XXII
Ajan saarnatapa ja heränneet papit.
Samana vuonna (1842), kuin Turun pappeinkokous pidettiin, kokoontui Porvoonkin hiippakunnan papisto samankaltaiseen kokoukseen. Vielä uskollisemmin, kuin arkkipiispan esiintyminen yllämainitussa tilaisuudessa, ilmaisee piispa Ottelinin Porvoossa pitämä avajaispuhe silloisen virallisen kristillisyyden luonnetta. Lainaamme siitä otteen kuvaamaan kirkon johtavissa piireissä vallitsevaa katsantotapaa ja sitä muotoa, johon tämä katsantotapa pukeutui, kun oli kysymyksessä hengellisten asiain esittäminen julkisuudessa:
"Olen käynyt teidän luonanne, veljeni, olen nähnyt ja iloisella tarkkaavaisuudella katsellut lutherilaisten seurakuntien tilaa kaikissa hiippakunnan osissa. Nämä käyntini tulevat aina säilymään mielessäni miellyttävänä muistona. Se tieto Jesuksen Kristuksen armon valtakunnasta, minkä kaikkialla, missä olen ollut tilaisuudessa sitä tutkimaan, ja se selvä usko, jolla olen nähnyt siitä kiinni pidettävän, ovat ylentäneet sieluani kiittämään Jumalaa, joka on antanut sanansa lämmittää ihmisten sydämet, sekä kiitollisuuteen niitä kohtaan, jotka niin väsymättömällä ahkeruudella ovat opettaneet tätä sanaa ja niin suurella huolellisuudella hoitaneet Herran viinimäkeä. Mikäli olen nähnyt, ei löydy Porvoon hiippakunnassa ainoatakaan seurakuntaa, missä ei uskon liekki puhtaana ja kirkkaana, ilman mitään rumentavaa väriä tahi pimentävää savua, välkkyisi ihmisten sydämissä, vielä vähemmin semmoista seurakuntaa, missä epäuskon kylmyys olisi ollut sitä ehkäisemässä. Kansan katsekin, kun sitä uskon asioissa puhuttelee, ne välkkyvät silmät, joita näkee evankeliumin totuuksia julistettaessa, tuo syvä vakavuus, joka ilmaantuu ihmisten otsalle lain käskyjä selvitettäessä, kaikki todistaa, että he janoovat toista vanhurskautta kuin se, minkä itse voivat aikaansaada. Mutta minä olen myöskin nähnyt, että tämä nälkä ja jano ei ole levotonta ja rajua, vaan hiljaista ja maltillista. Siellä täällä vain olen huomannut omiin voimiinsa turvautuvan nuoruuden hengen kaltaisen uskonelämän jälkiä. Tämä pohjaltaan tosi ja lämmin uskonelämä, joka, taidolla johdatettuna ja tarkkaavaisuudella hoidettuna, johtaa suureen uskon voimaan, mutta unohduksiin jääneenä synnyttää eripuraisuutta kirkossa, vieläpä ehkä järkyttää sen perustuksia, ei ole minua huolestuttanut, kun olen nähnyt, kuinka hellällä isän kädellä olette johdattaneet niitä, joissa sitä on ilmaantunut. Jos milloinkaan uskonnon lämpö käsitteiden lujaan tarkkuuteen liittyneenä on tarpeen, niin silloin kun joudutaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka herätessään synnin unesta ovat joutuneet vapisuttavaan pelkoon ja unenhorroksissa juoksevat sinne tänne hakeaksensa valistusta, jota huomaavat tarvitsevansa. Te olette — sen olen kokenut — tyyneesti tarttuneet heidän käteensä, osoittaneet heille sitä valoa, minkä kirkkomme on sytyttänyt, sekä neuvoneet heitä tässä valossa tarkkaamaan itseänsä ja mitä heissä on löytynyt. Te olette lempeydellä koettaneet selvittää niitä käsitteitä, jotka ovat olleet loukkauskiviä heille, te olette opettaneet heitä pitämään evankeliumin auringosta valuvaa lämpöä lain salamoista loistavaa välkettä kalliimpana; te olette neuvoneet heitä toisistaan eroittamaan ruumilliseen sairauteen ja kykenemättömyyteen maallisten askareitten hoitamisessa johtavaa surua siitä synninsurusta, joka tyyneenä lepää sielun syvyydessä ja siellä antaa uskon voimakkaan puun lujasti juurtua ja sieltä hankkii ravintoa kasvattamaan tuoreita oksia ja lehtiä, joita vain Herran tuulet taivuttavat, sekä runsaasti kantavat nöyryyden kukkia ja hyväntekeväisyyden hedelmiä. — Tämä teidän luonanne saamani kokemus on minua tukenut silloinkin, kun ruumiini voimat ovat horjuneet. Pyydän teitä, veljeni! kohdelkaa edelleen lempeydellä ja opetuksella, tyyneydellä ja kärsivällisyydellä niitä, joissa Jumalan henki voimallisemmin herättää vakavaa miettimistä. Siten te kartutatte Jesuksen valtakuntaa maan päällä ja suojelette kirkkoamme sen vihollisten hyökkäyksiltä. Se taistelu, jota sen vanha vastustaja Roomassa käy tätä kirkkoa vastaan ja joka muutamissa valtakunnissa tulee yhä yleisemmäksi, se taistelu, jota metodismi, pyrkien kirkon lääkäriksi, väittäen että se on jähdyttänyt itsensä, on alottanut, se kamppailu, johon ovat antautuneet ne, jotka, voimallisen halunsa innostuttamina ja koettaen tunteellaan käsittää Jumalan hengen, luulevat edellä muiden omistaneensa tämän hengen, heidän hengellinen elämänsä kun muka todistaa heidän olevan korkeamman johdatuksen alaisina, ja sentähden tarjoutuvat ottamaan kirkkomme hoidettavakseen ja tukemaan sitä tunteen syvyydestä pulppuavilla mielikuvilla, tämä taistelu ei ole teille tuntematon. Tarkastakaamme kaukaa näitä taisteluja ja oppikaamme niistä palavalla rakkaudella kunnioittamaan sitä äitiä, joka on meitä helmassaan kasvattanut ja enemmän kuin kolmesataa vuotta ravinnut — sitä äitiä, joka uskon syvyydestä saa versomaan selviä käsitteitä, jotka ihanammin kuin valkeat ja keltaset lumpeenkukat sisäjärven lahdella kaunistavat hengen merta, osoittaen että tuossa on hedelmällinen pohja, jota eivät ilman myrskyt voi hävittää eivätkä sameaksi tehdä." [Ecclesiastikt Litteraturblad, 1843 n:o 1.]
Kun tämä puhe pari vuotta myöhemmin luettiin eräässä seurassa, missä oli saapuvilla moniaita Pohjanmaan heränneitä pappeja, huudahti F. O. Durchman: "oletteko koskaan kuulleet kauniimbata, suloisembata ja ihanambata evankeliumia!" [Kert. N. G. Arppe.] Jos kohta täytyykin myöntää, että piispa Ottelin oli vähemmin perehtynyt uskonopillisiin kysymyksiin, kuin muut korkeammassa virka-asemassa olevat kirkon miehet, ja siitäkin syystä oli pakotettu turvautumaan tyhjiin korusanoihin, kuvaa hänen puheensa kuitenkin mitä uskollisimmin johtavissa kirkollisissakin piireissä suosittua käsitys- ja esitystapaa. Synnin ja armon suuri kysymys oli syrjäytetty saarnan keskipisteestä ja sen sijalle asetettiin pintapuolinen esitys Jumalan hengen armotöistä kristityssä, joita armotöitä melkein Aristoteleen siveysopin mukaan käsitettiin vastakkaisten liiallisuuksien keskivälillä oleviksi sieluntiloiksi. Ihmisen tuli olla uskonnollisen, mutta ei liiaksi, hänen piti yleisin sanoin tunnustaa turmeluksensa, mutta hän "ei saanut surra itseään sairaaksi", hän sai toivoa parempaa elämää, mutta kohtuudella, niin ettei tämäkään elämä menettäisi viehätystään, hänen tuli rakastaa Jumalaa "yli kaiken", mutta niin, ettei kukaan, ei vieras eikä kotiväki, siitä loukkaantuisi j.n.e. Yhdessä suhteessa vain hänen piti olla horjumattoman jyrkkä: hänen tuli ehdottomasti uskoa, että hän näin eläessään ja törkeitä syntejä väittäessään sai olla autuudestaan varma. "Nykyajan ihmiset eivät voi aavistaakaan silloin vallitsevaa sokeutta Sielun todellista tilaa ei kirkoissakaan koskaan otettu puheeksi" on eräs niihin aikoihin herännyt vanhana todistanut. [Otto Hjelt.]
Saarnojen ja muiden hengellisiä asioita käsittelevien puheiden muoto oli tämän mukaista. Taitavasti osattiin ylimalkaisilla lauseilla salata synnin syvyyttä ja korusanoilla herättää jonkunlaista tunteellisuutta. Niin tottuneet olivat ihmiset tuommoiseen saarnatapaan, etteivät ajattelevatkaan henkilöt huomanneet, miten tyhjää ja imelää se useimmiten oli. Niinpä esim. Turussa siihen aikaan ilmestyvä tieteellinen aikakauslehti "Ecclesiastikt Litteraturblad", julkaistessaan piispa Ottelinin yllämainitun puheen, lausuu: "Kernaasti alotamme uuden vuosikerran niillä miettimistä ansaitsevilla sanoilla, joilla veljes-hiippakunnan kunnioitettu esimies ensikerran tervehti kokoontunutta papistoaan. Suosiollisella luvalla me ne julkaisemme, ja varmaankin on moni meidän kanssamme niistä kiitollinen, etenkin koska puhe, joka on painettu vain jaettavaksi, ei ole yleisön saatavissa." [Ecclesiastikt Litteraturblad, 1843 n:o 1.] Niinkuin Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat todistavat, pidettiin varsinkin C. P. Hagbergin Tukholmassa v. 1822 ilmestynyttä saarnakokoelmaa niin yhdessä kuin toisessa suhteessa paraana. Varsinkin kiitettiin sen kaunista kieltä. Ottelinin puhe noudattaa uskollisesti sen esitystapaa.
Herännäisyys oli kutsuttu luomaan uuden saarnatavan Suomen kirkossa. Sen rohkeat edustajat eivät hämmästyneet sitä vastarintaa, joka heillä tässäkin suhteessa oli voitettavana. Ei niin, että he olisivat miettineet, miten taistelu siinä kohden oli suunniteltava, ja tarkan harkinnan mukaan valmistaneet uuden mallin, jota he aikoisivat saarnoissaan noudattaa. Sillä tavoin ei historia uutta luo. Ei tiedä kukaan, mitä muodostuksia joki itselleen luo, kun se, hyläten entisen uomansa, alkaa raivata itselleen uuden tien läpi laaksojen ja harjanteiden. Niin hengenkin maailmassa. Eivät neuvotelleet heränneet papit keskenään, mitä heidän tulisi sanankuulijoilleen sanoa ja mihin muotoon sanansa pukea. He eivät saarnatuolista lukeneet ulkoa opittua, postilloista lainattua läksyä, vaan he todistivat, mitä itse olivat kokeneet sen Jumalan vanhurskaudesta ja armosta, jonka lähettiläitä he olivat. "Mistä sydän oli täynnä, siitä puhui suu." Ja jos samankaltainen pohjasävel kaikuikin heränneitten pappien saarnoissa, jos useat heistä olivatkin pääasiallisesti herätyssaarnaajia, jotka ensin lain vasaralla tahtoivat särkeä sydämet, ennenkuin sanankuulijoilleen julistivat Jumalan armoa Kristuksessa, niin muodostivat ainakin etevimmät heistä oman saarnatapansa, johon kunkin yksilöllisyys painoi leimansa. Varsinkin ne, jotka saarnasivat vapaasti, loivat itselleen oman saarnatavan.
On säilynyt verraten paljon heränneitten pappien saarnakonsepteja. Mutta joka niiden nojalla arvostelisi heidän saarnatapaansa, johtuisi hyvinkin vääriin tuloksiin. Ensiksi ovat nämä saarnakonseptit varhaisilta ajoilta, jolloin niiden sepittäjät enimmäkseen vielä olivat nuoria ja kokemattomia, ja toiseksi on niissä paljon lainattua. Jos niitä vanhoille heränneille lukee ja heiltä kysyy: näinkö hän saarnasi? saa vastaukseksi: "Ehkä siihen aikaan, kun hän kartasta luki, mutta ei sitten, kun hän vapaasti puhui." Näin ollen olisi väärin näistä konsepteista lainatuilla otteilla koettaa kuvata heidän saarnatapaansa. Näytteeksi otamme tähän kuitenkin erään Niklas Durchmanin papereista löydetyn saarnan loppuosan. Saarna käsittelee Math. evankeliumin 7 luv. 15-21 värsyjä. Sen punaisena lankana ovat kysymykset "mistä tulet" ja "kuhunka menet". Loppusanat kuuluvat:
"Jos mielesi on välttää tuomiota ja tulla taivaan valtakuntaan, niin tee vilpitön parannus ja usko evankeliumia. Hylkää kaikki vääryys, kaikki pahuus, jos tahdot kristityn nimeä kantaa. Seuraa Jesusta ja noudata hänen oppiansa, niin hänen sauvansa tukee sinua ja iloiten saatat sitten ammentaa vettä ijankaikkisesta autuuden kaivosta. Niin totta kuin tahdot voittaa taivaan valtakunnan, niin totta pitää sinun tehdä isäsi tahto, joka on taivaissa. Jos et täällä ajassa voi täydellisesti tehdä sitä, niin ahkeroi kuitenkin sen voiman jälkeen, jonka Jumalan henki sinulle antaa, palvellaksesi Herraa Jumalatasi, varoen ettet häntä vapaaehtoisesti vihastuta. Olkoon Jumala mielessäsi koko elinaikanasi ja pidä hänen sanansa sydämessäsi. Kysy ainiaan itseltäsi; mistä tulet ja kuhunkas menet. Ajattele alussa aina loppua. Seisot taivaan valtakunnan ja helvetin tulen vaiheella. Kuhunkas menet? Voi rakas ystäväni! Käy ahtaasta portista sisälle niitten joukossa, jotka tekevät isänsä tahdon, joka on taivaissa. Se portti on lavea ja avara tie, joka vie kadotukseen, ijankaikkiseen tuleen, ja niitä on monta, jotka siitä sisälle menevät, vaikka kyllä sanovat: Herra, Herra. Mutta he eivät tee Isän tahtoa, joka on taivaissa, ja saavat sentähden Herran suurena tuomiopäivänä kuulla tämän julistuksen: menkää pois minun tyköäni, te kirotut! Mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät. Mitkä ovat siis nämä harvat? Juuri ne, jotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Meillä on elävän Jumalan kanssa tekemistä. Kuinka saattaa sitten kuollut ihminen hänelle kelvata? Meillä on kaikkinäkevän Jumalan kanssa tekemistä. Eiköhän näkisi ulkokullaisuuttamme ja petollisuuttamme? Voi, harhailevat ihmislapset, malttakaamme mieltämme, miettikäämme kuhunka menemme ja mikä lopuksi tulee; oppikaamme tuntemaan sydämemme sen hedelmistä. Varjelkaamme kaikella uutteruudella sielumme ulkokultaisuudesta, jotta se tulisi sen elävän ja näkevän kaivoksi. [Saarnan aiheena on: 'Enkelistä, joka istuen sen elävän ja näkevän armokaivon luona, kysyy jokaiselta hätääntyneeltä syntiseltä: 1) Mistä tulet? 2) Kuhunkas menet?'] Noudattakaamme Paavalin esimerkkiä ja kysykäämme: Herra, mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Rukoilkaamme Jumalalta, että hän kaikissa ilmoittaisi meille tahtonsa ja sallisi meidän hyvinä puina kantaa hedelmää, jotta ei meitä hakattaisi pois ja heitettäisi tuleen. Älkäämme ajatelko: kauan saa kuoleman toukka jyrsiä, ennenkuin elämämme lanka katkeaa, ja että me epäilemättä kauan saamme maata tautivuoteella, ennenkuin lähtökello kalahtaa viime kerran, ja että siinä hyvästi ennätämme parannusta tehdä. Voi, älkäämme eksykö! Tämän väärän luulon sokaisemana on moni mennyt aika kyytiä helvettiin. Kuolemalla on lujat kynnet, ei sen tarvitse kuin kerran kopristaa, niin on jo ihminen ijankaikkisuudessa kaikkivaltiaan ja vanhurskaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Ja niinkuin ihminen kuolee, niin käypi hänen joko hyvästi taikka pahasti. Sentähden, Jesuksen verellä kalliisti lunastetut sielut! älkäämme unohtako ijankaikkisuutta. Mistä tulemme? Jumalan tyköä. Ja kuhunkas menemme? Voi, palatkaamme Jumalan tykö, hänen tykönsä, joka on sanonut: Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle elämän veden lähteestä lahjaksi ja joka siitä vedestä juo, jota minä hänelle annan, ei hän janoo ijankaikkisesti; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kuohuu ijankaikkiseen elämään. Palatkaamme Jesuksen tykö. Hänessä on rauhan ja ilon ja valkeuden lähde. Jota pikemmin palajamme, sitä parempi. Hän odottaa meitä, vastaanottaakseen meidät avatulla rakkaudensylillänsä. Siis joutukaamme ja älkäämme viivytelkö! Tulkaa ja ammentakaa ilolla terveyden lähteestä! Tähän antakoon Jumala meille kaikille armonsa Jesuksen Kristuksen tähden! Amen."
Jos kysymyksessä oleva saarnakonsepti, niinkuin on syytä miltei varmuudella otaksua, onkin Durchmanin omaa sepitystä, niin on sitäkin varmempaa, että hänen saarnansa yleensä olivat vielä voimallisempia ja henkevämpiä. Hän oli saarnaaja "Jumalan armosta". Ja vapaasti hän melkein aina puhui. Kohti kävivät hänen sanansa — niiden kärkeä oli vaikea välttää. Jokainen sai osansa, niin ettei ollut aikaa muihin tuomiten katsoa, kun hän syntiä nuhteli ja veti sanankuulijansa synnit, julkiset ja salatut, törkeät ja siivommat, valkeuteen. Eikä jäänyt Jumalan armo Kristuksessa pois hänen herätyshuudostaan. Miltei rukoillen kehotti hän ihmisiä sen turviin pakenemaan. Hänen kaunis äänensä ja tavatonta eloisuutta uhkuva puheensa, vilkkaat liikkeensä, joissa ei kuitenkaan ollut merkkiäkään näyttelijän tempuista, — kaikki oli omiaan tekemään kuulijoihin mitä valtavimman vaikutuksen. Armonjärjestyksen eri asteita järjestelmällisesti esittämään hän ei milloinkaan ryhtynyt. Mitä ehkä eksegeettisessä suhteessa hänen saarnoistaan puuttui, sen korvasi niiden elävä, sanankuulioihin sovitettu todistus synnistä ja armosta. Alkusanoina käytti Durchman usein muutamia värsyjä Siionin virsistä. Niiden nöyrä, särkevä henki oli sukua hänen oman uskonnollisen katsantotavan kanssa ja oivallisesti liittyi hänen puheensa niissä vallitseviin alkusanoihin. — Olemme ennen huomauttaneet Durchmanin koti-ikävästä ja siitä tulisesta kiireestä, millä hän kiivaili Jumalan valtakunnan voiton puolesta. Se sävel kuului ehkä selvimmin hänen herätyshuudossaan. [Paitsi ennen mainittujen vanhojen keuruulaisten rouva Lydia Hällforsin kautta hankitut tiedot, A. O. Törnuddin ja Jos. Grönbergin kertomukset.]
Samaan tapaan, kuin Niklas Durchman, saarnasi hänen vanhempi veljensä Frans Oskar. Hänelläkin oli erinomaiset saarnalahjat ja vielä täyteläisempi ja kauniimpi ääni. Sitäpaitsi harrasti hän jo aikaisin kielen puhtautta, ollen tässä suhteessa heränneistä papeista ensimmäisiä. Hänen voimallinen puheensa tempasi mukaansa välinpitämättömimmätkin sanankuulijat ja hallitsi ihmeellisesti ahdinkoon asti täytetyt kirkot. Ryhtinsä ja koko esiintymisensä ilmaisi miehuutta ja pelotonta suoruutta, myöhempinäkin aikoina muistuttaen sanankuulioille, että saarnatuolissa seisoi yksi Kalajoen käräjien sankareista. Luonteeltaan oli Durchman hyvin vilkas, ja semmoista oli myöskin hänen puheensa, mutta hän hillitsi saarnatuolissa liikkeensä ja piti äänensä kurissa, niin ettei tämä innostuksen tulisimpinakaan hetkinä pettänyt. Ja jos kuulijakuntansa liiaksi antautui tunteitten valtaan, niin että äänekästä itkua alkoi kuulua kirkossa, katkasi hän puheensa, vakavalla katseella ja äänettömyydellä painaen liikutukset alas. — Durchmanin aikuisimmilta pappisajoilta on säilynyt verraten monta saarnakonseptia, joista voi päättää että hän siihen aikaan ylimalkaan kirjoitti saarnansa. Niin teki hän silminnähtävästi, ainakin usein, myöskin vanhana. Miehuutensa paraina päivinä saarnasi hän aina vapaasti. Näitä hänen saarnojaan on varsinkin Suupojan kansa myöhään unohtava. Niiden maine on säilynyt sukupolvesta toiseen. [Kert A. O. Törnudd, N. G. Arppe; Hedvig Paavola, Greeta Hurtasalo y.m. Isonkyrön vanhat heränneet. Durchmanin saarnoja on minulle antanut rouva Vendla Östring.]
Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön keskuudessa vaikuttaneista heränneistä papeista ovat saarnamiehinä eniten tunnetut Östring ja J. M. Stenbäck. Jo se seikka, että heidät saarnoistaan vedettiin oikeuteen, todistaa kuinka suurta huomiota ne herättivät. Stenbäckin puhe oli alkuaikoina ehkä useinkin liika rajua, mutta lohdutustakin siitä aina saivat kaikki synneistään murheelliset ja armoa janoovat sanankuulijat. Östring oli evankelisempi, ja hänen esitystapansakin lempeämpää, mutta herätyssaarnan leimaa hänenkin puheensa pääasiassa kantoi. Kummankin esitys oli vilkasta, sattuvaa ja jännnitettyyn tarkkaavaisuuteen vaativaa Ehkä käsitteli Östring monipuolisemmin Jumalan sanaa ja ehkä jäi hänen puheestaan pysyvämpi vaikutus ihmisten sydämiin, mutta niin lujasti kuin Stenbäck ei hän jaksanut kolkuttaa kovien sydänten ovia. Sensijaan käsitti hän ehkä paremmin, kuin tuo hänen taistelun myrskyissä karaistu asetoverinsa, ylipaimenen sanat "ruoki minun lampaani". [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Församlingsvännen 1889 n:o 7, 9, 1890 n:o 3.]
Niinkuin olemme maininneet, oli myöskin F. G. Hedberg, jos kohta lyhyen ajan kuluessa, vakavalla äänellään täydentämässä sitä herätyshuutoa, joka 1840-luvun alkupuolella kaikui Suupohjan kirkoissa. Hänen saarnansa pääsisältönä oli jo siihen aikaan Jumalan rakkaus Kristuksessa. Ensimmäisiä saarnamiehiä Hedberg ei ollut Niinkuin hänen kirjoituksensa, oli hänen puheensakin, jos kohta elävää, vieläpä tavallaan vilkastakin, hieman pitkäveteistä. Suurta rakkautta sielujen hoidossa se aina ilmaisi sekä väsymätöntä harrastusta Jumalan valtakunnan levittämisessä. Ainakaan tässä suhteessa ei Hedberg saarnaajana puolustusta kaipaa. [Wennerström, F. G. Hedberg, y.m.]
Ihmeellinen oli tämä aika. Niin selvästi kuin silloin ei Jumala milloinkaan ole kansallemme näyttänyt, ettei hänen varastohuoneestaan puutu aseita, ihmissydänten valmistamiseksi sanan kylvöä varten ja tämän kylvön hoitamiseksi niin, että se kantaa hedelmää. Toinen saarnaaja toisensa perästä esiintyy Herran työmaille, ja useimmat heistä käyttävät sanan kaksiteräistä miekkaa voimalla, jonka vertaista ei ennen eikä myöhemmin ole Suomessa nähty, kuin poikkeuksena vain. Varsinkin Pohjanmaalla oli niin monta etevää saarnaajaa, että niiden kaikkien kuvaaminen kävisi miltei mahdottomaksi. Muutamia semmoisia tahdomme kuitenkin mainita, ennenkuin ryhdymme tekemään selkoa niiden miesten saarnatavasta, jotka ovat saavuttaneet suurimman maineen.
Luultavaa on, että L. J. Achrén, jos hän olisi elänyt kauemmin, olisi saanut hyvinkin huomatun sijan Suomen herännäisyyden historiassa. Myöskin saarnamiehenä olisi hän epäilemättä hankkinut itselleen suurenkin maineen. Siihen oli hänellä paljon edellytyksiä, kirkas ääni, rikas mielikuvitus, selvä ajatusjuoksu, hyvät tiedot ja ennen kaikkea elävä jumalanpelko sekä vastustamaton halu julistaa Herran nimeä ja hänen ihmeitään. Hänen rohkea esiintymisensä esim. Vähässäkyrössä (II s. 138-140) todistaa myöskin, ettei ihmispelko olisi saanut häntä maailman kanssa tinkimään totuuden vaatimuksista. Mutta melkein heti sen jälkeen, kun hän oli muuttanut rakkaaseen Munsalaansa ja runollisen sielunsa ihastuksella ehtinyt sanankuulijoissaan nähdä Jumalan hengen suurta työtä, kutsui Herra hänet pois. Achrén ehti vain vuoden ajan herättäen todistaa korpimatkan vaaroista, kehoittaa sanankuulijoitaan niitä välttämään ja uskossa luomaan silmänsä siihen kirkkauteen, minne Jesus on mennyt valmistamaan sijaa omillensa. Sekin sävel kuului heränneitten pappien saarnassa, jos kohta useimmat heistä, ja niiden joukossa Achrénkin, pyhän pelvon tähden eivät uskaltaneet siihen kovin käsin koskea. [Wennerström, F. G. Hedberg; kert. Charlotte Achrén.]
Vaasan ja Mustasaaren kirkoissa kaikui 1840-luvulla mitä rohkein herätyshuuto. O. L. Helander ei säästänyt surutonta maailmaa eikä nimikristittyjä, joita heränneitten joukkoon oli liittynyt. Hänkin edusti tuota uutta saarnatapaa, joka ei ensinkään noudattanut vanhoja kaavoja ja malleja. Henki, mikä hänessä asui, särki ne kaikki, herättäen ihmiset ymmärtämään, ettei kristinusko ole tuommoinen ylimalkainen asia, joka koskee kaikkia yleensä eikä ketään persoonallisesti, että sen puhuttelusana on "sinä". Kaikki toimet, pyrinnöt, huvitukset, maailman mielestä luvalliset, niinkuin luvattomatkin, veti hän valkeuteen tutkittaviksi. Mittakaavana oli herännäisyyden jyrkkä joko — tahi. Mutta hyvinkin evankelinen oli tämän ohessa Helanderin saarna usein.
Paljon ikävyyksiä oli Mustasaaren kirkkoherralla B. Frosteruksella tämän apulaisensa esiintymisestä. Pääasiallisesti Helanderin saarnoja tarkoittaen oli hän Turun pappeinkokouksessa puhunut myöskin heränneitten tuomitsemishalusta tavalla, joka todistaa, että hän turhaan oli koettanut asettaa apulaisensa intoa sekä saada häntä käyttämään kieltä, joka ei "loukkaisi sivistyneitten ihmisten häveliäisyyden tuntoa". Jos moite ei joka suhteessa ollutkaan aivan perusteita vailla, jos Helanderin joskus olisi tullutkin huolellisemmin valita sanansa, niin on paljon enemmän syytä häneen sovittaa Jonas Laguksen heränneitten pappien saarnatavan puolustukseksi lausumat sanat: "Kuka moittii sotamiehiä, jotka valloittivat vihollisen linnan, siitä että joku kuula meni harhaan", — Frosteruksen harmiksi oli sekin nuori pappi, Kustaa Vilhelm Lybeck, joka v. 1844 määrättiin hänelle toiseksi apulaiseksi, saman mielinen ja esiintyi saarnatuolissa, ainakin ensi vuosina, ehkä vielä jyrkemmin. Niinpä hän esim. kerran lopetti saarnansa Vaasan kirkossa seuraavilla sanoilla: "te juoksette kaikki helvettiin, amen." — Tämä Lybeck kehittyi ennenpitkää eteväksi saarnamieheksi. Semmoisena elää hän vielä tänään Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön muistossa. Hänen saarnansa olivat lyhyitä ja ytimekkäitä ja niiden voimaa lisäämässä oli kirkas ja kantava ääni. Lybeckin puhe lähti sydämestä. Hän saarnasi aina vapaasti. [Kert. Charlotte Achrén, rouva Betty Grenman, N. G. Arppe y.m.; Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat; Församlingsvännen 1890 n:o 7; Paimenmuisto.]
Herännäisyyden kevätkylvöä Pohjanmaan ruotsinkielisellä alueella oli muiden jo varhain huomattujen saarnaajien kera V. Österbladhkin ollut tekemässä. Sieltä siirtyi hän, niinkuin tiedämme, Alavieskaan, missä hän sai varsinaisen saarnaaja-maineensa. Eräs hänen sanankuulioittensa lapsista [Ei heränneisiin lukeutuva.] viimemainitussa seurakunnassa on antanut hänen saarnastaan seuraavan todistuksen: "Siunattuaan ensin saarnansa, nojautui Österbladh saarnatuolissa kyynärpäähänsä ja alkoi sitten puhua. Hän saarnasi erinomaisen elävästi ja kovalla äänellä. Olin pieni poika silloin enkä muista mitään hänen saarnoistaan, ihmettelin vain, miksi kansa kirkossa aina itki. Sen vain selvästi muistan, että Österbladh löi oikean kätensä saarnatuoliin, lausuen: tuossa on vaara, ja sitten vasemman kätensä samoin, sanoen: siinä on vaara". Tuon poikasen muistissa säilynyt kuva on oikea ja jo semmoisena riittävä ilmaisemaan, että Alavieskan silloinen pappi ei ollut tavallinen saarnaaja. Sikäläinen kansa vaati paljon — se oli usein kuullut Malmbergin, Laguksen y.m. herännäisyyden merkkimiesten saarnaavan. Kirkossa itkettiin sentähden, että Österbladhin puhe lähti sydämestä ja tunkeutui sydämiin. Ei ketään, jolla ei ole sydämen lämpöä, voi sanoa puhujaksi tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Uskonnollisella alalla esiintyvät puhujat eivät suinkaan ole poikkeuksena muista. Päinvastoin tiedämme, että huolellisimmastikin valmistettu ja opillisesti perusteellisinkin saarna jättää sanankuulijat kylmiksi, jos saarnaaja itse on kylmä. Österbladhin luonteessa oli jotakin hellän ystävällistä ja puoleensa vetävää. Jo tämä ominaisuus painoi häneen saarnaajanakin edullisen leiman. Mutta hänessä oli jotakin paljon enemmän. Sitä ilmaisemaan sopii hyvästi heränneitten käyttämä yhtä syvällinen kuin kaunis lausetapa: hänellä oli särjetty sydän. Jumalan armo oli sen särkenyt. Kun hän siitä armosta saarnatuolista todisti, miten se kovatkin sydämet murtaa ja synnin kahleet särkee, niin tunsivat kaikki, ystävät ja vastustajat, että hän puhui sisimmän vakaumuksensa kieltä. Suomea osasi Österbladh huononpuoleisesti, mutta hänen vilkas esitystapansa ja sattuvat vertauksensa vaikuttivat, ettei tämä puute sanankuulijoita häirinnyt. Etenkin Österbladhin rukouksia kiitetään henkeviksi. "Niillä hän kerrassaan särki seurakunnan". [Kert. Kalajoen-varren vanhat heränneet, J. Hemming, Charlotte Achrén. y.m.]
Useimmat heränneet papit noudattivat vallitsevaa saarnatapaa siinä suhteessa, että jakoivat saarnansa eri osiin, jotka he, luettuaan päivän evankeliumin, tarkasti ilmoittivat. Tätä ei kansan silloiseen kehitykseen nähden sovi moittia, varsinkin kun heränneitten saarnat muissa suhteissa olivat niin vapaat kaikesta kaavamaisuudesta. Moni heistä valitsi saarnavirtensäkin ja alkusanansa niin vanhoista malleista riippumatta, että kirkkoväki niistäkin tiesi heränneen papin saarnaavan. Niinpä esim. Achrén aina määräsi saarnavirtensä kulloinkin vallitsevan tilansa mukaan, [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Niklas Durchman käytti jumalanpalveluksessa niihin asti tuntemattomia hengellisiä lauluja saarnansa johdatuksena, ja ennen kaikkea oli jo saarnojen esipuhe, jonka ohjeeksi heränneet papit tavallisesti valitsivat vanhan testamentin profeettain, usein myöskin Johanneksen Ilmestyskirjan taikka epistolain sanoja, sekä sisällykseltään että muodoltaan jotakin siksi uutta, että suruttomankin sanankuulijan oli vaikea päästä kaavakristillisyyden lepoon. Itse esityskin, se eloisuus ja paino, millä nämä papit lukivat epistola- ja evankeliumitekstit sekä jumalanpalveluksessa käytettävät rukoukset, erosi siksi huomattavasti ajan yksitoikkoisen uneliaasta lukemis- ja esitystavasta, ettei pietistoilta kysymyksessä olevassa suhteessa voi enempää vaatia. Ja etteivät sitäpaitsi kaikki heränneet papit noudattaneet yllämainittua saarnamuotoa, se tiedetään niinikään. Todistuksena olkoot seuraavat sanat, joilla K. K. von Essen alotti Espoon kirkossa v. 1841 4:nä sunnuntaina kolminaisuudesta pitämänsä saarnan: "Kalliit sanankuulijani! Käsiteltävänä olevan evankeliumin sisältö on niin äärettömän rikasta, että minä, valitessani ainetta, josta minun sen ohjeen mukaan tänään tulisi saarnata, jouduin kerrassaan epätietoiseksi. Päätin sentähden vihdoin tänään turvautua saarnatapaan, joka kyllä ei ole tavallista meillä, mutta josta toivon jokaisella tarkalla sanankuulijalla olevan yhtä paljon hyötyä, kuin tavallisestakin. En aio sentähden tänään, niinkuin yleisenä tapana on, jonkun tekstissä olevan värsyn johdosta puhua määrätystä aineesta, vaan tarkoitukseni on suurimmassa yksinkertaisuudessa, värsy värsyltä, koettaa selittää itse tekstiä. Tällä saavutetaan se etu, että jokaisen tarkkaavan sanankuulijan pitäisi voida saada selvä käsitys siitä pyhän raamatun kohdasta, joka on päivän tekstinä." Tämän hyvinkin kuivalta kuuluvan selityksen jälkeen seuraa saarnassa palava, verraten pitkä rukous.
Nämä v. Essenin sanat johtavat huomiomme vieläkin tärkeämpään asiaan — kysymykseen: mihin suhteeseen asettuivat heränneet saarnoissaan raamattuun? Kieltämätön tosiseikka on, että he keskusteluissaan, väittelyissään, vieläpä kirjoituksissaankin ainakin yhtä usein, jollei useamminkin, vetosivat hyviin postilloihin ja muihin uskonnollisiin kirjoihin, kuin raamattuun. Näyttääpä siltä kuin moni heistä yksityisessä hartaudessaankin olisi menetellyt samoin. Saarnoissakin jää tekstin kokonaisuus monelta syrjään ja huomio kiinnitetään yksipuolisesti jonkun yksityisen, joko epistola- tai evankeliumitekstissä löytyvän värsyn aiheuttamaan aineeseen. Miten erinomaisella tavalla useat heränneet papit tuota valitsemaansa ainetta sitten käsittelivätkin ja sovittivat sanankuulijoihin, on tässä kysymys puutteellisuudesta, jota historia ei saa jättää mainitsematta. Sopisi odottaa, että heränneet papit tässä tärkeässä suhteessa olisivat muuttaneet vallitsevan saarnatavan. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Raamattu ei käytännössä päässyt ainoana ehdottomasti oikeana ohjeena saarnatapaa määräämään. Seurauksena siitä oli muun ohessa, että muutamat lempilauseet, joita ei löydy raamatussa, tuon tuostakin esiintyivät pietistain saarnoissa ja hartauspuheissa, siten saaden miltei absolutisen arvon. Semmoinen lempilause oli esim. Jonas Laguksen usein käyttämä sana "alimmalle portaalle asettumisesta".
Pietistain saarnoja on sanottu laillisiksi, ja ehkä on tämä syytös, ainakin mikäli se koskee muutamia saarnaajia, oikeutettukin. Mutta etteivät he sanankuulijoiltaan sulkeneet armonistuimen ovea, vaan monesti hyvinkin avonaisesti heille julistivat evankeliumia, se on myöskin varmaa. Todistuksena olkoot seuraavat N. H. Holmströmin v. 1831 pitämän konfirmatsioonipuheen alkusanat:
"Vuorten pitää välttämän ja kukkulain lankeeman, mutta minun armoni ei ole sinusta poikkeava eikä minun rauhani liitto lankeava pois. Näin vakuutta Jumala Israelin kansalle sitä isällistä huolenpitoa, jonka hän sille oli luvannut. — Ijankaikkisista ajoista on Jumala tehnyt armonliiton ihmisen kanssa. Ainoan poikansa Jesuksen Kristuksen kautta pelasti hän ihmiskunnan synnin turmeluksesta ja onnettomuudesta. Tämä Jesus opetti meille elämän ja autuuden tien. Muuta perustusta autuudelle ei yksikään voi laskea, kuin sen, joka pantu on, Jesus Kristus. Nämä lapset ovat oppineet tuntemaan sen opin, jonka Jesus julisti. He tuntevat sen Jumalan, jonka liittoon heidät pyhässä kasteessa otettiin, he tuntevat sen Vapahtajan, joka rakkaudesta heitä kohtaan uhrasi henkensä ristin puussa ja kuolemassa julisti heille elämän ja autuuden. Nyt he tahtovat julkisesti näyttää, että he ovat sen Jumalan opetuslapsia, jonka palvelukseen heidät uhrattiin lapsuutensa päivinä. Nyt he tahtovat uudistaa sen liiton kolmiyhteisen Jumalan kanssa, minkä he tekivät elämänsä aamuhetkenä. Sydämen nöyryydessä he tahtovat tunnustaa, kuinka usein he lapsuutensa ja nuoruutensa ijällä ovat haavoittaneet sen isän sydäntä, joka pakahtuu rakkaudesta heitä kohtaan, kuinka he ovat rientäneet pois hänen sylistänsä. Syvällä katumuksella nostavat he nyt silmänsä ja sydämensä taivaaseen päin ja huokaavat: Jumala armahda minua syntistä! Minun syntini käyvät pääni ylitse ja niinkuin raskas kuorma ovat ne minulle ylen raskaiksi tulleet! Heidän sielunsa tietää sen totuuden, että Jesus tuli maailmaan 'vapahtamaan sitä kuin kadonnut oli' ja he ovat vakuutetut siitä, että kaikille niille, jotka hänen vastaanottavat, antaa hän voiman Jumalan lapsiksi tulla, jotka uskovat hänen nimeensä. Nyt tahtovat he kääntyä Jumalan tykö ja sanovat tuhlaajapojan kanssa: Minä nousen ja menen Isäni tykö. Ja he sanovat hänelle: Isä minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen kutsuttaa lapseksesi, mutta minä tiedän, että sinä Jesuksen tähden olet laupias Isä. Ja Jumala vastaa heille: Vuorten pitää välttämän ja kukkulain lankeaman, mutta minun armoni ei ole sinusta poikkeava eikä minun armoni liitto lankeava pois. — Te vanhemmat ja omaiset ja kaikki te sanankuulijani! Rukoilkaa heidän edestänsä ja siunatkaa heitä! Maahan langetkaa Jumalan ja meidän Herramme Jesuksen Kristuksen eteen! Pyytäkää häneltä apua, siunausta ja menestystä näiden heikkojen toimitukseen." [Holmströmin verraten lukuisat saarnakonseptit omistaa kirkkoh. Niilo Holmström.] — Vaikka Holmström oli hyvin lyhyt mies, herätti hän käytöksellään kunnioitusta missä seurassa tahansa. Hänestä lähti respektiä vaativa vaikutus, josta ei röyhkeäkään jäänyt osattomaksi. Tähänkin nähden edusti hän huomattavalla tavalla heränneitä pappeja. [Kert. rouva Amanda Holmström.] Ja tuo heidän persoonallinen vaikutuksensa kuulijakuntaansa on tärkeä tekijä heitä saarnamiehinä arvosteltaessa.
Ylimalkaan olivat heränneitten saarnat lyhyitä. Yksi vain eroaa siinäkin suhteessa jyrkästi muista: Henrik Renqvist. Hänen saarnansa kestivät pari tuntia, joskus enemmänkin. Eikä hän suinkaan ollut mikään etevä puhuja, Esitystapansa oli väsyttävää ja pitkäveteistä, lauseet monesti kömpelöitä, vertaukset mauttomia, eikä kielikään hyvää. Hänen kirkossaan kyllä nukuttiin, se on myönnettävä. Mutta Renqvistin alituisesti rukoileva henki veti taivaasta paljon siunausta hänen sanankuulijoittensa yli, niin että yhä lukuisammat joukot heräsivät, kätkivät hänen hyvät neuvonsa ja rukouksissa valvoen kantoivat hedelmää ijankaikkiseen elämään. [Kert. A. V. Lyra, y.m.]
Kansa oli vakuutettu siitä, että heränneet papit todellakin pyysivät ja saivat Jumalalta, mitä he seurakunnalle kirkossa antoivat. Niinpä sanoivat esim. Schwartzbergin sanankuulijat hänen sentähden alottaneen saarnansa äänellä, jota tuskin voi kuulla, että hänen henkensä huokasi Jumalalta apua. "Sillä ei ole mitään sanomista, ennenkuin hänelle Herra antaa, mutta kyllä sitä sitten tulee", sanottiin hänestä. [Kert. F. F. Lönnrot.] Ei niin suruttomista papeista puhuttu, ja se aika oli jo tullut, jolloin näille monissa paikoin osoitettiin julkista ylenkatsettakin. Siellä täällä osoittautui tuo ylenkatse hyvin hurjalla tavallakin. Semmoista sai esim. Kauhavan kappalainen J. H. Keckman eräänä sunnuntaina kokea kesken saarnaansa. Hän oli valmistautunut kerrankin oikein löylyttämään heränneitä ja oli jo ehtinyt moittia heidän leipomistapaansakin, kun päihtynyt mies tuli kirkkoon ja, keskikäytävälle asetuttuaan, alkoi kovasti soittaa porokellolla, jonka takkinsa alta oli vetänyt esille.
Heränneitten saarnan täydentävät oivallisella tavalla Bergh-veljekset. Kumpikaan heistä ei ollut puhuja tämän sanan täydessä merkityksessä, mutta heidän saarnoissaan on huomattavia piirteitä, jotka eivät niin selvään tule näkyviin muiden saarnoissa. J. I. Bergh oli erinomaisen perusteellinen mies, jumaluusoppinut tämän sanan kauniissa merkityksessä. Semmoista oli hänen puheensakin. Ja hän saarnasi samalla voimallisesti. Jos kohta eivät yksinkertaiset sanankuuliat aina samalla tarkkaavaisuudella jaksaneet seurata hänen pitkää, syvällistä puhettaan loppuun asti, jäi hänen sanoistaan hyvin moneen vaikutus, joka ei elämän taipaleella milloinkaan unohtunut. Ja kaikki tunsivat, että pyhä vakavuus elähytti hänen sanojaan. Kun hän esim. kerran piti rippipuheen Jaakkiman kirkossa, jäivät useat suruttomat rippivieraat pois ehtoollispöydästä, kun eivät uskaltaneet sinne mennä. "Perkelekö teitä itkettää", huusi Bergh kerran Kuopion kirkossa, saarnatuolista huomatessaan sairaloista ja turhanpäiväistä liikutusta sanankuulijoissaan. Mutta tämä kiivaus oli kiivautta Jumalan pyhyyden puolesta, ei kovuutta eikä tunteellisuuden puutetta. Päinvastoin kuului paljon hellyyttäkin hänen saarnastaan. Täydentääksemme tätä kuvausta J. I. Berghistä saarnamiehenä, lisäämme siihen vielä, että hän monipuolisemmin kuin useimmat heränneistä papeista, käsitteli koko tekstiä. Juuri sentähden, ettei Bergh puhujana ollut huomattavan etevä, tuli hänen monessa suhteessa suuri kykynsä paljo paremmin näkyviin hänen kirjoituksissaan, kuin hänen vapaasti pidetyissä puheissaan. [Kert. Matti Tapanainen (Jaakkima), K. A. Malmberg, L. V. Helander y.m.; vertaa myös muutamia Berghin säilyneitä saarnakonseptia.]
Kuuluisin Savon herännäisyyden miehistä on saarnaajanakin J. I. Bergh. Tämä Johannes-luonne tarvittiin herännäisyyden riveissä. Ilman hänettä olisi rintamassa ollut aukko, joka sitä suuresti olisi heikontanut. Ei kukaan herännäisyyden johtomiehistä niin totellut rakkauden suurta käskyä kuin hän. Tämä on tunnustettava Berghistä saarnamiehenäkin. Ei hän noita suuria herätyksiä, mitkä liittyvät hänen muistoonsa, saanut aikaan tavattomilla saarnalahjoilla — ainakin muutamat, vieläpä useatkin heränneet papit olivat häntä tässä suhteessa etevämmät — mutta rakkauden apostolina on hän asetettava ensimäiselle sijalle. Ei kukaan niin rukoilevan hellästi kuin hän kehoittanut ihmisiä ijankaikkisen armahtajan puoleen kääntymään, eikä kenenkään koko persoonallisuus niin eheästi tulkinnut tuota suurta sanaa "Jumala on rakkaus". Kun Bergh puhui parannuksesta ja saarnatuolistaan loi kyyneltyneet silmänsä sanankuulijoihinsa, liikutuksesta väräjävällä äänellä lausuen "jos voisin, niin jokaisen kaulassa rukoilisin: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa", [Kert. G. Pesonen, N. G. Arppe, Matti Tapanainen, rouva A. Jonsson y.m.] niin särkyivät kovatkin sydämet. Mutta Bergh ei milloinkaan tunteellisuuteen saarnoissaan hukkunut. Hellä, hyvin hellä oli hänen rakkautensa, mutta se oli samalla syvä ja raitis. Sitä hallitsi Jumalan henki. Perusteellisuus ja monipuolisuus painoi leimansa hänen saarnaansa, vaatien sanankuulijoita ammentamaan sanan kirkkaasta lähteestä yhä uutta voimaa ja virkistystä. Bergh ei tyytynyt ensimäisen herätyksen usein pettäviin liikutuksiin, syvän, Herran koulussa saavutetun kokemuksensa opastamana selvitti hän heille uskonelämän vaarat ja salaisuudet sekä miten ja millä ehdoilla se kehittyy. Eikä hänen saarnansa koskaan venynyt pitkäksi; sitä kuullessaan ei kukaan väsynyt. "Pitkät saarnat tylsyttävät", oli hänen tapansa sanoa, "amen on sanottava juuri silloin, kun kansa odottaa kuulla enemmän." [Kanttorin rouva Reijonen (Jaakkima), G. Pesonen y.m.]
Bergh ei kirjoittanut saarnojaan kuin joskus. Saarnatuoliin noustessaan oli hänellä virsikirjassa ainoastaan pieni paperiliuska, johon hän oli merkinnyt muutamia näkökohtia. Hänen postillansa on hänen vävynsä muodostellut suureksi osaksi tuommoisten aivan lyhyiden muistiinpanojen nojalla, taidolla ja hellällä kädellä, se on totta, mutta tietysti voimatta saada niitä alkuperäiseen täyteläiseen asuunsa. — Berghin kieli oli rikasta ja, sen ajan vaatimuksiin nähden, erinomaisen puhdasta. [Muutamat J. F. Berghin alkuperäiset saarnakonseptit.]
Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa 1842 oli Ylivieskan kirkolle kokoontunut tavallista suuremmat ihmisparvet. Kalajoen-varren heränneet ja heidän kera sankat joukot muutakin kansaa olivat tulleet kuulemaan Jonas Lagusta; joka oli saarnaava ensi kerran virasta erottamisensa jälkeen. Nekin, jotka eivät saaneet sijaa kirkossa, odottivat jännityksellä ulkopuolella, kuullakseen avatuista ikkunoista tuon rakastetun opettajan kauvan kaivattua saarnaa. Jos viranomaiset muutamia vuosia aikaisemmin olisivat nähneet tämän näyn, olisivat he tuskin rohjenneet vahvistaa Kalajoen käräjien päätöstä Laguksen ja hänen asetoveriensa asiassa. — "Tuossa se jo tulee", kuului kansanjoukosta, kun Laguksen ajoneuvot nopeaa vauhtia, niinkuin ennenkin, lähestyivät kirkkoa ja papinkellot rupesivat soimaan. Niin suuri oli jännitys, ettei veisukaan ottanut oikein noustaksensa, ennenkuin lukkari alotti tuon tutun saarnavirren "Tänne, Jesus, tulimme pyhää sanaas kuulemaan." Lyhyen johdatuksen jälkeen kääntyi Lagus ensin sinnepäin, missä suruttomat — niiden joukossa nähtiin niitäkin, jotka oikeudessa olivat todistaneet heränneitä vastaan — istuivat, alottaen saarnansa seuraavin sanoin: "Minä olen teidän veljenne Josef, jonka te möitte Egyptin maalle, vieläkö isäni elää? Oi, hän elää, teidän isänne, minun isäni ja kaikkien isä yli kaiken, mikä taivaassa ja maan päällä isäksi kutsutaan — elää vanhurskaana, laupiaana, kärsivällisenä ja sangen hyvänä, ja nyt kun kieleni taas on siteistä vapaa, saan yhdessä teidän kanssanne häntä kiittää ja ylistää". Valtava oli hetki, vaikka kuinka kauan olisi tahdottu sitä saarnaa kuulla. Mutta juuri silloin, kun kaikki ahmien nauttivat saarnaajan tavattoman 'tulista', syvällistä ja voimallisella äänellä lausuttua puhetta, katkasi Lagus sen tapansa mukaan "amen-sanalla, joka kaikui korvissa ja sydämessä vielä kotia tultuakin".
Sadottain on jälkimaailmalle säilynyt Laguksen kirjeitä ja paljon muita hänen kirjoituksiaan, mutta niissä ei ole riviäkään saarnakonseptia. Hänen saarnojaan on sentähden mahdoton täydellisemmin kuvata. Jokseenkin luotettavana ohjeena tässä suhteessa saattaa kuitenkin pitää hänen kirjoituksiaan. Nämä ovat kaikki lyhyitä, kauniista vertauksista rikkaita, mutta samalla selviä ja ytimekkäitä. Stilistinä ei kukaan muu herännäisyyden miehistä, kuin Lauri Stenbäck, voi hänelle vetää vertoja. Ei vahingossakaan, ei edes kiireessä kirjoitetuissa kirjeissä, kankeaa lausetta, ei ajatusvirhettä, ei ainoatakaan kömpelöä sanaa. Joka muuta sanoo, hän on löytänyt virheet niistä miltei lukemattomista hänen kirjeittensä jäljennöksistä, joita ihailijansa itselleen hankkivat. — Laguksen sielun rikkaassa, hienon sivistyksen ja runollisen hengen jalostamassa varastossa syntyvät helposti, ilman mitään ponnistusta ja tuskaa hänen ajatuksensa, muodonkin puolesta niin valmiina, etteivät ne korjausta kaipaa. Ja kun tiedetään, että hänen oli yhtä helppo suullisesti, sekä yksityisessä keskustelussa että julkisuudessa, ilmaista mitä mielessään liikkui, voi erehtymättä väittää, että hänen saarnansa oli samanlaista. On kyllä totta, että Lagus Ylivieskaan tullessaan osasi huonosti suomea, mutta tämän esteen voitti hän hyvällä kieliaistillaan vuosi vuodelta yhä enemmän, niin ettei se suurtakaan haittaa tehnyt hänen esiintymiselleen saarnatuolissa, vaikka hän aina saarnasi vapaasti. Oli miten oli, luotettavien todistusten mukaan on hänen paikkansa saarnamiehenä asetoverinsa Kalajoen käräjien ajoilta Niilo Kustaa Malmbergin rinnalla. Nämä molemmat ovat 19:sta vuosisadan herännäisyyden etevimmät puhujat, sillä huomautuksella kuitenkin, että viimemainitun nimi on mainittava ensimäisenä.
Mitä Laguksen saarnan sisältöön tulee, voitanee täydellä syyllä sanoa, että sen keskipisteenä olivat Johannes Kastajan sanat: "Katso Jumalan karitsa, joka poisottaa maailman synnin." Tämän kehoituksen ympärillä liikkui hänen tavattoman eloisa esityksensä, siitä se lähti rakkauden tulella polttamaan tuhaksi sanankuulijain oman vanhurskauden vaatteet, taistelemaan maailmaa ja väärää kristillisyyttä vastaan ja tuohon sanaan se pyysi vetää kaikkia ihmisiä, missä tilassa he sitten olivatkin, apua saamaan synnin voittamiseksi ja epäuskon karkottamiseksi sydämestä. Ei hän tuota kehoitusta niin lausunut, että suruton olisi siitä apua saanut tai luulousko tuetta — Lagus oli herätyssaarnaaja hänkin ja semmoisenakin ensimäisiä —, vaan hänen tarkoituksensa oli, että semmoistenkin synnit tulevat suuriksi heidän omissa silmissään vasta silloin, kun he tuota kehoitusta noudattavat. Ja kaikkia, jotka tahtoivat uskossa nähdä Jumalan karitsan, mutta eivät järkensä vastaväitteiden ja muitten kiusausten tähden niin pitkälle päässeet, kehoitti hän ikävöiden odottamaan, kunnes kointähti koittaisi heidän sydämessään. Olemme jo joutuneet Laguksen oppiin, jonka selvittäminen kuuluu vuodesta 1845 alkavaan aikakauteen, jolloin herännäisyyden oppi, Hedbergin riidoissa kehittyneenä, esiintyy valmiina. Lopetamme sentähden tämän lyhyen kuvauksen Ylivieskan kuuluisan sielunpaimenen saarnatavasta, huomauttaen ainoastaan vieläkin, että Laguksen saarnat olivat hyvin lyhyet, lyhyemmät kuin ehkä kenenkään muun heränneen papin saarnat. Kun eräs herännyt mies kysyi, miksi hän sanoi "amen" juuri silloin, kun sanankuulijat hartaimmin olisivat tahtoneet kuulla enemmän, vastasi hän: "eihän heillä sitten olisi kodeissaan mitään kysyttävää". Lagus tahtoi saarnata niin, että ihmiset hänen luotaan lähtisivät Herraa puhuttelemaan. [Laguksen saarnatavasta ovat minulle tietoja antaneet lehtori H. T. Reuter, J. Hemming, lukuisat Ylivieskan ja muun Kalajoen-varren vanhimmat heränneet, Sefanias Tavasti y.m.]
Olemme ennen sanoneet ja toistamme sen vieläkin: Niilo Kustaa Malmberg on Suomen suurin kansanpuhuja. Sen on moni hänen katkerimmista vihamiehistäänkin myöntänyt, ja sen tunnustuksen ovat hänelle antaneet nekin hänen aikuisemmista ystävistään, jotka hänestä luopuivat ja häikäilemättömimmin häntä muusta soimasivat. Tarkoitamme tietysti niitä, joiden arvostelu jotakin merkitsee — mutta näidenkin luku on suuri. Tämmöisten todistusten rinnalla supistuvat nykyajan arvelut, sekä myöntävät että epäävät, pieniksi. Semmoista mainetta ei kukaan voi saavuttaa hetkeksi vain liikuttamalla ja tärisyttämällä ihmisten tunteita, vaan ainoastaan se, joka puhuu niin, että kaiku kuuluu heidän sydämissään vielä kauan sen jälkeen kuin hän itse on vaiennut. Tällä tavoin kuului Malmbergin saarnan kaiku hänen aikalaistensa sydämissä, ja sen jälkikaiku kuuluu vielä tänään heidän lastensa ja lastenlastensa sydämissä, kansan syvissä riveissä ja oppineitten piireissä, heränneitten seuroissa ja suruttomien keskusteluissa, suullisissa ja kirjallisissa todistuksissa Pohjanmaan tasangoilla ja kaupungeissa Raahesta Kristiinaan, Savon salomailla, vieläpä Satakunnan ja Hämeenkin seuduilla, sanalla sanoen miltei kaikkialla Suomessa.
Mutta historia ei saa tyytyä tähän. Sen velvollisuus on vastata kysymykseen, millainen oli Malmbergin saarna? Koetamme seuraavassa lyhyesti tähän kysymykseen vastata.
Malmbergilla oli kaikki edellykset, jotka tekevät puhujan puhujaksi. Hänellä oli suuri, sointuva ääni, jonka varasto hänen voimansa päivinä ei koskaan kesken loppunut. Hänen uljas ulkomuotonsa, miehuullinen ryhtinsä ja vapaa, ujostelematon, julkiseen esiintymiseen tottunut käytöksensä tukivat voimallisesti hänen puhettaan. Yhtä runsaassa mitassa oli Herra hänelle antanut juuri ne henkiset lahjat, joita puhuja edellä muita tarvitsee. Hänellä oli selvä ja harvinaisen nopea ajatusjuoksu, rikas mielikuvitus ja hyvä muisti. Helläsydämisyys ja rohkeus olivat hänen luonteensa huomattavimmat piirteet. Hän oli ikäänkuin luotu hallitsemaan ja kuuliaisuutta vaatimaan. Mutta pääasia on, että hänen sydämensä oli särkynyt Pyhän hengen koulussa. Vaaroissa ja kärsimyksissä oli hän oppinut turvautumaan Herraan ja ihmisiä pelkäämättä käyttämään hengen miekkaa ketä vastaan tahansa. Miten kehoittikaan Ylipaimenen sana: "minä olen tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja mitä minä kernaammin näkisin kuin että se jo palaisi" semmoista miestä ihmisjoukoille huutamaan: "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt!"
Malmbergin saarnatapa oli seuraava: Hän alkoi saarnansa lyhyellä esipuheella, mutta jo tämä oli niin voimallista ja niin tavattoman särkevää, että hän ensi lauseilla löi maahan vastustajain ja ivailijain kaikki aseet, kokosi hajalla olevat ajatukset jännitettyyn tarkkaavaisuuteen ja sai elävät kristityt sykkivin sydämin janoomaan uutta valistusta ja armoa. Luettuaan tekstin, kertoi hän, ei aina, mutta usein, sen omin sanoin. Tämän teki hän hyvin kansantajuisesti ja kerrassaan mestarillisesti. Jos oli kysymyksessä esim. joku Jesuksen matka, lausui hän sivumennen, mutta niin taitavasti, että sanankuulijat "ikäänkuin tunsivat itse olevansa mukana" muutaman sanan tähän tapaan: "niinkuin jos me nyt kulkisimme hänen kanssaan täältä Kauhavalle ja sieltä Härmään", täten saaden päivän evankeliumin ulkopiirteet eläviksi sanankuulijoilleen. Tekstin eksegeettinen selitys oli saarnan heikoin puoli, jos semmoisesta ylimalkaan voi puhua. Se oli lyhyt eikä tavallisesti koskenut kuin harvoja kohtia. Huomattavin osa Malmbergin saarnassa oli loppuosa, jossa hän sanankuulijoihinsa sovitti päivän evankeliumissa löytyviä totuuksia. Tämän teki hän tavalla, jolla ei ole vertaista kirkkomme paimenmuistoissa. Ei kukaan jäänyt osattomaksi. Jokaisen kotiin saarna osasi, jokaiseen tilaan se valoa loi. Omaan itseensä täytyi katsoa, ei jäänyt aikaa eikä haluakaan muita ajattelemaan. Kaikki saivat osansa. Sekin, joka vielä tahtoi salassa pysyä, ajatteli monesti: "miksi se aina minut näkee ja minua nuhtelee ja varoittaa."
Usein oli Malmbergin saarnatessa syntyä liikutuksia ja äänekästä itkua kirkossa. Mutta hän ei laskenut sanankuulijoitaan tunteitten valtaan, hän oli mies niitä hillitsemään, kuinka tulisen kiivaasti tai sydämmellisen hellästi hän olikaan puhunut. Niinpä hän tuommoisessa tilaisuudessa kerran asetti mielet keskeyttämällä puheensa ja syvällä äänellä hitaasti lausumalla: "hiljaa, Herran pyhän sanan edessä, Herran tähden hiljaa". Todistuksena, miten valtava hänen esiintymisensä saarnatuolissa oli, kerrotaan tosi tapahtumana, että eräs venäläinen upseeri, joka oli Lapuan kirkossa kerran kun Malmberg saarnasi, purskahti itkemään, vaikkei hän sanaakaan ymmärtänyt. [Kertoneet Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneet, J. V. Nybergh, Lina Nybergh, Charlotte Achrén, N. G. Arppe, L. V. Helander y.m. y.m.]
Monta tilaisuutta muistaa Pohjanmaan ja Savonkin kansa, jolloin Malmberg saarnallaan kerrassaan särki kuulijakuntansa. Semmoinen oli esim. jumalapalvelus Lapuan kirkossa tapaninpäivänä 1842, jolloin hän viimeisen kerran saarnasi ennen papintoimista eroittamistaan. Vapahtajan sanat "Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat, jotka sinun tykösi lähetetään, kuinka usein olen minä tahtonut sinua koota, niinkuin kana kokoo poikansa siipiensä alle, mutta te ette tahtoneet" olivat saarnan aineena. Malmberg puhui valtavasti, mutta ei hän itseensä noita sanoja sovittanut, ja ehkä juuri sentähden vaikutus olikin niin pysyväisen syvä. Vasta päätettyään saarnansa ja rukouksetkin luettuaan, lausui hän hiljaa ja liikutuksesta värähtävällä äänellä: "Saan seurakunnalle ilmoittaa, että tuomiokapituli, syistä joista muiden paremmin sopii puhua kuin minun, on kieltänyt minua papin tehtäviä toimittamasta puolen vuoden aikana." [Kertonut Jaakko Vallenberg y.m.]
Eräs Malmbergin sanojen kautta herännyt mies vastasi "Suomen kirkko" nimisen teoksen kirjoittajalle, joka häneltä kysyi: "oliko Niilo Kustaa Malmberg todellakin niin hyvä pappi, kuin jotkut sanovat?": "oli hän sellainen, jota ei ole ennen tullut eikä vasta tule". ["Hengellinen kuukauslehti" 1910 s. 164.] Samoin ajatteli vielä vanhuuden päivinään Lauri Stenbäckin lahjakas sisar, ennen mainittu Charlotte Achrén, joka jaon aikana erosi Malmbergista. Hän näet lausui elämänsä iltana: "niin ei ole vielä kukaan Suomessa, ei ennemmin eikä myöhemmin, puhunut." Eräs vanhoihin heränneisiin kuulunut sielunpaimen, [N. G. Arppe.] joka v. 1844 kotiopettajana oleskeli Malmbergin kodissa, on lausunut: "Malmbergin saarna oli tavattoman voimallista, koskevaa ja rikasta. En ole sen vertaista vielä milloinkaan kuullut. Joku hänen vastustajistaan on sanonut, että hän lainasi saarnansa Tollesonin ja muitten postilloista. Se väite on naurettava. Ei hänen lainata tarvinnut." Sattuva on seuraava, erään Malmbergista eronneen toisen kokeneen sielunpaimenen [A. O. Törnudd.] pari vuotta ennen kuolemaansa Malmbergin saarnasta antama todistus: "Miten kuvaisin hänen saarnansa? Koetan verrata häntä Jonas Lagukseen. Joka kuuli Laguksen saarnaavan, sai sen tunnelman, jonka syvällä, kirkkaalla ja valtavalla joella kulkeva saa: se veti vastustamattomalla voimalla mukanaan. Kun Malmberg saarnasi, tuntui kuin olisi ollut kuohuvassa koskessa. Jo ensi lauseita kuullessaan kastui kokonaan."
XXIII.
Uusia vainoomishankkeita heränneitä pappeja vastaan.
Tuskin oli F. G. Hedberg päässyt vapaaksi vankeudestaan Oulussa, ennenkuin hän taas joutui viranomaisten vainoomishalun esineeksi. Saavuttuaan Turkuun tammikuussa 1842, missä hän ilmoittautui pastoralitutkinnon suorittamista varten, rupesi hän seurustelemaan sikäläisten ystäviensä kanssa, ja nämä alkoivat kokoontua hänen asuntoonsa hengellisistä asioista keskustelemaan. Varsinaisia hartausseuroja Hedberg ei pitänyt, mutta mainitut vierailutkin herättivät tyytymättömyyttä viranomaisissa. Eräänä päivänä lähetti Turun suomalaisen seurakunnan kirkkoherra J. A. Edman Hedbergille näinkuuluvan kirjeen: "Koska minulle on kerrottu, että te ahkerasti palvelette seurakuntalaisiani papillisilla toimituksilla, ja tämä voi häiriten vaikuttaa seurakunnan vakituisten opettajain ja sanankuulijain väliseen suhteeseen, niin saan ystävällisesti pyytää teitä tarkemmin miettimään tästä johtuvia seurauksia sekä että tuomiokapituliin jättämänne anomuksen mukaan käytätte aikaanne pastoralitutkinnon suorittamiseksi eikä tämän seurakunnan hoitoon, josta teidän ei tarvitse vastata. Jos vastedes saan kuulla, että te tämän uhallakin yhä edelleen aiotte esiintyä kaikille alttiina omantunnonneuvojana, niin antanette minulle anteeksi, jos velvollisuuteni vaatimana olen pakotettu ilmoittamaan asiasta, jotta se korjaantuisi".
Niinkuin ennen on mainittu, oli Hedberg toivonut saavansa toimia pappina kotiseudullaan sekä senvuoksi pyytänyt, että hänet määrättäisiin välisaarnaajaksi Lumijoelle, ja Melartin oli luvannut hänelle tämän paikan. Todistukseksi, miten vähän tuomiokapituli välitti tuon paljon kärsineen papin toivomuksista, määrättiinkin Hedberg, niinkuin tiedämme, Raippaluotoon. Eikä siinä kylliksi. Hedbergin ystävä K. I. Nordlund oli hänen Turussa ollessaan kehoittanut häntä luopumaan pyrkimisestään päästä papiksi kotiseuduilleen sekä jäämään Etelä-Suomeen, missä oli paljon vähemmän heränneitä pappeja kuin Pohjanmaalla, ja ensinmainittu oli vihdoin suostunut hakemaan pitäjänapulaisenvirkaa Pöytyällä. Edman, joka ei ensinkään ollut tyytyväinen tähän hakemukseen, lausui siitä eräässä tilaisuudessa Hedbergille: "Teidän ei olisi pitänyt hakea mitään paikkaa, vaan jättäytyä Jumalan käteen ja antaa konsistoriumin lähettää teidät, mihin paraiten sopii". Viranomaisten mielentilaa heränneisiin pappeihin nähden kuvaavat niinikään arkkipiispan eräälle tuomiokapitulin jäsenelle vähän ennenkuin vaaliehdotus Pöytyän pitäjänapulaisenvirkaan oli tehtävä lausumat sanat: "minun tekee kuitenkin mieli jättää Hedberg pois vaaliehdotuksesta". Näin ei kuitenkaan käynyt, Hedberg sai vaalisijan ja vähän senjälkeen virankin (1843). — Samaa viranomaisten epäluuloa ja vainointoa osoittaa seuraavakin. Kevättalvella 1843 pyysi Hedberg virkavapautta väliaikaisesta toimestaan Orihpäässä, käydäkseen vanhempiaan tervehtimässä, ennenkuin hän ryhtyisi virkaansa Pöytyällä hoitamaan. Tähän pyyntöön tuomiokapituli ei suostunut. Syyn ilmoittaa tuomiokapitulin notario V. Forssman Hedbergille kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Arkkipiispa ei tahdo antaa sinulle vapautta, pelosta että sinä matkallasi kiertelet maita ja mantereita ja uusia syitä huutoihin syntyy. Mukaannu siis tämän mukaan. Ajat ovat vakavampia ja huolestuttavampia, kuin sinä voinet aavistaakaan, ja virastojen esimiehiltä vaaditaan mitä suurinta tarkkaavaisuutta, jotta saattaisivat estää ilmoittamisen syitä korkeimpaan paikkaan, joihin ilmoittamisiin muutamat ovat hyvinkin valmiita. Viattomintakaan määrätystä mallista poikkeamista ei jätetä muistutuksetta, ja sinä sekä joukko muitakin olette ankaran tarkastuksen alaisia". [Wennerström F. G. Hedberg, s. 100-101.]
Vähitellen lakkasivat kuitenkin viranomaiset Hedbergiä väijymästä.
Ehkä hekin jo arvelivat hänen kärsineen kylliksi.
* * * * *
Marraskuun 16 p:nä 1842 esitettiin Turun tuomiokapitulissa Hattulan kirkkoherran K. A. Lindeqvistin apulaistansa, ennenmainittua E. M. Rosengrenia vastaan tekemä valitus, joka sisälsi mitä raskauttavimpia syytöksiä. Lindeqvist oli ollut saapuvilla Turun pappeinkokouksessa, mutta silminnähtävästi oli hän siellä tullut hyvinkin nurjaan käsitykseen herännäisyydestä. Siellä oli myöskin hänen yllämainittu apulaisensa, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihitty papiksi, ollut kuuntelemassa keskusteluja, mutta hän oli nuoruuden innolla liittynyt tuohon kirkon mahtavien johtajien moittimaan herätysliikkeeseen sekä päättänyt sen hengessä hoitaa papinvirkaansa. Seurauksena oli, että Lindeqvistin ja hänen apulaisensa välit kävivät yhä kireämmiksi. Rosengrenin herättävät saarnat Hattulan kirkossa kokosivat sinne entistä enemmän kansaa, joka mielihyvällä häntä kuunteli, jotavastoin pitäjän säätyläiset kovasti loukkaantuivat hänen saarnatavastaan, joka niin yhdessä kuin toisessa suhteessa poikkesi siitä, mihin he olivat tottuneet. Kun sitäpaitsi yhä useammat seurakuntalaiset alkoivat käydä Rosengrenin kodissa, niin että näihin asti rauhallisessa Hattulassakin oli syntyä herännäisyyttä, kielsi Lindeqvist häntä papinvirkaa toimittamasta, kunnes tuomiokapituli ehtisi ratkaista asian. Valituksessaan sanoo Lindeqvist varoittaneensa "johonkin haaveilevaan uskonnolliseen seuraan kuuluvaa apulaistaan" ja vaatineensa häntä "välttämään kaikkea, joka voisi häiritä uskon yhteyttä ja eksyttää käsitystä tosi kristillisestä jumalisuudesta seurakunnassa", mutta turhaan. Niinikään turhaan sanoo hän kehoittaneensa häntä esiintymään hiljaa saarnatuolissa ja käyttämään saarnatapaa, joka ei vierottaisi ihmisiä kirkosta eikä vaikuttaisi "pelkoa ja hämmästystä". Huolimatta esimiehensä neuvoista, oli Rosengren saarnoissaan seurannut Lutherin, Rambachin, Spenerin, Freseniuksen, Wegeliuksen ja Björkqvistin saarnoja, eikä Hagbergin ja Ödmanin. Sitäpaitsi syytti Lindeqvist häntä siitäkin, että hän huonossa tarkoituksessa olisi kodissaan vastaanottanut naisia. Valituksen pontena on pyyntö, että tuo Hattulan seurakunnassa häiriöitä aikaansaanut apulainen siirrettäisiin toiseen paikkaan.
Käsiteltyään tätä asiakirjaa sekä sen yhteydessä myöskin Rosengrenin tekemää valitusta siitä, että Lindeqvist mielivaltaisesti oli estänyt häntä papin tehtäviä toimittamasta, päätti tuomiokapituli kutsua edellisen tutkittavaksi asiassa. Päiväksi määrättiin joulukuun 7 p. Pelottomasti puolusti Rosengren itseään. Kieltäen kuuluvansa mihinkään lahkoon, vakuutti hän toimittaneensa pappisvirkaansa kirkon tunnustuskirjojen mukaan eikä myöntänyt esiintyneensä sopimattomalla tavalla virkatoimissaan. Mitä siihen tuli, ettei hän saarnoissaan ollut seurannut Lindeqvistin hänelle ehdottamia saarnakirjoja, vaan muita, vetosi hän siihen vapauteen, jota jokaisen opettajan tässä suhteessa täytyisi saada nauttia. Jyrkästi torjui hän niinikään tuon esimiehen loukkaavan huomautuksen naisten käynnistä hänen kodissaan. Siihenkin syytökseen vastasi Rosengren niinkuin se vastaa, jolla on puhdas omatunto.
Tuomiokapituli suostui Lindeqvistin ehdotukseen Rosengrenin siirtämisestä toiseen paikkaan sekä määräsi, ettei tämä saisi esimieheltään nauttia mitään palkkaa siitä päivästä (lokakuun 17 p.), jolloin häntä oli kielletty papillisia toimia Hattulassa toimittamasta. Tähänkään asiaan nähden ei otettu huomioon Rosengrenin puolustusta eikä hänen Lindeqvistin mielivaltaisen kiellon johdosta tekemäänsä valitusta. Sensijaan sai hän tyytyä tuomiokapitulin hänelle lopuksi antamaan varoitukseen, jolla häntä kehoitettiin vastaisuudessa noudattamaan siivoa ja papin arvolle sopivaa käytöstä sekä esimiehilleen osoittamaan heille tulevaa kunnioitusta. [Paimenmuisto; Turun pappeinkokouksen pöytäkirja; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
V. 1843 teki Kumlingen nimismies asianomaisen kruununvoudin kautta Turun tuomiokapituliin ilmoituksen siitä, että Vestanfjärdin armonvuodensaarnaaja E. O. Reuter, Värdön kappalaisenapulainen A. H. Sundel sekä Mouhijärven kappalaisenapulainen K. Nyholm maalisk. 28 p:nä Brändön kappeliseurakunnassa olisivat pitäneet hartauskokouksen talonpoika Jonas Pehrssonin kodissa sekä siellä polttaneet viimemainitun omistaman Ruotsissa v. 1819 käytettäväksi hyväksytyn virsikirjan. Koska valitukseen oli liitetty myöskin Kumlingen kirkkoherran K. L. Lundeniuksen todistus siitä, että kanne oli oikea, lähetti tuomiokapituli asiakirjat prokuraattorille esittämällä syytettyjen pappien, Pehrssonin, joka oli sallinut seurojen pitämistä kodissaan, sekä kaikkien niissä olleiden vetämistä oikeuteen. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Reuterin, Sundelin ja Nyholmin edesvastaukseen "Jumalan sanan pilkkaamisesta". Nyholm, jolla siihen aikaan ei ollut papinvirkaa, oli näet Pehrssonin luona ottanut käteensä yllämainitun virsikirjan sekä lausunut Reuterille: "katsotaan, palaako se" ja tämä oli auttanut häntä sitä polttamaan. Sundel sitävastoin vapautettiin.
Käsitellessään juttua, piti tuomiokapituli Nyholmin esiintymistä siksi loukkaavana, että se ehdotti rangaistukseksi erottamista papin tehtävien toimittamisesta; Reuterille se määräsi saman rangaistuksen, mutta puoleksi vuodeksi. Luvattoman kokouksen pitämisestä ei sitävastoin kumpaakaan pitäisi rangaista — niin arveli tuomiokapituli — koska tilaisuutta Pehrssonin luona ei voitaisi hartausseuraksi sanoa. Hovioikeus, johon asia lykättiin, antoi sen päätöksen, että Nyholm ja Reuter saisivat ainoastaan varoituksen tuomiokapitulilta, "koska Wallinin virsikirja ei ole meillä kirkkokirjaksi määrätty". — Tähän juttu päättyi.
Verratessamme tätä oikeusjuttua muihin samankaltaisiin silloisen herännäisyyden ajoilta, saamme siitä huonon vaikutuksen. Yllämainittujen pappien käytös Pehrssonin talossa ei ole miellyttävä. Siinä tulee näkyviin ylimielisyyttä, tekisi mieli sanoa raakuutta, jota ei miesten nuoruus riitä puolustamaan. Mutta viranomaiset eivät varmaankaan olisi asiaan puuttuneet, ellei se olisi koskenut lahkolaisuudesta epäiltyjä pappeja. [Paimenmuisto; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Toista leimaa kantaa Taivassalon pitäjänapulaista A. F. Almbergiä ja Kaarinan sijaiskirkkoherraa, maisteri M. J. Hydéniä vastaan v. 1844 nostettu oikeusjuttu. Sen pääkohdat ovat seuraavat.
Vehmaan tuomiokunnan tuomari B. J. Procopé valitti arkkipiispa Melartinille osoitetussa kirjeessä, että yllämainittu Almberg, niinkuin myöskin Hydén, joka hänkin siihen aikaan oli pappina Taivassalossa, kihlakunnantuomari H. Storgårdin marraskuun 19 p:nä 1843 mainitussa pitäjässä pidetyissä maahanpanijaisissa eivät olleet osoittaneet hänelle, Procopélle, asianomaista kunnioitusta. Sitäpaitsi hän väitti, että Hydén samana päivänä pitämässään saarnassa "monta kertaa oli julistanut kristillistä uskoamme ja toivoamme sekä pyhää raamattua vastaan sotivia opinkappaleita" sekä Storgårdin muistoksi pitämässään ruumissaarnassa "ei tarpeeksi laveasti ollut puhunut vainajan ansioista".
Ilmeistä on, että Procopé oli tyytymätön näiden pappien edustamaan kristillisyyteen, joka hänenkin läsnäolostaan huolimatta pukeutui noin outoon ja hänen uskonnollista käsitystään opillisessakin suhteessa loukkaavaan muotoon. Hänen kirjeensä kuvaa valaisevalla tavalla silloisten virkamiesten käsitystä pappien velvollisuuksista. Ja hyvin kuvaavaa sekin on, että arkkipiispa Melartin otti asian esille tuomiokapitulissa, vaikka Procopé oli osoittanut kirjeensä hänelle. Vaatimatta kuitenkaan todistajain kuulustelemista, lykkäsi tuomiokapituli asian hovioikeuteen lopullista ratkaisua varten. Viimemainitun tuomioistuimen päätös kuului, että Procopé aiheettomasti oli puhunut hänelle uskotusta tuomarinvirasta, jotapaitsi hän tuomittiin vetämään sakkoja Hydénistä käyttämästään loukkaavasta kirjoitustavasta. [Paimenmuisto; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Maaliskuun 20 p:nä 1844 esitettiin Turun tuomiokapitulissa näin kuuluva, Raippaluodon saarnaajan K E. Bergmanin lähettämä kirjoitus:
"Arkkipiispalle ja tuomiokapitulille saan lähettää Vaasan hovioikeuden edessä viime helmik. 6 p:nä pitämäni saarnan, [Käräjäsaarna.] koska tämä todenmukaisesti, jos kohta heikosti, kuvaa kirkon nykyistä tilaa ainakin tässä läänissä: Ne huomattavat pietistiset ilmaukset, jotka viime syksynä täällä nähtiin ja joiden seuraukset ovat olleet sangen surulliset, ovat vaatineet minua näitä asioita kuvaamaan. Siihen kyllä en koskaan olisi ryhtynyt, jos olisin ajatellut, niinkuin ihmiset yleensä ajattelevat: mitä se minua koskee; mutta kun minulla on syytä ajatella toisin, olen pakoitettu tekemään valitusta Vaasan komministeria O. Helanderia, Maalahden kirkkoherraa Wegeliusta ja pitäjänapulaista Svahnia sekä Maksamaan kappalaista Sandelinia vastaan, joiden tykö tiheitä pyhiinvaelluksia tehdään ja jotka ovat aikaansaaneet sen, että tuo paha on päässyt niin syvään juurtumaan. Ja koska tässä asiassa ei voida saada mitään selvitystä, ennenkuin on kuulusteltu niitä henkilöitä, jotka siinä ovat tehneet itsensä eniten tunnetuiksi lahkolaisina, on kuulusteltu, niin saan aluksi ilmoittaa talonpojan vaimon Fredrika Jaakontytär Östergårdin, joka viimekuluneen lokakuun 23 p:nä joutui saarnatautiin, ja joka siinä tilassa ilmoitti, missä monta vuotta sitten kuolleet ihmiset olivat, ja joka tällä ilmoituksellaan sai Vallgrundin molempien kylien asukkaat, jotka olivat kokoontuneet häntä kuulemaan, mitä suurimpaan kauhuun, Anna Maija Westergårdin ja Anna Stolpen sekä talolliset Kaarle Fredrik Gammelgårdin ja Juho Östergardin, kaikki Etelä-Vallgrundin kylästä. Että minä Jumalan sanasta saamillani neuvoilla ja varoituksilla olen koettanut ehkäistä tätä pahaa, sen voi sekä koko seurakunta että tohtori Frosterus todistaa. Mutta turhaa on muutosta toivoa, niin kauan kuin komministeri Helander, jonka luona joka viikko käydään, kiihoittaa eksyneitä. Maalahden papit ojentavat hänelle veljellistä kättä. Ei näe enään kenenkään heränneen käyvän Jumalan huoneessa, ei ainakaan muussa kuin Ps. 41: 7 ilmaisemassa tarkoituksessa. — Maalahdelle ja Maksamaalle lähti viime kesänä isot veneet täynnä heränneitä, ja nämä heränneet palasivat sieltä täynnä uusia eksytyksiä, joita he maihin noustuaan haikailematta levittivät. En voi olla huomauttamatta, että kom. Helander, saarnatuolistaan Mikonpäivänä julistettuaan kirousta kaikille, jotka olivat pahennuksissa heränneitten vaatetustavasta, antoi mallin noihin hullumallisiin röijyihin, joita naiset käyttävät Jumalan huoneessakin Sefan. 1:8. Ja toisena joulupäivänä viittasi hän saarnassaan selvästi siihen, että tapahtuma Vallgrundissa oli jumalan työtä, joka sotii 15 Moos. 18: 10-14 ja Luukk. 16: 26 vastaan, mutta jolla on vastinetta seuraavissa raamatunpaikoissa: 5 Moos. 18: 20 22, 1 Sam. 28: 6, 1 Aikakirj. 22: 19 ja 2 Thess. 2: 8-13. Kun sanankuulijoita sillä tavoin johdatetaan ontumaan molemmin puolin, niin näyttää olevan aika kysyä: Kun. Kirj. 18: 25. — Mutta koska pietistiset kysymykset kuuluvat niihin, joista R. K. 1 luv. 4 § puhuu, niin uskallan nöyrimmästi ehdottaa, että tuomiokapituli noudattaisi kirkkolakiehdotuksen 15 §:n määräystä, että nim. asetettaisiin komitea, johon kuuluisi puoleksi pappeja ja puoleksi oppineita maallikoita ja jonka puheenjohtajana olisi hallituksen valitsema henkilö, asiaa tutkimaan ja siitä lausuntoa antamaan. Sillä tavallisen oikeuden edessä en suinkaan tahdo esiintyä virkaveljiäni vastaan. Siihen tilaisuuteen tulisi kutsua kaksi tai kolme uskottavaa henkilöä niistä seurakunnista, missä heränneitä löytyy, todistamaan miten nämä omatekoiseen vanhurskauteen pukeutuneet imartelijat käyttäytyvät ja ovat käyttäytyneet siitä hetkestä alkaen, jolloin he yksityisesti ja julkisesti ensin seurakunnassa esiintyivät. Munsalasta, Pietarsaaresta, Mustasaaresta, Maalahdelta, Närpiöstä, Pirttikylästä, Kristiinasta, Ahvenanmaalta y.m. saataisiin tietoja, jotka ainaiseksi riistäisivät naamarin näitten Simoniittain kasvoilta. Raskasta on kyllä täten joutua virkaveljiensä syyttäjäksi, mutta (tässä viittaa Bergman useihin raamatunpaikkoihin) nämä raamatun sanat luovat asiaan ihanan valon".
Jo tästä kirjoituksesta huomaa, että sen kirjoittaja ei ollut täydellä järjellään. Vielä selvemmin tuli se näkyviin siinä kuulustelussa, johon tuomiokapituli hänet kutsui. Tulos oli, että tuomiokapituli hylkäsi kanteen ja hovioikeus vahvisti tämän päätöksen.
Tarkkaan oli tuomiokapituli muotoja noudattanut, vaatiessaan syytetyiltä sekä tohtori Frosterukselta selitystä, ennenkuin se antoi päätöksensä tässä mielipuolen nostamassa jutussa. Mitä muuten Bergmanin kirjoitukseen tulee, osoittaa se kaikessa hulluudessaan, mitä pietistoista ajateltiin ja kuinka halukkaasti heitä vastaan hyökättiin.
* * * * *
Näistä vähäpätöisistä oikeusjutuista, jotka kuitenkin nekin kuuluvat herännäisyyden historiaan, siirrymme kernaasti kertomaan niistä vainoista, joiden alaisena Lauri Stenbäck samaan aikaan oli.
Stenbäckin luonteen miellyttävimpiä piirteitä oli hänen vilpitön suoruutensa ja se pelottomuus, jota hän aina osoitti totuutta tunnustaessaan. Vakaumuksesta — kaikki muut vaikuttimet olivat hänelle vieraat — oli hän liittynyt herännäisyyteen ja tulisella innostuksella ryhtynyt sitä edistämään ja puolustamaan. Pienet sielut — niitä tavataan kyllä heränneissäkin — ujostellen välttivät maailman pilkkaa ja pelkäsivät sen vihaa, Stenbäckin esiintymisessä emme koskaan huomaa mitään semmoista. Ja kuitenkin ymmärsi hän paremmin kuin useimmat muut vastustajain ajatukset ja tunsi mitä syvimmin hienotunteisessa sielussaan heidän pilkkansa ja katkeruutensa heränneitä vastaan tähtäämät iskut. Mutta tämä ei pienimmässäkään määrässä estänyt häntä pietistana esiintymästä yhtä vähän yhdessä kuin toisessa suhteessa. Päinvastoin oli hän aina altis tunnustamaan hengellisen sukulaisuutensa noiden halveksittujen "lahkolaisten" kanssa, joista kaikkialla niin paljon moittien puhuttiin. Ja yhtä vähän antoi Stenbäck senkään seikan itseensä vaikuttaa, että tulevaisuutensa aineellisessa suhteessa hänen pietististen mielipiteittensä tähden monesti näytti hyvinkin synkältä. Tämä tulee selvästi näkyviin muun ohessa siinä yliopistollisessa väitöskirjassa, jonka hän v. 1844 julkasi saadakseen dosentin paikan jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Tämä väitöskirja, jonka otsakkeena on: "De principiis, qvibus innituntur ecclesia et theologia christiana" [Niistä periaatteista, joihin kirkko ja kristillinen teologia perustuvat.] esittää nim. niitä muutoksia, joiden alaisina kristinuskon perusopit eri aikoina ovat olleet, teroittamalla elävän kristillisyyden merkitystä dogmatistenkin käsitteiden selvittämiselle. Väitöskirja on lyhyt ja kielikin tekee esteitä tekijän uskonopillisten mielipiteiden perinpohjaiselle selvittämiselle, mutta se ainakin siitä selvään näkyy, että hän on pietistisen teologian kannalla.
Toukokuun 22 p:nä 1844 puolusti Stenbäck julkisesti väitöskirjaansa. Virallisena opponenttina esiintyi professori A. A. Laurell, joka antoi hyväksyvän lausunnon sekä väitöskirjasta että sen puolustamisesta. Samaa mieltä oli myöskin jumaluusopillinen tiedekunta. Toukokuun 25 p:nä oli asia esillä konsistoriumissa. Kun tiedekunnan pöytäkirja oli luettu, ilmoitti rehtori N. A. Ursin saaneensa arkkipiispa Melartinilta virallisen kirjeen, jonka hän piti itsensä velvollisena julki lukemaan, ennenkuin ryhdyttäisiin kysymystä käsittelemään. Tämä merkillinen asiakirja, joka oli päivätty jo lokak. 7 p:nä 1843, kuului:
"Koska ne ylioppilaat, jotka viimekuluneina vuosina Turun hiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn pyrkiviksi, suurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipumusta yksipuolisesti pietistiseen käsitykseen uskonopin alalla, ja useat heistä sittemmin, papin virkaa toimittaessaan, tämmöisistä mielipiteistä johtuvilla toimenpiteillään eivät ainoastaan ole saaneet aikaan häiriöitä, riitoja ja eripuraisuutta, vaan myöskin hyvinkin todennäköisesti melkoisessa määrässä ovat aiheuttaneet hiippakunnassa viime aikoina talonpoikaisessa väestössä yhä useammin ilmeneviä mielenhäiriöitä, itsemurhia, lastenmurhia; ja koska monenkaltaiset seikat näyttävät todistavan oikeaksi sen uskottavien henkilöiden väitteen, että muutamat yliopiston maisterinarvon saaneista jäsenistä, jotka harjoittavat jumaluusopillisia opintoja ja jotka tämän ohessa joko omasta vakaumuksestaan tahi muiden vaikutuksesta ovat pitäneet itsensä velvollisina Suomessakin levittämään laajalle levinneen pietistisen propagandan pyyteitä, tässä tarkoituksessa erinomaisella ahkeruudella ja huolellisuudella koettaneet hakea ja hartausseuroihinsa ja keskusteluihinsa vetää jokaisen yliopistoon vastapäässeen ylioppilaan, joka on ilmoittanut papiksi aikovansa, sekä pelottamalla kieltää noita uusia tulokkaita kuuntelemasta ja hyväksensä käyttämästä lainmukaisia, julkisia jumaluusopillisia luennoita; niin vaatii tämä allekirjoittanutta, joka isänmaan tosi uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten kera huolestuneena näkee järkeä vihaavan, villiytyneen ja pimeän aikakauden jälleen, kaiken tieteellisen valistuksen edistymisen uhallakin, uhkaavan Suomen kirkkoa, Teidän Korkea-arvoisuudeltanne ystävällisesti pyytää, että Herra Rehtori Magnificus yhdessä jumaluusopillisen tiedekunnan herrojen professorein ja muiden vakituisten opettajain kanssa ryhtyisitte asianmukaisiin toimenpiteisiin tämän eriseuraisen epäjärjestyksen ehkäisemiseksi ja jumaluusopilliseen tiedekuntaan kuuluvien ylioppilasten johtamiseksi yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle ylioppilaalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, joka ilmaantuu siinäkin, että he, käyttämällä hyväkseen Konstitutioneissa mainittujen, laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja johtajien puolueettomia neuvoja ja ohjeita, saavat oman huolellisen harkintansa mukaan järjestää opintonsa omaa tarvettansa ja tulevaa tarkoitusperäänsä varten".
Näin ajatteli Suomen arkkipiispa ja tämmöisiin toimenpiteisiin heränneitä vastaan hän ryhtyi vielä v. 1843. Jos hänen luonteensa tekikin hänet kelpaamattomaksi asettumaan virallista, vallalla olevaa kristillisyyttä vastustamaan ja jos hän ei ymmärtänytkään herännäisyyden arvoa puhtaasti uskonnollisessa suhteessa, esiintyy hän yllämainitussa kirjeessä, samoinkuin niin monesti muulloin, kun herännäisyyden asia on kysymyksessä, hyvinkin epäedullisessa valossa. Melartinin käytös on sitä oudompaa, kuin moni oppinutkin ja sivistynyt henkilö, jota ei voitu pietismistä epäillä, näihin aikoihin jo antoi tunnustusta liikkeelle ja ainakin muutamille sen edustajista. Että niin oli laita, näkyy selvästi esim. yliopiston konsistoriumin pöytäkirjasta Stenbäckin väitöskirjaa arvosteltaessa. Asian kulku oli seuraava.
Vaikka jumaluusopillinen tiedekunta ja virallinen vastaväittäjä olivat antaneet hyväksyvän lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta, niinkuin sen puolustamisestakin, alotti rehtori, luettuaan arkipiispan kirjeen, asian käsittelyn huomauttamalla Stenbäckin pietismistä ja jättämällä konsistoriumin harkittavaksi, eikö sensuuntaisen miehen ottaminen opettajaksi jumaluusopissa olisi hyvinkin arveluttavaa, koska yliopiston päätarkoituksena muka oli virkamiesten valmistaminen valtiolle.