Ahkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä tahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia ystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan virkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist viihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun tanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen tahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata taloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia sanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun säätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän. Syynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan noiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle kannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä runsaammalla mitalla.
Björkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli jalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa mieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja hienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin noudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa näkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli Björkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli luultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka oli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei saarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta. Taloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt helpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli aikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä, kyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti huono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat ajatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman askareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen kirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa kirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia hetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja taloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri osa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut, että Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä tytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen meni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään talonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista kappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat pellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään tulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta. Myöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.
Björkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä. Seurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti saarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana pyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei ymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi, Björkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin tuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä vihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan siihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään kohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet Vehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat seurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa hän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut siihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai Eneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin päässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä virkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai valtakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa käynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta oli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen postillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän ansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa. "Teidän miehenne saa viran, rouvaseni" oli kuningas vakuuttanut. Jo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai tiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia valtakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen vuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän hänen kanssaan.
Björkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä hän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin nimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän tämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen säälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa Heikki Achreniuksen luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa oltaessa viimemainitulta: "Oletko varma siitä, että kaikki täällä ovat vilpittömiä kristityltä?" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan Björkqvist lausui: "Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?" osoittaen erästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen tätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä ja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa. Vaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona maallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta ja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden ykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti hän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä lausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään lempivirtensä, kyytimiehelleen: "Jos joku kerjäläisukko olisi tämän virren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se löytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä."
Yhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti Björkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä loppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään säästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan piti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän seurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä sitten valittaen hänelle lausuivat: "Kuka nyt meitä opettaa, kun pastori meidät jättää?" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa: "Hakekaa raamatusta." Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa. Se oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan, hartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa huomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui: "Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois", vastasi hän: "Niin, minä vain odotan lunastustani". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan haudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg, joka hautausvirreksi määräsi "Jumalast' en eritä tahdo".
Björkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään kirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän esiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa eikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei sovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät herännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä liittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti loukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin se pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa hartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän herännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan hänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman todistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä hänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen postillansa neuvomina ovat "harjoittaneet uskoaan autuuteen". [Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt Litteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja, Gabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin postillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha, huolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista löytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien suusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa J. R. Forsman.)]
* * * * *
19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä suuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin vastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra Kustaa Rancken. Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään, vuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään seuraavat [Akiander V, 269 — 305.].
Rancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena. Lapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita kärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772. Varojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen ylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken sitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan estelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen loma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän kuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa suorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään, joka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä raskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden seurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet pitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin. Rancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta, hän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena hoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin kehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka vaativaa kehotusta: "Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän" hän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän Sahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein yksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän oli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.
Minkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina toimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776. Se oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa Anna Rogel (k. 1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen kotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen. Haaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti hänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia, voimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona kaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta heräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi siltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta uskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa, Pirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä, Ruovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset heistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä häiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset asettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä ryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia maahan.
Ei kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen käsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan sivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana uskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle. Vielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta, kuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: "Vartija, mitä kuluu yö?" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan kello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös, jonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme uskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken: "Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka minusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä. Siitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen kautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja varsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt; näitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa ja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja niissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi, mikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan tämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja ahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada sitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa liikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi kristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen puhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa kristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä jäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. — —. Mutta minun tulee myöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista arvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin vallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä, teeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista erehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi kauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis heitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos semmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa, herätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille ja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että oppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin, kun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he puhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään turvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita käyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa usein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää, että suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja puhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä, karttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin heidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa arvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. — — Heitä syytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan. Tekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta ansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti kuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana jäisi entisilleen."
Monta muutakin vapaamielistä ja valistunutta ajatusta aikansa herätysliikkeistä lausuu Rancken samassa kirjoituksessa. Ne ilmaisevat kaikki rakkautta Jumalan valtakuntaan ja hellät, oikeaan osaavaa huolenpitoa kansan heränneistä lapsista. Niinpä kertoo hän muun ohessa kehottaneensa kansan omia miehiä seuroissa puhumaan, arvellen heidän puheestansa kuulijoilla olevan paljon hyötyä ja valmistavan näiden sydämmiä papin puheita vastaanottamaan. Ja kuitenkin eksyivät 1776 vuoden uskonnollisen liikkeen kansan riveihin kuuluvat puhujat opissaan monesti kauas raamatun totuudesta, eikä ainoakaan heistä saavuttanut suurempaa mainetta. Miten toisin kohtelivat esim. Savon papit etenkin alussa siellä syntyneen herännäisyysliikkeen edustajia, vaikka näiden joukossa oli Paavo Ruotsalainen! Mutta Rancken olikin herännyt pappi.
Nöyryydellä puhuu Rancken toimistaan seurakunnan opettajana. Hän valittaa, ettei hän osannut saarnata, ei kansaa oikein neuvoa. Etenkin näkyy häntä painaneen yksityinen sielunhoito varsinkin sairasten ja kuolemaan valmistettavien luona. Hän surkuttelee sitä, että yliopisto lähettää nuoria, kokemattomia miehiä seurakuntiin sielunpaimenen pyhää virkaa toimittamaan, antamatta heille neuvoa ja ohjeita, miten heidän käytännöllisinä pappeina tulisi toimia. Ylentävää on 18 vuosisadan iltahämärästä kuulla tämän uskollisen sielunpaimenen valituksia ja hänen kehottavia sanojaan. Jos kaikki vartijat Suomen Siionin muureilta olisivat tuohon tapaan puhuneet, olisi ihmeitä nähty isiemme maassa, sillä altista oli kansa siihen aikaan totuutta kuulemaan. Mutta Jumalan valtakunnan sankarit ovat tuntemattomat maailmalle, halvoilta näyttävät usein sen aseet, tappioilta monesti sen voitot. Jos mikään, todistaa Suomen herännäisyyden historia, että niin on laita.
Erinomaisen sävyisää ja maltillista mahtoi Ranckenin esiintyminen olla, koska hänen ei esimiehiltään tarvinnut kokea minkäänlaista sortoa, vaikka hänen toimensa sielunpaimenena jyrkästi poikkesi vanhan ajan tavoista. Jos kohta silloinen Turun tuomiokapituli jossain määrin osoittaakin älynneensä, ettei pakkokeinoihin ryhtymisestä suurta apua ollut, todistavat sen toimenpiteet esim. tunnetun Orihveden kirkkoherranapulaisen I. Utterin asiassa, joka päättyi tämän pappisvirasta ainaiseksi erottamisella (1778), mikä mieli sillä itse teossa oli herännäisyysliikkeen edustajia kohtaan. Rancken sitävastoin näkyy aina olleen sen erityisessä suosiossa. Epäilemättä oli syynä siihen osaksi sekin, että asianomaiset tunsivat tarvitsevansa hänen kykyään ja oppiaan.
Oltuaan yhdeksän vuotta kappalaisena Kuhmolahdella, haki ja sai Rancken kappalaisenviran Turun suomalaisessa seurakunnassa (1789). Jo juhannuspäivänä pitämällään tulosaarnalla, jossa hän terotti lain merkitystä armonvälikappaleena, herätti hän levottomuutta kaupungissa. Paitsi Spenerin ystäviä löytyi täällä herrnhutisen hengen vaikuttamaa evankelismia, jonka edustajista ainakin toiset olivat eksyneet julistamaan lihan evankeliumia, uskoa ilman parannusta. Nämä loukkaantuivat herätyssaarnaajan puheesta, pitäen sitä liika laillisena. Tyytymättömyyttä lisäämässä oli tietysti moni maailman lapsi.
Levoton oli aika. Kirkkojumalisuuden vanhat muodot eivät enää riittäneet tyydyttämään janoavan hengen vaatimuksia. Ihmiset tunsivat tarvitsevansa jotakin parempaa. Mutta moni eksyi luulemaan, että tuo oli saavutettavissa oikeassa opissa semmoisenaan, ja kysyi epätietoisena, mikä oikea oppi oli aikana, jolloin toinen puolusti toista, toinen? toista opinsuuntaa. Tämän johdosta lausuu Rancken elämäkerrassaan: "Yhtä katkeraa kuin outoa oli tavata ihmisiä, jotka, levottomina sielunsa tilasta, tiedustelivat: mitä tulee uskoa, mihin oppiin tulee luottaa, kun pidän Jumalan sanan autuudenoppia niin selvänä, että jokainen, joka vain rehellisesti tarkoittaa omaa parastansa, voipi löytää totuuden". Selvittääksensä kysymystä ja tämän ohessa näyttääksensä myöskin tuon vasta mainitsemamme evankelisen suunnan erehdykset, pani Rancken mietteensä paperille eräässä kirjoituksessa, jolle hän antoi nimen "Se oikia uskon oppi, ihmisten valheesta puhdistettu". Tämä käsikirjoitus, joka vasta myöhemmin painettiin, lähetettiin kahden muun papin toinen niistä oli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen B. J. Ignatius — allekirjoittamana myöskin Uusmaalle, missä herrnhutilais-evankelinen suunta oli voittanut vielä suuremman alan kuin Lounais-Suomessa.
Ahkerasti ja pelkäämättä julistettuaan totuuden sanaa Turussa 14 vuotta, siirtyi Rancken Perniöön, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän oli nimitetty (1803). Valvoen Herrassa jatkoi hän täällä uutterasti työtään, kooten kokemusta ja kasvaen uskossa ja Vapahtajan tuntemisessa. 1808-9 vuoden sota, jonka tuottamat kärsimykset kipeästi koskivat hänen hellään sydämmeensä, eivät lannistaneet hänen intoaan, vaan vaativat häntä sitä ahkerampaan työhön kärsivien kansalaistensa hyväksi. Hänen vakaat, rakkautta uhkuvat sanansa eivät voineet olla kuulijoihin koskematta, ja voimallisesti tukivat niitä hänen etevä puhelahjansa ja perusteelliset jumaluusopilliset tietonsa. Terottaen parannuksen ja uuden syntymisen välttämättömyyttä, taisteli Rancken sitä käsitystä vastaan, joka kääntymättömällekin ihmiselle kasteen perustuksella omistaa kristityn nimen. Huomattava kohta hänen uskonnollisessa katsantotavassaan on niinikään se, että oppi pyhityksestä siinä saa tärkeän sijan. Sitä terotti hän kirjoissaan ja puheissaan, siitä saarnasi hän ei ainoastaan kirkossa, vaan koko elämällään.
Samoinkuin Ranckenin koko elämäntyö viittaa koittavaan valoisampaan aikaan, oli hänen hellänä huolenaan sen sukupolven kasvattaminen, joka oli tätä aikaa edustava. V. 1808 perusti hän Perniössä sunnuntaikouluja, jotka kuitenkin vasta myöhemmin alkoivat toimensa, niihin valitut opettajat kun sodan synnyttämän levottomuuden tähden eivät heti työhön ryhtyneet. Miten vähän paljas tieto kristinuskon totuuksista Ranckenin vakuutuksen mukaan voikaan ketään johdattaa autuuteen, oivalsi hän toiselta puolen sen suuren tärkeyden. Tämä näkyy paitsi hänen toimistaan yllämainittujen koulujen perustamisessa omasta antamastaan uskonnonopetuksesta. Tässä työssä oli hän erinomaisen huolellinen. Kun Svebeliuksen katkismus ei häntä miellyttänyt, se kun hänen mielestään oli omiaan synnyttämään suruttomuutta ja tukemaan siihen aikaan yleistä luulouskoa, rupesi hän toimittamaan uutta kristinuskon oppikirjaa. Se painettiin Turussa v. 1808 nimellä Autuuden oppi syntisille ja ansaitsee monesta syystä huomiota, vaikkei sitä hyväksytty yleisesti käytettäväksi. Omassa seurakunnassaan käytti Rancken yksinomaan sitä, tehden siihen vuosien kuluessa lisäyksiä. Katkismuksen opettamisessa saavuttamiensa kokemuksien nojalla ja hartaan, kirkon parasta aina lämpimästi tarkoittavan innostuksensa elähyttämänä, kirjoitti hän ystävilleen, piispalle sekä muille johtaville henkilöille usein ehdotuksia paremman oppikirjan tarpeellisuudesta. Hän saikin asian niin pitkälle ajetuksi, että kysymystä pohtimaan ja uutta katkismusta toimittamaan asetettiin komitea, jonka jäseneksi hänkin valittiin (1817). Useimmat papit vastustivat ehdotusta Svebeliuksen katkismuksen syrjäyttämisestä, silminnähtävästi etenkin siitä syystä, että aiottiin ottaa käytäntöön Ranckenin oppikirja, jonka vakava kristillisyys tuomitsi heitä kristittyinä ja seurakunnan opettajina. Tämän johdosta kirjoitti viimemainittu valaisevan mietinnön Svebeliuksen katkismuksesta. Siinä lausutut mielipiteet ansaitsevat huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:
"Kysyn Svebeliuksen katkismuksen puolustajilta: eikö ole pyhän raamatun tärkein oppi, oppi syntisen parannuksesta s.o. miten langenneiden ja lunastettujen syntisten tulee etsiä ja saavuttaa armoa ja miten armoitettujen tulee vaeltaa evankeliumille otollisina, kokonaan suljettu pois tästä kirjasta? — — — Löytyykö siinä mitään siitä hengen köyhyydestä, jota Vapahtajamme niin paljon kiittää? Myöskin se murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu ja joka välttämättömästi seuraa elävää itsensätuntemista, on tästä kirjasta kokonaan unohdettu pois. Kun nyt uskon edellytykset ovat näin katkonaisesti esitetyt, niin ovat myöskin ne opinmuodot, joilla Vapahtaja itse kuvaa autuaaksi tekevän uskon elävyyttä: häntä isoominen ja janoominen, häntä etsiminen, kääntyminen ja pakeneminen hänen luoksensa, hänen vastaanottaminen ja hänessä pysyminen jätetyt sikseen, jota vastoin kirjaan on otettu skolastinen uskon käsitteen selitys, joka röyhkeimmälle teeskentelijälle tarjoo tilaisuutta pitämään kuollutta järjenuskoaan, lihallista suruttomuuttaan ja paatumustaan oikeana ja lujana uskona". Todistuksena siihen, mitä tämmöinen kristinuskon opettaminen vaikuttaa, kertoo Rancken yhteydessä edellisen kanssa, miten eräs mestattavaksi tuomittu vanki, jota hän v. 1800 valmisti kuolemaan, vastusti hänen varoituksiaan ja puolusti itseään Svebeliuksen katkismuksella. "Tuossa mielentilassa" huudahtaa Rancken "menetti hän oikean kätensä ja päänsä. Oi ettei tuolla onnettomalla olisi sadottain yhtä lujauskoisia vertaisia!" — — "Millaiseksi muodostuu autuuden oppi tämän oppikirjan mukaan?" kysyy hän edelleen, vastaten tähän kysymykseen: "Ei yhdenkään kristikunnassa syntyneen ihmisen tule itsestään muuta uskoa ja tunnustaa kuin että hän on totinen kristitty, koska hän on kastettu Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kasteessa on pukenut päällensä Kristuksen sekä sanoo uskovansa ja tunnustavansa Kristuksen Vapahtajakseen." — Niitä vastaan, jotka mahdollisesti väittäisivät, että katkismus, jos oppi parannuksesta siihen lisättäisiin, kasvaisi liika laveaksi, huomauttaa Rancken mietinnössään: "Ystäväni, pyhi pois kaikki Svebeliuksen eriuskolaisia vastaan tehdyt väitökset, sillä täällä Suomessa eivät meitä hätyytä katoolilaiset, kalvinistat eivätkä muut kerettiläiset; pyhi vielä pois kaikki ulkoa luettavaksi aiotussa kirjassa tarpeettomat, kummalliset, skolastiset ja puhtaasti opilliset kysymykset, niin saat tarpeeksi sijaa raamatulliselle ja käytännölliselle, kääntymistä ja kristillistä elämää käsittelevälle opille, jossa ei ole skolastisia kaavoja, määritelmiä, jaoituksia ja alajaoituksia, vaan yksinkertaisesti historiallista opetusta Jesuksen vertauksessa tuhlaajapojasta antaman ohjeen ja evankelistain kertomuksen mukaan Jesuksen elämästä, opista ja kärsimisestä".
Tämmöiset ajatukset ovat todellakin tienraivaajan ajatuksia. Miehuullisesti rohkenee hän vastustaa aikansa vanhoja ennakkoluuloja ja ryhtyä poistamaan lahonneita ja kelvottomia kerroksia Suomen kirkon rakennuksesta. Vaan ei tahdo hän ainoastaan repiä ja hävittää, hän tahtoo ennen kaikkea rakentaa. Eikä puutu häneltä rakennusaineita. Niitä on hän rukoillen ja työtä tehden koonnut.
Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa (1817) nimitettiin Rancken jumaluusopin tohtoriksi. Saman arvonimen sai silloin myöskin hänen likeinen ystävänsä ennen mainittu B. J. Ignatius. Samana vuonna teki hän tämän ystävänsä kera tuomiokapitulille ehdotuksen, että Suomessa perustettaisiin yhdistys, jonka tehtävänä olisi kansalle toimittaa hyviä hengellisiä kirjasia. Aiheen tähän ehdotukseen oli hän saanut Ruotsin evankelisesta seurasta, jonka ripeää edistymistä hän ilolla oli seurannut. Kun sitäpaitsi yksi tämän seuran innokkaimmista jäsenistä, Tukholman kappalainen Joh. Vaetterdahl, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa, lämpimästi kehotti häntä toteuttamaan aikomustaan samanlaisen seuran perustamiseksi Suomessa, jätti hän siitä hakemuksen tuomiokapituliin, joka otti yritystä kannattaaksensa. Täten syntyi (1818) Turun evankeliumiyhdistys.
Näiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua. Siihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista, joka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri hän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin oloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa, sitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen kuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16 p:nä 1831 sai hän siirtyä siihen "lepoon, joka on Jumalan kansalle tarjona".
Paitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut "Halullisen rippilapsen kaksi virttä" (1817) sekä seuraavat käännökset: "Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge Englannissa kirjoitti. Turussa 1801;" "Buggen postilla eli evankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;" "Tien osottaja ijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;" "Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille. Turussa 1803;" "Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;" "Yhden torppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa 1815;" "Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä. Turussa 1815;" "G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa viivyttävät. Turussa 1822" sekä "Sydämmellinen neuvoja varoitus nuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää ehtollista nauttia. Turussa 1823".
* * * * *
Ranckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli Bengt Jaakko Ignatius. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan Helsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli hän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana vuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän tutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin määrin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen vaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin esiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän, oltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana, v. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi. Ranckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius ystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja totuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa seurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi, julisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä evankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen näköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana oli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli, näkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais. päivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan vanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan luopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla ja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin kuulijain pyynnöstä nimellä "Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver ett syndigt folk" Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla: "Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta valapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet ja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä hävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt kaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin, niin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko pää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti ei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön suruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen asti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen koettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat myöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat täytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää kaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen kauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme kokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa meille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden antaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia parannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne, jotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien surmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen kauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on tehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta jos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään voi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua (Luuk. 13: 3)".
"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti vihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps. 90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja tunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan. Liikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo niin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan tuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan kristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse ja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr. 9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei idästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä koston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes. 59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan. Kuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin rientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin tiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen hyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa luottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan, niin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita itseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme revimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa: itse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). — — — Oi, isänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi sopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus jälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka jumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat repineet rikki! — Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä kostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa teitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen teitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti on teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden rukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä hänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä Herrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman (Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu sitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. — Mutta, suruton sielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin, turhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa mitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden helmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet halveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet siunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion sanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin varoituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän uudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa sinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen korotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua nukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan vuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja onnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja koko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä tuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta. Joudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle tulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen helmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää tulevaa vihaa. — — — Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te rehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta turmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä aikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin toimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden lyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa kaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne saaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen verisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa osallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan. Verellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi omaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi ijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako sielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja. Rukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta, vuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä parannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun vaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa kaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja ruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen ijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta, alituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan rauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen."
Ei ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa suhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä korusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat totuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle. Rohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden. Hänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot, laajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen puhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta vastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin etupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.
Oltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v. 1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti hän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa ja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka edustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän seurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista kuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja Ignatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät, mihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti voi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää johtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.
Kirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta. Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin tohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean ja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna, jolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan lääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä, saatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin rovastikunnassa (1825).
Kirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on hänen saarnoistaan painettu myöskin "Ruotsin kansan valitus ja lohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta" (1792) sekä "Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta" (1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee mainitsemista etenkin "Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen tuntomerkit" niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa ja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa kirjailijakilpailussa. — Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut vielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen toimittamat "Halullisten sieluin hengelliset laulut", jotka vielä tänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä v. 1824 "Uusia suomalaisia kirkkovirsiä", joista 47 ovat hänen sepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien runollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin ensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on raamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen vasta.
Elämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä esiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen luotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin Halikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk handbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift; Akiander V, 306-307.].
* * * * *
Näiden tunnettujen miesten kera edustavat Lounais-Suomen herännäisyyttä 19 vuosisadan vaiheessa muutamat muutkin paimenet, joita emme saa unohtaa. Olemme jo maininneet Antti Achreniuksen nimen. Hän oli kuuluisan Abraham Achreniuksen (k. 1769) poika ja syntyi 1745. Lapsuudesta asti taipui hänen mielensä elävään ja vakavaan kristillisyyteen, jota varsinkin hänen isänsä yhtä huolellisesti kuin hellästi koetti häneen istuttaa. Jos Abraham Achreniuksen luonne elämän taisteluissa ja myrskyissä monesti yltyi kiivauteen ja taipumattomaan itsepäisyyteen, niinkuin hänen tunnettu riitansa Turun tuomiokapitulin kanssa selvään osottaa, kehittyi sitävastoin hänen poikansa hiljaiseksi, kristityn salaista sisällistä elämää eläväksi sielunpaimeneksi. Saatuaan alkeisopetusta isältään, tuli Antti Achrenius ylioppilaaksi 1758. Kahdeksan vuotta harjoitettuaan opintoja yliopistossa, vihittiin hän maisteriksi (1766) sekä papiksi v. 1769. Viimemainittuna vuonna määrättiin hän isänsä apulaiseksi Nousiaisiin ja tämän rakkaan kotiseurakuntansa kirkkoherraksi v. 1778. Että hän oli esimiestensä suosiossa näkyy siitä, että hän v. 1793 määrättiin lääninrovastiksi, josta toimesta hän kuitenkin sairautensa tähden luopui (1806). Antti Achrenius kuoli v. 1810.
Isänsä tavoin piti Achrenius hellää huolta seurakuntansa heränneistä. Nämä kokoontuivat pappilaan sunnuntaina hartausseuroihin, jota paitsi lähellä asuvat ystävät saapuivat hänen luokseen joka ilta yhteistä rukousta pitämään. Ajasta ilmoitettiin kellonsoitolla. Tähän häntä ei vaatinut yksinomaan velvollisuudentunto, vaan oma sisällinen tarve. Achreniuksen luonteen huomattavimpia piirteitä oli näet suruvoittoisuus, joka etenkin kiusausten ja sisällisten taistelujen aikoina helposti kasvoi painostavaksi raskasmielisyydeksi. Sitä lisäämässä oli sairaloisuus, joka monesti tuotti hänelle kovia ruumiillisia tuskia. Ne hän kuitenkin nöyrästi kärsi, pitäen niitä Jumalan erinomaisen armon ja rakkauden todistuksena. Ystäviensä seurassa virkistyi hänen toivonsa uudelleen, kun hän heidän kanssaan sai puhua ristin Herrasta ja hänen tiestään. Harvinaisella taidolla osasi hän itse murheellisia lohduttaa. Nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle, Herraa odottaminen pimeimpinäkin aikoina, "kunnes päivä jälleen valkenee ja kointähti koittaa sydämmessä", kaiken kurjuuden ja pelvon uhalla armonistuimelle käyminen — siinä hänen kiusatuille sieluille antamansa neuvojen pääpiirteet. Jos hän ei Hedbergin lausunnon mukaan [Allmän evangelisk tidning 1846, 15 5.] sanonutkaan heille: "Syntisi annetaan sinulle anteeksi", vaan jätti sen Jumalan sanottavaksi, niin ei johtunut tämä menettelytapa lainalaisesta tilasta, jossa elävä usko Kristukseen ei saa sijaa sydämmessä, vaan tuosta terveellisestä Herran pelvon hengestä, josta pietismi tunnetaan.
Achreniuksen elämä oli pyhitetyn kristityn elämää. Sitä hän itseltään ja muilta uskon hedelmänä vaati. Mutta ei hän siitä kerskannut. Hänen suruvoittoisuutensa johtui päinvastoin juuri siitä, ettei tämä elämä ollut semmoista, kuin pyhä Jumala vaatii.
Achrenius oli perinyt isänsä taipumuksen runollisuuteen. Epäilemättä [Katso K. Ranckenin kirje Tengströmille, Akiander V, 351.] on hän huomattavassa määrässä ottanut osaa Ignatiuksen toimittaman "Halullisten sieluin hengelliset laulut" nimisen virsikokoelman sepittämiseen. Muitakin virsiä on hän kirjoittanut, vaan isänsä vertaiseksi hän ei tällä alalla päässyt kehittymään.
Seurustelu heränneitten pappien kanssa oli juhlahetkiä Achreniukselle. Björkqvist, Rancken ja Ignatius olivat hänen ystäviään. Mutta paitsi näihin johtaviin henkilöihin liittyi hän ystävyydellä etenkin kahteen samanmieliseen tuttavaan, joiden nimet ansaitsevat sijan herännäisyyden historiassa, miten vähän tietoja heistä onkin jälkimaailmalle säilynyt. Nämä miehet olivat Loimaan kappalainen Juhana Ahlstedt ja Yläneen kappalainen Gabriel Grönelius. Edellisen elämänvaiheista tiedetään, että hän syntyi Piikkiössä v. 1741, nimitettiin pitäjänapulaiseksi Loimaalle 1771, kappalaiseksi samaan seurakuntaan 1785 sekä kuoli 1804. Grönelius, joka oli häntä 14 vuotta nuorempi, tuli ylioppilaaksi 1774, väitteli pro exercitio 1777 ja vihittiin papiksi 1779. Oltuaan ylimääräisenä pappina 9 vuotta, määrättiin hän 1784 Orihpään ja 1796 Yläneen kappalaiseksi. Että häntä pidettiin etevänä pappina, näkyy siitä, että hän valittiin saarnaajaksi 1791 vuoden kirkolliskokouksessa, joka kunnia siihen aikaan harvoin lie tullut kappalaisten osaksi. Gröneliuksen muisto elää vieläkin Lounais-Suomen heränneitten keskuudessa, vaikka hän kuoli jo v. 1823. Hän oli tunnetun Matti Paavolan (josta myöhemmin) likeinen ystävä [Tiedot Antti Achreniuksesta, Ahlstedtista ja Gröneliuksesta olen koonnut seuraavista lähteistä: Tolpo, Matrikel lisäyksineen; Strandberg, Åbo stifts herdaminne; B. J. Ignatius, Kristillinen saarna And. Achreniuksen hautaamisen johdosta; Akiander V, 261-263; Ludv. Vennerström, Fr, Gabr. Hedberg, hans lif o. verksamhet, 34.].
* * * * *
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Lounais-Suomen pappien työhön 19 vuosisadan tienraivaajina, tulee meidän vielä mainita yhdestä heidän kokoamastansa ja tälle liikkeelle jättämästään kalliista perinnöstä, jonka käytännöllistä merkitystä herännäisyyden vaiheissa tuskin voi liika suureksi arvata. V. 1790 ilmestyi Turussa painosta "Siionin Virret" niminen virsikokoelma, jonka Taivassalon kirkkoherra Elias Lagus (k. 1819) käänsi ruotsista suomeksi. Luultavasti ovat nämä virret ainakin suureksi osaksi muunnoksia ja mukaelmia herrnhutilaisissa ja muissa senaikuisissa ulkomaalla syntyneissä uskonnollisissa piireissä sepitetyistä virsistä. Mitä suomentajaan tulee, on herrnhutismin vaikutus häneen muussakin suhteessa silminnähtävä. "Siionin virret" ja ennen mainitut "Halullisten sieluin hengelliset laulut", joihin virsikokoelmiin vasta palajamme, levisivät nopeasti kaikkiin herännäisyyden koskettamiin seutuihin, saaden kaikkialla osakseen heränneiden yksimielisen kannatuksen.
V.
Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.
V. 1806 otettiin Kuopion trivialikoulun oppilaaksi muiden luku-uralle pyrkivien nuorukaisten kera eräs talonpojanpoika nimeltä Heikki Kukkonen. Hän oli syntynyt Ilomantsin pitäjän Sonkojan kylässä elokuun 1 p:nä 1789 ja siis kouluun tullessaan jo 17 vuoden ikäinen. Isänsä, jolla oli sama nimi, ei vähävaraisuutensa tähden aikonut poikaa pitkälle kouluttaa, vaan suostui kuitenkin tämän lukutuumiin, koska hän piti kirjoitus- ja laskentotaitoa tarpeellisena talollisellekin, joksi hän häntä aikoi. Mutta aivan toiset tulevaisuudentoiveet nuorukaisella oli. Jo lapsena oli tämä totuttanut itseään siihen ajatukseen, että hänestä tulisi pappi. Korkealla kivellä tahi järvenrannalla seisoen, julisti hän jo siihen aikaan mielikuvituksessaan Jumalan sanaa ihmisille. Mihinkään suurempaan huoleen sielunsa tilasta Kukkonen ei kuitenkaan vielä silloin ollut herännyt, jos kohta hän jo pienenä poikana äitinsä kanssa kirkossa saarnaa kuullessaan ajatteli: "Rahvas toisin elää, pappi toisin saarnaa". [P. Poutiainen, Henr. Renqvist Sortavalan kappalaisena.] Aikansa lapsena piti hän papin virkaa jalona tehtävänä ja halusi sentähden siihen päästä. Miten vaikea tämän toivon toteuttaminen hänelle oli oleva ja kuinka paljon kärsimyksiä se oli hänelle tuottava, sitä ei hän silloin aavistanut. Ilomantsin kirkkoherran J. Molanderin poikien kera ylioppilas J. D. Schröderiltä saatuaan opetusta pappilassa, oppi Kukkonen kirjoittamaan, puolen katkismuksesta ulkoa ja vähän latinan kielioppia eli sen tietomäärän, joka oli kouluun pääsemisen ehtona. Suuri se ei ollut, mutta työtä senkin hankkiminen oli kysynyt, sillä hänen täytyi oppia kaikki Ruotsin kielellä, joka alussa oli hänelle aivan tuntematonta. Sitäpaitsi ei Kukkonen ollut mikään lahjakas poika. Esteitä voittamaan auttoi häntä ikänsä, väsymätön ahkeruutensa sekä harvinaisen sitkeä ja luja tahtonsa.
Toista vuotta oli Kukkonen harjoittanut opintoja Kuopion koulussa, kun tämä oppilaitos sodan tähden suljettiin (1808). Hän oli silloin toisella luokalla. Hänen ikänsä ja varattomuutensa, sodan kauhut, isänmaan synkkä tulevaisuus — kaikki näytti yhtyvän hävittämään hänen lapsuutensa kauniinta unelmaa. Näin vaikeissa oloissa olisi melkein jokainen jättänyt kaikki tuumat koulunkäynnin jatkamisesta sikseen. Kukkonen ei sitä tehnyt. Hän päinvastoin rupesi miettimään, miten hän sodan kautta syntyneen loman aikana voisi hankkia itsellensä varoja lukujen jatkamiseksi. Ennenpitkää hän keksikin keinon. Hankittuaan itselleen Sortavalasta maantuotteita ja muuta kauppatavaraa, lähti hän näitä Pohjanmaalle kuljettamaan, käyden Oulussa ja muilla rannikkoseuduilla. Nämä kauppamatkat tuottivat hänelle melkoista voittoa, niin että hän sodan päättyessä omisti 1,000 taaleria puhdasta rahaa.
Kun Kuopion koulu sodan jälkeen jälleen avattiin, riensi Kukkonen sinne lukujaan jatkamaan. Rahahuolet eivät enää häntä painaneet; hänellähän nyt ainakin aluksi oli varoja toiveensa toteuttamiseksi. Mutta raskaammat murheet alkoivat sensijaan häntä näiltä ajoilta alkaen yhä enemmän rasittaa. Kauppamatkoillaan oli hän muutamien muiden kirjojen kera kotiinsa hankkinut myöskin A. Dentin "Kääntymisen harjoitus" nimisen kirjan. Kerran Kuopiosta kotia tultuaan, löysi hän tämän kirjan etehisen hyllyltä. Hän luki siitä ensimmäisen lehden, meni äitinsä luo ja lausui: "Emme äitirukka tällä keinoin koskaan pääse taivaaseen". Äiti vastasi: "Eihän sitä tiedä, ennenkuin kuoltua, mihin tullaan". Tämän johdosta sanoi nuorukainen: "Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin joutuu" [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena. Tämän tiedon vakuuttivat Renqvistin v. 1896 Sortavalassa elävät vanhimmat tuttavat oikeaksi.].
Kuopiossa tutustui Kukkonen kultaseppä Jaakko Lundströmin ja talonpoika Pietari Väänäsen sekä muutamien muiden heränneiden kanssa. Täällä hän niinikään joululoman aikana 1810 tapasi erään samanmielisen Maaningasta kotosin olevan talonpojan nimeltä Aaron Miettinen, joka oli matkalla Lustigin luo Nilsiään. Omantunnon vaivoihin joutuneessa nuorukaisessa heräsi halu saada tavata tuota kuuluisaa saarnaajaa, ja kun Miettinen tarjosi hänelle sijaa reessään, päätti hän lähteä hänen mukanaan. Sattuneen huonon ilman tähden jäi tämä aikomus kuitenkin sikseen. Sensijaan vei Miettinen Kukkosen kotiinsa Maaninkaan, mihin Lustig toisena joulupäivänä saapui seuroja pitämään. Täällä heräsivät entistä suurempaan voimaan jo ennestään sielunsa tilasta levottoman nuorukaisen huolet. Kukkonen alkoi tämän jälkeen yhä ahkerammin seurustella Kuopion heränneiden kanssa. Mutta näiden tuttavuuksien tähden joutui hän opettajiensa epäsuosioon; kumppanitkin alkoivat häntä pilkaten sortaa. Päivä päivältä kävi hänen asemansa koulussa yhä vaikeammaksi, kunnes hän epätoivon valtaamana päätti jättää lukutuumansa sikseen (1811). Pääsyynä tähän päätökseen oli kuitenkin se, että Kukkonen, tultuaan tuntemaan kykenemättömyytensä ja sydämmensä pahuuden, piti itseänsä aivan kelvottomana muita neuvomaan autuuden tielle eikä siitä syystä enää uskaltanut papiksi pyrkiä. Katumuksen kyyneleet olivat sammuttaneet tuon hänen lapsuutensa ja nuoruutensa palavan toivon. Mutta sitä tulta, jonka Jumalan henki näiden vaivojen alla oli hänessä sytyttänyt, eivät ne voineet sammuttaa. Kotia tultuaan, alkoi Kukkonen omaisilleen puhua elämän tiestä, tutkien tämän ohessa ahkeraan niitä harvalukuisia kirjoja, joita hänellä oli. Tätä tehdessään heräsi hänessä halu hankkimaan itselleen enemmän kirjoja, ja koska hänellä vielä oli vähän varoja, päätti hän tuota tarkoitusta varten lähteä Turkuun.
Ihmeellisesti ohjasi Jumala tämän murheenalaisen nuorukaisen elämänvaiheita. Turkuun saavuttuaan, tutustui hän hurskaan herrnhutilaismielisen kirjansitoja Agreliuksen kanssa, joka pyysi häntä luoksensa asumaan. Hänelle Kukkonen avasi sydämmensä ja kertoi entiset vaiheensa. Agrelius lausui: "Väärin menettelee se ihminen, joka ei kulje Jumalan hänelle osoittamaa tietä. Jos Jumala tahtoo sinua välikappaleenaan käyttää, niin et tee oikein, jollet seuraa hänen sinulle antamia viittauksia, jotka sinua kehottavat neuvomaan lähimmäisiäsi totuuden tiellä. Vaan voidaksesi johdattaa muita, tulee sinun ensin itse totuutta oppia; sinun pitää ahkeralla lukemisella hankkia itsellesi tietoja". Linnansaarnaaja J. Lönnmark rupesi nyt ohjaamaan Kukkosen lukuja. Agreliuksen kehotuksesta otti viimemainittu samaan aikaan nimen Renqvist (= puhdas oksa).
Uudelleen syttyi nuorukaisen toivo, ja ahkeraan hän luki sitä toteuttaakseen. Mutta ennen kärsityt vaivat ja sieluntaistelut, tuo äkkiarvaamaton käänne hänen elämässään ja uudistuvat, entistä kovemmat omantunnon nuhteet murtivat hänen voimansa. Tuntuu kuin olisi sielunvihollinen saanut luvan äärimmäisiin asti kiusata häntä, asettamalla vain uusia lain vaatimuksia ja uhkauksia häneltä loristusta salaamaan. Renqvist alkoi käydä yhä synkkämielisemmäksi, kunnes hän joutui mielenhäiriöön. Tässä tilassa hautoen kaikenlaisia kummallisia ajatuksia, heittäytyi hän tuskissaan eräänä syyspäivänä 1811 Auran sillalta jokeen, josta hän kuitenkin vahingoittumattomana saatiin ylös. Joulun aikana lähetettiin hän kotia. Niin pimitetty oli hänen järkensä, ettei hän enää vanhempiaankaan tuntenut. Kevätpuoleen tointui Renqvist kuitenkin niihin määrin taudistaan, että hän saattoi lähteä Turkuun terveyttään hoitamaan. Sieltä palasi hän täysin terveenä kotia, missä hän oleskeli vuoden ajan, nauttien tarpeellista lepoa.
Kesällä 1813 matkusti Renqvist virkistynein voimin Turkuun. Se Jumala, joka häntä kärsimisen kovassa koulussa oli koetellut, antoi hänen nyt nauttia onnellisempaa aikaa. Ennenkuin hän ryhtyi keskeytettyjä lukujaan jatkamaan, sai hän, luultavasti Agreliuksen toimesta, tilaisuutta matkustamaan Tukholmaan. Tämä matka oli hänelle hyvin virkistävä, laajensi hänen näköpiiriään ja antoi hänelle uutta intoa ryhtymään Herran viinimäen työhön. Tukholmassa tutustui Renqvist siellä löytyvien herrnhutien kanssa, käyden usein "veljeskunnan" kirkossa.
Hyvin tärkeä Renqvistin kehitykselle oli hänen oleskelunsa Turussa. Täällä hoidettiin häntä hellyydellä ja hienotuntoisuudella, täällä sulattivat herrnhutilaismielisten ystäväinsä puheet Jumalan rakkaudesta Kristuksessa hänen lain kovien iskujen särkemän sydämmensä, täällä sai hän seurustella sivistyneiden ihmisten kanssa, täällä harjaantui hänen silmänsä seuraamaan Jumalan valtakunnan ilmiöitä kaukanakin olevilla seuduilla. Jo v. 1811 tutustui Renqvist Agreliuksen kodissa Taivassalon kirkkoherran Elias Laguksen ja Orihveden kirkkoherran Juhana Utterin kanssa, jotka olivat herrnhutilaismielisiä, ja v. 1814 kävi hän Ranckenin luona Perniössä. Täten perehtyen erisuuntaisten miesten uskonnolliseen kantaan, vapautui Renqvist ainakin jossain määrin siitä ykspuolisesta katsantotavasta, johon eksymään hänen luontainen taipumuksensa itsepintaisuuteen ja ahdasmielisyyteen oli niin taipuva. Sitäpaitsi tutustui hän noiden johtavien miesten kautta monen kristillismielisen henkilön kanssa, joilta hän sai aineellistakin apua.
Vuosina 1815 ja 1816 kävi Renqvist ystäviään Tukholmassa tapaamassa. Näistä on huomattavin ennen mainittu Vaetterdahl. Tämän ehdotuksesta otettiin Renqvist Tukholman evankelisen seuran jäseneksi ja hänelle uskottiin seuran kirjojen myyminen Suomessa. Tähän toimeen hän kotia palattuansa heti ryhtyikin, työskennellen sen ohessa ahkerasti seuran kirjojen suomentajana. Ettei Renqvist näin asian ollen voinut hankkia itselleen perusteellisia tietoja, on selvä. Sitäpaitsi olivat hänen alkutietonsa monesta syystä hajanaiset ja puutteelliset. Hän pääsi kuitenkin ylioppilaaksi v. 1816, ollen silloin jo 27 vuoden ikäinen.
Renqvistin ylioppilasaika on kokonaan suunnattu Jumalan valtakuntaa tarkoittaviin toimiin, perustaen hänessä tuota väsymätöntä intoa tämän valtakunnan palveluksessa, josta koko hänen elämänsä sitten on todistuksena. Keväällä v. 1816 (Renqvist oli silloin jo ylioppilas) kirjoitti Vaetterdahl hänelle Tukholmasta: "Ilahuttavaa on nähdä työtäsi Jesuksen valtakunnan levittämiseksi. Herra on totisesti sitä siunaava. Hän auttakoon sinua, että saisit kaikki myydyksi, jotta ei kirjan (eräs käännös) kustantaminen tuottaisi sinulle tappiota. Vaikeaa on käsittää, miten ehdit niin paljon kääntää, lukea korehtuuria ja suorittaa kaikki asiat, jotka tämmöiseen toimeen kuuluvat, sekä tuon ohessa hoitaa lukujasi". — Mutta Renqvist ehti sekä kirjatoimensa suorittaa että lukea. Jo keväällä v. 1817 vihittiin hän papiksi ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Liperiin [Akiander VII, 55-60, 92.].
Nämä ovat Henrik Renqvistin nuoruudenajan huomattavimmat tapahtumat. Ne kertovat työstä ja taisteluista, eivät levosta ja rauhasta. Paljon murhetta ja surua ne toivat mukanaan, lohdutusta ja iloa vähän. Elämän korutonta, ankaraa todellisuutta on niissä runsaassa määrässä, tuota keväistä runollisuutta, josta nuoruudenaika monesti on niin rikasta, niukasti, tuskin ensinkään. Mutta Jumalan ihmeellinen johdatus on niissä kaikissa nähtävänä, ja siihen kätkeytyy paljon armoa.
VI.
Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa 1815-1820.
Lapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787 vanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen kirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä kylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa luona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin Briitta Ollikaisen kanssa, jolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä Vuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär Liisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].
Kärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa oli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi kantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat olivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei halla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä olisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin aina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra tietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan ei ollut siitä valittaen kertoa. Hän "unohti mitä takana oli, kokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat". Jos hän vanhoilla päivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin ainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä muisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan eräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina kevätaamuna lähti "oravalta lainaa ottamaan". Monesti ennen oli hän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella huminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja hyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen mielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, "kun noin paljon ruokaa metsässä vielä oli". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi "O Herra, ilo suuri". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä kaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas naapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti oli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K. Saarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun suullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin oikea.].
Tällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo hänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden tiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti. Joukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi näistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt hän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan kylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti vetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut. Vähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen läheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin näkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta Kuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin jo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä todistaa seuraava tapahtuma.
Jo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä alkanut tapahtua Rautavaaran kappelissa. Hyvin luultavaa on, että nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta Pohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti väittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen tuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin, vaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten uskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin v. 1802) lähti talollinen Paavo Kuosmanen kalaan Rautavaaran Keyrityn järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän vielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin lähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä katsomaan, näki hän rannalla "erityisesti vaatetetun" miehen, joka hänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä lähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui niihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä "enkeli" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille saarnaamaan.
Oli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa. Kuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja hänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä enemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut aihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä ei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä todellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä vapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi vaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että hän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat viimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja Nilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että Paavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä. Eikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten keksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja hänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.
Mutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen jo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs A. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen mukainen käsikirjoitus.] matkusti Pielisjärvelle, missä Herran valmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä olivat huomattavimmat Antti Pyykkö ja Antti Timonen, jotka muille lukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta ja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt, ennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos Niskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: "Pielisjärven pitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka heräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia suukristityitä", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä muuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa, ettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville kirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt, ei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt. Tässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset, joka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä ihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo tämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. "Ilolla ottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta", kertoo Niskanen "ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella käsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin oman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä". Alkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin huomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme sen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä olevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen elämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään lukijan huomion muualle.
Kuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon hallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817 olleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä — niiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät — soimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen omaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä tiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen kuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen sitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen kohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli toinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen hallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta luopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle. Kauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi hän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä silmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten ja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai kokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi, kunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla repi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma nimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi, y.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten pintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät ystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset heistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin, mutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet. Sen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen rikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi lujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi. Kun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten kovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen elämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä monta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä syyllä ovat häntä moittineet.
Vuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa löytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille uutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista vielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja muut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein varoituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan omaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien kera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue Viipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia antamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa. Perheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa, siitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle sitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän perheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän sittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli myöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].
Kotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun Aholansaaren taloon kuuluvaan Markkala nimiseen saareen, missä hän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä tiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4 vuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen henkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin vertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä, monet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei voinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen maineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä Iisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa myöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.
Rautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän kappelin emäseurakuntaan, Nurmekseen. Kirkkojen välillä ei ollut maantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan tapaamassa. "Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono" oli maailman lasten tapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta liikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä Körttiläinen, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään, johtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut alkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina oli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. — Elähyttäen vaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike Nurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki toisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy vuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin Pielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: "Heti ensimmäisen herätyksen jälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä Henki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui oudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka selittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia voineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa viiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä".
Vuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti Pyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen saapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien iloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten vastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle herännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo Pyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten opettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät olleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet väitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa evankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta Pyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman kylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi kuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen heränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen Ruotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin levenemistään leveni.
Kesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta kutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli nimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät aivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta, joka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä henki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia itselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän vasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää kokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi paisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti kohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa määrässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin nostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä hurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo järjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota syyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja lähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin, silminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet häntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin koetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän oli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei pystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat. Eikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan tarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut. Kaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa, joka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.
Vaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras heinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka silmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten asiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti, ehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet eräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen hänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: "Ei ole lupa". "Onpa" lausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti. Timonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan puhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla hän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli Paavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen, osoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat sortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta sekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja syntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi. Nöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen erehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi herännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki, jolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan heränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä liittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat Pielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille nimen rytäkkö-kesä [L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien Paavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan. Akiander VI, 187-189.].