Vaikka Achrén Vähäänkyröön muutettuaan kehittyi paljon evankeelisemmaksi, kuin hän sitä ennen oli ollut, ja vaikka hänen runollinen ja hellä luonteensakin oli taipuisa sovinnollisuuteen ja rakkauteen, oli hänen suhteensa maailmaan ja kaikkeen pintapuoliseen kristillisyyteen tuota jyrkkää laatua, josta Pohjanmaan heränneet papit ylimalkaan tunnetaan. Kenelle hyvänsä oli hän valmis tunnustamaan uskonsa ja ajatuksensa suoraan lausumaan. Oikeuteen häntä ei kuitenkaan vedetty. Ainoastaan tuomiokapitulissa syytettiin häntä kerran loukkaavasta esiintymisestä. Asia oli seuraava: Maaliskuussa 1840 toimitti Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus, joka, kuten olemme nähneet, jo Kalajoella sikäläisen herännäisyysliikkeen ensi vuosina oli esiintynyt heränneitten kiivaana vastustajana, kirkkoherranvaalia Vähässäkyrössä. Tilaisuudessa saarnasi Achrén. Saarnan aineena oli: "Kristus paras ystävämme, saatana pahin vihollisemme". Puheensa lopussa lausui hän seurakunnalle muutamia vakaita sanoja tapahtuvan vaalin johdosta, rohkein piirtein esittäen elävän ja kuolleen sielunpaimenen ominaisuuksia. Tätä ei Frosterus voinut sulattaa. Hän ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, muun ohessa väittäen Achrénin lausuneen: "Teidän tulee tänään valita itsellenne sielunpaimen, ja päivä on siis tärkeä. Mutta se ei ole ainoastaan siitä syystä tärkeä, vaan sentähden että teidän tulee valita Kristuksen ja saatanan välillä". Tuomiokapituli vaati Achrénin lausuntoa. Tämä vastasi suoraan ja jyrkästi, puolustaen esiintymistään, vaan samalla kieltäen verranneensa ketään valittavista papeista Kristukseen tahi saatanaan. Ei malttanut hän myöskään olla selityksessään antamatta Frosterukselle tuntuvia letkauksia. Kovasti suuttui oppinut, korkeakirkollinen herra lukiessaan Achrénin selitystä, jonka johdosta tuomiokapituli vaati häneltä lausuntoa. Uudistaen syytöksensä, huomautti hän vastauksessaan viimemainitun moitittavasta käytöksestä ja semmoisen esiintymisen arveluttavista seurauksista. Aivan pahana ei tuomiokapituli kuitenkaan näy asiaa pitäneen, koska se antoi sen päätöksen, että Achrén kontrahtirovastiltaan, Laihian kirkkoherra J. Stenbäckiltä, oli saava "sopivan ja vakavan nuhteen" saarnastaan, joka "ainakin pääsisältöön nähden, niinkuin myöskin Achrén oli ollut pakoitettu myöntämään, oli ollut Frosteruksen kertomuksen mukainen, sekä viimemainittua vastaan käyttämästään 'varomattomasta ja loukkaavasta kirjoitustavasta', jonka tuomiokapituli 'tyytymättömyydellä oli huomannut'." Stenbäck ei kuulunut heränneisiin, vaan hieman häpeissään hän kuitenkin oli, täyttäessään tuomiokapitulin käskyä. Muotoja noudattaakseen oli hän todistajiksi kutsunut Laihian kappalaisen J. Simeliuksen ja tämän apulaisen O. V. Simeliuksen sekä oman apulaisensa K. V. Hjeltin. Tuomiokapitulille lähettämässään kertomuksessa ilmoitti hän Achrénin "tyytymättömyyttä ilmaisematta sekä velvollisella nöyryydellä" vastaanottaneen nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Törnudd, Matrikel; kert. (1896) Charlotte Achrén.]
* * * * *
Durchmania vastaan Kalajoen käräjissä esiintuomassaan todistuksessa kertoi E. R. Alcenius hänen eräissä Alavieskassa v. 1837 pitämissään seuroissa muun ohessa lausuneen: "Teillä Alavieskalaisilla on kauan ollut kelvottomia pappeja, nyt voisitte saada hyvän, kun vain ymmärtäisitte valita". Se pappi, jota Durchman täten kehotti Alavieskalaisia seuraavan vuoden alussa tapahtuvassa kappalaisvaalissa äänestämään oli Vilhelm Österbladh. Hänkin oli Suupohjan herännäisyyden esikoisia ja Jaakko Wegeliuksen oppilaita. Hän syntyi v. 1805 Vaasassa, missä isänsä oli merikoulunopettajana. Tultuaan ylioppilaaksi Vaasan koulusta v. 1823 ja oltuaan muutamia kuukausia (kevätl. 1825) opettajana Oulun koulussa, vihittiin hän papiksi v. 1827. Toimittuaan pappina Solvossa, Larsmossa y.m., määrättiin hän väliaikaiseksi saarnaajaksi Petalahdelle (1834), jota tehtävää hän hoiti vuoden ajan. Tämä vuosi oli hänelle tärkeä. Seurustellessaan kirkkoherransa J. Wegeliuksen ja näiden seutujen muiden heränneitten pappien kanssa, heräsi hän Herraa etsimään ja häntä hengen ja voiman todistuksella tunnustamaan. Österbladh oli vilkasluontoinen ja helläsydämminen mies. Hänen elävät saarnansa eivät saattaneet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta, hänen ystävällinen, nöyrä ja suora käytöksensä veti vastustamattomasti puoleensa. Ujotkaan ihmiset eivät orjailleet hänen seurassaan, häntä uskalsivat alakuloisimmatkin lähestyä. Ollen ummikko ruotsalainen, opetteli Österbladh ylioppilaana saarnakonditsioonilla Pulkkilassa ahkeraan suomea, jota hän jo nuorena pappina jokseenkin osasi, niin että hän kielenkin puolesta hyvästi tuli toimeen, kun hän v. 1835 määrättiin saarnaajaksi Töysään. Jo täällä ollessaan alkoi hän herättää suurempaa huomiota, ja mainittavia herätyksiä tapahtui tuossa syrjäisessä seurakunnassa hänen voimallisten, eloa ja rakkautta uhkuvien saarnojensa kautta. Usein seurusteli hän Suupohjan heränneitten pappien kanssa, saavuttaen yhä suuremmassa määrässä heidän ystävyytensä ja luottamuksensa. Kaikki toivoivat hänestä paljon, eikä pettynyt tämä toivo. Varsinaisen maineensa saavutti Österbladh kuitenkin vasta Alavieskassa, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän, saatuaan määräyksen v. 1838, toukokuussa v. 1840 pääsi. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; kert. (1896) Charlotte Achrén, rovasti J. Österbladh, J. Hemming y.m.]
* * * * *
Ehkä huomattavin niistä saarnoista, joita arkkipiispa Melartin tarkastusmatkallaan Pohjanmaalla v. 1836 sai kuulla, oli se, jonka Lauri Stenbäckin ennen mainittu veli Juhana Mikael Stenbäck piti Vöyrin kirkossa. Se oli suoraa puhetta ja tavattoman voimallista. Yhtä vähän kuin muulloinkaan säästi saarnaaja silloin ketään ihmistä eikä koettanut hän korusanoilla lieventää raamatun suolaista totuutta. Kohti kävi saarnan murtava voima, ehdottomasti temmaten kaikki sanankuulijat mukaansa. Melartinin kunniaksi on mainittava, ettei hän sanallakaan moittinut Stenbäckin esiintymistä, vaikka tämä tapansa mukaan oli käyttänyt hyvin jyrkkiä sanoja, vaan päinvastoin kiitti häntä lämpimästi saarnasta. [Kert. Charlotte Achrén.] Epäilemättä olikin Stenbäck herännäisyyden etevimpiä saarnaajia, niinkuin hän muistakin syistä on luettava sen merkkimiesten joukkoon. Tultuaan papiksi v. 1832, määrättiin hän ensin isänsä apulaiseksi Vöyriin sekä seuraavana vuonna v.t. kirkkoherraksi Inariin, mistä hän kuitenkin jo tammikuussa 1834 palasi entiseen paikkaansa. Vielä isänsä v. 1837 tapahtuneen kuoleman jälkeen toimi hän monta vuotta apulaispappina kotipitäjässään suurella siunauksella. Talonpojat avasivat ovensa hartausseuroille ja samankaltaisia kokouksia pidettiin pappilassakin. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Vöyrin käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.] Monesti tuli Vöyriin pitkämatkaisiakin vieraita sikäläisten heränneitten kanssa kiittämään Jumalaa hänen ihmeistään isien maassa. Etenkin silloin olivat seurat elävähenkiset. Semmoinen tilaisuus oli Laura Katarina Stenbäckin häät Vöyrin pappilassa tammikuun 10 p:nä 1839. Sulhanen, J. Schwartzberg, joka Malmbergin kehotuksesta oli kääntynyt mainitun heränneen neitosen puoleen ja kosimakirjeessään muun ohessa kirjoittanut: "Jos tulisit minulle vaikka perkeleeksi, niin otan tämän Jumalan kädestä", [Kert. tuomiorovasti J. Schwartzberg.] oli jo siihen aikaan heränneitten pappien ja talonpoikien rakastettu ystävä, ja monta lämmintä esirukousta nousi Herran puoleen nuoren pariskunnan juhlapäivänä. Seurat olivat erinomaisen elävät ja varsinkin rukoukset niin voimalliset, että kerrottiin "huoneen liikkuneen". Vierasten joukossa nähtiin muiden kera myöskin Lagus ja Malmberg. Eräänä lomahetkenä nähtiin heidät kävelevän yhdessä edestakaisin lattialla. He olivat vilkkaassa keskustelussa ja innostusta säteilevin silmin lausuivat he toisilleen: "Kuka olisi tätä uskonut, kun olimme yhdessä Kalajoella?" [Kert. Charlotte Achrén.]
Mutta Stenbäckin herätyshuuto ei kauemmin saanut häiritsemättä kaikua Vöyrissä. Hänellä oli monta ystävää, jotka iloiten seurasivat hänen väsymätöntä työtään, mutta vihamiehiäkin löytyi paljon. Viimemainittujen toimesta täytyi Stenbäckinkin, kuten vasta saamme nähdä, jo seuraavana vuonna vastata toimistaan oikeuden edessä.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Vöyrin herännäisyysliike alkoi herättää järjestysmiesten huomiota liikkui Munsalassa ja Uuskaarlepyyssä voimallinen herätys. Jumalan välikappaleena näissä seurakunnissa oli Fredrik Östring. Tämän, ruotsinkielisen Pohjanmaan epäilemättä etevimmän herätyssaarnaajan aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.
Fredrik Östring, Lauri Stenbäckin ennen mainitun ystävän J. J. Östringin veli, syntyi tammikuun 14 p:nä 1810 Närpiössä, missä isänsä P. Östring oli pappina. Äitinsä nimi oli Fredrika Ulrika Holstius. V. 1821 kirjoitettiin hän oppilaaksi Vaasan kouluun, josta hän pääsi ylioppilaaksi v. 1828. Papiksi hän vihittiin v. 1832 ja määrättiin Pietarsaaren koulun opettajaksi, jota virkaa hän jo ylioppilaana oli hoitanut koko lukuvuoden 1830-1831. Tässä toimessa oli Östring toukokuuhun 1835, jolloin hän määrättiin Kruununkylän kirkkoherran K. F. Alceniuksen apulaiseksi. [L. Galleniuksen Fr. Östringin hautajaisissa pitämästä ruumissaarnasta, joka päättyi vainajan elämäkerralla. (Painettu aikakauslehdessä "Församlingsvännen" 1889, n:o 7).] Tässäkin seurakunnassa oli herännäisyys alkanut voittaa alaa. Östringin totuudelle altis, lapsuudesta asti vakava luonne vaati häntä asettumaan sen palvelukseen. Hän alkoi pitää sunnuntaikoulua ja esiintyi puhujana hartausseuroissa. Ahkeraan tutki hän tämän ohessa yksinäisyydessä Jumalan sanaa antaen sen kaksiteräisen miekan erottaa "sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet". Särjettyyn sydämmeen kätki hän Herran opetukset, nöyrästi totellen niitä elämässään. Sentähden hän kasvoi Jumalan ja Kristuksen tuntemisessa. Pian huomattiin seuraukset seurakunnassa. Kansaa alkoi herätä synnin unesta, leviämistään levisi liike. Alcenius tuli levottomaksi. Hän ilmoitti arkkipiispalle toivovansa saada poikansa apulaisekseen. Tämän johdosta tarjosi Melartin Östringille vuoden 1837 lopussa tämän entisen viran Pietarsaaressa, johon ei hakijaa ollut ilmaantunut. Vaan tämä ei ollut halukas luopumaan paimentyöstään Kruununkylän heräjävässä seurakunnassa. Hän kirjoitti korkealle esimiehelleen kirjeen, jossa hän nöyrästi pyysi saada jäädä paikalleen. Melartin vastasi ystävällisesti, miltei hellästi, muun muassa kirjoittaen: "Toivon kaikesta sydämmestä, että herra komministeri pysyy sillä työalalla, joka teitä eniten miellyttää ja jolla siis voitte eniten hyödyttää sekä nauttia parainta tyydytystä". Huomattavat ovat varsinkin seuraavat, samassa kirjeessä löytyvät sanat: "Suomen papiston mielipiteet kerettiläisyydestä ovat jaetut. — — — Tässäkin pitävät sanat, hedelmistään te heidät tunnette, paikkansa. En siis ainoastaan hyväksy, että te vakavuudella, lämmöllä ja ahkeruudella teette työtä sielujen herättämiseksi, parantamiseksi, lohdutukseksi ja pelastukseksi, vaan kehotan teitä niin toimimaan maailman ja toisin ajattelevien arvosteluista huolimatta. Tässä tulee teidän kuitenkin tarkoin katsoa, että heidän (seuroja pyytävien) toivomukset lähtevät sydämmestä ja todellisesta halusta, eivätkä ole pelkkää teeskentelyä. Juuri viimemainittu seikka se on, joka ilmenevän hengellisen ylpeyden kera usein on saattanut pietismin huonoon huutoon. Yksin Korkein näkee sydämmen ja tietää sen tarpeet. Vakuutukseni on, ettei opettaja saa sammuttaa tulta siinä, missä tämä todellisuudessa vaikuttaa, mutta hänen velvollisuutensa on myöskin johdattaa sen ilmaukset oikeaan päämäärään ja varjella niitä joutumasta harhateille". [Melartinin kirje Östringille 8/1 1838.] Östring sai siis jäädä Kruununkylään, vaan väleen sai hän tietää, että Alcenius tuomiokapitulissa oli syyttänyt häntä tottelemattomuudesta ja mielivaltaisista toimenpiteistä. Tästäkin ilmoitti hänelle Melartin omakätisessä kirjeessä, teroittaen hänelle sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jota hän olisi velvollinen osoittamaan kirkkoherralleen. Kirje on ystävällinen, vaan ilmaisee samalla tyytymättömyyttäkin. Kieltäen Östringiä ryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, ellei hän sitä ennen ollut neuvotellut Alceniuksen kanssa ja saanut hänen suostumustaan, varoittaa hän häntä "itsepäisesti luotaan luomasta esimiehensä huomautuksia ja käskyjä". "Ei mikään" — niin jatkuu kirje — "ole turmiollisempaa kuin eripuraisuus seurakunnan opettajien välillä, ja opettajaviran, samoinkuin muiden virkojen vaatima ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus esimiehen käskyille ja niiden alle alistuminen". Mitä Alcenius oli kirjoittanut seurakuntansa heränneistä, näkyy varsinkin niistä sanoista, joilla kirje päättyy. Ne kuuluvat: "Mitä hartautta tarkoittaviin harjoituksiin tulee, niin tulee niiden olla vakavia ja sydämmen sisimmästä tarpeesta lähteneitä. Niiden silmämääränä olkoon hartaus eikä tyhjä varjojumalisuus, jossa ei ole voimaa". [Melartinin kirje Östringille, 8/2 1838.]
Toukokuussa 1838 määrättiin Östring kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn. Kaupunki, samoinkuin sen emäseurakunta Munsala, oli silloin vielä aivan suruton. Oli kuultu kummallisia huhuja "heränneistä" ja heidän naurettavasta puvustaan, Kalajoen käräjistä ja niissä syytetyistä "kerettiläisistä papeista", vaan mitään varmempaa ei tuosta "uudesta uskosta" vielä tiedetty. Kun Östring saapui Uuskaarlepyyhyn, herätti kaupungissa leviävä tieto, että hänkin oli kerettiläinen, mitä suurinta uteliaisuutta. Kilvan tunkeutuivat ihmiset kirkkoon kuulemaan hänen ensimmäistä saarnaansa. Odotettiin jotakin kummaa, ennen kuulumatonta. Ja kummallista se olikin. Ei kukaan kaupungin asukkaista ennen ollut semmoista kuullut. Hartaudella lausuttuaan muutamat virrensäkeet, korotti saarnaaja voimallisen äänensä, tervehtien seurakuntaa profeetan sanoilla: "Kääntykää minun tykö, niin tulette autuaiksi, kaikki maailman ääret, sillä minä olen Jumala eikä kukaan muu". Ja kun hän sitten kuvasi, miten onneton ihminen ilman Jumalatta on, sekä raamatun sanalla todisti, että tämän Jumalan armo on kaikille tarjona, niin ei löytynyt monta tuossa täyteen ahdetussa kirkossa, joihin saarna ei olisi koskenut.
Harvoin on mikään saarna tuottanut niin näkyviä hedelmiä, kuin Östringin tulosaarna Uuskaarlepyyn kirkossa. Monessa kodissa alkoi tästä päivästä uusi elämä Herran pelvossa. Talosta taloon levisi tuli nopeasti. Östring teki väsymättömästi työtä. Yhä raikkaampana kaikui hänen voimallinen äänensä kirkossa ja yhä useammin kuultiin hänen yksityisesti neuvovan, kehottavan, varoittavan ja lohduttavan uusia ystäviään. Emäseurakuntaankin levisi liike jo kesällä samana vuonna. Talonpojat Matti Bro, Matti Pehkos y.m. avasivat ovensa Östringin seuroille, ja Munsalan kappalaisen Esaias Wegeliuksenkin pappilaan kokoontui kansaa veisaamaan ja kuulemaan Uuskaarlepyyn uuden papin voimallisia hartauspuheita. Wegelius ei kyllä täysin hyväksynyt heränneitten katsantotapaa eikä itse liittynyt heihin, mutta hän tunnusti Östringin pyrinnöt ja lahjat jaloiksi, hyväksyi hänen oppinsa ja näki kernaasti, että kansa kokoontui häntä kuulemaan. Aivan toista mieltä oli sitävastoin Munsalan kirkkoherra I. N. Snellman. Ollen sekä ijältään että katsantotavaltaan vanha, piti hän herännäisyysliikettä hyvin vahingollisena. Monesti varoitti hän Östringiä, jyrkästi kieltäen häntä seuroja pitämästä. Muitakin vihamiehiä ilmaantui ennenpitkää. Nopeammin kuin muualla joutui Munsalan herännäisyysliike tekemisiin viranomaisten kanssa. Jo syksyllä samana vuonna vedettiin Östring ja suuri joukko hänen ystävistään sekä kaupungista että maaseurakunnasta oikeuteen uskostaan vastaamaan. ["Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet, IV Andliga rörelser i slutet af 1830 och början af 1840 talet af A. S-g, Nykarleby 1884"; Törnudd, Matrikel; Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.]
* * * * *
Muutamia vuosia oli herännäisyyden synnyttämä virkeämpi uskonnollinen elämä levittänyt siunaustaan Vaasan seudun ruotsinkielisessä kansassa, ennenkuin hengen tuulahdukset ehtivät Suupohjan suomenkielisiin seurakuntiin. Matkustajat puhuivat kauhulla Härmän, Kauhavan, Lapuan, Isonkyrön y.m. sikäläisten pitäjien hurjista asukkaista, joiden keskuudessa juomingit, tappelut, murhat, ryöstöt ja muut paheet mitä raaimmassa muodossa rehottivat. Tavattoman suuri oli kansan hengellinen sokeus. Ei taikauskokaan voinut estää ihmisiä ilmaisemasta jumalattomuuttaan mitä loukkaavimmalla tavalla. Lapualla kantoivat kerran muutamat nuoret miehet karsinaansa kuolleen sian kirstussa hautuumaalle kellojen soidessa muiden ruumisten kera haudattavaksi, ja heidän ilonsa oli suuri, kun petos onnistui ja pappi siunasi heidänkin vainajansa. [Varmana kertonut A. O. Törnudd y.m.] Hurjia olivat varsinkin yölliset juomingit. Jos noihin tavallisesti syrjäisissä paikoissa pidettyihin huveihin kokoontuneiden tuli nälkä, varastettiin lähimmältä laitumelta lammas, ja lähimmästä asunnosta mitä muuta tarvittiin. Vaikea oli saada syylliset lailliseen edesvastaukseen, sillä väärää valaa ei pidetty paljo minään, ja sitäpaitsi löytyi monessa pitäjässä vasituisia "todistajia", jotka 3 kopeekasta ottivat todistaaksensa mitä tahansa. Ainoa jumalisuus, jota kirkon ulkopuolella harjoitettiin oli "vanhojen kristittyjen" pienet seuranpidot. Myöskin käytettiin heistä nimiä "jumaliset" ja "rukoilijat". Kerrottiin heidän tulleen näille tienoille Jalasjärveltä. Miltei varmaan voikin otaksua, että niin oli laita, sillä Jalasjärvi on Parkanon ja Ikalisten rajapitäjä, ja näillä tienoin löytyi vielä, kuten olemme nähneet, vanhan herännäisyyden jälkiä. Suupohjan "rukoilijat" eivät kuitenkaan pystyneet sytyttämään Herran tulta näillä viljelemättömillä suomailla. Kansa ymmärsi, että heidän jumalisuutensa oli vain tyhjää kaavakristillisyyttä, sillä heidän jokapäiväinen elämänsä oli julki surutonta. Ei tehnyt kenenkään mieli käydä heidän rukousseuroissaan, joissa tiedettiin heidän hetken polvillaan rukoilevan ja joskus veisaavan. Rauhassa he kuitenkin saivat lamautunutta kristillisyyttään harjoittaa. Joskus tapahtui myöskin, että joku synneistään levoton sairas kutsutti luoksensa "rukoilija-akan" tahi "rukoilija-miehen", pyytäen häntä edestään rukoilemaan. Mutta vähenemistään väheni "rukoilijain" pieni joukko pystymättä painamaan kuolleenkaan uskonnollisuuden leimaa Suupohjan jumalattomaan kansaan. Kuultiin huhuja muualla syntyneistä uskonnollisista liikkeistä, ja siellä täällä huokasi joku tuohon julkiseen, yhä yltyvään syntielämään kyllästynyt: "Jos meilläkin olisi oikeita pappeja". Herra kuuli tämän huokauksen, hän tiesi samaa kaipuuta löytyvän monessa semmoisessakin, joka, kuullessaan puhuttavan heränneistä sielunpaimenista, kerskaten uhkasi: "Tulkoot vaan tänne, kyllä niitä täällä opetetaan". [Kert. (1896) Jaakko Uppa ja Maria Keltamäki Seinäjoella, Juho Jaskari Nurmossa, A. O. Törnudd y.m.; J. S-h-n, "Arvid Johan Logren, Nikolainkaupungissa 1884".] Suomenkielisenkin Suupohjan armonaika oli tullut.
Joulukuussa 1837 muutti Frans Oskar Durchman Ylihärmään, jonka seurakunnan avonaiseksi jäänyttä kappalaisenvirkaa hän oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan. Jo miehen ulkonäkö ja hänen ryhdikäs esiintymisensä vaikuttivat Härmän miehekkääseen kansaan. Jo silloin kuin hän ensi kerran alttarilta korotti sointuvan ja voimallisen äänensä synnintunnustukseen, sai moni piston sydämmeensä. Pitkäveteisesti ja puoleksi laulaen olivat entiset papit lukeneet nuo tutut sanat; "uusi pappi tunnusti syntinsä" sanoivat ihmiset kirkosta palatessaan. Syvän vaikutuksen teki kuulijoihin myöskin Durchmanin tavattoman kaunis messuääni. Eniten kuitenkin hänen saarnojansa ihmeteltiin. Niitä ei kestänyt jumalattominkaan levollisena kuunnella. Kun hän esim. kynttiläsunnuntaina 1838, alkulauseessa puhuttuaan toivosta, jota paitsi "ei kukaan merimies lähde matkalle", eikä "kukaan maanmies peltoaan kylvämään", kysyi sanankuulijoiltaan, ei kaikilta yhteisesti, vaan niin, että jokainen tunsi kysymyksen tarkoittavan juuri häntä: "Toivotko tulevasi autuaaksi?" hämmästyivät tunnottomimmatkin sydämmet. Eikä jättänyt rohkea saarnaaja asiaa siihen. Hän sanoi tahtovansa "näyttää kääntymättömille syntisille, että heillä on tämä vastaus tunnossaan: ei ole minulla toivoa tulla autuaaksi". Ja armottoman selvästi hän Jumalan sanan todistuksilla tuon näyttikin toteen, säälimättä paljastaen ja lyöden kumoon kaikki petolliset toiveet, joilla kääntymätön ihminen vasten omantuntonsa todistusta koettaa itseltään salata todellisen tilansa. Ylihärmän kansa alkoi herätä sitkeästä unestaan. Toinen toisensa perästä saapui Durchmanin; luo, kysyen: "Mitä minun pitää tekemän?" Semmoisia vieraita otti hän kernaasti vastaan, neuvoi heitä ahkerasti, kehotti ja lohdutti. Eikä hän kirkossa pelkkää lakia julistanut eikä aina ankara ollut, vaikka hän tulisessa innossaan monesti kiivastui ja löi nyrkkinsä saarnatuolin laitaan. Evankeliumin suloinen sanoma oli monesti hänen saarnansa pääsisältönä, varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin herätyksen hedelmiä selvään alkoi seurakunnassa näkyä. Vaan ei hän heränneitä siihen luuloon jättänyt, että heidän autuutensa asia jo oli valmis, yhtä vähän kuin hän heiltä salasi, että maailman pilkka ja vaino, jota heidän alusta alkaen täytyi kokea entisiltä syntitovereiltaan, oli kasvava samassa määrässä kuin heidän uskonsa ja tunnustuksensa. Omasta kokemuksesta Durchman kaiken tuon hyvästi tiesi, ja sitä muistuttivat hänelle nuo alituiset matkustuksensa Kalajoen käräjiin. Kuvaavat ovat seuraavat sanat, joilla hän päätti Ylihärmän kirkossa 6:na sun. pääs. pitämänsä saarnan: "Oi, kuinka kerran saamme hävetä, että niin vähän olemme kärsineet Kristuksen tähden. Sentähden, uskolliset todistajat, tarttukaa raittiisti kiinni asiaan, todistakaa uskollisesti, kärsikää miehuullisesti ja kärsivällisesti, sotikaa rehellisesti. Antakaa kruunata itsenne pilkalla. Kohta käännetään lehti. Maailma kruunataan tulella, tulikivellä ja pilkalla, mutta te ilolla, riemulla ja rauhalla ijankaikkisesta ijankaikkiseen — amen".
Näinä aikoina käytti Durchman vielä saarnakonseptia, vaan ei hän niihin katsettaan kiinnittänyt. Koko ajan loi hän vilkkaat silmänsä kuulijakuntaan. Tuokin oli uutta ja omiaan pitämään ihmisiä hereillään. [Durchmanin saarnakonseptit 4/2 1838 ja 27/5 1838, jotka olen saanut hänen tyttäreltään rouva Vendla Östring-vainajalta; kert. (1896) Jaakko Uppa Seinäjoella y.m.] Nopeasti levisi hänen maineensa naapuriseurakuntiinkin. Jo kevätkesällä v. 1838 koettivat Alahärmäläiset saada häntä pappinsa apulaiseksi, luvaten itse vastata hänen palkastaan. [N. K. Malmbergin kirje hänen apelleen, rovasti Bergrothille Ruovedellä, päivätty 16/6 1838. (Konseptin omistaa kirkkoh. W. Malmberg).] Yritys raukesi sikseen, vaan se todistaa, miten halukasta Suupohjan raaka kansa oli kuulemaan elävää saarnaa, miten kovasydämmiseltä se alussa näyttikin. Durchman jäi Ylihärmään maaliskuuhun 1839, jolloin hän siirrettiin Ullavaan. Oltuaan ainoastaan kuukauden ajan viimemainitussa seurakunnassa, siirrettiin hän Isoonkyröön, missä hänen huomattavin työnsä alkoi.
* * * * *
Muutamia kuukausia oli Durchman vaikuttanut Alahärmässä ja saanut levottomuutta aikaan siellä sekä vähän naapuriseurakunnissakin, joista ihmisiä silloin tällöin oli käynyt hänen kirkossaan, kun alkoi kuulua, että "Lapualle tulee vielä parempi pappi". Huhu ei ollut perätön: Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Lapuan kappalaisen B. K. Hildénin [Törnudd, Matrikel.] apulaiseksi ja ryhtyi tähän toimeen toukokuun 1 p:nä 1838.
Lapuan kirkkoherrakuntaan kuului siihen aikaan paitsi emäseurakuntaa, Kauhavan, Ylihärmän, Alahärmän sekä Nurmon kappelit. Kaikissa näissä seurakunnissa tuli Malmbergin saarnata sekä avustaa papistoa myöskin kinkereillä. Laaja oli piiri, ja tehtävä vaikea, jos muutos parempaan oli saatava aikaan. Kuoleman unta nukkui Suupohjan kansa. Sen herättämiseen tarvittiin Siinain pasuuna. Murtumaton, hurja oli sen voima. Sen taivuttamiseen vaadittiin urhoollisuutta ja miehen väkeä. Raaka oli sen mieli, kylmä sen sydän. Suurta itsensäkieltämistä ja hellää rakkautta kysyi sen kouluttaminen ja lämmittäminen. Malmberg ei säikähtänyt. Hän ryhtyi työhön, eikä auraan tartuttuaan katsonut taaksensa. Ylipaimenen lähettämänä lähti hän kujilta ja teiltä kutsumaan Suupohjan kansaa häihin. Pelkuri ei olisi uskaltanut, huonokykynen olisi joutunut naurun ja pilkan alaiseksi, virkavallan turvissa liikkuvan käskijän olisi täytynyt häpeällä paeta ensi ottelusta. Vaan Malmberg ei pelännyt, ennen kuulumaton oli hänen kykynsä, eikä tullut hän kaavajumalisuuden turvaaman virkamiehen vaatimuksilla, vaan vainotun herätyssaarnaajan särjetyllä, mutta Herrassa väkevällä voimalla. Hän lähestyi kansaa ja näki, että tuon karkean pinnan alla piileili kalliita henkisiä aarteita tulevien päivien varalle, niinkuin nuo viljelemättömät suot, joiden huuruista ilmaa tämä kansa hengitti, routaisessa povessaan kätkivät paljon rikkautta nouseville sukupolville. Täydellä syyllä on kiitetty Malmbergin tavattomia saarnalahjoja, vaan yksin niiden avulla hän ei olisi voinut suurta työtään Suupohjassa toimittaa. Hänen suurin voimansa oli rakkaus kansaan. Sen opastamana pääsi hän sitä likemmälle, kuin kukaan muu herännäisyyden papeista. Sillä avaimella avasi hän kuulijakuntansa sydänten kankeimmat ja ruostuneimmatkin lukot. Hän käytti sitä ihmistuntijan taidolla, milloin kovalla kädellä, milloin hiljaa sovitellen ja lukkoa ensin taivuttaen. [Suupohjan heränneitten yksimielinen todistus. Samaa todistaneet N. G. Arppe, A. O. Törnudd y.m]
Monella tavoin koeteltiin Malmbergin kykyä ja kärsivällisyyttä. Kerromme tässä vain yhden esimerkin. Kun hän Lapualla ensi kerran astui rippikoulunuorison eteen, heitettiin häntä vastaan virsikirja. Se sattui hänen rintaansa, pudoten siitä lattialle. Vähääkään kiivastumatta lausui Malmberg lähimpänä istuvalle pojalle: "Ota se ylös, se on pyhä kirja, se ei saa olla ihmisten tallattavana". Sanaakaan asiasta puhumatta piti hän lyhyen rukouksen ja ryhtyi tehtäväänsä. Ei ollut pitkä hetki kulunut, ennenkuin kaikki kunnioittavalla tarkkaavaisuudella seurasivat opetusta. Vakavasti, vaan hellästi puhutteli hän oppilaitaan, kärsivällisesti kuunnellen ja lempeästi oikaisten etenkin sen pojan vastauksia, joka oli kirjan heittänyt. Opetustunnin päätyttyä, käski hän hänen tulla luoksensa kotia. Poika totteli, vaikka hän odotti saavansa kovan rangaistuksen. Vaan Malmberg ei nytkään edes nuhdellut häntä, hän vain antoi hänelle Uuden testamentin, lausuen: "Tässä on sinulle vielä parempi kirja, lue sitä, poika parka". [Kert. N. G, Arppe, jolle Malmberg itse tämän kertonut, y.m.]
Jo ennenkuin Malmberg tuli Lapualle, oli kuultu hänen erinomaisista saarnalahjoistaan, vaan ei kukaan ollut luullut niitä semmoisiksi, kuin ne todellisuudessa olivat. Paatuneimmat Jumalan kieltäjät murtuivat hänen sanoistaan, hajamielisimpienkin täytyi alusta loppuun tarkkaan kuunnella hänen saarnaansa. Hänen suurin taitonsa oli sovittaa sanansa niin, ettei kukaan jäänyt osattomaksi. Vaikea oli häneltä salassa pysyä, vaikka missä loukossa tahansa olisi istunut ja mitä ajatuksia hyvänsä mielessään hautonut. Hänen silmänsä löysivät jokaisen, ja vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat hänen sanansa kaikkiin sydämmiin. Tuo valtava ääni täytti Lapuan suuren kirkon, kuuluen kaikkialle silloinkin, kun se Siinain ukonjylinästä muuttui säälivän rakkauden kieltä miltei kuiskaten puhumaan. Ei tarvinnut hänen sanoja hakea, vaikkei hän ollut ainoatakaan paperille kirjoittanut; ne tulvasivat kuin koskena hänen suustaan, ja niin kansantajuista oli hänen esityksensä, että yksinkertaisinkin saattoi sitä seurata. Eikä sulkenut hän kristinuskoa kirkkoon — hänen saarnansa kantoi sen kaikkiin koteihin, tahi oikeammin: se toi kodit kirkkoon, niiden viat, synnit, ilot, murheet, huolet, toiveet, niiden askareet ja toimet Jumalan kasvojen edessä tarkastettaviksi ja hänen valkeudessaan tutkittaviksi. Ja samalla tavoin puhui Malmberg kappeliseurakuntien kirkoissa, hämmästyttäen, herättäen, voittaen sydämmiä kaikkialla.
Seuroja pitivät Malmberg ja Durchman ensi vuosina verraten harvoin, muutamissa kotijuhlissa vain, ei muulloin. Niidenkin aika oli pian tuleva ja niiden kera oli Malmbergin maine leviävä Suupohjassa ja yli koko maan. Tämä oli valmistusaikaa vielä Suupohjan kansalle, niinkuin hänelle itsellekin. Vaan kyllä jo silloinkin huomattiin, että hän oli saava suuria aikaan, jos hän vain saisi täällä aloittamaansa työtä jatkaa.
Tietysti löytyi kansassakin niitä, jotka kaikin tavoin koettivat Malmbergiä halventaa ja estää ihmisiä häneen luottamasta. "Niinhän se kävelee kirkossakin, kuin ryssä", "eihän se osaa oikealla nuotillakaan saarnata", "se on vääräuskoinen ja pannaan pois viralta" y.m.s. kuultiin hänestä ensi aikoina hyvin usein. Mutta kansan terve aisti ei ottanut noita puheita kuullakseen, ja pilkkaajatkin vaikenivat toinen toisensa perästä. Turhaan koettivat "rukoilijatkin" heikkoa asemaansa puolustaa. Ei kukaan enää tarvinnut heitä. Yksi heistä, Maria Saksi, joka asui Lapualla, juoksi talosta taloon, vakuuttaen: "Villihenki on tullut", vaan ei häntä uskottu, eikä hänen tuomioitaan pelätty, vaikka hän poistuessaan juhlallisesti lausui: "Kristus on sanonut, puhdistakaa tomu jaloistanne". Kuinka kauas tämä niihin asti tavallaan kunnioitettu nainen muutoin oli luulouskossaan eksynyt, näkyy siitä, että hän katsellessaan, miten poikansa kestäisi varkaudesta tuomitun raipparangaistuksen, lausui: "Noin neitsy Marian poikaa piinataan". Toinen tunnettu "rukoilija" oli Jaakko Ahl. Hänen seuroihinsa saapui kerran Malmberg. "Päivää veljeni Ahl", lausui hän, "sanoppa minulle, missä tarkoituksessa sinä näitä rukouksia pidät". Ahl hämmästyi, myöntäen toimittavansa rukouksiaan elatuksensa tähden. Ystävällisesti neuvoi Malmberg häntä, ja koetti lähestyä "rukoilijoita", vaan nämä eivät liittyneet heränneisiin. He jatkoivat seuranpitoaan erikseen muista, kunnes ennenpitkää sukupuuttoon kuolivat. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.]
Pieni oli siihen aikaan vielä Suupohjan heränneitten luku, vaan kaikki enteet viittasivat siihen, että se väleen oli kasvava suureksi. Vaan selviä vainonkin enteitä alkoi jo ilmaantua. Eräässä kirjeessä kirjoittaa Malmberg; "Syy niihin huhuihin, joita on levitetty toimistani Pidisjärvellä, ei ole mikään muu kuin käärmeen ja vaimon siemenen välinen viha, joka ei koskaan lopu. Jos sieltä tulleet huhut olivat suuria, niin pelkään, että vielä pahempia huhuja ja valeita tulee kuulumaan Lapualta. Sillä kun Jumalan sanan voima vaikuttaa täkäläisissä syntisissä, niin että he kristinuskon vaatimuksesta ovat pakoitetut jättämään murhat, huoruudet, varkaudet, juopumiset, kiroilemiset y.m. niin kaikki kadotuksen pahat henget pian ärsyttävät ylhäiset ja alhaiset raivoamaan, valehtelemaan ja panettelemaan. Kain tappoi Aapelin ja tekee sen vieläkin". [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; Malmbergin ennenmainitut kirje apelleen 3/6 1838.]
Elokuun 16 p:nä 1838 vietti Durchman, joka Malmbergin kera muutamia päiviä aikasemmin oli palannut kotia Kalajoen käräjiltä, Ruoveden pappilassa häitään Malmbergin vaimon sisaren Evelina Bergrothin kanssa. Tähän tilaisuuteen saapui monta Durchmanin ystävää pohjosesta sekä pappia ja muita heränneitä Suupohjasta. Sinne tuli myöskin Paavo Ruotsalainen. Miltei kaikkiin heränneitten juhliin häntä jo siihen aikaan pyydettiin. Juhla ei tuntunut juhlalle ilman häntä. Ruoveden pappila ei häntä miellyttänyt, hän joutui väittelyihin, suuttui ja tahtoi lähteä pois ennen muita. Häntä pyydettiin jäämään, vaan kun hän ei myöntynyt, lausui Malmberg: "No, menköön sitten Paavo, vaan hänen oppinsa jää meille". Tämä tunnustus kumosi Paavon päätöksen. Hän jäi taloon.
Vuosi 1838 oli köyhä vuosi. "Jumala ottaa leivänkin pois, kun ei ole oikeita rukoilijoita" valitti Malmberg monesti siihen aikaan pitämissään saarnoissa. Mutta tämä aika oli Suupohjan kansan kihlausaika; maallisen leivän puute sai ihmiset sitä hartaammin etsimään taivaallista leipää. Ja tätä leipää antoi Herra sitä runsaammin. Sentähden lausuikin Paavo Ruotsalainen, kun hän tammikuun alussa 1839 ensi kerran kävi Lapualla, eräissä seuroissa: "Laittakaa niin hyvänä päivänä, että pahanakin seisotte".
Malmberg asui vuokralla Kauppilan talossa, joka sijaitsee 1 1/2 km. Lapuan kirkolta. Kun tilalla ei löytynyt mitään suurempaa huonetta, jossa olisi voitu seuroja pitää, rakensi tuo väsymätön pappi ystäviensä avulla vasituisen seuratuvan talon maalle. Se oli 8 m. pitkä ja yhtä leveä. Kun muistamme, että Malmberg samaan aikaan oli syytteen alaisena seurojen pitämisestä ja että asianomaiset yhä kasvavalla kiivaudella koettivat masentaa hänen edustamaansa liikettä, täytyy todella ihmetellä tätäkin hanketta. Siinä on urhoollisuutta, joka olisi sukua uhkamielisyydelle, ellei luottamus totuuden voittoon olisi miestä innostuttamassa, suomalaista sitkeyttä ja tarmoa, joka näyttäisi itsepäisyydeltä, ellei sen tunnussanana olisi "sijaa aatteille". — Rakennus vihittiin eräänä sunnuntai-iltana lokakuussa 1839. Jo tässä tilaisuudessa huomattiin, että huone oli liika pieni. [Kert. Kaisa Lepistö y.m.; eräs talonpojan käsialalla kirjoitettu jäljennös N. K. Malmbergin Nivalan heränneille Vaasasta marraskuun 2 p:nä 1839 kirjoittamasta kirjeestä. (Jäljennöksen omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]
Koettaakseen estää seurakunnassaan syntyneen liikkeen leviämistä, kirjoitti Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius tuon tuostakin kirjeitä tuomiokapitulin jäsenille, esittäen heille, miten suotavaa olisi, että Malmberg ensi tilassa siirrettäisiin toiseen seurakuntaan. Luultavasti olisi hanke jo silloin onnistunut, ellei Lagus olisi saanut sitä estetyksi. Hän näet tunsi muutamia tuomiokapitulin jäseniä, joihin hän kirjeillään koetti vaikuttaa. Ainakin luuli hän voivansa luottaa lehtori E. Bergenheimiin. Malmberg, joka oli Lagukselle huoliaan valittanut, sai tältä kehottavan kirjeen. — "Ei sinun kirkkoherrasi yksin kirjoittele Turkuun — minäkin olen kirjevaihdossa Turkulaisten kanssa", kirjoitti hän vastaukseksi, jatkaen: "Rakas ystävä! Kirkkoherrat tulevat nolliksi meidän aikoinamme, tarviten valeen apulaisia eteensä, saadakseen jotakin arvoa. Ellei Jumalalla ole muita tarkoituksia, niin eivät heidän kirjeensä vaikuta mitään". [Laguksen kirje Malmbergille 30/12 1839 (omistaa kirkkoh. W. Malmberg).]
Kasvamistaan kasvoi liike Lapualla ja siihen kuuluvissa kappeliseurakunnissa, joissa Malmberg usein saarnasi. Kuten tiedämme, kaikui Durchmanin herätyshuuto tähän aikaan Isossakyrössä. Hänen ja Malmbergin ystävyys oli mitä likeisintä, ja ahkeraan seurustelivat he Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa. Varsinkin ensinmainittuun oli kaikkien huomio kiinnitetty. Häneltä kysyivät muut neuvoa, kaikissa tilaisuuksissa vaadittiin häntä puhumaan. Hänen vankoille hartioilleen laskettiin yhä raskaampia taakkoja. Malmberg ei kieltäytynyt niitä kantamasta. Eivät uupuneet hänen henkensä eivätkä hänen ruumiinsa voimat, sillä ne olivat jättiläisen voimia. Johtajan vaikea asema vaivoineen, kehotuksineen, moitteineen, kiitoksineen, taisteluineen ja vaaroineen oli hänen osakseen tullut.
* * * * *
Suupohjan suruttomista papeista oli varsinkin Nurmon kappalainen J. Tamlander pahoillaan herännäisyyden tuottamasta levottomuudesta. Ei siinä kyllin, että Malmberg tuon tuostakin kävi hänen nukkuvan seurakuntansa rauhaa häiritsemässä: Kuortaneenkin puolelta uhkasi häntä sama vaara. Sinne oli näet ennen mainittu A. N. Holmström, oltuaan kaksi vuotta armovuodensaarnaajana Haapavedellä eli "Pyhäjoen Haapajärvellä", niinkuin tätä seurakuntaa siihen aikaan nimitettiin, syyskuussa v. 1839 päässyt kappalaiseksi. Hänen elävät saarnansa eivät kaikuneet kuuroille korville. Kuortaneella alkoi herätä ihmisiä, ja Holmströmin kasvava maine veti sinne sunnuntaisin nälkäisiä sanankuulijoita Nurmostakin. Tamlanderin kirkossa ja yksityisesti tämän johdosta monesti ilmaisema mielipaha ainoastaan lisäsi levottomuutta ja liikkeen leviämistä hänen seurakunnassaan. Erinomaisen virkistyttävästi vaikuttivat Holmströmin seuraavan vuoden alussa pidetyt vihkiäiset sikäläiseen alkavaan liikkeeseen. Tilaisuuteen saapuivat miltei kaikki Pohjanmaan heränneet papit, yhdessä rukoilemaan ja Jumalan ihmeitä kiittämään. Erityisiä kutsuja ja kehoituksia ei tarvittu. Jo ensimmäisistä pappisvuosistaan oli Holmström tunnettu herännäisyyden lämpimäksi ystäväksi, ja hänen peloton esiintymisensä Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien puolustukseksi oli todistanut, ettei häneen suotta oltu luotettu. [Kert. (1896) Kaisa Lepistö A. N. Holmströmin leski, Johanna Holmström (Haapajärvellä) y.m.; Törnudd, Matrikel; Kalajoen käräjien pöytäkirjat; Laguksen vasta mainittu kirje Malmbergille 30/12 1839.]
* * * * *
Vaasaankin levisi herännäisyys jo näinä aikoina, vaikka läänin kuvernööri alusta alkaen esiintyi liikkeen mitä kiivaimpana ja toimeliaimpana vastustajana. [Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat.] Tulisella innolla saarnasi siellä parannusta ennen mainitun Antti Helanderin poika Olli Heikki Helander, joka, päästyään papiksi v. 1838, määrättiin alottamaan paimentyötään Mustasaaren, herännäisyyden vihamieheksi jo vanhoista ajoista tunnetun kirkkoherran, rovasti B. Frosteruksen apulaisena. Helander oli kiivasluontoinen ja peloton mies. Siinä määrässä hän rohkealla esiintymisellään suututti esimiestään, että tämä, kerran kuultuaan erään hänen pitämänsä, tavallista jyrkemmän saarnan, sakastissa löi häntä korvalle. [Kert. (1896) rovastin leski Vendla Petterson (Nivala).] Vaan Helander oli jo lapsuutensa kodissa ikäänkuin vihitty herännäisyyden tulkiksi, eikä mikään virkavalta voinut häntä hillitä. Ja jos hänen kiivas verensä joskus liiaksi kuohui ja ylimielisyys valtasi hänen sydämmensä, sai hän samasta kodista kuulla varoituksen ja opetuksen kalliita sanoja, joista mielensä jälleen rauhoittui kärsivälliseksi ja nöyrtyi ylipaimenen ääntä tottelemaan. Isänsä neuvoista oppi hän myöskin oikein seurustelemaan Mustasaaren heränneitten kanssa ja heitä opettajinaan käyttämään. Näytteeksi, miten taitavasti vanhemmat heränneet papit johdattivat nuorempia virkaveljiään, lainaamme tähän otteen eräästä Antti Helanderin Suupohjassa taistelevalle pojalleen kirjoittamasta kirjeestä:
"Katso Jesusta, jommoisena hän esiintyy evankelistain kertomuksessa. Puhtaana ja ihmisten värityksistä vapaana muodostukoon hänen kuvansa sydämmessäsi. Olet vihitty Herran palvelijaksi, sanansaattajaksi, todistajaksi, välikappaleeksi ja apumieheksi. Vakaannu häntä seuraamaan mihin hyvänsä, elämään tahi kuolemaan. Hän itse etsii sinua. Lue apostolein kirjoituksia Jumalaa rukoillen. Älä unohda, että he puhuvat sydämmensä kieltä, uskovan, rakastavan sydämmensä kieltä omille lapsilleen, jotka he suurissa taisteluissa ja hengenvaarassa ovat Kristuksessa synnyttäneet. Lue sitten myöskin Lutherin, Francken ja Arndtin kirjoituksia. — — — Älkööt myöskään sikäläisten heränneitten käyttämät kirjat olko sinulle tuntemattomat. Ja mitä heihin itseensä tulee, niin älä sitä huolehdi, miten seurustelussasi heidän kanssaan voisit peittää alastomuuttasi Älä koeta näyttäytyä etevämmäksi kuin olet, vaan esiinny semmoisena kuin olet ja itsesi tunnet. Älä häpeä köyhyyttäsi. Etsi etsivien ja itke itkevien kanssa. Ole rehellinen, tunnusta tietämättömyytesi, ole lapsi kokeneiden edessä. Riisu pois kaikki opettaja-arvo. Oi, et tiedä, mitä olet löytävä. Monet sydämmet, jotka pieninkin teeskentely ja ulkokultaisuus saavat huoaten sulkeutumaan, avautuvat silloin, tarjoten sinulle ihania aarteitaan. — — — Yhteinen etsiminen se on ja ajatusten vaihtaminen, joka tekee heränneitten välit likeisiksi. He ovat kaikki yhtä köyhiä; rikkaat ja oppineet suljetaan heidän seurastaan pois. Jos pappi kuuluu heidän joukkoonsa, kokoaa hän kokemuksia ja esittää puheissaan mitä muut sydämmissään ovat ajatelleet. Siten antaa hän pyhänä takaisin, minkä viikon kuluessa sai". [Rovastinleski Sofia Helanderin miesvainajansa omistamasta kirjekokoelmasta. (Tästä kirjeestä puuttuu päivämäärä, vaan sisällöstä päättäen on se kirjoitettu noin v. 1839).]
Tämänkaltaisia tervehdyksiä saivat Suupohjan innostuneet, nuoret papit tuon tuostakin kokeneemmilta ystäviltään. Ne puhuivat maltin, kokemuksen ja rauhan kieltä rynnäkön rohkeille miehille. Monta terveellistä varoituksen sanaa ne sisälsivät, mutta peräytymään ne eivät milloinkaan neuvoneet.
VI.
Fredrik Östring ja hänen sanankuulijansa oikeuden edessä.
Elokuun 2 p:nä 1838 päivätyssä kirjeessä ilmoitti Vaasan läänin kuvernööri Turun tuomiokapitulille saaneensa prokuraattorilta käskyn toimittaa kanteen nostamista Uuskaarlepyyn armovuodensaarnaajaa Fredrik Östringiä vastaan, joka oli syytettävä luvattomien hartauskokousten pitämisestä. Saatuaan asiasta tiedon, oli kuvernööri ensin käskenyt Uuskaarlepyyn pormestarin J. Häggströmin yksissä seurakunnan kirkkoherran J. N. Snellmanin kanssa tutkimaan, olivatko Östringin vaikutus pappina ja hänen toimeenpanemansa hartausseurat olleet vahingoksi seurakunnalle ja oliko hänen opetuksensa synnyttänyt väärää käsitystä uskonnollisissa asioissa, ja nämä olivat antaneet sen lausunnon, että syytetyn "oppi ja mielipiteet olivat haaveilevia, sanankuulijain järkeä ja terveyttä hävittäviä", jota paitsi ne "synnyttivät eripuraisuutta vanhempien ja lasten sekä isäntäväen ja palkollisten välillä". Saatuaan asiasta tiedon, määräsi tuomiokapituli Pietarsaaren kirkkoherran, lääninrovasti J. Höckertin jutun käsittelyä oikeudessa valvomaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]
Asia oli ensikerran esillä Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa marraskuun 30 p:nä 1838, ja tutkimista jatkettiin maaliskuun 12 sekä toukokuun 30-31 p:nä 1839. Syyttäjänä toimi nimismies M. K. Nordqvist. Paitsi Östringiä oli vastaamaan haastettu lähes 200 henkilöä Uuskaarlepyyn kaupungista ja Munsalasta, sekä säätyläisiä että talonpoikia, toisia seurojen toimeenpanemisesta, toisia noissa "kielletyissä kokouksissa" käymisestä. Jo rovasti Snellmanin Östringille tätä oikeusjuttua varten antama papintodistus oli omiaan asettamaan viimemainittua hyvinkin epäedulliseen valoon. Se kuului: "— — Östring — — on ahkerasti nauttinut pyhää ehtoollista sekä elänyt kristillisesti, mutta allekirjoittanut ei koskaan ole hyväksynyt hänen toimeenpanemiaan kokouksia sekä käskenyt häntä luopumaan pitämästä näitä kokouksia, joihin kaikkialta on kokoontunut nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, tunnetulta ja tuntemattomia, etenkin koska ne ovat kiellettyjä eivätkä vaikuta muuta, kuin eripuraisuutta ja häiriötä seurakunnassa". Östring koetti puolustaa menettelyään, muun ohessa huomauttaen että Snellman ainoastaan kerran oli kieltänyt häntä seuroja pitämästä ja silloinkin hyvin epämääräisesti. Varsinkin eräässä oikeudelle antamassaan pitkässä kirjallisessa lausunnossa puhui hän suoraa kieltä kirkollista virkavaltaa ja kuollutta kaavakristillisyyttä vastaan eikä suinkaan säästänyt esimiestäänkään, rovasti Snellmania. Mutta jota rohkeammin hän puhui ja kirjoitti, sitä varmemmaksi muodostui oikeuden vakuutus hänen syyllisyydestään.
Paitsi Östringiä ja tuomiokapitulin edustajaa esiintyi näissä käräjissä kaksi muuta pappia: Munsalan ennen mainittu kappalainen E. Wegelius ja Maalahden vanha kirkkoherra J. Wegelius. Edellisen olivat asianomaiset vetäneet oikeuteen siitä syystä, että Östring hänen pappilassaan kerran oli pitänyt hartauspuheen, jota noin 100 ihmistä oli tullut kuulemaan. E. Wegelius puhui sekä omasta että seuroissa käymisestä syytettyjen tyttäriensä puolesta. Miehen esiintyminen on sitä huomattavampi, kun hän ei itse kuulunut heränneisiin. Eräässä oikeudelle antamassaan kirjallisessa selityksessä tuosta hänen pappilassaan pidetystä hartauskokouksesta, jonka sallimisesta häntä syytettiin, huomauttaa hän vastoin vallitsevaa virkavaltaista katsantotapaa, miten naurettavaan ja halveksittavaan asemaan hän olisi joutunut, jos hän olisi koettanut hajoittaa pappilan kartanolle kokoontunutta kansanjoukkoa. Östringistä ja hänen toimistaan seurakunnan opettajana antaa hän samassa lausunnossa seuraavan kiittävän todistuksen: "Koska minun tietääkseni ei jumalallinen eikä maallinen laki kiellä ketään kirkossa tahi muualla kuuntelemasta papin puhetta hengellisestä aineesta, jollei ole todistettu, että hän julistaa kerettiläistä ja väärää oppia, niin olen sitä vähemmin voinut estää evankeliumin ravintoa haluavia lapsiani kuulemasta sitä hartauspuhetta, jonka maisteri Östring sanotussa tilaisuudessa piti suurelle kansanjoukolle. — Sitä vähemmin olen saattanut tuota kieltää, kun Östringin perusteelliset tiedot ja hänen etevät lahjansa esittämään evankeliumin totuutta sekä hänen kristillinen elämänsä ovat yleisesti tunnetut ja tunnustetut. Toivon päinvastoin, että lapseni joka päivä olisivat tilaisuudessa kuulemaan hänen opetustaan ja seurustelemaan hänen kanssaan".
Vielä jyrkempiä sanoja käytti herännäisyyden tunnettu ystävä J. Wegelius, joka esiintyi oikeudessa syytteen alaisen, E. Wegeliuksen pappilassa asuvan alaikäisen holhottinsa Maria Kristina Siniuksen puolesta. Hänkin esitti loppulausuntonsa kirjallisesti. Huomautettuaan, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaatia mitenkään voitaisi soveltaa papin johtamiin hartausseuroihin, joita pitämään hän väitti voimassa olevien asetusten selvin sanoin "velvoittavan jokaista seurakunnan opettajaa ja joita jokainen vilpitön kristitty pitää suuressa arvossa", lausuu hän lopuksi: "En voi muuta ymmärtää, kuin että kysymyksessä oleva syytös on pimeyden ruhtinaan keksimä sekä että se yhtä paljon loukkaa Jumalan kuin maallisen esivallan käskyjä ja määräyksiä".
Kesäkuun 1 p:nä 1839 julisti kihlakunnanoikeus päätöksensä. Ainoastaan mikäli asia koski muutamia syytettyjä, jotka eivät olleet saapuneet tutkittaviksi, jäi kysymys vielä riippuvaksi. Todistajia ei näissä käräjissä kuulusteltu. Siitäkin syystä supistui jutun käsittely kihlakunnanoikeudessa lyhemmäksi kuin Kalajoen samaan aikaan syytettyjen heränneitten tutkiminen sikäläisissä käräjissä. Sitäpaitsi on tässä vertailussa otettava huomioon, että viimemainittuihin käräjiin oli haastettu etäälläkin asuvia. Tunnustettava on myöskin, että nimismies Nordqvist esiintyi paljon taitavammin kuin maafiskaali Berg, joka hurjilla syytöksillään ja vaatimuksillaan paljon viivytti asian ratkaisua. — Östring tuomittiin vetämään sakkoja: luvattomien kokousten pitämisestä 96 rupl., sapatin rikkomisesta seitsemässä eri tilaisuudessa 33 rupl. 60 kop. sekä loukkaavasta kirjoitustavasta 9 rupl. 60 kp. eli yhteensä 139 rupl. 20 kop., johon summaan koko hänen silloinen vuosipalkkansa ei noussut. Myöskin J. Wegelius sai sakkoja "loukkaavasta kirjoitustavasta", kuitenkin puolta vähemmän kuin Östring. Seuroissa käymisestä sekä sapatin rikkomisesta sakotettiin sitäpaitsi 92 henkilöä, joista mainittakoot talollinen Matti Bro, apteekkarintytär Anna Sofia Svahn, Uuskaarlepyyn kappalaisen E. J. Fonseliuksen tyttäret Sofia, Augusta ja Katarina Fonselius, maafiskaalin vaimo Klara Sofia Herpman, kappalaisen tyttäret Sofia ja Maria Wegelius, fiskaalinvaimo Anna Katarina Forssén sekä ennen mainittu Maria Kristina Sinius. Ne, joiden kodeissa seuroja oli pidetty, eivät saaneet suurempaa rangaistusta kuin muut hartauskokouksissa käyneet, koska kaikkia näitä tilaisuuksia pidettiin Östringin toimeenpanemina. Yhteensä nousivat tuomitut sakot 1520 rupl. 60 kop. — Kappalainen E. Wegelius vapautettiin kaikesta edesvastauksesta, "koska ei ollut todistettu, että kokous hänen luonaan heinäkuun 7 p:nä 1837 pidettiin hänen suostumuksellaan eikä myöskään, että hän oli tilaisuudessa saapuvilla, jota paitsi kokous pidettiin talon ulkopuolella". [Turun tuomiokapitulin arkisto; "Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet IV af A. S-g"; Senaatin päätös Östringin jutussa, jonka olen saanut Östringin sukulaisilta.]
Östring oli köyhä mies. Hänellä oli täysi syy pelätä etteivät yläoikeudet lieventäisi kihlakunnanoikeuden tuomiota. Yhä arveluttavammaksi kävi hänen asemansa. Kasvamistaan kasvoi hänen omassa seurakunnassaan herännäisyyden vastustajain viha, vaatien häntä ajattelemaan, että häntä vastaan ryhdyttäisiin uusiin toimenpiteisiin, jos hän jatkaisi työtään samalla tavalla, kuin hän oli aloittanut. Vaan ei tämä voinut hänen päätöstään muuttaa. Ei pelännyt hän ihmisiä eikä etsinyt maallisia etuja. Eikä puuttunut häneltä kehotuksiakaan. Samana päivänä kuin kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä, kaikuivat Uuskaarlepyyssä entistä raikkaammin Siionin virsien säveleet. Oikeudesta palatessaan veisasivat kaupungin sakotetut naiset noita vihattuja virsiä, siten todistaen, etteivät hekään aikoneet luopua taistelusta. [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Östring jatkoi työtään. Entistä kiivaammaksi yltyi vastustajain viha, he tuumivat uusia käräjiä ja saivat piankin semmoiset jälleen aikaan, vaan kasvamistaan kasvoi liike.
VII.
Turun tuomiokapitulia päätös Östringin ja Kalajoen pappien käräjäjutussa.
Olemme nähneet, miltä kannalta Turun tuomiokapituli arkkipiispa Tengströmin aikana arvosteli herännäisyyttä. Hän kuoli v. 1832, ja hänen jälkeisekseen määrättiin marraskuun 21 p:nä 1833 jumaluusopin professori Erik Gabriel Melartin. Tämä monipuolisesti oppinut ja hienotunteinen mies oli varsinkin koulualalla hankkinut itselleen paljon hiippakunnan hoidossa tarvittavaa kokemusta, joka silloisiin oloihin nähden ainakin jossain määrin korvasi hänen puuttuvaa käsitystään papin käytännöllisistä tehtävistä. Hän oli monta vuotta ollut Viipurin lukion lehtorina sekä sen rehtorina, jota paitsi hän, näiden virkojen ohessa oli toiminut Viipurin kuvernementin koulujen tarkastajana (1810-1814). Näissä toimissa esiintyi hän uudenaikaisten kasvatusopillisten periaatteiden etevänä edustajana, ja hänen piiriinsä kuuluvat koulut kehittyivät hänen valistuneen ja taitavan johtonsa kautta maamme paraiksi oppilaitoksiksi. Kun Viipurin lääni jälleen yhdistettiin muuhun Suomeen, haki ja sai Melartin jumaluusopin professorinviran Turun yliopistossa (1812). Sopisi odottaa, että hän tälläkin alalla olisi ryhtynyt raivaamaan tietä niille uusille aatteille, jotka jo siihen aikaan pyrkivät luomaan eloa Suomen puhdasoppisuuden kaavoihin jähmittyneeseen kirkkoon, vaan niin syvälle hän ei päässyt tunkeutumaan. Hän päinvastoin antautui neologian tulkiksi, siten vieraantumistaan vieraantuen niille periaatteille, joiden toteutumista Suomen kirkko kipeimmin kaipasi. Tämä maassamme varsinkin jumaluusoppineiden piireissä silloin yleinen katsantotapa ei kyllä ollut jyrkintä laatua, vaan se käsitteli kuitenkin kristinuskon päätotuuksia siksi pintapuolisesti, ettei sen pohjalla kirkon uudistus ollut mahdollinen. Niinpä oli esim. raamatun oppi synnistä ja armosta, jos kohta sen totuus verraten harvoin suoraan kiellettiinkin, arveluttavassa määrässä syrjäytetty tämän suunnan katsantotavassa; "hyveestä" puhuttiin paljon ja sitä käsitettiin enemmän ihmisen oman ansiokkaan pyrkimisen tuloksena kuin uskoon Kristukseen perustuvan pyhityksen ilmauksena, Vapahtajaa pidettiin miltei yksinomaan siveellisenä esikuvana y.m.s. Miten ilmeisessä ristiriidassa tämä olikin uskonpuhdistuksen perustotuuksien kanssa, oli kirkollinen elämä siksi lamautunutta, ettei erotusta huomattu tahi ei ainakaan käsitetty niin suureksi, kuin se itse teossa oli. Ja jos se joskus näkyi, salattiin juopaa runollisilla vertauksilla ja tyhjillä korupuheilla. Vallitseva korkeakirkollinen katsantokanta, jota Suomen muuttuneet valtiolliset olot olivat omiaan tukemaan, teki voitavansa masentaakseen kaikkia tuota uneliasta rauhaa häiritseviä uskonnollisia ilmiöitä, vaikka semmoisia oli alkanut ilmestyä miltei kaikkialla maassa. Tällä kannalla olivat olot, kun Melartin tuli arkkipiispaksi. Vaikea oli hänen asemansa. Vaikka hän lämpimästi harrasti kansan siveellisyyden ja sen sivistyksen parantamista, jota muun ohessa hänen tarkkanäköiset, tulevaisuuteen viittaavat tuumansa Suomen kielen korottamisesta maan viralliseksi kieleksi selvään todistavat, ei voinut hän antaa arvoa uskonnolle, ellei sitä tukemassa ollut tieto ja sivistys, eikä siitäkään syystä hyväksynyt herännäisyyttä, joka oli syntynyt kansan syvissä riveissä ja yksinomaan perustui raamattuun. Ollen valtiomiehenä hyvin arka ja altis tarkkaan noudattamaan hallituksen määräyksiä, kannatti hän tuota johtavissa piireissä yleiseksi tullutta käsitystä, että herännäisyysliike oli valtiollisessakin suhteessa vaarallinen ja siitäkin syystä vastustettava. Mutta ei voinut hän toiselta puolen itseltään salata heränneitten pappien lämmintä harrastusta eikä heidän väsymätöntä työtään kansan uskonnollisen tilan parantamiseksi. Sitä tunnustamaan vaati häntä hänen ideaalinen katsantokantansa ja hänen lämmin, ihmisrakkautta uhkuva mielensä. Kylmäkiskoisesti hän ei voinut asioita punnita, sydämmensä oli aina mukana, ja sentähden koski kirkossa hänen piispana ollessaan riehuva taistelu häneen kipeämmin, kuin ehkä keneenkään Suomen silloisista johtavista henkilöistä. [Erik Gabriel Melartin, kirj. Herman Råbergh (Vartija 1890 n:o 3-4); Biografinen Nimikirja.]
Jo ennenkuin Kalajoen herännäisyys oli ehtinyt herättää suurempaa huomiota, tuli Melartinin ja Turun tuomiokapitulin muiden jäsenten suhde maassa yhä leviävään pietismiin selvään näkyviin. Mitä huolellisimmin koetettiin esim. estää ei ainoastaan pietistisen, vaan muunkin todelliseen kääntymiseen vaativan kirjallisuuden painattamista sekä pitää huolta siitä, etteivät herännäismieliset ylimääräiset papit kauan saisi vaikuttaa samassa seurakunnassa. Painattamislupa kiellettiin semmoisilta sanomalehtikirjoituksiltakin, jotka vähänkään puolustivat herännäisyyttä. Tämän kohtalon alaiseksi joutui esim. v. 1835 "Åbo Underrättelser'issä" julkaistavaksi aiottu kirjoitus "Lahkolaisuus". Kiellon perustelu kuuluu: "Tunnustaen kirjoittajan hyvän tarkoituksen sekä kirjoituksen monessa suhteessa rikkaan ja opettavan sisällyksen, pitää konsistoriumi kuitenkin, siihen nähden että meidänkin isänmaassamme viimekuluneina vuosina monessa paikoin on ilmestynyt lahkolaishenkisiä liikkeitä ja häiritseviä kohtauksia, arveluttavana myöntää painattamislupaa kirjoitukselle, joka tahtoo esittää kysymyksessä olevia liikkeitä, jollei oikeammalta, niin kuitenkin enemmän puolustavalta kannalta, kuin niitä tavallisesti on arvosteltu. Kirjoitus voisi helposti synnyttää väärinkäsitystä sekä aiheuttaa usein tapahtuvien luvattomien uskonnollisten kokousten estämiseksi annettujen määräysten ja asetusten halveksimista ja siten häiritä järjestyksen ylläpitämistä". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] — Seuraavana vuonna kielsi tuomiokapituli painattamisluvan "Muutamat oikeat uuden syntymisen ja hengen uudistuksen tuntomerkit" ja "Hunajan pisarat" nimisiltä kirjoilta, vaikka niistä sitä ennen monta painosta oli ilmestynyt. Syytä ei pöytäkirjoissa mainita, vaan miltei varmuudella voipi päättää kiellon riippuneen näiden kirjojen parannukseen vaativasta sisällyksestä sekä siitä, että heränneet niitä yleisesti lukivat. Samassa istunnossa hyväksyi tuomiokapituli sitävastoin "Jesuksen lapsuuden" kirjan painettavaksi. Sitä ei pidetty "arveluttavana", kun sitävastoin Gossnerin "Tie autuuteen" ei laskettu julkisuuteen (1838). — — Herännäisyyden leviäminen ei ollut omiaan vähentämään sensorivallan ankaruutta. Turun tuomiokapituli asettui siinä suhteessa yhtä jyrkälle kannalle kuin Porvoon. Niinpä se esim. v. 1839 ei myöntänyt painattamislupaa seuraaville Ruotsissa ennen painetuille kirjoille: "Nådens ordning till salighet efter Jesu härliga evangelium" (Armonjärjestys autuuteen Jesuksen pyhän evankeliumin mukaan), "En ropandes röst i öknen" (Huutavan ääni korvessa), "Varningsord till ovärdiga nattvardsgäster" (Varoitussanoja kelvottomille ehtoollisvieraille), "Gudeliga betraktelser öfver de trognas saliga död" (Jumalisia tutkimuksia uskollisten autuaallisesta kuolemasta), "Väckelser till dygd och salighet" (Herätyksiä siveyteen ja autuuteen). Saman kohtalon alaisiksi joutuivat niinikään muutamat ruotsinkieliset hengelliset laulut sekä "Kristillisiä tutkimuksia alttarin sakramentista nuorille ehtoollisvieraille". — —
Kaikki nämä kirjat olivat tuomiokapitulin mielestä "arveluttavia", samoinkuin Pöytyän kirkkoherran K. Heleniuksen vastaus "Åbo Tidningar'issa" v. 1838 ilmestyneeseen kirjoitukseen: "Herätetyistä ja hengellisesti sairaista seurakunnissamme". "Arveluttavina" pidettiin niitäkin kirjoituksia, joiden silmämääränä oli herännäisyyden halventaminen ja tuomitseminen. Niinpä pyysi (1839) viimemainittu sanomalehti turhaan saada palstoihinsa ottaa erään otteen suositun J. O. Wallinin selityksistä Johanneksen epistoloihin, vaikka kysymyksessä ollut paikka käsittelee "nurkkasaarnaajien" perhe-elämässä aikaansaamia häiriöitä ihan tuomiokapitulin silloisen katsantotavan mukaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Olemme nähneet, että arkkipiispa Melartin Kalajoella v. 1836 toimittamassaan piispantarkastuksessa myötätuntoisesti arvosteli sikäläistä herännäisyyttä, varsinkin siihen kuuluvia pappeja. Yhtä suosiollisesti kohteli hän alussa myöskin Suupohjassa alkanutta liikettä, jonka siunauksesta rikasta vaikutusta kansaan hän samalla tarkastusmatkalla oli tilaisuudessa omin silmin näkemään. Vielä pari vuotta myöhemmin oli Melartinin suhde herännäisyyteen verrattain ystävällinen, kuten esim. hänen ennen mainitut v. 1838 Östringille kirjoittamansa kirjeet osoittavat. Ja vaikka hän sittemmin, kun liike joutui hallituksen epäsuosioon ja julkisen vainon esineeksi, yhä selvemmin ilmaisi pietismiä vastustavaa mieltä, ei hän milloinkaan eksynyt kohtelemaan hiippakuntansa heränneitä pappeja tuolla säälimättömällä ankaruudella, jota esim. Renqvist sai kokea Porvoon piispoilta. Sama on ylimalkaan tunnustettava Turun tuomiokapitulin muistakin jäsenistä. Tämä näkyy muun ohessa siitä tavasta, millä viimemainittu virkakunta käsitteli Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjuttua, jota käsittelyä seuraavassa tahdomme silmäillä.
Niinkuin olemme nähneet, oli Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeus 1 p:nä kesäkuuta 1839 julistanut tuomionsa Östringin jutussa. Vedoten kunink. kirjeeseen 7/12 1787, alisti tuomiokapituli tämän tuomion, mikäli se koski pääasiaa eli Östringin pitämiä hartauskokouksia, Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi, vaatien kihlakunnanoikeuden päätöksen kumoamista, jotta se voisi ryhtyä asiaa käsittelemään yllämainitun kirjeen säätämässä järjestyksessä. Hovioikeus, joka jo oli ehtinyt vaatia tuomiokapitulin lausuntoa asiassa, hyväksyi muistutuksen, "koska Östringiä vastaan nostettu kanne koski hänen virkatointaan, jonka tähden kihlakunnanoikeus ei ollut oikeutettu asiassa päätöstä antamaan", sekä käski tuomiokapitulia asiaa tutkimaan. Lähes neljä kuukautta kului, ennenkuin viimemainittu virkakunta julisti päätöksensä. Tämä on päivätty maaliskuun 11 p:nä 1840 ja kuuluu: "Konsistoriumi ei pidä näitä kokouksia luvattomina eikä laissa kiellettyinä, koska papiston ehdoton velvollisuus on johtaa sanankuulijoitaan kirjanluvussa ja kristinuskon käsittämisessä, ei ainoastaan niissä tilaisuuksissa, jotka ovat pyhitetyt tavalliselle jumalanpalvelukselle, sekä katkismus-, rippi- ja kotikuulusteluissa, vaan myöskin pyhä- ja juhlapäivien iltoina sekä muulloin kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa, ja koska Östring ei ole häirinnyt järjestystä, vaan päinvastoin osoittanut kiitettävää intoa, pitää tuomiokapituli oikeana vapauttaa hänet kaikesta edesvastauksesta tässä kohden. [Päätös nojautuu seuraaviin määräyksiin, jotka pöytäkirjassa luetellaan: 1686 vuoden kirkkolain II luv. 2-11 §§, XXIV luv. 11 §:ään, Kunink. plakaattiin tammik. 12 p:ltä 1726, Kunink. kiertokirjeeseen konsistorioille samalta p:ltä, Kunink. asetukseen 20/3 1735, Kunink. muistutukseen ja varoitukseen 28/5 1746, Kunink. kirjeisiin 4/5 1748, 17/12 1755 ja 10/3 1758, Kunink. asetukseen 4/11 1782, Keisarilliseen kirjeeseen Turun tuomiokapitulille 15/1 1817 sekä 'Ruotsin valtiopäiville kokoontuneen pappissäädyn Ruotsin ja Suomen papistolle monesti kirjoittamiin kiertokirjeisiin ja erittäin tätä hiippakuntaa varten pappeinkokouksissa tehtyihin päätöksiin'.] Mutta koska Östring ei ole totellut esimiestään Snellmania, joka oli käskenyt häntä lakkaamaan seuroja pitämästä, sentähden ja koska semmoinen tottelemattomuus ja halveksiva käytös ei sovi yhteen sen järjestyksen ja hyvän tavan kanssa Jumalan seurakunnassa sekä on ristiriidassa sen kuuliaisuuden kanssa esimiestä kohtaan ja sen keskinäisen sopusoinnun kanssa, joka on paimenviran tarkoituksen mukaisen hoitamisen välttämätön ehto, täytyy tuomiokapitulin 1686 vuoden kirkkolain XIX luv. 23 §:n ja XXIV luv. 25 §:n sekä 21/8 1686 annetun Kunink. kiertokirjeen 1 §:n mukaan eroittaa hänet, Östringin, pappisviran toimittamisesta puoleksi vuodeksi". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]
Päätöksen ristiriitaisuus riippuu silminnähtävästi ajan hierarkkisesta katsantotavasta eikä ynseydestä Östringiä kohtaan. — Wegeliuksen vapautti tuomiokapituli kaikesta edesvastauksesta. — Hovioikeuksille joulukuun 1 p:nä 1787 annetun kiertokirjeen mukaan alistettiin päätös Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi.
Samana päivänä antoi tuomiokapituli päätöksensä myöskin Kalajoen pappien käräjäjutussa. Asiapaperit olivat olleet konsistoriumin jäsenten tutkittavina marraskuun 20 p:stä 1839. Päätöksen pääkohdat, joiden tukeeksi tuomiokapituli viittaa Östringin jutussa mainitsemiinsa lakipykäliin ja asetuksiin, ovat seuraavat.'
"Koska jutun käsittelystä oikeudessa selviää, että mainitut, syytteenalaiset papit ottamalla osaa kysymyksessä oleviin kokouksiin eivät millään tavoin ole toimineet vastoin virkavelvollisuuttaan eivätkä tämän kautta ole aiheuttaneet, vaan pikemmin estäneet tämmöisissä tilaisuuksissa muutoin helposti syntyvää epäjärjestystä ja siten osoittaneet kiitettävää alttiutta asianmukaisella tavalla tyydyttämään sanankuulijoittensa hengellistä tarvetta sekä kristillisen valistuksen ja hartauden kartuttamiseksi ovat käyttäneet kaikkia tarjona olevia tilaisuuksia; ja kun sitäpaitsi on otettava huomioon, ettei heidän silloinen lähin esimiehensä, Raahen rovastikunnan v.t. kontrahtirovasti, eikä kirkkoherrakunnan kirkkoherra, joiden lakien ja asetusten mukaan tuli huolellisesti valvoa näiden nuorempien virkaveljien käytöstä sekä heidän virkatehtävissään että viran ulkopuolella, mikäli konsistoriumi tietää, eivät ole huomanneet syytä moitteeseen, vielä vähemmin kanteen nostamiseen; siis näkee konsistoriumi oikeaksi, hylkäämällä syytökset, mikäli nämä koskevat mainittujen pappien osanottoa kanteenalaisiin hartauskokouksiin, vapauttaa heidät kaikki kaikesta edesvastauksesta".
"Mitä sitten tulee syyttäjän oikeuden alussa kappalaisenapulaista N. K. Malmbergiä vastaan tekemään syytökseen harhaoppisen ja väärän uskonnonkäsityksen sekä erehdyttävän opin levittämisestä sekä hänen sittemmin loppuvaatimuksessa kirkkoherranapulaisia L. H. Laurinia ja F. O. Durchmania vastaan tekemiinsä syytöksiin, että hekin kanteenalaisissa kokouksissa olisivat lausuneet eksyttäviä uskonnollisia mielipiteitä, joita syytöksiä hän on koettanut tukea monilla juttua käsiteltäessä kuulusteltujen todistajain lausunnoilla, niin ei konsistoriumi, tähän kuuluvien todistusten epämääräisyyteen ja eroavaisuuteen nähden — — — löydä syytä langettaa ketään heistä edesvastaukseen tässä kohden".
Niinikään vapautti tuomiokapituli Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin heille pakanalähetyksen hyväksi koottujen varojen keräämisestä vaaditusta edesvastauksesta, "koska ei oltu voitu laillisesti todistaa, että he tässä olisivat väärin käyttäneet virkaoikeuttaan ja siitä riippuvaa vaikutusvaltaansa kansaan".
Kuten muistamme, oli Malmbergiä, Durchmania ja Laurinia syytetty "varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä seuroissa, joita voitiin monella tavoin tulkita". Miten ristiriitaisia ja vihamielisyydestä lähteneitä monen todistajan tähän kuuluvat lausunnot ylimalkaan olivatkin, osoittavat pöytäkirjat, ettei syytös, ainakaan mikäli se koskee Durchmania ja Laurinia, ollut aivan perusteeton. Tuomiokapituli tuomitsi sekä Durchmanin ja Laurinin että myös Malmbergin tästä saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet".
Syytteen alaisten pappien pyyntöä saada painattaa Kalajoen käräjien pöytäkirjat ei tuomiokapituli "tätä nykyä" katsonut olevansa velvoitettu ottamaan harkittavakseen.
Päätös alistettiin Vaasan hovioikeuden tutkittavaksi. [Turun tuomiokapitulin arkisto; F. O. Durchmania kokoamat Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]
VIII.
Kalajoen käräjäjutun loppu.
Paljon kehotusta saivat Kalajoen käräjissä syytetyt papit tuomiokapitulin heidän oikeusjutussaan antamasta päätöksestä. Malmberg, Durchman ja Laurin eivät kuitenkaan tyytyneet tuomiokapitulin heille "varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä seuroissa, joita voitiin monella tavalla tulkita", määräämiin nuhteiden saamisiin, vaan valittivat siitä kukin erikseen hovioikeuteen. Ainakin Malmbergilla näkyy siihen olleen täysi syy, häntä vastaan kun tässä suhteessa ei oikeudessa oltu muuta todistettu, kuin että hän kerran olisi lausunut: "Paavo Ruotsalainen on parempi mies kuin minä" sekä eräässä toisessa tilaisuudessa: "Perkele on sitonut paksun peitteen ihmisten silmille, kun vanhemmat kieltävät lapsiaan olemasta jumalisia ja käymästä seuroissa sekä itkevät ja parkuvat siitä, että tämä on tapahtunut — vaan antaa perkeleen huutaa; mahtaa olla erinomainen oppi, koska se häntä niin kipeästi loukkaa". Paitsi kysymyksessä oleviin valituksiin kirjoittivat Malmberg, Durchman ja Laurin nimensä sen yhteisen valituksen alle, jonka heidän Kalajoen käräjissä tuomitut sanankuulijansa tekivät hovioikeuteen. Niin myöskin Lagus ja Hemming. Perustelu on pääpiirteissään sama kuin pappien kihlakunnanoikeuteen jättämässä loppulausunnossa. Niinkuin muistamme, oli kihlak.-oikeus sakottanut Laurinia, Roosia, Hårdhia sekä talonpoikia heidän oikeudessa käyttämästään koukkaavasta kirjoitustavasta. Kysymyksessä oleva valitus hovioikeuteen sisältää muunohessa seuraavan Laurinin tämän johdosta tekemän huomautuksen: "Koska ylimääräinen kihlakunnanoikeus syyttäjän vaatimuksen mukaan on sakottanut minua siitä, että koko oikeusjutun aikana muka olisin sekä suullisesti että kirjallisesti loukannut syyttäjää sekä kirjoituksiini sekoittanut asiaan kuulumattomia, saan nöyrimmästi huomauttaa, etten minä, kun syyttäjä ei ole maininnut eikä likemmin määrännyt, mikä siinä on ollut loukkaavaa, ole ollut tilaisuudessa tyydyttävästi selittämään käyttämiäni sanoja ja lauseita, sekä että syyttäjän oma, yli hänelle annetun määräyksen rajojen luisunut, ärsyttävä menettelytapa mahdollisesti joskus on saattanut minua käyttämään lauseita ja sanoja, jotka, vaikka ne eivät minun mielestäni ole olleet loukkaavia, muussa tapauksessa olisin valinnut paremmin ja suuremmalla hienotuntoisuudella, kuin olen tehnyt". — Matti Niemi tunnustaa yksin kirjoittaneensa talonpoikien kihlakunnanoikeuteen jättämän loppulausunnon, pyytäen saavansa siitä yksin vastata, jos hovioikeus siinä mitään loukkaavaa huomaisi. Lausunnon muodosta hän sanoo: "Meidän talonpoikien käsityksen mukaan olen minä sen kirjoittanut niin yksinkertaisesti, kuin olen voinut, käyttäen siinä säädyssämme tavallisia lausetapoja, jotka, mikäli ne koskevat nimismiehiä, eivät ole ankarampia kuin ne, joita nimismiehet sakkoa saamatta ovat meistä käyttäneet. Kun he meistä ovat lausuneet mitä loukkaavimpia sanoja, luulin meidän heistä saavan puhua sitä, mikä on totta ja minkä siksi todistaa voimme".
Myöskin Berg oli tyytymätön kihlakunnanoikeuden tuomioon. Kuvaavia ovat varsinkin seuraavat hänen valituksessa hovioikeuteen käyttämänsä sanat: "Apulaisten Schwartzbergin ja Holmströmin, insinööri Hårdhin sekä monen talonpojan todistuksesta näkyy selvästi, niinkuin myöskin yleisesti on tunnettu, että kerettiläisyys siinä määrässä on vallinnut näitä todistajia, että he, pitäen silmällä ainoastaan esiintuomaansa luultua vainoa, ovat puhuneet mitä eksyttävät opettajat ovat heille neuvoneet, ilman että mikään totuuden ohje on ollut tukemassa heidän omaatuntoansa". — — — "Selvittääkseni säästölaatikkojen käyttämisen ja varojen keräilemisen oikeaa laatua, olen pitänyt itseni velvollisena siitä pyytämään korkean oikeuden ja hallituksen arvostelua, koska, puoluettomasti seuraten kuulustelua, vaan siitä johtuviin tuloksiin viitaten, saan niistä ilmoittaa: että tämän pahan alkuna on vain näiden keräysten tarkoitus; sillä köyhien pappien voitonpyyntö on aiheuttanut 'Huutavan äänen korvessa', ja heidän tarkoituksensa on ollut itse anastaa, mitä he tuolla tavoin kadotuksella uhatuilta syntisiltä ovat houkutelleet. Jos nuo oppimattomat ja eksytetyt ihmisraukat, jotka ovat joutuneet semmoisten pahaa tarkoittavien käsiin, jotka 'sanalla' ovat tahtoneet pakoittaa heitä luopumaan, jollei ainoasta, niin ainakin puolesta omaisuudestaan, ymmärtäisivät vaatia tiliä noista n.s. lähetysrahoista, niin semmoinen kontrolli tekisi lopun hurmahenkisyydestä ja sen vahingollisista seurauksista, mutta nyt 'uhrataan' yleisön sokean innostuksen turvissa 'leipä työtä tekevän suusta'."
Jos mahdollista vielä selvemmin tulee Bergin virkainto näkyviin hänen tuomiokapitulin päätöksen johdosta hovioikeuteen tekemässään valituksessa. "Hyvin kauniisti ja syytetyille sangen suureksi lohdutukseksi" lausuu hän siinä "on konsistoriumi päätöksessään (vahinko vain ettei sitä ole käsketty painattaa yleisölle jaettavaksi) kaikissa kohden, missä kanteenalaiset papit ovat rikkoneet, kukilla koristellut heidän tekoansa, kiittänyt heidän käytöstään ja niissä määrin ylistänyt heidän tointansa, että heitä vastaan nostettu kanne jääpi ainoaksi ja mitä loukkaavimmaksi ilkeydeksi koko riitajutussa — — —".
Vaasan hovioikeuden päätös on päivätty kesäk. 17 p:nä 1840. Vaikka siinä hyväksytään ne perusteet, joiden mukaan tuomiokapituli ei ollut katsonut oikeaksi sovelluttaa 1726 vuoden konventikkeliplakaattia eikä kun. kirjettä toukok. 3 p:ltä 1751 syytettyjen pappien pitämiin hartauskokouksiin, saa tätä käsittelevän lauseen loppuosa seuraavan sisällyksen: "mutta koska ei voi sopia yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen kanssa eikä ole sopusoinnussa tuomiokapitulin perusteina käyttämien asetusten hengen ja tarkoituksen kanssa, että, paitsi tavallisia jumalanpalveluksia, seuroja ennenmainitussa tarkoituksessa niin julkisesti, kuin Lagus, Malmberg, Durchman, Hemming ja Laurin niitä ovat pitäneet, toimeenpannaan, ilman että tuntemattomilta yhtä vähän kuin tunnetuilta pääsy niihin on kielletty, ja jonka menettelytavan, niinkuin myöskin nyt on ollut laita, täytyy herättää yleistä huomiota, se kun sotii säädettyä järjestystä ja vanhaa tapaa vastaan; jota paitsi häiriötä seurakunnassa ja eripuraisuutta sen jäsenten välillä siitä ajanpitkään on peljättävissä ja, sen vakuutuksen mukaan, minkä osa jutussa kuulusteltuja todistajia on lausunut, jo on ilmaantunutkin; sentähden ja koska mainitut pappismiehet eivät ole voineet näyttää toteen, että he seurojen pitämiseen olisivat saaneet asianomaista lupaa, vaan valallaan kuulustellut todistajat leski Ervast ja maanmittari Garvoli sitävastoin ovat todistaneet, että Kalajoen silloinen pastori, nyttemmin kuollut tohtori Frosterus, näille todistajille on lausunut sanoja, joista näkyy, että Durchmanin ja Laurinin toimeenpanemat seurat ovat pidetyt vastoin tohtorin käskyä ja kieltoa, sentähden katsoo keis. hovioikeus, että Lagus, Malmberg, Durchman, Hemming ja Laurin kysymyksessä olevalla menettelytavallaan virkatoimessaan ovat virheellisesti käyttäytyneet".
Samaan tapaan arvosteli hovioikeus pappeja vastaan pakanalähetyksen hyväksi käyttämien säästölaatikkojen johdosta tehtyä syytöstä. Se kyllä hylkäsi Bergin R. K:n 44 luv. 2 §:n mukaan vaatiman edesvastauksen, mutta katsoi kuitenkin tämänkin pappien toimenpiteen raskauttavaksi, koska sen kautta "monenkaltaista väärinkäytöstä voisi syntyä". — Ei myöskään Durchmania, Malmbergiä ja Laurinia vastaan tehty syytös "monien varomattomien lauseiden käyttämisestä, joita voitaisiin monella tavalla tulkita", hovioikeudelta jäänyt huomioon ottamatta.
Näillä perusteilla tuomitsi hovioikeus Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja Laurinin puoleksi vuodeksi erotettaviksi pappisviran toimittamisesta. Hemmingille määräsi se sopivat nuhteet tuomiokapitulin edessä niihin liittyvine vakavine muistutuksineen, että "hänen pappisvirkaa toimittaessa vastedes tarkoin tulisi varoa senkaltaisia virkavirheitä, jos hän tahtoi välttää ankarampaa rangaistusta". Muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöksen määräsi hovioikeus Bergille tuomitun, 162 rupl. 60 kop. suuruisen palkkion yksin syytettyjen pappien maksettavaksi.
Vahvistaen kihlakunnanoikeuden päätöksen Laurinille, Hårdhille ja Roosille "loukkaavasta kirjoitustavasta" tuomituista sakoista, hyväksyi se sitävastoin talonpoikien yhdenkaltaisen tuomion johdosta tekemän, ennen mainitun valituksen, määräten että yksin Matti Niemi, joka oli kirjoittanut tuon loukkaavaksi katsotun kirjoituksen, oli siitä vetävä sakkoa. — Asian valaisemiseksi mainittakoon, että hovioikeus sakotti myöskin Bergiä "loukkaavasta kirjoitustavasta".
Talonpojille y.m. sanankuulijoille kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot, jotka yhteensä nousivat 4,546 rupl. 60 kopeekkaan, laski hovioikeus 998 rupl. 32 kopeekkaan, tuomarinpalkkio siihen luettuna. Tuo tuntuva vähennys riippui siitä, että hovioikeus vapautti sakoista ne henkilöt, joiden kodeissa papit olivat seuroja pitäneet, sekä kaikki näissä seuroissa käyneet. [Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]
Millä mielellä syytteen alaiset papit vastaanottivat hovioikeuden tuomion, ei ole vaikea päättää. Tuomiokapitulin heidän riitajutussaan antama päätös oli vahvistanut heitä siinä luulossa, että asia tulisi päättymään heidän edukseen. [Kert. Jaakko Hemming.] Nyt sitävastoin näytti heistä kaikki pimeämmältä, kuin milloinkaan. He kuitenkin vetosivat senaattiin. Valitus perustuu tuomiokapitulin heille edulliseen lausuntoon sekä heidän aikuisempiin, asiassa esiintuomiinsa näkökohtiin. Niinikään vetosivat muut tuomitut hovioikeuden päätöksestä senaattiin. Vaan "kun valittajat eivät olleet lääninrahastoon jättäneet heille tuomittua sakkomäärää eivätkä hankkineet asianomaista todistusta siitä, että olivat kykenemättömät sitä tekemään", ei senaatti ottanut valituksia tutkiakseenkaan. [Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat asiakirjat.] Tuomitut olivat kyllä valituskirjoihin liittäneet köyhyyden todistuksen sekä takuut sakkojen suorittamisesta, vaan näitä ei pidetty pätevinä. [Samat asiakirjat sekä F. O. Durchmanin veljelleen N. Durchmanille kirjoittama, 1/10 41 päivätty kirje, jonka olen saanut rouva Vendla Östringiltä.] — Senaatin päätös on päivätty heinäkuun 23 p:nä 1841.