SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA I

1796-1835

Kirj.

M. ROSENDAL

Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1902.
B. B. Bergdahlin kirjapainossa.

SISÄLLYS:

        Lukijalle.
     I. Savon herännäisyyden alku.
    II. Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen
        käyntinsä Jaakko Högmanin luona.
   III. Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.
    IV. Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.
     V. Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.
    VI. Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja
        Pohjois-Karjalassa 1815-1820.
   VII. Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.
  VIII. Henrik Renqvist 1817-1826.
    IX. Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.
     X. Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.
    XI. Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen
        Liperissä ollessaan.
   XII. Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.
  XIII. Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa.
        Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen.
   XIV. Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.
    XV. Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.
   XVI. Renqvist Svartholman linnassa.
  XVII. Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.
 XVIII. Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.
   XIX. Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen
        Savon herännäisyyteen.
    XX. Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla.
        Eräs Elias Lönnrotin arvostelu heränneistä.
   XXI. Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja
        ja uusia työvoimia.
  XXII. Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.
 XXIII. Säämingin ensimmäiset heränneet.
  XXIV. Sanomalehtituumia.
   XXV. Heränneitä ylioppilaita.
  XXVI. Jälkikatsahdus.
        Viiteselitykset.

    Kysy entisiltä sukukunnilta ja rupea kysymään heidän isiltänsä.
    Sillä me olemme niinkuin eilen tulleet emmekä mitään tiedä:
    meidän elämämme on niinkuin varjo maan päällä.

    Heidän pitää opettaman sinua ja sanoman sinulle ja tuoman
    puheensa esiin sydämmestänsä.

Job. 8: 8-10.

Lukijalle.

Monta vuotta sitten sain eräältä tuttavalta lahjaksi Jul. Imm. Berghin kirjoittaman kirjasen "Hos hvem finnes den hel. Ande?" (Kenessä on Pyhä Henki?). Tekijän nimi ei ollut minulle tuntematon, vaan tätä hänen kirjastaan en ollut ennen nähnyt. Ei mikään puhe raamatun päätotuudesta, Jumalan armosta Kristuksessa, ollut minuun niin koskenut eikä mikään kirja sitä minulle niin kirkastanut kuin tämä. Joka kerta kuin sittemmin silmäilin tämän kirjasen kellastuneita lehtiä, säteili niistä uutta valoa Golgatan halveksittuun ristiin, ja yhä lähtemättömämmin painui jokainen lause mieleeni. Herännäisyysliike, jonka huomatuimpia edustajia tekijä aikoinaan oli, oli minulle silloin vielä tuntematon. Olin siitä kuullut miltei yksinomaan moittivia arvosteluja enkä likemmin tuntenut siihen kuuluvia henkilöitä. Mainitun kirjan alussa löytyy viittaus tähän liikkeeseen. Lämmöllä ja innostuksella puhuu tekijä sen suuresta merkityksestä Suomen Siionin vaiheissa. Vaatimalla vaativat minua hänen sanansa tutkimaan tuon innostuksen perusteita ja tutustumaan herännäisyysliikkeen vaiheisiin. Vaan tämä ei suinkaan ollut helppoa. Suurimpana esteenä olivat jo lapsuudessa minuun herännäisyyttä vastaan juurtuneet ennakkoluulot sekä liikkeessä 40-luvun lopussa syntynyt erimielisyys, joka, kuten on tunnettu, v. 1851 hajoitti sen edustajat kahteen toinen toistaan ankarasti vastustavaan puolueeseen. Viipyi kauan, ennenkuin pystyin erottamaan tämän jaon vaikuttamia ykspuolisia ja ristiriitaisia arvosteluja itse liikkeestä semmoisenaan, puhumattakaan kirkossa vallitsevan evankelisen suunnan edustajain tuomitsevista todistuksista herännäisyyden huomattavimmista henkilöistä ja heidän elämäntyöstään. Uskonnollisen elämän elpyminen heränneitten lapsissa oli silloin vasta alkamassa, eikä uusimmista kirjailijoista ollut vielä kukaan astunut esille tulkitsemaan herännäisyyden suurta merkitystä kansamme hengellisen ja henkisen elämän herättämisessä ja kasvattamisessa. Olin lukenut M. Akianderin laajaperäisen ainekokoelman "Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland", vaan kirjan herännäisyyttä koskevat ristiriitaiset arvostelut ja monessa suhteessa erehdyttävät tiedot eivät olleet omiaan johdattamaan minua käsittämään liikkeen luonnetta ja siinä vaikuttavien voimien vasituista laatua. Mainittu teos — miltei ainoa painettu lähde, joka tarjosi minulle asiallisia tietoja Suomen pietismin menneistä vaiheista — leimasi päinvastoin siksi monessa kohden koko liikkeen epämiellyttäväksi lahkoksi, että sydämmeni pysyi sille kylmänä ja yhä edelleen epäluuloisena. Tuon tuostakin palasivat kuitenkin ajatukseni noiden minulle tuntemattomien muistojen hämärään ja niihin aikoihin, jolloin isiemme maassa niin elävästi, kuin Jul. Imm. Berghin kirjasessa, kysyttiin: "Kenessä on Pyhä Henki?" Jos eivät painetut lähteet riittäneetkään minua perille johtamaan, voisin ehkä hankkia itselleni tietoja muualta. — —

Samaan aikaan tutustuin W. Malmbergiin. Hän oli silloin pitäjänapulaisena Kiuruvedellä. Kuulin kerrottavan siellä tapahtuvista herätyksistä. Tuosta syrjäisestä seudusta levisi sitäpaitsi vuodesta 1888 alkaen kirjallinenkin todistus herännäisyydestä: Malmbergin toimittama "Hengellinen Kuukauslehti". Se käänsi huomioni kansan syviin riveihin, vaatien minua niistä etsimään tietoja Suomen herännäisyyden synnystä ja kehityksestä. Olin ennen monesti kuullut puhuttavan pietistein tuomitsevasta hengestä ja heidän vastenmielisyydestään kaikkia liikkeen ulkopuolella olevia kohtaan. Jos mikään heistä lausuttu moittiva arvostelu heti alussa näyttäytyi perusteettomalta, niin tämä. Minulta puuttuu sanoja kun tahtoisin kertoa siitä rakkaudesta, jolla heränneet alusta alkaen minua kohtelivat.

Seurustelussa heidän kanssaan vakaantui minussa päätös koettaa kuvata Suomen herännäisyysliikkeen vaiheita historiallisen kertomuksen muodossa. Miten vaikealta ja monessa suhteessa arkaluontoiselta tehtävä tuntuikin, vaati minua siihen ryhtymään varsinkin yksi seikka. Tiesin löytyvän monta vanhaa henkilöä, joiden hallussa oli tärkeitä, 19:nen vuosisadan vaiheita koskevia kirjeitä ja muistiinpanoja. Näiden lähteiden sekä sanottujen henkilöiden omien muistojen pelastaminen unohduksiin joutumasta tuntui minusta siksi tärkeältä, että päätin lähteä niitä keräilemään. Seikkaperäinen kertomus tästä matkasta kysyisi enemmän tilaa, kuin minulla tässä on käytettävänä. Aikomukseni on eri kirjasessa siitä vasta kertoa. Se vain tässä mainittakoon, että herännyt kansa kaikkialla maassa mitä suurimmalla alttiudella ja avosydämmisyydellä kertoi herännäisyyden menneistä vaiheista sekä antoi käytettävikseni säilyttämiään, näitä asioita koskevia kirjeitä y.m. asiakirjoja. Kalliina muistona matkastani olen niinikään aina säilyttävä, miten tämä kansa rakkaudesta heränneitten isien muistoon muullakin tavoin minua työssäni auttoi. Esimerkkinä mainittakoon, että talolliset M. Knuutila (Ylivieskassa), P. Niskanen ja M. Palosaari (Nivalassa), A. Lämsä (Kiuruvedellä), J. Malkamäki (Ylistarossa) sekä moni muu kokosivat kotiinsa usein pitkienkin matkojen takaa vanhuksia, minulle kertomaan muistojaan, joiden perille tämän avun puutteessa tuskin olisin voinut päästä.

Samaa ystävällisyyttä etenkin kirjeiden ja muiden asiakirjain kokoamiseen nähden osoitti minulle niinikään moni herännäisyyden menneisiin vaiheisiin perehtynyt säätyhenkilö.

Koska kirjani on alallaan ensimmäinen, olen pitänyt itseni velvollisena tarkkaan ilmaisemaan käyttämäni lähteet. Niinkuin lukija huomaa, on suuri osa julkaisemistani tiedoista kotosin kansan suusta. Huolellisesti olen niitä koonnut ja mitä suurimmalla varovaisuudella käyttänyt. Ainoastaan yhden tahi kahden henkilön todistuksen tukemalle tiedolle en ole historiallista arvoa antanut, hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, vaan muiden todistusten puutteessa jättänyt käyttämättä monen luotettavaltakin tuntuvan kertomuksen. Kertojista olen maininnut ainoastaan tarkimmat, s.o. ne, joiden antamat tiedot muut, varsinkin muualla asuvat todistivat oikeiksi. Samaan tapaan olen menetellyt, tutkiessani kansan keskuudessa säilyneitten kirjallisten kertomusten luotettavaisuutta. Ainoastaan poikkeustilassa olen turvautunut muiden minulle kansan keskuudesta hankkimiin suullisiin kertomuksiin. Niinpä on pastori J. Väyrynen, joka kesällä 1896 matkoillani Kajaanin seuduilla taitavasti ja vaivojaan katsomatta opasti minua sikäläisen herännäisyyden muistojen perille, sittemmin hankkinut minulle kansan suusta koottuja lisätietoja. Samaan tapaan on minua Keuruun tienoilla säilyneiden muistojen kokoamisessa auttanut rouva Lydia Hällfors.

Kaikille niille lukuisille henkilöille, jotka tavalla tahi toisella ovat minua työssäni auttaneet, lausun täten vilpittömän, sydämmellisen kiitokseni. Liikutuksella muistan tätä tehdessäni monen vanhuksen todistuksen "isien taisteluista" sekä sitä luottavaa avosydämmisyyttä, millä he kertoivat muistojaan, kun pääsivät ymmärtämään, missä mielessä heiltä näitä tiedustelin. "Pankaa vaan paperille" sanottiin minulle, "kyllä niitä asioita kannattaa muistaa".

Mitä painettuja lähteitä, kirjeitä, kirjoitettuja kertomuksia ja muistiinpanoja, arkistoja y.m. olen lähteinä käyttänyt, olen kirjassa ilmaissut.

* * * * *

Olen rajoittanut kertomukseni 19:nen vuosisadan herännäisyyteen, koska vanhemman samannimisen liikkeen tutkiminen olisi kysynyt enemmän aikaa, kuin minulla on ollut käytettävänä. Kuten esityksestäni selvennee, muodostaa käsiteltävänäni oleva aika aikuisemmasta herännäisyydestä siksi riippumattoman kehitysjakson, ettei mikään estä sen vaiheita esittämästä erikseen edellisestä. Liikkeessä 19:nen vuosisadan aikana tavattavat käännekohdat ryhmittävät sen tapahtumat eri jaksoihin, joiden mukaan olen jakanut esitykseni seuraavaan neljään osaan: I (1796-1835), II (1836-1844), III (1845-1852), IV (1853-1900).

Kansan syvissä riveissä syntyi ja kehittyi 19:nen vuosisadan herännäisyys. Sen muistojen uskollisimpana vartijana oli ja on yhä edelleen Suomen herännyt kansa. Näin ollen on luonnollista, että kertomus tästä liikkeestä pukeutuu niin kansantajuiseen muotoon kuin suinkin. Minkä kansalta olen saanut, sen olen tahtonut etenkin sille antaa.

Oulu, marraskuussa 1901.

M. Rosendal.

I.

Savon herännäisyyden alku.

Se heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativa henki, joka 17 ja 18 vuosisadalla synnyttää Suomen varhaisemman herännäisyyden, ilmenee jo siihen aikaan niin voimallisena ja itsetietoisena, ettei hengellinen välinpitämättömyys eikä tahallinen vastarinta enää voi sille salpoja rakentaa. Sen jatkuva työ isiemme maassa on historiallinen välttämättömyys, ja tämä välttämättömyys johtuu siitä totuudesta, ettei Jumalan henki jätä työtään kesken. Hajalla ovat vielä 18 vuosisadalla tämän liikkeen voimat; ne kaipaavat kokoamista, yhtenäisyyttä, ja niiden pyrintöä päästä elähyttäen uudistamaan puhdasoppisuuden kaavoihin jähmettynyttä kirkkoamme estelevät monessa paikoin epämääräiset haaveilut ja harhaan johtavat yritykset. Sentähden onkin Suomen vanhempi herännäisyys eroitettava siitä valtaavasta samannimisestä liikkeestä, joka 19 vuosisadalla on niin suuria vaikuttanut kansamme uskonnollisessa katsantotavassa ja elämässä. Henki kyllä on sama: kadotuksen kauhu, synnin suru, armon ikävöiminen on kummankin vasituisena tuntomerkkinä, elävän, sisällisestä uudistuksesta lähteneen, maailmasta eronneen kristillisyyden luominen kummankin päämääränä; mutta eroitus niiden välillä on kuitenkin suuri. Varhaisemman herännäisyyden vaikutus on kyllä hyvinkin tuntuva monessa paikoin, mutta se ei vielä muodosta mitään kokonaisuutta, kuten myöhempi herännäisyys, jonka yhä taajentuvat rivit yhtynein voimin taistelevat elävän kristillisyyden puolesta, laajentaen vaikutustaan ulospäin miltei kaikkiin Suomen seurakuntiin, vaan pysyen kuitenkin, ainakin pitkät ajat, koossa tuona ecclesiola in ecclesia, josta pietismi tunnetaan. Vanhempaa herännäisyyttä johtavat miltei yksinomaan papit, uudemmassa vetävät maallikot yhä suuremman huomion puoleensa, ja etenkin näiden kautta pääsee liike vaikuttamaan niin syvään ja laajalle kansassa, että harvojen maiden kirkkohistoria tietää sen vertaisista ilmiöistä kertoa. Jo nämä erinkaltaisuudet, muista puhumatta, jakavat Suomen herännäisyyden vaiheet kahteen aikakauteen, joiden välisenä rajana on 18 vuosisadan loppuaika.

* * * * *

Vanhemman herännäisyyden herätyshuuto kaikui vain Lounais- ja Länsi-Suomessa: maan sisäosiin se ei päässyt kuulumaan. Samoin asuskelivat muutkin samanaikuiset uskonnolliset liikkeet rannikkoseuduilla, nekin jättäen Suomen sydänmaat miltei aivan koskematta. Näin asiain ollen on omituista, että myöhempi herännäisyys saapi alkunsa Savossa, missä ennen sitä tapahtumaa, josta tämä liike johtuu, kaikki on ollut tyyntä ja hiljaista. Siinäkin tapauksessa, että tarkkaan tuntisimme kaikki tähän kuuluvat syyt, jäisi päävaikutin kuitenkin sen hengen salaisuudeksi, josta kirjoitettu on: "tuuli puhaltaa, kussa se tahtoo, ja sinä kuulet sen humun etkä tiedä, kusta se tulee taikka kuhunka se menee."

Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1796. Silloisen Iisalmen pitäjän Savojärven kylän Heikkilän ja Asikkalan talojen väki oli heinää tekemässä sanottujen talojen omistamalla Telppäs-nimisellä [Kertoneet (1896) Liisa Rytkönen y.m. Lapinlahdella asuvat vanhat henkilöt.]ulkoniityllä, joka sijaitsee nykyisen höyrylaivareitin varrella lähellä Lapinlahden kirkkoa. Näkymätön, yliluonnollinen voima painoi heidät maahan, ihmeellinen tunne valtasi heidän sydämmensä, he näkivät näkyjä ja puhuivat eri kielillä [L. J. Niskanen, "Hengellisten asiain muistokirja", josta vasta enemmän.].

Arvostelkoon maailma tätä kertomusta, jonka luotettavaisuutta ei kukaan herännäisyyden vaiheisiin ja kysymyksessä olevan ajan luonteeseen perehtynyt ole epäillyt, miten hyvänsä, sanomme empimättä: se oli Jumalan ihme. Savon herännäisyyden historia, jonka alkuna tämä tapahtuma on, oikeuttaa meitä sitä väittämään. Tätä arvostelua tukevat sitäpaitsi yksimielisesti liikkeen vanhimmat henkilöt. Niinpä lausui yksi heistä, ei nuoruuden usein liioittelevan innostuksen eksyttämänä, vaan kokeneena miehenä, joka kauan oli seurannut herännäisyyden kehitystä ja tarkastellut sen kypsyviä hedelmiä, eräässä Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään esitelmässä kysymyksessä olevan tapahtuman ja sen seurausten johdosta: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kuin yksi niitä voimakkaimpia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneisiin kaavoihin, yhtäkkiä syntyi niin elinvoimaisena, että tuskin mikään Suomen kirkon aikakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet. Ja koska siis Suomen Siioni näillä seuduin on viettänyt yhtä kauneimmista helluntai-ihmeistänsä, niin on tämä ikäänkuin poistamattomana muistutuksena pyhän työmme puhtaimmasta ja kauneimmasta alusta ei vain syrjäisessä isänmaassamme, vaan kaikissa maissa" [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? Kuopio 1859. Siv. 4-5.9.]

Ihmetellen kuunneltiin Savojärven kylässä, mitä Heikkilän ja Asikkalan väelle heinäniityllä oli tapahtunut. Koko heidän käytöksensä osoitti, etteivät joutavia kertoneet. Hengellisen elämän ihmemaailma oli heille auennut, siitä he itkien ja riemuiten puhuivat, sen aarteita he kehoittivat muitakin etsimään. Eikä aikaakaan, ennenkuin se tuli, joka heidän katseessaan välkkyi, levisi muihinkin, niin että heränneitten "luku jo joulukuussa samana vuonna oli jotenkin suuri". Siihen aikaan kerrotaan heidän viettäneen "erinomaisen iloista juhlaa", joka seikka myöskin todistaa liikkeen kasvamista.

Miten niukat tiedot näistä Savon herännäisyyden esikoisista ovatkin, mainitsee L. J. Niskanen "Muistokirjassaan", josta ylläolevat otteet ovat lainatut, erään seikan, joka on omiaan kuvaamaan tämän liikkeen luonnetta ja selittämään sen raitista kehitystä. Hän näet lausuu: "he näkivät petollisten kristittyjen petollisuuden ei vähemmässä mitassa kuin Pietari Ananiaan petoksen". Kernaasti myönnämme, että arvostelu on liioiteltua, mutta semmoisenakin on se varsin tärkeä. Juuri kyky tutkia henkiä, joka on Savon herännäisyydelle ominaista, puuttui ylimalkaan 18 vuosisadan ekstatismin haaveiluihin suuremmassa tahi vähemmässä määrässä eksyviltä uskonnollisilta liikkeiltä. On kyllä totta, että noiden "petollisten" ilmaiseminen ja nuhteleminen monesti tapahtui tunnottomaan horrostilaan uupuneiden kautta, mutta näiden "kielilläpuhumiset" samoinkuin heidän tuossa tilassa pitämänsä selväkieliset saarnat perustuivat raamattuun eivätkä johtaneet harhaan. Tämän todistuksen saapi Niskasen muistokirjassa ainakin eniten huomattu tämänkaltaisista "saarnaajista" herännäisyyden ensi ajoilta Juhana Martikainen. Savojärven esikoisten kera herättyään julkisesta jumalattomuudesta ja löydettyään Kristuksen, vaipui tämä mies hartausseuroissa ja muulloinkin tainnoksiin ja alkoi saarnata, ilmoittaen "ken oli totisesti Herran edessä, ken petollisesti ja jaetulla sydämmellä". Vaikka hän tuohon tilaan jouduttuaan oli niihin määrin tunnoton, ettei olisi tietänyt mitään, "jos jäsen olisi häneltä poisleikattu", ja vaikka hän oli "lyhyt ymmärrykseltään" eikä huonon näkönsä tähden ollut oppinut lukemaankaan, "saarnasi hän voimallisesti, ja ne saarnat olivat p. raamatun kanssa yhteen sopivat". Tämä arvostelu on sitä luotettavampi, koska se perustuu moneen tuollaiseen kohtaukseen miehen elämässä. Martikainen eli nim. noin 30 vuotta Savojärven ensimmäisen herätyksen jälkeen, jatkaen tuon pitkän ajan kuluessa omituista herätys- ja varoitussaarnaansa ystäviensä keskuudessa.

Moni on arvellut, ettei Savon herännäisyyden alku ole niihin määrin riippumaton muitten senaikuisten hengellisten liikkeiden vaikutuksesta, kuin olemme väittäneet. Tuota mielipidettä näyttää tukevan se seikka, että savolaiset siihen aikaan hankkivat ostotarpeensa Pohjanmaalta ja siis matkoillaan helposti voivat tutustua niihin hengellisiin liikkeisiin, jotka 18 vuosisadan keski- ja loppuaikoina monessa paikoin olivat rannikkomaan asukkaissa vaikuttaneet virkeämpää hengellistä elämää. Etenkin sopisi tässä yhteydessä huomauttaa Juhana Vegelius nuoremman herätystyöstä Oulussa sekä Tornion seuduilla pari vuosikymmentä myöhemmin ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä, jonka vaikutukset tuntuivat kauas eteläänkin. Näille otaksumisille emme kuitenkaan voi aivan suurta arvoa antaa. Päinvastoin on vaikea olettaa, että L. J. Niskanen, jonka muistiinpanot ovat tarkat ja huolellisesti kootut, ei olisi asiasta mitään maininnut, jos Savojärven herätys olisi saanut alkunsa muualta kotosin olevista vaikutuksista. Toistamme sentähden mitä ennen olemme lausuneet: Savon herännäisyyden alku on Jumalan ihme. Näissäkin syrjäisissä seuduissa oli sanan siemen kauan salassa itänyt ihmisten sydämmissä, kunnes armonaurinko murti talven vallan ja oras pääsi nousemaan.

* * * * *

Savojärven herätysten ensi aikoina saapui Ylitorniosta Iisalmelle pyöräntekijän ja muuta puusepän työtä hakien eräs nuori mies niineltä Juhana Puustijärvi eli Lustig, jonka viimemainitun nimen hän sotamiehenä ollessaan oli ottanut. Hän hankki itselleen torpan Ollikkalan kylässä, missä Tikkalanmäen y.m. talojen väki, samoinkuin suuri osa lähellä olevan Savojärven kylän asukkaista siihen aikaan ahkerasti oleskeli Jumalan sanan ääressä. Lustig liittyi heihin. Hän oli paljon lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, ja kun hänellä sitäpaitsi oli hyvä ymmärrys, rohkea, seurusteluun muiden kanssa taipuva luonne ja sujuva kieli, alkoivat heränneet käyttää häntä neuvonantajanaan hengellisissä asioissa. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Lustig oli kohonnut heidän johtajakseen. Väärin olisi kieltää hänen ansioitaan semmoisena, jos kohta miehen huikentelevaisuus ja hänen pintapuolinen uskonnollinen kantansa eivät olleet omiaan ajanpitkään säilyttämään hänelle tätä asemaa. Lustig järjesti päivä päivältä kasvavan kuulijakuntansa yhteiselämän, varsinkin hartausseurat, joissa hän yhä useammin esiintyi puhujana. Tavallisesti luki hän ensin raamatunlauseen, jonka johdosta hän sitten puhui. Hänen vilkas esitystapansa ja hyvä puhelahjansa eivät voineet olla vaikuttamatta Iisalmen isoovaan kansaan, etenkin koska hän oikein esitti kristinuskon alkeet. Varsinkin herätyssaarnaajana vaikutti Lustig paljon. Oikein hän myöskin selvitti opin syntisen ensimmäisestä vanhurskauttamisesta Kristuksen veressä, ja juuri viimemainittua totuutta tarvitsi noiden vasta heränneiden, syntiensä paljoutta ja Jumalan vihaa kauhistuvien saada kuulla. Ja jos saarnaajan puhe monesti liikkuikin pinnalla, jos hän usein jakelikin kuulijoilleen ala-arvoista ravintoa: Herran työ edistyi kuitenkin, sillä kansa oli nälkäistä, ja nälkäinen syö kernaasti heikompaakin ruokaa. Kylästä toiseen levisi herätys Iisalmella, voittaen ennenpitkää alaa muissakin pitäjissä. Ensimmäisinä näistä mainitaan Nilsiä ja Maaninka.

Lustigin maine kasvamistaan kasvoi. Mutta tämä myötäkäyminen ei ollut hänelle hyödyksi. Kun hän ei päässyt perehtymään uskon salaisuuteen, ei nöyrtynyt elämään yksin armosta eikä valvoen tarkannut omaa tilaansa, valtasi ylpeys hänen sydämmensä ja hän takertui takertumistaan tekopyhyyden syntiin. Rohkeasti lähestyi hän Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, astuen ennenpitkää sen yli. Niinpä alkoi hän käydä maailman lasten pidoissa, ottaen niissä osaa tanssiin ja muihin huvituksiin sekä antaen ystävilleenkin lupaa siihen [L. J. Niskanen; Akiander, Religiösa rörelserna i Finland VI, 4.].

Näin oli Savon herännäisyys vaarassa jo heti alussa eksyä väärälle uralle. Heränneitten pieni, kokematon joukko, joka vasta oli luopunut maailmasta ja sen tavoista eikä vielä pystynyt eroittamaan taivaallista iloa tämän maailman hekumasta, ei rohjennut vastustaa Lustigia. Nekin vaikenivat, joiden omatunto tuosta loukkaantui. Oliko vihollinen tekevä tyhjäksi Herran työn, oliko näiden seutujen herännyt kansa sammuttava Herran tulen kokoamalla vieraita aineksia hänen alttarilleen? Oliko Jumala jättävä tämän pienen, vasta kokoamansa ymmärtämättömän lauman ilman paimenta korpeen eksymään? Tarkatkaamme likemmin Lustigin kuulijakuntaa. Huomiomme kiintyy erääseen pitkään, solakkavartiseen nuorukaiseen. Tarkkaan hän kuuntelee Lustigin puhetta; kyyneltynyt silmänsä ilmaisee kovaa sisällistä taistelua, tavatonta luonteen vilkkautta ja samalla ihmeellistä syvyyttä, mutta ennen kaikkea sitä totuuden janoa, jota yksin elämän vesi voi sammuttaa. Veisuun ottaa hän hartaasti osaa, kaiken hyvän, joka seuroissa on tarjona, kätkee hän sydämmeensä tarkkaavalla mieltymyksellä, vaan samalla tuolla totuutta etsivällä pelvolla, jota eivät ihmisten mahtisanat pakota taipumaan eivätkä heidän korupuheensa petä. Tästä miehestä — hänen nimensä on Paavo Ruotsalainen — valmistaa Jumala, joka ei jätä työtään kesken, paimenta Savon heränneiden eksyvälle joukolle.

Pian sai Lustig kokea, etteivät kaikki heränneet niin ehdottomasti, kuin hän ylimielisyydessään näkyy olettaneen, luottaneetkaan häneen. Savon herännäisyyden vaiheissa tapahtuu käänne. Ennenkuin siitä kerromme, sopii tässä luoda silmäys sen merkillisen miehen aikuisempiin elämänvaiheisiin, jonka kautta Jumala tämän käänteen vaikutti.

II.

Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen käyntinsä Jaakko
Högmanin luona.

Paavo Henrik Ruotsalainen syntyi Tölväniemen tilalla Onkiveden kylässä Iisalmen (nyk. Lapinlahden) pitäjää kesäkuun 19 p:nä 1777. Isänsä oli talonpoika Vilppu Ruotsalainen, äitinsä nimi oli Anna Helena Svahn. Tölväniemen pienet viljelykset eivät olleet omiaan totuttamaan sen asukkaita ylöllisyyteen; päinvastoin näkyy perheen toimeentulo olleen hyvinkin niukkaa. Jo varhain täytyi Paavon oppia auttamaan vanhempiaan heidän työssään. "Kontissa kannettiin Paavoa salolle siellä hoitamaan nuorempaa lasta", niinkuin Ruotsalainen lapsuutensa aikoja muistellessaan vanhoilla päivillään eräälle ystävälleen [Asessori K, A. Malmberg] kertoi. Taistelu elatuksen hankkimisesta painoi vakaan leiman Tölväniemen asukkaisiin, säilyttäen heissä tuota vanhaa, isiltä perittyä kirkon ja uskonnon kunnioitusta, joka hengellisesti kuolleina aikoinakin on tuottanut kansallemme niin suurta siunausta. Elävämpään kristillisyyteen eivät Paavon vanhemmat kuitenkaan herätystenkään aikoina näy taipuneen. Mutta he opettivat lapsensa lukemaan ja käyttivät heitä kirkossa, siten ohjaten heitä Jumalan uudesti synnyttävän sanan ääreen. Tästä sanasta sai Paavo kerran jo lapsena hän oli silloin 6 tahi 7 vuoden ikäinen — "piston sydämmeensä", kirkossa kuullessaan saarnattavan vapahtajan kuolemasta. "Kuka on tapettu?" kysäsi hän tuskaantuneena viereiseltään, kiinnittäen, vastauksen saatuaan, kaiken huomionsa pappiin. Myöhempinä aikoina muisteli Paavo usein tätä tilaisuutta, pitäen sitä kehitykselleen tärkeänä.

Paavon vilkas luonne ja hänen rikas sielunelämänsä herättivät jo varhain hänen vanhempainsa huomion. Hänen hyvä muistinsa, erinomainen käsityskykynsä ja suuri tiedonhalunsa vaatimalla vaativat heitä miettimään, millä keinoin voisivat saada poikansa kouluun. Etenkin tuli tämä huoleksi äidille, joka sitäpaitsi itse oli vallassäädystä lähtenyt ja siitäkin syystä altis tuohon suuntaan ajattelemaan. Mutta Jumala oli toisin päättänyt. Tuumaa vastusti se ankara todellisuus, jonka nimi on varojen puute ja joka niin monelta köyhän kansamme lahjakkaalta lapselta on tukkinut tiedon ja sivistyksen tien. Esteitä lisäämässä olivat sukulaisten epäävät varoitukset. Etenkin kerrotaan erään Paavon sedän jyrkästi tuumaa vastustaneen ja purevalla ivalla koettaneen sekä äidissä että lapsessa masentaa näitä aikomuksia. Jälkimaailma ei tiedä, millä mielellä tuo tiedonhaluinen poika taipui kohtaloonsa ryhtyäksensä hänkin isiensä tavoin otsansa hiessä erämaata raatamaan, mutta Paavo Ruotsalaisen elämässä välkkyy jo tässä sen Herran tarkoitus, jonka tapana on kasvattaa välikappaleensa itsensäkieltämisen ja nöyrtymisen koulussa.

Jo kuuden vuoden ikäisenä oli Paavo oppinut lukemaan. Tätä taitoa kehitti hän ahkeraan, lukemalla uskonnollisia kirjoja. Näitä löytyi vähän kodissa ja lisää sai hän samalta sedältä, joka niin jyrkästi vastusti hänen "herraksi pyrkimistään". Tämä setä lahjoitti hänelle myöskin raamatun. Näin pääsi Paavo jo lapsena tilaisuuteen elämän sanan lähteestä tyydyttämään sitä ijankaikkisuuden janoa, jota hänessä jo tähän aikaan ilmaantui. Samaa raamattua — se oli 1776 vuoden raamatunpainos käytti hän sitten ahkeraan elämänsä loppuun, ammentaen siitä sitä viisautta ja voimaa, joiden elähyttämänä hän suuren elämäntyönsä toimitti.

Kuinka syvältä Jumalan sanan kaksiteräinen miekka oli päässyt tunkeutumaan Paavon sydämmeen siihen aikaan, jolloin hän ilmoittautui rippikouluun, sitä ei tiedetä, mutta hyvin luultavaa on, ettei hän mieleltäänkään ollut aivan tavallinen rippikoululapsi. Mihinpäin hänen ajatuksensa oli suunnattu, todistaa sekin, että hän pyysi pappia kirjoista poistamaan toisen ristimänimensä, sanoen tahtovansa omistaa ainoastaan nimen Paavali. Maailma ei häntä miellyttänyt; Jumalan valtakunta ja sen sankarit vetivät häntä puoleensa. Mutta että Paavo jo siihen aikaan olisi ollut selvillä tulevasta tehtävästään, että hän, kuten on väitetty, jo lapsena oli päättänyt uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan levittämiseen ja, ylpeytensä yllyttämänä, mielikuvituksessaan vertasi itseään suureen pakana-apostoliin — tuo otaksuminen on aivan perusteeton ja ilmeisessä ristiriidassa Paavon silloisen mielialan kanssa. Palajamme tähän kysymykseen; tässä vain huomautettakoon, ettei Paavon kotiseuduilla hänen rippikouluaikanaan mitään poikkeuksia tavanmukaisista kirkollisista oloista vielä ollut ilmaantunut. Ei ainoakaan maallikko vielä ollut niillä seuduin saarnaajana esiintynyt eikä tieto muualla toimivista kansanmiehistä tänne ehtinyt. Miten voisi siis rippikoulupoika ruveta tuota tavottelemaan, jos tämä poika onkin Paavo Ruotsalainen?

Mitä rippikoulu Paavossa vaikutti, sitä ei tiedetä. Erinomaisempaa tuo ei lie ollut, koskei hän siitä myöhemmin ystävilleen mitään puhunut. Mutta sanan siemen iti hänen sydämmessään, odottaen Herran kevätaikaa päästäksensä kuorestaan puhkeamaan. Se tuli, tämä kevät, mutta pilvisenä ja kolkkona. Päivät pitenivät, mutta aurinkoa ei näkynyt, myrskyt särkivät jäät, mutta kaikki näytti niin oudon kylmältä ja toivottomalta. Ahkeraan luki Paavo raamattua, etsien siitä rauhaa levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Rauhaa hän ei saanut, vaan sotaa, yhä kovempaa sotaa. Pyhä on Jumala ja vanhurskas — tuo totuus leimahti esille joka rivistä, joka sanasta, ja siinä valkeudessa näki Paavo itsessään syntiä vain. Pakoon hän ei pääse eikä yritäkään. Hän etsii sovintoa sen Jumalan kanssa, jonka tuomiot häntä noin ankarasti kohtaavat, sillä ilman hänettä hän ei voi elää. Mutta Herra on kuin kuluttava tuli.

Paavo oli käynyt Lustigin seuroissa, vaan ei ollut hän niissäkään löytänyt mitä etsi. Oikeilta tuntuivat opetukset, neuvot monesti hyviltä, mutta niissä oli kuitenkin jotakin puolinaista — perille ne eivät vieneet. Hänkin olisi tahtonut iloita noiden monien kera, jotka sanoivat Herran löytäneensä, mutta omatunto pani vastaan, sen soimaukset eivät lakanneet. Hän teki hyviä päätöksiä, vaan ei voinut niitä toteuttaa. "Kun käsky tuli, virkosi synti jälleen." Miten eläviltä tuntuivat hänestä heränneet, etenkin nuo kielilläpuhujat, Juhana Martikainen ja muut salaisuuksien perille päässeet! Häneltä vain Herra vihassaan kasvonsa salaa, hänen sydämmessään ei kointähti koita! Tuohon sisälliseen ahdinkoon liittyi ulkonaisiakin vastuksia. Epäillen olivat omaisensa jo kauan tarkastaneet hänen tilaansa, pitäen tuota outoa levottomuutta, joka toisinaan näyttäikse ärtysänä kiivautena, toisinaan toivottomana alakuloisuutena, alkavan mielenhäiriön enteenä. Pilkalla, uhkauksilla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin koetettiin häntä estää seuroissa kulkemasta, vaan kaikki oli turhaa. "Löyhkä-Paavo" näytti olevan auttamaton. Hän oli käsittämätön muille ja käsittämätön itselleen [Nämä tiedot P. Ruotsalaisen lapsuuden ja nuoruuden ajasta olen (1896) saanut muutamilta hänen vanhimmilta tuttaviltaan, enimmäkseen asessori K. A. Malmbergilta, joka viimemainittu hyväntahtoisesti sittemmin on ne minulle kirjallisesti esittänyt. Vert. Akiander VI. 6-10.].

Kova ja pitkä oli Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen herätyksen aika. Miksi sen semmoiseksi täytyi muodostua, se on Jumalan salaisuus, jonka perille ei mikään tutkimus pääse. Vaan ilmaiseepa kuitenkin tämän merkillisen miehen luonne piirteitä, jotka, inhimillisesti puhuen, ainakin jossain määrin ovat omiaan meille tähän kysymykseen vastausta antamaan. Ristiriitaiset taipumukset taistelivat vallasta Paavon sydämmessä. Hän oli vallattoman iloinen ja sen ohessa synkkämielinen, kiivasluontoinen, tuittupäinen, vaan samalla helläsydämminen ja tyyni, kevytmielinen ja syvämietteinen, raaka ja hienotunteinen. Ja näitä ominaisuuksia liikuttamassa ja toimintaan pakottamassa oli tavattoman rikas mielikuvitus ja luja tahto. Ennenkuin semmoinen luonne murtuu ja nöyrtyy itsensäkieltämisen tielle, täytyy sen kärsiä monet ja kovat iskut, ennenkuin se asettuu ja tyyntyy Herran armoa säteilemään, täytyy sen saada uuvuksiin asti taistella. Oudoksuisimmeko, että Paavo Ruotsalaisen täytyi niin kauan tässä tilassa olla, ennenkuin hän voimatonna turvautui yksin Jumalan armoon?

Kolme pitkää vuotta taisteli Paavo toivotonta taisteluaan. Turhaan etsi hän, kehityksessään vähän pitemmälle ehdittyään, neuvoa ja lohdutusta Lustigin seuroissa. Niissä vallitseva vapaa, yhä kevytmielisemmäksi yltyvä henki ei voinut häntä tyydyttää. Oli kyllä noissa heränneissä monta, joille hän saattoi sydämmensä avata, monta murheen ja vaivan alaista, jotka tuntuivat käsittävän hänen kärsimisensä, he kun itse taistelivat samaa taistelua, vaan ei osannut kukaan heistäkään häntä neuvoa. Papeista ei ollut kysymystäkään, nehän vihasivat heränneitä, tuomiten heidän kilvoituksensa hulluudeksi, jota tulisi koettaa kaikin tavoin masentaa.

Tänä pimeänä ahdingon aikana kuuli Paavo puhuttavan eräästä Laukkaan pitäjässä asuvasta miehestä, jota kiitettiin kristinuskon salaisuuksiin hyvin perehtyneeksi ja pitkälle pyhityksen tiellä ehtineeksi. Tämä monesta syystä huomattava henkilö oli Jaakko Högman. Ollen kotosin Iistä, missä oli syntynyt v. 1753, lähti hän matkoille työnansiota hakemaan. Kaikkialla mihin saapui, todisti hän puheellaan ja käytöksellään siitä Herrasta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt. Kuinka vaatimattomasti hän esiintyikin ja miten vähän huomiota hän tahtoikin herättää, ei voinut pysyä piilossa se valkeus, joka hänessä asui. Se loisti yön pimeässä, ennustaen päivän koittoa sydänmaitten nukkuville asukkaille. Högman ei koonnut ympärilleen suuria kansanjoukkoja eikä missään muodostanut uskonnollista puoluetta, hän näkyy päinvastoin karttaneen julkista esiintymistä ja tahtoneen toimia ainoastaan pienemmissä piireissä. Matkoillaan piti hän rukoushetkiä taloissa, varoitti jumalattomia ja lohdutti murheellisia, neuvoen kaikkia sen vapahtajan tykö, joka ainoana voi Aatamin langenneita lapsia auttaa. Tyyntä ja hiljaista oli hänen esiintymisensä, se ei lumonnut ihmisiä, ei herättänyt heidän uteliaisuuttaan, ei murtanut mieliä eikä ajanut liikkeelle, mutta salaisella voimallaan painoi se raolle monen sydämmen oven, siellä täällä herättäen ijankaikkisen elämän kaipuuta. Högmanin elämänvaiheista tiedetään, että hän, kuljettuaan muun ohessa myöskin Iisalmen läpi, ensin asettui asumaan Pielavedelle sekä myöhemmin Jyväskylään, missä hän varmuudella oleskeli jo v. 1786 ja kuoli heinäkuun 22 p:nä 1806. Hän elätti itseään sepäntyöllä ja kaupalla. Kaikki, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, kiittivät häntä hurskaaksi, raittiiksi ja rehelliseksi mieheksi. Kristittynä ja hengellisenä neuvonantajana näkyy hän saavuttaneen verrattain laajalle ulottuvan maineen. Etenkin oli hänellä paljon ystäviä Kangasniemellä, missä hän kauppamatkoillaan usein kävi. Mutta ettei Högman ollut kutsuttu vaikuttamaan tuntuvampaa muutosta Suomen kirkon oloissa, sitä osottaa sekin seikka, ettei hänen esiintymisensä tuottanut hänelle minkäänlaista vainoa maallisen tahi kirkollisen vallan puolelta. Päinvastoin suosivat häntä kaikki; papitkin neuvottelivat hänen kanssaan hengellisissä asioissa [L. J. Niskanen; Akiander VI, 2-3.].

Tämän miehen puoleen päätti Paavo Ruotsalainen kääntyä. Pitkä oli matka ja vaikea, sen hän tiesi, mutta vielä raskaampi oli hänen sisällinen ahdinkonsa. Hänen täytyy päästä lähtemään ja päästä perille, maksoi minkä maksoi. Tässä sopii syyllä kysyä: neuvoako tuolla tavoin etsimään se lähtee, joka jo rippikoulussa on päättänyt ruveta muille neuvomaan autuuden tietä? Niinkö masentunut ja ahdistettu se on, joka, suurta tulevaisuutta tavotellen, tahtoo kantaa ainoastaan apostolin nimeä?

Vastoin isänsä tahtoa sekä voimatta hankkia itselleen edes välttämättömimmät matkatarpeet lähti Paavo v. 1799 jalan taivaltamaan tuota pitkää matkaa. Kerjäten täytyi hänen elatuksensa hankkia ja monenkaltaiset muut vaivat kärsiä, ennenkuin hän saapui Jyväskylän kappeliin, missä tuo kuuluisa seppä siihen aikaan asui. Högman työskenteli pajassaan, kun Paavo saapui hänen kotiinsa. Tarkastaen työtään, lausui hän muutamia raakoja sanoja, joista arkatuntoinen matkustaja aluksi loukkaantui. Paavo oli tullut pyhää miestä tapaamaan eikä voinut ymmärtää, miten hän semmoisia saattoi puhua. Kuinka vähäpätöinen tämä tapahtuma muutoin onkin, ansaitsee se erityisestä syystä huomiota. Tunnettu on, että Paavo elämänsä loppuun tunnusti Högmanin hengelliseksi isäkseen, jonka neuvoihin ja opetuksiin hän ehdottomasti luotti. Tunnettu on niinikään, että Paavo johdattaessaan ihmisiä elämän tielle, monesti tahallaan käytti raakoja sanoja, joista häntä täydellä syyllä on moitittu. Jos hänen luonteessaan, jota silloisen talonpoikaiskansan tavat ja sivistyskanta eivät olleet omiaan sievistämään, olikin taipumusta tuommoiseen esiintymiseen, on epäilemättä Högmanin esimerkki tässäkin suhteessa häneen paljon vaikuttanut. Tätä otaksumista tukee etenkin se seikka, että Paavo vielä vanhoilla päivillään mieltymyksellä kertoi, miten nuo Högmanin pajassa kuulemansa sanat olivat vapauttaneet hänen väärän pyhyyden orjuudesta. — Ennenpitkää huomasi Paavo, ettei hän ollut erehtynyt toiveissaan Högmanin suhteen. Monin kerroin palkittiin nyt matkan kärsimiset ja vaivat. Kerrottuaan miten hän pitkät ajat turhaan oli etsinyt rauhaa, miten omantunnon soimaukset ja Jumalan viha häntä yhä raskaammin painoivat kaiken sen uhalla, mitä hän tiesi Vapahtajan syntisten edestä toimittamasta pelastuksesta, ilmoitti Ruotsalainen tulleensa Högmanin luo häneltä saamaan neuvoa onnettomaan tilaansa. Tämä vastasi: "Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto". Lustig oli kyllä "oikein neuvonut vanhurskauttamiseen asti", kuten L. J. Niskanen muistokirjassaan lausuu, mutta siihen hän kuulijansa jätti, pystymättä heitä pitemmälle johtamaan. Syntisen ensimmäinen vanhurskauttaminen oli hänelle kylliksi. Tämän opin heikko puoli on, että se jättää ihmisen elämään ensimmäisessä vanhurskauttamisessa saadun armon varaan, kehottamatta häntä uutta joka päivä etsimään. Tuossa asemassa päästään kyllä rikkaiksi omissa silmissään, vaan Herran rikkautta se ei ole. Vanha ihminen virkistyy jälleen, alkaa pukeutua jumalisuuden muotoon, ryhtyy hyviä töitä tekemään ja menestyykin niissä, mikäli asian ulkomuodosta on kysymys, monesti niin hyvästi, ettei sydän enää kuule Pyhän Hengen nuhteita, ne kun vakaantunut luulousko yhä taitavammin osaa selittää vihollisen kiusauksiksi. Tuohon ansaan ei Paavo kuitenkaan ollut takertunut. Siihen joutumasta oli häntä estänyt Herran armo, joka hänen syvällisessä luonteessaan löysi monta liittymiskohtaa. Mutta epäuskoon hän sortui, kun ei hän tuntenut uskon alkajaa ja päättäjää, Kristusta. Högmanin sanat kirkastivat hänelle tämän salaisuuden. Nyt säteili armon aurinko valoaan hänen synkkään mieleensä, vapauttaen hänet sen kovan talven kahleista, jonka orjana hän turhaan oli koettanut liikuttaa henkensä jähmettyneitä voimia. Hän, juuri hän, oli yksi noita raskautettuja ja työtä tekeviä, joita, kuten Högman neuvoi, Vapahtaja kutsuu luoksensa saadaksensa heitä virvottaa. Ihmetellen kuunteli Paavo tuon valistuneen, Herran koulussa kokeneen miehen puhetta taivaan valtakunnan ja elämän tien salaisuuksista. Eivät joutuneet ne opetukset hukkaan: syvään kätki totuutta etsivä nuorukainen ne sydämmeensä. Högman terotti vieraalleen sitä totuutta, että niinkuin ensimmäinen parannus, jos Herra saa sen meissä vaikuttaa, johtaa Kristuksen tykö ja hänessä etsittävänsä löytää, niin velvoittaa se yksin hänestä edelleenkin elämään. Paavo ymmärsi nyt, että Herran tie on ristin tie, että sillä tiellä ei tullakaan suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, joiden täytyy asettua alimmalle asteelle ei vain matkan alussa, vaan aina edelleenkin, ja alkaa parannustyönsä alusta, aivan alusta, joka päivä, sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa salaa, kunnes päivä jälleen koittaa. Hänestä tuntui niin sanomattoman turvalliselta saada heittää kaikki syntinsä, kehnon parannuksensa, heikon uskonsa ja kelvottoman pyhityksensä sen Vapahtajan päälle, joka pyhän Jumalan edessä valvoo syntisten huonoa asiaa. Kerjäläissauva kädessään aikoo hän tästälähtien Kristusta seurata [Kertonut (1899) L. J. Niskasen poika Kusti N. sekä asessori K. A. Malmberg (1896).].

Köyhänä oli Paavo saapunut Högmanin tykö ja köyhänä hän hänen luotaan poistui. Kyllä hän ennenkin oli nähnyt syntinsä ja niitä kauhistunut Siinain valossa, mutta vasta siinä valkeudessa, joka nyt Golgatan rististä säteili hänelle, uskalsi hän luoda silmänsä synnin turmeluksen pohjattomaan syvyyteen, sillä tämä valkeus kirkasti hänelle Jumalan armon vielä suuremmaksi. Niin köyhänä, alastomuuteen asti köyhänä, hän palasi, mutta hänellä oli sanomattoman rikas ja armollinen Herra. Tämän Herran turvissa vaelsi Paavo kotiapäin niitä taisteluja taistelemaan, jotka häntä Iisalmella odottivat. Ettei hänen mielensä enään ollut niin masentunut kuin se mennessä oli, todistaa seuraava paluumatkalla sattunut tapahtuma, jonka siitäkin syystä tässä kerromme, että se osoittaa, miten altista kansa siihen aikaan oli tiedustelemaan elämän tietä. On ikäänkuin toivoisi se maallikoilta saavansa tietoa elävästä kristillisyydestä, turhaan tätä papeiltaan kauan odotettuaan. Eräänä iltana saapui Paavo Suonenjoen pitäjässä taloon, jonka asukkaat tekivät häneen miellyttävän vaikutuksen. Erinomaisella lapsellisella kunnioituksella kohtelivat talon pojat, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, vanhaa isäänsä ja samoin heidän vaimonsa anoppiaan, talon vanhaa emäntää. Paavo pyysi ja sai yösijaa talossa. Hänen vuoteensa valmistettiin tupaan lähelle isännän sänkyä. Ennenkuin nukuttiin, kysyi Paavo vanhukselta: "Mitenkä sielunne asian laita on? millaista hengellistä elämää olette eläneet?" Vanhus vastasi: "Nuoruudesta asti olen lukenut raamattua ja Vegeliuksen postillaa, mutta tällä kaikella en ole löytänyt rauhaa sielulleni enkä ymmärrä, mitä tulisi tehdä; omatunto todistaa, että pahoin on asiat". Sydämmensä kyllyydestä puhui Paavo isännälle vielä samana iltana parannuksen tarpeellisuudesta ja syntisten Vapahtajasta. Kun hän aamulla heräsi, kutsui vanhus hänen vierashuoneeseen, tarjosi hänelle kahvia, joka siihen aikaan ei ollut tavallista, sekä lausui: "Millainen vieras sinä oikeastaan olet, kun minun niin levottomaksi teit? Tuomio pauhaa tunnossani, enkä tiedä mitä tehdä. Siivolla jumalisuudellani olen vain joutunut kauas elävästä uskosta." Huonon ilman vuoksi Paavo ei vielä sinä päivänä lähtenyt, vaan jäi isännälle jakelemaan elämän sanaa. Kun hän parin päivän kuluttua jätti hyvästi vanhukselle, lausui tämä: "Jos vielä näillä seuduin kuljet, niin käy katsomassa" [Kertonut Kusti Niskanen.].

Ensi kerran oli Paavo esiintynyt hengellisenä neuvonantajana. Menestys oli silminnähtävä ja rohkasi hänen mieltänsä. Vaan ei hän silti ylpeillyt, hän päinvastoin nöyrtyi Herran edessä, jonka halpana välikappaleena vain hän oli ollut. Ja nöyrtymään vaativat häntä olot Iisalmella, hänen sinne saavuttuaan. Moitetta ja nuhteita sai hän kodissaan osakseen, ja karsain silmin katselivat häntä heränneet, varsinkin Lustig, joka jo siihen aikaan näkyy huomanneen Paavon etevyyden ja aavistaneen siltä taholta uhkaavaa vastarintaa. Suurenemistaan suureni juopa näiden miesten välillä. Jos Paavo jo ennen lähtöänsä Högmanin tykö oli epäillyt Lustigin uskonnollista kantaa, oli hän matkallaan selvään tullut ymmärtämään, miten pintapuolinen se todellakin oli. Omasta kokemuksesta tiesi hän, miten turhaa on yrittääkään tehdä parannusta etsimättä joka päivä puhdistusta Kristuksen veressä ja uutta voimaa hengelliseen elämään. Lustigin puheet eivät enää voineet häntä lumota, ja heränneitten seuroissa vallitseva lihallinen mieli inhotti häntä. Umpeen oli kasvamassa totuuden hengen herännäisyyden ja maailman välille raivaama raja. Tuo tuli näkyviin hartausseuroissakin. Niin suureksi oli vallattomuus kasvanut, että Lustig päätettyään hartauspuheensa joskus tarttui viuluun, soitolla kehottaen seuraväkeä tanssimaan. Tätä huvitusta puolusti hän salmistan sanoilla "kiittäkää Herraa harpuilla ja tanssilla". Paavo ei enää saattanut vaieta. Eräässä hartaustilaisuudessa esiintyi hän julkisesti Lustigin ja hänen kuulijakuntansa maailmallista, Kristuksesta eksynyttä kristillisyyttä vastustamaan. Mutta vaikka hän puhui innostuksella ja tuolla totuuden salatulla voimalla, joka löytää tien arkatuntoisiin sydämmiin, ei voinut hän tällä kertaa heränneisiin vaikuttaa. Suuri oli Lustigin valta kansan yli; ei hän ensi taistelussa sortunut, jos vastustaja olikin Paavo Ruotsalainen. "Et saa olla suupaltto vanhain seassa" huudahti hän ylimielinen hymy huulillaan. Vaan ei peräytynyt Paavo. Syntyi väittely, jonka seurauksena oli, että Ruotsalainen ja hänen kanssaan muutamat naiset erosivat muista heränneistä, muodostaen pienen ystäväpiirin, joka tuon lukuisan, Lustigin johtaman iloisen seurajoukon pilkkaamana vielä kylvi kyyneleillä. —"Ei minulle jäänyt kuin viisi akkaa" oli Paavon tapana tästä vanhoilla päivillään kertoessaan sanoa [L. J. Niskasen muistokirja; asessori K. A. Malmberg.].

Synkältä näytti herännäisyyden tulevaisuus. Lustigin kuulijakunta kasvamistaan kasvoi, mutta yhä pintapuolisemmaksi siinä vallitseva henki muuttui. Kristityn vapauden nimessä antautuivat useimmat yhä rohkeammin seurusteluun maailman lasten kanssa ja tuohon kevytmieliseen hengellisyyteen, joka, entiseen kääntymiseen luottaen, kadottamistaan kadottaa Herran pelvon hengen.

III.

Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.

Epäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää, että hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden vaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos kenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan suuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä joukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana, jolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden suurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan ääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni näistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt kuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon riemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi saanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut sille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän oppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa uskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli aiottu.

Aivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään aikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli, saapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan julkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä ystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin liittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen luoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen henki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen näki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.

Tällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä heränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras, heräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran hävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi? Kuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo muutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää opetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä astumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa. Kaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita opetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa tunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan. Lopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen Jyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli Paavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen luo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi sydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen talossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti oli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan emäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli muuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: "Jos joskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala käytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta onnettomuudesta." Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se rohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala oli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.

Omasta hädästään oli Paavo ensi kerran Högmanin luona käydessään puhunut. Nyt painoi häntä heränneitten onnettomuus [Tiedon tästä Ruotsalaisen toisesta käynnistä Högmanin luona on minulle antanut Kusti Niskanen (1899).]. Tästä oli hän tullut opettajansa kanssa neuvottelemaan. Miten taipumaton Högman itse näkyykin olleen johtamaan hengellistä liikettä, kehotti hän vakavasti Ruotsalaista Iisalmen heränneille neuvomaan autuuden tietä, jotta nämä, vapautettuina Lustigin erehdyksistä, pääsisivät käsittämään uskonelämän salaisuuden. Silminnähtävästi älysi Högman Ruotsalaisen suuret lahjat, ehkäpä aavisti hänen tulevan tehtävänsäkin. Tuo hänen Paavolle antamansa neuvo tukee sitä arvostelua, jonka hänestä olemme lausuneet. Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämmissä ja sen leviäminen isien maassa oli hänelle kallis, mutta itse tahtoi hän asua siimeksessä, missä muutamat harvat vain saivat häntä puhutella. Näille hän näytti löytämänsä kalliin aarteen, muille ei. Paavo Ruotsalainen oli yksi näitä harvoja. Ilman hänettä olisi Högmanin nimi tuskin jälkimaailmalle säilynyt.

L. J. Niskanen kertoo [Hengellisten asiain muistokirja.] Högmanin muun ohessa vieraalleen selvittäneen "sen välin, joka on totisen ja väärän kristityn välillä" sekä "kuinka meidän pitää monen vaivan ja kiusauksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman." Vääräksi kristityksi ei Högman voinut Paavoa sanoa ja vielä vähemmin yhteydessä tämän nimityksen kanssa terottaa hänelle jälkimmäisen lauseen sisältöä. Silminnähtävästi tarkoittavat nämä sanat toista henkilöä. Ken tämä on, ei ole vaikea päättää. Tuo puhe väärästä kristitystä, joka ei enää, muista tahi ei koskaan ole kokenut, että "meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman" tarkoittaa silminnähtävästi Lustigia.

Millaisia neuvoja Paavo oppi-isältään oli saanut, tuo tuli näkyviin hänen kotia saavuttuaan. Hän ei kuitenkaan vielä esiintynyt julkisuudessa, vaan neuvoi ainoastaan noita harvoja murheellisia ystäviään ja muutamia muita omasta tilastaan epäilykseen joutuneita yksityisesti. Jokapäiväinen käyminen armonistuimen tykö oli näiden neuvojen johtavana ajatuksena. Kysymys kristityn suhteesta maailmaan ja Lustigin tässä kohden osoittama leväperäisyys ei sitä vastoin näy antaneen aihetta erityisiin neuvotteluihin.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin Paavo joutui väittelyyn Lustigin kanssa. Se oli kiivasta eikä suinkaan omiaan vähentämään heidän välillään jo ennestään olevaa juopaa. Lustig syytti vastustajaansa lainalaisesta orjuudesta, tämä taas jyrkästi terotti sitä totuutta, että joutilas, suloisissa tunteissa lepäävä usko, jonka ei enää tarvitse kilvoitella pysyäksensä ja kasvaaksensa Jumalan tuntemisessa, on luuloa vain, ihmisen oman turmeltuneen luonnon luomaa vakuutusta, ei ylhäältä saatua armoa. Sen tuloksena on hengellinen ylpeys ja tekopyhyys. Moni kyllä koettaa kristillisyyden kuoren alla salata tämmöistä tilaa, mutta nuo hänen luukun uskonsa hedelmät ilmaisevat ennenpitkää, minkä hengen lapsi hän on. Högmanin neuvon mukaan ja oman, Herran koulussa saamansa kokemuksen vakuutuksesta puhui Paavo voimallisesti jokapäiväisestä parannuksesta, osoittaen ettei ensimmäinen vanhurskauttaminen suinkaan tee sitä tarpeettomaksi, vaan päinvastoin. Usko — niin hän opetti — ei liiku tuntemisissa eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen pimeässäkin, kilvoitellen kunnes se hänen löytää. Jokapäiväisessä parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi syntisen nöyryttämiseksi pitää häntä murhehuoneessa. Nöyrtyen Pyhän Hengen nuhteiden alaiseksi ja tuomiten itsensä, astuu valvova ihminen Jumalan valkeuteen. Sinne ei uskalla luulousko mennä, mutta kilvoitteleva usko uskaltaa, sillä sen voimana on Herra. Laki kurittaa Kristuksen tykö, ja hänen puoleensa vetää armon Henki, sillä Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa. Täten syntyy, uudistuu ja kasvaa uskon vanhurskaus, joka uudistuvassa vanhurskauttamisessa omistaa Kristuksen eikä unohda häntä hänen antamiensa lahjojen tähden. [Kusti Niskasen kertomus; A, Möykkysen kirjoitus Suomettaressa 1856 n:o 22.]

Ei miellyttänyt Paavon kanta Lustigia. Tuommoinen autuudenjärjestys tuntui hänestä liiaksi tukalalta. Eikä se aluksi hänen kuulijakuntaansakaan hyvää vaikutusta tehnyt. Lustigin opetukset olivat päässeet syvään juurtumaan moneen vakaamieliseenkin ja hänen maineensa oli suuri. Ken rohkeni epäilläkään hänen oppiansa ja asettua häntä, tuota innokasta, heränneitten vanhaa johtajaa vastaan? Ja jos tuommoinen mieli muutamissa harvoissa joskus heräsikin, kun seuroissa saadut suloiset liikutukset arkielämän toimissa lamautuivat, tuli kiire etsimään uusia sytytysaineita tunteiden sammuvalle tulelle. Eikä tarvinnut kenenkään turhaan tuota hakea. Sitä oli runsaasti tarjona Lustigin johtamissa seuroissa. Tuntehikas veisu, palavat rukoukset, suloiset, armon ylistystä uhkuvat puheet, lujat vakuutukset armontilan varmuudesta sekä seuraväessä vallitseva iloinen mieliala — kaikki oli omiaan poistamaan epäilykset ja tukemaan Lustigin arvoa.

Tällä tavoin kului noin 8 vuotta. Iisalmen heränneitten enemmistö kannatti alussa Lustigia, Paavoa käyttivät neuvonantajanaan muutamat harvat vain. Vähitellen alkoi kuitenkin luottamus edelliseen vähentyä. Samoihin määrin kasvoi Paavon arvo. Ei ole kummallista, että elävää kristillisyyttä harrastava kansa ilmaisee tarvitsevansa opettajaa, johon se täydellä luottamuksella voisi liittyä. Tuommoinen ihmisiin turvaaminen osoittaa muutakin kuin inhimillistä heikkoutta, siinä ilmenee oikeutettu tarve, jonka vaatimuksille täysi tunnustus on annettava. Alhainen oli kansan käsityskanta, sen lukutaito huono, ei voinut se itse ammentaa vettä Jumalan sanan syvästä kaivosta. Papit eivät pystyneet eivätkä tahtoneet sitä auttaa. He päinvastoin koettivat kaikin tavoin estellä tuota heidän rauhaansa häiritsevää uskonnollista liikettä. Ei liioittele esim. Lustig, kun hän eräässä v. 1814 H. Renqvistille lähettämässään kirjeessä lausuu: "Siitä on meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit tämän pahan maailman kanssa meitä vastaan sotivat" [Akiander VI siv. 6.]. Ken oudoksuisi, että nuo synnin unesta heränneet ihmiset näin asiain ollen etsivät itselleen johdattajia sekä että he, semmoisen löydettyään, sydämmen luottamuksella ja rakkaudella häneen liittyivät?

Että Paavolla oli täysi syy esiintymään Lustigia vastaan, siitä ei voi olla kuin yksi mielipide. Vaikea ei myöskään ole päättää, kummanko tappiolla taistelu oli päättyvä. Tunnustettava on niinikään, ettei Paavo omaa kunniaansa etsinyt, antautuessaan tuohon taisteluun. Hän päinvastoin pysyi syrjässä vielä noin 8 vuotta toisen kerran Högmanin luona käytyään, kunnes totuuden voima vastustamattomasti vaati häntä julkisessa tilaisuudessa esiintymään Lustigia vastaan. Tämä tapahtui eräissä seuroissa v. 1808 eli 1809, missä Lustigin erehdykset ja hänen kuulijakuntansa kevytmielinen henki tavallista selvemmin tuli näkyviin. Ruotsalainen astui esille: "Jos ei nyt pikaisesti palata Herran puoleen, niin Lustigin oppi viepi meidät helvettiin" huudahti hän. Ei riittänyt Lustigin arvo enää estämään häntä puhumasta eikä kansaa kuulemasta. Paavo piti voimallisen puheen. Sen sisältö oli pääpiirteissään seuraava: "Herra on henkensä kautta meidät herättänyt. Sentähden tulee meidän vaivaisina, kirottuina syntisinä jälleen ja joka päivä sielun ikävöimisellä palata armahtajan eteen, jotta hän katsoisi armossa meidän puoleemme, antaisi synnit ja rikokset anteeksi, uuden mielen, uudet voimat elämän tielle lähtemään. Koska Herra jo ensimmäisessä vanhurskauttamisessa on meitä armahtanut, niin tulee meidän käyttää siinä saatua voimaa synnin kuolettamiseksi ja maailman kieltämiseksi. Täten opimme tuntemaan ja vihaamaan kaikkea, mikä aatamillisesta turmeluksestamme vuotaa, perisynnin juurta ja myrkkyä sekä tekosynnin saastaisuutta. Tällä tavoin ymmärrämme, miten suuri on erotus tekopyhyyden ja tosi jumalisuuden välillä, opimme vihaamaan omaa lihaamme ja seuraamaan Kristusta, joka sanoo: 'Joka tahtoo olla minun opetuslapseni, hän kieltäköön itsensä'."

Valtaava oli Paavon puheen vaikutus. Toinen toisen perästä vaipui horroksiin lattialle, alkaen "hengessä saarnata" ja "kielillä puhua", kuten noina alkuherätysten ihmeellisinä aikoina. Pintapuolisimmatkin saivat piston sydämmeensä. Kylmyys ja penseys, jotka kauan olivat painaneet heränneitten seurakuntaa, antoivat sijaa ensimmäisen rakkauden tulelle, ja entistä voimallisempana ja raikkaampana kaikui heidän huuliltaan Jumalan kiitos. "Ei ole Herran käsi vielä lyhetty" lausui Paavo tuolle riemastuneelle joukolle. Mutta kielilläpuhujia hän varoitti: "Antakaa Jumalalle kunnia, ihmisten kunnia on häpeää vain" [L. J. Niskasen Muuttokirja; A. Möykkynen, Suometar 1856 n:o 22; Kusti Niskasen ja asessori K. A. Malmbergin kertomukset.].

"Koko seurakunta meni sitten Paavon puolelle, eikä jäänyt Lustigin kanssa kuin kaksi ulkokullattua vaimoa, sillä kaikki muut suostuivat Paavoon ja seurasivat häntä" lausuu Niskanen muistokirjassaan. Hän kertoo myöskin, että "Lustig tämän jälkeen kävi pyrkimässä seurakuntaan sekä päämieheksi että opettajaksi, vaan ei häntä otettu vastaan". Oliko sovinto Lustigin kanssa todellakin mahdoton, oliko hänen uskonnollinen kantansa niin pintapuolinen, hänen opetuksensa niihin määrin erehdyttävät, ettei hän sopinut Paavon ja hänen ystäväinsä "seurakuntaan"? Yksimielisesti ovat viimemainitut sekä menneinä että myöhempinä aikoina antaneet hänestä huonon todistuksen, jossa tuskin ainoakaan tunnustus hänen työstään herännäisyysliikkeen palveluksessa on saanut sijaa. Huonon palveluksen tekee hänelle niinikään Iisalmen rovasti P. J. Collan eräässä häneltä heränneitä vastaan nostetun kanteen johdosta vaaditussa selityksessä v. 1823. Hän näet arvostelee siinä Ruotsalaista ja tämän ystäviä paljon ankarammin kuin Lustigia, josta hän osaksi kiittäenkin puhuu. Mutta tämä Collanin selitys on niihin määrin puolueellinen ja heränneille vihamielinen, että pikemmin joutuu epäilemään niitä henkilöitä, joista siinä myötätuntoisuudella puhutaan, kuin heistä hyvää ajattelemaan. Lustigin hyvistä ominaisuuksista olemme jo ennen puhuneet. Tässä vain huomautettakoon, etteivät hänen vastustajansa ja ankarimmat arvostelijansakaan ole lausuneet ainoaakaan moittivaa sanaa hänen elämästään, lukuunottamatta L. J. Niskasen lausetta "usein ei nähty erotusta hänen ja maailman välillä", jotka sanat kuitenkaan eivät ensinkään tarkoita siveellistä elämää. Täydellä syyllä on sitävastoin hänen uskonnollista kantaansa ankarasti arvosteltu. Häneltä puuttui ylimalkaan tuota ajatusten ja tunteiden syvyyttä, jota paitsi ei kukaan pääse tunkeutumaan ytimeen. Mutta jos hän olikin taipuvainen liikkumaan pinnalla ja jos hän opissaan erehtyikin, on Niskasen todistus tässäkin kohden epäilemättä liioiteltua ja puolueellista. Vastapainoksi lainaamme tähän muutamia otteita Lustigin H. Renqvistille v. 1814 kirjoittamasta, ennen mainitsemastamme kirjeestä:

"— — Minä olen lähes 20 vuotta pitänyt seuraa pienen joukon kanssa. Osoitettuani heille tien Jesuksen veren kautta Jumalan tykö, päätimme vakaasti pysyä tässä armossa ja kasvaa hengellisessä viisaudessa. Jumala on myös armonsa kautta tahtonut piiriimme johdattaa jonkun etsivän sielun, vaikka saatana ja maailma eivät ole laiminlyöneet nuoliansa ampua meihin, pyytäen meitä haavoittaa ja tehdä hitaiksi ja sen kautta vihdoin saattaneet muutamia meidän seurastamme nukkumaan ja voittaneet Demaksen kanssa tätä maailmaa rakastamaan. — — — Se minua ilahuttaa, että Jesus rakkaudellansa Turussa on voittanut niitäkin, joilla tämän maailman kunniaa on. Herra Jesus teitä johdattakoon ja armossa varjelkoon kruununne tallella pitämään. — — — En ole sovelias teitä neuvomaan enkä teille ohjeeksi mitään sanomaan; kirjoitan ainoastaan sentähden, että tekin saisitte meistä jonkun ilon ja huvituksen, niinkuin me täällä teistä iloitsemme ja toivomme kerran karitsan istuimen edessä ei ainoastaan kohdata teitä, mutta myös saada yhdessä iloita ja voiton virrellä riemuita siitä, että olemme päässeet synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta ja saamme jumalan rakkautta Jesuksessa katsella. — — — Kaikkia teitä minä halulla muistan, mutta erinomattain teitä, jotka sanan palvelijoina olette. Muistakaa inhimillistä heikkouttanne ja sitä raskasta työtä, kuin teillä on, jossa totisesti tarvitaan armoa ja apua. — Älkää kuitenkaan oudoksuko, että minä, joka olen teille tuntematon, tätä teille kirjoittanut olen; tähän on minua vähäinen rakkauden kipinä kehottanut" [Akiander VI siv. 5-7.].

Tämä kirje — siitäkin syystä huomattava, että Savon herännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä hengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa — ei suinkaan ole omiaan tukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on nöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja näkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin Herran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei Lustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.

Vaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos selvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen käsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen uhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä. Vuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei hänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä koskevissa asiakirjoissa.

IV.

Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.

Siihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden unesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita parannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä johtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen leviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat seurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan ja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan valtakuntaa.

V. 1801 ilmestyi Turussa painosta "Uskon harjoitus autuuteen" niminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka tarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia; ainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut tekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen. [Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen adventtisunnuntain saarnan alkulause "Nouse pohjatuuli ja tule lounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit vuotaisivat" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja pyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä luulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan, ellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä saarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten kaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan alaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan heränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla ketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä totuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu tekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): "Joka ei halaja evankeliumin autuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen vaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein farisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin luottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti, joissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset työt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi". Taistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa sitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota paitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää kiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä ei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on samalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta pääsiäispäivän saarnassa: "Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin Jesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi, uskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia, nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia tiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi. Sielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus, ja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen tahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko yksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa välikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa jää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja häneen usko nojaa." Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin kannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa hedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan etsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta vastaanottamaan. Sitä tekemättä — tätä totuutta terottaa tekijä usein — lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja julkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi "Uskon harjoitus autuuteen" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville, samoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat, taistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja kasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä. Sitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta uskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä tajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen raja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi erotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden ylhäisillekin. "Meidän aikamme kristikunnassa" niin lausuu tekijä 8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä "on pakanallisuus niihin määrin varttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena häpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan". Vaan ei eksy hän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee muidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen. Viimemainitun saarnan jatko kuuluu: "Mutta paitsi näitä tämän maailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin jos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka ainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan eivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta armosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute, sen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen puheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka ilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian loppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa ja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen kuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli varoittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja. — Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan meidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten seurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten kaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa." Mikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja hengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan puolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen, valvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!

Verrattuna esim. Tornion koulun rehtorin Juhana Vegeliuksen v. 1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan "Pyhä evankeliumillinen valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä" ei vedä "Uskon harjoitus autuuteen" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään uskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen. Mutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle edellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana ystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja evankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys, jota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen omituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin merkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on miltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen esipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen, joskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten vähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän kiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan, jota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta lainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä kirjasta ilmestynyt; viimeinen "Herättäjän" kustannuksella v. 1895. Ruotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu L. J. Achrén.

Tämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen Antti Björkqvist. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä v. 1741. Isänsä — hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson — oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa, päätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei ollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti, vastasi päättävästi: "No minä lähden". Nautittuaan alkeisopetusta Turun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist, ylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen. Hänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea mietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään kotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen taipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti hän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että Turun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765 Tukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan ylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin Björkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti 15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa ollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä mitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu on sitävastoin hänen vaikutuksensa Vehmaan kappalaisena, johon virkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v. 1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9 p:nä 1809.

Saarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa sanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. "Minä ja minun huoneeni tahdomme palvella Herraa" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä saarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot olivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet tuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä ja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin aikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet eivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat. Jumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa enemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa sananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään saarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle voimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa erinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia, tiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi, kehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi Siionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.