Matkallaan oli Paavo monessa käyntipaikassa kuullut valituksia Kiuruveden heränneitten vilpillisyydestä. Hän oli ärtyneellä mielellä. Niskanen sai syöttöpaikoissa tuon tuostakin kuulla ankaroita sanoja. "Kyntämään minä sinut lähetin, mutta sinä oletkin tonkinut kuin sika", lausui Paavo hänelle lopuksi, kun eivät valitukset lakanneet, vaan päinvastoin lisääntyivät jota lähemmäs määräpaikkaa ehdittiin. Vihasena ajoi hän seurataloon, astui alas rattailta ja jäi hetkeksi kartanolle. Kaunis veisu kuului seuratuvasta. Paavon katse kirkastui, ja ketään puhuttelematta vetäysi hän syrjään. Kun hän viipyi kauvan ulkona, mentiin häntä hakemaan. Hän löydettiin polvillaan rukoilemassa. "Mitä te täällä teette", tiuskasi Paavo äkkiä ylös nousten, ja lähti nopein askelin seuratuvalle. Portailla seisovat, jotka näkivät hänen vihasen katseensa, kuiskasivat toisilleen: "nyt se puhuu kovat sanat". Porstua oli täynnä ihmisiä. Paavo tarkasti heitä ankara ilme katseessaan. Miltei kaikkien silmissä välkkyi kyyneleitä, ja kun hän asetti matkatakkinsa naulaan, huomasi hän seinässä riippuvien vaatteiden taakse piiloutuneen tytön, joka katkerasti itki. Sama mieli vallitsi tuvassa olevassa seuraväessä; sen vasta alottama virsi katkesi ja loppui nyyhkytyksiin. Paavon kasvot kirkastuivat, hän astui kynnyksen yli, jäi siihen hetkeksi seisomaan, ojensi kätensä, ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä; "Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo Herra". Sitten asettui hän istumaan ja puhui paljon Kristuksen rakkaudesta syntisiä kohtaan, monesti kehottaen särkynyttä kuulijakuntaansa Herraa kiittämään ja ylistämään. [Kertonut Kusti Niskanen y.m.]
* * * * *
Kalajoen-varren kasvavan, mutta näihin aikoihin samalla veltostumisenkin oireita ilmaisevan liikkeen palvelukseen astui 1840-luvun alkuvuosina kaksi talonpoikaista miestä, Vilhelm Niskanen (katso 1, 344) ja Taneli Rauhala, jotka kumpikin ennenpitkää kehittyivät näiden seutujen heränneitten opettajiksi. — Vilhelm Niskanen oli L.J. Niskasen serkku ja asui yhdessä hänen kanssaan Iisalmessa 35 vuotta. Hän oli syntynyt v. 1796 ja liittyi Paavo Ruotsalaisen opetuslapsena heränneisiin v. 1817. Vilhelm Niskasella oli terävä ymmärrys ja syvälliseen miettimiseen taipuva mieli. Luonteeltaan oli hän hiljainen. Hän puhui vähän, mutta mitä hän lausui, oli mietittyä ja sattuvaa. Lukemiseen oli hän hyvin mieltynyt. Jo nuorena nähtiin hänet usein sekä hengellisten että muiden kirjojen ääressä. Kirjottamaankin oli hän oppinut. Kiuruvedellä ja Pyhäjärvellä kävi hän usein ja joskus ulotutti hän Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen seurassa matkansa Kalajoelle asti. Pohjanmaan heränneet, niiden joukossa Laguskin, mieltyivät häneen. Kun häntä siihen kehotettiin, alkoi Niskanen miettiä muuttoa Kalajoen varrelle. Ensin aikoi hän asettua Nivalaan, mutta kun Lagus, joka samaan aikaan oli ostanut Toivolan talon Ylivieskassa, tarjosi hänelle tämän tilan vuokrattavaksi, jäi hän tänne asumaan (1842). Noin 1 l/2 vuotta myöhemmin osti hän Niskakosken talon Nivalassa. Tähän ostoon lienee varsinkin Taneli Rauhala häntä kehottanut ja auttanutkin. [Akiander VII, 290-91, 319; Vilhelm Niskasen Maistokirja, josta vasta enemmän; kert. Vilhelm Niskasen poika Paavo Niskanen y.m.]
Taneli Rauhala syntyi Sorvalan talossa Nivalassa 1812. Poikana "hän sekaantui tappeluihin ja muihin tavattomuuksiin", mutta kodin hyvä kasvatus palautti hänet kuitenkin vähitellen säännölliseen elämään, vaikka vanhempansa siihen aikaan olivat aivan suruttomia. Heräykseen tuli Taneli N. K. Malmbergin kautta. Sitäpaitsi vaikutti Paavo Ruotsalainen häneen paljon. Taneli Rauhala oli syvällinen, lämminsydäminen ja suora mies, hänen käytöksensä arvokasta ja luottamusta herättävää. Hän asui koko aikansa Nivalan pitäjän Karvoskylässä. [Simo Pylväs, "Muistelmia Taneli Rauhalan elämästä", josta vasta enemmän; vanhojen heränneitten kertomuksia.]
Vilhelm Niskasen ja Rauhalan esiintyminen Kalajoenvarren herännäisyysliikkeen varsinaisina johtomiehinä kuuluu myöhempään aikaan, mutta jo 1840-luvun alkuvuosina olivat he yleisesti tunnettuja näillä seuduin, vieläpä muuallakin, jonka tähden heidän mainitsemisensa muiden merkkimiesten kera jo tässä on paikallaan.
Keski-Pohjanmaan tämänaikaisen herännäisyysliikkeen huomattavimpia piirteitä on hengellinen raittius, joka, verrattuna Savon herännäisyyden tunteellisuuteen, joskus tuntuu kylmältäkin. Tämä eroavaisuus johtuu tietysti suurimmaksi osaksi kansan luonteen erikaltaisuudesta, mutta löytyy siihen toinenkin syy, jota emme saa jättää huomioon ottamatta. Keski-Pohjanmaan liikettä olivat näihin asti papit johtaneet. Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja monen muun samanmielisen sielunpaimenen nimet johtuvat itsestään tässä yhteydessä mieleen. Heränneet papit, joista useat olivat harvinaisen eteviä opettajiakin, pitivät kyllä päätehtävänään hengellisen elämän synnyttämistä ja kasvattamista seurakunnissaan, mutta tätä tehdessään teroittivat he uskonnollisen tiedon tarpeellisuutta; uskonnollisten käsitteiden tarkka selvittäminen oli heistä hyvin tärkeää. Varsinkin rippikoulussa tekivät he tunnollista työtä viimemainitussakin suhteessa. He eivät tyytyneet pelkkään ulkolukuun, niinkuin sen ajan papit ylimalkaan, vaan he pitivät huolta siitä, että lapset ymmärsivät mitä lukivat. Samoin oli laita Suupohjassakin. Sikäläistäkin herännäisyysliikettä johtivat alussa yksinomaan papit. Varsinkin Malmbergin ja Durchmanin sinne muutettua, tuli herätyksen ohessa kansan opettaminen yleiseksi heränneissä piireissä. Toisin oli Savossa, missä heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet, alkuaikoina oli vähän. Suurten seurojen liikuttavalle vaikutukselle ei ollut vastapainoa eikä ohjausta kirkossa ja rippikoulussa. Ilman Paavo Ruotsalaisen nerokasta ja voimallista johtoa olisi varmaankin hurmahenkisyys monessa paikoin päässyt vallalle. Pohjanmaalla siitä tuskin näkyy merkkiäkään; kielilläpuhujia oli Savossa paljon, Pohjanmaalla hyvin harvassa, muita eroavaisuuksia mainitsematta. Poikkeuksena ovat muutamat paikat Pohjanmaan ruotsinkielisissä seuduissa, missä kielillä-puhuminen ja muut tunne-elämän sairaloiset purkaukset herätyksien alkuaikoina lienevät olleet jokseenkin yleisiä. [Kert. Charlotte Achrén, lehtori E. T. F. Reuter y.m.] Miten tavattomina tämmöisiä ilmiöitä pidettiin esim. Kalajoen varrella, näkyy siitä, että sikäläiset vanhat heränneet vielä tänään tarkoin muistavat, missä ja milloin semmoista heidän keskuudessaan on nähty. Kerromme seuraavassa muutamista semmoisista tilaisuuksista.
Virasta-erottamisaikansa päätyttyä määrättiin Lagus toimittamaan kirkonkokousta Pyhäjärvellä heinäkuussa 1842. Seurassaan oli muutamia hänelle Ylivieskaan tulleita vieraita. Myöskin Paavo Ruotsalainen ja muita savolaisia oli silloin Pyhäjärvellä. Seuroja pidettiin sekä pappilassa että pyhäjärveläisten seuratuvassa. Oli kaunis ja hyvin lämmin aika. Paavo oli seuroissakin avojaloin ja paitahijasilla. Tässä keveässä puvussa oli hän tavallista virkeämpi. Niin nytkin. Hän puhui paljon ja erinomaisen elävästi. Eräänä iltana oli kokoontunut niin paljon väkeä, että seurat pidettiin pappilan kartanolla. Paavo oli päättänyt seurapuheensa, kun pappilan rakennuksesta alkoi kuulua outoja ääniä. Joku puhui kielillä. Se oli hiljattain kuolleen Isak Lesceliuksen tytär Maria Lescelius. Hän oli tunnettu elävähenkisestä, mutta samalla usein sairaloiseen tunteellisuuteen eksyvästä kristillisyydestään. Puheensa, joka toisinaan oli selväsanaista, toisinaan käsittämätöntä, oli Jumalan armon ylistämistä. Autuas ilme kasvoissaan huudahti hän silloin tällöin: "Ei tämä ole minun kunniani, vaan sinun kunniasi, Herra." Hän puhui suomea, mutta kun eräs Laguksen seurassa Pyhäjärvelle saapunut ylioppilas, joka ei ensinkään osannut tätä kieltä, astui huoneeseen, jatkoi hän ruotsiksi. Vaikea oli päättää, missä määrässä hän itse tajusi kummallisen tilansa. Pohjalaiset ihmettelivät, mutta savolaiset, jotka olivat tottuneet näkemään ja kuulemaan semmoista, eivät sitä juuri minään pitäneet. [Kert. (1896) lehtori E. T. F. Reuter, Laguksen ent. renki Antti Kakko y.m.] — Joulupyhinä 1843 suuret seurat Ylivieskan pappilassa. Lagus oli renkinsä Antti Kaakon vihkiäisiin kutsunut paljon vieraita. Paitsi seudun heränneitä pappeja ja muita säätyläisiä oli sinne kokoontunut kansaa Sievistä, Pyhäjärveltä, Haapajärveltä, Nivalasta, Alavieskasta y.m. pitäjistä. Talonpoikaisista merkkimiehistä olivat tähän tilaisuuteen saapuneet Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen, Taneli Rauhala sekä Vilhelm Niskanen, joka viimemainittu siihen aikaan jo asui Toivolassa. Varsinkin Tapaninpäivänä oli liike maantielläkin suuri. Pyryilman tähden tuotiin vieraat kirkolta pappilaan hevosilla. Kun viimeinen kuorma ajoi pihaan, huusi Lagus Kaakolle: "no, missä on ruotimuori, en minä sinua vihi, ennenkuin hänetkin tuot". Kaikki vieraat ruokittiin, ja tarjoilua hoitamassa nähtiin muiden kera Kimon tehtaan kirjurin tytär Leontine Reuter. Paitsi lukuisia vieraita saapui iltapuolella niin paljon väkeä, etteivät läheskään kaikki mahtuneet pappilan huoneisiin ja porstuaan. Paavo päätti muistorikkaan kokouksen polvirukouksella, ja lopuksi kaikui sadoista suista Siionin virsi "Kiitos, Karitsa kuollut ja ylösnoussut myös". Kun ihmiset alkoivat hajautua, kuului eräästä huoneesta Maria Lesceliuksen ääni. Hän puhui kielillä. Paavo ei nytkään kieltänyt häntä puhumasta, vaan päinvastoin kehotti seuraväkeä käymään vuoteella makaavaa puhujaa katsomassa. Järjestyksen vuoksi, ja jotta kaikki saisivat nähdä, pyysi Lagus vieraitaan pitäjittäin siirtymään siihen huoneeseen, missä Maria Lescelius oli. Ja kaikki ehtivät nähdä ja kuulla, sillä hän puhui kauan. Tässä tilaisuudessa, niinkuin muuallakin, lausui tuo "kummallinen unennäkijä" "tuomitsevia sanoja Ylivieskan heränneiden suruttomuudesta". "Moni hänen puheestaan loukkaantui, mutta toiset saivat uuden herätyksen." Maria Lesceliuksen puheen johdosta teroitti Lagus seurakuntalaisilleen Paavo Ruotsalaisen opetusta "oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen". Tämä opetus oli heille tuttu, mutta he päättivät yksimielisesti koettaa siihen uudestaan syventyä. [Kert. Juho Raudaskoski, Antti Kaakko y.m.]
* * * * *
Nopeammin ja yleisempänä kuin missään muualla levisi Suupohjassa vasta alkanut liike. Kovaa oli monesti kansan vastarinta, mutta se murtui, niinkuin murtuvat talvisen järven jäät, kun lämpöiset ilmat niitä sulattavat ja kovat tuulet liikuttavat. Yhtä vähän kuin vainot säikäyttivät Östringiä ja J. M. Stenbäckiä, saivat ne heidän suomenkielisessä Suupohjassa taistelevia asetovereitansa vaikenemaan. Eivät uudistetut uhkauksetkaan heitä hämmästyttäneet. Kovalla äänellä [kert. seudun vanhat heränneet] julisti Durchman Isonkyrön kirkossa elok. 2 p:nä 1840 pitäjän nimismiehen, M. Liljeqvistin, näin kuuluvan kuulutuksen: "Koska olen saanut tietää, että kansaa, sekä miehiä että naisia, sunnuntaisin iltapäivällä on kokoontunut tämän pitäjän Ikolan kylän Mullosen taloon, sentähden ja koska kaikki kokoukset hartauden harjoittamista varten ovat kielletyt paitsi ennestään yleisesti tunnetut ja käsketyt jumalanpalvelukset ja hartausharjoitukset, kielletään ja varoitetaan pitäjäläisiä täten ystävällisesti, kenraalikuvernööri, kreivi Steinhelsin 15 p:nä maaliskuuta 1814 antaman määräyksen mukaisesti, tarkoin ja aina pysymään poissa tällaisista laittomista kokouksista, koska eivät asetukset niitä salli vaan kun. plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726, verrattuna kun. kirjeeseen toukokuun 2 p:ltä 1756, määrää niistä ankaran rangaistuksen. Se tai ne, jotka tätä vastaan rikkovat eivätkä tottele tätä käskyä, tulee oikeudessa syytetyksi. Sitävastoin ei ketään kielletä yksityisesti, oman perheensä keskuudessa omassa asunnossaan, iltapäivällä sunnuntaisin hartauttaan harjoittamasta ja sanaa viljelemästä. Tämä on päinvastoin luvallista, käskettyä ja Jumalalle otollista — kuitenkin ilman että siihen kansaa kokoontuu". [Löytyy N. K. Malmbergin papereissa.] Muutamia kuukausia myöhemmin kirjoitti Malmberg eräälle sukulaiselleen [K. E. Bergrothille l/2 41.]: "Täällä edistyy Jumalan asia vähitellen. Silloin tällöin joku herää ja ennen heränneet voimistuvat ja pääsevät uuteen vauhtiin. Vihollinen ja hänen joukkonsa eivät myöskään ole joutilaina. Paikottain he hirveästikin raivoavat. Muutamat henkilöt olivat jo tuumineet, ettei minun surmaamiseni olisi syntiä, minä kun viettelen niin paljon ihmisiä. Mutta he eivät saa sitä tehdä saamatta lupaa ylhäältä, jota he kuitenkaan eivät lie ajatelleet. Herra estäköön heidän hankkeensa ja herättäköön perkeleen kiusaksi yhä useampia syntisraukkoja". Turhat olivat vihollisten hankkeet. Suupohjassa 1839 ja 1840 alkanut ja päivä päivältä kasvava liike veti yhä enemmän ihmisiä puoleensa, jos kohta ei lähinnä seuraavina vuosina uusia herätyksiä niin yleisesti tapahtunut. Suuri oli liike Lapualla, Kauhavalla, Ylihärmässä, Alahärmässä, Nurmossa, Ylistarossa, Ilmajoella, Seinäjoella, Lappajärvellä, Kuortaneella, Isossakyrössä, Pietarsaaressa, Uuskaarlepyyssä, Munsalassa, Vöyrissä ja Mustasaaressa. Vaasassakin alkoivat ihmiset tulla levottomiksi sielunsa asiasta. Kaikin tavoin koettivat valtiokirkon pylväät Suupohjassa yhdessä maailman kera painaa alas liikettä, mutta turhaan. Kirkkoherrat kirjoittivat ahkerasti arkkipiispalle ja tuomiokapitulin jäsenille, syyttäen pietistisiä pappeja eripuraisuuden ja levottomuuden aikaansaamisesta seurakunnissa y.m. y.m., ja kernaasti heidän valituksiaan uskottiin. Mutta tuomiokapitulilta alkoivat neuvot herännäisyyden kukistamiseksi loppua. Arveluttavinta oli että "rutto tarttui nuorisoonkin". Turhaan kielsi Vaasan koulun inspehtori, Lapväärtin kirkkoherra J. J. Estlander, O. H. Helanderia (katso II, 160) pitämästä seuroja Vaasassa. Kielto ei estänyt koulupoikia yhä yleisemmin liittymästä niihin, jotka Herraa etsivät. Suurimman huomion esineenä oli Malmberg. Lapuan kirkkoherra oli alusta alkaen varoittaen kieltänyt häntä seuroja pitämästä, mutta kun Malmberg rohkeasti kysyi, voisiko kirkkoherra Jumalan sanalla tai maallisen lain säädöksillä näyttää toteen, ettei pappi olisi oikeutettu sopivalla ja sopimattomalla ajalla opettamaan sanankuulijoitaan, ei tuo hänen verraten sävyisä esimiehensä tiennyt, mitä tehdä. Malmbergin mielialaa näihin aikoihin kuvaavat seuraavat, eräästä hänen kirjeestään lainatut sanat: "Minua uhataan kuolemalla ja perikadolla. Väleen en enää saane suotakaan hautuumaakseni enkä korppeja ruumiinvartijoiksi. Olkoon niin. Evankeliumin täytyy herättää melua. Se ei kyllä melua, mutta muut meluavat sen voitoista. Nyt olen jälleen temmellyksen keskellä. Mutta hupaista on myrskyisällä merellä, kun Kristus pitää perää." [F. O. Durchmannin alottama ja N. K. Malmbergin jatkama kirjoitus viimemainitun aikanaan omistaman raamatun kansilehdellä; Malmbergin kirjeet 5/2 39, 24/11 39 ja 13/4 40 K. E. Bergrothille (kirjeet omistaa kirkkoherra Julius Bergroth); F. O. Durchmanin kirjeet 14/6 41 ja 1/10 41 Niklas Durchmanille; Hedvig Paavolan, Maria Hanhikosken Esaias Untamalan, Kaisa Lepistön, Maria Keltamäen y.m. seudun vanhojen heränneitten kertomukset (1896).]
Miltei kaikissa näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä puhuvat Malmberg ja Durchman Kalajoen käräjistä. Suurella levottomuudella he tietysti odottivat päätöstä. Mutta toiselta puolen tuottivat matkat käräjien aikana heidän entisille työmailleen heille paljon virkistystä, ja samallaista kehoitusta saivat he myös Östringin ja Stenbäckin sekä näiden sanankuulijain pelottomasta käytöksestä oikeuden edessä. Niinpä kirjoittaa esim. Malmberg J. Vegeliuksen esiintymisen johdosta Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa (katso II, 166): "Se oli voimallinen ja peloton totuus. Hyvä on, että edes joku sekä näkee että uskaltaa sanoa asian niin, kuin se on. Kurjaa olisi, jos ei Jumalalla tänäkin aikana olisi edes muutamia totuuden todistajia maassamme". [Malmbergin kirje apelleen 22/4 39.] Samoin ajatteli Durchman. "Me jaksamme hyvästi ja odotamme iloisella sydämellä virasta-erottamistamme", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä. [Vasta mainittu kirje N. Durchmanille 14/6 41.] Raskaalta tuntui heistä kuitenkin lopullinen tuomio, kun se valmistui täytäntöön pantavaksi.
Virkalomansa aikana asui Malmberg Ruovedellä, Peskan talossa, jonka hän lankoineen oli perinyt appensa hiljattain tapahtuneen kuoleman jälkeen. Sieltä teki hän muutamia matkoja, niinkuin esim. helmikuussa 1842 Nilsiään (II, 188-89). Joskus kävi hän Lapuallakin ystäviään tervehtimässä, minkäänlaisia papillisia tehtäviä kuitenkaan toimittamatta. [Kert. Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.] Niin toimintahaluiselle miehelle, kuin Malmberg oli, tämä toimettomuuden aika oli hyvin pitkä. Sen päätyttyä määrättiin hänet kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn, johon toimeen hän astui kesäkuun loppupuolella (1842). Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut täällä olla, ennenkuin hän sai palata entiselle rakkaalle työalalleen. Lapuan ja siihen kuuluvien kappeliseurakuntien talonpojat anoivat näet tuomiokapitulilta, että Malmberg määrättäisiin pitäjänapulaiseksi heille, sitoutuen suorittamaan hänelle naulan voita, juuston ja leivän sekä 2 kappaa rukiita kultakin savulta tahi enemmän, ellei palkka täten nousisi 50 tynnyriin. Muutamia talonpoikia oli sitäpaitsi käynyt Turussa suullisesti asiaa arkkipiispalle esittämässä. Melartin oli heille vastannut: "Nyt meiltä on lupa, me annamme mielellämme nyt pappeja teille, kun vain teillä on halu ottaa". Ei lähetystö eivätkä muutkaan oikein käsittäneet, mikä "nyt" oli muuttanut arkkipiispan mielen, mutta iloa herätti lupaus Lapuan heränneissä. [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 25/8 42.] Tuomiokapitulin määräyksen mukaan pidettiin asian selvittämistä varten kirkonkokous Lapualla 25/8 42. Ainoastaan eräs hovioikeudenneuvos ja kuusi talonpoikaa kieltäytyivät ehdotettua palkkaa maksamasta, mutta kun kaikki muut yksimielisesti siihen suostuivat, ei tuo estettä tehnyt. Papiston mieltä tiedusteltaessa, lausui rovasti Alcenius suostuvansa Malmbergin ottamiseksi Lapuan pitäjänapulaiseksi "sitä suuremmalla syyllä kun tämä oli pitäjän yhteinen toivomus". "Kuitenkin toivoi hra rovasti, että sopu tulisi vallitsemaan seurakunnassa sekä että eripuraisuus ei rikkoisi opettajien ja sanankuulijain välejä". Tähän lausuntoon yhtyi pari muuta pappia. Varapastori B. K. Hildén sanoi "sydämestään" toivovansa, että Malmberg nimitettäisiin kysymyksessä olevaan toimeen. Muita toivomuksia ei hän puolestaan lausunut. [Lapualla 11/9 42 pidetyn kirkonkokouksen pöytäkirjan jäljennös (löyt. N. K. Malmbergin papereista).] Lokakuussa samana vuonna määräsi tuomiokapituli Malmbergin pitäjänapulaiseksi Lapualle.
Durchmankin palasi ennenpitkää entiselle työalalleen. Oltuaan lyhyen ajan kappalaisenapulaisena Munsalassa, nimitettiin hänet Isonkyrön pitäjänapulaiseksi 5/10 42 Tämäkin määräys aiheutui kansan miltei yksimielisesti lausumasta toivomuksesta. [F. O. Durchmanin vasta mainittu kirje veljelleen 25/8 42.]
Malmberg ja Durchman saivat siis Suupohjan suomenkielisen väestön keskuudessa jatkaa sitä herätystyötä, jonka he niin suurella siunauksella olivat alottaneet. Muutamien vuosien kuluttua oli herännäisyysliike täällä suurempi, kuin missään muualla Suomessa. Sen huomatuin johtaja oli Malmberg. Jo näihin aikoihin alkoi etäältäkin tulvailla ihmisiä hänen luokseen, ei ainoastaan talonpoikia, vaan hyvin paljon säätyläisiäkin. Hänen puoleensa neuvoivat muut näillä seuduin toimivat heränneet papit koviin sieluntaisteluihin joutuneita kääntymään ja saman neuvon antoivat he liikkeeseen liittyville nuorille sielunpaimenille [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 14/6 41.]. Yhä yleisemmin näitä kehoituksia noudatettiin.
XVIII.
Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.
Suupohjan herännäisyyden vaikutusta alkoi ennen pitkää näkyä Näsijärveen pohjoispuolelta laskevien vesireittien rannoilla. Jo se seikka, että toinen Pohjanmaalta eteläänpäin johtava valtatie kulkee näiden seutujen halki, selittää tämän seikan. Huomattava on myöskin, että Malmberg ja F. O. Durchman usein kävivät appensa, Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin kodissa, mihin silloin aina kokoontui heränneitä läheltä ja kaukaa. Mutta varsinaisen alkunsa sai Pohjois-Satakunnan herännäisyysliike muutamien nuorien pappien kautta, jotka tapaamme näillä seuduilla 1840-luvun alussa. Huomattavimmat näistä ovat: veljekset Kaarle Edvard ja Frans Henrik Bergroth sekä Niklas Durchman.
Kaarle Edvard Bergroth oli syntynyt 1813. Jo ylioppilaana heräsi hän sielunsa tilaa huolehtimaan. Varsinkin K. K. von Essen sekä lankonsa N. K. Malmberg näkyvät vaikuttaneen, että hänen ajatuksensa noin varhain kääntyivät Herran puoleen. [N. K. Malmbergin kirje K. E. Bergrothille 8/10 38, K. K. von Essenin kirje 10/11 38 samalle (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth).] Joulukuussa 1838 vihittiin hänet papiksi ja määrättiin isänsä, Ruoveden kirkkoherran, vasta mainitun K. H. Bergrothin apulaiseksi sekä tämän kuoleman jälkeen (1841) armovuodensaarnaajaksi kotiseurakuntaansa.
Lankojensa ja muiden heränneitten ystäviensä sekä oman sisällisen halunsa vaatimana liittyi Bergroth heränneisiin ja alkoi papiksi tultuaan heidän hengessään toimia Ruovedellä. Todistukseksi hänen ahkerasta huolenpidostaan seurakunnastaan, mainittakoon että hän, heränneitten pappien esimerkkiä noudattaen, hankki sanankuulijoilleen raamatuita ja muita hartauskirjoja. [Katarina Ekblomin kirjeet 27/9 ja 1/11 1839 K. E. Bergrothille (omistaa kirkkoh. J. Bergroth).] Mainittavampaa vastarintaa virkaveljiensä ja esimiestensä puolelta ei Bergroth ylimalkaan lie kohdannut. Ainoastaan Virtain kappalainen H. J. Packalen näkyy kovasti häneen suuttuneen sekä tehneen voitavansa estääkseen seurakuntalaisiaan seuraamasta hänen opetustaan. Kun esim. Bergroth eräänä sunnuntaina 1841 oli saarnannut Virtain kirkossa, joka seurakunta siihen aikaan kuului Ruoveden kirkkoherrakuntaan, arvosteli Packalen seuraavana pyhänä mitä ankarimmin saarnatuolistaan hänen oppiansa, rukoillen Jumalaa varjelemaan seurakuntaa siihen joutumasta. Muissakin tilaisuuksissa koetti tämä vanhoillisella kannalla oleva pappi leimata nuoren virkaveljensä saarnoja ja puheita paavilaiseksi harhaopiksi. [Bergrothin papereissa säilynyt, hänen kirjoittamansa kirjekonsepti (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.)]
V. 1841 määrättiin Bergroth Ätsärin kappalaiseksi. Tässä virassa, johon hän astui seuraavan vuoden alussa, oli hän kuolemaansa asti (1890). Jokseenkin yleiseksi kasvoi Ätsärissä herännäisyys 1840-luvulla Bergrothin työn kautta, mutta tuota valtaavaa, maailmasta ulkonaisestikin jyrkästi eroavaa leimaa, kuin Suupohjassa, se ei kantanut. [Kert. A. O. Törnudd, Jos. Grönberg y.m.]
Bergroth oli vakava ja sydämellinen mies. Hänen luonnettaan ja samalla sen aikaista herännäisyyttä kuvaa seuraava hänen v. 1844 pienen poikansa kuoleman johdosta ja tämän nimessä veljelleen F. H. Bergrothille kirjoittamansa kirje: "Rakas setä! Ennenkuin sain sedän rakkaan kirjeen, olin jo muuttanut parempaan elämään. Aikani täällä ei ollut pitkä; mutta minua ei ollutkaan tarkoitettu tätä elämää varten. Sunnuntaina kirkon aikana sairastuin ja, vuorokauden ajan kovissa tuskissa taisteltuani maallisen majani hävittämisessä, kuulin taivaallisen isäni äänen huutavan: Samuel, Samuel, tule tänne! Täällä olen, Herra, minä vastasin, ja heti sammui elämän lamppu ja Jumala otti minut syliinsä. Ei setä voi uskoa, kuinka hyvä minun nyt on olla. Voi jos isä, äiti ja setä myöskin pääsisivät tänne. Kaivaten he itkevät minua; mutta jos kokonaan kääntäisivät mielensä sinne, missä minä olen, niin saisivat alituisesti minut nähdä. Mutta tahdon rukoilla heidän edestänsä. Hyvästi nyt, setä hyvä! Mutta vielä muuan sana. Koska huomasin, että setä piti minusta paljo, niin toivon, ettei setä kieltäydy osoittamasta maalliselle osalleni viimeistä palvelusta vihkimällä sitä katoavaisuudelle. Isä on arvellut, että tuo voisi tapahtua ensi viikon alussa. Setä saisi määrätä päivän, miten paraiten sopisi, ehkä tiistaiksi tai keskiviikoksi, tuo on minulle aivan sama, kun setä vain tämän tuojan mukana laittaa siitä isälle sanan. Setä on hyvä ja kutsuu täti L—n, H—n, ja A—n myöskin tänne. Viimemainittuja en ole nähnyt, eivätkä he minua, mutta pidän heistä kuitenkin. Luulen näkeväni heitä usein täältä Isäni luota. Tervehtikää heitä. En ehdi enempää. Uusi laulu alkaa heti karitsan istuimen edessä. Siihen täytyy minun ottaa osaa. Kuinka se on ihana!" [Kirjeen, joka on päivätty 14/10 44, omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.]
Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth alkoi työnsä Ätsärissä, ryhtyi myöskin hänen nuorempi veljensä Frans Henrik Bergroth heränneen sielunpaimenen työtä toimittamaan. Hän oli syntynyt 1817, tuli ylioppilaaksi 1838 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1840. Toimittuaan lyhyen ajan sielunpaimenena Ruovedellä ja Längelmäellä, määrättiin Bergroth (1842) v.t. kappalaiseksi Pihlajavedelle, jossa toimessa hän oli vuoteen 1846. Täydestä sydämestään oli hän papiksi ruvetessaan päättänyt uhrata elämänsä Herralle ja elävästä vakaumuksesta liittynyt heränneisiin. Hänen silloista mieltään kuvaavat muun ohessa hänen morsiamelleen, Hilda Fabritiukselle, kirjoittamansa kirjeet, jotka miltei yksinomaan käsittelevät hengellisiä asioita. Hyvin evankelinen on näiden kirjeiden henki. Niinpä hän eräässä [F. H. Bergrothin kirje Hilda Fabritiukselle 17/8 1842 (omistaa Lydia Hällfors).] semmoisessa lausuu: "Kun Kristus tulee ja ravitsee sielun itsellänsä ja täyttää sen armollansa, silloin ei enää tee mieli etsiä muuta ravintoa. Rakas Hildani! Minun on ollut niin hupanen näinä aikoina. Autio Pihlajavesi on muuttunut paratiisiksi, sillä minä tiedän, että Kristus asuu täällä, asuu — sen tiedän — minun luonani. Olen rukoillut, että hän hakisi morsiamenikin ja kuiskaisi hänelle muutaman armon ja rauhan sanan; — ja hän on vakuuttanut sen jo tehneensäkin".
Miten ahkerasti Bergroth levitti heränneitten suosimia kirjoja seurakunnassaan, näkyy siitä, että hän jo v. 1842 miltei joka kuukausi sai kirjalähetyksiä ystäviltään sanankuulijoilleen myytäviksi, osaksi ilmaiseksikin jaettaviksi. Seuraavat numerot osottavat liikkeen nopeaa leviämistä Pihlajavedellä. Bergroth saapui seurakuntaan maaliskuun lopussa. Jo syyskuun alussa oli hän paitsi Uusia Testamentteja, myynyt ja ilmaiseksi jakanut: 22 kpl. Freseniuksen Rippikirjaa, 34 Sana Syntisille, 13 Siionin Virsiä, 6 Hengellisiä lauluja, 30 Huutavan Ääni sekä 1 Björkvistin postilla. Seuraavina vuosina kirjojen luku yhä kasvoi. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanoja.]
Sukulaisuutensa F. O. Durchmanin, N. K. Malmbergin ja J. I. Berghin kautta, jotka olivat naimisissa hänen sisartensa kanssa, liittyi Bergroth alusta alkaen likeisesti herännäisyysliikkeeseen. Tätä vaikuttamassa oli kuitenkin etupäässä hengellinen sukulaisuus sekä hänen ystävällinen, likeiseen seurusteluun altis luonteensa. Usein tapasi hän heränneitä pappeja. Heille eivät muutamien kymmenienkään peninkulmien matkat paljoa merkinneet, lyhempiä taipaleita ei minään pidetty. Lankojensa häissä Ruoveden pappilassa, suurissa seuroissa Malmbergin kodissa Lapualla elokuun 1, 2, 17 ja 18 p:nä 1841, N. H. Berghin häissä Terijärvellä (II, s. 365), Turun pappeinkokouksessa (kesäkuussa 1842) y.m. oli hän saanut paljon ystäviä, ja nämä löysivät pian tien Pihlajavedelle. Usein kävivät häntä tervehtimässä nuori, herännäisyyden riveihin vasta astunut, innostunut herätyssaarnaaja Niklas Durchman, ja veljensä K. E. Bergroth, N. K. Malmberg, y.m. Kova tauti, joka häntä kohtasi tammikuun alussa 1843 ja piti hänet vuoteen omana kolme kuukautta, ahdisti likemmäs Herraa. Tänä aikana tulivat häntä tervehtimään useat ystävät. Malmberg saarnasi hänen kirkossaan kaksi, N. Durchman neljä kertaa, K. K. von Essen kerran. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.]
Kesällä samana vuonna vietti Bergroth häitään yllämainitun Hilda Fabritiuksen kanssa. Minkä mielinen tämä oli, näkyy seuraavasta otteesta hänen vuotta myöhemmin äidilleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Voi, miten hulluja olemme, kun emme tahdo ristiä kantaa ja Kristusta seurata, vaan hämmästymme Jumalan meille näyttäessä, miten kapea tie on ja kuinka harvat ne ovat, jotka pääsevät perille, emmekä todella antaudu taisteluun, kun emme raski luopua kaikista epäjumalista, joissa sydän riippuu kiinni. Näin on ainakin minun laita ja se vaikuttaa, että niin usein pelkään jääväni niiden joukkoon, jotka koettavat päästä ahtaan portin läpi, mutta eivät pääsekään. Kauhea on tuo ajatus, mutta hyvä on kuitenkin, ettei autuaaksi pääseminen sittenkään ole mahdotonta, sillä vielä elää se Jumala, joka ei tahdo ainoankaan syntisen kuolemaa." [Hilda Bergrothin kirje äidilleen /10 1844.] Täydentämään sitä kuvausta, minkä nämä sanat antavat silloisten heränneitten katsantotavasta, mainittakoon että kirjeen kirjoittaja eli onnellisessa avioliitossa ja siihen aikaan oli vain 19 vuoden vanha.
* * * * *
Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth vaikutti Ätsärissä ja F. H. Bergroth Pihlajavedellä, kaikui Keuruulla voimallinen herätyshuuto. Kansa oli raakaa ja siveellisessä suhteessa tavattoman turmeltunutta. Mutta senkin etsimisen aika oli nyt tullut. Sielläkin herätti ihmisten huomiota eräs nuori pappi, F. O. Durchmanin nuorempi veli Niklas Durchman, joka v. 1840 oli määrätty sikäläisen kirkkoherran K. G. Calamniuksen apulaiseksi.
Jos kukaan, niin edustaa tämä Durchman sitä tulista innostusta, pelotonta voimaa ja väsymätöntä ahkeruutta, josta herännäisyyden useimmat nuoret papit 1830- ja 40-luvulla ylimalkaan tunnetaan. Hän ei suo itselleen lepoa, hän alusta alkaen ikäänkuin aavistaa, että hänen aikansa on lyhyt.
Niklas Durchman syntyi Iissä 12 p:nä maaliskuuta 1817, tuli ylioppilaaksi 1835 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1839. Toimittuaan lyhyen ajan kirkkoherranapulaisena Iissä sekä kappalaisenapulaisena Puolangalla, saapui hän Keuruulle kesäkuussa 1840.
Innolla ryhtyi Durchman työhönsä. Keuruun suruton ja raaka kansa hämmästyi. Hänen käytöksensä erosi jyrkästi kaikesta, johon se ennen oli tottunut. Sitä miestä ei käynyt vastustaminen, jos olisi mielikin tehnyt. Hänen tulisen rohkeutensa edessä lannistui häikäilemätönkin röyhkeys, eikä kestänyt jumalattomuus tuon vanhurskaan miehen seuraa. Säälimättömällä ankaruudella iski hän syntiin, kenessä hyvänsä se ilmestyi ja mihin muotoihin tahansa se pukeutui. Vaikka hän vartaloltaan oli lyhyt ja hoikka, herätti hän esiintymisellään ehdottomasti kunnioitusta. Kirkkaina säteilivät hänen elävät silmänsä, särkevänä tunkeutui hänen voimallinen äänensä lujastikin suljettuihin sydämiin. Durchman oli etevä saarnamies ja jo semmoisena sai hän paljon aikaan. Ei nukkunut kukaan kirkossa, kun hän seisoi saarnatuolissa. Hän puhui aivan vapaasti ja niin kiivaasti, että hän sakastiin tullessaan oli aivan uupunut. "Olisi minulla vielä ollut paljon sanottavaa, mutta en enää jaksanut", lausui hän silloin joskus. Oppiin nähden oli hän jyrkästi herännäisyyden kannalla ja mestarillisesti hän sovitti sanansa seurakunnassa vallitseviin oloihin, niin että kaikki ymmärsivät, mitä hän vertauksista rikkaalla ja kansan alhaisen sivistyskannan mukaan sovitetulla, sattuvalla puheellaan kulloinkin tarkoitti. Ei kukaan jäänyt osattomaksi, ja yhä useammat heräsivät hänen saarnoistaan.
Ehkä vielä enemmän kuin saarnaajana vaikutti Durchman kinkereillä, hautajaisissa, häissä y.m. tilaisuuksissa, joissa häntä toimitusmiehenä tarvittiin. Tämmöisissä juhlissa pääsi hän vielä lähemmäs kansaa, vapaammin kun hän silloin sai ihmisiä puhutella. Ja todellakin suurta taitoa osoitti hän esiintymisessään seurakuntalaistensa keskuudessa. Hän ymmärsi, milloin hänen tuli olla ankara, milloin lempeydellä puhuteltavaansa lähestyä, milloin oli aika neuvoa ja nuhdella sanoilla, milloin vaikenemalla. Monta kertomusta hänen esiintymisestään on näihin aikoihin asti säilynyt näiden seutujen kansassa. Kuvatkoot muutamat tämmöiset kertomukset hänen menettelytapaansa, semminkin kun niiden todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä.
Eräässä häätalossa astui Durchman odottamatta tanssitupaan. Kun soitto hetkeksi taukosi, lausui hän: "Tunsin nuoren tytön, joka oli puettu silkkiin ja samettiin ja pyöri tanssissa permannolla. Mutta yhtäkkiä rupesivat tanssikengät polttamaan ja silkit painamaan. Mikä lienee siihen ollut syynä? Hyvästi nyt, hyvät vieraat." Tämän sanottuaan lähti hän pois talosta, mutta tanssiminen jäi sillä kertaa sikseen. — — — Kinkereillä oli Durchman hyvin ankara niille, jotka eivät osanneet lukea. Kerran suuttui hän semmoisessa tilaisuudessa eräälle miehelle niin, että vei hänet sikoläättiin ja pani oven pönkkään. Joku laski illalla miehen sieltä pois, ja tämä meni nyt Durchmania puhuttelemaan, "mutta ei hän hänelle vihanen ollut". — — — Eräälle huonolukuiselle tytölle, joka kinkereissä esiintyi ristijakaus päässä, lausui Durchman: "Kyllä jalat liikkuvat katrillissa niinkuin rumpukalikat ja päässä on pirun riimut, mutta ei lukea osaa", ja eräälle toiselle: "Heitä pois ne helvetinpurjeet päältäsi ja opettele lukemaan. — Kun minä näen semmoisen, joka koreilee ja riehuu, niin näen ikäänkuin suurilla kirjaimilla selkään kirjoitettuna: tässä kulkee maailman portto". — — — Yhtä säälimätön kuin Durchman oli julkisuruttomien synneille, yhtä ankarasti kohteli hän teeskenteleviä hurskaita. Kun esim. eräs äiti pyysi häneltä "Jesuksen lapsuuden kirjaa" tyttärelleen, vastasi hän kiivaasti: "ei minulla ole niin makeita kirjoja, minun kirjani kääntävät mielen ja ajavat okselle. Kyllä tyttäresi osaa hypellä ja tansseissa käydä ilman Jesuksen lapsuuden kirjaa." — — — Rippikoulussa vaati Durchman hyvää järjestystä. Joka ei pysynyt alallaan, joutui ankaran kurin alaiseksi. Niinpä vei tuo kiivas opettaja muutamia poikia, jotka telmivät penkissä, tukasta sakastiin, asetti heidät siellä olevan helvetin kuvan eteen, lausuen: "kyllä lakkaatte nauramasta, kun sitä kuvaa oikein katselette," — — — Sairastenkin luona käydessä oli Durchman hyvin ankara, jos huomasi heidät suruttomiksi. Kerran Pihlajamäen talossa käydessään, kutsuttiin hänet erään sairaan eukon luo. "Sinä menet helvettiin", lausui hän hetken häntä puhuteltuaan. "En mene, vaan taivaaseen." "Mitä siellä tekisit?" "Veisaisin." "Et sinä siellä kauan jaksaisi olla; tekisi mieli tänne alas Pihlajamäen akkojen kanssa vessuttelemaan". — — — Kiivaasti taisteli Durchman väkijuomien käyttöä vastaan, joka pahe Keuruullakin siihen aikaan oli hyvin yleinen. "Viina on kuin suolavesi, jota enemmän sitä juo, sitä enemmän janottaa", oli hänen tapansa sanoa.
Joskus olivat keuruulaiset suuttua Durchmanille, kun hän "pisti ihmisiä kuin seipäällä". Mutta moni tuommoinen loukattu sai juuri senkautta piston sydämeensä ja kääntyi Herran tielle. Täytyihän vastustajienkin kunnioittaa tuota väsymätöntä, vaatimatonta sielunpaimenta, joka kaiket arkipäivät jalan kulki seurakunnassaan, usein läpi asumattomien erämaiden, virittääksensä evankeliumin valoa syrjäisimmilläkin perukoilla. Ja mitä hänen ankaruuteensa tuli, eikö ollut hän oikeassa, lausuessaan: "Minä en saa olla niinkuin myllärin koira, jolla on suu täynnä jauhoja, niin ettei se jaksa haukkua; minun tulee puhua, enkä minä saa mieliä katsoa?"
Kirkkoherra Calamnius, joka ei ollut herännäismielinen, näkyy antaneen Durchmanin jokseenkin vapaasti jatkaa herätystyötään, vaikka herätys levisi yli koko seurakunnan ja sikäläiset heränneet yleisesti pukeutuivat körttipukuunkin. Eivät muutkaan viranomaiset häntä ahdistaneet, ainakaan eivät sanottavassa määrässä. Ainoastaan nimismies Bergman teki kerran yrityksen estääksensä hänen "kiellettyjä" seurojaan, mutta yritys päättyi nolosti hänelle itselleen. Kertomus on seuraava. Durchman asui pappilan vinttikamarissa. Eräänä päivänä, jolloin Bergman sattui oleman pappilassa, näki hän, portailla istuen, miten seurakuntalaisia, toinen toisen perästä, meni Durchmanin huoneeseen. Epäillen siellä pidettävän seuroja, kiiruhti nimismies sinne, tempasi oven auki huutaen: "menkää heti pois, tämmöiset kokoukset ovat kiellettyjä." Hämmästyneinä alkoivat ihmiset lähteä ulos huoneesta. Mutta Durchman esti tuon, lausuen: "Älkää menkö, tämä on minun huoneeni, jossa minä saan ottaa vastaan kenen tahdon, mutta nimismies saa kernaasti lähteä." Häveten lähti Bergman tiehensä.
Durchmanin ystävät olivat peläten ennustaneet, että hänen terveytensä murtuisi ylenmäärin raskaasta ja jännittävästä työstä. Jos joku olisi hänelle siihen tapaan varottaen puhunut, olisi tuo turhaa ollut. Durchman ei voinut muulla tavoin työtä tehdä. Ei työ semmoisenaan, eivät vaivat ja rasitukset häntä uuvuttaneet — Herran huoneen kiivaus se oli, joka häntä kulutti. Hän oli kulkenut niin nopeasti, että elämänsä taival jo oli lopussa. — Jo vuoden 1844 loppupuolella oli Durchmanin terveys huono. Joku hivuttava tauti runteli hänen voimiaan. Mutta ei hän silti tapojaan muuttanut. Hän saarnasi ja kulki pitäjällä niinkuin ennenkin. Itseään säästämään hän ei vieläkään oppinut. Keväällä seuraavana vuonna matkusti hän Tampereelle, pakosta vihdoinkin lääkärien puoleen kääntyäkseen. Siellä asui hän kaupungin herännäismielisen v.t. saarnaajan, ennen mainitun J. Grönbergin luona. Lääkärit ilmoittivat, että tauti oli auttamaton. Iloisella mielellä kuuli Durchman sen. Hän oli niin hartaasti toivonut pääsevänsä Herran tykö, etteivät kuoleman varjot häntä pelottaneet. Sitä vain oli hän hetkisen huolehtinut, että hänen morsiamensa surisi hänen poismenoaan, mutta sitten lausunut: "ilmoittakaa hänelle, että minun pääsemiseni hetki lähestyy." Muiden kera kävi häntä Tampereella tapaamassa Ruoveden pitäjänapulainen N. J. Juselius, hänkin herännäisyysliikkeeseen kuuluva. Hänelle lausui Durchman: "Mene nyt sinne Keuruullekin lampaitani ruokkimaan. Ne ovat kuivilla laitumilla, niinkuin kuivaa haapaa kalvamassa. Sano heille, että he eivät jää paimenetta, vaikka minä otetaan pois, sillä heillä on ylimmäinen paimen, joka rukoilee heidän edestänsä joka päivä Jumalan luona." — Kirkkaana koitti toukokuun 25 päivä. Durchman jaksoi vielä istua keinutuolissa. Luoden silmänsä sinertävää kevättaivasta kohti, lausui hän hiljaa; "Tänään on Francken kuolinpäivä; olisi hyvä jos Jumala tänään kutsuisi minut luoksensa. Ei sentähden, että minä mitenkään tahtoisin verrata itseäni Franckeen, mutta tuo ajatus juolahti mieleeni." Tämä aavistus toteutui. Se päivä oli hänenkin pääsemisensä päivä.
Surua herätti sanoma Durchmanin kuolemasta hänen seurakunnassaan ja hänen muualla asuvissa ystävissään. Yleisesti tunnustettiin sekä silloin että myöhemmin, että hän oli herännäisyyden etevimpiä ja jaloimpia herätyssaarnaajia. [Sukukirja; Colliander, Suomen kirkon paimenmuisto; Keuruulla asuvien vanhojen henkilöiden (Matti Katajamäki, H. Päkäri, Agata Kangas, Liisa Könni, Stina Kulju y.m.) kertomukset, jotka rouva Lydia Hällfors on minulle koonnut (1896); Jos. Grönbergin, A. O. Törnuddin ja kirkkoh. F. V. Durchmanin kertomukset (1896).]
XIX.
Herännäisyys Turun Pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.
Kesäkuun alussa v. 1842 kokoontui Peskan taloon Ruovedellä muutamia heränneitä pappeja. Taloa, jonka edellisenä vuonna kuollut rovasti K. H. Bergroth oli jättänyt perintönä lapsilleen, asui silloin N. K. Malmberg. Hänen luoksensa saapui kesäkuun 5 p:nä F. H. Bergroth, pari päivää myöhemmin herännäisyyden vanha pylväs J. Vegelius ja Maalahden pitäjänapulainen E. Svahn sekä 9 p:nä Jonas Lagus ja Raahen kappalainen Antti Helander. He olivat kaikki matkalla Turkuun, minne arkkipiispa Melartin jo marraskuun 10 p:nä päivätyllä kiertokirjeellä oli kutsunut arkkihiippakunnan papiston yleiseen pappeinkokoukseen. Tampereella liittyi seuraan kaupunginsaarnaaja T. Grönberg. Useat muutkin heränneet papit olivat kutsua noudattaneet. Niistä mainittakoon L. J. Achrén, Hattulan kirkkoherranapulainen E. M. Rosengren, K. K. von Essen (silloin välisaarnaajana Tenholassa), Lauri Stenbäck (silloin kirkkoherranapulaisena Karjalla), F. G. Hedberg, F. P. Kemell (kirkkoh. apul. Lohtajalla) ja Utsjoen kirkkoherra K. F. Stenbäck.
Millä innostuksella moni heränneistä odotti tätä kokousta, näkyy seuraavasta Lauri Stenbäckin kesäkuun alussa Turusta Achrénille kirjoittamasta kirjeestä: "Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet, että Malmberg ja Lagus ovat epäilleet, tulisivatko pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättömästi tulla Epäilen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epätoivon verkon paraimpien miestemme päälle vangitakseen ja turmellakseen meitä, kun semmoinen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on totuuden tunnustamisen ja puolustamisen aika, jollemme tahdo olla heikkoja raukkoja, jos tahdomme olla muuta kuin surkeita lahkojen perustajia jokainen nurkassaan ja työskennellä yksityisen pienen asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa puolesta. Ja juuri nytkö me pysyttelisimme syrjässä, kuni pelonalaiset petturit, kun Jumala päivän selvästi on johdattanut asiat niin, että tunnustuksemme ja esiintymisemme on välttämätöntä, jos työstämme jotakin tulosta odotamme. Meitä haukutaan pietistoiksi niin kauan, kuin itse vaivumme heidän mielestään kurjaan pietismiin, unohtaen että tahdomme viedä kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin eikä pietismiä. Kaikesta päättäen tulee tämä kokous olemaan arvaamattoman tärkeä kristinuskon asialle meidän maassamme ja määrää epäilemättä paljonkin sen tulevaa suuntaa. Ja nytkö me pysyisimme piilossa ja pakenisimme? Jumalan ja ihmisten edessä joutuisimme häpeään, jos niin käyttäytyisimme. Täällä tuntuvat kaikki odottavan, mihin valoon tässä kokouksessa joudumme, ja. määräävät sen mukaan kantansa. Luther lähti Wormsiin kaikkien perkeleitten uhallakin — mutta mekö pysyisimme siivosti piilossa, vaikka kyllä omassa nurkassamme osaamme huutaa enemmänkin kuin tarvittaisiin! Mahdotonta on, että niin saa käydä. Ei meidän asiamme ole pienempi eikä toinen kuin Lutherin, ja Jumalan ja ihmisten edessä olemme velvolliset tekemään, niinkuin hän teki. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja kertonut heille kaikki, enkä muuta voi uskoa, kuin että he laittautuvat matkalle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt antaisivat estää itseään tulemasta. Mutta olisi hyvä, jos niin monta muuta sopivaa, kuin suinkin, myöskin tulisi. Mikä sinua estää? Olemme kulkeneet ja matkustaneet häihin ja kaikenlaisiin muihin tilaisuuksiin — täällä on paljon enemmän kysymyksessä." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, siv. 343.]
Kaikki tiesivät, että kokouksessa tulisi kysymys herännäisyydestä. Millä mielellä heränneet papit olivat saapuneet Turkuun, voi päättää eräästä Jonas Laguksen kirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut muutamia viikkoja aikuisemmin, jolloin hän vielä oli aikonut olla kokoukseen tulematta. Hän oli aikonut sen ohjeeksi kokouksessa esiintyville ystävilleen. Kirjoitus, jonka otsakkeena on "Promemoria pappeinkokoukseen Turussa", kuuluu:
"Niinkuin tuomiokapitulin kiertokirje ilmoittaa, pidetään Turussa ensitulevassa kesäkuussa pappeinkokous, missä saman kiertokirjeen mukaan sekä kysymys leski- ja orpokassasta että seurakuntien tilasta tulee käsiteltäväksi. Mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, niin on vielä niinkuin muinoin hyvä, etteivät kaikki jätä Jumalan sanaa, tarkataksensa mitä pöydälle pannaan (Apost. T. 6), 'mutta me tahdomme rukouksessa ja sanan palveluksessa pysyväiset olla'. Sen asian kanssa ei meillä siis ole paljo tekemistä, eikä ole meillä siihen aikaa eikä kokemustakaan. Mitä taasen tulee kysymykseen seurakuntien tilasta, on meidän helppo ymmärtää, minkä tähden juuri tämä kysymys ja vakavampana kuin vuosisatoihin otetaan keskusteltavaksi. Rakas Jumalamme on nimittäin viimekuluneena vuosikymmenenä Suomessa sytyttänyt ihanan valonsa, niin että opettajat ja sanankuulijat ovat heränneet ja raamatun sanan kautta päässeet käsittämään autuuden ja syntein anteeksisaamisen salaisuuden. Tämä on herättänyt huomiota maassa ja myöskin, niinkuin tavallista on, saanut aikaan vainoja. Jos Suomen papit olisivat sellaisia, kuin heidän olla tulisi, niin semmoiset ilmiöt herättäisivät heissä mitä suurinta iloa. Meidän kanssamme he ylistäisivät Jumalaa siitä, mitä tapahtunut on, ja palavalla vakaumuksen ja hengen tulella he tuumisivat, miten tämä alotettu Herran työ saataisiin yhä jatkumaan, niin että Herran maan päällä sytyttämä tuli palaisi kaikissa seurakunnissa, ylhäisten ja alhaisten kodeissa. — Mutta missä mielessä ovat Suomen kirkon isät kokoontuneet? Näemme heidän istuvan varovaisen ja miettivän näköisinä sekä tuumivan, millä tavoin taidettaisiin ehkäistä kirkossa syntynyttä levottomuutta, miten mielet saataisiin tyyntymään, muutamat henkilöt malttia noudattamaan, ja kuinka kaikki asiat voitaisiin saada sille hiljaiselle kannalle, jolla seurakunta nukkui ennen vuotta 1832. Aikonevatko he koettaa saada aikaan tätä lempeydellä ja rakkaudella vai ankaruudella ja ankarammalla vainolla? Jompaa kumpaa he yrittänevät, sillä todistamisen tie käypi muutamista syistä vähän vaikeaksi. Semmoinen on varmaan ortodoksian asema. Me emme sitävastoin ketään pelkää, sillä me taistelemme Jumalan asian puolesta, varmaan tietäen, ettemme omasta tahdostamme ole antauneet taisteluun, vaan Herran lähettäminä. Me emme uhmaile, emmekä ylpeile, meidän täytyy tyytyä siihen, että meitä sakotetaan, erotetaan virasta, vaikkapa surmataan, jos Jumala niin tahtoo, mutta peräytyä me emme voi. Mutta ehkä on vastapuolue kysyvä: kuka on teidät lähettänyt? Siihen voimme pelkäämättä vastata: Jumala on meidät lähettänyt pyhällä kutsumisella saarnaamaan lunastetuille lapsilleen ja opettamaan heitä. Tässä kutsumuksessamme olemme neuvoneet sanankuulijoitamme Jumalan sanan ja tunnustuskirjojemme mukaan, ja todistuksena siitä, että elon Herra on siunannut työmme, on tämä hänen sanansa kantanut semmoisia hedelmiä, kuin Jumalan oma sana: se on sanankuulijoissamme vaikuttanut huomattavan ja todellisen muutoksen parempaan. Jos saarnaajan tulee elävästi todistaa uskonsa ja toimensa laatua, niin on tuo etsittävä hänen työstään. Emme kehu itseämme emmekä ylpeile, väittäessämme että tieto kristinuskon totuuksista yleensä nyt on Suomessa paljo parempi ja yleisemmin levinnyt, kuin ennen vuotta 1832, ja että tämä on nähtävissä etenkin niillä seuduin, missä evankeliumia hengen voimalla on julistettu. Verratkaamme silloista siveydentilaa nykyiseen viimemainituilla seuduilla. Kuinka paljon valoa onkaan levitetty myymällä raamatuita, uusia testamentteja ja muita joko uudestaan painettuja tahi tämän ajan kuluessa käännettyjä hartauskirjoja. Ei kukaan voi laskea niitä siemeniä, joita on kylvetty totuuden sanan kautta, ne ovat lukemattomat ja niiden kypsynyt hedelmä tulee näkyviin vasta Herran suurena päivänä. Eikä ole tieteellisen sivistyksen halu minkään väärän opin kautta tullut tukahutetuksi, sillä moni, joka on totuuden löytänyt, kartuttaa yhä edelleen tietojaan ja tulee siten kaunistukseksi isänmaalleen. Samaa todistaa pappisvihan tähden vasta lakkautettu lehti, joka öljypuun oksan tavoin tarjosi Jumalan rauhaa isänmaalle. Ajattelevien joukossa löytynee nyttemmin ani harvoja, jotka eivät myönnä vainottujen Jumalan palvelijain kärsineen syyttömästi, sitä suuremmalla syyllä kuin heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteetonta ja heidän virkatoimintansa lain ja asetusten mukaista. Oikein käytettynä on Jumalan sanalla tulen voima ja ominaisuudet, se lämmittää ja polttaa, lämmittää niitä, jotka kuuliaisuudella ja uskolla ottavat sanan vastaan, polttaa ja painaa poltetun merkin niihin omiintuntoihin, jotka ryntäävät esille siihen käsin tarttuakseen ja estääksensä sen kulkua. Kun syntiä, maailmaa ja perkelettä kuvataan oikein ja esitetään niiden oikeassa muodossa, niin tuo viiltää ja polttaa monta, ja silloin huudetaan: se on lahko, jota vastaan kaikkialla puhutaan. Vainot ja tosi kristillisyys ovat eriämättömät — niin meilläkin. Raamattu ja kirkkohistoria todistavat, että niin täytyy olla. Me odotamme sentähden tyyneesti, miten meidän käy, emmekä anna kenenkään järkyttää uskoamme ja toimintaamme, uskollisuuttamme hallitusta kohtaan ja sitä hyötyä, minkä voimme tuottaa maallemme. Astukaa esille herrat rovastit, kirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset työstänne todistamaan. Älkää peljätkö, että sitä pidetään kerskauksena, sillä kunnia tulee yksin elon herralle. Millä tavoin olette hyödyttäneet aikakauttanne? Millaista on teidän menettelytapanne ollut?
"Mitä kansaan tulee, niin eivät meikäläiset luovu seuraavista kohdista:
"1:ksi. Missä asianhaarat sitä vaativat, pitävät opettajat erityisiä opetushetkiä sanankuulijainsa neuvomiseksi, saattaen kuitenkin joskus estää aivan suuria joukkoja muista seurakunnista näihin tilaisuuksiin saapumasta:
"2:ksi. Emme voi kieltää keneltäkään, ken hän sitten onkin, neuvoa autuuden asiassa:
"3:ksi. Saarnaamme edelleen sanaa pelkäämättä raamatun ja tunnustuskirjojen perustuksella, säilyttäen vanhaa oikeutta saada omantuntomme mukaan tutkia ja neuvoa ehtoollisvieraita".
Kokous alkoi kesäkuun 11 p. Tiedettiin että kysymys pietismin leviämisestä Suomessa tulisi pohdittavaksi tässä tilaisuudessa, ja jännityksellä odotettiin hetkeä, jolloin arkkipiispa ottaisi sen esille. Miten tärkeitä muut kokouksen harkittaviksi määrätyt asiat (muun ohessa käsiteltiin kysymystä kirkollisen orpo- ja leskikassan perustamisesta) olivatkin, tuntui selvästi, että se edellä muita oli kaikkien mielessä. Selvästi huomasivat heränneet papit, miten moni kirkkoruhtinas loi heihin moittivia ja ylimielisiä katseita. Kesäkuun 15 p:nä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille. Kiinnitettyään ensin kokouksen huomiota muutamiin edellisinä vuosina sattuneihin tärkeisiin kysymyksiin ja kirkon vaikutusta koskeviin kohtiin, lausui hän, huolestunut ilme katseessaan, pitkän puheensa lopussa:
"Sekä P. raamattu että useat maassamme voimassa olevat esivallan asetukset säätävät, että papiston kalliina velvollisuutena on koettaa kehittää sanankuulijainsa uskonnollista valistusta ja hartautta, saarnaamalla ja selittämällä Jumalan sanaa sekä julkisessa jumalanpalveluksessa että heitä puhuttelemalla ja neuvomalla muissakin siihen sopivissa tilaisuuksissa. Tämän johdosta ovat muutamat toimeliaat ja lämpimän uskonnollisen tunteen elähyttämät säätyveljet, varsinkin nuorempaan papistoon kuuluvat, panneet toimeen kokouksia hartauden harjoittamista varten, jotka kokoukset kuitenkin, siihen nähden että ne ovat aikaansaaneet — niin on ainakin väitetty — häiriötä ja epäkohtia yhteiselämässä, useilla paikkakunnilla laittomina ovat joutuneet maallisen oikeuden käsiteltäviksi ja rangaistaviksi. Se hajaannus opettajasäädyssä, jonka tätä tärkeää kysymystä koskeva erimielisyys siellä täällä on saanut aikaan ja joka hyvinkin huomattavalla tavalla on tullut näkyviin, on tuottanut sekä hallinnollisille että kirkollisille virastoille paljon huolia. Tämä seikka vaatii minua tässä tilaisuudessa kiinnittämään herrojen säätyveljien erityistä huomiota tähän kuuluviin, viime aikoina tapahtuneisiin ilmiöihin ja pyytämään heidän asian likempään tuntemiseen sekä pitempään kokemukseen perustuvia neuvojaan ja lausuntojaan siitä, mitenkä näitä liikkeitä paraiten voitaisiin johtaa niin, että niiden hyvä tarkoitus saavutettaisiin sopua ja yksimielisyyttä sekä hyviä tapoja ja yleistä järjestystä rikkomatta. Omasta puolestani tunnustan oikeutetuksi sen vakavan ja kristillisen toimintahalun, joka ilmenee noissa viime aikoina usein moitituissa ja maallisenkin oikeuden edessä syytetyissä pyrinnöissä kristillisen valistuksen ja jumalisuuden hyväksi. Mutta koska tämä toimintahalu nuorissa ja vielä kokemattomissa opettajissa helposti voi eksyä liiallisuuksiin, yksipuolisuuteen sekä synnyttää katkeruutta ja eripuraisuutta seurakunnassa ja perheissä, niin toivoisin että vanhemmat ja kokeneemmat papit tarkasti pitäisivät nuorempia säätyveljiään silmällä ja tarpeen vaatiessa johdattaisivat ja oikaisisivat heitä näissä heidän pyrinnöissään, jotka itsessään ansaitsevat kiitosta. Tässä ei näy olevan kysymyksessä niinkään paljon itse opinkappaleiden yhtäpitäväisyys raamatun ja tunnustuskirjojen kanssa, kuin niiden käyttäminen ja sovelluttaminen julkisissa saarnoissa ja uskonnollisissa puheissa sekä yksityisissä tilaisuuksissa. — Eri kysymys on tässä tilaisuudessa siitä nostettava, olisiko muutos voimassa olevissa, luvallisia ja luvattomia kokouksia koskevissa asetuksissa tarpeen vaatima ja olisiko näin ollen semmoisen muutoksen ehdotus maan hallitukselle esitettävä".
Ensimmäisenä käytti sananvuoroa Muhoksen kirkkoherra K. J. Frosterus, joka, viitaten Gamalielin sanoihin Apost. T. 5: 38-39, lausui sen toivon, että herännäisyys oli johtava hyviin tuloksiin, jos kohta jotkut innostuneet nuoret papit olivat eksyneet liiallisuuksiin. Vakaumuksenaan lausui hän niinikään, että vanhemmat sielunpaimenet ystävällisillä neuvoilla kyllä voisivat ohjata nuorempia virkaveljiään vastedes välttämään joskus epäjärjestykseen johtavaa esiintymistä. Samaan tapaan puhui Vihdin kirkkoherra A. J. Hipping, ehdottaen että voimassa olevissa asetuksissa tehtäisiin se muutos, että uskonnollisia riitakysymyksiä ei vedettäisi maallisen oikeuden eteen, ennenkuin tuomiokapituli turhaan oli koettanut neuvoilla ja varoituksilla saada asianomaisia taipumaan. Kumpikin lausunto ilmaisee ymmärtämystä, vieläpä ystävällistäkin mieltä, joka ansaitsee tunnustusta, etenkin koska nämä puhujat eivät kuuluneet heränneisiin.
Mutta pian saatiin muutakin kuulla. Lehtori J. A. Edman pyysi puheenvuoroa. Hän oli ollut mukana piispantarkastuksissa Eurajoella v. 1832 (I, s. 235-37) ja Kalajoella 1837 (II, 64-65) sekä tuomiokapitulissa ollut käsittelemässä Pohjanmaan heränneitten vasta ratkaistuja suuria oikeusjuttuja. Ei siis saata väittää, ettei hän olisi ollut tilaisuudessa tutustumaan kysymykseen. Mutta hän puhui, niinkuin se puhuu, joka "ei ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut", puhui kirkkoruhtinaan virallista kieltä, joskus ylimalkaisilla sanoilla antaen jonkunlaista tunnustusta heränneitten pappien tarkoituksille, mutta heti sen jälkeen jälleen ankarasti moittien heidän menettelytapaansa. Myönsi että hartausseurat "oikein johdatettuina" voivat vaikuttaa paljon hyvääkin, "mutta", lausui hän, "koska semmoiset kokoukset voivat aikaansaada paljon todellista pahaa ja koska sitäpaitsi armollinen ja maan hengellistä edistymistä huolellisesti valvova hallitus on ne vakavasti kieltänyt, niin toivon, että ne säätyjäsenet, jotka näihin asti ovat kiivailleet näiden jumalisuudenharjotusten puolesta, ajattelevat mitä heidän omaan ja koko seurakunnan rauhaan sopii". Ankarasti arvosteli Edman myöskin sitä, että nuo moitteenalaiset papit olivat kieltäyneet antamasta Herran ehtoollista henkilöille, jotka "kovassa taistelussaan elämän ja kuoleman välillä olivat sitä rauhoittamisekseen pyytäneet", jota paitsi hän moitti heitä toisinajattelevien tuomitsemisesta.
Tämän jälkeen kehotti arkkipiispa tohtori J. Vegeliusta, "joka oli niin likeisessä suhteessa moitteen alaisiin nuorempiin säätyveljiin", lausumaan mielipiteensä kysymyksestä. Ei kieltänyt tuo herännäisyyden uskollinen sotavanhus "likeistä suhdettaan" moitteen alaisiin pappeihin. Lausuttuaan muutamia sydämestä lähteneitä sanoja, piti hän näin kuuluvan, myöhemmin kirjoitetun puheen:
"Kaiken sen nojalla, minkä tiedän niistä nuorista miehistä, joiden käytöstä niin paljon moititaan ja joista hyvästi tunnen useimmat, väitän että heitä ei suinkaan ole syytä moittia siitä, mistä heitä nyt syytetään; vaan olen minä täydellisesti vakuutettu siitä, että ne epäjärjestykset, joita heidän niskoilleen pannaan, ovat saaneet alkunsa valheellisista ja panettelevista kertomuksista. Semmoiset soimaukset — siitä olen vakuutettu — ovat lähteneet siitä luonnollisesta vihasta, jolla maailma ja luonnolliset ihmiset vainoovat Kristusta ja hänen evankeliumiansa — vihasta, jonka Jumala jo paratiisissa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille. Tätä vihaa, joka jo vanhassa testamentissa kohtasi Herran profeettoja, kesti yhä ja juuri se sai aikaan, että itse Vapahtajaa vastustettiin, että häntä häväistiin, pidettiin kerettiläisenä ja piestiin, että hän vihdoin tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja että juuri ne sen tekivät, joiden olisi tullut johdattaa kansaa Jesuksen tykö, pitää huolta opista ja koettaa saada sitä eläväksi ja vaikuttavaksi ihmisissä. Samaa pimeyden vihamielisyyttä, joka sittemmin kohtasi Kristuksen apostoleja, on edelleen kestänyt ja se on epäilemättä kaikkina aikoina jatkuva kaikkia tosikristityitä vastaan, etenkin niitä sanan julistajia vastaan, jotka puhtaasti ja väärentämättä saarnaavat, ei kuollutta, vaan elävää Kristusta. Viha ja nuo raskaat syytökset, jotka nyt ovat tulleet nuorten, pelottomien saarnaajien osaksi, ovatkin sentähden oikeastaan tähdätyt Kristusta ja hänen evankeliumiansa vastaan, eikä muuten voi heidän käydäkään, niin kauan kuin he julistavat elävää Kristusta eivätkä lakkaa Pyhän hengen johtattamina pelvotta seuraamasta hänen askeleitaan".
Vielä kiivaammin kuin Edman esiintyi Tammelan kirkkoherra N. M. Tolpo. Puhuttuaan ensin vapaasti, esitti hän kokoukselle pitkän, kirjallisen lausunnon. Muun ohessa hän väitti, "että nämä nuoret opettajat ja kaikki heidän liittolaisensa, etenkin muissa kirkoissa kuin omissa, julkisissa saarnoissa koettavat häväistä koko säätyä, paitsi heidän puolueeseen kuuluvia, ikäänkuin olisi muu sääty kerrassaan turmeltunutta ja eksyttämässä sanankuulijoitaan pois autuuden tieltä". Tämmöinen "kavala ilkeys" saisi — niin hän arveli — aikaan, että kansa lakkaisi uskomasta kirkon papiston saarnaavan puhdasta Jumalan sanaa, ja jumalattomuus saisi vallan, hävittäen sisällisen sielunrauhan ja yhteiskunnallisen järjestyksen. Kiivastunut puhuja piti asiaa sitä arveluttavampana kuin pietistain saarnalahjat "enimmäkseen olivat kunnioitusta herättäviä, joskus kadehdittavan hyviäkin". Vaikkei Tolpo sanonut väittävänsä, että heränneet "olisivat langenneet niin syvään, että heitä sopisi sanoa vallankumouksellisiksi", ennusti hän kuitenkin heistä seuraavaa: "On syytä otaksua, että nämä pietistat hiipien tunkeutuvat ei ainoastaan kaikkiin julkisiin, sekä alempiin että korkeampiin oppilaitoksiin, vaan myös perhe-elämän alalle, sielläkin myrkkyään levittääksensä, hävittäen oppilasten luottamusta vakituisiin opettajiinsa, lasten ja palkollisten luottamusta vanhempiin ja isäntäväkeensä, vieläpä herättäen välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä aviopuolisoissa, — joka kaikki on luonnollisena seurauksena siitä, että opettajia ja isäntäväkeä, useimmiten ehkä syyttömästi, leimataan jumalattomiksi. Näin ollen on helppo ymmärtää, että tämä on suorin tie koko yhteiskunnan ja koko vallitsevan järjestyksen täydelliseen hävittämiseen, sillä juuri siten on hurjimpia vallankumouksia valmistettu, juuri sillä tavalla niitä vielä valitettavasti valmistetaan suurimmassa osassa Eurooppaa, ja luonnollista on, että hallitukset pitävät niitä tarkasti silmällä".
Näihin hyökkäyksiin vastasi ensin A. Helander. Hän lausui: "Esiintuotujen syytösten johdosta, että opettajien niinsanottu pietismi tuomitsevan luonteensa kautta herättää riitaa ja eripuraisuutta likeisimpienkin omaisien välillä, saan huomauttaa, etteivät näiden opettajien tuomitsevat sanat saa eripuraisuutta aikaan, vaan se seikka, että heidän henkensä sotii maailman henkeä vastaan. Tätä olen itse kokenut. Sillä siitä alkaen kun Jumala avasi silmäni evankeliumin valoa näkemään ja minä rupesin julistamaan Kristusta, jonka Jumala on meille tehnyt viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, ja sieluja minun saarnani kautta alkoi herätä suruttomuudestaan ja hengellisestä kuolemastaan, on minun täytynyt kärsiä paljon vastaansanomista ja minua on tuomiten syytetty hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta y.m., kun sitävastoin kaikki entiset moraalisaarnani vaikuttivat yhtä vähän tyytymättömyyttä ja epäsuosiota, kuin heräjämistä ja parannusta. Tästä näkyy selvästi, että elävän Jumalan sanan ja Kristuksen uskon julistaminen saa aikaan levottomuutta, hajaannusta ja eripuraisuutta, sentähden että pimeys vihaa valkeutta ja sentähden että Jesuksen sanojen 'Ihmiset pilkkaavat teitä, valehdellen minun tähteni" täytyy toteutua kaikkiin evankeliumin vilpittömiin saarnaajiin nähden'. — Arkipiispan ehdotuksen johdosta, jota kokouksessa oli kannatettu, että olisi syytä koettaa saada aikaan tarkempia, kokouksia ja hartausseuroja koskevia määräyksiä, päätti Helander puheensa seuraavilla sanoilla: "Jos ihmiset heräävät unestaan ja, tosi parannusta tarkoittaen, kysyvät: mitä minun pitää tekemän, tullakseni autuaaksi, niin on varma, että jota suurempi noiden sillä tavoin heränneitten luku on ja jota hartaammin he etsivät hengellistä valoa ja elämää, sitä lähemmäs meitä on Jumalan valtakunta tullut. Eikö näin ollen jokainen este, jolla koetetaan rajoittaa opettajan toimintaa, hänen johtaessa ja kehottaessa näitä Jumalan hengen liikuttamia sieluja, ole farisealaista hanketta Herraamme ja Mestariamme vastaan, eikö se ole taistelemista Jumalaa ja hänen työtänsä vastaan, etenkin koska meillä jo ennestään on aivan riittävästi uskonasioita koskevia lakeja ja asetuksia, kun vain niitä oikealla tavalla käytetään. Olkoot vain nämä opettajat nuoria ja pidettäköön heitä vähäarvoisina; ei Jumala anna henkeä mitalla, hän ei katso ihmisen muotoa. Mutta muistettakoon Jesuksen sanat: jos nämä vaikenevat, niin huutavat kivet".
Syvän vaikutuksen teki tämä yhtä suora ja vakava, kuin maltillisesti esiintuotu puhe. Ehkä olisivat hyökkäykset heränneitä pappeja vastaan päättyneet tähän, ellei puheenvuoroa olisi pyytänyt Jonas Lagus. Tiedetään että ainakin jyrkimmän korkeakirkollisuuden edustajat pitivät sopimattomana, että mies, jota vasta oli rangaistu luvattomien seurojen pitämisestä, esiintyi tämmöisessä tilaisuudessa ja "omassa asiassaan". Mutta erinomaisen tarkasti seurasivat kaikki hänen esiintymistään. Lagus puhui ensin innostuneesti hartausseurojen puolustukseksi, miten tarpeellisia ne ovat ja kuinka paljo hyvää ne ovat vaikuttaneet. Tämä vapaasti pidetty loistava puhe, jossa hän paikoin sanasta sanaan esitti "Promemoriassaan" lausumansa ajatukset ja josta jälestäpäin usein puhuttiin heränneissä piireissä, ei valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Kokouksen pöytäkirjat sisältävät ainoastaan tämän puheen kirjallisesti esitetyn loppuosan. Se kuuluu:
"Me tiedämme aivan hyvästi, ettei valtio eikä kirkko voi yksityiselle henkilölle uskoa oikeutta kieltää p. ehtoollista keneltäkään, joka sitä pyytää, jonka tähden jokainen meistä myöskin on laillisesti tässä suhteessa menetellyt. Nämä ja muut samankaltaiset syytökset johtuvat vihasta sitä elävää kristinuskoa vastaan, jota me saarnaamme. Historia todistaa, että senkaltaisia syytöksiä on tehty kaikkina aikoina, jolloin Kristusta elävästi ja hengen voimalla on saarnattu. Niin oli laita esim. noiden erinomaisten Jumalan miesten Spenerin ja Francken aikoina, vaikka me emme saa emmekä tahdo itseämme heihin verrata — —" Tässä keskeytti äskenmainittu Tolpo puhujan, kysyen äkäisesti: "herrat tahtovat siis syyttää meitä kateudesta?" Lagus vastasi hieman ivallisella äänellä: "en suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne, kuin kateus on, vallitsee kunnianarvoisessa säädyssä", sekä jatkoi: "Mitä taasen muotoon tulee eli noihin loukkaaviin lausuntoihin, joita nyt niin paljon moititaan, niin on kyllä joskus saattanut tapahtua, että joku hengellisen elämän kehityksen alussa ja siinä tulisessa innossa, joka monesti seuraa ensimmäistä herätystä, on voinut käyttää loukkaavalta tuntuvaa sana tai lausetapaa, mutta kun kallis Vapahtajamme itse loalla on avannut sokean silmät, ja tämä herännyt hengellinen elämä on kantanut mitä ihanimpia hedelmiä, jota todistamassa ovat tuhannet pimeydestä valkeuteen Pohjanmaalla johdatetut ihmiset, niin tulee unohtaa, jos muutamia poikkeuksia tavallisesta muodosta on tapahtunut. Tätä en sano kiittääkseni meitä, sillä tässä on kysymyksessä Herran työ, josta hänelle ainoalle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys. Me emme tahdo muuta kuin saarnata ristiinnaulittua Kristusta syntisten autuudeksi."
Tolpo oli huomauttanut heränneitten pappien "röyhkeästä saarnatavasta" sekä moittinut heitä siitäkin, että he olisivat kieltäneet ihmisiä lukemasta siihen aikaan ihaillun K. P. Hagbergin sekä kuuluisan Vallinin saarnoja. Samaan asiaan koetti Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus (I, s. 283), ennestään tunnettu herännäisyyden kiivaaksi vastustajaksi, kiinnittää kokouksen huomiota. Hänen puheensa oli alusta loppuun ankarasti moittivaa ja soimaavaa. Väittäen että heränneet papit "saarnatuolissa olivat käyttäneet kieltä, jota ei koskaan voitaisi suvaita sivistyneessä seurassa kirkon ulkopuolella", sanoi hän varmaan tietävänsä kysymyksessä olevien opettajien antaneen Hagbergin saarnat lasten revittäviksi ja jaloin poljettaviksi. Kuinka kiivaaksi mieliala kiihtyi, huomaa muun ohessa siitä, että hänen tätä kertoessa, joku kokoussalissa hyvinkin kuultavasti lausui: "se oli aivan oikein tehty." Jälestäpäin saatiin tietää, että nämä sanat oli lausunut yllämainittu F. P. Kemell.
Sävyisämmin kuin muut vastustajat puhui lehtori E. Bergenheim. Vaikka hänkin lausui vakaumuksenaan, että moitteen alaiset papit ehkä monestikin olivat käyttäneet loukkaavaa ja raakaa kieltä, joka hänestä ilmaisi Jumalan sanan halveksimista, koetti hän ilmeisesti lieventää heränneitä pappeja vastaan lausuttua moitetta. Niinpä puhui hän kiittäen A. Helanderin ja Laguksen siunauksesta rikkaasta vaikutuksesta seurakunnissaan sekä huomautti, ettei tuomiokapituli, käsitellessään Kalajoen käräjien asiakirjoja, ollut tuominnut viimemainittua mihinkään rangaistukseen.
Jatketusta, tätä asiaa koskevasta väittelystä, joka monesti yltyi hyvin kiivaaksi, eivät kokouksen pöytäkirjat mitään kerro. Keskustelun tuloksena oli seuraava päätös:
Jos seurakunnassa syntyisi "hurmahenkistä" liikettä, tulisi paikkakunnan kirkkoherranviraston sopivilla neuvoilla ja ohjauksilla koettaa järkiinsä palauttaa eksytetyt. Jollei tästä apua olisi eikä kontrahtirovastikaan tuollaiselle liikkeelle mitään mahtaisi, olisi asiasta tehtävä ilmoitus tuomiokapituliin, jonka tulisi varoittaa eksyneitä. Vasta jos tämäkin toimenpide olisi turha, olisi vedottava maallisen vallan apuun. Tuomiokapitulin tehtäväksi jäi pyytää hallitukselta tämänkaltaista asetusta.
Lopuksi kääntyi arkkipiispa nuorten pappien puoleen, "etenkin niiden puoleen, joiden käytös kysymyksessä olevassa suhteessa oli tuottanut huolta ja tyytymättömyyttä". "Vakavasti ja ystävällisesti" varoitti hän heitä saarnoissa ja muissa virkatoimituksissa käyttämästä loukkaavia sanoja ja lausetapoja, sekä tuomitsemasta sanankuulijoita ja muita opettajia, "koska ei heitä oltu asetettu tuomareiksi vaan opettajiksi seurakuntiin." He eivät myöskään "lähetyssaarnaajina" saisi liikkua hiippakunnassa eikä koettaa koota ympärilleen ihmisiä muista seurakunnista, "koska tuo vain synnyttäisi eripuraisuutta ja häiriötä", vaan muiden tehtäviin sekaantumatta koettaa kukin kykynsä mukaan vaikuttaa siinä seurakunnassa, jonka opettajaksi hän oli määrätty.
Jos tuleekin myöntää, että ainakin päätös uskonnollisten riitakysymysten käsittelemisestä, mikäli mahdollista, kirkon omassa piirissä on askel eteenpäin sekä osoittaa, että heränneitten taistelut maallisen oikeuden edessä olivat vaikuttaneet yleiseen katsantotapaan, todistaa tämä kokous toiselta puolen, että vanhollisuuden ja ahdasmielisyyden valta kirkollisissa piireissä vielä oli suuri. Ennen kaikkea täytyy oudoksua sitä, että kirkon johtomiehet vieläkin toivovat voivansa estää herännäisyyden leviämistä ja virallisiin kaavoihin ahdata Jumalan hengen työtä. Kuinka oikeutettuja muistutukset siivon kielen käyttämisestä seuroissa y.m. uskonnollisissa puheissa ainakin muutamiin nuoriin heränneisiin pappeihin nähden ehkä olivatkin, osoittaa Hagbergin malliksi asettaminen, miten pintapuolisesti tätäkin asiaa vielä käsitettiin. Oudon vaikutuksen tekee niinikään se läksytys, minkä heränneet tähän kuuluvan keskustelun päätyttyä arkkipiispalta saivat. Vielä seuraavana päivänä, jolloin kontrahtirovasti H. Hellén J. Vegeliuksen tekemän kysymyksen johdosta, saisiko pappi yksityisesti neuvoa hänen puoleensa kääntynyttä yksityistä henkilöä, ankarasti moitti heränneitten seuroja, uudisti Melartin varoittavan nuhteensa. Mutta oli miten olikaan: voitolla herännäisyys tästäkin koetuksesta suoriutui. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiispanot; Suomen Kirkon Paimenmuisto; Lagus, "Satans raseri i den kristna världen", josta vasta enemmän; Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1842; Akiander VI, s. 280-283; Charlotte Achrénin, Jos. Grönbergin, Vendla Pettersonin y.m. kertomukset.]