalantiin, Paraisiin, Paimioon ja Sarven valtakuntaan lähetti Henrik nyt aluksi Ruotsista ristijoukon mukana tulleet papit, siksi kunnes omia miehiä ennättäisi valmistua. Näin oli Suomen kirkko vähässä ajassa taaskin järjestetty. Itse oli Henrik lakkaamatta matkalla niinkuin ainakin uskollinen paimen väsymättä laumaansa vaalien. Ensin lähti hän Sarven mukana aina Joensuuhun asti järjestäen tällä matkalla eteläisen Suomeen kolme seurakuntaa pappeineen. Paluumatkalla pysähtyi hän Raisioon laskemaan ensimäisen peruspaaden kivikirkkoon, josta piti tulla Aurajoen suuseudun, Luonnonmaan ja koko senpuoleisen rannikon yhteinen pyhäkkö. Sitten hän lepäsi hetken Nousiaisissa ja lähti taas matkalle, tällä kertaa pohjoiseen. Mynämäelle hän vei papin ja laski kirkon peruskivet. Täältä hän kulki Kaalantiin. Siellä oli Männäisten markkinapaikalle kohonnut pieni puukirkko. Sen nyt piispa Henrik vihki pyhän Olavin nimikoksi, sillä koko Kaalanti uskoi varmasti, että tuo marttyyrina kuollut Olavi, heidän oma pappinsa, nyt lakkaamatta rukoilee korkeudessa Kaalannin kansan puolesta. Olavihan ei ollut mikään tavallinen ihminen, enkelin kielellä hän oli saarnannut, siksi he tahtoivat kirkonkin pyhittää hänelle. Ja Henrik ei vastustanut heidän pyyntöään.
Kaalannista kulki piispa Pyhämaan kautta Unajaan. Viikkoja hän saarnasi ja kastoi täällä. Kun hän vihdoin oli lähdössä takaisin etelään, tuli Kokeamäeltä miehiä, jotka kyynelsilmin pyysivät häntä mukaansa. Ja Henrik tietysti lähti opettaen monta syksyistä päivää Kokemäen kansaa, milloin ranta-aitassa, milloin nokisessa pirtissä, milloin taivas-alla.
Palauttuaan Kokemäeltä ei Henrik vieläkään jäänyt Nousiaisiin pitemmäksi aikaa. Käymättä oli Luotola, kulkematta monet kansaiset saaret. Kun vihdoin tuli rekikeli kulki piispa pohjoisessa aina Laitilaa myöten, Kaalannin läntiset maat ja etelän herttaiset seudut.
Tuli vihdoin joulu. Silloin sai toki piispakin olla kotona. Suurin joukoin saapui kansaa juhlapäiviksi Nousiaisiin, ja aamusta iltaan kaikui messu pienestä puukirkosta. — Viimeinen juhlapäivä oli mennyt. Henrik kopisteli lunta jaloistaan ja astui korkean kynnyksen yli Toposten pirttiin. Jo ennen häntä olivat molemmat Pietarit, piispa Rodulfus, Helkky ja kaksitoista oppilasta tulleet. Henrik heitti turkit päältään ja istahti jykevän pöydän ääreen. Päre pihdissään kiertyi somasti karrelle. Suuressa visakupissa höyrysi lihakeitto, tuokkosissa oli vastalypsettyä vuohenmaitoa ja naurispaistikkaitten kyljet olivat mustan kuoren peitossa. Isä Pietari luki ruokarukouksen ja niin alettiin yksinkertainen ateria, jonka aikana juteltiin tämän joulun tapahtumista. Ja kaikista tuntui kuin olisi piispa Henrik herttaisempi kuin koskaan. Jospa hän olisi aina kotona, miten hauskaksi silloin muodostuisikaan tämä kylmä talvi! Lämmön lähdettä piispa kantoi olennossaan. Ei ihme, jos kansa uskoi hänen käyneen taivaassa. — — — Niin, suuri oli tuo piispa, heidän piispansa, Suomen piispa. — — —
Aterian jälkeen heitti Henrik turkit harteilleen ja lähti pihan poikki omaan tupaansa, joka kuninkaitten toimesta oli niin äkkiä syksyllä rakennettu. Herttainen lämmin lehahti häntä vastaan, mutta savun hiventäkään ei ilmassa tuntunut. Henrik puhalteli hiiloksesta valkeata ja sytytti kaksi vahakynttilää, toisen krusifiksin eteen, toisen pöydälleen. Niitten valossa näkyi koko tuvan yksinkertainen sisustus: tamminen kaappi seinällä, pari arkkua lattialla, yksinkertainen vuode, pitkä penkki ja suuri, pergamenttien peittämä pöytä. Oviseinällä riippui vaatteita ja perällä oli rukousjakkara krusifiksin edessä. Henrik istahti pöytänsä ääreen ja tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Niin, ihmeellinen Jumalan siunaus oli taaskin kaikissa hänen toimissaan ollut mukana. Luja perustus oli laskettu Suomen kirkolle, joka jo levitti siipensä Sarven mailta Kokemäkeen saakka. Kaksi vuotta on siitä kulunut, kun hän toivorikkaana vietti jouluaan täällä Toposissa ensimäisten oppilaittensa kanssa. Pirstaksi särkyivät silloin unelmat. Vielä nytkin värisytti häntä, kun hän muisteli tuota kyynelten polkua. Kuka olisi uskonut, että tuhkasta ja raunioista nousisi näin pian uudelleen Herran viinimäki. Taas on meillä kirkkoja, pappeja ja kaksitoista innostunutta oppilasta aivan kuin Jeesuksella. Vankkoja poikia kaikki. Kun heidät keväällä vihitään papeiksi, niin silloinpa ulotetaan toiminta Hämeeseen asti. Ristitään tuo pakanallinen maa, viedään sinnekin rakkauden evankeliumi. Sanoihan Herra itse: Menkäät kaikkeen maailmaan! — Joutuisipa kesä, miten paljon silloin olisikaan työtä, Herran työtä! — Mutta onhan sitä nytkin! Ja Henrik muisti rakkaan työnsä, jota hän viime aikoina kaikessa hiljaisuudessa oli tehnyt. Hän otti pöydältä pergamenttikäärön. Kynttilän keltaisessa valossa aukaisi hän sen hitaasti. Viime talvena, kun hän Upsalassa oli ajatellut Suomea ja evankeliumin kylvöä täällä, oli hänelle tullut kummallinen halu. Hän tahtoi kirjoittaa kronikan Suomen kirkon vaiheista, aivan samoin kuin mestari Aadam oli kirjoittanut Hampurin kirkosta ja Rimbert valkeasta Ansgariuksesta. Siinä nyt oli hänen kronikkansa ensimäinen osa pergamentilla, monen vaivannäön tuloksena. Kuin hyväillen levitti hän käärön ja kumartui lähemmäksi kynttilän lepattavaa valoa. Hitaasti hän luki:
"Anno Domini M lähti Corveyn luostarista munkki Liudolf lähetysmatkalle Suomeen. Hän saarnasi ja kastoi saaristossa. Hän saapui Kultarantaan ja tapasi Helkyn, joka nuoruudessaan oli Corveyssa majaillut. Yhdessä he rakensivat kirkon, ensimäisen Suomeen. Kastoi Liudolf Luonnonsaaren ja Sampsan maan ja lähti sitten etelään. Tähän loppui ensimäinen käännytystyö.
Anno Domini MIIX tuli Olavi Pyhä etsimään Suomesta onnen kannelta. Mutta suomalaiset voittivat hänet ja taistelussa särkyi onnen kannel. Lähti Olavi Suomesta, mutta meren myrskyt uhkasivat häntä, koska hän väärin tehnyt oli. Pelastui Olavi Ahvalantiin, jonka hän syntiensä sovitukseksi kastoi. Verot otti, saarelta lähti.
Anno Domini MLVI lähti kuninkaanpoika Anund Emundinpoika Suomeen.
Monta oli laivaa lähtiessä, ei ainoatakaan takaisin palannut. Kuoli
Anund, kuoli pappi, kuoli sotajoukko. Näin rankaisi meidän Herramme
Sveeaa, koska se oli piispansa karkoittanut.
Anno domini MLXIII lähti Suomeen pappismunkki Hiltin-Johannes. Ja silloin hallitsi Stenkil Sveeaa. Hiltin-Johannes vaelsi täällä, saarnasi ja kastoi ja hänen työnsä onnistui, koska hän rakkaudesta Kristukseen teki käännytystyötä, eikä tahtonut Suomea veromaaksi alistaa, kuten kuninkaanpoika Anund. Ensin hän majaili Lembötessä, sitten Luotolassa ja Kaalannissa. Mutta Nousiaisissa hän oli kauemmin. Puukirkkoja oli rakennettu Nousiaisiin ja Kaalantiin. Tuli Köyliön kuningas, surmasi Johanneksen ja poltti kirkot Kaalannista. Mutta Nousiaisiin jäi kirkko.
Anno Domini MLXXVI tuli Suomeen etelästä pappi, joka koko ijäkseen jäi
Nousiaisiin. Kun hän kuoli oli vuosi MC. Ja kymmeneen ajastaikaan ei
Suomessa pappia ollut.
Anno Domini MCXII tuli isä Pietari Voionmaalta Nousiaisiin. Niin
kauan kuin hänen puolisonsa Ingegärd eli, oli isä Pietari koko Suomen
lohdutus ja auttaja."
Henrik laski pergamentin pöydälle ja mietti: Tämä on ensimäinen luku, jatkoksi tulee toinen. Siinä kerron Johannes-ystävästäni, siinä Harskasta ja Olavista. Herran viinimäkeä on täälläkin todentotta kasteltu marttyyrien verellä. Näkevät sitten tulevatkin polvet, kuinka raskasta on ollut raivaajan työ. — — — Niin, niin, jos en olisi Herran viinimäen vartija, kirjoittaisin päivät päästään. Kirjoittaisin nuo ihmeelliset laulut tämän Suomen heimon muinaisista sankareista ja kuninkaista, joitten urhotöitten maine kerran täytti koko pohjolan. Ihmeellinen laulun ja soiton maa on tämä Suomi, tarinat eivät milloinkaan lopu, soitto ei milloinkaan vaikene nokisten kurkihirsien alla. Laulettiinhan Sveeassakin kuuluisista Ynglingakuninkaista, mutta mitä ovat Sveean laulut Suomeen verrattuina! Oi, tuota ihmeellistä samporetkeä, Pohjolan häitä ja maankuulua laulukilpailua! — — — Mutta hyvä Jumala, armahda minua! Olenhan taas ajatuksineni joutunut laulujen maihin, jonne en saisi joutua. Joulujuhlan viimeisenä iltana minä istun ja ajattelen tämän heimon sankarilauluja, vaikka minun pitäisi kiittää sinua, Jumala, siitä, että lähetit tänne niin paljon etsiviä sieluja. Armahda minua, Ristin-Herra!
Henrik nousi ja polvistui krusifiksin eteen. Keltaisena lepatti vahakynttilän liekki. Kivinen kiuvas huokui lämpöä. Kaislavuode karhuntaljoineen katseli odottaen ympärilleen. Pakkanen paukutteli nurkkia. — Mutta syvään rukoukseen oli vaipunut yksinäinen mies. — Hän kantoi ristin juurelle oman sielunsa varjot, hän rukoili Kristusta koko Suomen heimon puolesta.
XXXIX. KULTAINEN TIE.
Henrik oli päättänyt olla kotona Nousiaisissa ainakin kuunkierron nyt sydäntalvella, jotta hän saisi valmistaa muutamia tärkeitä töitä. Ensinnäkin hän aikoi kirjoittaa järjestyssäännöt Suomen kirkolle ja laatia ohjeet jumalanpalvelusmenoja varten suurina juhlina. Sitten oli hän päättänyt kirjoittaa muutamia mallisaarnoja. Kaikki muu meni papeilta helposti, mutta saarnaaminen — kas se ei käynyt! Siksi oli hän päättänyt näin menetellä. Varsinkin piti näitten miesten, jotka keväällä valmistuivat papeiksi, oppia hyvin saarnaamaan, sillä heitä odotti suuri tehtävä. Kesällä ulotetaan käännytystyö Hämeeseen, ja silloin nämät suomalaiset papit lähtevät Henrikin mukana lähetysmatkalle jäämien maahan. Näin ajatteli Henrik ja aamusta iltaan hän aherteli pöytänsä ääressä. Syrjään jäi Suomen kronikka, syrjään sankariajan laulut. Sääntö toisensa jälkeen tuli pergamentille, ja ihania saarnoja syntyi kuin itsestään. Ja ihmeellinen onnen tunne täytti kaikkien mielet, vaikka piispa vain harvoin ennätti olla toisten kanssa Toposten suuressa tuvassa. Onnelliseksi, sanomattoman onnelliseksi tunsi Henrikkin itsensä. Tuntui siltä, kuin enkelsiipien havina olisi täyttänyt ilman ja itse Jumala puhellut tuulen vienossa hyminässä.
Mutta jo puolen kuunkierron kuluttua keskeytyi Henrikin hiljainen työ. Joulun tietämin oli Kokemäen nuori kuningas kulkenut ohi Nousiaisten yhdeksän uljaan miehen kanssa. Kuiskailtiin, että hän oli kosiomatkalla Paimioon. Jaakko-kuninkaan kaunista tytärtä hän mieli puolisokseen. Pian tämän jälkeen vietettiinkin kuningas Jaakon luona komeat häät, joihin oli saapunut vieraita kautta Suomen.
Eräänä iltana sitten karautti Toposten pihaan neljä uljasta hevosta. Ensimäisessä reessä istui Kokemäen kuningas kauniin vaimonsa rinnalla ja toisissa kuninkaan miehet, kolme kussakin. Kuningas Jaakko ei ollut vielä lähtenyt mukaan, vaan oli hän luvannut tulla vähän myöhemmin tuomaan tyttärensä tavaroita ja tervehtimään nuorikkoja. "Nopeammin joutuu matka, kun ei ole kuormia mukana", oli Jaakko sanonut hymyillen. — Ja siinä he nyt olivat matkalla pohjoiseen. Taivas oli mennyt pilveen ja hämärä yllättänyt heidät niin äkkiä, että tuskin osasivat kääntyä tänne ensimäiseen yöpymispaikkaan.
Mutta niin ihastunut kuin Kokemäen kuningas olikin nuoreen puolisoonsa, ei hän unohtanut heimonsa antamaa asiaa. Monin kerroin oli häntä varoitettu, ettei hän vain palaisi takaisin ilman piispa Henrikkiä. "Piispa on luvannut tulla vasta kesällä. Mutta sano hänelle, ettemme jaksa odottaa kesään asti. Tuo piispa tullessasi, jos olet esi-isiesi vertainen kuningas!" Näin oli puhuttu uljaalle Kokemäen kuninkaalle. Siksipä kuningas nyt teki kaikkensa taivuttaakseen piispaa lähtemään. Henrik itse olikin heti valmis, sillä pitihän toki kylvää sinne, missä pelto jo oli muokattuna. Mutta Rodulfus ja Helkky panivat vastaan ja isä Pietari koetti touhuta samaan suuntaan. He sanoivat, että piispa oli väsynyt vielä syksyn monista matkoista. Ja sydäntalven säitäkään ei hän oikein kestänyt, etelän lämpimästä kun oli tullut. Voipa hän vielä sairastuakin matkalla. Sitäpaitsi oli heidän niin vaikea luopua taas piispastaan. Kesän lämpimän loi hän talvien kylmään.
Mutta kaikista estelyistä huolimatta päätti Henrik lähteä, Herran taimet oli istutettava sinne, missä maa oli odottamassa. Seuraavana aamuna astui piispa turkkeihinsa kääriytyneenä korjaan, jonka eteen oli valjastettu Toposten nuori hevonen. Ajajakseen otti piispa vain paimenpojan, jotta ei tulisi liiaksi kuormaa nuorelle hevoselle, sillä tiedettiin, että Kokemäen kuningas kulki tuulen nopeudella. Isä Pietari hääri reen ympärillä, kietoen karhuntaljoja piispan suojaksi. Pyhä risti, jota piispa aina kuljetti mukanaan matkoilla, pantiin nytkin rekeen. Alakuloisina hyvästelivät kaikki piispaa. Tuolla jo karautti kuningas alas joen äyräältä ja muut lähtivät perässä, Henrik viimeisenä. Mutta tuskin oli vallaton varsa ottanut kahta askelta, kun se astui liukkaalle jääpalaselle ja kompastui polvilleen. Silmänräpäyksessä oli se kuitenkin taas pystyssä ja riensi vauhdikkaasti toisten jälkeen. Mutta isä Pietari katsoi tuskaisena poikaansa ja sanoi: "Ma-matkamiehiä oli ko-kolmetoista."
Hitaanlaisesti kului matka, vaikka Kokemäen kuningas pitikin kiirettä. Tiet olivat tukossa ja lisäksi sattui ensimäisenä päivänä sakea lumipyry, niin että täytyi aikaisin yöpyä. Toinen matkapäivä valkeni kuitenkin kauniina, ja sitä seuraava yö oli niin kuulakka ja kaunis, että päätettiin matkata halki yön, jotta päästäisiin jo aamulla Kokemäelle.
Oli sydänyön aika. Varjot lankesivat kuunhohtoiselle hangelle. Henrik nojasi taaksepäin reessään ja katseli tähtikirkasta taivasta. Hänen silmänsä pysähtyivät ensin valoisaan Linnunrataan, siitä Otavaan ja vihdoin Neitsyttähteen. Sitten hän jakoi silmillään taivaankannen koteihin saadakseen selville tämännöisen horoskoopin. Ihmeellinen horoskooppi, ajatteli hän, täynnä lempeyttä ja hyvyyttä. Ainoastaan punanhohtoinen Mars tuolla muistuttaa elämän myrskyjä ja taisteluita. Ihmeelliseksi muodostuu sen kohtalo, joka tänä yönä syntyy. — — — Mutta minkätähden luetaan Jumalan kirjoittamaa kohtalonkirjaa taivaankannelta ainoastaan syntymähetkellä! Miksi ei sitä lueta myöskin kuolinhetkellä? Vai eikö Jumalan tähtikirja tiedäkään mitään ijäisyydestä, jonne kuoleva on lähdössä? Totta kai. Onhan Jumalan kädessä aika ja ijäisyys. Ja mitä on aika verrattuna ijäisyyteen! Mitä syntymähetki verrattuna kuolinhetkeen! Tähtien kirja kyllä tietää kuolinhetkenkin salaisuudet, kunhan sitä vain katsottaisiin. Ihana varmaan on sen kuolema, joka sulkee tänä yönä silmänsä ikuiseen lepoon, sillä taivaan tähtikirja on nyt täynnä lempeyttä, hyvyyttä ja onnea.
Henrikin silmät väsyivät öistä taivasta katsellessa. Hän painoi päänsä alas ja etsi rukousnauhaansa. Mutta sitä ei löytynyt. Olihan hänellä ollut se tällä matkalla, sen hän muisti, sillä monasti oli hän sen helmiä sormiellut. Vuosia oli hän sitä kantanut aina kaulassaan, vaikkei hän rukoustensa lukua sillä mitannutkaan. Isä Bernhard oli kieltänyt sellaisesta, sillä — sanoi hän — Jumala katsoo rukoilevan sydäntä, ei rukousten lukumäärää. — — — Tuo nauha olisi nyt kuitenkin saanut olla tallella, ainoa muisto lapsuuden mailta. Se jäi varmaan yöpymispaikkaan. No, saanpahan sen sieltä palatessani. — — —
Piispa heräsi mietteistään, kun etummaiset hevoset pysähtyivät. Kohta kuului kuninkaan ääni: "Hevoset huohottavat niin kovasti, että meidän täytyy varmaan poiketa Polsuun levähtämään, vaikka onkin yön-aika". Samaa mieltä olivat muutkin. Mutta kun päästiin Polsun kohdalle huomasivat he, että Saaren räppänästä nousi sakea savu kohti tähtikirkasta taivasta. Silloin sanoi kuningas: "Mitä me tässä suotta rupeamme Polsun väkeä herättämään, ajetaan Saareen, koska Lallin väki näkyy jo olevan liikkeellä. Tunnen Lallin lapsuudestani, kun hän isänsä kanssa meillä vieraili. Tekee Lallille oikein hyvää, kun saa katsella piispaa silmästä silmään."
Joku miehistä sanoi: "Mutta jos Lalli tekee pahaa rakkaalle piispallemme, hän on kuulemma vannonut kostoa uuden uskon levittäjille?"
Kuningas vastasi hymyillen: "Eikä tee. Meitähän on kymmenen miestä ja Lallilla on vain neljä. Sitä paitsi, vanha tapahan kieltää tekemästä toiselle pahaa omassa kodissaan." — Ja kuningas käänsi hevosensa salmen yli Saareen.
Sydän vavahtaen kuuli Saaren emäntä Kerttu, kuinka useita hevosia ajoi pihaan. Kokemäen kuningas kolkutti heti ovelle ja huusi: "Avatkaahan! Täällä on vain väsyneitä matkamiehiä, jotka pyrkivät pirtin lämpimään."
"Ketä olette?"
"Minä, Kokemäen kuningas, täällä olen miehineni. Palaan kosiomatkalta.
Avaahan toki, Kerttu!"
Heti aukeni ovi ja Kerttu otti iloiten vastaan kuninkaan ja hänen nuoren puolisonsa. Kertun molemmat pojatkin heräsivät kolinaan, nousivat istumaan lavitsalle ja hieroivat unisia silmiään.
Kerttu: "Pian mä teille ruokaa haen, ja paimenpojat menevät hoivaamaan hevosia."
Kuningas: "Kuinka kummassa teillä valvotaan tähän aikaan?"
Kerttu: "Lalli miehineen on hirven-ajossa. Illalla oli hirvilauma jo saarroksissa, niin että odotamme miehiä kotiin joka hetki. Väsyneitä ovat pitkästä ajosta, siksi mä tässä pirttiä lämmitän, ruokaa varustelen."
Henrik astui sisään ja heitti turkin päältään. Kun Kerttu näki piispan puvun, pudotti hän kädestään karhunliikkiön ja kävi kalman kalpeaksi. — "Mitä", sammalsi hän, "uskallatko sinä, Kokemäen kuningas, tuoda Lallin kurkihirren alle Valkean Jumalan tietäjän, Saaren ikivanhan suuruuden hävittäjän! — Olisipa Lallini kotona!"
Kuningas: "Parempi, että Lallikin alkaisi palvella Valkeata Kristusta.
Uutena aikana puhaltavat uudet tuulet. Ei Lalli vihallaan mitään voita."
Kerttu: "Vai ei voita! Sen sanot sinä luopio, haltijoitten häpäisijä, Kokemäen tervasuu! — Lalli on sentään Lalli. Hyh, sinä Kiesuksen tietäjä, luuletko saavasi ruokaa Lallin talosta? Et ikinä! Muille toki annan ruokaa sukujemme vanhan ystävyyden vuoksi. Mutta sinulle, tietäjä, en anna palaakaan! Sanonpa mä paimenpojalle, ettei hän anna sinun hevosellesikaan ruuan hiventä."
Ja tuiskuna lensi Saaren kiivas emäntä pihalle. Mutta samalla kun hän käski toisen paimenen ottaa heinät piispan hevosen edestä pois, kuiskasi hän jotakin toisen paimenen korvaan. Ja Kertun astuessa pirttiin katosi paimen suksineen metsään. Äkäisenä asetti emäntä nyt ruuat pöydälle. Kun vihdoinkin kaikki oli kohdallaan, käski hän muut syömään, vaan ei piispaa. Henrik nousi kuitenkin muitten mukana ja sanoi ajopojalleen: "Pilttiseni, tule sinäkin syömään, vaikka ei tämä Saaren emäntä soisikaan meille virkistystä. Mutta olethan uupunut sinäkin, ja lämmin ruoka tekee hyvää. Maksamme sitten kaksinkerroin. Nuori hevosemmekin tarvitsee kauroja. Vie niitä sille, maksan nekin moninkerroin!"
Sitten siunasi piispa hartaana ruuan, ja kaikki söivät Saaren hyviä antimia. Syötyään he vielä jäivät tarinoimaan, sillä hevoset tarvitsivat kunnollisesti levätä, niin uupuneita ne olivat. — Vihdoinkin päätettiin lähteä matkan viimeiselle taipaleelle. Kun miehet valjastivat hevosia, puhelivat kuningas ja piispa emännän kanssa kestityksen maksamisesta. Kiivaana sanoi Kerttu: "Sinulta kuningas, en ota mitään, sillä matkamiehen kestitseminen kuuluu sukumme vanhoihin perintätapoihin. Ja sinun kestitsemisesi, kurja tietäjä, ei ole rahalla maksettavissa. Korjaa luusi Saaren pirtistä! Se on paras maksu, mitä voit antaa. Rahoillasi en likaa käsiäni."
Henrik pani pöydälle kaksinkertaisen maksun kaikesta ja sanoi sitten tyyneenä: "Jumala armahtakoon sinun sieluasi, Kerttu, ja antakoon rakkautensa vuotaa yli kovan sydämesi. Jumalan haltuun jätän sinut ja koko Saaren."
Siinä jo ajoivat matkamiehet jäälle ja päättivät oikaista hankien läpi pohjoiseen vievälle tielle. Kaukon saaren kohdalla pääsi piispan hevosen rinnushihna helähtäen auki, ja ajopoika hyppäsi reestä sitä korjaamaan toisten jatkaessa yhä matkaa, sillä piispa ajoi taaskin viimeisenä. Pian oli rinnus korjattu. Piltti nousi rekeen. Kiidettiin juosten toisten jälkeen. Mutta hetken päästä, juuri kun kuljettiin yli matalan karin, tarttui reen jalas pahasti kahden kiven väliin, josta se ei lähtenyt irti. Pilttipoika hypähti taas lumeen nostaakseen hiukan rekeä. Mutta samassa hän kirkaisi kauhistuneena: "Lalli!" — Henrik katsahti taaksensa ja näki Lallin jo laskevan alas Kaukon rinnettä. Edellä kulkevat hevoset painuivat juuri jäältä metsään. Henrik huusi heidän jälkeensä, mutta vastatuulessa ei kukaan häntä kuullut: "Juokse pian hevosten jälkeen", sanoi hän piltille, "ja huuda, minkä jaksat! Minä juoksen metsään." — Samassa sukset sohahtivat reen viereen, ja Lallin kirves välkähti kamalasti ilmassa. Henrik aikoi juuri nousta reestä, mutta hän istuutuikin hämmästyneenä takaisin. Mitä, mitä ihmettä! Metsän reunasta, tuosta hänen edestään, avautui ihana, kesäinen tie ylöspäin, ja tien päässä siintävät hänen lapsuutensa vihreät vuoret. Oi, vuoren rinteellä oli harmaja linna jykevine torneineen ja porttiholvin luona seisoi äiti odottaen. "Minä tulen, äiti", huudahti Henrik ja aikoi nousta. Mutta taas hän painui hämmästyen takaisin, sillä kesäinen tie muuttui äkkiä lumivalkeaksi. Tien päässä näkyi Clairvaux'n lempeä laakso kevätkukkien peitossa. Ja luostarin portilla seisoi isä Bernhard lempeästi hymyillen ja viitaten hänelle. "Minä tulen, isä", sanoi Henrik ja yritti nousta. Mutta kolmannen kerran vaipui hän takaisin. Ihmeitten ihme! Tie tuossa hänen edessään muuttui äkkiä kultaiseksi. Tien päässä seisoo äiti ja hänen rinnallaan isä Bernhard. Heidän takanaan näkyy pyhien ääretön joukko. Tuossa tulee itse Pyhä Neitsyt, toisessa kädessä voitonpalmu, toisessa marttyyrikruunu. "Tule, tule!" huminoi taivas. Henrik nousi ja läksi kevyin askelin kultaista tietä ylöspäin. Ja pyhien ihmeellinen laulu kuljetti häntä enkeltensiivin. — Kauas taakse jäi kyynelten maa.
XXXX. AAMU.
Kauhistuen, tuskasta väristen kuultiin kaikkialla Köyliön kaameasta murhenäytelmästä. Tuntui melkein mahdottomalta uskoa, että rakas piispa nyt oli poissa. Totta se kuitenkin oli, ja koko Suomi kylpi kyynelissä. Vavisten pakeni Lalli erämaan syvyyteen. Mutta piispa muuttui kansansa mielessä jumalalliseksi olennoksi, joka oli saapunut Suomen heimon luo suoraan korkeammasta maailmasta, valon Jumalan asunnoilta. — Kuinka hän olikaan puhunut tälle heimolle! Ah, niin ei kukaan ollut vielä koskaan puhunut. Ja kuinka hän oli rakastanut tätä heimoa! Niin ei ollut vielä kukaan koskaan rakastanut. Valo-olento, rakkauden opin lempeä julistaja oli tullut tänne Kristuksen ihmeellisestä valtakunnasta. Ja nyt hän oli poissa! Kyyneleitä ei ollut kyllin kaipauksen kertojiksi. Pian tiedettiin kertoa muutakin. Tiedettiin, että ihmeitä oli tapahtunut pitkin matkaa, kun piispan ruumista kuljetettiin Köyliöstä Nousiaisiin. Tuo tie muuttui ihmisten mielissä pyhäksi tieksi. Ja kaikki ne pirtit, ladot ja mäet, joissa Henrik oli saarnannut, muuttuivat pyhiksi paikoiksi, joihin ei ihmiskäsi enään koskea saanut. Yhä kirkkaammaksi muuttui se sädekehä, joka jo ennestäänkin ympäröi suurta piispaa. Ja nekin, jotka tähän asti olivat vastustaneet uutta uskoa, alkoivat nyt sydämessään kunnioittaa sitä Jumalaa, joka oli valon asunnoista lähettänyt Suomen heimolle niin ihmeellisen opettajan. Koko Köyliö kastettiin yhdellä kertaa, ja muuallekin pyydettiin pappeja. — — —
Valkeni vihdoin aamu, rakkaan piispan hautajaisaamu. Koko Suomi, Sarven valtakunnasta Kokemäkeen ja meren lumisilta lakeuksilta erämaan metsiin asti, oli saapunut tähän suureen surujuhlaan.
Käräjäkentälle oli vartavasten rakennettu korkea alttari. Sen ympärillä oli kuusia ja yläpuolella baldakiini. Alttarilla oli piispan mustiin verhottu arkku kaiken kansan nähtävänä, kansan, joka täytti ääriään myöten koko käräjäkentän. Syvästi murheellisena toimitti piispa Rodulfus hautausmessun. Koko toimituksen ajan seisoi isä Pietari arkun edessä maassa pidellen pyhää ristiä. Mutta alttarilla arkun kummallakin puolella seisoi kuusi pappisoppilasta palavat tulisoihdut käsissä. Nuori Pietari, Helkky, Kirves, Aasla ja nuo viisi Sveean pappia avustivat piispa Rodulfusta hautajaismessun suorituksessa. — Kaikui viimeinen siunaus. Kansa painui polvilleen talviseen hankeen ja papit vaipuivat itkien alttarille. Oi, tämä päivä oli liian raskas Suomelle. Tulevaisuus näytti pimeältä kuin suruvaippaan verhotulta — olihan nyt lohdutus poissa, Suomen lohdutus.
Nousi Rodulfus, nousivat alttarille polvistuneet papit, nousi lumeen vaipunut kansa. Kun papit juuri valmistautuivat kantamaan ruumisarkkua tulisoihtujen loimutessa ja suruhymnin kaikuessa piispantuvan holvattuun kellariin, jäivätkin kaikki hämmästyneinä seisomaan alttarille. Kirkas naisääni kansan seasta alotti virren: "Jeesuksen muisto ihana." Siihen yhtyi kohta koko surevien ääretön joukko. Mahtavana kohosi säveltenvuo kohti talvista taivasta. Sanoin kuvaamaton liikutus täytti jokaisen sydämen, ja nyyhkyttäen laulettiin viimeinen säesarja:
"Oi, Jeesus tuntea mun suo
Sun rakkautes suuri tuo.
Oi, Jeesus anteeks-antaja
Ja taivaan kruunun kantaja,
Mun sieluani armahda!"
Äänetönnä seisoi piispa Rodulfus, äänettöminä muut papit, ja pyhä risti isä Pietarin kädessä vaipui hiljaa alas. Laulun vaikutus oli valtava. Uuden maan, valon ikuisen valtakunnan, toi se heidän lähelleen.
Helkky nojasi alttarin kulmalla kasvavaan kuuseen ja koko hänen sielunsa värisi tuskasta. Ei kukaan, ei kukaan ollut näinä viikkoina kärsinyt niinkuin hän. Hän oli eniten rakastanut, eniten saanut rakkautta, siksi hän myöskin eniten kärsi. Siinä hän nyt nojasi kuuseen, silmät suljettuina, kalpeana. Kansan nyyhkytys vain kantautui hänen korviinsa. Kuin unesta heräten aukaisi hän silmänsä ja katseli tuota surevaa joukkoa. Siinä oli todella lauma ilman paimenta. Ei kukaan sille lausunut lohdutuksen sanaa nyt, kun rakas paimen oli poissa. Ja Helkystä tuntui samassa kuin olisi hän äkkiä miehistynyt. Hänen hartiansa suoristuivat ja pää nousi painuksista. Vaistomaisesti hän astui arkun ääreen ja puhui kauaskantavalla äänellä:
"Rakkaat, rakkaat ystäväni! Herran viinimäkeä, joka on istutettu heimomme sydämeen, on taaskin kasteltu marttyyrin pyhällä verellä. Rakas piispamme on kuollut. Mutta hän ei ole poissa. Tuolta valon ihmeellisestä valtakunnasta näkee hän lakkaamatta meidät, seuraa meidän toimiamme, rukoilee lakkaamatta Kristusta meidän puolestamme. Pyyhkikäämme sentähden kyyneleemme! Rakas piispamme ei ole kuollut, hän on vain kastellut verellään Herran kylvöä ja elää nyt tuolla kirkkauden ylhäisessä maassa. Sinne hän riensi meidän edellämme, valmistamaan meille sijaa. Elämämme on niin lyhyt. Rakas piispa sanoi usein, että se on kuin uni tai kesken jäänyt ajatus. Oi, eläkäämme tämä lyhyt aika, niinkuin Kristus on käskenyt! Rakastakaamme Häntä, Ristin-Herraa, rakastakaamme toisiamme! Silloin aukeaa meillekin kerran valonvaltakunnan portti ja me pääsemme rakkaan piispamme luo. Sieltä Kristuksen luota tuli hän tänne kyynelten laaksoon. Sinne kirkkauden maahan riensi hän takaisin. Mutta rakkaat ystäväni, minä sanon teille jotakin: Niin kauan kuin Jumalan aurinko kulkee yli talvisen taivaan, elää ijäisyydenkaipuu tämän lounaisen kansan sielussa. Niin kauan kuin Jumalan tuuli puhaltaa yli kesäisten kunnaittemme, säilyy piispa Henrikin muisto Suomen heimon sydämessä."
Hiljaa huminoi huurteinen metsä. Kauempaa kuului kosken kumea kohina. Ja Suru soitteli ihmissydämen pyhimmissä kätköissä ijäisyyden ihania kieliä.