Professorit A. G. Borg ja J. M. av Tengström ehdottivat, että Stenbäck nimitettäisiin dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt hänen väitöskirjansa eikä tietty hänestä mitään, joka voisi estää tätä nimittämistä. Kun professori J. Groot, jonka heidän jälkeensä tuli antaa lausuntonsa, pyysi miettimisaikaa, lykättiin asian käsittely kesäkuun 12 p:ään. Grootin viimemainittuna päivänä esiintuomat mielipiteet ansaitsevat monessa suhteessa huomiota. Täydellä syyllä huomautti hän, että kirkko oli hyväksynyt Stenbäckin uskonnollisen kannan vihkimällä hänet papiksi ja myöntämällä hänelle oikeuden toimia kansan opettajana. Hän sanoi sitäpaitsi tulleensa siihen käsitykseen, ettei pietistain oppi olisi ristiriidassa raamatun eikä tunnustuskirjojen kanssa, huomauttaen niinikään jumaluusopillisen tiedekunnan lausunnosta. Vaikkei Groot sanonut hyväksyvänsä pietistain suuntaa yleensä, etenkään ei liikkeeseen liittyneen suuren joukon katsantotapaa, ja vaikka hän huomautti siitä, ettei Stenbäck ollut vapaa heidän yksipuolisuuksistaan, puolsi hän empimättä tämän nimittämistä dosentiksi. Silminnähtävästi oli häneen vaikuttanut hakijan persoonallisuus, sillä hän puhui siitä tunnustuksella, vieläpä lämmölläkin, ja arvosteli hänen uskonnollista kantaansakin tavalla, joka osoittaa, että hän voipi uskoa hyvääkin tuosta moititusta liikkeestä. Paikallaan on niinikään hänen huomautuksensa siitä, että pietismiä ei voitaisi sortamalla kukistaa, vaan että semmoinen menettelytapa päinvastoin lisäisi sen tunnustajien lukua ja pakoittaisi heitä vielä suurempaan yksipuolisuuteen.
Vielä lämpimämmin kannatti Stenbäckiä professori B. O. Lille. Huomauttaen pietismin suuresta merkityksestä protestanttisessa kirkossa, puolusti hän juuri pietistisen opettajan kiinnittämistä yliopistoon, koska tämä suunta olisi historiallisesti oikeutettu ja ansaitsisi päästä vaikuttamaan kirkon yhteiselämässä. Puhuen kunnioituksella Stenbäckin "kypsyneistä ja itsenäisistä tiedoista teologiassa" hänen "rehellisestä luonteestaan ja erinomaisista luonnonlahjoistaan", sanoi Lille pitävänsä mitä suurimpana vääryytenä sitä päätöstä, jonka mukaan hän ei saisi toimia opettajana yliopistossa.
Ihan vastakkaiseen suuntaan kävi prof. A. Blomqvistin lausunto. Hän esiintyi pietistain mitä kiivaimpana vastustajana eikä tunnustanut mitään ansioita Stenbäckin väitöskirjassa. Hyväksyen professori Laurellin väitöskirjaa vastaan tekemät muistutukset, lausui hän: "Tälle käsitykselleni saan sitä enemmän tuetta, kuin Stenbäck siv. 41 on tahtonut asettaa pietistisen käsityksen kristinuskon opinkappaleista ainoaksi autuaaksi tekeväksi ja mitä ankarimmin on moittinut useimpia lutherilaisen kirkon teologeja Melanchtonista Schleiermacheriin ja Tewsteniin sekä lausunut heistä sen rakkauden puutetta ilmaisevan arvostelun, että kirkko heidän kauttansa on tullut petetyksi. Poikkeuksena ovat ainoastaan ne, jotka enemmän tai vähemmän ovat kallistuneet pietistiseen käsitykseen. Jos tuommoinen joukkotuomitseminen on säädytöntä, niin sitä enemmän, kun nuori mies sen lausuu kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajaviran saaminen yliopistossa viran jonka tarkoituksena on pappien kasvattaminen, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden evankeliumia. Tahtoisin antaa tunnustukseni sille avomielisyydelle ja rohkeudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä huomaisi samaa rohkeutta, jolla se meidän seurakuntamme separatistinen lahko, johon hän avomielisesti tunnustaa kuuluvansa, vasta on tuominnut kaiken järjen perkeleelliseksi". Yhtä häikäilemättömästi hyökkäsi professori I. Ilmoni herännäisyyttä vastaan. Hän sanoi sitä lahkoksi, joka kyllä hyväksyi kirkon raamattuun perustuvat periaatteet, mutta joka samalla aivan sokeasti kielsi järjeltä kaiken oikeuden uskonnollisissa asioissa. Pietistoja arvostelee hän samaan tapaan, kuin Runeberg "Puutarhurin kirjeissä". Heränneitten pappien saarnatavasta, heränneen kansan laiskuudesta y.m. puhui hän kirkolliskokouksissa ja muissa tilaisuuksissa kuultuun tapaan, viitaten tämmöisessä uskonnollisessa suunnassa esiintyviin äärimmäisyyksiin, joita ilmaisemaan hän tuskin löysi sanoja. Stenbäckin uskonnollisuutta, etevää yleistä sivistystä ja kirjailijakykyä hän kyllä kiittää, mutta pietisti kun tämä oli, ei voinut hän puoltaa hänen nimittämistään dosentiksi yliopistoon.
Muita vastustavia lausuntoja ei pöytäkirjassa löydy. Professori A. G. Sjöström kyllä väitti Stenbäckin puhuneen uskosta tavalla, joka tekisi kaiken tieteellisen tutkimisen mahdottomaksi, mutta hänkin puolusti hakemuksen hyväksymistä. Vielä selvemmin kiitti hänen virkaveljensä V. G. Lagus Stenbäckin ansioita. Mutta varsinkin yksi puoltava lausunto ansaitsee huomiota. Tarkoitamme tunnetun lainoppineen, professori J. J. Nordströmin sanoja. Hän lausui:
"Yliopiston ohjesäännöt vaativat niiltä, jotka pyrkivät sen opettajavirkoihin, täysin hyvät tiedot sekä siveellisyyttä. Teologiankandidaatti Stenbäck on monessa opinnäytteessä esiintynyt etevällä tavalla; hän on sitäpaitsi useilla painosta julkaisemillaan kirjoituksilla todistanut sivistyksensä ja harjoittaneensa opintoja vakavuudella; hän on lisännyt näitten todistusten lukua dosentinvirkaa varten teologiassa nyt julkaisemalla ja jumaluusopillisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla; hänen siveellinen arvonsa ei koskaan ole antanut sijaa epäilyksille ja muistutuksille; hän on siis täyttänyt sääntöjen vaatimukset: mihin syihin perustaisi näin ollen tuomari epäävän lausuntonsa hänen pyynnöstään päästä nauttimaan etua, jonka hän laillisessa järjestyksessä on ansainnut?
"On väitetty, että hän on pietista; ja tämän asianhaaran ja sen mahdollisesti epäedullista vaikutusta hänen tulevaan opettajatoimeensa on konsistoriumin puheenjohtaja pitänyt velvollisuutenaan jättää konsistoriumin tarkemman harkinnan alaiseksi tätä hakukysymystä ratkaistaessa.
"On totta, että pietismi on huonossa maineessa; mutta se hylkäämistuomio, joka niin yleisesti on sen osaksi tullut, tarkoittanee niiden puolelta, jotka ymmärtävät mitä he tuomiten hylkäävät, oikeastaan vain tuota kovaa suvaitsemattomuutta, tuota intohimoksi kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden harrastusta, joka on aikaansaanut niin paljon valitettavia häiriöitä ja eksytyksiä, kun ymmärtämättömyys on soveltanut sitä jokapäiväisen elämän oloihin. Se ei sitävastoin ajattelevan miehen käsityksessä voi koskea itse pietismiä oppina, niinkauan kun se ei heterodoksiaksi kiihdy ja siten astu laissa määrättyjen oikeuksiensa rajan yli, mutta heterodoksiasta eivät pietismiä ole syyttäneet sen sokeimmatkaan vastustajat; ja näin ollen täytyy se olla oikeutettu julkilausumaan niitä johtopäätöksiä, joihin se luulee tulleensa pyhistä kirjoituksista totuutta etsiessään. Jos se johtopäätöksissään on erehtynyt, niin tämä ei vähennä sen oikeutta; erehdyksen on pian toisen tutkimus syrjäyttävä, selvempi, ehkä juuri näiden erehdysten kautta saavutettu käsitys; ja se käsitteiden kehittäminen, jossa kirkkomme vapaus ilmenee, ei tämän kautta tule kärsimään, totuus — niin lausuu Tertullianus — punastuu ja kärsii ainoastaan silloin, kun sitä salataan.
"Sitäpaitsi ei pietismi ole yksinäinen, muista ajan pyrinnöistä erillään oleva ilmiö. Aivan pintapuolisesti se on lukenut historian opettavaa kirjaa, joka ei ole huomannut, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että se, vaihdellen voimansa purkauksissa, siellä on yhtä paljon kotiutunut, kuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se taistelee, että se sentähden nousevana hengen voimana on yhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista, kuin jokainen muukin hengen toiminnan ilmaisu, että sekin puhtaana säilyen on vaikuttanut hyvää sekä että ainoastaan korkeampi tieto voi vastustaa sen äärimmäisyyksiä.
"Jos sentähden maisteri Stenbäck vakaumuksesta omistaa pietismin oppina, olematta heterodoksi, en voi lukea tätä rikokseksi hänelle, sillä sielun yli, lausuu Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa kenenkään muun hallita, kuin itsensä.
"Mitä niihin epäjärjestyksiin tulee, jotka ovat syntyneet tuosta niinikään pietismin nimellä nimitetystä synkästä uskonnollisesta innosta, niin ei löydy vähintäkään syytä siihen väitteeseen, että maisteri Stenbäck tavalla tahi toisella, sanoilla tahi teoilla, olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoisiin; ja jos se seikka, että ne ovat voineet syntyä väärin käsitetyn pietismin vaikutuksesta, olisi riittävänä syynä itse pietismin opin hylkäämiseen, olisi samalla tavoin jokainen väite hyljättävä; sillä mitä sanaa ei yksinkertaisuus voi käsittää väärin ja sokea into väärinkäyttää?
"Oikeusperusteiden pohjalla en siis löydä pätevää syytä kieltää maisteri Stenbäckiltä hakemaansa dosentin paikkaa. En löydä semmoista viisaudenkaan kannalta; sillä paitsi sitä, ettei löydy tosi viisautta, joka ei samalla olisi oikeuden mukaista, niin on päivän selvä asia, että, jos pietismin opinkappaleet sisältävät jotakin vaarallista, niin ei mikään ole paremmin harkittua, kuin että sille annetaan tilaisuutta saada julkilausua oppinsa yliopistossa, missä muut toisenmieliset kyvyt heti ovat tilaisuudessa sitä vastustamaan sekä paremmilla ja selvemmillä tiedoilla torjumaan sen erehdyksiä. Sen vastustaminen vainoilla ja pakkokeinoilla ei sitävastoin nyt, yhtävähän kuin ennenkään, ole johtava mihinkään tuloksiin, ja inkvisitionin pyrinnöistä on aika jo monta vuotta sitten julistanut tuomionsa. — Minä ehdotan siis puolestani maisteri Stenbäckille hakemaansa dosenttipaikkaa, koska hän on täyttänyt, mitä laki tässä suhteessa vaatii, ja sentähden etten minä saa esiintyä hänen vakaumuksensa tuomarina enkä asettaa mielivaltaani sen lain yläpuolelle, joka määrää hänen oikeutensa".
Se puolueettomuus ja syvällinen oikeudentunto, joka alusta loppuun kannattaa tätä lausuntoa, osoittaa miten pietismiä jo siihen aikaan olisi voitu arvostella. Lausunto on kyllä Juhana Jaakko Nordströmin lausuntoa, ja hänen kannalleen oli tavallisten ihmisten vaikea kohota, mutta konsistoriumin enemmistön mielipide ilmaisee selvästi, mitä ajattelevat ihmiset jo siihen aikaan olivat pakotetut tunnustamaan pietismistä. Pääasiallisesti sentähden on kysymyksessä oleva tilaisuus niin tärkeä. — Stenbäckin hakemuksen hyväksymistä kannattivat professorit Borg, av Tengström, Groot, Lille, Törnroth, Laurell, Rein, Nordström, Sjöström ja Lagus; vastustavalle kannalle asettuivat ainoastaan Blomqvist, Ilmoni ja Ursin, joka viimemainittu vielä keskustelun päätyttyä huomautti arkkipiispan kirjeestä ja niistä vaaroista, joita pietististen ylioppilasten papeiksi pyrkiminen tuottaisi isänmaalle. Yliopistossa oli Stenbäck siis voittanut suuren voiton sille liikkeellekin, jonka edustaja hän oli. Mutta lopullisesti ei asia kuitenkaan päättynyt hänen edukseen. Perustuen konsistoriumissa Stenbäckiä vastaan lausuttuihin arvosteluihin, joista nuo selvät huomautukset hakijan pietistisestä suunnasta sisälsivät hänelle jo ennestään tuttuja asioita, liitti v.t. varakansleri Thesleff epäävän lausuntonsa asiapapereihin. Tämä lausunto ratkasi asian Pietarissa. Stenbäck ei saanut hakemaansa opettajapaikkaa yliopistossa.
Jo keväällä 1844 oli Stenbäck hakenut teologian lehtorinvirkaa vasta perustetussa Vaasan lukiossa ja sitävarten kesäkuun 12 p:nä suorittanut määrätyt näytteet. Mutta näitä kokeita arvosteli Turun tuomiokapituli, ja siltä hänellä ei ollut syytä odottaa suosiollista kohtelua. Stenbäckille ilmoitetuinkin selvästi, ettei hänelle voitaisi uskoa sanottua virkaa, koska hän Vaasassa voisi aikaansaada niin paljon pahaa. Häntä kyllä kehoitettiin hakemaan samankaltaista virkaa Turun lukiossa, mutta siihen hänellä ei näy halua olleen. "Arkkipiispan raskas käsi painaa minua isällisesti" — kirjoittaa Stenbäck vuoden lopussa sisarelleen. "Hänen kirjeensä tähden yliopiston rehtorille ja tämän virkainnon tähden, joka veti sen esille, ei dosenttivirasta mitään tullut. Nuo hellät kehoitukset, että hakisin Turkuun, raukeavat tyhjiin. Thesleff kuuluu antaneen hylkäävän lausunnon, sentähden että kuulun lahkoon, joka on vaarallinen valtiolle. Kun asia oli kanslerin käsiteltävänä, kuuluu Armfelt kannattaneen konsistoriumin puoltavaa lausuntoa, mutta Perintöruhtinas oli jyrkästi asettunut sitä vastaan. Jumala suojelkoon meitä, lammasraukkojaan, ja tehköön meidät alttiiksi monen vaivan kautta menemään hänen valtakuntaansa".
Ystäviensä kehoituksesta teki Stenbäck senaattiin valituksen Turun tuomiokapitulin päätöksestä, joka perustuu siihen, että Stenbäckin jumaluusopin lehtorinvirkoja varten suorittamat kokeet muka eivät olleet riittävät. Mutta senaatin päätös, joka on päivätty joulukuun 7 p:nä, on vieläkin kierompi, perusteluissa kun muun ohessa sanotaan, ettei yliopiston konsistoriumi ollut hyväksynyt Stenbäckin dosentinvirkaa varten julkaisemaa väitöskirjaa.
Kaikesta huomaa, että viranomaiset kaikin tavoin koettivat estää Stenbäckiä virkaa saamasta. Surkeinta on, että Turun tuomiokapitulikin häikäilemättä asettuu samalle kannalle. Sen suhde herännäisyyteen osoittaa virkavaltaa, jonka aika ei voi olla pitkä. Pietismin ansioksi on luettava, että yleinen mielipide yhä jyrkemmin kääntyi sitä vastaan. Mutta suurilla kärsimyksillä on tämä voitto saavutettu. Näitä kuvaavat kauniisti seuraavat Stenbäckin kirjeestä hänen sisarelleen lainatut sanat:
"Kaiken tämän uhalla olen ollut hyvällä mielellä, tietäen että Jumala on kyllä minullekin määrännyt jonkun nurkan maailmassa. Olen nähnyt hänen isällisen kätensä, joka ei kaikissa näissä vastoinkäymisissä tahdo minua heittää. Tiedän, ettei hän minua hylkää, jos vaikka koko maailma asettuisi minua vastaan. Hän johtaa myöskin asiat niin, että saan sen paikan, minkä hän on minulle määrännyt, vaikka ihmiset niin kovasti tuumivat ja miettivät, mihin he minut panisivat. He kiittävät ylenmäärin oppiani, kykyäni ja lahjojani y.m. — mutta kristinusko, siinä kärki, joka pistää. Näkyy, miten saatana tahtoisi tarjota minulle kaiken maailman kunnian, jos vain siitä luopuen hänen edessään polvistuisin; ja jos sanon, ettei tämä ole houkutellut minua ja kutkuttanut, niin valehtelen ja olisin ihan sokea. Se juuri on ollut ja ompi suurimpana vaarana ja vaikeutena, että kunnia, turhamaisuus, maailman rakkaus y.m. niin kernaasti tahtovat nousta ja sisältäpäinkin houkuttelevat. En voi turvautua mihinkään muuhun, kuin Jumalan kaikkivoipaan armoon, joka voi minua ylläpitää ja sen tekeekin, vaikka vaara avaa kitansa sekä ulkopuolellani että minussa itsessä". [Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 89; Aspelin, Lars Stenbäck, s. 357 — 371; Kejserliga Alexanders-Universitetets i Finland Matrikel 1842; Lauri Stenbäckin Espoosta 6/7 44 ja Helsingistä 2/11 44 kirjoittamat kirjeet.]
XXIV.
Herännäisyyttä arvostelevia Kirjoituksia vuosina 1841-1844.
V. 1841 ilmestyi Falunissa P. A. Huldbergin kustannuksella kirjanen, jonka otsakkeena on: "Varoitussanoja Suomen pietismin johdosta". On saatu tietää, että se on F. G. Hedbergin kirjoittama. Tekijä arvostelee siinä herännäisyyttä yksinomaan ystävälliseltä kannalta, ja että sitä pidettiin heränneitten piiristä lähteneenä puolustuskirjana, näkyy siitäkin, että kontrahtirovasti Tolpo Turun pappeinkokouksessa moittien puhui sen ilmestymisestä. Sitä ei sovi kummastella, että tekijä ei ilmaise itseänsä — hän käyttää vaan nimeä "Suomalainen" — mutta otsake tuntuu oudolta. Ehkä on sen tarkoituksena hankkia kirjalle suurta lukijakuntaa. Tämä on pieni asia, mutta tärkeämpää on, että tämä julkaisu on todellakin hyvä puolustus herännäisyydelle. Varsinkin elävän kristityn suhdetta maailmaan ja siitä syntyvää eripuraisuutta ihmisten keskuudessa käsittelee tekijä elävästi ja taidolla, käyttäen väitteensä tukeeksi paitsi raamatunlauseita, hyvästi valittuja otteita Augustinuksen, Lutherin, Arndtin, Francken y.m. kirjoituksista. Tämä kirjanen on kaunis todistus siitä vakaumuksesta ja perusteellisuudesta, millä heränneet puolustivat itseään maailmaa ja nimikristillisyyttä vastaan. ["Warningsord i anl. av Pietismen i Finland samt därav föranledda söndringar"; Aspelin, Lars Stenbäck, s. 336; Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat (1842).]
Jos kukaan kaipasi Stenbäck, joka monesta syystä oli erinomaisen sopiva kynällä ajamaan herännäisyyden asiaa, "Evangeliskt Veckoblad'in" lakkautuksen jälkeen lehteä, jossa hän ja hänen ystävänsä saisivat ajatuksensa julkisuuteen. Suomessa ei voinut toivoakaan viranomaisten suostumusta tämän henkiselle lehdelle, eikä semmoista Ruotsissakaan siihen aikaan ilmestynyt. J. Ternströmin "Nordisk Kyrkotidningkään" ei Stenbäckiä ensinkään miellyttänyt, jonka vuoksi hän vähän koetti Skarstedtin kautta saada uutta hengellistä lehteä syntymään Ruotsissa. Mutta tämäkin hanke jäi kesken. Sensijaan julkasi Stenbäck kesällä 1842 kirjasen, nimellä "Muutama sana Pietismistä", jossa hän innolla, mutta samalla arvokkaasti ja valituin sanoin esiintyy herännäisyyden puolustukseksi. Tämän julkaisun aiheuttivat lähinnä ruotsalaisen teologin Reuterdahlin "Theologisk Qvartalskrift" nimisessä aikakauslehdessä samana vuonna Pietismistä julkaisema kirjoitus, jossa muun ohessa sanotaan: "Pietismi pitää kiini raamatun opista ja tunnustuskirjoistamme, mutta se on liika rehellinen, liika ahdasmielinen ja arka, niin asiaan kuin sanoihin nähden. Se puollustaa vanhaa ja pyhää asiaa, mutta tekee sitä huonosti, sillä se eroaa yksinäisyyteen ajasta ja maailmasta, jotka sentähden vetäytyvät siitä pois." Tunnustaen kirjoituksen maltilliseksi ja puolueettomaksi, teroittaa Stenbäck, että elävän kristityn täytyy tehdä täydellinen pesäero maailmasta, sekä näyttää raamatun sanoilla, miten Herra itse ennusti opetuslapsilleen maailman vihaa. Vedoten apostolien todistukseen "kaikkien, jotka jumalisesti Jesuksessa Kristuksessa tahtovat elää, täytyy vainoa kärsiä", puolustaa hän heränneitten kantaa tunnetulla lämmöllään ja jyrkkyydellään. Kirjanen on lyhyt — se sisältää ainoastaan 31 sivua — mutta sisältörikas ja asiallinen. On lausuttu se arvelu, että Stenbäck kirjoitti sen, tahi ainakin lopullisesti valmisteli sitä Turun pappeinkokouksen aikana. Joka tapauksessa sai hän tässä tilaisuudessa tuetta mielipiteilleen. Mutta hän oppi samalla myöskin punnitsemaan sanojaan ja puolueettomasti arvostelemaan sitä suurta uskonnollista liikettä, jonka edustaja hän oli. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia lauseita kirjasen lopusta: "Pietismi ei ole ilman vikoja eikä se milloinkaan ole pitänyt itseään täydellisenä; kivulla tunnustaa se vikansa eikä suinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee aivan hyvin syvän aatamilaisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on oikeaa, siellä pyrkii se käsittämään Kristusta ja elävän elämän hänessä, niinkuin Jesus Kristus sen käsittää, — ja Jumalan armoa, joka on sen herättänyt sitä etsimään, tahtoo se tunnustaa, puolustaa, ylistää, siitä se tahtoo pitää kiinni ja sitä seurata elämässä ja kuolemassa, myötä- ja vastoinkäymisessä, jos vaikka koko maailma asettuisi sitä vastaan. Mutta jos sen vastustajille hiljaisena hetkenä elämän ja kuoleman vakavuus häämöttäisi, ja korkeamman, kaikelta järjeltä salatun, Jumalasta syntyneen elämän salama välkkyisi läpi pimeyden ja sumujen, niin kuiskaisi ainakin silloin tyyntynyt ajatus jumalallisen painon voimalla heidän korvaansa viisaan Gamalielin sanat: 'jos tämä neuvo tai teko on ihmisiltä, niin se tyhjään raukeaa, mutta jos se on Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä, jos ette tahdo Jumalaa vastaan sotia'."
Kesäkuun 21 p:nä 1842 hyväksyi Turun tuomiokapituli Stenbäckin kirjasen painettavaksi. Jo tämä seikka todistaa, että se, vaikka se käsittelikin päivän polttavaa kysymystä, on maltillisesti kirjoitettu. Sen tunnustuksen tekijä vastustajiltaankin sai. Niinpä sanoi "Helsingfors Morgonblad" kirjoituksen "edustavan pietismiä tämän jalommassa muodossa" sekä että se oli kirjoitettu "nerokkaasti ja maltilla". Itse pietistisestä liikkeestäkin sanotaan samassa numerossa: "Ei kukaan ajatteleva ihminen voine kieltää pietismin suurta merkitystä, joka on siinä, että sekin puolestaan antaa uudenaikaiselle indifferentismille ja jo kaavaan jähmettyneelle puhdasoppisuudelle voimallisen herätyksen uuteen elämään ja siten helmassaan kätkee hengellisen uudestisyntymisen siemenen." Ja "Helsingfors Tidning", joka sitä niinikään arvostelee, lausuu tunnustaen: "Miten eroavat mielipiteet pietismin arvosta ja merkityksestä ovatkin, on jokainen sitä tarkoittava, puolueettomuudella ja maltilla kirjoitettu riitakirjoitus vastaanotettava kunnioituksella". Kiittävästi puhuu myöskin "Borgå Tidning" Stenbäckin kirjasesta. Mutta jyrkästi vastustavalle kannalle nämä lehdet itse asiaan nähden kuitenkin asettuivat, monesti kiivaastikin arvostellen pietismiä ja sen puolustajia. Niinpä kirjoittaa esim. "Helsingfors Morgonblad", ilmoittaessaan Stenbäckin "Några ord om Pietismen": "Pietistat tahtovat kernaasti kirjaimen mukaan sovelluttaa raamatunlauseita, joista he hakevat tarvittavaa tuetta subjektiivisille mielipiteilleen" — "Pietismi tahtoo välttämättä elää riidassa maailman kanssa, jonka vihan ja ylenkatseen alaisena se tahtoo olla. Ehdottomasti se tuomitsee jokaisen vakaumuksen, joka ei kulje samoja teitä sen kanssa. Semmoinen vääräuskoiseksi leimaaminen kuuluu pietismin periaatteeseen, se kun ankarasti vaatii jyrkkää kuuliaisuutta kirjoitetun sanan kirjaimelle; sentähden se tahtookin sovelluttaa kristillisyyttään siihen, mikä on pientä ja vähäpätöistä, ja tuomiten arvostella itseään, muita ja elämää, joka on erämaa ja jota pitää vihata." ["Några ord om Pietismen"; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 347; Turun tuomiokapitulin arkisto; "Helsingfors Morgonblad" 1842 N:o 91; "Helsingfors Tidning" 1842 N:o 70; "Borgå Tidning" 1842 N:o 9.]
Samana vuonna kuin "Några ord om Pietismen" ilmestyi Suomessa, painettiin Falunissa ruotsinkielinen käännös pseudonymi Christianus Alethophilos'in saksaksi kirjoittamasta kirjasta "Keitä ovat ja mitä tahtovat pietistat?" Sanoen pietismiä hyvin vanhaksi, sitä kun kaikkien aikojen hurskaat edustavat, sanoo tekijä vakaamman uskonnollisen elämän "varsinkin pohjoisissa maissa" syntyneen Spenerin ja Francken vaikutuksesta. Puolustaen pietismin oppia ja kieltäen sen olevan tunnekristillisyyttä tämän sanan huonommassa merkityksessä, puhuu hän kattavasti pietistain urhoollisuudesta totuuden tunnustamisessa, heidän hartauskokouksistaan y.m. Hän perustaa väitteensä monien vuosien kuluessa varsinkin suurissa kaupungeissa tehtyihin huomioihin. Suomen herännäisyyttä ei tässä kirjasessa mainita, mutta sen henki on aivan sama ja hankki sille täälläkin monta lukijaa. Sekin lausui painavan sanan herännäisyyttä koskevissa riidoissa. Kirjan loppusanat kuuluvat: "Ken voi kieltää hurskasten esimerkin missä hyvänsä semmoisia löytyy raamatussa ja ihmiselämässä, vielä tänään saaneen monen raa'an syntisen, monen himojensa kurjan orjan häpeämään ja levottomuudesta pelkäämään. Hurskasten heille lausumat sanat, kertomukset, opetukset, nuhteet, varoitukset ja kehoitukset ovat hyvä siemen, joka kyllä usein voi pudota kovaksi tallatulle tielle, kivikkoon tai ohdakkeisiin, mutta myöskin hyvään maahan, missä se itää ja kantaa paljon hedelmää. Tämän maailman kevytmieliset lapsetkin, jos pilkkaavatkin ja häväisevät hurskaita, tietävät kuitenkin aivan hyvin sydämensä syvyydessä, millainen heidän oma tilansa on muiden tilaan verrattuna, eivätkä salaisesti voi heiltä kunnioitustaan kieltää. Olen usein nähnyt, että maailman lapset ovat kutsuneet näitä hurskaita tautivuoteellensa, saadakseen lohdutusta heidän esirukouksistaan ja puheistaan, taikka että on toivottu samankaltaista kuolemaa, kuin heidän oli. Älköön sentähden oudoksuttako, että yhdyn Schlegelin kahdeksannentoista vuosisadan historiassaan lausumiin sanoihin, että nim. kaiken sen jälkeen, mikä on sanottu pietistain puolustukseksi ja heitä vastaan, lopullisesti täytyy tunnustaa: he ovat maan suola." ["Hvilka äro och hvad vilja pietisterna"; kert. N. G. Arppe ja Charlotte Achrén.]
Vielä toinenkin ulkomaalaisen kirjoittama kirja ilmestyi näihin aikoihin pietismiä arvostelemaan. Se on siihen nähden edellistä tärkeämpi, että se on kirjoitettu Suomen oloja silmällä pitäen. Sen nimenä on: "Pietismi, sen oikea käsittäminen ja käsitteleminen". Tekijä oli oppinut saksalainen teologi K. Fromman Venäjällä. O. V. Ehrnströmin kääntämänä ilmestyi kirja ruotsiksi Helsingissä 1842. Se herätti valeen mitä suurinta huomiota. Varsinkin arvostelivat muutamat sanomalehdet sitä hyvin kiittävästi. Niinpä sanoo "Borgå Tidning" kirjan sisältävän "paljon luettavaa sekä pietistoille että muille", "edelliset kun siitä näkevät, miten heitä arvostelee suvaitseva vastustaja, ja koska viimemainitutkin siitä ymmärtänevät, ettei pietismiä saa kohdella välinpitämättömyydellä, vielä vähemmin ylenkatseella". Lehti kehoittaa sitä lukemaan Stenbäckin "erinomaisesti kirjoitetun" kirjan rinnalla.
Fromman oli muun ohessa väittänyt, että kadotuksen pelko enemmän kuin rakkaus Jumalaan vaikuttaa pietistaan sekä että tämä etsii häntä miltei yksinomaan autuuden ikävöimisen tähden. Kirjaa arvostellessaan "Helsingfors Tidning'issä" vastasi nimimerkki (Juliu)s (Ber)gh tähän syytökseen seuraavin sanoin: "Jos te, minun herrani, voitte rakastaa Jumalaa niin paljon, että siihen rakkauteen voitte perustaa luottamuksenne, niin en minä sitä voi, eikä kukaan sitä voi, niinkuin kirjoitettukin on: 'ei niin, että me olemme Jumalaa rakastaneet, vaan hän on rakastanut meitä'. Olen syntiä tehnyt elävää Jumalaa vastaan ja omatuntoni todistaa, että 'Jumala ei anna itseään pilkata'." Viitaten raamatun todistukseen vanhurskauttamisesta uskon kautta, huudahtaa kirjoittaja: "Mutta tähän vastaisi kai oppinut pastori: enkö ole sitä sanonut, että pietista, väittäessään yksin elävänsä hurskasta uskonelämää, on ylpeä." Kirjoitus on pitkä ja hyvin perusteellinen. Jos se puhuukin pietistan jyrkkää, väittelyn helteestä joskus hieman kiivastunutta kieltä, on se kauttaaltaan asiallinen ja arvokas. Sitä vastusti samassa lehdessä muutamia päiviä myöhemmin eräs lähetetty kirjoitus, jossa huomautetaan, että —s —gh väärin oli syyttänyt Frommania katolisuudesta, hän kun oli puhunut vain Kristuksesta "meissä" eikä "meidän edestämme".
Frommanin kirjan johdosta astui taistelutantereelle nuori maisteri, jonka nimen jo olemme maininneet: Antero Vilho Ingman. Hän oli syntynyt 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja filosofiankandidaatiksi 1842, oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen kanssa ja oli hänen kauttansa päässyt heränneitten likeiseen tuttavuuteen. Jo siihen aikaan, jolloin Frommanin kirja ilmestyi, kannatti hän lämpimästi herännäisyyttä. Tottunut kun hän oli kynää käyttämään, ryhtyi hän erityisessä kirjasessa käsittelemään Frommanin arvostelua herännäisyydestä. Kirja, joka sisältää 52 sivua, ilmestyi 1843. Nuorukaisen lämmöllä kuvaa Ingman alussa ajan luonnetta, huudahtaen: "Ei ainoastaan tieteen laajalla kentällä, vaan myöskin uskonnon pyhällä alueella huomaa, että suuret voimat ovat liikkeellä. Sentähden, te nuorukaiset, miehet ja harmaahapsiset isät, tarkatkaamme tätä aikaa; sillä ei näy nyt enää tuo välinpitämätön nukkuminen indifferentismin puoliheränneessä horrostilassa auttavan. Taisteluun, taisteluun! kuuluu kaikkialta levottoman aikamme myrskyisältä taistelutantereelta." Huomauttaen, että Fromman aivan pintapuolisesti käsittelee käsitettä "synti" eikä sentähden käsitä sitä jyrkkää dualismia, josta hän syyttää pietismiä, näyttää Ingman, miten ajan uskottomuus ja sen tyhjä uskonnollisuus juuri samasta syystä on eksynyt niin kauas Jumalan sanasta. Kiittäen Stenbäckin "Några ord om Pietismen", jonka kannalle hän sanoo kokonaan asettuvansa, sättii hän joskus ivankin ruoskalla maailman ihmisten kristillisyyttä, siv. 42 esim. lausuen: "Kuvaa, lukijani, itsellesi nuorta, kaunista, mustaan, kiiltävään hännystakkiin puettua pappismiestä, kuvaa itsellesi, miten hän hartautta säteilevin ja taivasta kohti luoduin silmin esiintyy saarnatuolissa, ja kuule hänen puhuvan: 'Oi, sinä jalo ihminen, joka hyveen tiellä koetat jalostuttaa sieluasi, sinä joka väsymättä pyrit eteenpäin sivistyksen valoisalla tiellä! rikkaan palkan olet kerran löytävä taivaan ilomajassa, sinä, sanon minä, joka uuden elämänperiaatteen elähyttämänä jo tässä iloisessa ja ihanassa maailmassamme olet nähnyt Jumalan valtakunnan! Voi, sinä tiedon yölampun ääressä alituisesti valvova tiedemies! Kalpea on nyt poskesi ja lakastunut kauneutesi, mutta henkesi on sitä kirkkaampana säteilevä tähtien kodissa, missä sinäkin kuolemattoman Voltairen ja Rousseaun kera tulet tähdeksi, amen'. — Etkö jo itke, lukijani? Ainakaan ei saarnan kertoja voi muuta kuin itkeä — ainakin kun hän lähimmässä penkissä, saarnan päätyttyä, kuulee nyyhkyttävän kaunottaren ilon kyyneleitä vuodattaen kuiskaavan: jalo pappi, sinä et ketään tuomitse! Katso, lukijani, tämä olisi maailman mieleen saarnaamista. Lihalle ja verelle ihanaa ja lempeää evankeliumia, joka jättäisi viattoman, enkelinkaltaisen maailmanlapsen rauhaan".
Fromman oli käsitellyt ainettaan tieteellisesti. Samaan muotoon pukeutuu monessa paikoin Ingmaninkin kirja, osoittaen hänen jo siihen aikaan lukeneen paljon. Mutta ei hän silti unohda asian käytännöllistä puolta. Päinvastoin käsittelee hän, raamatun todistuksiin vedoten, esim. elävän kristityn suhdetta maailmaan yhtä yksinkertaisella, kuin sattuvallakin tavalla. Herännäisyyden katsantotapaa ilmaisee varsinkin seuraava lause: "Jos pietismi maailman lasten viattomissa huvituksissa, niinkuin tanssissa ja korttipelissä, ei voi nähdä muuta, kuin maailman himoa, ja sentähden pysyy niistä erillään, onko se silti hyljättävä kirkollista yhtenäisyyttä häiritsevänä ja ehkäisevänä ilmiönä? En tahdo tällä kertaa kiistellä tanssista ja korttipelistä, mutta kysyn kuitenkin näiden huvitusten innostuneilta ihailijoilta: jos Vapahtajamme Kristus vielä ruumiillisessa muodossa vaeltaisi maan päällä, mahtaisiko kukaan hänen tosi seuraajistaan voida kutsua häntä kanssaan iloiseen ranskalaiseen katrilleen tahi meluavaan pelipöytään?"
Selvää on, että Ingmanin kirja herätti paljon huomiota. Sen ainakin paikotellen kiihkoisa henki, johon Stenbäckin lennokas kirjanen ei eksynyt, ei kuitenkaan saanut aikaan mitään kiivaampaa väittelyä. Ehkä oli syynä siihen se seikka, että Frommanin kirja tavallaan arvosteli herännäisyyttä suosiollisesti sekä että sanomalehdissäkin oli alkanut näkyä myötätuntoisiakin arvosteluja siitä. Semmoinen arvostelu löytyy esim. "Vasa Tidning'issä" helmikuussa 1843. Kirjoitus on lähetetty eikä sen alla ole mitään nimimerkkiä, mutta selvästi näkyy, ettei se ole pietistan kirjoittama. Siinä tunnustetaan selvin sanoin ajan uskottomuus ja pietismin suuri merkitys. "Pietismi uskoo siihen tosiseikkaan, että ihminen on langennut, se uskoo, että löytyy ijankaikkisuus, johon tämä lankeemus yhä syvempään onnettomuuteen syöksee jokaisen, joka ei usko ihmiseksi tulleeseen jumalalliseen auttajaan" lausuu kirjoituksen tekijä. Ja hän jatkaa: "Missä tätä uskoa löytyy vähän vain tahi ei ollenkaan, siellä syntyy vastustamattomana, vaikka kuinka kauniisti tahansa sitä peiteltäisiin, kaipuun ja tyhjyyden tunne. Tämä tunne — sen tuntee jokainen, joka ei ole aivan tylsistynyt — selittää, miksi pietismi on herättänyt ja herättää niin suurta huomiota, jos kohta sitä toiselta puolen ei aivan perusteettomasti pelätäkkään." — Nimimerkki "Dixi" vastaa samassa lehdessä mainitun kirjoituksen lopussa pietismiä vastaan tehtyihin syytöksiin, huomauttamalla ettei se "salaisesta ylimielisyydestä" nuhtele ihmisiä synnistä eikä "vallanhimosta" taistele maailmaa vastaan y.m., vaan aivan toisista vaikuttimista.
"Helsingfors Morgonblad" puhui joskus hyvinkin suosiollisesti herännäisyydestä. Niinpä oli se siksi ystävällisesti arvostellut sekä Frommanin että myöskin Stenbäckin ja Ingmanin tätä liikettä käsitteleviä kirjoja, että sitä jo leikillisesti sanottiin herännäismieliseksi. Mutta puolustaessaan Frommania ja samalla antaessaan jonkunmoista tunnustusta pietistoillekin, oli lehti joutunut umpikujaan, josta sen oli vaikea suoriutua. Kantaansa selvitti "Helsingfors Morgonblad" maaliskuun 14 p:nä 1844 ilmestyneessä numerossaan pitkässä kirjoituksessa. Huomauttaen Ingmanin kirjasta kirjoittamastaan arvostelusta, jossa nimenomaan oli sanottu, että se kuvasi pietismiä semmoisena, kuin tämä suunta esiintyi "tunnustajainsa paremmassa vähemmistössä", esittää kirjoitus useita muistutuksia herännäisyyttä vastaan. Niinpä siinä väitetään pietismin kieltävän kaiken historiallisen kehityksen, sen "alituisesti komeilevan raamatunlauseilla" y.m. Lopuksi huomautetaan Suomen Lääkäriseuran kertomuksessa v. 1843 löytyvän todistuksia siitä, että Kokkolan, Pietarsaaren, Uuskaarlepyyn ja Savonlinnan seuduilla olisi pietismin vaikutuksesta ilmaantunut mielisairautta y.m. tauteja, jotka olivat johtaneet murhiin, itsemurhiin ja muihin rikoksiin.
Myönnettävä on, että kysymyksessä oleva kirjoitus sisältää paljon tunnustustakin herännäisyydelle. Tämä seikka ei kuitenkaan riittänyt lieventämään pietistain jyrkkyyttä. Siitä "juste milieu"-kannasta, jolle "Helsingfors Morgonblad" oli toivonut heidän asettuvan, he eivät tahtoneet tietääkään. Että niin oli laita, näkyy selvästi viimemainittua lehteä vastaan "Helsingfors Tidningissä" samaan aikaan tähdätystä kirjoituksesta, jonka alla on nimimerkki "Pappi". Samassa lehdessä torjui A. V. Ingman pari viikkoa myöhemmin "Helsingfors Morgonbladin" mainitsemia, Suomen Lääkäriseuran kertomukseen perustuvia syytöksiä muutamien seutujen heränneissä tapahtuneista sairaudenkohtauksista, sanoen tutkimuksista käyneen selväksi, ettei herännäisyydellä ollut mitään tekemistä näiden häiriöiden kanssa. Yhtä jyrkästi vastustaa hän syytöksiä lahkolaisuudesta, lausuen: "Pietismi ei koskaan ole hyväksynyt mitään lahkoa, vaan on aina elämän ja kuoleman uhallakin taisteleva oikean opin puolustukseksi".
Moni virallisen kristillisyyden edustajista toivoi, että Frommanin kirja vaikuttaisi paljon hyvää herännäisyyden ehkäisemiseksi. Arkkipiispa Melartin lähetti sen J. Vegeliukselle, toivoen hänen kauttansa saada sille kannatusta Suupohjan heränneiltä papeilta. Vegelius vastasi pitkällä kirjeellä, jossa hän näytti, miten aivan eri kannalla Suomen heränneet ja Fromman, niin yhdessä kuin toisessa suhteessa olivat. Yhtä jyrkälle kannalle, kuin kaikki ystävänsä, asettui Vegeliuskin. "Tekijä ei tunne", kirjoitti hän, "oikeaa pietismiä, joka itse teossa ei ole muuta, kuin elävää kristillisyyttä, jolle tavallisesti annetaan joku ilkeä pilkkanimi, kun ei avonaisesti uskalleta asettautua tosikristillisyyttä vastaan käyttämällä sen oikeaa nimeä, koska jokainen kernaasti tahtoo käydä hyvästä kristitystä. Pietismiä sanotaan yksipuoliseksi sentähden, ettei se poikkea Jumalan sanasta, ei oikealle eikä vasemmalle".
Frommankin sekaantui vielä taisteluun. Hän lähetti B. O. Lillelle pitkän puolustuskirjoituksen, joka käännettiin ruotsiksi ja painettiin "Ecclesiastikt Litteraturbladissa". Ettei hän ollut katkeroittunut häntä vastaan monasti lausutuista hyvinkin kiivaista sanoista, vaan päinvastoin suurella kunnioituksellakin kohteli herännäisyyttä ja myötätuntoisuudella tahtoi sen erehdyksiäkin arvostella, osoittavat esim. seuraavat sanotusta kirjoituksesta lainatut sanat: "Paraintakin uhkaavat väärinkäytökset ja turmelus. Se kohta, missä pietismi ei ollut suojeltu turmelukselta oli, jollen erehdy, juuri siinä ristiriidassa, johon se joutui taistellessaan maailmaa ja puhdasoppisuutta vastaan. Ei mikään ihmistä niin helposti johdata epäjohdonmukaisuuteen ja varomattomiin tekoihin, jotka alussa eivät sisältyneet hänen tarkoitukseensa ja periaatteisiinsa, kuin ristiriitaan joutuminen. Tätä kokemusta tukee minusta myöskin pietismin historia. Jos sen periaatteeseen silloin, kun se ensin syntyi, kuuluikin pysytteleminen erillään hengettömyyteen ja kuolemaan sortuneesta lutherilaisesta puhdasoppisuudesta, niin ei suinkaan tuohon periaatteeseen kuulunut välinpitämättömyys teologiseen tieteeseen nähden, vielä vähemmin tämän tieteen hylkääminen". Frommanin kirjoitus sisälsi, niinkuin hänen kirjansakin, tunnustustakin ansaitsevia lausuntoja, mutta sitä eivät Suomen pietistat myöntäneet. He eivät tahtoneet tietää mistään sovitteluista, ei silloinkaan, kun semmoisten tekijä esiintyi ystävällisessä tarkoituksessa. Joko tahi.
Herännäisyyttä koskeviin, näinä aikoina julkaistuihin kirjoituksiin, kuuluvat myös ne kirjalliset väittelyt, jotka syntyivät J. J. Östringin muistoksi v. 1840 Pohjalais-osakunnan juhlassa pidetyn puheen johdosta. Tämä puhe, jonka piti R. J. Holsti, julkaistiin painosta seuraavana vuonna. Östring oli ollut Stenbäckin ehkä likeisin ystävä, Ja hänen kaunis muistonsa eli elävänä runoilijan sielussa. Etenkin muisti Stenbäck tuon ystävänsä herätystä ja sitä perinpohjaista muutosta koko hänen katsantotavassaan, minkä se sai aikaan. Puheessaan oli Holsti tähän koskenut, mutta samalla väittänyt, että Östringissä tapahtunut mielenmuutos ei oikeastaan ollut luopumista filosofiasta, jota hän niihin asti oli niin syvällisellä rakkaudella harjoittanut, vaan sen sovittamista tuon uskonnollisen vakaumuksen kanssa yhteen, johon hän taisteluissaan oli johtunut. "Huomaamme hänessä filosofian ja pietismin toisiinsa liittyneinä rauhallisesti vaikuttavan samaan suuntaan, kun sitävastoin muutoin aina tapaamme ne erimielisinä ja ilmeisessä taistelussa keskenään", oli Holsti muun ohessa lausunut. Tätä käsitystä vastaan esiintyi Stenbäck pitkässä, "Helsingfors Morgonbladissa" julkaisemassansa kirjoituksessa. Kertoen, miten Östring, yliopistoon tultuaan, turhaan etsi tyydytystään milloin runous-, milloin osakunta- ja toveri-elämän jaloimmista pyrinnöistä, milloin filosofiasta, teroittaa hän että tuo levoton heittäytyminen toisesta toiseen riippui siitä tyhjyydestä, minkä sielu aina tuntee, kunnes se löytää elävän Jumalan. Erinomaisen kauniisti on tämä Stenbäckin kirjoitus kirjoitettu. Kaikkialla näkyy kirjoittajan jalo runoilijaluonne ja hänen lämmin sydämensä. Aihe onkin mitä kiitollisimpia: nuoruuden muistojen pyhyys Jumalan sanan valossa. Kuvatkoot sitä muutamat lyhyet otteet: "Hän (Östring) huomasi surulla ja kauhistuksella erehtyneensä koko elämänsä tarkoitusperästä, vieläpä ettei hän ollut aavistanutkaan, että ainoa ja oikea, ijankaikkinen totuus oli hänelle ihan tuntematon, ja ettei hän vielä ollut astunut ainoatakaan askelta sitä löytääksensä ja voittaaksensa; että hän oli seurannut pettäviä virvatulia ja siten unohtanut sen suuren pääasian, joka on jokaisen ihmisen pääasia: Jumalan ja hänen elävän tuntemisensa etsimisen. Hän huomasi, että silloin kun hänen päänsä oli täynnä filosofisia mietelmiä ja hänen sielunsa itseensä tyytyen luuli työskentelevänsä yksinomaan ihanissa, ylevissä ja jaloissa ajatuksissa, asui synti häiritsemättä sydämessä, erottaen hänet kauas Luojastaan ja Jumalastaan. Niin oli synti murtumaton, sen kahleissa oli hän voimatonna vankina. Mutta omassatunnossaan kuului vastustamattomalla voimalla Jumalan ääni: Teidän pitää pyhät oleman, sillä minä olen pyhä — — —. Nyt oli kirves pantu puun juurelle, kaikki utukuvat hävisivät, mutta Herra yksin puhui: tee parannus, muutoin sinut kaadan. Tämä on herätystä, eikä kukaan, joka ei ole sitä kokenut, vielä ole astunut askeltakaan sillä tiellä, joka johtaa elämään. Herännäisyyden jyrkkää kantaa kristityn suhteeseen nähden maailmaan ilmaisevat seuraavat sanat: 'Puhuja väittää, ettei Östring enää vaikuttanut ympäristöönsä yhtä miellyttävästi, kuin ennen.' Tuo on mahdollista, eikä muuten voinut ollakaan. Kun hän ei enää saattanut ottaa osaa entisten toveriensa elämään, heidän toimiinsa ja pyrintöihinsä, niin täytyi heidän pitää häntä kaameana, synkkänä ja ikävänä, samoinkuin yleensä kristityn ihmisen läsnäolo luonnollisten ihmisten mielestä tuntuu painostavalta ja raskaalta, he kun hänen kauttansa tulevat omissatunnoissaan levottomiksi ja he kun tuntevat, että häntä hallitsee toinen henki, kuin heitä itseä".
Tämän Stenbäckin kirjoituksen johdosta arvosteli "Helsingfors Morgonblad" lyhyessä kirjoituksessa Holstin puhetta. Kannattaen siinä lausuttuja mielipiteitä ja vastustaen Stenbäckin katsantotapaa, väittää arvostelija, ettei Östring olisi pysynyt pietistana, jos hän olisi saanut elää. Kirjoitus päättyy hyökkäyksiin heränneitä vastaan, joita syytetään muiden mielipiteiden halveksimisesta. — Muutamia päiviä myöhemmin vastustaa joku muu samassa lehdessä sitä Stenbäckin väitettä, ettei filosofia tiedä mikä synti on, sanoen hänkin viimemainitun esitystä Östringistä vääräksi. Stenbäck vastasi muutamin sanoin, koettaen vastustajilleen huomauttaa uuden syntymisen salaisuutta. Väittelyyn puuttui myöskin "Interveniens" "Helsingfors Tidningissä". Siihenkin vastattiin. Ja samaa riitaa jatkui vielä seuraavanakin vuonna. [Borgå Tidning 1843, n:o 9; Helsingfors Tidning 1842, n:o 24, 1843 n:o 23, 38, 1844; Vasa Tidning 1843, n:o 20, 27; Helsingfors Morgonblad 1842, n:o 6, 10, 12, 24, 1844, n:o 21, 22, 27; Församlingsvännen 1889, n:o 4; Ecclesiastikt Litteraturblad 1845, n:o 1; Sukukirja; Minnesteckning av Johan Jacob Östring; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]
"Ei ollut vähän melua siitä tiestä".
XXV.
Hedbergiläisen riidan alku.
Heinäkuun 30 p:nä 1843 asetettiin F. G. Hedberg Pöytyän seurakunnan pitäjänapulaisenvirkaan. Tilaisuuteen oli saapunut joukko Etelä-Suomen heränneitä pappeja. Illalla keskusteltiin, niinkuin heränneitten piireissä tapana oli, autuuden tiestä. Mieliala oli raskas. Valitettiin synnin voimaa ja taistelun vaikeuksia. Hedberg katkasi nämä puheet, lausuen: "Monta kertaa olen jo elävästi kokenut, ettei mikään muu voi tyydyttää omaatuntoa tahi vakuuttaa meitä Jumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta, kuin evankeliumin todistuksen omistaminen uskossa siitä sovinnosta, joka Kristuksessa Jesuksessa jo on tapahtunut. Niinpä tapahtui minulle viime syksynä Raippaluodossa eräänä aamuna, jolloin tavallisuuden mukaan jälleen tunsin omassatunnossani lain tuomion ja mietin, miten menettelisin saadakseni armon ja syntini anteeksi, että minulle selvästi kirkastui se Jumalan sanan valo, että kaikki tämä jo oli minulle Kristuksessa hankittu ja etten minä tähän muuta tarvinnut, kuin sen evankeliumin sanan uskolla omistamisen, joka saarnaa armosta ja vanhurskaudesta. Jättäen muut valmistukset sikseen, aloin silloin aivan yksinkertaisesti ja lujasti turvautua tähän sanaan, sitä tehdessäni luotani luoden kaikki perkeleen vastaväitteet ja lain vaatimukset. Ja heti kun uskalsin näin tehdä, sain omassatunnossa myös tuntuvalla tavalla kokea rauhaa sekä iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta, jota iloisella sydämellä ja korkealla äänellä aloin kiittää ja ylistää." [Akiander VII, s. 322.]
Ei kukaan Pohjanmaan jyrkimmistäkään heränneistä papeista olisi moittinut Hedbergiä näistä sanoista, jos kohta muutamat kohdat tässä lausunnossa sisältöönkin nähden erosivat heidän piireissään kuulluista tunnustuksista. Kyllä hekin monesti olivat kokeneet Jumalan armon suuruutta ja omantunnon rauhallista lepoa Kristuksen hankkiman sovinnon turvissa, ja synneistään murheellisia sanankuulijoitaan olivat he neuvoneet turvautumaan yksinomaan samaan armoon, mutta se olisi heistä tuntunut oudolta, että Hedbergin sanoista aivan surutonkin olisi voinut tulla siihen johtopäätökseen, että hänelläkin ilman muuta oli syntein anteeksisaamisen rauha. Kysymys oli käytännöllinen kysymys, joka ihmisten eri tiloihin nähden muodostuu eri tavalla. Tätä ei Hedbergkään olisi tahtonut kieltää. Mutta se ahdattiin opinkaavaan, jota kaikkien tuli noudattaa elämässä ja tunnustuksessa ja siinä on nyt alkavan suuren riidan alkusyy.
Monta vuotta oli Hedberg taistellut kovaa taistelua epäuskon kiusauksia vastaan. Elävä synnintunto ja synninsuru ajoivat häntä yhtä elävästi kaipaamaan Jumalan armoa Kristuksessa. Sitä hän odotti, niinkuin yön pimeässä valvova sairas odottaa päivän koittoa. Ja monta kertaa välkkyikin Jesuksen rakkauden valo hänelle, antaen hänen maistaa, kuinka suloinen Herra on. Mutta yö ei kuitenkaan poistunut, ja uhkaavana kuului sen pimeästä usein lain ukkosen jylinä. Jumalan sanasta hän tiesi, että emme mitään voi ilman Kristusta ja että hänen sovintotyönsä hedelmät tarjotaan meille ilmaiseksi, "ilman rahatta ja ilman hinnatta", miksi täytyisi hänen näin ollen pelvonalaisena taistella voimatonta taisteluaan epäuskon pimeässä? Eikö ollut Kristus tullut häntäkin auttamaan lain ikeen alta Jumalan lasten vapauteen? Tuohon suuntaan olivat Hedbergin ajatukset jo monta vuotta pyrkineet, ja avomielisesti oli hän monesti ne ystävilleen ilmaissut. Eikä siinä kyllin. Hän luuli huomaavansa saman epäuskon vallan, kuin itsessään, muissakin heränneissä papeissa ja heidän sanankuulijoissaan ja hän oli monesti ajatellut: onko oppimme, onko saarnamme oikea. Hedbergin uskonnollista kehitystä 1840-luvun alkupuolella kuvaa hyvin valaisevalla tavalla hänen Raippaluodosta syyskuussa 1842 kirjoittamansa kirje, joka selvästi on aiottu Pohjanmaan heränneitten pappien luettavaksi. Siinä hän muun ohessa kirjoittaa: "Vaikka me ahkeroitsemme puhtaan sanan julistamista ja sen soveltamista jokaiseen hänen tilansa mukaan, niin emme luultavasti kuitenkaan voi sytyttää oikein elävän evankeliumin valoa ihmisten sydämissä, ellei sen kirkkaus ensin valaise meitä itseä. — Tätä kaikkea en suinkaan sano siinä mielessä, kuin minä jo olisin tuohon päässyt, vaan ainoastaan ilmaistakseni, mikä ajatukseni mukaan on minun ja useampain (en sano kaikkien) maamme heränneitten opettajien suurin puute; Jumala on kyllä, ja hän olkoon kiitetty siitä, hengellänsä enemmän tahi vähemmän tehnyt työtä sydämissämme, me olemme myöskin tässä valossa nähneet, että kristikunnan kristillisyyden tila ei ole hyvä, ja me olemme korottaneet äänemme pasuunan äänenä nuhtelemaan Israelin ylitsekäymisiä. Siellä täällä suurimmassa osassa maata ovat myöskin useat sielut kuunnelleet tätä 'parannushuutoa ja alkaneet murheella kysyä: 'mitä meidän pitää tekemän?' Silloin olemme myöskin, niin hyvin kuin olemme voineet, koettaneet neuvoa näitä murheenalaisia sieluja kääntymään Jumalan Karitsan tykö. — Kaikki tämä on nyt tapahtunut, ja kuitenkin — niin arvelen minä — on Kristus Jesus, jos kohta ei kokonaan, niin kuitenkin suurimmaksi osaksi vielä tuntematon sekä itsellemme että sanankuulijoillemme. Sillä, rakkaat veljet, mistä muutoin tulisi tuo heränneissä niin yleinen ja alituinen valitus epäuskosta? Mistä tuo kylläkin yleinen hitaus, penseys ja kylmyys, jota sekä me itse alinomaa valitamme että sanankuulijoistamme vakavimmat? Niin, ja mistä tuo ei aivan harvinainen rakkaudeton arvosteleminen ja tuomitseminen heränneitten omassa keskuudessa, tuo itserakas, uuttera, viisasteleva toisten tilan mestaroiminen y.m.? Väitän 'evankeliumin ihana, Kristuksen kirkkauden valo' ei vielä ole saanut oikein valaista meidän eikä sanankuulijoittemme sydämiä. Me makaamme vielä suurimmaksi osaksi (käyttääkseni Boosin sanoja) Johannes Kastajan kylmässä ja pimeässä katumusvankilassa, mutta Poika ei ole saanut meitä oikein vapaiksi tehdä. Johanneksen kylmällä vesikasteella olemme kastetut parannukseen, mutta Jesus Kristus ei ole saanut Pyhällä hengellä ja tulella kastaa meitä todelliseen uuteen syntymiseen." — Lämpimin ja nöyrää uskoa ilmaisevin sanoin kehoittaa kirje ystäviä "yhtenä miehenä Jaakopin tavoin taistelemaan Jumalan kanssa siunauksesta". Vedoten Jumalan sanan horjumattomiin lupauksiin, joista hän yhtä voimallisesti kuin kauniisti puhuu, luo Hedberg lopuksi toivonsa silmän valoisampaan aikaan, lausuen "Kristus on nouseva kuolleista ja on tuleva eläväksi meidän sydämissä". [Hedbergin kirje 21-23/9 42 (Wennerström, s. 108-113).]
Ei kukaan ole tätä kirjettä moittinut. Varsinkin jos se kokonaisuudessaan luetaan, tekee se eheän vaikutuksen. Myönnettäköön niinikään, että Hedbergin huomautus heränneitten laillisesta katsantokannasta ja siitä johtuvista vioista, jos kohta ehkä liioitteleva, sisältää oikeutettujakin huomautuksia. Samaan tapaan ajattelivat ainakin muutamat muut heränneet papit juuri näihin aikoihin, jos kohta sillä eroituksella, että he tuolla herännäisyydelle omituisella pyhällä pelvolla aina puhuivat armon omistamisesta.
Muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti Hedberg toisen samankaltaisen kirjeen. Hän osoitti sen Paimion vastanimitetylle pitäjänapulaiselle K. Enebäckille, joka oli pyytänyt häntä vieraakseen virkaanasettajaisissa, kehoittaen häntä lukemaan sitä tähän tilaisuuteen saapuville ystäville. Kirje on vielä evankelisempi kuin edellinen, mutta paljon rohkeampi armon omistamiseen nähden. Hedberg kirjoittaa siinä: "Armo tahtoo olla armoa, se on, tahtoo että se lahjoitetaan ja vastaanotetaan ilmaiseksi, muutenhan se ei enää mikään armo olisikaan. — Mitä sitten tekisimme? Mitä muuta kuin avaamme kurjat kerjäläispussimme ja otamme mielellämme vastaan, mitä rakas taivaallinen isämme meille ilmaiseksi tahtoo lahjoittaa! Oi, jospa toki osaisimme tämän yksinkertaisen ja samalla kuitenkin aina niin vaikean taidon! Veljet! mitäpä meiltä sitten puuttuisi, tai mikä perkele helvetistä saattaisi silloin vahingoittaa meitä! — Suuri ja sanomaton on tosin syntivelkamme; mutta mitä se nyt merkitsee Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan vereen verrattuna? Vähemmän kuin ei mitään. Alastomia ja synnin saastan tahraamia me tosin olemme elävän Jumalan edessä; mutta mitäpä se vahingoittaa, kun nyt Kristus tahtoo lahjoittaa ja kokonaan pukea yllemme ijankaikkisen vanhurskautensa! — Kieltämättä on viha, tuomio ja kadotus meidän joka päivä hyvin ansaitsemamme osa, mutta eikö meillä ole lupa kääntää lehteä ja kysyä: Kuka voi kadottaa? Kristus on kuollut ja hän on myös herätetty ylös, hän on Jumalan oikealla puolella ja hän myös rukoilee meidän edestämme." Kirjeen lopussa huudahtaa Hedberg: "Ylös veljet! Eteenpäin käykäämme! Onhan Kristus Jesus, Jumalan Poika meidän Vapahtajamme! meidän syntiemme tähden annettu ulos ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty. — — — Hänen armonsiipiensä suojassa me löydämme varmuuden ja turvan kaikkia omantunnon syytöksiä, lain tuomioita, maailman uhkaa ja kaikkea perkeleen pelotusta vastaan." [Hedbergin kirje Enebäckille ("Fredrik Gabriel Hedbergin muistolle juhlajulkaisu", siv. 26-29).]
Samana vuonna, kuin Hedberg kirjoitti yllämainitut kirjeet oli hän saanut valmiiksi tunnetun, Efes.kirjeen ensimmäisen luvun johdosta kirjottamansa kirjan. Tälle kirjalle, jonka hän ensin alisti Jonas Laguksen tarkastettavaksi ja sittemmin tämän kehoituksesta lähetti L. J. Niskasen ja Paavo Ruotsalaisen arvosteltavaksi, oli hän pannut nimeksi "Uskon oppi autuuteen". Esitys liikkuu alusta loppuun evankelisella pohjalla, ja merkille on pantava, että Lagus empimättä sen hyväksyi, vieläpä sitä arvosteli hyvinkin kiittävästi. Hän näet kirjoitti Hedbergille 1843: "Jos kirjasi kokonaisuutena arvosteltuna kaatuukin, joka kuitenkin on mahdotonta, niin olen minä samalla saanut arvostelun nykyisen kristillisyyteni tiestä ja kokemuksesta, jotka niin likeisesti sopivat yhteen kirjasi kanssa, etten vielä ole löytänyt, en Lutherin kirjoituksistakaan, mitään joka olisi niin aivan sydämestäni otettua. Mutta tämä sai toiselta puolelta epäilykseni liikkeelle, asetteli arvosteluani ja teki minut araksi niihin moniin vaikeuksiin nähden, jotka kirjaa lukiessani astuivat eteeni. Niin suloista, epäuskoa vastaan taistelevaa ja pitkittyvää evankeliumia en ole kenessäkään veljistämme huomannut". Saatuansa tietää, mitä kirjasta Savossa oli arveltu, lisäsi Lagus moniaita viikkoja myöhemmin yllämainittuun kirjeeseensä tekemässään jälkilauseessa: "Efes.kirjeen selityksesi on kulkenut isien käsien kautta, ja he ovat, niinkuin minäkin, arvelleet että se ansaitsee päästä muutoksitta painoon, sekä pitäneet sitä varsinkin tänä aikana tarkoitustaan hyvästi vastaavana. Älä siis viivyttele, vaan toimita se painoon." Vielä elokuussa s.v. palajaa Lagus tähän asiaan, kirjoittaen: "Olen pahoillani siitä, että kirja niin kauan on maannut minun luonani, kuni kipinä tuhan alla, ja toivon sen pian pääsevän saarnaamaan heränneelle, mutta epäuskon siteissä vetelehtivälle sukukunnalle." — Mitä Paavo Ruotsalainen arveli kirjasta, näkyy siitäkin, että hän tavatessaan Hedbergin "Venellin häissä" ensimäisenä sananaan hänelle lausui: "Onko kirjasi jo präntissä?" [Wennerström, siv. 117.] Hyvin luultavaa on sitäpaitsi, että Hedbergiin myöskin olivat vaikuttaneet Roseniuksen viimemainitussa tilaisuudessa lausumat mielipiteet, varsinkin koska Hedberg varmaankin, samoinkuin moni muukin, oli pahoillaan siitä kohtelusta, minkä viimemainittu siellä sai osakseen.
Tällaisten kokemusten tukemana, oli Hedberg virkaanasettamis-juhlassaan ystävilleen pitänyt mainitsemamme puheen. Hän oli vakuutettu, että ainakin muutamat Suupohjankin heränneet papit ajattelivat samoin kuin hän. Ja ettei hän tässä otaksumisessaan erehtynyt, sen huomaamme esim. O. H. Helanderin veljilleen samaan aikaan kirjoittamasta kirjeestä, jossa tämä lausuu: "Me olemme tosiaankin narreja. Koko Kristuksen rikas evankeliumi kaikkine armonaarteineen on meille avoinna, ja kehoittaen vaatii meitä Jumalan henki vastaanottamaan, ilmaiseksi ostamaan, uskomaan ja autuaiksi tulemaan, mutta me peräydymme, sanoen kohteliaasti: 'kiitoksia, ei', ja niin lähdemme valitusvirsiä veisaamaan siitä, miten vaikeaa tuo on, kummoisia sikoja me olemme (joka kyllä on totta); yksi valittaa hitauttansa, toinen suruttomuuttansa, kolmas synnin voimaa. Tuon kaiken näkeminen, tunteminen ja kokeminen on kyllä oikein, mutta miksi ei sekin saa olla oikein, että semmoisina uskomme elämän Herraan Kristukseen sekä syntisinä, kadotettuina, pahoina annamme Herran auttaa itseämme, koska hän itse sitä tahtoo? Miksi siis valittelemme, kursailemme ja vastustelemme Herran järjestystä? Ei mikään muu koko maailmassa auta, kuin uskominen hänen sanaansa vastoin kaikkien tuntemisten. Tämän sanan mukaan on kaikki arvosteltava ja siten tullaan autuaiksi. Annettakoon tämän ohessa kaikkien kokemusten, sekä suloisten että katkerien, olla mitä ne ovat, jääköön syrjään tuo kaikkien autuutta perivien jokapäiväinen ruoka ja älköön näiden kokemusten nojalla vedettäkö johtopäätöksiä sielun suuremmasta tahi vähemmästä vanhurskaudesta Jumalan edessä, vaan pysyttäköön uskossa hänessä, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi. Antautukaamme siis, rakkaat veljet, heti Herralle, uskokaamme ja tulkaamme autuaiksi. Liika kauan olemme jo viipyneet järjen ja epäuskon vallan alla. Jo on aika paeta Kristuksen siipien turviin, jos kohta tulisimme tyhmiksi kuin kanat. Tähän olen viime aikoina saanut mitä voimallisimpia kehoituksia, niin että usein elävästi olen kokenut, että juuri tämä puuttuu, ja kuitenkin on niin erinomaisen tärkeää, että sillä tavoin taistelemme epäuskoa ja kaikkea muuta vastaan, joka eroittaa meitä Herrastamme Kristuksesta". [O. H. Helanderin kirje 4/12 1843, jonka omistaa Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.]
Mutta tälle kannalle eivät asiat jääneet. Hedberg kehittyi yhä enemmän evankeliseksi, kehoittamalla kehoittaen ystäviäänkin siihen. Niin vähän hän kuitenkin vielä v. 1843 ajatteli eroa herännäisyydestä, että hän päinvastoin luuli saavansa ainakin suuren osan liikkeestä muodostetuksi evankelisen oppinsa mukaan. Vastarintaa hän kyllä tiesi kohtaavansa, mutta voitostaan ei hän näy epäilleen. Herännäisyysliike, johon Hedberg yhä edelleen luki itsensä kuuluvaksi, oli vapautettava vanhan herännäisyyden hänen mielestään aivan väärästä katsantotavasta — tuo on hänen tarkoitusperänsä ja sen saavuttamiseksi toimi Hedberg ahkerasti. Huomattavia tässä suhteessa ovat varsinkin seuraavat, Hedbergin kirjeestä Siuntion kirkkoherranapulaiselle J. F. Cajanille lainatut sanat: "Vanhan pietismin pääerehdys oli siinä, että se Don-Quixotin tavoin antautui taisteluun luultuja vihollisia vastaan, joita ei todellisuudessa ollut olemassa. Sillä se taisteli toimetonta, kuollutta uskoa vastaan töitä teroittamalla ja tarkkaan määriteltyjä autuudenjärjestyksiä laatimalla, vaikka sen olisi pitänyt pystyä katsomaan syvempään sekä huomaamaan, että epäusko ja itsevanhurskaus kaikkialla pohjalla piiloutuivat maalatun uskon pinnan alle, ja vaikka sen siis olisi pitänyt nuhdella maailmaa sentähden, ettei se uskonut Kristukseen, nuhdella sitä vanhurskaudesta ja tuomiosta sekä tämän ohessa julistaa Kristuksen evankeliumia, sekoittamatta siihen teko-oppeja, järjen laatimia ehtoja ja itsevanhurskaita parannusjärjestyksiä." [Akiander VII, 327.]
Jo ennenkuin O. H. Helander kirjoitti vasta mainitsemamme kirjeen, oli sattunut tapahtumia, jotka yhä jouduttivat evankelisen suunnan nopeaa kehitystä. Palajamme sentähden näihin tapahtumiin.
Syyskuun 10 p:nä 1843 asetettiin K. Hacklin kappalaisenvirkaan Raumalle. Hän kuului heränneisiin, ja tilaisuuteen saapui lukuisasti hänen hengenheimolaisiaan, niiden joukossa Hedberg. Tässä tilaisuudessa esitti viimemainittu keskustelunalaiseksi kysymyksen "miten tulisi menetellä, jotta ei vanhurskauttamisen jälkeen eksyisi salaisesti luottamaan harjoittamaansa pyhitykseen ja entisiin kokemuksiinsa, siten kadottaen armon ja Kristuksen vanhurskauden?" K. H. Lindfeldt, joka siihen aikaan oli kappalaisenapulaisena Vampulassa, kannatti lämpimästi Hedbergin julkilausumaa vakaumusta, että nim. alituisesti uudistuva luottamus Jumalan armoon Kristuksessa yksin voipi suojella sielua salatun itsevanhurskauden harhateille joutumasta. Keskustelun tuloksena oli yleinen ilo ja riemu. Hedberg on itse kuvannut tilaisuudessa vallitsevaa mielialaa seuraavin sanoin: "Yksi sanoi: miksi ei kukaan ennen ole minulle tätä sanonut. Toinen itki, vapisi ilosta ja syleili veljeään, lausuen: voi rakas ystävä, en ole koskaan aavistanut, että Kristus olisi niin armollinen tämmöiselle syntiselle ja että kristinusko olisi niin autuas asia! Kolmas: näihin asti en ole tietänyt autuuden tietä, vaan oma kelvottomuuteni on aina tuottanut levottomuutta omalletunnolleni ja sentähden olen karttaen pelännyt Jumalaa ja niitä, joita olen pitänyt hänen ominaan. Mutta nyt minä näen, että Kristus on minunkin oma ja tästä lähtien on elämäni oleva ihan toista kuin ennen". [Akiander VII, 333 — 34; Paimenmuisto.]
Hacklinin luota lähtivät Hedberg ja Lindfeldt Turkuun, minne syysmarkkinoiden takia oli saapunut ennenmainittu K. I. Nordlund. Tämä, jota kiitetään vakavaksi mieheksi, ei vielä tiennyt, mikä muutos Hedbergin sekä muiden ystäviensä uskonnollisessa katsantotavassa oli tapahtunut. Väleen hän kuitenkin pääsi siitä selville, eikä aikaakaan, niin oli hän jo itsekin samalla kannalla. — Näille markkinoille oli myöskin E. M. Rosengren saapunut. Hedberg kävi häntäkin tervehtimässä. Astuessaan hänen huoneeseensa, tapasi hän siellä muutamia lukiolaisia, joille Rosengren paraikaa puhui sydämen murtumisen tarpeellisuudesta ja miten tärkeää olisi siihen pyytää armoa Jumalalta. Hedberg lausui: "vaikken minä tänään esim. ole noin rukoillut, taistellut ja antanut lain murtaa itseäni, vaan kuljeksinut kaduilla markkina-asioitani toimittamassa, niin olen kuitenkin tällä hetkellä varma siitä, että minulla Jesuksen Kristuksen tähden on Jumalan armo ja syntein anteeksiantamus, jos kohta en nyt ole sitä tuntuvasti kokemassa, vaan päinvastoin pikemmin aivan toista". Rosengren epäili vielä, mutta jo muutaman viikon perästä oli hänkin liittynyt Hedbergiin. [Akiander VII, 135 — 36.]
Nopeasti levisi uusi suunta Lounais-Suomessa. Turussa esim., missä varsinainen herännäisyys ei aikaisemminkaan ollut päässyt laajemmin leviämään, liittyi siihen paljon ihmisiä. Sikäläisissä heränneissäkin sai se jalansijaa. Kuitenkin löytyi heidän joukossaan niitäkin, jotka esiintyivät Hedbergiä vastaan. Näistä mainittakoon kristillisenä karaktäärinä yleisesti kunnioitettu [Kert. arkkipiispa T. T. Renvall, y.m.] neiti Gustaava Cairenius. Kun esim. Hedberg marraskuun 10 p:nä 1843, jona päivänä heränneitten ylioppilasten tavoin oli ruvettu hartauskokouksia pitämään, erään ystävän luona piti seuroja Turussa, puhui neiti Cairenius hänen esitystään vastaan. Leikillisesti lausui Hedberg: "taas vetää neiti Cairenius esille Nohrborginsa", ja muutamia hengellistä uneliaisuuttaan surevia lohdutti hän sanoilla: "oi, tuo on rikkaläjälle asettumista". Lounais-Suomen papeista ei kukaan asettunut Hedbergiä vastaan. Miltei ainoa, joka edelleen jyrkästi pysyi herännäisyyden opin kannalla, oli Turun kappalainen, vakavamielinen M. Nordqvist, mutta tämä oli jo vanha eikä sekaantunut uskonnollisiin väittelyihin. [Kert. Otto Hjelt; Paimenmuisto.]
Jota suurempaan uskonvarmuuteen Hedberg ja muut uuden suunnan kannattajat luulivat päässeensä, sitä selvemmin he myöskin ymmärsivät, että kova taistelu oli tulossa. Tämä asia lie ensi kerran heidän piirissään joutunut oikein vakavan keskustelun alaiseksi lokakuussa 1843, jolloin Rosengren ja Hedberg kävivät Marttilassa K. I. Nordlundia tervehtimässä. Mutta edelleenkin oli Hedberg vakuutettu siitä, että moni herännäisyyden huomatuimmista henkilöistä (etenkin luotti hän Lagukseen ja Paavo Ruotsalaiseen) tulisivat asettumaan hänen puolelleen. Hän ei huomaa ja tuskin kukaan mukaan herännäisyyden johtomiehistä sen siihen aikaan huomasi, että herännäisyydellekin oli joutunut oppiriitojen aika ja että semmoinen aika aina, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, vetää ihmiset pois "ainoasta tarpeellisesta", eksyttäen heitä kiinnittämään huomionsa oppiin oppina ja sen selvittämisestä itselleen ja muille löytämään tyydytystä uskolleen. Jos Hedberg oli huomannut vikoja heränneissä, oliko niihin todellakin, niinkuin hän väitti, syynä se, että heiltä olisi salattu Kristuksen evankeliumi? Ja jos, niinkuin myöntää täytyy, yksipuolisesti laillista saarnaa usein kuultiin heränneitten pappien suusta, seurasiko siitä, että kaikki niin saarnasivat? Jos toisen lahjat ja hengelliset kokemukset paremmin soveltuivat julistamaan sitä totuutta, että Jumala on pyhä ja vanhurskas, toisen Herralta saama valistus teki hänet kelvollisemmaksi Kristuksen evankeliumin suloisuutta ilmoittamaan — seuraisiko siitä, että henki ei ollut sama, että he palvelivat eri herroja? Eikö ollut pääasiana se, että kumpikin oli herännyt synnin ja suruttomuuden unesta elävää Jumalaa palvelemaan niillä lahjoilla ja sillä valolla, minkä olivat häneltä saaneet? Toisiaan epäilemään ja soimaamaanko, vai toisiaan täydentämäänkö he olivat kutsutut? Lain voimako se oli, joka nukkuvan kirkon helmoista oli nostanut eloon tuon suuren herännäisyysliikkeen koko maassa? Eikö ollut kukaan tässä liikkeessä käsittänyt Kristuksen evankeliumia ennen vuotta 1843?
Jokainen uusi uskonnollinen suunta ilmaisee jotakin puutetta siinä kokonaisuudessa, josta se lähtee. Niin sekin, joka on saanut nimensä Hedbergistä. Mutta jos tämä myönnetäänkin, jos täytyykin tunnustaa, että Hedberg oli kutsuttu huomauttamaan herännäisyyden opillisista yksipuolisuuksista — siitä etenkin, että katumusta, synninsurua, parannusta monesti teroitettiin Jumalan armon omistamisen kustannuksella, löytyy paljon, joka oikeuttaa ylläolevan kysymyksiin. Hedberg oli vakaumuksen mies, ja tämä vakaumus oli syntynyt ja kehittynyt kovissa taisteluissa. Hän oli kokenut paljon. Mutta juuri sentähden on jälkimaailma oikeutettu kysymään: eikö hän alussa, ennenkuin taistelun melske esti häntä kuulemasta perustamassaan suunnassa lausuttuja eksyttäviä väitteitä, huomannut, mihin vaaroihin hänen oppinsa voisi johtaa juuri sentähden, että hän hylkäsi miltei kaikki, mikä oli omituista pietistiselle sananjulistukselle, joka puutteineenkin, niinkuin hän itsekin myönsi, oli ollut ja oli maan suolana? Hedbergin uudet ystävät ovat siksi vähäpätöisiä hänen rinnallaan ja riippuvat niihin määrin hänestä, ettei heitä voi syyttää niistä oppiriidoista, jotka nyt ovat alkamassa. Mutta odottaa sopisi, että hän sensijaan huomaisi monen heistä alusta alkaen ilmeisesti eksyvän. Vastauksissaan heidän kirjeisiinsä Hedberg ei ketään nuhtele, tuskin sanallakaan oikasee, ei silloinkaan kun he selvästi erehtyvät opissa tahi puhuvat pyhistä asioista mitä jokapäiväisimmillä sanoilla. Muutamat otteet heidän v. 1843 kirjoittamistaan kirjeistä todistakoot, minnepäin oltiin menossa. E. M. Rosengren ilmaisee ilonsa seuraavin sanoin: "Nyt tiedän, kuka Jesus on ja mikä minä olen. Me sovimme niin hyvästi. Hänellä on, mitä minulla ei ole: vanhurskautta, pyhyyttä, armoa, viisautta, ja minulla sitävastoin on, mitä hänellä ei ole: syntiä, hulluutta, kadotusta y.m. Emmekö sinustakin ole hyvin mukava aviopari? Tiedätkö, minä uskon, ettei minun enää milloinkaan tarvitse häntä etsiä". — Eräs nuori pappi K. Hackstedt, joka oli ollut saapuvilla Hacklinin virkaanasettajaisissa Raumalla, kirjoitti Hedbergille vähän myöhemmin: "Kun vihastun tahi teen syntiä, niin koetan ilman katumusta ja parannusta heti uskoa, että Jesus on senkin synnin edestä maksun maksanut ja että hän on minun herrani. — — — Ennen tahdoin olla pietista vaatteissa ja alakuloisuudessa, mutta olin matkalla helvettiin. Björkqvistiä nyttemmin en pidä muuna kuin muitakaan järjestelmällisiä, haisevia tekopyhiä". Jos jo nämä sanat ilmaisevat huolimattomuutta ja ylimielisyyttä, jota Hedbergin olisi pitänyt hämmästyä, tulee hänen edustamansa suunnan eksytys vielä selvemmin näkyviin esim. seuraavista K. K. von Essenin kirjeestä Hedbergille lainatuista sanoista: "Vaikka me (v. Essen ja hänen ystävänsä J. F. Cajan) emme voineet käsittää asiaa sydämellä, niin tartuimme siihen aivoillamme, pidimme siitä kiinni, asettaen oman järkemme perkeleen järkeä vastaan. Siten pääsimme lujalle ja vankalle pohjalle, sille pohjalle nim. että kun perkele ja epäuskomme riistävät meiltä valon ja alkavat tehdä meille vanhurskauttamisen salaisuuden epäluulon alaiseksi, syyttämällä meitä milloin mistäkin, joka muka tekisi meidät kelpaamattomiksi armoa omistamaan, niin taistelemme kaikin voimin vastaan ja huudamme rohkeasti perkeleelle, että olemme Jumalan lapsia, vaikka sydämemme ja omatuntomme mitä hirveimmällä tavalla tuomitsevat meitä. Siten koetamme säilyttää valoamme päässä s.o. riippua kiinni puhtaasta opista silloinkin, kun emme sydämellä voi mitään käsittää. Siten luulemme saavamme aikaan sen, ettei tie kasva umpeen, vaan mikäli mahdollista pysyy auki, niin että sitten osaamme perille, kun saamme halua ja voimia kävelläksemme." [Akiander VII, s. 340; Wennerström, s. 121.]
Siis K. K. von Essenkin! Niin ilmeistä väärinkäsitystä uskonelämän luonteesta ilmaisevat nämä sanat, ettei asia siihen nähden selitystä kaipaa. Perin väärin olisi sanoa Hedbergin kantaa semmoiseksi. Mutta täydellä syyllä voi kysyä: eikö ollut hänen opissaan, tahi ainakin siinä muodossa, jossa hän sen oli esittänyt, paljon yksipuolisuutta, koska se voipi johtaa semmoisiin tuloksiin? Huomattava on nim., että v. Essen oli herännyt ja sitäpaitsi oppinut ja teräväpäinen mies, niin että hänen uskonopillisten tietonsakin avulla olisi pitänyt päästä käsittämään, miten väärää tuo puhe oli. Hän oli ikäänkuin hurmautunut Hedbergin opista, muulla tavoin tuskin voi semmoisia sanoja hänen kynästään lähteneinä selittää. Monesta tosiuskon eri tilasta, etsivästä, kilvoittelevasta, kiusausten alaisesta uskosta puhuu Hedberg sivumennen vain ja ikäänkuin epäillen. Hänen kannattajansa, jotka eivät olleet kokeneet, mitä hän oli kokenut, menivät alusta alkaen paljon pitemmälle.
Jolla ei ollut varmaa uskoa armontilastaan, niin ettei hän sitä milloinkaan epäillyt, ei silloinkaan kun omatunto pani vastaan, hän oli epäuskossa. Tämän käsityksen täytyy saada Hedbergin ja hänen hengenheimolaistensa kirjevaihdosta v. 1843. Eikä siitäkään mihinkään pääse, että suunnan uskonkäsitteessä varmuus, totenapitäminen saa siksi suuren merkityksen, että siihen tuskin muita oleellisia tuntomerkkejä enää mahtuu. Mutta mikäli asia koskee Hedbergiä ja muita suuntaan liittyneitä tosi heränneitä, on asian opillinen puoli tarkkaan erotettava siitä uskonelämästä, jota he itse elivät. Valitettava asia vain on, että tuo evankeliumin oppi uskosta houkutteli turviinsa lukemattomia, jotka eivät aavistaneetkaan, mitä Hedberg tarkoitti, kun hän puhui uskosta. Ja hyvin outoa on, että tuo Herran koulussa kasvatettu mies näin ollen uudelleen ja aina uudelleen puhuu epäuskosta ja itsevanhurskaudesta, niinkuin tuskin muita syntejä enää löytyisikään. Yksipuolisuudesta oli hän syyttänyt pietismiä, mutta yksipuolista oppia hänkin luo. Yhä jyrkemmäksi kärjistyy näiden suuntien väli. Taistelu on välttämätön.