Hiippakunnan vasta nimitetty piispa oli pyytänyt saada tuomiokapitulilta tiedon sen käsiteltävinä olevista "tärkeimmistä asioista", kunnes hän itse saapuisi Porvooseen. Semmoisena pitivät asianomaiset von Essenin papintutkintoa ja tiedustelivat uuden esimiehensä ajatusta siitä. Kannattaen vähemmistön mielipidettä, neuvoi Ottelin tuomiokapitulia kumoamaan päätöksensä, varsinkin koska "löytyi monta muuta tärkeätä syytä", joiden vuoksi hän ei saattanut puoltaa von Essenille myönnettyä oikeutta. Kun kirjoitus toukokuun 19 p:nä esitettiin tuomiokapitulissa, lausuttiin ensin se mielipide, ettei asia enään ollut korjattavissa, "koska von Essenille kerta oli myönnetty lupa suorittaa papintutkintonsa Porvoossa, ja päätös oli saanut lain voiman". Tälle kannalle asettui kolme tuomiokapitulin jäsentä, niiden joukossa Runeberg, joka kysymystä ensi kerran harkittaessa voimassa olevan asetuksen nojalla oli ehdottanut von Essenin hakemuksen hylkäämistä. Lehtori Lindh sitävastoin "piti itsensä velvollisena noudattamaan esimiehensä mielipidettä", ja tuomiorovasti Alopaeus vaati jyrkästi päätöksen kumoamista "monen tärkeän syyn vuoksi, josta piispa oli hänelle ilmoittanut". Kun vielä eräs kolmaskin tuomiokapitulin jäsen asettui samalle kannalle, ratkaisi tuomiorovastin ääni asian Ottelinin lausuman toivomuksen mukaan. Kuitenkin päätettiin, että von Essen "saisi saarnata tuomiokirkossa määrättynä päivänä, koska hänellä oli todistus yliopistosta, hänen käytöksensä oli hyvä, ja tuomiokapituli oli tarkastanut hänen saarnansa eikä siinä ollut huomannut mitään moitittavaa". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Tämmöisen päätöksen antoi Porvoon tuomiokapituli Kaarle Kustaa von Essenin anomukseen saada pappina julistaa Kristuksen evankeliumia isänmaassaan. Huolellisemmin ei olisi Ottelin, valmistaessaan itseään vastaanottamaan piispanvirkaansa, voinut valvoa edeltäjänsä virkaohjelman säilyttämistä eikä tuomiokapituli selvemmin osoittaa nöyrää kuuliaisuuttaan uudelle esimiehelleen ja uskollisuuttaan vanhoille traditsiooneille.
Kun von Essen, saarnattuaan tuomiokirkossa tuona "määrättynä päivänä", palasi asuntoonsa, kohtasi hän kadulla Runebergin pyssy olallaan. "Et ollut kirkossa saarnaani kuulemassa" lausui hän tälle. "Kuuntelin teerien kuherrusta metsässä, ja se saarna oli paljoa kauniimpaa" vastasi Runeberg. [Tiedon antanut A. O. Törnudd, jolle von Essen oli tämän kertonut.] Ei ole kummallista, ettei tuo hyljätty pappiskokelas viihtynyt kaupungissa niin kauan, että hänen ja Runebergin tuumima selitys "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta syntyneeseen väittelyyn olisi ehtinyt valmistua (katso II, 53). Tämäkin kohtaus, puhumattakaan Porvoon tuomiokapitulin loukkaavasta menettelystä, selittää miksei tuumasta myöhemminkään mitään tullut. Hyvin luultavaa on myöskin, että von Essenin ystävän J. I. Berghin ennen (II, 53-54) mainitun "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta julkaiseman kirjoituksen ankarat ja ivalliset sanat ovat yhteydessä kysymyksessä olevien tapahtumien kanssa. [Kirjoitus ilmestyi kyllä vasta elokuussa, mutta siihen liitetyssä muistutuksessa lausuu kirjoittaja: "sattuneet syyt ovat viivyttäneet tämän vastineen lähettämistä".]
Palattuaan Helsinkiin, ryhtyi von Essen kirjoittamaan valitusta Porvoon tuomiokapitulin päätöksestä. Kerrottuaan asian kulun ja huomautettuaan siitä, että hän tuomiokapitulilta saamansa ensimmäisen päätöksen nojalla jo oli ehtinyt suorittaa melkein kaikki tutkintonsa, kun päätös piispa Ottelinin kirjeen johdosta purettiin, päättää hän valituksensa seuraavin sanoin: "Olen nuori vielä enkä voi vedota julkiseen elämääni, mutta minulla ei ole mitään peljättävää enkä tiedä nuorukaiselämässäni mitään löytyvän, jota en uskaltaisi asettaa päivän valoon. Koska kuitenkin piispan 'tärkeät syyt' näyttävät tarkoittavan jotakin, joka koskee kunniaani, olen valmis suostumaan mitä ankarimpaan tarkastukseen, jos Teidän Majesteettinne ottaa huomioon piispan salaviittaukset. Niin kauan kuin hänen sanansa säilyttävät käsittämättömän merkityksensä, saanen minäkin nauttia hyvää mainettani turvaavaa oikeutta, kunnes vastakohta näytetään toteen. Jos ne koskevat mielipiteitäni kristittynä, niin olihan tuomiokapitulilla mitä oivallisin tilaisuus niitä arvostella niissä tutkinnoissa, jotka jokainen papiksi vihittävä on velvollinen suorittamaan".
Senaatti hylkäsi von Essenin valituksen, "koska hän kuului toiseen hiippakuntaan". Päätöksessä sanotaan, että tuomiokapituli oli menetellyt väärin ensin suostuessaan von Essenin anomukseen, "vaikkei hänellä ollut vokatsioonia", ja sitten kumoamalla oman päätöksensä.[Porvoon tuomiokapitulin arkisto]
* * * * *
Miten ankarasti heränneitten ylioppilasten Helsingissä pitämiä seuroja ja heidän muiden käytöksestä jyrkästi eroavaa esiintymistään yleensä arvosteluinkin, täytyi jokaisen, joka puolueettomasti seurasi heidän elämäänsä, tunnustaa, että heistä levitetyt soimaavat kertomukset ja huhut olivat liioiteltuja ja valheellisia. Yksin se kieltämätön tosiseikka, että he, omaa maallista etuaan katsomatta, olivat alttiit jokaisen edessä puolustamaan uskoansa oli omiaan herättämään kunnioitusta vastustajassakin. Heidän esimerkkinsä oli voimallinen kehoitus ei ainoastaan uskonnollisen elämän edustajille, vaan muillekin, nostamaan aatteiden lippua korkealle ja sitä, vaaroja ja kärsimyksiä väistämättä, seuraamaan. Kuvatkoon seuraava, erään silloisten heränneitten seuroissa käyneen henkilön kertomus, [Nimimerkki —tt— Hufvudstadsbladetissa v. 1879 otsakkeella "Studentlif på 1840-talet" julkaisema artikkelisarja, josta yksi kirjoitus koskee heränneitä ylioppilaita.] minkä vaikutuksen heidän hartautensa teki piirin ulkopuolella oleviin rehellisiin arvostelijoihin.
"En koskaan unhoita sitä voimallista vaikutusta, joka minut valtasi, astuessani suureen huoneeseen, johon lukuisa joukko vakavia, vanhempia ja nuorempia ylioppilaita oli kokoontunut. Seurat olivat vasta alkaneet. Keskusteltiin matalalla äänellä. Tulomme ei herättänyt kenenkään huomiota, molemmat nuoret isännät astuivat vain meitä vastaan, osoittaen meille sijaa. Hetken kuluttua annettiin merkki, jonka jälkeen koko seurakunta alkoi veisata vanhan virsikirjan (ruotsalaisen) virttä n:o 48: Joka saatanan asuntoa ajattelee, sen liekkiä julmaa ja tulta.
"Järisyttävän voimallisina kaikuivat uhkaavat, koraalin vakavien sävelten kantamat sanat, ja vaikutus oli sitä valtaavampi kuin useampain läsnäolijain katseet veisuun kestäessä olivat tähdätyt meihin. Virren jälkeen seurasi syvä hiljaisuus, jolloin kaikki näyttivät olevan vaipuneina vakavaan miettimiseen. Sitä kesti hetken aikaa, jonka jälkeen eräs tovereista haki esille raamatunpaikan, selvästi esittäen, miten hän oli sen käsittänyt. Muutamat läsnäolijoista saivat siitä aihetta lausumaan ajatuksensa luetusta, ja monesti erosi heidän käsityksensä melkoisesti lukijan mielipiteestä. Väittely tuli vilkkaaksi, vaikka se aina oli maltillista ja vakavaa. Lopuksi muodostui seuranvietto jonkunlaiseksi vapaaehtoiseksi synnintunnustukseksi kaikkien toverien kuullen. Yksinkertaisesti sekä minun vakuutukseni ja kokemukseni mukaan myöskin täysin rehellisesti kertoivat puhujat, millainen heidän sieluntilansa oli ollut edellisen koossaolon jälkeen. Verrattiin omat hengelliset kokemukset toverien kokemuksiin, annettiin ja vastaanotettiin neuvoja ja tarkasti painettiin mieliin, että ainoastaan 'se, joka kernaasti antaa itseään nuhdella', saattaa toivoa voivansa oikein katua syntejänsä ja tehdä tosi parannusta sekä päästä elämään tuota niin hartaasti toivottua 'salattua elämää Jumalassa', joka kaikille niin ihanana sarasti ja johon he niin vakavasti pyrkivät. Usein kerrottiin ja teroitettiin siihen aikaan niin kuuluisan 'Armon järjestys' nimisen kirjan opinlauseita, samoinkuin repäisevimmät kohdat pietismin muista lempikirjoista, joista 'Arndtin totinen kristillisyys' ja 'Nohrborgin postilla' olivat huomatuimpia. Harvoin, ja silloinkin ainoastaan poikkeustilassa, annettiin lohdutuksen sana jollekin hyvin särjetylle omalletunnolle, ja silloinkin liittyi lohdutukseen niin vakavia ja ankaria sanoja, että sen vaikutus melkein kokonaan hukkui niihin. Mutta tuossa kaukaisessa, ehkä saavuttamattomassa etäisyydessä säteili kuitenkin rauhan ja autuuden toivo niin kirkkaana, ettemme edes nuoruuden rohkeimmissa unelmissa olleet voineet sen vertaista aavistaakaan. Sen rinnalla näytti koko maailman prameus ja ihanuus tomulta vain ja kurjuudelta.
"Miten rikasta, jos kohta kolkkoa, oli se sielunelämä, joka avautui nähtäväksemme tuon lyhyen hetken aikana, minkä uhrasimme ensimmäiselle käynnillemme pietistisessä seurassa, kuinka tuskallinen ja vakava oli se taistelu, miten ylevämielinen se haaveilu, jonka täällä opimme tuntemaan! Miten jyrkästi kaikki poikkesi nuoruuden tavallisesta, vallattoman reippaasta ilosta! — — — Mutta maailman lapsina, joita vielä olimme, kyllästyimme kuitenkin pian kaikkeen tähän kaameaan vakavuuteen; olo tässä seurassa tuntui meistä ylen tukehuttavalta, teki mieli jälleen päästä ulos 'vapaaseen luontoon, missä nuoren kevään raittiit tuulet niin iloisesti suhisivat puiden vasta lehdelle puhjenneissa latvoissa ja maasta nouseva ruohokin kertoi Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Hyvästi jättäessämme, painoi vanhempi isäntä hellästi ja vakavasti mieliimme, että meidänkin tulisi 'ajatella mitä rauhaamme sopi' sekä luopua pahasta, 'turmeltuneesta maailmasta'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla lausutut ystävälliset sanat eivät saattaneet kuin tunkeutua syvään nuoriin sydämmiimme. Poistuimme näistä seuroista tosin iloisina että ainakin sillä kertaa olimme päässeet pakoon, vaan siemen oli kylvetty ja pudonnut jo valmistettuun maahan; se oli väleen myöskin itävä ja kasvava. Kotona emme enää löytäneet entistä iloisen nuorta mielialaamme; koetimme painaa alas henkemme rauhattomuutta vakavalla ja rasittavalla työllä, vaan se ei onnistunut. Tuo haaveileva joukko, jossa toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytystä henkemme kaipuulle, veti meidät yhä useammin keskuuteensa".
"Vanhempi isäntä", josta kertoja puhuu, oli J. I. Bergh. Toinen oli Lauri Stenbäck. [Kert. Charlotte Achrén.] Ensinmainittu oli ainoastaan vuotta vanhempi, mutta vilkasluontoisen, tulisen ystävänsä rinnalla näytti hän paljon vanhemmalta. Sitäpaitsi oli Bergh kauemmin kuin Stenbäck kuulunut heränneisiin ja häntä pidettiin jo siitäkin syystä sopivampana johtajaksi. Myöskin opinnoissa oli hän ehtinyt edelle runollista ystäväänsä. Suoritettuaan filos, kandidaattitutkinnon (1836), oli hän antautunut jumaluusoppia lukemaan ja siihen kuuluvissa aineissa saavuttanut niin hyvät tiedot, että hän v. 1839 nimitettiin heprean kielen ja kirjallisuuden dosentiksi. [Biografinen nimikirja.] Huomattava on myöskin, että Bergh usein kävi heränneissä piireissä yleisesti kunnioitetun veljensä luona Nurmijärvellä. Hänen kauttansa muutkin heränneet ylioppilaat pääsivät J. Fr. Berghin tuttavuuteen ja joutuivat hänen kasvattavan vaikutuksensa alaisiksi. Yhdistävänä siteenä heidän ja hänen välillä oli J. I. Bergh. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
Jos Porvoon tuomiokapituli olisi osoittanut edes jonkunlaista suvaitsevaisuutta toimenpiteissään pietismiä kohtaan, on hyvin luultavaa, että Helsingissä opiskelevat heränneet ylioppilaatkin olisivat saaneet jokseenkin vapaasti hartauttaan harjoittaa. Korkeat viranomaiset pitivät siihen aikaan kirkollista hallitusta suuressa arvossa. Mutta kun juuri piispat ja tuomiokapitulit tekivät voitavansa, saattaakseen herännäisyyttä epäluulon alaiseksi itse hallitsijankin silmissä, [Katso esim. I osa siv. 101, 124.] sekä orjamaisella kuuliaisuudella ryhtyivät toimenpiteisiin tämän johdosta annettujen määräysten noudattamiseksi, niin ei sovi kummastella, että heränneitten ylioppilastenkin täytyi kestää paljon sortoa. Virkavallan edustajat ovat kaikkina aikoina olleet esimiestensä nöyriä palvelijoita ja tämän nöyryytensä turvaamina sortaneet kaikkia niitä, joiden esiintyminen yhdessä tahi toisessa suhteessa ei taipunut vallitsevaa ohjelmaa noudattamaan. Valtiokirkko ei suinkaan ole ollut poikkeuksena siitä. Se on päinvastoin useimmiten orjallisesti etsinyt tämän maailman suurten suosiota. Ja mitä suureen yleisöön tulee, on sen enemmistö ylimalkaan altis kannattamaan niitä, joilla valta on. Totuuden puolustajain joukko on aina ollut pieni ja sorrettu. Jota korkeampi ja puhtaampi heidän edustamansa totuus on ollut, sitä yleisempi vaino. Suomen heränneet ylioppilaat kuuluivat tähän joukkoon. Sentähden täytyi heidän paljon vainoa kärsiä maallisen ja siihen liittyneen kirkollisen vallan puolelta, joiden turvissa suurin osa kansastamme eli vanhoihin kaavoihin kytkettyä, uudistaville aatteille vieraantunutta elämäänsä.
Olemme nähneet, miten piispa Ottelinin tuomiokapituli kohteli K. K. von Esseniä, hänen yrittäessään suorittaa pappistutkintoa Porvoossa. Vähän myöhemmin sai J. I. Berghkin kokea, että hänkin oli piispan mustassakirjassa. Hän näet eroitettiin uskonnonopettajan toimestaan Helsingin lyseossa, jota tehtävää hän jonkun aikaa suurella menestyksellä oli hoitanut. Koulu oli yksityinen oppilaitos, jonka opettajat sen johtaja ja omistaja valitsi. Ettei tämä ollut tyytymätön Berghiin, näkyy siitä, että hän uskoi hänelle matematiikan opetuksen lyseossaan. Muutos aiheutui piispa Ottelinista, joka oli huomauttanut koulun johtajaa Berghin sopimattomuudesta uskonnonopettajana. — Heränneitten ylioppilasten yhä vaikeammaksi käyneen aseman johdosta kirjoitti Bergh näihin aikoihin eräälle ystävälle: "Moni pitää meitä itsemme pettäneinä lain orjina. Kovat ajat näyttävät olevan tulossa, mutta onhan kirjoitettu, että meidän monen vaivan kautta täytyy Jumalan valtakuntaan tulla sisälle, eikä ole suotta sanottu niistä, jotka valkeissa vaatteissa seisovat Jumalan istuimen edessä, että he ovat tulleet suuresta vaivasta ja ovat pesseet vaatteensa valkeiksi Karitsan veressä". [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén y.m.; "Korsblomman för 1897:" Julius Immanuel Bergh.]
Niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, joutui Stenbäck varsinkin "Evangeliskt Veckoblad" nimisen aikakauslehden toimittajana tekemisiin Porvoon tuomiokapitulin kanssa. Tunnettu on, että tämä virkakunta teki kaikkensa tätä uutta sanomalehtiyritystä sortaakseen ja että nämä hankkeet ennenpitkää onnistuivatkin. Siihen eivät Ottelinin heränneitä ylioppilaita vastaan tähdätyt toimenpiteet kuitenkaan rajoittuneet. Helsingin papisto alkoi julkisesti saarnoissaan heitä moittia sekä kuvata heitä turmiollisiksi hurmahengiksi, joiden opissa ja elämässä olisi monenkaltaisia eksytyksiä ja paheita. Eräs saarnaaja meni niin pitkälle, että hän "esivallan nimessä" varoittaen kehoitti seurakuntaa pysymään heistä erillään. [Stenbäckin ystävälleen Ruotsissa C. V. Skarstedt'ille 6/3 1841 kirjoittama kirje, jonka, samoinkuin muutamat muutkin hätien tälle henkilölle osoittamansa kirjeet, past. O. Fabritius-vainaja Lundissa käydessään (1898) minulle kopioi.] Pian saatiin tietää, että näidenkin hyökkäysten näkymättömänä vaikuttimena oli piispa Ottelin. [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén, J. I. Bergh y.m.] Arveluttavinta oli, että korkeat viranomaiset, joille piispat ja maallikot kuvasivat herännäisyyttä valtiolle vaarallisena lahkona, alkoivat pitää heränneitä ylioppilaitakin silmällä. [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.] Näiden silloista asemaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavat K. K. von Essenin sanat: [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.]
"Ei puuttunut vastarintaa eikä taistelua. Asian uutuus herätti huomiota. Tuo joskus kiehumisasteen rajalle noussut lämpö toisella ja jäätymisastetta likenevä uskonnollinen kylmyys toisella puolella ei voinut olla herättämättä taistelua, joka toisinaan yltyi hyvinkin kiivaaksi molemmin puolin. Meitä varten otettiin käytäntöön vanha liikanimi 'pietista'. Soimauksia ei säästetty. Sitäpaitsi oli pääkaupunkimme siihen aikaan, verrattuna nykyiseen [v. Essenin kysymyksessä oleva kirjanen, alkuansa esitelmä, jonka hän piti Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa 9/u 1870, on painettu v. 1870.] Helsinkiin, pikkukaupunki. Sepitettiin ja levitettiin mitä kummallisimpia kertomuksia, ja niitä uskottiin — ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan kaikkialla koko maassa. Kaduilla ja kujilla kaikui huuto 'pietismi', ja ennenpitkää ei tarvittu muuta jonkun henkilön leimaamiseksi pietistin nimellä, kuin että hän tavallista ahkerammin kävi kirkossa. Tätä leimaa joutui siten usein kantamaan kerrassaan viattomatkin ihmiset. Pian herätti asia poliisivirastonkin huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja minä, joita pidettiin tuon vaarallisen liikkeen johtajina, kutsuttiin v.t. kenraalikuvernööri Thesleffin luo vastaamaan vehkeistämme. Hänen ylhäisyytensä otti meidät tietysti hyvin epäsuosiollisesti vastaan, uhaten meitä Siperialla; mutta kun hän tutkinnon kestäessä huomasi, että olimme Hänen Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskolliset, päätti hän kyselynsä, vakuuttaen suudelmilla ja syleilemisillä, että olimme 'keisarin ystäviä'. — Mutta uusi ja vaarallisempi myrsky uhkasi. Simonismi oli jo suorittanut loppunäytäntönsä Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana peikkona siellä. Mutta Helsingin poliisimestari oli, Jumala tiesi mistä, saanut päähänsä, että tuo vallankumouksellinen lahko raivosi Suomen pääkaupungissa, jonka tähden hän arveli alamaisen velvollisuutensa vaativan asian ilmoittamista Pietariin. Minua hän kunnioitti mainitsemalla minut johtajaksi. Tämä ilmoitus, joka oli tuottaa silloiselle kuvernöörille, kreivi Armfeltille, keisarin epäsuosion, vaati häntä matkustamaan Pietariin, niissä asia selvitettiin. Mutta siitä hetkestä valvoi poliisi jokaista askeltamme. Näytti kuin olisivat asianomaiset pelänneet, että hurskas konventikkeliveisu kaataisi maahan Jeriko-valtion muurit. Miten tarkkaa tämä valvonta oli, sen tulin huomaamaan, kun eräällä matkallani tapasin kihlakunnan ruununvoudin. Hän kertoi aikoneensa käydä luonani edellisenä päivänä Helsingissä varoittaaksensa minua luvattomista kokouksista, mutta saaneensa kuvernööriltä kuulla, että minä kaksi tuntia ennen olin matkustanut pois kaupungista".
Vaikea on sanoa, oliko Ottelin suorastaan syyllinen näihinkin, von
Essenin kertomiin rettelöihin. Moni herännyt oli vakuutettu siitä,
ettei hän syytön ollut. Ainakin oli puhe simonismista saanut alkunsa
Porvoon tuomiokapitulissa. (Katso II, 24.)
Oli miten oli, joka tapauksessa oli hän aikuisemmilla toimenpiteillään selvään osoittanut hallituksen edustajille, ettei pietismi nauttinut kirkollisten viranomaisten suosiota, ja siten herättänyt heissä epäluuloa liikettä vastaan.
Ottelin tiesi, että heränneet ylioppilaat ja muut liikkeeseen kuuluvat henkilöt usein vierailivat J. F. Berghin luona Nurmijärvellä sekä ottivat osaa hänen johtamiinsa seuroihin. Hän tiesi niinikään, että Nurmijärven herännäisyys kasvamistaan kasvoi ja alkoi vaikuttaa naapuriseurakuntiinkin. Berghin kyky, hänen rohkea esiintymisensä ja lämmin, uskonnollinen innostuksensa takasivat menestystä hänen työlleen. Ottelin piti häntä tarkasti silmällä. Varsinkin harmitti häntä se, että Bergh, jonka pietistien aikakauslehtien toimittajana usein täytyi käydä Porvoossa, sielläkin sai aikaan levottomuutta ihmisten mielissä. Sikäläiset heränneet pyysivät häntä usein luoksensa seuroja pitämään, ja hän oli aina altis noudattamaan heidän pyyntöään. Ei hän milloinkaan ollut matkasta väsynyt, ei häntä tuomiokapitulin läheisyys koskaan estänyt. Hän tuli aina ja puhui tuota ihmeteltävän lämmittävää kieltään, jota kuullessa kylmimmätkin sydämet sulivat. Ottelin oli raivossaan. Kerran kutsui hän Berghin luoksensa, uhaten häntä jos millä rangaistuksilla, ellei hän lakkaisi seuroja pitämästä ja villioppiaan julistamasta. "Te heränneet tuotatte meille paljon vaivaa", hän ärjäsi. "Kaikkialla valitetaan teidän aikaansaamianne häiriöitä — — mitä teillä siihen on sanottavaa?" Bergh vastasi: "Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun tähteni". "Missä niin seisoo?" kysäsi Ottelin. [Kert. N. K. Arppe, O. Hjelt (vähän toisessa muodossa) y.m.]
Se kunnioitus, jota Bergh pietisminsä uhallakin jo siihen aikaan yleisesti nautti, esti kuitenkin Ottelinia ryhtymästä toimenpiteisiin suorastaan häntä vastaan. Mutta tukala oli tietysti hänen ja ystäväinsä asema. He eivät kuitenkaan lannistuneet. Jota vaikeammiksi olosuhteet kävivät, sitä innokkaammin he taistelivat. Heidän silloista mielialaansa kuvaavat sattuvasti seuraavat Stenbäckin sanat: [Stenbäckin ennen mainittu kirje Skarstedtille 6/3 41] "Oi, Kristus ei viihdy kuolleessa hiljaisuudessa; missä hän alkaa herätä syntisten sydämissä, siellä syntyy huutoa ja melua, ja koko maailma raivoo sitä vastaan. Niin käy vielä nyt ja niin on ennen käynyt. Käyköön sitten Herran Sebaotin nimessä. Jos Jumala on kanssamme, kuka voi meitä vastaan olla?" — Semmoista voimaa vastaan oli Ottelinkin ja hänen tuomiokapitulinsa voimaton.
XII.
"Evangeliskt Veckoblad".
Niinkuin olemme nähneet (II, 31), oli "Tidningar i andliga ämnen" nimisen lehden toimitus tullut siihen kokemukseen, että herännäisyyden ruotsinkielinen äänenkannattaja paremmin vastaisi tarkoitustaan, jos se pukeutuisi tieteellisempään muotoon. Sentähden anoivat J. F. Bergh ja K. Aspegrén tuomiokapitulilta lupaa saada vuoden 1839 alusta ulos-antaa kerta viikossa ilmestyvää "Evangeliskt Veckoblad" nimistä lehteä. Päätoimittajaksi oli Stenbäck sitoutunut sekä hänelle apumiehiksi J. I. Bergh ja K. K. von Essen. Varovaisuuden vuoksi tehtiin anomus samojen henkilöiden kautta, joiden nimessä "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" olivat ilmestyneet. Jos hanke anojain nimiinkin nähden olisi ollut uusi, olisi tuomiokapituli siihen tuskin suostunut, varsinkin kun nimet olivat Lauri Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja K. K. von Essen. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 18/9 38.]
"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäinen numero ilmestyi tammik. 7 p:nä 1839. Otsakkeen alla on seuraava raamatunlause: "Nostakaa silmänne ylös ja katsokaa vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi". Toivoon kehoittavat nämä sanat, ja tätä toivoa tulkitsee Stenbäckin kaunis, Suomen hengellisen aamun koittoa tarkoittava runo "Aamu", jolla numero alkaa: [Yrjö Veijolan käännös.]
"Taas rannalt' aamutaivahan
Käy valon välähdys,
Mutt' alla pilven kaamean
On vanha pimeys.
Kanss' auringon
Yön varjot ryhtyi taistohon".
"Mutt' lintu pieni oksallaan
Tuoll' laaksoss' uneksui,
Ja näki kautta öisen maan,
Kuin aamu murtautui.
Tuo kirkas koi,
Yön valta sit' ei voittaa voi".
"Ja lintu lentää, ihastuu
Ja laulaa ilmassa:
'Oi kaikki kerran kirkastuu
Viel' taivaan rannalla'!
Ja lintunen
Se lauloi aamuss' iloiten".
Toivorikas on myöskin tätä runoa seuraava kirjoitus "Näköaloja", sekin silminnähtävästi Stenbäckin kynästä lähtenyt. Asettuen jyrkästi raamatulliselle kannalle, taistelee Stenbäck tässä, samoinkuin myöhemmissä kirjoituksissa, "järjenmukaista kristinuskoa" ja kuollutta hengellisyyttä vastaan. Hän luo silmäyksiä 18 vuosisadassa alkavaan ratsionalismiin, näyttäen miten turmiollisesti se oli vaikuttanut, ei ainoastaan jumaluusoppiin ja uskontoon, vaan yleensä Euroopan koko kirjallisuuteen ja yleiseen katsantotapaan. "Tämän vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä", jatkaa hän, "näytti ratsionalismi kokonaan kukistavan kristinuskon; yksin sillä oli valta saarnastuoleissa ja katedereissa ja se koetti oppi- ja hartauskirjatulvallaan vahvistaa tätä viisautensa yliherruutta. Useimmat antoivat arvoa yksin sen arvosteluille; ylimielisellä ylenkatseella loivat ihmiset pilkaten luotaan kaikki sitä vastaan tehdyt vastaväitteet, semmoiset kun olivat vain todistuksia yksinkertaisuudesta. Kansalle puhuttiin kiittäen tästä uudesta valistuksesta, se oli muka ainoa onnellisuuteen ja vapauteen johtava tie, ja kernaasti tätä puhetta uskottiin. Vanhat laulu- ja virsikirjat tehtiin laimeiksi ja typerän sisällyksettömiksi, niistä karsittiin pois tuo voimallinen uskonelämä ja niiden oma henkevä muoto ja niitä soviteltiin heikkouskoisen ajan vaatimusten mukaan. Uudet n.s. oppikirjat syrjäyttivät vanhat, isien uskosta voimallisesti todistavat katkismukset, ja ratsionalismin vaikutuksen kehittämät, kristinuskolle vieraantuneet opettajat ja kasvattajat koettivat kaikkensa tyrkyttääksensä nuorisoon mitä vanhemmat, paremman hengen vaikutuksen alaisina olleet ihmiset pitivät outona ja vastenmielisenä" — — — "Silloin", kirjoittaa Stenbäck, "kävi Kaikkivaltiaan hengen tuulahdus yli maan, rehevä heinä lakastui ja komea kukkanen alkoi kuihtua. Avara kenttä, joka oli täynnä kuolleitten luita, alkoi jälleen liikkua; kuolleet nousivat todistamaan niitä vastaan, jotka kerskasivat elämästään. Tarvittiin ainoastaan muutamia vuosia perustuksiaan myöten tärisyttämään ratsionalismin suurella vaivalla pystytettyä rakennusta ja kaatamaan maahan sen voimallisimmat tukeet. Herra Jumala on meidän päivinämme kovilla etsimisillä pelättäen herättänyt ihmiskunnan tainnoksista ja antanut sen kokea, että se on poistunut elävältä lähteeltä ja kääntynyt kelvottomien kaivojen puoleen. — — — Kuulemme puhuttavan voimallisista herätyksistä synnin ja suruttomuuden unesta kaikkialla; Jumalan henki liikkuu syvyyden yli, löytäen toki siellä täällä ihmissielun, joka tahtoo pelastua, lähteä pois Sodomasta ja löytää elämän, kalliin helmen, Jesuksen Kristuksen".
Myöskin seuraavan n:ron johtava kirjoitus "Järjen mukainen kristinusko" käsittelee ratsionalismin eksytystä. Sekin on Stenbäckin kirjoittama. Puolustaen raamatun ehdotonta luotettavaisuutta, näyttää kirjoittaja, miten ratsionalismin edustajat ovat anastaneet ihmisjärjelle oikeuden mestaroida Jumalan sanan salaisuuksia ja tulkita niitä oman luullun erehtymättömyytensä taidolla. Taistellen järkeisuskonnon eri ilmenemismuotoja vastaan, huomauttaa Stenbäck toiselta puolen, etteivät elävät kristityt suinkaan halveksi eivätkä vihaa järkeä. Hän lausuu: "Apostolit kehottavat meitä yhä syvempään ja itsenäisempään jumalallisen totuuden tietoon, omatakeiseen miettimiseen ja tutkimiseen; Paavali vetoaa selvästi pakanallisten runoilijain esiintuomaan luonnolliseen Jumalan-tietoisuuteen. Puhdas, raamatun mukainen usko, joka horjumatta perustuu Jumalan sanaan, on sentähden jyrkästi hyljännyt kaiken väärän mystisismin, sen uskonnollisen mielentilan, joka, halveksien kaikkea selvää ja varmaa tietoa, liitelee ja elää yksinomaan epäselvien tunteitten kuohussa. Se ei ole ainoastaan suvainnut ja puolustanut järjen oikeaa käyttämistä uskonnollisen tiedon ja uskon alalla, vaan sitä suoraan vaatinutkin; ja jos se jyrkästi onkin luotaan luonut kaiken filosoofisen kristinuskon, niin on se sitävastoin pitänyt kristillistä filosofiaa suuressa arvossa, vieläpä suurella ahkeruudella ja menestyksellä viljellytkin tätä alaa, niinkuin uusin kirjallisuushistoria selvästi todistaa. Raamatunmukainen usko pyytää saada Jesuksen evankeliumin sopusointuun järjen kanssa eikä luovu tutkimuksistaan, ennenkuin tämä sopusointu on kehittynyt täydeksi selvyydeksi. Mutta sen huomattavimpana ominaisuutena on, ettei se aseta järkeä Jumalan sanan yläpuolelle eikä samalle asteelle sen rinnallekaan, vaan se pitää aina korkeimpana tätä Jumalan sanaa, joka on Jumalan voima kaikille uskoville. Totuuden ystävinä halajavat raamatun kannalla olevat uskovaiset valoa ja järkeä kaikkeen; mutta he eivät pidä itseään oikeutettuina tutkimaan evankeliumia sitä korjataksensa, siitä jotakin poiskarsiaksensa tahi sitä arvostellaksensa, vaan sitä ymmärtääksensä ja siten omistaaksensa. He eivät halaja täydellisesti käsittää kaikkea, minkä uskovat, vaan tyytyvät siihen, ettei heidän uskonsa ole ristiriidassa heidän järjellisen olemuksensa tarkoituksen ja lakien kanssa. Ei se heitä eksytä, ettei heidän katseensa pysty tunkemaan sen käsittämättömän ja tutkimattoman rikkauden korkeuksien ja syvyyksien läpi, jonka evankeliumi maailman ristiinnaulitusta lunastajasta ja Jumalan ylösnousseesta pojasta asettaa heidän nähtäväkseen, vaan he tyytyvät tajuamaan, että löytyy paljon, jota ilmoitus meiltä täällä eläessämme, tomua ja tuhkaa ollessamme, vielä salaa."
Pietismiä syytettiin järjen ja tiedon halveksimisesta, ja sentähden Stenbäck verraten laajasti — hänen kirjoituksensa olivat ylimalkaan lyhyitä, hänen kynänsä runoilijan eikä teoloogin — käsittelee tätä kysymystä. Myönnettävä on kuitenkin, että hän tässä enemmän edustaa omaa, kuin pietismin katsantotapaa yleensä. Kaikki eivät päässeet kohoamaan hänen kannalleen, vaan eksyivät, vastustamansa ratsionalistisen hengen pakoittamina, itse teossa jokseenkin yleisesti kysymyksessä olevaan ykspuolisuuteen. Epäilemättä oli siihen suureksi osaksi syynä Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja hänen "filosofiasta" monesti lausumansa ankarat tuomiot.
Kaikki "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitukset ovat nimettömiä. Useain tekijästä ei sentähden voi mitään varmuudella sanoa. Ainoastaan vertaamalla niitä toimittajain muihin kirjallisiin tuotteisiin sekä muihin asiaan kuuluviin seikkoihin voipi jotakin opastusta tässä kohden saada. Emme luule erehtyvämme, jos näitä ohjeita seuraten väitämme kirjoitusta "Saksan kristillisistä aikakauslehdistä" 1/7 39 J. I. Berghin kirjoittamaksi. Lausuen ilonsa siitä, että Saksan yliopistoissa ratsionalismia vastustava, syvällisemmän uskonelämän elähyttämä suunta oli nähtävänä jumaluusopillisen kirjallisuuden alalla, mainitsee tekijä muutamia Saksan uskonopillisista aikakauslehdistä, kiittäen varsinkin Hengstenbergin "Evangelische Kirchen-Zeitungia", "Der Kirchenfreund für das nördliche Deutschland" sekä muutamia kansantajuisia hartauslehtiä. Viimemainituista teroittaa hän etenkin Würtenbergin pietistain keskuudessa siihen aikaan paljon levinneen "Der Christen-Bote" nimisen aikakauslehden suurta merkitystä Etelä-Saksan vilkkaan uskonnollisen elämän elvyttämiseksi. Kirjoitus todistaa, miten tarkkaan Bergh jo siihen aikaan seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä ja uskonnollisen tieteen kehitystä ulkomaillakin. Luultavasti ovat myöskin useat tehdessä tuon tuostakin ilmestyneet kirkkohistoriallisten henkilöiden elämäkerrat Berghin kirjoittamia. Nämä, samoinkuin "Evangeliskt Veckobladin" muiden toimittajaan sekä luultavasti syrjäistenkin kirjoittamat, tähän alaan kuuluvat kirjoitukset, käsittelevät ainettaan niin, että kristityn taistelu maailmaa vastaan ja siitä johtuvat vainot usein muodostavat niiden punaisen langan. Myöskin moititaan niissä usein maailmallisia huveja. Semmoinen on esim. kirjoitus "Piirteitä ensimmäisten kristittyjen elämästä" (2/12 39), jossa varsinkin tanssia ankarasti arvostellaan. Väitteensä tukeeksi kertoo kirjoittaja useita kirkkoisien lausuntoja. Kirjoitus, joka ilmaisee perusteellisia tietoja kirkkohistoriassa, on siinä suhteessa erehdyttävä, ettei se sanallakaan huomauta, miten siveettömät varsinkin silloisen, kristityitä kaikkialla ympäröivän pakanamaailman huvit olivat.
Pietismiä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä koetti "Evangeliskt Veckoblad" mikäli mahdollista torjua. Tämä oli vaikea tehtävä, sillä ahdasmielinen ja korkeakirkollinen sensuuri oli tietysti etenkin ankara tällä alalla liikkuvien kirjoitusten suhteen. Jo lehden ensimmäisessä vuosikerrassa löytyy kuitenkin muutamia semmoisiakin. Esimerkkinä mainittakoon n:o 36:n pääkirjoitus "Mitä nykyaikana tarkoitetaan nimellä Pietismi?" Arvostellen Bretschneiderin v. 1833 ilmestynyttä "Die Grundlage des evangelischen Pietismus" nimistä kirjaa, pyytää kirjoitus näyttää toteen, että sanotun kirjailijan pietismiä vastaan tähtäämät hyökkäykset samalla ovat hyökkäyksiä kristinuskon ikivanhaa tunnustusta sekä evankelisen kirkon kuuluisimpia opettajia vastaan. Kysymys koskee yksinomaan pietismin oppia, varsinkin oppia perisynnistä ja Kristuksen uhrikuolemasta. Bretschneider oli sanonut sitä "kaameaksi, surulliseksi, masentavaksi ja kaikkia voimia lamauttavaksi" opiksi sekä lukenut kirjansa ansioksi, että se olisi omiaan "vapauttamaan ihmisiä tuosta ennakkoluulosta, tuosta tuskasta ja uuvuttavasta oman itsensä ylönkatsomisesta sekä herättämään heissä iloisia tunteita elämästä sekä siveellistä rohkeutta." Näiden ja Bretschneiderin muiden samanlaatuisten lausuntojen johdosta huudahtaa kirjoituksen tekijä (ehkä v. Essen): "Oi, sinä pienoinen mies, joka tahdot nuhdellen oikaista uskon jaloimpia sankareita, Jumalan voimallisimpia taistelijoita, syyttäen heitä synkästä, lamauttavasta ja tuskastuttavasta ennakkoluulosta."
Myöskin kirjoitus "Pietismiä ja hulluutta" (30/9 39) käsittelee herännäisyyttä vastaan tehtyjä syytöksiä. Yksi näistä oli siihen aikaan monesti Suomessakin kuultu väite, että pietistisen liikkeen vaikuttama pelko ja tunteitten kiihottaminen muka olisi saanut aikaan mielenhäiriöitä. Siitä lausuu sanotun kirjoituksen tekijä: "Koska valitettavasti ei voi kieltää, että kansan suuressa enemmistössä, etenkin niiden keskuudessa, jotka luulevat itsensä viisaiksi, vallitsee todellakin surkea ja naurettava ymmärtämättömyys ja täydellinen ajatusten hämmennys elävää kristillisyyttä koskevissa asioissa, ja kun jokapäiväinen kokemus todistaa, että harhausko ja herkkäluuloisuus ovat paljon likempää sukua epäuskolle kuin uskolle, niin ei saata kummastella, että vastustajat usein, eivätkä suinkaan menestyksettä, käyttävät tätä keinoa ja että tuhannet itsekseen säälien ja kauhistuen yhtyvät heidän arvosteluunsa: 'pietismi tekee ihmiset mielettömiksi, se viepi hulluuteen; se on sentähden hyvin vaarallinen ja sitä tulee kaikin tavoin vastustaa'." Tähän kuuluvien kysymysten selvittämiseksi kertoo kirjoitus saksalaisen A. Lührin valaisevat mietteet asiasta, kehoittaen lukijaa sovelluttamaan niitä Suomen oloihin.
Sattuvasti teroittaa kirjoitus "Ajanhenki", [1839 n:o 17.] ettei kristitty saa taipua omistamaan yleistä mielipidettä sentähden vain, että suuri enemmistö sitä kannattaa. Hän ei saa olla maailman eikä ihmisten orjana; hänen tulee aina kysyä, mitä Jumala sanoo ja mihin hänen sanansa kulloinkin vaatii. Todistukseksi miten Herraa pelkäävä ihminen torjuu luotaan ajanhengen eksyttävät kehotukset, silloinkin kuin nämä kantavat uskonnollisuuden leimaa, viittaa kirjoitus profeetta Mikan esimerkkiin, joka, kun kuninkaan sanansaattaja kehoitti häntä liittymään valtakunnan neljänsadan profeetan hyvään ennustukseen, vastasi: "Niin totta kuin Herra elää, mitä Jumalani sanoo minulle, sitä tahdon puhua." "Niin", jatkaa kirjoituksen tekijä, "tulee meidänkin puhua, kun meitä puhumaan vaaditaan. Antamatta itseämme eksyttää, tahdomme ajanhengen vaatimaa, edustajainsa suureen lukuun perustuvaa kehoitusta vastaan asettaa nämä sanat: 'Herra antoi valheen hengen kaikkien sinun profeettaisi suuhun'." Kirjoitus vaatii ehdotonta ratkaisuvaltaa kaikissa kysymyksissä ja kaikissa olosuhteissa raamatun sanalle. Kristitty ei saa olla julkisesti jumalattoman eikä jumaliseenkaan muotoon pukeutuneen, vanhoihin traditsiooneihin perustuvan ajanhengen orja. Tätäkin tärkeää totuutta oli herännäisyys kutsuttu kansallemme teroittamaan. Se teki sitä maailman ja kirkon auktoriteettia pelkäämättä, ihmisten mieliä katsomatta. Kysymyksessä oleva kirjoitus on tämän katsantotavan synnyttämä. Yhtä vain siinä kaipaamme. Mikan esimerkki vaatii Jumalan sanan teroittamaa vapautta myöskin ystävien mielipiteisiin nähden. Kirjoituksessa sanotaan: "meidän tulee", "me" tahdomme ajanhenkeä vastaan niin esiintyä. Miksi monikossa? Näyttää kuin herännäisyyden voittoisa taistelu maailmaa vastaan olisi lumonnut kirjoittajaa unohtamaan, että ihmisauktoriteetin vaara voipi olla suuri elävien kristittyjen omassa keskuudessakin. Myönnettävä on kuitenkin, että lehti joskus viittaa tähänkin vaaraan, jos kohta ylimalkaan hyvin kaukaa, sekä että yksi lainattu kirjoitus, C. J. L. Almqvistin "Ihmisen turvasta" (N:o 33-34, 1839), hyvin jyrkästi käsittelee nimenomaan tätä kysymystä.
Niinkuin monesti olemme nähneet, vaativat heränneet jyrkästi maailman ja Jumalan valtakunnan rajan auki raivaamista kaikilla aloilla. Tämä katsantotapa tulee näkyviin varsinkin kirjoituksessa "Maailman saastutuksesta" (27/5 39). Kuvaavia ovat varsinkin seuraavat siinä löytyvät lauseet: "Missä olosuhteissa kristitty eläneekin, tulee hänen aina muistaa, miten erikaltaisia kääntyneet ja kääntymättömät ihmiset ovat, ja kuinka jyrkän tuntuva se raja, jonka raamattu kaikkialla asettaa Jumalan valtakunnan ja maailman lasten välille. Täytyy käydä, niinkuin Jeesus sanoo: 'Sentähden että te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, vihaa maailma teitä'. Kristitty, joka tahtoo välttää maailman vihaa ja itse lähestyy maailman joukkoa, etenee samalla Vapahtajastaan, alkaa väleen, niinkuin Demas, maailmaa rakastaa ja hylkää Herran. Tämmöisestä syystä tapahtunut luopuminen on vaarallisempi kuin mikään muu; sillä semmoinen ihminen sortuu kunnialliseen suruttomuuteen, hän tulee Laodikean luopuneen opettajan kaltaiseksi, ei kylmäksi eikä palavaksi, vaan penseäksi, ja semmoiset Jeesus 'oksentaa ulos suustansa'; sentähden että hienossa maailmallisuudessa löytyy niin paljon hyvää ja oikeata, on vaikeata kumota tämänkaltaisen maailmallisuuden saastuttaman vastaväitteitä, sillä tässä salaa hyvä pahan. Hieno maailmallisuus kartuttaa perkeleen valtaa enemmän kuin törkeä jumalattomuus; se on vaarallisin ja voimallisin pukeutuessaan valkeuden pukuun. — — Sen kristityn, joka tahtoo välttää maailman saastutusta, täytyy ensin rehellisesti kieltäytyä kaikesta, josta kieltäytyä voi. Se ihminen, joka arvelee, että Jumala kyllä häntä varjelee, vaikkei hän kielläkään itseään, kiusaa Jumalaa; ja joka suoraan antautuu, hän hukkuu siihen. Kuinka pitkälle kristillinen kieltäytyminen on ulotettava, ilmoittaa Vapahtaja selvästi: 'jos kätesi tahi jalkasi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä se pois, ja jos silmäsi pahentaa sinua, niin puhkase se ja heitä se pois; parempi on, että sinä silmäpuolena käyt elämään, kuin että koko ruumiisi heitetään helvetin tuleen'. Se tietää: jos niinkin tärkeä ja kallis asia, kuin käsi tahi silmä ovat, olisi sinulle esteeksi tahi vahingoksi, niin se on uhrattava, se on katkaisemalla riistettävä pois vanhalta Aatamiltasi, miten kovasti hän sitten ponnistaakin vastaan ja vaikeroipi. Jollet tahdo luopua maailman ystävyydestä Jumalan ystävyyden tähden, jollet suostu puhkasemaan ja heittämään pois maailman rakkauden silmää, niin saat pian varoa, ettei sinua kokonaan silminesi ruumiinesi ajeta pois Herran luota helvetin tuleen heitettäväksi."
Sanokoot meidän aikamme itsensäkieltämiselle vieraantuneet, maailman ystävyydelle alttiit kristityt tätä kantaa liika jyrkäksi — Herran todistus kuuluu toisin ja se pysyy. — Oikein käsittelee kirjoittaja siinäkin suhteessa ainettaan, ettei hän eksy yksityiskohtiin tunkeutuvilla määräyksillä palottelemaan tuota Herran suurta käskyä, vaan jättää valistuneen omantunnon ratkaistavaksi, mitä kukin on velvollinen etupäässä uhraamaan.
"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäisen vuosikerran ehkä etevin kirjoitus on "Jumalan sana ja aikakaudet". Ruoskien ajan pintapuolista, deismin, ratsionalismin ja panteismin vaikutuksesta Jumalan sanan kalliolta kauas poistunutta, epäuskon sumuisissa laaksoissa harhailevaa uskonnollisuutta, vaatii kirjoittaja, joka ei voi olla kukaan muu kuin Stenbäck,[ Vertaa varsinkin alkua Stenbäckin vastaukseen "Vanhan puutarhurin kirjeisiin."] kristittyjä palajamaan isien uskoon, evankeliumin yksinkertaiseen totuuteen. Kirjoituksen pääkohdat ovat seuraavat:
"Kaikki n.s. uskonnollisuus, jonka perustus ei ole laskettu raamatun ikuiselle kalliolle ja joka ei ole syntynyt elävän Jumalan sanan nöyrästä, rehellisestä ja ahkerasta tutkimisesta, on sannalle rakennettu huone. Päivän paistaessa ja kauniin sään aikana voipi siinä asuminen olla hyvinkin miellyttävää, turvallista ja iloista; mutta kun kärsimyksen rankkasateet purkautuvat sen yli, kun murheen tulva ja hädän myrsky alkavat runnella huonetta, niin se kaatuu. Joko tässä elämässä tahi kuoleman hetkellä taikka tämän kiitävän elämän loputtua on jokaiselle ihmiselle se päivä tuleva, jolloin kaikki tukeet temmataan häneltä pois, kaikki suloiset siteet katkaistaan ja kaikki maailman kimmeltelevät kuvat, jotka hän on koonnut ympärilleen, haihtuvat kuin sumut. Silloin on hän seisova yksinänsä, ihan yksinänsä elävän Jumalan edessä. Hän on onneton, ellei hän silloin seiso sen ijankaikkisen sanan perustuksella, joka pysyy, kun taivas ja maa hukkuvat. Kauheata on langeta elävän Jumalan käsiin. Mutta hänen käsiinsä täytyy meidän langeta, joko täällä, missä Jumalan henki voi herättää nukkuvan omantuntomme, taikka siellä, missä ei enää katumukselle ja parannukselle mitään sijaa löydy. Paras ja ihanin uskonnollisuus, joka ei ole totuudessa rakennettu yksin tämän ijankaikkisen sanan perustukselle, kaatuu surkeasti kumoon ennemmin tahi myöhemmin; tuo omilla käsillämme tehty huone, jossa tyytyen turvallisina istuimme, hajoaa päällemme, ennenkuin aavistammekaan, ja ehkä juuri silloin, kuin eniten tarvitsisimme lujaa tuetta ja horjumatonta perustusta kuolemattomalle hengellemme. — — — Kun kahdeksannentoista vuosisadan vapaa-ajattelijat ja pilkkaajat asettuivat kristinuskoa vastaan, joutui uskonnollinen maailma hämilleen. Viisaus oli paisunut niin suureksi ja valistuksen syysmyrskyt niissä määrin raastaen panneet paljaaksi ja lakastuttaneet kaikki, että tosiaankin olisi pyydetty liika paljon tuolta sivistyneeltä, valistuneelta, nerokkaalta ja oppineelta sukukunnalta, jos sitä olisi vaadittu suurten ja pilkkaavien nerojensa silmien edessä edelleen kunnioittaen tunnustamaan ja sydämessä uskollisesti säilyttämään isien vanhaa uskoa, evankeliumin yksinkertaista sanaa. Vaan täytyisikö sitten kaikesta uskollisuudesta luopua, kerrassaan sortua jumalankieltämisen kuiluun? Miten käyttäytyä? Riennettiin deismin, kuivan, hedelmättömän jumaluusopin turviin, josta kaikki ilmoituksen ja raamatun totuudet ovat karsitut pois, jolla ei ole Kristusta, Jumalan poikaa ja maailman vapahtajaa. — — Esiintyen varustuksena Jumalan ja uskonnon kieltämistä vastaan, asetti deismi luonnon ja järjen Jumala-tietoisuutensa alkulähteeksi ja tukeeksi, vaan tämä tietoisuus ei sisältänyt muuta kuin yleiskäsitteet: Jumala, kaitselmus, kuolemattomuus. Käsite kaitselmus sai ihmiset unohtamaan Jumalan, ja meidän päiviimme asti on tämä tyhjä sana säilynyt paraana ja ainoana nimenä, millä lukuisat, Jesuksen nimeen kastetut kristityt Jumalaansa nimittävät. Vaikkei kukaan syväluontoinen ihminen näissä tyhjissä käsitteissä, tässä järjen erämaassa löytänyt ainoatakaan kosteikkoa, ei yhtäkään lepopaikkaa rasitetulle sydämelleen eikä tyydytystä sen ijankaikkisuuskaipuulle, niin putosi kuitenkin toiselta puolen tämän pintapuolisen, kristinuskon pyhiä aloja hävittävän jumaluusopin vaikutuksesta moni taakka pois, katosi moni lihalle vaivaloinen, meitä ihmisraukkoja taivuttava ja painava kuorma. Ei näet ollut syntiä enää, sillä se häiritsee iloa ja rauhaa, ei armoa, sillä se nöyryyttää, ei helvettiä, sillä se tuottaa pelkoa suruttomalle ja iloiselle ihmiselle, ei parannusta, sillä se häiritsee elämän nauttimista, pelottaa pois ilon ja on lihalle vaivaksi, ei uskoa, sillä se tavottelee näkymätöntä ja ijankaikkista. Rakkaus vain jäi ja, uskonnosta välittämättä, sulki se yhtä iloisesti ja hellästi kaikki ihmiset syliinsä, suvaitsevaisuudella, jommoista ei mikään vuosisata vielä ollut tuntenut. Mutta kauneimmatkaan sielut kun eivät ole pilkkuja vailla, ja paraimmillakin ihmisillä, kun on niin sanotut puutteellisuutensa, niin toimitettiin heille raitis siveysoppi, terveelliset, jos kohta karvaat ja vaivaloiset rohdot, rikoksellisille ja pahoille oli kuritushuone avoinna ja vihdoin — sillä kuolema sovittaa kaikki — avautui kaikille taivas. Sillä tavoin kulkee epäusko, joka röyhkeästi ja ylpeillen hylkää autuuden tien Kristuksessa, suurella rohkeudella ja loistavalla luottamuksella kadotusta kohti."
"Kahdeksannentoista vuosisadan myrskyistä kohosi totuus uudelleen; helvetin portit eivät voi voittaa apostolein ja profeettain perustukselle rakennettua seurakuntaa, jonka kulmakivenä Jesus Kristus on. Kristuksen kirkko, joka ei heikontunut koetusten tulessa, vaan päinvastoin vahvistui siinä ja puhdistui, saattoi kahdeksannellatoista vuosisadalla voimallisemmin ja avarammin, kuin milloinkaan ennen, rakkaudessa avata sylinsä pakanamaailmalle ja julistaa evankeliumia niille, jotka istuivat pimeydessä ja kuoleman varjossa. — Jumalan työ pysyy, ihmisten työ kukistuu. Vanhentunut deismi oli sortunut kallistuneen seinän ja haljenneen muurin kaltaiseksi; se rakennettiin uudestaan järjestelmällisesti ja seiniä laajentamalla, ja ratsionalismin nimellä sitä tervehdittiin siksi lujana linnana, jolle mystikkojen ja ateistain hyökkäykset eivät muka mitään mahtaisi ja jota vastaan taistellessaan ne joutuisivat häpeään. Ja kuitenkin alkaa tämä vankka linna nyt kaikkien vanhojen vartijainsa ja puolustajainsa uutterain ponnistusten uhallakin murentua, jopa haihtuu se aikamme suosiman ylimielisimmän panteismin savuun. Oi noita epäuskon kauheita vertailuja ja muodostuksia Lessingin 'Natanista' Straussin inhoittavaan kirjaan asti! Alotettiin: Jumala luonnossa ja järjessä! ja lopputuloksena oli inhimillinen henki sinä epäjumalana, jolle nykyaikana polvia notkistetaan. Kun he itsensä viisaiksi luulivat, ovat he hulluiksi tulleet. Mitä jumalattomimman uskonnollisuuden edustajina ja ylimyksinä tarjoovat nämä kirjat toisilleen kättä tuhansien haaksirikkoon joutuneitten sielujen yli. — Mikä voi seisauttaa jumalattomuuden kuohuvan virran? Mikä estellä itsensä jumaloimisen, itsekkäisyyden ja ylimielisyyden hurjaa hulluutta, joka yhä yleisemmin valtaa ajan ja yhä kovempaa vauhtia syöksee sitä kohti kadotuksen rinnettä? Ehkä nuo lukemattomat uskonnolliset kirjat, jotka nousevat ajan likaisesta virrasta ja vuosittain tulvaavat yli maailman? Nuo kuivat, laihat, hengettömät ja ytimettömät saarnakirjatko, hartauskirjat, rukoukset, laulut ja muut senkaltaisetko, jotka penseitä, hervottomia ja onttoja kun enimmäkseen ovat, ontuvat molemmin puolin, väsyneesti hengittävät ilmoille totuutta ja valetta, kristinuskoa ja pakanuutta? Suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse suosien ja palvellen maailman ja ajan henkeä, suolattomia ja voimattomia kun ovat, miten ne voisivat voittaa ajan mahtavat virtaukset ja seisoa sitä henkeä vastaan, joka vallitsee sen pimeydessä? Yksin hengen miekka, joka on Jumalan sana, voi tässä voiton periä, ja ainoastaan apostolisen evankeliumin täydessä, rehellisessä ja vilpittömässä hyväksymisessä on pelastus ja apu. Yhä voimallisemmin ajaa aika meitä ulos surkean penseyden puolinaisuudesta, pois leveältä, miellyttävältä, veltolta totuuden ja valheen, kristillisyyden ja anttikristillisyyden väliseltä keskitieltä. Yhä vakavammin, valtavammin ja äänekkäämmin vaatii se meitä varmasti ratkaisemaan, puolelleko vai toiselle tahdomme kuulua, valitsemaan Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Yhä selvemmin ja vakuuttavammin tulee näkyviin, että elämme sukukunnan keskellä, niin pimitetyn ja eksytetyn, että se pitää Jumalan ijankaikkista totuutta, pitää sitä mikä kautta vuosisatojen on valaissut, lohduttanut, uudistanut ihmissydämiä, joko uutena oppina, jonka kautta ihmiskuntaa muka harhaan johdettaisiin ja jonka muutamat vihattavat haaveilijat viime aikoina ovat keksineet, taikka vanhana ennakkoluulona. — — — Ja katkerana viha todellisuudessa esiintyy, kun syytä siihen vaan ilmaantuu; ei jätetä käyttämättä mitään keinoa totuuden saattamiseksi epäluuloon, vanhat herjaukset ja pilkkanimet tulevat uudelleen käytäntöön, ja alituisesti singotetaan uudessa muodossa vanhat valeet niitä vastaan, jotka Herran armon herättäminä ovat löytäneet elävän uskon ja jotka eivät tahdo eivätkä voi sitä toteuttaa. Niinkuin katolisen kirkon harhausko, niin on protestanttisen kirkon epäusko säännöillään ja määräyksillään tehnyt kristinuskon pintapuoliseksi, yleiseksi laitumeksi, mauttomaksi, filantropiseksi maailmanuskonnoksi, joka häiriytymättä kärsii rinnallaan tuon kolmikertaisen epäjumalanpalveluksen 'silmäin pyynnön, lihan himon ja ylpeän elämän' ja jonka hyväksi kirkko ja teatterit, papit ja näyttelijät, samaa päämäärää palvellen, yhteisesti tekevät työtä. Tämä uudenaikainen pakanuus, joka kaunistelee itseään Kristuksen nimellä ja jonka tunnustajat panevat pahakseen, jos heidän kristillisyyttään epäillään ja heitä sanotaan nimikristityiksi, on tunkeutunut kaikkiin säätyihin; ja nämä uudenaikaiset pakanat eivät suinkaan vihaa tosi kristinuskoa vähemmän kuin vanhat. Emme kuitenkaan voi muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että usko ja epäusko täten esiintyvät ilmeisessä taistelussa toisiaan vastaan, että nuo molemmat suuret puolueet eroavat toisistaan ja peittelemättä ilmaisevat ajatuksensa toisilleen; sillä missä tätä sotaa ei käydä, siellä saattaa helposti epäillä yleistä nukkumista ja kuolemaa, epäillä ettei Kristuksen eläviä todistajia ensinkään löydy, koska pimeyden valloista ei näy kannattavan varustautua taisteluun, ettei häntä löydy, joka on 'pantu merkiksi, jota vastaan sanotaan.' — — Voimallisesti kaikukoon ajan korviin huuto: Herra on Jumala eikä kukaan muu! — — — Jokainen silmäys meidän päivien yölliseen labyrinttiin, jokainen ääni, minkä korvamme kuulee ajanhengen huumeutuneesta häiriöstä, on Jumalan äänen varoittava ja kehottava herätyshuuto: takaisin elävän Jumalan todistukseen, totuuden sanaan, takasin elämän ja valkeuden lähteelle — — —"
Lehden tarkoitus on alusta loppuun käytännöllisen kristillisyyden teroittaminen. Kaikkiin oloihin koettaa se luoda huomionsa, vaatien perinpohjaista uudistusta kaikilla aloilla. Varsinkin suruttomuuden eri ilmaukset, hienot niinkuin törkeät, vetää lehti säälimättä ja "ajanhengen" arvosteluja pelkäämättä valkeuteen. Etenkin kaavakristillisyyteen kohdistuvat sen sanat tuomitsevina, maahan repivinä. Näin ollen on luonnollista, että Porvoon tuomiokapituli alusta alkaen piti "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Muutamia esimerkkiä.
Kirjeen muodossa kirjoitetussa, eräälle naiselle osoitetussa kirjoituksessa otsakkeella "Mystillisten kirjoitusten lukemisesta" oli lehti (N:o 3-4, 1839) käsitellyt uskonnollisen miettimisen etuja ja vaaroja, sekä elävän uskonnollisen tiedon ehtoja. Varsinkin tätä alaa pidettiin vaarallisena. Se koski muun ohessa yksilön persoonallista, kirkosta ja ihmisistä riippumatonta suhdetta Jumalaan, — juuri sitä kohtaa kristinuskossa, josta vallitseva uskonnollinen katsantotapa oli eniten vieraantunut. Syyskuun 5 ja 8 p:nä 1838 ilmestyneissä numeroissaan oli "Borgå Tidning" "Muutamia huomautuksia mystillisistä liikkeistä ja niiden suhteesta meidän aikamme ilmiöihin" nimisessä kirjoituksessa moittinut pietismin oppia sekä syyttänyt heränneitä marttyyrikruunun etsimisestä, hengellisestä ylpeydestä, muitten suuntien vastustamisesta, järjen syrjäyttämisestä ja tunne-elämän liiallisesta kehittämisestä y.m. ykspuolisuuksista. Kirjoittaja oli tullut siihen johtopäätökseen, että se, joka kerran oli takertunut pietistisen katsantotavan ansoihin, ei enää olisi oikaistavissa, sekä että pietistejä siitä syystä ei pitäisi julkisesti vastustaa, vaan jättää oman onnensa varaan. Pitäen herännäisyyttä, jota hän ei ensinkään näy käsittäneen, mitä suurimpana onnettomuutena, oli hän sitäpaitsi ehdottanut, että koetettaisiin estää liikkeen leviämistä yksityisesti teroittamalla pietismin vaaroja varsinkin niille, joissa huomattaisiin taipumusta siihen liittymiseen. Pari kuukautta myöhemmin yritti "Evangeliskt Veckoblad" kirjoituksessa, jonka otsakkeena oli "Vieläkin muutamia muistutuksia aikamme n.s. mystillisistä liikkeistä" vastata, mutta kirjoitusta ei lehtori Forssius, joka tuomiokapitulin puolesta lähinnä lehteä tarkasti, hyväksynyt. Samaan aikaan hylkäsi hän niinikään kirjoituksen "Uskontunnustus". J. F. Bergh, joka koko ajan tarmokkaasti valvoi lehden ilmestymistä, vetosi tuomiokapituliin, pyytäen valitusosoitusta, jos sen päätös tulisi olemaan sama. Hän sai seuraavan vastauksen: kirjoituksissa oli huomattu useita perusteettomia ja todistusta kaipaavia väitteitä ja koska ne sitäpaitsi olivat ristiriidassa 1 luv. 4-5 §§ kanssa, ei ollut tuomiokapituli hyväksynyt niitä painettaviksi, yhtä vähän kuin se oli voinut antaa valitusosoitusta, painoasetus kun ei siihen velvoittanut. Päätös on päivätty kesäk. 8 p:nä 1839. — Viimemainittuna päivänä hylkäsi Forssius myöskin ennenmainitun "Saksanmaan kristillisistä aikakauslehdistä" nimisen kirjoituksen, sekä erään toisen otsakkeella "Rauhan-ääniä". Asia oli ensikerran esillä tuomiokapitulissa 13/6 39, mutta lykättiin seuraavaan istuntoon, jotta tuomiokapitulin jäsenet ehtisivät tutkia kolmatta, niinikään epäilyksen alaista "Raamatun ja kokemuksen todistuksia" nimistä kirjoitusta. Päätös annettiin kesäkuun 19 p:nä pidetyssä istunnossa. Yksimielisesti hyljättiin molemmat viimemainitut kirjoitukset. Ensinmainittu pääsi läpi vain yhden äänen enemmistöllä. Forssiuksen siitä lausumaa mielipidettä näet kannattivat piispa Ottelin ja tuomiorovasti Lindh, jota vastoin Lindfors, Öhman, Borenius ja Runeberg äänestivät sen hyväksymistä. Saatuaan jäljennökset hyljätyistä kirjoituksista, vetosi J. F. Bergh painohallitukseen. Sieltä tuli tietysti sama vastaus. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
"Evangeliskt Veckobladin" lukuisat lainatut kirjoitukset todistavat paremmin kuin mikään muu, kuinka ahtaalla ankara sensuuri piti sen toimittajia. Täytyy todellakin ihmetellä sitä malttia ja taitoa, millä he koettivat välttää karit ja salakarit. Ja vielä suurempaa tunnustusta ansaitsevat he siitä, etteivät he milloinkaan eksyneet luopumaan jyrkästä ohjelmastaan, siten voittaakseen asianomaisten suosiota. Eikä voinut vaino kiihoittaa heitä ylimielisyyteen ja tuohon niin tavalliseen pienten sielujen marttyriuteen, joka vastuksistakin ja koetuksista etsii tuetta itserakkaudelle. He pysyivät "alimmalla portaalla", missä synnintunto kasvaa Herran armon valossa. Kauniisti säteilee meitä kohtaan tämä mieliala, varsinkin Stenbäckin "Evankeliskt Veckobladissa" tuon tuostakin ilmestyneistä runoista. Kiinnitämme tässä lukijan huomion ainoastaan seuraavaan hänen puhtaasti uskonnollisen runoutensa ehkä kirkkaimpaan helmeen, joka ensi kerran ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" 38 numerossa v. 1839:
"Oi Jesus helläsilmä,
Mä paljastan näin kurjuutein,
Ma kannan velkain, köyhyytein
Sun etees, helläsilmä."
"Sun etees helläsilmä
Mä vaivun maahan synnissäin,
Mä kaihoin katson hädässäin
Sua, Jesus helläsilmä."
"Sun nähtes, helläsilmä,
Oon rikkonut lait Jumalan;
Sun tuomiotas odotan
Nyt, Jesus helläsilmä."
"Sua, Jesus helläsilmä,
Mä katson; jos mun hylkäätkin,
Niin nöyrtyin katson kuitenkin
Sua, Jesus helläsilmä."
[Runon pukeminen suomenkieliseen asuun on ollut Stenbäckin taitavalle, kääntäjälle Yrjö Veijolallekin liika vaikea tehtävä. Se kuuluu ruotsiksi:
"För Jesu milda ögon
Jag ställer mig så arm jag är,
Min skuld och fattigdom jag bär
För Jesu milda ögon."
"För Jesu milda ögon
Betryckt af synd jag faller ner
Med längtan i min nöd jag ser
I Jesu milda ögon."
"För Jesu milda ögon
Jag syndat har mot Herrans lag;
Min dom däröfver väntar jag
För Jesu milda ögon."
"I Jesu milda ögon
Jag ser; förskjuter han mig, så
Nedsjunkande jag ser ändå
I Jesu milda ögon."]
Joulukuussa 1839, jolloin "Evangeliskt Veckoblad" jälleen tarjottiin tilattavaksi, pyysivät sen toimittajat Porvoon tuomiokapitulia sitä yleisölle suosittelemaan. Tuomiokapitulin pöytäkirjaan tammikuun 8 p:ltä 1840, jolloin asia oli esillä, on merkitty: "Koska 'Evangeliskt Veckoblad' on niin tunnettu, ei tuomiokapituli katsonut olevan syytä uudelleen ilmoittaa lehteä tilattavaksi."
* * * * *
"Evangeliskt Veckobladin" toinen vuosikerta alkaa Stenbäckin hartausvirtenä myöhempinä aikoina usein käytetyllä "Uudenvuodenlaululla". Koska tämä runo yhtä elävästi kuin kauniistikin kuvaa silloisessa, ahdingonalaisessa herännäisyydessä vallitsevaa, varsinkin "Evangeliskt Veckobladin" toimittajien ja heidän lähimpäin ystäväinsä edustamaa mieltä, lainaamme sen tähän: [Yrjö Veijolan käännös.]
"Vaikka aika rientää kurjan maan,
Kristus sentään elää ainiaan;
Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
Aikain vaihettelussa."
"Sydän, jos vain sulla Kristus on,
Elon aamutähti tahraton,
Sulla kyllin, sulla kaikki on
Aikain vaihettelussa."
"Tulkoon pimeys ja maailma,
Tulkoon kuolema ja saatana;
Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
Aikain vaihettelussa."
"Ylös Herraamme siis seuraamaan!
Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
Ristin mies ei lepää konsanaan
Aikain vaihettelussa."
"Herran tuomiot käy yli maan,
Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
Mut ei ymmärrä ne hiukkaakaan
Aikain vaihettelussa."
"Kristus tulen tahtoo syttyvän,
Tulta lähetettiin tuomaan hän,
Jot' ei tunne sokeus elämän
Aikain vaihettelussa."
"Mut hän tuntee heikon laumansa,
Sitä suojaa ikivoimalla;
Jospa vois se hänet tuntea
Aikain vaihettelussa".
Ei sovi oudoksua, että runo selvään viittaa niihin ahdinkoihin, joiden alaisena herännäisyys siihen aikaan oli. Mitä erittäin "Evangeliskt Veckobladiin" tulee, kävi sen asema "aikain vaihettelussa" yhä vaikeammaksi. Ankaran sensuurin tuottamia vaikeuksia lisäämään tulivat sanomalehtien hyökkäykset, joita lehti ei saanut vapaasti torjua. Se yritti sitä kuitenkin ja sen onnistuikin saada julaista joskus hyvinkin jyrkkiä vastauksia näihin hyökkäyksiin. "Evangeliskt Veckobladin" toisessa ja kolmannessa vuosikerrassa tapaamme tuon tuostakin väittelyä. Sitäpaitsi käytiin muissakin sanomalehdissä sotaa herännäisyydestä.
Missä hengessä ja missä tarkoituksessa sanomalehdet ylimalkaan esiintyivät herännäisyyttä vastaan, näkyy selvästi esim. "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1840 n:ssa 15-16 löytyvästä kertomuksesta Kurikassa v. 1774 ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä. Tämä vanha, hyvin vähän tunnettu ja itsessään vähäpätöinen juttu, jonka vaiheet osoittavat, että se alusta alkaen eksyi mitä arveluttavimpiin hairahduksiin, kaivettiin äkkiarvaamatta esille käytettäväksi aseena herännäisyyttä vastaan. Tarkoitus on selvä. Koetettiin näyttää, että herännäisyys itse teossa muka oli samaa kaikenlaisiin erehdyksiin eksyvää haaveilevaa uskonnollisuutta, kuin mainittu liike, vaikkeivät ne aikaan nähden eivätkä muissakaan suhteissa olleet missään yhteydessä keskenään. Täydellä syyllä lausuu "Evangeliskt Veckoblad" vastauksessaan 16/3 40: "Epäilemättä muistanee Morgonbladet, että kristinuskon häväisemiseksi vanhoista ajoista alkaen monesti ja mielihyvällä on tuotu esiin kaikenlaisia valitettavia uskonnollisia eksytyksiä, sekä että tämän otsakkeen alle kuuluviksi on vedetty kaikki hengelliset pyrinnöt ja kaikki vakavakin uskonnollisuus, jotta täten totuuden varjon turvissa ylimielisesti voitaisiin surkutella ja hyljätä niin tämä, kuin tuokin. Kirkkohistoria tietää kertoa lukemattomista esimerkeistä tämän menettelytavan käyttämisestä, samoinkuin useimmat muutkin nykyaikana 'uskovaisia' vastaan singotetut häväistykset ja muistutukset suurimmaksi osaksi ovat yhtä vanhat kuin kristinusko — —". N:ossa 25-26 vastasi "H. Morgonblad" "Evangeliskt Veckobladin" muistutuksiin. Kirjoitus on katkera ja poikkeaa monesti syrjään väittelyn alaisesta kysymyksestä. Tästä huomauttaen vaatii "Evangeliskt Veckoblad" uudelleen vastustajaansa näyttämään, missä yhteydessä herännäisyys oli tuohon Kurikassa edellisellä vuosisadalla ilmestyneeseen hurmahenkiseen liikkeeseen. — Tähän väittely sillä kertaa loppui.
Maltillisempi, jos kohta moittiva, on eräs toinen samaan aikaan (30/5 40) "Borgå Tidningissä" ilmestynyt herännäisyyttä vastaan tähdätty "lähetetty" kirjoitus. Kirjoittaja, joka käyttää nimimerkkiä y., on pappi. Pietistain oppiin, jota hän ei sano tuntevansa, ei hän koske, vaan moittii sen sijaan liikkeeseen kuuluvia sielunpaimenia heidän tuomitsevasta esiintymisestään muita pappeja kohtaan, arvellen ettei heidän uskonsa tähän asti ole osoittautunut hedelmissä, rakkaudessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Naivi on varsinkin se väite, että heränneet muka aivan aiheettomasti valittavat kärsimiään vaivoja, "vaikka he eivät ole voineet näyttää, millä tavoin heitä olisi vainottu, jollei siten, että ovat kärsineet rangaistusta laittomista seuroista, joista he olisivat saattaneet pysyä erillään aivan yhtä hyvin kuin muut ihmiset." Kirjoittaja arvelee, että herännäisyyden nimeksi paljon paremmin sopisi nimi "radikalismi" kuin "pietismi".
Mainittu kirjoitus aiheutui eräästä "Evangeliskt Veckobladissa" (N:o 12, 1840) olleesta Lutherin kirkkopostillan arvostelusta, jossa kirjoittaja muun muassa puhuu siitä vainosta, jonka alaiseksi puhdasta Jumalan sanaa julistavat saarnaajat kaikkina aikoina ovat joutuneet. N:ssa 19 otti "Borgå Tidning" asian uudelleen puheeksi, moittien heränneitten tuomitsevia saarnoja ja heidän loukkaavaa esiintymistään ja arvellen niiden saaneen aikaan ainoastaan katkeruutta, eripuraisuutta ja vihaa. Vastauksessaan (13/4 40) lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Meillä on inhimilliset tunteet, niinkuin muillakin; ihmisten viha ja heidän väärät tuomionsa eivät ole meille mieliksi, vaan päinvastoin; mutta jos sentähden olisimme totuutta tunnustamatta tahi esittäisimme sitä niin, että sen ohessa kelpaisimme ihmisille, niin olisimme pettäjiä eikä totuus olisi meissä. — — —" "Emme ole ryhtyneet tätä lehteä toimittamaan kunnianhimosta emmekä voitonpyynnöstä, eikä se hetkeksikään meitä häiritse, jollemme kumpaakaan osaksemme saa. Olemme vain — miten pieni kykymme sitten onkin — tahtoneet julistaa ja puolustaa sitä totuutta, jonka Jumala itse on raamatussa ilmoittanut, mitään siihen lisäämättä tahi mitään siitä ottamatta pois; ja meillä on se luottamus totuuden jumalalliseen voimaan, että joku jossain loukossa sitä kuuntelee ja ottaa sen vastaan, jos kohta se hyljätäänkin maailman vilisevällä torilla. Tämä on meille kylliksi. Kyllä soisimme, että maailma tuntisi ja vastaanottaisi jumalallisen totuuden, vaan ei ole meillä mitään syytä toivoen odottaa, että niin kävisi; ja inholla luomme luotamme sen ehdotuksen, että meidän sen suosion saavuttamiseksi tulisi lieventäen muodostella ja sovitellen vähentää tätä totuutta tahi sen kustannuksella hankkia itsellemme ystäviä ja tilaajia."
Niinkuin vasta saamme nähdä, herättivät heränneitten tuumat suomalaisen pakanalähetystoimen perustamisesta suurta melua monessa paikoin maassa. Ei siinä kyllin, että viranomaiset pitivät hanketta valtiolle ja kirkolle vaarallisena — sanomalehdetkin asettuivat sitä soimaten vastustamaan. Tämänkin johdosta joutui "Evangeliskt Veckoblad" väittelyihin. Lehden toisessa vuosikerrassa löytyy arvokkaita vastauksia näihin hyökkäyksiin.
Ankarasti arvosteli "Evangeliskt Veckoblad" monesti kirkon kaavoihin kangistunutta elämää. Mutta se ei tahtonut hyljäten hävittää, vaan uudistaen elähyttää kirkollisen elämän muotoja. Se ei ollut lahkolaisuuden, vaan elävän kristillisyyden äänenkannattaja. Niissäkin kirjoituksissa, joissa pappien hengettömiä saarnoja tai seurakuntien suruttomuutta ankarimmin moititaan, näkyy aina kirjoittajain rakkaus kirkkoon ja heidän harras toivonsa saada ihmisiä heräjämään synnin unesta. Jo se seikka, että "Evangeliskt Veckoblad" hyvin usein käyttää nimitystä "Kristuksen kirkko", todistaa selvästi, että lehti oli täysin oikeutettu luotaan luomaan sitä ja herännäisyyttä vastaan tuon tuostakin tehdyt syytökset lahkolaisuudesta. Totta on, että heränneet monesti puhuivat ja kirjoittivat kirkkoa vastaan, mutta tarkoitus oli ihan vastakkainen. Todistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen kirjoituksesta "Miten on seurakuntiemme tila parannettava?" (Ev. Veckoblad n:o 22, 1840): "Jokaisen, joka tietää, mitä Kristuksen valtakunta on ja mitä siihen kuuluu, täytyy syvästi surkutella kristillisten seurakuntien tilaa, surren nähdä, että 'hävityksen kauhistus seisoo pyhällä sijalla.' Kuollutta uskoa, epäuskoa ja perkeleen valtakunta keskellä Kristuksen kirkkoa! — — — Voimme kyllä ja meidän tuleekin, sydämestämme Jumalaa kiittäen, hänen kunniakseen tunnustaa, että Herran armo meidän päivinämme siellä täällä seurakunnissamme voimallisemmin, kuin entisinä epäuskon aikoina, on alkanut vaikuttaa parannusta Jumalan edessä ja uskoa Herraamme Jesukseen, vieläpä tunnustaa sekin, ettei niiden Israelin paimenten luku ole aivan pieni, jotka ovat alkaneet ajatella omaa ja heille uskottujen pelastusta. Toivorikas ja iloatuottava on kyllä tämä ilmiö Jumalan valtakunnan ystäville; mutta juuri tuon pienen, armon Jumalan meidän keskellämme ja meidän sydämissämme sytyttämän valon kirkkaudessa voimme sitä selvemmin nähdä, miten kauhea epäuskon ja synnin pimeä on kaupungeissa ja maalla, ylhäisissä ja alhaisissa."
Muussakin suhteessa ansaitsee tämä kirjoitus, jonka alla on nimimerkki F(redrik) G(abriel) H(edberg), huomiota. Elävän vakuutuksen voimalla teroittaa se esim. miten tärkeää on, että papiksi aikovat vakavasti tutkivat, onko Herra heidät kutsunut tähän painavaan tehtävään ja tietävätkö omasta kokemuksesta, "miten synnin orjat tulevat vapaiksi." Tästä johtuu kirjoittaja puhumaan jumaluusopin opettajista yliopistossa, muun ohessa lausuen: "Jotta niissä nuorukaisissa, joita yliopistossa valmistetaan saarnavirkaan, yleisempi ja voimallisempi herätys elävään kristillisyyteen tapahtuisi, on välttämätöntä että heidän opettajansa usein vakavasti kehoittavat heitä tosi parannukseen ja kääntymiseen sekä hengen voimassa johtavat heitä sen autuuden elävän lähteen ääreen, jonka nimi on Kristus. Onnellinen se maa, jonka korkeimmassa oppilaitoksessa joku pyhän tulen innostuttamana Francken tavoin valvoo Herran asiaa."
Samaa ainetta käsittelee myöskin "Evangeliskt Veckobladin" 38-39 numeroihin v. 1840 otettu, Francken kirjasesta "Timoteus esikuvana jumaluusopin ylioppilaille" lainattu ote. Se on elävä todistus käytännöllisen kristillisyyden suuresta merkityksestä yliopistossa opiskelevan nuorison varjelemiseksi synnin turmeluksesta. Että lehti vetosi juuri Franckeen, oli yhtä oikeutettua, kuin luonnollistakin. Olihan tuo Saksan herännäisyyden kuuluisa johtomies varsinkin kysymyksessä olevalla alalla niiden aatteiden luoja, joita Suomen heränneet tahtoivat noudattaa. Samasta syystä löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" otteita myöskin hänen suuren asetoverinsa Fil. Jaakko Spenerin kirjoituksista sekä kertomuksia hänen työstään. Semmoinen on kirjoitus "Spenerin yksityisistä kokouksista" (n:ot 39-40, 1840), jossa muun ohessa kerrotaan seuraavat tuon hartausseurojen tunnetun alkuunpanijan sanat: "Lukuisia kokouksia pannaan toimeen musiikkia ja muuta maailmallista touhua varten, vieläpä semmoisiakin toimituksia varten, jotka ovat suorastaan syntisiä tahi ainakin semmoisia, että niihin syntiä tekemättä harvoin voi ottaa osaa, pelaamista, herkuttelemista, juomista ja tanssimista varten. Ei yhdestäkään semmoisesta niin paljon meluta, kuin niistä tilaisuuksista, joiden tarkoituksena yksinomaan on jumalisuuden ja hyvän elvyttäminen. Totisesti! perkele olisi varmaankin liika laiska niin kiivaasti taistelemaan näitä toimituksia vastaan, ellei hän pelkäisi niistä olevan vahinkoa hänelle ja hänen valtakunnalleen. Sentähden käyttää hän niitä vastaan tavallisia aseitaan, valhetta ja pilkkaa, kun hän ei väkivaltaisella tavalla saa niitä estää." Helposti tajuttavista syistä kosketteli lehti niin usein, kuin se vain saattoi, tätä kysymystä. Olivathan hartausseurat Suomen herännäisyyden mitä huomattavin ilmaus ja olivathan heränneet etenkin niiden tähden joutuneet viranomaisten epäsuosioon. Sensuuri piti tietysti huolta siitä, ettei lehti saanut tarkastaa niitä toimenpiteitä, joihin asianomaiset olivat ryhtyneet heränneiden seuranpidon ehkäisemiseksi. Tähän kuuluvat asiat tutkittiin käräjissä eikä sanomalehtien palstoilla. Saadakseen edes jotakin sanotuksi heränneiden seurojen puolustukseksi, kertoi "Evangeliskt Veckoblad" otsakkeella "Piirteitä Pohjoismaiden kirkkohistoriasta" (n:oissa 9-11, 1840) Uumajan kirkkoherraa Niilo Grubbea ja hänen seurakuntalaisiaan vastaan v. 1717 nostetusta vainosta, joka pian levisi muihinkin Länsi-Pohjanmaan seutuihin. Tehtyään selkoa näitten kotimaassaan nimellä "Lukijat" [Läsare.] tunnettujen heränneitten opista ja elämästä, näyttää kirjoitus, että kiivain vaino kohtasi Grubbea papiston, varsinkin Uumajan kappalaisen Hernodiuksen puolelta. Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämä tapahtuma todistaa selvästi pappien vihasta ja vainoomishengestä, jommoisia ne kaikkina aikoina ovat olleet. Missä joku Grubb on esiintynyt, siellä ei ole Hernodioita puuttunut, jotka valheilla ja häväistysjutuilla ovat koettaneet sortaa Jumalan uskollisia välikappaleita. Grubben nimeä seuraa siunaus, jota vastoin ei kukaan tahdo kantaa Hernodiuksen todistettua kavaluutta ja häpeää. Nuo totuuden häikäilemättömät vainoojat seisovat nyt jälkimaailman edessä häpeään verhottuina." Että näiden sanojen kärki on tähdätty Suomen herännäisyyden vainoojia vastaan, sen huomaa varsinkin seuraavasta niihin liitetystä kysymyksestä: "Tahraavatko tämänkaltaiset häpeäpilkut meidän vuosisatamme opettajasäätyä?" Asianomaiset eivät olleet kysymystä huomaavinaankaan, mutta omalta ajaltaan ei kirjoittaja vastausta odottanutkaan. Kirjoituksen loppulause kuuluu: "Historia on kerran vastaava tähän kysymykseen." Se on siihen jo vastannut. — Samaa ainetta käsittelee myöskin kirjoitus "Erään tuomarin kirje yksityisistä hartauskokouksista", (n:o 45-46, 1840). Sekin koskee Ruotsin "Lukijain" vainoomista.
Kolmannen vuosikerran kirjoituksista ovat huomattavimmat: "Suomen runoudesta" ja "Kristinusko ja tiede". Edellinen arvostelee ankarasti Saksan silloista kaunokirjallisuutta, johtuen tästä arvostelusta puhumaan runoudesta yleensä ja tarkastamaan sen suhdetta kristinuskoon. "Puhutaan kristillisestä runoudesta," lausuu kirjoittaja, joka ei saata olla kukaan muu kuin Lauri Stenbäck, "tahdotaan sekoittaa kristinuskoa myöskin runouteen, väitetään että kristikunnassa syntynyt runous on saanut toisen leiman, on muuttanut luontonsa ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Mihin ei tätä kallista nimeä olekaan väärinkäytetty, mitä kaikkea onkaan sanottu kristilliseksi, kun vain kerta on ehditty itselleen omin luvin omistaa kristityn nimi! Minäkin olen suurella ahkeruudella ja innostuksella sekä paljon aikaa tuhlaten lukenut vanhempia ja uudempia runoilijoita, mutta 'kristillistä' runoutta en minä puolestani voi kenenkään runotuotteissa löytää. Runous on tavalla tahi toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella ja sitä korkeampana on kristinuskon ala, jolla ei ole mitään yhteyttä sen kanssa. — — — Niinkuin saatana valkeuden enkeliksi pukeutuneena on voimallisin ja turmiollisin, niin on myöskin juuri runouden verho sitä vaarallisempi jota loistavampi ja ihanampi se on, sitä kykenevämpi eksyttämään ja kahlehtimaan ihmisen sielua ja nukuttamaan sitä yhä sitkeämpään ja raskaampaan hengelliseen uneen. Kun ihminen, ihaniin runollisiin unelmiin vaipuneena, tällä verholla on peittänyt maailman ja elämän — miten ottaisi hän uskoakseen, että maailma on paha ja elämä syntistä, Jumalasta eksynyttä ja kirouksen alaista, ellei Jumalan henki sitä kokonaan muuta ja uudista. Jokainen runoilija on enemmässä tahi vähemmässä määrässä Narcissus, joka mielihyvällä katselee kuvaansa, vaipuneena hellästi, itseensä tyytyneenä tarkastamaan oman mielikuvituksensa maailmaa ja sen tuotteita; jokainen runollinen ja esteettinen ihminen on enemmän tahi vähemmän — aina esteettisen mielenlaatunsa mukaan — epäjumalanpalvelija, joka hartaassa hurskaudessa notkistaa polvensa sen suuren porton edessä, jota maailmalliset runoilijat kutsuvat runottareksi, hänen viininsä hurmaamana ja hänen hekumallisen olentonsa häikäisemänä; sillä näiden runoilijain runotar on sen naisen kaltainen, josta Johannes puhuu, sanoen että hän oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päädyillä ja piti kädessänsä kultaista maljaa, täynnä kauhistuksia ja haureutensa riettautta".
Ei sovi kumota tätä jyrkkää arvostelua sillä väitteellä, ettei sen kirjoittaja ymmärtänyt sitä taidetta, jonka tuomariksi hän näin ehdottomalla varmuudella antautuu. Harvat ovat olleet enemmän oikeutettuja esiintymään tällä alalla, kuin juuri Stenbäck. Samaa ei suinkaan voi sanoa heränneistä ylimalkaan, ei sivistyneistäkään, joista suurin osa oli hyvin vähän perehtynyt kaunokirjallisuuteen. Stenbäckin esiintyminen tällä alalla ei suinkaan ollut omiaan vaatimaan niitäkään "Evangeliskt Veckobladin" lukijoita, joilla oli edellytyksiä kysymyksen käsittämiseen, sitä itsenäisesti tutkimaan. Päinvastoin lisäsi se voimaa sille herännäisyydessä jo vakaantuneelle katsantotavalle, jonka mukaan runous, samoinkuin kauneuden ala ylimalkaan, ilman muuta tuomittiin pahaksi. Käsiteltävänämme olevassa kirjoituksessaan Stenbäck kyllä lausuu: "Meitä syytetään tieteen ja taiteen kiihkoisasta tuomitsemisesta ja hylkäämisestä, mutta syytös ei ole todenmukainen; me kunnioitamme ja pidämme kumpaakin arvossa", mutta tämä hänen väitteensä ei ole oikea, ei ainakaan mikäli se koskee heränneitten suhdetta taiteeseen. Palajamme vasta tähän kysymykseen, tässä ainoastaan huomauttaen, että Stenbäckin kysymyksessä olevassa kirjoituksessa lausumat mielipiteet olivat täydessä sopusoinnussa pietistain katsantotavan kanssa. Että niiden julkilausuminen varsinkin näin jyrkässä muodossa herätti paljon katkeruutta "Evangeliskt Veckobladia" ja sen lukijakuntaa vastaan, on itsestään selvä.
Vielä yksipuolisempi on kirjoitus "Kristinusko ja tiede" (N:ot 6 ja 8). Siinä lausutaan suoraan, ettei kristitty saata harjoittaa tieteitä muusta vaikuttimesta, kuin aineellisen toimeentulonsa tähden. Joka rakastaa ja harjoittaa tiedettä tieteen tähden, hän on epäjumalanpalvelija. Tämä väite vetää niissä määrin puoleensa kirjoittajan huomion, ettei hän pääse näkemään tieteen merkitystä Jumalan valtakunnan palveluksessa eikä sentähden voi myöntää sille mitään todellista arvoa. Tunnettu on, että Paavo Ruotsalainen oli hyvin altis puhuttelemaan tieteellistä työtä harjoittavia pappeja nimellä "filosoofi". Emme paljon erehtyne, väittäessämme että kysymyksessä olevan kirjoituksen jyrkät arvostelmat ainakin osaksi riippuvat siitä miltei rajattomasta tunnustuksesta, jonka tuon kuuluisan oppi-isän mielipiteet jo siihen aikaan saivat osakseen hänen oppineiltakin ystäviltään. — Kenen kirjoittama "Kristinusko ja tiede" niminen kirjoitus on, sitä on vaikea päättää. Stenbäckin kynän jälkiä siinä ei huomaa.