IX.
Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.
V. 1794 määrättiin pitäjänapulaiseksi Suonenjoelle Kaarle Fredrik Bergh. Hän oli kotosin Maaningalta, missä oli syntynyt v. 1763. Elettyään mitä kirjavinta nuoruudenaikaa, jona hän oman kertomuksensa mukaan "tienkulkijana kasvoi milloin siellä, milloin täällä", sekä oltuaan muun ohessa toista vuotta vapaaehtoisena sotamiehenä Savon jalkaväen rykmentissä, oli hän vasta 20 vuoden ikäisenä ruvennut opintoja harjoittamaan. Ettei häneltä puuttunut kykyä eikä ahkeruutta, näkyy siitä, että hän v. 1785 pääsi ylioppilaaksi, vaikka oli aivan varaton eikä ollut saanut varsinaista kouluopetusta kuin kaksi lukukautta Oulun koulun rehtorinluokassa [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.].
Tämä Kaarle Fredrik Bergh on herännäisyyden historiassa kuuluisan Bergh-suvun kantaisä. Millainen mies hän itse lieneekin ollut — hänestä löytyy ainoastaan vähän ja osaksi hyvinkin ristiriitaisia tietoja — aivan tavallinen pappila ei hänen kotinsa ollut. Niinpä kävi esim. Paavo Ruotsalainen, palatessaan toiselta matkaltaan Högmanin tykö, hänen luonaan [Kertonut (1896) pitäjänkirjuri V. Suhonen Suonenjoella sekä asessori K. A. Malmberg.]. Jos Paavo pahenikin Berghin kertomuksista seudun taitamattomista heränneistä, joita siellä jo siihen aikaan alkoi ilmestyä, osoittaa tämä käynti Suonenjoen pappilan jo vuosisadan alussa olleen jonkunmoisessa maineessa elävähenkisten kristittyjen suosimisesta. Ja ennen kaikkea ovat tästä kodista lähteneet lapset jälkimaailmalle todistaneet suuria siitä Jumalan armollisesta etsimisestä, jonka esineenä se oli. Yksi näistä lapsista vetää jo siihen aikaan, jolloin Renqvistin herätyshuuto kaikui Liperissä, huomion puoleensa. Hänen aikuisempia elämänvaiheitaan tahdomme tässä silmäillä [Tässä luvussa Juhana Fredrik Berghistä julkaistut tiedot olen vuoteen 1824 koonnut hänen kirjoittamastaan ennen mainitusta päiväkirjasta.].
Kaarle Fredrik Berghin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Kristina Kjellmanin (k. 1807) vanhin poika, Juhana Fredrik Bergh, syntyi Suonenjoen pappilassa kesäkuun 17 p:nä 1795. Pojan vilkas mielikuvitus, hänen harvinaisen hyvä käsityskykynsä ja harras opinhalunsa takasivat menestystä isän opetukselle, joka tarkoitti hänen valmistamistaan Porvoon lukioon. Altis oli Juhana Fredrik myöskin niille kristilliseen siveyteen kehottaville neuvoille, joita hän kodissaan sai, jos hän toiselta puolen jo lapsena tunsikin suuria kiusauksia syntiin. Ikäänkuin olisi hän aavistanut nuoruutensa ajan vaarat, lausui hän kerran — hän oli silloin 8 vuoden ikäinen — lukiessaan katkismustaan, isälleen: "Tahtoisin kuolla aina ollakseni Vapahtajan tykönä". Mieheksi tultuaan muisteli hän niinikään 14 vuoden vanhana monesti tunteneensa katumusta ja kovia omantunnon nuhteita synnin tähden, vaikka hän, ankarasti itseään tuomiten, sanoo niiden aiheutuneen vain rangaistuksen pelosta.
V. 1812 otettiin Bergh oppilaaksi Porvoon lukioon. Paraana eväänään matkalla tuohon kaukaiseen opinahjoon oli hänellä isän neuvot ja varoitukset, jotka etenkin kehottivat häntä välttämään jumalattomien kumppanien seuraa. Mutta näistä eväistä ei ollut hänellä perille päästyään paljon mitään jälellä. Ennenpitkää antautui hän vapaasti toveriensa raakaan seuraelämään, lyöden korttia, kiroillen ja kallistaen lasia yhtä rohkeasti kuin muutkin. Ei vaikuttanut hänen ensimmäinen Herran ehtoollisella käyntinsäkään — Bergh kävi rippikoulua Porvoossa v. 1813 — muutosta hänen elämässään. Mutta kyllä olivatkin silloiset olot Porvoossa, niinkuin ylimalkaan miltei kaikkialla maassamme, omiaan eksyttämään vakaastakin kodista lähtenyttä nuorukaista synnin poluille. Bergh kuvaa niitä myöhemmin (1822) seuraavin sanoin: "Käsitys Jumalasta oli aivan häälyvä; hänen sanaansa, tahtoansa ja määräyksiään pidettiin ihmisten keksiminä sääntöinä, tarpeellisina vain yhteiskunnallisen elämän ylläpitämiseksi, Jumalaa aistillisten himojen alkuna, sovinto-oppia eksytyksenä, joka ei mitenkään sopisi valistuneelle ihmiselle." Koko katsantotavaltaankin aivan vieraantuneena lapsuutensa uskolle ja pitäen isänsä neuvoja ja opetuksia vanhuudenheikkouden oireina, tuli Bergh, erottuaan lukiosta syksyllä 1815, ylioppilaaksi helmikuussa 1816. Kuten tiedämme, löytyi kyllä Turussa siihen aikaan eläviä, pyhityksen tiellä vaeltavia kristittyjä, mutta niitä hän ei löytänyt eikä etsinytkään. Hän jatkoi entistä rohkeammin iloista, kaikenlaisiin synninharjoituksiin altista elämäänsä, joutumatta kuitenkaan millään tavoin maailman silmissä rappiotilaan. Päinvastoin harjoitti hän tämän ohessa etenkin ajoittain ahkeraan opintoja, aikoen suorittaa maisterintutkinnon. Monesti esiintyi hän ajan tavan mukaan tuomiokirkon saarnatuolissa pitämättä tuota millään tavoin sopimattomana, etenkin koska hän usein ennenkin oli saarnannut, ensikerran joulupäivänä 1812 Suonenjoen kirkossa. Tätä muistellessaan kirjoittaa Bergh muutamia vuosia myöhemmin: "Oi rohkeutta, kun noin turmeltuneena uskaltaa astua saarnatuoliin; miten varomattomia papit ovat, laskiessaan nuorukaisia, jos kohta ovat turmeltumattomiakin, niin pyhälle sijalle! Joka tapauksessa on saarnaviralle alentavaa, kun annetaan vakaantumattoman poikasen esiintyä julkisena opettajana. Tuo on aivan samaa kuin jos opettaja sanoisi kuulijoilleen: meidän opetuksiamme ei tarvitse kenenkään noudattaa; mutta koska laki meitä velvoittaa niitä jakamaan, niin täytyy meidän, jos kohta vasten tahtoamme, jotakin teille saarnata". Bergh oli jo suorittanut "pro exercitio"-väittelyn filosofisessa tiedekunnassa, [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] kun hän päätti ruveta papiksi, aikoen myöhemmin päättää maisterintutkintoa varten aloittamansa luvut. Mikään sisällinen halu ei kuitenkaan tuota muutosta hänen alkuperäisessä lukusuunnitelmassaan vaikuttanut. Päinvastoin oli hän kerrassaan joutunut ajan ratsionalistisen katsantotavan orjaksi. Kun esim. eräs hänen tuttavansa, jonka kanssa hän kesällä 1817, ollessaan kotiopettajana maalla, kerran keskusteli uskontoa koskevista kysymyksistä, häneltä kysyi, miten hän ensinkään saattoi puolustaa sovinto-oppia, vastasi Bergh: "En sitä tekisi, ellen olisi päättänyt ruveta papiksi". Bergh ei ollut mikään tavallinen nuorukainen. Harvinaisen rikasta oli hänen sielunelämänsä, kauas kantoi hänen silmänsä, ei mikään ilmiö jäänyt häneltä huomaamatta. Semmoisten henkilöiden täytyy kokea suurempia kiusauksia kuin muiden. Heidän tiellänsä on syvyyksiä ja kukkuloita, joita jokapäiväisen ihmisen tasainen polku kiertää. Mutta jos Herran armo heidät löytää, säteilee heidän katseestaan sitä kirkkaampana hänen henkensä rikkaus. Tämän totuuden opastamina tahdomme seurata Juhana Fredrik Berghiä hänen matkallaan sitä tulevaisuutta kohti, johon Jumalan ääni jo siihen aikaan häntä kutsui, vaikkei hän tätä ääntä silloin vielä kuullut.
Syyskuussa v. 1818 päätti Bergh opintonsa yliopistossa. Suoritettuaan papintutkinnon Porvoossa arvolauseella "laudatur", [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] vihittiin hän papiksi Turussa lokakuun 26 p:nä samana vuonna. Isänsä oli pyytänyt saada häntä apulaisekseen Suonenjoelle, mutta tuntemattomasta syystä määräsi tuomiokapituli hänet kappalaisensijaiseksi Hartolaan. Jonkunlainen muutos oli jo siihen aikaan Berghissä tapahtunut. Hän inhosi niitä syntejä, joille nimikristillisyys antoi tämän nimen, mutta Jumalan valkeuteen hän ei vielä astunut. Maailma oli hänelle rakas, sen huvitukset: korttipelit, pidot, tanssit luvalliset, vieläpä aivan välttämättömätkin sivistyneelle kristitylle. Jo menneinä aikoina oli näillä seuduin siellä täällä herätyksiä tapahtunut, mutta yleinen mielipide tuomitsi mitä ankarimmin kaikkia, jotka, maailmasta luopuneina, harrastivat elävää kristillisyyttä, ja tuolle yleiselle mielipiteelle oli Bergh vielä hyvin arka. Näitä aikoja muistellessaan sanoo hän jo silloin huomanneensa, miten väärät syytökset noiden "lahkolaisten" rikoksellisuudesta ja haaveilevasta jumalisuudesta olivat, valittaen että ihmispelko ja maailman rakkaus estivät häntä heitä puolustamasta ja heihin liittymästä. Maailma kiitti häntä hyväksi saarnaajaksi ja miellyttäväksi seuraihmiseksi; sen ystävyyttä hän ei raskinut uhrata. Berghin kesäkuussa 1819 Eva Fredrika Tandefeltin kanssa solmima kihlaus ei ollut omiaan vapauttamaan häntä tuosta orjuudesta. Tämä nainen, joka sitä ennen oli ollut naimisissa Hartolan kappalaisen H. Selinin kanssa [Biografinen Nimikirja.], oli aivan maailmallismielinen eikä suinkaan estänyt hänen seurustelemistaan seudun säätyläisten kanssa, jotka — hänen vanhempansa koti, Pohjolan hovi [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.], oli samassa pitäjässä — olivat hänen lapsuutensa tuttavia. Etenkin näkyy kihlausaika totuttaneen Berghiä pintapuolisesti hoitamaan virkatehtäviään, jos kohta hän toisinaan siitä tunsikin tunnonvaivoja. Kun hän sitten syksyllä 1820 meni naimisiin, alkoivat taloudelliset huoletkin kysyä yhä enemmän aikaa, nekin estäen häntä kuulemasta Herran kutsuvaa ääntä. Voidaksensa elää pitäjän säätyluokan tavoin, vuokrasi Bergh erään suuren maatilan, jonka hoito kysyi paljon rahoja. Tästä oli muun ohessa sekin vahinko, että hän jätti kaikki tuumat maisterintutkinnon suorittamisesta sikseen, uhraten sensijaan joutilaan aikansa seuraelämän huvituksille. Vaan kaiken tämän uhallakin ei voinut Bergh itseltään salata sitä yhä suurempaa levottomuutta, jonka alaiseksi hän tuontuostakin joutui. Herran ääni alkoi käydä kohti nuhtelevana, tuomitsevana. Ei voinut sitäpaitsi Berghin syvällinen luonnekaan ajanpitkään saada tyydytystä niistä pintapuolisista keskusteluista ja huvituksista, joita Hartolan seuraelämä tarjosi. Hän kyllästyi niihin, niinkuin se kyllästyy, joka koko olemukseltaan kuuluu aivan toiseen piiriin.
Keväällä 1821 sairastui Bergh kovaan tautiin. Painavampana kuin konsanaan ennen esiintyi hänelle elämän ja kuoleman vakaa todellisuus, vaatien häntä tilintekoon pyhän Jumalan eteen. Tautivuoteellaan lukien Jung-Stillingin selityksiä Ilmestyskirjaan, alkoi hän Herran valkeudessa tuomita itseään kristittynä ja seurakunnanopettajana. Mutta perinpohjaista muutosta ei hänessä kuitenkaan vielä nytkään tapahtunut. Bergh nousi tautivuoteeltaan, vaan ei synnistä. Ettei hän vielä ollut ulkonaisestikaan luopunut maailmasta ja sen tavoista, tuli selvään näkyviin hänen poikansa ristiäisissä, joita tähän aikaan [Aatelittomain sukujen sukukirjaan annettu tieto, että tämä poika, joka pienenä kuoli, oli syntynyt jo v. 1820, ei pidä yhtä Berghin päiväkirjan kanssa ja on siis silminnähtävästi väärä.] vietettiin. Pidot olivat komeat, Bergh otti itse osaa tanssiin ja kehotti ahkeraan omalla esimerkilläänkin vieraitaan juomaan. Syksyllä samana vuonna kutsui Jumala jälleen tavallista tuntuvammalla tavalla häntä totuuden valoon. Bergh, joka huhtikuussa oli määrätty v.t. kappalaiseksi Sysmään, kävi Hartolassa asuvaa perhettänsä tervehtimässä. Oli sunnuntai. Hän oli saarnannut viimemainitun seurakunnan kirkossa ja syönyt puolista pappilassa. Ajan tavan mukaan sijoittuivat vieraat, niiden kera Bergh, pelipöydän ympäri. Pieni poika astui huoneeseen, pyytäen Berghiä lähtemään kotia, minne eräs hänelle tuttu isäntä oli tullut häntä tapaamaan. Mies oli herännyt. Pojalta sai hän kuulla, miten Bergh, joka hetken perästä saapui kotia, pappilassa oli aikaansa viettänyt. Epäilemättä oli tämä mies jo ennen huomannut, ettei tuo pappi, jota hän oli tullut tervehtimään, ollut tavallinen maailmanihminen, ja varmaankin sai hän hänen arasta katseestaan nytkin todistusta siihen. Vakavasti ja lempeästi nuhteli hän Berghiä tämän maailmankaltaisuudesta ja varoittaen puhui etenkin korttipelin turmiollisuudesta. Tuo oli tavatonta aikana, jolloin juopa talonpojan ja herrasmiehen välillä oli niin suuri, mutta tämä talonpoika edustikin sitä koittavaa vapaampaa aikaa, joka totuuden voimalla oli painava vanhat ennakkoluulot maahan. Tämän ajan miehiä oli Berghkin, vaikkei hän vielä ollut antautunut sen palvelukseen. Ojentaen kätensä vieraalleen, lausui hän liikutettuna: "Tahdon kätkeä sananne sydämmeeni".
Lokakuun 10 p:nä 1821 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] määrättiin Bergh kirkkoherranapulaiseksi Pälkjärvelle. Hän lähti sinne yksin, jättäen vaimonsa Hartolaan taloutta hoitamaan. Seuraava vuosi oli käännevuosi hänen elämässään. Jo matkallaan Pälkjärvelle vaipui hän monesti syviin mietteisiin, ajatellessaan menneitä päiviä ja niitä synnin syvyyksiä, joihin hän oli langennut. Jumalan valkeus ympäröi häntä kaikkialla, ja tässä kirkkaudessa näki hän kauhistuksella onnettoman tilansa. Hän ei enää tehnyt hyviä päätöksiä vain, niinkuin ennen, lankeemuksiaan muistellessaan ja niitä katuessaan — hän huusi syvyydestä Herran tykö, kerjäten häneltä armoa.
Masentuneena ja levottomana saapui Bergh Pälkjärvelle. Mille kannalle oli hän täällä asettuva, miten painavaa paimenvirkaansa hoitava? Omatunto vaati vastausta tähän kysymykseen, ratkaiseva päätös oli tehtävä. Renqvistin herätyshuudot kaikuivat Liperissä ja niiden vaikutus oli nähtävänä Pälkjärvelläkin. Jo ennen oli Bergh kuullut puhuttavan tästä miehestä. Tuskin kukaan oli häntä puolustanut, miltei kaikki olivat häntä soimaten moittineet ja ankarasti tuominneet. Hänen tuttavuuteensa antautuminen tuottaisi välttämättömästi paljon ehkä oikeutettuakin ylenkatsetta ja pilkkaa, koska "yleinen mielipide" niin jyrkästi oli häntä vastaan — mitä tulisi hänen tehdä? Toisella puolella maailma, sen ystävyys ja kunnia, mutta levoton, saastutettu omatunto — toisella pilkka, vaino, kärsimykset, mutta rauha Jumalassa. Bergh valitsi viimemainitun. Hän lähti Renqvistin luo ja avasi hänelle sydämmensä. Monessa kohden oudoilta tuntuivat hänestä tuon moititun virkaveljen opetukset, ja hänen uskonnollisessa katsantotavassaan oli ykspuolisuuksia, jotka eivät sopineet yhteen Berghin vakuutuksen ja hänen syvämietteisen, evankeliumin vapautta etsivän henkensä vaatimusten kanssa, mutta pääasia oli kuitenkin oikea. Renqvist oli elävä kristitty, jota totuuden tähden vainottiin, sen hän heti näki. Maksoi minkä maksoi: Bergh päätti asettua hänen puolelleen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai siitä kärsiä paljon ivaa ja pilkkaa. Jos tuo alussa monesti tuntuikin raskaalta, vapautti toiselta puolen Renqvistin puolustaminen häntä suuressa määrässä ihmisorjuuden siteistä ja rohkasi häntä sekä yksityisissä keskusteluissa että julkisesti totuutta julistamaan. Kevät, Herran armoajan kevät, oli hänellekin vihdoin joutunut. Jos se toikin mukanaan monta myrskyistä ja pilvistä päivää, oli se kuitenkin ihanaa kevätaikaa, jonka vertaista hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Ilokseen sai hän myöskin paimenvirassaan kokea Herran ihmeellistä armoa. Jo kevätkesällä 1822 alkoi monessa paikoin hänen kylvämästään sanasta oras näkyä, ja siitä alkaen kasvoi päivä päivältä Pälkjärven heränneitten luku.
Niinkuin olemme nähneet, tapahtui Berghin kääntyminen vähitellen, ei kovien murrosten kautta, vaan verraten tyynesti ja hiljaa. Hän oli noita Johannes-luonteita, joita Herran on tapana tällä tavoin opetuslapsikseen tehdä. Mutta ei Berghin heräys ja uudestisyntyminen silti helppoa ollut. Tämä koskee varsinkin hänen kääntymisensä ensi aikoja. Synnin muistot ja näihin tuon tuostakin liittyvät kiusaukset tekivät hänen mielensä monesti hyvin raskaaksi ja pusertivat hänen sydämmestään huudon: "Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista?" Levotonna etsi hän monesti vastausta kysymykseen, oliko hän kääntynyt vai eikö. Kiusaukset syntiin eivät sallineet sitä uskoa, mutta uutta oli kuitenkin menneeseen aikaan verrattuna kaikki. Raskas oli epävarmuus, mutta hän nöyrtyi odottamaan, kunnes Herra itse hänelle vastauksen antaisi. Myöskin ajan ratsionalistiset mielipiteet, joita hän ennen, jollei juuri julkisesti, niin ainakin sydämmessään, oli kannattanut, liittyivät lisäämään hänen sisällistä ahdinkoaan. Niinpä hän esim. koetti itselleen selvittää siihen aikaan jumaluusoppineiden ja maallikkojenkin keskuudessa vireillä olevaa kysymystä ijankaikkisista rangaistuksista, joita väitettiin mahdottomiksi, ne kun muka eivät sopineet Jumalan rakkauden kanssa yhteen. Tämän ja muiden samankaltaisten kysymysten järjenmukainen tutkiminen ei kuitenkaan enää voinut syrjäyttää Berghin mielestä kristinuskon käytännöllisiä totuuksia, ja jota ahkerammin hän näitä tutkija omaan kohtaansa sovitti, sitä suuremmaksi kirkastui hänelle Jumalan armo Kristuksessa. Siitä hän löysi kaiken totuuden avaimen, siitä vastaukset levottoman sydämmensä kysymyksiin, siitä sai hän voimaa taistelussaan syntiä vastaan. Jos hän ajatuksissaan monesti vielä oleskelikin Siinain läheisyydessä, missä hän pelosta vapisevana teki lupauksia Herralle, veti armon henki hänet aina uudelleen Siionin vuoren tykö uuden testamentin välimieheltä etsimään puhdistusta ja voimaa. Ja täällä virkistyi hänen toivonsa jälleen, täällä uudistui usko, täällä syttyi rakkaus särjetyn sydämmen kiitosuhria Herralle uhraamaan.
Jonkun ajan almanakkaansa merkittyään hengellistä tilaansa koskevat tapahtumat sekä omat mietteensä niiden johdosta, päätti Bergh alottaa sen päiväkirjan kirjoittamista, jonka opastamina olemme koettaneet kuvata hänen aikuisempia elämänvaiheitaan. Se on kirjoitettu ruotsiksi ja sisältää 176 oktaavisivua. Lukuunottamatta siellä täällä sattuneita aukkoja käsittää tämä päiväkirja joulukuun 3 p:vän 1822 ja lokakuun 1 p:vän 1824 välisen ajan. Sitäpaitsi löytyy alussa lyhyt hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikoja sekä ensimmäisiä papinvuosiaan kuvaava kertomus. Missä hengessä tämä päiväkirja on kirjoitettu, näkyy jo siitä rukouksesta, millä se alkaa. Se kuuluu: "Kaikkivaltias jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku, Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa tässä lähestyä sinua. Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka olisi sinulle otollinen ja paraiten vastaisi minun tarvettani. Jos syntinen koskaan on tarvinnut sinun apuasi, niin tarvitsen todella minä; sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä itserakkauteni, tämän hirvittävän epäjumalan ravinnoksi tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. — — — Unohda, laupias armahtaja, sinä syntisten ystävä, Herra Jesus, unohda oman täydentekemisesi tähden entiset tuhannet ja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja niiden häpeällisestä vallasta siten, että sinä minussa vaikutat elävän uskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu! kaikkien hyvien lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Ja, kolmiyhteinen Jumala, Isä, auttaja, armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut, käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni, niin tulemme käännetyiksi! Sinun on tämä suuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän että sinä sen teet, jos me vain tahdomme antautua sinun käsiisi. Oi! kenen käsiin tahtoisimmekaan antautua, jollemme itse rakkauden! Ota siis, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota kaikki mitä kutsun omakseni sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni, kaikki voimani. Ota ne — puhdista ne, uudista ne — hoida niitä oman tahtosi mukaan. Jesuksen tähden unohda, kuinka itse olen niitä hoitanut ja näihin asti niitä käyttänyt. Ja kun olet saanut minut taivutetuksi ja uudistetuksi oman mielesi mukaan, niin pidä tämä työ, tämä vanhurskaus, jonka Jesuksen veri vaikuttaa, minun omaisuutenani, jolla minä voin vaatia sinun armahtavaisuuttasi. Niin, hyvä Jumala! puhdista tarkoitukseni tämän työn suhteen, tee minut puolueettomaksi itseäni arvostellessani, jotta en itseäni pettäisi. Karkoita kaikki viholliset, kun tartun kynääni tähän kirjaan kirjoittaakseni muistiinpanojani, jotta ne eivät voisi saada minua tuomitsemaan puolueellisesti omissa eikä toisten asioissa. Anna minulle etenkin armoa, että ensiksi koettaisin sinun avullasi ottaa malan omasta silmästäni ja sitten myös tehdä työtä veljeni ja sisareni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni ja tekoni ja että ne olisivat sinulle otolliset. Anna minulle sama henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee — sanalla sanoen: anna minulle elävä usko, niin tulen sinun armostasi autuaaksi. Pakoita minua tällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini. Amen! Minä tiedän, että sinä sen teet Jesuksen tähden!" — Tässä puhuu toivo, joka "ei anna häpeään joutua", tässä taistelee usko, joka ei kilvoituksen helteessäkään ole epäuskoon sortuva, tässä palaa rakkaus, joka "ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei vääryydestä iloitse". Mitä kauniimmassa sopusoinnussa "pysyivät nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus" Berghin näistä ajoista alkavan hengellisen elämän peruspiirteinä, kehittäen hänet herännäisyyden ehkä eheimmäksi sielunpaimeneksi. "Suurin niistä oli kuitenkin rakkaus", tuo hänen jalon, Herran koulussa pyhitetyn luonteensa huomattavin ominaisuus. Yhtä suurella innolla kuin hän, ehkä joskus suuremmallakin, ovat muutamat muutkin Suomen Siionin samanaikuiset vartijat paimenvirkaansa hoitaneet, yhtä väsymättömästi ja uskollisesti ainakin jotkut heistä loppuun asti raskasta päivätyötään toimittaneet, mutta tuskin kukaan niin omaansa etsimättä ja niin hellällä rakkaudella kuin Bergh. Ja sentähden tuntuukin meistä, lukiessamme tuota rukousta, jonka hän joulukuun 3 p:nä 1822 päiväkirjaansa kirjoitti, kuin olisi hän tahtonut aloittaa uutta elämäänsä kantamalla koko Suomen kansaa armahdettavaksi Herran eteen.
Kirkkaudesta toiseen kehittyi Bergh Pälkjärvellä ollessaan. Perheestään erotettuna, täytyi hänen tällä vieraalla paikkakunnalla monesti kokea sitä ikävää, jota yksinäisyys tuottaa semminkin niin avosydämmiselle henkilölle kuin hän oli, mutta sitä enemmän oli hänellä aikaa oman sielunsa kasvattamiseen ja papillisiin tehtäviin. Kiittäen Jumalaa hän päiväkirjassaan tämän tunnustaakin. Ahkeraan luki Bergh tähän aikaan raamattua ja muuta kirjallisuutta, seuraten tämän ohessa tarkalla silmällä ajan uskonnollisia virtauksia varsinkin omassa maassa. Kansan tietämättömyys ja alhainen siveellinen kanta koski kipeästi hänen hellään sydämmeensä. Selvään näki hän, ettei sen epäusko ollut samaa laatua kuin säätyläisten ja että se siis oli kohdeltava eri tavalla. Sen juuret olivat taikauskon raa'assa maassa, kun sitä vastoin säätyläiset ajan turmeltuneesta uskonnollisesta ja muusta kirjallisuudesta sekä seuraelämän kevytmielisestä hengestä olivat särpineet sitä myrkkyä, joka esti heitä uskomasta kristinuskon totuuksia. Päiväkirjassaan palajaa Bergh vuoden 1823 alkupuolella tuon tuostakin tähän kysymykseen, lausuen tämän ohessa monta huomattavaa ajatusta papin velvollisuuksista ja tehtävistä. Silminnähtävästi heräsi hänessä jo tähän aikaan tuo lämmin halu kansan lukutaidon korottamiseen, jonka hedelmät myöhemmin ovat nähtävinä etenkin niissä seurakunnissa, missä hän pappina vaikutti. Pälkjärvellä ollessaan ei hän kuitenkaan vielä ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin tämän aatteen toteuttamiseksi. Sitä ahkerammin koetti hän sensijaan sekä saarnoillaan että kinkeri- ja seurapuheillaan kansan lapsiin vaikuttaa. Silmämääränä oli hänellä syntisten kokoaminen taivaan valtakuntaan ja koottujen varjeleminen ja kasvattaminen Herran liitossa. Sentähden pyysi hän kaikille kirkastaa sitä totuutta, joka ijankaikkisesti pysyy, sovittamalla sitä kaikkiin oloihin. Säälivä rakkaus oli hänen herätyshuutonsa perussäveleenä, ja juuri sentähden avautuivat sydämmet sille. Ja samankaltaista oli Berghin puhe myöskin yksityisissä keskusteluissa. Säätyhenkilöihinkin koetti hän tuossa hengessä vaikuttaa. Kuinka vakavat hänen nuhteensa monesti olivatkin, miten rohkeasti hän, itseään ja muita säälimättä, raivasikin auki Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, täytyi jokaisen ainakin sydämmessään myöntää, että rakkaus oli hänen vaikuttimensa. Miten Berghin käsityksen mukaan kristityn tulisi kohdella kääntymätöntä lähimmäistään, näkyy seuraavista hänen päiväkirjassaan tammikuun 8 p:ltä 1823 tavattavista sanoista: "Kääntyneen ihmisen tulee kyllä tuntea armontilansa arvo ja syvässä nöyryydessä tunnustaa Jumalan hyvyys, joka on hänet johdattanut pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö, sekä myöskin ulkonaisella käytöksellä ilmaista ilonsa siitä äärettömästä armosta ja laupeudesta, joka hänelle on tapahtunut, samoinkuin myöskin sekä sydämmellään että esiintymisellään ilmituoda huolensa kääntymättömien valitettavasta tilasta. Mutta jos hän tuosta onnellisemmasta asemastaan luulee saavansa aihetta muiden, olkoonpa julki kääntymättömien, ylönkatsomiseen ja ynseyteen heitä kohtaan, niin ei tämmöinen käytös sovi Kristuksen mielen kanssa yhteen; sillä tuo näyttää todistavan, että semmoinen ihminen pitää kääntymistään omana työnään, joka on hengellisen ylpeyden perusluonne. Tämmöinen käytös ei lisää kääntyneitten lukua, vaan vähentää sitä päinvastoin. Sitäpaitsi tulee meidän aina muistaa, että, niinkauan kuin armonaikaa kestää, viimeiset voivat tulla ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi — ainakin tulee meidän toivoa ja myöskin kaikin voimin tehdä työtä siinä mielessä, että ne, jotka nyt ovat kääntymättömiä, vielä Herran armon kautta kääntyisivät. Mutta tätä ei saavuta se, joka jyrkästi vaatien nuhtelee, tyrkyttää, neuvoo. Sentähden sanookin apostoli: 'Saarnaa sanaa sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaise, nuhtele, neuvo kaikella siveydellä ja opetuksella'. Niin, kallis Jesus! opeta minua näin käyttäytymään, taivuta minua kaikessa nöyryyttä noudattamaan ja välttämään ylpeyttä sekä sydämmessä että sanoissa ja käytöksessäni, jotta kernaammin hiljaisuudella kuin ankaruudella koettaisin voittaa ihmisten sydämmiä sinulle. Niin olet itse tehnyt; niin tulee minunkin tehdä".
Olemme sanoneet, että Bergh jo Pälkjärvellä ollessaan kehittyi kirkkaudesta toiseen. Todistuksena on hänen päiväkirjansa, missä hän itseään säälimättä kertoo rumimmatkin kiusauksensa ja Herran kaikkivoipaa armoa päivä päivältä yhä hartaammin ylistää. Jumalan valkeudessa oppii hän yhä paremmin tuntemaan ihmissydämmen turmeluksen ja pitämään itseään syntisistä suurimpana. Mutta samoihin määrin suureksi kirkastuu hänelle myöskin Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan. Valvovan, Herrassa elävän kristityn taisteluista ja voitoista puhuu tuo päiväkirja syvällisiä ja tarkkaan kokemukseen perustuvia sanoja. Etenkin näkyy Bergh jo tähän aikaan oppineen, miten taitava sielunvihollinen on eksyttämään kääntynyttäkin ihmistä ainakin salaisesti turvautumaan omiin voimiinsa sekä tukkimaan häneltä tien armonistuimen tykö. Hän tuntee farisealaisuuden sen hienoimmissakin muodoissa ja taistelee Kristuksen uskossa voitollisesti sitä vastaan, pyytäen päästä yhä likeisempään yhteyteen Herran kanssa. Hän anoo ja hänelle annetaan, hän etsii ja hän löytää, hän kolkuttaa ja hänelle avataan.
Berghin muuttunut katsantotapa ja hänen siitä riippuva toimintansa pappina ei voinut jäädä hänen esimiehiltään huomaamatta. Tarkastusmatkallaan Liperissä ja ehkä jo ennenkin oli piispa Molander saanut kuulla, että tuo nuori, lahjakas pappikin oli ruvennut herännäisyysliikkeen kannattajaksi. Paluumatkallaan tapasi hän Berghin Pälkjärven pappilassa maaliskuun 4 p:nä 1823. Isännältään, provasti L. J. Hultinilta [Akiander, Herdaminne.], silminnähtävästi ensin tiedusteltuaan asiaa ja saatuaan häneltä tarkkoja tietoja, kysyi hän, kääntyen viimemainitun puoleen, Berghin läsnäollessa: "Eikö ole Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä vallitseva uskonnollinen lahko alkanut tunkeutua myöskin teidän seurakuntaan?" Hultin vastasi kysymykseen myöntämällä, viitaten apulaisensa enemmän kuin epäiltävään suhteeseen kysymyksessä olevaan liikkeeseen. Selvin sanoin ilmaisi Molander, miten vastenmielinen Renqvist hänelle oli, moittien hänen kykenemättömyyttään saarnaajana ja hänen loukkaavaa, itserakasta esiintymistään. Ja jotta Bergh tulisi täysin käsittämään, miten vaarallinen koko herännäisyysliike oli ja kuinka arveluttavaa laatua sen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä aikaansaamat häiriöt ja riidat, lausui hän sen vakuutuksen, että nuo hurmahenkiset haaveilijat, jos vain saisivat johtajakseen jonkun lahjakkaan miehen, varmaan ennenpitkää julkisesti asettuisivat esivaltaa vastaan ja aloittaisivat sisällisen sodan. Ettei tämmöinen arvostelu yleisesti arvossa pidetyn esimiehen suusta voinut olla jotakin vaikuttamatta tuohon nuoreen pappiin, on itsestään selvä. Sitäpaitsi ei Bergh siihen aikaan vielä tuntenut Savon ja Karjalan herännäisyyttä kuin ainoastaan huhujen ja kertomusten kautta; ehkä olivat — niin arveli hän — Molanderin väitteet ainakin osaksi oikeutetut. Vaan toiselta puolen oli hän sydämmessään vakuutettu Renqvistin viattomuudesta ja hänen tarkoitustensa puhtaudesta eikä myöskään voinut uskoa piispan kertomusta heränneistä ehdottomasti oikeaksi. Mille kannalle Bergh tämän keskustelun ja sen kestäessä hänelle annettujen vakavien varoitusten johdosta aikoi asettua, näkyy seuraavista hänen päiväkirjassaan maaliskuun 6 p:ltä löytyvistä sanoista: "Nyt toivon ja rukoilen, että Herra sanansa jälkeen opettaa minua totuutta löytämään sekä, katsomatta sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja kuinka he minua kohtelevat, siinä pysymään. Vielä ei omatuntoni minua soimaa muusta kuin leväperäisyydestä, opettajatoimestani kun on kysymys. Herra antakoon minulle voimaa kernaammin kärsimään mitä hyvänsä kuin poiketa hänen sanansa ohjeesta oikealle tahi vasemmalle. Tiedän, että hän, joka hyvän työn alkanut on, myöskin kaikessa minua auttaa. — — — Herra, valmista itsellesi kunniaa kaiken tämänkin kautta, ja tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa! Ainoastaan tue minua voimallasi, niin en pelkää mitään maan päällä. Opeta minua kaikkia rakastamaan, niinkuin Jesukseni on tehnyt! Anna minulle elävä usko ja sen hedelmät — enempää en tarvitse. Valaise myöskin maalliset esimieheni ja opeta minua olemaan heille kuuliainen kaikessa, joka ei ole vasten sinun tahtoasi. Anna minulle elävä usko ja pakoita minua, mitään muuta katsomatta, koettamaan johdattaa kaikkia, jotka paimenvirassani tapaan, tosi kääntymiseen, jonka kehitys riippuu elävästä uskosta, minkä ainoana esineenä on ristiinnaulittu Jesus. Tätä tarkoittakoot kaikki minun pyrintöni. Jos minun tämän tähden täytyisi vaikka kuolla, niin tietäisin sen tapahtuneen totuuden, ei itseni eikä maallisen kunnian tähden. Olkoon kaukana minusta ja kaikista, jotka kiivailevat sinun kunniasi puolesta, koettaa puolustaa itseämme vainoojiamme vastaan muilla aseilla kuin sinun puhtaalla sanallasi; ja kuivettukoon jokainen käsi, joka korottaikse esivaltaa vastaan! Herra, sinä joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, pelasta sieluni — pelasta myöskin, jos mahdollista, niiden sielut, jotka nyt asettuvat totuutta vastaan. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät! Amen — en epäile — tue heikko uskoni, sitä rukoilee kurjin syntisistä".
Pietismiä soimattiin jo siihen aikaan yleisesti lahkoksi ja sen edustajia syytettiin mitä suurimmasta ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Jos muutamat yksityiset antoivatkin aihetta tuohon arvosteluun, ei pidä se paikkaansa, mikäli kysymys koskee liikettä semmoisenaan. Berghin kanta tässä suhteessa on muun ohessa tuosta hänen vasta kertomastamme rukouksesta niin selvä, ettei se kaipaa mitään puolustusta. Hän tahtoi elävää kristillisyyttä — siinä hänen lahkolaisuutensa. Yksin Jumalan sanasta etsi hän neuvoa opettajavirkaansa hoitaessaan, rukoillen alituisesti voidaksensa aina ja ehdottomasti alistua sen neuvottavaksi. Suuria kiusauksia täytyi hänen monen opinkysymyksen suhteen kestää, ennenkuin hänen kantansa vakaantui. Niinpä hän esim. huhtikuussa 1823 taisteli kovaa sisällistä taistelua sen johdosta, että heränneitten käsitys kääntymisestä ja uudestisyntymisestä hänestä oli ristiriidassa raamatun opin kanssa kasteesta. Jos kerran — niin hän arveli — ihminen syntyy uudesti jo kasteessa, voiko sitten olla kysymystäkään toisesta uudestisyntymisestä. Vilkkaasti toimi Berghin mielikuvitus, ja hänen syvälliseen miettimiseen taipuva luonteensa vaati johdonmukaisuutta ja selvyyttä. Tämä taistelu, joka sitäpaitsi koski niin tärkeätä, papin selitystä hänen opettajatoimessaan monesti kysyvää opinkohtaa, ei ollut helppoa. Sen kestäessä johtui Bergh joskus siihenkin johtopäätökseen, että ainoastaan ne kastetut, jotka ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, ovat hengellisesti kuolleet, jota vastoin muut tarvitsevat ainoastaan uudistumista, ei uudestisyntymistä, päästäkseen jälleen siihen liittoon, johon Herra heidät kasteessa otti. Ellei tätä myönnetä — arveli hän — niin ovat anabaptistat oikeassa. Mutta näistä ja muista samankaltaisista eksyneistä ajatuksista selvisi Bergh raamattua tutkimalla. Siitä näki hän selvään, että moni kastettu on hengellisesti kuollut, ja hänen oma kokemuksensa tuki mitä vastustamattomimmalla tavalla tätä todistusta. Miten puutteellinen hänen käsityksensä siitä uudesta elämästä, joka kasteessa lapseen istutetaan, tähän aikaan vielä lieneekin ollut, ei epäillyt hän kauemmin, että kasteen liitosta langennut on hengellisesti kuollut, eikä sitä, että semmoisen täytyy syntyä uudesti, ennenkuin hän saattaa Jumalan valtakuntaan sisälle tulla.
Ihmeellisen araksi kehittyi Berghin omatunto jo hänen Pälkjärvellä ollessaan. Pienimmätkin erehdykset ajatuksissa, sanoissa ja töissä huomaa hän heti, katkerasti itkien niiden tähden ristin juurella. Etenkin valittaa hän itserakkauttaan, ihmispelkoaan, hitauttaan ja kylmyyttään, sekä niitä saastaisia ajatuksia, jotka hänen entisen "helmasyntinsä" tähden tuon tuostakin nousevat hänen mieleensä. Edistymistään hän ei koskaan näe, päinvastoin hän monesti hämmästyneenä kysyy: olenko milloinkaan kääntynyt? Mutta semmoisina hetkinä kirkastuu hänelle aina uudelleen ja entistä kirkkaampana Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan, ja hänen kiusauksen kuumassa pätsissä puhdistettu uskonsa oppii yhä turvallisemmin luottamaan yksin Vapahtajaan. Niinpä on hän, muutamia päiviä kestettyään mitä kuuminta sisällistä hellettä ja kovia nuhteita aralta omaltatunnoltaan, toukokuun 14 p:nä päiväkirjaansa kirjoittanut: "Tehkööt sitten elämä tahi kuolema, rauha tahi myrsky, perkele tahi synti kaiken minkä voivat, syöstäksensä minua onnettomuuteen: en poistu Jesukseni ristin luota. Epäuskolla ja perkeleellä on paulansa, joilla he koettavat jälleen saada minua omaa työtä tekemään. Ei, niin huono ja kurja kuin olenkin, anna minun löytää apuni sinussa, sinä ainoa turvani, vapahtajani, Jesukseni. — — — Herran armo tekee minussa työtä, sen huomaan. Minä olen ja tahdon aina olla Vapahtajani oma".
Toukokuun 21 p:nä 1823 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] määrättiin Bergh isänsä apulaiseksi Suonenjoelle. Harras toivonsa saada kotiseutunsa kansalle julistaa Kristuksen evankeliumia ei kuitenkaan toteutunut. Hartolassa, missä hän kävi perhettänsä tapaamassa, sai hän näet tietää, että tuomiokapituli peruuttamalla aikuisemman määräyksensä, aikoikin siirtää hänet kirkkoherranapulaiseksi Kuopioon. Elokuun 23 p:nä saapui hän viimemainittuun kaupunkiin.
Haikein sydämmin ja suuren pelvon alaisena ryhtyi Bergh uutta virkaansa hoitamaan. Oliko hän kestävä taistelussa maailmaa ja syntiä vastaan? Bergh ymmärsi asemansa; hän tunsi, että Herra häneltä vaati paljon. Aikana, jolloin sekä kirkon että valtion johtavat henkilöt olivat solmineet liiton herännäisyyden kukistamiseksi, tuli hänen pappina toimia juuri sen läänin pääkaupungissa, jota etenkin pidettiin silmällä. Tässä kysyttiin todella urhoollisuutta ja taitoa. Heränneitä pilkattiin, heistä levitettiin jos minkälaisia huhuja: pilkan ja vainon alaiseksi joutui välttämättömästi varsinkin kaupunkiseurakunnassa pappi, jos hän millään tavoin noita "hulluja haaveilijoita" suosi. Bergh oli paljon seurustellut sivistyneiden kanssa. Seuraelämän tavat ja huvitukset tarjosivat vielä hänelle viehätystä, eikä ollut hän tähän aikaan vielä selvillä siitä, vaatiko Jumalan sana häntä kokonaan kaikesta tuosta luopumaan. Miten esiintyä kristittynä tuommoisissa tilaisuuksissa, miten rohjeta nuhdella maailmaa synnistä musiikin soidessa ja ilon korkeimmallaan ollessa? Olemme sanoneet, että Berghin kehitys tapahtui vähitellen. Tuo on etenkin nähtävänä hänen suhteessaan maailmaan. Vaikka hän oli herännyt ja elävä kristitty — ei kukaan, joka lukee hänen päiväkirjaansa epäile sitä luopui hän vähitellen, vasta Kuopiossa toista vuotta oltuaan, kokonaan seuraelämän huvituksista. Sitäpaitsi on huomattava, ettei herännäisyyden periaatteet tässä kohden vielä olleet vakaantuneet. Bergh oli näiden aatteiden ensimmäisiä tienraivaajia, ja semmoisten henkilöiden täytyy kulkea hitaammin kuin niiden, jotka heidän jälkiään seuraavat. Mutta vaikka Bergh näin kulkikin omaa tietään, yksin Jumalan sanasta etsien ohjeita, mille kannalle hänen näissä uusissa olosuhteissa tulisi asettua, vaikutti hänen tutustumisensa Kuopion heränneitten kanssa huomattavan muutoksen hänen ulkonaisessa elämässään. Silminnähtävästi koski häneen syvästi myöskin Renqvistin näihin aikoihin sattunut kova kohtalo, vaatien häntä "astumaan ulos leiristä Herran pilkkaa kantamaan".
Apulaistoimensa ohessa hoiti Bergh vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa. Jo hänen perusteellinen luonteensa ja ennen kaikkea hänen säälivä, hellä sydämmensä vaati häntä tarkkaan perehtymään vankien tilaan. Semmoisen sielunpaimenen rakkaudelle avautuivat vankilankin asukasten kovat sydämmet. Tarkatessaan näiden menneitä elämänvaiheita ja tutkiessaan syitä heidän kovaan kohtaloonsa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että opin puute ja kerjuu olivat johtaneet useimmat noista onnettomista rikoksen poluille [Biografinen Nimikirja.]. "Valoa kansalle" oli jo siihen aikaan Berghin tunnussanana. Tämän aatteen toteuttamiseksi teki hän jo Kuopiossa ollessaan ahkeraan työtä varsinkin kinkerimatkoillaan. Ei yksinkertaisinkaan päässyt hänen käsistään jotakin oppimatta. Harvinainen opettajakyky tuki hänen väsymätöntä intoaan, ja sitäpaitsi valmisti hän kinkerimatkoilleen lähtiessään itselleen kaavan, jonka mukaan hän sitten kysymyksensä ja opetuksensa järjesti. Yksi semmoinen löytyy hänen päiväkirjassaan huhtikuun 10 p:ltä 1824. Sen silmämääränä on synnin ja armon selvittäminen opetettaville. Kysymykset ovat liikuttavan yksinkertaisia, mutta samalla johdonmukaisia ja syvällisiä. Ei ole vaikea huomata, että ne ovat heränneen ja taitavan opettajan muodostamia.
Vuoden 1826 loppuun viipyi Bergh Kuopiossa. Hän näki täällä herännäisyysliikkeen kaikkien pakkokeinojen uhallakin virkistyvän ja leviävän seudusta toiseen. Jos siinä joskus ilmaantuikin häiriöitä ja ykspuolisuuksia, joita hän ei voinut hyväksyä, veti sen henki kuitenkin häntä yhä lähemmäs noita halveksittuja "lahkolaisia", sillä hän näki, että heillä oli aivan toiset pyrinnöt kuin muilla. Hän ymmärsi heidän kyyneleensä, sillä hän oli itse semmoisia vuodattanut ja vuodatti niitä yhä, joka kerta kuin synninsuru tahi taivaallisen isänmaan ikävä valtasi sydämmen; hän tiesi heidän kiusauksensa, sillä hän oli itse samoja kokenut, ja hän tiesi keneen he uskoivat, sillä Jesus Kristus oli hänenkin Herransa. Kuopiossa ollessaan tutustui hän myöskin Paavo Ruotsalaisen kanssa, liittyen häneen sydämmensä täydellä rakkaudella, jos kohta hän ei silloin vielä näy päässeen häntä täysin käsittämään. Tämä aika on Berghille oppiaikaa vielä. Hän arastelee, karttaa julkista esiintymistä herännäisyyden edustajana. Silminnähtävästi on häntä vielä estämässä ihmispelko, ainakin jonkunmoinen orjuus maailmaan nähden. — Korkea on se torni, jota Bergh on kutsuttu rakentamaan Suomen Siioniin. Älkäämme sitä oudoksuko, että häneltä kuluu aikaa kustannusten laskemiseen.
X.
Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.
Mitä suurimmasta merkityksestä herännäisyydelle ovat hartausseurat aina olleet. Tunnetut ovat Spenerin ja Francken "collegia pietatis" ja "collegia philobiblica", jotka kokosivat samanmieliset ystävät yhteiseen sananviljelemiseen ja hartauteen. Ja samoinkuin nämä kokoukset herännäisyyden emämaassa osoittautuvat eriämättömästi liikkeeseen kuuluviksi, syntyy niitä itsestään kaikkialla, mihin tämä liike leviää. Niin kävi Ruotsissa, missä kuuluisa konventikkeliplakaatti vuodelta 1726 juuri pietistein pitämäin hartausseurojen johdosta näki päivän valon, ja niin Suomessakin jo vanhemman herännäisyyden aikoina. Ei mikään ole luonnollisempaa kuin tämä. Puhdasoppisuuden aika rajoitti hartauden harjoittamisen sunnuntaihin ja muihin laissa säädettyihin juhlapäiviin. Sen kristillisyys jäi kirkkoon, kun suntio jumalanpalveluksen päätyttyä sulki Herran huoneen ovet. Kotihartautta kyllä toimitettiin vanhan hyvän tavan mukaan, mutta sekin oli, samoinkuin seurakunnan yhteinen hartaus, ylimalkaan kaavamaista eikä semmoisena voinut tyydyttää niiden tarvetta, joissa Jumalan Henki pääsi vaikuttamaan elävää, persoonallista uskoa. Tämä usko vaati itselleen vastaavia muotoja myöskin uskonnolliseen yhteiselämään nähden. Se viihtyi yhteiselle jumalanpalvelukselle säädetyissä menoissa, mutta se kaipasi niiden lisäksi semmoisia hartaushetkiä, missä yksilön hengellinen elämä saisi vapaammin toimia ja vastaanottaa vaikutuksia muilta samanmielisiltä. Pietismi tahtoi sovittaa kristinuskon vaatimukset elämän kaikkiin oloihin; arkielämänkin surut ja huolet, sen ilot ja toiveet — koko elämä toimineen ja tehtävineen vedettiin sen piiriin kuuluvaksi. Kaikkeen etsittiin Jumalan tuomitsevan, sovittavan ja pyhittävän totuuden valkeutta ylhäältä. Veli halasi avata sydämmensä veljelle, ystävä ystävälle, puhuakseen hänelle vaivansa ja kiusauksensa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka hänet oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa. Tämä tarve, joka kristinuskon olemukseen kuuluvana suuremmassa tahi vähemmässä määrässä ilmaantuu kaikissa elävähenkisissä uskonnollisissa liikkeissä, on luonut herännäisyyden hartausseurat.
Kuten olemme nähneet, johtivat Lounais-Suomen herännäisyysliikettä vielä 19 vuosisadan alkuaikoina papit. Vanhan, näillä seuduin kotihartauteen kokoontumista varten säilyneen tavan mukaan kutsuttiin heränneet (muutkin olivat tietysti tervetulleet) hartausseuroihin pappilaan kellonsoitolla. Tässäkin suhteessa saivat nämä tilaisuudet täällä säännöllisemmän ja niin sanoaksemme enemmän kirkollisen leiman kuin Pohjois-Suomessa, missä ei käytännöllisistäkään syistä tuota kutsumistapaa voitu käyttää. Savon ja Karjalan heränneet asuivat kaukana toisistaan. Alusta alkaen harjaantuivat he oman sisällisen halunsa kutsusta lähtemään ystäviä tapaamaan, kun tunsivat tarvitsevansa heidän neuvoansa ja lohdutustansa. Ennenpitkää avasivat talonisännät seuroille ovensa. Niin Iisalmella, Nilsiässä, Rautavaaralla, Nurmeksella, Pielisjärvellä, Maaningalla, Liperissä, Ilomantsissa y.m., missä herännäisyys voitti alaa. Tämmöisiin taloihin kokoontui kansaa likeltä ja kaukaa ei ainoastaan silloin, kun joku juhlallisuus oli siihen kehottamassa, vaan muulloinkin. Etenkin riennettiin suurissa joukoissa seuroihin Paavo Ruotsalaista tahi muuta suosittua opettajaa seudulle odotettaessa. Viestit semmoisen miehen tulosta levisivät nopeasti kaukaisimpiinkin kyliin. Lauvantai-iltoina kokoonnuttiin johonkin kirkon läheisyydessä olevaan taloon, missä seuroja sitten jumalanpalveluksen päätyttyä vielä sunnuntainakin pidettiin. Iisalmen ja Liperin tätä tarkoitusta varten rakennetuista erityisistä seuratuvista on jo ennen puhuttu. Niitä käyttivät pitkämatkaiset sitäpaitsi kirkkomajoinaan, etenkin niistä ajoista alkaen, jolloin liikkeen vastustajat vainojen synnyttyä yhä yleisemmin kieltäytyivät vastaanottamasta heitä koteihinsa.
Laulua on Suomen kansa ammoisista ajoista rakastanut. Sentähden pukeutui myöskin heränneitten hartaus semminkin liikkeen alkuaikoina suurimmaksi osaksi tähän muotoon. Laulukirjana käytettiin paitsi virsikirjaa yhä yleisemmin Siionin Virsiä ja Halullisten sieluin hengellisiä lauluja ei vain Lounais-Suomessa, missä nämä kirjat, kuten ennen on mainittu, ensin otettiin käytäntöön, vaan Savossa ja Karjalassakin. Kokemukseen perustuvan hengellisen elämän taisteluja ja voittoja nämä virret ilmaisevat, särjetyn sydämmen nöyrää kieltä ne puhuvat. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran armo ja kunnia on niiden kiitoksen esineenä, ihmisen turmelus niiden valituksen aineena. Tuskin löytyy kristityn elämässä sitä tilaa, johon ne eivät koskisi. Jos muutamissa näistä virsistä, niissä, joissa alituisesti puhutaan "Kristuksen verestä", hänen "haavoistaan" y.m.s., ilmeneekin herrnhutilaista sairaloisuutta, on niiden henki ylimalkaan yhtä raitis kuin syvä. Valmiin, itseensä tyytyvän ja itsestään kerskaavan uskon ilmaisijoiksi eivät ne sovellu, mutta sitä paremmin etsivän ja kilvoittelevan. Suruvoittoisuus on näiden ihmeellisten virsien huomattavimpia ominaisuuksia. Silloinkin kuin usko riemuitsee Herrassa ja kohoaa likelle näkemisen rajaa, on sen ilo iloa kyynelten takaa. Syynä ei ole yksin synnin suru, vaan ehkä yhtä usein koti-ikävä. Mitä ulkomuodon runollisuudesta puuttuu, sen korvaa sisällyksen eheys. — Säveleet näihin virsiin heränneet joko lainasivat virsikirjan nuoteilta ja vanhoilta kansanlauluilta tahi sepittivät ne niitä itse. Ne muodostuivat rytmillisiksi, mutta samalla vakaiksi ja suruvoittoisiksi, siten soveltuen uskollisesti tulkitsemaan sanojen henkeä. Ei ollut aika omiaan synnyttämään keveitä ja iloisia säveleitä. Sodan kauhut täyttivät mielet niitä ensin muodostettaessa, sisälliset kärsimykset ja monet raskaat ulkonaisetkin ahdingot painoivat sittemmin näiden virsien veisaajia. Ja olivathan heränneet sitäpaitsi jo isiltään oppineet, että Suomen
"Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu".
Tuo ei siis ole omituista yksin herännäisyydelle, vaan kansan luonteelle yleensä. Siihenkin nähden ovat nämä säveleet niin luonnollisia ja tarkoitukseensa sopivia.
Monta tuntia yhteen jaksoon saattoivat heränneet virsiään veisata. Kun joku murheellinen aloitti tätä mielentilaa ilmaisevan virren, yhtyivät muut heti siihen, ja samoin tehtiin, jos toinen tämän jälkeen alkoi veisata sisällykseltään vaikka aivan vastakkaista virttä. Itkettiin itkevien ja iloittiin iloisten kanssa. Rakkaus yhdisti sydämmet toisiinsa, surut ja ilot olivat yhteiset. Veisuun kestäessä saattoi joku tahi useammatkin yhtaikaa tainnuksissa uupua lattialle ja tuossa tilassa ruveta puhumaan outoa kieltä. Semmoisia sanottiin kielilläpuhujiksi tahi hengessäpuhujiksi. Tämä ihmeellinen ilmiö herännäisyyden vaiheissa, johon jo ennen olemme viitanneet, ansaitsee erityistä huomiota.
Mitä oli tuo "kielilläpuhuminen", josta semminkin Savon- ja myös Karjalanpuolista herännäisyyttä koskevat asiakirjat tuontuostakin kertovat? Ihmiset kaatuivat maahan, joutuivat jonkunlaiseen horrostilaan, jossa heidän tuntoaistinsa oli ihan toimetonna, puhuivat yhtäjaksoista, useimmille aivan käsittämätöntä, vieraan kielen kaltaista puhetta tahi katkonaisia, niinikään käsittämättömiä sanoja, jotka vähitellen muuttuivat muutamiksi lauluntapaisesti esitetyiksi tavuiksi (esim. "trottista", "trottista", "truu", "tii", "tii", "hu", "ti".) Sukua tämän "kielilläpuhumisen" kanssa oli "hengessäpuhuminen", jota toisinaan sanottiin "profeteeraamiseksi". Sekin tapahtui tunnottomassa tilassa, mutta pukeutui johdonmukaisiin lauseisiin. Puhujat käyttivät silloin selvää kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Toiset ilmaisivat muitten, etenkin vilpillisten, sieluntilan; toiset näkivät kuolleet, tahi vielä elävät tuttavansa helvetin tuskissa tahi taivaan autuudessa, puhuen heistä varoittaen tahi kehottaen ja lohduttaen sekä päättäen usein puheensa palavalla rukouksella. Joskus, etenkin myöhempinä aikoina, pitivät "hengessäpuhujat", joita monesti nimitettiin myöskin "kielilläpuhujiksi", pitkiä, saarnantapaisia hartauspuheita.
On koetettu tyhjäksi väittää kertomuksia tästä ihmeellisestä ilmiöstä, vaan turhaan. Siksi monet ja luotettavat ovat todistukset, ettei asian todenperäisyyttä saata epäillä. Mutta jos tämä kerran myönnetään: miten on tuommoinen tila selitettävä? Helppo on päästä asiasta julistamalla koko ilmiötä teeskentelevän hurmahengen purkauksiksi, ja tätä keinoa on usein sekä entisinä että myöhempinä aikoina käytettykin. Mutta semmoista menettelytapaa vastaan sotii se kieltämätön tosiasia, että moni "kielilläpuhuja" todistettavasti on ollut elävä, valistunut kristitty, jonka raittiille uskonelämälle tavallisissa oloissa kaikki hurmahenkisyys on ollut ventovierasta. Eikä kelpaa sekään selitys, että alhaisella sivistyskannalla olevat ihmiset ylimalkaan, jouduttuaan suureen mielenliikutukseen, osoittautuvat kykenemättömiksi tunteitaan vallitsemaan ja silloin voivat esiintyä kuni untanäkevät, sillä "kielillä" ovat puhuneet ei vain yksinkertaiset talonpoikaishenkilöt, vaan sivistyneet säätyläisetkin. Kernaasti myönnämme tuossa tilassa ilmenevän sekä ruumiillista että hengellistä sairaloisuutta, mutta näkyy siinä varmaan muutakin. Ja tätä emme epäile sanoa Herran vaikutukseksi, jonka kautta hän monesti, varsinkin herännäisyyden alkuaikoina, herätti ihmisiä synnin unesta. Mutta jos sille vanhojen heränneiden väitteen mukaan omistetaan erityisen armonlahjan nimi, niin on tarkoin huomattava, ettei sitä saa liika korkeaksi arvioittaa. Pidettäköön tässä silmällä Paavalin arvostelu Korintin seurakunnassa ilmestyneestä kielilläpuhumisesta, joka oli ehkä likeisestikin sukua kysymyksessä olevan lahjan kanssa. Menneen ajan heränneet eksyivät monesti tätä lahjaa liika suuressa arvossa pitämään, väittäen että kielilläpuhujien uskonelämä oli valistuneempaa ja syvällisempää kuin muiden. He vasta — niin moni ajatteli — ovat päässeet jumalallisen totuuden perille. Paavo Ruotsalaista ei saa tästä eksytyksestä syyttää. Hän päinvastoin sitä monessa tilaisuudessa jyrkästi vastusti, usein kohdellen kielilläpuhujia hyvinkin ankarasti. Siihen antoi hänelle aihetta sekin, että moni ulkokullattu seurapaikoissa ja muualla alkoi heitä matkia. Sitäpaitsi tahtoi Paavo täten osoittaa, ettei hän tuolle lahjalle aivan suurta arvoa antanut. Mutta missä kielilläpuhujat sanoillaan ja käytöksellään ilmaisivat tosiherätystä ja vilpitöntä uskoa, siellä kohteli hän heitä rakkaudella, hellästi palauttaen heitä kiihottuneen tunne-elämän sumuisilta kukkuloilta kilvoittelevan uskon laaksoihin, joissa armon syvimmät hetteet löytyvät [Paavo Ruotsalaisen vanhimpien tuttavien (K. A. Malmbergin, J. I. Berghin, J. Fr. Berghin y.m.) yksimielinen todistus.].
Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyydestä eroavan leiman sai tämä liike niillä seuduin, joilla Renqvist liikkui ja vaikutti. Tämä koskee etenkin hartauskokouksia. Viimemainitun johtamissa seuroissa oli rukous pääasiana. Sitä toimitettaessa olivat kaikki polvillaan. Melkein aina rukoili Renqvist omin sanoin, usein hyvinkin pitkältä. Hänen sitä tehdessään kuului huoneessa sieltä täältä joku syvä, itkun katkaisema huokaus tahi muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja, niinkuin: "armahda, armahda, armahda"; "Herra kuule, Herra auta". Jos joku rukousten kestäessä joskus pyörtyi, niin ei siihen ollut syynä tunteitten ylenmääräinen liikutus, vaan ruumiillinen väsymys. Renqvist valvoi nim. huolellisesti seuraelämän raittiutta, arvelematta tuomiten hurmahenkisyydeksi ja sielunvihollisen vaikuttamiksi kaikki liikutukset ja muut tunne-elämän tavallisuudesta poikkeavat ilmaukset. "Neuvoissaan heränneille" lausuu hän: "Tarkastusmiesten pitää estää ja kieltää näyt, unennäöt ja niitten ilmoittamiset ja selitykset, niinkuin myös kielilläpuhumiset ja niitten tarpeellisuuden. — — Pyörtymisiä jos tapahtuu, niin ne tutkitaan, mistä laadusta ne ovat ja mistä ne tulevat. Ja ne kielletään, jos ne havaitaan turhiksi viekastelemisiksi".
Renqvist oli rukouksen mies. Sanottakoon mitä hyvänsä noista hänen kodissaan, matkoillaan ja hartausseuroissa tuontuostakin pitämistään pitkistä polvirukouksista: hän teki tuota sydämmensä sisällisestä halusta. Ei myöskään käy kieltäminen hänen ystäväpiirissään löytyneen monta, joiden rukoilemisen vaikutin oli sama vastustamaton sisällinen tarve. Toiset näistä esiintyivät seurapaikoissakin, usein hänen läsnäollessaankin, ääneen rukoilemalla. Mutta yhtä varma on, että toiset ja ehkä suurin osa seuroissa kävijöistä otti osaa näihin rukouksiin, siten noudattaaksensa Herran kehotusta, pitäen tätä velvoittavana käskynä. Ei päässyt tunne-elämä tuon ikeen alla vapaasti toimimaan, vielä vähemmin vallattomuuksiin yltymään. Sitäpaitsi luki Renqvist rukousten lomassa tavallisesti monta lukua yhteen jaksoon raamatusta, neuvoen, kysellen ja opettaen luetun johdosta, useimmiten pitkät hetket [Kertoneet vaivaishoitolaiset Niilo Varis ja Anna Maria Härkönen Liperissä (1896).]. Pitkäveteistä oli hänen esitystapansa, yksitoikkoinen hänen äänensä [Asessori A. V. Lyra y.m.]. Ei ollut tämäkään omiaan tunteita kiihottamaan eikä mieltä jännittämään. Veisu, jossa käytettiin virsikirjaa sekä "Halullisten sieluin hengellisiä lauluja", oli kyllä vilkkaampaa, mutta ei Renqvistin johtamissa seuroissa saanut läheskään niin suurta merkitystä eikä päässyt kohoamaan tuohon hellään tunteellisuuteen kuin varsinaisen herännäisyyden seuduilla. Kaikki kantoi raskaan työn ja väsymyksen leimaa.
Epäilemättä olivat nämä Renqvistin johtaman seuraelämän omituisuudet syynä siihenkin, että suurin osa hänen hartauskokouksissa kävijöistä, kuten Vaetterdahlin v. 1819 hänelle kirjoittamasta kirjeestä näkyy, oli miehiä [Akiander VII, 104. Samaa todistivat myöskin ennenmainittu Anna Maria Härkönen ja talonvanhus Kaarle Lappalainen Liperissä v. 1896.]. Kaikkialla muualla, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli naisten luku suurempi.
Huomattavaksi seurapuhujaksi ei kukaan Renqvistin ystävistä Liperissä eikä naapuripitäjissä kehittynyt, yhtävähän kuin hän ylimalkaan pystyi semmoisia kasvattamaan. Mutta tätä puutetta korvasi ainakin osaksi hänen sanankuulijainsa keskinäinen rakkaus, joka vaati heitä yksityisesti toisiaan varoittamaan, nuhtelemaan, kehottamaan ja lohduttamaan. Ja ennen kaikkea sitä korvasi Renqvistin oma väsymätön into. Savossa ja Karjalassa sitävastoin esiintyi jo varhain eteviä puhujia kansan syvistä riveistä. Semmoinen oli jo Lustig. Ei olisi hän saavuttanut suurta mainettaan, ellei hänellä olisi ollut hyvä puhelahja. Eteviä kansanpuhujia herännäisyyden alkuaikoina olivat myöskin ennenmainitut Juhana Poikonen, Lauri Juhana Niskanen, Antti Pyykkö, Matti Härkönen [L. J. Niskasen Muistokirja; Poikosen ennenmainittu elämäkerta; Akiander VI, 95-101.] ja verraton semmoisenakin Paavo Ruotsalainen. Eipä kummallista, että Savon heränneet jo varhain oppivat vaatimaan seurapuhujalta paljon. Kaikki olivat kuulleet Paavon puhuvan ja vertasivat muita häneen. Kun hän astui seuratupaan ja, jalkojaan tuskin lattiasta nostaen, hitaasti kulki kansajoukon läpi hänelle pöydän ääressä varatulle sijalle, valtasi juhlallinen tunne läsnäolijain sydämmet. "Ukko" — tällä nimellä Ruotsalaista jo varhain nimitettiin — sijoittui paikalleen, asetti kyynärpäänsä polvilleen ja painoi päänsä käsiinsä. Tuossa asennossa hän monesti istui pitkät hetket. Kuulijat näkivät ainoastaan hänen korkean otsansa, joko synkästi rypistyneenä tahi uskon autuaallista voimaa ilmaisevana. Ennenkuin hän alkoi puhua, korotti hän voimakkaan vartalonsa suoraksi, painoi päänsä vähän taaksepäin ja loi kuulijakuntaansa vakavan, tutkivan katseen. Teeskentelijä ei kestänyt tätä katsetta, pilkkaaja vapisi sen edessä. Valtavan voimallista oli hänen puheensa. Jo ensimmäiset sanansa tempasivat haluttomimmatkin ja vastahakoisimmat muassaan. Kirkas, kuuluva ääni ja oivallinen lausuminen, joka antoi jokaiselle sanalle sisällystä vastaavan painon, lisäsivät hänen puheensa erinomaista vaikutusta. Ainoastaan puhuakseen ei Ruotsalainen milloinkaan seuroissa suutansa avannut. Monesti poistui hän niistä ainoatakaan sanaa lausumatta. Harvalle hengelliselle puhujalle on niinkuin hänelle kirkastunut se totuus, että "ihminen ei taida mitään ottaa, ellei hänelle anneta taivaasta", ja harva on tälle totuudelle niin kuuliainen ollut. Tavallisesti luki Paavo seuroissa saarnan tahi ainoastaan osan saarnasta Björkqvistin eli Vegeliuksen postillasta ja puhui luetun johdosta, joko heti tahi sittenkuin joku virsi oli veisattu. Tutustuttuaan L. J. Niskasen kanssa, käytti hän usein tätä lukijana. Joskus puhui hän myöskin mitään lukematta tilaisuudessa veisatun virren tahi jonkun hiljattain sattuneen tapahtuman johdosta. Monesti päätti Paavo seuran polvirukouksella. Tavaksi tuo kuitenkaan ei hänelle eikä hänen ystävilleen koskaan tullut [Paavo Ruotsalaisen seuroissa esiintymisestä ovat minulle kertoneet pastorinleski Charlotte Achrén, kirkkoherranleski Vendla Pettersson, rovasti N. G. Arppe, asessori K. A. Malmberg, Stiina Ruotsalainen, synt. 1817 (ei sukua Paavolle), y.m.].
Paavo Ruotsalaisen puheet eivät ole jälkimaailmalle säilyneet. Siitä ei saa ketään syyttää. Se on ollut Jumalan sallimusta. Vaan ei tämä hänen puheittensa arvoa vähennä. Tulisoitto, joka yön pimeässä johtaa matkustajaa, saa sammua, kun tämä on löytänyt oikean tien; salama, joka iskee, on tehnyt tehtävänsä, kun se on murtanut ja maahan lyönyt sen, mikä oli tuomittu kuolemaan.
Kuten olemme nähneet, eivät heränneet aina saaneet rauhassa seurojaan pitää. Usein saapui pilkkaajia ja vainoojia seurapaikkoihin häiriötä aikaansaamaan sekä etsimään syytöksen syitä heränneitä vastaan. Joskus tapahtui väkivaltaisuuksiakin. Näin näkyy käyneen esim. Iisalmen seurahuoneessa. Näitä ja muita epäkohtia poistaaksensa sekä järjestääksensä heränneitten oloja, etenkin heidän seuraelämäänsä, muodosteli J. Fr. Bergh Kuopiossa ollessaan heille muutamia ohjeita, jotka tietääksemme eivät kuitenkaan yleisemmin tulleet heränneitten tiedoksi. Ainakaan hän ei niitä kirjoitettuina levittänyt, jos kohta se seikka, että ne ovat suomeksi kirjoitetut, selvään viittaa siihen, ettei hän niitä ainoastaan itseään varten suunnitellut. Ne liittyvät muutamiin hänen päiväkirjassaan lokakuun 1 p:ltä 1824 löytyviin heränneitä koskeviin mietteisiin. Pari päivää ennen lausuu Bergh samassa päiväkirjassaan pelkonsa siitä, että hän oli neuvonut ystäviään luopumaan yleisten seurojen pitämisestä. Hän näkyy epäilleen, oliko hän tässä menetellyt oikein. Neuvo ei suinkaan aiheutunut minkäänlaisesta vastenmielisyydestä heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan kohtaan, vaan yksinomaan varovaisuudesta, josta syystä Paavo Ruotsalainenkin, niinkuin olemme maininneet, kehotti ystäviään luopumaan suurten seurojen pitämisestä. Aikaa kuvaamaan lainaamme tähän nämä Berghin heränneille antamat, monesta syystä huomattavat neuvot. Käytämme kirjoituksen alkuperäistä kieliasua, muuttamalla ainoastaan oikokirjoitusta:
"Muutamia ojennusnuoria niiden armoaetsiväisten sieluin jälkeenelämiseksi, joiden tulee toisille ojennukseksi ja holhomiseksi olla."
"1:ksi. Jokainen valvokoon ensin ja erinomattain oman sielunsa tilan ylitse ja katsokoon, koska hän toisia ojentaa pyytää, ettei hän itse ole oppimatoin ja ettei hän paisununna laittajan (saatanan) tuomioon lankeis, joka ensin ylpeyden kautta erois pois Jumalasta ja uppois helvettiin."
"2:ksi. Halullisten sieluin yhteentulemiset eli kokoukset pitää tapahtuman soveliaasti ja niin, ettei Esivallan Asetukset mahda oikian tarkoituksensa puolesta rikotuksi tulla. Halulliset ainoastaan samasta kylästä mahtavat yhteen tulla, jos heitä on niin monta, eikä juosta kylästä kylään. Mutta jollei heitä yhdessä kylässä ole usiampaa, niin ei taida heitä kieltää toisten tykö tulemasta. Olkoon nämät Vapahtajan sanat muistossa: kussa kaksi eli kolme kokoontuu minun nimeeni, siinä olen minä keskellä. Niissä kyläkunnissa, joissa enempi halullisia löytyy, olis myös sovelias, ettei he kaikki kokoontuisi yhteen paikkaan, vaan usiampiin, varsinkin jos he asuvat kaukana toisistansa. Jollei heidän kylänpäässänsä olis yhtään vanhempaa ja harjaantunutta kristillistä miestä, joka taitais holhota ja ojentaa heitä, niin mahtaa senkaltaisia holhota tulla muista kylistä, vaan ei usiampaa kuin yksi eli kaksi kerrallansa. Senkaltaisia kokouksia ei pidä pidettämän muulloin kuin niillä hetkillä, jotka ovat vapaat ruumiillisista töistä. Ei niiden pidä kestämän myöhempään kuin kello yhdeksän paikoille iltaisella. Jos pahanilkisiä niihin tulee tahallans pilkkaamaan ja hämmentämään hartautta, niin niistä pitää kohta poishajottaman eikä ruvettaman riitaan heidän kanssansa. Niihin pitää myös muilla olla vapaus tulla, ettei niitä salaisiksi eikä eriseuraisiksi luettais. Yhteistä Jumalan palvelusta ei näiden harjoitusten kautta pidä laiminlyötämän. Kaupungissa, koska kirkkoreisulla ollaan, ei mahda kaikki halulliset tunkea itsiänsä yksiin paikkoihin. — Vaikka edelläpäin on sanottu, että ruumiillisista töistä vapaat hetket ainoastans pitää keskenäiseksi ylösrakennukseksi käytettämän; niin mahtavat kuitenkin talonhaltiat perheväkensä kanssa pitää hartauden harjoituksia milloin ja kuin usein he tahtovat. On myös tarpeellinen, että he niitä pitävät joka aamu ja ilta."
"3:ksi. Ne, jotka toisten peräänkatsojat ovat, pitää usein, varsinkin kirkkoreisuilla, kohdata toinen toistansa, keskustella toinen toisensa kanssa, tutkia ja neuvoa toinen toistansa, ja kysyä ja ottaa neuvoa toiseltansa, että hengen yhteys mahtais voimassapidetyksi tulla. Ylpeyttä heidän pitää kauhistuman niinkuin saatanan kauheinta myrkkyä. Jos joku riita ylösnousee, niin peräänkatsojat sen yksineuvoisesti ratkaiskoon. Jollei he kaikki ole yksineuvoiset, niin valitkoot yhden miehen, jonka he kaikki ymmärtäväiseksi tuntevat, joka sen ratkaiskoon ja siihen muut tyytyköön."
"4:ksi. Erinäistä polvi-rukousta ei pidä pois kiellettämän muulloin kuin silloin, koska se tapahtuu itsevanhurskaassa ja ulkokullatussa mielessä."
"5:ksi. Langenneitten ja eksyneitten ulossulkeminen muiden yhteydestä pitää tapahtuman suurella arkuudella, kärsivällisyydellä, puolenpitämättömyydellä ja niin, että se taitaan vastata kaikkinäkeväisen Jumalan edessä."
"6:ksi. Eripuraisuutta pitää vältettämän niinkuin helvetin myrkkyä. Katso Jaakop. epist. 3 l. 14, 15, 16, 17 v."
"7:ksi. Liikutukset ilman jokapäiväistä ja ahkerata armonetsimistä ja kilvoitusta eivät maksa mitään; ne ovat myös silloin vahingolliset ja ylpeyteen vieväiset, jos ei niitä vetämisiksi arvata, vaan ruvetaan niiden varassa elämään. Jos minä enkelitten kielillä puhuisin, ja ei minulla olis rakkautta, 1 Korint. 13: 1, 2, 3. Liikutukset pitää pantaman P. Raamatun rinnalle, jonka kanssa niiden pitää tarkasti yhteensopiman, ettei vihollinen valkeuden enkelin nimen ja varjon alla pääsisi vallan päälle. Paavilaiset sanovat, ettei kaikkia ole ennätetty Raamattuunkaan panna. Mutta tässä ei heitä pidä kuultaman. Se on myös selvä asia, että jotka huolimattomasti kilvoittelevat, heillä on aina enempi ahdistavaisia ja surettavaisia liikutuksia. O! jos kaikki etsisit Kristuksen itsellensä elämäksi!"
"8:ksi. Niitä tavallisia tervetyssanoja ei pidä poisheitettämän. Ei sentähden tarvitse Jumalan nimeä turhaanlausua."
"9:ksi. Esivallalle pitää vilpitöin kuuliaisuus osoitettaman; ei pidä myös kyllästyttämän, jos jotain syyttömästi kärsimään tultaisiin. Vapahtajata, Jesusta Kristusta sitä ristiinnaulittua, joka on totinen Jumala ja ihminen, jonka kautta me ainoastaan autuaiksi tulla taidamme tätä Vapahtajata ei esivalta tahdo meiltä ryöstää; mutta jos tahtoisikin, niin emme saa kuitenkaan ruumiillisiin sota-aseisiin tarttua, vaan meidän tulee ennen tyytyä vainoon ja kuolla. — Niin teki apostolit."
"10:ksi. Koska herätetyt ihmiset valittavat toinen toisensa päälle, niin on ylpeyden vaara tarjona; ja silloin ei heitä pidä säästettämän kummallakaan puolella. Kaikkia juttuja ja kanteita ei pidä kuultamankaan; mutta jos kuullaan, niin pitää päällekantajan sielun tila ensin tutkittaman."
XI.
Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen Liperissä ollessaan.
Olemme nähneet, että Renqvistin johtama uskonnollinen liike jo alusta alkaen sai muusta herännäisyydestä eroavan leiman. Erotus ei ole opissa, vaan hengellisen elämän luonteessa ylimalkaan. On kyllä totta, ettei tämä ajanpitkään voinut olla oppiinkaan vaikuttamatta, mutta tästä vaikutuksesta ei herännäisyyden alkuaikoina vielä huomaa kuin kaukaisia enteitä. Näihin tahdomme tässä ainoastaan sivumennen koskea, koska opin kehitys ja sen yksityiskohtia tarkoittava määritteleminen kuuluu myöhempään aikaan. Sensijaan on silmäys siihen erihenkisyyteen ylimalkaan, joka jo Renqvistin Liperissä asuessa ilmaantuu hänen ja Savon herännäisyyden kannattajien välillä, jo nyt paikallaan.
Pielisjärven itäpuolella asuvat heränneet, joissa, kuten tiedämme, Paavo Ruotsalaisen edustama suunta oli päässyt vakaantumaan, joutuivat ennenpitkää tekemisiin Renqvistin ystävien kanssa Liperissä. Luonnolliselta näyttää, että sopu ja ystävyys pääsisi yhdistämään näiden seutujen heränneet. Kansallisluonne oli sama, olosuhteet samankaltaiset, kokemukset ja pyrinnöt yhteiset. Mutta Jumalan valtakunta kehittyy omien lakiensa mukaan, eikä millään alalla inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys tule niin näkyviin kuin tällä. Renqvistin sääntöjen mukaan järjestämä uskonnollinen elämä ei miellyttänyt Pielisjärven vapaampaan katsantotapaan harjaantuneita heränneitä, ja edellisen ystävät taas loukkaantuivat etenkin siitä, etteivät Ruotsalaisen opetuslapset ehdottomasti tuominneet kielilläpuhumista ja muita "liikutusten" ilmauksia valheen hengen vaikuttamiksi, niinkuin heitä itseä oli opetettu tekemään. Kyllä koetettiin jo ensi aikoina solmia hengen yhteyttä näiden eri suuntien välillä, mutta turhaan. Jo kesällä 1822 kirjoitti Antti Pyykkö tässä tarkoituksessa kirjeen Liperin heränneille. Renqvististä hän siinä muun ohessa lausuu: [Akiander, VI 190-193.] "En minä sano, että maisteri on peräti väärässä, sillä herättämisen lain kautta osaa hän selkeästi esittää, mutta ei hän osoita tietä evankeliumin kautta Kristuksen tykö, vaan kiduttaa itseänsä ja muita lain orjuudessa omalla tekemisellä, ja ulkonaisten rukousten paljoudella tahtoo hän katsoa pyhyyttänsä lain peilissä". Epäilemättä on tämä arvostelu ainakin osaksi oikea, mutta se ilmaisee samalla myöskin sitä tuomitsevaa henkeä, joka, täyteen valtaansa päässeenä, myöhempinä aikoina toisistaan mitä jyrkimmästi erotti Ruotsalaisen ja Renqvistin opetuslapset. Aivan väärin Pyykköä arvostelisimme, jos sanoisimme hänen millään tavoin halventaneen rukouksen arvoa. Päinvastoin lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Ei oikiat uskovaiset pidä polvirukouksia ja yhteisiä suurukouksia väärinä, mutta eivät harjoita niitä muulloin kuin yhteisissä kansankokouksissa ja heränneitten sieluin kehotukseksi huonekunnissa aamuin ja ehtoin." Tästä näemme niinikään, että Pielisjärven heränneet kyllä harjoittivat polvirukousta, samoinkuin tämä rukousmuoto oli tunnettu Savonkin heränneille. Erotus on vain siinä, että Renqvist määräsi tämän rukousmuodon aina noudatettavaksi, jota vastoin Ruotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa tekivät senkin, samoinkuin kaiken rukoilemisen riippuvaksi rukoilijan sisällisestä tilasta, jonka vapaana ilmaisijana sen tuli olla. Sama on kummankin käsitys rukouksen arvosta ja hyödystä; kysymys on vain siitä, onko ylimalkaan oikein sitoa sitä määrättyyn muotoon ja ihmisen mielentilasta huolimatta kehottaa sitä harjoittamaan, vai eikö Renqvistin kehotusta rukoukseen voisi ilmaista näillä sanoin: rukoile, niin heräät ja saat uskon; Ruotsalaisen kanta oli: tee parannus ja usko evankeliumi, niin sinä rukoilet. Edellisessä tapauksessa käsitetään rukousta uskon välikappaleena, viimemainitussa sen hedelmänä. Kumpikin katsantotapa johtaa, ykspuolisesti kehitettynä, harhaan. Renqvist eksyi sanankuulijoiltaan rukousta vaatimaan, ja, taistellessaan tätä katsantotapaa vastaan sekä puolustaen uskon vanhurskautta, kiivaili Ruotsalainen monesti niihin määrin "tekopyhyyttä" vastaan, että hän tavattoman ihmistuntemisensa uhallakin joskus vaani farisealaisuutta siinäkin, missä sitä ei ollut, ja monesti hyvinkin sopimattomalla ja loukkaavalla tavalla koetti estää ihmisiä siihen joutumasta. Tätä henkeä huomaa jo vasta mainitussa Pyykön kirjeessä, vaikka se sisällykseltään ylimalkaan on hyvä ja silminnähtävästi rakkaudesta lähtenyt. Hän näet lausuu: "Joka ei tahdo tätä (neuvoa oikeaan rukoukseen) uskoa, hän koetelkoon kerran rukoilla niin paljon, että hän saa tietää, mitä hänen rukouksensa maksaa, ja ottakoon sen suuren narrin ja ylpeyden orjan Juho Korhosen ja muita kumppaniksensa, ja rukoilkaa joku viikko eli kuukausi yöt ja päivät lakkaamatta polvillanne ja kasvoillanne maassa, niin saatte nähdä, antaako Jumalan henki mitään vastausta". Iva ja katkeruus eivät suinkaan olleet omiaan poistamaan näiden suuntien välillä yhä karttuvaa erimielisyyttä. Siten suureni päinvastoin suurenemistaan niiden välinen juopa.
Myöhemmin ilmestyneessä "Väärän opin kauhistus" nimisessä kirjassaan kertoo Renqvist, että muutamat Paavo Ruotsalaisen ystävistä pari kertaa jo Liperin herätysten alkuaikoina koettivat levittää oppiaan tässä seurakunnassa. Yhteydessä tämän kanssa mainitsee hän, että Ruotsalainenkin siihen aikaan samassa tarkoituksessa kävi viimemainitussa pitäjässä. Selvempää valoa näihin tapahtumiin luo L. J. Niskasen muistokirja. Hänen kertomuksensa mukaan kutsui Renqvist Ruotsalaisen luoksensa Liperiin. Paavo saapui sinne v. 1822 [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa käsittelevä käsikirjoitus.]. Renqvist "otti hänen ilolla vastaan", eikä heidän välillään silloin ainakaan huomattavampaa erimielisyyttä syntynyt. Paavo kyllä huomasi, että Liperin heränneet olivat "omain töitten rakentamiseen joutuneet" ja koetti heitä oikealle uralle johdattaa, vaan näkyy siinä menetelleen hyvin varovaisesti, taitavasti ja hellästi. Jonkun ajan kuluttua kirjoitti Renqvist Paavolle, pyytäen häntä jälleen käymään Liperissä. Luultavasti oli tämä kutsu yhteydessä Pyykön yllämainitun kirjeen kanssa. Paavo saapui Liperiin eräänä lauvantaina. Renqvist piti seuroja, jossa tuon tuostakin langettiin polville rukoilemaan. Samaa tapaa noudattivat heränneet seuraavana päivänä kirkossakin. Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoonnuttiin jälleen erääseen taloon seuroja pitämään. Niissä ei Renqvist itse ollut saapuvilla, hänen kun täytyi lähteä erään sairaan luo. Omituisen näyn tarjosi Paavolle seurapaikka. "Toiset menivät metsään rukoilemaan, toiset polvistuivat erään ojan varrella, toiset nurkan takana". Kun Paavo heiltä tiedusteli syytä tuohon hänestä kummaan ja vastenmieliseen hartaustapaan, vastattiin hänelle, että Renqvist oli neuvonut heränneitä polvillaan rukoilemaan "vähintäin viisi, hyvä jos kymmenen kertaa päivässä". Mitä tuli Paavon tehdä, miten puhua? Hän korotti äänensä Kristuksen evankeliumin ylistykseksi, näyttäen raamatun sanoilla, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä. Hänen puheessaan oli tuota säälivää surua ja pyhää kiivautta, jolla hän niin monesti oli taivuttanut kansanjoukkojen sydämmet. Renqvistiä hän ei soimannut, vaan lausui päinvastoin sen toivon, että tämä kyllä vielä oli käsittävä uskonelämän salaisuuden. Ihastuksella kuulivat Liperiläiset kuuluisan savolaisen puhetta, ja moni heistä päätti käydä Nilsiässä häneltä tarkempia neuvoja saamassa. Tämän kuultuaan kiivastui Renqvist kovasti. Seuraavana pyhänä kielsi hän saarnatuolista ankarasti kaikkia Nilsiään lähtemästä ja vastedes Paavon ja hänen hengenheimolaistensa neuvoa noudattamasta. Sitäpaitsi kirjoitti hän Ruotsalaiselle kiivaita, herjaavia kirjeitä, jyrkästi kieltäen häntä vastedes Liperiin tulemasta. Paavo vastasi: "Minulla on kyllä ystäviä enemmän kuin Liperin seurakunnassa on kansaa, suruttomatkin siihen luettuina, enkä siis tarvitse niitä teiltä hakea. — — — Teidän Jumalanne ei kuule, jollei täyttä kurkkua ja torvella huudeta ja tehdä monta vaivaloista tekoa, niinkuin Baalin papit, vaan meillä on Jumala, joka kuulee ja näkee katuvaisten jumalanlasten salaiset huokaukset ja ymmärtää taampaa heidän huokauksensa". Turhaan koetettiin sittemmin muutamissa Kuopiossa v. 1824 pidetyissä keskustelukokouksissa sovittaa näitä miehiä. Alussa näkyy Renqvist näissä tilaisuuksissa saaneen kannatusta muun ohessa J. Fr. Berghiltäkin, vaan Ruotsalaisen voimallinen esiintyminen vaikutti, että hänen lopussa täytyi aivan yksin mielipiteitään puolustaa. Mitään myöntämättä pysyi hän lujasti niissä [L. J. Niskasen Muistokirja sekä Paavo Ruotsalaisen ennen mainittu elämäkerta.].
Renqvistin yllämainittu kertomus Savon heränneiden käynnistä Liperissä, joka on kirjoitettu oppiriitojen suvaitsemattomina aikoina, on siksi katkera ja kiivas, että se menettää miltei kaiken historiallisen arvonsa. Jos, niinkuin siinä sanotaan, Paavon opetuslapset väittelyssään Liperiläisten kanssa ehkä liika suurella myötätuntoisuudella puhuivatkin kielilläpuhujista, niin on mahdotonta otaksua heidän väittäneen, että ainoastaan ne, joilla on lahja puhua kielillä, tietävät toisen sieluntilan ja voivat ohjata ihmisiä elämän tiellä, kuten Renqvist kertoo heidän sanoneen. Ja vielä mahdottomampaa on, että Ruotsalainen olisi tuohon tapaan asiasta puhunut. Viimemainitun kanta tämän kysymyksen suhteen näkyy muun ohessa eräästä hänen v. 1825 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän lausuu: "Minun luullakseni taitaa teillä olla aivan paljon moninaisia kiusauksia, jotka usiammissa paikoissa ilmaantuvat ensimmäisen herätyksen aikana. Etenkin saavat ne, jotka kielillä puhuvat, aikaan suurta hämmennystä. Jos, rakas ystävä, aikanne myöntää, niin pitäkää näitä visusti silmällä, nuhdelkaa heitä siveydellä ja painakaa heitä alas, niin paljon kuin mahdollista on ja viisaus myöntää. Vaan olkoon kuitenkin meistä kaukana se, että asettuisimme Jumalan viisaita tarkoituksia vastaan niissä asioissa, jotka oikeasta hengestä tulevat, vaikka moni heikko ihminen tämän lahjan väärin käyttää omaksi ylpeydeksensä. Sentähden pitää näitä ihmisiä nuhdella, vaan ei sitä henkeä, joka heidät on liikuttanut. — — — Minulla on ollut paljon tekemistä kielilläpuhujain ja houriossa olleiden kanssa; vaan minä olen kuitenkin helposti heidät voittanut, niin ettei meidän puolella heistä vaaraa synny". [Akiander VI, 108-9.] Huomattava on myöskin, että Renqvist tuskin itse oli lähemmin keskustellut Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä kanssa koko asiasta ja vielä vähemmin tarkannut kielilläpuhujain puheita. Hän perusti vakuutuksensa tästä, samoinkuin muista Savon herännäisyyttä koskevista seikoista, ystäväinsä kertomuksiin. Sitä todistaa "Väärän opin kauhistus", ainakin mikäli kysymys koskee hänen arvosteluaan kielilläpuhujista. On kyllä totta, että Pyykkö yllämainitussa kirjeessään Liperin heränneille liiaksi ylistää kielilläpuhumisen lahjaa, vaan suvaitsevampaa ja maltillisempaa arvostelua olisi tämäkin kirje silti ansainnut. Ja aivan mielivaltaisesti menettelee Renqvist, kun hän J. Fr. Berghille v. 1824 kirjoittamassaan kirjeessä sanoo Pyykön väittäneen, että "oikeat kristityt eivät rukoile polvillaan muulloin kuin suurissa kokouksissa". [Akiander VII, 193.] Ote on katkaistu, eikä, kuten olemme nähneet, semmoisena ilmaise asian todellista laatua. Ja mitä Ruotsalaisen esiintymiseen tulee, myöntää Renqvist itse kirjassaan "Väärän opin kauhistus" Paavon sekä suusanallisesti että kirjallisesti antaneen hänelle "suloisia lohdutuksia", sanoen hänen lakanneen sitä tekemästä vasta kun oli kuullut, miten pilkallisesti ja tuomitsevasti kielilläpuhujia Liperissä oli kohdeltu. Tuo tunnustus on kyllä ivallisesti lausuttu, vaan tunnustuksena Paavon alkuansa ystävällisestä mielestä Renqvistiä kohtaan se kuitenkin on pidettävä, miten vähän vastarakkautta tämä ystävällisyys sitten viimemainitussa vaikuttikin. Että Ruotsalainen ennenpitkää alkoi tälle suvaitsemattoman kiivaalle vastustajalleen samalla mitalla mittaamaan, on yhtä valitettavaa kuin totta. Siksi elävä oli kummankin usko, pääpiirteissään siksi yhdenkaltainen heidän uskonnollinen katsantotapansa, heidän kokemuksensa, pyrintönsä ja tarkoituksensa, ettemme voi kuin surulla katsella heidän välilleen syntynyttä juopaa. Tässä on inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys erottamassa mitä Jumala tahtoi rakkaudessa yhdistää. Lopullinen tuomio on sen Herran, joka tutkii sydämmet ja munaskuut, mutta mikäli ihmissilmä voi nähdä, on Renqvistin syyllisyys suurempi kuin Ruotsalaisen ja hänen ystävänsä. Tätä arvostelua tukee etenkin edellisen suhde J. Fr. Berghiin, josta tässä muutama sana.