Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844

SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA II

1836-1844

Kirj.

M. ROSENDAL

Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1905.
B. B. Bergdahlin kirjapainossa.

    Sinä kannoit ja kärsit ja minun
    nimeni tähden sinä työtä teit.

Ilm. k. 2: 3.

SISÄLLYS:

      I. "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä Sanomia".
     II. Vanhan puutarhurin kirjeet.
    III. Kalajoen herännäisyys 1836-1837.
     IV. Kalajoen käräjät (1838-1839).
      V. Suupohjan herännäisyysliikkeen alku.
     VI. Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.
    VII. Turun tuomiokapitulin päätös Östringin ja Kalajoen
         pappien käräjäjutussa.
   VIII. Kalajoen käräjäjutun loppu.
     IX. Östringin oikeusjutun jatkoa.
      X. Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan
         vastaan.
     XI. Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen
         K. K. Ottelinin piispana-olon alkuaikoina.
    XII. "Evangeliskt Veckoblad".
   XIII. Fredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden
         riveissä vuoteen 1840.
    XIV. Hedberg linnansaarnaajana Oulussa.
     XV. Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842.
         Heidän suhteensa muuhun herännäisyyteen.
    XVI. Savon puolen rukoilijat oikeuden edessä.
   XVII. Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.
  XVIII. Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.
    XIX. Herännäisyys Turun pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.
     XX. Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.
    XXI. Silmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.
   XXII. Ajan saarnatapa ja heränneet papit.
 XXIIII. Uusia vainoomishankkeita heränneitä vastaan.
   XXIV. Herännäisyyttä arvostelevia kirjoituksia vuosina 1841-1844.
    XXV. Hedbergiläisen riidan alku.
   XXVI. Evankelisen suunnan ero herännäisyydestä.
  XXVII. Jälkikatsahdus.

I.

"Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia".

"Seisomme nyt Suomen nykyisen kristillisyyden rakennuksen edessä. Jos vain pintapuolisestikin sitä katselemme, huomaamme helposti, että sitä tuskin voi korjata. Miltä näyttää sitten tämä rakennus? Näemme siinä suuren yleisön tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä, uneliaisuutta, väärinkäsitystä, ylönkatsetta, syvään juurtuneita ennakkoluuloja. Ja tuossa kansalaistemme suhteellisesti pienessä joukossa, joka pitää huolta autuudestaan, huomaamme suuria erehdyksiä, Kristuksen etsimistä kammioissa ja erämaassa, pyrkimistä sovinnon osallisuuteen itsetekoisilla ulkonaisilla ja sisällisillä parannuskeinoilla, itsevanhurskautta, levotonta pyhityksen tavottelemista ja siihen luottamista ilman sitä ennen tapahtunutta vanhurskauttamista y.m. ja syrjäyttämällä autuuden elävää Kristuskalliota. Semmoinen on rakennus. Sen korjaaminen olisi vanhan vaatteen paikkaamista uudella tilkulla. Se on revittävä ja uudestaan rakennettava. Kuinka tässä on meneteltävä? Mielipiteeni on, että kristinuskon kaikki totuudet ovat vapautettavat siitä kuonasta ja pimeydestä, johon ne ovat joutuneet. Hellällä ja hoitavalla kädellä tulee meidän vetää valkeuteen kaikki tietämättömyyden ja kevytmielisyyden synnyttämät, menneiltä ajoilta perityt sekä yleiset että yksityisten ennakkoluulot ja näyttää ihmisille, millaisia ne ovat evankeliumiin verrattuina. Emme saa kirjoittaa sanaakaan, säilyttääksemme ihmisten suosiota, emmekä kiertämällä puhua mistään totuudesta, vielä vähemmän vaitiololla sitä syrjäyttää, siten säästääksemme mielipiteitä, joihin ihmiset ovat tottuneet. Asettukaamme vanhurskauttamisoppia peräytymättä puolustamaan; se olkoon meille kaikki kaikessa. Jesus Kristus on esitettävä tienä, totuutena ja elämänä, syntisten ainoana auttajana. Lähin seuraus tämmöisestä päämäärän alituisesta silmällä pitämisestä on oleva sisällinen eripuraisuus heränneitten kesken, tahi oikeammin heränneitten ja meidän välillä. Emmehän voi kieltää, että moni heistä on muodostanut itselleen ykspuolisia mielipiteitä ja vanhurskauttamiseen ehkä sekoittanut töitä y.m. He eivät olisi ihmisiä, jolleivät olisi sangen taipuvaisia itsevanhurskauteen. Mutta me emme ole, mitä meidän tulee olla, ellemme rakkauden äänellä puhu heille Jumalan karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin, ja veljen kädellä osoita heille häntä" [Akiander VI, 245-246.]

Näin kirjoitti tammikuussa 1836 Jonas Lagus J. Fr. Berghille "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengelliset sanomat" nimisten aikakauslehtien ilmestymisen johdosta, joiden toimittamiseen he muiden heränneitten pappien avustamina vuoden alusta olivat ryhtyneet. Selvä ohjelma. Aate yksin, ei mikään muu, ohjaajaksi, yksin jumalallinen totuus, Jesus Kristus keskustana, silmämääräksi. Berghin kanta oli sama, mutta hänen luonteensa oli toisenlainen. Ja hyvä oli, että niin oli laita, sillä muussa tapauksessa olisi silloinen sensuuri pian tehnyt lopun koko hankkeesta.

Vaikea oli näiden lehtien toimittaminen jo siitä syystä, etteivät Lagus ja Bergh olleet tilaisuudessa tapaamaan toisiansa. Kirjeet heidän välillään viipyivät matkalla noin kolme viikkoa, lehdet tarkastettiin Porvoossa ja painettiin Helsingissä, muista ja vielä suuremmista vaikeuksista puhumattakaan. Mutta innostus asiaan ja toimittajani keskinäinen rakkaus voittivat kaikki esteet.

Jo joulukuun alussa 1835 lähetti Lagus J. I. Berghille, joka Helsingissä valvoi toimituksen juoksevia asioita, [Kert. (1896) rovasti N. G. Arppe y.m.] muutamia kirjoituksia lehteen. Ne viipyivät matkalla niin kauan, ettei hänen "Uudenvuoden tervehdys", [Akiander VI. 245.] joka silminnähtävästi oli aiottu yleisölle lyhyesti, muutamin rohkein piirtein ilmaisemaan "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisten sanomain" kantaa ja tarkoitusta, tullut julkisuuteen. Laguksen sujuva kynä oli taitava varsinkin tuommoisia piirteitä muodostamaan, ja jonkummoisella pettymyksellä kaipaamme juuri tämänkaltaista kirjoitusta lehden ensimmäisessä, tammikuun 8 p:nä 1836 ilmestyneessä numerossa. Semmoinen "tervehdys" olisi muotoonkin nähden paremmin sopinut nuorta herännäisyyttä elähyttävien aatteiden tulkiksi, kuin se sävyisä, osaksi viralliseen ulkoasuun pukeutunut kirjoitus, jossa toimitus ilmoittaa lehdelle annetusta ilmestymisluvasta sekä lyhyesti tekee selkoa sen suunnitelmasta. Tämä henkii kyllä elävää kristillisyyttä ja ainakin siinä kohden ilmaisee se uuden, valoisamman ajan koittoa Suomessa, että siinä ensi kerran julkisesti puhutaan hengellisen äänenkannattajan tarpeellisuudesta maassamme, vaan enemmän sopisi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa vaatia toimituksen ensimmäiseltä kirjoitukselta, se kun sitäpaitsi silminnähtävästi on lähtenyt J. Fr. Berghin kynästä. Oudolta tuntuu myös, varsinkin ensimmäisen vuosikerran alkupuoliskoon nähden, alkuperäisten kirjoitusten harvalukuisuus. Paitsi mainittua kirjoitusta sisältää lehden kolme ensimmäistä numeroa yksinomaan käännöksiä ja otteita ulkomaan sanoma- ja aikakauslehdistä ilman että edes niitä valitessa kylliksi on pidetty silmällä sitä käytännöllistä kristillisyyttä, jonka herättäminen kuitenkin oli lehden päätarkoitus. Lähetystoimenkin alalla, johon heränneet papit ja heidän kauttansa herännyt kansakin alusta alkaen kiinnittivät huomionsa ja jonka aatteen toteuttamiseksi moni heistä auliisti uhrasi pienet säästönsä, löytyy lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, samoinkuin seuraavissa, yksinomaan Tukholmassa vuodesta 1834 ilmestyneestä "Missions-Tidning" nimisestä kuukausilehdestä sekä muista ulkomaan sanomalehdistä lainattuja kirjoituksia ja kertomuksia. Väärin olisi vaatia, että "Tidningar i andl. ämnen" ja "Hengellisten sanomain" olisi pitänyt tässäkin suhteessa olla tienviittaajina muille sanomalehdille, joiden toimittamisessa, oman maan oloja syrjäyttämällä, yleisesti noudatettiin samankaltaista menettelytapaa, vaan kun ainakin yksi toimittajista, Jonas Lagus, tämän kysymyksen suhteen selvään edusti toista kantaa, sopisi odottaa, että toimitus enemmän olisi noudattanut hänen mielipiteitään. Pari esimerkkiä. Alusta alkaen ja sittemmin tuon tuostakin oli lehteen otettu kirjoituksia hurskasten sielunpaimenten ja muiden kristittyjen viimeisistä hetkistä. Näiden kirjoitusten sisällys oli kyllä poikkeuksetta sopusoinnussa elävän ja itsekieltävän kristillisyyden kanssa ja siis omiaan tukemaan herännäisyyden taistelua kaavakristillisyyttä vastaan, vaan paljoa suoranaisemmalla tavalla olisi lehti voinut toteuttaa tätä tarkoitusta. Tämän lisäksi on huomattava, että kysymyksessä olevat kertomukset vielä aivan alkuperäisellä kannalla olevan suomenkielisen lukijakunnan mielestä epäilemättä monesti tuntuivat oudoilta, ne kun melkein kaikki olivat syntyneet vieraissa maissa ja käsittelivät ventovierasten henkilöiden elämänvaiheita. Tapahtuihan Suomessa hengellisellä alalla juuri niinä aikoina niin paljon huomattavaa, ettei Laguksen kertomuksen hänen omasta kääntymisestään (I osa, 257) aineiden puutteen tähden olisi tarvinnut jäädä laatuaan ainoaksi. Ja tämäkin kertomus ilmestyi ainoastaan ruotsinkielisessä lehdessä, ei "Hengellisissä sanomissa". Laguksen käsitys asiasta näkyy muun ohessa hänen huhtikuussa 1836 J. Fr. Berghille kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän lausuu: "Minun mielestäni olisi hyödyllistä supistaa uskovaisten viimeisiä hetkiä ja esimerkkiä rohkeudesta kuolinhetkellä y.m. käsitteleviä kirjoituksia ja antaa semmoisten vain silloin tällöin esiintyä kaskujen ja pienempien kertomusten sijalla. Käytännöllistä elämää koskevien ja suoranaisesti opettavien kirjoitusten julkaiseminen on pidettävä pääasiana. Toivon ettei semmoisia tulevaisuudessa puutu, jos minun mielipiteeni ja esitystapani saavuttavat hyväksymistä. Muidenkaan apua ei meidän tarvinne kaivata". [Akiander VI, 248.] Samasta kirjeestä näkyy, että Bergh ei ollut taipuvainen lehteen ottamaan erästä Laguksen hänelle lähettämää, Malmbergin kirjoittamaa kirjoitusta. Tästä kirjoituksesta, johon Malmbergin ennen (I osa, 317) mainittu väittely "Helsingfors Morgonbladet'issa" lienee antanut aihetta, [Kert. (1896) past. J. Hemming.] kirjoitti Lagus: "Kirjoitus Kajaanilaisista sisältää kyllä väittelyä, mutta mitä on kristinusko muuta kuin väittelyä koko ihmiskuntaa vastaan? Eihän siinä ole katkeria eikä loukkaavia lauseita, ja pitäisihän ajattelevan yleisön saada kuulla ajattelevan miehen ajatuksia asiasta, joka ei ole mikään pikkuseikka. Kirjoita siis lyhyt, taistelun syytä ja sen vaiheita näihin asti ilmaiseva alkulause ja toimita kirjoitus sitten ensi tilassa lehteen. Siten saamme luultavasti myöskin lupaavan aputoimittajan". Mutta kirjoitus jäi kun jäikin lehteen ottamatta. Pääsyynä, ehkä ainoana, olivat silloiset paino-olot, joiden monet karit Bergh, ollen maltillisempi ja väkirynnäkköihin haluttomampi, näki selvemmin kuin Lagus. Sitäpaitsi asui hän lähellä Porvoota ja oli tilaisuudessa neuvottelemaan asianomaisten kanssa. Berghin silloiset sisälliset ahdingot ja kiusaukset, joita lisäämässä oli jonkunmoinen häälyväisyys Ruotsalaisen ja Renqvistin kannattajien välillä jatkuvien riitojen johdosta, näkyvät myöskin lamauttaneen hänen tarmoaan ja tehneen hänet haluttomaksi pukeutumaan taisteluasuun. Jonkunlainen levottomuus sen johdosta, että maailma yhä kuuluvammin alkoi soimata herännäisyyttä lahkoksi, lienee myöskin painaneen hänen mieltään. Toisin arvosteli Lagus asemaa. Hänen kantaansa kuvaavat esim. seuraavat sanat, joilla hänen Berghille kirjoittamansa vasta mainitsemamme kirje päättyy: "Sarkasmi puree kipeämmästi kuin mikään muu kirjoitustapa. Hurskaus ilman voimaa on lapsen leikkiä — lausuu Tegnér — ja näiden sanojen merkitys on syvä. Valitettavasti on sanomalehtemme useimmissa seurakunnissa aivan tuntematon vielä. Siitäkin syystä olisi välttämätöntä, että kylväisimme vähän suolaa lehteen nukkuvaa papistoa varten. Ehkä tuo avaisi monenkin silmät. Älä sitä oudoksu, että sinua ja meitä kaikkia, jotka halajamme elävän kristillisyyden leviämistä, pidetään kerettiläisinä. Niin on käynyt ennen, niin vastakin käy. Emme saa maailmaa vakuutetuksi puhdasoppisuudestamme, jollemme poikkeuksetta kaikissa asioissa noudata sen elämäntapoja ja lihallista vapautta". —

Ruotsinkielisen lehden 4:ttä numeroa kaunistaa Stenbäckin runo "Katumus". Lainaamme sen tähän kuvaamaan runoilijan omaa ja samalla lehden Helsingissä ja sen läheisyydessä asuvien kannattajien silloista uskonnollista katsantotapaa, jonka ehkä huomattavinta piirrettä sekä runon nimi että sen pääsisältö mitä selvimmällä tavalla ilmaisee. Jo v. 1835 [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 195.] se luultavasti on kirjoitettu. Stenbäckin runokokoelmassa esiintyy se toisessa asussa. Sisällykseenkin nähden on erotus huomattava. Sanomalehdessä "Tidningar i andliga ämnen", jossa se ensin painettiin, on runoilija antanut sille seuraavan muodon: [Yrjö Veijolan käännös.]

Katumus.

    Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
    Se valon riistää elon taivahalta,
    Se kauheana minuun tuijottaa,
    Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.

    Sua, Herra, loukannut ma olen yhä,
    Vihaani kilpistyi sun armos pyhä,
    Sai sieluraukka runon haaveihin
    Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.

    Yön, valheen valtaan vaipui elämäni,
    Ja elon valo väistyi edestäni,
    Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut,
    Mut synnist' erota ei tahtonut.

    Niin, synnist' ei se raukka enää erii,
    Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii.
    Ei sillä lohduttajaa päällä maan,
    Ei ystävätä taivahassakaan.

    Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän
    Nyt kirjaas panet syntieni määrän.
    Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun
    Pois ajat katalan ja kirotun.

    Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
    Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
    Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
    Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

    Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
    Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu,
    Ja paljastettuna mä syntinen
    Nyt Herran tuomiota vapisen.

    Tok' ensipäivinäni mulle loisti
    Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti;
    Hyv' enkel' silloin ain' oi' lähelläin
    Ja Herra Jeesus oli ystäväin; —

    Jumalan poika, suuri sovittaja,
    Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja;
    Mi synnit kaikki kantoi maailman
    Ja voitti helvetin ja kuoleman;

    Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni,
    Mua armahda ja auta hädässäni!
    Voit vihollistas vielä vapahtaa
    Ja vastustajaasi voit armahtaa.

    Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
    Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
    Oi, kiitos olkoon sulle taivaan, maan!
    Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Yhtä kauniita, vaan toivosta rikkaampia ovat Stenbäckin "Gaseleja" nimiset runot, jotka hän seuraavana vuonna julkasi lehdessä. Nimen (persialainen sana) on hän lainannut saksalaiselta runoilijalta Rückertiltä, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 212.] jota hän paljon ihaili.

Muita Stenbäckin runoja ei näy lehden palstoilla. Ei sovi kummastella, ettei niitä koetettukaan kääntää "Hengellisten sanomain" lukijakunnalle. Sensijaan löytyy viimemainitussa lehdessä muita runoja, joiden perin suomalainen muoto viittaa herännäisyyden monessa suhteessa likeiseen suhteeseen silloiseen kansalliseen herätykseen. Tarkoitamme tässä lähinnä Kalevala-runoja, joiden keräilemiseen Lönnrot vasta oli ryhtynyt. Kernaasti myönnämme osaksi oikeaksi tuon monesti lausutun arvostelun, että herännäisyys esti kansaa tajuamasta kansallisepoksemme ihanuuksia tuomitsemalla noita vanhoja, pakanuuden ajoilta perittyjä runoja perkeleen virittämiksi, taikauskon ja muiden eksytysten ansoiksi. Mikäli kysymys koskee heränneitten syvien rivien käsitystä asiasta, oli tämä katsantotapa ainakin alkuaikoina siksi luonnollinen, ettei se kaipaa mitään selitystä. Vaan että Kalevalan runollinen henki sai osakseen monen heränneenkin mitä lämpimimmän myötätuntoisuuden, sitä ei suinkaan saa kieltää. Tämä koskee tietysti etupäässä sivistyneitä, vaan se tiedetään myöskin, etteivät kaikki heränneet kansanmiehetkään ehdottomasti vanhoja runoja hyljänneet. Todistuksena on muun ohessa sanomalehti "Hengellisiä sanomia", jossa löytyy verraten paljon sekä oppineitten että talonpoikien runomitalla sepittämiä hengellisiä lauluja. Toiset näistä ovat käännöksiä, toiset alkuperäisiä runoja. Ensinmainituista ansaitsevat huomiota varsinkin muutamat tähän muotoon pukeutuneet Davidin psalmit. Kieli on harvinaisen puhdasta, sisältö oivallisella tavalla säilytetty muuttumattomana. Näytteeksi lainaamme tähän alkuperäisessä asussaan 1:sen psalmin käännöksen:

Jumalisuuden palkka.

    1. Autuus ompi aivan varma
       Tuolla miesi miekkoisella,
       Jok' ei juonissa kävele
       Julki jumalattomien
       Taikka tiellä turmeltuen
       Seiso syntisten, seassa
       Istu pahain pilkkaitten,

    2. Vaan on halu Herran laissa,
       Herran käskyissä hyvissä;
       Yöt ja pitkät päiväkaudet
       Herran lakia lukeepi,
       Mietiskelee mieluisesti.

       Kaunihisti kasvavaisen
       Puisen varsin viherjäisen,
       Ihanaisen, istutetun
       Ojan juoksevan ohessa
       On hän kaltainen alati,
       Joka hyvän hedelmänsä
       Kantaa kauniin, kelvollisen
       Ajallansa antimensa;
       Jonk' ei katoo kannihinen
       Lehti liioin lenneksele
       Tuulen tuiman turmellessa,
       Mitä tehdä tahtoneepi,
       Ottaneepi etehensä
       Mieluisesti menestyypi.

Jumalattomuuden palkka.

    4. Toisin käy kelvottomalle
       Rikkojalle röykiälle;
       Sillä kuin tuulessa tuhka,
       Ruumen ilmassa rajussa
       Sinne tänne temmatahan,
       Jätetään myös jumalatoin
       Oman onnensa nojahan.

    5. Ei siis julki jumalatoin
       Pidä paikkaansa pitämän
       Herran istuimen edessä
       Tullessa tuomiohetken;
       Eikä syntinen suruton
       Pysy parissa pyhien.

Päätös.

6. Tien vanhurskaan Herra tietää, Väärähän väärin tekijän Polut poikkeevat peräti.

[Hengellisiä sanomia 1836 n:o 6.]

Tämän niinkuin muidenkin psalmien käännösten alla on nimimerkki J(ulius) K(allio). Se johtaa huomiomme J. I. Berghiin, joka varmuudella tiedetäänkin näiden käännösten tekijäksi. [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] Alkuperäisiäkin runoja on sama mies "Hengell. sanomissa" julkaissut. Koska Berghin lahja tällä alalla tuskin ensinkään on tunnettu ja koska hänen runotuotteensa ilmaisevat mitä syvällisintä uskonnollista valistusta, otamme tähän seuraavan hänen "Hengellisissä sanomissa" (N:o 27, 1837) julkaisemansa runon:

Lahti.

    Istuin kerran itkusilmin,
    Lahden rannalla lepäsin.
    Murhe mieltäni muserti,
    Sydäntäni synti särki,
    Enkä löynnyt lievitystä,
    Huolilleni huojennusta,
    Levottomuudessa lepoa.

    Luonto, kaunis Luojan laitos,
    Oli aivan otollinen
    Ympärillä ihanainen,
    Lahti liikkumattomana,
    Eikä tuuli tuuvitellut,
    Ilman henki heilutellut
    Kalvoansa kaunokaista.
    Lehto kaunis lintuinensa
    Ranta varsin vihantoinen
    Kuvans kaavaili vedessä.
    Linnut lehdossa lokersit
    Vihannossa visertelit,
    Luojalle kiitosta kannoit.

    Tuossa minä turpehella
    Makaisin maan manterella,
    Mietin mielialojani,
    Huolissani huokaelin.

    Tasaisesti taivahalla
    Päivä luoteelle likeni,
    Armas aurinko aleni
    Ehti ehtotienoillensa.
    Minä vilkaisin visusti
    Tähyistin päivän teräistä;
    Kovin koski kuitenkini
    Sätehensä silmihini;
    Pistämällä päivä paistoi,
    Näön hiukais ja hävitti.
    Vesi kasvoille valuupi
    Putoo kyynel poskelleni,
    Katkerasti kangertaapi,
    Suru särkeepi sydäntä,
    Muistuessa mieleheni,
    Kuinka samoin sieluiseni
    Huolellisest' huikeneepi,
    Pahoin kyllä peljästyypi,
    Koska kasvot kirkkahammat,
    Aurinkota ankarammat,
    Näkee julkisen Jumalan.
    Raskas tuosta rinnalleni
    Kuorma lankesi kovempi,
    Sydäntäni synti särki,
    Kipu kangers' ja kivisti.

    Tuossa toki tuskissani,
    Katkerassa kivussani
    Vielä nyt vilkaisin kerran
    Veden kantta kaunukaista,
    Peiliä perin puhasta,
    Lahtea liikkumatointa.
    Tuolta loisti lempiästi
    Lahden puhtahan povesta
    Päivän kuva kaunukainen.
    Kärsi silmät surevatkin
    Sätehensä säästäväiset,
    Hellät veissä heikonnetut.
    Suloisest' ne suutelivat,
    Hellimmästi huvittivat
    Kasvot kyllin kostutellut,
    Kyyneleen kylvämät silmät.

    Tuosta muistu mieleheni
    Aivan iloinen ajatus,
    Miten samoin suloisesti
    Herran valon hurskas helle
    Pojastansa poikkeneepi
    Jesuksesta jakauupi,
    Kuvastuupi Kristuksesta,
    Niinkuin veissä päiväpaiste,
    Että sielu särjettykin
    Valoo Herran voimallista,
    Armoansa avarata
    Kyllin kärsiipi katella.

    Sieltä kautta sievimmästi
    Viriästi virvoittava
    Vuoti sieluuni valistus.
    Ilo alkoi ihanampi
    Riemu runsas rinnassani
    Raittihin rannalla lahden.
    Synnin sumu silmistäni
    Alkoi hiljankin hajoita,
    Katsellessa kaunuisia
    Sätehiä suloisia
    Herran hellästä povesta.

    Usein sitte ehtoisilla
    Tulen, tultua tyvenen,
    Lahti, luoksesi lähenen
    Katselemaan kasvojasi
    Puhtahassa peilissäsi,
    Aurinkota armiasta,
    Josta muistuu mieleheni
    Armas armon aurinkoinen,
    Ylhäält' Isän istuimelta
    Koriasti koittavainen,
    Peiliss' sitä puhtaammassa
    Poikans' pyhässä povessa.

[Ruotsiksi julkaisi hän "Tidn. i andl. ämnen" 18 8 N-o 50 tämän runon.]

Paitsi Berghin kynästä lähteneitä muita alkuperäisiä runoja sekä käännöksiä vanhasta ruotsalaisesta virsikirjasta, joiden viimemainittujen käännösten etevyys silloisen vieläpä myöhempienkin suomenkielisten virsikirjojen virsien rinnalla on silmiin pistävä, tapaamme "Hengellisissä sanomissa" muidenkin sepittämiä runoja. Nimimerkillä —n. —r. — silminnähtävästi joku suomalainen pappi Inkerinmaalla — ilmestyi tuon tuostakin kauniita kyhäelmiä, milloin alkuperäisiä runoja, milloin käännöksiä. Ja ettei toimitus suinkaan vastustanut talonpojissakin herännyttä runoilemishalua, näkyy siitä, että se otti lehden palstoihin tunnetun kansanrunoilijan Pentti Lyytisen runon "Yksinkertainen ja lapsellinen kiitosvirsi hyvästä vuodesta monen hallavuoden jälkeen", [Hengellisiä sanomia 1836, n:o 36.] vaikkei hän kuulunut heränneisiin ja vaikka runo uskonnollisessa suhteessa on verraten köykänen. Muidenkin talonpoikien sepustukset saivat sijaa lehdessä. Seuraava toimituksen taitamattomille runoniekoille kerran lausuma oikaiseva huomautuskin sisältää paljon enemmän kehotusta kuin moitetta: "Hyvä olisi, jos halulliset virtten tekijät osaavammiltansa tiedustelisivat siinä vaarinotettavia ohjeita. Tavallinen runo, s.o. runomitassa sepitetty (toimitus mainitsi esimerkkinä erään semmoisen lehdessä vasta ilmestyneen), luonnistaa kyllä selvälle suomalaiselle suuria kouluja käymättäkin. Mutta muut virrenlajit vaativat tekijältänsä vähän enemmän taitoa ja tottumusta — ei kuitenkaan niin paljon, ettei halullinen sitä vähällä vaivalla käsitä". [Hengellisiä sanomia 1837, n:o 28.]

Verrattuna "Hengellisiin sanomiin" on "Tidningar i andliga ämnen" runotuotteisiin nähden köyhempi, lukuunottamatta tietysti Stenbäckin runoja, joita siinä kuitenkin, kuten olemme nähneet, löytyy ainoastaan kaksi. Muut lehteen otetut säkeet, virret y.m. senkaltaiset, eniten aivan lyhyet runotuotteet ovat melkein kaikki lainatut ruotsalaisista lehdistä. Niiden valintaakin täytyy usein oudoksua. Paitsi Stenbäckiä olisi Lagus kyllä pystynyt runoja sepittämään, vaan hän ei näy halunneen tälle uralle antautua. Muussa suhteessa on toimitus sitävastoin hieman äitipuolen tavoin kohdellut "Hengellisiä sanomia". Niihin näet ei ole otettu kaikkia ruotsinkieliseen lehteen toimitettuja alkuperäisiä kirjoituksia, vaan sensijaan käytetty yleiskristillisiä neuvoja sisältäviä, "Oulun viikkosanomista", "Mehiläisestä" sekä Ruotsin ja Saksan aikakauskirjallisuudesta lainatuita kertomuksia ja kirjoituksia. J. Fr. Berghin hellä huolenpito kansan syvien rivien johtamisesta kristillisen sivistyksen osallisuuteen ei kyllä tässäkään valinnassa kiellä itseään, mutta epäilemättä olisi sekin tässä osannut oikeampaan, jos lehdessä olisi käytetty enemmän alkuperäisiä kirjoituksia. Ja Suomen kansan ihmisauktoriteetin orjuudesta ja muukalaisuuden vallasta yhä vapautuva uskonnollinen itsetietoisuus kykeni kyllä omien edustajainsa kautta tulkitsemaan hengelliset tarpeensa ja toivomuksensa. Näitä edustajia löytyi jo monta, ja uusia astui näyttämölle. Ei sovi kieltää Laguksen käsittäneen tämän paremmin kuin Bergh. Kun esim. viimemainittu oli päättänyt heränneitten lehdissä julkaista erään Nohrborgin pitkän saarnan, jotta yleisölle perusteellisesti saataisiin näytetyksi se vanhurskauttamiseen perustuva uskon varmuus, johon jokaisen autuutta etsivän tulee pyrkiä, ja tästä kirjoitti Lagukselle, vastasi tämä: "Parempaa saarnaa kuin Nohrborgin on ei löydy. Myöskin olisi hänen nimensä hyvänä takuuna ja varmuutena lukijalle, mutta kaikki lukijamme eivät ole kristittyjä. Ne, jotka omistavat postillan, vaan lukevat sitä harvoin tahi eivät ensinkään, eivät huolisi lukea otetta, kun kirja on omalla hyllyllä. Kääntymättömän joukon silmissä, joka aina on suurin ja josta nyt on kysymys, joutuisi sanomalehti tämän kautta huonoon maineeseen. Miten vähäpätöisiltä minun esiintuomani syyt saattavatkin näyttää, en voi niistä luopua. Ehdotan siis, että pidät Nohrborgin saarnaa pohjana, vaan korjailet sitä toisenlaiseksi, muodostamalla sitä jyrkemmäksi, jotta se tuntuvammin koskisi. Siten se varmaan paremmin avaisi asianomaisten silmät". [Laguksen kirje J. Fr. Berghille 11/7 1836 (Akiander VI, 256).] Bergh ei noudattanut Laguksen neuvoa, vaan otti Nohrborgin saarnan, mitään siinä korjaamatta, lehteen. Alkuperäisten suorasanaisten kirjoitusten alla ei ole nimiä, ei edes nimimerkkiä, joista voisi päättää, keiden kirjoittamia ne ovat. Sana "lähetetty", jonka silloin tällöin tapaa, ei paljon asiaa valaise. Mitä erittäin Lagukseen tulee, on huomattava, ettei hän tahtonut käyttää tätäkään merkkiä kirjoituksissaan. Toimitus, johon virallisesti kuuluivat J. Fr. Bergh ja K. Aspegrén, ehdotti, että hän käyttäisi tätä sanaa, vaan sai kieltävän vastauksen. "Emmehän kokoa lehtiä ajallisia kuolemattomuuden seppeleitä varten" kirjoitti Lagus, "ja jos niitä pyytäisimmekin, niin olisivat minun kirjoitukseni varmaankin niiden halvimmat lehdet". [Akiander VI, 247.] Varmuudella tiedetään kuitenkin, että kirjoitukset "Mikä on oikea kristillisyys?" ja "Herätys", kumpikin vuodelta 1836 ovat lähteneet viimemainitun kynästä. [Katso Akiander VI, 250 ja 259.] "Epäusko ja sen hedelmät", "Miten voin päästä uskoon Kristukseen?", "Getsemane" sekä "Kristinuskon ikäluokat", jotka kuuluvat samaan vuosikertaan, [Seuraamme tässä "Tidningar i andl. ämnen", koska "Hengellisiä sanomia" on käännös siitä. Kuten olemme maininneet, ei sitäpaitsi kaikkia kirjoituksia otettu viime mainittuun lehteen.] ilmaisevat siksi selvästi Laguksen käsialaa ja katsantotapaa, että miltei yhtä suurella varmuudella voi päättää niidenkin syntyneen Ylivieskan pappilassa. Tulkitkoot muutamat näistä kirjoituksista lainatut otteet, miten niiden innostunut, aatteen palvelukseen antautunut tekijä käsitti silloisen aseman ja arvosteli papin velvollisuutta.

"Heti kun herätyksiä sanan voimasta tapahtuu, on juonikas epäusko valmis huolellisesti salaamaan Jumalan vanhurskautta sekä todistamaan hänen rakkauttaan rakkaudeksi, joka ei muka tahdo, että syntinen huolehtisi ja paljon surisi syntejänsä. Tämä valheen saarnaaja ei tiedä, että juuri Jumalan rakkaus vaikuttaa tuon hänen vanhurskautensa vakavan tunnon, jotta kukistuisivat syntisen petolliset ja ylpeät luulot omasta täydellisyydestä, eikä tajua, että Jumala tällä tiellä, jonka hän itse on viitottanut, tahtoo johdattaa ihmistä vastaanottamaan Jesuksen Kristuksen vanhurskautta, joka ainoana hänelle kelpaa. Epäusko on ylpeä eikä siitä syystä tahdo kuulla puhuttavankaan hengellisestä köyhyydestä, ei murheesta eikä vanhurskauden isoomisesta ja janoomisesta. Se vihaa armon ihmissielussa vaikuttamaa muutosta, julistaen kerettiläisiksi ne, jotka tuota ovat kokeneet. Raamatun oppi herätyksestä, kääntymisestä, uskosta y.m. on turhaa lorua vain, jota se rohkeasti pilkkaa. Ja kun aina, varsinkin suurten herätysten aikoina, toiset tietämättömyydestä erehtyvät, toiset ensimmäisen kiivauden kuumuudessa eksyvät sanoissa, suistuvat syrjäteille tahi sortuvat hurmahenkisyyteen, niin käyttää epäusko tuota pilkataksensa Jumalan työtä ja korottaaksensa omaa, hengellisesti sokeaa järkeään tuomariksi asioissa, joita järki ei ensinkään käsitä. Täten koettaa epäusko estää uuttasyntymistä, jota paitsi emme, niinkuin Kristus itse on sanonut, voi päästä Jumalan valtakuntaan, ja sentähden on tämä jumalallinen oppi kaikissa säädyissä monelle tuntematon. Jos oikein saarnattaisiin ja opetettaisiin Jumalan sanaa, — — — niin ei kansaparka — — — sokeasti luottaisi töihin ja ulkonaiseen kunniallisuuteen, vaan se tulisi johdatetuksi luokse Jumalan Karitsan, joka ottaa pois maailman synnit, eikä puuttuisi myöskään elämän vanhurskautta, kun ihmiset uskosta tulisivat vanhurskaiksi". [Tidn. i. andl. ämnen ja Hengellisiä s. 1836, n:o 6.]

"Olet ehkä muiden opettaja, jonka tulisi vakaasti ja tarkkaan osoittaa tietä autuuden elävään tuntoon. Mitenkä tätä voit tehdä, kun itse hylkäät ainoan tien ja arvaamalla annat muille petollisia neuvoja?" [Tidn. i. andl. ämnen 1836, n:o 15 (Ei löydy Hengellisissä sanomissa).]

"— — — Kun nyt lähestymme (Getsemanen) porttia, niin muistakaamme, että myöskin Judas Iskariot kerran kulki tätä tietä, kun hän petti Jesuksen. Millä sydämellä me nyt astumme portista sisään? Soimaako ratiseva lehti meitäkin Jesuksen vihollisiksi, jotka tahtovat ottaa hänet kiinni ja viedä ristiinnaulittavaksi ja surmattavaksi, jotta Barrabas, vanha turmeltunut luontomme säästyisi ja jäisi eloon? Näetkö: pitkä ruoho kasvaa poluilla ja tuskin ainoaakaan jälkeä näkyy hiedassa. Kuinka harvat lienevätkään täällä käyneet ja miten harvoin niinä monina vuosisatoina, joina tämä paikka on ollut nimeltään tunnettu kautta maailman. Ei nytkään näy kukaan tulleen tänne murheellista sydäntänsä virvoittamaan: ei täällä kuulu kiitollisia ylistysvirsiä Jumalalle, ei nouse täältä ilonsäveleitä taivaaseen. Emme täällä näe katumuksen kyyneleitä emmekä huomaa niiden taivaallisten hedelmien nälkää, joita täällä on niin runsaasti tarjona. — — — Kuuletko noita etäämmältä uhkaavia huutoja. Joukko lähenee — mikä heidän mielessänsä lie? He ovat tulleet ottamaan kiinni ja ristiinnaulitsemaan elämän Herraa, Jumalan Poikaa ja syntisten Vapahtajaa. Heillä on lamput ja tulisoitot. Mitä? Häpeätkö maailmanviisauden, kateuden ja vainon valossa Jesuksen seuraa? Haluatko kaiken sen perästä, minkä täällä olet nähnyt ja kuullut, paeta ja salata rakkauttasi häneen tahi ehkä liittyä hänen vihollisiinsa? Miksi ujostelet, kun lähestyypi kansanjoukko, jossa on niin monta entisistä ystävistäsi ja tuttavistasi? Pelkäätkö, että he ottavat sinut kiinni ja rääkkäävät sinua, kun olet hänen seurassaan? Etkö tiedä että Kristuksen piti kaiken tämän kärsiä ja sitten kunniaansa mennä? Etkö siis sinäkin tahdo jotakin kärsiä Hänen tähtensä? Rohkaise mieltäsi! Jesus on kerta voittava kaikki vihollisensa. Seuratkaamme häntä Getsemanesta kärsimisiin ja kuolemaan, niin mekin saamme osan siinä autuudessa, jonka hän meille sillä tavoin on hankkinut". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 21 ja Hengellisiä sanomia n:o 22.]

"Epäilemättä on nykyaika uskonnollisessa suhteessa merkillinen. Valon ja rauhan halu on syntynyt kaikissa maissa, ja tuon rauhoittavan totuuden etsiminen on kieltämätön. Mutta kun tämä tarve pyytää tulla tyydytetyksi, niin huudetaan toiselta puolen uutuuksista, lahkolaisuudesta, pietismistä y.m. ja puhutaan eksytyksistä sekä siellä, missä niitä löytyy, että siellä, missä niitä ei ole. — Kristinuskosta väitteleminen kuuluu miltei jokaisen ohjelmaan, ja suurin osa ihmisiä joka säädyssä pilkkaa vielä tänään n.s. pietismiä, josta sanellaan mitä surkuteltavimmalla sydämmettömyydellä ja tietämättömyydellä. Uskonnonopettajienkin joukossa on niitä, jotka ovat kylliksi tunnottomia sanoillaan ja toimillaan vainoomaan seurakuntansa heränneitä, kun heidän sensijaan tulisi johdattaa ja neuvoa näitä hellällä rakkaudella. Heidän pitäisi toki huomata, että kansa kaipaa vakavalle pohjalle perustettua kristinuskoa, semmoista, joka johtaa rauhaan ajassa ja ijankaikkisuudessa ja joka siis on toista laatua kuin se kristinusko, jota niin usein esitetään julkisessa opetuksessa. — — — Varma on, että se uskonnollinen henki, joka nyt leviää meidänkin maassa, ei enää ole tukehutettavissa eikä masennettavissa. Onnetonta olisi, jos niin kävisi, ja onnetonta on, että ne, joita asia lähinnä koskee, toimettomina katselevat tätä eivätkä Jumalalta saadulla ja Jumalan tykö johtavalla viisaudella koeta ohjata herännyttä autuuden halua hyvään loppuun. — — — Kun ensimmäiset kristityt kokoontuivat, oli heidän suurin ilonsa saada puhua Jesuksen armosta, ylistää Hänen rakkauttansa sekä kehottaa toisiaan uskollisesti seuraamaan Häntä. Jumalan Pojan kärsimistä ja kuolemaa syntisten edestä ja heidän siihen perustuvaa vapautumistansa ja autuuttaan ei silloin vielä pidetty häpeällisenä asiana, jota olisi täytynyt kätkeä sydämmen salaisimpaan loukkoon ja josta puhuminen olisi häirinnyt seurailoa. Että nyt on toisin, että kristikunnassa hävetään Kristusta, ettei kukaan saata puhua Jumalan syntisille osoittamasta armosta, tuon tietää aivan hyvin jokainen, joka joskus käypi tavallisissa säätyläisten tahi talonpoikien seuroissa". [Tidn. i andl. ämnen 1836, n:o 23 ja Hengellisiä sanomia n:o 25-26.]

Niinkuin jo näistä otteista näkyy, ei Laguksen kirjoitusten päätarkoituksena ollut opin esittäminen, vaan sen soveltaminen elämään. Ne eivät ole dogmatiikkaa, vaan sydämmeen tähtäävää, elävää, käytännölliseen elämään kohdistuvaa todistusta synnistä ja armosta. "Mikä on oikea kristillisyys?" niminen kirjoituskin, jossa hän pääpiirteissään, paikoin jokseenkin tyhjentävästikin, esittää autuuden järjestystä, kantaa kuitenkin kauttaaltaan herättävän hartauskirjoituksen leimaa. Niin myöskin "Herätys", ensimmäinen niistä kirjoituksista, joissa hän, kuten eräästä hänen J. Fr. Berghille kirjoittamastaan kirjeestä [Akiander VI, 253.] näkyy, tarkemmin aikoi selvittää tämän järjestyksen eri asteet. Virkistävää on lukea näitä kirjoituksia. Niissä on aaterikkautta, henkeä, ja raitista runoutta tuoksuvat somasti muodostetut lauseet. Stiiliin nähden vetävät ne vertoja Stenbäckin suorasanaisille kirjoituksille; uskonnollisessa suhteessa ovat ne näitä etevämmät. Mutta toisin niitä Laguksen aikana arvosteltiin. Kirkollinen ja maallinen virkavalta, nukkuva papisto ja sen suruttomat sanankuulijat eivät olleet alttiit tämmöistä kuulemaan. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sensuuri alkoi ahdistaa heränneitten aikakauslehtiä. Syynä siihen olivat lähinnä Laguksen kirjoitukset. Marraskuussa 1836 kirjoitti G. H. Forsius, joka Porvoon tuomiokapitulin puolesta tarkasti tämän virkakunnan valvonnan alaiset painotuotteet, J. Fr. Berghille: "Älkää paheksuko, etten ole hyväksynyt tänne viimeksi lähettämiänne kirjoituksia. Toivon ja pyydän sitäpaitsi teitä huolellisesti lukemaan sekä, jos tarvitaan, korjaamaan toimitukselle lähetettyjä kirjoituksia, ennenkuin jätätte ne sensuurin tarkastettaviksi. Siten välttäisin paljon vaivaa. 'Ihmisen turva' on pääpiirteiltään kristillisesti hurskas, vaan yksityiskohdat ovat sepitetyt Simonismin hengessä. Kirjoitus 'Valistus' on tavallista kristillisen aineen esittämistä, vaan kaipaa korjauksia sekä sisällyksen että muodon puolesta, ennenkuin sen painettuna voi jättää yleisön luettavaksi. Senkaltaiset perustelmat saavat aikaan eksytyksiä vain ja käsitteiden hämmennystä, varsinkin yksinkertaisissa. Mitä taas tulee kirjoitukseen 'Ajan merkit', sisältää se kyllä monta todenmukaista huomautusta, mutta ilmaisee tämän ohessa, vallitseviin oloihin sovellettuna, kirjoittajan hengellistä ylpeyttä, jonka paisuttamana hän Rooman paavien tavoin luulee voivansa singottaa pannajulistuksiaan kaikkiin säätyihin, kyntömiehestä valtiolaivan peräsimen hoitajiin asti, elleivät suosi sitä uskonnollista puoluetta, jonka asianajaja kirjoittaja on". [Akiander VI, 260.] Ikävä kyllä, eivät yllämainitut kirjoitukset ole jälkimaailmalle säilyneet. Bergh lähetti Forsiuksen kirjeen Ylivieskaan. Millä mielellä Lagus vastaanotti uutisen, näkyy hänen joulukuun 16 p:nä 1836 Berghille kirjoittamastaan vastauksesta. Se alkaa seuraavilla sanoilla: "Rakas, rehellinen ystävä! Oletko joskus nähnyt miten levotonna lintunen, illan tyynnyttyä, siipiänsä räpsyttää puiden latvoissa, epätoivoisena mistä yösijansa löytäisi? Sen näköinen olin minä kirjeesi luettuani. Mitä nyt on tehtävä? Selvä on, että tahdotaan sulkea minut pois toimituksesta, ja siihen olen osaksi itse syypää. Puetin rauhan ruhtinaan haarniskoihin, jotta hän hyvästi varustettuna sotilaana ryntäisi vihollisten leiriin, ja poishakatulla Malkus-korvalla luulin tehneeni urostöitä". Puolustaen kantaansa ja lausuen muun ohessa, että asianomaiset pitävät materialismiakin vähemmän vaarallisena kuin pietismiä, kehottaa Lagus toimitusta täyttämään lehtiä otteilla Pontoppidanin, Spenerin, Francken y.m. teoksista. Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: "Jos tahdot, lähetän kyllä silloin tällöin jotakin viatonta ei-mitään, mutta siinä tapauksessa täytyy jommankumman meistä pitää huolta kirjoitusten puhtaaksikirjoittamisesta, sillä muuten niitä ei saada painetuiksi". [Akiander VI, 259-261.]

Pari päivää sen jälkeen, kun Lagus oli toimittanut tämän kirjeen postiin, saapui hänen luokseen Malmberg muutamien muiden seudun heränneitten pappien kera. Oli sunnuntai-ilta. Pappilan tupaan oli kokoontunut paljon kansaa, ja täysistä sydämmistä kaikui sieltä veisuu. "Nuo eivät kiellä meitä puhumasta" lausui Lagus, joka vierailleen vasta oli kertonut kirjoitustensa kohtalosta, "mennään sinne". Ja siellä puhuttu elävä sana löysi vielä paremmin, kuin paras sanomalehtikirjoitus, tien ihmisten sydämmiin. Erotessaan lausuivat nuo innostuneet paimenet toisilleen: "Jos nämä seuratkin kielletään, leviää herätys kuitenkin. Jumalan sanaa ei voi mikään tuomiokapituli kahlehtia". [Kert. (1896) J. Hemming.] Ja J. Fr. Berghille kirjoitti Lagus muutamia viikkoja myöhemmin: "Totuutta, kristinuskon kallista totuutta, tulee jokaisen tosi kristityn aina, siis tänäkin aikana, rohkealla suoruudella julistaa, teeskentelemättä ja ilman kursailemista. Niin ovat Kristus, apostolit ja kaikki Herran uskolliset todistajat kaikkina aikoina tehneet — — —. Joka kauniilla ja koristetuilla sanoilla tahtoo salata Kristuksen oppia, hän ei ole oikea tunnustaja, eikä hänen opetuksensa vaikuta mitään niissä, joiden edestä hän noin pelonalaisena tekee työtä. — — — Meidän tulee pelkäämättä kirjoittaa ja saarnata emmekä saa antaa kääntämättömien syntisten kuolleen uskon ja väärien mielipiteiden hallita kieltämme, sydäntämme eikä kynäämme. Onko Jumala antanut meille valkeutta, jotta sen vakan alle kätkisimme? Ja mitä se meitä auttaa, jos väärien vaikuttimien ohjaamina sammuttaisimme valkeuden ja sanoisimme yleisölle: vaeltakaa sen loistossa. Jumala ei milloinkaan ole ollut todistuksitta ja todistajitta, ei tänäkään aikana. Hän tahtoo tulevienkin aikojen nähtäviksi jättää lapsiaan kohtaan osoittamansa rakkauden ja armon jälkiä. — — — Tehkäämme minkä voimme. Saarnattakoon ja kirjoitettakoon kuinka paljon hyvänsä tuosta pehmeästä, ryhdittömästä ja voimattomasta rakkaudesta, se on vahanenä ja pysyy semmoisena, ja teeskentelevä aika vääntää sen minne tahansa. — — — Se evankeliumi, joka miellyttää ihmisiä, ei ole Kristuksen ja apostolien evankeliumia. Emme saa puhua yleisin sanoin vain, vaan meidän tulee kuuluvalla äänellä nuhdella synnin suruttomuutta, epäuskoa, itsevanhurskautta, tietämättömyyttä y.m. Muoto, ajatusten ulkoasu on hyvin tärkeä; sillä orjallisen pinnan alla Jesuksen henkeä ei ole; vapaus vallitsee siinä, missä tämä henki liikkuu". [Akiander VI, 263-265.]

Jonkun ajan kuluttua alkoi Laguksen kirjoituksia jälleen ilmestyä heränneitten lehdissä. Ja ilahuttavaa on nähdä, että toimitus, sensuurin pakkokeinoista huolimatta, ei ensinkään muuttanut niiden suuntaa. Seuraavinakin vuosina ilmestyi alkuperäisiä kirjoituksia, joissa peittelemättä, jos kohta jyrkkiä sanoja välttämällä, tarkastettiin yleistä, raamatun totuudesta poikkeavaa uskonnollista katsantotapaa ja kirkossa vallitsevia epäkohtia Jumalan sanan valossa. Semmoisia kirjoituksia ovat esim.; "Lahkolaisuudesta", "Sananen maailmankaltaisuudesta", "Mitä tulee meidän sanoa suuresta joukosta?", "Aiot papiksi tahi olet pappi etkä tiedä tietä autuuteen", vuodelta 1837. Toimituksen katsantotapa lehdessä käytettävästä kirjoitustavasta oli sama, kuin Laguksen. Vaikka sensuuri kävi yhä ankarammaksi, kirjoitti viimemainittu vielä sanotun vuoden alussa siitä J. Fr. Berghille: "Olemme alottaneet tämän työn Herran nimessä ja luottaen häneen. Älkäämme antako sijaa toivottomuudelle, jos kohtaisimme vielä kovempia tuulenpuuskia totuutta julistaessamme. Jos me kukistumme, niin ei kukistu Jumala; ja olkoon se minkä me hänen avullaan ja hänen armostaan saamme aikaan, jälkimaailmalle todistuksena hänen heikoissakin aina vaikuttavasta voimastaan. Aika tulee, jolloin meitäkin oikein arvostellaan. Ja jos niin ei kävisikään täällä, niin odotamme sitä päivää, jolloin jokaisen teon ydin ja vaikutin tutkitaan ja jolloin ei hyljätä sitä, minkä usko Jesukseen on vaikuttanut". [Akiander VI, 263.]

Jos lainattujen kirjoitusten luku vuodesta 1837 alkaen onkin entistä suurempi, ovat ne sitä paremmin valitut ja soveltuvat hyvin silloisiin oloihin. Semmoinen on esim.: "Sananen Spenerin kirjasta Pia desideria" (1837). Etenkin hyvästi valitut ovat niinikään varsinkin Ruotsissa ilmestyvästä "Missionstidning" nimisestä lehdestä lainatut kirjoitukset ja otteet lähetystoimen alalta. Niiden suuri luku osoittaa, miten kallis tämä asia oli Suomen heränneille. Niitä sovellutettiin sitäpaitsi silloin tällöin meidän maan oloihin. Paitsi Laguksen kynästä lähteneitä, iskevät ajan mätähaavoihin kipeästi kirjoitukset: "Sananen lahkolaisuudesta" (1837) sekä v. 1838 "Vaaroista varomattomasta seurustelemisesta ihmisten kanssa", "Aikamme väärä kristillisyys opissa ja elämässä" ja "Vääristä profeetoista".

Vaikea on sanoa, mihin määrin päätoimittaja, J. Fr. Bergh, itse otti osaa lehden toimitukseen. Varmuudella tiedetään [Aschan, Kuopio stifts matrikel.] nim., että muiden kera hänen veljensäkin, J. I. Bergh, paitsi runoja kirjoitti alkuperäisiä suorasanaisiakin kirjoituksia lehteen, vaikkei mikään nimimerkki, ei edes sana "lähetetty" sitä ilmaise. Yhtä vähän tahtoivat muutkin, jotka lehteen kirjoittivat, nimillään herättää huomiota. He taistelivat asian, eivätkä oman kunniansa edestä. Miltei varmuudella saattaa kuitenkin väittää, että esim. kirjoitus "Mietteitä juoppouden hävittämisestä" [Tidn. i andl, ämnen 1836 n:o 20. Hengellisiä sanomia n:o 21.] on J. Fr. Berghin kirjoittama. Se näkyy lähinnä aiheutuneen hallituksen säädöksistä tuon paheen vastustamiseksi. Kirjoittajan kunnioitus esivaltaa kohtaan, joka tässä kirjoituksessa paikoin esiintyy jokseenkin liioitetussa muodossa, sekä Berghin likeinen suhde Renqvistiin johtavat heti ajatuksen ensinmainittuun. Kirjoitus on muuten hyvä ja sisältää monta mietittävää ajatusta. Niinpä siinä esim. lausutaan: "Ei sillä vielä kaikki olisi saavutettu, jos ainoastaan juoppous saataisiin estetyksi, koska tämä kuitenkaan ei voi tapahtua ilman koko sisällisen ihmisen muutosta. Parannettava on johdatettava katuen tuntemaan kaikki pahat taipumukset ilman poikkeuksetta, hänen tulee vakavasti ja inholla pitää syntinä kaikki, mikä on pahaa Jumalan silmissä. Tässä eivät auta yksinomaan uhkaavat ja pelottavat lainsaarnat. Ne päinvastoin monesti paaduttavat vielä enemmän tahi korkeintaan ajavat syntisen etsimään pelastusta itsetekoisen parannuksen ja omien hyvien päätösten toivottomalla tiellä. Olkoon nuhde rakkauden nuhdetta. Ennen kaikkea johdatettakoon eksynyttä etsimään apua hengelliseen tautiinsa syntisten vapahtajalta, Jesukselta, pelastusta ei ainoastaan ansaitsemastaan rangaistuksesta, vaan myös pahan vallasta. — — — Jos tämä laiminlyödään, ovat kaikki yhdistykset ja rikoslain määräykset vastedes, niinkuin ennenkin, voimattomat, ja juoppous, murhanhimo ja kaikenkaltaiset paheet saavat vallan isänmaassamme. Tiedämme aivan hyvin, etteivät nämä sanat sisällä mitään uutta; päinvastoin olemme vakuutetut, että esittämämme väitteet perustuvat hyvinkin vanhaan totuuteen. Mutta se on uutta, ja epäilemättä moni sitä sinä pitääkin, ettei tätä totuutta käytännössä noudateta sille tulevalla vakavuudella, uutta se, etteivät kaikki sitä tajua eivätkä hyväksy. Muussa tapauksessa eivät paheet olisi saavuttaneet sitä valtaa, kuin valitettavasti nykyään useassa paikassa. Monen papin kurja valitus kruununpalvelijain leväperäisyydestä, joiden toimenpiteiltä odotetaan miltei kaikki, todistaa miten vähän luotetaan evankeliumiin. Tahi eikö Jumalan sana enään olekaan tuo ihmisen sisimpään tunkeutuva kaksiteräinen miekka, joka häntä valaisee ja jalostuttaa? — — — Kun rikoksellinen lyödään kahleisiin, kun julkiset synnit yhä enemmän todistavat kasvavasta tapainturmeluksesta, todistakoon papin herännyt omatunto, kuinka vakavasti hän on tehnyt kaikki, minkä hän armon kautta on voinut ja on ollut velvollinen tekemään onnettoman pelastukseksi. Paheen valtaan sortunut kärsii kyllä ansaitun yhteiskunnallisen rangaistuksensa, mutta laiskan palvelijan, huolimattoman palkkapaimenen kädestä vaaditaan kerran hänen verensä ja hänen onnettomuutensa".

Melkein joka numeron lopussa löytyy kummassakin lehdessä "Ajatuksia ja mietteitä". Toiset niistä ovat ajan oloihin sovitettuja, sattuvasti valittuja otteita kirkkoisien, Lutherin, Arndtin, Spenerin y.m. teoksista, toiset alkuperäisiä kirjoituksia. Viimemainituissa huomaa usein Laguksen ja Stenbäckin hienosti terotettujen kynien jälkiä. Muut ovat sisällykseltään ja hengeltään näiden vertaisia. Useat niistä kantavat selvästi Bergh-veljesten kirjoitustavan leimaa.

Kaikkiin oloihin pyysivät "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" sovittaa raamatun koko totuutta. Ne käsittelivät pyhäpäivän viettoa ja arkielämän oloja, puhuen papeille ja sanankuulijoille, oppineille ja oppimattomille vakaata, korutonta kieltään. Ne olivat uskonnollisessa suhteessa valoisamman ja tietorikkaamman ajan tienraivaajia. Jos tie jäikin epätasaiseksi vielä, ojat monessa paikoin kaivamatta, sillat rakentamatta, rotkot täyttämättä ja liejupaikat perustamatta — ken tuota oudoksuu? Eikä tätä työtä sentähden saa ylimielisesti arvostella, etteivät sen rakentajat aina ymmärtäneet välttää mäkiä ja alankoja, joista sitä tulevaisuudessa täytyi siirrellä pois. Tärkeintä on, että tie tuli raivatuksi ja että sen pääsuunta oli oikea. Tätä tunnustusta tuskin kukaan nyt enää kieltäytyy antamasta sen tekijöille.

* * * * *

Jo vuoden 1838 lopussa lakkasivat "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" ilmestymästä. Paitsi tukalia paino-oloja aiheutui tämä päätös osaksi myöskin menoihin nähden pienistä tuloista. Palkkaa ei kukaan toimittajista tietysti pyytänyt, vaan tätä lukuunottamatta tuotti yrityksen rahallinen puoli heille liiaksi paljon huolta. Pääsyynä oli kuitenkin eräs toinen seikka. Lehtien lukijakunta oli sivistykseen, tietoihin ja vaatimuksiin nähden niin monenkaltainen, että sen vaatimusten tyydyttäminen alusta alkaen oli tuntunut Berghistä ylen vaikealta. Epäilemättä oli tämä epäävä ajatus oikeutettu. Hän kirjoitti asiasta Lagukselle, vaan tämä vastasi: "Tuleehan lehden olla Jumalan ihanan luonnon kaltaisen, missä löytyy mitä monenkaltaisimpia kasveja ja kukkia, jotta jokainen tuosta rikkaasta varastosta saisi, mitä häntä hyödyttää. Talonpoika tarvitsee osansa, niin myös oppinut". [Akiander VI, 248.] Vuosi vuodelta kävi yhä selvemmäksi, että Berghin mielipide oli oikea. Koetettiin valita kirjoituksia kummankin lehden eri lukijakuntien tarpeen mukaan, vaan tämä kävi vaikeaksi, kun pääasiallisesti samaa periaatetta kummankin toimittamisessa kuitenkin noudatettiin. Sentähden päätti toimitus pyytää lupaa 1839 v:n alusta saada siten muuttaa ruotsinkielisen lehden suunnitelmaa, että siihen otettaisiin yksinomaan sivistynyttä luokkaa varten aijottuja kirjoituksia. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto ja lehtien tilausilmoitukset.] Lupa saatiin, ja lehti ilmoitettiin tilattavaksi nimellä "Evangeliskt Veckoblad". "Hengellisiä sanomia" sitävastoin aikoi toimitus julkaista entisen ohjelman mukaan. Viimemainittu päätös jäi kuitenkin riippuvaksi tilaajamäärästä. Tämä osoittautui yhä edelleen niin pieneksi, ettei lehden ulosantamista heinäkuussakaan, josta ajasta alkaen uudestaan aijottiin ryhtyä sitä toimittamaan, voitu jatkaa.

II.

Vanhan puutarhuria kirjeet.

Vasta vuodesta 1836 alkoi se uskonnollinen herätys, joka, kuten olemme nähneet (I osa, 362-395), jo muutamia vuosia aikuisemmin oli syntynyt yliopiston nuorisossa, herättää huomiota. Sitä ennen tuskin kukaan oli ymmärtänyt pelätä, että pietismin "iloton" ja "synkkä" maailmankatsanto tulisi saamaan suurempaa kannatusta ylioppilaspiireissä. Tämmöinen näkyy esim. Runebergin käsitys asiasta olleen vielä v. 1835. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 239.] Ennenpitkää johtui hän kuitenkin aivan vastakkaisiin ajatuksiin. Syynä siihen lienee lähinnä ollut Lauri Stenbäckissä tapahtunut mielenmuutos ja se tulinen, suorapuheinen innostus, millä tämä ylioppilaspiireissä sekä muissa seuroissa taisteli herännäisyyden puolesta. Tuon nuoren runoilijan lämmöllä esittämät mielipiteet, joille ajan uskonnollinen tarve tarjosi niin monta liittymiskohtaa, eivät saattaneet olla muihin vaikuttamatta. Levottomuudella ja mielipahalla näkyy varsinkin Runeberg seuranneen herännäisyyden leviämistä pohjolais-osakunnassa. Hän ei sitäpaitsi saattanut olla huomaamatta, että tuo uusi, yleisestä katsantotavasta niin jyrkästi poikkeava uskonnollinen harrastus sai kannatusta muun ohessa hänen Helsingissä oleskelevalta kahdelta sisareltaan, joiden luona Stenbäck usein kävi. [Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludv. Runeberg, IV. I. 175.] Jos kukaan, oli Runeberg suvaitsevainen ja luonteeltaan sovinnollinen. Muiden ihmisten halveksimiseen ja heidän vakuutuksensa ylimieliseen arvostelemiseen ei hän milloinkaan ollut taipuva. Päinvastoin muodostaa hänen runoutensa siihenkin nähden käännekohdan meidän kirjallisuudessamme, että jokainen hänen runoteoksissaan esiintyvä henkilö saa sen arvon, joka hänelle ihmisenä tulee, jokainen elävästä vakuutuksesta lähtenyt sana ja jokainen puhtaista vaikuttimista syntynyt teko tunnustuksensa. Ahdasmielisyydelle ja itsekkäisyydelle oli hänen jalo runoilijaluonteensa vento vieras. Mutta vento vieras oli myöskin hänen kehityksensä ja koko hänen katsantotapansa herännäisyyden edustamille aatteille. Hän ei ymmärtänyt sen sisällisen taistelun hellettä, jossa ne olivat muodostuneet, sillä hän ei ollut sitä itse kokenut, eikä sitä sanomatonta koti-ikävää, jonka murtava synnin suru ja taivaaseen astuneen Herran täydellisen omistamisen ikävöiminen oli synnyttänyt heränneissä, sillä hänen uskonnollinen kantansa oli toisenlaisten kokemusten muodostamana vakaantunut aivan toiseksi. Jos kohta onkin tunnustettava, ettei Runeberg, kosketellessaan uskonnollisia kysymyksiä, esiinny silloisessa papistossakin hyvin yleisen neologian edustajana, hän kun ei koskaan kylmän järjen mitalla mittaile jumalallista ilmoitusta eikä kiellä sen yliluonnollista syntyperää, on toiselta puolen myönnettävä, että hän, asiaa perinpohjin tutkimatta, piti silloista kirkollis-kristillistä katsantotapaa hyvänä sekä riittävänä tyydyttämään syvintäkin uskonnollista tarvetta. Joka enempää vaati, oli hänestä liioitteleva haaveilija, jonka esiintyminen vain häiritsi muiden iloa ja rauhaa ja hänen omaa raitista, harmoonista kehitystään. Vanhojen sivistyskansojen, varsinkin Kreikkalaisten koulussa oli hän harjaantunut kohdistamaan huomionsa näkyvän maailman ilmiöihin, siihen mikä niissä kaiken synnin ja turmeluksen uhalla vielä kantoi kauneuden leimaa. Ei niin, että vanhan maailman pakanallinen maailmankatsanto olisi häntä tyydyttänyt [Vertaa C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådning.] — päinvastoin piti hän kristinuskon luomaa aatemaailmaa sitä verrattoman paljon kauniimpana, puhtaampana ja rikkaampana — mutta antiikin runollisen kaunis unelma, jonka mukaan tämä maa on jumalien asunto, oli siksi kotiutunut hänen runoilijasieluunsa, ettei hänen uskonnollinen katsantotapansa kristinuskon valossakaan pääse siitä täydellisesti vapaaksi. Hän kyllä lausuu: [J. L. Runeberg, Är Macbeth en kristlig tragedi?] "Se täyteläisyys, se tyyneys, se kirkkaus, joka tavataan antiikissa, vastakohtana kristillisen maailman kaipuulle, levottomuudelle ja aavistuksille, vanhojen mieltymys aineelliseen muotoon, vastakohtana kristinuskon henkimaailmaan tähtäävälle harrastukselle, kaikki nämä ilmiöt perustuvat siihen, että vanhojen todellisuus oli täällä, oli läsnä ja voitiin kokonaisuudessaan käsittää, kun meidän sitävastoin on tuolla puolen maan, on tulevainen ja vain ikävöimisen ja toivon esineenä. Kaunis on maa; se oli ihmiskunnan kukkaiskoti sen lapsuudessa ja sisälsi kaiken, mitä sydän, ilman korkeampaa aavistusta, ymmärsi haluta; mutta sen kauneus kalpeni sen maailman ihanuudessa, jonka kristinusko avasi, kukkaiskoti tuli synkäksi vankihuoneeksi ihmiselle, sittenkun sielun silmä, kirkastuen, oli nauttinut sen taivaallisen maan näkyä, jonka Kristus saattoi ilmi. — Mutta samassa kun ihminen huomasi olevansa vankina maan päällä, huomasi hän myös olevansa oman itsensä vangitsema, ja hänen henkensä nousi kapinaan tätä maallista vastaan, jonka kietomaksi hän tunsi itsensä, vastaan sydämmen nautintoja ja tuskia, vastaan ymmärryksen harhailevia laskuja ja valheviisautta. Maalaukset tästä taistelusta, jota niin taisteltiin, ovat kristillisen taiteen ensimmäiset kauniit tuotteet — legendat. Henki, voittavana maallisen nautinnon ja tuskan, sekä ymmärryksen näennäiset lait, kas siinä se, mitä kristinuskon ensi aikoina ihmiskunta esitti elämässään ja legendat ylistivät. Mitä oli erakkoelämä muuta kuin toteutettu voitto sydämmen hurmauksista ja riemuista, marttyyrikuolema muuta kuin hengen valta maallisen tuskan yli, mitä olivat ihmeteot muuta, kuin ymmärryksen julkeiden vaatimusten sattuvaa torjumista?".

Mutta miten syvällinen ja oikea tämä vertaileva selitys onkin, tulee tarkoin huomata, ettei Runeberg itse hyväksynyt tässä kuvaamaansa ensi vuosisatojen kristittyjen jyrkkää maailmankieltämistä ja ilotonta elämää. Sitä vastusti päinvastoin hänen "olemisen iloa" uhkuva luonteensa, hänen vanhaan helleeniläiseen kulttuuriin juurtunut sivistyksensä ja hänen siihen aikaan vallitsevan panteistisen filosofian vaikutuksen alainen kehityksensä. Mitä viimemainittuun kohtaan tulee, on kyllä todennäköistä, etteivät Runebergin harjoittamat opinnot olleet johtaneet häntä omatakeisesti tutustumaan Hegeliin, mutta epäilemätöntä on, ettei hän pysynyt aivan vieraana tuon suuren ajattelijan maailmankatsannolle, vaan että se päinvastoin painoi tuntuvan leiman hänen mielipiteisiinsä ja katsantotapaansa. Huomattava on nim., että Runebergin lanko J. I. Tengström oli filosofian professorina ja että, muita runoilijan silloisia seuratovereita lukuun ottamatta, J. V. Snellman paraikaa kehittyi Hegelin edustamien aatteiden tunnetuksi tulkiksi Suomessa. [C. G. Estlander, Runebergs estetiska åsigter, 9.] Että Runeberg ainakin jossain määrin oli perehtynyt kysymyksessä olevaan filosofiaan, huomaa selvään muutamista hänen kirjoituksistaan. [Esim. "Några ord med anledning af Saimas kritik af poemet Kung Fjalar".] On väitetty, [C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådmng ja Runebergs estetiska åsigter.] että hänen uskonnollinen katsantotapansa oli vapaa panteismistä, mutta paitsi "Vanhan puutarhurin kirjeistä" näkyy muistakin hänen kirjoituksistaan, ettei niin ollut laita. Niinpä tapaamme hänen tunnetussa Saarijärven kansanluonnetta käsittelevässä kertomuksessaan seuraavat sanat: "On vaikeaa kuvitella itselleen selvempää, ihanampaa ja ylentävämpää jumaluuden ilmenemismuotoa kuin sitä, minkä tarjoavat sisämaan seudut, niiden suuremmoiset piirteet, niiden yksinäisyys ja niiden syvä, häiriytymätön lepo. Meri, miten mahtava se onkin, ei aina kanna tätä jumaluuden leimaa, vaan aniharvoin. Ainoastaan sen mittaamattomassa hiljaisuudessa käsittää ja tajuaa sielu äärettömyyden; jos myrsky sitä kuohuttaa, muuttuu se Jumalasta jättiläiseksi, eikä ihminen enään rukoile, vaan valmistautuu taisteluun". Jos Runeberg monesti selvin sanoin puhuukin persoonallisesta Jumalasta, hänen langenneita ihmisiä kohtaan osoittamastaan armosta, hänen majesteetistaan ja vanhurskaudestaan, täytyy myöntää, ettei raamatun terottama erotus Pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä eikä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja astu selvästi esille hänen kirjoituksissaan. [Poikkeuksena on tavallaan "Kung Fjalar", vaan ei sekään väitettä kumoa, koska runo, kuvaten pakanallista katsantotapaa, ei pyydäkään syventyä näihin kysymyksiin.] Juuri tämä on hänen uskonnollisen katsantotapansa heikoin puoli. Hän oli siinä kohden aikansa lapsi. Sama puute on selvään nähtävänä silloin yleisemmin käytetyissä saarnakirjoissa, sitä leimaa kantoivat pappien saarnat, samaa vajavuutta ilmaisivat monesti hurskastenkin kristittyjen puheet ja neuvot. Mutta juuri tuota silloisen uskonnollisen katsantotavan heikointa kohtaa oli pietismi kutsuttu paljastamaan ja raamatun sanalla valaisemaan. Se teki sen aristelematta, yhtä vähän säästäen vanhaa "puhdasoppisuutta" ja sen edustajia kuin "maailmaa" ja "maailman lapsia". Että liikkeen innostuneet edustajat, raivatessaan auki tuota Jumalan valtakunnan ja maailman välistä, kuolleen ortodoksian suojassa umpeen kasvanutta rajaa, monesti ja varsinkin yksityiskohtiin nähden erehtyivät, on kieltämätön tosiasia, jota ei kukaan puolueeton arvostelija saa olla huomioon ottamatta. Sen turmeluksen kera, jonka he raamatun totuuden valaisemina kaikkialla näkivät, tuomitsivat he hylättäväksi paljon, joka ei itsessään ole pahaa. Moni inhimillisten sivistyspyrintöjen viljavainio heistä oli vähäarvoinen, vieläpä vastenmielinenkin, maallinen elämä semmoisenaan tuntui heistä monesti arvottomalta, maa kolkolta erämaalta. Mutta jos tämä myönnetään ykspuolisuudeksi, niin on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että se kristillisyys, johon pietismi oli kutsuttu luomaan herätystä ja virkeämpää elämää, oli eksynyt paljon pitemmälle raamatun osoittamalta tieltä, vaikka aivan vastakkaiseen suuntaan.

Näin jyrkästi vastakkaiset, kauvas kantavat ja elämän sisimpään olemukseen kohdistuvat aatteet eivät voineet kohdata toisiaan synnyttämättä taistelua miltei kaikilla aloilla ja kaikissa piireissä. Olemme huomauttaneet Runebergin suhteesta ajan polttavimpaan kysymykseen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän julkisuudessa esiintyi herännäisyyden vastustajana, antaen aihetta väittelyyn, joka maamme yleisessä kirjallisuushistoriassakin on saanut mitä huomattavimman sijan.

* * * * *

Runebergin toimittama "Helsingfors Morgonblad" nimisen lehden kahdessa viimeisessä numerossa vuonna 1837 oli luettavana pitkä kirjoitus otsakkeella "Vanhan puutarhurin kirjeet". Vielä selvemmin kuin siinä lausutut mielipiteet ilmaisivat kirjeiden runollisen sointuva kieli ja niissä tuon tuostakin löytyvät kauniit vertaukset, ettei niiden kirjoittaja saattanut olla kukaan muu, kuin lehden toimittaja. Kirjeiden sisällys on pääpiirteissään seuraava.

Vanha puutarhuri on rakkaan Rosa tyttärensä kera elänyt mitä onnellisinta elämää kauniissa puutarhassaan. Toinen kevät on ollut toistaan ihanampi, kesät kukista yhä rikkaammat ja syksyt hedelmistä, viime vuosina kun toukkiakaan ei enää ole puutarhassa näkynyt. Kaikki tuolla pienellä, viljelyksen voitoille otsan hiessä raivatulla alueella oli onnea vain, häiritsemätöntä sopusointua ja rauhaa. Ainoastaan ohikulkevalla maantiellä vuosi vuodelta kasvava liike ja seudulla ilmestynyt lahko, nuo "jumaliset, äänettömät, kaameat olennot, jotka pitävät maallisen ilon hylkäämisen voittona sekä poskien punalla ja katseen elolla ostavat korkeimman aarteensa", herättivät joskus levottomuutta vanhan puutarhurin sydämmessä.

Kuluu muutamia viikkoja. Toisessa kirjeessään kertoo puutarhuri, että Rosa on oleskellut erään sukulaisen luona nähdäkseen maailmaa ja päättääkseen rippikoulunsa. Hän palajaa kaipaavan isänsä tykö, mutta kuinka kerrassaan muuttuneena! Salamankaltainen aavistus värisyttää vanhan puutarhurin koko olemuksen, vaan hän toivoo kuitenkin vielä. Eräänä aamuna kohtaa hän tyttärensä puutarhassa. Hän puhuttelee häntä lempeästi, kuni ennen, mutta kyyneleitä vuodattaen lähenee tytär häntä ja huoaten valittaa hänen kaulassaan: "Oi, isäni, isäni, että toki olet niin kadotettu!" "Olet sairas, hyvä lapseni" vastaa tämä — "tule, tahdon saattaa sinut sisälle lepäämään". Rosa estelee. "Sairas?" lausuu hän ylimielisyyden ja surun vaiheella, "olen ollut sairas vaan tullut terveeksi jälleen. Olen, niinkuin te, haudannut paremman elämäni tomuun, joka kimaltelee tänään ja huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään elämää, joka ei tiedä vaihdoksista. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalaa?" "Näin mitä olin menettänyt" — niin jatkaa vanha puutarhuri kirjeensä — "sieluni pimittyi, viha valtasi mieleni". "Piiloudu päivältä, madon turmelema kukkanen" lausuu hän tyttärelleen, "sinä hengität ruttoa viattomiin lapsiini ja karkoitat aamun enkelit puistosta".

Kuvattuaan omaa ja tyttärensä taistelua tuona masentavan kovana päivänä, kertoo vanha puutarhuri, illan jouduttua, muistuttaneensa tyttärelleen, miten tämä kerran hänen kanssaan ihaillessaan samanlaisen kesäillan suloutta laskevan auringon valossa, hymyillen oli kysynyt, kumpi on kauniimpi, maako vai taivas. "Se oli taivaallinen ja viaton kysymyksesi lapseni" kertoo hän lausuneensa, vaan Rosa oli vastannut: "Unohtakaa nuo unessa lausumani sanat nyt, kun olen herännyt". "Mitä olet saanut kaiken sen sijaan, minkä olet menettänyt ja hyljännyt?" kertoo hän kysyneensä, "oman ajatuksesi synnyttämän epäjumalan, joka on tallannut nuoruutesi kukoistuksen ja peikon tavoin näyttelee sinulle tulevaisuutta, kolkkoa kuni hauta — epäjumalan, joka osoittaa sinulle ijankaikkisen valoisaa maailmaa, hänen viheriöitsevää maataan, hänen lempeätä taivastaan, kaikkea mikä on pyhää ja kallista, omaa kukoistavaa vartaloasi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaita hapsia, ja uhkaavan kylmänä lausuu: katso, kaikki tämä on arvotonta, kiellä se, hylkää, ylönkatso, jos tahdot olla minun omani, minun jolle kaikki mikä hehkuu, rakastaa, hengittää, elää on kauhistusta ja jonka valtakunta on ijankaikkinen tyhjyys, missä ei yksikään olento elähytä tomuaan, ei mikään voima voittoisana riemuitse, ei heikkous ainoakaan itke rakkauden armonhelmassa". He seisoivat puun siimeksessä. Lähellä kukki valkea lilja. Vanha puutarhuri nykäsi sen maasta, puhalsi mullan pois juurilta ja ripusti sen puun oksalle siten, että auringon säteet kohtasivat kukkaa. Hetken käveltyään Rosan kanssa puistossa, saapuivat he samaan paikkaan. Liljan kukka oli kellastunut, lehdet olivat lakastuneet auringon valossa. "Katso" lausui isä "äsken kasvoi tämä kukka matalalla, sen juuret olivat maassa. Varjossa oli sen elämä, maan tomu sai eloa sen runkoon; vaan eikö siinä silloin ollut enemmän taivasta kuin nyt? ja eikö ollut minulla siitä iloa silloin, kun nyt sitävastoin on surua? Jos se omalla voimallaan olisi temmannut itsensä irti siitä paikasta, jonka rakkauteni oli sille määrännyt, ja, nopeasti saavuttaakseen täydellisen puhtauden, olisi irtaunut maasta ja kohonnut auringon tuleen — silloinko sitä rakastaisin? Enkö sanoisi: kuole, mieletön kukka, sillä siten et saata elää!" "Onko sitten kuolema onnettomuus?" vastaa Rosa, ja turhat ovat vanhan puutarhurin rukoukset, turhat hänen puheensa. Hän päättää kertomuksensa seuraavin sanoin: "Hirveätä, herrani, kauhistuksen valtaamana sen tuskin sanotuksi saan. Manaten rukoili tyttäreni minua luopumaan viettelemästä heikkoa, turvatonta sieluaan". Kirjeen lopussa lausuu hän: "Yhä selvemmin käsitän sen opin, jonka myrkkyä hän on särpinyt, tuon helliä sydämmiä surmaavan eksytyksen. — — — He etsivät kuolemattomuutta, sanoen maallista elämäänsä kuolemaksi: Oi, herrani, milloin olette odottaneet kukkaa kasvista, joka jo siemenenä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuteen. Sentähdenkö, että maa on niin pimeä ja elämä täällä niin arvotonta? Ei, ei, sentähden odotan taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä surujensa uhallakin niin pyhää ja suloista".

Kolmas kirje on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rosa on sairastunut, hän kuihtuu kuihtumistaan. Mitä hellimmällä rakkaudella koettaa sureva isä palauttaa häntä elämään, vaan yhä turhemmiksi näyttäytyvät kaikki yritykset. Tyttärensä ei tahdo jäädä tänne, hän halajaa päästä pois. "Mitä hän etsii, minne tahtoo hän paeta", kirjoittaa vanha puutarhuri. "Maan alta, pilvien tuolta puolen, maailman, maailmojen takaa — mitä on hän löytävä muuta kuin minkä hän hylkäsi täällä: luomakunnan ja Jumalan?" Jota toivottomammalta Rosan parantuminen alkaa näyttää, sitä katkerammaksi käy vanhan puutarhurin mieli noille "synkille peikoille", jotka "istuttivat tuleen" hänen lapsensa. Niin vastenmielistä ja nurjaa on hänestä heidän uskontonsa, ettei hän epäile lausua siitä: "Viettelijä käyttää välikappaleena syvintä totuutta, sitä mikä on jalointa, pyhintä". Mitä hellimmällä tavalla kohtelee hän sairastavaa lastaan, vaan hänen mielipiteensä eivät muutu. Ei Rosan kuolemakaan irroita hänen ajatuksiaan maasta, vaikka kaipuu kalvaa hänen mieltään ja päivät tuntuvat pitkiltä.

Ei ole vaikea käsittää, millä mielellä heränneet lukivat vanhan puutarhurin kirjeitä. Varsinkin Stenbäckiin koskivat ne kipeästi. Paremmin kuin kukaan Runebergin mielipiteiden kannattajista ymmärsi hän, miten ihana se runouden puutarha on, jossa vanha puutarhuri oli viettänyt päivänsä, mutta omasta kokemuksestaan tiesi hän myös, kuinka verrattoman paljon kauniimpi se maailma on, jonka usko Kristukseen avaa heränneelle. Eikä siinä kyllin. Hän tiesi, miten kovaa taistelua herääminen suruttomuuden unesta kysyy varsinkin siltä, jonka "sielu on liidellyt noissa välkkyvissä sulounelmissa", sillä hän oli sitäkin kokenut, tuntenut tuota tuskaa sydämmensä arkatuntoisimmissa piilopaikoissa. Hän tiesi niinikään, ettei kukaan antaudu tuohon taisteluun "oman ajatuksensa synnyttämän epäjumalan" pettämänä, vaan sen rakkauden pakoittamana, jolle ei ihmisrakkaus, ei viisain järki, ei runouden tenhovoima, ei mikään maailmassa mitään mahda. Eikä ollut hän tunnoton vanhan puutarhurin surulle, sillä hän oli itse kokenut, "miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin nurja ja saastutettu ihmissydän on ollut kiinnitetty". Edellisenä vuonna oli näet Stenbäckin rakkain ystävä Östring kuollut ja katkerasti kaipasi hän häntä monesti.

Miten vastenmielisiltä mahtoivatkaan vanhan puutarhurin kirjeet Stenbäckistä tuntua, ei vain niiden surkuttelevien taikka katkerien sanojen takia, joilla niissä oli kuvattu heränneitä, vaan etenkin kirjeiden synnin ja armon salaisuudelle vieraan hengen vuoksi. Elämän ja kuoleman painava kysymys oli hänelle tärkein kaikista, sitä oli hän miettinyt, siihen huomionsa kiinnittänyt, Jumalan sanasta etsien tyydytystä levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Östring oli kuollut Herrassa, Jesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta etsien turvaa viimeisessä taistelussaan, ja tuo oli Stenbäckin polttavaa tuskaa lieventänyt, niin että hän ystävänsä haudalla oli voinut rukoilla: [Aspelin, Lars Stenbäck, 184.]

    "Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
    Viet matkamiehen kirkkautehen,
    Oi kiitos! — haudass' synkäs' ei hän uinu;
    Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
    Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
    Ja kuulee lohtuas".

Vanha puutarhuri oli kirjoittanut: "Jos minulla olisi taiteilijan lahja, kuvaisin tautivuoteen ääressä kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle maan sen pyhimysloistossa, antaisin vuoden vaihtelevien aikojen ihanina kiitää hänen silmäinsä ohi, johtaisin hänen mielikuvitukseensa lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa ilot, kaikki rakastavat katseet, mitkä hän osakseen oli saanut, kaikki voitot, mitkä hän oli nähnyt hyvän voittavan, siten luoden hänen ympärilleen sanoista kesämaailman. Siihen hän nukkuisi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana unen helmaan nukutaan, sydän täynnä iloa päättyneestä päivästä ja auringon valaiseman iloisen aamun odotuksesta". Mikä räikeä vastakohta! Ei kukaan, joka vähänkin on tutustunut Stenbäckiin ihmisenä ja kristittynä, voi oudoksua, että hän tarttui kynään, vastatakseen vanhalle puutarhurille, eikä sitäkään, että vastaus paikoin pukeutuu tulisen kiivaisiin sanoihin. Katkeruuteen ja ylimielisyyteen se ei kuitenkaan eksy. Päinvastoin ilmaisee moni kohta, varsinkin alku, hellää myötätuntoisuuttakin. Melkein yhtä vähän, kuin vanhan puutarhurin kirjeet tarkoittavat ketään yksityistä henkilöä, on Stenbäckin sanojen kärki tähdätty Runebergiin. Aate on kysymyksessä, ei henkilöt. Siihenkin nähden on tämä väittely niin huomattava.

Stenbäckin "Vastaus vanhalle puutarhurille" julaistiin Helsingfors Morgonbladet'issa n:o 5-6 seuraavana vuonna. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen maireempi se on". — — — "Te tahdotte langenneessa maailmassa nähdä ainoastaan Jumalan, mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalan palvelusta?" — — — "Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään saastutettua saa tulla, ettei hän kaipaisi mitään täydellistä muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista muutosta, niinkuin sanassa sanotaan, tullaksensa Jumalalle otolliseksi ja hänen edessään kestääkseen, ettei hänen tarvitsisi hartaasti pyrkiä ahtaasta portista sisälle, ei taistella ijankaikkisen elämän kruunusta?" — — — "Te kyllä varmaan tiedätte, ettei Jumalan edessä ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta, ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen luonnosta kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valonperintöön". — — — "Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää — — jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko on, tuo valtaava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä!" — — — "Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden huolen, — — — Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua laisinkaan kummastuta, sillä 'luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat', että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne pyrkimystä, on aivan luonnollista, sillä se vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva todellisen kristinuskon osana, ja missä sitä ei ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. — — — Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä päänajatus, niin kauan kuin eletään tuossa puolinaisessa, laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä vastaan, vanhan tapansa mukaan julistaen tuon haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. — — — Kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalle, eikä saata kummastuttaa, jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista". — — — "Te näytte pitävän varmana, että hengellisen elämän kehittymisestä muka on seurauksena ihmisen ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisen huoli tuottaa ihmisen ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä rauhan menettämisen; että vakavampi kristillisyys on ainoastaan valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan lukenut, että Jumalan valtakunta on 'vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä', eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta, että 'vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuten voitosta', että 'ei kukaan ole heidän iloaan ottava pois?' Mutta ettekö ole myöskin lukenut, että 'meidän suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan sisälle tulla?' — Oi, noita ylpeitä, kataloita olentoja iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: 'voi teitä, jotka nyt hymyilette, sillä te tulette itkemään ja parkumaan'. Voitteko edes luulla, että se ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa — — — voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntiä teidän kanssanne?" — — — "Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan, ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta tuo ei auta: 'tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo'."