Uudenvuoden aikana 1841 olivat Lagus ja Malmberg tehneet matkan Helsinkiin [Turun tuomiokapitulin arkisto.] koettaaksensa senaatin jäsenille suullisestikin selittää, miten syyttömästi heitä ja heidän kanteen alaisia virkaveljiään oli vedetty oikeuteen sekä tuomittu. He kävivät myöskin v.t. kenraalikuvernööri Thesleffin puheilla, vaan tämä tiuskasi heille: "Ennen teidät viedään Siperiaan, kuin tuomionne muuttuu". [Kert. (1896) Jaakko Hemming ja tuomiorovasti Dahlberg.] Puoli vuotta myöhemmin saivat Kalajoen käräjäjuttuun vedetyt papit, niinkuin tiedämme, senaatin päätöksestä nähdä, miten turha tämä matka oli ollut. Sitä ennen olivat he kuulleet huhuna kerrottavan, että heidän virkaeroaikaansa aiottiin pidentää vuodeksi. Paljo muitakin huhuja oli liikkeellä. Muun muassa puhuttiin siitäkin, että senaatti Turun tuomiokapitulilta olisi kysynyt, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä pietismin ehkäisemiseksi Suomessa, ja että viimemainittu virkakunta olisi vastannut: älköön yhdellekään sen mieliselle papille annettako vakinaista paikkaa. [F. O. Durchmanin kirjeet N. Durchmanille 14/6 41 ja 6/10 41.] Silminnähtävästi olivat ainakin nämä huhut perättömiä, vaan selvä on, etteivät ne olleet omiaan vähentämään sitä ahdinkoa, jossa heränneet papit siihen aikaan olivat. Miehuullisesti he kuitenkin koetuksen kestivät. Viimemainitun huhun johdosta kirjoittaa F. O. Durchman: "Mitä meihin tulee, olisi tuo suuri hyvänteko meille, koska Jumala senkautta 1:ksi opettaisi meitä ahkerammin lukemaan ensimmäistä uskonkappaletta ja sitä uskomaan, 2:ksi kääntäisimme sydämmemme ajallisesta voitosta kokonaan taivaallisiin, 3:ksi puhdistaisi se kansamme hekumallisista palkkapaimenista, 4:ksi vaatisi se heränneitä pappiskokelaita, heidän virkaan astuessaan ajattelemaan, että heidän tehtävänään on valvoa yksinomaan Jumalan valtakunnan etua. Sanalla sanoen: Jumalan tahto on, että saarnaamme hänen evankeliumiaan kansalle, sekä että uskomme toimeentulomme hänen käsiinsä, olemme jumaliset ja tyydymme onneemme, jota apostoli sanoo suureksi voitoksi". [Durchmanin vasta mainittu kirje veljelleen 6/10 41.] — — —
Saatuaan senaatin päätöksen, päättivät Lagus ja hänen tuomitut virkaveljensä koettaa viimeistä keinoa sen kovan tuomion välttämiseksi, jonka alaisiksi he olivat joutuneet. He kääntyivät armonanomuksella keisarin puoleen. Vastaus kuului: "Hänen Majesteettinsa ei ole katsonut olevan syytä tuomion muuttamiseen eikä suvaitse, että häntä millään armonanomuksella tässä asiassa vaivataan". Lagukselle, Malmbergille, Laurinille ja Durchmanille tuomittu virkaeroaika määrättiin alkavaksi tammikuun 1 p:stä 1842.
Joulukuun 15 p:nä 1841 sai Hemming tuomiokapitulissa hänelle tuomitut nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Turkuun saavuttuaan oli hän ensin käynyt tavanmukaisella kunniatervehdyksellä esimiestensä luona. Melartin kohteli häntä hyvin ystävällisesti, miltei pyytäen anteeksi, että oli ollut pakoitettu vaatimaan köyhää pappia niin pitkälle matkalle. Samaa mieltä olivat hänelle osoittaneet tuomiokapitulin muutkin jäsenet paitsi Edman, joka oli esiintynyt hyvinkin kiivaasti. Syynä siihen oli ehkä seuraava kohtaus. Hemming kulki kunniatervehdyksillään erään Turussa asuvan sukulaisensa hevosella. Kun hän saapui Edmanin asunnon luo, ei ajaja saanut vireätä hevosta hillityksi, vaan ajoi ensin kiinni porttipieleen ja sitten etehisen seinään. Edman katseli akkunastaan vieraan rajua tuloa. Tuskin oli Hemming ehtinyt astua sisälle, ennenkuin tuomiorovasti hänelle ärjäsi: "noin ylpeästikö te tulette nuhteita saamaan — ei semmoinen ajaminen sovi, kaikkein vähimmin teidän asemassanne olevalle". [Kert. Jaakko Hemming.]
Lagus, joka, niinkuin ennen olemme maininneet, Kalajoen käräjien aikaan oli verraten hyvissä varoissa, maksoi suuren osan Ylivieskalaisille tuomituista sakoista. Varojensa mukaan auttoivat muutkin sakkoihin tuomituita ystäviään. Vaan kun viimemainittujen luku oli suuri ja moni heistä asui syrjäisessä paikassa, joutuivat ainakin muutamat, joilla ei itsellä ollut varoja sakkojen maksamiseen, linnaan. Näin kävi esim. itsellisen Maria Liisa Vihelän, joka seuroissa käymisestä ja "sapatin rikkomisesta" oli tuomittu vetämään sakkoja 9 rupl. 60 kop. Hänen täytyi ne sovittaa 8 vuorokautta kestävällä vankeudella vedellä ja leivällä Oulun linnassa. Rangaistus oli sitä kovempi, kun Liisa Vihelä oli sokea. Vaan ilolla kärsi hän rangaistuksensa. Todistukseksi, miten heränneitä siihen aikaan kohdeltiin, mainittakoon seuraava tapahtuma. Kun Liisa oli päässyt pois vankilasta, ja muutamassa talossa Oulussa odotti erästä ystävää, joka oli tullut häntä kotia noutamaan, pilkkasivat häntä ääneen paikalle saapuneet uteliaat katsojat ja eräs poika pisti leipää Liisan suuhun, lausuen: "meidän Herramme Jesuksen Kristuksen ruumis". [Varmana kert (185,6) useat Kalajoen varren vanhat heränneet.]
Lopuksi kuvatkoon seuraava kertomus Kalajoen käräjäjutussa tuomittujen mielialaa tähän aikaan. Helmikuussa 1842 saapuivat Malmberg ja Durchman Laguksen luo, yhdessä hänen kanssaan jatkaaksensa matkaa Nilsiään. Matkalla poikettiin useassa talossa, vaan seuroja ei pidetty, matkustajilla kun oli kiire eikä missään tietty heitä odottaa. Iisalmessa käytiin L. J. Niskasen luona, joka liittyi seuraan. Helmikuun 24 p:nä päästiin Paavon kotiin, joka oli matkan määrä. Oli jo ilta ja pimeä; Paavo, joka oli levolla, heräsi aisakellojen kilinästä ja lähti portaille. "Hyvää iltaa" kuului reestä Malmbergin ääni. Paavo tunsi sen heti. "Mitä mustalaisia te olette, kun semmoisella hälinällä taloon tulette keskellä yötä" kysyi hän. "Virkaheitto-pappeja" vastasi Lagus. "No vielä pahempia kuin mustalaiset, vaan täytynee teille toki yösijaa antaa" kuului ukon liikutuksella lausuma tervehdys. Sekä vieraat että kyytimiehet vietiin tupaan, missä vielä samana iltana paljon puhuttiin Jumalan ihmeellisestä armosta. Seuraavana aamuna lähti Paavo kinkereille kristinopissa kuulusteltavaksi. Ei ihmispelko häntä siihen vaatinut, vaan kunnioitus kirkon säädöksille. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut viipyä tällä matkalla kuin kolme tuntia. Kotia palattuaan lähti hän vierastensa kera kalaan, jotta saataisiin tuoretta ruokaa puoliseksi. Kun jälleen tupaan tultiin, lausui Paavo papeille: "Opetuslapsetkin menivät kalaan, kun Herra itsensä heiltä salasi, vaan pian saivat he nähdä hänen elävän. Niin tekin pian saatte hänen elävänä ja voimallisena nähdä ja silloin saatte verkollanne ihmisiä". Durchman alkoi veisata "Jumala ompi linnamme", johon muut sydämmestään yhtyivät. Likeisissä keskusteluissa Paavon kanssa, joita eivät muut kuulleet ja jotka eivät ole jälkimaailmalle säilyneet, kokosivat nuo virkaheitto-papit uutta viisautta suuren opettajansa suusta, kehottaen toisiaan jatkuvaan taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta. Vielä levolle pantuaan, tuli Malmberg tuvasta pirttiin, missä Paavo nukkui, ja puhui kauan hänen kanssaan. Seuraavana aamuna lähtivät vieraat, Lagus Niskasen seurassa Iisalmeen, mistä hän sitten jatkoi matkaa Pyhäjärven kautta Ylivieskaan, Malmberg ja Durchman Suupohjaan. [Kert. (1896) Paavon tytär Liisa ja (1900) Jaakko Kaakko, joka siihen aikaan oli Laguksen renkinä ja hänen kyytimiehenään tällä matkalla.] Kotia tultuaan, lausui Lagus siellä oleville ystävilleen: "Se oli virkistävä matka — ihmeellinen valo sillä ukolla on." Myöhemminkin puhui hän monesti "kalanpyynnistään Paavon luona". [Kert. (1896) Jaakko Hemming.]
IX.
Östringin oikeusjutun jatkoa.
Vaasan hovioikeuteen tekemässään valituksessa koetti Östring, vetoamalla tuomiokapitulin hänelle edulliseen päätökseen, näyttää toteen syyttömyytensä. Tämän ohessa huomautti hän erittäin tuomareilleen sitä kohtaa kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa, joka koski hänen käytöstään kirkkoherraansa kohtaan. Hän kielsi olleensa uppiniskainen Snellmanille, väittäen ettei tämä suoraan ollut kieltänyt häntä seuroja pitämästä. [Tämän valituksen, niinkuin muutkin tähän oikeusjuttuun kuuluvat Östringin kirjalliset lausunnot kirjoitti hänelle L. J. Achrén (kert. Charlotte Achrén). Paperit olen saanut rouva Vendla Östringiltä.] Hovioikeuden toukokuun 27 pnä 1840 päivätty tuomio on, mikäli se koskee Östringiä vastaan seurojen pitämisestä tehtyä syytöstä, sanasta sanaan yhtäkuuluva kuin tämän virkakunnan päätös Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien jutussa. Saman rangaistuksen, puoleksi vuodeksi virasta erottamisen, se niinikään hänelle määräsi. Kun otetaan huomioon, että tuomiokapituli oli määrännyt saman rangaistuksen Östringille ainoastaan hänen Snellmanille osoittamastaan uppiniskaisuudesta sekä ettei hovioikeus katsonut olevan syytä ottaa huomioon syytetyn tätä kohtaa koskevaa valitusta, tuntuu odottamattomalta, ettei rangaistus tullut kovemmaksi.
Östringille ja Wegeliukselle loukkaavasta kirjoitustavasta tuomitut sakot määräsi hovioikeus maksettaviksi. Mitä muihin syytettyihin tulee, vapautti se nekin Östringin seuroissa käyneet sanankuulijat, jotka kihlakunnanoikeus oli tuominnut sakkoihin, kaikesta edesvastauksesta, "koska heidän uskonnonopettajansa Östring oli toimeenpannut nämä seurat ja niitä johtanut".
Tämän tuomion vahvisti senaatti, mihin Östring ja Wegelius olivat vedonneet huhtik. 28 p:nä 1841, paitsi siinä kohden, että se vapautti Wegeliuksen hänelle tuomittujen sakkojen maksamisesta, "koska H. M. ei ollut katsonut Wegeliuksen kihlakunnanoikeuteen antaman kirjoituksen olevan sitä laatua, että hänelle siitä voitaisiin edesvastausta vaatia". — Tuomiokapituli määräsi Östringin virastaerottamisajan alkavaksi heinäkuun 1 p:nä. [Östringin oikeusjuttuun kuuluvat pöytäkirjat, jotka olen saanut rouva Vendla Östringiltä; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
Viranomaisten Östringiä kohtaan tähdätyt vainoomispuuhat eivät kuitenkaan tähän rajoittuneet. Jo ennenkuin se oikeusjuttu, josta vasta olemme kertoneet, oli päättynyt, oli uusi käräjäjuttu Östringiä vastaan pantu vireille. Lokakuun 15 p:nä 1840 oli näet nimismies Nordqvist Vaasan läänin kuvernöörille ilmoittanut, että Östring edellisen heinäkuun 17 ja 18 p:nä oli pitänyt seuroja talonpoika Kaarle Viitin Munsalan kappelissa omistamassa talossa, joihin tilaisuuksiin oli kokoontunut paljon kansaa, ei ainoastaan viimemainitusta seurakunnasta, vaan myöskin Vöyristä. Nordqvist oli pitänyt itsensä velvollisena tästä kuvernöörille ilmoittamaan, "varsinkin koska kansa Monon kylässä, missä Viitin talo oli, sekä muissa kylissä oli melkoisesti muuttunut, ei ainoastaan siinä suhteessa, että olivat ruvenneet käyttämään toisenkaltaista pukua kuin ennen, vaan pääasiallisesti käytöksessään, joka toisissa ilmeni synkkämielisenä haaveiluna, toisissa suurena hengellisenä ylpeytenä, jossa tilassa he moittivat ja ylönkatsoivat kaikkia, jotka eivät kuuluneet heidän n.s. kääntyneeseen luokkaan". Kuvernööri oli pyytänyt kirkkoherra Snellmania tutkimaan asiaa, ja tämä oli antanut lausunnon, joka ei suinkaan ollut omiaan asettamaan Östringiä edulliseen valoon viranomaisten silmissä. Lainaamme tähän muutamia otteita sanotusta lausunnosta: "— — — ainakin se on varma, että tuommoiset arkipäivinä toimeenpannut uskonnolliset kokoukset, joihin paljon kansaa keräytyy, ovat hyvin moitittavia, koska kansa niiden kautta vieraantuu työlleen, ja varsinkin sentähden että sille näissä tilaisuuksissa syötetään kiihottuneita, haaveiluihin, suvaitsemattomuuteen, kerrassaan uskonnolliseen hulluuteen johtavia aatteita". — — — "Myönnettäköön kernaasti, että on jokseenkin yhdentekevää, millaisia vaatteita kukin käyttää, mutta tässäkin suhteessa eroavat nämä n.s. heränneet tahi kääntyneet kaikista, jotka eivät kuulu heidän sukukuntaansa". Näiden Nordqvistin ja Snellmanin kirjoitusten johdosta, jotka Vaasan läänin kuvernööri oli lähettänyt prokuraattorille, oli tämä käskenyt oikeuteen haastattaa Östringin, Viitin, jonka luona kysymyksessä olevat seurat olivat pidetyt, sekä kaikki, jotka niihin olivat ottaneet osaa. Juttu oli esillä toukokuun 10 p. 1841. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Östringiä ja Viitiä yhteensä 51 talonpoikaa, miehiä ja naisia, sekä seuraavat säätyhenkilöt: rouva Sofia Östring, maanviljelijä Otto von Essen ja vaimonsa Anna ja neiti Sofia Wegelius, kaikki syytteenalaisina osanotosta Viitin talossa pidettyihin seuroihin. Syyttäjänä toimi Nordqvist.
Viit antoi oikeuteen kirjoituksen (se oli O. von Essenin kirjoittama), josta kävi selville, että Östring Oravaisten armovuodensaarnaajan K. Johanssonin kera "matkalla etelästä" oli saapunut Munsalaan illalla heinäkuun 17 p:nä, jolloin Viit, päästäksensä tilaisuuteen heidän kanssaan keskustelemaan sielunsa asiasta, oli tarjonnut heille yösijaa kodissaan. Tähän oli hänellä ollut sitä suurempi syy, kuin moni hänen ystävistään oli lausunut saman toivomuksen, jota paitsi muuan lapsi oli tilaisuudessa kastettava. Östringiä tapaamaan oli saapunut muutamia hänen tuttavia säätyläisiä. Illan kuluessa oli Östring lukenut erään Retziuksen saarnan "oikeitten ja väärien kristittyjen ulkonaisista ja sisällisistä tuntomerkeistä", jonka jälkeen oli veisattu muutamia virsiä ja hengellisiä lauluja. Illan kuluessa oli hetki hetkeltä saapunut yhä enemmän väkeä taloon, joista miltei kaikki liittyivät seuraan, ottaaksensa osaa hartauteen.
Ei ole vaikea huomata, että kirjoitus hieman kiertelee sitä silminnähtävää tosiasiaa, että Östringin tuloa oli odotettu ja että seuroista jo ennakolta oli sovittu. Mutta jos Viitin kirjoituksessa kaipaammekin tuota tunnustuksen rohkeutta, jota esim. Kalajoen käräjiin haastettujen talonpoikien esiintymisessä niin suuressa määrässä ilmenee, ei sovi toiselta puolen oudoksua, että heränneitä kohdanneet alituiset vainot monessa paikoin synnyttivät arkuutta ja pelkoa kansassa. Kysymyksessä olevien Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjoissa näkyy tätä arkuutta myöskin eräässä toisessa kohdassa. Maanviljelijä Otto von Essen jätti oikeuteen hänen ja muiden syytettyjen allekirjoittaman, kirkkoherra Snellmania vastaan tähdätyn kirjoituksen. Sen alle kieltäytyi joukko syytettyjä, silminnähtävästi seurauksia peläten, nimeään kirjoittamasta. Muutoin on tämä kirjoitus siksi huomattava, että se ansaitsee tulla tunnetuksi. Sen pääkohdat kuuluvat:
"— — — Jos rovasti Snellman rehellisen sielunpaimenen tavoin olisi valvonut meidän sielujamme, niin ei aikuisempi elämämme olisi tuntematon h:ra rovastille. Me elimme silloin eksytyksissä ja mitä suurimmassa tietämättömyydessä, luullen tulevamme autuaiksi ulkonaisella monen riettaan synnin tahraamalla vilpillisellä kunniallisuudellamme; me pidimme tarpeettomana kysyä neuvoa opettajiltamme emmekä lukeneet muuta Jumalan sanaa kuin katkismusta, jotta ei meidän tarvitsisi kinkereissä hävetä, vaikka kyllä nämäkään tilaisuudet eivät ole vaarallisia huonoillekaan lukijoille, kuulustelua kun tuskin kestää tuntia enemmän, joka aika, verrattuna niihin moniin tunteihin, mitkä kuluvat rovastin ylöskantoon, on sangen lyhyt. Kaikki tietävät, miten juopumiset, tappelut, kiroukset ja muu jumalaton meno, joka Jumalan sanan mukaan ei sovi tosi kristillisyyden kanssa yhteen, rehottivat pidoissamme, häissä, maahanpaniaisissa, kinkereissä y.m. seuroissa. Ja kuitenkin oli rovastin tapana loppuvaroituksessaan kinkereissä lausua: 'No, minä toivon, että elätte kristillisesti — en ole teistä muuta kuullut'. Sokeudessamme ja itserakkaudessamme, joka kernaammin kuulee kiitosta kuin moitetta, pidimme näitä h:ra rovastin sanoja todistuksena kristillisestä elämästämme ja nuhteettomuudestamme. Uskotella jumalattomille ihmisille, että he elävät kristillisesti, on omiaan kasvattamaan hengellistä ja lihallista ylpeyttä. Nyt kun Jumalan sanasta ja käyttämällä hyväksemme monia tarjona olevia tilaisuuksia, joista olemme voineet jotakin oppia, olemme päässeet näkemään julkisen jumalattomuutemme, kauhean epäuskomme ja valitettavan sieluntilamme, joka, ihme kyllä, näihin asti on ollut meiltä salattu, täytyy meidän suureksi suruksemme kokea, että rovasti Snellman on esiintynyt vihollisenamme ja viaksemme luettujen hengellisten vikojen takia on syyttänyt meitä maallisen oikeuden edessä. Kun h:ra rovasti pilkallisesti on puhunut kääntymisestä, on tämä hänen puheensa ristiriidassa ei ainoastaan Jumalan sanan ja kirkkolain, vaan myöskin h:ra rovastin kolminaisuussunnuntaina 1839 pitämän oman saarnan kanssa, jolloin h:ra rovasti suurella innolla ja vaikuttavasti saarnasi: 'ellei joku synny uudesti, ei hän taida Jumalan valtakuntaan tulla sisälle'. Mitä vaatteisiimme tulee, niin ovat ne esi-isiemme käyttämän puvun mukaisia, eikä pitäisi muiden kuin kauppiasten närkästyä siitä, että olemme vaihtaneet silkkihuivimme semmoisiin, joita itse voimme valmistaa. Emme missään tilaisuudessa ole kuulleet h:ra rovastin selittävän, mitä hengellinen ylpeys on ja miten siitä päästään, mutta kaikissa niissä seuroissa, joissa olemme kuunnelleet maisteri Östringin puhetta, on tämä meille selvittänyt hengellisen ylpeyden ja tekopyhyyden laatua sekä osoittanut meille oikean tien autuuteen. Hartausseurat ovat erinomaisen sopivia tilaisuuksia opettajalle hienomman ja törkeämmän itsevanhurskauden tutkimiseen. Vedoten kokemukseen kysymme, onko h:ra rovasti, kun hän syyttää meitä pahasta, jota ei voida näyttää toteen, ja sitäpaitsi on myötävaikuttanut tämän oikeusjutun toimeenpanemiseen, pidettävä suvaitsevampana kuin me, jotka emme milloinkaan ole tehneet syytöstä h:ra rovastin käytöstä vastaan".
Vedoten Vaasan hovioikeuden marraskuun 11 p:nä 1839 Östringin ja hänen seurakuntalaistensa oikeusjutussa antamaan päätökseen, vaativat syytetyt rovasti Snellmanin kuulustelemista hänen kuvernöörille antamansa lausunnon johdosta sekä että Nordqvist aiheettoman syytöksensä johdosta tuomittaisiin kirkkoraadilta saamaan sopivat nuhteet. Nordqvist puolestaan vaati syytetyille edesvastausta paitsi seuroista myöskin loukkaavasta kirjoitustavasta.
Kihlakunnanoikeus ei katsonut rovasti Snellmanin kuulustamista tarpeelliseksi, "koska se ei tulisi vaikuttamaan mitään asian lopulliseen ratkaisuun", jonka tähden se hylkäsi tämän syytettyjen vaatimuksen. Vapauttaen Nordqvistin hänelle vaaditusta edesvastauksesta, tuomitsi se Viitin sekä useimmat hänen talossaan pidetyissä seuroissa saapuvilla olleet vetämään sakkoja, perustaen tämän tuomionsa 1726 vuoden konventikkeliplakaattiin ja toukok. 2 p:nä 1751 annettuun kunink. kirjeeseen. Mikäli kanne koski Östringiä, jäi juttu vielä ratkaisematta. Syynä siihen oli se, etteivät asianomaiset olleet näihin käräjiin toimittaneet konsistoriumin valtuuttamaa edustajaa. Tuolle monien kärsimysten alaiselle papille julistettiin ainoastaan se päätös, että hänen juttunsa oli otettava tutkittavaksi ensi syyskuun käräjissä, joihin hän "tuomisen uhalla" oli velvollinen saapumaan.
Marraskuun 18 p:nä seisoi Östring jälleen Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeuden edessä. Kun hän myönsi pitäneensä nuo talvikäräjissä tutkittavina olleet seurat Viitin talossa, ei Nordqvist pitänyt todistajien kuulustelua tarpeellisena. Oikeus julisti sen päätöksen, että Östringin asia oli lykättävä tuomiokapitulin harkittavaksi. Pöytäkirjoihin otettiin myöskin, että Östring oli tehnyt muistutuksen Snellmanin ja Nordqvistin häntä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan käyttämästä solvaavasta kirjoitustavasta.
Tuomiokapituli ei katsonut olevan syytä asian uudestaan tutkimiseen oikeudessa, jota Östring oli pyytänyt. Noudattaen samaa periaatetta kuin edellisessä jutussa, vapautti se hänet kaikesta edesvastauksesta seurojen pitämisestä Viitin luona, koska "ei syyttäjäkään ollut voinut kieltää, että Viit oli kutsunut syytteenalaisen luoksensa kirkollista toimitusta toimittamaan". Ankarammin arvosteli tuomiokapituli sitävastoin Östringin suhdetta rovasti Snellmaniin. Se tuomitsi Östringin saamaan varoituksen esimiestään kohtaan osoittamastaan tottelemattomuudesta "sitä suuremmalla syyllä, koska se maaliskuun 3 p:nä 1840 päätöksellään, siis jo ennenkuin seurat Viitin luona pidettiin, oli julistanut hänet tässä suhteessa syylliseksi". Ei ottanut hovioikeuskaan, johon Östring vetosi, huomioon hänen pyyntöään, että juttua uudestaan tutkittaisiin. Myöskin rangaistuksen määrään nähden liittyy viimemainitun oikeuden päätös, joka on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1842, tuomiokapitulin lausuntoon. Ainoastaan perustelu on toinen. Se kuuluu: "Hovioikeus katsoo, ettei Östringin pitämiä seuroja voida lukea luvattomiin, hän kun uskonnonopettajana on ollut velvollinen niin menettelemään, kuin hän on tehnyt, vaan koska niin julkisten kokousten pitäminen tavallisen jumalanpalveluksen lisäksi, varsinkin jos niitä pidetään arkipäivinä ja sekä tunnetuilla että tuntemattomilla on vapaa pääsy niihin, ei sovi yhteen hyvän yhteiskuntajärjestyksen eikä tuomiokapitulin perustelussa mainittujen asetusten hengen kanssa, niin tuomitaan hän tuomiokapitulilta saamaan sopivat nuhteet".
Myöskin Östringin syytteenalaiset sanankuulijat, joista kihlakunnanoikeus oli tuominnut useimmat suuriin sakkoihin, olivat vedonneet hovioikeuteen. Paljon viimemainittu oikeus laski tätä sakkomäärää, vaan tuntuvaksi se sittenkin jäi. [Östringin oikeusjuttuun kuuluvat, ennenmainitut asiakirjat.] Senaattiin tuomitut eivät vedonneet.
Ei Östringkään juttua enään jatkanut, vaan alistui tuomiokapitulilta vastaanottamaan "sopivat nuhteet", jotka hänelle annettiin elokuun 24 p:nä 1842. Niihin liitti arkkipiispa "vakavan muistutuksen, että hänen tulevaisuudessa tuli välttää semmoisia virheitä, joihin hän nyt oli syypää, jos mieli välttää ankarampaa edesvastausta". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]
X.
Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan.
Myöhään illalla kesäkuun 7 p:nä 1840 näki Vöyrin kirkonkylään kokoontunut ihmisjoukko pitäjän vanginkuljettajan lähtevän viemään erästä nuorta miestä Korsholman lääninvankilaan. Mies, joka oli puettu seudun heränneitten pukuun, ei ollut pahantekijän näköinen; hiljainen surunvoittoisuus kuvastui hänen kasvoissaan, ja hän hyräili itsekseen erästä Siionin-virttä. Hänen nimensä oli Juhani Juhaninpoika Loukko. Pari tuntia aikaisemmin oli hän ottanut osaa Vöyrin voimakkaan herätyssaarnaajan J. M. Stenbäckin Heikki Abrahaminpojan omistamassa Juvan talossa Miemoisten kylässä pitämiin seuroihin. Huoneessa, johon noin sata henkeä oli kokoontunut helluntaipäivän iltaa viettämään, oli hartaasti kuunneltu Stenbäckin hartauspuhetta, kunnes äkkiarvaamatta pitäjän v.t. nimismies J. A. Kellander muutamien apumiesten seuraamana oli astunut ovesta sisään, kiivaasti kysynyt, kenen luvalla kokousta pidettiin, käskenyt papin heti lopettamaan seuranpidon sekä asettanut vartijat ovelle, jotta ei kukaan pääsisi poistumaan, ennenkuin hän papereihinsa oli merkinnyt kaikkien nimet. Toiset, niistä suurin osa naisia, olivat kuitenkin päässeet pakoon mikä akkunasta, mikä ovesta, vaan useimmat olivat pelottomina pysyneet paikoillaan, vaikka Kellander, estääkseen pakoa sekä asettaakseen huoneeseen jääneitten tyytymättömyyden ilmauksia, antoi yhdelle apumiehelleen revolverin, muille seipäitä aseiksi. Stenbäck oli jyrkästi kieltäytynyt tottelemasta nimismiestä, vaan ei estänyt häntä kirjoittamasta sanankuulijainsa nimiä. Koska Loukko ei ollut kotoisin Vöyristä eikä ollut voinut näyttää isännältään saaneensa lupaa poistua palveluspaikastaan Ylistarossa, oli nimismies jättänyt hänet vanginvartian huostaan. [Kopia J. M. Stenbäckin oikeusjuttuun kuuluvista asiakirjoista, jonka kopian omistaa hänen tyttärensä neiti Vendla Stenbäck; Charlotte Achrénin kertomukset (1896).]
Seuraavana päivänä toimitti Kellander Vaasan läänin kuvernöörille kertomuksen tästä tapahtumasta, vetäen siinä esille muitakin, hänen mielestään raskauttavia syytöksiä Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan. Kuvernööri ilmoitti asian prokuraattorille, joka antoi käskyn kanteen nostamisesta Vöyrin heränneitä vastaan.
Juttu oli ensikerran esillä Vöyrin käräjissä syyskuun 17 p:nä 1840. Kellander oli tilaisuuteen haastattanut yhteensä 50 henkilöä, niiden joukossa J. M. Stenbäckin ja hänen vaimonsa Ulrika Kristina Wegeliuksen (tohtori Jaakko Wegeliuksen tytär), hänen äitinsä Eva Maria Stenbäckin sekä hänen sisarensa, pastorinleski Maria Ottelinin; melkein kaikki muut olivat talonpoikia.
Stenbäckiä vastaan kirjallisesti esittämässään kanteessa veti Kellander esiin syytöksiä, joita vain puoluellisuus ja eksynyt virkainto voivat keksiä. Hänen väitteensä tekisi naurettavan vaikutuksen, ellei se niin räikeästi kuvaisi siihen aikaan vallitsevaa tietämättömyyttä kaikissa uskontoa koskevissa kysymyksissä. Kellander ei näet esiinny ainoastaan virkamiehenä, vaan ennen kaikkea "tavallisen" uskonnon puolustajana Stenbäckin siitä "kokonaan poikkeavaa saarnatapaa" vastaan. Siinä syytöksessä oli kyllä perää, että tuo tuima ja rajuluontoinen pappi, joka pasuunanäänellä koetti herättää ihmisiä synnin unesta, saarnoissaan usein oli käyttänyt raakoja, oikeutettuakin hienotuntoisuutta loukkaavia sanoja, mutta eivät suinkaan kaikki Kellanderin häntä vastaan tämän johdosta tekemät syytökset silti olleet paikallaan. Kuvaava on esim. se hänen todistukseksi vetämänsä väite, että Stenbäck eräässä saarnassa olisi nimittänyt sanankuulijoitaan sioiksi, varsinkin kun hänen tässä moittimansa lause melkein sanasta sanaan tavataan 2 Piet. 2:sen luvun 22:sa värsyssä. Sanotun lauseen johdosta Kellander huudahtaa: "Semmoinen puhe ilettää".
Myöskin Stenbäckin "sovinto-oppia" sanoo Kellander vääräksi. Silminnähtävästi on häntä loukannut todistus syntisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä, jolle totuudelle sen ajan ihmiset monessa paikoin olivat vieraantuneet n.s. siveysopin pohjalle laadittujen saarnakirjojen ja niistä ammennettujen saarnojen kautta. Kellander kertoo Stenbäckin eräässä saarnassa lausuneen: "Jos ihminen ajatuksissa, sanoissa ja töissä olisi harrastanut kaikkea hyvää, minkä hän voi saada aikaan, jos hänellä olisi kaikki ne hyveet, mitkä muodostavat lain summan, ja jos hän olisi saavuttanut kaiken mahdollisen inhimillisen täydellisyyden, niin hän ei voisi tulla autuaaksi ilman kääntymistä, yhtä vähän kuin suurimmat ylitsekäymiset ja synnit voivat estää häntä Kristuksen sovinnon osallisuudesta, jos hän vain luottaen sitä toivoo ja hänellä on luja usko". Tätä lausetta, jossa ainakin muutamat sanat silminnähtävästi ovat väärin kerrotut, pitää Kellander hyvin erehdyttävänä. Hän lausuu sen johdosta: "Kieltämätöntä on, että turmeltuneinkin ihminen uskon kautta Kristukseen ja tosi kääntymisen kautta voi toivoa armoa ja anteeksiantamusta; vaan millainen on se usko ja se kääntyminen, joita ei tapojen parantuminen ole luonut? Sen jättää Stenbäck selvittämättä".
Tällä pohjalla liikkuvat Kellanderin Stenbäckin uskonnollista kantaa vastaan tekemät muistutukset. Niihin liittää hän kaikenkaltaisia, väärästä käsityksestä johtuvia muistutuksia hänen saarnaamistavastaan. Nämä muistutukset ja niihin kuuluvat todistukset ovat samaa laatua kuin maafiskaali Bergin Kalajoen pappeja vastaan tekemät hyökkäykset. Loppuponsi on niinikään sama: Stenbäck oli saarnoillaan ja muilla papillisilla toimituksillaan saanut aikaan ainoastaan pahennusta ja kaikenlaisia häiriöitä, eripuraisuutta perheissä, laiskuutta, tuomitsemishalua y.m. Kuvaava on varsinkin se väite, että Stenbäck olisi loukannut seurakuntalaistensa siveydentuntoa, vieläpä kiihoittanut heitä siveettömyyteenkin, hän kun aivan julkisesti oli maininnut nimeltä haureuden eri ilmaukset, joskus "jokseenkin tajuttavasti selittänytkin, miten niitä harjoitetaan".
Tietysti veti Kellander kanteessaan esille Vöyrissä pidetyt "luvattomat" hartausseurat. Hän kertoo Stenbäckin alottaneen papilliset virkatehtävänsä seurakunnassa saarnalla, jonka lopussa hän oli kutsunut sanankuulijansa iltakirkkoon samaksi päiväksi. Siitä alkaen oli hän iltapäivällä joka pyhä kirkossa pitänyt samanlaisia hartaushetkiä. Varoituksia saatuaan, oli hän tosin luopunut tästä oudosta tavasta, vaan sensijaan saarnoissaan selvin sanoin kutsunut sanankuulijansa seuranpitoon pappilan pirttiin, missä luvattomia kokouksia sunnuntai-iltoina siitä alkaen ahkerasti oli pidetty.
Kuvernöörille Stenbäckistä lähettämässään kannekirjoituksessa oli Kellander erittäin kertonut ennenmainituista, Juvan talossa pidetyistä seuroista. Näyttää kuin olisi hän käsiteltävänämme olevasta, kihlakunnanoikeudelle antamastaan kanteesta tahallaan jättänyt mainitsematta tämän tilaisuuden. Vasta kun Stenbäck vaati häntä tarkemmin määräämään kanteen pääkohdat, mainitsi hän erittäin Juvan talossa pidetyt seurat, niistä kuitenkaan edes silloin sen enempää puhumatta. Sensijaan käsitteli hän kirjoituksessaan hyvin tarkasti Stenbäckin käyntiä viimeistä tautiaan sairastaneen Liisa Skratar nimisen vaimon luona, ankarasti moittien hänen esiintymistään tässä tilaisuudessa. Silminnähtävästi oli Stenbäck koettanut herättää synnintuntoa sairaassa ja, kun tämä oli vakuuttanut, ettei mikään törkeä synti rasittanut hänen omaatuntoansa, koettanut hänelle näyttää, että pienimmätkin erehdykset Jumalan edessä ovat kadottavia syntejä. Ja jos tuo jyrkkä pappi ehkä tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monesti muulloin, oli käyttänyt liika ankaroita sanoja, oli hänen esiintymisensä Liisa Skratarin luona silminnähtävästi ainakin pääasiassa oikea. Vaan toiselta puolen olisi aivan väärin ankarasti arvostella Kellanderia siitä, ettei hän asiaa ymmärtänyt. Hän oli vallitsevan korkeakirkollisen kristillisyyden kannalla ja luuli Stenbäckin menetelleen hyvin mielivaltaisesti ja sydämmettömästi varsinkin kieltäytymällä antamasta sairaalle p. ehtoollista. Sitävastoin johtuu hänen väitteensä, että kysymyksessä oleva henkilö olisi kuollut tämän kiellon aiheuttamasta mielenliikutuksesta, silminnähtävästi puolueellisuudesta. Liisa Skratar kuoli nim. vasta neljä päivää mainitun tapahtuman jälkeen.
Stenbäckiä vastaan esiintuomansa kanteen pääkohtana mainitsee Kellander lopuksi, että hänen toimestaan Vöyrin kirkkoon oli asetettu kolme säästölaatikkoa rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi hän pappilassa olevaan kotiinsa oli hankkinut samanlaisen laatikon.
Vedoten hartauskokouksia koskeviin kuninkaallisiin kirjeisiin ja asetuksiin kielsi Stenbäck semmoisia pitämällä rikkoneensa voimassa olevaa lakia vastaan. Perusteettomaksi sanoi hän niinikään Kellanderin väitteen, että kokoamalla oli koottu kansaa näihin tilaisuuksiin, vakavasti vakuuttaen, että hänen sanankuulijansa oman sisällisen tarpeensa vaatimina olivat keräytyneet hänen kodissaan ja pitäjällä pitämiään hartauspuheita kuulemaan. Avonaisesti tunnusti hän myöskin Kellanderin kiellosta huolimatta jatkaneensa tämän keskeyttämiä, Juvan talossa pitämiään seuroja. Mitä viimemainittuun hartauskokoukseen muutoin tulee, kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Kellander tässä tilaisuudessa oli esiintynyt hyvin väkivaltaisella ja röyhkeällä tavalla. Näin ollen ei sovi kummastella, että hän asiaa oikeudessa käsiteltäessä teki hyvin mietoja muistutuksia Stenbäckin ja muiden tilaisuudessa saapuvilla olleiden käytöstä vastaan.
Säästölaatikoista ilmoitti Stenbäck, että arkkipiispa Melartin kesällä 1836 toimittaessaan tarkastusta Vöyrissä, oli antanut hänen isälleen, seurakunnan silloiselle kirkkoherralle K. F. Stenbäckille kirjasen, joka kehoitti kannattamaan lähetysseuroja, sekä että tämä senjohdosta eräässä kirkonkokouksessa oli pyytänyt seurakuntalaisiaan lahjoilla auttamaan pakanalähetystä. Yksissä neuvoin isänsä kanssa sanoi Stenbäck tarkoitusta varten hankkineensa kaksi säästölaatikkoa kirkkoon, yhden pappilaan sekä myöhemmin yhden asuntoonsa. Puolustuksekseen veti hän sitäpaitsi, että sanomalehdet usein olivat kehoittaneet yleisöä rahankeräyksiin pakanalähetyksen hyväksi.
Muihin Stenbäckiä vastaan tehtyihin syytöksiin kieltäytyi viimemainittu vastaamasta, koskei Kellanderin valtakirja käskenyt häntä niitä nostamaan, eikä sitäpaitsi kihlakunnanoikeus ollut oikeutettu tutkimaan hänen toimintaansa pappina. Näitä muistutuksia kannatti myöskin konsistorion tilaisuudessa saapuvilla oleva edustaja, kirkkoherra A. K. Kihlman, jonka jälkeen oikeus hylkäsi Kellanderin kysymyksessä olevat kanteet.
Kiitettävällä puolueettomuudella ja maltilla näkyy kihlakunnanoikeus, jonka puheenjohtajana oli H. V. Hoffrén, koettaneen juttua käsitellä. Se vapautti Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta säästölaatikkojen hankkimisesta kirkkoon, "koska semmoisen laitoksen hankkiminen julkiseen paikkaan tahi kieltäminen sitä siellä pitämästä ei riippunut Stenbäckistä, joka oli seurakunnan kirkkoherran apulainen". Jyrkästi kumoten Kellanderin yhtä aiheettoman kuin loukkaavan kanteen, että pakanalähetyksen hyväksi olisi käytetty muitakin Vöyrin kirkossa koottuja kolehtirahoja, ei oikeus myöskään ottanut huomioon kannetta Stenbäckin kodissa löytyvästä säästölaatikosta. Vastauksessaan Kellanderin kanteeseen oli Stenbäck selittänyt, että viimemainittua säiliötä oli käyttänyt yksinomaan hänen perhekuntansa. Se seikka, ettei asiasta päätöksessä mitään mainittu, riippuu ehkä epähuomiosta, mutta todistaa kaikessa tapauksessa, missä mielessä oikeus juttua käsitteli.
Kun syyttäjä ei ollut tiennyt mainita, minä päivinä pappilassa sekä muualla seurakunnassa oli pidetty "luvattomia kokouksia", otti oikeus harkitakseen ainoastaan Juvan talossa kesäkuun 7 p:nä pidettyihin seuroihin kuuluvia asianhaaroja. Ei sovi kummastella, että se piti itsensä velvollisena tuomitsemaan talonisännän, Stenbäckin sekä muut tilaisuudessa saapuvilla olleet henkilöt edesvastaukseen. Siihen vaati sitä "luvattomia kokouksia" koskevain asetusten henki ja varsinkin niiden puustavi, jonka ankaruutta ajan vallitseva katsantotapa ei ollut omiaan lieventämään. Stenbäck tuomittiin vetämään sakkoja 96 rupl. "koska hän ei ollut koettanut estää kokouksen pitämistä, vaan päinvastoin jatkanut seuranpitoa, vaikka häntä oli huomautettu sen laittomuudesta" sekä sapatin rikkomisesta 4 rupl. 90 kop.
Henrik Juvas, jonka talossa kysymyksessä olevat seurat pidettiin ja joka tässä tilaisuudessa, samoinkuin oikeudessakin oli esiintynyt suoran ja pelottoman pohjalaisen talonpojan tavoin, ei tietysti asiasta rangaistuksetta päässyt. Kotinsa luovuttamisesta "luvattomaan" hartausseuraan kokoontuneelle ihmisjoukolle tuomittiin hän vetämään sakkoa 96 rupl. sekä Kellanderille tässä tilaisuudessa lausumistaan solvaavista sanoista ja häntä kohtaan muullakin tavoin osoittamastaan loukkaavasta käytöksestä 4 rupl. 80 kop., jota paitsi hänenkin osalleen tuli tuo 4 rupl. 80 kop. suuruinen, heränneille siihen aikaan niin tavallinen sakko sapatin rikkomisesta.
Muut haastetut, niiden joukossa Stenbäckin äiti ja vaimo, sakotettiin seuroissa käymisestä ja sapatin rikkomisesta, kukin yhteensä 9 rupl. 60 kop.
Se osa Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemästä kanteesta, jota kihlakunnanoikeus yllämainituista syistä ei ollut ottanut tutkittavakseen, lykättiin tuomiokapitulin harkittavaksi.
* * * * *
Sekä Stenbäck että muut tuomitut vetivät asian hovioikeuteen. Ensinmainittu koetti valituksessaan todistaa, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaattia eikä muita hartauskokousten pitämistä koskevia asetuksia, joilla syyttäjä oli tukenut kanteitaan, voitaisi sovelluttaa kysymyksessä olevaan juttuun. Peittelemättä hän väitti, ettei kihlakunnanoikeus päätöstään laatiessaan ollut kiinnittänyt huomiotaan muuhun "kuin noihin tyhjiin sanoihin: luvattomia kokouksia".
Stenbäckin sanankuulijat vetosivat valituksessaan siihen, että siinä hartauskokouksessa, josta heitä oli sakotettu, oli viljelty ainoastaan hyväksyttyjä kirjoja, että kaikki olivat käyttäytyneet hiljaa ja siivosti sekä ettei tilaisuudessa mitään häiriöitä heidän kauttansa ollut syntynyt. Perustelun jatko kuuluu:
"Jo lapsuutemme päivinä, samoinkuin elämämme myöhempinä aikoina, ovat sekä yksityisessä opetuksessa että julkisesti jumalanpalveluksessa vanhemmat ja opettajat meille teroittaneet, että meidän, siveellistä ja kunniallista elämää osoittaen, tulisi ahkeroida elävää ja tosi jumalanpelkoa sekä ahkeraan kuunnella autuuden oikeaan perustukseen ja ymmärrykseen johtavaa opetusta. — — — Emme siis ole voineet aavistaakaan lakia vastaan rikkoneemme, vaan päinvastoin olemme olleet vakuutetut, että olimme noudattaneet pyhintä kaikista velvollisuuksista pyytämällä ja vastaanottamalla opetusta siltä henkilöltä, jonka esivalta on asettanut ohjaamaan seurakuntalaisia Jumalan tuntemiseen ja oikeaan kristillisyyteen sekä valvomaan heidän elämäänsä ja käytöstään".
Tämän, samoinkuin oman valituksensa, kirjoitti Stenbäck. [Kert. (1896) Charlotte Achrén y.m.] Ne ovat lyhyeitä ja asiallisia, vaan muodollisessa suhteessa ala-arvoisia, varsinkin jos niitä vertaa Laguksen kirjoittamiin Kalajoen käräjäjuttua koskeviin valituksiin. Mutta mikäli vertailu koskee pääasiaa, Kristuksen uskollista tunnustamista, eivät ne ole viimemainittuja heikommat. Muutamia päiviä myöhemmin toimitti Stenbäck tuomiokapituliin laajan selonteon niiden syytösten johdosta, jotka Kellander kihlakunnanoikeuteen jättämässään, ennen mainitussa kanteessa oli tehnyt häntä vastaan. Kirjoituksen henki, joka helposti tajuttavista syistä paikoin pukeutuu kiivaisiinkin sanoihin, ilmaisee kaikkialla elävää vakaumusta ja lujaa päätöstä puolustaa sitä vaikka koko maailmaa vastaan. Kysymyksessä oleva valitus todistaa sitäpaitsi, että herännäisyyden edustajat täysin oivalsivat liikkeen merkitystä Suomen kirkolle. Viitaten siihen, lausuu Stenbäck muun ohessa: "Olen vakuutettu, että arvoisin herra arkkipiispa ja korkeanarvoisa tuomiokapituli ilolla seuraavat tätä valkeuden taistelua pimeyttä vastaan, tätä intoa ja kiivautta Jesuksen hengellisen valtakunnan levittämisessä, tätä elävää ja raitishenkistä liikettä, joka on nähtävänä Suomessamme". Ja ikäänkuin peläten, etteivät hänen kaavakristillisyyden hiljaisiin menoihin tottuneet esimiehensä, joita sitäpaitsi hallituksen nurjamielisyys herännäisyyttä vastaan estämällä esti arvostelemasta liikettä historian ja raamatun valossa, lisää hän: "Missä kaikki on hiljaista ja mykkää eikä kukaan saa aikaan mitään levottomuutta tärkeimmän asian, sielun pelastuksen tähden; missä ihmiset yleensä elävät päivänsä toisen toisensa perästä, samalla tavalla, tyytyen, kuten Thomander sanoo, 'siihen koin raiskaamaan varastoon, jonka nimi on yksityiset hyvät teot', ulkonaiseen teeskenneltyyn jumalanpalvelukseen y.m., siellähän vallitsee hengellinen kuolema ja mädännäisyys. Missä sitävastoin Jumalan sanan vaikutuksesta syntyy senmukainen, jos kohta maailman rakkaudessa, itaruudessa, himoissa ja paheissa elävien ihmisten halveksima pyrkiminen päästä Jumalan kutsuvan, valoisan ja kääntävän armon kautta siihen parannukseen, joka Jumalan tykö on ja siihen uskoon, joka on meidän Herraamme, Jesukseen Kristukseen, siellähän vallitsee elämä, itse Herran herättämä elämä, josta kaikkien vilpittömien Jesuksen taistelevan seurakunnan jäsenten täytyy iloita".
Ryhtyessään käsittelemään Kellanderin kanteen eri kohtia, myöntää Stenbäck hänen usein käyneen kirkossa, vaan väittää suoraan ja empimättä syynä näihin käynteihin olleen vaanimishalun, jonka hän sanoo aiheutuneen enemmän vihasta elävää kristillisyyttä, kuin hänen persoonaansa vastaan. Jyrkkä arvostelu ja häikäilemätön. Mikä siinä ehkä on liikaa, se ei suinkaan edusta yksinomaan Stenbäckiä, vaan silloisen herännäisyyden edustajia ylimalkaan, jos kohta hän oli jyrkimpiä heistä. Puoliin arvosteluihin he eivät tyytyneet. Jos maailma heitä löi, eivät hekään iskuja säästäneet. Käytiin sotaa, ja sota oli monesti säälimättömän kiivasta. Myöhempi aika on arvostellut herännäisyyden miesten "tuomitsemishalua" usein hyvinkin ankarasti. Arvostelu ei ole perusteita vailla, vaan muistettava on toiselta puolen myöskin, että yksi herännäisyyden päätehtäviä oli Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan raivaaminen, niistä ennakkoluuloista huolimatta, jotka estivät silloista kristikuntaa myöntämästä, että tämä raivaamistyö semmoisenaan oli oikeutettua, vieläpä raamatun vaatimaakin. Mitä yksityisseikkoihin nähden rikottiin, se ei estä tunnustamasta päätarkoitusta oikeaksi. Ja mitä silloinen pietismi ei hiljaisella rakkaudella ja oikeutetulla suvaitsevaisuudella taistelun riehuessa malttanut sovittaa, se jäi myöhempien aikojen heränneitten ja muiden kirkossamme syntyneitten suuntien tehtäväksi.
Täydellä syyllä huomauttaa Stenbäck tuomiokapitulille lähettämässään selityksessä Kellanderin häntä vastaan tekemän kanteen yksityiskohtien perusteettomuudesta. Useat hänen syytöksistään saavat selityksensä siihen aikaan niin yleisestä tietämättömyydestä raamatun yksinkertaisimmista totuuksista, joille ihmiset pintapuolisten saarnakirjojen ja niiden mukaan sepitettyjen saarnojen kautta vuosikymmenien kuluessa olivat vieraantuneet. Esimerkkinä mainittakoon, että Kellander oli syyttänyt Stenbäckiä kiroilemisesta, tämä kun saarnoissaan ja seurapuheissaan sekä yksityisissä keskusteluissaan oli nimittänyt sielunvihollista raamatun käyttämillä nimillä.
Laveasti käsittelee Stenbäck kysymyksessä olevassa selityksessään oppia ihmisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen ilman lain töitä. Siihen on antanut aihetta Kellanderin syytös, että hän opetuksessaan muka olisi julistanut siveyteen pyrkimisen arvottomaksi ja siten avannut kaikki sulut synnin hävittävälle tulvalle. Vaikea on käsittää, mistä syystä Stenbäck piti näin seikkaperäisen, puhtaasti uskonopillisen kysymyksen selvittämisen tarpeellisena tässä yhteydessä, varsinkin koska Kellanderin tähän kuuluvat muistutukset ilmaisevat niin suurta tietämättömyyttä, ettei niihin silloisissakaan oloissa näy kannattaneen vastata. Tuskin saattoi hän epäillä, ettei tuomiokapituli ilman tämmöistä selvitystä tajuaisi syytösten arvottomuutta. Vaan oli syy mikä tahansa, niin käypi tuosta pitkästä esityksestä selväksi, miten huolellisesti heränneet papit koettivat välttää kaikkea, mikä olisi voinut tehdä heidät epäluulon alaisiksi harhaoppisuudesta. Pietismiä on syytetty puhtaan opin halveksimisesta, ja sentähden on asia tärkeä. Mikäli syytös koskee Suomen herännäisyyttä, ei ole se oikeutettu. Liikkeen johtavat papit kiivailivat päinvastoin monesti liiaksikin puhtaan opin puolesta. Varsinkin teroittivat he sanankuulijoilleen ja vastustajilleen Lutherin vanhurskauttamisoppia. Niin Lagus, Malmberg, J. Fr. Bergh y.m. Stenbäck ei siis esiinny poikkeuksena muista, vaan päinvastoin herännäisyyden uskollisena edustajana. Palajamme tähän kysymykseen sille varsinaisesti omistetulla paikalla. Tässä vain mainittakoon, etteivät heränneitten pappien oikeusjutuissa, väittelyissä, saarnoissa y.m. tilaisuuksissa puhtaan opin puolesta esiintuomat ajatukset, joissa lahkolaisuuden ja harhaoppisuuden kammo monesti pukeutuu hyvinkin selvään muotoon, suinkaan johdu ihmispelvosta, vaan syvästä vakaumuksesta ja rakkaudesta lutherilaiseen kirkkoon, jossa he tällä pohjalla pyysivät virittää uutta elämää. He pelkäsivät eriseuraisuutta, ja moni heistä oli epäilemättä liiaksikin kirkollinen. — —
Kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen, vaati hovioikeus asianomaisia niin toimimaan, että kaikki Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemät syytökset mitä pikemmin tulisivat tutkittaviksi ylimääräisissä käräjissä, jonka jälkeen pöytäkirjat olivat lähetettävät tuomiokapitulin harkittaviksi. Koska Stenbäckin sanankuulijoita vastaan nostettu oikeusjuttu oli yhteydessä hänen asiansa kanssa, tahtoi hovioikeus käsitellä sitä vasta sittenkuin kysymyksessä oleva tutkinto oli toimitettu. Päätös perustuu tuomiokapitulin kunink. kirjeen mukaan jouluk. 12 p:ltä 1787 hovioikeudelle esittämään pyyntöön, että juttu uudelleen tutkittaisiin kihlakunnanoikeudessa. Silmiinpistävä on se kiire, millä juttua käsiteltiin. Varsinkin tuomiokapituli toimi nopeasti. Kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä syyskuun 18 p:nä — viisi päivää myöhemmin käsitteli tuomiokapituli juttua, ja hovioikeuden yllämainittu välipäätös on päivätty lokakuun 29 p:nä.
Uudelleen tutkittiin Stenbäckin juttua Vöyrin ylimääräisissä käräjissä joulukuun 29 p:nä. Syyttäjänä esiintyi pitäjän vakituinen nimismies K. J. Solfvin, jonka virkaa varanimismies Kellander edellisten käräjien aikana oli hoitanut. Myöskin viimemainittu oli saapuvilla. Tuomarina toimi sama mies kuin edellisissäkin käräjissä.
Turhaan vastustettuaan Solfvinin esiintymistä syyttäjänä, tämä kun ei ollut saanut valtuutusta siihen, esitti Stenbäck muistutuksensa Kellanderin jo edellisissä käräjissä tekemiin syytöksiin. Vaatien Kellanderia tarkoin määräämään, milloin hän olisi saarnoissaan käyttänyt "loukkaavaa ja siveetöntä lausetapaa", näytti hän toteen, ettei hän ollut saarnannutkaan eräänä sunnuntaina, jonka Kellander kannekirjoituksessa syytöksensä tukeeksi oli maininnut. Viimemainittu koetti korjata päivämäärän mainitsemalla erään toisen sunnuntain, vaan yhtä huonolla menestyksellä. Sinäkään päivänä ei Stenbäck ollut saarnannut Vöyrin kirkossa. Kellander pelastui pulastaan muistuttamalla, että Stenbäck saarnoissaan "melkein aina" käytti sellaisia sopimattomia lausetapoja, kuin kanteessa oli mainittu. Stenbäckin kieltäytymistä vastaamaan syyttäjän kanteisiin tässä kohden, niistä kun puuttui päivämäärät, vastusti myöskin konsistoriumin edustaja, kirkkoherra Kihlman (sama kuin edellisissä käräjissä). Näin ollen ja kun sitäpaitsi Vaasan hovioikeuden yllämainittu välipäätös velvoitti kihlakunnanoikeutta tutkimaan Stenbäckin saarnatapaa vastaan tehtyä kannetta, täytyi syytetyn vastata Kellanderin hyökkäyksiin. Miten arvottomat nämä itse asiassa olivat, selviää sekä Stenbäckin omista, niiden johdosta antamista selityksistä, että todistajain lausunnoista. Niinpä esim. nimipastori J. A. Bergh, jonka Stenbäck oli koettanut saada jäävin alaiseksi, tämä kun antamillaan tiedoilla oli auttanut Kellanderia hänen kanteissaan, todisti, "että Stenbäckin saarnat, joiden hän ei tiennyt olleen p. raamatusta eikä tunnustuskirjoista poikkeavia, olivat sisältäneet sekä nuhdetta että kehoitusta ja neuvoja, mitenkä rangaistusta voidaan välttää, mutta enimmäkseen oli hän teroittanut lakia". Myöskin todisti hän, että "siveellisyys pitäjässä viime vuosina oli lisääntynyt", myöntäen tämän "ainakin osaksi" Stenbäckin ansioksi. Samaan tapaan puhuivat muutkin todistajat. Kun kuitenkin sekä Kellander että Solfvin vaativat muutamien lisätodistajain kuulustelemista, lykättiin juttu helmikuun 13 p:ään. — Kärsivällisyyden koulussa kasvatti Herra herännäisyyden tulisia saarnaajia!
Stenbäckin eduksi puhuu varsinkin se seikka, että Kellander, kun juttu yllämainittuna päivänä uudelleen oli esillä, vaatimalla vaati mielipuolena pidetyn Helena Granlon kuulustamista todistajana. Kysymyksessä oleva henkilö oli silminnähtävästi Kellanderin paraana turvana. Hän oli sitäpaitsi juorupuheillaan Stenbäckin käynnistä Liisa Skratarin luona antanut Kellanderille aihetta lisäämään kanteeseensa tuon näennäisesti raskauttavan, vaan itse teossa aivan aiheettoman todistuksen syytetyn rikoksellisuudesta. Koska sitäpaitsi ei kukaan voinut tietää, mitä uusia syytöksiä Helena Granlo, joka Maksamaan kappalaiselta oli saanut jonkunlaisen todistuksen järkevyydestään, hataruudessaan ehkä vielä voisi keksiä, oli Stenbäck haastattanut muutamia henkilöitä todistamaan, ettei kysymyksessä oleva nainen ollut täysijärkinen. Näiden todistusten nojalla kieltäytyi oikeus todistajana kuulemasta Helena Granlota. Yhtä vähän apua oli Solfvinilla ja Kellanderilla muista todistajistaan, nämä kun kaikki lausuivat sen vakuutuksen, että Stenbäck oli vaikuttanut paljon hyvää seurakunnassa, eivätkä tietäneet paljon mitään noista hänen Kellanderin väitteen mukaan melkein joka saarnassa käyttämistään sopimattomista ja loukkaavista lausetavoista. Se vain kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Stenbäck jossakin saarnassa puhuessaan paatumisen vaarasta, oli verrannut vanhoja suruttomia ihmisiä "lahonneisiin kantoihin", jota paitsi toiset todistajat muistelivat hänen joskus käyttäneen sanoja "syntismoukka" ja "raato".
Ennenkuin tutkimus päättyi, veti Solfvin esille vielä yhden Stenbäckin saarnatapaa koskevan muistutuksen. Häntä oli näet loukannut tuo "pienen joukon" eroittaminen "suuresta joukosta", jota Vöyrin kirkossa viime vuosina niin monesti oli kuultu. Tästä huomautettuaan, kysyi hän, eikö Stenbäck "pienellä joukolla" ollut tarkoittanut niitä pitäjäläisiä, "jotka eroavat muista omituisen pukunsa kautta sekä Siionin virsien laulamisella seuroissaan". Stenbäck vastasi muistuttamalla Vapahtajan sanoista kapean ja leveän tien kulkijoista, kieltäen sanotulla nimityksellä tarkoittaneensa erityisten vaatteiden käyttäjiä tahi nimenomaan Siionin virsien veisaajia. Sanankuulijoittensa elämää, ei muuta, sanoi hän pitäneensä silmällä.
Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin jutun käsittely kihlakunnanoikeudessa. Pöytäkirjat lähetettiin tuomiokapitulin harkittaviksi. Viimemainittuun virastoon kirjoitti Stenbäck näissä käräjissä toimitetun tutkinnon johdosta uuden selityksen. Viitaten edelliseen, ensi käräjien jälkeen tuomiokapitulille kirjoittamaansa kirjoitukseen, käsittelee hän erikseen Kellanderin kanteen eri kohtia vetoamalla todistajien lausuntoihin, jotka miltei kaikki olivat hänelle eduksi, sekä selittäen niissä löytyvää, tietämättömyydestä riippuvaa väärinkäsitystä. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin:
"Kun monet todistajat ovat todistaneet, että siveettömimmätkin seurakunnat näinä aikoina ovat tulleet paremmiksi, ja kun niitä pappeja, jotka todistettavasti ovat olleet tässä ainakin myötävaikuttamassa, kuitenkin vedetään oikeuteen ja hätyytetään kuni pahantekijöitä, niinkuin minäkin jo kahdesti olen ollut pakoitettu seisomaan kihlakunnanoikeuden edessä, niin esitän Teidän (arkkipiispan) sydämmenne harkittavaksi kysymyksen, minkä kohtalon alaiseksi se parannus lopullisesti on joutuva, joka Jesuksen kalliisti lunastamassa seurakunnassa näinä aikoina on nähtävänä, ja millaiseksi Turun arkkihiippakunnan tila jonkun ajan kuluttua käypi, jos nimismiehet yhä edelleen, niinkuin näihin asti, valheellisten ilmoitustensa nojalla saavat ahdistaa niitä opettajia, joita Jumala näkee hyväksi käyttää välikappaleina vaivaisten syntisten parannukseksi ja kääntymiseksi. Eikö yksinkertaisia talonpoikia tällä tavoin pakoteta uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, vieläpä kammomaankin kaikkea todellista ja elävää jumalanpelkoa, johon ihmisluonto sitäpaitsi on niin valitettavan taipuvainen? Rukoilen ja toivon, että hengelliset esimieheni, jotka Jumala itse on asettanut seurakuntaa johtamaan, kiinnittävät huomionsa tähän asiaan, joka ei ole minun eikä muiden ihmisten, vaan pyhän ja armollisen Jumalan asia".
Selvästi kuvaa tämä Stenbäckin selitys, joka on päivätty maaliskuun 12 p:nä, miten elävästi herännäisyyden edustajat tunsivat, että he taistelivat oikean asian puolesta, tahi oikeammin: ettei asia ollut heidän, vaan Jumalan. Muoto on kankea ja puutteellinen, vaan sisällys selvää ja jaloa. Tunnustusta ansaitsee myöskin se peloton suoruus, joka siinä kaikkialla ilmenee. Jumalanpelko on karkoittanut ihmispelvon, kaataen maahan nuo vanhojen, katoolisuudelta perittyjen ennakkoluulojen suojelusmuurit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat estäneet pappeja esimiehilleen puhumasta totuuden korutonta kieltä. Tässäkin suhteessa on herännäisyys kirkossamme raivannut tietä uskonpuhdistuksen periaatteille.
Maaliskuun 31 p:nä antoi Turun tuomiokapituli päätöksensä Stenbäckin jutussa. Kumoten Kellanderin kanteet, vapautti se Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta seurainpidosta sekä varojen keräämisestä pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi se hänen toimestaan pappina lausui, että hän oli osoittanut "kiitettävää alttiutta tyydyttämään sanankuulijainsa hengellistä tarvetta". Niinikään hylkäsi tuomiokapituli sen Kellanderin vaatimuksen, jonka mukaan Stenbäck oli langetettava edesvastaukseen esiintymisestään Liisa Skratarin luona. Aivan vapaaksi Stenbäck ei kuitenkaan tuomiokapitulissa päässyt. Vaikka pöytäkirjoista kävi selväksi, että hän ainoastaan harvoin oli käyttänyt noita Kellanderin moittimia "loukkaavia" sanoja ja lausetapoja eikä niitäkään koskaan mieskohtaisina hyökkäyksinä, antoi tuomiokapituli sen lausunnon, että hän saarnoissaan oli käyttänyt "useoita loukkaavia ja sopimattomia lausetapoja ja vertauksia eikä siis evankeelista opettajavirkaansa toimittaessa ollut noudattanut tarpeellista hiljaisuutta, malttia, sävyllisyyttä ja varovaisuutta". Tästä "lainvastaisesta ja varomattomasta käytöksestä" tuomitsi tuomiokapituli Stenbäckin saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet" konsistoriumin edessä.
Tähän päätökseen haki Stenbäck muutosta hovioikeudessa. Valituksessaan vetoaa hän samaan kirkkolain pykälään (2 luv. 2 §), jonka mukaan tuomiokapituli oli tuominnut hänet saamaan nuhteet noista saarnoissaan käyttämistä loukkaavista ja sopimattomista lausetavoista ja vertauksista. Puolustus on verraten heikkoa, se kun ei kohdistu siihen kohtaan mainittua pykälää, johon tuomiokapituli oli kiinnittänyt huomionsa, vaan erääseen toiseen, joka velvoittaa saarnaajaa käyttämään kansantajuista ja korupuheista vapaata kieltä. Vaan oli tämä Stenbäckin valitus millainen tahansa, täysi syy tyytymättömyyteen hänellä oli. Tarkastaessaan kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja, täytyy jokaisen oudoksua, ettei tuomiokapituli vapauttanut häntä tästäkin edesvastauksesta.
Hovioikeuden lopullinen päätös Stenbäckin ja hänen sanankuulijainsa oikeusjutussa on päivätty joulukuun 13 p:nä. Mikäli tuomio koski ensinmainittua, oli se täydellisesti yhtäpitävä tuomiokapitulin päätöksen kanssa. — Kaikki Stenbäckin sakkoihin tuomitut sanankuulijat vapautettiin kaikesta edesvastauksesta paitsi Juvaa, jolle sopimattomasta käytöksestä virkatoimissaan olevaa v.t. nimismies Kellanderia kohtaan sekä sapatin rikkomisesta määrätty sakkomäärä vahvistettiin. Edesvastauksesta seurojen toimeenpanemisesta hänkin pääsi vapaaksi.
Senaattiin tekemässään valituksessa, joka on lyhyt ja asiallinen, lausuu Stenbäck muun ohessa: "Koska samat syytökset mitkä minua vastaan, juttuani tarkastettaessa, näennäisinä tosiasioina on esiintuotu, voidaan panna minkä papin niskoille tahansa, jos jokaista hänen lausumaansa sanaa noin huolellisesti tarkastettaisiin, ja kun omassatunnossani tiedän, etten ole syypää mihinkään lainrikokseen, rohkenen alistaa tämän jutun Teidän Keis. Majesteettinne armollisen harkinnan alaiseksi". — Myöskin Solfvin vetosi senaattiin. Väittäen pietismiä yhteiskunnalle vaaralliseksi liikkeeksi ja puhuen halveksivasti heränneitten tekopyhyydestä, vaati hän Stenbäckille ja hänen sanankuulijoilleen ankaraa rangaistusta, "jotta tämä häiriötä tuottava pahennus vihdoinkin lakkaisi".
Ennenkuin senaatti ryhtyi juttua lopullisesti ratkaisemaan, vaati se, silminnähtävästi Solfvinin valituksessa löytyvien salaviittausten johdosta, kaikilta syytetyiltä selitystä asian lopulliseksi valaisemiseksi. Mitään uutta nämä selitykset luonnollisesti eivät voineet sisältää. Kuvatkoot kuitenkin muutamat Stenbäckin selityksestä lainatut otteet sen taistelun laatua johon hän oli joutunut, ja sitä mieltä, missä hän tätä taistelua taisteli. Hän lausui muunohessa: "Turhaa kunniaa, kiitosta ja ylennystä en pappisvirkani viime aikoina ole etsinyt enkä aio etsiä, vaan pyrkimiseni päätarkoituksena on, että nimeni olisi kirjoitettuna elämän kirjassa sinä päivänä, jolloin Herra on tuomitseva elävät ja kuolleet". — — — "Huomiota herättävä tosiasia on, että minua, samoin kuin useita minun virkaveljistäni, näinä aikoina keskellä kristikuntaa vuosi vuodelta vedetään tuomioistuimesta toiseen sillä perustuksella, että muka olen saanut aikaan pahennusta, vaikka esimieheni ovat antaneet mitä edullisimmat todistukset siitä vakavuudesta ja innosta, millä olen virkaani hoitanut, sekä sanankuulijani ikäänkuin yhdestä suusta ovat oikeuden edessä todistaneet, että toimintani pappina täällä on tuottanut hyviä hedelmiä. Syy on etsittävä yksinomaan nimismiesten ilkeydestä ja vainoamishalusta". — — — "Jätän Teidän Majesteettinne armollisen harkinnan ratkaistavaksi, saattaako yksikään pappi enää jakaa sanankuulijoilleen totuuden sanaa, jos nimismiehet esteettömästi saavat jatkaa tätä ilkeää rettelöimistään".
Huhtikuun 14 p:nä 1842 julisti senaatti päätöksensä. Se vahvisti hovioikeuden tuomion, siinä mitään muuttamatta.
* * * * *
Jos vertaamme tämän oikeusjutun loppua siihen tuomioon, jonka hovioikeus ja senaatti julistivat Kalajoen käräjissä syytetyille, pistää viimemainitun ankaruus räikeästi silmään, ja kuitenkin on asia aivan sama, kanteet ja edesvastuuvaatimukset niinikään samat. Selitys on etsittävä siitä, ettei Stenbäck seurakunnassaan ollut toiminut omin lupinsa, vaan lähimpien esimiestensä täydellä suostumuksella. Tämä painoi vaa'assa aikana, jolloin vallitseva virkavaltainen katsantotapa niin ankaran huolellisesti valvoi esimiehille tulevan kunnioituksen pienintäkin loukkaamista. Stenbäckin menestystä sielunpaimenena eivät kadehtien moittineet näillä tienoin muut papit, eivät tiettävästi nekään, jotka eivät kannattaneet hänen katsantotapaansa. Toista oli, kuten olemme nähneet, Kalajoella. "Odium theologicum" on kaikkina aikoina ollut vaarallista, ja sitä saivat Lagus, Malmberg, Durchman, Laurin, Hemming ja heidän sanankuulijansa paikkakuntansa papistolta runsaassa määrässä kokea. Ehkä sitäpaitsi korkeat viranomaiset hovioikeudessa ja senaatissa jo olivat jotakin oppineet juuri Kalajoen oikeusjutun vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan, kun he julistivat tuomionsa Stenbäckin ja hänen sanankuulijansa asiassa.
Heinäkuun 6 p:nä 1842 antoi arkkipiispa Turun tuomiokapitulin puolesta Stenbäckille tuomitut "sopivat ja vakavat nuhteet" hänen saarnoissa ja Liisa Skratarin luona käyttämistään "loukkaavista ja sopimattomista lausetavoista ja vertauksista", "vakavasti varoittaen häntä vasta välttämään tämmöisiä erehdyksiä, jos hän mieli välttää ankarampaa edesvastausta".
Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin oikeusjuttu. Sitä oli kestänyt yli kaksi vuotta. [Lähteitä: Ennenmainitut Stenbäckin oikeusjuttua käsittelevät kopiat; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
XI.
Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen K. K. Ottelinin piispana-olon alkuaikoina.
Piispa Molander oli tehnyt voitavansa saadakseen herännäisyyden epäluulon alaiseksi hallituksen silmissä. Parastaan oli hän myöskin koettanut pietismin kukistamiseksi hiippakunnassaan, vaan sangen huonolla menestyksellä. Varsinkin elämänsä loppuaikoina oli hänen täytynyt kokea, että liike kaikkien sammutushankkeiden uhalla kiihtyvän kulovalkean tavoin levisi seudusta toiseen. Kasvamistaan kasvoi vallanpitäjien levottomuus, ja sentähden oli täysi syy odottaa, että hallitus, määrätessään Molanderin jälkeisen, tulisi kiinnittämään päähuomionsa ehdokasten kantaan tuohon "häiriötä tuottavaan" uskonnolliseen ilmiöön nähden, jota pidettiin niin vaarallisena valtiolle. Vaaliin asetetuista ei liene kukaan ollut asianomaisille mieluinen, vaan kun yksi heistä, tuomiorovasti Maunu Alopaeus, ilmoitti haluavansa luopua vaalisijastaan, tarjoutui heille sopiva tilaisuus saada laskea Porvoon piispansauva täysin luotettavan miehen käteen. Tämä mies oli Kaarle Kustaa Ottelin. Hän oli piispanvaalissa saanut neljännen sijan eikä siis ollut päässyt ehdollekaan, vaan Alopaeuksen luovuttua vaalisijasta, tehtiin hän vastoin lakia ilman muuta ehdokkaaksi sekä nimitettiin piispaksi (1838).
Ottelin oli nuorempana oleskellut Pietarissa ja Moskovassa Venäjänkielen ja kirjallisuuden oppimista varten sekä yhdessä E. K. Ehrströmin kanssa julkaissut venäläisen kieliopin. Harjoitettuaan opintoja Helsingissä ja Upsalassa, sai hän matematiikan lehtorin paikan Porvoon lukiossa v. 1818, vihittiin papiksi 1822 sekä pääsi Viipurin kirkkoherraksi 1831. Ollen vento vieras Suomen kansalle ja sen keskuudessa liikkuvalle uskonnolliselle herätykselle sekä luonteensa ja kasvatuksensa puolesta mitä sopivin toteuttamaan vallitsevan virkavallan katsantotapaa, saattoi hän häikäilemättömämmin kuin kukaan muu jatkaa taistelua herännäisyyttä vastaan.
Jo ennenkuin uusi piispa saapui Porvooseen ilmaisi hän selvästi kantansa päivän suuressa kysymyksessä. Ryhdyttyään virkatoimiinsa (lokak. 1 p:nä), kiinnitti hän heti huomionsa herännäisyyteen. Jo lokakuun 3 p:nä tiedusteli hän tuomiokapitulin istunnossa, miten Renqvist, Sortavalaan muutettuaan, oli käyttäytynyt. Vaikkei viimemainitusta mitään "moitittavaa" ollut kuulunut, määräsi tuomiokapituli Ottelinin ehdotuksesta asianomaisen kontrahtirovastin, Jaakkiman kirkkoherran H. J. Mechelinin, paikalla tutkimaan, "oliko Renqvistin vaikutus Sortavalassa vahingollinen", sekä asiasta sitten "kiireesti" tuomiokapitulille ilmoittamaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Ei ollut siis Renqvist kauan saanut olla rauhassa, ennenkuin tuomiokapituli jälleen alkoi häntä ahdistaa. Ja kuitenkin oli hän Sortavalaan muutettuaan noudattanut mitä suurinta varovaisuutta. Niinpä hän esim. oli kieltänyt sanankuulijoitaan saapumasta pappilaan rukousseuroja pitämään, vaikka hän kyllä virkatoimissaan seurakunnassa liikkuen sopivissa tilaisuuksissa edelleen oli pitänyt hartauskokouksia sekä viljellyt polvirukousta. [Kert. (1896) Sortavalassa: Jaakko Lemberg, Briita Kukkonen y.m.] — Mechelin piti tarkastuksen Sortavalassa marrask. 25 p:nä. Tuomiokapitulille antamassaan kertomuksessa lausuu hän: "Vaikka kappalainen Renqvist on pannut toimeen rukousseuroja, ei hän itse asiassa ole aikaansaanut sitä pahaa, josta niitä muutamissa suhteissa voidaan moittia, vaan ovat tähän syynä oppimattomat rukousten toimittajat, jotka väärin ovat selittäneet hartauskirjoja ja ehkä muutamia raamatunlauseitakin. Kun nyt Renqvist on lakannut rukouksia pitämästä sekä kieltänyt sanankuulijoitaan niitä varten kokoontumasta pappilaan, on luultavaa, että nuo liialliset hartausharjoitukset supistuvat noudattamaan kohtuuden rajoja. Minun vakuutukseni mukaan on Renqvist virkatoimillaan tarkoittanut hyvää. Jos hän paremman tiedon puutteessa on rikkonut, olisi se annettava hänelle anteeksi".
Näin suosiollista tunnustusta ei Renqvist esimiehiltään milloinkaan ennen ollut saanut. Porvoon tuomiokapituliinkin teki se niin hyvän vaikutuksen, ettei piispan hankkeesta tällä kertaa sen enempää tullut. Myöskin siitä tarkastuksesta, jonka Ottelin v. 1840 toimitti Sortavalassa, suoriutui Renqvist onnellisesti. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Huomattava on kuitenkin, että herännäisyyden vastustajat viimemainitussa seurakunnassa, niinkuin vasta saamme nähdä, entistä kiivaammin ryhtyivät vastustamaan tuota "liiallista hartautta" ja sen toimeenpanijaa. Syynä siihen oli ainakin suureksi osaksi Ottelinin esiintyminen sanotussa tilaisuudessa.
* * * * *
Niinkuin ennen (I, 348-353) on kerrottu, oli Säämingin pitäjässä 30:nen luvun alussa alkanut voimallinen ja raitishenkinen herätys. Jo alkuvuosina levisi se täältä Kerimäelle. [Akianderin otaksuminen, että täkäläinen herännäisyys olisi saanut alkunsa Paavo Ruotsalaisesta, ei ole oikea, sillä varmaan tiedetään, että Paavo kävi täällä ensi kerran v. 1843 (kert. sahanhoitaja G. Pesonen, kirkkoh. N. G. Arppe y.m.)] Näiden seurakuntien heränneet olivat kuin yksi perhe, kävivät usein toisiaan tapaamassa sekä suurissa joukoissa Kuopion markkinoilla Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä. [Kert. N. G. Arppe, G. Pesonen y.m.] Alussa saivat he verraten vapaasti harjoittaa jumalanpalvelustaan, vaan vuodesta 1836 [Akiander, Herdaminne.] jolloin J. N. Stråhlman tuli Säämingin kirkkoherraksi, kävi heidän asemansa hyvin vaikeaksi. Ei kulunut monta vuotta, ennenkuin näidenkin seutujen heränneitten maallisen oikeuden edessä täytyi puolustaa uskoansa. Hyvin luultavaa on, että Stråhlman oli ottanut osaa tämän oikeusjutun vireille panemiseen. Ainakin kerrottiin Säämingissä muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi ollut yksityisessä kirjeenvaihdossa piispa Ottelinin kanssa sekä että viimemainittu olisi kehoittanut häntä vaatimaan paikkakunnan viranomaisia ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sikäläisen herännäisyyden ehkäisemiseksi. [Kert. (1896) N. G. Arppe.] Oli miten olikaan, Säämingin ja Kerimäen heränneet haastettiin oikeuteen, ja useat heistä sakotettiin "luvattomasta seuranpidosta" tahi "seuroissa käymisestä" sekä "sapatin rikkomisesta" (1839).
Näitä heränneitä ei puoltanut edes se, että joku pappi olisi ollut heidän seurojaan johtamassa. He olivat kaikki oppimattomia talonpoikia, joiden sortamista ei kenenkään tarvinnut pelätä. Hädässään kääntyivät he tuomiokapitulin puoleen kahdella anomuskirjalla. Toisen alle olivat seuraavat henkilöt Kerimäen seurakunnasta kirjoittaneet nimensä: Elias Makkonen, Anton Makkonen, Niilo Turunen, Juhana Karvinen, Antti Pesonen sekä viimemainitun vaimo Eeva Tenhonen. Kirjoituksessaan, jonka tekijä on tuntematon, lausuvat he muunohessa: "Jumalan armon kautta ruvettuamme huolehtimaan kuolemattomien sielujemme pelastusta ja tässä tarkoin seuraten Jumalan sanan selviä ohjeita sekä käyttäen saman Jumalan sanan neuvomia välikappaleita, muunohessa sitä, joka opettaa meitä 'neuvomaan ja rakentamaan toinen toistamme", "jotta ei kukaan synnin petoksen kautta paatuisi' (1 Thess. 5: 11, Hepr. 3: 13) — — —, olemme lukemisella, veisuulla seurakunnan laillisesti hyväksytyistä hartauskirjoista sekä kristillisillä keskusteluilla koettaneet noudattaa yllämainittuja apostolisia neuvoja, kun kirkkomatkat, ristiäiset, hääpidot tahi muut luvalliset tilaisuudet ovat vetäneet meidät koolle. Vaan tätä ovat hengellistä unta vielä nukkuvat ihmiset — sitä unta mekin ennen nukuimme — niissä määrin väärinkäsittäneet, että meitä arvoisan papistomme ja armollisen esivaltamme silmissä on saatettu epäluuloon siitä, että olisimme rikkoneet niitä asetuksia vastaan, jotka kieltävät luvattomat seurat sekä vaativat edesvastausta sellaisten pitämisestä. Olemme jo tuomitut rangaistukseen, vaikka joulukuun 15 p:nä 1762 päivätty kun. kirje, jonka eräs monessa suhteessa samankaltainen tilaisuus, kuin meidän asiamme on, aiheutti, selvästi on tähdätty eksytyksiä ja niiden levittämistä vastaan". Kirjoituksen lopussa pyydetään, että tuomiokapituli määräisi jonkun kokeneen sielunpaimenen tutkimaan tuomittujen oppia ja elämää, jotta he voisivat välttää "tämän jo näihin asti raskaan, aineellisella perikadolla heitä uhkaavan" oikeusjutun seurauksia.
Sääminkiläisten kirjoitus on melkein sanasta sanaan samoin kuuluva.
Sen alla tapaamme seuraavat nimet: Olli Mikonpoika Pesonen, Tapani
Mikonpoika Pesonen, Abraham Ollinpoika Pesonen, Antti Ollinpoika
Pesonen, Kristian Sikanen, Pietari Muhonen, Niilo Loikkonen, Antti
Tirinen, Pietari Erkinpoika Juntti ja Aatami Aataminpoika Juntti.
Kului lähes kolme kuukautta, ennenkuin tuomiokapituli antoi lausuntonsa asiassa. Hyläten anojain pyynnön, että joku kokenut pappi määrättäisiin heidän asiaansa tutkimaan, kehotti se heitä, "jos he tarvitsisivat todistusta taidostaan kristinuskossa ja elämästään, sitä asianomaiselta papilta itselleen hankkimaan". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Muuta päätöstä tuomiokapituli muodollisista syistä sillä kertaa tuskin olisi voinut antaa itse asiassa. Vaan tässä tunkeutuu esille toinenkin näkökohta. Kysymyksessä olevat anomuskirjat osoittavat selvään, missä suhteessa kirkkoon niiden tekijät tahtoivat olla. Samoin kuin Suomen pietismi yleensä, esiintyy Säämingissä ja Kerimäellä syntynyt liike kirkollisena liikkeenä. Lahkon leimaa se ei kanna, vaikka vastustajat soimaavat sen edustajia lahkolaisiksi. Se pyytää vain saada virittää uutta eloa kirkon kangistuneessa ruumiissa. Siinä sen rikos. Jos tuomiokapituli vastauksessaan jollain tavoin olisi ilmaissut edes myötätuntoisuutta näitä syyttömästi kärsiviä talonpoikia kohtaan, jotka hädässään luottamuksella olivat kääntyneet sen puoleen, olisi se osoittanut ainakin tahtoneensa ymmärtää heitä ja heidän edustamansa taistelun merkitystä. Olivathan nämä anomuskirjat muotoonkin nähden omiaan vaatimaan kirkon edustajia kristilliseen rakkauteen. Kumpikin päättyi seuraavilla sanoilla: "Miten meidän käyneekin, emme koskaan lakkaa rukoilemasta Teille (piispalle) taivaan armoa, valoa ja siunausta". Turun tuomiokapitulin heränneitten valituksiin antamissa päätöksissä huomaa usein kristillisen myötätuntoisuuden ja rakkaudenkin vaikutusta. Porvoon tuomiokapituli sitävastoin esiintyy heitä kohtaan aina virkavallan kylmänä edustajana, valtiokirkon kaavojen ankarana vartijana. Huolellisesti koettaa se rakentaa sulkuja pietismin kristinuskoon perustuvalle kansanvaltaiselle hengelle, sillä se ei ymmärrä tämän hengen suurta tehtävää eikä sen vastustamatonta voimaa.
Niinkuin vasta saamme nähdä, eivät Säämingin ja Kerimäen heränneet seuraavinakaan vuosina saaneet kokea kuin tylyyttä ja vainoa kirkon ja papiston puolelta. Samoinkuin muiden seutujen herännäisyys, oli tämäkin kansan syvissä riveissä syntynyt, oppimattomien talonpoikien johtama liike kutsuttu kärsimyksillä raivaamaan tietä niille aatteille, joita se edusti. Historia todistaa, ettei se näitä kärsimyksiä väistänyt. Jota suurempaa uskollisuutta se kaiken tämän uhalla osoitti sille kirkolle, jolta se turhaan etsi turvaa virkavallan vainoja vastaan, sitä huonommassa valossa esiintyvät tämän kirkon silloiset johtavat henkilöt.
* * * * *
Karsain silmin oli Porvoon tuomiokapituli seurannut herännäisyyden leviämistä Helsingin yliopiston nuorison keskuudessa. Varsinkin vuodesta 1837 alkoivat heränneet ylioppilaat herättää huomiota. K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin ja J. I. Berghin ympärille kokoontui joukko samanmielisiä ylioppilaita. Vakava henki vallitsi tämän ystäväpiirin keskuudessa. Johtajien näinä aikoina kokemat vastoinkäymiset ja heitä kaikkialla kohtaava vastarinta eivät suinkaan olleet omiaan heissä vähentämään sitä ankaruutta, millä silloinen pietismi arvosteli kaikkea maailman mukaista ja laimeaa kristillisyyttä. Heidän omat elämänvaiheensakin ja vallitsevat olot ikäänkuin pakottamalla pakottivat heitä asettumaan tuolle jyrkälle joko — tahi kannalle, jolla muut heränneet olivat. Ja tätä vaatimusta tukivat paitsi nuoruuden innostus, näiden miesten luontainen taipumus.
Maaliskuussa 1836 oli Stenbäck menettänyt rakkaimman ystävänsä, ennen mainitun J. J. Östringin. Kuinka kova tämä isku hänelle oli ja mihin se suuntasi hänen ajatuksensa, näkyy seuraavista otteista hänen isälleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Olen yksinäni, en voi sanoa, mitä olen menettänyt. Enkä sitä tahdokaan sanoa, ei kukaan saa tietää, mitä olimme toisillemme: Jumala yksin sen tietää ja me itse. Hänelle olen valittanut ja sanonut kaiken suruni. Nyt en tahdo surra enää, niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole. Jumalan ystävien matka taivaaseen on suora ja lyhyt. — — — Miten minun kävisi, jollen Jesuksen sydämmeen nojautuneena saisi itkeä kaiken suruni, jollei hänen lohdutuksensa minua tukisi. Jollei minulla enää ketään ystävää ole, niin on hän oleva ainoa ystäväni; en tahdo muuta ketään".
Kesäkuussa 1837 suoritettuaan filos. kandidaattitutkinnon, oleskeli Stenbäck kesän kodissaan Vöyrissä. Syyskuussa palasi hän jälleen Helsinkiin opintojaan jatkamaan. Hän asui yhdessä K. K. von Essenin kanssa, joka, oltuaan pari vuotta kotiopettajana Kiteellä (katso I, 386), samaan aikaan saapui yliopistoon pappistutkintoaan suorittamaan. Stenbäck aikoi jo jouluksi vihityttää itsensä papiksi, jumaluusopillisten lukujensa ohessa toimiaksensa käytännöllisenä pappina pääkaupungissa. Tämä tuuma jäi kuitenkin sillä kertaa sikseen, vaikka Stenbäck kaikesta päättäen innostuksella oli ajatellut sen pikaista toteutumista. Eräässä veljelleen K. F. Stenbäckille edellisenä kesänä kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän puhuu lukusuunnitelmastaan, hän esim. lausuu: "Tärkeintä on että pääsen papiksi Helsinkiin ja siellä saan julistaa todistusta Herrastani ja Mestaristani, kädellä ja suulla niin paljon kuin voin, pudistaen nukkuvia ihmisiä. — — — Sanoit kerran pelkääväsi, että itseensä sulkeutunut ja alakuloinen luontoni johtaisi minut siihen haaveilevaan uskonnollisuuteen, jota tapasit muutamissa muissa. Niin, itseensä sulkeutuneen ja alakuloisen luontoni uhallakin on hän, joka on väkevä ja juuri heikoissa väkevä, voinut vetää minut puoleensa ja antaa minulle voimaa syntiä, maailmaa ja perkeleen koko joukkoa vastaan. Kurituksillaan on hän asettanut tuon levottoman, runollisen hengen, itseensä sulkeutuneen luonnon on hän voinut voittaa ja uudeksi muodostaa, ja veressään on hän voinut tehdä kivuloisen ja aran terveeksi, puhtaaksi ja voimalliseksi. — — — Tehköön hän minut hulluksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi; sitä häneltä pyydän, sitä rukoilen yöt päivät". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]
Tällainen oli Stenbäckin kanta. "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja muut ankarat arvostelut, joiden esineenä hän näinä aikoina oli, eivät olleet omiaan sitä muuttamaan. Päinvastoin esiintyi hän lähinnä seuraavina vuosina yhä jyrkempänä herännäisyyden edustajana. Siihen häntä sitäpaitsi, niinkuin vasta saamme nähdä, pakottamalla pakoittivat sanomalehtien hyökkäykset hänen toimittamaansa uutta hengellistä aikakauslehteä vastaan ja varsinkin Porvoon tuomiokapitulin pakkokeinot sen tappamiseksi. Samaa saivat hänen lähimmät ystävänsä kokea. Vaino yhdisti heidät entistä likemmin toisiinsa, vaatien heitä taisteluun totuuden puolesta. Kiivaaksi muodostui tämä taistelu. Stenbäck, von Essen, Bergh y.m. heränneet ylioppilaat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mistään välittävästä kannasta. Jota ankarammin heihin iskettiin, sitä jyrkemmäksi kehittyi heidän kantansa. Näin ollen täytyi heidän joutua epäluulon alaisiksi viranomaisten silmissä.
Suoritettuaan jumaluusopillisen pääsötutkinnon yliopistossa, saapui von Essen huhtikuussa v. 1838 Porvooseen papiksi vihittäväksi. Muutamat tuomiokapitulin jäsenistä vastustivat hänen anomustaan, vaan enemmistö suostui siihen, koska niin ennenkin samankaltaisissa tapauksissa oli menetelty. Jo oli von Essen ehtinyt suorittaa tutkintonsa muutamien tuomiokapitulin jäsenten luona ja hänen saarnansakin oli tarkastettu sekä hyväksytty määräpäivänä tuomiokirkossa pidettäväksi, kun jälellä olevat tutkijat äkkiarvaamatta kieltäytyivät häntä tutkimasta. Syy tähän kummalliseen menettelyyn oli seuraava: