Paitsi runoja ja varsinaisia kirjoituksia sisältää "Evangeliskt Veckobladin" kolmas vuosikerta, samoinkuin edelliset, tuon tuostakin lyhyitä katkelmia ja mietteitä. Useat näistä ovat otteita suurten uskonsankarien kirjoituksista ja puheista, mutta alkuperäisiäkin löytyy paljon. Viimemainitut on Stenbäck kirjoittanut. Melkein poikkeuksetta ovat ne sisällykseltään syvällisiä ja sattuvasti, usein taiteellisesti kokoonpantuja. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia:
"Me loukkaamme Jumalan kunniaa ja kiellämme hänen olemuksensa, jollemme aina odota häneltä suuria."
"Ihmisille annamme antamalla, Jumalalle vastaanottamalla ja kiittämällä."
"Totuuden etuoikeus on vielä kukistuessaankin voittaa, ja valheen ansaittu rangaistus on sortua silloinkin, kun se voittaa."
"Meidän tulee lukea ja tehdä työtä, niinkuin eläisimme ijankaikkisesti; meidän tulee elää ja rukoilla, niinkuin tänään kuolisimme."
"Se joka pelkää ihmisiä, ei tee mitään suurta Jumalan edessä."
"Niinkuin valitut inhoovat maailmaa, niin maailmakin inhoo heitä."
"Pilvet taivahan alla vuodattavat runsaita kyyneleitä; — minun sydämeni ei itke, se on polttavan kuiva, kuni erämaa. Oi milloin putoaa siihen armon kastepisara? Yhtä, vain yhtä ainoata pientä pisaraa halajan, eikä sekään tahdo tulla. Voi, Herra, kuinka kauan? — Oi, miten Jumala kaikin tavoin, ulkonaisesti ja sisällisesti, on koettanut minua murtaen painaa alas, nöyryyttää, kurittaa ja asettaa! Olenko sitten nyt oikein nöyrä ja hyvä? En. — Sentähden käännyn Jumalan puoleen ja sanon hänelle: kuule, rakas isä! sinä olet koettanut minua masentaa, vaan se on turhaa. Jollet anna minulle Kristusta, niin olen kaiken tämän uhallakin häijy, paha ja perkeleellinen. Rakas isä, anna minulle Kristus, elävä Kristus".
Kirja-arvosteluja löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" verraten runsaasti. Paitsi ennen mainittuja ansaitsevat huomiota varsinkin seuraavat.
V. 1827 oli Tukholmassa ilmestynyt ruotsinkielinen käännös I. Lindlin saarnantapaisesta tutkimuksesta "Synnistä P. Henkeä vastaan". Ehkä oli syynä kirjasen ilmoittamiseen "Evangeliskt Veckobladissa" osaksi se, että N. K. Malmberg Pietarissa oleskellessaan oli tullut herätykseen sanotun saarnan kautta (I osa, 266, 277) sekä sittemmin usein muille heränneille papeille siitä puhunut. [Kert. N. G. Arppe.] Sitäpaitsi käsittelee Lindlin kirjanen monessa kohden niitä vaivoja, jotka aina kohtaavat Herran eläviä tunnustajia, ja oli siitäkin syystä omiaan vetämään "Evangeliskt Veckobladin" huomion puoleensa, Muuten tämä kirjailmoitus ei sisällä vasituista arvostelua. Tarkoitus on vain tehdä Lindlin saarna tutuksi lehden lukijakunnalle. Sentähden on kirjoittaja lainannut siitä pitkiä otteita, varsinkin semmoisia, jotka soveltuvat Suomen uskonnollisiin oloihin. Selvemmin kuin ehkä mikään muu lehden kirjoituksista ilmaisee kaksi toisessa vuosikerrassa löytyvää virsikirja-arvostelua heränneitten uskonnollista katsantotapaa oppiin nähden. Toinen näistä kirjoituksista — sen otsakkeena on "Muistutuksia vanhemmista ja uudemmista virsikirjoista" — arvostelee ankarasti varsinkin Ruotsin uutta virsikirjaa, väittäen sen sisällystä ratsionalismin turmelemaksi, sen kieltä pintapuoliseksi kukkakieleksi. Ei käy kieltäminen, että nämä muistutukset, miten asiallisia ja oikeutettuja ne monesti ovatkin, eksyvät liiaksi ylistämään vanhoja virsiä sentähden vain, että ne ovat vanhoja, sekä uutuuden tähden epäilemään ja moittimaan uusia. Poikkeuksena ovat kuitenkin J. O. Vallinin virret, jotka saavat tunnustustakin osakseen. Mutta ylimalkaan asettuu arvostelija mitä jyrkimmän konservatismin kannalle, pitäen miltei kaikkia muutoksia ja korjauksia tällä alalla vaarallisina. Ikävän vaikutuksen tekee varsinkin seuraava lause: "Kaikeksi onneksi on meidän rakas isänmaamme tähän päivään asti säästynyt tämänkaltaiselta väkivallalta ja me toivomme luottamuksella, että, niinkauan kuin emme itse tee itseämme syypääksi kalliin ja armollisen hallitsijamme meille näihin asti osoittaman suojelevan lempeyden menettämiseen, myöskin kirkollinen vapautemme loukkaamatta pidetään voimassa ja säästyy kaikilta ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä."
Ehkä vielä perusteellisemmin tarkastaa "Evangeliskt Veckoblad" samassa vuosikerrassa "Uusia virsiä, kirkossa ja kotona veisattavia", jonka virsikirjaehdotuksen tätä tointa varten jo v. 1818 asetettu komitea oli saanut valmiiksi v. 1836. Tämäkin kirjoitus, joka täyttää lähes neljä numeroa lehdessä, käsittelee ainetta miltei yksinomaan opin kannalta. Useimmat muistutukset ovat paikallaan, mutta aiheetontakin moitetta sisältää arvostelu. Tarpeettoman kiivaaseen muotoon pukeutuu sitäpaitsi tämä moite. Ei ainakaan virsikirjakomitean nöyrä tunnustus, etteivät sen muodostamat virret mitenkään olisi oikeutetut syrjäyttämään vanhaa virsikirjaa, siihen vaatinut. Epäilemättä on uutuuden pelko tässäkin arvostelussa saanut liika suurta valtaa, ainakin mikäli moite koskee kielellisistä syistä tehtyjä muutoksia. Semmoisissakin korjauksissa vaanii arvostelija "harhaoppisuutta". — Tämän, samoinkuin edellisen arvostelun huomattavin puoli on kuitenkin se vakaa, todelliseen parannukseen ja elävään uskoon vaativa henki, jonka pohjalla muistutukset alusta loppuun liikkuvat.
Huomattavia ajatuksia kristinuskon oikeasta puolustamisesta sisältää F. M. Franzénin "Rabulisti ja maalaispappi" nimisen runon arvostelu (n:o 40, 1840). Asettuen silloisen teologian kannalle, koettaa tuo kuuluisa runoilija vastustaa Straussin y.m. raamatun totuutta vastaan tekemiä hyökkäyksiä, antaen "maalaispapin" sakastissa "rabulistin" kanssa väitellä kristinuskon arvosta, evankelistain kertomusten luotettavaisuudesta y.m. Väittely ei johda tuloksiin — kumpikin pysyy mielipiteessään. Tämän johdosta lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Ei sovi kieltää Straussin dialektista kykyä eikä sitä järjen terävyyttä, millä hän tukee jumalatonta röyhkeyttään. Jolleivät jumaluusoppineet voi asettaa häntä vastaan mitään muuta, kuin muutamia järjen perusteluja ja todistuksia, niin he varmaankin aina joutuvat tappiolle. Teologian alalla on yhtä tavallista, kuin se meidän ajatuksemme mukaan on hedelmätöntä ja turhaa, että järjen perusteluilla ja filosofian johtopäätöksillä koetetaan puolustaa kristinuskoa viisaustieteen vapaa-ajattelijoita vastaan. Tämänkaltaisessa väittelyssä ovat viimemainitut miltei aina etevämpiä. Sensijaan että jumaluusoppineitten aina tulisi vakaasti seisoa yksinomaan raamatun pohjalla ja Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla hengen ja voiman todistuksella puolustaa kristinuskoa, eksyvät he filosofian pohjalle ja taistelevat ihan samoilla aseilla, kuin heidän vastustajansa. Sentähden ei koko taistelu ilmaisekaan muuta, kuin ristiriitaisten inhimillisten mielipiteiden ja järjestelmien kurjaa temmellystä; siinä ei näy uskon jumalallista taistelua epäuskoa vastaan, se ei ole taistelua elämästä ja kuolemasta Jumalan sanan eläväksi ja autuaaksi tekevän totuuden ja rohkeilevan, väärän, katoavan inhimillisen totuuden välillä. Tämänkaltaista tuulenpieksäjäin taistelua, ei muuta, esittää 'Rabulistin ja maalaispapin' väittely, siinä kun kuollut puhdasoppisuus turhaan tekee parastansa syrjäyttääksensä viisaustieteellistä epäuskoa, luullen voivansa tylsillä, hengettömillä aseillaan lyödä maahan ylpeän vihollisensa."
Kolmannen vuosikerran 2:ssa numerossa ilmoittaa "Evangeliskt Veckoblad" kaksi Suomen Raamatunseuran kokouksissa v. 1837 ja 1838 pidettyä puhetta, jotka v. 1839 olivat painosta ilmestyneet. Edellisen oli pitänyt kirkkoherra J. H. Molin, jälkimmäisen kappalainen Engelbr. Rancken. Säälimättä otti lehti näiden puheiden tyhjyyden ja niiden ratsionalistisen ajanhengen luomat, raamatun opista kauas eksyneet lauselmat ankaran kritiikinsä ruoskittaviksi. Kirjoitus on lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Molinin puheesta lausuu hän muun muassa: "Emme tiedä, nauraisimmeko vai itkisimmekö tätä surkeata sotkua" ja Ranckenin esitelmää hän arvostelee seuraavaan tapaan: "Yhtä rikas kuin h:ra R. on sanoista, yhtä köyhä hän on aatteista, syvälle tunkeutuvista, sisältörikkaista ajatuksista, hengestä ja voimasta. Hyvin ikävää on keinua hänen sanojensa haaleassa loiskeessa. Siinä ei avaudu ainoakaan näky totuuden syvyyteen, ei ainoakaan totuuden voiman tuulahdus kohtaa sielua, ei yksikään jumalallisen valon säde tunkeudu helteen läpi; siinä vain ajattelematta ja veltosti liikutaan keinuen eteenpäin, ja se lämmin, uuvuttava ilma, jota tuossa hengitetään, tylsyttää ja veltostuttaa huomaamattamme sielua. Tässä täytyy vastustamattomalla inholla kokea, miten äitelä ja oksettava penseys on; joka ei sitä ennen nuku makeasti tahi ei tämän sanatulvan kulkusten helinästä ole uupunut uneen, hänen täytyy välttämättömästi huomata, että tuon kauniin verhon alla ei ole muuta kuin kurja, kolkko tyhjyys, hengellisen kuoren alla surkuteltava, kuollut ja kuolettava penseys. Kun Jumalan totuus esiintyy selvänä ja puhtaana, on sillä jumalallinen, herättävä, särkevä ja elähyttävä voima, jota eivät mielikuvituksen kauniimmatkaan unelmat ja lupaukset voi korvata ja jonka puutetta eivät korkeimmatkaan ja korkealle tähtäävät sanat milloinkaan voi peittää. Ei herra R:n kirjoituksessa löydy sisällistä, voimallisesti esille virtaavaa rikkautta; siinä astuu päinvastoin näkyviin sisällinen hengen köyhyys, jota hän turhaan koettaa peitellä loistavilla ryysyillä ja koristuksilla. Hänen kirjansa esittämässä kristinuskossa ei ole rahtuakaan hengen ja elämän todistuksesta, se on elävän, elähyttävän, voimallisen ja todellisen kristinuskon kalpea ja surkea varjo, puhujan mielikuvituksen muodostama utukuva, epämääräinen 'taulu', jota herra R. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja eksytyksillä, noilla epäuskon taikka kylmäkiskoisuuden ja harhauskon sikiöillä'. Siinä ei ole hengellistä suolaa ensinkään, eikä ole tämmöinen äitelä ravinto omiaan vaikuttamaan muuta kuin inhoa."
Alusta alkaen oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Nyt oli sen kärsivällisyyden mitta täysi. Sekä Molin että Rancken, joiden juhlallisissa tilaisuuksissa pitämiä puheita "Evangeliskt Veckoblad" oli noin pahasti pidellyt, nauttivat suurta kunnioitusta kirkollisissa piireissä — Stenbäck sitävastoin ei ollut edes vihitty papiksi ja sitäpaitsi jo ennestään leimattu "kerettiläiseksi". Kirkon johtomiehet päättivät ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin tuota heidän mielestään hävyttömän ylimielistä nuorta toimittajaa ja hänen niin paljon häiriöitä ja vastuksia tuottavaa lehteänsä vastaan. Viitaten ylenmäärin suureen työhönsä ja valittaen etenkin "Evangeliskt Veckobladin" sopimatonta esiintymistä, anoi Porvoon tuomiokapituli senaatilta vapautusta sensuritoimestaan, mikäli tämä koski mainittua lehteä. Tätä 15 p:nä tammikuuta 1841 päivättyä kirjoitusta seurasi eräs toimituksen vasta tarkastettavaksi jätetty kirjoitus näytteenä "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitustavasta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Samaan aikaan kääntyi arkkipiispa Melartin v.t. kenraalikuvernöörin puoleen, pyytäen häntä kutsuttamaan Stenbäckiä luoksensa ja kehottamaan häntä "noudattamaan säädyllisyyttä, sopivaa esiintymistä ja malttia sekä muistamaan, että totuus on toista kuin solvaaminen, ettei järjellinen arvosteleminen tarvitse avukseen alhaista parjaamista ja etteivät oikeutetut oikaisut sovi pilkkaavan irvistelemisen kanssa yhteen." Ilmeistä on, että tämä toimenpide lähinnä aiheutui siitä ankarasta arvostelusta, minkä yllämainitut, pipliaseuran kokouksissa pidetyt puheet olivat saaneet osakseen "Evangeliskt Veckobladilta". Ellei lehti — niin vakuutti suuttunut arkkipiispa — luopuisi loukkaavasta, turmiota tuottavasta ja solvaavasta suunnastaan, aikoisi hän muitta mutkitta H. Keis. Majesteetilleen esittää, että sen lakkauttaminen oli välttämätön.
Häikäilemättä puolusti siis Melartinkin tuota Porvoon piispojen edustamaa ja pitkälle kehittämää menettelytapaa, jonka mukaan herännäisyys oli kukistettava maallisen vallan käsivarrella. Asettuen hänkin kirkkoruhtinaan kannalle, lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään, että "hänen virka-asemansa ei sallinut hänen antautua hyödyttömään sanakiistaan nuorukaisten kanssa, jotka, suuria itsestään ajatellen, luulivat itsensä kutsutuiksi isänmaan pyhimpien pyrintöjen tuomareiksi ja johtajiksi". [Stenbäckin ennen mainittu kirje C. V. Skarstedtille 6/3 41.]
Hierarkian auktoriteettia vastaan oli herännäisyys monesti esiintynyt. Se kunnioitti kirkon opettajavirasta säätämää järjestystä, mutta se ei taipunut tunnustamaan Jumalan hengen voimaa riippuvaksi papin kauluksesta. Tälle kannalle asettuivat liikkeeseen kuuluvat papit, joista huomattavimmatkin istuivat oppilaina Paavo Ruotsalaisen jalkain juuressa, ja samaa katsantotapaa edusti myöskin "Evangeliskt Veckoblad". Suurta tyytymättömyyttä kirkon johtavissa henkilöissä oli herättänyt [Kertonut N. G. Arppe.] lehden yllämainitussa, Turun pipliaseuran kokouksissa pidettyjen puheitten johdosta ilmestyneessä arvostelussa tekemä ehdotus, että tällaisissa tilaisuuksissa vasta käytettäisiin maallikkojakin puhujina. Mikäli asia koski Porvoon tuomiokapitulia, oli sitäpaitsi eräs toinenkin kirjoitus, jonka "Evangeliskt Veckoblad" oli jättänyt sen tarkastettavaksi, jouduttanut tämän hierarkkisuudestaan tunnetun virkakunnan päätöstä, että lehti oli lakkautettava. Kirjoitus, jonka otsakkeena oli "Hengellisestä pappeudesta", esitti näet heränneitten piireissä vallitsevia mietteitä maallikkosaarnaajien tärkeydestä kirkon hengellisen elämän elvyttämiseksi, hartausseuroista y.m. vaarallisista asioista. Sitä tarkastettaessa väitti piispa Ottelin "kirjoituksen sisältävän kieron käsityksen hengellisestä pappeudesta sekä että se kokonaan soti sitä lutherilaisen seurakunnan Augsburgin tunnustuksen 14 artikkelissa opikseen hyväksymää aatetta vastaan, että kirkko ja papisto oli jumalallinen laitos, jota paitsi piispa arveli kirjoituksen tahtovan puolustaa hartausseuroja, jommoisten pitämisen maamme yhteiskunnalliset lait kieltävät". Paitsi sensorivirastolle Helsinkiin lähetettiin tieto tästä päätöksestä myöskin Turun tuomiokapitulille. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Kun maan molemmat piispat ja tuomiokapitulit näin yksimielisesti olivat asettuneet "Evangeliskt Veckobladia" vastaan ja sitäpaitsi selvin sanoin huomauttaneet korkeita viranomaisia lehden turmiollisuudesta, on selvää, ettei sen aika voinut olla pitkä. Maaliskuun 2 p:nä päivätyssä kirjelmässä ilmoitti senaatti Porvoon tuomiokapitulille, että "Hänen Keis. Majesteettinsa sensoriviraston ja Porvoon tuomiokapitulin antamien ilmoitusten johdosta oli nähnyt hyväksi lakkauttaa 'Evangeliskt Veckobladin'." [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Viimeinen numero ilmestyi maaliskuun 15 p:nä. Sen lopussa löytyy seuraava, lehden tilaajille osoitettu lyhyt selonteko siitä, mitä oli tapahtunut: "Koska Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, Porvoon tuomiokapitulin toimitukselle lähettämän ilmoituksen mukaan, on nähnyt hyväksi määrätä, että sanomalehti 'Evangeliskt Veckoblad' tästä lähtien on lakkaava ilmestymästä, niin ei voi toimitus muuta kuin tätä armollista määräystä alamaisesti noudattaen, saattaa tämä arv. tilaajiensa tietoon, ilmoittamalla heille samalla, että toimituksen heille vakuuttamat sitoumukset vastedes ja läheisessä tulevaisuudessa hyvitetään".
Lukemattomia hankaluuksia oli "Evangeliskt Veckobladin" alusta alkaen ja etenkin loppuaikoinaan täytynyt kokea. Mutta miten kovia sitä vastaan käytetyt pakkokeinot olivatkin, ei taipunut lehden toimitus milloinkaan kerjäämään sortajiensa suosiota eikä vähimmässäkään määrässä laimentamaan sitä totuutta, jonka tulkiksi se oli ruvennut. Kuvatkoot seuraavat otteet Stenbäckin yllämainitusta kirjeestä Skarstedtille, millaisissa oloissa "Evangeliskt Veckobladin" toimitus oli työnsä suorittanut ja millä mielellä se väkivallan pakoittamana siitä luopui:
"Kristus, joka ei tullut lähettämään rauhaa, vaan miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päällä, on täälläkin antanut myrskyjen pauhata. Kuuma on taistelu joka taholla ollut. Porvoon konsistoriumi, jonka tarkastettavana 'Evangeliskt Veckoblad' on ollut, on piispan johtamana aina ollut ylenmäärin vihamielinen tälle lehdelle ja sitä karsain silmin seurannut. Se ei saanut lepoa, ennenkuin tämä loukkauskivi poistettiin. Miltei uskomatonta on, miten inkvisitorisella ja suvaitsemattomalla tavalla se on hoitanut sensoritointaan. Useilta kirjoituksilta on se ilman minkäänlaista syytä kieltänyt painoluvan, toiset ovat töin tuskin ja mitä suurimpien vaikeuksien kautta päässeet kiirastulen läpi, ja jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet niinkuin vesiojia, olisi asiaa hoitanut, niin ei ainoakaan vakava ja jyrkkä sana olisi nähnyt päivänvaloa". Kerrottuaan lehden lakkauttamisesta, jatkaa Stenbäck: "Tämä vastustajiemme voitto ja maailman siitä johtuva ilo on — sitä toivomme — vain auttava meitä ja tuottava menestystä ja hyötyä Herran asialle. Sillä meidän Herramme ja Jumalamme valmistaa voittoja juuri tappioista, synnyttää elämää kuolemasta. Semmoinen on hänen tapansa. Juuri silloin kun saatana luulee voittaneensa voiton ja siitä ylpeillen riemuitsee, on hän kärsinyt tappion, eikä kestä hänen ilonsa kauan. Kun Juutalaiset olivat ristiinnaulinneet Herramme, kätkeneet hänet hautaan ja sinetillä lukinneet suuren kiven, olivat he varmaankin iloiset ja tyytyväiset, arvellen voittaneensa. Mutta katso, kolmantena päivänä nousi Kristus voittajana haudasta, eivätkä he voineet sitä estää. Kiitetty olkoon hän, elävä vapahtajamme. Hän elää ja on vielä sama kuin aina, ja me olemme hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä huomaamme hänen lempeän kätensä — saamme siitä todistuksen, ettei hän ole kääntynyt meistä pois. Tulkaamme me pieniksi, kun vain hän tulee meille suureksi; sorrettakoon ja masennettakoon meitä — jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä lapsia. Kaikkien hänen ystäviensä on kaikkina aikoina käynyt samoin. Viimeisinä ja pienimpinä liitymme siihen pyhään joukkoon, joka häntä ristin tiellä seuraten vaeltaa taivasta kohti. Emme saata muuta kuin tomuun nöyrtyneinä kiittää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa voittaa jalansijaa meidän maassamme aikana, jolloin maailmalliset, synnilliset ja villitsevät pyrinnöt repien hävittävät muita maita, ja ylistää häntä siitä, että hän on sytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisen hengen elähyttäen ja uudistaen herätä etäisillä kukkuloillamme ja kaukaisissa laaksoissamme".
Sama elävä toivo säteilee "Evangeliskt Veckobladin" viimeisistä "Mietteistä": "Kaikki kärsimykset ovat kristitylle kuin tikapuut, joilla hän nousee taivasta kohti. Ne ulottuvat, nämä tikapuut, todellisesti maasta, missä ne muodostuivat, taivaaseen asti, jonka siunauksiin ne katoavat".
* * * * *
Vuoden lopussa ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" tilaajilleen lupaama korvaus painattamatta jääneistä numeroista. Sen otsakkeena oli "Evankelisia miscelleja". Julkaisun huomattavin kirjoitus "Ensimmäiset seurat" on N. K. Malmbergin ennen (I osa, 291-296) kertomamme kuvaus Paavo Ruotsalaisen ensimmäisestä käynnistä Nivalassa. Muista mainittakoon: "Adolf, kertomus lapsille", jonka on kirjoittanut L. J. Achrén, sekä "Usko ja epäusko". Viimemainittu kirjoitus on käännös eräästä saksalaisesta lehdestä. Se vastustaa jyrkästi Straussin "Leben Jesu" nimistä kirjaa ja siinä esitettyjen mielipiteiden puolustajia. Johdatukseksi tähän kirjoitukseen oli Stenbäck kirjoittanut lyhyen silmäyksen Straussin mielipiteitä koskevan kysymyksen kehitykseen Ruotsissa. Tässä silmäyksessä koskettelee hän muun ohessa "Freja" lehden esiintymistä tuossa siihen aikaan kaikissa sivistysmaissa vireellä olleeseen väittelyyn. Se ei häntä epäilyttänyt, että hänen iskunsa tulivat kohtaamaan J. V. Snellmania, joka edellisinä vuosina oli oleskellut Ruotsissa sekä kuulunut "Frejan" toimitukseen. Stenbäckin esiintyminen koski aina asiaa, ei henkilöitä. Hän ei säästänyt ketään, joka asettui kristinuskoa vastaan, oli tämä tunnettu tahi tuntematon, ystävä tai vihamies. Tätä leimaa kantaa myöskin kaikki, mitä hän "Evangeliskt Veckobladin" toimittajana on kirjoittanut. Mitä muistutuksia hänen sanomalehtitoimistaan voitaneekin tuoda esiin — vilpistelemisestä ja kiertelemisestä häntä ei kukaan pysty syyttämään.
XIII.
Fredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden riveissä vuoteen 1840.
Vakaalla, Herran pelvon täyttämällä mielellä (katso I, 389) oli Fredrik Gabriel Hedberg v. 1834 astunut Suomen kirkon palvelukseen. Jumalan rakkaus, joka oli herättänyt hänet elävään synnintuntoon, oli asettanut hänet suotuisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, ja niiden kehoittamana ryhtyi nuori tienraivaaja toivoen työhönsä. Hänet määrättiin näet apulaiseksi Siuntion kirkkoherralle K. H. Forssmanille, joka oli ystävällinen ja edistystä harrastava mies. Vielä vanhoilla päivillään muisteli Hedberg monesti kiitollisuudella ja kunnioituksella tätä ensimmäistä neuvonantajaansa papin tehtävien suorittamisessa. Toukokuussa 1834 siirtyi Forssman Lohjalle, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän vuoden alussa oli nimitetty. Muutamia päiviä sitä ennen oli Hedberg saanut kehotuksen hakea amanuensivirkaa tuomiokapitulissa. Arkkipiispa itse oli asiasta kirjoittanut Forssmanille. Mutta Hedberg ei suostunut kehoitusta noudattamaan. Eräässä kirjeessä kirjoittaa hän tästä asiasta: "Tulen aina pitämään uskonnonopettajan virkaa elämäni päätarkoituksena; ja kun nyt Jumalan sallimuksesta olen saanut johtajan, joka ahkeruudella edullisesti voipi vaikuttaa kehitykseeni tätä painavaa tehtävää varten, en menettelisi viisaasti, jos ainoastaan ulkonaisten etujen tähden luopuisin nykyisestä onnellisesta asemastani. Taivaalliselle isälleni, joka näihin asti niin ihmeellisen runsaasti on siunannut toimeni, uskon myöskin tulevaisuuteni; jos vakavasti etsin hänen armoansa ja pienen kykyni mukaan huolellisesti ja ahkerasti toimitan virkani, niin toivon, ettei minulta puutu tarpeellista toimeentuloa eikä menestystä ammatissani". Omantuntonsa vaatimana teki Hedberg tämän päätöksen, siten jo pappisuransa alussa suunnaten askeleensa itsensäkieltämisen tielle. Hän jäi Forssmanin luo ja muutti hänen kanssaan Lohjalle.
Huono oli näiden seutujen asukasten siveellinen tila, huono heidän lukutaitonsa ja alhainen henkinen tilansa. Hedberg ei hämmästynyt vaikeuksia, hän ryhtyi työhön innostuksella ja tarmolla. Julkisten paheiden poistamiseksi käytti hän lain vasaraa ja lukutaidon korottamiseksi ryhtyi hän tehokkaisiin toimenpiteisiin. Rippikoulussa, jonka vaatimuksia uusi kirkkoherra korotti, sai Hedberg tehtäväkseen huonolukuisten opettamisen. Sitäpaitsi toimi hän rippikoulun päätyttyä uutterasti opettajana sunnuntaikoulussa. Hän käytti tässä sitä menettelytapaa, että edistyneemmät oppilaat opettivat heikompia. Tähän eli n.s. Lancasterin opetusohjelmaan oli hän tutustunut Turussa olevassa sennimisessä koulussa, missä hän, Forssmanin neuvoa seuraten, muutamia kuukausia kevättalvella 1834 oli opetusta kuunnellut.
Nämä kasvatusopilliset toimet eivät suinkaan olleet Hedbergin ainoat tämänlaatuiset virkatehtävät hänen Lohjalla ollessaan. Joulukuussa 1834 tapaamme hänet Leppäkosken kylässä, tuossa silloisen Nummen kappeliseurakunnan pimeimmässä perukassa, tiedon ensimmäisiä alkeita lapsille jakamassa, ja koko seuraavan vuoden hoiti hän Lohjan emäseurakunnassa entistä rippi- ja sunnuntaikoulutointaan. Joulukuussa v. 1835 oli Hedbergin kansan sivistystä harrastavan kirkkoherran alotteesta Lohjalla päätetty perustaa kansakoulu. Kun Forssman eräänä iltana lausui Hedbergille huolensa siitä, ettei oltu saatu opettajaa kouluun, tarjoutui viimemainittu tähän tehtävään. Nuoren sielunpaimenen luonnetta ja hänen alttiuttaan kieltämään itsensä ja palvelemaan Herraa, kuvaavat seuraavat hänen tämän asian johdosta eräässä kirjeessä kirjoittamansa sanat: "— — minusta tuntui, että kävisi vaivaloiseksi joka päivä opettaa yksinkertaisia lapsia ja että siten tulisin laiminlyömään omat opintoni. Silloin johtuivat ajatukseni Jesukseen, muistin miten syvään hän alensi itsensä, halvaksi palvelijaksi meidän tähtemme, miten hän uhrasi kalliin elämänsä sielujen pelastamiseksi sekä miten opetuslapsensa, kuultuaan hänen kehotuksensa: 'seuraa minua', heti empimättä luopuivat kaikesta seuratakseen häntä kaikissa itsensäkieltämisen vaivoissa. Häpesin epäilystäni, joka oli minua estänyt uhraamasta aikaani ja työtäni Jumalan sanan opettamiseen köyhille lapsille sekä neuvomasta heitä varhain Jesuksen tykö, joka on terveytemme ja autuutemme. Päätin sentähden Jumalan nimessä tarjoutua opettajaksi ja teinkin sen jo samana iltana".
Vaikka Hedberg työskenteli koulussaan kuusi tuntia päivässä, eivät jääneet häneltä vasituiset papilliset toimet unohduksiin. Päinvastoin kiinnitti hän päähuomionsa niihin. Useat hänen näinä aikoina kirjoittamansa, jälkimaailmalle säilyneet kirjeet todistavat, miten vakaa tämä hänen päätöksensä oli. Jumalan sanasta hän tiesi, ettei kukaan kääntymättömässä tilassa kelpaa muita ohjaamaan elämän tielle, ja samaa todisti herännyt omatuntonsa. Miten ankarasti hän itseään tuomitsi, näkyy esim. seuraavista hänen ystävälleen L. J. Achrénille 10/11 36 kirjoittamistaan sanoista: "Huolimattomasti etsin omaa autuuttani. Altis olen jakamaan sydäntäni Jumalan ja maailman välillä. Tyydyn usein lihalliseen rauhaan — enkä vakavasti etsi rauhaa Kristuksessa; kernaasti tuomitsen ankarasti muita. Niin, pahan sydämen syvyyksien luetteleminen kävisi tässä liika pitkäksi ja surkeaksi, ja tuo olisi varmaankin mahdotonta; sillä enin ja pahin osa on epäilemättä vielä minulta salassa. Jos hän antaa minulle armonlahjan, niinkuin hän usein onkin antanut, niin putoo se uskottomasta sydämestäni, kuni seulasta. Mutta ylpeyden ja lihan himot viihtyvät siinä hyvästi, ne kyllä versovat tuossa suruttomassa sydämessä, joka sitten ulkokullaisuuden vaipalla niin kernaasti ja kavalasti salaa ilkeytensä."
Tämä, samoinkuin, muut Hedbergin näinä aikoina kirjoittamat kirjeet ilmaisevat selvästi, että hänen herätyksensä oli todellinen ja syvä. Siinä on paljon tuota katkeraa synninsurua ja ankaraa itsensätuomitsemista, josta varsinkin sen ajan heränneet tunnetaan. Mutta siinä on muutakin. Tämmöinen tila tuntuu Hedbergistä ylenmäärin tuskalliselta, hän halajaa uskon varmuutta Kristuksessa, häiritsemätöntä vakuutusta siitä, että hän on Jumalan lapsi. Täysin itsetietoinen tämä pyrkiminen ei vielä ole, mutta se ilmenee jo tähän aikaan siksi vastustamattomana ikävöimisenä, että täydellä syyllä voipi sanoa: jo tässä Hedbergin uskonnollisen elämän vaistomaisessa eroamisessa muiden heränneiden katsantotavasta näkyy sen erimielisyyden enteitä, joka muutamia vuosia myöhemmin on synnyttävä niin katkeraa taistelua hänen ja heidän välillään.
Turhaan oli Hedberg entisiltä ylioppilastovereiltaan K. K. von Esseniltä ja Lauri Stenbäckiltä, jotka hän silloin tällöin tapasi ja joiden kanssa hän oli kirjevaihdossa, etsinyt ohjausta hengellisissä pyrinnöissään. Stenbäckin tulinen, suruvoittoinen ja äärimmäisyyksiin taipuva luonne ei ollut omiaan häntä puoleensa vetämään, eikä näy von Essenkään, vaikka tämä kyllä oli taipuvainen evankeliseen katsantotapaan, saavuttaneen hänen täyttä luottamustaan. Lähiseudulla oli kyllä muutamia heränneitä pappeja — Samuel Hellgren Vihdin pitäjässä, F. Elers Lopella y.m. — mutta ei hän näiltäkään saanut sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Viestit Pohjanmaalla alkaneesta valtavasta herätyksestä olivat ehtineet Lounais-Suomeenkin. Sitäpaitsi kuului Hedbergin kotikaupunki, missä A. Helander oli pappina, tämän herätyksen piiriin, ja usein sai hän vanhemmiltaan tietoja näiden seutujen heränneistä. Etenkin veti Jonas Laguksen maine häntä puoleensa. Käytyään elokuussa 1836 Raahessa, viipyi hän paluumatkalla muutamia päiviä Ylivieskassa. Ystävällisesti otti Lagus hänet vastaan ja hellästi neuvoen puhui hän murheelliselle vieraalleen uskonelämän taisteluista ja voitoista. Kotia palattuaan, kirjoitti Hedberg vanhemmilleen Laguksesta: "Täydellisesti toteutui harras toivoni, että hänessä saisin tavata miehen, joka oli saanut kokea maailman pilkkaa ainoastaan sentähden, että hän vilpittömästi oli harrastanut oman ja muiden sielujen parasta. Hänessä tapasin, mitä olin etsinyt ja toivonut, rehellisen Jesuksen Kristuksen palvelijan, jonka Jumalan henki oli saanut johdattaa totuuden elävään tuntemiseen ja joka sentähden on altis muillekin todistamaan totuudesta, maksoi tämä todistaminen sitten minkä maksoi, kun vain Jesuksen asia sen kautta edistyisi, miehen joka itse on perehtynyt Kristuksen kouluun eikä haparoi sinne tänne muita johdattaessaan. Käyttäen hyväkseni tätä Herran minulle suomaa hyvää tilaisuutta, ilmaisin hänelle sisälliset murheeni, kerroin miten Jumala jo kauan sitten oli herättänyt minut suruttomuuden unesta, miten hän pitkät ajat oli sekä kurittanut minua lain uhkauksilla että evankeliumin suloisilla lupauksilla houkutellut minua uskossa tulemaan Vapahtajan Jesuksen tykö, mutta miten minä puolestani aina olin ollut taipuvainen omalla vanhurskaudellani, ulkonaisella siveydellä, rukouksilla, Jumalan sanan ahkeralla viljelemisellä y.m. peittelemään alastomuuttani, kulkemaan omilla teilläni ja pysymään erilläni Jesuksesta, jonka tähden kristillisyyteni oli ollut todellista elämää vailla enkä ollut voinut saada lapseuden rohkaisevaa vapaata henkeä. Näitä sisällisiä puutteita auttoi tuo Jumalan mies Lagus minua yhä selvemmin käsittämään, kehoittaen minua usein katsomaan Jumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnin, sekä Jumalalta rukoilemaan hengen valistusta, jotta pääsisin Jesuksen Kristuksen elävään tuntemiseen. Hellästi ja isällisesti lohdutti hän minua, suloisesti vakuuttaen, että minullekin kurjalle se hetki väleen oli joutuva, jolloin Jesus tulisi luokseni, tuoden sieluuni sen rauhan, jota niin kauan olin kaihoten etsinyt. Siellä ollessani sain monesti Jumalalta armon särjetyn sydämeni syvyydestä huutamaan apua suurelta sielunlääkäriltä".
Näin arvosteli Hedberg siihen aikaan Lagusta ja hänen uskonnollista kantaansa. Ja kuitenkin oli juuri näiden miesten välillä muutamia vuosia myöhemmin mitä katkerin viha syntyvä! Sama oli hänen silloinen käsityksensä Pohjanmaan muistakin heränneistä papeista. Niinpä kirjoittaa hän samassa kirjeessä Malmbergista, jota hän Laguksen seurassa kävi tapaamassa: "Mitä Malmbergiin tulee, niin uskon varmasti, että hän on tosi ja elävä kristitty, ja selvää on jokaiselle, joka vain nähdä tahtoo, että hän Pidisjärvellä Jumalan armosta on vaikuttanut paljon Kristuksen valtakunnan hyväksi."
Matkallaan kotiapäin viipyi Hedberg muutamia päiviä myöskin J. Vegeliuksen luona Maalahdella, saaden häneltäkin paljon lohdutusta taistelevalle sydämelleen. Siellä tapasi hän myöskin E. Svahnin. Nämäkin henkilöt, samoinkuin heidän johtamansa liike, näyttivät olleen omiaan yhä lujemmilla siteillä liittämään häntä heränneisiin. Ne katkesivat nämä siteet, ja katkesivat jo muutaman vuoden perästä, mutta ennenkuin tämä tapahtui, oli yhteys Hedbergin ja muiden heränneitten välillä mitä ystävällisintä laatua. Mutta tässä ei meidän vielä tarvitse jaon katkeria aikoja muistella. Herännäisyyden riveissä taistelee Hedberg vielä, eikä mikään eripuraisuus häiritse hänen yhteistyötään liikkeen muiden johtomiesten kanssa.
Kotia palattuaan ryhtyi Hedberg uudella innolla työhönsä. Hänen sanankuuliansa alkoivat totuutta etsiä, yhä useammat tulivat hänen puhettaan kuulemaan. Kaavakristillisyys ei Lohjallakaan enää riittänyt ihmisiä tyydyttämään; sielläkin pyrittiin jo Herran tosituntemiseen. Rippikoulunuorisossakin tuli näkyviin "kohtuullisen kristillisyyden" kannattajien silmissä outo, levottomuutta herättävä hengellisyys. Paitsi Lohjan emäseurakunnassa, tapahtui herätyksiä Nummen kappelissa, missä Hedberg joskus saarnasi. Näillä saarnamatkoilla kokosi hän jumalanpalveluksen jälkeen hartausseuroihin sikäläiset heränneet, jommoisiin kokouksiin vanhimmat jo Achréniusten aikoina olivat tottuneet. Myöskin Suomusjärven ja Kiskon heränneisiin, jotka joskus kävivät hänen Nummella pitämiään saarnoja kuulemassa, tutustui hän näihin aikoihin. Varsinkin Kiskossa näkyy herännäisyysliike olleen elävää, jos kohta siihen liittyneiden luku olikin pieni. L. J. Achrénille 27/8 38 kirjoittamassaan kirjeessä kertoo Hedberg siitä:
"Kiskon pitäjässä on Kurkela niminen kylä. Ensimmäisenä siellä tuli eräs vanha torpanleski syvällisen herätyksen kautta elävään tosiyhteyteen Vapahtajan kanssa. Rakkaudella alkoi hän sitten jakaa valoaan muille. Monta nuorta palvelijatarta ja talontytärtä alkoi mieltyä hänen puhumaansa Herran sanaan. Kun työnsä heitä päivällä estivät, uhrasivat he yön levon, saadakseen syrjäisissä ulkohuoneissa keskustella eukon kanssa ja kuunnella hänen puheitaan. Hänen rakkaudentyötään on Jumala siunannut, niin että noin 20 henkilöä sillä paikkakunnalla viimekuluneina vuosina on herännyt, toiset hyvinkin syvälliseen synnintuntoon. Siellä on myöskin toteutunut tuo vanha sana, ettei Kristus ole tullut antamaan rauhaa maan päällä, vaan eripuraisuutta. Eukkoa pidetään yleisesti viettelijänä, joka tekee ihmiset hulluiksi, vaikkei kukaan saata moittia hänen elämäänsä. Erään talon isäntä, jonka tytär on tullut heräykseen, on tuosta niin suuttunut, että hän monesti on uhannut ajaa tämän lapsensa kodista pois. — Viisi näistä hyvistä ihmisistä kävi eräänä sunnuntaina Nummen kirkossa, pyytäen minua tulemaan heitä ja heidän kotona olevia ystäviänsä tervehtimään, Elokuun 19 p:nä kävin heidän luonaan ja sain silloin tavata melkein heidät kaikki. He kokoontuivat näet majatalooni sunnuntai-iltana ja maanantaina aamulla. Puhuttelin jokaista ja neuvoin heitä paraan ymmärrykseni mukaan."
Huolellisesti valvoi Hedberg omaa hengellistä elämäänsä ja uskollisesti koetti hän omassa kodissaan noudattaa niitä periaatteita, joiden mukaan hän neuvoi sanankuulioitaan sovittamaan kristinuskon totuutta kaikkiin oloihin. Huhtikuussa v. 1837 meni hän naimisiin Maria Sofia Eklundin kanssa. Alusta alkaen ottivat he tavakseen käyttää määrätty hetki joka päivä yhteiseen rukoukseen ja sanan viljelemiseen. Avioliitto oli onnellinen ja tuki Hedbergin harrastusta palvelemaan Herraa ja hänen valtakuntaansa. Etenkin Achrénin kanssa oli Hedberg ahkerassa kirjeenvaihdossa. Niinkuin ennen (II, 134) on mainittu, kehittyi tämän hänen nuoruudenystävänsä hengellinen katsantotapa silloin samaan suuntaan, kuin hänen oma elämänsä. Achrén oli kilvoitellut kovaa kilvoitusta sekä kokenut Kristuksen läsnäoloa sydämessään, jonka armon suloisuutta Hedbergkin juuri samaan aikaan entistä tuntuvammin sai maistaa. Mutta herännäisyyden pohjalla liikkuivat kummankin ajatukset. On kyllä totta, että Hedberg 27/12 1837 Achrénille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo edellisenä vuonna Pohjanmaalle tekemästään matkasta, selvin sanoin viittaa siihen, etteivät herännäisyyden sikäläiset johtomiehet olleet voineet johtaa häntä evankeliumin salaisuutta uskossa käsittämään, mutta ainakin pääpiirteissään on hänen kantansa vielä sama kuin heidän. Ehkä aiheutui hänen tyytymättömyytensä Pohjanmaan heränneitten hänelle antamiin neuvoihin siitäkin, että A. Helander, jonka kristillisyyteen hän silminnähtävästi oli hyvin mieltynyt, pysyi erillään Kalajoen varren papeista, vieläpä epäilikin heitä. Hedbergin kysymyksessä olevassa kirjeessä tapaamme näet seuraavat, eripuraisuutta ennustavat sanat: "Pastori Helander Raahessa on syntynyt uuteen elämään Kristuksessa ja saarnaa siellä evankeliumia uskon hengessä ja voimassa. Merkillistä, etteivät hän ja Lagus ole taipuvaisia lähestymään toisiaan. Malmbergista kirjoitti Helander minulle: hänen henkensä on valtaavan voimallinen, mutta sukua Siionin hengelle. Juuri tämän hengen voimme helposti saada, mutta siitä ei ole helppo päästä vapaaksi."
Yhteiset kärsimykset liittävät ihmiset toisiinsa. Varsinkin jos nämä kärsimykset aiheutuvat taistelusta korkeimman totuuden puolesta, ovat ne omiaan synnyttämään luottamusta ja rakkautta kaikkiin, jotka ovat samaa kokemassa. Tämmöiset kärsimykset painoivat herännäisyydessäkin alas sen riveissä kytevää vikoilemisen ja riidan henkeä, viivyttäen jaon katkeria aikoja. Pohjanmaan papit vedettiin oikeuteen, ja Hedbergkin joutui ennen pitkää virkavallan vainoa kokemaan.
Huolestuneena oli rovasti Forssman seurannut apulaisensa tointa ja sen vaikutuksia Lohjalla. Vaikka hän persoonallisesti oli mieltynyt Hedbergiin ja tämän naimisen kautta tullut sukulaisuudenkin suhteeseen häneen, päätti hän koettaa saada tuon niin suurta levottomuutta aikaansaavan papin poistetuksi seurakunnastaan. "Ikävyyksien välttämiseksi" ehdotti hän tuomiokapitulille, että Hedberg siirrettäisiin muualle. Niin kävikin. Hedberg sai määräyksen hoitamaan Paimion avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa. Tavanmukaista kohteliaisuutta noudattaakseen oli tuomiokapituli sitä ennen virallisessa kirjelmässä tiedustellut Hedbergin ja muka Forssmaninkin mielipidettä asiasta.
Haikein sydämin lähti Hedberg Lohjalta. Sikäläiset ystävänsä, jotka kaipuulla jättivät hänelle hyvästi, kokosivat hänelle matkarahoja, ja Forssmankin antoi hänelle apua. Paimioon saapui hän 17 p:nä lokakuuta 1838.
Jo Hedbergin ensimmäinen uudessa seurakunnassaan pitämä saarna sai aikaan levottomuutta hänen sanankuulijoissaan. Puheensa oli voimallista ja henkevää. Sen vertaista ei siellä ennen oltu kuultu. Pari kuukautta myöhemmin kirjoittaa hän isälleen: "Yhä selvemmin huomaan Jumalan hyvyyden siinä, että hän kutsui minut tänne. Täällä on minulla parempi maaperä kuin Lohjalla. Sillä vaikka ulkonainen järjestys ja yleinen siveellisyys täällä ovat paljon huonommalla kannalla kuin Lohjalla, niin löytyy täällä kuitenkin paljon enemmän armoa etsiviä ja armoitettuja sieluja kuin siellä. Siellä eivät mitkään saarnat, eivät lain ankarat uhkaukset eivätkä evankeliumin rakkauden-huudot näyttäneet paljoakaan vaikuttaneen. Niin tuntui ainakin minusta, jonka tähden tein työtä surulla ja huoaten. Täällä olen saanut nähdä pienten vesojen nousevan Jumalan viinimäessä jo tämän lyhyen ajan kuluessa. Sillä muutamat ovat alkaneet etsiä ijankaikkista elämää, toiset ovat varttuneet ja vahvistuneet tässä elämässä. Sentähden teen täällä Herran työtä ilolla, kiittäen häntä, joka on minut tänne lähettänyt ja täällä ollessani minua vahvistanut." Väleen sai Hedberg vielä tuntuvampia todistuksia siihen, ettei hän ollut pettynyt toiveissaan Paimion seurakunnan suhteen. Helmikuussa 1839 kirjoitti hän Achrénille: "Herra on runsaasti siunannut täällä Paimiossa tekemääni vähäpätöistä työtä, siunannut yli kaiken toivoni. Sillä täälläoloni lyhyen ajan kuluessa on herännyt useampia kuin koko sillä ajalla, jolloin olin Lohjalla. Täällä kuluu tuskin ainoakaan viikko ilman että muutamia herää. Joka päivä käy luonani joukottain armoa etsiviä ihmisiä, joista toiset jo ovat alkaneet katsoa Jumalan karitsaa. Usein kehoittaa tämä minua väsymättömästi tekemään Herran työtä, niin kauan kuin päivää kestää."
Varsinkin se, että sieluntilastaan murheelliset ihmiset usein kävivät Hedbergiä hänen kodissaan tapaamassa, teki hänet epäluulon alaiseksi viranomaisten ja virallisen kristillisyyden edustajain silmissä. Kun hän sitäpaitsi sekä kodissaan että seurakunnassaan alkoi pitää hartauskokouksia, joissa veisattiin Siionin virsiä ja harjoitettiin yhteistä rukousta, oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Hänen täytyi joutua kirkon ja maallisen vallan vainon alaiseksi, miten nöyrä ja kaikelle uhmailulle vieras hän luonteeltaan olikin. Hän kyllä aavisti, että niin tulisi käymään, mutta totuuden rakkaus painoi alas kaikki epäilykset. Vanhemmilleen 4/12 38 kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo kodissaan toimeenpanemistaan seuroista sekä kiittää heitä siitä, etteivät olleet koettaneet häntä estää semmoisia pitämästä, hän kirjoittaa: "Lupaan ja vakuutan, etten paimenvirassani Jumalan armosta tee muuta, kuin Jumalan henki ja omatuntoni vaativat. En tahdo uhmaillen ärsyttää pahuutta ja sokeutta, sillä tiedän, ettei sillä tavoin mitään voiteta; mutta yhtä vähän tahdon, maailman panettelua, pilkkaa ja vainoja peläten, salata totuutta ja, lihaa ja verta totellen, vetäytyä syrjään. Sillä Jesuksen Kristuksen sotilaan tulee valmistautua kärsimään, hän ei saa väistää evankeliumin pilkkaa. Herra suokoon minulle siihen voimaa ja rakkauden henkeä sekä viisautta, jotta voisin rehellisesti tehdä hänen työtään, sekä kulkemaan hänen määräämillään teillä, enkä omia teitäni."
Paimioon muutettuaan, matkusti Hedberg Turkuun, käydäkseen kunniatervehdyksellä tuomiokapitulin jäsenten luona. Arkkipiispa kohteli häntä ystävällisesti, mutta t:ri Edman, joka oli v.t. konrahtirovastina Turun tuomiorovastikunnassa ja siis hänen lähin esimiehensä, äreästi. Puhuen "salaperäisistä juoruseurusteluista" ja "puoluejohtajista", lausui hän sen toivomuksen, ettei Hedberg tuommoisiin eksytyksiin joutuisi. Tammikuussa 1839 kävi Hedberg jälleen Edmanin puheilla. Kerrottuaan tälle Paimiossa pitämistään hartausseuroista ja muista paimentoimistaan sekä kysyttyään, miten hänen vastedes tulisi menetellä, sai hän, kumma kyllä, vastaukseksi sen tunnustuksen, että "Paimiolaiset aivan hyvin tarvitsivat kaiken tuon." Jo muutamia kuukausia myöhemmin sai Hedberg kokea, että korkeat viranomaiset ja Turun tuomiokapituli olivat toista mieltä. Eräänä päivänä — niin kertoo hän itse vanhemmilleen 11/11 39 kirjoittamassaan kirjeessä — astui Turun ja Porin läänin kuvernööri paraikaa istuvan tuomiokapitulin kokoushuoneeseen, jyrkästi vaatien, että Hedberg heti siirrettäisiin pois koko läänistä, "koska muussa tapauksessa täällä, Turun läheisyydessä, syntyisi samoja vaarallisia eksytyksiä ja haaveiluja kuin Pohjanmaalla". Tähän vaatimukseen tuomiokapituli kuitenkaan ei suostunut, mutta arkkipiispa kutsui Hedbergin luoksensa ja kielsi häntä hartauskokouksia pitämästä. Paimion kappalaiselle ja v.t. kirkkoherralle N. K. Sanmarkille ilmoitti arkkipiispa, että Hedbergin näihin asti kotona ja kyläkunnissa pitämät hartausseurat olivat siirrettävät kirkkoon, missä tämä sunnuntaisin i.p. saisi pitää sunnuntaikoulua "huonolukuisille lapsille sekä myöskin valistukseksi ja hartaudeksi vanhemmille ihmisille". Pitäjänapulainen K. Sevón sai tehtäväkseen auttaa Hedbergiä näissä tilaisuuksissa ja Sanmarkin tuli "jollei itse, niin jonkun kirjoitustaitoisen henkilön kautta, toimittaa arkkipiispalle tietoja sekä kysymyksessä olevista tilaisuuksista että siitä lahkolaisuudesta, jonka Hedbergin kyläkunnissa toimittamat hartausharjoitukset kuuluvat synnyttäneen". Ei tiedetä, ottiko Sanmark tai joku muu toimittaaksensa tätä Suomen arkkipiispan tarjoomaa ilmiantajatointa, mutta jo ehdotuksenakin riittää hanke kuvaamaan kirkon silloisten johtomiesten katsantotapaa.
Oudolta tuntuu, että Hedberg, jos kohta ainoastaan toistaiseksi, ehdottomasti noudatti Melartinin seurojen pitämistä koskevaa kieltoa. Kun esim. eräs paikkakunnan säätyhenkilöistä pyysi Hedbergiä joskus käymään häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja Jumalan sanalla kehottamassa, ei suostunut tämä pyyntöä noudattamaan, ennenkuin arkkipiispalta oli hankittu lupa. Vasta kun Melartin oli selittänyt, että "hän puolestaan ei pitänyt asiaa arveluttavana, koska tuo ei voisi antaa aihetta suurempien väkijoukkojen kokoontumiseen, ainoastaan ruotsia puhuvia kun tulisi ottamaan osaa näihin hartausharjoituksiin", oli Hedberg altis käymään kysymyksessä olevan perheen luona.
Sopisi odottaa, että tämmöinen varovaisuus ja niin tarkka kuuliaisuus esimiesten antamille määräyksille olisivat riittäneet turvaamaan Hedbergiä herännäisyyttä vastaan tähdätyiltä vainoilta. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Miten epämiellyttävän vaikutuksen hänen näinä aikoina osoittamansa liiallinen arkuus tekeekin, on se toiselta puolen tärkeä todistuskappale sitä heränneistä papeista tehtyä syytöstä vastaan, että he ylimielisellä esiintymisellään muka pakottamalla pakottivat viranomaisia epäluuloihin ja ankariin toimenpiteisiin. Syy on syvemmällä. Sen nimi on viha elävää kristillisyyttä vastaan.
Melartinin varokeinot Hedbergin kautta syntyneen herännäisyysliikkeen ehkäisemiseksi eivät vaikuttaneet, mitä hän oli tarkoittanut. Nuo kirkkoon siirretyt hartausseurat vetivät puoleensa paljon kansaa, ja moni heräsi näissä tilaisuuksissa. Tätä jatkui syksyyn asti, jolloin pimeä aika pakoitti Hedbergiä koettamaan järjestää näitä hartaushetkiä muulla tavoin. Hän esitti kirkonkokouksen harkittavaksi seikkaperäisen suunnitelman seurakuntalaisten lukutaidon ja hengellisen elämän elvyttämiseksi. Samalla kuin tämä suunnitelma alusta loppuun osoittaa, miten vapaa Hedberg oli kaikesta lahkolaisuudesta ja miten huolellisesti hän tahtoi välttää kirkollisen järjestyksen ja kirkon johtomiesten loukkaamista, löytyy siinä niin paljon huomattavia, herännäisyyden uudistavasta voimasta lähteneitä ja liikkeen pyrintöjä kuvaavia ajatuksia, että se ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Hedbergin kysymyksessä oleva, Melartinille 25/9 39 kirjoittama kirje kuuluu:
"Herra tohtorin ja arkkipiispan viimekuluneen toukokuun 28 p:nä minulle kirjallisesti antaman luvan mukaan 'saada sunnuntaisin i.p. pitää sunnuntaikoulua Paimion kirkossa huonolukuisten lasten opettamiseksi sekä myöskin vanhempien ihmisten valistukseksi ja hartaudeksi' olen kesä-, heinä-, elo- ja syyskuun aikana sunnuntaisin k:lo 3-6 i.p. pitänyt semmoisia opetus- ja hartausharjoituksia siten että: puoli aikaa on käytetty oppimattomimpien lasten (saapuvilla on ollut tavallisesti 30-40) luettamiseksi sisäluvussa psalttarista sekä ulkoa katkismuksesta niissä opinkappaleissa, jotka heillä kulloinkin viikon aikana on ollut kotona luettavana; tämän jälkeen on jälellä olevan ajan kuluessa vanhojen ja nuorten yhteiseksi hartaudeksi veisattu muutamia virsiä, jotapaitsi opettaja on lukenut, yksinkertaisesti selittänyt sekä soveltanut sen raamatunluvun, josta päivän epistolateksti on ollut lainattu; lopuksi on lyhyen rukouksen jälkeen veisattu päätösvirsi, jonka jälkeen seurakunta määrättynä hetkenä on hajaantunut. — Järjestys, hiljaisuus ja harras tarkkaavaisuus ovat vallinneet näissä hartausharjoituksissa ja opettajaa on ollut kehottamassa se, että näihin tilaisuuksiin on useimmiten saapunut suuri joukko pyhää sanaa halajavia kuulijoita, ei ainoastaan työkansaa, vaan useita säätyhenkilöitäkin. — Siinä suloisessa toivossa, että sanan herra näissäkin tilaisuuksissa on vuodattanut pyhän henkensä kuulijain herätykseksi, valistukseksi ja armonsa vahvistamiseksi, on opettaja ilolla ja mielihyvällä, vaikka omaa heikkouttaan tuntien, näitä harjoituksia toimittanut. Jos vastoin vakaumustani ei mitään muuta tämän kautta ole saavutettu, niin on näistä harjoituksista ainakin ollut se kieltämätön seuraus, että monet tavalliset sapatin rikkomiset niiden kautta ovat tulleet seurakunnassa estetyiksi. Saan sentähden syvimmässä nöyryydessä rakkaitten sanankuulijaini kera korkea-arvoisalle tohtorille ja arkkipiispalle julkilausua iloisen ja vilpittömän kiitoksemme näiden harjoitusten toimittamiseen suosiollisesti myönnetystä luvasta. — Mutta kun vuoden pimeä aika, jolloin pyhäkoulua ei enää voida pitää kirkossa, pian joutuu, niin rohkenen korkea-arvoisan h:ra t:rin ja arkkipiispan valistuneen ja isällisen harkinnan ratkaistavaksi ehdottaa seuraavaa:
"1:ksi. Että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi suostua siihen, että kirkossa pidetyn pyhäkoulun sijassa saataisiin talvisaikana toimeenpanna sitä vastaava harjoitus kyläkunnissa siten, että oppimattomat lapset, joiden luku on valitettavan suuri, sunnuntaina i.p. saisivat kokoontua määrättyihin paikkoihin seurakunnassa, missä siihen valitut lukutaidossa etevimmät, hyvämaineiset työkansaan kuuluvat henkilöt heitä harjoittaisivat sisä- ja ulkoluvussa, jonka ohessa papisto alttiisti on suostunut joka sunnuntaina i.p. vuoroonsa kyläkunnissa tarkastamaan ja johtamaan näitä pyhäkouluja sekä, lasten kuulustamisen päätyttyä, niinkuin näihin asti kirkossa, lukemaan ja selittämään luvun Uudesta testamentista sekä lopuksi virrenveisuulla ja rukouksella klo 6 illalla päättämään toimituksen, jonka jälkiosassa vanhemmatkin henkilöt saisivat hartauttaan harjoittaa. Niissä kyläkouluissa, joihin ei seurakunnan opettaja sinä päivänä voisi saapua, lukisi lasten opettaja, kuulustelun päätyttyä, luvun Uudesta testamentista tahi kappaleen jostakin hyväksi tunnetusta ja käytettäväksi hyväksytystä kirjasta, luettua kuitenkaan selittämättä, sekä päättäisi toimituksen määrähetkellä rukouksella ja veisuulla; ja tulisi jonkun seurakunnan vanhemmista tai järjestysmiehistä näissä tilaisuuksissa aina olla saapuvilla järjestystä valvomassa. Tämän ohessa saan nöyrimmästi ilmoittaa, että neljä lukutaidossa etevää ja lasten opettajaksi sopivaa, hyvämaineista miestä on minulle ilmoittanut olevansa alttiit maksutta opettamaan lapsia sunnuntaina i.p. sekä että monet perheenisät seurakunnan eri osissa ovat halukkaat niinikään maksutta luovuttamaan isoimmat huoneensa kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. — Jos T. K. suostuisi antamaan suosiollisen lupansa tämän ehdotuksen toteuttamiseen, niin rohkenen toivoa, että seurakunnan lapset vähitellen saavuttaisivat tyydyttävän taidon sisäluvussa, jota vastoin tämä heidän taitonsa nykyään yleensä on jokseenkin heikko, niinkuin siitäkin näkyy, että 36 rippikoululasta ei ole voitu laskea p. ehtoolliselle heidän suuren tietämättömyytensä takia.
"2:ksi. Vaikka kirkon uskonpuhdistaja sekä useat innokkaat ja kokeneet seurakunnan opettajat terottamalla ovat terottaneet, että katkismuksen oppia ahkerasti ja uskollisesti tulee selittää kansalle sekä kuulustelujen kautta selvittää ja perinpohjin opettaa, niin että piispa Pontoppidan Collegium pastorale nimisessä kirjassaan siitä lausuu seuraavat mietittävät sanat, jotka nöyrimmästi rohkenen tähän lainata: 'Frustaneae ex parte sunt omnes homiliae sine catechisatione, qvod experientia docet. Ubicunqve catechisatio non habetur, ibi stupenda est ignorantia. Vulgus enim populariter vult informari per interogationem et responsionem, qvod nisi fiat, barbarismus inducatur nesesse est', [Ilman kuulustelua ovat kaikki saarnat miltei aivan turhat, niin opettaa kokemus. Missä kuulustelua ei harjoiteta, siellä on tietämättömyys äärettömän suuri. Sillä kansa halajaa kansantajuista kysymyksiin ja vastauksiin perustuvaa opetusta. Ellei niin menetellä, on raakalaisuus välttämätön.] ja vaikka minäkin pappisvalallani olen sitoutunut 'ahkerasti ja uskollisesti teroittamaan katkismuksen oppia', niin en voi muuta kuin katua ja häveten tunnustaa, että tässä kohden olen toimittanut valitettavan vähän. Kun kuitenkin hartaasti toivon niin paljon kuin mahdollista voivani hyödyttää niitä kalliisti lunastettuja sieluja, joiden hoidosta minun tulee vastata, sekä paremmin täyttääkseni, mitä näihin asti olen laiminlyönyt, olen Herran Jumalan edessä tuntenut itseni velvoitetuksi noudattamaan mitä kirkkolain 2 luv. 9 — 10 §§ säätävät katkismuksen selityksistä ja kuulusteluista sunnuntaiaamuna. Mutta koska nämä katkismusselitykset ja kuulustelut seurakunnissamme eivät enää ole käytännössä ja sentähden ainakin alussa antaisivat aihetta vihamielisten ihmisten väärentäviin arvosteluihin, saan nöyrimmästi pyytää kunnia-arvoisan h:ra t:rin ja arkkipiispan lupaa saada Paimion kirkossa sunnuntaiaamusin, ensimmäisestä soitosta klo 9:ään toimittaa katkismus-selitystä ja kuulustelua kirkkolain määräysten mukaan".
Näihin kaikin puolin lainmukaisiin ehdotuksiin ei tuomiokapituli katsonut voivansa vastata, ennenkuin se oli tutkinut Hedbergin toimintaa hänen uudella toiminta-alallaan. Lehtori Edman, joka oli Turun tuomiorovastikunnan v.t. lääninrovastina, sai määräyksen pitää kirkonkokouksen Paimiossa. Hän toimitti tämän tehtävän marrask. 10 p:nä 1839. Puhe, jonka hän tässä tilaisuudessa piti, kuvaa kirkon silloisten hallitusmiesten uskonnollista kantaa. Teroitettuaan, että opettajan tulisi kunnioittaa järkeä sekä karttaa liiallisuutta ja varjopyhyyttä, kääntyi hän seurakuntalaisten puoleen, kehoittaen heitä ahkerasti painamaan opetusta mieleensä, elämään sovussa ja rauhassa sekä lain mukaan "huvituksissaankin". Jos opettaja ja sanankuulijansa tämän tekisivät, voisivat he tuomiopäivänä sanoa: Herra, tässä olemme; paraan kykymme mukaan olemme tehneet mitä käskit, mutta unohda puutteellisuutemme ja heikkoutemme, sillä tiedäthän että olemme heikkoja ihmisiä. Tähän, niin vakuutti lehtori Edman, Herra varmaankin tyytyisi. Ensimmäiseen kysymykseensä, oliko Hedbergin pitämä koulu tuottanut hyötyä, sai tarkastaja seurakunnan talonpojilta yksimielisesti myöntävän vastauksen. Mutta kun hän moitti vanhempia siitä, etteivät itse pitäneet huolta lastensa opetuksesta, esiintyi eräs herrasmies väittäen, että oli suostuttu Hedbergin kyläkunnissa antamaan lastenopetukseen ainoastaan sillä ehdolla, että kaikki opetettavat olisivat alle 15 vuoden (jos joku vanhempi saapuisi, olisi opetus heti lakkautettava), koska — niin arveli puhuja — nämä tilaisuudet eivät saisi muuttua hartausseuroiksi. Tämän jälkeen kysyi tarkastaja, mitä Hedberg oli tarkoittanut koulunpidollaan. Tämä selitti sunnuntaisin i.p. antamallaan opetuksella pitäneensä silmällä lasten opetusta sekä, mikäli kysymys koski hartausseuroja, sapattipäivän pyhittämistä. Turhaan koetti Hedberg vetoamalla 1726 vuoden asetukseen puolustaa hartausseurojen pitämistä, turhaan huomautti hän, että virkavalansa ja virkansa velvoittivat ja oikeuttivat häntä neuvomaan ja opettamaan sanankuulijoitaan, missä ja koska hän haluaisi. Esiinvetämänsä asetus oli muka kumottu myöhempien määräysten kautta, eikä ollut hän pappina oikeutettu milloin hyvänsä neuvomaan ja opettamaan paitsi yksityisesti, koska näet suurissa kansanjoukoissa aina tapahtuisi epäjärjestystä. Tämmöisistä, Hedbergin pitämien seurojen tuottamista häiriöistä puhui eräs herrasmies, ja Edmankin sanoi kuulleensa semmoisista ja luotettavalta taholta saaneensa tietää, että pimeydessä harjoitettiin pimeyden tekoja, vaikkei hän tahtonut näitä kertomuksia vetää julkisuuteen. Peittelemättä lausui Hedberg kummastuksensa siitä, ettei kristityssä maassa sallittu Jumalan sanan yhteistä viljelemistä, ja rohkeasti puhui hän maailman pilkasta, valeista ja sorrosta. Talonpojat todistivat yksimielisesti, että hartausseurat olivat olleet suureksi siunaukseksi seurakunnalle, mutta säätyläiset olivat toista mieltä.
Rohkeasti oli Hedberg esiintynyt tässä tilaisuudessa. Edman varoitti häntä liiallisuuksiin eksymästä. Toistaen huomautuksensa maailman elävää kristillisyyttä vastaan kaikkina aikoina osoittamasta vihasta, pyysi Hedberg saada pöytäkirjaan merkityksi, miten kernaasti hänen sanankuulijansa toivoivat edelleenkin saavansa kokoontua hartausseuroihin koulutuntien päätyttyä. Tähän pyyntöön suostui tarkastaja.
Joulukuun 12 p:nä antoi tuomiokapituli päätöksensä: Hedberg sai pitää sunnuntaikoulua neljässä kyläkunnassa, kuitenkin tarkkaan noudattamalla kirkonkokouksen määräyksiä ja rajoituksia. Sitävastoin ei tuomiokapituli "esiintulleista syistä" antanut hänelle lupaa pitää katkismusselityksiä sunnuntaiaamuna. V.t. lääninrovasti Edman sai kehoituksen "mitä huolellisimmin seuraamaan näitä harjoituksia ja valvomaan, että niissä vallitsisi hyvä järjestys sekä, jos häiriöitä ilmaantuisi, heti konsistoriumille siitä ilmoittamaan."
Mutta turhat olivat täällä, niinkuin muualla, viranomaisten toimenpiteet herännäisyyden leviämisen estämiseksi. Entistä yleisemmin alkoi Paimiossa ihmisiä herätä, ja tuli levisi nopeasti naapuriseurakuntiin. Helluntaipyhiksi 1840 saapui Hedbergiä kuulemaan kansaa 15 vieraasta seurakunnasta, toisia 10-15 peninkulman matkan päästä. Sanankuulijain suuren luvun tähden pidettiin seuroja taivasallakin, ei vain pappilassa, vaan muuallakin. Kun näissä tilaisuuksissa vielä liikutuksiakin tapahtui (eräs Tyrväältä kotoisin oleva tyttö alkoi huutaa ja pyörtyi pari kertaa), toimitettiin asiasta tieto Turkuun.
Toukokuun 25 p:nä päivätyssä kirjoituksessa ilmoitti Hedberg tuomiokapitulille perustamiensa kyläkoulujen toiminnasta, mainiten muun ohessa, että hän oppilasten kasvaneen luvun tähden oli ottanut avuksensa useita apuopettajia, joista varsinkin räätäli J. Grönfors oli työskennellyt suurella menestyksellä. Hän ilmoitti niinikään, että nämä henkilöt olivat opettaneet eniten laiminlyötyjä lapsia, paitsi sunnuntaisin, kahtena arkipäivänäkin viikossa. Samassa kirjeessä pyysi Hedberg saada siirtää kysymyksessä olevat koulunsa kesänajaksi kirkkoon, sitoutuen pimeämmän ja kylmemmän ajan tultua jälleen jatkamaan kouluopetustaan kyläkunnissa. Tähän pyyntöön sai hän kesäk. 20 p:nä päivätyn myöntävän vastauksen. Tästä luvasta sai myöskin Edman, joka sitä ennen oli antanut tuomiokapitulille puoltavan todistuksen Hedbergin toiminnasta, samana päivänä kirjallisen tiedon. Arkkipiispa näkyy kuitenkin itse teossa olleen toista mieltä, kuin nämä viralliset asiakirjat osoittavat. Edellisenä päivänä oli hän näet kirjoittanut Hedbergille yksityisen kirjeen, jossa hän "uusien valitusten" johdosta kutsui hänet luoksensa. Turkuun saavuttuaan, huomasi viimemainittu heti, että hänen ylhäisyytensä oli hyvin vihamielinen maassa leviävälle uskonnolliselle liikkeelle. Verraten herännäisyyttä Englannin metodismiin, vieläpä kutsuen sitä salaiseksi jesuitismiksi, puhui Melartin pietismin tuottamista yhteiskunnallisista häiriöistä ja niistä valtiollisista vaaroista, joihin se syöksisi isänmaan, ellei sitä ryhdyttäisi tarmokkaasti vastustamaan. Puhuen Ranskan vallankumouksen kauhuista, lausui hän selvin sanoin, että valtio olisi pakotettu käyttämään ankaroita keinoja liikkeen kukistamiseksi.
Silminnähtävästi oli Melartin juuri näihin aikoihin korkeilta viranomaisilta, lähinnä Turun läänin kuvernööriltä, saanut entistä selvempiä muistutuksia ryhtymään ankariin pakkokeinoihin pietismin leviämisen estämiseksi. Että Paimion ja sen naapuripitäjien säätyläisetkin olivat tehneet voitavansa tuon kaikenlaisia häiriöitä tuottavan papin mustaamiseksi, on niinikään hyvin luultavaa. Että arkkipiispa ja hänen tuomiokapitulinsa monessa suhteessa varsinkin alussa suosiollisesti arvostelivat Hedbergin työtä Paimiossa, näkyy siitäkin, että hänelle samana päivänä, jona hän sai luvan pitää koulua kyläkunnissa, annettiin varapastorin arvonimi. Mutta kirkon johtomiesten maailmanmukainen kristillisyys ja heidän orjallinen nöyryytensä valtiomahdin tahdolle anastivat itselleen ennenpitkää tässäkin vallan. Melartin matkusti Paimioon itse tutkiakseen, mitä huhuissa ja kertomuksissa ehkä oli liikaa. Matkansa tulos oli se, että Hedberg määrättiin vankilansaarnaajaksi Ouluun. Tähän määräykseen liittyi seuraava kielto: hän ei saisi toimittaa minkäänlaista papillista tehtävää vankilan muurien ulkopuolella. Oulun kirkkoherranviran hoitajalle, K. M. Ståhlelle, kirjoitti arkkipiispa näin kuuluvan kirjeen: "Kun tuomiokapituli on ollut pakotettu siirtämään Paimion v.t. kirkkoherran, varapastori, maist. Hedbergin tästä paikasta hänen lahkolaisuutensa ja sen aikaansaamien kokousten tähden, joihin on keräytynyt ihmisiä monesta naapuripitäjästä, ja määrännyt hänet v.t. vankilansaarnaajaksi Ouluun, jossa toimessa hänen esittämistaitonsa voinee olla hyödyllinen, saan ennakolta ilmoittaa hra varapastorille, jolle kirkkoherranviran hoito väliaikaisesti on uskottu, ettei teillä ole lupa missään tapauksessa sallia Hedbergin toimittaa mitään tehtäviä seurakunnassa, ei saarnoja, sairaiden luona käyntiä eikä minkäänlaisia muita toimituksia, koska hra varapastori muussa tapauksessa joutuisi syytteenalaiseksi tuomiokapitulissa ja tuottaisi itselleen monenkaltaisia vaikeuksia seurakunnan hoidossa. Jos Hedberg tahtoisi saarnata tai pitää hartaushetkiä naapuripitäjissä, pyydän h:ra varapastoria hyväntahtoisesti ilmoittamaan asianomaisille kirkkoherranvirastoille tämän tuomiokapitulin vakavan tahdon." [Tässä luvussa F. G. Hedbergistä käytetyt tiedot ovat lainatut Vaenerströmin kirjasta "Fredrik Gabriel Hedberg".]
XIV.
Hedberg linnansaarnaajana Oulussa.
Matkallaan Ouluun tapasi Hedberg monta Pohjanmaan heränneistä papeista. Laguksen luona Ylivieskassa viipyi hän kolme päivää. Paitsi Pohjanmaan heränneisiin pappeihin, joista varsinkin viimemainittu näkyy tulleen hänelle rakkaaksi, tutustui hän sikäläiseen heränneeseen kansaan ja sen hengelliseen, Paavo Ruotsalaisen vaikutuksen alaiseen katsantotapaan, saaden näiden uusien ystäviensä kautta uutta kehotusta herännäisyyden suuren taistelun jatkamiseen. Ylivieskassa sai hän myös lukea L. J. Niskasen "Muistokirjan hengellisistä asioista", jonka Lagus vasta oli saanut. Kirja näkyy tehneen häneen syvän vaikutuksen. Ouluun saavuttuaan kirjoitti hän siitä J. F. Berghille: "Se on", niinkuin Lagus lausui, "Apostolein Tekojen jatkoa; esitystapa on apostolinen, niinkuin henkikin." [Akiander VII, 295.]
K. M. Ståhle, jolle Hedbergin silmälläpitäminen hänen Oulussa ollessaan lähinnä oli uskottu, oli iloinen, maailmanmielinen ja maailman suosima pappi. Heränneitten synkkä katsantotapa ja varsinkin heidän jyrkät tuomionsa "viattomimmistakin" huvituksista oli hänestä hullutusta ja hyvin moitittavaa. [Vanhojen Oululaisten arvostelua.] Paitsi häntä, oli arkkipiispa yksityisessä kirjeessä kehoittanut myöskin läänin kuvernööriä Lagerborgia, jonka toimenpiteiden kautta, kuten tiedämme (II, 75-76), Kalajoen käräjät saivat alkunsa, pitämään huolta siitä, että Hedberg tarkkaan seuraisi hänelle annettuja määräyksiä. Nämä kirkollisen ja maallisen vallan edustajat Oulussa olivat hyvin alttiit noudattamaan arkkipiispan kehoituksia. Kun Hedberg ensikerran kävi kuvernööri Lagerborgin luona, uhkasi tämä häntä Sipirialla, ellei hän ehdottomasti tottelisi arkkipiispan määräyksiä. [Vaenerström, F. G. Hedberg s. 80.] "Siis on toimintapiirini", niin kirjoittaa Hedberg vasta mainitussa kirjeessään [Akiander VII, 294.] J. F. Berghille, "rajoitettu Oulun vankilan ahtaitten muurien sisään. Voi, veljeni, kyllä on tämä monesti tuntunut vaikealta ja katkeralta lihalle ja verelle. Joskus olen ajatellut: jos voisin päästä lähetyssaarnaajaksi ja vapaasti saisin saarnata Jesuksen evankeliumia avarassa pakanamaailmassa. — — — Täällä Oulussa vartioidaan minua ankaran tarkasti. Kuvernöörikin sanoi minulle, että minun, mikäli mahdollista, on pakko luopua kaikista matkoista; hän ei salli minun tavata hengellisiä ystäviäni." Mutta Hedberg ei masentunut. Hän tiesi olevansa Herran koulussa ja aikoi nöyrtyä tämän Herran väkevän käden alle. Koetuksen helteessä puhdistuu hänen toivonsa, ja uskonsa syttyy uuteen eloon. Jo samassa kirjeessä hän lausuu: "Ei ole muuta neuvoa kuin että otan ristini ja seuraan Jesusta. Voinpa sanoa, että Herra joskus on voimallisesti tukenut minua, niin että olen saattanut iloita kärsimyksissäni ja nöyrtyä hänen tahtonsa alle sillä iloisella luottamuksella, että hän, tuo uskollinen Herra, jälleen on johdattava minut työhön viinimäkeensä, kun olen kestänyt tämän vankeuden-ajan sekä oppinut vakavasti valvomaan omaa hengellistä elämääni, syvemmin tuntemaan pohjatonta turmelustani ja elävämmin kokemaan Jumalan armoa Jesuksessa Kristuksessa. — — — Suljettakoon minut vaikka kuinka ahtaalle, niin on minulla kuitenkin joka päivä Jesuksen veressä avoin pääsy armonistuimelle, missä saan armoa armosta, rauhaa ja voimaa kaikessa hädässä."
Hedbergin palkka v.t. linnansaarnaajana oli tuiki pieni. Huoneitten vuokraan meni melkein kaikki. Mutta ystävänsä pitivät huolta siitä, ettei hänen tarvinnut puutetta kärsiä. Paimiosta lähetettiin hänelle apua, ainakin kahdesti sai hän rahalähetyksiä J. F. Berghin kautta, jota paitsi Oulun läänin heränneetkin häntä muistivat. Kiittäen Berghiä eräästä tämän lähettämästä lahjasta, kirjoitti hän (6/4 41): "Muuallakin asuvat ystävät ovat minua muistaneet, niin että nyt luulen tulevani hyvästi toimeen koko sen ajan, jonka vielä olen pakotettu oleskelemaan täällä." [Akiander VII, 295, 299; Vaenerström, F. G. Hedberg s. 78.]
Oulun lääninvankilassa oli siihen aikaan vähän vankeja. Hedbergin sanankuulijain luku sunnuntaisin nousi 15-20. Vankien opettamisesta ja taivuttamisesta parannuksen tielle ei näy hän saaneen kokea kehoitusta, vaan päinvastoin miltei alituista mielipahaa. Ainoastaan muutamissa näistä sanankuulijoistaan saattoi hän huomata todellista mielenmuutosta. Muut koettivat jos minkälaisilla puolustuksilla — tavallisin oli: "esivalta vainoo" — väistää hänen synnin tuntoon kehoittavaa opetustaan. Paitsi vankeja ei laskettu ketään, ei vanginvartijain perheitäkään, Hedbergin saarnoja kuulemaan. Muutamat kasakat vain, jotka jumalanpalveluksen aikana saattoivat kolistellen puhdistaa aseitaan, olivat lisäämässä kuulijakuntaa. Miten vaarallisena asianomaiset pitivät Hedbergiä, näkyy siitäkin, että määräystä, jonka mukaan pääsy vankilan jumalanpalveluksiin oli jokaiselta syrjäiseltä kielletty, ei ollut olemassa ennen näitä aikoja sekä että se peruutettiin kohta, kun tuli toinen linnansaarnaaja Ouluun. Ei siis pienintäkään kehoitusta vallanpitäjien puolelta — epäluuloa, sortoa vain. Huomattava on sitäpaitsi, että Hedberg ilman laillista tutkimusta ja tuomiota oli joutunut tähän tukalaan asemaan. Ilman muuta oli arkkipiispa yksityisissä kirjeissä kieltänyt häneltä kaikki papilliset toimitukset vankilan ulkopuolella. Miten katkeralta tämä mahtoi hänestä tuntua, on helppo käsittää. Kaipuulla muisteli hän varsinkin sunnuntaisin entistä työtänsä Herran viinimäessä. Hänen täytyi nyt kulkea kirkon ohi ja suunnata askeleensa vankilaa kohti, ihmisten kokoontuessa jumalanpalvelukseen. Muut saivat tuolle suurelle kansajoukolle julistaa evankeliumia, hän ei. Usein muisteli Hedberg vielä vanhoilla päivillään matkoillaan Oulun vankilaan huoanneensa: "Milloin saan jälleen suurelle seurakunnalle todistaa Kristuksesta, joka on meidät pelastanut ja kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa." [Vaenerström F. G. Hedberg s. 79.] Sitäpaitsi löytyi Oulussa ja Oulun läheisyydessä heränneitä. Etenkin nämä — sen hän itse monesti oli heiltä kuullut — kaipasivat kipeästi parempaa hengellistä ravintoa, kuin he siihen aikaan kirkossaan saivat. Kaupungin v. 1822 tapahtuneen palon jälkeen oli Juhana Vegelius nuoremman täällä aikaansaama, mutta sittemmin lamautunut herätys virkistynyt uudelleen. Pohjois-Savon likeiset kauppasuhteet Pohjanmaan kanssa johtivat sen puolen heränneittenkin matkat jo vuosisadan alussa monesti Ouluun, kunnes, niinkuin olemme nähneet (I, 339), Paavo Ruotsalainen saapui sinne v. 1835. Usein, luultavasti ainakin kerta vuodessa, kävi hän sittemmin sikäläisiä ystäviään neuvomassa. Näihin matkoihin kehotti häntä muun ohessa jonkunlainen Oulun puolen heränneitten keskuudessa syntynyt erimielisyys. Niinkuin ennen (I, 344) on kerrottu, oli Renqvistin oppi levinnyt Kajaaniin, mistä se ennenpitkää pääsi vaikuttamaan Oulunkin seudun heränneisiin. [Kertoneet vanhat heränneet Oulussa.] Viimemainittujen huomattavin seurapaikka oli ennenmainittu Nokelan talo, jonka ensimmäiset herännäisyyteen taipuvaiset asukkaat (katso I, 338) olivat luovuttaneet talon Heikki nimiselle pojalleen. Tämä edusti lain orjuudesta vapautuvaa katsantotapaa. Hän puhui usein seuroissa. Vaimonsa Stiina, joka oli kotoisin Kiuruvedeltä, veti kauniilla veisuuäänellään kansaa taloon. Eräässä Oulusta kirjoittamassaan kirjeessä sanoo Hedberg viimemainittua "lujauskoiseksi". [Vaenerström s. 96.] Mutta Stiina Nokelan kristillisyydessä oli samalla jotakin haaveilevaa. Hän puhui joskus kielilläkin. Herätyksensä kertoi hän saaneensa erään unen kautta. Koreisiin vaatteisiin puettuna oli hän muutamien tanssitoveriensa kera kulkevinaan kylään, kun tie äkkiä laajeni ja muuttui tulimereksi. [Kertoneet rouva Gustava Laurell ja muut vanhat heränneet Oulussa.] Mutta jos näitten Oulun seudun heränneitten hengellinen tila olikin hyvin häälyvää ja puutteellista: kaikesta näkyi, että maaperä — täällä olisi ollut kiitollista elävähenkisen saarnaajan kylvölle. Hedberg ei saanut tätä kylvöä toimittaa. Hän oli julistettu "kerettiläiseksi" eikä kelvannut kuin vankien papiksi. Joskus hän kuitenkin kodissaan tai heränneitten seuroissa tapasi ystäviään. Niinpä kävi hän esim. tammikuussa 1841 muutamien sukulaistensa kanssa Nokelassa ja syyskuussa s.v. tapasi hän siellä Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen. [Vaenerström s. 95.] Heränneitä pappeja, joskus kaukaisiakin, saapui Ouluun häntä tapaamaan. Mutta tämmöiset tilaisuudet olivat harvinaisia juhlatilaisuuksia. Niiden jälkeen valtasi ikävä vain entistä raskaampana hänen mielensä. Rukouksissa saavutettu toivo ja ahkera lukeminen karkoittivat kuitenkin hänen haikeat tunteensa eivätkä sallineet hänen sortua epätoivoon. Niin luja oli Hedbergin tahto, että hän tämmöisissäkin oloissa väsymättömällä innolla valmisti itseään pastoraalitutkintoa suorittamaan. Yhden ainoan kerran rikkoi Hedberg sitä arkkipiispan määräystä vastaan, joka kielsi häntä saarnaamasta muualla kuin vankilassa. Asian laita oli seuraava: Oulun kuvernöörin luvalla kävi hän 1840 vuoden lopussa tervehtimässä vanhempiaan. Paluumatkalla päätti hän käydä Alavieskassa ystäväänsä V. Österbladhia (II, 141) tervehtimässä. Hän saapui sinne uudenvuoden aattona. Österbladh oli sairaana eikä kyennyt saarnaamaan seuraavana päivänä, jonka vuoksi hän pyysi Hedbergiä toimittamaan jumalanpalvelusta kirkossaan. Epäillen tämä suostui pyyntöön, mutta ilmoitti heti arkkipiispalle, että ja mistä syystä hän oli saarnannut Alavieskassa. Tämän kirjeen kirjoittamiseen oli muiden kera myöskin Jonas Lagus häntä kehottamalla kehottanut. Huomattava on heränneitten pappien tässä ja muissakin tilaisuuksissa piispojen ja tuomiokapitulin käskyille osoittama arka kuuliaisuus. Mutta tuo oli enemmän ajanhengen heissäkin vaikuttamaa kunnioitusta valtiokirkon ja sen johtajien säädöksiä kohtaan, kuin ihmispelkoa tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Hedbergin kirjeeseen vastasi Melartin, että hänen pakollista esiintymistään Alavieskan kirkossa "ei voitaisi lukea hänelle viaksi". Mutta terottaen ennen antamaansa määräystä, kieltää hän jyrkästi Hedbergiä saarnaamasta muualla kuin Oulun vankilassa. "Tätä asiaa ei nykyisissä oloissa voida auttaa", kuuluu hänen ylhäisyytensä perustelu. Hyvin vähän lohdutusta sisältävät niinikään seuraavat sanat kirjeen lopussa: "Kernaasti soisin Teille mieluisamman paikan ja paremman toimeentulon. Älkää kuitenkaan kokonaan välttäkö Oulun muiden pappien seuraa. Luulen heidän olevan vakaita ja rehellisiä miehiä, jos kohta heidän uskonnolliset mielipiteensä ja varsinkin näiden mielipiteitten sovelluttaminen saattavat olla erilaiset. Seurustelu heidän kanssaan voisi tuottaa teille virkistystä murheissanne." [Akiander VII, 300.]
Niin palava oli Hedbergin halu saada saarnaajana julistaa Kristuksen evankeliumia seurakunnassa, että hän arkkipiispan vastamainitun jyrkän kiellon uhalla muutaman kuukauden kuluttua koetti taivuttaa korkeaa esimiestään päätöstään muuttamaan. Toukokuun 31 p:nä 1841 kirjoitti hän Melartinille kirjeen, jossa hän muun ohessa lausuu: "Oltuani nyt lähes 9 kuukautta eroitettuna kaikesta papillisesta toimituksesta täkäläisen vankilan ulkopuolella, on minussa herännyt se toivo, että mahdollisesti voisin Teidän Kunnianarvoisuutenne suosiollisella myönnytyksellä, — kuten edeltäjäni tässä virassa, pyydettäessä saada avustaa seurakunnan pappeja, kuitenkin ainoastaan saarnaamalla. — — — Sanankuulijaini luku vankilassa on tavallisesti vain noin 20; useimmat heistä ovat valitettavasti pitkällä syntielämällään paaduttaneet sydämensä Jumalan parannukseen kutsuvalle armolle. Hellien neuvojen ja evankeliumin voiman kautta he kyllä joskus saattavat tulla liikutetuiksi ja malttaa mieltänsä; mutta vankilaelämä ja seurustelu rikoksiin sortuneitten kanssa tukehuttavat ennenpitkää jokaisen paremman liikutuksen. Minulle vielä suodussa ahtaassa vaikutuspiirissä teen siis enimmäksi työtä kivikovalla kalliolla. Mutta suuren Ylipaimenen kutsumana ja Teidän Kunnianarvoisuutenne vihkimänä evankeliumin totuuden sanansaattajana toivon murheissani kuitenkin vieläkin kehottavammalla ja ainakin vähän laajemmalla toimialalla saavani uhrata voimani tälle kalliille, ihanalle tehtävälle. Nyt olen sidottu ja suljettu vankilaan vankieni kera, jotka sitäpaitsi eivät paljon ensinkään näytä välittävän varoituksistani ja neuvoistani." Odottaen "armollista vastausta" sanoo Hedberg kirjeen lopussa tyytyvänsä Jumalan tahtoon, luvaten kuuliaisena kunnioittaa tätä tahtoa "korkeimman maallisen esimiehensä päätöksessä." Arkkipiispan vastaus saapui Ouluun vasta syyskuun 11 pnä. Luvaten hankkia Hedbergille mieluisamman tehtävän, kysyy hän olisiko tämä halukas vastaanottamaan väliaikaisen saarnaajan tahi apulaispapin toimen Oulun läänissä. Tätä suosiollisuutta vähentävät kuitenkin melkoisessa määrässä seuraavat samassa kirjeessä löytyvät sanat: "En uskalla h:ra varapastorille myöntää lupaa virantoimitukseen Oulun kaupungissa niiden väärinkäytösten ja levottomuuksien tähden, johon tämä epäilemättä antaisi aihetta. Hartaammin kuin minä ei kukaan voi toivoa, että murheelliset (ja semmoisia me kaikki olemme) saisivat osaa evankeliumin valosta, herätyksestä ja lohdutuksesta. Mutta koska kokemus todistaa, että tässä tarkoituksessa pidetyt uskonnolliset kokoukset tavallisesti saavat aikaan väentungoksia y.m., täytyy minun noudattaa asetusten määräyksiä". Samassa postissa kirjoitti Melartin Oulun v.t. kirkkoherralle, pastori Ståhlelle: "En uskalla myöntää varapastori Hedbergille lupaa virantoimituksiin Oulussa. Kernaasti tahtoisin siirtää hänet mieluisampaan toimeen, jos vain tuo voisi tapahtua ilman häiriötä. — Voisin käyttää häntä lähetyssaarnaajana esim. Perhossa tai Pudasjärvellä, sillä sitävarten olemme vihdoinkin saaneet rahaston. Mutta nykyään vallitsevan pappien puutteen takia täytyy minun jättää tämä tuuma ensin tapahtuviin pappisvihkijäisiin." [Vaenerström s. 81-82.] Vielä jyrkemmän vastauksen sai Hedberg 9/6 41 päivättyyn kirjeeseen, jossa hän oli pyytänyt lupaa hartausseurojen pitämiseen. Tällä kirjeellä hän, niinkuin vasta saamme nähdä, kerrassaan suututti korkean esimiehensä ja sai tämän selvin sanoin ilmaisemaan ajatuksensa heränneitten pappien toiminnasta.
Selvästi näkyy kuitenkin, että Melartin sydämessään suosi Hedbergiä ja kernaasti olisi suonut hänelle paremman aseman. Mutta hän "ei uskaltanut", Kalajoen käräjät y.m. juuri siihen aikaan sattuneet heränneitä koskevat oikeusjutut olivat, niinkuin tiedämme, saattaneet pietismin huonoon maineeseen valtiovallan edustajain silmissä, ja jos kukaan, tahtoi Melartin olla hyvässä sovussa näiden kanssa. Hän on kiireestä kantapäähän valtiokirkon piispa eikä ymmärrä sitä vapauteen pyrkivää kansanvaltaista henkeä, jonka herännäisyys on synnyttänyt Suomen kirkossa.
— Ei ole syytä epäillä, että Melartin ensi tilassa olisi täyttänyt lupauksensa ja siirtänyt Hedbergin "mieluisampaan toimeen", ellei tämä syyskuussa 1841 olisi ilmoittanut aikovansa suorittaa pastoraalitutkinnon seuraavan vuoden alussa. Tammikuussa 1842 lähti Hedberg pois "Vartburgistaan", joksi hän Oulua nimitti. Matkallaan kävi hän Laguksen luona Ylivieskassa ja tämän kehotuksesta matkusti hän sieltä Kuopion markkinoille, missä hän tapasi paljon heränneitä, niiden joukossa Paavo Ruotsalaisen. Tästä matkasta kirjoittaa hän, Turkuun saavuttuaan, 24/1 42 vanhemmilleen: "En koskaan kadu tätä matkaa. — — — Paljon kehotusta sekä monta tärkeää neuvoa ja opetusta sain Paavon seurassa". Muun ohessa kertoo hän tämän neuvoneen, "miten meidän ahkeraan tulee asettua Jesuksen armonistuimen eteen, silloinkin kun turmeluksemme on suurin ja me siis eniten tarvitsemme vapahtajaa. Tästä ahkerasta käymisestä Jesuksen eteen kaikkine synteinemme riippuu kaikki. Mutta älkäämme pyrkikö määräämään, miten ja koska hänen tulee auttaa, vaan alistukaamme hänen tahtonsa alle. Jos apu viipyykin, on se aikanaan tuleva niille, jotka turvaavat häneen ja pimeinäkin aikoina, sanan armolupauksiin turvaten, etsivät hänen apuansa ja luottavat siihen".