XXI.
Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja ja uusia työvoimia.
Savon herännäisyys on erämaan lapsi. Se syntyi syrjäisessä seudussa ja liikkui lapsuutensa aikana kernaimmin etäisten kappeliseurakuntien metsäpoluilla. Suurille valtateille tuli se vasta myöhemmin. Huomattavimpia näistä Savon herännäisyyden kotiseuduista on Suonenjoki. Pieksämäen, Rautalammen ja Leppävirtain syrjämaista lohkastiin tämä seurakunta kappeliksi v. 1781. Se kuului alussa Pieksämäen, vuodesta 1811 Rautalammen seurakuntaan. Kirkko rakennettiin v. 1784 [Akiander, Herdaminne.]. Suonenjoen ensimmäisenä pappina oli ennen mainittu K. F. Bergh. Jo hänen aikanaan löytyi siellä elävähenkisiä ihmisiä, vaan yleensä oli kansa hyvin raakaa ja taikauskoista. Berghin toiminta pappina tarkoitti pääasiallisesti sivistymättömien sanankuulijoittensa taivuttamista kirkollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen kuuliaisuuteen. Mitään herätyksiä ei hän saanut aikaan, eikä hänen oma uskonnollinen kantansa häntä siihen vaatinutkaan. Nuo harvat vakaat kristityt, joita, kuten ennen olemme maininneet, vuosisadan alussa täällä tapaamme, eivät olleet vasta alkaneen herännäisyysliikkeen synnyttämiä, vaan menneiden aikojen hurskauden jäännöksiä. Kristillissiveellisen järjestyksen ystävänä suosi heitä Bergh, toivoen heidän avullaan saavansa seurakunnan raakaa elämää hillityksi ja parempia tapoja syntymään. Vaan eivät riittäneet nämä voimat, eikä jaksanut Berghkään kauan jatkaa kiittämätöntä työtään. Sekä ruumiin että sielun puolesta murtuneena, täytyi hänen jättää virkansa apulaisten hoidettavaksi. Turhaan toivottuaan, että vanhin poikansa, Juhana Fredrik, määrättäisiin tähän toimeen, sai hän v. 1828 apulaisekseen tämän nuoremman veljen Niilo Henrikin. Tästä vuodesta alkaen on muutos parempaan nähtävänä Suonenjoen seurakunnan oloissa.
Niilo Henrik Bergh syntyi Suonenjoen pappilassa joulukuun 6 p:nä 1799. Yhtä tunnollisesti, kuin vanhemman poikansa opinnoista, piti isä huolta hänen luvuistaan. Häntäkin valmisti hän itse lukioon otettavaksi. Niilo Henrik ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen vanhempi veljensä. Hän pääsi kuitenkin Porvoon lukion oppilaaksi (1820) sekä ylioppilaaksi (1824). Kirjavaa oli hänen opintoaikansa. Kotiseudullaankin oleskellen antoi hän käytöksellään usein aihetta pahennukseen. Huonolla arvosanalla vihittiin hän papiksi vasta v. 1828 [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].
Kuinka vähän miellyttävältä Berghin opintoaika tuntuukin, voi kuitenkin varmuudella otaksua, että hänen syntielämänsä monesti tuotti hänelle omantunnon vaivoja. Hellästi rakasti hän omaisiaan, ja varsinkin näkyy hän pitäneen vanhinta veljeään suuressa arvossa. Moni seikka viittaakin siihen, että viimemainitun harras uskonnollisuus jo ylioppilasaikoina häneen vaikutti, jos kohta ratkaiseva käänne Niilo Henrikin elämässä tapahtuikin vasta hänen papiksi tultuaan [N. H. Berghin kirje J. Fr. Berghille, Akiander VI, 204-205; J. Fr. Berghin päiväkirja.]. Oli miten olikaan, kun hän v. 1828 pappina tuli Suonenjoelle ja alkoi isänsä virkaa hoitaa, oli hänessä jo tapahtunut muutos. Niinpä hän esim. heti kokonaan luopui väkijuomien käyttämisestä, siten vapautuakseen siitä helmasynnistä, jonka voittamana hän oli syössyt itsensä moneen onnettomuuteen. Voimalla ja innolla ryhtyi hän paimenvirkaansa hoitamaan. Hän ei lumonnut ihmisiä loistavalla esiintymisellä, mutta hänen särjetystä sydämmestä lähtevät sanansa eivät voineet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta eikä hänen väsymätön, kristillisen rakkauden lämmittämä työnsä olla hedelmätöntä. Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla vaikutti hän paljon. Seuraukset näkyivät pian. Ihmisiä alkoi herätä, alussa vähemmässä määrässä, vaan muutamien vuosien kuluttua joukottain. Jo v. 1832 oli Suonenjoen heränneitten luku suuri. Bergh ei ylpeillyt, eivätkä lumonneet häntä nuo lukuisat joukot. Hän vaati enemmän kuin vain heränneitten joukkoon liittymistä. Niinpä kirjoitti hän 7/3 31 veljelleen: "Useampain seurakuntalaistemme sieluntila on ylimalkaan sangen surkuteltavaa, huonoa, kylmää ja välinpitämätöntä. Toiset pitävät asiaa tärkeänä ja totena, mutta eivät anna sijaa Jumalan Hengelle vakavaksi herätykseksi, vaan elävät penseässä välitilassa, joka on sangen vaarallista. Muutamia vakaita, armoa ikävöiviä täällä kuitenkin, Jumalan kiitos, löytyy. Niiden kera olen viettänyt monta kehottavaa hetkeä, keskustellen heidän kanssaan ja kehottaen heitä. Keskusteluissamme käy paljon kansaa, toiset osoittaaksensa harrastusta ja ollaksensa minulle mieliksi, toiset saadaksensa jotakin selän takana meistä puhuttavaa". Voidaksemme oikein arvostella näitä sanoja, tulee meidän kuitenkin huomata, että ne ovat kirjoitetut vuotta ennen Suonenjoen varsinaisen herätyksen alkua. Berghin ensimmäisenä apumiehenä Suonenjoen heränneitten johtamisessa oli Pietari Vehviläinen. Hän oli rakasluontoinen mies ja nautti yleistä kunnioitusta seurakunnassa. Hänen kotinsa oli Vehvilän kylässä, joka oli liikkeen huomattavimpia pesäpaikkoja. Varsinkin oli siellä sijaitseva Huuhan talo tunnettu seuratalo. Samanmielistä oli kansa myöskin Herralan kylässä, missä varsinkin Rajakorven talossa usein pidettiin seuroja ja kestittiin kaukaisia vieraita. — Muista Suonenjoen ensi herätyksen ajoilta tunnetuista talonpojista, jotka esiintyivät seurapuhujina, mainittakoon Gabriel Markkanen Markkalan kylästä sekä Pentti Korhonen. Viimemainittu oli naimisissa Paavo Ruotsalaisen tyttären Eevan kanssa ja asui näinä aikoina loisena herännäismielisessä Vaajaniemen talossa. Hän oli lahjakas ja valistunut kristitty, joka nähdään siitäkin, että J. Fr. Bergh kehotti häntä muuttamaan Nurmijärvelle, saadaksensa häneltä apua sikäläisten heränneitten hoidossa.
Jo ennenkuin N. H. Bergh tuli papiksi Suonenjoelle, oli herännäisyys Kuopiosta levinnyt Leppävirroille ja Joroisiin. Sikäläinen liike oli syntynyt niihin aikoihin, jolloin Ruotsalainen ja hänen ystävänsä väittelivät Kuopiossa Renqvistin kanssa. Kuten tiedämme, pelkäsi Ruotsalainen "tekopyhyyttä" enemmän kuin mitään muuta syntiä. Renqvistin ja hänen ystäviensä vaativat kehotukset pyhitykseen, jonka tuli osoittautua kaikin puolin nuhteettomassa ja hurskaassa elämässä, heidän säännölliset hartausharjoituksensa, varsinkin nuo alituiset rukoukset, olivat hänestä farisealaisuutta vain, jota ei kyllin jyrkästi saattaisi vastustaa. Tuon katsantotavan kukistamiseksi teki hän kaiken voitavansa. Hän painoi sitä alas vakailla, luihin ja ytimeen tunkevilla seurapuheilla, hän pilkkasi sitä purevalla ivalla ja kohteli sen edustajia usein hyvin loukkaavalla tavalla. Niin pitkälle hän tässä meni, että hän monessa tilaisuudessa tahallaan pani alttiiksi oman maineensa ihmisenä ja kristittynä, jotta ei kukaan hänen kauttansa tekopyhyyteen joutuisi. "Elämän vanhurskaus on uskon vanhurskauden hedelmä, ei päinvastoin" siinä hänen pyhitysoppinsa tärkein kohta. Tämä itsessään oikea, Paavon ihmeteltävän puhtaasta vanhurskauttamisopista ja hänen omasta kokemuksestaan johtuva opetus voipi kuitenkin, varsinkin väittelyjen aikoina jyrkästi terotettuna, johtaa ykspuolisuuksiin, ja että niin kävikin, nähdään muun muassa Joroisten ja Leppävirtain heränneitten suhteesta Suonenjoella alkaneeseen liikkeeseen. Asianlaita oli seuraava.
Nurmijärvelle muutettuaan, oli J. Fr. Bergh jälleen lähennellyt Renqvistiä. He näkyvät tarvinneen toisiaan varsinkin näinä aikoina, jolloin kumpikin oli erotettuna entisistä ystävistään. Tuon huomaa heidän veljellisestä ja likeisestä kirjevaihdostaan, josta ennen olemme kertoneet. Usein vaihtoivat he ajatuksia rukouksesta. Renqvist terotti Berghille sen tarpeellisuutta, ja tämä osoitti yhä suurempaa taipumusta hänen käsitykseensä, kuitenkin eksymättä sen ykspuolisuuksia kannattamaan. Hän harjoitti polvirukousta sekä yksinäisyydessä että seuroissa. Siihen häntä vaativat jatkuvat kiusaukset ja kovat sisälliset ahdingot. Paavo Ruotsalainen, joka sai tietää asiasta ja pelkäsi Berghin eksyvän "Renqvistin petokseen", seurasi levottomuudella tuon hänestä vaarallisen ystävyyden kasvamista. Hän kirjoitti Berghille v. 1829: "Minä olen saanut kuulla, että olette Renqvistin kanssa ruvennut pitämään uutta ystävyyttä. Hänen erehdyksensä on toista kuin Nurmijärven kristittyin (näistä myöhemmin), vaan molemmat erehdykset johdattavat hengelliseen sokeuteen. Sentähden, rakas ystävä, karta niin paljon kuin mahdollista näitä eriseuraisia henkiä ja näytä muillekin heidän petoksensa ja erehdyksensä, jotta ei yksikään heitä enää seuraisi. Minulla olisi palava halu teitä nähdä ja olisin käynyt siellä syystalvella, vaan ei ollut terveyttä; kevättalvella en joutunut. Jos mahdollista on, niin karta Renqvistin petollista oppia". Bergh ei kuitenkaan rikkonut ystävyyttään Renqvistin kanssa ja harjoitti seuroissaan edelleenkin polvirukousta, varsinkin koska hän tiesi, että Paavokin sitä monesti käytti sekä kotona että matkoillaan. Renqvistin katsantotapaa kannatti myöskin N. H. Bergh. Johtamissaan seuroissa hänkin käytti polvirukouksia. Vaan tästä syystä joutui hän epäluulon alaiseksi lähiseutujen heränneitten silmissä. Hän kirjoittaa siitä veljelleen (7/3 31): "Kaikin keinoin koettaa vihollinen asettua täkäläisten heränneitten ja Kuopion sekä Leppävirtain ja Joroisten puolen heränneitten välille. He pitävät niin sanottua polvirukousta aivan tarpeettomana, vaikka armo siihen on vaatinut minua ja monta muuta sekä täällä että muualla; Jesuksen esimerkki, oma tarpeemme ja Jumalan käsky kehottavat meitä tähän ulkonaiseen nöyryyteen. Olkoon kaukana meistä, että tahtoisimme perustaa kuolemattoman sielumme pelastuksen mihinkään muuhun kuin Jesuksen kalliiseen sovitukseen". Tämän kysymyksen johdosta syntynyt riita yltyi hyvin kiivaaksi etenkin Suonenjoella, jonka läntinen rajapitäjä, Rautalampi, jo siihen aikaan oli Renqvistin opin vankimpia turvapaikkoja Savossa. Sinne, samoinkuin Hankasalmelle ja Pieksämäelle, oli tämä suunta levinnyt Kangasniemen liikkeen kautta. Seuraava tapahtuma osoittaa räikeällä tavalla, miten vaikea oli sovittaa Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäviä keskenään ja kuinka vähän sitä itse teossa koetettiin.
Suonenjoen ja Rautalammen mannermaat erottaa toisistaan Toholahden salmi. Sen läntisellä rannalla, jota sanotaan Toholahdeksi, pidettiin jo vuosisadan alussa vuosittain markkinat. Myöhempinä aikoina saapui näihin tilaisuuksiin paljon kansaa, muiden kera heränneitä, jotka siten saivat tavata kaukaisiakin ystäviä. Kun näet seuroihin kokoontuminen ministerivaltiosihteerin ja prokuraattorin papistolle v. 1823 antaman ja v. 1828 uudistaman käskyn kautta kiellettiin, käyttivät heränneet näitä markkinoita Jumalan sanan viljelemiseen maallisten tointen lomassa. He kokoontuivat iltasin, usein myöskin keskipäivällä tahi aamusin jonkun paikkakunnalla asuvan ystävän luo seuroja pitämään. Ei kukaan heitä siitä hätyyttänyt eikä heidän hartauttaan häirinnyt, lukuunottamatta pilkkaajia, joita tietysti aina löytyi. Suonenjoen herätyksen alettua, kulkivat heränneet ahkeraan etenkin Toholahden markkinoilla. Miltei aina nähtiin siellä näissä tilaisuuksissa Paavo Ruotsalainen. Kun hän syyskuussa v. 1831 sinne saapui, oli markkinapaikalle kokoontunut suuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella, Renqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Väli oli kireä, ja jännityksellä odotettiin tuon kuuluisan miehen esiintymistä. "Nyt se tulee" kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta joukosta, kun Paavo hevosen selässä ratsastaen Suonenjoen puolelta laskeusi salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja, lähestyi hän hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt aseman. Perille päästyään, laskeusi hän alas hevosen selästä, katseli kuulijakuntaansa ja lausui: "Paljopa täällä on ihmisiä. Pitäisi minun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole viinaa?" Suonenjokelaisten joukosta kurotettiin hänelle pullo pullon perästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi sitten tupakkaa, otti hänelle ojennetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa, työnsi suuhunsa, varistellen loput päällensä ja maahan. Suruttomat nauroivat, vaan Renqvistiläiset, joiden keskuudessa jo siihen aikaan ei ainoastaan väkijuomien käytäntö, vaan tupakan polttaminenkin oli kielletty, alkoivat ääneen Paavoa soimata. Suonenjokelaiset, jotka ymmärsivät, mitä "ukko" tuolla kummallisella esiintymisellään oli tarkoittanut, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja väittelyä, joka teki odotetun seurapuheen pitämisen mahdottomaksi. Semmoista ei kuitenkaan Ruotsalainen ollut aikonutkaan pitää. Hän oli mielestään puhunut, mitä hänen tässä tilaisuudessa tuli puhua. Vaan ei ollut tämä esiintyminen siunaukseksi kenellekään. Se pahensi monen yksinkertaisen, loukkasi arkoja omiatuntoja ja tylsytti leväperäisiä sekä painoi, sittemmin monesti toistettuna, Paavo Ruotsalaisen jaloon muistoon tahran, jota ei historia saa poistetuksi. Eikä ollut Paavon esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa omiaan yhdistämään herännäisyyden kahta puoluetta. Jo seuraavana yönä tuli näkyviin, miten kiivasta mieliala oli. Eräässä riihessä nukkui joukko Suonenjokelaisia. He valvoivat vuoroonsa, jotta eivät vastapuolueen miehet saisi sytyttää rakennusta tuleen. Pelko oli aiheeton, mutta se kuvaa asemaa.
Aivan väärin arvostelisimme Ruotsalaista, jos väittäisimme hänen aina yhtä ylimielisesti ja kevytmielisesti käsitelleen Renqvistin oppia pyhityksestä, kuin tämä kertomus, pintapuolisesti tarkastettuna, näyttää todistavan. Muun ohessa osoittaa eräs hänen näinä aikoina (1832) kirjoittamansa kirje, miten syvällistä ja vakaata hänen väittelynsä näistä asioista oli, kun hänen mielestään kannatti väittelyyn antautua. Kirje on vastaus Mikkelin pitäjässä asuvalle P. J. Ikoselle, joka oli tiedustellut hänen mielipidettään polvirukouksesta. Paavo kirjoittaa: "Te sanotte kirjeessänne, että me kiellämme polvirukoukset. Se ei ole totta, vaan se on valheen hengen, saatanan, petos. Minä olen lukenut raamattua ja tiedän, että Kristus sanoo: aina tulee rukoilla eikä väsyä (Luuk. 18: 1). Mutta hän kieltää taas toisessa paikassa fariseusten tavoin rukoilemasta, johon fariseusten erehdykseen heränneet sielut usein joutuvat, koska he rohkenevat tuntematonta Vapahtajaa rukoilla, vaikka heidän sydämmensä on kaukana hänestä. Sen, joka tahtoo Jumalaa oikeassa järjestyksessä rukoilla, pitää ensin sisällisen parannuksen kautta tulla Kristuksen tykö ja saada häneltä henki ja elämä, voima ja valkeus. Vasta siinä voimassa on hän sovelias lankeamaan Herran eteen, vasta sitten taitaa hän syntiä tekemättä polvillaan pitää rukouksia Herran edessä, ja vasta ne rukoukset ovat Jumalalle otolliset. Vaan jos me tästä järjestyksestä huolimatta yöt ja päivät olisimme polvillamme ja vaivaisimme itseämme, niinkuin Baalin papit Elian aikana, niin ei Vapahtaja semmoisia rukouksia kuule eikä hän koskaan ole käskenyt meitä niitä harjoittaa. Meidän täytyy kaikkien hävetä hänen korkean majesteettinsa edessä. — — — Jos me rohkenemme omassa nimessämme ja omassa hengessämme langeta hänen eteensä, niin on tämä petosta ja ulkokultaisuutta, ja kun sillä tavoin rukoilemme, jääpi sydän ja mieli muuttumattomaksi. Tällä tavalla me olemme ymmärtäneet Kristuksen opin. Vaan tämän luulevat sitten puoliheränneet polvirukouksen estämiseksi ja valehtelevat, että sitä kiellämme. En minä ole sitä koskaan kieltänyt. — — — Jos mielesi tekee vasta polvillasi pitää rukouksia Herran edessä, niin ajattele ensin: minä olen suuri syntinen, kaikkinäkevä Vapahtaja, tokko minä olen mahdollinen lankeamaan sinun eteesi. Ja jos saat Herralta siihen halua ja kehotusta, niin lankea polvillesi äläkä anna minkään estää. Mutta jos sydämmesi ja sielusi ei tunne tätä kanssapuhetta Vapahtajan kanssa, niin älä harjoita polvirukousta, sillä ainoastaan sisällisten ahdistusten ja murhetten kautta murtunut sydän on sovelias polvillaan Herraa rukoilemaan. — — — Moni, joka heräsi synnin unesta, luulee itsensä kääntyneeksi, vaikka hänen sydämmensä vielä on muuttumaton. Semmoiset alkavat sitten Davidin ja Danielin tavoin, joilla oli Jumalan Henki, polvillaan pitää pitkiä rukouksia, siten ansaitakseen Jumalan armoa ja laupeutta. Eikö tämä ole hirmuinen petos?"
Miten oikea ja syvällinen tämä katsantotapa periaatteessa onkin, tuotti sen toteuttaminen käytännössä paljon hämmennystä. Syynä oli ainakin suureksi osaksi se varomaton ja monesti sopimaton tapa, millä Paavo koetti sitä kansanjoukoille terottaa. Seuraukset tulivat pian näkyviin varsinkin Suonenjoella, joka oli rajamaana Renqvistin ja Paavon ystäväin alueiden välillä. Tähän seurakuntaan muutti Maaningalta v. 1834 ennen mainittu Juhana Poikonen. Muiden täällä toimivien maallikkosaarnaajien kera työskenteli hän tehokkaasti heränneitten opettajana ja neuvojana. Vaan helppoa ei ollut tämä tehtävä, vaikka Herran henki liikkui seurakunnassa ja ihmisiä joukottain heräsi. Puolueriidat häiritsivät totuuden voittoa. Ennen mainitsemassamme itsestään kirjoittamassaan elämäkerrassa kuvaa Poikonen asemaa seuraavin sanoin: "Heränneet jakaantuivat kahteen lahkokuntaan. Toinen joukko puolusti Renqvistin oppia, pitäen rukouksia monta kertaa päivässä ja harjoittaen muuta ulkonaista jumalisuutta ilman mitään tietoa. Toinen osa suostui Ruotsalaisen oppiin. He olivat kuulleet, etteivät tuommoiset ulkonaiset harjoitukset ilman uskoa mitään auta. Vaan he käsittivät tämän väärin, antautuivat väärään vapauteen ja alkoivat elää törkeästi". Poikosen, Korhosen ja Markkasen ahkera yhteistyö sai kuitenkin esteet poistetuiksi. Tehokkaana apuna ja hyvänä tukena oli heillä Bergh. Tämäkin taipui Ruotsalaisen oppiin, jonka raamatullinen henki hänelle päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Ja mitä nämä miehet eivät voineet vaikuttaa, sen sai Paavo matkoillaan näillä seuduin aikaan. Suonenjoella käydessään asui hän pappilassa eikä vävynsä, Korhosen luona. Syynä siihen lienee ollut paitsi viimemainitun varattomuus sekin, että vaimonsa oli kääntymätön ihminen ja luonteeltaan epämiellyttävä. Eeva Korhonen oli sitäpaitsi viinaankin menevä.
Paavon ja Berghin välillä syntyi likeinen ystävyys. Jos mikään, niin oli Suonenjoen pappila "herännyt talo". Siellä sai Paavo tavata paikkakunnan johtavat henkilöt ja heidän kanssaan keskustella heränneitten hoidosta. Muitakin ystäviään näki hän varsinkin lauvantaina ja sunnuntaina täällä sekä heidän aivan lähellä olevassa kirkkomajassaan, Kirkkola nimisessä talossa. Etenkin silloin, kun Paavo oli paikkakunnalla, olivat seurat hyvin elävät. Joskus niitä häiritsi kielilläpuhujain paljous, kun virttä veisattaessa 5-6, väliin 10 henkilöä yhtaikaa puhui näkynsä ja saneli salaperäisistä asioista, vaan "profeettain henget olivat profeetoille alamaiset", jollei muille, niin ainakin Paavolle, joka erinomaisella taidolla hoiti tuohon tilaan joutuneita. Kuten muualla, olivat kielilläpuhujat Suonenjoellakin enimmäkseen naisia. Kuuluisin näistä oli Katarina Pakarinen (k. 1868). — Jotta ei tuo sairaloinen henki kiihtyisi liika voimalliseksi, kielsivät johtavat henkilöt heränneitä unista keskenään puhumasta. Kokemuksistaan ja armontuntemisistaan saivat he kyllä ystävilleen kertoa, vaan heitä varoitettiin niihin autuutensa toivoa perustamasta. "Jesus Kristus ja hän ristiinnaulittuna" — siinä kaiken opetuksen ja keskustelun ydin.
Niin suureksi kasvoi liike, että heränneet yksissä tuumin Berghin kanssa rakensivat jalkasillan Uittosalmen poikki, joka erottaa Suonenjoen pappilan alueen siitä mannermaasta, jolla kirkko sijaitsee. Usein kaikuivat vielä seurojen päätyttyä tältä sillalta Siionin virsien sävelet. Siitä sai se nimen "Siionin silta". [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.]
Renqvistin oppi ei voinut säilyä Suonenjoella. Sen kannattajien luku vähenemistään väheni. Paavo Ruotsalaisen voimallinen henki, jonka johdatettavaksi Berghkin yhä ehdottomammin taipui, painoi vastaväitteet alas. Samaan suuntaan työskentelivät muutkin johtavat henkilöt. Paavon oppi pääsi ennenpitkää täällä täydellisesti voitolle [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.].
* * * * *
V. 1835 muutti Poikonen Suonenjoelta Joroisiin, asettuen asumaan lähelle Pieksämäen rajaa. Viimemainitussa seurakunnassa oli jo v. 1830 alkanut herätys. Lapsetkin joutuivat haaveilevaan horrostilaan, moni täysikasvanut synninsurusta toivottomuuden tuskiin, toiset hillitsemättömään iloon, joka osoittautui tanssimisessakin ja hyppimisessä. Tätä käytti hyväkseen hurmahenkisyyteen taipusa Pietari Riipinen. Hän alkoi lumota noita vasta heränneitä kaikenlaisilla ennustuksilla pian tapahtuvista häiriöistä luonnon valtakunnassa, maailman lopusta y.m. saaden aikaan suurta levottomuutta. Lahjakas hän ei ollut, vaan hänen, tunteita liikuttavat puheensa, heräjävän kansan nälkä ja opettajien puute vaikuttivat, että ihmiset joukottain kokoontuivat häntä kuulemaan ei ainoastaan Pieksämäeltä, vaan naapuriseurakunnista, vieläpä etäämmältäkin. Noin vuoden ajan oli Riipinen vaikuttanut Pieksämäellä, kun Poikonen sinne muutti. Vähitellen tapahtui nyt käänne parempaan, vaikka hurmahenkisyys jo oli ehtinyt saada aikaan paljon turmelusta. Poikonen näytti raamatun sanalla, miten turhat ja valheelliset Riipisen ennustukset olivat, siten onnistuen johdattamaan ainakin ymmärtäväisimmät Jumalan sanan kuuliaisuuteen. Levottomuus asettui kuitenkin vasta Paavon täällä käytyä (1835). Hänen neuvottavakseen nöyrtyi Riipinenkin, ja raitis henki alkoi vallita Pieksämäen ja Joroisten heränneissä. Jonkunmoinen epävarmuus ja huikentelevaisuus jäi kuitenkin häiritsemään varsinkin Pieksämäen heränneitä. Tämä nähdään siitäkin, että suuri osa heistä myöhemmin taipui Renqvistin oppiin [Akiander VI, 210 ja IV, 90; Poikosen elämäkerta.].
* * * * *
Samaan aikaan, kuin Korhonen, Markkanen y.m. kansanmiehet työskentelivät Suonenjoen heränneitten opettajina, alkoi Kuopion maaseurakunnassa Pietari Puustinen semmoisena herättää huomiota. Hän asui Puutosmäen Pitkälahdessa, missä hän harjoitti sepän ammattia. Sinne kokoontuivat heränneet usein seuroja pitämään. Kotipitäjänsä ulkopuolellakin liikkui Puustinen jo siihen aikaan. Kuten vasta saamme nähdä, eksyi hän myöhemmin harhateille. — Kuopion maaseurakunnan heränneistä oli kotipitäjänsä ulkopuolellakin tunnettu myöskin Pietari Kinnunen [Akiander VI, 195; kert. (1896) V. Suhonen Suonenjoella ja asessori K. A. Malmberg.].
* * * * *
Maaningan herännäisyysliike, joka Poikosen siellä asuessa oli hyvin vilkasta ja vuosi vuodelta kasvoi, lamautui hänen poismuuttonsa jälkeen huomattavasti. Syynä siihen oli ehkä jossakin määrin Olli Hämäläinen, joka saarnasi "tekopyhyyttä" vastaan niin ykspuolisesti, että sikäläisten heränneitten niihin asti siivo elämä oli joutua arveluttavaan vaaraan. Itse hän ennenpitkää sortui monenlaisiin vikoihin ja menetti siitä syystä kaiken arvonsa innokkaimpain kannattajainsakin silmissä, vaan sitä ennen oli hän jo ehtinyt aikaansaada paljon häiriötä ja eripuraisuutta sanankuulijoissaan. Vielä suuremmaksi vahingoksi täkäläisille, vieläpä muillekin heränneille oli seurakunnan kappalainen K. K. Björklund. V. 1816 määrättiin hän tähän virkaan ja liittyi alusta alkaen heränneisiin, jotka häntä pitivät tosi ystävänään. Ja semmoisena hän kykynsä mukaan aina esiintyikin. Hän esim. kirjoitti sen alamaisen anomuksen, jonka nojalla Iisalmen ja Nilsiän heränneitten maksettaviksi v. 1820 alkaneessa käräjäjutussa tuomitut sakot suoritettiin keisarin käsikassasta. Mutta Björklund oli tavattoman kiivasluontoinen ja itsepäinen mies, joka helposti riitaantui erimielisten kanssa eikä suinkaan valinnut välikappaleita puolustaessaan itseään heitä vastaan. Hän joutui rettelöihin esimiehensä, rovasti M. Ingmanin, nimismies K. Dahlströmin ja miltei lukemattomien muiden henkilöiden kanssa, käyttäytyen heitä kohtaan mitä varomattomimmalla ja loukkaavimmalla tavalla. Turhaan huomautti Ingman häntä useasta virkavirheestä. Björklund ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviin. Hän vastasi niihin vastasyytöksillä ja pilkallisilla kirjoituksilla, vieläpä antaen Ingmanille letkauksia kirjoittamissaan papintodistuksissakin. Tuomiokapituli puuttui asiaan, vaan ei siitäkään apua ollut. Kun Björklund tämän lisäksi loukkasi muitakin henkilöitä ja monesti varsin sopimattomalla käytöksellä sai aikaan pahennusta seurakunnassa, vedettiin hän vihdoin oikeuteen (1829). Syytöksiä tehtiin jos minkälaisia. Raskauttavin oli se, että Björklund v. 1821 muutamille talonpojille oli kirjoittanut kauppakirjan, jossa hän heidän edukseen oli väärentänyt monta kohtaa. Mahdotonta on pöytäkirjoista päättää, mihin määrin syytetty oli siveellisesti syyllinen tähän rikokseen, mutta todistukset olivat niin selvät, ettei kanteen nostamista sovi kummastella. Björklundin eduksi puhuu ainoastaan yksi kohta oikeuden pöytäkirjoissa. Hän langetettiin nim. edesvastaukseen "kummallisesta saarnatavasta" sillä perustuksella, että hän eräässä saarnassaan olisi kertonut hengessä olleensa helvetissä ja siellä nähneensä herrasmiehiä ja talonpoikia, joista edelliset eivät nauttineet pienintäkään lievitystä, viimemainitut joskus vähän. Kun tiedetään, että Björklund oli hyvä saarnamies (heränneet eivät ketä hyvänsä semmoisena pitäneet), lähti tämä syytös silminnähtävästi vikoilemisen halusta, miten moitittava sitten tuo yksi lause onkin. Ja varma on, että tuo onneton mies, jota vastaan ihmiset kilvan hyökkäsivät, tuli niin vihatuksi pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli herännäismielinen. Muussa tapauksessa olisivat vastustajat ehkä huomanneet, että hänen alituisten rettelöiden kautta yhä kiihtyvä sieluntilansa selvästi ilmaisi mielenhäiriön enteitä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Björklundin suuriin sakkoihin sekä menettämään kunniansa ja virkansa. Hovioikeus ei nähnyt syytä olevan tuomion muuttamiseen (1833) ja senaatti, johon Björklund vetosi, vahvisti sen (1834). Mielenjännityksestä ja muista kärsimyksistä tuli Björklund mielipuoleksi. Viitaten hänen sairauteensa ja onnettomaan asemaansa, kääntyivät muutamat ystävämieliset tuttavat hänen vaimonsa nimessä armonpyynnöllä keisarin puoleen. Tämä hanke oli kuitenkin myöhäistä. Björklund kuoli, ennenkuin keisarin armahduspäätös saapui.
Vaikka Maaningan heränneet Björklundin tähden saivat kärsiä paljon pilkkaa ja muuta ikävää, muistivat he häntä kauan rakkaudella. Vähitellen korjautuivat myöskin varsinkin Paavon vaikutuksen kautta tuon onnettoman papin ja muiden taitamattomien ja eksyneiden heränneiden siellä aikaansaamat häiriöt [Akiander, Herdaminne; Niskanen, Muistokirja; Senaatin arkisto.].
* * * * *
Pohjois-Karjalan heränneet olivat edelleen Ruotsalaisen erityisen huolenpidon esineenä. Sikäläinen liike oli nopeasti kasvanut ja levinnyt muun muassa Juuan seurakuntaankin. Siitä alkaen, jolloin Paavo asetti Pielisjärvellä ja Nurmeksella v. 1819 syntyneen hurmahenkisyyden, ei näillä tienoin huomattavampaa erimielisyyttä oppiinkaan nähden ollut ilmestynyt. Kaikki kantoi Savon herännäisyyden leimaa. Paavon likeisin ystävä näillä tienoin oli Matti Härkönen. Hän asui Pielisjärvellä ja oli jo liikkeen ensi aikoina herännyt sekä sittemmin kohonnut heränneitten huomattavimmaksi edustajaksi. Hän oli arkatuntoinen ja nöyrä kristitty, jota Herra kasvatti sisällisten koetusten koulussa. Hänen taloudellinen asemansa sitävastoin oli hyvä. Usein kävi hän Paavon luona ja sitäpaitsi olivat he ahkerassa kirjevaihdossa keskenään. Heidän välinsä oli aina mitä likeisintä. Harvalle ystävälle avasi Paavo niin avomielisesti sydämmensä. Ja tuskin on hän kenenkään kansanmiehen työstä, Herran viinimäessä niin hyvää todistusta antanut, kuin tämän Pielisjärven ystävänsä toimista. Niinpä hän esim. v. 1832 hänelle kirjoitti: "Herra itse tietää, kuinka ahkera sinä tähän aikaan olet ollut hyvissä töissä, jotka hän sinulle vielä kerran kunnialla maksaa koko maailman silmäin edessä, jos muutoin uskossa loppuun asti vahvana pysyt". Vaan ei hän silti unohtanut Härköstä varoittaa. Varsinkin yksi vaara näytti hänestä uhkaavan tätä hänen rakasta ystäväänsä. Se oli rikkauden ansa. Härkönen, joka oli hyvin antelias ja vieraanvarainen, oli näet aineellisessa suhteessa alkanut yhä paremmin menestyä, niin että hän silloisiin oloihin nähden oli varakas. Paavo piti sitä Jumalan siunauksena, vaan ilmaisi kuitenkin ystävälleen pelkonsakin. Härkönen ei pahentunut, hän päinvastoin kätki varoituksen mieleensä, vaikkei hän tiennyt koskaan tunteneensa erityistä kiusausta ahneuteen.
Heränneitten hoitamisesta neuvotteli Paavo usein Härkösen kanssa. Omasta kokemuksesta hän tiesi, miten vaikea oli kärsiä "heikkoja" ja kuinka raskasta kestää "viekasten veljien panettelua" ja "ulkokullattujen tuomiota". Varoittaen Härköstä epäuskon synnistä, johon tämä sisällisten ahdinkojen ja vaikean opettajatoimensa painamana monesti tunsi kiusausta, kehotti hän häntä kärsivällisyydellä pimeinä ja kylminä aikoina odottamaan apua Herralta. "Ole heikko mielessäsi" kirjoittaa hän näinä aikoina hänelle eräässä kirjeessä "ja kuitenkin niin luja, kuin varustettu Jesuksen Kristuksen sotamies". Harvat ovat kätkeneet Paavon hyvät neuvot niin uskolliseen sydämmeen kuin Härkönen, ja harvat niistä niin suurta siunausta niittäneet kuin hän.
Antti Pyykkö sairastui nuottamatkalla kuumeeseen ja kuoli v. 1832. "Miten lienee senkin miehen käynyt", kerrotaan Paavon lausuneen, kun hän sai tästä kuulla. Elämänsä loppupuolella oli Pyykkö pysytellyt syrjässä, pyrkimättä siihen johtavaan asemaan, joka hänellä Pielisjärvellä herätyksen alkuaikoina oli. Ehkä oli tuo liikkeelle eduksi, vaikka toiselta puolen tulee tunnustaa, ettei hänenkään elämäntyönsä ollut vähäarvoinen Pielisjärven herännäisyydelle [Kert. Stiina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) Nilsiässä; Akiander VI, 97-100, 186-130.].
* * * * *
V. 1833 tapahtui tuntuva muutos Ruotsalaisen kotioloissa. Silloin näet kuoli hänen vaimonsa Briita Ollikainen, joka kiivaalla luonnollaan oli hänelle ristinä ollut. Seuraavana vuonna meni hän naimisiin Anna Lovisa Savolaisen kanssa, joka oli häntä 25 vuotta nuorempi, vaan paljo paremmin ymmärsi häntä ja paremmalla menestyksellä hoiti hänen kotiaan. Tämä oli Paavolle sitä suuremmaksi kehotukseksi, kuin hänellä kotiseutunsa tuttavista ei ollut paljon iloa. Maailmallinen mieli oli nim. päässyt vallalle Nilsiän heränneissä, niin että harvat heistä enää jaksoivat kilvoitella. Seuroja ei pidetty muualla kuin Paavon kodissa, ja niihin saapui verraten vähän ihmisiä niinä aikoina, jolloin ei tullut vieraita muista seurakunnista. Sitä kiitollisempi oli Paavo toisen vaimonsa elävään kristillisyyteen taipuvasta mielestä ja siitä muutoksesta, joka hänen kauttansa kodissa tapahtui. Sitäpaitsi saattoi Paavo nyt vapaammin matkustaa, kun talon hoitoa hänen poissa ollessaan ei enää laiminlyöty, kuten ensimmäisen vaimon aikana [Akiander VI, 46-47, 97, 193; kertoneet (1896) Nilsiässä Stiina Ruotsalainen ja Paavon tytär Liisa Markkanen.]. Tämä oli varsin tärkeä asia, sillä yhä useammin kutsuttiin Paavoa pitkille matkoille, joilla hänen monesti täytyi viipyä kauan. Ja usein lähti hän kutsumattakin muualla asuvia ystäviä tapaamaan ja herännäisyysliikkeen leviämistä ja kehitystä katsomaan. Hän piti sitä velvollisuutenaan, eikä kukaan pystyne todistamaan sitä erehdykseksi. Paitsi Savossa ja Karjalassa, oli hänellä, kuten tiedämme, jo tähän aikaan tuttavia Pohjanmaallakin, jotka tuon tuostakin pyysivät häntä luonansa käymään. Varsinkin muutamat nuoret, herännäisyyteen liittyneet papit viimemainitussa maakunnassa vetivät hänen huomionsa puoleensa. Lagus ja Malmberg eivät enää olleet ainoat papit, jotka Keskipohjanmaalla edustivat liikettä. Samassa hengessä kuin he toimi ennen mainittu Holmström, joka v. 1833 siirrettiin Kalajoelta Ylivieskaan [Turun tuomiokapitulin arkisto.]. Kesällä 1835 määrättiin kappalaisenapulaiseksi Pyhäjärvelle vasta papiksi vihitty Henrik Schwartzberg, hänkin muutamia vuosia myöhemmin herännäisyyden huomatuimpia edustajia. Näitä vanhempi (Holmström oli syntynyt 1808, Schwartzberg 1811) ja uskonnollisessa suhteessa kehittyneempi oli Raahen kappalainen Antti Helander. Hän oli syntynyt jo v. 1785, tuli ylioppilaaksi 1807 ja vihittiin papiksi 1810. Oltuaan sielunpaimenena eri paikoissa, määrättiin hän yllämainittuun virkaan v. 1820. Vaikkei hänen vaikutuksensa täällä herättänyt suurempaa huomiota, oli hän jo siihen aikaan elävä kristitty ja työskenteli herännäisyyden hengessä. Erillään muista heränneistä papeista hän kuitenkin silloin vielä toimi. Näyttää kuin olisi hän heitä vähän epäillyt. Lagusta ei hän tahtonut lähestyä ja vielä 1836 kirjoitti hän Malmbergista: "Hänen henkensä on voimallinen, vaan sukua Siinain hengelle. Sen hengen kyllä pian saapi, vaan siitä on vaikea päästä. — Mahdollista kuitenkin, että erehdyn". Muutamia vuosia myöhemmin hän kyllä rakkaudella liittyi heihin, samoinkuin muihin heränneisiin [Aschan, Matrikel; Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 38.].
Oulunkin tienoilla oli Paavolla jo näinä aikoina hengenheimolaisia. Varsinkin Nokelan taloon, joka sijaitsee 4 km. eteläänpäin viimemainitusta kaupungista, kokoontuivat sikäläiset heränneet usein seuroja pitämään. Kuten muistamme, oli näillä tienoilla vanhoina aikoina löytynyt heränneitä, ja sitäpaitsi oli Nokelan emäntä kotosin Utajärveltä, johon seurakuntaan Kajaanin herätys vaikutti. Ensimmäisen matkansa Ouluun teki Paavo syyskuussa 1835. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 1835.]
Kaukana entisistä ystävistään taisteli J. Fr. Bergh kovaa taistelua Nurmijärven suruttomassa seurakunnassa. Kansa oli raakaa ja vallatonta. Kyllä sielläkin löytyi joukko kristillisyyttä harrastavia ihmisiä, vaan niiden käsitys elämän tiestä oli pintapuolista ja oppiinkin nähden toisenlaista kuin se, johon Bergh Savossa ollessaan oli tottunut. He näet väittivät, ettei ihmisen tarvitse mitään tehdä jokapäiväisessä parannuksessa, vaan että hän, Jumalan sitä vaikuttaessa, on kokonaan toimetonna. Bergh kirjoitti siitä A. J. Östermanille Kuopiossa, kysyen hänen mielipidettään asiassa. Österman vastasi muun muassa: "Velvoittaahan p. raamattu armoitettuja katsomaan, että säilyvät uskossa ja armontilassa, tekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi, kaikessa kasvamaan hänessä, joka on pää, Kristuksessa, kieltämään itsensä ja maailman, pyrkimään pyhitykseen ja pelvolla autuutta etsimään. Ja sitävarten kehotetaan heitä katsomaan ristiinnaulittua Vapahtajaa, valvomaan, rukoilemaan ja viljelemään Jumalan sanaa, tutkimaan itseänsä ja taistelemaan hengellisiä vihollisia vastaan. Kuinka tätä ja paljon muuta heiltä vaadittaisiin, jos eivät voisi eivätkä saisi mitään tehdä. Älköön meitä väärin käsitettäkö. Tarkoituksemme ei suinkaan ole, että ihmisen tulisi rientää armon edelle ja antaa rahansa, missä ei ole leipää, sekä siten koettaa tulla pyhäksi ilman Kristusta". Muuten on huomattava, ettei Bergh, miten nöyrä hän sitten olikin, tämmöisessä asiassa olisi kysynyt neuvoa muilta, ellei hän siihen aikaan olisi ollut suuressa sisällisessä ahdingossa, niinkuin näkyy esim. hänen ennen mainitusta kirjevaihdostaan Renqvistin kanssa. Ja tässä ahdingossa oli hän oppinut pitämään muita itseänsä etevämpinä ja alistui kernaasti neuvottavaksi. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä siitä, miten jyrkälle kannalle hänen toisin ajattelevien suhteen tulisi asettua. Rakkauteen ja sovinnollisuuteen taipuisa sydämmensä ja laajalle kantava katseensa tekivät hänen asemansa tässä kohden vaikeammaksi, kuin useampain muiden olisi ollut. Vaan miten vaikea se olikin, levisi Savon herännäisyyden henki hänen kauttansa voimallisesti Nurmijärvellä, jos kohta tämä seurakunta vasta muutamia vuosia myöhemmin sai heränneen seurakunnan nimen.
Kansan lukutaidon korottamiseksi perusti Bergh jo ensi vuosina täällä ollessaan sunnuntaikoulun, ollen siis ensimmäisiä tämän aatteen edustajia maassamme. Ainakin mikäli kysymys koskee sen käytännöllistä toteuttamista, on hän pidettävä tienraivaajana tälläkin alalla. Joka kylään perustettiin hänen toimestaan yksi koulu. Sinne kokoontuivat sunnuntaina i.p. lapset sisälukua oppimaan. Opettajana oli määrätty "koulumestari" kussakin koulussa. Vaan tähän ei Berghin perustaman sunnuntaikoulun vaikutus rajoittunut. Hänen neuvonsa mukaan saapui kouluihin lasten kera täysi-ikäisiäkin sanaa viljelemään, veisaamaan ja rukoilemaan. Lukukirjana käytettiin tavallisesti Björkqvistin tahi Vegeliuksen postillaa [Akiander VI, 200-202; Suometar 1858 n:o 6, lisälehti.].
V. 1832 sairastui Bergh kovaan tautiin. Mitä hän siihen aikaan ajatteli, näkyy seuraavista hänen joulukuun 26 p:nä itseään ja ehkä muitakin varten kirjoittamistaan sanoista: "Ensin tahdoin lohduttaa itseäni omalla jumalisuudellani ja omilla töilläni. Vaan tässä jouduin helvetin kitaan. Huomasin, etten vielä ollut oikein puhtaasti, yksinkertaisesti ja rohkeasti tunnustanut ja saarnannut Jesusta Kristusta. Lohdutin itseäni sillä, että vastedes niin tekisin, arvellen että Herra tämän taudin kautta siihen minua kasvattaisi. Vaan tämäkin lohdutus otettiin minulta pois, kun sisimmästäni kuulin, että minun täytyy kuolla tähän tautiin. Nyt saan uskoa, että Jesus on kaikki, mitä tarvitsen vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja rauhakseni. Evankeliumi antaa minulle tämän vakuutuksen. Ja nyt on minusta kuin seisoisin kalliolla. Halleluja!—Antakoot minulle Jumalan tähden anteeksi kaikki ihmiset, sillä kaikkia vastaan olen rikkonut. Jumalan tähden annan minäkin anteeksi kaikille, jotka minua vastaan ovat rikkoneet" [Kirjoitus kuuluu J. Fr. Berghin suureen kirjekokoelmaan, jonka omistaa kirkkoherra O. J. Cleve.]. — Jonkunmoinen epävarmuus siitä, mille kannalle hänen oppiin nähden pappina olisi pitänyt asettua, tulee tässäkin kirjoituksessa näkyviin. Tuntuu kuin tahtoisi Bergh puolustaa ehdottomamman evankeliumin julistamista, kuin hän nuorempana oli saarnannut. Eivätkä nämä ajatukset olleet vain sairauden synnyttämiä epäilyksiä — myöhemminkin antautui hän monesti tuonkaltaisiin mietteisiin. Ei ollut hän täysin tyytyväinen Paavo Ruotsalaisenkaan kantaan. Varsinkin näkyy häntä arveluttaneen viimemainitun käsitys oikean rukoilemisen luonteesta ja tuosta "Jumalan sisällisestä tuntemisesta", jota Paavo piti varsinkin polvirukouksen välttämättömänä edellytyksenä. Renqvistin kautta oli Bergh oppinut tuntemaan Mikkelin seudun heränneitä, jotka, kuten tiedämme, ahkeraan harjoittivat polvirukousta. Hän tiesi siellä löytyvän paljon eläviä kristittyjä ja suri sitä, että juopa näiden ja Ruotsalaisen ystävien välillä suurenemistaan suureni. V. 1834 kirjoitti hän asiasta Paavolle, pyytäen häntä peruuttamaan muutamia sanojaan "uskon luonteesta" ja "Jumalan sisällisestä tuntemisesta". Jyrkästi kieltäytyen sanaakaan peruuttamasta, ellei Bergh selvemmillä, pyhän raamatun todistuksilla "voisi näyttää hänen puheensa vääriksi", lausui Paavo vastauksessaan muun muassa: "Minä ihmettelen teidän heikkouttanne, kun ette tunne ulkokullattujen petollista rukousta ettekä näe heidän kristillisyytensä turhuutta, vaikka raamattu teille opettajille sanoo: koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta. Minä luulen, että fariseukset Kristuksen aikana rukoilivat niin paljon, kuin teidän rukoilijanne, ja kuitenkin hän heitä soimasi". Jyrkkä on tämä Paavon vastaus, peruuttamattoman jyrkkä. Se osoittaa, että mies tiesi, mitä hän tahtoi. Mutta kyllä hän toiselta puolen myöskin ymmärsi Berghin rakastavan sydämmen tarkoituksen ja tiesi sille arvoa antaa. Eikä hän erimielisyyden tähden tätä jaloa ystäväänsä hyljännyt. Tämäkin ankara kirje päättyy seuraavilla sanoilla, jotka samalla valaisevat hänen lahkolaisuudesta vapaata kantaansa: "Rakastettu ystävä! Olette usein sydämmellisestä rakkaudesta vaatineet minua kanssapuheeseen, että Suomen maalle rauha ja yksimielisyys tulisi. Kaikkiin riitoihin ja eripuraisuuteen olen minä syypää koko Suomessa, ja te olette Herran palvelijana rakkaudesta vaatineet minua tutkimaan näitä asioita, jotta rauha ja yksimielisyys vallitsisi Jumalan seurakunnassa, niinkuin Herra vaatii. Sentähden minä pyytäisin, että tulisitte Mikkelin markkinoille, jos mahdollista, ja antaisitte tiedon niille, joita tämä asia koskee".
Tuntematonta on, saatiinko tässä Paavon Mikkelissä syyskuun 23 p:ksi ehdottamassa keskustelukokouksessa näennäistäkään sovintoa aikaan, koska Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäväin välinen riita jo pari vuotta myöhemmin kävi niin kiivaaksi, ettei Berghkään enää koettanut niitä yhdistää. Hän luopui yrityksestä, mutta haikein sydämmin hän sen teki. Sitäpaitsi taipui hän itse vähitellen yhä ehdottomammin Ruotsalaisen kannalle, tunnustaen erehtyneensä Renqvistin opin suhteen.
Samaan aikaan, kuin Ruotsalainen, kirjoittivat muutkin vanhat ystävät Berghille, varoittaen ja nuhdellen häntä hänen Renqvistiä ja tämän oppia kohtaan osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Moni olisi Berghin sijassa jättänyt taistelun sikseen ja antaunut yksinomaan oman seurakuntansa hoitamiseen. Hän ei sitä tehnyt, hän tahtoi seurata koko kansansa heräjämistä synnin unesta ja taistella sen suurta taistelua totuuden puolesta. Millä tavoin hän läheisimmässä tulevaisuudessa aikoi ottaa osaa tähän taisteluun, saamme pian nähdä [Akiander VI, 129-131, 200-202.].
XXII.
Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.
Siihen aikaan, jolloin Ruotsalainen väitteli Mikkeliläisten ja J. Fr. Berghin kanssa Renqvistin opista, alkoi viimemainitun katsantotapa voittaa alaa myöskin Iisalmella. Muuan tänne Svartholmasta saapunut vapautettu vanki oli tämän opin ensimmäinen levittäjä näillä tienoin. Itse hän tuntuu olleen vähäpätöinen henkilö, koska ei Niskanen, joka muistokirjassaan siitä kertoo, hänen nimeäänkään mainitse. Mutta siitä riippumatta levisivät hänen opetuksensa nopeasti Iisalmen vanhoista ajoista huikentelevaisuuteen taipuvien heränneitten keskuudessa. Niskasen vaikutuksesta kukistui kuitenkin täten syntynyt liike vähitellen, vaan levisi sensijaan Kajaaniin, missä A. J. Malmgren entistä innokkaammin alkoi sitä kannattaa. Jo nähtiin Kajaanin kaupungin heränneitten "pitävän pitkiä rukouksia katujen kulmissa ja kirkon vieressä", kun rouva Malmgren, jota tämä outo meno huolestutti, kirjoitti asiasta L. J. Niskaselle. Kun tämän ei sopinut lähteä matkalle, lähettivät Iisalmelaiset hänen serkkunsa, herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnetun Wilhelm Niskasen, Kajaaniin asiaa tutkimaan. Mitään huomattavampaa tulosta tästä matkasta ei ollut, sillä vaikka Malmgren ensin alkoi vähän epäillä kantaansa, ei hän siitä kuitenkaan luopunut. Enemmän sai L. J, Niskanen aikaan, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin, kesällä 1835, samassa tarkoituksessa kävi Kajaanissa. Siellä sovittiin, että Malmgren saapuisi Kiuruvedelle, missä riitakysymys otettaisiin keskustelun alaiseksi Pikkaraisen talossa syyskuun 27 p:nä pidettävissä hautajais-seuroissa.
Tähän tilaisuuteen saapui paljon kansaa sekä Savosta että Pohjanmaan puolelta, viimemainitusta seudusta monta säätyhenkilöäkin. Vierasten joukossa nähtiin Paavo Ruotsalainen, Wilhelm ja L. J. Niskanen, N. K. Malmberg, A. Holmström, H. Schwartzberg, A. J. Malmgren rouvineen y.m. huomatuita henkilöitä. Vapaasti saattoivat aivan tuntemattomatkin saapua tämmöiseen tilaisuuteen. Kutsua ei odotettu eikä tarvittu. Kaikki olivat tervetulleita, sillä eihän kenenkään tarvinnut pelätä muiden kuin ystäväin halajavan pitoihin, joita heränneet panivat toimeen. Mikäli mahdollista, kestittiin kaikki vieraat, varsinkin muilta seuduilta tulleet, seuratalossa. Sopu antoi sijaa, ja vieraanvaraisuus, jonka vertaista ei Suomessa muissa piireissä ole nähty, kattoi pöydät. Jos joku Pikkaraiseen saapuneista ennen oli epäillyt heränneitä, täytyi hänen ainakin nyt myöntää, etteivät tuttavainsa kiittävät todistukset heistä olleet liioiteltuja. Niin harrasta uskonnollista mielialaa, niin teeskentelemätöntä, avosydämmistä ystävyyttä ei hän ollut missään ennen tavannut. Seuroja, jotka alkoivat Mikkelin edellisenä pyhänä, kesti kolme päivää. Toisten syödessä tahi levolla ollessa, viljelivät toiset sanaa tahi puhuivat keskenään kiusauksistaan ja taisteluistaan ja siitä Herrasta, joka heidät oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. Katkeamatta kaikui virrenveisu yölläkin riihistä, aitoista, ladoista, navetan ja tallin ylisiltä, ikäänkuin olisi se tahtonut vihkiä joka paikan Jumalan temppeliksi.
Monesta syystä huomattavat ovat nämä seurat. Pikkaraisen talo on Lapinsalon kylässä, siis silloisen Iisalmen, Pyhäjoen ja Siikajoen pitäjien rajalla. Kaikilta suunnilta oli tänne ihmisiä saapunut. Paavo, joka palasi kotia ennen mainitulta Oulun-matkaltaan, toi tiedon Jumalan työstä, noissa pohjoisissa seuduissa, Malmberg, Holmström ja Schwartzberg sekä heidän seurassaan tulleet säätyläiset ja talonpojat kertoivat innostuksella Herran tulen leviämisestä heidän kotipaikoillaan, ja Kajaanin puolelta saapuneet vieraat todistivat samaa Oulunjärven etäisistä perukoista. Ja kun sitten erottiin, levisi kaikkialle tieto siitä, ettei eri seutujen heränneiden enää tarvinnut taistella kovaa taisteluaan syntiä ja maailmaa vastaan yksinänsä, vaan että heillä lähellä ja kaukana oli ystäviä, jotka taistelivat samaa taistelua, pitivät heistä huolta ja rukoilivat heidän edestänsä. Se luja yhteishenki, joka on Suomen herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkiä, kokosi tässä tilaisuudessa paljon voimaa, vaatien heränneitä yhä hartaammin rukoilemaan:
"Yhdist' meit' myös keskenämme,
Ynnä tykös huutaaksemme".
[Siionin virret N:o 155.]
Ainoastaan yksi seikka häiritsi alussa sopua, vaan sekin korjautui verraten helposti. Tarkoitamme apteekkari Malmgrenin ja muutamien hänen tänne saapuneitten hengenheimolaistensa muitten katsantotavasta eriävää kantaa. Paavon tässä tilaisuudessa pitämät verrattomat seurapuheet ja hänen palavat polvirukouksensa eivät voineet olla erimielisiin vaikuttamatta. Kajaanilaiset sulivat yhteen henkeen muiden kanssa, entistä selvemmin käsittäen Paavon mielipiteet elävän rukouksen luonteesta ja edellytyksistä. Malmgren kuitenkin antautui väittelyyn hänen kanssaan, lausuen muun muassa: "Kun elämän Herra polvillaan rukoili Getsemanessa monta kertaa, eikö meidän tulisi usein tällä tavoin rukoilla?" Paavo vastasi: "En minä koskaan ole kieltänyt rukousta; ole polvillasi vaikka kuinka usein, jos Henki kehottaa ja uskosi kestää, vaan älä ulkokullattuja siihen neuvo. Ja mieti sinä sitä, miksi ei Kristus koskaan polvillaan rukoillut muiden kanssa". Kun Malmgren puuttuvan kielitaidon takia ei saanut ajatuksiaan suomeksi täydelleen lausutuiksi, pyysi Paavo Malmbergia, joka myöskin oli ottanut osaa väittelyyn, ruotsiksi jatkamaan keskustelua hänen kanssaan. Malmgren ei tahtonut myöntää Renqvistin katsantotapaa ja sen toteuttamista käytännössä vääräksi. Vähitellen hän kuitenkin Malmbergin voimallisen ja vakuuttavan esityksen voittamana alkoi peräytyä. Ennenkuin erottiin, olivat kaikki hänen epäilyksensä poistetut. Hän myönsi erehtyneensä, ojensi Paavolle ja L. J. Niskaselle kätensä ja vakuutti tahtovansa tästälähin pysyä siinä opissa, jota he olivat heränneille julistaneet. Täten oli kysymys polvirukouksesta, josta muualla Suomessa kauan vielä riideltiin, maan pohjois-osissa ratkaistu [Niskasen muistokirja; kertoneet (Kiuruvedellä 1896). Pikkarainen, Aappo ja Eero Lämsä sekä Salomon Huttunen; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille 13/9 1835 ja 2/2 1838, jotka selvään osoittavat, että Pikkaraisen seurat pidettiin 27-29 p:nä syyskuuta 1835. Monien arvelut, että tämä tilaisuus kuuluisi myöhempään aikaan (noin 1840-42), johtunevat ainakin osaksi siitä, että Niskanen muistokirjassaan kertoo siellä olleen saapuvilla vieraita "Etelä-Pohjanmaalta", missä herätykset alkoivat myöhemmin. Huomattava on, että Kalajoen seutuja, Kajaaniin verrattuina, sanottiin Etelä-Pohjanmaaksi, jota paitsi Niskasen muistokirja ulottuu vain vuoteen 1837.]
XXIII.
Säämingin ensimmäiset heränneet.
Eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä kuului v. 1831 Säämingin kirkon läheisyydestä, kun kirkkoväki jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi hajaantua, kaunista, vaan kammottavan suruvoittoista veisua. Asiasta sen enempää välittämättä arvelivat toiset: "Se on lukkari Pesonen, joka on tullut hulluksi", vaan toiset lähtivät sitä paikkaa kohti, mistä ääni kuului. Kaikki tunsivat veisaajan, sillä hän oli kauniilla äänellään jo muutamia vuosia ohjannut veisua seurakunnan kirkossa ja siitä syystä saanut nimen "lukkari". Tällä kertaa oli hän yksinänsä pitänyt jumalanpalvelusta eräällä kalliolla Katihta-lahden rannalla, lähellä sitä paikkaa, missä Sääminkiläisten kirkkomajat olivat. Siellä hän edelleenkin istui, surun ja tuskan särkemällä äänellä veisaten:
"Jesus ristin päällä riippui, veri hänest' ulos tiukkui".
Hänen silmistään välkkyi outo loiste, milloin ujostelevan arkana, milloin intohimoisen tulisena, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mitä suurinta levottomuutta.
Se nuori mies, jonka kummallista veisua Säämingin kirkkoväki tuona näille seuduille muistorikkaana sunnuntaina kokoontui kuuntelemaan, oli Warparannan kylän Mattila-nimisen talon poika Olli Juhonpoika Pesonen.
Eräänä päivänä edellisellä viikolla oli hän samanikäisen ystävänsä Olli Mikonpoika Pesosen kanssa ollut metsähalmetta kyntämässä ja äkillisen tuskan valtaamana hänelle lausunut: "Kuule, me olemme auttamattomassa tilassa, jos näin jatkamme. Olemme kuin kiikkumassa langan päässä ijankaikkisuuden kuilun yli". Nuorukaiset olivat aina eläneet siivoa elämää, säännöllisesti käyneet kirkossa ja muuten noudattaneet vallitsevan kristillisyyden määräyksiä, vaan eivät koskaan olleet näitä asioita sen enempää ajatelleet, eivätkä niistä keskenään eikä muiden kanssa puhuneet. Salaman tavoin oli Herran totuus heitä äkkiarvaamatta kohdannut, vaatien heitä seisahtumaan elämän ja kuoleman vakaan totuuden eteen. Olli Mikonpoika ymmärsi heti ystävänsä tarkoituksen. Hän sai piston sydämmeensä ja, keskeyttäen työnsä, seisahtui hän miettimään noita ankaroita sanoja. Ystävä jatkoi: "Lähden heti kotia vanhempiani varoittamaan". "Älä lähde" rukoili Olli Mikonpoika "luulevat sinua hulluksi ja tulee väittelyt". Vaan ei huolinut Olli Juhonpoika kiellosta, hän riisui hevosensa ja kiiruhti kotia. Sinne päästyään, lausui hän pelosta vapisevana tuskallisen kiivaalla äänellä: "Tässä tilassa olemme me kadotetut". Vanhemmat hämmästyivät, alkoivat itkeä ja vaikeroivat: "Hän on tullut hulluksi". He aavistivat kuitenkin, mitä heidän poikansa kaipasi, ja ehdottivat, että käytäisiin pappia puhuttelemassa. Olli suostui, toivoen sielunpaimenen luona saavansa jotakin ravintoa nälkäiselle sielulleen. Vaan ei toteutunut tämä toivo. Pappi väitti tuon tuskallisen levottomuuden aiheutuvan ruumiillisesta taudista, neuvoen vanhempia käyttämään sairasta lääkärillä. Olli pani jyrkästi vastaan, vakuuttaen olevansa ruumiillisesti aivan terve ja valittaen ainoastaan sitä raskasta kuormaa, joka painoi hänen sairasta sieluaan. Ollakseen vanhemmilleen mieliksi, lähti hän kuitenkin heidän kanssaan lääkärin tykö. Vaan ei ollut siitäkään apua. Lääkäri ei löytänyt mitään vikaa Ollissa. Kiihtymistään kiihtyi nuorukaisen mieli, antaen vanhemmille yhä enemmän syytä huoliin. Kyllä oli tännekin kuulunut huhuja tuommoisesta taudista ja että siihen joutuneita tulisi hellästi hoitaa ja Jumalan sanalla parantaa, mutta Säämingillä oli se tuntematon taito, jonka oppimista ei kukaan vielä ollut ajatellutkaan. "Entäs papit", vaikeroi Olli, "nehän ovat sielun lääkäreitä, täytyyhän niiden ymmärtää". Hän lähti uudelleen sen papin tykö, jonka luo vanhempansa ensin olivat hänen vieneet. Vähääkään arvelematta omisti tuo "sielunlääkäri" itselleen tämän nimen, vakaasti lausuen: "Sinä hulluttelet, poika parka, älä ota tuommoisia asioita miettiäksesi". Hän niinikään vakuutti varmaan tietävänsä, ettei tauti ollut muuta kuin mielenvian oireita. Kadottaen viimeisenkin malttinsa, lausui Olli kiivaasti: "Nyt minä ymmärrän, että olettekin sikain paimen, ettekä mikään sielunpaimen" ja poistui papin huoneesta.
Näitä oli Olli Juhonpoika Pesonen edellisenä päivänä kokenut, kun kirkkoväki tapasi hänen veisaamassa Katihta-lahden rannalla. Hän ei ollut täydellä taidollaan, sen jokainen huomasi, mutta semmoista saarnaa ei kukaan heistä vielä ollut kuullut. Luihin ja ytimeen tunki mielisairaan veisu, ja levottomalla omallatunnolla palasi moni kotia tältä kirkkomatkalta. Yksinään jäätyään, joutui Olli oman kertomuksensa mukaan horrostilaan, jossa hän "otettiin kolmanteen taivaaseen ja kuuli sanoja, joita ei yksikään kieli lausua saa". Hakien onnetonta poikaansa, saapuivat vanhemmat paikalle. He olivat päättäneet vielä yhtä keinoa koettaa. Pitäjässä asui tunnettu tietäjä, nimeltä Miettinen. Olli vietiin hänen luoksensa. Miettinen koetti salaa hiipiä sairaan selän taakse, saadakseen hänet ensin säikähtymään ja sitten noitatempuilla asetetuksi. Vaan Olli huomasi hänen vehkeensä, kääntyi äkkiä, ojensi nuoren, rivakkaan kätensä, ja samassa silmänräpäyksessä makasi tietäjä tiedotonna lattialla. "Onko tuo kirottu mies minun käteni kautta kuollut?" kysyi Olli hämmästyneenä. Sitä taakkaa ei Herra kuitenkaan hänen omalletunnolleen laskenut. Miettinen tointui ja tuli entiselleen, jos kohta noitakeinonsa sillä kertaa jäivätkin käyttämättä.
Tämän jälkeen sai Olli rauhassa elää omituista elämäänsä, sillä olihan hänen tautinsa "auttamaton". Täydellisesti mielipuoleksi hän ei joutunut, joka näkyy siitäkin, että hän jonkun ajan kuluttua meni avioliittoon, mutta aivan terveeksi hän ei milloinkaan tullut. Vaan niinäkin aikoina, joina hänen järkensä oli eniten pimitetty, oli mielensä kääntynyt Herran puoleen, ja hänen liikuttava puheensa ja särkevä veisuunsa oli myöhemminkin, jolloin herätys voimallisena liikkui näillä tienoin, varoitukseksi ja kehotukseksi monelle.
Samaan aikaan, jolloin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika halmemaalla työskennellessään alkoivat ajatella sielunsa asiaa, heräsi niinikään äkkiä ja omituisella tavalla torppari Matti Liukko. Hänkin oli kotosin Warparannan kylästä, missä oli syntynyt v. 1806. Eräänä sunnuntaina, kun hän muiden ehtoollisvierasten kera lähestyi alttaria, valtasi sanomaton tuska hänen sielunsa, ja voimatta itseään hillitä huusi hän ääneen: "Herra armahda meitä tässä synnin korvessa". Ei ollut tämä huuto minkäänlaisen mielenhäiriön purkausta — uuden elämän kovat synnytysvaivat sen hänen sydämmestään pusertivat. Kirkossa syntyi häiriö, kirkonpalvelijat joutuivat paikalle ja veivät Liukon vankihuoneeseen odottamaan rangaistustaan. Hän tuomittiin sakkoihin ja julkiseen synnintunnustukseen kirkossa. Valittamatta tyytyi hän tuomioon, ja syvän vaikutuksen teki seurakuntaan varsinkin hänen esiintymisensä kirkossa sinä sunnuntaina, jona kirkkorangaistus oli suoritettava. Sen näköistä rikoksellista ei oltu ennen nähty kirkon mustalla penkillä. Kun pappi jumalanpalveluksen päätyttyä oli saapunut paikalle, kysyi hän tuomitulta: "Tunnustatko että perkeleen yllyttämänä olet Jumalan seurakuntaa häirinnyt huutamalla kirkossa?" Liukko vastasi: "Minä tunnustan koko elinaikani perkeleen yllytyksen mukaan eläneeni ja muistelen sitä katkerasti katuen". Pappi uudisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. Kaikki tiesivät, että Liukko aina oli elänyt siveellisesti, ja sentähden tekikin hänen itseään tuomitseva tunnustuksensa niin syvän vaikutuksen. Epäilemättä vaikutti se senkin, ettei pappikaan häntä sen enemmin ahdistanut, vaikkei vastaus oikein mahtunutkaan tilaisuudessa noudatettavaan kaavaan. Liukko sai synninpäästön papilta ja sai sen myöskin siltä Herralta, joka ainoana tässä tilaisuudessa oli hänen tunnustuksensa käsittänyt. Hän oli valinnut tämän nuorukaisen erityisen hoitonsa esineeksi, kasvattaaksensa hänestä jalon opettajan Säämingin heräjävälle kansalle.
Muutaman vuoden kuluttua ei kukaan näillä seuduin enää kummastellut, että ihmiset noin äkkiarvaamatta ja ilman tunnettua syytä, kuin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika Pesonen, Matti Liukko y.m. alkoivat huolehtia sielunsa tilasta, pitäen kaiken muun aivan vähäarvoisena tämän asian rinnalla. Silloin oli heräjäminen synnin unesta jo niin tavallista, ettei maailmakaan sitä oudoksunut, miten mahdoton sen olikin sitä käsittää ja suvaita. Vaan toista oli täälläkin herätyksen alkuaikoina. Yksinänsä, kenenkään heitä ymmärtämättä, taistelivat nämä Säämingin ensimmäiset heränneet kovaa taisteluaan "synnin korvessa", ja sentähden on kertomus heidän heräämisestään kertomusta suurista kärsimyksistä [Säämingin kirkonkirja; sahanhoitaja G. Pesosen ja rouva A. Pesosen (Matti Liukon tytär) kertomukset (1896); Niskasen muistokirja.].
XXIV.
Sanomalehtituumia.
Jo 1830-luvun alkupuolella alkoi herännäisyys syrjäisestä asemastaan vähitellen astua julkisuuteen. Se oli koonnut voimansa ja järjestänyt rivinsä, yhteiskunnan kaikissa kerroksissa jatkaakseen erämaiden siimeksessä aloittamaansa taistelua maailmaa ja kuollutta puhdasoppisuutta vastaan. Siihen aikaan kirjoitettiin ja luettiin Suomessa vähän. Ainoastaan harvoja sanomalehtiä löytyi, ja nekin olivat hyvin vähäpätöisiä eivätkä yrittäneetkään herättää kansaamme siitä lamautumistilasta, jossa se oli. Pietismi oli kutsuttu aikaansaamaan muutosta tälläkin alalla. Sen lapsuuden aika oli päättynyt, sen aavistukset ja toiveet muodostuneet itsetietoisiksi aatteiksi, jotka totuuden sisällisestä pakosta pyrkivät yhä suurempaan julkisuuteen. Samoihin määrin kuin herännyttä, kaavakristillisyydestä vapautuvaa uskonnollista elämää alkoi ilmaantua papistossa ja kansassa, tuli myöskin yhteisen äänenkannattajan puute tuntuvaksi ja tämän tarpeen tyydyttäminen välttämättömäksi.
Kenessä tämä ajatus ensin heräsi, sitä on vaikea varmuudella sanoa. Hyvin luultavaa on, että se sai alkunsa J. Fr. Berghin ja Renqvistin välisestä kirjevaihdosta, joka, kuten tiedämme, varsinkin 30-luvun alussa oli hyvin likeistä. Tiedetään näet, että nämä herännäisyyden väsymättömät tienraivaajat, huolimatta heidän välillään vallitsevasta erimielisyydestä muutamiin opinkohtiin nähden, siihen aikaan yhdessä tuumivat hengellisen sanomalehden perustamista ja toimittamista. Varmaksi päätökseksi tuuma kuitenkin näkyy kypsyneen vasta Jonas Laguksen kautta. Tämä ei siihen aikaan vielä persoonallisesti tuntenut Renqvistiä eikä Berghiä, vaan kun hän K. K. v. Essenin kautta, joka näihin aikoihin oli tutustunut viimemainittuun, sai tietää heidän hankkeestaan, oli hän heti altis sitä kaikin voimin kannattamaan. Sitäpaitsi tiedustelivat tuuman alkuunpanijat hänen mielipidettään asiasta ja pyysivät häntä aiotun lehden toimitukseen. Jos kukaan, niin oli juuri Lagus sopiva tämmöiseen toimeen. Mitä hän ehdotuksesta ajatteli ja millä mielellä hän ryhtyi sitä toteuttamaan, näkyy hänen lokakuun 8 p:nä 1834 Berghille kirjoittamastaan kirjeestä. Lainaamme siitä muutamia otteita:
"Siionin muurien vartijat nukkuvat; maailmanrakkaus ja ihmispelko ovat saaneet heidät vaikenemaan. Pimeys peittää kansat: evankeliumia julistetaan suruttomuudeksi, Jesus on tuntematon, Jumalan Pyhää Henkeä luullaan toimettomaksi ja, missä hän esiintyy voimalla, pidetään häntä aivokummituksena, kiihotetun mielikuvituksen leikkinä. Semmoista on ylimalkaan tila kristityssä Suomessamme. Vaan ei pakene perkele voimatonta valitusta; hätähuudoilla ei Jumalan temppeliä rakenneta. Lähtekäämme siis Jesuksen nimessä ja hänen apuunsa turvaten yhtynein voimin taisteluun pimeyden voimia vastaan itsessämme ja ulkopuolellamme. Älkäämme kaivako maahan meille uskottua leiviskää, jotta voisimme sen korkoineen kantaa Herramme Jesuksen Kristuksen eteen hänen suuren tulemisensa päivänä. — — Suurella ilolla olen kuullut, että sinä rakkaan ja minulle myöskin ruumiillisesti tuntemattoman ystäväni Renqvistin kanssa olet aikonut ruveta toimittamaan kristillistä sanomalehteä yllämainitun tarkoituksen saavuttamiseksi. Se ajatus on ylhäältä kotosin. Semmoisesta sanomalehdestä odotan mitä suurinta siunausta. Niissä seurakunnissa, joissa ei sanaa elävästi julisteta, on se levittävä valoa. Moni oppimaton ja nukkuva opettaja voisi Jumalan armon kautta herätä tilaansa huolehtimaan. Rakkaat veljet, pieni on leiviskäni, kokemukseni puuttuvainen ja epävarma; mutta en kuitenkaan tahdo katsoa itseäni, vaan Herraa, tarjoutuessani lähetetyillä kirjoituksilla ottamaan osaa lehden toimittamiseen minulle annetun armon mukaan". Ilmoitettuaan, että myöskin N. K. Malmberg oli halukas ottamaan osaa toimitukseen, sekä mainittuaan muutamia muitakin, joilta hän toivoi samaa, tekee Lagus lehden sisällystä ja suunnitelmaa koskevia ehdotuksia, lausuen muun muassa: "Kirjoituksiamme vastaan tehdyt huomautukset ja muistutukset julaistakoon lehdessä, jotta ne heti perinpohjin kumottaisiin. Tässä tulisi kuitenkin huomata, ettei lehti saa sisältää pelkkää väittelyä. Rauhan palmua tulee sen kantaa, mutta, jos asiat vaativat, on tämä vaihdettava siihen pasuunaan, joka kaatoi Jerikon muurit. — — Lehteä älköön ilmoitettako jumaluusoppineiden äänenkannattajana eikä myöskään aiotuksi ainoastaan oppimattomia varten; tuosta etsisi nim. moni suruton maallikko itselleen syytä lehden halveksimiseen, ennenkuin se on ilmestynytkään. Jos Jumala sallii meidän aloittaa lehden ulosantamista, syntyy varmaankin paljon melua koko maassa. Se on oleva perkeleelle ja sokealle maailmalle yhtä vähän tervetullut, kuin varkaalle lyhty, joka yöllä äkkiä valaisee hänen kasvonsa".
Lokakuun alussa sai Lagus tietää, että päähuoli sanomalehden toimittamisesta oli laskettu hänen hartijoilleen. Miksi Bergh tahtoi luopua toimituksesta, on vaikea ymmärtää, koska hän kuitenkin sitoutui lehteä kirjoituksilla kannattamaan, hankkimaan lupaa sen ulosantamiseen, tekemään sopimuksia kirjapainojen kanssa y.m. Ehkä piti hän Lagusta, jonka kykyä ja eteviä kirjailijalahjoja hän oli oppinut paremmin tuntemaan, siihen sopivampana, taikka ehkä aiheutui hänen päätöksensä niistä sisällisistä ahdingoista, joiden alaisena hän näihin aikoihin oli. Huomattava on myöskin, ettei Renqvistin nimeä enää mainita sanomalehtiasiaa koskevissa kirjeissä, ja että hän puolestaan ainaiseksi jo alussa näkyy luopuneen koko yrityksestä. Tämäkin saattoi vaikuttaa Berghiin, joka juuri näinä aikoina oli epävarma siitä, mille kannalle hän oppiin nähden asettuisi.
Neuvoteltuaan Malmbergin kanssa ja saatuaan hänen aputoimittajaksi, sitoutui Lagus toimittamaan lehteä. Lokakuun 30 p:nä kirjoitti hän siitä Berghille: "Olet luopunut aiotun lehden toimituksesta. Toivoin toki saavani laskea päähuolen vankemmille hartioille, kuin minun ovat, vakuutettuna kuin olen siitä, että olen varustettu mitä pienimmällä leiviskällä yrityksen toteuttamiseksi, joka kysyy juuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttuu. Nyt ei ole minulla muuta neuvoa kuin, syvästi tunnustaen heikkouteni, langeta Herran eteen ja rukoilla häneltä armoa ja voimaa lehden toimittamiseen. Jota enemmän katselen yksin Vapahtajaa, odottaen häneltä armoa ja voimaa, sitä suuremmaksi kasvaa luottamukseni. Herra antakoon tälle päätökselleni armonsa ja siunauksensa! — — Rakas veli, ole vakuutettu siitä, että me (Malmberg ja Lagus) tiedämme yksin Jumalan armon voivan tässä vaikuttaa — itse emme mitään voi". Olemme maininneet, että Lagus jo tätä ennen oli lähettänyt Berghille ehdotuksen lehden suunnitelmasta ja siihen otettavien kirjoitusten sisällyksestä. Viitaten siihen, lausuu hän samassa kirjeessä: "Jos sinä ja siellä asuvat kristillismieliset ystävämme arvelette, että lehden suunnitelma olisi muutettava, ja jos itse tahdotte ruveta sitä toimittamaan, luovumme ilolla yrityksestä ja kiitämme Jumalaa, että hän siihen on valinnut paremmat aseet". Syrjäisestä kotiseudustaan eivät Lagus ja Malmberg voineet ottaa huolekseen yrityksen käytännöllistä puolta. Vedoten Berghin varhemmin antamaan lupaukseen, pyysi Lagus häntä pitämään huolta tähän kuuluvista asioista siinä tapauksessa, että hän ja Malmberg tulisivat olemaan lehden toimittajina. Niinikään huomautti hän siitä, että kaikki lehdessä julaistaviksi aiotut kirjoitukset ensin lähetettäisiin hänelle [Akiander, Relig. rörelserna VI, 241-244.].
Bergh ryhtyi heti toimiin. Hän ilmoitti Porvoon tuomiokapitulille aikovansa yksissä Tuusulan kappalaisen [Akiander, Herdaminne.] K. Aspegrenin kanssa ruveta toimittamaan hengellistä sanomalehteä, pyytäen suosiollista lupaa sen ulosantamiseen epämääräiseksi ajaksi. Lehti oli ilmestyvä Helsingissä tahi Porvoossa puolen arkin kokoisena kerta viikossa sekä ruotsiksi että suomeksi. Sen nimenä tulisi olemaan "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia". Hakemuksessa sanotaan, että lehti tulisi sisältämään: "Kristinuskon perusopit armon järjestyksestä p. raamatun mukaisina sekä käytännöllisesti esittäen kristillistä elämää sellaisena, kuin sen tulee olla ja on jokaisessa Jesuksen tosi tunnustajassa; kertomuksia elävien kristittyjen elämästä ja kuolemasta muille esikuvaksi; kertomuksia tapahtumista armon valtakunnassa menneinä ja myöhempinä aikoina; selvitystä todellisen lahkolaisuuden alkuperästä, sen vaikutuksista ja tuottamista vaaroista sekä miten sitä vahingoksi uskonnolle sekoitetaan tosi kristillisyyden kanssa yhteen; väärästä kristillisyydestä yleensä, jommoisena se on ollut ja kaikkina aikoina on oleva; sekä vihdoin kehotuksia kristilliseen elämään ja toimintaan sekä varoituksia varsinkin nykyään vallitsevien paheiden välttämiseksi" [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Maaliskuussa 1835 päätti tuomiokapituli hyväksyä tämän anomuksen, alistaen päätöksensä senaatin vahvistettavaksi.
Syynä tähän Porvoon tuomiokapitulin näennäiseen vapaamielisyyteen oli selvästikin se, etteivät asianomaiset ymmärtäneet aiotun lehden todellista tarkoitusta, miten selvään siihen anomuksessa olikin viitattu. He eivät näy ajatelleen, että nuo heille tutut sanat ja nimitykset, joita siinä oli käytetty, ilmaisivat paljon enemmän ja ainakin osaksi aivan toista, kuin silloinen teologia ja vallitseva uskonnollinen katsantotapa, samoja sanoja käyttäessään, tarkoittivat. Läheinen tulevaisuus oli heille näyttävä, kuinka paljon he olivat erehtyneet.
Jännityksellä näkyy varsinkin Lagus odottaneen senaatin päätöstä asiassa. Häntä oli kehotettu pyytämään arkkipiispa Melartinin suositusta lehdelle, vaan ei ollut hän tuohon taipuvainen. Ei hän myöskään hyväksynyt erään ystävänsä ehdotusta, että pyydettäisiin piispa Franzénia olemaan avullisena lehden toimittamisessa. Hän lausuu siitä eräässä kirjeessä: "Pelkkä ajatus, että tulisin työskentelemään yhdessä niin etevän kirjailijan kanssa, tempaa kynän kädestäni. Tiedän kyllä, ettei tämä yritys riipu persoonasta eikä voimasta, vaan siitä, että jokainen leiviskänsä mukaan tuopi esiin mitä Jumala armosta hänelle antaa; että tässä tulee katsoa yksin Herraan, jolta kaikki hyvä lahja tulee; vaan olen kuitenkin näihin asti epäillyt kääntyä piispa Franzénin puoleen, varsinkin koska en ole varma, onko meidän käsityksemme pyhityksestä sama. Tässä kohdassa on minusta Franzén vapaamielisempi, kuin mitä minä voin hyväksyä." [Laguksen kirje J. Wegeliukselle 20/3 1835. (Painettu Väktarenissa 1893 n:o 9).].
Heinäkuussa antoi senaatti suostumuksensa lehden ulosantamiseen, velvoittaen Porvoon tuomiokapitulia sitä sensuroimaan. Saatuaan tiedon asiasta, pyysivät Bergh ja Aspegren tuomiokapitulia suosittelemaan lehteä papistolle, sanoen siltä odottavansa kirjoituksia sekä veljellistä oikaisua. Siihenkin suostuivat asianomaiset. Kiertokirjeellä ilmoittaen lehden ilmestymisestä seuraavan vuoden alusta, kehotti tuomiokapituli papistoa sitä tilaamaan sekä muutenkin yritystä kannattamaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Pieneksi supistuu meidän aikamme sanoma- ja aikakauslehti-kirjallisuuteen verrattuna kysymyksessä oleva hanke, jos silmällä pidetään ainoastaan aiottujen lehtien koko ja muut samanlaatuiset näkökohdat. Mutta kun otetaan huomioon silloiset ummehtuneet olot sekä se elävä, vanhoja ennakkoluuloja ja ajan maailmanmukaista jumalisuutta vastaan tähdätty kristillisyys, jonka äänenkannattajiksi "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" olivat aiotut, on vertailun tulos oleva aivan toinen. Eikä ole Suomessa milloinkaan suuremmalla innostuksella ja nöyremmällä jumalanpelvolla ryhdytty sanomalehteä perustamaan ja toimittamaan. Missä hengessä tuo tapahtui, näkyy muun muassa niistä sanoista, joilla Lagus päättää yllämainitun lokakuun 24 p:nä 1834 J. Fr. Berghille kirjoittamansa, tätä kysymystä koskevan kirjeensä. Hän lausuu: "Rakas Vapahtaja tehköön meidät puhdistetuiksi ja nöyryytetyiksi astioiksi, joihin hän voipi armonsa ja henkensä kätkeä. Jos hän tahtoo, jos hän kutsuu, jos hän meidät lähettää, niin tahdomme hänen voimallaan taistella pimeyden sotajoukkoa vastaan. Ehkä putoaa joku kylvämämme siemen hyvään maahan kantamaan hedelmää ijankaikkiseen elämään". [Akiander VI, 244.]