Turkuun saavuttuaan, sai Hedberg arkkipiispalta lupauksen päästä väliaikaiseksi saarnaajaksi Lumijoelle, heti kun hän oli suorittanut pastoraalitutkintonsa. Näin oli siis hänellekin, tuolle uskonsa tähden niin kauan vainotulle Herran paimenelle vihdoin valoisampi aika koittamassa.
Vaikka Hedbergin oppi hänen Oulussa ollessaan vähitellen alkoi poiketa herännäisyydessä vakaantuneesta uskonnollisesta katsantokannasta, oli hänen suhteensa Pohjanmaan heränneisiin ja Savon pietismin johtomiehiin vielä siihen aikaan mitä ystävällisintä. Yhteiset kärsimykset ja ahdingot eivät antaneet sijaa niille epäluuloille ja katkerille riidoille, jotka pari vuotta myöhemmin Hedbergin herännäisyydestä yhä enemmän eroovan opin kautta ainaiseksi tekivät lopun hänen ja pietismin johtomiesten vainojen aikana solmimasta liitosta.
XV.
Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842. Heidän suhteensa muuhun herännäisyyteen.
Päästyään Sortavalan kappalaiseksi (I, 254), saattoi Renqvist entistä vapaammin jatkaa työtänsä Herran palveluksessa. Mutta monen ahdingon ja vaaran alaista tämä työ vieläkin oli. Ei siinä kyllin, että Porvoon tuomiokapituli yhä edelleen piti Renqvistiä tarkkaan silmällä ja että hänen siitä syystä täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta — Sortavalan säätyläiset asettuivat alusta alkaen vastustamaan hänen "liiallista hengellisyyttään". Seurakunnan vasta nimitetty kirkkoherra G. J. Fabritius, joka toukokuussa 1837 astui tähän virkaan, [Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja.] ei suinkaan ollut poikkeuksena muista. Mutta sitä alttiimpaa oli kansa Renqvistiä kuulemaan. Raakoja olivat hänen sanankuulijansa, oppimattomia ja hyvin taikauskoisia, mutta he eivät pahentuneet, vaikka hän ankarammin kuin kukaan heidän entisistä ja silloisista sielunpaimenistaan moitti heidän syntielämäänsä sekä julkisesti saarnatuolista että yksityisesti heitä puhutellessaan. Varsinkin oli juoppouden pahe yleinen Sortavalan seurakunnassa. Sitä vastaan oli Renqvist, niinkuin tiedämme, jo kauan taistellut ja tätä taistelua jatkoi hän uudessa virassaan yhä kiivaammin. Hän puhui siitä saarnoissaan ja virantoimitusmatkoillaan, levittäen tämän ohessa vasta (1,251) painettua "Viinan kauhistus" nimistä kirjaansa. Jolla ei ollut varaa ostaa, sai ilmaiseksi. Seurakuntansa rajojen ulkopuolellekin koetti Renqvist raivata alaa raittiusaatteelle. Paitsi varsinaisille hengenheimolaisilleen eri seuduilla, missä hänen kirjojaan eniten luettiin ja hänen neuvojaan alttiisti noudatettiin, teroitti hän kirjeillä ja vasta mainittua kirjaansa kaupaksi levittämällä "viinan kauhistuksen" poistamisen välttämättömyyttä. Niinpä kirjoitti hän 9/11 1837 N. K. Malmbergille kirjeen, jossa hän, vedoten ennen saavuttamaansa kokemukseen, kehotti häntä levittämään seurakunnassaan "Viinan kauhistusta" sekä muutamia muita kirjoittamiaan kirjoja. Myöskin raittiusyhdistysten tarpeellisuudesta kirjoitti hän samassa kirjeessä. Moittien puhui Renqvist tämän ohessa viinan pahentavasta käyttämisestä Paavo Ruotsalaisen sanankuulijain piirissä. Kirje sisälsi sitäpaitsi huomautuksia ahkeran rukouksen ja pyhityksen tarpeellisuudesta. Malmberg vastasi: "Mitä Paavo Ruotsalaiseen ja hänen kannattajiinsa tulee, niin olen ollut tilaisuudessa tutkimaan heidän oppiansa, ei ainoastaan puustavin, vaan myös hengen jälkeen. Olen tuntenut, että jumalan valtakunta heissä ei ole sanoissa, vaan voimassa. Heidän elämäänsä olen niinikään tarkannut. Vilpittömät heistä ovat niin kaukana juomarin paheesta, kuin päivä synkimmästä yöstä. Juomareilta he eivät näytä muiden kuin karvasten tekopyhäin silmissä, jotka eivät milloinkaan ole käsittäneet Jumalan vapaata armoa Kristuksessa eivätkä sen tuottamaa hengellistä vapautta eivätkä sentähden rakasta vapautettuja sieluja, vaan edeltäjänsä farisealaisten tavoin nimittävät heitä syömäreiksi ja juomareiksi. Jos missään maassamme löytyy puhdasta lutherilaista kristillisyyttä, niin heissä. En voi ajassa enkä ijankaikkisuudessa kyllin kiittää Jumalaa siitä armosta, jonka hän minulle osoitti saattamalla minut heidän tuttavuuteensa. Herätykseni jälkeen oli perkele johdattanut minut saman kuilun pyhitystielle, jolla veli nyt kulkee; mutta armollinen Jumala ei tahtonut perikatoani. Hän armahti minua. Nyt en enää aio omatekoisella pyhityksellä ansaita itselleni helvettiä. Veli sanoo minun olevan siteissä, mutta tämä arvostelu on väärä. Minä tunnen sen vapauden, joka on Kristuksessa ja joka saadaan ilman kaikkea pyhitystä. Se ei tarvitse raittiusyhdistysten siteitä. Itsestään se luo raittiita ihmisiä. Rukous ei ole sen a ja o, vaan Kristus. Eikä se tee ketään laiskaksi jumalisuuden harjoituksissa, vaan ihan päinvastoin. Mutta vapaata kaikki on eikä pakosta lähtenyttä, niinkuin tekopyhien jumalisuus. Se ei suutu ahkerille rukoilijoille, kun vain rukous on oikeaa ja oikeassa järjestyksessä toimitettua. Se ei hyväksy raittiusyhdistyksiä, viinan kauhistusta, oppia rukouksen tarpeellisuudesta tahi muita hurjia uskon-opin puhdistuksia, jotka eivät ole muuta, kuin Jumalan vihan ilmauksia uppiniskaista kansaa vastaan. Joka vähänkään käsittää evankeliumia, hän ei voi pitää raittiusyhdistyksiä ja viinan kauhistusta muuna kuin perkeleen mitä voimallisimpana yrityksenä niiden sielujen surmaamiseksi ja tekopyhyyteen eksyttämiseksi, jotka Jumalan laupeus tänä viimeisenä maailman aikana saa herättää meidän maassamme. Rakas veli! minusta on meillä enemmän syytä öin ja päivin rukoilla Jumalalta, etteivät heränneet sielut takertuisi Mooseksen säädöksiin, kuin antautua perkeleen välikappaleeksi kaiken Jumalan työn kukistamiseksi heissä. Miten monet tuhannet sielut, jotka veljen julistaman ja innokkaasti vaatiman oman pyhityksensä kera ovat syöksyneet helvettiin, ovatkaan kerran huutavat voi ja kirous veljelle ja veljen opille. — — — On kauheata että mies, joka on tehnyt ja kärsinyt niin paljon kuin veli, kuitenkin sokeudessaan syöksyy helvettiin. Palaja, palaja ja anna kunnia Kristukselle". [Kirjeen konseptin, joka on päivätty 8/3 38, omistaa kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]
Eräässä, muutamalle ystävälleen samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä mainitsee Malmberg Renqvistin yllämainitussa kirjeessä hänelle huomauttaneen apostolin sanoja: "pitäisikö meidän vielä synnissä elää, jotta armo suuremmaksi tulisi". Hän puhuu tästä huomautuksesta moittien ja ylimielisesti. [Kirjeen konseptin omistaa kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]
Malmberg ei suinkaan ollut ainoa heränneistä papeista, joka tällä tavoin arvosteli Renqvistin raittiuspyrintöjä ja hänen uskonnollista katsantotapaansa ylimalkaan. Niinpä kirjoitti esim. Jonas Lagus samaan aikaan J. F. Berghille: "— — — H. Renqvist tahtoo ensin tehdä kansan raittiiksi ja sitten kristityksi. Tuo onneton, koko sitä (Renqvistin) joukkoa johtava pyhityspyrintö vaikuttaa, ettei heissä löydy päivä päivältä kasvavaa synnintuntoa eikä sentähden myöskään jokapäiväistä vanhurskauttamista, ja siitä seuraa välttämättömästi, että koko heidän hengellinen elämänsä supistuu ulkonaisiin asioihin ja harjoituksiin. Tuohan on harhatie, jolle eksymään me kaikki olemme hyvin taipuvaiset. Pysy toistaiseksi erilläsi heistä". [Akiander VI, s. 270.] Samalle kannalle raittiuskysymykseen nähden asettui myöskin J. F. Bergh, vaikka hän ylimalkaan oli myötätuntoisempi Renqvistille, kuin kukaan muu herännäisyyden johtomiehistä. Hän pysyi tällä kannalla, vaikka moni Helsingin heränneistä — enemmän Ruotsissa syntyneen, tunnetun P. Vieselgrenin johtaman raittiusliikkeen, kuin Renqvistin vaikutuksesta — alkoi kannattaa vastakkaista katsantotapaa. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja pietismin muiden johtomiesten mielipide sulkivat pois raittiuskysymyksen varsinaisen herännäisyyden ohjelmasta. Perusteet, joiden nojalla näin meneteltiin, olivat, käyttääksemme Laguksen J. F. Berghille 23/5 38 kirjoittaman kirjeen sanoja, seuraavat: "Meidän täytyy saada kaikki Kristuksen täydellisyydestä emmekä saa toimittaa tuota paikkaustyötä, jota sellaiset (raittius-) yhdistykset tarkoittavat. Omatunto nukkuu, synti piiloutuu ja voimme tulla toimeen ilman Kristusta, jos antaumme toimimaan ulkonaisissa asioissa ja teemme ne pääasiaksi. Ennenkuin kirjoitamme nimemme raittiusyhdistysten luetteloihin, tulee meidän kysyä itseltämme, seisommeko Kristus-kalliolla ja olemmeko todella vanhurskautetut hänen kauttansa. Ellemme sitä ole, niin jättäkäämme kaikki muu, kunnes se on tapahtunut, emmekä tämän jälkeen varmaan sitä paljoakaan ajattele". [Akiander VI, 272.] Samassa kirjeessä kirjoittaa hän Helsingissä alkaneista raittiuspyrinnöistä: "Kirjoitat että Helsingissä uudelleen on ruvettu pohtimaan raittiusasiaa. Ehkä on Vieselgrenin nerokas ja ovela kirjanen eksyttänyt jonkun kokemattoman Vieselgrenin kera uskomaan, että raittius käy edellä ja jumalisuus seuraa sen jälessä, niinkuin talutetaan hevosta marhaminnasta. — Tiedän kyllä, ettet ole raittiusyhdistysten ystäviä, vaan olen kuitenkin tahtonut tästä vähän kirjoittaa".
Vaikka muut heränneet papit poikkeuksetta vastustivat Renqvistin raittiustyötä ja vaikka maailma sitä pilkkasi, jatkoi tämä yhtä väsymättömällä innolla kuin ennenkin taisteluaan "viinan kauhistusta" vastaan. Jos täytyykin myöntää, että — Laguksen viimemainittu kirje, joka uskollisesti kuvaa pietistain katsantotapaa, sisältää monta oikeaa näkökohtaa, on empimättä tunnustettava, että Renqvist raittiustyöllään on vaikuttanut paljon hyvää. Hänen oma aikansa ei häntä ymmärtänyt, ja käsittämättömän vähän tunnustusta on hän raittiusaatteen ensimmäisenä tienraivaajana Suomessa jälkimaailmaltakin osakseen saanut, mutta tämä ei suinkaan hänen ansiotaan vähennä. Ja mitä silloiseen herännäisyyteen tulee, on päivän selvää, että sen kehitys olisi ollut toinen, jos johtomiehet paremmin olisivat käsittäneet sitä siunauksesta rikasta, kauas tulevaisuuteen tähtäävää voimaa, joka oli kätkettynä Renqvistin oikeutettuun vaatimukseen. Monet tässä liikkeessä syntyneet riidat ja onnettomuudet olisivat siinä tapauksessa tulleet vältetyiksi.
Varsinkin Toholahdella v. 1831 tapahtuneen, ennen kerrotun (I, 325-326) Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten kahakan jälkeen oli näiden puolueiden väli hyvin kireä. Muutamia vuosia myöhemmin sattui samassa paikassa kohtaus, joka ei suinkaan ollut omiaan riitaa asettamaan. Toholahden markkinoille oli v. 1837 [Vuosiluvun määrää eräs kirjoittaja (Akiander VII) "v. 1836 eli 1837". Muista tiedoista päättäen on viimemainittu vuosiluku oikea.] lukuisan ystäväjoukon kera saapunut Margareetta Högman. Väiteltyään Paavo Ruotsalaisen kanssa, joka niinikään oli tullut markkinoille, päätti hän itse tutkia, oliko tuo kuuluisa mies todellakin juoppo, niinkuin viestit yleisesti kertoivat. Hän antoi rahaa eräälle miehelle, kehottaen tätä "vaivaiseksi syntiseksi" teeskentelemään ja sitten tarjoomaan Paavolle viinaa. Petos onnistui. Ruotsalainen otti useita ryyppyjä, seuraten sitten tuota vieraanvaraista syntistä Margareetta Högmanin luo. Mitään pahaa aavistamatta kysyi hän tältä: "Olisitko autuas, jos kuolisit tällä hetkellä?" "Ei tarvitse minun sinulle sitä sanoa", kuului vastaus. Mutta kun Paavo ivallisesti jatkoi: "Oletko jo tänään monta kertaa rukoillut polvillasi?" lähestyi Margareetta häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sanoppas sinä ensin, montako viinaryyppyä tänä päivänä olet ryypännyt." "Mene helvettiin", ärjäsi Paavo, "oletko sinä minun rippi-isäni tai kuluuko se sinun kukkarostasi?" "Kuluu kyllä", vastasi Margareetta ivallisesti. Paavo älysi nyt koko jutun, lausuen miehelle, joka oli tarjonnut hänelle viinaa: "Sinä, sen vietävä, tulit vaivasena syntisenä minulta neuvoa kysymään ja semmoisen petoksen teit!"
Tätä A. Mannisen kertomusta [Akiander VII, 8.] ovat Ruotsalaisen ystävät pitäneet vääränä, ainakin liioiteltuna. Epäilemättä on siinä liikoja, mutta että se pääpiirteissään on oikea, sen on Paavo itse myöntänyt. Ainakin muutamille ystävilleen on hän kertonut tuosta Margareetan "kavalasta petoksesta". [Kert. V. L. Helander, K. A. Malmberg y.m. (.1896.)] Ehkä oli juuri tämä kohtaus lähinnä syynä Renqvistin yllämainittuun kirjeeseen N. K. Malmbergille. Olemme nähneet, miten viimemainittu ja hänen ystävänsä tätä varoittavaa neuvoa kohtelivat. Paitsi siihen aikaan vallitsevaa yleistä tapaa väkijuomien käytössä, on heitä tässä suhteessa arvosteltaessa otettava huomioon Renqvistin monessa kohden yksipuolinen kanta sekä hänen sitkeän itsepintainen, muutamiin hänen suosimiinsa lempikohtiin tuon tuostakin eksyvä esittämistapansa, joka usein loukkasi silloinkin, kun hän oli oikeassa. Ruotsalaisen oppia kannattavat papit pitivät häntä lahkolaismielisenä. He säälivät häntä ja pysyttelivät hänestä erillään. Kuvaava on Laguksen vastaus erääseen J. F. Berghin kirjeeseen, jossa tämä pyytää häntä saapumaan Helsingissä (1838) pidettävään keskustelukokoukseen. Tähän tilaisuuteen odotettiin Renqvistiäkin ja hänen hengenheimolaisiaan. Ilmoitettuaan esteensä, kirjoittaa Lagus: "Lahkoja ja puolueita täytyy aina olla, niin todistaa Jumalan sana. Emme voi niitä hävittää, jos olisi vaikka henki kysymyksessä. Rakkaus vaatii oikasemaan eksyviä, rakkaus ei tahdo heitä hyljätä; mutta varovaisuus ja uskollisuus valvovat sitä, ettemme laske valheen hapatusta sieluihimme ja ettei penseys elävää totuutta kohtaan saisi meissä valtaa, kun me rakkauden nimessä liika kauan tahdomme seurustella niiden kanssa, jotka eivät suostu vastaanottamaan totuutta eikä veljellistä varoitusta ja nuhdetta. Sanot ehkä: tuo kuuluu kovalta. Älä ajattele, että tahdon hyljätä Renqvistin. Anna hänen siis kernaasti tulla ja koettakaa vielä kerta saada häntä taipumaan. Ellei hän tahdo pyhyydestään luopua ja kääntyä uskon tielle, niin antakaa hänen mennä. Ehkä Herra vasta hänet löytää." [Akiander VI, 272.]
Renqvist ei saapunutkaan kysymyksessä olevaan kokoukseen, mutta sensijaan tuli sinne hänen ystävänsä Salomon Häkkänen, sekä tämän hengenheimolaisista Antti Ahvenainen (Mäntyharjusta) sekä Paavo Närvinen ja Antti Lokka (Mikkelistä). [Akiander VII, 14.] Helsinkiläiset olivat vaatimalla vaatineet Paavo Ruotsalaista saapumaan tähän kokoukseen. J. F. Bergh, J. I. Bergh ja Lauri Stenbäck olivat kukin siitä hänelle kirjoittaneet. Etenkin oli viimemainitun kirje pakottavan vaativa ja ystävällinen. Hän lupasi myös korvata kaikki matkakustannukset. Paavo päätti lähteä. Kernaasti olisi hän ottanut mukaansa uskollisen matkatoverinsa L. J. Niskasen, mutta tämä ei saattanut lähteä matkalle, häneltä kun muutamia viikkoja varemmin (loppiaisaattona 1838) oli palanut koti ja miltei kaikki vaatteet. [L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille; kirjeen, joka on päivätty 2/2 38, omistaa kirkkoh. Vilh Malmivaara.] Kokous pidettiin tammikuun 30 p:nä Lauri Stenbäckin ja K. K. von Essenin yhteisessä kodissa Helsingissä. Paitsi heitä ja yllämainittuja Renqvistin joukkoon kuuluvia henkilöitä sekä Paavo Ruotsalaista olivat tilaisuudessa saapuvilla J. F. Bergh, J. I. Bergh ja heidän veljensä N. H. Bergh Suonenjoelta sekä joukko heränneitä ylioppilaita. [Akiander VII, 15, 18.] Väittely koski elämän vanhurskautta, ei yksinomaan raittiusasiaa, vaan rukousta, valvomista ja pyhitystä yleensä, varsinkin niitä kohtia kristityn vaelluksessa, joita Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa pitivät tärkeimpinä. Viimemainittujen opin puolustajana esiintyi pääasiallisesti Salomon Häkkänen. Vanhat ennakkoluulot näkyvät alusta alkaen estäneen kumpaakin ryhmää puolueettomasti ja tyyneesti pohtimasta keskusteltavina olevia kysymyksiä. Häkkänen, jonka mielipiteitä ensin ruvettiin tutkimaan, sanoo tästä tilaisuudesta maaliskuun 9 p:nä 1838 kirjoittamassaan kertomuksessa [Akiander VII, 15, 18.] alusta alkaen epäilleensä, mitä hänen tulisi vastata, hän kun "ei tiennyt, minkäkaltainen aivoitus kysyjillä oli". Hän ei tuntenut Paavo Ruotsalaista ulkomuodoltakaan eikä ensin tiennyt, että hän oli tilaisuudessa saapuvilla. Ei ollut hän kauan puhunut ja "raamatun jälkeen tuntemisensa sanonut", ennenkuin Ruotsalainen kiivaasti hyökkäsi häntä vastaan, tuomiten hänet ja hänen ystävänsä "ulkokullatuiksi tekopyhiksi ja itsevanhurskaiksi farisealaisiksi". Saatuansa kuulla, ettei tuo hänen kiivas vastustajansa ollut kukaan muu kuin Paavo Ruotsalainen, "Jumalan rakkauden hävittäjä ja elävän tunnon kuolettaja", hämmästyi hän ja vaikeni, "tietäen etteivät heidän tuntemisensa kaikissa perustotuuksissa sopineet yhteen". Hän vain kysyi, miten hän sitten pääsisi tuosta onnettomasta tilasta, jossa vastustajansa sanoivat hänen olevan, mutta vastaukset ja koko keskustelun keskeytti Paavo yhä jyrkemmiksi yltyvillä tuomioillaan. Valtavalla voimallaan painoi Ruotsalainen alas kaikki vastaväitteet. Melkein yksimielisesti tunnustettiin hänen oppinsa oikeaksi. Häkkänen arvelee, että nekin harvat, jotka häntä tässä tilaisuudessa, jos kohta arkaillen, kannattivat, olisivat ehdottomasti liittyneet Paavoon, "jos tämä olisi siviämmästi käyttäytynyt." Lopputulos oli, että tämäkin yritys Renqvistin ja hänen hengenheimolaistensa liittämiseksi muuhun herännäisyyteen raukesi. Juopa vain suureni.
Tämä esitys Helsingissä v. 1838 pidetystä kokouksesta perustuu pääasiallisesti Häkkäsen yllämainittuun kertomukseen. Jos kohta täytyykin myöntää, ettei se ole vapaa puoluehengen leimasta, ei ole syytä epäillä sen todenmukaisuutta. Vaikea on myöskin käsittää, millä perusteilla Häkkäsen oppia ei hyväksytty. Todistukseksi lainaamme tähän muutamia otteita kysymyksessä olevasta kertomuksesta: "Kristus sanoo: jos te minussa pysytte ja minun sanani pysyvät teissä, mitä ikänä te tahdotte, niin anokaa ja te saatte. Jos minä Kristusta rakastan, mitä muuta anoisin kuin sitä, että minä hänen valkeudessansa tuntisin hänen käskynsä ja saisin häneltä voimaa niitä pitämään. Sillä hän sanoo: joka minua rakastaa, hän pitää minun sanani, mutta joka ei minua rakasta, ei se minun sanojani kätke. Ja David on pitkän psalmin (119) kirjoittanut Jumalan sanan arvosta, voimasta ja vaikutuksesta. Jaakop sanoo: mitä se auttaa, rakkaat veljet, jos joku sanoo itsellänsä uskoa olevan, eikä hänellä kuitenkaan ole töitä. Taitaako usko hänen autuaaksi saattaa. Nämä on sanottu, ei niin, että minä tahtoisin töiden päälle rakentaa vanhurskautta, vaan minä tahdon niillä näyttää, miten minä ymmärrän ja uskon sen työt, ja mikä eroitus on omain töiden ja uskon töiden välillä. Sillä omain töiden mukana seuraa väkinäisyys ja vastahakoisuus Jumalan käskyjen jälkeen elämiseen, jossa ihminen Jumalan rakkauden tähden luopuu kaikesta synnin ja maailman rakkaudesta. Tähän tarvitsee aina nöyränä ja köyhänä voimaa kerjätä Jumalalta uskossa ja uskon kautta Kristuksen tähden". Ruotsalaista arvostelee hän samassa kertomuksessa seuraavin sanoin: "Vielä minä muutamalla sanalla tahdon puhua Paavo Ruotsalaisesta ja hänen uskostansa. Sen minä tunnen hänen puheestansa ja opetuksestansa, että hän on herännyt synnin unesta ja tullut evankeliumin opin kautta tuntemaan uskon vanhurskauden hedelmän, nimittäin syntein anteeksisaamisen rauhan, joka tosin on suuri lahja synnin kuorman alla olevalle ihmiselle, kun hän tulee sieltä ulosautetuksi. Tässä tuntemisessa on hänellä tosin nytkin vielä suuri tieto evankeliumin opista, suurempi kuin monilla huonolahjaisilla akatemiassa oppineilla, jotka eivät ole itsetuntemisen kautta mitään koetelleet evankeliumin sisällisestä luonnosta. Mutta nyt näkyy hänen tilansa olevan peräti toinen kuin siihen aikaan, jona hän oli syntein anteeksisaamisen armon löytänyt. Sen todistaa hänen törkeä elämänsä ja hänen röyhkeä muita tuomitsemisensa, sillä hän tuomitsee niin armottomasti kuin se, joka ei ole Kristuksesta mitään tietänyt eikä nytkään tahdo häntä tuntea. — — — Kyllä niitä on Suomenkin maassa, jotka ovat rikki-viisaita olevinansa, jotka kyllä evankeliumin sanan enkeleitten tavalla julistavat ja luulevat taitavansa toisten ihmisten sydänten salaisuudet selittää, mutta ei kristillisyys eikä Jumalan valtakunta ole puheessa, vaan voimassa."
Täydentääksemme kuvaustamme Häkkäsen uskonnollisesta katsantotavasta lainaamme tähän otteen eräästä hänen E. J. Eklundille, joka oli kokouksessa läsnä ja suuremmalla myötätuntoisuudella kuin muut helsinkiläiset kuunteli hänen esitystään, v. 1840 kirjoittamastaan kirjeestä: [Akiander VII, 20.] "Ollessamme Essenin ja Stenbäckin tykönä, te kysyitte minulta, väitänkö minä, että ihminen tulee Kristuksen veren kautta niin puhtaaksi, ettei hänessä yhtään syntiä tunnu. Vastasin: tuntee kyllä, mutta synti tulee Kristuksen veren voimalla, sotimisella ja kuolettamisella vähemmäksi, sen valta ja vaikutukset tulevat heikommiksi joka päivä, niinkuin Luther sanoo kasteen selityksessä. Tässä selityksessä Luther puhuu sydämen puhtaudesta, vanhurskaudesta, jokapäiväisestä pyhityksestä, joissa uuden ihmisen pitää Jumalan edessä elämän. Mutta Ruotsalaisen joukko ei salli sitä ensinkään mainittavan korvain kuullen, ja kuitenkin sanottiin siellä hänen opetuksensa olevan yhtäläisen Lutherin opin kanssa".
Jo kesällä 1837 oli Häkkänen väitellyt J. F. Berghin kanssa "synnin kuolettamisesta ja syntiä vastaan sotimisesta" Pohjolan talossa Hartolassa (I, 135). [Akiander VII, 19-20.] Tämä on tärkeä tietää. Jos kukaan, niin oli Bergh sovinnollinen mies. Varsinkin hänen suhteensa Renqvistiin todistaa, ettei hän tahtonut riidellä riidan tähden. Se seikka, ettei hän viimemainitussa tilaisuudessakaan, missä ei ollut muita väittelyä kiihottamassa, päässyt yksimielisyyteen hiljaisen Häkkäsen kanssa, vaatii meitä otaksumaan, että viimemainitun opissa oli jotakin harhaanjohtavaa. Silminnähtävästi teroitti Häkkänen niin yksipuolisesti kristityn pyhityselämää ja etenkin niitä tämän elämän ilmenemismuotoja, yhteistä rukousta, raittiutta, hiljaisuutta y.m. ulkoelämässä näkyviä hyveitä, joita hän ja hänen hengenheimolaisensa olivat tottuneet pitämään muita tärkeämpinä, että puhe katumuksesta, sydämen murtumisesta ja Kristuksen vanhurskauden ikävöimisestä, joka oli Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä opin pääosana, jäi syrjään. Näin ollen ei sovi oudoksua, että viimemainitut syyttivät herännäisyyden toista suuntaa tekopyhyydestä ja Jumalan armon halveksimisesta. Mutta myönnettävä on toiselta puolen myöskin, että Paavo Ruotsalaisella ja hänen ihailijoillaan olisi ollut paljon opittavaa noilta herätyksen armosta osallisilta, mutta eri tavalla kehittyneiltä veljiltään. Toisiaan täydentämään ja rakkaudessa neuvomaan olivat nämä herännäisyyden vakaassa kilvoituksessa syntyneet suunnat kutsutut, ei toisiaan soimaamaan ja sortamaan. Mutta tätä kutsumusta ei kumpikaan suunta tajunnut. Helsingin kokouksessa tehtiin sovintoyritys, mutta se tuotti vain entistä suurempaa katkeruutta. Paavo Ruotsalaisen tässä tilaisuudessa lausumat jyrkät tuomiot ja hänen ylimielisen raaka esiintymisensä johtivat ehkä vielä enemmän, kuin opilliset eroavaisuudet, tähän tulokseen. Ei kukaan hänen kannattajistaan silloin, yhtä vähän kuin myöhemmin, yrittänytkään häntä missään suhteessa oikaista.
* * * * *
Aivan erikseen Paavo Ruotsalaisen opetuslapsista kulkivat tästälähtien Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtamat heränneet. Ainoa viimemainittujen toimintapiiriin kuuluva seutu, jossa Paavo ja hänen ystävänsä tämän jälkeen koettivat saada jalansijaa, oli Mikkeli. Tänne saapui Paavo kerta markkinoille (noin 1839), mutta varomattomalla esiintymisellään, jonka hyvää tarkoitusta sen puolen heränneet eivät ensinkään käsittäneet, loukkasi hän niitäkin, jotka rehellisessä tarkoituksessa ja tosi synninhädässä pyysivät häneltä neuvoa. Seurauksena oli, ettei hänen täällä myöhemmin käyneitä kannattajiaankaan enää tahdottu kuunnella. [Akiander V. 119-122; VII, 9-10. Kert. rovasti B. K. Sarlin, y.m.] Paitsi ennen (I, 191-200, 325) mainituissa kotipitäjissään, Joutsassa, Kangasniemellä, Pieksämäellä, Mäntyharjussa, Mikkelissä, Hartolassa, Sysmässä ja Rautalammella, levisi Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtama liike Laukaan ja Petäjäveden pitäjissä, jota paitse se sai tunnustajia Juvalla ja Kristiinan pitäjässä. [Akiander VII, 3.] Suurempia hairahduksia opissa ja elämässä ei näiden hiljaisten rukoilijain piirissä näy tapahtuneen. Heitä varjelemassa oli johtajain vakava esimerkki ja ennen kaikkea Jumalan sanan ahkera viljeleminen, johon johtajat sekä suullisesti että kirjeissään tuon tuostakin kehottivat. Kuvatkoot seuraavat, Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen kirjeistä lainatut otteet, miten he sanankuulijoitaan neuvoivat. Edellinen kirjoittaa (30/3 1840) ystävilleen Mikkelissä: "Rakkaat ystävät! En pääse tulemaan. Minä menen Kangasniemeen. Herra olkoon kaikkein teidän kanssanne. Pyytäkää häntä pitää kanssanne, ettette tulisi poiskarkoitetuiksi synnin ja maailman rakastamisella. Tahtokaa aina kuulla hänen ääntänsä. Älkää tyytykö pimeydessä vaeltamaan eikä ilman rakkautta, ettei ylkä löytäisi teitä nukkumassa ja niin jäisitte oven taakse, sillä hän tulee sillä hetkellä, jona ei luullakaan. Autuas on se, joka löytyy valvomassa ja on vaatteensa Karitsan veressä valaissut." [Akiander VII, 10.] Samaan tapaan neuvoi Häkkänen, joka hyvin usein kirjoitti kaukana asuville ystävilleen. "Ole, uskollinen" varoittaa hän eräässä samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä erästä niinikään Mikkelissä asuvaa veljeään, "Herran tähden kaikissa mitä tehtäväksesi tulee. Älä tyydy olemaan ilman Jumalan tuntoa, vaan koettele, kuinka uskalluksesi elävämmäksi tulisi Kristuksen rakkauteen sekä sydämesi ja mielesi vapaammaksi tämän maailman rakkaudesta. Katso, ettet seisahda mihinkään viivytykseen, joita pian tulee muidenkin asioista, etenkin jos sopimattomasti niihin sekaantuu, johon tulee pyytää. Jumalalta ymmärrystä." [Akiander VII, 22.]
Fransénin ja Hoffrénin kuoltua (I, 200) oli Renqvist tämän suunnan miltei ainoa pappi. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti tämä väsymätön sielunpaimen näille ystävilleen ja heidän johtajilleen. Hänen kirjeittensä henki muistuttaa alusta loppuun Margareetta Högmanin ja S. Häkkäsen opetustavasta. Mutta vielä yksipuolisemmin kuin he, vaatii hän alituiseen rukoilemiseen. Hyvinkin mielivaltaisesti sovellutti hän usein raamatun esimerkkejä tätä vaatimustaan tukemaan. Niinpä kirjoittaa hän Paavali Närväläiselle, joka oli Mikkelin heränneitten johtomiehiä, 15/4 40: "On hyvä, jos ihminen eli armoa kerjäävä sielu tulee palavaan rakkauteen, niinkuin Jesus itsekin ilmoittaa: et sinä ole kylmä etkä palava, vaan pensiä, sentähden rupean minä sinua suustani oksentamaan ulos. — — — Mutta jos mieli rakkauteen päästä, niin on tarvis tehdä, niinkuin Jesus itse teki yrttitarhassa, kun hän meni rukouksesta rukoukseen, niin ettei pitänyt pitkiä väliaikoja, ennenkuin taas meni ja joka kerta hartaasti ja sydämen pohjasta rukoili, ja niinkuin David, joka kääntymisensä alussa seitsemin kerroin päivässä riensi rukoilemaan". [Akiander VII, 44.] — Mutta rikkaita hedelmiä tuotti kaiken yksipuolisuuden uhalla Renqvistin uuttera ja harras työ varsinkin Sortavalassa. Hänen sinne tullessaan oli koko seurakunta aivan suruton, mutta jo muutaman vuoden kuluttua kantoi se aivan toista leimaa. Vaikka hän alkuaikoina ei uskaltanut pitää seuroja Sortavalassa ja vaikka hän kielsi seurakuntalaisiaan pappilaan kokoontumasta, levisi herätys talosta taloon, kylästä toiseen. Renqvistin saarnalahjat eivät suinkaan olleet loistavat, päinvastoin hyvinkin keskinkertaiset, mutta hän vaikutti kuulijakuntaansa vakaalla hartaudellaan ja tuolla väsymättömällä innolla, jolla hän, syntiä vastaan taistellen, pyysi koota ihmisiä Jumalan valtakuntaan Oudolta tuntui kyllä alussa hänen tuomitseva puheensa "viinan kauhistuksesta", tupakasta, "tuosta perkeleen myrkystä", taikauskosta, itaruudesta, maailman rakkauden ja kaiken muun synnin kirouksesta sekä hänen vaatimuksensa ehdottomaan kuuliaisuuteen kaikille Jumalan käskyille ja ennen kaikkea alituiseen rukoukseen, mutta se koski ja herätti. Kaikki tunsivat, että tämä puhe lähti vilpittömästä sydämestä. Ja kun heille kirkastui sen Herran rakkaus, joka oli tuon puheen vaikuttimena, murtuivat monet sydämet.
Vielä enemmän kuin saarnoillaan vaikutti Renqvist virkamatkoillaan. Kun hän saapui jonkun sairaan luo ja, polvistuen hänen vuoteensa ääressä, rukoili hänen ja muiden huoneessa olevien sekä itsensä edestä, eivät suruttomimmatkaan jääneet kylmiksi. Ennenpitkää alkoi kokoontua kansaa kaikkialle, mihin Renqvist matkoillaan seurakunnassa saapui. Seurojen pitäminen oli siitä välttämättömänä seurauksena. Järjestys näissä tilaisuuksissa oli seuraava. Pidettyään polvirukouksen, luki Renqvist jonkun luvun raamatusta tahi jostakin hartauskirjasta, jonka jälkeen hän puhui luetun johdosta. Päätettyään puheensa, nousi hän paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Tätä tehdessään tiedusteli hän kysymyksillä, miten seuraväki oli käsittänyt luetun sanan sisällyksen, teroitti sitä uudelleen heidän mieleensä, rukoili polvillaan ja kehotti heitä samaan. Puheita keskeytti tuon tuostakin joku virsi virsikirjasta, "Siionin virsistä" ja "Halullisten sielujen laulukirjasta". [Kertoneet Sortavalassa (1896) Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet.]
Ehkä vielä enemmän kuin puheillaan vaikutti Renqvist levittämillään kirjoilla. Eräässä kirjeessä vuodelta 1841 kertoo hän itse sanankuulijainsa puheista huomanneensa, että useimmat olivat heränneet hänen heille toimittamiensa kirjojen, kuin hänen saarnojensa kautta. "Mutta", lisää hän, "opettaja on kuin työnjohtaja suuren herran palveluksessa. Ellei hän pidä huolta siitä, että työmiehille annetaan aseita, vaan pakottaa heitä työhön, käskien: teidän pitää tehdä työtä veitsettä, kirveettä, viikatteetta, auratta ja sirpittä, niin työstä ei tule mitään ja syy jää työnjohtajan niskoille. Niin myös, jos mielimme lähettää työntekijöitä Jumalan viinimäkeen tyhjin käsin. Arvelet ehkä: hankkikoot itse kirjoja, mutta siitä ei tule mitään." Paraina herätyskirjoina piti Renqvist "Huutavan ääntä" ja "Kääntymisen harjoitusta". [Renqvistin kirje G. Monellille. Tämän, samoinkuin muut R:n Monellille kirjoittamat, tässä teoksessa käytetyt kirjeet, on minulle lainannut viimemainitun tytär, neiti Hanna Monell.]
Omaa kirjapainoakin yritti Renqvist perustaa Sortavalaan, tiedustellen Pietarista jo hintojakin. [Renqvistin kirje Monellille 1/4 42.] Yritys jäi sikseen, mutta sekin todistaa, miten innokkaasti hän harrasti vakaan uskonnollisen kirjallisuuden levittämistä.
Jo v. 1841 oli herätys Sortavalan seurakunnassa hyvin yleinen. Viimemainitussa kirjeessään kirjoittaa Renqvist: "Täällä on hyvä alku heräjämiseen. Ihmiset ovat jo sadottain hädässä sielunsa tilasta. Täällä on lähes 80 kylänpäätä eikä enää ole monta, jossa ei olisi joku tai joitakuita (heränneitä). Muutamissa kylänpäissä on melkein puoleksi hätääntyneitä". Ja eräässä toisessa kirjeessä [P. Närväselle, Akiander VII, 46.] antaa hän seurakunnastaan seuraavan todistuksen: "Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin unesta, niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden joutuu syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt ja päivät tekemistä." Varsinkin nuori sukupolvi oli altis sanaa kuulemaan ja seuroissa käymään. Yleisimmät herätykset tapahtuivat Hakalan, Soukanrannan, Vehkalahden, Kuokkaniemen, Nukuttalahden, Karmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä. [P. Poutiainen, Henrik Renqvist siv. 7.]
Kirjeissään näiltä ajoilta valittaa Renqvist monesti väsymystä ja pääntautia. Syytä ei ole vaikea löytää, kun tiedetään, että hän tuskin yölläkään soi itselleen lepoa. Huonon terveytensä tähden ja varsinkin saadaksensa enemmän aikaa kirjojen kääntämiseen alkoi hän miettiä apulaisen pyytämistä. Valittaen ettei hän mitenkään "jouda kaikkia hätääntyneitä" neuvoa, toivoi hän "kelvollista" apua tähän työhön. "Suruton opettaja ei voi heitä johdattaa, hän vain estelee, niinkuin virkaveljeni täällä estelevät. Kelvotonta en ottaisi, vaikka palkatta tulisi". Sanat ovat lainatut eräästä Renqvistin Gregorius Monellille v. 1841 kirjoittamasta kirjeestä. Tämä nuori pappi (hän oli syntynyt 1811) oli kotoisin Renqvistin kotipitäjästä Ilomantsista ja hänen sukulaisensa. Jo v. 1839, jolloin hänet vihittiin papiksi, oli hän, pappien ja muiden arvosteluista huolimatta, mieltynyt Sortavalan halveksitun kappalaisen oppiin, ja heidän välillään syntyi elämän loppuun kestävä ystävyys. Monell määrättiin ensin papiksi Virolahdelle. Vasta mainitussa kirjeessä lausui Renqvist toivovan saavansa juuri hänet apulaisekseen, pyytäen ettei hän "tekisi kontrahtia" kenenkään kanssa, siitä hänelle ilmoittamatta. Seuraavana vuonna Renqvist uudisti pyyntönsä, mutta Monell määrättiin v.t. kirkkoherraksi Säkkijärvelle, luultavasti vaimonsa sukulaisuus-suhteiden takia. [Aschan & Kiljander, Matrikel; Renqvistin kirje Monellille (1/4 42).] Mutta jos nämä ystävät eivät saaneetkaan tehdä työtä samassa seurakunnassa, auttoivat he toisiaan muulla tavoin. Monell otti näet ahkerasti osaa Renqvistin suureen käännöstyöhön. Jo näihin aikoihin ryhtyi hän tähän toimeen. Sitäpaitsi levitti hän seurakunnassaan ystävänsä toimittamia kirjoja. [Renqvistin ennen mainitut kirjeet Monellille.]
Ennen (II, 223) on mainittu, että Renqvist onnellisesti suoriutui vastustajainsa häntä vastaan piispantarkastuksessa 1840 virittämästä ansasta. Asianlaita oli seuraava: Piispa Ottelin toimitti tarkastusta Kiteellä. Renqvistin vaimo sai eräältä tuttavalta tietää, että hänen miehensä kiivaimmat vastustajat Sortavalassa (kirkkoherra Fabritius, nimismies Aurenius sekä moniaat muut säätyläiset) aikoivat pyytää piispalta Renqvistille sijaista, koska tämä muka oli sopimaton virkaansa hoitamaan. He olivat päättäneet toimittaa tehtävänsä salaa, jotta ei kansassa heräisi tyytymättömyyttä heihin. Kun he saapuivat Kiteelle, oli Renqvist jo paraikaa siellä Ottelinin puheilla. Tästä tai muista syistä jäi hanke sikseen. [Kert. (1896) rouva Anna Saukko (Renqvistin tytär), Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet Sortavalassa; eräs kirje J. F. Berghin kirjekokoelmassa.] Samaan aikaan otti Aurenius takavarikkoon erään Loviisan kirjakauppiaan kirjavaraston, siinä kun oli myöskin Renqvistin kirjoja. Kirjat, joita oli tuotu Sortavalan torille myytäviksi "kappalaisen hevosella" ja hänen tunnetussa viheriäksi maalatussa kirjalaatikossaan, toimitettiin kuitenkin hetken kuluttua Renqvistille. Moniaita kertoja ajoi Aurenius kansan ulos huoneesta, missä Renqvist piti seuroja. Pilkkaa sai tuo "hullu pappi" runsaassa määrässä osakseen, papit puhuivat saarnatuolista häntä vastaan, virkamiehet uhkasivat y.m. [Kert. Sortavalan vanhat heränneet y.m.] "Taas on", kirjoittaa hän 24/7 41 Närväselle, "virkaveljiltä ja muilta herroilta uhkauksia minua vastaan". [Akiander VII, 45.] Renqvist kärsi, rukoili ja jatkoi työtään.
* * * * *
Niiden vainojen jälkeen, joiden alaisiksi Lounais-Suomen rukoilijat 1830:luvun alussa (I, 233-240) joutuivat, esteli heidän uskonnollisen elämänsä elpymistä useita vuosia kestävä lamautumisen aika, jonka vaiheista on säilynyt hyvin vähän tietoja. Liike sulkeutui yhä enemmän itseensä, vieraantumistaan vieraantuen varsinaisesta herännäisyydestä. Mitään tuttavuutta heidän ja Savon rukoilijainkaan välillä ei syntynyt. Vaikka kummankin liikkeen katsantotapa ja uskonharjoitus oli sama, he tuskin tiesivät toistensa olemassaolostakaan. Miltei ainoa Lounais-Suomen senaikuisista papeista, joka suosi sikäläisiä rukoilijoita ja johon nämä luottivat, oli ennen (1,221) mainittu Kustaa Ilván (1841), Hänen sattuvista vertauksista rikasta saarnaansa tultiin kernaasti Raumalle kuulemaan. Etenkin hänen vaatimustaan puhtaaseen elämään pitivät rukoilijat arvossa. "Niinkuin pieninkin kivi painuu vedenpohjaan, niin vähäpätöisenäkin pidetty synti painaa kadotukseen", oli hänen tapansa sanoa. Ilván oli hiljainen mies, jota eivät viranomaiset millään tavoin hätyyttäneet. V. 1837 hän sai nimipastorin arvon. [Kert. rehtori K. V. E. Rancken; Törnudd, Matrikel.]
Muista papeista oli Renqvist miltei ainoa, johon Lounais-Suomen rukoilijat luottivat. Hän oli heille kirjojensa kautta jo ennestään tuttu ja rakas. Sortavalaan muutettuaan, jatkoi hän ahkeran kirjeenvaihdon kautta tätä tuttavuutta. Paljon kirjoja lähetti hän myös heille myytäviksi. Kaupan välittäjänä oli hänellä ennen (I, 122) mainittu kauppias J. M. Ilván Raumalla. Kirjoista saadut rahat käytettiin Renqvistin vaatimuksesta, ainakin osaksi, niiden rahalähetysten korvaamiseksi, jotka tämä, Svartholmassa ollessaan, oli saanut tämän puolen heränneiltä. Ehkä senkin tähden, että Renqvist asui niin etäällä, oli hänen maineensa Lounais-Suomessa vielä suurempi kuin muualla. Vaikka matka oli pitkä, ja vaikka tämän puolen heränneet eivät olleet tottuneet kauas matkustamaan, kävivät ainakin moniaat (Mikko Kauppi Laitilasta, Henrik Lagerdahl Raumalta) häntä Sortavalassa tervehtimässä. [Kert. 1896 rehtori K. V. E. Rancken, Kustaa Heinikkala (Laitilassa) y.m.] Mutta seurauksena tuosta liiallisesta Renqvistin kunnioittamisesta oli myöskin, että hänen oppinsa yksipuolisuudet täällä kehittyivät pitemmälle kuin muualla. Niin esim. rukoukseen nähden, joka ennenpitkää melkein kokonaan syrjäytti kaikki muut toimitukset hartauskokouksissa. Seurapuheetkin pukeutuivat rukouksen muotoon. Ei enää tyydytty siihen, että rukoilija laskeutui polvilleen — hänen tuli painaa otsansakin lattiaan. [Kert. Kustaa Heinikkala y.m.]
Lounais-Suomen rukoilijain johtomiehistä 1840-luvun alkupuolella olivat huomattavimmat: ennen mainittu Kustaa Heinikkala, joka isänsä, Antti Heinikkalan kuoltua v. 1837, [Laitilan kirkonarkisto.] ahkerasti toimi Laitilassa, v. 1843 kuolleen Juhana Dahlbergin pojat Daniel ja Atanasius Dahlberg, joista edellinen asui Euran pitäjän Panelian kylässä, viimemainittu Eurajokeen kuuluvassa Sydänmaan kylässä, [Kert. (1896) Lounais-Suomen vanhat rukoilijat; Aug. F. Valdstedtin ja August Laaksosen kirj. Suom. Kirkkohist. Seuran Pöytäkirj. 1892-1897.] sekä tunnettu Matti Paavola. Etevin näistä oli epäilemättä viimemainittu, ei vain harvinaisten lahjojensa tähden, vaan kaavoista vapaamman ja samalla syvällisen uskonnollisen kantansa kautta. Vuoteen 1835 piti hän seuroja kodissaan, mutta tämän jälkeen myöskin Knihtin ja Huovarin taloissa Nakkilassa. Niinkuin ennen olemme nähneet, kirjoitti Paavola paljon. Se seikka, ettei hänen kirjoituksiaan painettu, todistaa että hänellä oli verraten vähän kannatusta. Häntä ei ymmärretty eikä kotiseutunsa piirin ulkopuolella tunnettu. V. 1836 kirjoitti hän "ulkokullattuin syntisten häijyydestä, epäuskosta ja sydämen eksytyksistä ja siteistä" ja samana vuonna "näöistä". Näissä, samoinkuin Paavolan muissa kirjoituksissa, kuvastuu selvästi, miten huolellisesti hän valvoi ja miten hän rukouksissa pyysi päästä käsittämään Jumalan johdatusta elämänsä vaiheissa. Varsinkin sairasvuoteella kääntyivät hänen ajatuksensa tuohon. Ja usein Herra häntä tällä tavoin herättäen muistutti, niinkuin esim. vuosina 1835 ja 1842. — Haaveileviin mietteisiin Paavola ei laskenut rikasta mielikuvitustaan. Niinpä hän esim. ei sano pitävänsä "näköjä" suuressa arvossa, huomauttaen, että "ainoastaan sen täytyy nähdä, jota näkemään pannaan". V. 1840 kirjoitti Paavola "epäuskosta" ja v. 1842 "itsevanhurskaudesta". Varsinkin viimemainittu kirjoitus on tähdätty hänen omaa sydäntään vastaan. Elävä ja peittelemätön synnintunto on näidenkin kirjoitusten huomattavimpia piirteitä. Syvällinen on muiden kera seuraava, viimemainitussa kirjoituksessa löytyvä ajatus: "Suuri villitys on löytää itsessään hyvyyttä ja pyhyyttä ja sen ohessa kaivata autuuden tuntomerkkejä". [Akiander VII, 509-510; Porin puolen vanhojen rukoilijaan kertomukset.]
Ei voi muuta otaksua, kuin että Matti Paavola paremmin kuin kukaan rukoilijoitten johtomiehistä olisi käsittänyt Paavo Ruotsalaisen katsantotapaa, jos nämä miehet olisivat joutuneet tekemisiin toistensa kanssa. Tätä käsitystä tukevat ainakin Paavolan kirjoitukset. Mutta he eivät tavanneet toisiaan, tuskin tiesivät huhunkaan kautta paljon toisistaan. Lähtiessään tässä luvussa mainittuun kokoukseen Helsingissä (1838), aikoi Ruotsalainen palata kotia Eurajoen kautta, [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 2/2 1838.] mutta tämä aikomus jäi sikseen. Savossa puhuttiin siihen aikaan Eurajoen liikkeestä, mutta Matti Paavolan nimi oli siellä tuntematon. [Kert. K. A. Malmberg y.m.] Ainoastaan sitä olivat ne harvat Lounais-Suomen rukoilijat, jotka olivat kuulleet Paavo Ruotsalaisen nimen, saaneet tietää, että hän muka pilkkasi kaikkia uskon elämän hedelmiä ja että hän oli Renqvistin vastustaja. Kun sitten evankelisen suunnan enteitä alkoi näkyä näillä tienoin, luultiin alussa että "tämä helpompi autuudenkauppa" oli saanut alkunsa Ruotsalaisesta. [E. G. Ilvánin kirje Renqvistille 8/9 42 (Akiander VII, 233)].
XVI
Savon puolen rukoilijat oikeuden edessä.
Sitä vainoa, jonka alaisiksi heränneet kaikkialla maassa 1830- ja 1840-luvulla joutuivat, eivät Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen hiljaiset sanankuulijatkaan voineet välttää. Heitäkin vastaan nostettiin oikeusjuttu. Joutsan kappelin haudankaivajan J. Spjutin tekemän ilmiannon johdosta haastatti Hartolan nimismies, K. K. Brofeldt, suutari Erkki Tuomaanpoika Tevalinin mainitusta kappelista oikeuteen siitä, että tämä kodissaan helmikuun 24 p:nä 1842 ja "monta kertaa sittemmin" oli pitänyt rukous- ja hartauskokouksia.
Juttu oli kihlakunnanoikeudessa ensi kerran esillä huhtikuun 4 p:nä 1842, mutta lykättiin, kun ei syytetty eivätkä todistajiksi haastetut — viimemainittuja oli 5 naista ja 1 mies — olleet tilaisuuteen saapuneet, saman vuoden syyskäräjiin, joihin Tevalin "sopivalla tavalla ja omalla kustannuksellaan" oli toimitettava. Näissä käräjissä — asia käsiteltiin syyskuun 19 p:nä — olivat asianomaiset saapuvilla, edellisten lisäksi 2 uutta todistajaa. Tevalin kieltäytyi vastaamasta, "koska prokuraattorilta ei oltu hankittu kihlakunnanoikeudelle lupaa tämän jutun esille ottamiseen." Turhaan kehotettuaan häntä vastaamaan, päätti oikeus 5 ruplan sakon uhalla vaatia Tevalinia kiellostaan luopumaan, koska syyte "ei koskenut uskontoa". Todistajain kuulustelusta kävi selväksi, että Tevalin aamuin ja illoin joka päivä viikossa kotiväkensä kanssa oli pitänyt hartauskokouksia, joissa oli rukoiltu ja veisattu, sekä lauantai-iltana samallaisia hartauskokouksia, joihin oli saapunut paitsi talossa kirkkomajan saaneita, hyvin paljon muitakin ihmisiä. Myöskin todistettiin, ettei Tevalin yksin, vaan muutkin olivat seuroja pitäneet. Syytetyn huomautuksen johdosta, ettei Spjut ollut nähnyt, mitä hänen kodissaan pidetyissä seuroissa oli toimitettu, hän kun ei milloinkaan ollut näissä kokouksissa käynyt, vastasi tämä, että hän oli kulkenut ohi ja akkunasta katsellut. Todistaja Maria Aatamintytär oli lähellä olevasta "kaivosta" kuunnellut Tevalinin asunnossa pidettyjä hartauskokouksia.
Erään todistuksen johdosta, jonka mukaan Margareetta Högman ja Leena Kompula muutamissa seuroissa olisivat lukeneet rukouksia Tevalinin kera, lykättiin juttu helmikuun 23 p:ään 1843, jolloin näiden henkilöiden sekä Antti Väisäisen, jonka eräs todistaja sanoi olleen Tevalinin seuroissa, tulisi olla saapuvilla.
Uudet todistajat todistivat, että veisuu Tevalinin kodissa pidetyistä kokouksista oli kuulunut kauas; mutta juttu ei vielä talvikäräjissäkään 1843 päättynyt, syystä ettei Margareetta Högmania, Leena Kompulaa ja Antti Väisäistä oltu tavattu kotona, kun heitä oli haettu oikeuteen haastamista varten. Syyskuun 18 p:nä, kun juttu uudelleen oli esillä, esiintyi muutamia uusia todistajia, joista toisia oli tuotu oikeuteen. Saapuvilla oli myöskin Antti Väisäinen. Hän kielsi jyrkästi käyneensä Tevalinin seuroissa. Margareetta Högmania ja Leena Kompulaa eivät lautamiehet nytkään olleet tavanneet kotona. Nämä ja muutamat muut todistajat tuomittiin "tuomisen uhalla" saapumaan talvikäräjiin.
Tammikuun 11 p:nä 1844 esiintyi Margareetta Högman oikeudessa. Hän todisti edellisinä vuosina niinä aikoina, joina hän oli saapunut kirkolle Herran ehtoollisella käyntiä varten, matkan pituuden tähden tulleensa jo edellisenä lauvantaina Tevalinin kotiin, joka oli hänen kirkkokortteerinsa. Hän tunnusti niinikään siellä tavanneensa paljon ihmisiä, joita hän ei ollut tuntenutkaan, sekä sunnuntaina aamuin ja illoin heidän kanssaan rukoilleensa ja veisanneensa. Tämä avomielinen tunnustus on sitä huomattavampi, kuin Margareetta Högmania, niinkuin hänen tilaisuudessa luettu papintodistuksensa osoittaa, v. 1837 oli Kangasniemellä sakotettu "osanotosta luvattomiin kokouksiin". Samankaltainen oli Leena Kompulan todistus. Tevalin anoi vapautusta "sakoista ja muusta edesvastauksesta", koskei hänen kodissaan pidetyissä, hyvää tarkoittavissa seuroissa ollut tapahtunut epäjärjestyksiä eikä muuta moitittavaa, sekä että Spjut, joka oli toimeenpannut tämän oikeusjutun, velvoitettaisiin korvaamaan hänen käräjämatkansa ja hukkaan menneet monet työpäivänsä. Samaa vaativat Väisäinen, Margareetta Högman ja Leena Kompula. Lopuksi antoivat Margareetta Högman ja Väisäinen oikeuteen näin kuuluvan, Hirvensalmen kappalaisen Ferdinand Sireliuksen kirjoittaman todistuksen:
"Loisen vaimo Margareetta Högman, asuva torppari Antti Väisäisen luona Joutsan kappelin Vahvaselän kylässä, ollen viimemainittu vaimonsa kera syytteenalaisena luvattomien kokousten eli rukousten pitämisestä, sekä nämä henkilöt, jotka minä hyvin tunnen, pyytävät yksityistä todistustani käytöksestään. - Vahvaselän kylän asukkaat ovat matkan lyhyyden ja muun mukavuuden tähden aina käyneet Hirvensalmen kirkossa paitsi niinä juhlapyhinä, joina ovat käyneet p. ehtoollisella Joutsan kirkossa. Tästä syystä ovat yllämainitut henkilöt usein olleet kirkkokortteerissa minun luonani ja lauvantai-iltoina sekä aamulla sunnuntaisin, niinkuin myöskin kahtena peräkkäin sattuvana juhlapäivänä, pitäneet rukoushetkensä muun tämmöisissä tilaisuuksissa saapuvilla olleen kirkkoväen kera virsikirjassamme löytyvien rukouskaavojen mukaan. — Nämä henkilöt ovat myöskin ahkerammin, kuin useimmat muut, saapuneet yhteiseen jumalanpalvelukseen sekä julkisessa elämässään esiintyneet siivosti ja kristillisesti. He ovat osoittaneet mitä suurinta taitoa kanssakäymisessään synkkämielisten ja mielisairasten kanssa, joista moni tämän seurustelun kautta on parantunut ja saanut rauhan. Kiitettävällä alttiudella ovat he omista pienistä varoistaan tahi muiden heille antamilla lahjoilla avustaneet köyhiä, papeiksi pyrkiviä ylioppilaita. — Margareetta Högmanista on sitäpaitsi huomattava, että hänellä on parempi kristinopin taito, kuin talonpojilla ylimalkaan, ja että hän kirjeissä hyvässä järjestyksessä ja johdonmukaisesti pystyy selvittämään uskonnollisia kysymyksiä".
Tammikuun 12 p:nä julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä. Perustuen kuninkaalliseen plakaattiin vuodelta 1726 ja toukokuun 2 p:nä 1751 päivättyyn kun. kirjeeseen, tuomitsi se Erkki Tevalinin 96 ruplan, Antti Väisäisen, Margareetta Högmanin ja Leena Kompulan 4 rupl. 80 kopeekan sakkoihin. Tevalin määrättiin sitäpaitsi muutamille todistajille, jotka sitä olivat vaatineet (useimmat eivät pyytäneet mitään korvausta), suorittamaan yhteensä 1 rupl. 25 kopeekkaa.
Tuomitut vetosivat Viipurin hovioikeuteen. Asiakirjoihin liittivät he Mikkelin kirkkoherran, rovasti A. G. Nordqvistin ja Hirvensalmen apulaispapin, J. N. Sireliuksen todistukset. Edellinen todisti, että nämä henkilöt olivat käyttäytyneet siivosti, hurskaasti ja mallikelpoisesti sekä harjoittaneet kotihartauttaan tavalla, joka ei ollut maallista lakia vastaan eikä tuottanut häiriötä yleisessä yhteiskuntajärjestyksessä. J. N. Sireliuksen todistus kuului: "Torppari Antti Hoskan vaimo Margareetta Högman ja sorvari Antti Väisäinen, joita on syytetty niin sanotusta luvattomasta rukouksen pidosta, ovat ahkerasti käyneet Hirvensalmen kirkossa, joka on heille lähin kirkko, sekä sitä tehdessään osoittaneet kristillistä hartautta; ja on allekirjoittanut yksityisesti kokenut, etteivät he ole ilmaisseet liiallista innostusta, vaan mitä herttainta hyväntahtoisuutta, jonka ohessa he paljon ovat hoitaneet köyhiä, sairaita ja mielivikaisia, joista viimemainituista kaksi Hirvensalmelta kotoisin olevaa ihmistä yllämainittujen henkilöiden lempeän hoidon kautta, josta nämä eivät ole mitään korvausta pyytäneet, parantui, ennenkuin heitä ehdittiin toimittaa mielivikaisten sairaalaan."
Asianomaisten pappien toimenpiteestä ei siis kysymyksessä olevaa oikeusjuttua pantu vireille. Asiakirjoista näkyy niinikään, ettei nimismies Brofeldt eikä kihlakunnanoikeus tahtonut käsitellä sitä uskontoa koskevana asiana, vaan luvattomien kokousten pitämisen kiellon kannalta. Mutta että kanne itse teossa aiheutui uskon vainon halusta, on päivän selvää. Näyttää kuin olisi yllämainittu Spjut ollut siihen enemmän syyllinen kuin Brofeldt.
Hovioikeuden Brofeldtilta valitusten johdosta vaatimassa selityksessä huomautti tämä Spjutin ilmoituksen tähden olleensa velvollinen oikeudessa syyttämään Tevalinia ja hänen kotiinsa luvattomasti kokoontuneita henkilöitä. Sitä valittajien muistutusta vastaan, että juttua ei oltu käsitelty kiellettyjä uskonharjoituksia koskevien kun. kirjeiden mukaan, huomautti hän, ettei kanne eikä kihlakunnanoikeuden tuomio tarkoittanutkaan semmoisia kokouksia, vaan luvattomia kokouksia yleensä, jommoisia kysymyksessä olevat Tevalinin kodissa pidetyt kokoukset hänen mielestään olivat. Paitsi muita itse asiaa koskevia kohtia, joiden perustelu ylimalkaan on hyvin heikko, sisältää Brofeldtin selitys sen muistutuksen, että muutamat niistä henkilöistä, jotka olivat todistaneet valituskirjain allekirjoittajain nimikirjoitukset, olivat hänelle tuntemattomat. Vielä aiheettomampi on seuraava, selityksen lopussa oleva vaatimus: "Mitä tulee valituskirjan lausetapaan, niin ja vaikka jutun käsittelystä näkyy, että Tevalin on unohtanut sananlaskun 'suutari pysy lestasi ääressä', ei hänen eikä varsinkaan valituskirjan kirjoittajan olisi pitänyt unhottaa säädyllisyyden vaatimuksia ja niitä vastoin käyttää salaviittauksia ja kohtelemattomuuksia, jonka tähden sopiva rangaistus olisi hyvin ansaittu". Huomattava on näet, ettei Tevalinin eikä muiden valituksissa löydy ensinkään sopimattomia hyökkäyksiä, ei syyttäjää eikä kihlakunnanoikeutta vastaan.
Hovioikeuden päätös, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844, kuuluu: "Keisarillinen hovioikeus on antanut itselleen esittää valitukset niihin kuuluvine asiakirjoineen, ja koska kihlakunnanoikeus ei ole ollut oikeutettu ryhtymään juttua harkitsemaan, ennenkuin, siinä järjestyksessä kuin 5 p:nä joulukuuta 1762 päivätty kun. kirje säätää, syyttäjä Brofeldt on siitä ilmoittanut keis. senaatin prokuraattorinvirastolle, ja asianomainen määräys kysymyksessä olevan kanteen nostamisesta annettu; sentähden on keisarillinen hovioikeus hyljännyt ja kumonnut sekä sanotun oikeuden toimenpiteet tässä suhteessa, että sen yllämainitun päätöksen." [Viipurin hovioikeuden arkisto.]
Muihin toimenpiteisiin ei Brofeldt enää ryhtynyt tässä asiassa. Epäilemättä oli hänkin huomannut, että viranomaiset miltei kaikkialla olivat kyllästyneet tämänkaltaisiin pakkokeinoihin herännäisyyden kukistamiseksi sekä että yleinen mielipide yhä yleisemmin jo oli alkanut niitä vastustaa.
XVII.
Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.
Siihen aikaan, jolloin F. G. Hedberg matkallaan Ouluun 1840 kävi Ylivieskassa Jonas Lagusta tervehtimässä, oli herännäisyysliike Kalajoen varrella hyvin vilkasta. Kalajoen käräjät olivat tehneet tämän syrjäisen seudun tunnetuksi ei vain pietistoille miltei kaikkialla Suomessa, vieläpä Ruotsissakin, [Nordisk Kyrkotidning 1840 N:o 1-3.] vaan muissakin piireissä. Sikäläisen liikkeen johtomiehet sekä täällä että muualla maassa tiesivät, että se taistelu, johon olivat antautuneet, ei koskenut vain heidän omaa aikaansa, vaan että sillä oli historiallinen merkitys. Tältä kannalta arvosteli esim. Lagus, niinkuin olemme nähneet, L. J. Niskasen "Hengellisten asiain muistokirjaa", ja samaa käsitystä ilmaisevat Kalajoen ja muita heränneitä pappeja vastaan nostettujen oikeusjuttujen pöytäkirjat, puhumattakaan monista "Tidningar i andliga ämnen" ja "Evangeliskt Veckobladissa" löytyvistä kirjoituksista. Se seikka, ettei L. J. Niskanen suinkaan ollut ainoa talonpoika, joka ryhtyi jälkimaailmalle kokoamaan herännäisyyden muistoja, vaan että Matti Paavola, Poikonen, Salomon Häkkänen, Vilhelm Niskanen — myöhempinä aikoina useat muut — semmoisia kirjoittivat, osoittaa selvästi, että tämä käsitys ei suinkaan ollut vieras kansan syville riveillekään. Kulttuurihistoriankin kannalta arvosteltuna on tämä pietismin herättävä vaikutus huomattava. — Ainoa herännäisyyden johtomiehistä, joka ei hyväksynyt tuota "turhanpäiväistä paperin tuhlaamista", oli Paavo Ruotsalainen. Huomatessaan, että L. J. Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoillaan ja että hän kodissaan kirjoitteli "muutakin kuin preivejä", kielsi hän häntä ankarasti "maailmalle julistamasta Jumalan salaisuuksia". Jos kukaan, ymmärsi Ruotsalainen kyllä herännäisyyden suuren merkityksen kansallemme ja usein hän ihmeellisen oikein ennusti sen vaikutuksesta tulevaisuuteen, mutta hän arvosteli sitä yksinomaan hengelliseltä kannalta eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan muista näkökohdista. Niskasen huomautukseen "pitäisihän lastemmekin tietää näistä Jumalan ihmeistä", vastasi hän kiivaasti: "pitääkö heidän sitten elää siitä homehtuneesta mannasta, jota sinä heille luvattomana aikana kokoot?" Paavon kiellot eivät auttaneet. Niskanen lupasi kyllä olla kirjoittamatta, mutta jatkoi salaa työtänsä. "Sisällinen pakko vaati." [Kert. L I Niskasen poika Kusti Niskanen.] Saatuaan kertomuksensa valmiiksi, lähetti hän sen Lagukselle, pyytämällä pyytäen, "ettei siitä Paavolle mitään puhuttaisi". [Kert. Kusti Niskanen ja Jaakko Hemming, joka viimemainittu oli nähnyt kirjeen Laguksella.]
Heränneitten opin selvittämiseksi levitettiin näihin aikoihin Keski-Pohjanmaalla ja ennenpitkää muuallakin Paavo Ruotsalaisen opetusta "Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen". Tämän kirjoituksen synnyn syynä oli seuraava.
Kesällä 1839 kävi J. I. Bergh Hedbergin luona Paimiossa. Ihastuksella kuunteli viimemainittu vieraansa kertomusta Savon heränneistä. Yksi seikka häntä kuitenkin hieman arvelutti. Hänestä näet heidän oppinsa tuntui hyvinkin lailliselta. Hedberg kirjoitti asiasta Lagukselle. Kun kirje saapui perille, oli Ylivieskan pappilassa Kalajoen käräjien takia paraikaa koolla heränneitä pappeja. Myöskin Ruotsalainen oli siellä. Kirjeen johdosta kehotti Lagus Ruotsalaista lyhyesti selvittämään oppiansa. Paavo lausui:
"Kaikki vanhurskaaksi tehdyt sielut, niin petolliset kuin oikeat, ovat kumpasetkin totisen kääntymisen kautta alkunsa saaneet. Kun he ovat joutuneet vanhurskaaksitekemisen paikoille ja ensi kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin tulee siinä heidän eteensä tienhaara. Toiset lähtevät toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu heille sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, niin he tietävät nyt raamatusta, että heidän pitää uskosta elämän, ja nyt he omistavat uskon itsellensä väärällä tavalla, ja siinä pyhän raamatun väärin ymmärtävät. Ja nämä ovat heidän tuntomerkkinsä: he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, niinkuin kihlauksenkin päivinä, mutta ilman Kristusta, joka tapahtuu tällä tavalla: eivät he osaa enää kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen Kristuksen. Tästä joutuvat he lähes parantumattomaan tilaan. Nyt seuraa toinen kysymys: kuhunka jäävät sitten oikeat kristityt, koska he ovat yhtä aikaa vanhurskaiksi tehdyt petollisten kanssa? Oikea kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kuhun hän kuitenkin joutuu? Koska Herra on häneltä lasten leivän ottanut pois, niinkuin petollisiltakin, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on Herra minun johdattajani, eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa. Saakoon hän sitten suuremman tahi vähemmän tunnon siitä, niin hän on tyytyväinen Herran pyhän tahdon alla eikä pidä itseään koskaan soveliaana ja mahdollisena tätä kaitaa elämäntietä kulkeaksensa. Ei hän sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy, ettei hän niin pian ilmoita itseänsä hänen johdatuksessansa. Hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa. Sillä vanhurskaaksi tekemisessä tulevat ihmiselle kokonansa toiset läksyt kuin ennen, josta harvat ymmärtävät vaaria ottaa. Silloin pannaan kaikki armon työt kilvoituksen alta saataviksi, ei sillä muotoa, että kilvoituksen kautta jotakin ansaitaan, vaan se on vapaatahtoisen luontokappaleen velvollisuus, jota Jumala vaatii järjelliseltä luontokappaleelta, jos hän tahtoo muutoin uskossa kasvaa eikä tietämättömän puoleen juosta."
Vastaukseksi kirjeeseensä sai Hedberg tämän Paavo Ruotsalaisen neuvon. Sitä levitettiin käsikirjoituksina heränneissä piireissä kaikkialla maassa. Hedberg toimitti sen J. F. Berghille, joka painatti sen ruotsiksi käännettynä "Evangeliskt Veckobladissa". Siten tuli se ruotsinkielisenkin heränneen kansan tietoon. [Akiander VII, 306-310.]
Herännäisyysliikkeen vahvistamiseksi ja sen eri tahoilla toimivien voimien yhdistämiseksi vaikutti, paitsi johtomiesten välinen kirjevaihto, etenkin heidän ahkera käyntinsä toistensa luona. Niinpä kävivät esim. Pohjois-Savon ja Kalajoen varren heränneet jo 1840-luvun alussa hyvin usein toisiaan tervehtimässä. Kun saapui "kaukaisia ystäviä", virkistyivät väsähtäneittenkin mielet uudelleen tavallista elävämpien seurojen ja kehottavien keskustelujen kautta. Usein pyydettiin Paavo Ruotsalaista tulemaan Kalajoen seuduille ja usein hän tätä pyyntöä noudatti. Jollei hän itse päässyt lähtemään, lähetti hän L. J. Niskasen. Ainakin toinen heistä tuli aina, vaikka heillä juuri näinä aikoina oli paljon muita matkoja. Sitäpaitsi oli Kiuruvedellä syntynyt hurmahenkinen liike, jonka johtaminen oikealle uralle oli sitä tärkeämpää, kuin viimemainittu seutu oli Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja. Ennenkuin jatkamme kertomustamme Paavo Ruotsalaisen ja Niskasen matkoista, on syytä lyhyesti silmäillä sanottua hurmahenkisyyttä.
V. 1833 muutti Iisalmelta Kiuruvedelle eräs nuorenpuoleinen mies nimeltä Salomon Lyytikäinen. Hän kuului heränneisiin, jotka pitivät häntä armon salaisuuksiin hyvin perehtyneenä. Tätä mainetta lisäsivät miehen terävä järki ja hyvä puhelahja. Luultavaa on, että hänen tarkoituksensa alussa olivat rehelliset. Ennenpitkää tuli kuitenkin muutakin näkyviin. Ylpeyden ja tunteellisuutta uhkuvan mielikuvituksensa eksyttämänä alkoi hän pyrkiä johtajaksi ja saavutti jo v. 1835 niin suuren maineen, että Kiuruveden heränneet joukottain kokoontuivat häntä kuulemaan. Se ei ollut mikään salaisuus, että tämä uusi opettaja tavallista runsaammin nautti väkijuomia, ja kaikki valistuneemmat huomasivat kyllä, että hänen seurapuheensa oli hekumaan asti tunteellista, mutta hänen hurmaavien lahjojensa vastustamista ei kukaan ajatellutkaan, niillä hän päinvastoin kietoi ansaansa kokeneetkin heränneet. Kerskaten liikutuksista ja niihin perustuvasta salaperäisestä viisaudesta, jota eivät muka muut kuin kokeneet kristityt voineet omistaa, piti Lyytikäinen, seurojen päätyttyä, eri huoneessa likeisimpien ystäviensä kanssa salaisia keskusteluja, jotka kiihottivat näitä ylpeyteen ja lihallisuuteen sekä lisäsivät ulkopuolella olevien uteliaisuutta. Tavotellen vain oman maineensa kartuttamista, vieraantui hän vieraantumistaan oppiinkin nähden herännäisyyden katsantotavasta, puhuen mitä tunteiden kiihottamiseksi kulloinkin edulliseksi huomasi. Varsinkin naiset olivat häneen mieltyneet. Niin pitkälle villitys kehittyi, että Lyytikäistä ja hänen lähimpiä tuttaviaan — silminnähtävästi täydellä syyllä — epäiltiin törkeästä haureudestakin. Tarkkaan valvoi hän myöskin, etteivät hänen sanankuulijansa kävisi muualta neuvoa kysymässä. Etenkin pelkäsi hän Iisalmea, missä L. J. Niskanen asui. Tämän mainetta Kiuruvedellä koetti hän kaikin tavoin alentaa, muun ohessa vakuuttamalla, ettei hänellä ollut Pyhää henkeä. [Akiander IV, 83 — 85.] Itsestään on selvää, ettei tämmöinen hurmahenkisyys kauan voinut pysyä salassa Savon herännäisyyden valppailta johtomiehiltä. Helmikuussa 1838 tulivat Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen asiaa tutkimaan. Kiuruveden heränneet olivat näet vihdoinkin huomanneet, että oli jouduttu vaaralliselle tielle ja pyytäneet heiltä apua. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 2/2 38.] Saapuessaan perille, tapasivat kuuluisat matkustajat seudun heränneet Vaaksjärven talossa, missä vietettiin häitä. Muualtakin oli paljon ystäviä tähän tilaisuuteen saapunut. Tapansa mukaan puhui Paavo rohkeasti Kiuruveden heränneitten eksytyksestä, "selvitti elävän uskon luonnon ja näytti mitättömäksi sen lentohengen kaunistaman juhlaturkin eli ne tyhjät kuvittelemiset hengen paisteen nimellä", josta Lyytikäinen ja hänen ystävänsä kerskasivat. Mutta ei huomannut Niskanen eikä Paavokaan, kuinka syvään eksytys oli syöpynyt kiuruveteläisten mieliin. Lyytikäinen ei tunnustanut niitä vikoja, joista häntä syytettiin, vaan sai liukkaalla kielellään Paavonkin, jonka puheita hän ei sanallakaan rohjennut vastustaa, petetyksi, jotenkin rauhallisesti erottiin. Paavo lähti Kajaanin markkinoille ja sieltä Ouluun, mutta Niskanen jäi vielä Kiuruvedelle. Vasta muutaman päivän kuluttua huomasi tämä, millä kannalla asiat oikeastaan olivat. Kiuruveden heränneet eivät olleet käsittäneet Paavon puheita, vaan arvelivat saaneensa "parhaan tavaran" Lyytikäiseltä. Niskanen kiivastui ja alkoi puhua. Hän lausui: "Nyt on saatana Kiuruvedellä tehnyt kirkkonsa hyvin korkealle paikalle Lyytikäisen kautta, ja jos se kauemmin on sinänsä, niin siinä on monta luonnollista huoraakin hengellisten hullujen seassa. Semmoisten henkilöiden on ennenkin niin käynyt, että kun Jumala suuresta hyvyydestään antaa muutamien sielujen tuntea laupeutensa rikkautta ja siten näyttää, kuinka suloinen hän on, niin toiset nöyryyttävät itsensä Jumalan väkevän käden alle, murtavat itsensä hengellisen köyhyyden alta elämän Herran Kristuksen yhteyteen ja repivät itselleen sen kautta Jumalan valtakunnan oikeuden. Mutta toiset rupeavat pitämään armolahjojaan erinomaisina, sanoen ettei muilla semmoisia ole, ja unohtavat hengellisen köyhyytensä ja syntiturmeluksensa näkemisen. Siinä muuttuu heidän välinsä luonnolliseksi rakkaudeksi ja tätä rakkautta harjoitetaan sitten hengen paisteen nimellä, joka sitten muuttuu lihalliseksi rakkaudeksi".
Niskasen Kiuruvedellä ollessa pysyi Lyytikäinen verraten hiljaa, mutta kun hän jonkun viikon kuluttua vielä sai ankaran kirjeen tuolta kiivaalta vastustajaltaan, ylpistyi hän uudelleen ja lausui villitsemälleen, mutta vieraiden käynnistä säikähtyneelle laumalleen: "Kyllä pitää Niskasen kaksi päivää kasvonsa järvessä liottaa, ennenkun saa tulla minua puhuttelemaan". Mutta eivät luottaneet kiuruveteläiset enää häneen. Varsinkin kun hänen parhaat tukensa Olli Olkkonen ja Heikki Pikkarainen heti tämän jälkeen luopuivat hänestä, väheni hänen kuulijakuntansa päivä päivältä. Kun Niskanen jonkun ajan kuluttua taas saapui Kiuruvedelle, ei Lyytikäinen enää uskaltanut seurapaikkaan tulla.
Pyhäjärvellekin oli Lyytikäisen virittämä hurmahenkisyys ehtinyt levitä. Mahtavuutensa aikana oli hän itse käynyt sitä sikäläisiinkin heränneisiin istuttamassa. Kun yhä edelleen kuului huhuja näillä seuduin liikkuvasta hurmahenkisyydestä, saapui Paavo Ruotsalainen sinne helluntaipyhiksi 1838. Tälle matkalle oli sitäpaitsi Niskanen, joka vähän aikaisemmin jälleen oli käynyt uudelleen paisunutta Lyytikäistä nuhtelemassa, häntä pyytänyt. Paavo neuvoi, "miten ihminen murheellisen sydämen alla, jonka P. henki vaikuttaa, tulee tuntemaan oman sydämensä petoksen ja sen monet kavalat juonet ja siinä oppii kauhistuksella näkemään kaiken syntiviheliäisyytensä ja tämän kautta evankeliumista oppii tuntemaan Jumalan äärettömän armon totisesti katuvaista syntistä kohtaan Kristuksessa Jesuksessa". Peittelemättä hän paljasti "humukristillisyyden petoksen", raamatun sanoilla näyttäen, miten vaarallinen se on. Vasta nyt sai Kiuruveden ja Pyhäjärven hurmahenkisyys iskun, jonka jälkeen se ei enää jaksanut nousta. Lyytikäinenkin nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä. Myöhemmin hän taas ylpistyi ja koetti Ruotsalaista panettelemalla saavuttaa entisen maineensa, mutta tuo ei enää onnistunut. Niin paljon hän kuitenkin näidenkin tappioitten jälkeen vielä sai aikaan, että Paavon täytyi pitää näitä seutuja erityisesti silmällä. [L. J. Niskasen Muistokirja; Akiander IV, 83-85; L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille 2/2 38; näiden seutujen vanhojen heränneitten kertomuksia (1896 ja myöhemmin).] Herännäisyyden johtomiesten julkisena vastustajana Lyytikäinen ei milloinkaan rohjennut esiintyä. Hän päinvastoin monesti osoitti heille ulkonaista kunnioitusta ja ystävyyttä. Niinpä hän esim. kutsui Paavo Ruotsalaisen, L. J. Niskasen, Laguksen ja Malmbergin häihinsä (1840). [Laguksen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]
Kappalaisenapulaisena Kiuruvedellä oli tähän aikaan K. J. Åkerman, joka ennen oli toiminut pappina Nilsiässä ja oli herännäismielinen. Häntä lahjojen puolesta paljon etevämpi oli Pyhäjärven kappalaisen J. Lesceliuksen apulainen ennen (I, 338) mainittu Henrik Schwartzberg. Hän oli syntynyt Mustakallion torpassa Pyhäjoella (1811) ja pääsi ylioppilaaksi Runebergin antamalla todistuksella 1832. Helsingissä hän tutustui yliopiston etevimpien kykyjen kanssa, ottaen tämän ohessa ahkerasti osaa soitannollisiin ja muihin seurahuveihin. Täten kehittyi hänen luontainen rohkeutensa ja taipumuksensa ujostelematta seurustelemaan ihmisten kanssa. Kansan syvistä riveistä lähteneenä sopi hän hyvin papiksi maalle. Pyhäjärvelle tullessaan oli Schwartzberg vielä suruton. Hyvillä lahjoillaan hän luuli saavansa paljon aikaan. Vasta kun hän muutamilta sanankuulijoilta sai kuulla, ettei hänen saarnoistaan pidetty, niitä kun "ei kansa ymmärtänyt", alkoi hän tutkia omaa tilaansa ja liittyi nyt täydestä sydämestä heränneisiin. [Pekka Aschan, Matrikel; kertoneet Charlotte Achrén, tuomiorovasti J. Schwartzberg (1896) y.m.] Eivät siis näiden rajamaiden papitkaan, niinkuin Kalajoen käräjien aikoina muualla usein oli laita, vaikeuttaneet heränneitten matkoja, vaan edistivät päinvastoin savolaisten ja pohjalaisten käyntiä toistensa luona.
Kalajoenvarren seuduilla toimi edelleen eri paikoissa käräjien ajoilta tunnettu Jaakko Hemming. Hänen jälkeisekseen Laguksen apulaiseksi Ylivieskaan määrättiin Kustaa Johansson. Tämä monesta syystä huomattava mies oli kotoisin Euran kappelista, missä hän oli syntynyt 1810. Papiksi tultuaan (1835), työskenteli hän ensin Pietarsaaressa, Oravaisissa ja Alavetelissä, kunnes hänet 1842 vuoden alusta siirrettiin Ylivieskaan, missä hän ensin oli Laguksen sijaisena tämän virasta erottamisen aikana, sittemmin hänen apulaisenaan vuoteen 1845. Johanssonkin oli herännyt mies, ei ainoastaan nimeksi, vaan koko sydämestään. Mitä tunnollisin Herran koulussa opittu ja siinä yhä kehittyvä huolellisuus oli hänen luonteensa ehkä huomattavin piirre. Jos kohta hän vasta myöhemmin tuli enemmän huomatuksi, ehti hän jo Ylivieskassakin valmistaa itselleen pysyvän muiston monessa sydämessä. Varsinkin lasten kasvattamista "kurituksessa ja Herran nuhteessa" teroitti hän saarnoissaan, rippikoulussa, vieläpä seurapuheissakin sydämiin osaavilla sanoilla. Sekä virkatoimissa että muulloin oli hänen esiintymisensä vaatimatonta ja nöyrää. Lagus piti hänestä paljon. [Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja; kert. Ylivieskan vanhat heränneet, rovasti A. O. Törnudd y.m.]
Keski-Pohjanmaan muista heränneistä papeista 1840-luvun vaiheissa on muistettava myöskin K. J. Engelberg. Hän tuli ylioppilaaksi ja papiksi samaan aikaan kuin Schwartzberg, jonka tukena ylioppilasajan viettelyksissä hän oli. Heidän välillään syntyi jo siihen aikaan hyvin likeinen, koko elinajan kestävä ystävyys. [Kert. tuomiorovasti Schwartzberg (1896) ja pastori F. F. Lönnrot (1897).] Jo Piippolassa pappina ollessaan (1839-1842) oli hän tunnettu Keski-Pohjanmaan ja Pohjois-Savonkin heränneissä piireissä. Mitään huomattavampaa herätystä hän ei kuitenkaan seurakunnassaan saanut aikaan. [Kert. F. H. Lönnrot ja V. L. Helander.] Mutta sitä suurempaa huomiota herätti siihen aikaan Engelbergin ystävä Schwartzberg. Sievissä, johon seurakuntaan hän siirrettiin 1839, kasvoi hänen aikanaan, ennen (II, 69) alkanut herätys ja virkistyi voimallisesti. Schwartzberg oli hyvä saarnamies ja vaikka hän oli hyvin kiivas luonteeltaan, lähestyi kansa häntä alusta alkaen vapaasti ja luottamuksella. Hänen vilpitön suoruutensa ja hänen erinomainen seurustelutaitonsa sai ihmisiä joukottain häntä kuulemaan ja hänen neuvojaan vastaanottamaan. Harva herännäisyyden papeista pääsi kansaa niin lähelle kuin hän. [Aschan, Matrikel; kert. J. Schwartzberg ja Kalajoen-varren vanhat heränneet.] Pelkäämättä hän toimitti herätystyötään, vaikka kuvernööri Lagerborg, joka kaikin tavoin koetti estää herännäisyyden leviämistä läänissään, uhkasi ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin häntä vastaan. Schwartzbergin aikana rakensivat Sievin heränneet lähelle kirkkoa seuratuvan, joka sitten pari vuosikymmentä oli etäämmällä asuvien kirkkokortteerina. Miten tunnettu hän jo näihin aikoihin oli, näkyy esim. siitä, että Lyytikäinen, kutsuessaan Lagusta häihinsä, pyysi tätä kehottamaan myöskin Schwartzbergiä tilaisuuteen saapumaan. [N. K. Malmbergin kirje 9/10 40 K. E. Bergrothille; Laguksen kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]
Schwartzbergin kautta levisi herännäisyys myöskin Rautiossa, johon seurakuntaan hän siirrettiin maaliskuussa 1841, sekä Perhossa, missä hän toimi 1/10 41—3/6 42. Pari kuukautta Lesceliuksen kuoleman jälkeen (10/1 442) tapaamme hänet armovuodensaarnaajana Pyhäjärvellä. [Aschan, Matrikel; Sukukirja, Suom. aatelittomia suk.]
Keski-Pohjanmaan herännäisyyden huomattavin seutu oli yhä edelleen Kalajoen varsi. Kalajoen, Ylivieskan ja Nivalan lisäksi, missä liike oli suurin, alkoi 1840-luvun alussa myöskin Alavieska vetää suurempaa huomiota puoleensa. Jo Kalajoen käräjien alkaessa löytyi, niinkuin tiedämme, viimemainitussakin seurakunnassa heränneitä, mutta suuremmassa määrässä lisääntyi näiden luku vasta Vilhelm Österbladhin aikana (1840-1852). Jos kukaan, niin oli tämä mies paikallaan heräjävässä seurakunnassa (katso II, 141). Hän oli etevä saarnamies ja veti puoleensa ihmisiä lempeällä, tosirakkautta uhkuvalla käytöksellään. Suruttomimmatkin huomasivat, että "Jumalan valtakunnan asia oli hänelle kallis". Ei estellyt tuota "vilkasta pappia" kankeus ja hitaus, kun häntä tultiin pyytämään sairasten tykö tai muille virkamatkoille. Hän oli aina heti valmis lähtemään. Jo kaukaa huomasi vastaantulija hänen kiireestä vauhdistaan, että "Estenplaati" oli liikkeellä. "Hyvissä ajoin piti ajaa syrjään", jos mieli välttää hänen monesti lausumaansa varoitusta: "muista, että aika on lyhyt". Österbladhin kirkko oli aina täynnä. Häntä kuulemaan saapui usein ihmisiä Pyhäjoelta, Salosta y.m. seurakunnista. Alavieskassa, samoinkuin muuallakin, pukeutuivat heränneet körttipukuun. Seurat pidettiin alussa yksinomaan pappilassa, mutta ei kulunut pitkä aika, ennenkuin alettiin kokoontua Eskolan, Jutilan, Alakantolan, Hietalan y.m. taloihin. [Kert. (1896) Alavieskan vanhimmat asukkaat, Jaakko Hemming y.m.]
Savolaisista näkyy varsinkin L. J. Niskanen näinä aikoina käyneen usein Pohjanmaan puolella. Niinpä osoittavat esim. seuraavat päivämäärät vuodelta 1841, miten ahkerasti hän kävi muualla asuvia heränneitä neuvomassa. Uudenvuoden aikana matkusti hän Ylivieskaan asti, missä hän silloin tapasi Hedberginkin. Paluumatkalla viipyi hän kolme päivää Pyhäjoen pappilassa häissä, joihin oli saapunut apteekkari Malmgren Kajaanista ja muita säätyläisiä sekä "talonpoikaista kansaa useampia". Yhdessä matkustettiin sitten Kiuruvedelle, missä "paljon Herraa pelkääväisiä" oli koolla. Palmusunnuntain ja pitkänperjantain välisinä päivinä johti hän Pyhäjärvellä seuroja "kolmissa talonpoikaisissa häissä", ollen täällä "monien sisällisten vaivojen painon alla", kun ei Paavo Ruotsalainen ollut päässyt tätä vaikeaa tehtävää toimittamaan. Iloksensa hän kuitenkin sai kokea, että sikäläiset heränneet kiitollisuudella ottivat vastaan hänen neuvonsa. Heinäkuun alussa kävi Niskanen Nilsiässä Paavoa tapaamassa, elokuun 14 p:nä oli hän seuroissa Honkamäen talossa Kiuruvedellä ja Mikkelin aikana saapui hän jälleen viimemainitun seurakunnan heränneitä uskossa tukemaan. [L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille 1/4 41 ja /7 41 (omistaa Arkiaatteri Otto Hjelt); F. G. Hedbergin kirje eräälle ystävälleen 19/8 41 (omistaa Suom. Muinaismuistoyhdistys); Kiuruveden vanhojen heränneitten kertomukset (1896).]
Paavo Ruotsalaisen matkoista samana vuonna ovat seuraavat tiedot säilyneet: Tammik. 11 p:nä saapui hän Ruovedelle, missä seuraavana päivänä vietettiin Selma Katarina ja Olivia Vilhelmina Bergrothin häitä, joista edellinen meni naimisiin Tampereen kaupungin saarnaajan Josef Grönbergin, jälkimäinen J. I. Berghin kanssa. Pitkänäperjantaina oli hän Kuopiossa ja sieltä matkusti hän pääsiäisen pyhiksi Leppävirroille. Kumpaankin paikkaan oli häntä pyydetty. Leppävirroilta aikoi hän matkustaa Karjalaan, mutta tämä tuuma lienee kelirikon tähden jäänyt sikseen. Kesällä sai hän kutsun N. H. Berghin Uuskaarlepyyssä elokuun 4 p:nä vietettäviin häihin. Tähän tilaisuuteen odotettiin monta pappia ja paljon muita heränneitä eri osista maata. Tuossa ruotsinkielisessä seudussakin, missä paraikaa liikkui herätys, odotettiin hartaasti kuuluisan savolaisen tuloa. Ei estänyt sekään seikka, että Östringiä ja muita Uuskaarlepyyn heränneitä vastaan nostettu oikeusjuttu ei vielä ollut ratkaistu (katso II, 190 — 198), heitä vieraita odottamasta ja suuria seuroja valmistamasta. Yhteiset koetukset vain yhdistivät mielet yhteistä suurta taistelua maailman uhallakin jatkamaan. N. H. Berghin lahjakas morsian Katarina Charlotta Fonselius oli tullut heräykseen Betty Vegeliuksen ja K. H. Schroderuksen häissä Maalahden pappilassa (I, 385) ja sittemmin, vaikeista kotioloistaan (Terijärvellä) huolimatta, ahkerasti ottanut osaa Maalahden ja Uuskaarlepyyn heränneitten seuraelämään. Sulhasensa kautta oli hän pyytämällä pyytänyt Ruotsalaista häihinsä. Nämä pidettiin yllämainittuna päivänä erään hänen tätinsä luona Uuskaarlepyyssä. Tilaisuuteen saapui, paitsi toistasataa muuta vierasta, 26 pappia. Kaunis veisu, elävähenkiset seurapuheet ja ystävämieliset keskustelut painoivat vakavan, mutta samalla herttaisen leiman tähän juhlaan. Sitä kyllä uusikaarlepyyläiset oudoksuivat, että kaikki puheet pidettiin suomeksi, vieläpä olivat siitä vähän pahoillaankin, mutta ei sekään sopua rikkonut. Paavo oli koko ajan tyyneellä ja herttaisella tuulella eikä, niinkuin monesti muulloin, loukannut sanoillaan eikä käytöksellään. Hänen ympärilleen kokoontui tuon tuostakin ihmisiä neuvoa sielunsa asiassa saamaan. Joka ei osannut suomea, puhui tulkin kautta. Paavon tarkka silmä näki, mitä kukin tarvitsi. Toisille puhui hän ankarasti tekopyhyyden kirouksesta, toisille antoi hän noita ihmeen lempeitä neuvojaan, jotka kaikkialla, missä hän liikkui, nosti kuormansa alle uupuneet ja vapautti syntejään epätoivossa itkevät Jumalan ääretöntä armoa ylistämään. Kauan säilyi N. H. Berghin ja Kaarina Fonseliuksen juhlapäivä monen muistossa. — Toisena hääpäivänä matkusti morsiuspari kotiapäin. Heitä seurasi matkalla Paavo ja paljon muita häävieraita. Vierailtuaan Isossakyrössä F. O. Durchmanin luona, saapui seurue elokuun 8 p:nä Lapualle, missä oli suuret seurat. Malmbergin seuratupaan Kauppilassa (katso II, 158) mahtui vain osa tänne saapuneista. Paavo puhui monta eri kertaa painavia nuhteen, varoituksen ja kehoituksen sanoja Malmbergin ja Durchmanin vasta heränneille tai heräjäville sanankuulijoille. Elävää oli monien pappien johtama veisu, vilkkaat ja opettavat keskustelut seurojen jälkeen. [Sukukirja Suom. aatelittomia sukuja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanoja (omistaa rouva Lydia Hällfors); vastamainitut L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille 17/4 41 ja /7 41 ja Hedbergin kirje 19/8 41; Charlotte Achrénin y.m. kertomukset.] Elokuun 14 p:nä saapui Ruotsalainen Kiuruvedelle, missä Niskanen oli häntä vastassa, ja syyskuussa tekivät he yhdessä ennen mainitun matkansa Ouluun. Mikkelin aikana samana vuonna kävivät he jälleen Kiuruvedellä. Seuroja pidettiin Hakamäen talossa. Sinne oli kokoontunut paljon vieraita eri seuduilta, suurimmaksi osaksi talonpoikia, mutta useita pappejakin. Hedbergiäkin oli pyydetty tulemaan, ja hän oli toivonut saavansa kuvernööri Lagerborgilta lupaa tähän matkaan, hän kun oli aikonut pyytää päästä tervehtimään sukulaistaan Engelbergiä Piippolassa. Halusta olisi hän lähtenyt, varsinkin koska hän oli kuullut, että "savolaisten kokoukset olivat paljon enemmän rakentavia kuin säätyläisten", mutta tämä aikomus jäi sikseen. Todennäköistä on, ettei hän saanut lupaa Lagerborgilta. [Samat Niskasen ja Hedbergin kirjeet.] — Ruotsalaisen luonnetta ja esiintymistapaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavan, kansan muistossa säilyneen, näihin hänen Kiuruveden-matkoihinsa sovitetun kertomuksen.