* * * * *
Samaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin olot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä oli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka Lustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi vuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa miestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: Juhana Poikonen ja Lauri Juhana Niskanen, viimemainittu sen "Hengellisten asiain muistokirjan" tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet. Koska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon, lähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän aikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.
Noina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen herännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on kerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa oli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni olen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti erästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta Suonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu tämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta elettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 — hän oli silloin 22 vuoden ikäinen — käydä hyvin alakuloiseksi. Kaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen sydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän päästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin ystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset olivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset ennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä hänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta Lustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin Margareetta Suhonen nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo Ruotsalaista puhuttelemaan (1819). "Sain kerran armon", lausui hän perille päästyään, "vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun helvettiin joutua". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa entistä tilaa, lausui Paavo: "Et ole langennut armosta, vaan Jumala ei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki on vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt Kristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on". Poikonen viipyi Nilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo häntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin "Hunajanpisaroista", että "syntinen rukouksella ja toivon ikävällä saapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen". Poikonen ei kuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi, hän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon valtaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra hänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.
Kaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella erään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä Lauri Juhana Niskanen. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä huomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän ahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen mitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää ymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä seuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea levottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi heränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan näiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään synnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen kuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä kohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta tuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen kanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista. Etenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä. Vanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat suurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain raskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata sisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig v. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten keskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat erimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja asettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen sanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: "Jos kaksi laivaa lähtee samasta satamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos toinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten matkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa, kuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa; vaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on maailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden keskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä tietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva käsikirjoitus.]
Etenkin tämä Lustigin käynti Iisalmella näkyy aiheuttaneen Poikosen vasta mainitsemamme matkan Nilsiään. Kun hän sittemmin Niskaselle kertoi siellä saamistaan neuvoista, kehotti tämä häntä pyytämään Paavoa saapumaan Iisalmelle. Noudattaen tätä kehotusta, matkusti Poikonen uudestaan Nilsiään (1819). Siihen vaati häntä sekin seikka, että Iisalmen heränneitä jo ennen häirinnyt levottomuus ja eripuraisuus Lustigin siellä käynnin jälkeen ei suinkaan ollut asettunut, vaan päinvastoin yltynyt. Paavo oli heti valmis lähtemään. Miten tarkkaan hän karttoikin kaikkea aiheetonta sekaantumista muiden paikkakuntien oloihin, ei kieltäynyt hän etäälläkään asuvia neuvomasta, kun häneltä tuota pyydettiin. Ja juuri sentähden, että hän lähtiessään tuommoiselle matkalle aina kysyi neuvoa Herralta, uskalsi hän vieraalla paikkakunnallakin urhoollisesti puuttua arkaluontoisiinpiinkin kohtiin ja ihmisten mieliä katsomatta ratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Minne hän saapuikin, siellä huomattiin, ettei hän liikkunut oman viisautensa varassa, vaan korkeamman voiman tukemana.
Luja oli luulouskon voima Iisalmen heränneitten sydämmissä, mutta Paavon sanojen edessä se ei kestänyt. Toisen kerran sai hän heidät nyt palautetuiksi ristin Herran evankeliumin kuuliaisuuteen. Ei enää väitelty eri opinsuunnista, nyt palveltiin yksimielisesti Herraa. Heränneet virkistyivät uuteen eloon ja heidän lukunsa lisääntyi päivä päivältä. Seurat, joita pidettiin taloissa sekä lauvantai- ja sunnuntai-iltoina jahtivouti O. Lindmanin alueelle v. 1819 rakennetussa kirkkomajassa, kävivät vilkkaammiksi; synnin valta murtui, paheet poistuivat. Entistä likeisemmäksi tuli näiden heränneiden ja heidän Nilsiässä asuvien ystäviensä väli. Siellä he alkoivat yhä useammin käydä, varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Paavo asettui asumaan vastapäätä Markkasen saarta olevalle mannermaalle, missä hän oli lunastanut itselleen maata ennen asumattomassa paikassa. Tällä tilalla — sen nimi oli Tahkomäki — oli ensi vuosina ainoastaan saunantapainen rakennus, mutta likeltä ja kaukaa kokoontui sinne ystäviä Paavon puheita kuulemaan ja Herralle kiitosta veisaamaan [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896) y.m. Samat tiedot saadaan eräästä vanhasta, Paavon elämäkertaa käsittelevästä käsikirjoituksesta, jonka nimensä ilmoittamaton on minulle lähettänyt. Tämä käsikirjoitus, joka silminnähtävästi perustuu Paavon omiin kertomuksiin, tuntuu luotettavalta.].
Turhaan koetti Lustig asemaansa säilyttää. Eivätkä voineet hänen ystävänsäkään, joista ennenmainittu Pietari Väänänen Kuopiossa (k. 1846) oli huomattavin, sitä turvata. Mahtavan kevätvirran tavoin raivasi Paavon edustama herännäisyys itselleen tietä kaikkialla. Nöyryyden syvässä laaksossa juoksi tämä virta, ja sentähden veti se puoleensa muualtakin lähteneet joet ja purot. — — Ei menestynyt siihen aikaan se välittävä asema, jolle esim. Väänänen [Akiander VI, 5, 194, 199, 200.], Lustigin katsantotapaa noudattaen, koetti asettua. Pyytäen olla ystävyydessä kaikkien kanssa, joiden sydämmen asiaksi kristinusko oli tullut [L. J. Niskanen, Muistokirja.], ei päässyt hän oikein perehtymään pietismin jyrkkään kantaan ja jäi siitä syystä sille verraten vieraaksi. Kirjakauppiaana Kuopiossa (hän oli tämän oikeuden saanut v. 1819) vaikutti hän kuitenkin kuolemaansa asti siunaukseksi heränneillekin. Lustig sitä vastoin joutui ennenpitkää aivan unohduksiin, vaikka hän eli vielä monta vuotta. Hän kuoli helmikuun 2 p:nä 1833 [Akiander VI, 5.].
VII.
Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.
Iisalmen päivä päivältä elpyvä herännäisyysliike ei voinut olla herättämättä yhä suurempaa huomiota maailman puolelta. Ollikkalan, Nerkoniemen, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen y.m. kylissä pidettiin ahkeraan seuroja, joihin kansaa likeltä ja kaukaa kokoontui. Näissä tilaisuuksissa nähtiin monesti liikkeen ulkopuolellakin olevia ihmisiä. Moni mies, joka turhaan oli kieltänyt vaimoaan seuroihin lähtemästä, saapui niihin väkisin häntä kotia palauttamaan, moni isä ja äiti haki niissä "tottelemattomia" lapsiaan, moni isäntä palkollisiaan. Tämmöiset vieraat purkivat usein hyvin raa'alla tavalla vihansa noita "viettelijöitä" vastaan, jotka olivat aikaansaaneet niin paljon häiriöitä perheissä ja kodeissa. Sanoen hulluudeksi koko tuota outoa menoa, soimasivat he heränneitä jos millaisilla haukuntanimillä, koettaen kaikin tavoin häiritä seuranpidon hartautta [Kertonut L. J. Niskasen poika Kusti N. (1899) isänsä ja muiden "vanhojen heränneitten" kertomusten mukaan. Akiander VI eri paikoissa.]. Itsestään on selvää, etteivät heränneetkään aina maltillisesti vastustajiaan kohdelleet. Puolustaessaan elävää kristillisyyttä, antautui moni heistä pilkkaajien kanssa väittelyihin, joiden kautta juopa vain suureni. Tälle kannalle eivät asiat voineet jäädä. Siksi voimalliseksi oli herännäisyysliike kasvanut, että vastustajat päättivät ryhtyä tehokkaampiin toimiin sen ehkäisemiseksi. Ja koska Iisalmen kirkkoherra P. J. Collan, joka sekä yksityisesti että saarnoissaan oli nuhdellut sanankuulijoitaan seurakunnassa syntyneistä häiriöistä ja riidoista, selvään oli osoittanut, ettei hän suinkaan heränneitä suosinut, kääntyivät vastustajat hänen puoleensa, pyytäen häntä niin toimimaan, että tuo ikävä epäkohta vihdoinkin saataisiin seurakunnasta poistetuksi. Turhaan ei tarvinnut heidän tätä pyytää. Collan ilmoitti huhtikuun 4 p:nä 1820 päivätyssä kirjeessä [Kuopion lääninhallituksen arkisto.] Kuopion maaherralle, että monessa talossa Ollikkalan kylässä oli pidetty hartausseuroja, vaikka hän seurakunnan kirkossa oli saarnatuolista lukenut tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kuninkaallisen kirjeen, joka kieltää tämmöiset kokoukset. Tämän johdosta pyysi hän maaherraa jonkun kruununpalvelijan kautta tutkituttamaan asiaa sekä, jos siihen huomattaisiin syytä olevan, haastattamaan syylliset jo niihin käräjiin, joita paraikaa pidettiin Iisalmella. Maaherra antoi asianomaiselle maafiskaalille käskyn ryhtyä Collanin ehdottamiin toimenpiteisiin, mutta hanke raukesi kuitenkin sillä kertaa tyhjiin. Oikeus näet ei voinut ottaa asiaa tutkittavaksi, kun kanne ei ollut laillisessa järjestyksessä nostettu, uskontoa koskevat oikeusjutut kun olivat pantavat vireelle prokuraattorin kautta. Asianomaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He kääntyivät prokuraattorin puoleen (1821), joka, saatuaan rovasti Collanilta vaatimansa, heränneitten esiintymistä räikeillä väreillä kuvaavan selityksen, määräsi asianomaisen maafiskaalin heitä oikeuden edessä syyttämään. "Luvattomien hartausseurojen" pitämisestä tuomitsi (1822) kihlakunnanoikeus talollisen Heikki Martikaisen vetämään sakkoa 96 rupl.; Erkki ja Josua Tikkanen, joita oli syytetty samasta rikoksesta, saivat vasta myöhemmin tuomionsa [Akiander VI, 153, 155.].
Voisivatko siis vihamiehet lain turvaamina estää seurojen pitämistä ja rakentaa salpoja heränneitten kanssakäymiselle? Eikö voitaisi mitään tehdä tuon uhkaavan hankkeen estämiseksi? H. Renqvistin kirjeenvaihdon kautta Pietarissa asuvan J. Patersonin kanssa tiedettiin, että keisari Aleksanteri I mielisuosiolla seurasi uskonnollisen elämän elpymistä valtakunnassaan, sekä että Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa Sakari Cygnaeus oli herännäisliikkeen harras ystävä. Asiasta neuvoteltuaan, päättivät heränneet kääntyä viimemainitun puoleen, hänen kauttansa, jos mahdollista, saadaksensa apua heitä uhkaavassa vaarassa. Tuossa tarkoituksessa lähetettiin Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen Pietariin. Vähän oudolta tuntuu yritys, vaan silloisiin oloihin ja kansan silloiseen katsantotapaan nähden ei sovi sitä kummastella. Kaikessa tapauksessa on se aina oleva elävänä todistuksena heränneitten keskinäisestä rakkaudesta, samalla kuin se osoittaa, miten kallis heille se asia oli, jolle olivat elämänsä pyhittäneet. — Ystävällisesti otti Cygnaeus vastaan nuo kaukaiset matkustajat. He kertoivat hänelle Jumalan ihmeistä Savon erämaissa, heränneitten taisteluista ja maailman heitä vastaan nostamasta vainosta. Asian selvittämiseksi oli Niskanen sitäpaitsi käräjäjutusta laatinut kirjoituksen, johon oli liitetty kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat. "Cygnaeus" — niin kertoo Niskanen muistokirjassaan "vakuutti heitä keisarin ystävyydestä ja rakkaudesta herännyttä kansaa kohtaan, puhui arastelematta suruttomain vihasta ja vainosta Jumalaa pelkääviä vastaan sekä sanoi, ettei hiuskarvaa tulisi heidän päästänsä putoamaan". Piispa lupasi esittää asian keisarille "totisen kristillisyyden suojelukseksi".
Tämä tapahtui kesällä 1822. Niin tarmokasta vastarintaa Collan ei ollut odottanut. Kun hän Niskasen hänelle tuomasta Cygnaeuksen kirjoittamasta kirjeestä huomasi, miten epäedulliseen valoon hän oli joutunut Pietarissa, missä moni vaikuttava henkilö siihen aikaan lämpimästi harrasti elävää, vapaamielisessä hengessä toimivaa kristillisyyttä, ei hänkään puolestaan jäänyt toimettomaksi. Hän kirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän kaikin tavoin koetti itseään puolustaa, tietysti säästämättä heränneitä. Näyttää kuin olisi tämä kirje vaikuttanut jonkunmoista epäilystä Cygnaeuksessa sekä estäneen häntä ryhtymästä välittämään heränneitten asiassa. Hän oli näet muun ohessa luvannut keisarin käsikassasta toimittaa rahat Martikaisen maksettavaksi tuomitun sakon suorittamiseksi, vaan tätä apua ei kuulunut. Martikaisen sakkorahat tuomittiin ryöstön kautta ulosotettaviksi. Tämän johdosta kirjoituttivat heränneet anomuskirjeen keisarille, pyytäen häneltä tuota apua. Muistokirjassaan lausuu Niskanen mielipahansa siitä, että sanottu kirje, jonka "eräs suruton herrasmies" kirjoitti, myönsi Martikaisen "tietämättömyydestä erehtyneen". Anottu apu saatiin, mutta Iisalmen kirkossa kuulutettiin, että Hänen Majesteettinsa, joka tällä kertaa oli tahtonut Martikaiselle tuomitut sakot korvata, ei vastedes tämänkaltaisissa tapauksissa aio yhtä armollinen olla [Niskasen Muistokirja.].
Iisalmella ja Nilsiässä tapahtuneiden häiriöiden johdosta toimitti Porvoon hiippakunnan piispa J. Molander piispantarkastuksen näissä seurakunnissa helmikuussa 1823. Ensin saapui hän Iisalmelle. Kirkossa ei kukaan ilmoittanut mitään kannetta papistoa vastaan, vaikka piispa, tämmöisiä tilaisuuksia varten säädettyä ohjetta noudattaen, seurakunnalta kysyi, oliko sillä tässä suhteessa mitään muistutettavaa. Vasta toimituksen päätyttyä, antoi Niskanen piispalle valituskirjan sen sorron johdosta, jonka alaisiksi heränneet papiston toimesta olivat joutuneet. Sen alla oli seuraavat nimet: L. J. Niskanen, H. Martikainen, E. Tikkanen, P. Lustig, J. Kauppinen, A. Niskanen, H. Kauppi, A. Lappalainen, J. Lappalainen sekä J. Poikonen. Vähän oudolta tuntuu, ettei tätä valitusta julkisesti esitetty kirkossa. Näyttää kuin olisivat valittajat pelänneet suurta melua seurakunnan puolelta, jos kohta muutkin vaikuttimet saattoivat olla siihen syynä. Oli miten olikaan: kaikessa tapauksessa todistavat valituskirjan suorat sanat, etteivät heränneet ihmispelon tähden aikoneet keneltäkään mitään salata. Valittaen muilta seurakuntalaisilta kärsimäänsä sortoa ja kertoen etteivät saaneet heiltä rauhaa omissa kodeissaankaan, lausuivat he näet siinä peittelemättä sen vakuutuksen, että seurakunnan papit, rovasti Collan ja hänen apulaisensa Arhenius, olivat syypäät näihin kärsimisiin. Sekä julkisesti saarnoissaan että yksityisesti olivat he nim. heränneitä soimanneet ja heidän oppiansa vääräksi moittineet, siten yllyttäen surutonta kansaa tuohon vihaan ja vainoon. Lopuksi kertoo valituskirja heränneitä vastaan nostetusta käräjäjutusta sekä pyytää piispaa pitämään isällistä huolta siitä, että nämä vapaasti saisivat raamatun ja Lutherin opetuksen mukaan kristillisyyttänsä harjoittaa. Se päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämän asian johdosta kävimme viime kesänä Pietarissa piispa Cygnaeuksen puheilla, joka vakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden heränneitten päästä hiuskarvaakaan putoa, ja sanoi meidän armollisen ja lempeän keisarimme harrastavan ihmisten heräämistä synnin unesta. Suurella rakkaudella hän puhui meille siitä kääntymisestä, kuin Jumalan tykö on, ja siitä uskosta, kuin meidän Herramme Jesuksen Kristuksen päälle on". — Silmäiltyään valituskirjaa, kutsui piispa allekirjoittajat pappilaan, luvaten siellä asiaa tutkia. Ensimmäiseen kysymykseen, miksi heränneet valituksillaan eivät olleet kääntyneet hänen, hiippakunnan piispan puoleen, vaan matkustaneet Pietariin, vastasi Niskanen heidän toivoneen siten pääsevänsä vapaiksi käräjissä tuomittujen sakkojen suorittamisesta. Jos tämä vastaus ehkä oli vähän luikerteleva, oli seuraava sitä suorempi. Kun nim. piispa tiedusteli syytä siihen, etteivät heränneet autuudenasiassa kysyneet neuvoa rovastiltaan, lausui Niskanen: "Tämä rovasti ei taida mitään niistä asioista puhua enemmän kuin muutkaan suruttomat". "Enkö minä" tiuskasi Collan "ole sinulle saarnannut autuuden oppia, junkkari". "Ette koskaan" vastasi Niskanen "raamatun jälkeen ole puhunut parannuksesta ja kääntymisestä". — Piispan kehotuksesta selvitti Niskanen tämän jälkeen heränneitten opin sekä kertoi, että hänelle vasta Paavo Ruotsalaisen opetuksen kautta, oli kirkastunut raamatun todistus uskon vanhurskaudesta sekä että hän siten oli saanut voimaa synnin saastaisuutta vastustamaan. Molanderin häneltä kysyttyä syytä heränneitten seuroihin kokoontumiseen ja toistensa luona käymiseen, huomautti Niskanen sitä suurta siunausta, joka heillä keskinäisestä kanssakäymisestä oli.
Jonkunlaisen tilapäisen sovinnon näkyy Molander saaneen aikaan Collanin ja heränneitten välillä. Ainakin luopui ensinmainittu aikeestaan lykätä asia maallisen oikeuden tutkittavaksi. Hän pidätti itselleen vain oikeuden saada kirjallisesti vastata häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Kun tämä selitys sitten valmistui — se on päivätty huhtikuun 18 p:nä 1823 — ilmaisi se kuitenkin mitä selvimmällä tavalla, ettei piispantarkastus vähimmässäkään määrässä ollut hänen mielipiteitään muuttanut. Myöntämättä heränneitten vaikuttaneen mitään hyvää, syyttää hän yksinomaan heitä kaikista Iisalmella syntyneistä häiriöistä. Kaikki, jotka eivät usko "heidän luultuja ilmoituksiaan ja näkyjään" todeksi, ovat muka sorrettuja ja ylönkatsottuja. Väittäen perusteettomiksi heränneitten vakuutukset heidän lainkuuliaisuudestaan, syyttää hän heitä korkean esivallan asetusten rikkomisesta, he kun "lempeistä varoituksista huolimatta" lukemattomia kertoja suurissa joukoissa ovat kokoontuneet muista pitäjistäkin saapuneiden kanssa luvattomia seuroja pitämään. Etenkin Ruotsalaista vastaan purkaa Collan vihaansa. Räikeillä väreillä kuvaa hän hänen laiskuuttaan, huolimattomuuttaan, petollisuuttaan, voitonpyyntöään, etsien näistä vaikuttimista selitystä hänen esiintymiseensä "hengellisenä uskonpuhdistajana". Myöskin Niskanen ja Poikonen, joiden saarnamatkoista kirjoitus niinikään puhuu, saavat osansa Collanin mielenpurkauksista. Ainoastaan Lustigille hän antaa jonkunlaisen tunnustuksen, arvellen hänen joutuneen heränneitten epäsuosioon siitä syystä, ettei hän voinut hyväksyä heidän seuroissa tapahtuneita pyörtymisiä, erinomaisia ilmestyksiä, näkyjä y.m. häiritseviä kohtauksia. Kuvaava on etenkin seuraava kohta tässä kirjoituksessa: "Vaikka he muinaisajan farisealaisten tavoin välttävät muutamia julkisia paheita, suosivat he sensijaan toisia, jotka yhtä vähän kuin edellisetkään sopivat yhteen tosi kristillisyyden kanssa. Tottelemattomuutta vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan, eripuraisuutta naapurien ja aviopuolisojen välillä, auttamattomuutta hätääkärsiviä kohtaan, jos nim. nämä ovat toista uskoa, ylpeyttä, kostonhimoa, vihaa ja katkeruutta, hävytöntä sanojensa ja tekojensa kieltämistä y.m. tavataan usein. Väärin sovittaen pyhän raamatun sanoja enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, asettuvat nuo muka heränneet röyhkeästi esivallan käskyjä vastaan, koska itse luulevat asian paremmin ymmärtävänsä eivätkä pidä itseään velvollisina tottelemaan inhimillisiä käskyjä ja määräyksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat jonkunmoisessa yhteydessä uskonnon kanssa. — — — Ruumiillisessa niinkuin taloudellisessakin suhteessa tuottaa tämä eksynyt jumalisuus haitallisia seurauksia. Synkkämielisyydellään ja surullisella mielentilallaan sekä kieltäytymällä viattomimmastakin ilosta ja huvituksesta on moni etenkin heikompaan sukupuoleen kuuluva ainaiseksi ajaksi pilannut terveytensä. Useat ennen kukoistavat vainiot ja tytöt ovat niinsanotun kääntymisensä jälkeen ulkomuodoltaan aivan muuttuneet. Entinen eloisuus ja nuortea ihonväri on kadonnut. Kalpea iho, vääristyneet kasvoinpiirteet, toiselle puolelle painunut pää, kaamea nurjamielisyys tahi myöskin alakuloisuus, kaikki ilmaisee ruumiillista kärsimystä, sielun tilan kanssa sopusoinnussa olevaa. Luonnollista on, että alituiset matkat etenkin etäisiin seutuihin noilta lahkolaisilta kysyvät monta päivää, joita olisivat voineet käyttää tarpeelliseen työhön, sekä että he siten usein laiminlyövät tehtävänsä". Lopuksi sanoo Collan olevansa sitä mieltä, että itserakkautta, eksytystä ja ennakkoluuloja vastaan käytetyt pakkokeinot ovat yhtä voimattomat kuin vakuutuksen aseet tätä haaveilevaa lahkolaisuutta vastaan, joka kyllä oman onnensa varaan jätettynä ennenpitkää on kukistuva sen löysän perustuksen kanssa, jolla se seisoo. Tämä kuitenkaan ei estä häntä lausumasta sitä toivomusta, että raja on pantava "lahkon kasvavalle ylimielisyydelle ja sen väkivaltaiselle, jos kohta hyväntahtoiselle käännyttämisinnolle", jotta se ei estäisi papiston toimia "valistuneen ja oikean kristillisyyden levittämiseksi eikä turmelisi sitä suhdetta, jossa rehellisten opettajien tulee olla sanankuulijoihinsa" [Akiander VI, 161-167.].
Collania pidettiin "valistuneena ja taitavana seurakunnanopettajana". [Akianderin arvostelu VI, 153.] Hänen sanansa painoivat vaa'assa paljon. Hän edusti tuota vanhaa, puhdasoppisuuden tarkkaan järjestämää kirkkojumalisuutta, jonka hallitsemana Suomen kansa niin kauan isien tavoin nöyrästi, omantakeista uskonnollista vakuutusta ilmaisematta, oli noudattanut papiston opetuksia ja ohjeita, näiden perusteita tiedustelematta. Uusi aika oli koittanut. Uskonnon objektiiviset totuudet eivät enää riitä yksin tyydyttämään kansan tarvetta; subjektiivinenkin uskonelämä tunkeutuu esille, pyytäen luoda itselleen vastaavia muotoja. Persoonallinen, oman vakuutuksen kautta saavutettu itsetietoinen usko on sitä vaatimassa, ja vaatimusta tukevat särjettyjen sydänten huokaukset. Erehdyksien ja kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin liikkuu tuossa vaatimuksessa Jumalan voima, jolle ei mikään mahti voi esteitä rakentaa. Mutta sitä eivät kirkon johtavat henkilöt ymmärtäneet. He pelkäsivät tuon uuden uskonnollisen elämän ilmauksia, pitäen niitä sekä valtiolle että kirkolle vaarallisina. Jo Iisalmella käydessään oli piispa Molanderin täytynyt kokea, että herännäisyysliike oli enemmän levinnyt ja paljon voimallisempi kuin hän oli voinut aavistaakaan, ja Nilsiään tultuaan näki hän sen vielä selvemmin. Täällä kannatti liikettä seurakunnan kirkkoherrakin. Tämä mies — hänen nimensä oli Antti Juhana Brofeldt — oli ollut armovuodensaarnaajana Iisalmella v. 1796, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] ja siis omin silmin nähnyt Savon herännäisyyden ensimmäisiä ilmauksia. Epäilemättä olivat ne häneen jotakin vaikuttaneet. Kun Aleksanteri I v. 1819 kävi Iisalmella, pyysivät Nilsiäläiset saada Brofeldtin, joka siihen aikaan oli kappalaisena Nilsiässä, Iisalmesta seuraavana vuonna eri kirkkoherrakunnaksi erotettavan seurakuntansa kirkkoherraksi. Keisari suostui pyyntöön, ja Brofeldt astui uuteen virkaansa v. 1819 taipumatta noudattamaan tuomiokapitulin määräystä, että hänen sitä ennen tulisi suorittaa laissa säädetty tutkinto [Kertonut (1900) rovasti H. G. Th. Brofeldt.]. Tehokkaampaa osaa heränneitten kanssakäymiseen ja seuraelämään hän ei näy ottaneen, vaan että hän oli heille ystävällinen, tuli selvästi näkyviin muun ohessa myöskin kysymyksessä olevassa piispantarkastuksessa. Nilsiänkin heränneet antoivat piispalle valituskirjan, jossa he, vedoten Aleksanteri I:sen Suomen kansalle antamaan lupaukseen saada Lutherin opin mukaan Jumalaa palvella, pyysivät piispalta suojelusta maailman sortoa ja kappalaistaan A. J. Sireliusta vastaan. Viimemainittu olikin heitä röyhkeästi kohdellut ja sekä saarnoillaan että yksityisillä puheillaan yllyttänyt seurakuntaa vihaan ja kiihottanut sitä heitä vainoomaan. Kirkkoherraansa vastaan sitävastoin ei ollut heränneillä mitään muistutettavaa. "Me olemme luvanneet" lausuivat valittajat, joista Paavo Ruotsalainen oli yksi, "ennen antaa henkemme, jos Herran tahto niin olisi, kuin luopua elävästä uskosta, jonka Herra on meidän seassamme sanansa kautta vaikuttanut" [Akiander VI, 106 — 108.]. Molander sai kyllä valittajat luopumaan kanteesta, mutta ettei rauha sillä ollut saavutettu, sen hän kyllä ymmärsi.
Entistä painavampana esiintyi johtavain henkilöiden ratkaistavaksi kysymys, tulisiko maassa yhä leviävää herännäisyysliikettä suvaita vai vastustaa. Kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Vallanpitäjät valitsivat viimemainitun noista kahdesta.
Erkki ja Juho Tikkaselle, jotka turhaan olivat vedonneet hovioikeuteen, kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot kyllä heränneitten kirjallisesti tekemän alamaisen anomuksen mukaan maksettiin keisarin käsikassasta [Niskanen, Muistokirja.], vaan alkoipa myöskin Pietarista ennenpitkää muutakin kuulua. Piispa Molander, joka ministerivaltiosihteeri Rehbinderille oli ilmoittanut tarkastusmatkansa tulokset, sai viimemainitulta elokuun 2 p:nä päivätyn kirjoituksen herännäisyyden ehkäisemiseksi ryhdyttävistä toimenpiteistä. Hän ilmoittaa H. K. Majesteettinsa "pitävän huolestuttavana, että hänen alamaisensa (edellä mainituilla seuduilla) olivat pitäneet uskonharjoituksia, jotka, eroten muun seurakunnan jumalanpalveluksesta ja ollen kovin poikkeavaiset siitä, tuottivat semmoisen eripuraisuuden vallitsevassa kirkossa, että oli syytä pelätä siitä syntyvän häiriöitä yhteiskunnassakin". Pakkokeinoihin ryhtymään ei asianomaisia vaadita, mutta heitä kehotetaan niin toimimaan, että tuo haitalliseksi huomattu eriseuraisuus poistuisi seurakunnista, heränneitten seuranpidot ja muut tavallisesta järjestyksestä poikkeavat menot lakkaisivat, jotta H. Majesteettinsa ei tarvitsisi ryhtyä ankarampiin keinoihin noita eksyneitä vastaan [Akiander VII, 128-131.]. — Tätä vaikeaa kysymystä pohtimaan sekä ehdottamaan semmoisia toimenpiteitä, joiden kautta herännäisyys paraiten saataisiin ehkäistyksi, kokoontui Turkuun 1824 keisarin asettama komitea, johon kuuluivat arkkipiispa Tengström ja piispa Molander sekä tuomiorovastit G. Gadolin ja M. Alopaeus. Toukok. 28 p:nä s.v. antamassaan lausunnossa kannatti komitea pääasiassa yllämainitussa ministerivaltiosihteerin kirjeessä lausuttua mielipidettä, arvellen että eriseuraisia ainoastaan siinä tapauksessa lain ankaruudella olisi kohdeltava, että nämä, ystävällisistä neuvoista ja opetuksista huolimatta, jatkuvalla uppiniskaisuudella häiritsisivät valtion ja kirkon rauhaa [Handlingar i anledning af prästmötet i Åbo 1825.]. Mutta miten suvaitsevalta tämä ehdotus kuuluukin, on selvästi sen tarkoituksena herännäisyyden perinpohjainen kukistaminen.
Collanin tuomiokapitulille lausumat toivomukset olivat toteutuneet. Hän oli täydellisesti turvattu. Vielä samana vuonna kutsuttiin hän kirkkokäsikirjan komitean jäseneksi sekä nimitettiin 1826 jumaluusopin tohtoriksi. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] Mutta heränneitten sydämmistä pusertui haikea huokaus, kun viimeinen maallinen turva heiltä noin äkkiarvaamatta otettiin pois. Miten vapaa kiihkosta ja hurmahengellisyyden eksyvästä innosta herännäisyysliike oli, näkyy muun ohessa eräästä Paavo Ruotsalaisen näiden toimenpiteiden johdosta ystävälleen Matti Härköselle, joka siihen aikaan oli huomattavin Pielisjärven heränneitten johtajista, kirjoittamasta kirjeestä. Hän näet lausuu siinä: "Nyt alkaa aika niin vaarallinen olla, etteivät nyt saa enää kokouksia pitää, sillä keisari on tehnyt kovan päätöksen, että joka nyt vaan kokouksia pitää, se pitää vietämän Sipiriaan vankeuteen. Nyt on salainen käsky joka pitäjän kirkkoherralla ja nimismiehellä koko Suomenmaassa antaa ilmi ne, jotka kokouksia pitävät. Sentähden, hyvä ystävä, lakkaa kokouksia pitämästä ja julkisesti muualla matkustamasta; äläkä yhtään hämmästy tästä kiellosta, vaan rohkase itseäs ja koettele, onko uskosi elävä. Jos uskosi on pelvolla ja epäilyksellä täytetty, niin pyri likeisempään yhdistykseen Kristuksen kanssa, jonka luo löydät tien Jumalan sanasta. Älä tästä asiasta anna tietoa yksinkertaisille ja huikenteleville heränneille; vaan kiellä heitä hiljaisuudessa niin paljon halajamasta kokousten pitoa. Älä sitä pelkää, että Jumalan neuvot ja armonvetämiset tämän kautta tulevat estetyiksi. Herra voi auttaa itsekutakin yksinäisyydessäkin; sillä nyt on kuitenkin vielä monta luvallista tilaa, niinkuin kirkkomatkoilla ja markkinapaikoissa. Siihen asti kuin näemme, mikä tätä seuraa, täytyy meidän tällä ajalla olla hiljaa eikä Pietarin tavoin hengellisen röyhkeyden luuloissa syöksyä kiusaukseen. Jos Herra itse sallii vainon tulla, niin emme voi sitä välttää mitenkään." [Akiander VI, 95-96]
VIII.
Henrik Renqvist 1817-1826.
Sydämmensä palavan halun innostuttamana oli Renqvist kesällä 1817 saapunut Liperiin, siellä ryhtyäksensä Herran viinimäen työhön. Lujempaa päätöstä panna kaikki voimansa alttiiksi Jumalan valtakunnan palveluksessa ei kukaan Suomen pappi paimenvirkaansa astuessaan ole tehnyt, eikä kukaan ole tälle lupaukselle uskollisempi ollut. Jos missään, tarvittiin Liperin seurakunnassa uuttera, totuuden hengen koulussa kasvatettu paimen. Kuinka masentavalta mahtoikaan kaikki täällä, verrattuna Turkuun ja sen ympäristöön, Renqvististä näyttää. Mitä raainta jumalattomuutta näki hän kaikkialla — elävää kristillisyyttä ei missään. Jos seurakunnassa olikin lukutaitoisia, oli paljon semmoisiakin, jotka eivät tietäneet mitään maailman Luojasta eivätkä Vapahtajaa niineltäkään tunteneet. Koko pitäjässä ei löytynyt kuin 7 raamattua, monella perhekunnalla ei ollut virsikirjaa, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista. Taikausko, juoppous, siveettömyys y.m. paheet olivat aivan yleisiä, ja yleinen mielipide miltei kannatti niiden harjoittamista [Renqvistin Vaasan hovioikeudelle antaman valituksen mukaan.]. Kuinka mahdottomalta näiden paheiden poistaminen näyttikin ja miten vaikealta niin muokkaamattoman maan viljeleminen Herran pelloksi: Renqvist ryhtyi heti työhön. Ei hän epäillyt, vaikka hänen täytyi aivan yksin tuohon erämaahan lähteä, sillä hän tiesi, että Herra oli hänen kanssansa.
Kehottavaa on katsella Renqvistiä, hänen alkaessaan taisteluaan pimeyden valtaa vastaan. Siinä on intoa, rohkeutta, tarmoa, lujaa luottamusta totuuden voittoon. Kaikki voimansa tahtoo hän pyhittää Herran palvelukseen. Tätä leimaa kantaa Renqvistin työ kaikkialla. Mutta siinä näkyy muutakin. Hänen luottamustaan totuuden omaan sisälliseen voimaan häiritsee monesti levoton puuhaaminen ja ulkonaisiin toimiin turvaaminen. Monta kovaa kohtaloa olisi hän voinut välttää, jollei hän tuohon olisi eksynyt. Suurta on saada kärsiä Herran tähden, ja tätä suuruutta on Renqvistin elämässä paljon, mutta moni itsepäinen teko, moni pikkumaiseen ahdasmielisyyteen perustuva lausunto ja nuo hänen ulkomuodoissa usein riippuvat, orjalliseen pyhityksen harjoitukseen vaativat neuvonsa ja puheensa johtavat hänet monesti rettelöihin ja riitoihin, mitkä eivät sovi tosi suuruuden kanssa yhteen. Eikä siinä kyllin, että tämä vaikeutti hänen työtään maailmaan nähden: se pystytti hänen johtamansa ja muun herännäisyysliikkeen välille aidan, jota ei millään keinoin saatu maahan jaotetuksi.
Jo ennenkuin mitään herätystä Liperissä oli syntynyt, alkoi Renqvist pitää polvirukouksia joka paikassa mihin vain saapui, kehottaen seurakuntalaisiaan tällä tavoin kotihartautta harjoittamaan. Kun hän kutsuttiin sairaan tykö ja muutamia harvojakin oli saapuvilla, ryhtyi hän näille heti selittämään katkismusta ja autuudenoppia terottamaan. Ahkeraan hän tämän ohessa pitäjässä levitti raamatuita, aapis- ja virsikirjoja sekä muita hartauskirjoja. Vanhempia kehotti hän opettamaan lapsiaan lukemaan, lukutaitoisia ohjaamaan niitä omaisiaan ja tuttaviaan, jotka eivät osanneet lukea, kirjanlukuun ja heitä tuossa työssä auttamaan. Joka lauantai-illaksi kutsui hän sanankuulijoitaan kotiinsa Jumalan sanaa viljelemään ja rukoilemaan. Vaatimalla vaati hän ihmisiä parannusta tekemään; sekä lempeydellä että pakkokeinoilla koetti hän heitä siihen taivuttaa. Entiset kelvottomat tarkastusmiehet, joiden tuli valvoa siveyttä seurakunnassa, erotti hän, kirkkoherraltaan lupaa kysymättä, virasta ja asetti uusia heidän sijaansa, vaatien näitä ilmoittamaan kaikki rikokselliset ja tottelemattomat etenkin sitä varten, ettei julkisia syntisiä laskettaisi Herran ehtoolliselle. Jokaisen, jolla vain ei ollut täysin pätevää syytä poissaoloon, täytyi sunnuntaina kirkkoon saapua, ja joka jumalanpalveluksen aikana seisoskeli kirkonmäellä oli — sitä vaati Renqvist jyrkästi — lain mukaan rangaistava jalkapuulla.
Mitään vastausta saamatta kaikuivat alussa Renqvistin herätyshuudot Liperin erämaassa. Mutta hän taisteli, rukoili ja teki työtä, toivoen siihen Herraan, jonka palvelukseen hän oli kaikki voimansa uhrannut. Ennenkuin vuosi 1817 oli kulunut umpeen, oli hänellä jo muutamia ystäviä, jotka vilpittömässä parannuksessa ja uskossa tahtoivat hänen kanssaan vaeltaa elämän kapealla tiellä. Seuraavana vuonna kasvoi näiden luku pariin kymmeneen, ja v. 1819 levisi herätys yli koko seurakunnan, vaatien syrjäisimmissäkin kylissä ihmisiä kysymään: "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" Ei tarvinnut kenenkään tuota turhaan kysyä, sillä Renqvist oli aina valmis vastaamaan ja neuvomaan. Etenkin lauvantaina, jolloin kansaa etäämmällä olevista kylistä saapui kirkolle, kävi hänen luonansa paljon heränneitä. Renqvist oli vihdoinkin löytänyt mitä hän halaten oli etsinyt: nälkäisen kuulijakunnan. Ollen itse kansan lapsia, ymmärsi hän asettua neuvottaviensa kannalle. Vastenmielisimmätkään eivät pystyneet häntä syyttämään itsekkäistä vaikuttimista; jokaisen täytyi myöntää, että hän "ei omaansa etsinyt." Oudolta ja tukalalta tuntui kyllä monesta se uusi elämä, johon hän kansaa vaatimalla vaati, mutta omatunto todisti hänen olevan oikeassa ja esti arkatuntoisia vastarintaa tekemästä. Kauniina todistuksena Liperin ensimmäisistä heränneistä on jälkimaailmalle säilynyt muun ohessa se, että he rakkaan opettajansa neuvon mukaan luopuivat väkijuomien käytännöstä. Jyrkkänä kieltona ei Renqvist kyllä vielä siihen aikaan tätä neuvoaan esittänyt, hän vain lausui: "Paras on kerrassaan luopua viinan käytännöstä, koskei sitä kuitenkaan kohtuudella nautita," [Kertonut (1896) talonvanhus Kaarle Lappalainen, jonka isä Juhana oli Renqvistin ensimmäisiä ystäviä Liperissä.] mutta mielellään asettuivat hänen ystävänsä raittiusaatteen palvelukseen, ollen siis ensimmäiset maassamme, jotka noudattivat tämän aatteen ensimmäisen tienraivaajan kehotusta.
Vaikka Renqvistin toiminta tarkoitti kaikkia ihmisiä, vaikka tuskin jumalattominkaan saattoi tulla hänen läheisyyteensä saamatta häneltä kysymyksiä sielunsa tilasta sekä kehotuksia kääntymään synnin ja saatanan palveluksesta Herran tykö, muodostivat hänen käsityksensä mukaan ainoastaan heränneet seurakunnan tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Tätä katsantotapaa, joka on omituista herännäisyydelle ylimalkaan, tukivat kirjeillään Renqvistin ulkomailla asuvat ystävät, etenkin Vaetterdahl Tukholmassa. Mutta kirkon halveksimiseen tuo ei koskaan johtanut eikä siitä erikseen pyrkimistä saanut aikaan. Ei kukaan ole Suomen lutherilaiselle kirkolle ollut uskollisempi kuin Henrik Renqvist. Vaikka hän oli kasvatettu herrnhutismin koulussa ja vaikka esimiehensä häntä kohtelivat mitä ankarimmalla tavalla, ei hän koskaan ajatellut eriseuran perustamista eikä kirkosta luopumista. Hänen käsityksensä mukaan ovat heränneet, jotka muodostavat pienen seurakunnan kirkossa, kutsutut omassa keskuudessaan elävässä hengessä toteuttamaan seurakunta-aatetta ja siten elähyttäen ulospäinkin vaikuttamaan. Niinpä hän kirjoituksessaan "Neuvoja heränneille", jonka hän Liperissä ollessaan käsikirjoituksena levitti ystävilleen ja jossa hän lyhyesti käsittelee Jumalan kymmenen käskyn vaatimuksia, muun ohessa lausuu: "Jotka näitä syntejä ja muita välttävät, niitten sallitaan kantaa heränneen nimeä ja käydä Herran pyhällä ehtoollisella niin usein, kuin he omantuntonsa lohdutukseksi halajavat. Mutta niitä, jotka toisin tekevät, pidetään pakanoina ja publikaanina. Ja sentähden asetetaan kyläkuntiin päällys- eli katsannusmiehiä. Jos joku näkee virheen ja vilpin toisessa, tulee hänen häntä kahden kesken nuhdella, jonka jälkeen asia ilmoitetaan katsannusmiehelle, jonka tulee viallista nuhdella. Jos ei tämä auta, ilmoitettakoon asia koko heränneitten joukolle, jonka läsnäollessa syyllinen on nuhdeltava. Ellei sekään auta, on hän erotettava seurakunnasta. Math. 18."
Etteivät tämmöiset neuvot ja toimet olleet suruttomalle papistolle ja kääntymättömille sanankuulijoille mieliksi, on selvä. Jota enemmän Renqvistin ystävien luku karttui, sitä yleisemmäksi ja kiivaammaksi kasvoi myöskin vastustajain viha. Huomattavin viimemainituista oli seurakunnan kirkkoherra N. J. Perander. Epäilemättä olisi Renqvist ainakin osaksi voinut välttää niitä ikävyyksiä ja kärsimyksiä, joihin hän tämän miehen toimesta joutui, jos hän ei itsekin maltittomuudellaan ja itsepäisyydellään olisi antanut niihin aihetta. Puhumattakaan siitä että hän menetteli laittomasti erottamalla toimestaan kyläkuntiin asetetut tarkastusmiehet, loukkasi hän esimiestään monesti kiivaalla esiintymisellään. Hän kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa hän ankarin sanoin soimasi häntä leväperäisyydestä ja velvollisuuksien laiminlyömisestä, uhaten tästä syyttää häntä tuomiokapitulissa, ellei muutosta tulisi. Perander, joka vanhan tavan mukaan hoiti seurakuntaansa eikä pitänyt sitä muita huonompana, ei kauan voinut kärsiä Renqvistin esiintymistä. Kun tämän lisäksi seurakunnan säätyhenkilöt, joita tuo ankara, uutta, ennen kuulumatonta järjestystä tavoitteleva pappi ei saarnoissaankaan ollut säästänyt, kehottivat kirkkoherraa ryhtymään toimenpiteisiin häntä vastaan, ei tarvinnut heidän sitä turhaan tehdä. Sitäpaitsi tiesi Perander saavansa tehokasta kannatusta seurakunnan enemmistöltä, monessa talossa ja perhekunnassa kun oli saatu kokea yhä leviävän herätyksen suruttomalle maailmalle aina ikäviä seurauksia. Hän päätti ilmoittaa asiasta tuomiokapitulille. Valituskirjassaan, joka on päivätty lokakuun 20 p:nä 1820, valittaa hän apulaisensa "liiallisia katumus- ja hartausharjoituksia myöhään illoilla ja öisin", "hänen mieletöntä uutteruuttaan, joka saarnatuolissakin oli puhjennut mitä sopimattomimpiin sanoihin". Tämän ohessa syytti Perander apulaistaan aiheettomasta ja laittomasta sekaantumisesta kirkkoherran virkatoimiin sekä loukkaavasta esiintymisestä esimiestään kohtaan. Todistuksena seurasi valitusta Renqvistin hänelle kirjoittamat loukkaavat kirjeet. Pyytäen tuon vastenmielisen apulaisen siirtämistä toiseen paikkakuntaan, jättää Perander asianomaisten ratkaistavaksi, minkä rangaistuksen Renqvist esimiestään kohtaan osoittamastaan ynseydestä tulisi saada. Tämän kirjeen johdosta määräsi tuomiokapituli Yli-Karjalan lääninrovastin, Kaavin kirkkoherran S. Kiljanderin pitämään tarkastusta Liperissä. Se toimitettiin maalisk. 3-5 p:nä 1821. Uudistettuaan tässä tilaisuudessa Renqvistiä vastaan tekemänsä syytökset sekä, väittäen hänen herkkäuskoisissa vaikuttaneen kiihkoa ja epäjärjestystä, josta tulevaisuudessa voisi syntyä vaarallisia seurauksia, ehdotti Perander syytetyn siirtämistä "johonkin etäisempään seurakuntaan". Niinikään tahtoi hän pöytäkirjaan merkittäväksi että Renqvist aivan omavaltaisesti oli joka kyläkuntaan asettanut viisi tarkastusmiestä, vaikka semmoisia jo ennestään löytyi ainakin yksi joka piirissä. Yhtä mielivaltaisesti oli Renqvist Peranderin tekemän muistutuksen mukaan kyliin asettanut lukutaitoisia miehiä sekä saarnatuolista käskenyt kaikkia yli 15 vuoden vanhoja henkilöitä, jotka eivät osanneet lukea, saapumaan heidän luo sisäluvussa opetettaviksi. Tämän Renqvistin toimenpiteen sanoi tarkastaja hyväksyvänsä kuitenkin sillä huomautuksella, että asian järjestäminen riippuisi seurakunnan kirkkoherrasta. Miten tarkkaan Perander koetti muistaa apulaisensa rikoksia, osoittaa sekin, että hän todisti väitteensä tämän sopimattomasta saarnatavasta ilmoittamalla hänen muun ohessa saarnatuolista lausuneen, ettei uskottomilla ole kirpunkaan vertaa uskoa, sekä kysyneen eräältä kesken saarnaa kirkosta poistuvalta, riensikö tämä nyt jo kadotukseen. Niinikään oli Renqvist saarnoissaan usein lausunut, että saatana asuu jumalattomien sydämmissä sekä että Vapahtaja ei etsinyt herrojen ystävyyttä eikä heidän huvituksiaan. Etenkin viimemainittua lausetta piti Perander hyvin loukkaavana, arvellen sen talonpojissa vaikuttavan säätyläisluokan halveksimista. Ja näillä esimerkeillä — muita rovasti ei voinut esiintuoda — oli muka Renqvistin sopimaton saarnatapa todistettu!
Peranderia kannattaen, esiintyi tarkastuksessa paitsi muita etenkin toimeliaana myöskin pitäjän nimismies I. Stenius. Hän huomautti Renqvistin asettamien tarkastusmiesten aikaansaamista häiriöistä, väitti ettei hän kirkkoherran sairaana ollessa ollut pitänyt huolta esivallan kuulutusten julkaisemisesta kirkossa, vaan sensijaan saarnatuolista oli lukenut kirkkolakia. Ei hän myöskään unohtanut huomauttaa tarkastajaa siitä, että Renqvist oli kieltänyt Herran ehtoollista henkilöiltä, jotka olivat oikeutetut sitä nauttimaan. Tällä tavoin oli hän esim. kohdellut erästä talonisäntää sillä perustuksella, että tämä oli riitainen vaimollensa, vaikka kirkkoherra todisti, ettei tuossa väitteessä ollut ensinkään perää. Samaa virkavirhettä todistamaan antoi talollinen Tuhkanen esille kihlakunnanoikeuden pöytäkirjan, josta kävi selville, että hän oli vetänyt Renqvistin oikeuteen, koska tämä oli käskenyt hänen poistumaan ehtoollispöydästä.
Tämmöiset olivat Renqvistiä vastaan tehdyt syytökset. Ne osoittavat selvästi, millä kannalla hänen vastustajansa, millä hän itse oli kristinuskon pyhimpien totuuksien suhteen. Edelliset edustavat katoavan ajan kuollutta, maailmanmukaista kristillisyyttä, joka turvautuu vanhoihin kaavoihin, pitäen kaikkea, mikä vain tavalla tahi toisella niistä poikkeaa, hurmahenkisyytenä, hulluutena; Renqvist sitä vastoin puhuu ja toimii sen hengen elähyttämänä, jonka herättävä ja uudistava vaikutus on luomassa uutta aikaa Suomen Siionissa. Myöntäen ylimalkaan oikeiksi kertomukset niistä tapahtumista, joita syyttäjänsä olivat esiintuoneet, puolusti Renqvist esiintymistään seurakunnan pappina omaantuntoonsa ja Jumalan sanaan vetoamalla. Niinpä oli hän esim. kieltäynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille, koska näiden jumalaton elämä selvään osoitti, etteivät he voineet siunaukseksi nauttia tätä pyhää ateriaa. Muuten on Kiljanderin toimittaman tarkastuksen pöytäkirja etenkin Renqvistin puolustukseen nähden hyvin lyhyt. Yksi kohta vain on siinä vielä huomattava. Se ei puhu Renqvistin eduksi. Hän näet tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, että kirkkoherra oli huonosti virkaansa hoitanut, laiminlyönyt kirkkokuria, laskenut Herran ehtoolliselle nuorukaisia, jotka eivät tietäneet paljon mitään kristinuskon päätotuuksistakaan, sekä että hän saarnoissaan ei tehnyt minkäänlaista erotusta jumalattomien ja hurskasten välillä. Ei esiinny Renqvist sen kautta paremmassa valossa, että tarkastaja muutamien hänen esiintuomiensa syytösten johdosta huomautti Peranderia noudattamaan kirkkolain määräyksiä. Hyvin kiire oli hänellä niinikään toimittamaan tuomiokapituliin puolustuskirjoitus niiden syytösten johdosta, joita häntä vastaan oli tehty. Kaksi talonpoikaa Liperistä, J. Mustoinen ja J. Ruunukainen, lähti viemään sitä perille, jo toukokuun 11 p:nä jätettiin se tuomiokapituliin [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].
Renqvist sanoo tämän kirjoituksen aiheutuneen siitä, ettei hän rovasti Kiljanderin Liperissä pitämässä tarkastuksessa ollut saanut tilaisuutta itseään puolustamaan. Oudolta tuntuu tämäkin väite, sillä ei ainakaan tarkastuspöytäkirja oikeuta ketään syyttämään Kiljanderia puolueellisuudesta. Vaikea oli kyllä Renqvistin asema. Hän oli köyhä mies ja hänellä oli täysi syy pelätä, että hänen vihamiehensä tekisivät voitavansa, valmistaaksensa hänelle tuntuvaa kostoa. Vaan jos tämä selittääkin tuota hänen hätäilevää puuhaamistaan ja huolellista itsensäpuolustamista, jonka silmämääränä tämän ohessa selvään on vastustajien vikojen esiintuominen, ei riitä se todistamaan hänen esiintymistään suuren miehen käytökseksi. Mutta tässä heikkoudessa toimii kuitenkin Herra, ja hänen kunniansa se on, ettei Renqvist, miten suuriin ahdinkoihin ja kärsimyksiin hän sitten taistelussaan joutuikin, milloinkaan luopunut vakuutuksestaan eikä sen totuuden puolustamisesta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.
Yhtä väsymättömällä innolla kuin ennen jatkoi Renqvist työtään Liperissä. Rovastintarkastukset ja käräjäjutut eivät olleet vähentäneet heräjävän kansan luottamusta häneen, vaan päinvastoin sitä lisänneet. Ennenpitkää kasvoi heränneitten luku niin suureksi, ettei Renqvist enää voinut seuroja kodissaan pitää. Siitä syystä kehotti hän ystäviään lähelle kirkkoa rakentamaan seuratuvan, missä hän lauvantai- ja sunnuntai-iltoina saisi heidän kanssaan sanaa viljellä, veisata ja rukoilla. Semmoinen rakennus saatiin valmiiksi kevättalvella 1822. Likeltä ja kaukaa tulvasi sinne kansaa kuulemaan tuota elävähenkistä opettajaa, joka niin rohkeasti totuutta julisti. Vaikka seurahuone oli 9 metriä pitkä, oli se lauvantai- ja sunnuntai-iltoina tungokseen asti täynnä. Liperin Kalliosta — tällä nimellä oli paikka tunnettu naapuripitäjissäkin — ja siellä pidetyistä hartauskokouksista puhuttiin kaikkialla näillä seuduin. Polvijärven ja Kuusjärven erämaista, joissa ei siihen aikaan vielä ollut kirkkoa, tuli tänne ihmisiä ottamaan osaa hartausseuroihin. Nämä kaukaiset vieraat viipyivät kirkkomatkoillaan Liperissä usein monta päivää, joskus viikkojakin, tuoden kotia palatessaan mukanaan monta kallista opetusta sukulaisilleen ja tuttavilleen [Kert. (1896) Liperin vaivaishoitolainen Niilo Varis, Maria Järveläinen Kuusjärvellä sekä talollinen Kaarle Lappalainen Liperissä; Ad. Neovius, Suomen Evankelis-Lutherilaisen Kirkon Matrikkeli.].
Perander ei voinut toimetonna tätä katsella. Hän ilmoitti tuomiokapitulille seurahuoneen synnystä [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.], huomauttaen Renqvistin siinä pitämien hartausseurojen tuottamista häiriöistä, selvään viitaten muun ohessa siihenkin, että näissä tilaisuuksissa kertomusten mukaan olisi harjoitettu siveettömyyttäkin. Tämä kirjoitus esitettiin tuomiokapitulissa heinäkuun 3 p:nä 1822. Sitä ennen oli Renqvist, joka samana vuonna, Liperin kappalaisen kuoltua, oli määrätty toistaiseksi hoitamaan tätä virkaa, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] saanut kutsumuksen saapua Porvooseen niiden syytösten johdosta tutkittavaksi, joita hän oli tehnyt Peranderia vastaan. Kuulustelu pidettiin elokuun 14 p:nä 1822. Tunnustaen kirjoittaneensa kirkkoherralleen muutamia tämän laiminlyömiä virkatehtäviä koskevia kirjeitä, ei Renqvist voinut myöntää tuossa väärin menetelleensä eikä siinäkään, että hän tuomiokapitulissa oli esimiestään syyttänyt, koska tämä ei ollut ottanut hänen veljellisessä rakkaudessa tekemiään huomautuksia kuuleviin korviin, vaan päinvastoin kehottanut häntä kääntymään tuomiokapitulin puoleen. Sitäpaitsi — niin lausui Renqvist — osoittivat Peranderin virkatoimet hänen olevan miehen, "joka ei pelkää Jumalaa eikä häpeä ihmisiä". Ainoastaan sen hän myönsi, että hän Peranderille kirjoittamissaan kirjeissä olisi saattanut käyttää vähemmän loukkaavia sanoja. Renqvistin kantaa ja hänen edustamaansa kristillisyyttä kuvaa hänen tässä tilaisuudessa Peranderin saarnoista lausumansa arvostelu. Kun häneltä näet kysyttiin, millä perustuksella hän oli väittänyt näitä kelvottomiksi, antoi hän sen vastauksen, että Peranderin tapana vain oli kuvata, miten autuaita Jumalan lapset ovat ajassa ja ijankaikkisuudessa, vaan ettei hän milloinkaan opettanut, kuinka ihminen tulee Jumalan lapseksi, eikä puhunut mitään parannuksesta ja kääntymisestä, siten eksyttäen seurakuntaa ajattelemaan, että tie autuuteen on aivan helppo. Hyvinkin vähäpätöisistä seikoista oli Perander Renqvistiä syyttänyt, ja tämäkin oli kirjoituksissaan eksynyt mittaamaan samalla mitalla. Nekin asiat vedettiin kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esille. Niinpä oli Renqvist kerran kinkeripaikassa näpistelemisestä kurittanut erästä poikaa. Myöntäen tämän syytöksen oikeaksi, puolusti hän itseään sillä, että kouluissakin tuommoisissa tapauksissa käytettiin ruumiinrangaistusta. — Tässä kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan loppuosa koskee Renqvistin ennen lausumia arvosteluja Liperin seurakunnan huonosta tilasta. Uudistaen Peranderia vastaan tekemänsä syytökset, myönsi hän tämän kyllä, jos kohta silminnähtävästi rangaistuksen pelosta, viime aikoina entistä huolellisemmin valvovan esim. vihkimättömien pariskuntien saattamista lailliseen edesvastaukseen, mutta arveli hänen kuitenkin tämän Liperin seurakunnassa vallitsevan paheen suhteen yhä edelleenkin osoittavan suurta leväperäisyyttä. Jyrkästi puolusti Renqvist itseään sitä syytöstä vastaan, että hän muka mielivaltaisesti olisi kieltänyt ihmisiltä Herran ehtoollisen. Epäilemättä oli hän tässä oikeassa, ei vain periaatteen kannalta katsoen, vaan niihin yksityiskohtiinkin nähden, jotka pöytäkirjassa mainitaan. Mutta sitä oudommalta tuntuu, että Renqvist, joka tässä tienraivaajana edustaa hengellisesti kehittyneemmän ajan taistelua Herran ehtoollisen kirkossa yhä yleisemmäksi käynyttä väärinkäytöstä vastaan, syyttää Liperin seurakunnan säätyläisiä ehtoollisella käynnin laiminlyömisestä, ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla pakoittaa heitä Herran pöydälle. Niinpä hän esimerkiksi huomautti tuomiokapitulia siitäkin, ettei Perander moneen vuoteen ollut ehtoollista nauttinut, sanoen tuon herättäneen huomiota seurakuntalaisissa. Mutta kyllä olivat toiselta puolen vastustajatkin pitäneet huolta siitä, että Renqvistin oli vaikea säilyttää tyyneyttä ja tasapuolista malttia. Niin pitkälle olivat he, tahi oikeammin Perander mennyt, että hän oli syyttänyt Renqvistiäkin niistä siveellisyysrikoksista, joita jumalaton maailma sepitti ja totena kertoi Liperin seurahuoneessa kävijöistä. Ihmeteltävän nöyrästi loi syytetty luotaan tuon loukkaavan viittauksen, eikä näy tuomiokapituli vähintäkään epäilleen hänen sen johdosta antamansa selityksen todenperäisyyttä.
Tuomiokapitulin toimesta lykättiin Renqvistin asia kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Ennenkuin täten syntynyt oikeusjuttu alkoi, saapui piispa Molander, toimitettuaan ennenmainitun piispantarkastuksen Iisalmella ja Nilsiässä, samaa tarkoitusta varten Liperiin. Tarkastusta kesti viisi päivää, helmikuun 23-27 p:nä 1823. Vastoin Renqvistin tuomiokapitulille tekemiä ilmoituksia Liperin seurakunnan huonosta tilasta, arvosteli piispa kansan käsitystä kristinuskon totuuksista tyydyttäväksi ja sen lukutaitoa välttäväksi, jota paitsi pöytäkirjaan merkittiin, että seurakunta oli antanut kiittävän todistuksen rovasti Peranderin virkatoimista ja hänen arvokkaasta käytöksestään. Sitävastoin piti Molander "esiintulleista syistä" velvollisuutenaan kehottaa Renqvistiä vasta kirjoittamaan saarnansa sekä vaadittaessa näyttämään ne kirkkoherralleen. Nuo jo ennen esiintuodut huomautukset monessa talossa ja varsinkin lähellä kirkkoa olevassa seurahuoneessa pidettyjen hartausseurojen vahingollisuudesta uudistettiin tässäkin tilaisuudessa. Tarkastuspöytäkirjassa sanotaan, että nämä kokoukset, "jotka rukouskaavoihin ja niihin liittyvään käytöstapaan nähden jyrkästi eroavat seurakunnissamme käytännössä olevista muodoista", ovat tuottaneet paljon pahaa yhteiskunnallisessa elämässä, synnyttämällä eripuraisuutta perheissä, ylpeyttä, tottelemattomuutta, vieläpä siveettömyyttäkin. Kaikesta tästä syytti Perander ja hänen kanssaan moni seurakuntalainen Renqvistiä, jonka esiintuomat selitykset ja puolustukset eivät piispan mielestä näy olleen paljo mistään arvosta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Päinvastoin tuomitsi hän jyrkästi edellisen itsevanhurskaaksi mieheksi, sanoen hänen ylpeydellään ja rakastamattomuudellaan kipeästi loukanneen lähimmäisiään. Renqvistin uskonnollista kantaa piti hän ykspuolisena, arvellen hänen sanankuulijoiltaan "vaativan ainoastaan herätystä". Huono oli piispan mielestä myöskin tuon muka täydellä syyllä moititun papin piispantarkastuksessa pitämä saarna, ala-arvoista hänen kirkossa toimittamansa kuulustelu. Sitäpaitsi oli Molander kuullut kerrottavan, että Renqvist valheella oli puolustanut itseään, kun hän sai muistutuksen siitä, ettei hän tämmöistäkään tilaisuutta varten ollut saarnaansa kirjoittanut [J. Fr. Berghin päiväkirja, jonka omistaa kirkkoherra O, J. Cleve].
Raskauttavana muistutuksena Renqvistiä vastaan esitettiin tässä tilaisuudessa lopuksi uusi todistus siitä, että hän muka omavaltaisesti oli kieltänyt muutamilta Herran ehtoollisen. Asian laita oli seuraava. Renqvist oli kutsuttuna käynyt talollisen Kolehmaisen luona, joka oli sairaana. Siellä oli hän veisauttanut muutamia virsiä ja pitänyt rukouksia, joiden kestäessä sairas polvillaan oli häneltä pyytänyt Herran ehtoollista. Renqvist ei kuitenkaan ollut pyyntöön suostunut, vaan ehdottanut, että tuo jätettäisiin seuraavaan päivään. Yöllä oli sairas kuollut, ja Renqvist oli siis syypäänä siihen, että hänen täytyi viimeiselle matkalleen lähteä saamatta Herran ehtoollista. Turhaan huomautti Renqvist, että Kolehmainen mainitussa tilaisuudessa oli houriossa sekä käyttäytyi aivan mielipuolen tavoin. Syytöstä pidettiin niihin määrin raskauttavana, että tuomiokapituli jätti tämänkin asian muiden Renqvistiä vastaan tehtyjen syytösten kera kihlakunnanoikeuden harkittavaksi. Miten maallinen oikeus aikana, jolloin kirkon johtavat henkilöt tällä tavoin kohtelivat kaiken elävähenkisen kristillisyyden ilmauksia, oli Renqvistiä arvosteleva, sitä ei ollut vaikea ennakolta tietää. Sentähden lausuikin Renqvist eräässä tähän aikaan pitämässään seurapuheessa: "Kyllä minulle vihollisen yllytyksestä valmistetaan kovia vainoja, mutta Herra on minua auttava". [Kertonut (1896) Anna Maria Härkönen, joka tämän oli isältään, Juhana Härköseltä, kuullut.]
Tutkiessaan Peranderin ja Renqvistin välistä riitaa, kiinnitti kihlakunnanoikeus huomionsa seuraaviin kohtiin. Todistaaksensa Liperin seurakunnan huonoa tilaa ja puolustaaksensa itseään Peranderia vastaan, oli Renqvist muun ohessa väittänyt pitäjän kiertokoulunopettajaa Hasselinia kelvottomaksi tätä virkaa hoitamaan, koska mies, niinkuin myöskin oikeudessa todistettiin, oli juoppo sekä kerrassaan leväperäinen toimissaan. Miten väärin Renqvistin paraita tarkoituksia selitettiin, näkyy siitä, että toiset todistajat arvelivat hänen tehneen tämän syytöksen itse päästäksensä kysymyksessä olevaan virkaan. Epäilemättä rohkasi heitä sekin seikka, että Perander piispantarkastuksessa oli Hasselinia lämpimästi puolustanut. Ikävän vaikutuksen tekee niinikään se tapa, millä oikeus käsitteli niitä Renqvistin vaikuttimia, joiden mukaan hän oli kieltäytynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille. Häntä ei käsitetä tahi ei tahdota käsittää ensinkään. Sitävastoin Perander, joka leväperäisyydestä ei ollut saapunut erään sairaan luo tälle ehtoollista antamaan, vapautettiin kaikesta edesvastauksesta. Mutta eniten silmäänpistävä on kuitenkin kihlakunnanoikeuden menettely erään 15 vuotisen pojan kurittamisesta tehdyn syytöksen johdosta, josta ennen on kerrottu. Jos missään, niin tulee tässä selvään näkyviin vastustajien mieskohtaisuus ja heidän huonot vaikuttimensa, samoinkuin oikeuden puolueellinen ahdasmielisyys. Tämä juttu päättyi näet niin, että Renqvist vangittiin valtiovalarikoksesta lokakuun 7 p:nä 1823. Ja tämä tapahtui aikana, jolloin koulunopettajat, isäntäväki, virkamiehet y.m. yleisesti käyttivät ruumiinrangaistusta katsomatta sitä, oliko rangaistava alaikäinen vai eikö! — Lääninvankilaan ei Renqvistiä kuitenkaan passitettu, koska muutamat talolliset ottivat vastatakseen, ettei hän karkaisi. Näiden vartioimana sai hän oleskella kodissaan, kunnes hovioikeus, johon hän viimemainitun tuomion johdosta vetosi, ehtisi asian ratkaista.
Kuten ennen on kerrottu, oli piispa Molander Pietariin toimittanut kertomuksen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä helmikuussa 1823 toimittamastaan piispantarkastuksesta ja ministerivaltiosihteeri Rehbinder sen johdosta käskenyt tuomiokapitulia ryhtymään toimenpiteisiin herännäisyyden kukistamiseksi. Viimemainitun tuomiokapitulille elokuun 2 p:nä 1823 lähettämässä kirjoituksessa vaaditaan asianomaisia peruuttamaan Renqvistille edellisenä vuonna antamansa määräys toistaiseksi hoitamaan kappalaisenvirkaa Liperissä, "koska seurakunta hänen vaikutuksestaan ei luottanut muuhun papistoon, ja koska hän eri kokoushuoneessa pitämillään jumalisuudenharjoituksilla oli perustanut oman seurakunnan, jota hän kaikin tavoin koetti suurentaa". Sensijaan oli tuo vaarallinen pappi siirrettävä Porvooseen, ollaksensa siellä tuomiokapitulin välittömän katsannon alaisena. Jo marraskuissa 1823 sai Renqvist tuomiokapitulin hänelle lähettämän kirjoituksen kautta tiedon tästä käskystä. Hän ei kuitenkaan voinut sitä heti noudattaa, koska hän kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan ei saanut paikaltaan mihinkään liikkua. Tuomiokapitulin täytyi siis malttaa mieltään sen varoituksenkin suhteen, jonka se Rehbinderin vasta mainitun kirjeen johdosta oli pitänyt itsensä velvoitettuna Renqvistille antamaan.
Eikä siinä kyllin, että Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli ja sen papisto mitä säälimättömimmällä ankaruudella arvosteli ja valvoi Renqvistin toimintaa — sama oli Turunkin hiippakunnan papiston mielipide hänestä. Niinpä lausui esim. arkkipiispa J. Tengström Turun pappeinkokouksessa v. 1825 herännäisyysliikettä koskevassa puheessaan mieltymyksensä siitä, että "se mies, joka etenkin oli aikaansaanut ja ylläpitänyt häiriöitä, nyt oli haastettu maalliseen oikeuteen sekä ajattelemattomien tekojensa tähden asetettu tuomiokapitulin läheisemmän valvonnan alaiseksi" [Handlingar i anledning af prästmötet i Åbo den 16-24 september 1825, 83.].
Millä mielellä Renqvist kantoi kovaa kohtaloaan, näkyy eräästä hänen tähän aikaan tuomiokapitulille lähettämästään kirjoituksesta. Tarkastaessaan siinä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaa, lausuu hän muun ohessa seuraavat sanat: "Jos kohtaloni olisikin marttyyrin kruunu, kärsin viattomana uskonnon, hyveen ja hyvien tapojen harrastamisen tähden ja tahdon iloisena kohtaloani kantaa, vaikka olisinkin vakuutettu siitä, että rovasti Perander keksimillään ja vastoin asianomaisten tahtoa tekemillään kanteilla on kovasti kostanut mitä häntä vastaan olen rikkonut, pitäessäni huolta Jumalan seurakunnan ijankaikkisesta autuudesta. Moni helläsydämminen ihminen on ainakin säälivä minua ja onnetonta perhettäni, rakasta vaimoani ja neljää turvatonta lastani — — —" "Lopuksi en saata olla muistuttamatta, että ankara yleinen mielipide on valmistanut minulle tämän onnettomuuden. Enemmän innokkaana kuin pahana, enemmän yksinkertaisena kuin kavalana olen Jumalan seurakunnalle opettanut kalliin oppimme pyhiä ohjeita. Luulen jokaisen puolueettoman edessä voivani puolustaa oppiani ja tarkoitukseni puhtautta. Vakaasti voin vakuuttaa, että silmämääränäni on ollut sanankuulioitteni siveellinen sivistyminen ja heidän perehtymisensä Jumalan sanaan. Jos olen rikkonut, seuratessani aikamme kunnianarvoisten miesten edustamien evankeliumiseurojen opetuksia ja siten saavuttanut maailmanmielisten vihan, halveksimisen ja pahansuonnin, niin toivon suurimmassa nöyryydessä valistuneitten esimiesteni tunnustusta siinä, missä olen oikeassa, sekä että he lempeällä sääliväisyydellä minua oikaisevat, kun erehdyn. Totta on, että minä enemmän liiallisesta kiivaudesta hyvän asian puolesta kuin uppiniskaisuudesta ja vastustamishalusta olen loukannut esimiestäni h:ra rovasti Peranderia, jota (älköön tätä paheksittako) tunnossani olen pitänyt kovin kylmänä ja haluttomana pyhää tointansa hoitamaan. Mutta koska hänen oikaisemisensa ei ollut minun tehtävänäni, niin rukoilen Teidän kauttanne h:ra rovastilta, jota olen loukannut, säälivää anteeksiantamista. Että moni joko sentähden, että joskus olin häntä nuhdellut, tahi kevytmielisesti joukkoa seuraten viime piispantarkastuksessa huusi: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, sekä ehkä jonkun pahaa suovan yllyttämänä suullisesti kantoi päälleni tahi toi esille minua vastaan sepitettyjä valheellisia herjauskirjoituksia ja niissä kertoi olemattomista tapahtumista, joita ei hän koskaan ole aikonut, koettanut, uskaltanut tahi saattanut todistaa — kaiken tuon jätän sikseen. Hyvä, etteivät ne, jotka pitävät rukousseurojani eleusialaisina mysterioina, ole syyttäneet minuakin törkeimmistä rikoksista. Moite on kuitenkin moitetta ja kaipaa laillista todistusta, ennenkuin kukaan on oikeutettu sitä uskomaan. Kuitenkin on tämä yhdistynyt liitto saattanut Teissä ja piispantarkastuksessa saapuvilla olleissa kunnioitettavissa esimiehissä synnyttää nurjaa mieltä minua kohtaan. Ilolla haluaisin siis, kunnioitettavaa käskyä noudattaen, mitä pikemmin sitä parempi, matkustaa Porvooseen, toivoen siellä voivani osoittaa viattomuuteni ja saavuttaa esimiesteni suosion, etenkin koska siten pääsisin pois tältä seudulta, missä olen kärsinyt kovimmat vainot, jos kohta moni kieltäjistäni ehkä onkin Pietarin tavoin katunut syntinsä. Mutta tämänkin toiveen ovat kihlakunnanoikeuden kovan ja onnettoman päätöksen seuraukset toistaiseksi minulta riistäneet". Vastustajien Renqvistille hankkimat odottamattoman kovat kärsimykset eivät ole häntä yllyttäneet vihaan, vaan sovinnollisuuteen, ei kiihkoon, vaan maltillisuuteen. Koetuksen tulessa sulatettuna esiintyy hänen uskonsa nöyrempänä, puhtaampana. Häntä turvaa Herra, ja se turva on luja eikä horju, jos ihmiset kilvan koettavatkin häntä sortaen painaa maahan. Tämän Herran käsiin oppii hän yhä ehdottomammin antautumaan — hänehen ihmisten vääristä tuomioista yhä turvallisemmin vetoamaan. Niinpä lausuu hän tässä tuomiokapitulille lähettämässään kirjoituksessa, vangitsemisestaan puhuessaan: "Sum judicatus, Deus de omnibus supremo die judicet" (minä olen tuomittu, Jumala tuomitkoon kaikista viimeisenä päivänä).
Kymmenen viikkoa oli Renqvist ollut vankina kodissaan, kun Vaasan hovioikeuden hänen valituksensa johdosta antama päätös saapui Liperiin. Se vapautti hänet tuosta rangaistuksesta, määräten tämän ohessa, että juttu oli uudelleen tutkittava kihlakunnanoikeudessa.
Noudattaen tuomiokapitulin määräystä, matkusti Renqvist Porvooseen, minne hän saapui maaliskuun 3 p:nä 1824. Jo samana päivänä kutsuttiin hän tuomiokapitulin eteen. Piispa johti hänen mieleensä, että hän "ei täyteen 7 vuotta sitä ennen Herran alttarin edessä valalla oli sitoutunut saarnaamaan ainoastaan sitä oppia, joka perustuu raamattuun ja tunnustuskirjoihin, jotka varoittavat kaikesta eriseuraisuudesta", ja muistutti häntä hänen velvollisuuksistaan pappisviran menettämisen uhalla.
Loistava Renqvistin asema Porvoossa ei suinkaan ollut. Seurakunnan ylimääräisenä pappina ei hänellä ollut mitään palkkaa, ja Pietarista tuli vasta 1826 vastaus tuomiokapitulin ehdotukseen hänelle Porvoon pedagogian v.t. rehtorina tulevasta palkasta. Mutta jos hän heti olisikin päässyt nauttimaan tätä 200 paperiruplan suuruista tuloa, ei olisi hänellä siitä paljon turvaa taloudellisissa asioissaan ollut. Koko tämä summa kului nim. palkaksi sijaiselle, Renqvistin kun Liperissä jatkuneen oikeusjutun tähden tuon tuostakin täytyi sinne matkustaa. Kihlakunnanoikeus käsitteli näet hänen asiaansa uudelleen yhdeksässä eri käräjässä, joista ensimmäiset pidettiin lokakuun 18 p:nä 1824. Vasta v. 1826 julisti se päätöksensä. Näiden Renqvistin kärsimyksien lisäksi valmistivat hänen vastustajansa hänelle yhä uusia ahdinkoja. Mitä huolellisimmin valvottiin hänen toimiaan ei vaan Porvoossa, mutta hänen käräjämatkoillaankin. Tuntuu kuin olisivat maallikot ja papit, ylhäiset ja alhaiset solmineet liiton tuon turvattoman miehen kukistamiseksi. Ei sekään avannut asianomaisten silmiä Renqvistin hyödyllisiä toimia näkemään, että hän niin suurella menestyksellä oli taistellut väkijuomien väärinkäyttämistä vastaan. Ja kuitenkin pitivät vallanpitäjätkin tämän paheen leviämistä kansassa arveluttavana, vaatien papistoa sitä vastustamaan. Niinpä teki kenraalikuvernööri Zakrewski heinäkuun 28 p:nä 1824 Porvoon tuomiokapituliin siitä ilmoituksen, jossa hän moitti papiston leväperäisyyttä tässä suhteessa [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].
V. 1824 ilmoitti piispa Molanderin poika K. A. Molander, joka oli pappina Ilomantsissa, että Renqvist viimemainitussa pitäjässä matkallaan Liperiin samana vuonna oli pitänyt hartausseuroja vanhempiensa kodissa sekä muutamissa syrjäisissä kylissä. Kuopion maaherra, jolta tuomiokapituli tiedusteli, miksi Renqvist niin kauan viipyi matkallaan, lähetti Porvooseen Liperin kruununvoudin helmikuun 18 p:nä 1825 päivätyn ilmoituksen siitä, että tuo uppiniskainen pappi kysymyksessä olevalla matkallaan tuon tuostakin oli pitänyt rukoushetkiä monessa kylässä. Yhä huolellisempiin toimenpiteisiin ryhtyi tuomiokapituli. Renqvist oli lähettänyt Porvooseen todistuksen hänelle sattuneesta taudinkohtauksesta. Tuomiokapituli ei luottanut siihen, vaan tiedusteli Kuopion maaherralta, vieläkö tauti esti Renqvistiä matkalle lähtemästä, sekä vaati rovasti Kiljanderilta lausuntoa hänen viimeksi pitämiensä rukousseurojen laadusta, kauanko niitä oli kestänyt y.m. y.m. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Mutta näilläkään toimenpiteillä eivät asianomaiset saaneet sammutetuksi sitä innostuksen tulta, joka paloi Renqvistin sydämmessä. Ei saattanut hän Porvooseen saavuttuaankaan olla julistamatta Kristuksen evankeliumia ihmisille. Niinpä hän esim. heinäkuussa 1825 piti rukoushetkiä Porvoon läheisyydessä olevissa seurakunnissa, muun ohessa majuuri N. L. Gripenbergin kodissa Liljendalin kappelissa, jonka kappalainen L. Tallgren tuntuu olleen altis hänen opetuksilleen. Millä tavoin kenraalikuvernööri Zakrewski muutamia viikkoja myöhemmin näillä seuduin liikkuessaan oli saanut tästä vihiä, ei tiedetä, mutta seuraus siitä oli Renqvistille hyvin tuntuva. Kun nim. tuo korkea herrakin oli asiaan puuttunut tiedustelemalla, miten eriseuraisuudesta tunnettu, tuomiokapitulin valvonnan alaisena oleva pappi sai pitää "salaisia kokouksia", oli muka vihdoinkin ryhtyminen ankarampiin keinoihin. Elokuun 15 p:nä 1825 erotti tuomiokapituli Renqvistin toistaiseksi hänen opettajavirastaan sekä kielsi häntä papin tehtäviä toimittamasta.
Näin kovaa iskua ei ollut Renqvist odottanut. Oliko hänen tulevaisuutensa pappina kerrassaan ehkäisty, vai uskaltaisiko hän toivoa muutosta tuomiokapitulin päätökseen? Mitä hän tähän aikaan lieneekin ajatellut: kauniina ruskotti taivaan reunalla hänen silmiensä edessä sen uuden ajan koitto, jota hän edusti. Lyhyesti esitettyään vaikutustansa pappina ja niitä kärsimyksiä, joiden alaiseksi hän Herran sanan julistajana oli joutunut, huomauttaa hän valituksessaan Turun hovioikeuteen Rehbinderin kirjeestä vuodelta 1823, sanoen sen aiheutuneen siitä, että piispa Molander, alttiina totuuden vastustajien valheellisille syytöksille, oli tehnyt hänet epäluulonalaiseksi keisarinkin silmissä, muun ohessa lausuen: "Että tuon korkean kirjoituksen isällistä ja lempeää tarkoitusta on hyvin ankarasti selitetty ja sovitettu minuun, onnettomaan mieheen, sen hyvin selvästi näen ja huomaan; mutta tämmöinen menettely on odottamaton meidän aikana, jolloin valistuksen tulisoiton olisi pitänyt hajoittaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnon rauhan joutua uskonnollisten riitojen ja vainojen sorrettavaksi". Paremmin kuin tuomiokapituli ymmärsi Turun hovioikeus Renqvistin asemaa arvostella. Huhtikuun 19 p:nä 1826 kumoten viimemainitun virkakunnan tuomion, asetti se hänet jälleen niihin virkatehtäviin, joita hoitamaan kirkollinen hallitus oli pitänyt häntä kelvottomana, kunnes asianomaiset oikeudet olivat hänen juttunsa lopullisesti selvittäneet. Vaan ei tämäkään päätös suojellut tuota onnetonta miestä vihamiesten vainolta ja mielivallalta. Kuten tiedämme, oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt huolta siitä, että Renqvistiä Pietarissa pidettiin epäluulonalaisena ja yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä. Sieltä saapui Porvooseen kesäkuun 16 p:nä päivätty keisarillinen käsky, jonka mukaan Renqvist heti oli määrättävä saarnaajaksi Svartholmaan, jonka komentajan tarkoin tulisi valvoa, ettei hän saisi linnasta mihinkään poistua. Jo siinä lausunnossa, jonka rovasti Kiljander antoi tuomiokapituliin Liperissä v. 1821 pitämästään tarkastuksesta, on kysymys tuommoisesta keinosta tuon häiriötä tuottavan papin syrjäyttämiseksi. Siinä ehdotetaan nim. että Renqvist määrättäisiin vankilansaarnaajaksi, joksi hän muka olisi paljon sopivampi kuin papiksi väkirikkaassa seurakunnassa, missä kansa helposti hänen saarnoistaan ja liiallisista hartausharjoituksistaan voisi yltyä levottomuuksiin. Hyvin luultavaa on, ettei tätä ehdotusta, joka tietysti oli mieliksi Porvoon tuomiokapitulille, salattu hallitukselta, vaan että se päinvastoin aiheutti yllämainitun keisarillisen käskyn.
Ennenkuin Renqvist siirtyi uuteen virkaansa, johon tuomiokapituli hänet määräsi heinäkuun 13 p:nä 1826, oli Liperin kihlakunnanoikeudessa vihdoinkin hänen pitkällinen juttunsa päättynyt. Viimemainittu oikeus ei kyllä paitsi oikeuskulujen maksuja ollut langettanut häntä muuhun rangaistukseen kuin julkiseen anteeksipyyntöön esimiehiltään, joita hän oli loukannut, mutta kun pöytäkirjat saapuivat tuomiokapituliin, oli tässä virkakunnassa jo tehty uusia syytöksiä häntä vastaan. Etenkin yksi tuomiokapitulin jäsen, lehtori K. E. Alopaeus, joka siihen aikaan oli v.t. kirkkoherrana Porvoossa, oli hänen esiintymisestään pahasti loukkaantunut eikä suinkaan ollut altis tuomiota lieventämään. Huolimatta hänen kielloistaan ja uhkauksistaan oli nim. Renqvist pitänyt "luvattomia kokouksia" hänen hoitoonsa uskotussa seurakunnassa sekä sopimattomilla sanoilla ja kirjoituksilla häntä pahoittanut. Tätä väitti hän saaneensa kokea jo heti Renqvistin tultua Porvooseen, mutta etenkin v. 1826. Turhaan oli hän koettanut viimemainitulle terottaa, ettei semmoisia rukouskokouksia, joihin kokoontui enemmän kuin muutamia harvoja henkilöitä, voisi sanoa kotihartauden harjoittamiseksi. Renqvist oli silloin kysynyt, miten tulee kohdella ihmisiä, kun he saapuvat kokouksiin, sekä lehtorin neuvon johdosta: "teidän tulee käskeä heitä poistumaan", vastannut: "Vapahtaja teki opetuslapsensa ihmiskalastajiksi, mutta kuka kalastaja on niin yksinkertainen, että hän, heittäessään verkkonsa apajalle, ensin pelottaa kalat pois? Aivan toisin opettaa Vapahtaja Luuk. 5 luvussa, missä puhutaan suuresta kalansaaliista". Tästä ilmoitti Alopaeus tuomiokapituliin kesäkuun 22 p:nä 1826. Uuden samanlaisen kanteen jätti hän esille marraskuun 15 p:nä s.v. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Hän valittaa siinä, että Renqvist, jota hän uudelleen saman kuun 5 p:nä oli kieltänyt kokouksia pitämästä, muutamia päiviä myöhemmin kuitenkin oli johtanut hartautta koulutalossa eräässä tämmöisessä tilaisuudessa, selittäen että lehtorin kielto sotisi sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan. Kieltojen ja rangaistusten uhallakin aikoi siis Renqvist pysyä vakuutukselleen uskollisena. Hänen tunnussananaan oli "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Vaikeampi on selittää, miksi hän, niinkuin Alopaeus viimemainitussa valituksessaan myöskin sanoo, ei ollut suostunut saarnaamaan "kuin yhden kerran", sanoen esim. eräänä pyhänä sattuneen sairauden häntä tuosta estäneen, "vaikka hän samana päivänä oli kirkossa". Epäilemättä piileilee tämänkin syytöksen takana rettelöitä ja nurjaa mieltä Renqvistiä vastaan, jonka rikoksellisuus kaikin tavoin oli näytettävä toteen. Tuomiokapituli julisti päätöksensä Renqvistin pitkässä ja yhä monimutkaisemmaksi käyneessä jutussa marraskuun 15 p:nä 1826. Siihen eivät jäävin tähden ottaneet osaa piispa Molander eikä lehtori Alopaeus [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Renqvist tuomittiin tuomiokapitulin edessä julkisesti pyytämään anteeksi rovasti Peranderilta, kontrahtirovasti Kiljanderilta ja lehtori Alopaeukselta, erikseen itsekultakin, heitä vastaan tekemistään vääristä syytöksistä sekä heistä kirjeissä käyttämistään loukkaavista lausetavoista.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Renqvist elokuun 16 p:nä 1826 astui uuteen virkatoimeensa. Vastustajat olivat voittaneet — hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja yleisön halveksivaan arvosteluun. Millä mielellä hän näin ollen ryhtyi uutta virkaansa hoitamaan, kun hän sitäpaitsi jo alussa huomasi, että hän itsekin oli vankina, ei ole vaikea käsittää. Hänen kärsimyksiään lisäämään tulivat leipähuolet, palkakseen kun oli määrätty ainoastaan 365 paperiruplaa vuodessa. Synkemmältä kuin koskaan ennen näytti hänen tulevaisuutensa pappina ja perheenisänä. Ja jos hän, tuo uskollinen Herran palvelija, monesti saattoikin unohtaa omat kärsimyksensä: minkä kohtalon alaiseksi joutuisi Jumalan valtakunta Suomessa, kun virkavalta ja syvään juurtuneet ennakkoluulot pakoittamaila pakoittivat herätyshuudot vaikenemaan? — Mutta Svartholman vangin huokauksiin vastasi lohdutuksen ja toivon Jumala, opettaen häntä näkemättä uskomaan ja siten kasvattaen häntä sitä suurta taistelua jatkamaan, johon hän oli hänet valinnut [Paitsi ennen mainituita lähteitä olen tässä luvussa käyttänyt: Akiander VII, 61-80, 109-168.].