Lagus oli tunteellinen ja vilkasluontoinen mies. Kipeästi koski häneen hänen virkaveljiensä nurjamielisyys ja maailman viha. Hänestä levitettiin mitä kummallisimpia valheita, ja hänen ystävilleen keksittiin jos millaisia haukuntanimiä. Mutta kärsivällisyyden ja toivon Jumala tuki häntä taistelussa eikä antanut hänen häpeään joutua. Silloisesta asemastaan kirjoittaa hän eräälle ystävälleen: [J. Vegeliukselle heinäk. 1831 (Väktaren 1893 n:o 2.)] "Miten helposti muutoin tulenkin häirityksi, olen kuitenkin tyynesti kuunnellut niitä meluavia ääniä, jotka ympärilläni ovat kaikuneet, hyvin ymmärtäen, että perkele ja maailma ovat joutuneet hätään, nähdessään ihmisten kääntävän heille selkänsä. — — En ole unohtanut rukoilla hengellistä viisautta häneltä, jolta kaikki hyvä lahja tulee". Ja muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa [Tidningar i andl. ämnen 1836 ("En ung lärares återblick på sina första presteår").] hän, muistellessaan näitä aikoja: "Jumala antoi minulle kuitenkin armoa pitämään Kristuksen pilkkaa Egyptin aarteita suurempana rikkautena sekä nöyrästi kantamaan yleistä ylenkatsetta ja niitä lukemattomia valheita, joita levitettiin minusta ja minun toimestani. Että suuri joukko ihmisiä oli tullut perinpohjaiseen heräykseen ja sielunsa asioissa kävivät opettajansa puheilla — tuota pidettiin vielä kaikkialla näillä seuduin kummituksena, sillä arveltiin, että ainoastaan törkeisiin, nähtäviin rikoksiin langenneet tarvitsivat yksityistä neuvoa ja lohdutusta. Jumalan armolla olen kuitenkin säilyttänyt sitä hengellistä elämää, jonka Herra sielussani sytytti ja, monen kokemuksen opettamana sekä syvemmän itseni tuntemisen nöyryyttämänä, pidän ainoana ilonani saada koota sieluja Vapahtajani ristin juureen sekä opettaa muita tuntemaan häntä, joka on tie, totuus ja elämä".
Eivät ole nämä sanat kerskaajan tyhjää korupuhetta, miten liioitetuilta ne monen korvissa ehkä kuuluvatkin. Ne ovat heränneen, Herran koulussa nöyrtyneen sielunpaimenen sanoja — miehen, joka on altis uhraamaan kaikki sen totuuden edestä, jonka tulkkina hän Kalajoen rannoilla huutaa: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt." Ja Ylivieskan kansa kuulee tämän huudon; se herää parannusta tekemään ja taivaan valtakuntaa vastaanottamaan. Vastustajat kokoovat kaikki voimansa estääksensä liikkeen leviämistä. Mutta jo kaikuu vielä voimallisempana, kuin tuossa entisessä rauhassaan häirityssä kappelissa, emäseurakunnan saarnatuolilta toinen paimenääni, joka puhuu samaa kieltä kuin Jonas Lagus Ylivieskassa. Ääni on Niilo Kustaa Malmbergin ääni. Ennenkuin kerromme näiden Pohjanmaan herännäisyyden huomattavimpain sielunpaimenten yhteistoiminnasta Kalajoen jokivarrella, tulee meidän silmäillä viimemainitun aikuisempia elämänvaiheita.
XVIII.
Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.
Tämä kuuluisa mies syntyi Ylistaron pappilassa helmikuun 16 p:nä 1807. Vanhempansa olivat Isonkyrön pitäjänapulainen Herman Malmberg ja Elisabet Margareetta Aejmelaeus, Ylistaron kappalaisen N. Aejmelaeuksen tytär. Isä kuoli jo v. 1809, oltuaan pappina ainoastaan neljä vuotta. Kaksi vuotta myöhemmin meni äiti naimisiin J. Simeliuksen kanssa, joka silloin oli väliaikaisena pappina Uuskaarlepyyssä. V. 1812 muuttivat he Reisjärvelle, asuen näillä tienoin vuoteen 1824, jolloin Simelius tuli Laihian kappalaiseksi.
Perheen varat olivat pienet, jonka tähden Niilo Kustaalle päätettiin antaa ainoastaan niin paljon koulukasvatusta, että hän voisi päästä nimismieheksi. Siinä tarkoituksessa lähetettiin hän talvella 1820 Raahen pedagogiaan. Vilkas ja harvinaisen lahjakas poika sai kuitenkin jatkaa opintojaan. Helmikuussa 1822 siirrettiin hän Oulun trivialikouluun, jonka oppilaana hän oli kesäkuuhun 1824 (yhden lukukauden 2:lla, kaksi 3:lla ja yhden konrehtorinluokalla). Kun vanhemmat muuttivat Laihialle, siirrettiin Malmberg Vaasan trivialikouluun, mistä hän, oltuaan kaksi lukukautta konrehtorin- ja neljä rehtorinluokalla, pääsi ylioppilaaksi kesäkuun 3 p:nä 1827 arvolauseella "juvenis bonae spei". Joulukuussa seuraavana vuonna suoritettuaan seminaaritutkinnon, keskeytti Malmberg ajaksi lukunsa yliopistossa [Törnudd, Matrikel sekä Frans Oskar Durchmanin kirjoittama, vuoteen 1844 ulottuva N. K. Malmbergin elämäkerta, joka löytyy viimemainitun aikoinaan omistaman raamatun kansilehdellä (nyk. kirkkoh. W. Malmbergin oma).]. Syy siihen oli seuraava.
Helmikuussa 1829 pyysi Pietarin p. Katarinan ruotsalaisen seurakunnan pastori K. G. Ehrström Helsingin yliopistoa ehdottamaan sopivaa ylioppilasta, joka hänen sattuneen sairautensa aikana hoitaisi hänen saarnavuorojaan. Tähän toimeen valittiin Malmberg, joka oli "lahjakkaimpia ylioppilaita". Pietarin protestanttisissa seurakunnissa liikkui siihen aikaan voimallinen herätys. Se oli saanut alkunsa Schwabenista ja Baijernista tänne muuttaneista siirtolaisista, jotka uskonvainojen ja muiden ahdinkojen vuoksi olivat etsineet turvaa vapaamielisen Aleksanteri I:sen valtakunnassa. Heidän keskuudessaan oli ensin vaikuttanut heidän kansalaisensa pastori Lindl sekä vuodesta 1820 kuuluisa, niinikään saksalainen herätyssaarnaaja J. Gossner. Varsinkin Pietarin saksalaisissa asukkaissa oli herätys huomattava. Sen vaikutuksen alaisiksi joutuivat ennenpitkää muutkin täällä olevat protestanttiset seurakunnat, vieläpä muutamat korkeasukuiset venäläisetkin. Jo Aleksanterin hallituksen loppuaikoina joutui liike epäluulon alaiseksi, niin että Gossner v. 1824 sai käskyn heti poistua kaupungista, vaikka hän oli keisarin erityisessä suosiossa. Myöhemmin pidettiin liikettä vielä tarkemmin silmällä. Kun tuo nuori helsinkiläinen ylioppilas saapui Pietariin, olivat uskonnolliset olot kaupungissa hyvin ahtaat. Mutta Malmberg oli ikäänkuin luotu taisteluun. Mahtisanojen ja vallitsevien olojen pakosta mukaantuminen ei sopinut hänen luonteelleen. Rohkeutta ja neroa säteili silmänsä, voimaa ilmaisi uljas vartalonsa. Syrjäisestä asemasta astui hän julkiseen paikkaan, pienistä oloista suuriin, osaamatta muita eläviä kieliä kuin suomea ja ruotsia. Vaan ei näy tämä häntä hetkeksikään hämilleen saattaneen eikä epäilyttäneen. Harvinaisen voimallisella ja sointuvalla äänellään sekä erinomaisella puhelahjallaan herätti hän heti suurta huomiota, vaikka mielensä silloin vielä oli muuttumaton ja voimansa omaa voimaa. Parin kuukauden kuluttua saattoi Malmberg esteettömästi lukea saksankielisiä kirjoja sekä puheessakin jokseenkin tätä kieltä käyttää. Tähän aikaan tutustui hän Pietarin heränneitten saksalaisten kanssa. Nämä antoivat hänelle muiden hyvien kirjojen kera erään Lindlin saarnan. Se teki häneen syvän vaikutuksen. Malmberg heräsi elävään synnintuntoon ja hänelle kirkastui Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa. Jos hän ennen oli käyttänyt erinomaisia lahjojaan omaksi kunniakseen, oli Herran kunnia nyt hänen silmämääränään. Tämän pyrinnön elähyttämänä jatkoi hän työtään Jumalan valtakunnan levittämiseksi suuressa maailmankaupungissa. Nöyrtynyt oli mielensä, rakkautta säteili silmänsä, ja tuo valtaava ääni, joka näihin asti tavattomalla voimallaan vain oli hämmästyttänyt uteliaita ihmisiä, tunkeutui nyt rukoilevana heidän sydämmiinsä, valmistaen niissä sijaa Herralle. Usein oleskeli Malmberg saksalaisten ystäväinsä kanssa. Vaikka nämä eivät ymmärtäneet hänen saarnojaan, kävivät he niitä kuulemassa, kiittäen Herraa hänen tälle nuorukaiselle osoittamastaan armosta ja sen vaikutuksesta ihmisissä. Malmberg ei rajoittanut työtään niihin saarnoihin, joita hän virkansa puolesta oli velvollinen pitämään kirkossa. Monesti matkusti hän kaupungin ulkopuolellekin, puhuen vaunuista häntä kuulemaan kokoontuneille suomalaisille. Näilläkin matkoilla olivat hänen saksalaiset ystävänsä usein mukana. He ovat kertoneet nähneensä Malmbergin pari kolme tuntia perätysten vaipuneena mietteisiin ja seurustelevana Herran kanssa ensinkään huomaamatta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihmetellen kuuntelivat he hänen näillä matkoilla monesti tuhansiin nouseville kansanjoukoille pitämiään puheita. Kieli, jota hän näille sanankuulijoilleen puhui, kuului heidän korvissaan vielä oudommalta kuin ruotsi, mutta tuon nuoren, innostuneen saarnaajan puhe, jonka särkemänä häntä ympäröivä kuulijakunta vuodatti katumuksen ja ilon kyyneleitä, "teki heihin syvemmän vaikutuksen, kuin heidän äidinkielellään pidetty kaunopuheisin saarna olisi tehnyt".
Parin kuukauden kuluessa sai Malmberg Pietarin suomen- ja ruotsinkielisessä väestössä aikaan huomattavan herätyksen. Missä hän liikkui, sinne kokoontui aina joukottain ihmisiä häntä kuulemaan. Selvä on, että tämmöinen, varsinkin työkansan keskuudessa harvinainen liike pian herätti viranomaisten huomion. Sikäläisten protestanttisten seurakuntien piispa, ennen mainittu Sakari Cygnaeus, kielsi Malmbergin esiintymästä muualla kuin kirkossa. Tämä totteli, vaan ei ollut siitäkään apua. Malmbergin saarnoja kuulemaan tulvasi yhä enemmän ihmisiä, ja kasvamistaan kasvoi liike. Kymmenen kuukautta oli hän ollut Pietarissa, kun hän äkkiarvaamatta sai käskyn 24 tunnin sisässä poistua kaupungista. Syyksi ilmoitettiin, että häiriöitä oli tapahtunut hänen kirkossaan jumalanpalveluksen aikana. Sitä ei otettu kuuleviin korviin, että nämä häiriöt rajoittuivat siihen pelkoon, jonka muutamien penkkien särkyminen eräänä pyhänä oli vaikuttanut Malmbergin sanankuulijoissa. Tuo uhkaava onnettomuus aiheutui siitä, että kirkko oli niihin määrin täynnä kansaa, että toiset olivat hakeneet itselleen sijaa penkkien selkänojilla.
Turhaan rukoilivat Malmbergin ystävät, että hän saisi jäädä Pietariin. Käskyä ei peruutettu. Malmbergin täytyi totella. Ettei hän sitä taistelutta tehnyt, on itsestään selvä. "Mutta" lausuu se hänen saksalaisista ystävistään, joka tästä on kertonut, "tämä taistelu oli hänelle suureksi hyödyksi. Kieltäen itsensä, luopui hän omasta tahdostansa, ollen yhtä altis lähtemään kuin jäämään, kun vain Jumalan tahto tapahtui".
Suoritettuaan pappistutkinnon, vihittiin Malmberg papiksi kesäkuun 11 p:nä 1830 ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Kalajoelle. Luultavaa on, että Malmbergin Pietarissa syttynyt hengellinen elämä hänen Helsinkiin palattuaan ainakin jonkunverran laimeni, koska hän määrättiin papiksi seutuun, missä asianomaisten mielestä epäiltäviä oireita kirkollisen elämän alalla oli ilmaantunut. Miltei varmalta näyttää myöskin, etteivät yliopiston opettajat häntä epäilleet. Muutamien Malmbergin tuttavien kertomusten mukaan otti hän, Pietarista palattuaan, kuten ennenkin, osaa kumppaniensa huvituksiin, joka seikka myöskin näkyy tukevan kysymyksessä olevaa otaksumista. Vaan oli miten olikaan, sammunut ei Herran tuli hänessä ollut. Jos vihollinen olikin koettanut sitä tukehuttaa, oli se väleen leimahtava liekiksi, joka oli näkyvä kauas.
Kalajoella saavutti Malmberg alussa esimiehensä, rovasti Frosteruksen suosion. Kauan tuota hyvää väliä ei kuitenkaan kestänyt. Malmberg tutustui Laguksen kanssa ja liittyi häneen rakkaudella. Siihen vaati häntä tuon vanhemman virkaveljen lämmin sydän, avonaisen suora luonne ja etevyys, vaan ennen kaikkea Herra, joka heidät kutsui ryhtymään yhteiseen suureen työhön. Pian huomasi Frosterus, minkä hengen lapsia Malmberg oli. Ei siinä kyllin, että tuo nuori apulainen sai aikaan samankaltaisia häiriöitä Kalajoella kuin Lagus Ylivieskassa hän uskalsi vielä esimiehensä kanssa väitellä uskonnollisissa kysymyksissä, vieläpä häntä jyrkästi vastustaakin. Frosterus koetti pelottaa Malmbergiä syyttämällä häntä lahkolaisuudesta ja hurmahenkisyydestä, mutta ei auttanut sekään. Tulisella innolla ja voimalla, jolle kaikki vastarinta näyttäytyi turhalta, raivasi hän sanan kaksiteräisellä miekalla Herralle tietä ihmisten sydämmiin. Paitsi Kalajoella tuli hänen kahdesti vuodessa saarnata tämän seurakunnan 7 muussa kirkossa. Hän teki sen tavalla, jonka vertaista ei ennen oltu kuultu. Alussa näkyy hän kuitenkin kappeliseurakunnissa vaikuttaneen pääasiallisesti yksityisen sielunhoidon alalla. Malmbergin työstä Herran viinimäessä iloitsi etenkin Lagus. Jo v. 1831 lausuu hän ennenmainitussa J. Vegeliukselle kirjoittamassaan kirjeessä: "Jumalan Hengen herättämänä on Malmberg ollut minulle hyvänä apuna yksityisessä opetuksessa. Hartaasti toivoisin vuoden perästä saavani hänet luokseni apulaisekseni ja seuraksi". Ja ikäänkuin aavistaen, miten kovaa vastarintaa Kalajoenvarren alkanut ja päivä päivältä leviävä herännäisyysliike jo läheisessä tulevaisuudessa oli kokeva, päättää hän tämän kirjeensä seuraavin sanoin: "Mutta ken tietää, minkänäköinen maailma vuoden perästä on".
Laguksen toivo saada Malmbergin apulaisekseen ei toteutunut. Sitä luotettavammaksi osoittautui sensijaan hänen aavistuksensa maailman heitä ja heidän ystäviään vastaan yhä yltyvästä vainosta. Mutta ei ollut hänkään tuo syvään kyntävä, rukoileva työmies toivonut niin ihanaa kesää näille herännäisyyden kylmille uutismaille, kuin se armonaika oli, joka väleen oli joutuva Kalajoen jokilaaksolle. Eikä ollut tämän kesän tuloa niin varhain odottanut eikä niin lupaavana tulevaksi hänen voimakas, pyhän innostuksen tulen lämmittämä ystävänsä, jonka Herra oli hänelle avuksi lähettänyt [Lähteitä: Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Biografinen nimikirja; Meyer, Konversationslexikon; M. B., Otteita Johannes Gossnerin elämäkerrasta; Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3, johon on otettu kirjoitus Hv. Kirchen-Zeitungista 1834. (Syynä siihen, että kirjoituksessa mainitaan Upsala pro Helsinki, ovat silminnähtävästi silloiset paino-olot, eikä vähennä tämä kirjoituksen luotettavaisuutta. Vert. esim. tietoa Frosteruksen pojista sukukirjaan); Kyläkirjaston kuvalehti B. sarja 1895 n:o 4; Laguksen ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle /7 31.].
XIX.
Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen Savon herännäisyyteen.
Käsittämätön on Jumalan armonpäätös. Toisten kansojen vaeltaessa pimeässä, koittaa hänen valkeutensa toisille, hengellisen kuoleman vallitessa toisissa maissa, herättää muissa elävä todistus Kristuksesta ihmisiä unesta. Ja samankin maan eri seutuihin nähden on tämä ihmeellinen armonvalitseminen nähtävänä. Niin Suomessakin 19 vuosisadan vaiheissa. Miten yleinen se herättävä kutsumus olikin, jolla Jumala noiden suurten herätysten aikana kansaamme etsi, esiintyvät silloinkin etenkin muutamat seudut maassamme hänen erityisen armonsa esineinä. Semmoinen on, jos mikään, Kalajoen jokilaakso. Jo se seikka, että Herra sinne samaan aikaan lähettää kaksi semmoista miestä, kuin Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg, ja heidän avukseen muita tavallista etevämpiä paimenia, vaatii huomiota ja pakoittaa esille kysymyksen: miksi juuri sinne? Emme koeta vastata tähän kysymykseen, jos kohta muutamia näkökohtia ehkä löytyisikin, jotka tarjoisivat jonkunlaista apua siihen. Käytämme sensijaan vastaukseksi sen huomautuksen, johon jo ennen olemme viitanneet: Suomen herännäisyys on armon Jumalan ihme. Hänen varastossaan ei koskaan aseita puutu, ja hän käyttää niitä, missä ja milloin hänen viisautensa sen hyväksi näkee.
Laguksen kertomuksen mukaan [Akiander VI, 281.] alkoi Kalajoen varsinainen herätys v. 1832. Kuten olemme nähneet, oli kuitenkin jo edellisenä vuonna huomattava liike syntynyt Ylivieskassa. Heränneitten luku viimemainitussa seurakunnassa nousi jo silloin moneen sataan ja emäseurakunnassa noin 100, niiden joukossa useita säätyhenkilöitäkin. Kiihtymistään kiihtyi vastustajien viha. "Uusi usko" oli yleisenä väittelynaineena niin säätyläisten kuin talonpoikain piireissä [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.].
Kesällä 1831 kävivät Frosteruksen pojat, Benjamin ja Robert Valentin Frosterus, jotka siihen aikaan hoitivat professorinvirkoja jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Kalajoella isäänsä tervehtimässä. He eivät voineet itseltään salata, että olot siellä olivat paljon muuttuneet. Heidän oppineet esittelynsä olivat yhtä voimattomat kuin isän virkavalta asettamaan noiden "lahkolaismielisten" pappien intoa. Helsinkiin palattuaan kertoivat he yliopiston opettajille Kalajoella yhä leviävästä "hurmahenkisyydestä". Mille kannalle nämä aikoivat asettua herännäisyyteen nähden, osoittaa muun ohessa seuraava tapahtuma. V. 1832 jätti ylioppilas Herman Malmberg, joka luultavasti vanhemman veljensä, N. K. Malmbergin kautta oli tutustunut herännäisyyden katsantotapaan, jumaluusopillisen tiedekunnan tarkastettavaksi erään kirjoittamansa koesaarnan. Se professori, joka tiedekunnan arvostelun siitä julisti, lausui Malmbergille "kaikkien ylioppilasten läsnäollen": "Olette hyvästi käsitellyt ainettanne: olette tutkinut sitä käytännölliseltä kannalta. Mutta saarnassanne löytyy muutamia kohtia, jotka lähentelevät hurmahenkisyyden rajaa. Ei saa nuorena antaa uskonnon aivan syvään juurtua; siihen on kyllä aikaa, kun tulette vanhemmaksi". Tästä alkaen pitivät yliopiston opettajat huolta siitä, ettei luentosaleissa puuttunut varoituksia "muutamissa seurakunnissa ilmestyneeseen hurmahenkisyyteen nähden". [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3.]
Kasvamistaan kasvoi Kalajoen herännäisyysliike, vaikka etenkin papisto teki voitavansa sen kukistamiseksi. Paitsi seurakunnan kirkkoherraa oli kiivaimpia vastustajia Raution kappalainen K. A. Keckman. Ollen papistossa siihen aikaan yleisen järkeisuskonnon edustaja, asettui hän jyrkästi herännäisyyden edustajia vastaan. Eräänä päivänä kävi Malmberg hänen luonansa. Syntyi puhe kristinuskon totuuksista. Väittely kävi yhä kiivaammaksi, kunnes Keckman äkäsesti sen keskeytti, lausuen: "Minä tunnen kristinuskon yhtä hyvin kuin te". [Kertonut (1900) rovasti J. Cajan.] Samaa väittivät itsestään seudun muutkin suruttomat papit, kaivaten entisiä hyviä aikoja, jolloin kenenkään heitä häiritsemättä rauhassa saivat tehtävänsä toimittaa vanhan tavan mukaan. Niin suuri oli tyytymättömyys Malmbergiin ja Lagukseen, että useat papitkin pitivät viimemainitun edeltäjääkin Ylivieskassa, M. Gyllenbergiä, joka huonon elämänsä tähden erotettiin virastaan [Chydenius, Matrikel, johon omistaja, C. J. Frosterus tehnyt tämän lisäyksen.] heitä parempana sielunpaimenena [Kertonut (1896) past. J. Hemming.]. Miten muut seurakuntalaiset, jotka eivät antaneet totuudelle sijaa sydämmissään, käyttäytyivät herännäisyysliikettä kohtaan, on itsestään selvä. Siitä kirjoittaa Malmberg eräälle ystävälleen Pietarissa 1831 vuoden loppupuolella tahi seuraavan alussa: "Tuskin voit ajatella, kuinka paljon pahaa meistä puhutaan. Jokaisella, talonpojilla ja herrasmiehillä, on paljon tekemistä 'uuden uskon' kanssa. — — — Saarnojani, joita olen pitänyt tähän kirkkoherrakuntaan kuuluvissa seurakunnissa, on siunaus seurannut. Mutta juuri sentähden kadehtivat minua useimmat papit, sanoen minun etsivän omaa kunniaani. Moni syyttäisi minua kernaasti konsistoriossa, jos voisivat saada kannetta minua vastaan. Jumala johdattakoon kaikki omaksi kunniakseen! Rukoile edestäni. Et voi uskoa, kuinka kiivaita hyökkäyksiä perkele tekee meitä vastaan". [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.]
Miten taattuina herännäisyyden vastustajina seudun vanhat papit yhä edelleen pysyivätkin, eivät voineet he estää sen vaikutusta tänne saapuviin nuoriin sielunpaimeniin. Ensimmäinen näistä oli Antti Niilo Holmström, joka, papiksi tultuaan 1831, Kalajoella 1832 alotti työnsä kirkon palveluksessa [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]. Hänestä kirjoittaa Malmberg yllämainitussa kirjeessään: "Täällä on eräs nuori pappi, jota vanhat ja nuoret, oppineet ja oppimattomat ovat varoittaneet minua ja minun opetuksiani uskomasta. Mutta juuri tämä on vaatinut häntä tarkemmin tutkimaan näitä opetuksia, ja nyt hän on Jesuksen Kristuksen uskollinen tunnustaja". [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]
Samaan aikaan sai Ylivieskassa herätyksensä eräs toinen herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu mies, Kaarle Kustaa von Essen. Hän oli Oravaisten Kimo-tehtaan omistajan, luutnantti O. M. von Essenin poika ja oli ehkä jo lapsena kokenut jotakin vaikutusta siitä elävästä kristillisyydestä, joka oli heräämässä kirkossamme ja jonka ensimmäiset enteet Pohjanmaalla olivat nähtävinä juuri hänen kotiseuduillaan. Likeisesti seurustelivat hänen vanhempansa Jaakko Vegeliuksen perheen kanssa ja usein kävivät he K. F. Stenbäckin pappilassa Vöyrissä, missä Jonas Laguksen herätyshuuto siihen aikaan kaikui. Sitäpaitsi oli viimemainittu naimisissa luutnantti von Essenin sisaren kanssa, ollen jo siitä syystä tilaisuudessa vaikuttamaan häneen ja hänen omaisiinsa. Laguksen hieno sivistys, hänen harvinainen puhelahjansa ja ystävällinen, miellyttävä käytöksensä tukivat tätä vaikutusta. Kun sitäpaitsi Kaarle Kustaa v. Essen hänen johtamanaan harjoitti opintoja Vöyrin pappilassa, on täysi syy otaksua, että moni jumalallisen totuuden siemen jo näinä aikoina jäi itämään tuon lahjakkaan, kaikille jaloille vaikutuksille alttiin nuorukaisen sydämmeen. Ehkä ohjasivat nämä muistot häntä Laguksen poismuutettua Vöyristä tätä etevää opettajaa etsimään, koska hän kahtena kesänä, 1831 ja 1832 oli kotiopettajana Ylivieskan pappilassa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 86.]. Tärkeänä syynä siihen, että hän niin kauan oleskeli viimemainitulla seudulla, oli muutoin sekin, että hän tahtoi oppia suomea [K. K. v. Essenin kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia Stenbäck).]. Vaikka v. Essen vielä oli nuori ja kokematon — 15 vuoden ikäisenä oli hän v. 1830 tullut ylioppilaaksi — teki Kalajoen varrella liikkuva herätys häneen syvän vaikutuksen [K. K. v. Essenin kirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia Stenbäck).]. Nuoruuden innostuksella kuunteli hän noita rohkeita saarnaajia, jotka, maailman vihaa ja esimiehensä uhkauksia pelkäämättä, johtivat sanankuulijansa kaavojen kuolleesta uskonnosta elävän vakuutuksen raitista ilmaa hengittämään. Etenkin Lagukseen liittyi hän rakkaudella. Ei viipynyt kauan, ennenkuin v. Essen tuli elävään synnintuntoon. Seuraava tapahtuma oli lähinnä ulkonaisena syynä siihen. Eräänä päivänä oli Lagus nuorelle ystävälleen puhunut vakavia sanoja ihmissydämmen turmeluksesta ja sen taipumuksesta pyrkimään erille Jumalasta. Lyhyen rukouksenkin aikana, niin oli hän lausunut, eksyvät ajatukset usein kauas Herrasta, puhumattakaan siitä että niiden on miltei mahdoton muutamia tuntia perätysten häiriytymättä pysyä hänessä. Tätä v. Essen ei sanonut uskovansa; hän päinvastoin vakuutti koko päivän voivansa ajatella Jumalaa ja hänen kanssaan seurustella. Hän poistui väitettään todistamaan. Hetken kuluttua alkoi v. Essenin vinttihuoneesta kuulua virrenveisua, jota veisaaja viulullaan säesti. Vaan ei aikaakaan, ennenkuin joku maailmallinen nuotti, vieläpä tanssimusiikkikin alkoi keskeyttää tuota vakaata soittoa. Soittaja hämmästyi, laski viulunsa pois ja tuli Lagukselle kertomaan, miten hänen päätöksensä koko päivän palvella Jumalaa oli päättynyt [Kertonut rouva Lydia Hällfors, jonka kuullen v. Essen on tästä puhunut.].
Lokakuussa 1833 määrättiin Malmberg väliaikaiseksi saarnaajaksi Pidisjärvelle (nyk. Nivala). Edellisenä vuonna oli hän mennyt naimisiin Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin tyttären Amanda Bergrothin kanssa. Kuten tiedämme, oli Malmberg jo Kalajoella asuessaan esiintynyt Nivalan kirkossa ja viimemainitussa seurakunnassakin saanut aikaan herätyksiä. Huomattava on myöskin, ettei Ylivieskassa syntynyt liike voinut olla tänne vaikuttamatta, varsinkin kun tiedetään, että Raudasojan lähellä Nivalan rajaa sijaitsevan talon asukkaat olivat Ylivieskan ensimmäisiä heränneitä [Kertoneet (1896) Ylivieskan ja Nivalan vanhimmat heränneet.]. Varsinainen herätys Nivalassa alkoi kuitenkin vasta Malmbergin sinne muutettua. Lukuisa ei sikäläisten heränneitten joukko alussa ollut, vaan sitä elävämpi ja taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan alttiimpi. Viestit siitä ennättivät ennenpitkää Savoonkin. Jo ennen Malmbergin muuttoa Nivalaan oli Paavo Ruotsalainen kuullut puhuttavan Kalajoen varren heränneistä ja käynyt heitä tervehtimässä. Ennenkuin siitä kerromme, on tarpeen mainita muutamista Kiuruveden heränneitä koskevista seikoista, jotka olivat syynä siihen, että Paavo näihin aikoihin usein kävi Pohjanmaan rajamailla.
V. 1822 määrättiin K. J. Åkerman kappalaisensijaiseksi Kiuruvedelle [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]. Tiedämme että tässä seurakunnassa siihen aikaan liikkui voimallinen herätys. Åkerman oli kokenut Jumalan kutsumisia, vaan evankeliumin salaisuutta hän ei käsittänyt eikä ollut muussakaan suhteessa tutustunut heränneitten uskonnolliseen kantaan eikä heidän tapoihinsa. Saapuessaan seurakuntaan, kulki hän erään talon kautta, missä heränneet paraikaa pitivät seuroja. Hän astui seuratupaan ja alkoi, nimeäänkään ilmoittamatta, rohkeasti puhua kokoontuneille. Hänen kiihkoisa saarnansa tuntui jo muotoonkin nähden oudolta, ja valistuneemmat huomasivat selvään, että sisältökin oli pintapuolista ja erehdyttävää. Toiset arvelivat hämmästyneinä, että antikristus oli tullut heitä pettämään ja kadotukseen johtamaan. Päätettyään puheensa, asettui tuo tuntematon saarnaaja, sanoi nimensä sekä ilmoitti, että hän oli määrätty papiksi seurakuntaan. L. J. Niskanen, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, antautui keskusteluun hänen kanssaan. Sen kestäessä tuli Åkermanin uskonnollisen katsantotavan puutteellisuus vielä selvemmin näkyviin. Pidettyään pitkän polvirukouksen, alkoi hän eksyttää seuraväkeä kaikenlaisilla haaveilevilla puheilla likeisestä seurustelemisesta Kristuksen kanssa sillä seurauksella, että muutamat herkkäuskoiset mieltyivät hänen puheisiinsa. Toiset kaatuivat riemussaan lattialle, kokonaan antautuen kiihotettujen tunteittensa valtaan. Niskanen kiivastui ja tahtoi ajaa tuon odottamattoman vieraan taipaleelle, vaan muut estivät häntä sitä tekemästä. Åkerman jäi yöksi taloon. Saatuaan kuulla karvaita totuuksia opistaan ja esiintymisestään, lähti hän aamulla vihoissaan pois, kieltäytyen einettäkin nauttimasta. Pian sai Paavo Niskasen kautta tietää, millainen Kiuruveden uusi pappi oli. Heti lähti hän häntä neuvomaan ja kävi sittemmin usein samassa tarkoituksessa hänen luonaan. Åkerman alkoi huomata erehdyksensä ja luopui siitä, kun evankeliumin salaisuus hänelle selveni. Myöskin Niskasen kanssa, joka asui likempänä ja jota Paavo kehotti usein Kiuruvedellä käymään, sopi hän ennenpitkää, saaden häneltäkin hyviä neuvoja ja opetuksia. Heränneisiin ystävyydellä liittyneenä, sai hän aikaan suuria herätyksiä Kiuruvedellä, jos kohta hänen oma kantansa vielä 1829, jolloin hän sieltä muutti pois, ei ollut täysin luotettava [Niskanen, Muistokirja.].
Jo näihin aikoihin levisi herännäisyys Kiuruvedeltä Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Varsinkin vuodesta 1833, jolloin Salomon Lyytikäinen muutti Iisalmelta ensinmainittuun seurakuntaan, kasvoi liike näillä seuduin nopeasti ja alkoi herättää yhä suurempaa huomiota muuallakin. Lyytikäinen, joka oli syntynyt v. 1798, oli lahjakas mies. Vilkas mielikuvitus, terävä järki ja hyvä puhelahja takasivat alusta alkaen menestystä hänen julkiselle opettajatoimelleen, johon hän, Kiuruvedelle muutettuaan, heti antautuikin. Ei kukaan, ei Ruotsalainenkaan, silloin vielä häntä epäillyt. Hänen puheensa oli voimallista ja samalla tunteellista, syvällistä ja vilkasta, ja hänen oppinsa puhdasta. Kiuruveden heränneet ottivat hänen ilolla vastaan, aavistamatta että hän ennenpitkää oli eksyttävä heidät vaarallisille teille [Akiander IV, 81-83.].
Niinkuin olemme maininneet, kävi Paavo Ruotsalainen näihin aikoihin usein Kiuruvedellä. Varmuudella tiedetään, että hän ainakin joskus ulotutti matkansa Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja ("Vaivalan mummo") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Näin ollen ei ole kummallista, että hän sai tietää Kalajoen varrella alkaneesta herätyksestä, eikä outoa, että hän päätti lähteä katsomaan, millaista se oli. Mahdollista on myöskin, että tämän puolen heränneet olivat pyytäneet häntä tulemaan, Paavon maine kun jo siihen aikaan oli suuri. Maaliskuussa 1833 lähti hän matkalle, päättäen käydä Kalajoen markkinoilla. Hän kulki jalan, kontti selässä. Jo Haapajärvellä ja Nivalassa tapasi hän siellä täällä heränneitä, jotka ottivat hänen ilolla vastaan, osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta ja kätkivät sydämmiinsä hänen opetuksensa. Avomielisesti seurusteli hän heidän kanssansa, kuin olisivat vanhoja tuttuja olleet. "Älkää kiinnittäkö sydäntänne maailmaan" lausui hän muun ohessa muutamassa talossa, "minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani". — Ylivieskassa ja Kalajoella olivat taipaleet heränneitten asuntojen välillä lyhemmät, ja heidän käsityksensä Jumalan sanasta kehittyneempää. Paavo iloitsi hengessään, puhuen näille uusille ystävilleen kehotuksen ja varoituksen sanoja. Lagusta hän ei tavannut, vaan Malmbergin hän näki Kalajoella [Kert. Kaisa Liisa Oja ja Juho Raudaskoski. Viimemainittu oli silloin 14 vuoden vanha ja puhutteli Paavoa. Äitinsä, joka oli seudun ensimmäisiä heränneitä, kuuli hän monesti tästä Paavon matkasta puhuvan. Vert. Akiander VI, 27-28 ja 215.] ja lienee silloin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja.
Pian saapui Paavo jälleen näille maille. Malmbergin herätyshuuto ei ollut turhaan kaikunut. Nivalan heränneitten luku oli huomattavassa määrässä kasvanut, ja kaikki enteet näyttivät takaavan sikäläiselle liikkeelle yhtä raitishenkistä kuin elinvoimaista tulevaisuutta. Sen yhtyminen Savon herännäisyyteen oli siis kummankin seudun heränneille, samoinkuin koko Suomen kirkolle, hyödyllinen ja suotava. Ja yhtyminen tapahtui jo vuonna 1834. Ikäänkuin todistukseksi siitä, että Herra itse laski tämän rakennuksen perustuksen, solmittiin liitto helluntaina. Malmberg on myöhemmin tästä tapahtumasta jättänyt jälkimaailmalle seuraavan kauniin kertomuksen: [Akiander VI, 28-32.]
"Ensimmäisenä helluntaipäivänä v. 1834 huomasin, saarnatuoliin noustessani, kansan joukossa miehen, joka ulkonäöltään ja maineen kautta ennakolta oli minulle tuttu. Hän oli jo ijäkäs ja harmaat hiukset peittivät hänen päänsä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui nuoruuden vilkkautta ja voimaa, ja hänen silmissään loisti ihmeellinen tuli, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta. Hänestä ja hänen ystävistään kerrottiin näillä seuduin monta kummallista kertomusta. Jo nuoruudessaan oli hän elänyt toisin kuin muut ja kotiseudullaan oli häntä pidetty kummituksena, häntä oli pelätty ja kartettu, vihattu ja vainottu. Mutta hänen ympärillään oli herännyt elävä kristillisyys, ja monet sielut sekä lähellä että kaukana rakastivat ja kunnioittivat häntä 'isänään Kristuksessa'. Nyt, kun ensimmäisen vastustuksen sokea into vähän oli vaiennut, olivat jättäneet hänet rauhaan, ja maailman ihmiset tavallaan kunnioittivatkin häntä, johon epäilemättä suuressa määrässä oli syynä hänen raitis, valtaava, kaikesta farisealaisuudesta ja tekopyhyydestä vapaa persoonansa. Mutta heränneet käyttivät häntä neuvonantajanaan, ja ne, jotka täydestä sydämmestään ja elävällä ikävöimisellä etsivät Kristusta, luottivat häneen ehdottomasti. Uskollisena Herralle oli hän Pyhän Hengen koulussa kokenut suloista ja katkeraa, ja tarkka oli hengellisissä asioissa hänen silmänsä, elävä hänen kokemuksensa. Nyt oli hän kuullut, että erämaa täälläkin alkoi vihannoita, ja katsomatta matkan pituutta oli hän tänne kiiruhtanut, sitä, Jumalaa kiittäen, omin silmin nähdäkseen. Kun hänen näin, tuntui minusta kuin olisi Barnabas tullut alas Jerusalemista, ja hänen läsnäolonsa vaikutti minuun ihmeen elähyttävästi. Jumalanpalveluksen päätyttyä menin ulos vierasta tervehtimään ja näin, että hänen ympärilleen jo oli kokoontunut joukko ihmisiä. Silloin oli hetki tullut. Minä ehdotin, että tapaisimme toisemme eräässä naapuritalossa, jotta sitten jokainen vieraamme suusta voisi kuulla, että se sana, jota minä viran puolesta julistin, totisesti oli elämän sanaa, jota en ainoastaan virkani vuoksi saarnannut, vaan siitä syystä, että itse sen kautta olin tullut autuaaksi, ja jotta jokainen havaitsisi, että hengellisyys ei kuulu ainoastaan hengellisessä säädyssä oleville, vaan kaikille oikeille kristityille, joiden tulisi olla kuninkaallisia, hengellisiä Jumalan pappia. — Määrätuntina oli huone jotenkin täynnä ihmisiä, ja tykkivin sydämmin astuin kokoontuneiden keskuuteen. Tuntui kuin olisi Jumalan Hengen tuulahdus levännyt heidän yli, ja iloa, rohkeutta, tekisi mieli sanoa uhkarohkeutta uhkui sydämmeni. Siinä istui jo vanhus, veisaten muiden kanssa virttä. Kun virsi oli loppunut, alkoi hän puhua autuuden järjestyksestä ja tiestä, salatusta elämästä Kristuksen kanssa Jumalassa ja uskon harjoituksesta ja taistelusta. Istuin kauan ääneti. Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti, sulki huuleni ja tunki läpi luiden ja ytimen. Tunsin itseni niin äärettömän pieneksi ja koko tuo ihana kristillisyydenrakennus, jossa luulin itseni niin varmaksi ja turvatuksi, alkoi horjua, kuunnellessani hänen sanojaan. Selvään huomasi, että hän tiesi, miten raskas kiusausten paino ja miten kuuma sieluntuskien tuli on, sekä että hän oli tutustunut Pyhän Hengen salaisiin kurituksiin ja opetuksiin. Hän puhui ikäänkuin pyhitetyn sydämmen syvimmästä syvyydestä ja oli hengellisiin asioihin täydellisesti perehtynyt. Ei rahtuakaan ulkoa opitusta kaavasta; hänen puhettaan kuullessaan täytyi uskon asioissa välinpitämättömimmänkin havaita ja kokea, että kristinusko toki on muuta kuin kaunis utukuva ja ihanne. Tunsin vastustamattoman todistuksen hänen sanojensa totuudesta, vaan en kuitenkaan voinut niitä oikein käsittää ja omistaa, sillä tuohon puuttui minulta nöyryyttä. Elin ensimmäisen ilon ja autuuden tunteissa, eikä ylpeyteni vielä ollut murtunut. Koska eivät hartiani vielä jaksaneet mitään kantaa, kantoi Vapahtaja minua sylissään niinkuin vastasyntynyttä lasta. Tein muutamia huomautuksia, kun vanhus puhui näistä korkeista ja minulle käsittämättömistä asioista; jota enemmän suuri rohkeuteni masentui ja luultu viisauteni näytti joutuvan häpeään, sitä enemmän sai vastustamisen henki minussa valtaa ja sitä rohkeammiksi yltyivät vastaväitteeni. En ymmärrä tätä pahuuden ja turmion salaisuutta; vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä, että vanhus oli oikeassa, en tahtonut enkä voinut sitä myöntää; ikäänkuin väkisin tahdoin riippua kiinni omissa mielipiteissäni ja kokemuksissani. Vanhus vastasi ystävällisesti eikä näyttänyt ensinkään oudoksuvan minun viisaita tahi itseviisaita väitteitäni. Mutta mitä enemmän minun täytyi itselleni tunnustaa, että hän oli minua paljon etevämpi ja että minä hänen rinnallaan olin sangen mitätön, sitä kiihkeämmäksi vain kävin. Täytyy tunnustaa, että itse hänen ystävällisyytensä ja nöyryytensä suututti minua ja hänen olentonsa ylevä tyyneys vaikutti minuun ärsyttävästi. Näin kului aika huomaamatta ja yö joutui. Aioin lähteä kotia, kun vanhus astui luokseni, vakavasti lausuen: eroaisimmeko yhdessä rukoilematta? Rukous, tuo vapaa pääsy Jumalan luo, sehän on Jumalan ystävien korkea etuoikeus; rukouksen kautta me saamme kaikki hyvät lahjat, ilman rukousta ei meille mitään anneta; rukouksen kautta saamme myöskin sen hengen yhteyden, joka nyt näkyy meiltä puuttuvan. Kristityt eivät saisi erota yhdessä rukoilematta. Kun Paavali jätti hyvästi Efeson seurakunnalle, lankesi hän polvilleen ja rukoili; kun opetuslapset Tyyrossa saattoivat Paavalia ulos kaupungista, lankesivat he polvilleen rannalla ja rukoilivat, ennenkuin erosivat. — Tämä kehotus oli minulle yhtä odottamaton kuin vastenmielinen. En ollut vielä milloinkaan, paitsi julkisissa tilaisuuksissa virkani toimissa, rukoillut yhdessä toisten kanssa. Totta puhuakseni, olin rukoillut ainoastaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa tapa oli sitä vaatimassa, ja ainoastaan tavan vuoksi, mutta en koskaan ollut kokenut sitä iloa, minkä sulautuminen toisten kanssa yhteen henkeen ja yhteen sanaan tuottaa. En tiedä, olisinko nytkään voinut rukoilla. Itsetietoisesti en rukoilemista hävennyt enkä vastustanut, mutta kentiesi oli minussa kuitenkin salaisena esteenä vähän kumpaakin. Jesuksen ja hänen sanansa häpeäminen on usein syvään juurtunut ihmisen luontoon ja pukeutuu monesti aran pelvon ja kunnioituksen muotoon jumalallista majesteettia kohtaan. Hämilläni ja ujostellen pyysin vanhusta rukoilemaan puolestamme. Hän teki sen, ja katso, silloin vasta saimme siunauksen. Lyhyin sanoin kiitettyään siitä, että syntiset uskalsivat lähestyä pyhää Jumalaa, tomu ja tuhka Kaikkivaltiasta, ja rukoiltuaan Vapahtajaa, että hän, joka on rakastanut meitä maan päällä, taivaasta kallistaisi meille korvansa, alkoi hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka Poikansa veren kautta on vapahtanut meidät kuolemasta ja tuomiosta ja nyt antaa Pyhän Henkensä elähyttävänä ja virvottavana vaikuttaa maailmassa. Sitten siirtyi hän seurakuntaan ja läsnäolijoihin, rukoillen että Jumalan Henki yhä enemmän kirkastaisi Jesuksen heidän sieluilleen ja että he yhä likeisemmin sulaisivat yhdeksi hengeksi ja yhdeksi sieluksi yhteisessä Herrassa. Lapsellisella sydämmellisyydellä mainitsi hän seudun nimeltään, avomielisellä ja rohkealla luottamuksella kantaen tarpeemme ja huolemme Jumalan eteen. Tunsimme itsemme salaisesti, mutta vastustamattomalla voimalla vedetyiksi Herran puoleen sekä toisiimme, ja meidät valtasi tunto hänen armollisesta läsnäolostaan. Lopuksi rukoili vanhus kaikkien ihmisten edestä. Rukouksen päätyttyä vaikenimme kaikki, ehdottomasti hetkeksi vaipuneina ijankaikkisen rakkauden helmaan. Vihdoin nousimme erotaksemme. Silloin kuului useita ääniä, jotka pyysivät, että toinen päivä heti määrättäisiin samanlaisen kokouksen pitämistä varten. Niin tapahtuikin. Tämä oli perinpohjaisen ja laajalti levinneen herätyksen alku tällä seudulla".
Vaikkei Malmberg vielä tähän aikaan täysin käsittänyt Paavon monivuotiseen kokemukseen perustuvaa uskonnollista kantaa, tunsi hän vastustamatonta halua seurustelemaan ja likemmin tutustumaan hänen kanssaan. Tilaisuutta siihen tarjoutuikin pian. Syksyllä 1834 kävi Paavo jälleen Nivalassa. Kumppanina tällä matkalla oli hänellä Niskanen. Jonkunlaista erimielisyyttä näkyy vielä silloin olleen Malmbergin ja Paavon välillä. Paavo arveli Malmbergilla olevan "kiivautta Jumalan puoleen, vaan ei yksinkertaisen taidon jälkeen". Hän neuvoi nuorta ystäväänsä perustamaan "elämän vanhurskautta" yksin "uskon vanhurskauteen", jonka hedelmä se on, jotta eivät ihmiset eksyisi omin voimin parannusta tekemään. Kuten tiedämme, oli tämän totuuden terottaminen huomattavimpia kohtia Paavon opetuksessa. "Tekopyhyys" eli "kiiltopyhyys", joksi hän tätä syntiä usein nimitti, oli hänestä sielunvihollisen vaarallisin varsinkin heränneille virittämä paula. Epäilemättä on tämä katsantotapa raamatullinen, ja hyvin luultavaa on, että neuvo Malmbergin kohdalle oli oikea, vaan ykspuolisesti terotettuna voipi sekin johtaa harhaan. Muistaa tulee nim., että "kiivauskin Jumalan puoleen" varsinkin siihen aikaan monesti oli paikallaan ja sen jyrkkä, ehdoton tuomitseminen omiaan tylsyttämään arkoja omiatuntoja. Väärinkäsitys on monesta syystä juuri tässä alkaville hyvin lähellä tarjona, jos neuvonantaja on miten valistunut tahansa. Malmberg luuli, että Paavo piti Nivalan heränneitä eksyneinä ja häntä itseä ulkokullattuna. Hän tiesi tahtovansa uhrata kaikki Herran edestä, ja epäluulo koski häneen kipeästi. Sitä ilahuttavampaa on nähdä hänen tämän uhallakin nöyrtyvän Paavon opetettavaksi ja ikävöiden aina odottavan häntä luoksensa tulemaan. Niinpä hän esim. syyskuussa 1835 päivätyssä kirjeessä pyytää häntä saapumaan Nivalaan, vaikka hän samassa kirjeessä puhuu tuosta vasta mainitsemastamme epäluulosta. Paavo sai kirjeen Iisalmella. Hänen puolestaan vastasi siihen heti Niskanen. Malmbergia — niin vakuuttaa hän tässä vastauksessa he eivät milloinkaan olleet ulkokullaisuudesta epäilleet, vielä vähemmin häntä siitä syyttäneet. Sitävastoin toistaa hän tuon toisen syytöksen "elämän vanhurskauden" väärästä esittämisestä, huomauttaen että juuri oppineet helposti takertuvat siihen. Mutta toiselta puolen ilmaisee hän vilpittömän ilonsa siitä, että heidän ja Malmbergin väli, jota erimielisyys oli häirinnyt, nyt oli "rauhan ja yksimielisyyden kautta vahvistettu".
Paavo oli matkalla muualle, kun hän sai Malmbergin kirjeen. Siitä syystä hän ei voinut noudattaa kutsua Nivalaan, vaan lupasi sensijaan tulla Kekrin aikana. Hän lähettää terveisiä "Ylivieskan papille", jota hän ei vielä ollut tavannut, pyytäen Malmbergia kutsumaan hänet luoksensa, kun hän Niskasen kera sinne saapuisi [Yllämainittu L. J. Niskasen kirje Malmbergille, päivätty 13/11 35. (Kirjeen omistaa kirkkoh. V. Malmberg.)]. Vielä enemmän kuin Malmberg epäili Lagus Ruotsalaista. Saatuaan kuulla hänen käynnistään Nivalassa, varoitti hän Malmbergia luottamasta savolaisiin. Sekä häntä että Malmbergia loukkasi muun ohessa se, että Ylivieskan ja Nivalan heränneet alkoivat leikkauttaa vaatteensa savolaisten mallin mukaan s.o. liittää liepeet ("körtit") lyhyeisiin röijyihinsä. Tähän Paavo ei ollut ketään kehottanut, vielä vähemmin vaatinut, vaan epäluulon alaiseksi hän alussa tämänkin kautta joutui. Malmbergin ja Laguksen ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapa esti heitä kuitenkin tuosta sen suurempaa asiaa tekemästä. Mutta epäilevällä kannalla Ruotsalaiseen nähden pysyi muista syistä edelleen vielä Lagus [Kert. (1896) Juho Raudaskoski ja Kaisa Liisa Oja; Akiander VI, 215.]. Näyttää melkein kuin olisi hän tahallaan karttanut häntä.
Kuten tiedämme, oli herännäisyys Kiuruvedeltä levinnyt Pyhäjärvelle. Vuonna 1832 ja 1833 tapahtui viimemainitussa seurakunnassa suuria herätyksiä. Pappina siellä oli I. Lescelius, joka alusta alkaen osoitti myötätuntoisuutta heränneitä kohtaan. Ehkä vaikutti hänessä tätä mieltä paitsi oma taipumus totuuteen myöskin Lagus, joka oli hänen lankonsa ja jo näihin aikoihin joskus kävi hänen luonaan. Mutta Pyhäjärven herännäisyyden syntyä ja sen nopeaa kasvamista vaikuttamassa oli etenkin Kiuruveden läheisyys ja Paavo Ruotsalaisen matkustukset näillä tienoin [Törnudd, Matrikel; kert. rouva L, Veiseli, Lesceliuksen tytär; Akiander VI, 215.].
Väsymättä ja maailmaa pelkäämättä tekivät Lagus ja Malmberg työtä seurakunnissaan. Jota useampi heiltä tuli kysymään elämän tietä, sitä suuremmalla alttiudella vain he opettivat, kehottivat, varoittivat ja neuvoivat noita Herran kutsumia. Seurat tulivat yhä elävämmiksi, niissä kävijäin luku kasvamistaan kasvoi. Seurakirjoina käyttivät Lagus ja Malmberg Björkqvistin ja Vegeliuksen postilloja, joista lukivat kappaleen, puhuen sitten luetun johdosta. Oivaltaen kuulijakuntansa tarpeen, puhuivat he seuroissa uskonelämän salaisuudesta, kristityn kiusauksista ja taisteluista ja siitä Herrasta, joka on heikoissa väkevä; kirkossa sitävastoin pukeutui heidän puheensa varsinkin näinä alkuaikoina herätyssaarnan muotoon, jos kohta senkin ytimenä oli Jumalan armo Kristuksessa [Kert. (1896) Kaisa Liisa Oja, Juho Raudaskoski y.m. vanhat heränneet.]. Talosta taloon, kylästä toiseen levisi Herran tuli näissä seurakunnissa. Savon herännäisyyteen yhä likemmin liittyneinä, vakaantuivat ja ryhmittyivät Kalajoen jokilaakson heränneet tuoksi sankaksi etuvartijajoukoksi, joka oli kutsuttu kestämään maailman herännäisyyttä vastaan tekemän kovimman rynnäkön.
XX.
Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias
Lönnrotin arvostelu heränneistä.
Kajaanin kirkkoraadin pöytäkirjoista näkyy, että näillä tienoin vielä 19 vuosisadan alussa tavallista ankarammin valvottiin ja rangaistiin jokaista, joka, voimatta esiintuoda laillista syytä, ei ollut kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Selityksen siihen, miksi tuo valvonta juuri täällä oli niin tarkkaa, antaa tämän seudun historia. Taisteluista ja kärsimyksistä kertovat tuon vanhan linnan rauniot kuohuvan Ämmäkosken niskassa, työstä ja vaivoista pienet viljelykset suurten korpien siimeksessä. Ammoisista ajoista oppivat näiden seutujen asukkaat etsimään turvaa ylhäältä, kun ihmisvoima ja ihmisapu nähtiin niin perin voimattomiksi. Ja niin täällä isien taistelua taisteltiin ei vain "auroin, miekoin, miettehin", vaan rukouksellakin ja avuksihuutamisella. Miten syrjäinen Kajaanin seutu onkin ja miten harvaan asuttua, on se historiallista seutua. Ei ole sattumusta vain, että Lönnrot löysi Kalevalan runot juuri näiltä mailta ja niiden lähitienoilta, eikä sattumusta ettei se armon tuuli, joka 19 vuosisadan alussa kulki yli Suomen, kuuroille korville täällä Jumalan etsimisen aikaa ilmoittanut. Samoinkuin henkisellä, on hengelliselläkin elämällä edellytyksensä kansan luonteessa ja siinä kasvatuksessa, jonka alaisena tämä vuosisatojen kuluessa on ollut. Tästä johtuva omituisuus painaa myöskin leimansa näiden seutujen uskonnollisiin vaiheisiin, joita nyt lähdemme silmäilemään.
Jo 19 vuosisadan alussa näkyy Kiannalla (nyk. Suomussalmi) harrasta uskonnollista elämää alkaneen ilmaantua kansassa. Pappina siellä oli siihen aikaan Kaarlo Saksa (k. 1821). Tavallista innokkaammin antausi hän Herran työhön, vaan pieneksi supistui kuitenkin hänen vaikutuksensa, sillä jo vuodesta 1792 oli hän mielenhäiriössä eikä voinut hoitaa virkaansa. Tämä tieto tuntuu antavan aihetta siihen otaksumiseen, että se epäraitis, hurmahenkisyyteen taipuisa henki, joka pian ilmaantui Suomussalmen ensimmäisissä heränneissä, oli saanut alkunsa hänestä. Huomattava on sitäpaitsi, että Saksan jälkeinen, hänen samanniminen poikansa, joka isän loppuaikoina hoiti hänen virkaansa ja hänen kuolemansa jälkeen tuli Suomussalmen kappalaiseksi (1822), oli perinyt isänsä taudin, jonka vaikutuksesta hänkin virkatoimissaan monesti esiintyi hyvin kummallisesti. Tämä Kaarlo Saksa nuorempi (synt. 1796) oli lahjakas mies ja innostunut saarnaaja. Hänen vaikutuksensa kansaan oli suuri. Kun hän oli päättänyt jumalanpalveluksen, tunkeutuivat ihmiset joukottain sakastiin kuullaksensa enemmän. Nälkäistä oli kansa ja pappi altis ruokkimaan. Näin ollen on luonnollista, että Suomussalmella syntynyt liike leviämistään levisi. Varsinkin vuodesta 1828 alkoi se herättää huomiota [L, J. Niskanen, Muistokirja; Tolpo, Matrikel.]. Siinä kehittynyt uskonnollinen katsantotapa liikkuu herännäisyyden opin pohjalla, jos kohta siinä ilmaantui myöskin tuota haaveilevaa henkeä, joka ylimalkaan on vierasta tälle suunnalle. Siinäkin kohden olivat nämä Suomussalmen ensimmäiset heränneet muiden sen nimisten kaltaisia, että he käyttivät körttipukua. — Oltuaan mielisairauden tähden vapaana virastaan v. 1825-1827, josta taudista kuitenkin hänen äitinsä lausui: "Niin heräsi poika, kuin isäkin", suoritti Saksa pastoraalitutkinnon viimemainittuna vuonna, sai varapastorin arvonimen 1837 ja pääsi Hyrynsalmen kirkkoherraksi v. 1847. Hän kuoli äkkiä v. 1849 [Strandberg, Herdaminne; Tolpo, Matrikel; Törnudd, Matrikel; kertonut (1896) Anna Pikkarainen (Kajaani); Hyrynsalmen kirkonkirja.].
Suomussalmelta levisi liike Hyrynsalmelle ja sieltä Ristijärvelle. Sen ensimmäiseksi huomatuksi johtajaksi kohosi noin 1827 talollinen Matti Mikkonen viimemainitusta seurakunnasta. Jo pari vuotta aikuisemmin oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kanssa [Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Heidän neuvojaan hän ei kuitenkaan näy voineen hyväksensä käyttää, koska hän kotiseutunsa heränneitten johtajana alusta alkaen suunnitteli opetuksensa harhaan. Seuroissa, joita hän piti lauvantai- ja sunnuntai-iltoina ja jotka monesti jatkuivat aamuun asti, vallitsi kiihottunut mieliala. Ihmiset kaatuivat lattialle, joutuivat horrostilaan ja puhuivat kielillä, milloin käsittämättömiä sanoja, milloin selvää puhetta. Vilpittömätkin joutuivat monesti kokonaan tunteittensa valtaan, vaikka he tiesivät, ettei se hurmautunut ilo, jota lie tuossa tilassa tunsivat, ollut iloa Herrassa. "Ei se ollut autuutta" todisti sittemmin eräs nainen, joka monesti oli käynyt Mikkosen seuroissa, "mutta täytyi siihen antautua, en tiedä miksi". Myöntää täytyy kuitenkin, että Mikkonen vaikutti paljon hyvääkin. Hän herätti kansaa suruttomuudesta ja tylsyydestä, sai aikaan lukuhalua ja uskonnollista harrastusta, vieläpä herätystäkin tämän sanan raamatullisessa merkityksessä, jos kohta hän ei pystynytkään kuulijoitaan pitemmälle johtamaan. Elämässään oli hän nuhteeton, ei vastustanut papistoa, vaan suosi kirkkoa ja kirkon järjestystä, joka nähdään siitäkin, että hän 3 kertaa vuodessa kävi Herran ehtoollisella [Ristijärven kirkonkirja.].
Mikkosen seuroihin kokoontui ihmisiä paitsi Ristijärveltä, Suomussalmelta, Hyrynsalmelta, Paltamosta, vieläpä joskus etäämmältäkin. Varsinkin Mieslahden kylässä sai hän aikaan suurta levottomuutta. Liike ei voinut olla herättämättä asianomaisten järjestysmiesten huomiota. Mikkonen vedettiin oikeuteen ja tuomittiin suuriin sakkoihin luvattomien hartausseurojen pitämisestä ja saarnaamisesta v. 1829. Varmaan oli hän kuullut Paavo Ruotsalaisen y.m. savolaisten käynnistä Pietarissa, koska hänkin päätti sinne lähteä "keisarin piispan" [Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa.] välityksellä saadakseen sakkonsa anteeksi. Tällä matkalla viipyi Mikkonen viisi vuotta [Ristijärven kirkonkirja.]. Pietarissa ollessaan joutui hän ensin suureen kurjuuteen, niin että hänen täytyi turvautua kerjuuseenkin. Rahat sakkonsa maksamiseen lienee hän kuitenkin siellä saanut. Pietarissa oppi hän kirjoja sitomaan, siten elättäen itseään. Niukkaa oli kuitenkin hänen toimeentulonsa tuossa vieraassa maailmankaupungissa. Tuntematonta on, miksi hän näin ollen viipyi siellä niin kauan. Ehkä tutustui hän N. K. Malmbergin saarnan herättämien suomalaisten kanssa, koska tiedetään, että hän Pietarissakin esiintyi hartauspuhujana. Että hän siellä ollessaan muisti ystäviään kotiseudulla, näkyy eräästä kirjeestä, jonka hän heille lähetti. Hän kehottaa heitä siinä pysymään lujina uskossa maailman ja antikristuksen vainoja vastaan ja yksin Kristukseen luottamaan.
Kun Mikkonen v. 1834 palasi kotiseudulleen, olivat olot siellä paljon muuttuneet. Ei riittänyt hänen marttyyrikunniansakaan enään tukemaan hänen entistä mainettaan. Voimallisemmat henget olivat saaneet hurmahenkisyyden asettumaan ja vetäneet kansan huomion puoleensa. Hän pysyi kuitenkin heränneitten ystävänä ja palveli heitä opettamalla heidän lapsiaan kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Tällä työllä hän vaikutti ehkä enemmän hyvää kuin ennen herätyssaarnaajana. Tämän ohessa työskenteli hän myöskin kirjansitojana. [Kertonut Anna Pikkarainen ja past. F. F. Lönnrot; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 50.] Hän kuoli Ristijärvellä naimatonna 1849 [Ristijärven kirkonkirja.].
Siihen aikaan, jolloin kadotuksen pelko ja huoli sielun pelastuksesta entistä huomattavammalla tavalla ensin alkoi näkyä näiden seutujen asukkaissa, heräsi siellä muiden kera synnin unesta eräs nuori mies nimeltä Pekka Janson. Nimi on niillä tienoin yleisesti kunnioitettu ja miehen elämäntyö sitä laatua, että hän ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi.
Pekka Janson syntyi Paltamossa maaliskuun 11 p:nä 1803 [Sotkamon kirkonkirja.]. Isä oli talonpoika nimeltä Kärkkäinen. Pekka opetteli ensin räätälintyötä kotiseudullaan ja lähti noin 17 vuoden vanhana Ouluun ammatissaan kehittyäkseen. "Kun häntä haukuttiin Kärkkä-puuksi", otti hän siellä ruotsalaisen nimensä, jonka alkuperäinen muoto oli Jeansson. Kolmen vuoden kuluttua palasi hän kotiseudulleen, asettuen asumaan huonemiehenä Sutelan taloon Paltamon kirkonkylässä. Täällä harjoitti hän räätälinammattia sekä esiintyi pelimannina pidoissa. Eräänä päivänä kertoi eräs Jansonin seuratoveri unessa nähneensä itsensä kylpemässä. Hän oli alakuloinen, arvellen että "sauna-unet eivät merkitse hyvää". Mies sairastui äkkiä ja kuoli. Janson tuli levottomaksi, ja kun hän heti tämän jälkeen näki samanlaisen unen itsestään, painui pelko mieleen. Ääneen valittaen olleensa "kellokkaana helvettiin menijöille", luopui hän heti viulustaan, rupesi ahkerasti kirkossa käymään ja hengellisiä kirjoja lukemaan. Herätystuskista ja synninsurun ahdingosta veti Pyhä Henki hänen voimallisesti Kristuksen tykö, niin ettei hän epäuskoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Kuten kaikki syvälliset luonteet, jotka Herran hoidettaviksi antautuvat ja pysyvät hänen käsialanaan, oppi hän syntisenä armoa armosta vastaanottamaan. Jota suuremmaksi hän Jumalan valkeudessa näki syntinsä ja turmeluksensa, sitä kalliimmaksi tuli hänelle Kristus. Ja jota likempään yhteyteen hän pääsi ristin Herran kanssa, sitä aremmaksi kävi hänen omatuntonsa synnille ja Pyhän Hengen nuhteille. Täten kehittyi hän nöyräksi kristityksi ja puhtaan evankeliumin julistajaksi. Uskollisesti pysyi hän oppilaana Herran koulussa elämänsä loppuun asti.
Jansonin kääntyminen tapahtui v. 1825 tahi 1826. Viimemainittuna vuonna on hän omistamaansa "Halullisten sieluin laulukirjan" kanteen kirjoittanut: "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua". Alusta alkaen Herra koetteli hänen uskoaan. Ihmiset pilkkasivat häntä ja omat vanhemmatkin arvelivat, nähdessään tuon ennen niin iloisen poikansa alakuloisena istuvan kirjojen ääressä: "No, nyt ei tule työstä mitään". Näitä kärsimyksiä lisäämään liittyivät leipähuolet. Hän oli näet mennyt naimisiin, eivätkä pienet tulonsa räätälinä riittäneet perhettä elättämään. Hän päätti sentähden turvautua maanhoitoon. Mieslahden Saukkovaaralta löysi hän hyvän talonpaikan autiosta korvesta. Siihen rakensi hän tuvan, jonka ympäri vähitellen pieniä viljelyksiä syntyi. Paikan nimeksi pantiin Sorjola. Muutto tapahtui v. 1828.
Jansonin vielä Paltamon kirkonkylässä asuessa, kävi kirkkomatkoillaan hänen luonaan silloin tällöin muutamia arkatuntoisia ihmisiä Mieslahdelta ja Melalahdelta neuvottelemassa hengellisissä asioissa. Tämä osoittaa, että hän jo siihen aikaan alkoi herättää huomiota. Varsinaisen maineensa perusti hän kuitenkin vasta Mieslahdella asuessaan. Tämä kyläkunta pysyi kyllä edelleenkin verraten kylmänä, mutta Melalahdella jo ennen syntynyt liike virkistyi hänen hoitamanaan hyvin elävähenkiseksi. Eikä rajoittunut Jansonin vaikutus siihen. Ennenpitkää alkoivat Ristijärveläiset käyttää häntä neuvonantajanaan, ja hänen köyhässä uutistalossaan nähtiin heränneitä Hyrynsalmelta asti. Varsinkin Mikkosen tuomitsemisen jälkeen, jolloin hämmästys ja uupuminen valtasi monen mielen, oli valistuneen ja taitavan johtajan tarve näillä seuduin suuri. Semmoinen mies oli Janson. Ei hän tehnyt turhaksi Jumalan työtä Mikkosen sanankuulijoissa, mutta hän koetti tyynnyttää noita levottomia heränneitä johdattamalla heitä ristin juureen sekä selvittämällä uskonelämän salaisuutta niille, jotka ikävöivät entisiä suloisia tunteitaan. Hän oli evankelinen opettaja, mutta hänen julistamassaan evankeliumissa oli aina suolaa. Tyyntä ja maltillista, vaatimatonta ja hiljaista oli hänen puheensa. Vaan ei puuttunut häneltä silti voimaa, jos tällä sanalla tarkoitetaan hengen voimaa. Miten vähän hän etsi omaa kunniaansa, näkyy siitäkin, että Mikkonen, palattuaan Pietarista, asettui asumaan hänen luoksensa. Ei kadehtinut Janson tuota ennen suosittua johtajaa eikä tahtonut vieroittaa kansaa hänestä. Syynä siihen, ettei Mikkonen enään esiintynyt puhujana seuroissa, oli luultavasti Paavo Ruotsalaisen kielto. Tämä oli nim. Kajaanin markkinoilla helmikuussa 1835 ankarasti nuhdellut häntä ja vaatinut häntä luopumaan entisestä opettajavirastaan. Samaa neuvoi hänelle myöskin Janson, vaan hyvin hellästi ja ystävällisesti. Mikkosen kunniaksi mainittakoon, ettei hän vastustanut kieltoa eikä koettanutkaan kylvää erimielisyyttä heränneisiin. Noudattaen Jansonin neuvoa, piti hän sensijaan hartauspuheita lapsille, siten vaikuttaen paljon hyvää kasvavassa sukupolvessa [Kert. (1896) Anna Pikkarainen sekä past. F. F. Lönnrot. Näiden antamia tietoja on sittemmin (1897), niinkuin esipuheessa olen maininnut, täydentänyt past. J. Väyrynen, joka niitä on tiedustellut Jansonin leskeltä ja pojilta.].
* * * * *
Näitten seutujen herännäisyysliikkeen keskustaksi tuli jo varhain Kajaanin kaupunki. Tänne muutti tammikuussa v. 1831 ennen mainittu Antti Juhana Malmgren. Niinkuin tiedämme, oli hän Kuopiossa ollessaan tutustunut sekä Ruotsalaiseen että Renqvistiin ja ajottain osoittanut taipumusta liittymään viimemainittuun. Vielä Kajaaniin muutettuaan piti hän häntä ystävänään ja oli kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Apteekissaan myyskenteli hän Renqvistin kirjoja ja osoitti mieltymystä hänen katsantotapaansa, jos kohta hän ei julkisesti esiintynytkään hänen opetuslapsenaan. Päinvastoin pitivät Kajaanilaiset häntä Paavon vilpittömänä ystävänä, niinkuin hän todellisuudessa olikin. Kuten vasta saamme nähdä, tuli myöhemmin näkyviin, että Renqvistin katsantotapa oli Malmgreniin syvemmältä juurtunut, kuin Savon heränneet olivat otaksuneet. Tämä ei ole miehelle häpeäksi, jos kohta hän sen kautta oli joutua harhateille. Se osoittaa päinvastoin, ettei hänen uskonnollisuutensa ollut ihmisorjuuden vaikuttamaa, vaan elävän kristillisyyden tarpeesta lähtenyttä.
Malmgren oli syntynyt 1799 ja siis Kajaaniin muuttaessaan verraten nuori. Mutta hänellä oli paljon kokemusta hengellisissä asioissa, hän oli perehtynyt heränneitten katsantotapaan ja siitä syystä sopiva paikkakunnalla syntyvän liikkeen palvelukseen. Innolla ryhtyi hän uudessa kodissaan jatkamaan niitä jumalisuuden harjoituksia, joihin hän Kuopiossa asuessaan oli tottunut. Kummituksena pidettiin häntä alussa, sillä eiväthän ainakaan säätyhenkilöt näillä tienoin vielä olleet tuommoisiin "hullutuksiin" antauneet. Hänen iltasin pitämiinsä kotihartauksiin saapui kyllä rehellisessä tarkoituksessa jo ensi vuonna silloin tällöin joku syrjäinenkin, vaan näiden kera myöskin pilkkaajia, naisten vaatteisiin pukeutuneita poikasia y.m. Vaan kun Malmgren 1832 meni naimisiin, muuttuivat olot. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli Maria Elisabet Vesterlund, oli kotosin Nilsiästä, missä hän oli tutustunut heränneisiin ja heihin rakkaudella liittynyt. Jos kertomus, [Muutamat vanhat heränneet Kajaanissa] että Paavo Ruotsalainen olisi ollut Malmgrenin puhemiehenä, olisikin perätön, tiedetään varmuudella, että nuori rouva Kajaaniin muuttaessaan hyvin tunsi tuon herännäisyyden kuuluisan johtajan sekä piti häntä suuressa arvossa. Hän oli myöskin tottunut kanssakäymiseen heränneitten talonpoikien kanssa sekä tutustunut heidän seuratapoihinsa. Niinpä oli hän oppinut "Siionin" ja "Halullisten sieluin virsien" nuotit, ja kun hänellä oli kaunis ja kuuluva ääni, kykeni hän muillekin niitä opettamaan. Viimemainittu seikka olikin lähinnä syynä siihen, että seurat Malmgrenin kodissa, heti nuoren rouvan sinne tultua, muuttuivat elävämmiksi. Mitä luettu ja puhuttu sana ei ollut voinut vaikuttaa välinpitämättömien herättämiseksi ja pilkkaajien suun tukkimiseksi, sen teki ennenpitkää kaunis veisuu, joka Kajaanin apteekkitalosta yhä raikkaampana ja täysiäänisempänä kuului.
Hyvänä apuna oli Malmgrenilla hänen apulaisensa apteekissa Henrik Trast. Tämä myöhempinä aikoina varsinkin Kajaanin tienoilla yleisesti tunnettu mies ja sikäläisten heränneitten ehkä etevin edustaja, oli kotosin Kalajoelta, mistä hän lapsena isänsä kera oli muuttanut Kuopioon. Hän oli syntynyt jouluk. 4 p:nä 1805. Alkuperäisen nimensä Turuinen oli hän, ruvetessaan soittajaksi sotaväkeen, muuttanut nimeksi Trast. Otettuaan tahi saatuaan eron sotaväestä, meni hän oppilaaksi Kuopion apteekkiin, jossa Malmgren siihen aikaan oli proviisorina. Trast heräsi ja liittyi heränneisiin. Kun Malmgren muutti Kajaaniin, seurasi hän mukana. Trast oli harvinaisen hyväpäinen, hänellä oli hyvä puhelahja ja voimallinen ääni. Hän oli ikäänkuin luotu heränneitten johtajaksi. Muun ohessa kerrotaan hänen jo nuorena osoittaneen suurta kykyä arvostelemaan ihmisiä. Ja johtajan asemaan hän kohosikin, vaikkei hän Kajaanissa asuessaan vielä ole semmoisena tunnettu.
Kajaanin puolen herännäisyys kantoi kaikessa Savon herännäisyyden leimaa. Yllämainittujen henkilöiden muutto sinne ilmaisee syyn. Rouva Malmgren käytti alussa kotiseutunsa talonpoikien pukua, tummaa hametta ja körttiröijyä sekä tummaa huivia päässään. Palmikko riippui vapaana niskassa. Kun sitäpaitsi jo alusta alkaen Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen y.m. kuuluisat Savon miehet vuosittain saapuivat Kajaanin talvimarkkinoille (helmikuussa) ja usein myöskin syysmarkkinoille (joulukuussa), ei sovi kummastella, että miehetkin alkoivat käyttää Savon heränneitten pukua, varsinkin koska se näillä seuduin entisinä aikoina oli ollut yleistä ja Kiehimäen-reitin varrella asuvat heränneetkin olivat ottaneet sen käytäntöön. Usein kävivät Kajaanilaiset ja Ristijärveläiset Savossa sikäläisiä ystäviään, etenkin Paavo Ruotsalaista tapaamassa, ja kun siellä huomasivat kaikkien heränneitten käyttävän eri pukua, juurtui tämä tapa juurtumistaan heihinkin. Ei kukaan heitä siihen pahoittanut, mutta niin yleistä tuo jo v. 1835 Kajaaninkin seuduilla oli, että epäiltiin maailman ystävyydestä jokaista, joka ei herättyään ottanut esimerkkiä noudattaakseen.
Olemme ennen kertoneet Savon kielilläpuhujista ja Paavo Ruotsalaisen käytöksestä heitä kohtaan. Hänen luonaan käydessään olivat Kajaanin puolen heränneet monesti kuulleet heidän kummallista puhettaan ja tottuneet siihen käsitykseen, että tuo ilmiö eriämättömästi kuului elävään kristillisyyteen, jos kohta kielilläpuhumisen lahjaa ei suinkaan pidetty elävän kristityn ehdottomana tuntomerkkinä, vaan päinvastoin hengellisenkin sairaloisuuden ilmaisijana. Mikkosen johtajana ollessa yltyi tuo henki vallattomaksi, temmaten muassaan joukottain suruttomiakin ja vilpillisiä, vaan Janson sai sen asettumaan. Hänen käsityksensä asiasta oli aivan sama, kuin Paavo Ruotsalaisen, ja hän kohteli tuohon tilaan joutuneita samoin kuin hänkin. Muutoin on omituista, että tämä kummallinen heikkous eli voima — miksi sitä sitten sanottaneekaan — ilmestyi monessa paikkakunnassa varsinaisen herätyksen enteenä. Niin esim. Kuhmoniemellä v. 1834-35, missä lapsetkin horrostilassa saarnasivat, näkivät kauheita unia j.n.e. Nurmeksen läheisyys ja Pielisjärven herännäisyyden vaikutus on tässä silminnähtävä, varsinkin kun tiedetään, että karjalaiset siihen aikaan usein kulkivat Oulussa Kajaanin kautta. Vaan löytyy siihen toinenkin syy. Se on Jumalan salaisuus. Tuntuu kuin tahtoisi hän antaa ihmisten kokea odottamattomia myrskyjä sieluissaan, ennenkuin hän itse heitä "hiljaisessa tuulenhyminässä" kutsuen lähestyy [Niskanen, Muistokirja; Kajaanin kirkonkirja; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille 13/9 35 ja 2/2 38; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 51; Anna Pikkaraisen kertomukset (1896).].
* * * * *
V. 1835 ilmestyi Runebergin toimittamassa "Helsingfors Morgonblad" nimisessä sanomalehdessä kirjoitus nimellä "Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla". Sen alla on nimimerkki E (li as) L(önnrot). Kirjoittaja on siis henkilö, joka, jos kukaan, ymmärsi Suomen kansan luonteen, tiesi sen surut ja ilot. Ja kuitenkin on se ilmiö, josta hän tässä puhuu, hänelle käsittämätön, sen "syntyjä syviä" hän ei löydä. Kirjoituksen pääsisältö on seuraava.
Puhuttuaan Mikkosen vaikutuksesta Ristijärvellä, hänen syyttämisestään oikeuden edessä ja matkastaan Pietariin (paikan nimeä ei mainita), kertoo Lönnrot eräästä naisesta, joka, hänen lääkärinä kerran matkustaessaan Puolangalla, tuotiin hänen parannettavakseen. Sairas esiintyi mielipuolen tavoin, hyppi ja tanssi, huutaen "Pyhä Henki, Pyhä Henki". Kun Lönnrot ei tuolle mitään voinut, alkoi hän varoittaa saapuvilla olevia kuuntelemasta Mikkosen puheita, kehottaen heitä luopumaan seuranpidosta ja alkamaan harjoittaa "hiljaista jumalisuutta". Tyytymättömyyttä ilmaisevaa melua alkoi kuulua kuulijain joukosta. Väitettiin ettei sairas ollut mielipuoli, vaan riivattu, ja hänelle sanottiin: "Paha henki sinussa on, vaan ei pyhä". Silminnähtävästi ei kirjoittaja näy aavistaneenkaan, että viimemainittu arvostelu sisälsi paljon mietittävää, miten erehtynyttä se kysymyksessä olevaan sairaaseen sovitettuna sitten ehkä olikin. Ja yhtä vähän näkyy Lönnrot käsittäneen erään toisen naisen tilaa, jota hän oli puhutellut Manamansalon saarella. Keskustelustaan hänen kanssaan kertoo hän seuraavaa. Saatuaan tietää, ettei Lönnrotin mukanaan kuljettama lääketieteellinen kirja ollutkaan hengellinen kirja, niinkuin hän, otaksuen hänen olevan "valittuja", ensin oli luullut, lausui nainen, kun tuo tuntematon vieras alkoi tiedustella hänen kirjojaan: "Huutavan ääni" on paras. (Kirja oli vasta painosta ilmestynyt ja luultavasti ostettu Kajaanin apteekista.) Kuultuaan että Lönnrotkin, jolle hän näytti tämän aarteensa, piti sitä hyvänä, kysyi nainen, mitä hän arveli niistä, jotka olivat luopuneet maailmasta. Vastaus kuului: "Jumalanpelko olisi vielä parempi, jos se ilmenisi paitsi uskona Kristuksen täydentekemiseen ja pitkissä liepeissä myöskin hyvissä töissä". Tämän yhteydessä moitti Lönnrot heränneitten muista eroavaa pukua, heidän seurojaan, heidän liiallista veisaamistaan, rukoilemistaan ja saarnaamistaan. "Mitä seuroihin tulee" vastasi nainen, "niin tunnustammehan 3:ssa uskonkappaleessa, että on olemassa uskollisten pyhä yhteys, miksi emme eläisi, niinkuin Jumalan sana käskee?" "Vaan onhan jo näkyvässä kirkossa pyhäin ihmisten yhteys". Nainen vastasi: "Kun maailma kerran on langennut Jumalasta, ei ole se pyhä, vaan päinvastoin". Lönnrot kertoo tämän johdosta huomauttaneensa, että kirkko on pyhä, jos kohta siihen kuuluu jumalattomiakin. Nainen ei eksynyt kirkkoa tuomitsemaan, vaikka vieraansa, ymmärtämättä hänen oikeutettuja muistutuksiaan, häntä vastaväitteillään tuohon pakoittamalla pakoitti. Ja kuitenkin arvostelee Lönnrot häntä ja hänen hengenheimolaisiaan lahkolaisiksi! — Kirjoituksessa moititaan sitten varsinkin heränneitten suhdetta muihin ihmisiin ja heidän alakuloista olentoaan. Siinä sanotaan muun ohessa: "He kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä, jotta se ei huolista masentuisi. Pietistin tuntee jo ulkomuodolta. Silmissä on outo, terveen katseesta eroava loiste, nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa, ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen semmoisen henkilön, tulen murheelliseksi, ajatellessani niitä monia harhateitä, joille ihmiset saattavat eksyä". Että esim. tuolla Manamansalon naisella, joka "ennen oli ollut kuuluisan kaunis", vaan nyt oli noin surkean näköiseksi mennyt, kaiken alakuloisuutensa uhalla oli ilo, jota hän ei olisi vaihtanut maailman kaikkiin huvituksiin, sitä Lönnrot ei näy aavistaneenkaan. Ja kun nainen hänelle lopuksi lausui: "Aivan samalla tavalla kuin te koettaa sielunvihollinenkin houkutella meitä maailmaan", piti hän tuota puhetta säälittävänä eksytyksenä, jolle eivät järjelliset vakuuttamiset mitään voi. Outoa on niinikään, ettei hän, tuo koruttomuutta ja isien yksinkertaisia tapoja rakastava mies, puhuessaan naisen kanssa heränneitten vaatteista, ottanut kuullaksensakaan tämän puolustusta: "Kun jumalanpelkoa vielä oli maassa, käyttivät vanhat tämmöistä pukua". Ei hän siinäkään saanut nähdyksi muuta kuin lahkolaisuutta. — Monta esimerkkiä mainitsee Lönnrot kielilläpuhujista ja hurmahenkiseen horrostilaan joutuneista. Hän kummastelee tätä omituista ilmiötä, tunnustaen ettei hän sitä ymmärrä. Siitä oli hän vakuutettu, etteivät tuolla tavoin tainnoksiin joutuneet teeskennelleet, koska "he selvittyään häpesivät tätä tilaa". Sitäpaitsi sanoo hän palavalla päreellä kosketelleensa "Pyhän Hengen kanssa seurustelevia", ilman että pieninkään liike olisi ilmaissut heidän siitä tietäneen. "Mistä he saavat nuo käsittämättömät sanat?" kysyy hän sekä lausuu: "En voi kieltää, että todellinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa on syynä tuohon heränneitten tunnottomaan horrostilaan joutumiseen, heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan. Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat esim. 1 Kor. 14 ovat epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin juurtuneena on se, tarttuvaa kuin on, levinnyt muihin". Arvostelu, joka muutoin tuntuu oikealta, on kuitenkin ainakin yhdessä kohden erehdyttävä. Näkyjä ja kielilläpuhumista ilmaantui monessa paikassa, esim. juuri Kajaanin tienoilla, ilman että tuohon tilaan joutuneet siitä olivat mitään lukeneet tahi kuulleet puhuttavankaan. Myöhemmin kyllä heränneet siitä tiesivät, ja moni vilpillinen haaveilija puolustikin itseään ja ystäviään raamatun sanoilla, vaan alkuaikoina ei siitä ylimalkaan vielä tiedetty.
Kirjoituksensa päättää Lönnrot seuraavalla kuvauksella: "Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään lähtivät vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi alituisesti vuorta, johon hän pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein lankesi, puitten juuriin takertuneena ja loukaten itsensä kiviin. Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan tämän ohessa maahankin, kulkien eteenpäin lankeamatta ja loukkaamatta itseään. Mutta ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta, johon tämä oli hukkua. Kumpikin pääsi kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: miksi olet niin kurjan näköinen, miksi tuijottavat silmäsi, niinkuin moneen yöhön et olisi nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Veljesi sitävastoin näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Lähdittehän samasta kodista ja samahan matka oli teillä kuljettavana? Silloin vastasi mies: kyllä lähdimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin katselin alituisesti tätä vuorta, jotta en eksyisi. Silloin lausui vuoren herra: sinä tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesi teki, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne olisit tullutkaan, vaan taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi".
Lönnrotin kirjoitus ei ole pahassa tarkoituksessa kirjoitettu. Vaan myötätuntoisuutta siltä puuttuu ja sitä asian ymmärtämistä, jota paitsi tasapuolinen arvostelu on mahdoton. Hän tarkastaa vain herännäisyyden varjopuolia ja eksyy niihin, niin ettei hän saa nähdyksi pääasiaa. Hän kyllä tunnustaa, että heränneet yleensä ovat "hiljaista ja hyväntahtoista kansaa", vaan heidän uskonnollisen elämänsä miltei ainoaksi tuntomerkiksi jää sairaloisiin ja häiritseviin liikutuksiin purkautuva hurmahenkisyys, hengellinen ylpeys sekä tuo muka aivan aiheeton eroaminen muista ihmisistä ja heidän tavoistaan. Hän ei muista, että kaikki elävähenkiset uskonnolliset liikkeet kaikkina aikoina ovat Herran opetuksen mukaan kehottaneet ihmisiä maailman ja itsensä kieltämiseen, eikä ymmärrä, että juuri pietismi oli kutsuttu Suomen kirkossa raivaamaan auki Jumalan ja maailman valtakunnan välistä rajaa. Jos pietistit tätä tehdessään yksityisseikkoihin nähden eksyivät yksipuolisuuksiin, on tämä syrjäseikka sen suuren totuuden rinnalla, että he tahtoivat antaa koko sydämmensä sille Herralle, joka heidät oli synnin unesta herättänyt. Aivan erehdyttävä on myöskin, kuten olemme nähneet, sekin väite, että kielilläpuhumiset, haaveilevat näyt y.m. senkaltaiset ilmiöt olivat herännäisyyden vasituisina tuntomerkkeinä. Niin ei ollut alkuaikoinakaan, vielä vähemmin myöhemmin. Hyvin outoa on niinikään, ettei Elias Lönnrot päässyt käsittämään tämän liikkeen suurta merkitystä kansan siveellisen kannan korottajana, sen lukuhalun herättäjänä, sen käsityskyvyn kasvattajana, sanalla sanoen sen henkisen ja aatteellisen elämän edistäjänä. Hän edustaa tässä syvään juurtuneita ennakkoluuloja, joiden läpi pietismin oli murtauminen.
Lönnrotin kirjoitus on kirjoitettu heinäkuussa. Jo elokuussa sai Paavo Ruotsalainen siitä tietää [L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Muutaman viikon kuluttua vastasi siihen heränneitten puolesta, vaan nimeään ilmaisematta, Malmberg [Osa käsikirjoituksesta löydetty N. K. Malmbergin papereista.]. Vastaus on siinä kohden erehdyttävä, että hän väittää kirjoituksen syntyneen moittimisen halusta, vaan muuten asiallinen ja puolueton. Malmberg esim. myöntää, että moni herännyt valitettavasti oli joutunut harhateille. Hän sanoo tämän johtuneen siitä, että "heränneillä on monta vihamiestä, vaan vähän opettajia, jotka rakkaudella olisivat heitä hoitaneet". Heränneitten nimessä kieltää hän milloinkaan pitäneensä noita eksyneitä, joista Lönnrot oli puhunut, herännäisyyden edustajina, jos kohta heitä on koetettu kärsiä, jotta he hurmahenkisyydestään luopuisivat ja Kristuksen opetuslapsiksi tulisivat. Muutoin liikkuu vastaus alusta loppuun sen jyrkän kristillisyyden kannalla, jota Malmberg jo siihen aikaan edusti. Kuvattuaan heränneitten entistä elämää maailmassa ilman Jumalatta, viittaa hän siihen muutokseen, jonka Herran armo on heissä vaikuttanut, sekä näyttää, miten mahdoton ylhäältä syntyneen elämän on viihtyä maailmankaltaisuudessa ja synnin palveluksessa. Ehdoitta asettuen Jumalan sanan vaatimusten kannalle, puhuu hän elävän uskon luonteesta, sen taisteluista ja korkeasta päämäärästä. Kirjoitus ei ole teologiaa, se on rohkean herätyssaarnaajan korutonta puhetta päivän polttavimmassa kysymyksessä. Jos joku sana siinä tuntuukin kiivaalta ja ankaralta, tulee muistaa, että Lönnrotin väärä ja loukkaava kuvaus herännäisyydestä ei ollut omiaan kehottamaan vastustajaa suvaitsevaisuuteen. Runeberg otti vastauksen lehteensä, lausuen siitä seuraavat sanat: "Kannattamatta niitä mielipiteitä, jotka näyttävät aiheuttaneen tämän kirjoituksen, ja pystymättä löytämään mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, sävyisässä esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei ole toimitus pitänyt sopivana olla sitä julkaisematta, varsinkin koska kirjoitus, kielestä ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla, jota sanotaan löytyvän muutamissa Kajaanin seudun talonpojissa on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin".
Tähän päättyi sillä kertaa väittely. Siitä näkyy muun muassa, että etevimmätkin henkilöt silloin vielä hyvin vähän tunsivat herännäisyyttä ja vielä vähemmin aavistivat, kuinka levinnyt liike jo siihen aikaan oli.
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Kajaanin seudun herännäisyyden syntyyn, on paikallaan huomauttaa siitä, ettei Lönnrot yllämainitussa kirjoituksessaan puhu sanaakaan Jansonista, vaikka tämä jo silloin oli sikäläisten heränneitten tunnustettu johtaja. Hän vain kertoo, että muutamissa paikkakunnissa, niinkuin Kiuruvedellä ja Kajaanissa (Mikkonen), löytyi johtavia henkilöitä. Ainoastaan Paavo Ruotsalaisen "päällikkövirka" näkyy hänestä kannattavan mainitsemista. Siitä hän lausuu: "Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset paavia". — Tämäkin osoittaa, miten vaatimattomasti ja melua herättämättä Janson toimitti vaikeaa työtään syrjäisessä perukassaan. Juuri semmoiset miehet, kuin hän, olivat herännäisyyden oikeita edustajia, mutta niitä ei maailma tuntenut. Heihin soveltuvat apostolin sanat "niinkuin tuntemattomat ja kuitenkin tunnetut".