Jo Pälkjärvellä ollessaan tutustui Bergh, kuten olemme nähneet, Renqvistin kanssa. Sisällinen ahdinkonsa ja rakkaus totuuteen pakoittivat häntä matkustamaan Liperiin tutkiaksensa niiden pahojen huhujen ja soimaavien arvostelujen perusteita, joita hän etenkin Karjalaan tultuaan miltei kaikkialla oli kuullut tuosta ehkä hieman omituisesta, vaan elävää kristillisyyttä silminnähtävästi lämpimästi harrastavasta papista. Minkä vaikutuksen Renqvist häneen teki, on jo ennen mainittu. Eivät voineet siitä alkaen ihmisten tuomiot, ei piispa Molanderinkaan halveksivat lauseet saada häntä epäilemään tuon merkillisen miehen tarkoitusten puhtautta ja hänen pyrintöjensä jaloutta. Vaikka Renqvist vedettiin oikeuteen ja häntä vastaan nostettiin mitä ankarimpia kanteita, oli Bergh vakuutettu hänen syyttömyydestään. Ja jos hän joskus epäili, kirjoitti hän siitä avosydämmisesti tuolle miltei kaikkien moittimalle ystävälleen. Parempaa vastausta kysymyksiinsä ei hän voinut saada kuin esim. nämä Renqvistin hänelle kerran kirjoittamat sanat: "Älä siitä huoli, millainen minä olen. Vapahtaja lausuu sinulle: seuraa sinä minua, jos Renqvist ei ensinkään sitä tekisikään". Herran väkevän käden alla nöyrtyneenä oli Bergh altis enemmän epäilemään omaa petollista sydäntään kuin totuuden tähden sorrettua ystäväänsä, jonka kasvamista armossa hän kadehtimatta ja ilolla seurasi. Huhtikuun 22 p:nä 1823 kirjoittaa hän päiväkirjassaan: "Luotettavalta, Liperistä kotosin olevalta mieheltä sain tarkat tiedot kristinuskon tilasta siellä. Oikeat ovat ennen tekemäni muistiinpanot enkä enää epäile Renqvistin pyrintöjen rehellisyyttä. Mutta tuon ensinmainitun miehen hengellinen tila sai minut häpeämään itseäni ja omaa kelvottomuuttani. Hän kertoi minulle, miten Renqvist opettaa, nuhtelee ja varoittaa. Hämmästyin tämän armossa kasvamista ja tulin yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat. Muutamia seikkoja en kuitenkaan vielä voinut käsittää, esim. sitä että Renqvist on aloittanut käräjäjutun pastoriansa vastaan erään tämän laiminlyömän sairaan luona käynnin johdosta. Myöskin oli miehen puheessa lapsellisesta kanssakäymisestä Vapahtajan kanssa jotakin minulle käsittämätöntä, se esim. että meidän kaikissa sattuneissa tilaisuuksissa tulee odottaa Jumalan hengen viittausta, joka kyllä lienee totta, vaikkei minulla vielä ole tästä suurta kokemusta. Kun hänelle valitin puutteitani, arveli hän rukouksen laiminlyömisen olevan tuohon syynä, todistaen sanansa Renqvistin esimerkkiin viittaamalla. Verrattuani itseäni viimemainittuun, olen ajatellut, etten vielä olekaan kääntynyt". [Berghin päiväkirja.]
Näin puhuu ainoastaan se, joka, Herran koulussa nöyrtyneenä, on oppinut pitämään muita itseänsä parempina. Berghin ihmisrakkautta uhkuva sydän, hänen luonnollinenkin taipumuksensa sovinnollisuuteen ja rauhaan, hänen harras pyrintönsä elävän kristillisyyden levittämiseksi Suomen kirkossa — kaikki takasi hänen puoleltaan ystävyyttä Savon ja Renqvistin johtaman herännäisyysliikkeen välillä. On kyllä totta, että hän matkallaan Hartolasta Suonenjoelle elokuun alussa 1823 Liperin herännäisyysliikkeessä huomasi ykspuolisuuksia, jotka häntä loukkasivat, vaan ei hänen rakkautensa sen edustajiin silti kylmentynyt. Hän viipyi Renqvistin luona kaksi päivää ja otti osaa hartausseuroihin. Varsinkin tuntuivat hänestä nuo alituiset polvirukoukset seuratuvassa, kirkossa ja kotioloissa lain ikeen alle pakoittavilta ja farisealaisuutta synnyttäviltä. Niinikään oudoksui hän muutamien heränneitten ehtoollisvierasten tavattoman orjallista ja pelonalaista tilaa. Ei voinut hän itseltään salata sitäkään totuutta, että jonkunmoinen ykspuolisuus Renqvistin opetuksessa oli näihin epäkohtiin syynä [Berghin päiväkirja.]. Kuopiosta kirjoitti hän siitä viimemainitulle. Renqvistin vastaus [Akiander, VII 188.] osoittaa, että tämä kirje oli yhtä suora kuin ystävällinen. Sopisi odottaa sen vastaanottajalta jonkunmoista myönnytystä siihen suuntaan, että hänkin oli voinut jossakin kohden erehtyä, vaan tuota siitä turhaan etsii. Jyrkästi kantaansa puolustaen, vastaa Renqvist: "Sinä sanot, että minun tulisi olla enemmän evankelinen itseeni ja sanankuulijoihini nähden. Minä sanon sitävastoin, että minun, sinun ja kaikkien ihmisten tulisi olla enemmän laillisia kuin olemme; sillä parempi on olla lain alla kuin synnin orjana". Ja selvitettyään, miten hän kaikille katuvaisille syntisille jakaa evankeliumin armoa, lisää hän, viitaten ennenmainittuihin Kuopiossa pidettyihin keskustelukokouksiin: "Onko tämä sinun ja muiden Kuopion, Iisalmen ja Nilsiän heränneiden mielestä lain orjuutta? Jos niin on, niin sanon teille suoraan, että te tahdotte ikäänkuin pettää Jumalaa, jonka siinä tapauksessa pitäisi antaa teidän olla tahallanne tottelemattomia, rakastamattomia, mutta sitä vastoin antaa teidän uida omassa, maailman ja synnin rakkaudessa tahi ainakin sallia teidän välinpitämättömyydellä hoitaa sydämmenne sisällisiä ja ulkonaisia asioita, joka olisi Vapahtajan seuraamista ilman itsensäkieltämistä ja ottamatta ristiänsä päällensä joka päivä, ilman pyhitystä, uutta kuuliaisuutta ja lihan ristiinnaulitsemista sekä paljon muuta, jota uudestisyntynyt ihminen on velvollinen rakkaudesta Herraan noudattamaan. Mutta minä arvaan, miksi tätä sanotaan lain alaisuudeksi. Sentähden, ettei lihalla ja verellä ole mitään etua semmoisesta opista. — — — Ruotsalaisesta y.m. on minulla se ajatus, että he kyllä ovat tulleet heräykseen, mutta sittemmin jääneet löysän kristillisyyden valtaan".
Tämmöiset sanat eivät ennusta hyvää tulevaisuuteen nähden. Renqvist ei myönnä missään erehtyneensä. Ystävällisimpiäkään neuvoja ja huomautuksia ei hän ota kuuleviin korviin. Kaikki, jotka eivät ehdottomasti alistu hyväksymään ja noudattamaan hänen säätämäänsä hartausjärjestystä, ovat hänen silmissään epäluulon alaisia. Bergh kosti kirjoittamalla päiväkirjaansa: "Renqvist, johon olen luottanut, on nyt saanut käskyn toimittaa pappisvirkaa konsistoriumin oman tarkastuksen alaisena. Mielipiteeni hänestä ovat jälleen alkaneet horjua. Olen ajatellut: miten olisi mahdollista, että häntä niin vastustettaisiin ja hätyytettäisiin, jollei hän varomattomuudesta olisi antanut siihen aihetta. Mutta paitsi sitä, että jokaisen tässä tulee tarkata itseänsä, tulee minun myöskin muistaa, että totuutta monesti ennenkin on vainottu, sillä Kristus ja Belial eivät sovi yhteen". Ja muutamia päiviä myöhemmin: "Renqvist on nyt tuomittu linnaan, ja minä ylpeydessäni arvostelin häntä varomattomaksi, tahtomatta ymmärtää, että maailma aina sillätavoin palkitsee Jumalan lapsia!"
Jollei tämmöinenkään rakkaus ja nöyryys, kuten herännäisyyden myöhemmät vaiheet osoittavat, voineet taivuttaa Renqvistiä ystävällisyyteen ja suvaitsevaisuuteen Savon heränneitä kohtaan, niin ei sovi kummastella, että muut tuskin enää yrittivätkään saada sovintoa aikaan. Bergh oli ainoa, joka sitä myöhempinäkin aikoina vielä koetti, mutta hänkin turhaan.
XII.
Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.
Pohjois-Savon herännäisyyden pääpaikkana pysyi pitkät ajat Iisalmi. Ne sisällisen eripuraisuuden ohdakkeet, joiden siemenet Lustig ja hänen hengenheimolaisensa olivat maahan kylväneet, yrittivät tuon tuostakin uudelleen nousta, mutta Paavon voimallinen ja taitava esiintyminen esti aina niiden versoamisen. Jonkunmoista häiriötä näkyy muiden kera myöskin Poikonen jo v. 1819 siellä aikaansaaneen. Hänen ja Iisalmen toisen huomattavimman miehen L. J. Niskasen väli ei ollut hyvä. Muistokirjassaan syyttää viimemainittu kilpailijaansa ylpeydestä, kertoen hänen usein kerskanneen siitä, että Iisalmen herännäisyyden puhdistuminen Lustigin erehdyksistä oli hänen ansionsa, hänen toimestaan kun Paavo Ruotsalainen oli sinne saapunut heränneitten rappeutuneita oloja järjestämään. Niinikään väittää hän Poikosen seurapuheiden johtaneen monen arkatuntoisen lain ja ihmissääntöjen orjuuteen, sanoen hänen sitäpaitsi mielivaltaisesti ja sokeasti päästäneen ja sitoneen ihmisiä. Epäilemättä on syytöksissä jotakin perää, vaan pääsyy näiden miesten väliseen eripuraisuuteen on kuitenkin etsittävä muualta. Silminnähtävästi pyrkivät molemmat jonkunmoiseen johtavaan asemaan Iisalmella, jos kohta kummankin ehdoton kuuliaisuus Paavolle muilta salasikin tuon tarkoituksen. Ja tässä piileilee vaara, joka herännäisyyden vaiheissa on tuottanut niin monta tuhoa sekä johtajille että johdettaville. Alkuaikoina ei tämä vaara niinkään tule näkyviin, sillä Paavon tässäkin suhteessa jalo esimerkki ja esiintyminen on sen vaikutuksia estämässä, vaan myöhemmin sitä enemmän.
Poikonen oli lahjakas mies ja hoiti innolla tehtävänsä. Ennenpitkää saavutti hän niin suuren maineen Iisalmella, "ettei kukaan uskaltanut häntä vastaan puhua", kuten Niskanen muistokirjassaan myöntää. Salaa kasvoi kuitenkin tyytymättömyys, kunnes muutamia miehiä pääsiäisaikana v. 1820 lähti Nilsiään Paavolle epäilyksiään Poikosen käytöksestä ja opetuksista ilmaisemaan. "Ukko" saapui Iisalmelle ja paljasti sikäläisille heränneille ne erehdykset, joihin nämä jälleen olivat joutumaisillaan. Poikoselle, joka ei tässä tilaisuudessa näy olleen saapuvilla, kirjoitutti hän kirjeen, missä hän ankarin sanoin puhui hänen paisuneesta mielestään ja siitä johtuvista erehdyksistä. Tämä nöyrtyi, ainakin ulkonaisesti, Paavon neuvoja noudattamaan. Iisalmella hän ei kuitenkaan senjälkeen enää viihtynyt, vaan siirtyi Maaningalle, luultavasti jo samana vuonna [Niskasen muistokirja.]. Syyksi väittää Niskanen, "ettei Poikosta enää Iisalmella herrana pidetty". Viimemainittu itse sanoo sen tapahtuneen "vissien syiden tähden". [Poikosen elämäkerta.]
Iisalmen heränneet virkistyivät jälleen kestämään niitä koetuksia, joita maailman yhä kasvava viha, käräjäjutut y.m. ahdingot heille valmistivat. Niskanen rakasti Paavoa vilpittömästi, "hän olisi kaivanut silmänsä päästään hänelle", [Niskasen muistokirja.] niinkuin hän Iisalmen pappilassa piispa Molanderille vakuutti (1823). Hän seurasi suurta ystäväänsä tämän matkoilla Karjalaan, Kuopioon y.m. perehtyen yhä paremmin hänen katsantotapaansa ja aina nöyrtyen hänen nuhteittensa ja neuvojensa alaiseksi. Jos hänen luonteessaan olikin taipumusta pintapuolisuuteen ja huikentelevaisuuteen, korvasi tuota se alttius, millä hän Paavon opetuksia ja varoituksia kuunteli ja ne sydämmeensä kätki. Sitäpaitsi luki hän paljon ei ainoastaan hengellistä kirjallisuutta, vaan, mikäli hänellä siihen oli tilaisuutta, muutakin. Täten kehittyivät hänen hyvät luonnollisetkin lahjansa, joista harvinaisen vilkas käsityskyky ehkä oli huomattavin. Paavon läsnäollessa ei hän julkisesti esiintynyt paitsi lukijana seuroissa, mutta muulloin kyllä, aina rohkeasti puolustaen tämän mielipiteitä niin ylhäisten kuin alhaisten, oppineiden kuin oppimattomien edessä. Jos hän semmoisissa tilaisuuksissa usein erehtyikin toisin ajattelevia liika ankarasti arvostelemaan, niin ei sovi tuota kummastella. Uskonnollisten mielipiteiden taisteluun sai hän kuitenkin monesti, esim. eräässä v. 1824 Kuopiossa Renqvistin opin johdosta pidetyssä väittelyssä, missä ei Paavo ollut saapuvilla, heitetyksi sanan, joka painoi vaa'assa paljon. Huomattava on hänen vaikutuksensa etenkin Iisalmella ollut. Poikosen poistuttua levisi herännäisyys tällä paikkakunnalla semmoisiinkin taloihin ja kyliin, joissa niihin asti oli liikettä vastustettu [Nämä tiedot L. J. Niskasesta, jotka eivät ole ristiriidassa Akianderin kertomusten kanssa, olen v. 1896 koonnut eri paikkakunnilla asuvilta vanhoilta heränneiltä. — Arvosteluamme tästä miehestä tukee hänen kirjeensä sekä varsinkin hänen Muistokirjansa joista vasta enemmän.]. Ahtaaksi kävi ensimmäinen seurahuone, jonka vuoksi uusi hankittiin suntio R. Kauppisen alueelle, sekin pappilan maata ja ainoastaan 1/2 km. entisestä paikasta, noin v. 1830 [Kert. Kusti Niskanen.]. Jo aikuisemmin oli liike Iisalmelta levinnyt Kiuruvedelle, missä paljon kansaa siihen liittyi [Kert. Aappo ja Eero Lämsä Kiuruvedellä (1896).]. Ensimmäiset herätykset siellä tapahtuivat Lapinsalon kylän Pikkaraisen talossa jo v. 1822 ja vähän myöhemmin Niemisjärven kylässä [Kert. Kusti Niskanen y.m. näiden seutujen vanhat heränneet.].
* * * * *
Maaningan heränneet ottivat ilolla vastaan Poikosen. Innolla johti hän heidän hartausseurojaan 12 vuotta, osoittaen tämän ohessa suurta uutteruutta myöskin yksityisessä sielunhoidossa. Herätys levisi yli koko seurakunnan. Että Poikonen tänä vaarallisena aikana, jolloin seuranpitoa kaikin tavoin koetettiin estää, maailmaan nähden esiintyi hyvin taitavasti, näkyy siitä, ettei Maaningan heränneitten koko tällä ajalla tarvinnut kokea minkäänlaista vainoa. Sitävastoin väittää Niskanen hänen voitonpyynnöstä ja kunnianhimosta auliisti jakaneen lohdutuksen sanoja niille, jotka häntä antimilla muistivat ja kunnioittaen kohtelivat, vaan olleen muille ankaran. Myöskin sanoo hän hänen Maaningallakin saarnanneen lain orjuuteen johtavaa oppia. Mihin määrin oikeutettuja nämä syytökset lienevät, on vaikea päättää. Että niiden takana piileilee paljon mieskohtaista vastenmielisyyttä, sitä tuskin kukaan puolueeton arvostelija voinee kieltää. Niskanen huomautti Paavoa Poikosen vioista, lausuen kummastuksensa ja mielipahansa siitä, että hän sai noin "itsevaltaisesi toimia". Hän ilmoitti niinikään, että Maaningan heränneissä tuon johdosta oli syntymässä arveluttavia selkkauksia. Paavo vastasi: "Kun Poikonen on kristillisyyden yhdistänyt itserakkauden ja kunnianpyynnön kanssa, niin ei hänen päänsä kestä, vaan hän tekee itsellensä niinkuin Juudas Iskariot, jos hänelle siitä suoraan sanotaan." Ankaroilta kuuluvat nämä sanat, mutta niissä ilmenee samalla paljon myötätuntoisuutta ja rakkautta. Niin ei Paavo olisi lausunut, ellei hän Poikosen työlle mitään tunnustusta olisi antanut. Vastapainona Niskasen ankaralle arvostelulle on sitäpaitsi Maaningan heränneitten elävä kristillisyys, Poikosen siellä asuessa, sekä se seikka että tämä, kärsittyään kolme toinen toistaan seuraavaa katovuotta, joutui niin suureen puutteeseen, että hänen täytyi lähteä parempaa toimeentuloa muualta etsimään. Hän muutti Suonenjoelle v. 1832 [Niskasen muistokirja; Poikosen elämäkerta sekä Akianderin teoksessa Poikosesta löytyvät arvostelut.].
* * * * *
Paljon hämmennystä näkyy Renqvistin eroava katsantotapa aikaansaaneen etenkin Kuopion heränneissä. Jo siihen aikaan, jolloin J. Fr. Bergh oli linnansaarnaajana viimemainitussa kaupungissa, väiteltiin siellä usein tätä erotusta koskevista kysymyksistä. Kirjakauppias Pietari Väänänen, jonka kotiin heränneet usein kokoontuivat, oli vanhoista ajoista tuttu Renqvistin kanssa ja häneen hyvin mieltynyt. Sitäpaitsi oli hän hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, hän kun Renqvistin toimesta oli saanut kirjakauppaoikeutensa. Viimemainitun hengenheimolaisia oli niinikään eräs toinen Kuopion vanhimmista heränneistä, ennenmainittu kultaseppä Lundström. Näihin liittyivät muut, varsinkin nuoremmat, joista mainittakoon silloinen apteekinoppilas, herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu A. J. Malmgren. Huomattava on niinikään pappi A. J. Österman, joka kristillisellä rakkaudella hoiti vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa 1826-33. Hänen edeltäjänsä J. Fr. Berghin mielipiteet tunnemme jo ennestään. Renqvistin oppi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Kuopiossa. L. J. Niskasen ja etenkin Paavo Ruotsalaisen jyrkkä esiintyminen taivutti sikäläiset heränneet kannattamaan Iisalmella ja Nilsiässä vakaantunutta suuntaa. Näiden taattuna ystävänä vaikutti pappina Kuopiossa syyskuusta 1827 seuraavan vuoden keskivaiheille Nilsiän kirkkoherran poika P. J. F. Brofeldt [Niskasen muistokirja; Pekka Aschan, Kuopio stifts matrikel 1853.]. Myöskin Renqvistin muutto Liperistä valmisti Ruotsalaisen opille voittoa. Kuopion heränneisiin jäi kuitenkin näiden riitojen jälkeen jonkunmoinen häälyväisyys, joka tuon tuostakin tuli näkyviin ja myöhempinä aikoina siellä synnytti uusia riitoja. Vaan tämän uhallakin levisi herännäisyys kaupungissa ja siihen yhdistetyssä maaseurakunnassa sekä naapuriseurakunnissa, joista etenkin Suonenjoki ja Leppävirta ovat huomattavat. Turhat olivat vihamielisten pappien ja muiden virkamiesten ponnistukset liikkeen kukistamiseksi, turha myöskin prokuraattorinviraston v. 1828 uudistama käskykirje seuranpidon estämiseksi. Maailma sanoi: se on ruttotauti, jonka leviämiselle ei voi salpoja rakentaa, heränneet: se on Jumalan voima, jolle ei ihmisvoima mitään mahda.
Paavoa tarvittiin kaikkialla. Vaikka hän, kuten tiedämme, syntyneitten vainojen tähden varovaisuudesta oli kieltänyt heränneitä suuria seuroja pitämästä ja paikasta toiseen matkustamasta, oli hän aina altis lähtemään, kun häntä ystävät pyysivät luonaan käymään. Tuohon vaati häntä sisällinen pakko, jota tuntiessaan hän, kuten Niskanen hänen matkoistaan kertoessaan tuon tuostakin lausuu, "ei kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä". Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon ystäviä häntä kuulemaan ja siellä heräsi muita. Huomattavat ovat etenkin Kuopion markkinat, joihin tilaisuuksiin paljon heränneitä ainoastaan uskonnollisistakin syistä kokoontui. Mutta varsinkin Rautavaaralla, Nurmeksella ja Pielisjärvellä matkusti Paavo näihin aikoihin usein. Näiden seutujen herännäisyysliike olikin sekä heränneitten lukuun että heidän elävään kristillisyyteensä nähden ehkä vielä huomattavampi kuin muualla.
* * * * *
Vuosi vuodelta virkistyi ja laajeni Paavon Tahkomäellä asuessa liike Nilsiässä. Että sitä suuressa määrässä elähytti myöskin seurakunnan kirkkoherran A. J. Brofeldtin heränneille osoittama ystävyys, on yhteydessä tämän kanssa huomattava [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkerta.]. Myöskin viimemainitun poika P. J. F. Brofeldt, joka kesäkuussa v. 1828 Kuopiosta siirrettiin isänsä apulaiseksi Nilsiään, missä hän vaikutti 1 1/2 vuotta, [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] teki jo siihen aikaan nimensä sikäläisillekin heränneille rakkaaksi. Halvannäköinen oli Tahkomäen torppa, "huoneessa oli lehmä ja lammas, ja petäjäleipää paistettiin saunan kiukaassa", [Paavo Ruotsalaisen elämäkerta.] vaan likeltä ja kaukaa käytiin sen isännältä neuvoa ja opetusta hakemassa. V. 1827 kohtasi Paavoa onnettomuus, joka oli lähellä tehdä lopun hänen elämästään. Hevonen potkasi häntä rintaan niin pahasti, että hän monta kuukautta oli vuoteen omana eikä sen jälkeen enää koskaan päässyt entiseen terveyteensä [Kert. Paavon tytär Liisa.]. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin jälleen jaksoi jatkaa suurta työtään. Entistä enemmän alkoi sen hedelmiä hänen kotipitäjässäänkin näkyä. Varsinkin vuosina 1828-29 uskonnollinen liike siellä hyvin vireää. Paavon tarkka silmä huomasi kyllä siinä akanoitakin, ja hän puhui tuosta ankarasti ja varoittaen seuroissa, vaan vasta pari vuotta myöhemmin, kun maailmallinen mieli ja rikkauden himo pääsivät vallalle Nilsiän heränneissä, täytyi hänen kokea, ettei "profeettaa tunneta hänen kotimaallaan". Sitävastoin sai hän jo Tahkomäellä asuessaan usein kokea maailmanihmisten vihaa. Etenkin Kuosmasten lähellä asuva suku oli hänelle vihamielinen [Kert. Paavon tytär Liisa.].
Vuosi 1830 oli Paavolle kova vuosi. Silloin kuoli hänen ystävänsä kirkkoherra A. J. Brofeldt ja samaan aikaan murhattiin hänen ainoa poikansa Juhana. Varsinkin viimemainittu isku koski kipeästi hänen sydämmeensä. Maaliskuun 20 p:nä oli Juhana lähtenyt viemään jyviä myllyyn. Paavo, jota oli kutsuttu Pielisjärvelle, oli istunut poikansa rekeen, myllyltä jatkaaksensa matkaa toisessa hevosessa. Ei milloinkaan ennen ollut hän Juhanan kanssa niin likeisesti puhunut elämän tien asioista, eikä tämän sydän koskaan ollut osoittautunut niin alttiiksi Jumalan sanalle [Kert. (1900) Albertina Nenonen, joka palveli Paavon luona 1850-52 ja jolle tämä vielä kuolinvuoteellaan tuosta monesti puhui.]. Kun Paavo Marianpäivänä piti seuroja eräässä talossa Pielisjärvellä, astui seuratupaan mies, jonka koti oli lähellä Tahkomäkeä. Hän kertoi, että Juhanan hevonen oli tullut kotia myllyltä, rekeen kiinnitetyissä ohjaksissa, jotka olivat käärittynä Juhanan kaulan ympäri, laahaten mukanaan tämän ruumista. "Sen ovat Kuosmaset tehneet", lausui murtuneella äänellä Paavo, palaten surusanoman tuojan kanssa heti kotia [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).].
Saatuansa poikansa hautaan, alkoi Paavo heti miettiä uuden kodin hankkimista. Hän päätti tehdä voitavansa tuota aikomusta toteuttaakseen, siten, jos mahdollista, päästäksensä irti niistä katkerista muistoista, jotka Tahkomäellä väkisinkin valtasivat hänen mielensä. Jo seuraavana kesänä osti hän puolen Sutelan eli Markkasen saarta, [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).] missä hän ennenkin oli asunut, siellä ryhtyen itselleen valmistamaan sitä kotia, jonka maine läheisessä tulevaisuudessa oli leviävä yli koko Suomen. — Juhana Ruotsalaisen murhaa ei saatu oikeudessa täysin selvitetyksi. Talonpoika Pietari Kuosmanen joutui kuitenkin asiaa tutkittaessa niihin määrin epäluulonalaiseksi, että hän tuomittiin tunnustukselle Viaporiin, missä hän, viimeiseen asti kieltäen rikoksensa, jonkun ajan kuluttua kuoli.
XIII.
Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa. Margareetta Högman ja
Salomon Häkkänen.
Virkistävää on matkustajan, pimeänä talviaamuna harvaan asutussa seudussa kulkiessaan, katsella hetki hetkeltä yhä useammista paikoista pilkottavaa valkeaa. Vaaroilla ja laaksoissa huomaa hän ihmisasuntoja, toisen toistaan ystävällisemmän ja miellyttävämmän näköisen. Toisistaan tietämättä ja yhteistä päätöstä tekemättä heräsivät niiden asukkaat yöllisestä unestaan päivän askareita toimittamaan. Aamu herätti heidät, Luojan valkeneva aamu. Sen tuloa oli matkustaja odottanut ja hän iloitsi nähdessään päivän enteitä. Tämmöisen näön tarjoo tutkijalle Suomen herännäisyyden historia 19 vuosisadan pimeinä aamuhetkinä. Kaikkialla, minnepäin hän silmänsä luokaan, pohjassa, etelässä, idässä, lännessä, näkee hän tulta sytytettävän Suomen kodeissa; sillä erotuksella vain, että tuli on hengen tulta ja sytyttäjänä Herra.
Jo v. 1816 tiedettiin Ruotsissakin, että herätyksiä oli tapahtunut eräässä Hämeen pitäjässä. Vaetterdahl kirjoittaa siitä Renqvistille, [Akiander VII, 91.] joka hänelle oli tästä Herran ihmeestä ilmoittanut. Kysymyksessä oleva pitäjä on Joutsan kappeli, joka siihen aikaan kuului Hartolan emäseurakuntaan. Jo vuosisadan ensi vuosina oli näillä tienoin, varsinkin Kangasniemen pitäjässä, uskonnollisia liikkeitä huomattu, mutta nämä olivat vielä epämääräistä, haaveilevaa laatua, jonka vuoksi niitä ei sovi lukea varsinaisen herännäisyyden historiaan kuuluviksi. Ne olivat kyllä osaksi syntyneet tunnetun Jaakko Högmanin vaikutuksesta, mutta niihin liittyi muualtakin saatuja aineksia, jotka johtivat harhaan ja joista ei häntä saa syyttää. Joutsan kappelissa syntyneen herätyksen alkuvuotena on pidettävä vuosi 1806. Sikäläisten heränneitten ensimmäisenä kokouspaikkana oli järjestysmies A. Tyyskän koti Vahvaselän kylässä. Nämä kokoukset olivat alusta alkaen vakaita ja maltillisia eivätkä antaneet aihetta ehkäiseviin toimenpiteisiin viranomaisten puolelta. Ettei kuitenkaan tämäkään herätys ollut saanut alkuaan papiston toimesta, voitanee päättää siitäkin, ettei Joutsassa siihen aikaan vielä ollut kirkkoakaan [Ad. Neovius, Matrikkeli.]. Toisenlaisen leiman sai Kangasniemellä syntynyt liike, varsinkin kun heränneitä alettiin epäillä sikäläisen kirkon palosta. Tästä ja muista syistä, joiden perusteellisuus kuitenkin on hyvinkin epäiltävä, tuomittiin toisia heistä vankeuteen Heinolaan. Kotonaolevat kävivät usein näitä onnettomia ystäviään linnassa tervehtimässä, ja tutustuivat näillä matkoillaan Joutsan heränneitten kanssa. Tämä oli etenkin ensinmainituille, joiden joukossa oli paljon eläviä kristittyjä, hyvin terveellistä. Mutta tärkeitä seurauksia oli siitä myöskin Joutsan herännäisyydelle. Noiden Heinolassa kulkevien Kangasniemeläisten joukossa nähtiin näet muiden kera Jaakko Högmanin tytär Margareetta. Tämä herännäisyyden historiassa kuuluisa nainen oli syntynyt Jyväskylässä v. 1786. Isänsä opetukset olivat kauan itäneet hänen sydämmessään, vaikka hän niiden kasvamista oli estellyt. Orvoksi jäätyään (äitikin kuoli varhain), oli hän palvellut muutamissa kristillismielisissä taloissa Laukkaan pitäjässä. Omatunto nuhteli synnistä eikä suonut hänelle lepoa. Tuntui kuin olisi ääni hänelle alituisesti sanonut: nyt on isäsi kuollut, nyt ei sinua kukaan enää nuhtele eikä varoita, nyt saat vapaasti kulkea lavealla tiellä, jolla olet hukkuva. Margareetta etsi armoa evankeliumin sanasta ja harjoitti ahkeraan rukousta. Tällä tavoin syntyi hänessä elävä usko Kristukseen. Se vaikutti hänen elämässään muun ohessa senkin muutoksen, että hän alkoi pitää ahkeraa kanssakäymistä seutunsa heränneitten kanssa. Jaakko Högmanin tytär tuli näille ennenpitkää hyvin rakkaaksi. Että Margareettakin puolestaan vastasi tuohon rakkauteen vasta heränneen sydämmen palavalla lemmellä, näkyy hänen yllämainituista matkoistaan Heinolaan. Nämä matkat aikaansaivat myöskin käänteen hänen ulkonaisessa elämässään. Joutsassa tutustui hän heränneen Antti Hoskon kanssa, joka asui Pastilan kylän Mustiselkä nimistä vuokrataloa. Margareetta rupesi hänen palvelukseensa, tässä hurskaassa kodissa kehittyen siinä uskossa, jonka kalliita totuuksia hän jo lapsena oli isältään kuullut. Ennenpitkää valmisti tytön elävä kristillisyys ja vakaa käytös hänelle paremman aseman Hoskon talossa. Isäntä pyysi häntä vaimokseen, ja Margareetta suostui tähän pyyntöön. Avioliitto solmittiin v. 1811.
Näistä ajoista alkoi Joutsan herännäisyysliike erinomaisesti virkistyä. Heränneitten yhdyselämä kävi hyvin vilkkaaksi, vetäen heidän rakkauden yhdistämään ystäväpiiriinsä vuosi vuodelta yhä useampia armoa etsiviä. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Margareetta Hosko eli Högman, jolla viimemainitulla nimellä häntä edelleenkin kutsuttiin, oli tämän liikkeen tunnustettu johtaja. Ei ainoankaan naisen vaikutus uskonnollisen elämän kehitykseen Suomessa ole ollut niin laajalle ulottuvaa kuin hänen. Väärin olisi sanoa, että Margareetta itse tunkeutui siihen johtavaan asemaan, jonka hän etenkin kotiseudullaan sai. Hänen kristillisyytensä ei ollut tuota meluavaa laatua, jonka kiihottamana niin moni on pyytänyt tulla tunnetuksi ja kuuluisaksi. Nöyrästi totellen Paavalin 1 Kor. 14: 34-35:ssä lausumaa kieltoa, ei suostunut hän silloinkaan seuroissa puhumaan, kun ystävät häntä siihen vaatimalla vaativat. Ja kuitenkin käyttivät häntä opettajanaan ei vain oman seudun heränneet, vaan etäisiltäkin paikkakunnilta hänen luo vuosi vuodelta yhä lukuisammin saapuvat, synnin tuntoon joutuneet ihmiset, jotka kaipasivat neuvoja hengellisissä asioissa. Mutta juuri vaatimattomuudellaan ja kainolla esiintymisellään säilytti hän sitä kunnioitusta, jonka hänen etevät lahjansa ja hänen valistunut, raamatun raittiiseen sanaan perustuva uskonsa hänelle hankkivat. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että yksin Jumalan armo Kristuksessa voi omaatuntoa tyydyttää. Sentähden neuvoi hän kaikkia kiusattuja ja murheellisia etsimään puhdistusta Jesuksen veressä, rauhaa ja lepoa hänen haavoissaan. Hänen lempilauseensa oli: Jumala on rakkaus. Vaan ei hän tuota sanaa luulouskon ja suruttomuuden omistettavaksi antanut: niihin sydämmiin vain, jotka tätä kallista totuutta omalle kohdalleen kaivaten etsivät, pyysi hän sen aarteita kätkeä. Jumalan armon haureuteen vetäminen oli hänelle kauhistus — sen pyhityksen teroittaminen, jota paitsi ei kukaan saa Herraa nähdä, hänen opetuksensa ehkä huomattavin piirre. Mutta juuri tässä piileili myöskin vaara, jota Margareetta Högman, mikäli ihmissilmä voi nähdä, ei voinut välttää. Hänen ja hänen johdatettaviensa uskonnollinen katsantotapa eksyi, jos kohta ylimalkaan salaisesti, mieltyen tyytymään siihen pyhityselämään, joka heidän keskuudessaan oli syntynyt ja kehittynyt; vaivaisen syntisen vaikea läksy alkoi tuntua helpolta, sydämmen nöyrtymistä korvaamaan jäi sanojen ja esiintymisen nöyrä muoto. Margareetta vihasi väärää oppia, raamatun ohjeiden mukaan tahtoi hän kaikki neuvonsa sovittaa, mutta ykspuolisesti kehittäen oppia pyhityksestä, kiinnitti hän huomionsa pyhityselämän ilmauksiin itsessään ja muissa eikä yksinomaan siihen Herraan, jonka armosta tämä elämä valuu. Siten eksyi hän myöskin antamaan enemmän arvoa sille, mikä ihmissilmälle hyvältä näyttää, kuin särjetyn sydämmen salaisuuksille.
V. 1821 muutti Margareetta Högman miehensä kera Vahvaselän kylään, asettuen asumaan ennenmainitun Tyyskän luo. Tämän koti, joka alusta alkaen oli ollut seudun heränneitten tutuimpana kokouspaikkana, sai Margareetan kautta vielä suuremman merkityksen. Hartausseuroja pidettiin siellä ainakin joka sunnuntaina, ja niihin ottivat monesti osaa kaukaisetkin vieraat. Margareetan maine levisi samoihin määrin kuin se liike, jonka huomattavin edustaja hän oli. Usein pyydettiin häntä naapuriseurakuntiin kiusatuita neuvomaan ja eksyneitä elämän tielle johdattamaan. Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon ihmisiä hänelle sydämmiään avaamaan ja häneltä Jumalan valtakunnan salaisuuksia kuulemaan. Täten kokosi hän paljon kokemusta yksityisen sielunhoidon alalla, perehtyen käsittämään ihmishengen monenkaltaisia tarpeita, sen monista olosuhteista riippuvia, erilaatuisia ahdinkoja ja vaaroja. Kaikkialla, missä hän liikkui, painoi hän herännäisyyteen oman uskonnollisen elämänsä leiman. Selvästi näkyi siinä sitä hiljaista, hartaisiin rukouksiin ja elämän pyhitykseen altista kristillisyyttä, josta hän itse on tunnettu.
Paitsi Kangasniemelle, levisi Joutsan herännäisyys jo ensi vuosina myöskin Hartolaan, Sysmään ja Mäntyharjulle. Viimemainitun seurakunnan esikoisista on kuuluisin Salomon Häkkänen. Hän syntyi Hartosenpään rustitilalla v. 1784. Vahvaselkäläisten esimerkki ja neuvot vaikuttivat mielenmuutoksen hänessäkin. Kotipitäjänsä heränneitten neuvoa noudattaen, alkoi hän lukea raamattua. Kun hän eräänä päivänä avasi tämän kirjan, tuli esille roomalaisepistolan 8 luku. Vastustamattomasti vaativat siinä löytyvät sanat "jos te lihan jälkeen elätte, niin teidän pitää kuoleman, mutta jos te lihan työt hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää" hänet tilille pyhän Jumalan eteen. Häkkänen heräsi, päättäen siitä hetkestä pyhittää elämänsä Herralle. Tämä tapahtui v. 1810. Ollen lahjakas ja lukemiseen hyvin altis, kehittyi Häkkänen pian näiden seutujen heränneitten eteväksi johtajaksi, saavuttaen heidän keskuudessaan melkein yhtä suuren maineen kuin Margareetta Högman. Eivät loukkaantuneet hänen sanankuulijansa siitä, ettei hän antautunut heidän muutamissa kohden ahdasmielisen henkensä orjaksi, jonka hengen ilmauksia hän, heitä valistuneempi ja laajanäköisempi kuin oli, ei voinut hyväksyä. Ei kukaan epäillyt hänen kristillisyyttään, vaikka hän luki sanomalehtiä ja maailmallisia kirjoja, joista viimemainituista etenkin luonnontieteelliset häntä huvittivat. Kaikki näkivät hänen pyhitetyn elämänsä ja tiesivät, että raamattu ja muut uskonnolliset kirjat olivat hänen rakkaimmat ystävänsä, eivätkä sentähden koettaneetkaan hänen muita lukujaan estellä. Niinikään sai hän häiritsemättä kirjoitella sitä muistokirjaa, johon hän 30 vuotta merkitsi ilmanalaa, vuodentuloa y.m. huomattavia asioita koskevat havantonsa sekä muistiinpanojaan hengellisen elämän alalta. Renqvistin kanssa tutustui Häkkänen varhain ja oli aina hänen uskollisimpia ystäviään, jos kohta hän ei kaikissa ehdottomasti hyväksynyt hänen kantaansa. Niin esim. rukouksen harjoittamisen suhteen. Rukouksen mies oli kyllä hänkin, jos kukaan, ja polvirukousta käytti hän usein sekä seuroissa että yksityisessä elämässään, mutta hän vastusti Renqvistin tunnettua vaatimusta miltei alituiseen rukoukseen, arvellen siitä olevan haittoja ja vaarojakin. Huomattavampaa erimielisyyttä heidän välillään ei tämän johdosta kuitenkaan syntynyt. Häkkänen puhui aina ystävilleen mitä suurimmalla kunnioituksella Renqvististä, ja levitti ahkeraan tämän kirjoja heidän keskuudessaan. Ja vielä vähemmin pääsi sielunvihollinen virittämään eripuraisuutta Häkkäsen ja Margareetta Högmanin välillä. Vaikka molemmat olivat johtamassa laajalle leviävää uskonnollista liikettä, ja vaikka ihmiset kilvan kummaltakin etsivät neuvoa sielunsa asiassa, säilyi heidän suhteensa toisiinsa aina yhtä eheänä ja puhtaana kuin se alusta alkaen oli. Kateus ja erimielisyys, jotka semmoisissa oloissa niin monesti ovat hyvätkin ystävät toisistaan erottaneet, eivät milloinkaan päässeet hajoittamaan heidän yhteistä työtään Herran viinimäessä. Ja huomattava on monessa suhteessa tämä työ, paljon siunausta on se tuottanut niissä seurakunnissa, joissa sen vaikutusta on näkynyt. Aivan väärin olisi sanoa Itä-Hämeen ja Etelä-Savon herännäisyyttä Renqvistin työn hedelmäksi. Hän on kyllä varsinkin kirjoillaan siihen paljon vaikuttanut ja siinä ilmenevää, pyhitykseen pyrkivää kristillistä elämää neuvoillaan ja opetuksillaan tukenut, mutta tämän liikkeen johtajaksi häntä yhtä vähän voi sanoa kuin sen alkuunpanijaksi. Semmoisina ovat muistettavat Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen. Kun nämä henkilöt läheisimpäin ystäväinsä kera kokoontuivat rukoilemaan, veisaamaan ja Jumalan sanaa viljelemään, ei viipynyt kauan, ennenkuin muutkin heränneet heihin yhtyivät. Seuraväen luku nousi usein moneen sataan. Ravinnosta ei vierasten tarvinnut huolehtia. Seuratalossa hoidettiin heitä ruumiinkin puolesta auliilla rakkaudella. Liikaa rasitusta ei tämä kuitenkaan isäntäväelle tuottanut, sillä varakkaammat toivat muassaan ruoka-aineita. Ominaista yksin näiden seutujen heränneille tämä kaunis tapa muutoin ei ole. Kaikkialla, missä herännäisyysliike voitti alaa, on samanlainen vieraanvaraisuus jo alusta alkaen nähtävänä. — Kokouspäiviä olivat paitsi sunnuntaita etenkin ne arkipäivät, joita kirkko vanhoina aikoina on juhlapäivinä viettänyt. Pääasiana oli rukous, joka kuitenkaan ei venynyt niin pitkäksi eikä pukeutunut tuohon ykstoikkoiseen muotoon, kuin Renqvistin johtamissa seuroissa. Veisattaessa käytettiin paitsi virsikirjaa Siionin virsiä ja Halullisten sieluin lauluja. Seurapuheet liittyivät raamatusta, Björkqvistin postillasta tahi muusta kirjasta luettuun tekstiin. Lomahetkinä ja seurojen päätyttyä keskusteltiin pienemmissä ryhmissä vapaasti ja ystävällisesti joko luetun ja puhutun sanan johdosta tahi muista hengellisistä asioista. Vanhemmat neuvoivat nuorempia, kokeneet vasta-alkavia. Ihmissanalle varoitettiin liika suurta arvoa antamasta. Sensijaan kehotettiin jokaista kotonaan Jumalan sanasta tutkimaan uskonsa perustusta. Eikä tuntunut tämä kehotus oudolta, sillä nämä heränneet olivat tottuneet kodeissaan yksinäisyydessä Herran edessä ja yhteisesti omaistensa kanssa sanaa viljelemään ja rukoilemaan. Kotioloissakin oli polvirukous (ylimalkaan 3 kertaa päivässä) tavallista [Akiander VII, 1, 2, 4, 6, 7, 27.].
V. 1830 alkoi Mikkelin pitäjässä herätyksiä tapahtua. Herran aseena oli siellä siihen aikaan kirkkoherranapulainen Adolf Fredrik Fransén, joka oman kertomuksensa mukaan jo koulupoikana oli herännyt Vapahtajaa etsimään, vaikka uusi elämä hänessä vasta hänen Mikkelissä ollessaan pääsi voitolle. Luultavasti saivat ensimmäiset herätykset tällä seudulla alkunsa Joutsan heränneitten vaikutuksen kautta. Ainakin Fransén tunsi jo v. 1830 Margareetta Högmanin, niinkuin eräs hänen viimemainitulle kirjoittamansa kirje osoittaa. Sitäpaitsi ilmaisee Mikkelin herätys alusta alkaen mitä likeisintä sukulaisuutta Joutsan heränneissä vallitsevan hengen kanssa. Tämän hengen palvelukseen antautui Fransén. Hiljaista oli hänenkin käytöksensä, samaa hienon nöyrää kieltä hänkin puhui, ihmisen sydämmen pohjaton turmelus ja Vapahtajan ääretön rakkaus oli hänenkin saarnansa johtavana aatteena. Pyhitykseen hänkin kehotti, rukoukseen, valvomiseen ja rakkauteen. Hänen uskonnollista kantaansa kuvaa seuraava hänen paperilapulle kirjoittamansa erään sanankuulijansa säilyttämä "Uskon rukouksen esimerkki". Se kuuluu: "Rakas Isä, minä tunnustan, etten tänäkään päivänä, niinkuin en milloinkaan, ole rakastanut sinua ylitse kaikkia kappaleita enkä lähimmäistäni niinkuin itseäni; mutta sinun rakas poikasi Jesus on minun edestäni rakastanut sekä sinua että lähimmäistäni, niin ota se rakastamattomuuteni sovinnoksi! — Niin teetkin, rakas Isä, sillä ellet sinä niin tekisi, niin ei tulisi yksikään autuaaksi. Kaikki käskysi olen taas tänäkin päivänä rikkonut; mutta kun rakas poikasi Jesus on koko lakisi minun edestäni täyttänyt, niin anna se kelvata minun edestäni! — Jaa, niin teetkin, rakas Isä". — Kului pari vuotta. Fransénin elävällä saarnalla, jonka voimaa lisäämässä oli hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä, sytytti Herra tulensa monessa sydämmessä. Väsymättömän uutterasti teki tämä uskollinen sielunpaimen työtä myöskin yksityisen sielunhoidon alalla, rakkaudella ja valppaasti valvoen, etteivät synnin unesta heränneet sanankuulijansa eksyisi hurmahenkisyyteen ja muihin vasta heränneitä uhkaaviin erehdyksiin. Hyvänä apuna oli hänellä saman seurakunnan kappalaisenapulainen A. J. Hoffrén, joka lainsaarnaajana herätti monta. Mikkelin herännäisyyden vaiheissa on etenkin vuosi 1832 huomattava. Silloin levisi herätys yli koko seurakunnan, lukuisissa kodeissa synnyttäen yhtä harrasta ja ainakin ulkomuodoltaan samannäköistä ja yhtä syvällistä uskonnollista elämää kuin se, mikä Laukkaan pitäjässä, Kangasniemellä, Joutsassa, Hartolassa ja Sysmässä varemmin oli päässyt vakaantumaan kansassa.
Pitkä ei kuitenkaan "Fransénin aika" ollut. Hoffrén kuoli v. 1832 ja jo seuraavana vuonna seurasi häntä Fransén Herran lepoon. Paljon nämä miehet lyhyen ajan kuluessa olivat vaikuttaneet, ja huomattava on tämä vaikutus siihenkin nähden, että heidän mielisiä pappeja silloin vielä löytyi harvassa. He olivat huutavia ääniä korvessa ja ovat semmoisina muistettavat, miten lyhyt heidän aikansa olikin ja kuinka vähän tietoja heistä jälkimaailmalle onkin säilynyt. Hyvän perinnön ovat he nouseville sukupolville jättäneet. Minkälaatuista tämä perintö oli, osoittavat muun ohessa seuraavat Fransénin vähää ennen kuolemaansa pitkänäperjantaina v. 1833 pitämässään ahtisaarnassa lausumat sanat: "Lepää sinä, rakas Jesus, haudassa; me lähdemme sotaan syntiä vastaan". On kyllä totta, että Mikkelin herännäisyys jo vuodesta 1834 alkoi ilmaista arveluttavia lamautumisen enteitä, vaan kokonaan kadonneet eivät sen jäljet vielä tänäänkään ole. Ne Fransénin ja Hoffrénin lukuisat opetuslapset, jotka pysyivät kutsumukselleen uskollisina, liittyivät opettajainsa kuoltua entistä likeisemmin näiden seutujen muihin heränneisiin, lisäten sitä suurta liikettä, jota Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen uskollisesti ja hellästi, kuni vanhemmat lapsiaan, hoitivat. Miten tämä liike tulevaisuudessa kehittyi ja mihin suhteeseen sen edustajat asettuivat Savon voittoisasti leviävään herännäisyyteen sekä Renqvistin edustamaan suuntaan, saamme vasta nähdä [Akiander VII, 29-31.].
XIV.
Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.
Tosi tapahtumana kertovat vanhat, vielä elossa olevat henkilöt lapsuudessaan kuulleensa, että muutamat heränneet, kun Porin kaupunki kesäkuun 10 p:nä 1801 paloi tuhaksi, koko ajan kirkossa polvillaan rukoilivat Jumalaa varjelemaan ainakin omaa huonettaan joutumasta liekkien uhriksi [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg, Kustaa Heinikkala (Laitila) y.m.; Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat I, 172.]. Tämäkin kertomus, josta löytyy monta muunnosta, osoittaa että näillä tienoin siihen aikaan löytyi heränneitä, joiden hengellisen elämän huomattavimpia tuntomerkkiä rukous oli. Kertomukseen kuuluu näet vielä, että Satakunnan silloiset heränneet tästäkin tapahtumasta saivat aihetta teroittamaan rukouksen voimaa, Porin kirkko kun rukoilijain kautta oli tulipalolta säilynyt. Yleisesti tunnettu on sitäpaitsi, että tämänkaltaista, herännäisyyden oppiin perustuvaa uskonnollista elämää silloin löytyi monessa muussakin Satakunnan seurakunnassa. Hyvin luultavaa on, että nämä "vanhat kristityt" eli "vanhat heränneet", kuten heitä näiden seutujen 19 vuosisadan alussa syntyneen varsinaisen herännäisyysliikkeen edustajat nimittivät, olivat saaneet herätyksensä edellisen vuosisadan pietismistä. Luostarien vaikuttamaksi, kuten muutamat ovat arvelleet, heidän edustamaansa uskonnollista elämää tuskin todennäköisyyden varjoakaan säilyttämällä kukaan voi väittää. Huolimatta siitä, että muuallakin, esim. Pohjanmaalla, minne ei luostarien vaikutus konsanaan ole voinut ulottua, 19 vuosisadan alussa löytyi "vanhoja kristittyjä", joiden uskonnollisuus pukeutui samaan muotoon, viittaavat Satakunnassa monessa paikoin säilyneet vanhat, herännäisyyden hengessä kirjoitetut kirjat kysymyksessä olevan uskonnollisen liikkeen pietistiseen alkuperään [I. L. Roosin kirjoitus pastoraalitutkintoa varten "Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa osissa 1888", vertaamalla omiin tutkimuksiin.].
Jonkun aikaa elettyään hiljaista elämää, josta ei huomattavampia elonmerkkejä ole jälkimaailmalle säilynyt, alkoivat Satakunnan heränneet noin v. 1810 heidän keskuudessaan tapahtuvien herätysten kautta herättää huomiota. Nämä herätykset ovat kyllä siihen aikaan vielä yksityistä laatua, vaan niiden vakaa luonne sekä muutamien heränneitten etevät lahjat ennustivat uutta aikaa koko liikkeelle. Näistä henkilöistä ansaitsevat huomiota etenkin Matti Paavola, Matti Pukanhaava, Juhana Dahlberg ja Mikael Rostedt.
Matti Paavola syntyi Eurajoella toukokuun 9 p:nä 1786. Isänsä Erkki oli kotosin samasta pitäjästä, äitinsä nimi oli Katarina. Matti oli vain 10 vuoden ikäinen, kun hän jo oli kokemassa pyhän Jumalan vihaa omassatunnossaan. Kuoleman pelko sai hänen sydämmensä usein tuskasta vapisemaan. Entistä kammottavampina uudistuivat tämänkaltaiset ajatukset hänen rippikoulua käydessään v. 1800, mutta päästyään Herran ehtoolliselle, sai hän erinomaisen tuntuvasti maistaa Jumalan armon suloisuutta. Matin äiti oli kotosin Raumalta, missä löytyi "vanhoja heränneitä". Sinne päätti onnellinen nuorukainen lähteä, saadaksensa kokeneiden kristittyjen kanssa puhua siitä Herrasta, joka hänenkin oli armoihinsa ottanut. Virkistävä oli tämä matka, paljon sai hän kaupungissa oppia ja kuulla ja vakaasti hän päätti niin käyttää armonaikaansa, ettei hän maailman korpeen hukkuisi. Pari kertaa tämän jälkeen käytyään ystäviään Raumassa tervehtimässä, oli Matti mielestään horjumattomasti vakaantunut tuossa päätöksessä, kunnes hän pääsi paremmin tuntemaan sydämmensä petollisuuden. Ajalliset huolet syrjäyttivät vähitellen nuo vakaat ajatukset hänen mielestään. Ennenpitkää oli hänen vilkas luontonsa kokonaan antaunut niiden valtaan. Vuonna 1805 meni Matti naimisiin, siirtyen asumaan appensa omistamaan Paavolan taloon Nakkilan kappelissa. Tila oli huonossa kunnossa. Kaikkien ponnistusten uhallakin näytti toimeentulo hänestä miltei mahdottomalta. Jo tuumi Paavola — tämän nimen otti Matti Nakkilaan muutettuaan — ruveta merimieheksi, kun Jumalan siunaus niin runsaassa määrässä alkoi näkyä hänen maallisen työnsä tuloksissa, ettei hän tuota aikomusta toteuttanutkaan. Kun sitten 1808 vuoden sodan tapahtumat, joiden kauheutta hänen kotiseutunsa asukasten runsaassa määrässä täytyi kokea, saarnasivat selvää kieltään tämän elämän katoavaisuudesta, nousivat hänen mieleensä jälleen lapsuutensa tuskalliset ajatukset kuolemasta ja tuomiosta. V. 1810 loukkasi Paavola jalkansa niin pahasti, että hänen oli pakko olla vuoteen omana muutaman viikon ajan. Nyt täytyi hänen seisahtua Herran eteen. Raamattu polvillaan tarkasti hän Jumalan valkeudessa tilaansa. Uskaltaisiko hän toivoa armoa vielä? Omatunto tuomitsi synnistä ja epäuskon varjot estivät häntä näkemästä Kristusta. Kovaa taistelua hän taisteli, kunnes Lutherin sanat roomalaisepistolan esipuheessa avasivat hänelle tien armonistuimelle. Vaan ei saanut hän enää kokea sitä uskon varmuutta ja iloa, kuin ensi kerran polvistuessaan Herran alttarin edessä. Syvempään tähtäsi totuuden henki tällä kertaa. Raamattu, Hollatziuksen "Armon järjestys autuuteen" ja eräs pieni "Kristuksen kärsimisen ja kuoleman tutkistelemus"-niminen kirja auttoivat häntä kuitenkin läpi ahdinkojen, niin ettei hän epätoivoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Ihania päiviä, joina hän oli autuudesta nääntyä Herran armonhelmaan, sai hän kyllä tämän jälkeen monesti kokea, mutta usein myöskin kolkon synkkiä. Viimemainittua tilaa kuvaa eräs hänen v. 1810 sepittämänsä virsi, jonka ensimmäiset säkeet kuuluvat:
"O Jumala, kuinka vaikean
Nyt mielikarvauden
Mun syntin' julmat tuovat,
Kuin teht' on ja vielä tehdään!
Ne surettaa ja vaivuttaa,
All' Herran vihan vieden,
Kans' vaivaapi ja karmiipi
Mun omatunton' surkiast';
Ne surettaa ja sekoittaa
Mult' kaikki luonnonvoimat".
Tästä ajasta alkaen erosi Paavola maailmanihmisistä, etsien ainoastaan heränneitten seuraa. Hänen kotinsa tuli viimemainittujen mitä rakkaimmaksi käyntipaikaksi. Itselleen ja muille teroitti hän kuoleman vakaata kysymystä, kehottaen kaikkia käyttämään armonaikaansa ijankaikkisen elämän valmistukseksi.
Uusi aika oli koittamassa Satakunnan heränneille. Paavola ymmärsi kutsumuksensa, vaan epäillen ryhtyi hän sitä noudattamaan. Syvästi koskivat häneen apostolin sanat "älkää, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen että saamme sitä suuremman tuomion". Hän ei löytänyt itsessään tuota syvää synnintuntoa ja elävää uskoa, jota ainakin opettajalla tulisi olla. Vaan kun nälkäisiä ihmisiä saapui hänen luoksensa ja hän raamatusta luki, miten esim. Berealaiset "ottivat mielellänsä sanan vastaan, tutkien joka päivä raamatuita", ei voinut hän kieltäytyä seuroissa puhumasta. Jos hän erehtyisi, pyysi hän sanankuulijoitaan siitä heti ilmoittamaan sekä sulkemaan hänet yhteydestään, ellei hän ottaisi kuullakseen heidän muistutuksiaan. Ollen itse sivistykselle erinomaisen altis, kielsi Paavola ystäviltään kaiken sopimattoman käytöksen, ruokottomat vertaukset ja raa'at sanat. Muutoin sai jokainen vapaasti seuroissa ääneen rukoilemalla tahi alottamalla omaan tilaansa sopivan virren ilmaista ajatuksensa ja tunteensa, kuitenkaan tukkimatta kokemuksiaan muiden tavoteltaviksi. Etenkin tuli vanhempien taitavasti ja ystävällisesti neuvoa nuorempia.
Vuosi 1817 oli Paavolalle kova vuosi. Kaikki armonliikutukset katosivat, rukouksensa eivät tuntuneet nousevan Herran tykö, masentava kuivuus valtasi mielen. "Kuni tuomittu istui hän pöydän takana" raamattu edessään. Kun vihdoin kointähti jälleen koitti hänen sydämmessään, aloitti hän sen muistokirjan kirjoittamista, jossa hän kertoo omat kiusauksensa ja taistelunsa sekä käsittelee Satakunnan herännäisyyden vaihtelevia vaiheita nuoruutensa ajasta asti. Tämä huomattava kirjoitus, joka osoittaa suurta kokemusta ja senaikuisen talonpojan kirjoitukseksi harvinaisen etevää kykyä, on tärkeä lähde jokaiselle, joka tahtoo tutustua Lounais-Suomen hengellisten liikkeiden historiaan 19 vuosisadalla. Paavola kirjoitteli sitä 40 vuoden kuluessa [Akiander VII, 472-478.].
Niihin sisällisiin ahdinkoihin, joiden alaisena Paavola v. 1817 oli, liittyi epäilyksiä pitämiensä hartausseurojen suhteen. Hän oli nim. huomannut, että "vanhat kristityt" vastahakoisesti ottivat niihin osaa, samoinkuin he silminnähtävällä epäluulolla kohtelivat vasta eloon virkistynyttä uutta herännäisyysliikettä. Eräänä päivänä, kun hän itsekseen mietti tätä asiaa, saapui hänen luoksensa jumalisuudestaan kuuluisa Matti Pukanhaava Kankaanpäästä. Hänelle ilmaisi Paavola huolensa, kysyen syytä vanhojen heränneitten elpyvää herännäisyysliikettä kohtaan osoittamaan tylyyteen ja tuomitsemishaluun. Pukanhaava vastasi: "Syy on se, etteivät he vaella liki Jesusta". [Akiander VII, 482.] Jollei tästä miehestä mitään muuta tiedettäisi, olisi hän jo näiden sanojen tähden muistettava. Niihin sisältyy varoitus, jota heränneiden kalliina perintönä olisi pitänyt säilyttää sukupolvesta toiseen. Monessa paikoin on nim. sekä entisinä että myöhempinä aikoina tapahtunut, että "vanhat heränneet" niin ykspuolisesti ovat kiintyneet entisten aikojen muistoihin, että pitävät uusia herätyksiä miltei mahdottomina. Kun herännäisyysliike lyhemmän tahi pitemmän lainautumisen jälkeen on elpynyt uuteen eloon, on moni heistä sitä epäillen katsellut ja vikoillen vain sen kehitystä seurannut. Tuommoisesta totuttuun kaavaan jäämisestä tietävät puolueettomat herännäisyyden vaiheita koskevat sekä suulliset että kirjalliset kertomukset kertoa ja ne tietävät myöskin, että syynä siihen usein, jos kohta ei aina, oli sen rakkauden kylmentyminen, joka "kaikki uskoo ja kaikki toivoo". Palajamme vasta tähän kysymykseen, johon Pukanhaavan muisto on vaatinut meitä jo tässä sivumennen koskemaan.
Epäilemättä oli Pukanhaava kokenut vaikutuksia 1776 vuoden suuresta herätyksestä, joka, kuten olemme nähneet, ei jättänyt hänen kotiseutuaankaan koskematta. Hän oli näet syntynyt Ikalisten seurakuntaan kuuluvan Kankaanpään kappelin Alahonkojoen kylässä v. 1751. Jo lapsena osoitti hän suurta taipumusta jumalisuuteen. Usein etsi hän yksinäisyyttä, laski polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa. Opittuaan lukemaan, oleskeli hän kernaasti pitkät hetket raamatun tahi muun hengellisen kirjan ääressä, kätkien niiden opetukset sydämmeensä. Täten perehtyi hän uskonelämän salaisuuksiin. Hyvin evankeliseksi kehittyi hänen katsantotapansa, vieraantumatta kuitenkaan herännäisyyden synnintuntoon ja parannukseen vaativalle hengelle. Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa oli hänelle kaikki kaikessa. Kun hän siitä puhui, riemuitsi hänen sydämmensä ja, levittäen käsiään taivasta kohti, huudahti hän: "näin, avoimin sylin, tulee syntisen vastaanottaa Kristusta".
Miten vähän Pukanhaava pyrkikin opettajaksi, ei voinut hän tätä asemaa välttää. Herättäen liikkui Jumalan henki yli maan, vaatien ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen. Papisto nukkui, nauttien rauhastaan 1776 vuoden levottomien aikojen jälkeen. Sen kykenemättömyys tyydyttämään heräjävän kansan hengellistä tarvetta tuli näkyviin etenkin yksityisessä sielunhoidossa. Näin asiain ollen joutui vasten tahtoansakin neuvojaksi moni jumalisuudesta tunnettu, hengellisissä asioissa kokenut kansanmies, varsinkin jos hän luonnonlahjojenkin puolesta oli tuohon sopiva. Semmoinen mies oli Pukanhaava. Väleen levisi hänen maineensa oman seurakunnan rajojen ulkopuolellekin. Tuosta pienestä, laihasta, tummanverisestä miehestä puhuttiin Satakunnassa kaikkialla, missä heränneitä löytyi, vieläpä suruttomienkin keskuudessa.
Isänsä kuoltua, jolloin vanhempi veli peri heidän Korteisto nimisen kotitalonsa, oli Pukanhaava perheineen siirtynyt asumaan lähellä olevaan torppaan, josta myöhemmin tehtiin kruunun uudistalo. Tätä tilaa — sen nimi oli Pukanhaava — hoiti hän isäntänä noin vuoteen 1805, jolloin hän niukkaa eläkettä vastaan luovutti sen pojalleen. Tämä ei menestynyt taloudellisissa toimissaan eikä nuorempi veljensäkään, joka hänen jälkeensä tuli isännäksi. Maksamattomien kruununverojen korvaamiseksi myytiin talo muutamien vuosien perästä huutokaupalla, ja vanha Pukanhaava joutui riippuvaksi vieraasta isäntäväestä. Nämä eivät kuitenkaan näy häntä sortaneen, koska paikka edelleenkin säilyi seudun herännäisyysliikkeen keskustana. Läheltä ja kaukaa saapui sinne ihmisiä kysymään neuvoa sielunsa asioissa ja ottamaan osaa niihin hartausseuroihin, joita siellä tuon tuostakin pidettiin. Etenkin terotti Pukanhaava sanankuulijoilleen Jumalan sanan ahkeraa viljelemistä ja rukouksen tarpeellisuutta. Suuriin seuroihin hän yleensä ei ollut mieltynyt, jonka tähden hän ei myöskään erityisellä kutsulla, kuten siihen aikaan Lounais-Suomessa ylimalkaan oli tapana, johtamistaan hartaushetkistä ilmoittanut, vaan ei hän semmoisten pitämistä milloinkaan kieltänytkään. Hän näet piti niitä hengellisen elämän ylläpitämiseksi tarpeellisina eikä kieltäytynyt niissä esiintymästä. Kauniilla äänellään johti hän semmoisissa tilaisuuksissa veisua, elävähenkisillä rukouksillaan, joita hän toimitti omin sanoin polvillaan, tuolia tahi penkkiä vasten nojautuneena, kokosi hän hajamielistenkin ajatukset kanssakäymiseen Herran kanssa. Itse opettaminen tapahtui enemmän keskustelun kuin yksijaksoisen puheen kautta. Ja tätä keskustelua ohjasi Pukanhaava kohti Jumalan armoa Kristuksessa Jesuksessa, arvellen lain saarnan ja ankaran puheen vain poistavan ihmiset Herrasta [Akiander II, 299-301.].
Kuten olemme nähneet, eksyi 1776 vuoden herännäisyys paikoin hurmahenkisyyteen, vieläpä väkivaltaisuuksiinkin. Tämänkaltaista henkeä löytyi 19 vuosisadan alkupuolella vielä siellä täällä Satakunnassa. Vuodesta 1817 sai se uutta yllytystä etenkin seppä Juhana Uusikartanon kautta. Tämä aikoinaan kuuluisa mies oli kotosin Euran pitäjään kuuluvasta Honkilahden kappelin Auvaisten kylästä, missä hän syntyi v. 1772. Tultuaan kovaan herätykseen (1817), alkoi hän kiivailla Jumalan valtakunnan puolesta, intohimoisella herätyspuheellaan herättäen suurta huomiota. Paljon häiriötä ja hämmennystä sai tämä Auvaisten seppä eli Auvaisten paavi, kuten häntä sittemmin nimitettiin, jo varhain aikaan. Moni herännyt tuli kuulemaan hänen opetuksiaan, luottaen siihen erinomaiseen valistukseen, josta hän kerskasi ja jonka vaikutuksesta hän väitti tietävänsä jokaisen sisällisen tilan. Täten heti herätyksensä alussa harhateille joutuneista on huomattavin suutari Juhana Dahlberg. Lapsuudesta asti — hän oli syntynyt v. 1771 — oli hän ottanut osaa niihin hiljaisiin rukousseuroihin, joita siihen aikaan pidettiin hänen kotiseudullaan, Eurajoen Sydänmaan kylässä, kunnes hän v. 1817 alkoi kuunnella Uusitalon opetuksia. Näiden opastamana eksyi hänkin kannattamaan sitä tunteitten kiihottamiseen perustuvaa, hurmahenkistä kristillisyyttä, joka raitishenkisen herätyksen rinnalla näihin aikoihin alkoi levetä Satakunnassa. Hengellisen ylpeytensä kiihottamana, eksytti "Auvaisten paavi" eksyttämistään kuulijakuntaansa mitä vaarallisimmille poluille. Se muodostui ennenpitkää lahkoksi, joka on tunnettu nimellä Honkilahden hyppyseura [Akiander III, 277-278; V, 351.].
* * * * *
Työläästi murtautuu uusi aika vanhojen ennakkoluulojen siteistä. Ihmishengen salatuissa pajoissa täytyy aatteiden monesti kauan huoata orjuudessa, ennenkuin ne, särjettyään esteensä, pääsevät hengittämään vapauden ilmaa. Synnin tähden ovat synnytystuskat tälläkin alalla kovia. Ja samasta syystä ilmenee aatteiden syntymisessä myöskin usein säännöttömyyksiä, joiden kautta niiden kehitys tulee häirityksi ja joskus pitkäksi ajaksi viivytetyksi. Tämä tulee selvästi näkyviin esim. uskonpuhdistuksen historiassa. Kauan ja näennäisesti turhaan taistelee tuo jalo aate vuosisatojen kuluessa tavaksi tullutta katsantotapaa vastaan, tekee luonnottomia ponnistuksia, uupuu hetkeksi, etsii jälleen väkivaltaisesti vapautta, mutta lannistuu taas, kunnes Luther esiintyy ja johtaa sen voittoon. Samankaltaista on Lounais-Suomen herännäisyyden historia varsinkin 19 vuosisadan alkupuolella. Omantunnonvapaus taistelee ihmisauktoriteettiä vastaan, aate kristittyjen yleisestä pappeudesta pappisvaltaa vastaan, Jumalan näkymättömän valtakunnan oikeudet kirkon ja valtion ihmisten säätämiä lakeja vastaan. Kehitys ei suinkaan aina ole tasaista ja säännöllistä. Herännäisyyden edustajat eksyvät usein, turvautuvat lihan käsivarteen ja vaativat mielivallalle omantunnonvapauden nimeä. Tämä on nähtävänä varsinkin Satakunnassa tähän aikaan ilmestyvissä uskonnollisissa liikkeissä. Todistuksena ovat muiden kera Uusitalo ja Juhana Dahlberg, joiden aikaansaamiin häiriöihin jo olemme viitanneet. Mutta kaiken tämän uhallakin pääsee maailman sortama totuus Satakunnassa vihdoin voitolle. Herra piti huolta siitä, etteivät hurmahenkisyys ja mielivalta saaneet sitä turmella. Tuona levottomana aikana, jolloin heräykseen tulleet ihmiset epätietoisina kysyivät, kenen puoleen tulisi kääntyä hengellisissä asioissa, jolloin mielet olivat kuohuksissa ja jos millaisille äärimmäisyyksille alttiit, löytyi kuitenkin raitishenkisiäkin neuvonantajia. Tunnemme jo Matti Paavolan ja Matti Pukanhaavan. Ihmeellisesti varjeli ja johdatti Jumala näitä aseitaan. Viimemainittu oli jo vanha mies, kun Satakunnan herännäisyysliikkeessä alkoi ilmestyä niiden häiriöiden enteitä, joihin olemme viitanneet. Vaan eivät voineet nämä häiriöt järkäyttää hänen kantaansa eikä heränneitten luottamusta häneen. Suruttomatkin ihmiset puhuivat hänestä kunnioittaen. Monesti olivat nämä nähneet hänen vakaalla käytöksellään estävän heidän vihanpurkauksiaan, kun olivat aikoneet kostaa hänelle ja hänen ystävilleen. Pukanhaavan särkevät puheet Jumalan armosta Kristuksessa, kansan keskuudessa yhä leviävät kertomukset hänen rukouksensa voimasta ja hänen väsymättömän alttiista ihmisrakkaudestaan, jolle ei mikään tehtävä tuntunut vaikealta — kaikki vaikutti että häntä alettiin pitää miltei korkeampana olentona. Vaikkei hän kernaasti liikkunut oman seurakuntansa rajojen ulkopuolelle, tuli hän muuallakin tunnetuksi, hän kun ei tahtonut kieltäytyä lähtemästä kaukanakaan asuvia ystäviä neuvomaan, kun nämä pyysivät häntä luonansa käymään. Useimmat hartausseuransa piti hän kuitenkin kodissaan. Sinne kokoontui heränneitä usein etäälläkin olevista paikkakunnista varsinkin vuodesta 1817 alkaen, jolloin Pukanhaava, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, meni naimisiin herännäismielisen Susanna Saarannan kanssa, joka oli kotosin Ikalisista. Ei tarvinnut kenenkään, joka tässä kodissa kävi, katua matkan vaivoja. Se oli kyllä maallisessa suhteessa köyhä, mutta rikas se armonpöytä, jonka Herra hengellisesti vaivaisille siellä kattoi. Kodissaan puhui Pukanhaava vapaammin kuin vieraissa seurakunnissa, joissa hän, peläten että hänen sanojaan oli käsitetty väärin, usein päätti puheensa pyytämällä anteeksi, jos hän opetuksissaan olisi erehtynyt ja siten loukannut heikkoja omiatuntoja. Ja vielä voimallisemmin kuin puheillaan ja neuvoillaan saarnasi hän pyhitetyllä elämällään armon suuresta salaisuudesta. Lahkolaismielinen hän ei ollut; kirkossa kävi hän ahkeraan, 3-4 kertaa vuodessa Herran ehtoollisella. Jos hurmahenkiset häntä kadehtien vihasivatkin, eivät rohjenneet he kuitenkaan häntä väkivaltaisesti kohdella. Ei maailmakaan häntä vastaan kannetta nostanut. Rauhassa sai hän siunauksesta rikasta työtään jatkaa kuolemaansa asti joulukuun 19 p:nä 1833 [Akiander II, 301-302.].
Vielä suurempaa huomiota kuin Pukanhaava ansaitsee kuitenkin Paavola. Varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Herran armo jälleen tavallista tuntuvammin häntä etsi, esiintyi hän Satakunnan herännäisyysliikkeen etevimpänä edustajana. Hänen silloista uskonnollista kantaansa kuvaavat paraiten seuraavat hänen itsestänsä päiväkirjaansa kirjoittamansa sanat: "Toiselta puolelta hän tiesi, että jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä tuomittaisi sekä että se, joka ei usko, on jo tuomittu, sillä hän ei uskonut Jumalan ainoan Pojan päälle; mutta toiselta puolen hän oli saanut itsessänsä tuntea: jos toivot vaivan loppuvan, niin se lisääntyy, jos etsit totuutta, niin löydät valheen, jos etsit rauhaa ja ystävyyttä, niin löydät synnin levottomuuden ja kauhistuksen, jos haet ymmärryksen valoa, niin löydät synnin pimeyden, jos etsit Jumalaa, niin löydät vihoitetun Jumalan, jos etsit sielun terveyttä, niin löydät haavoitetun omantunnon, jos etsit pelastusta, niin löydät tuomion ja sen täyttäjän. Sentähden piti hän itsensä pyhän raamatun jälkeen viallisena kaikkiin synteihin ja katui tomussa ja tuhassa. — — — Juuri silloin, kun hän piti itsensä onnettomana ja kadotettuna, niin hän omisti itsellensä autuudeksi Jesuksen Pietarille lausumat sanat: autuas sinä, joka uskot Kristuksen olevan Jumalan Pojan. Silloin vasta hän oikein käsitti, mitä sana minä uskon merkitsee." — Samanhenkiset ovat Paavolan tähän aikaan sepittämät virret. Muoto on monesti puutteellinen ja kieliasu Länsi-Suomen ruotsinvoittoisen lauserakennuksen sekä lyhennettyjen sanojen liiallisen käyttämisen turmelemaa, mutta sisällys on raamatun mukaista ja syvällistä. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä eräästä hänen v. 1820 kirjoittamastaan aamuvirrestä:
"O Herra avaja
Mull' uskon tie se kaita,
Ja valais' sieluan'
Nyt tänä aamuaikan',
Ett' taidan uskossa
Sun päälles' turvata,
Ja suuret puutteeni
Sull' nöyräst' valittaa".
"Sä uskon alkaja
Ja päättäjä its' olet,
Jonk' tykön' etsiä
Mä sitä mahdan todest'.
Ah Jesu! sytytä
Mull' usko elävä,
Ja turva kiinnitä
Sun päälles' selkiä".
"Mun paha luontoni
on epäilyksill' täytett',
Ja synnin siemenet
On kaikk' sen alle kätkett',
Jost' sota, meteli
Sitt' nousee surkiast'
Ja sielun hukuttaa
Juur' kokee haikiast'".
"Tule, o Jesuinen,
Sä uskon alku todest',
Täll' aamun hetkellä
Ja päästä sielun' monest'
Nyt siteest' vallallens',
Ja valais' armollas,
Ja synnin pimeys
Pois poista valollas".
Rukouksissa kilvoittelevan uskon puhetta sisältää Paavolan päiväkirja alusta loppuun. Miltei jokaisella lehdellä kimaltelee katumuksen kyyneleitä, joissa säteilee toivon voitto. Jesus Kristus on hänen uskonsa esineenä; muuta perustusta ei hän tahdo uskolleen rakentaa. Mutta omasta kokemuksestaan hän tietää, ettei Vapahtajan omistaminen ja armosta eläminen ole helppoa varsinkin kiusauksen helteessä ja synninsurun painaessa, ja sentähden hän sitä köyhänä syntisenä alituisesti uudelleen pyytää. Ja ihmeellisesti valistuu Herran valkeudessa hänen silmänsä näkemään uskonelämän salaisuuksia. Niinpä lausuu hän päiväkirjassaan: "En minä ihmettele, nähdessäni sotamiehen tarkasti ja oppineesti maaliin ampuvan, sillä hänen päämiehensä ovat häntä siihen neuvoneet, vaan minä ihmettelen, nähdessäni sotamiehen verisen sodan kentällä makaavan vihollistensa jaloissa ja koettelevan sieltä kontata oman kuninkaansa leiriä kohden. Tässä minä havaitsen sotamiehellä olevan suuren rohkeuden auttamattomassa tilassaan ja suuren, pikaisen avun toivon omalta kuninkaaltansa; vaan tuota toista minä näen joka kulmalta autettavan".
Tuskin voi herännäisyyden katsantotapaa paremmin kuvata kuin näillä sanoilla. On kuin kuulisimme Paavo Ruotsalaisen puhuvan.
Ettei Paavola ajanpitkään voinut saada opettajatointaan rauhassa jatkaa, on itsestään selvä. Samoihin määrin kuin ystäväinsä joukko lisääntyi, kasvoi vihamiestensäkin luku. Kovasti suuttuivat viimemainitut etenkin siitä, että Ulvilan kirkkoherra, ennenmainittu B. J. Ignatius, joka v. 1824 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] oli muuttanut viimemainittuun seurakuntaan, seuraavana vuonna kävi Paavolaa tervehtimässä ja otti osaa hänen pitämäänsä hartauskokoukseen, johon silloin saapui tavallista enemmän heränneitä muistakin seurakunnista. Seurojen vastustajat vaativat nimismies Löwenmarkia nostamaan kannetta Paavolaa vastaan luvattomien kokousten pitämisestä. Saatuaan tiedon tästä hankkeesta, kutsui Ignatius Paavolan ja hänen syyttäjänsä lokakuun 27 p:nä saapumaan Ulvilan pappilaan, missä asia oli tutkittava. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Paavolaa ja Löwenmarkia, kahdeksan muuta edellisen syyttäjää. Ei ollut vaikeaa Ignatiukselle kumota näiden kanteita. Yksi syytös vain oli Paavolalle raskauttava. Hän näet ei voinut eikä tahtonutkaan kieltää silloin tällöin liiaksi nauttineensa väkijuomia. Mutta tuo pahe oli niillä tienoin, samoinkuin koko maassa, niihin aikoihin siksi yleinen, että ainoastaan ilmeinen vihamielisyys saattoi niitä siitä syyttää, jotka eivät olleet juomareita tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Ignatius, joka arvosteli asiaa heränneen ja pyhitetyn kristityn kannalta, nuhteli vakaasti Paavolaa tästä synnistä, ja tämä puolestaan pyysi sitä nöyrästi anteeksi, luvaten välttää kaikkea pahennusta tässä suhteessa. Minkä laatuinen tämä syytös oli, selviää siitäkin, että sen tekijät itse olivat juomareita, joksi ei Paavolaa kukaan voinut sanoa. Muutoin oli koko tämä kysymys syrjäseikka vain, jonka kantajat toivat esille siitä syystä, että Ignatius perusteettomina kumosi heidän kaikki muut Paavolaa vastaan tekemänsä syytökset. Vähällä ei Löwenmark tahtonut aikomuksestaan luopua. Kun eivät muut keinot tepsineet, syytti hän Paavolaa harhaoppisuudesta. Ignatius vastasi: "Sitä asiaa ei tule nimismiehen, vaan minun tutkia". Niinikään määräsi hän, Löwenmarkin siitä lopuksi kysyttyä, että Paavola vapaasti kodissaan edelleenkin saisi pitää hartausseuroja sekä ettei ketään saisi estää niihin saapumasta [Akiander VII, 482-488.].
Pari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen kokoontui hiippakunnan papisto Turkuun siihen kokoukseen, josta jo ennen olemme maininneet. Kuinka vähän arkkipiispa Tengström tunsi Satakunnan elpyvää herännäisyyttä, näkyy seuraavista hänen tässä kokouksessa lausumistaan sanoista: "Yhtä vähän kuin tieteellisten tutkimustemme vakavuus saa uskonnon harjoittamisen lämpö johtaa hengelliseen ylpeyteen tahi varomattomaan mystilliseen haaveilemiseen, joka, syrjäyttämällä sitä sanaa, joka luja on ja neuvoa voipi, tahi sokeassa uskossa, joka, kun se ei ensinkään aseta uskontoa järjen tarkastettavaksi, muuttaa sen yksinomaan tunteen asiaksi, jonka kautta ihmiset eksyvät monenlaisille harhateille, luopuen seurakunnan yhteydestä ja yhteisestä jumalanpalveluksesta, suljetuissa yksityisissä kokouksissa etsiäkseen ravintoa hehkuvalle hartaudelleen; jotka kokoukset ja jumalisuudenharjoitukset kyllä joskus ja alussa saattavat tarkoittaa hyvää sekä olla viattomia, vaan ajanpitkään, kuten kaikkien aikojen kokemus todistaa, saavat aikaan sekä vaarallisia poikkeuksia raamatun opista että kaikenlaisia häiriöitä yhdyselämässä, jos ne esteettömästi ja ilman tarpeellista valvontaa saavat jatkua ja levetä. Semmoisten eriseuraisten liikkeiden joskus hiippakunnassa ilmaantuessa, on tavallisesti sävyisällä kohtelulla onnistuttu niitä ehkäistä, niin että tämänkaltaisten erehdysten jälkiä, kuten myöskin viimeksi saapuneet rovastin-tarkastuskirjat ilmaisevat, tuskin muualla kuin Kuortaneen kirkkoherrakunnassa Vaasan läänissä on näkynyt". [Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1825, 81-82.]
Turun hiippakunnan papiston kunniaksi on tunnustettava, etteivät rovastin tarkastuspöytäkirjat sisältäneet valituksia seurojen pitämisestä, vaikka semmoisia kyllä pidettiin muuallakin kuin Kuortaneella. Mitä muutoin viimemainitussa seurakunnassa siihen aikaan ilmestyneeseen eriseuraisuuteen tulee, oli se jo siveellisessäkin suhteessa niin törkeää laatua, että ainoastaan suurin sokeus voi asettaa Savon ja Karjalan herännäisyyden ilmauksia samalle asteelle. Ja niin Tengström teki yllämainitussa puheessaan, samaan tapaan arvostellessaan viimemainittua uskonnollista liikettä ja Renqvistiä. Hän oli kokonaan järkeisuskonnon kannalla ja tahtoi sitäpaitsi huolellisesti säilyttää tämän maailman mahtavain suosiota, jonka heränneet, niinkuin olemme nähneet, olivat menettäneet. Ei näy hän aavistaneenkaan, miten suuri se hengellinen nälkä ja jano oli, joka Suomen unestaan heräjävässä kansassa monessa paikoin hänen omassa hiippakunnassaankin yhä selvemmin alkoi ilmaantua. Ja vielä vähemmin tiesi hän ehdottaa keinoja sen tyydyttämiseksi. Kuinka etevän sijan kansamme sivistyshistoriassa hän monesta syystä onkin saanut — elävän, raamatunmukaisen kristillisyyden ystävä hän ei ollut eikä sen henkeä ymmärtänyt. Pian sai hän myöskin kokea, miten perusteettomat hänen toiveensa herännäisyyden kukistumisesta olivat.
Nakkilassa levisi herännäisyysliike leviämistään, läheltä ja kaukaa vetäen puoleensa ihmisiä. Sen yhtä taitavana kuin innokkaana johtajana oli Paavola, ja yksissä hänen kanssansa teki emäseurakunnan kirkkoherra Ignatius työtä kansan herättämiseksi suruttomuuden unesta ja heränneitten ravitsemiseksi elämän sanalla. Useista taloista Ulvilassa kutsui torven ääni ihmisiä iltasin rukoushetkeä viettämään, ja pappilassa pidettiin hartausseuroja [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg.]. Ja kun ei miehiä aina löytynyt, jotka kykenivät murheellisia lohduttamaan ja neuvomaan, ryhtyivät muutamat hurskaat naisetkin auttamaan liikkeen johtajia heidän työssään. Semmoinen oli esim. elävästä kristillisyydestään tunnettu Maria Levander (k. 1836) Lestilän kylässä Nakkilassa. Hänen kotiinsa kokoontui usein ihmisiä Siionin virsiä veisaamaan sekä kuulemaan niitä neuvoja, joita hän, luettuaan ääneen kappaleen raamatusta, Arndtin Paratiisin yrttitarhasta, Freseniuksen Rippikirjasta, Buggen postillasta tahi muusta hengellisestä kirjasta, kuulijoilleen antoi. Jos nämä neuvot monessa suhteessa olivatkin puutteellisia, elvyttivät nekin puolestaan herännäisyysliikettä näillä tienoin Akiander II, 296..
Porissa ja Raumalla kasvoi heränneitten luku vuosi vuodelta. Varsinkin viimemainitussa kaupungissa kehittyi liike hyvin elävähenkiseksi. Täällä Jumalan valtakunnan työssä toimivista henkilöistä herätti jo vuosisadan alussa huomiota Isak Lemberg. Palavan isänmaanrakkauden innostuttamana oli tämä mies 1788 vuoden sodassa vapaaehtoisena taistellut maan vihollisia vastaan saaristolaivastossa. Rauhanteon jälkeen harjoitti hän räätälintyötä ensin Porissa, joka oli hänen kotikaupunkinsa, ja vuodesta 1801 Raumalla. Ajan uskonnolliset riennot vaikuttivat hänen lämpimään, kaikille jaloille aatteille alttiiseen sydämmeensä. Tultuaan heräykseen, päätti hän jälleen lähteä sotaan, mutta tällä kertaa taivaallisen isänmaan puolesta. Palkkaa pyytämättä, vapaaehtoisena, hän nytkin taisteluun antautui. Se kysyi vielä suurempaa itsensäkieltämistä kuin edellinen, vaan ilolla Lemberg tuohon suostui. Maailman pilkasta huolimatta piti hän kodissaan hartaushetkiä, kylväen niissä raittiin evankeliumin sanaa kuulijakuntansa sydämmiin. Lähes 30 vuotta hän täten palveli Jumalan valtakuntaa uskollisesti ja melua herättämättä kuolemaansa asti (1829). Lembergin johtamat seurat alkoivat polvirukouksella, jonka jälkeen seisoalta veisattiin virsi. Rukouksen ja veisuun vaihetellen, jatkuivat kokoukset usein monta tuntia, kunnes seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, päättäen hartautensa palavalla rukouksella. Pakollisia nämä ulkonaiset menot eivät kuitenkaan kenellekään olleet. Lembergin hyvä opettajakyky ja elävä kristillisyys tuli muun ohessa näkyviin myöskin niissä hartauspuheissa ja neuvoissa, joilla hän, papistolta siihen lupaa saatuaan, koetti johdattaa rippikoulunuorisoa parannukseen ja uskoon [Akiander II, 292-294.].
Lembergin ystävänä toimi Raumalla samaan aikaan kauppias Juhana Mikael Ilvan. Hänkin esiintyi puhujana seuroissa. Niin lahjakas kuin Lemberg hän ei ollut, joka näkyy siitäkin, ettei hän milloinkaan esiintynyt vapaasti, vaan aina luki sanottavansa, vieläpä rukouksetkin, paperista [Kert. (1896) seppä Pihlman ja rehtori K. V. H. Rancken Raumalla.]. Paljon hyvää hän kuitenkin tälläkin tavoin vaikutti. Vaatimaton käytöksensä ja se alttius, jolla hän runsaanlaisella maallisella omaisuudellaan palveli heränneitä, todistivat että hän oli vilpitön kristitty. Hänen ja Lembergin työtä tuki elävähenkisillä saarnoillaan [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).] heidän hengenheimolaisensa Kustaa Ilvan, joka v. 1806 [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.] tuli kappalaiseksi Raumalle. Etenkin sattuvilla vertauksillaan, joita hän usein käytti, vaikutti hän paljon herätyksiä kansassa [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).]. Liikkeen elävyyttä lisäämässä oli eräs sokea tyttö Leena, jota Eurajoen pitäjässä olevan Irjanne-nimisen kotikylänsä mukaan tavallisesti nimitettiin Irjanteen Leenaksi, myöhemmin myöskin Lapin Leenaksi. Nuorena kotiseudultaan muutettuaan Raumalle, otti hän täällä innokkaasti osaa heränneitten seuroihin vuoteen 1813, jolloin hän siirtyi asumaan Lappiin. Ollen jo lapsena hyvin halukas kuulemaan Jumalan sanaa, perehtyi hän seuroissa ja heränneitten kodeissa perehtymistään kristinuskon totuuksiin, joita hän sitten rupesi muille jakamaan. Vilkasta ja sattuvaa oli hänen esitystapansa, omiintuntoihin koskevaa hänen puheensa. Etenkin Lapissa kuuluu hän paljon vaikuttaneen [Akiander II, 298.].
Muista naisista, jotka 19 vuosisadan alkuaikoina vaikuttivat Satakunnan herännäisyysliikkeen elvyttämiseksi, ansaitsee huomiota myöskin Maria Matintytär, tunnettu nimellä Jokelan muori [Tiedot "Jokelan muorista" on past. H. Hennonen minulle hankkinut.]. Hän oli syntynyt v. 1749 ja piti yksissä "Kukkolan muorin" kanssa hartausseuroja Luviassa. Hiljaisia olivat nämä seurat, vaan vakaita ja herättäviä. Ei syntien paljous — niin neuvoivat vanhukset — vaan epäusko vie kadotukseen, jonka tähden syntisten tulee riippua kiinni Kristuksessa. Paljon kansaa ei näihin tilaisuuksiin kokoontunut, eikä niistä laajemmissa piireissä paljon tiedettykään, vaan kaikki todella nälkäiset löysivät kyllä tien varsinkin Jokelan muorin kotiin. Eräänä päivänä, kun siellä oli koolla muutamia ystäviä, kuunteli ovenpielessä rukouksia eräs juoppoudesta tunnettu mies. Vihan vimmassa oli hän lähellä olevasta kodistaan lähtenyt hakemaan vaimoaan, joka vasten hänen tahtoaan oli seuroihin saapunut. Mies oli kellonvalaja Mikko Rostedt. Jokelan muorin sanat koskivat kipeästi häneen, viha poistui hänen sydämmestään, antaen sijaa katumukselle ja katkeralle synninsurulle. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Rostedtinkin kodissa alettiin pitää samankaltaisia kokouksia. Tämä tapahtui noin v. 1825 [Tiedot hankkinut Rostedtin v. 1896 vielä eläviltä tuttavilta Luviassa past. H. Hermonen.].
Miltei kaikissa Satakunnan läntisissä seurakunnissa oli herännäisyysliike virkistymässä. Huomattavimmat tässä suhteessa ovat paitsi mainittuja, Kokemäki, Lappi, Eura, Laitila ja Yläne. Vaan miten oli liike kehittyvä? Ilahuttavien enteiden kera tuli huolestuttaviakin näkyviin. "Auvaisten paavin" eksyttävä henki voitti yhä enemmän alaa. Sen kiihottamana piti Juhana Dahlberg monesti outoa, kristinuskolle vierasta menoa seuroissaan, ja hänen opetuslapsekseen rupesi heti herätyksensä alussa Rostedtkin. Molemmat olivat lahjakkaita miehiä, puhuivat voimakkaasti ja palavalla innostuksella, mutta he eivät malttaneet hiljaisuudessa tilaansa tutkia Jumalan edessä eikä punnita sanojaan totuuden pyhällä vaalia. Paljon aineksia he kantoivat Herran alttarille, mutta kun tuli sytytettiin, ei ollut se hengen valaisevaa ja lämmittävää tulta, vaan häikäisevää ja hävittävää. Tämmöistä leimaa kantaa monessa paikoin se suuri herätys, joka vuosina 1827 ja 1828 nopeasti levisi Satakunnan seurakunnissa. Varsinkin Rostedtin johtamat hartausseurat aikaansaivat paljon pahennusta. Seuraväki heittäytyi kasvoilleen lattialle, kiihottava rukous sai tunteet liikkeelle, huokaukset yltyivät huudoiksi, kunnes kaikki yhtäkkiä hypähtivät seisovalle ja alkoivat veisaten ja tanssien liikkua lattialla, melkein yhtä hurjasti kuin Auvaisten paavin sanankuulijat. Väärin olisi kuitenkin sanoa, että nämä kokoukset aina tuommoisiksi muodostuivat. Todella herättävää ja virkistävää puhetta saivat Rostedtin sanankuulijat monesti kuulla, mutta seurojen henki oli johtajan ja sanankuulijain tunteitten kiihottamisen kautta kuitenkin pilalla, eikä helposti oikaistavissa. Ei ollut siitä apua, että nämä heränneet pyysivät kiduttaa lihaansa kieltäytymällä nauttimasta muutamia ruokia, pukeutumalla erityiseen pukuun y.m.s. Siitä huolimatta, että tässäkin suhteessa mielivalta sääti lakeja, joita sitäpaitsi eivät kaikki noudattaneetkaan, saivat nämä määräykset silminnähtävästi alkunsa enemmän hengellisestä ylpeydestä kuin eksyneen itsensäkieltämisen tarpeesta. Nämä ovat varjopuolia, joiden olemassaoloa ei kukaan puolueeton saata kieltää, mutta niiden kera ilmenee tässä liikkeessä paljon todellistakin herätystä, vaikka sen paraat hedelmät vasta myöhempinä aikoina kypsyvät. Tunnustaa täytyy myöskin, että Dahlberg, erottuaan Auvaisten paavista, koetti vastustaa hurmahenkisyyttä sekä estää etenkin tuota "hengellistä hyppyä", johon hän ei milloinkaan ollut mieltynyt [Kert. Kustaa Malo; vert. Akiander III, 279-280.]. Mutta vaikka hän saikin tuon hurmahenkisyyden jossakin määrin asettumaan, ei voinut hän omissa seuroissaankaan estää sen purkauksia. Tunteiden mies kuin hän oli, antoi hän päinvastoin liikuttavilla puheillaan itsekin aihetta sopimattomaan menoon, jos kohta hän ei sitä tarkoittanutkaan. Väärin käsittäen Jung-Stillingin "Kristinuskon totuudesta"-nimistä kirjaa, jota hän muiden hartauskirjojen kera ahkeraan luki, sovitti hän Ilmestyskirjan ennustuksia tuhatvuotisen valtakunnan tulosta — sikäläiset heränneet nimittivät tätä aikaa nimellä "lepotuhansi" — itseensä ja ystäviinsä, he kun totuuden tähden saivat maailmalta niin paljon kärsiä. Muihinkin haaveiluihin hän vilkkaan mielikuvituksensa eksyttämänä joskus joutui, miten tunnollisesti hän muutoin näkyykin koettaneen perehtyä totuuden sanaan. Mutta jollei siis Dahlbergkaan kyennyt palauttamaan eksyneitä hurmahenkisyyden sumuista totuuden hengen raittiiseen ilmaan, kykeni vielä vähemmin papisto sitä tekemään. Erehdykset ja viat se kyllä näki, vaan tuota syvää, kansassa ilmenevää uskonnollista tarvetta se ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään sitä tyydyttää. Se koetti estellä ja painaa alas hurmahenkisyyttä, vaan ei kyennyt poistettavien eksytysten sijaan saada aikaan raitista, elävähenkistä kristillisyyttä. Ja tätä heräjävä kansa kaipasi, sitä se halaten etsi. Muuhun se ei enää tyytynyt. Niinkauan kuin Ignatius eli, ei kuitenkaan papiston puolelta ryhdytty pakkokeinoihin Luvian ja Eurajoen hurmistuneen liikkeen ehkäisemiseksi, tuo herännäisyyden vanha, arvossa pidetty johtaja kun oli lääninrovastina siinä rovastikunnassa, johon mainitut seurakunnat kuuluivat [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]. Eurajoen kappalainen ja v.t. kirkkoherra K. Nestén, joka vuodesta 1825 oli ollut pappina seurakunnassa [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.], oli kyllä heränneille vihamielinen ja koetti heidän jumalisuudenharjoituksiaan estää, vaan kun hän ei saanut lääninrovastiltaan kannatusta, täytyi hänen toistaiseksi oloihin tyytyä. Asemaa kuvaava on eräs hänen Ignatiukselle noin v. 1826 kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Eurajoen heränneet ovat kuin Sodoman asukkaat — kaikki paljasta tuhkaa". Lääninrovasti vastasi: "Älä tuota kummastele; sen on armon tuli tehnyt". [Kertonut Kustaa Malo (1896).] Yhtä kummallisia sanoja sai hän samaan aikaan kuulla räätäli H. Köykältä, joka oli saapunut hänen pappilaansa ollaksensa kummina ristiäisissä. Toimitus oli alkava ja, sikäläisten heränneitten tapaa noudattaen, laskeusi Köykkä polvilleen. "Nouse heti ylös" ärjäsi Nestén. Tuskin oli Köykkä ehtinyt käskyä noudattaa, ennenkuin tuntuva korvapuusti muistutti häntä siitä, ettei hän nyt ollut heränneitten seuroissa. Vaan ei ollut hänellä tuon johdosta muuta sanomista kuin: "Jesuksen kiitos olkoon". "Mitä? — kiität vielä" tiuskasi Nestén. Köykkä vastasi: "Tottakai kiitän, kun nyrkilläkin taivaaseen ajetaan". [Kertonut Kustaa Malo (1896).]