IX.
Heränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.
Olemme nähneet, miten suuressa määrässä herännäisyys herätti kansamme lukuhalua ja kehitti sen lukutaitoa. Missä vanhempi herännäisyys oli päässyt vaikuttamaan kansaan, siellä löytyi 19 vuosisadan alussa "vanhojen kristittyjen" kodeissa jonkun verran uskonnollista kirjallisuutta. Mutta kaikkialla muualla näkivät myöhemmän herännäisyyden tienraivaajat tässäkin suhteessa vain erämaan köyhyyttä ja erämaan raakuutta edessään. Vähän löytyi vanhemmilta ajoilta suomenkielistä hartauskirjallisuutta kipeimmän tarpeen poistamiseksi. Uusia painoksia vanhoista kirjoista täytyi saada, uusia käännöksiä ja, mikäli mahdollista, uusia alkuteoksia toimittaa, jos maassa alkanut herätys oli jatkuva ja pääsevä syventymään kansaan. Tämän oivalsivat heränneet papit ja ryhtyivät hankkimaan sekä levittämään hyvää uskonnollista kirjallisuutta heräjäville ja heränneille sanankuulijoilleen. Moni heistä on tässäkin suhteessa tehnyt paljon, mutta tätä heidän työtään arvosteltaessa on kunniasija annettava Renqvistille. On todella suuremmoinen se ahkeruus, jota tämä uskollinen Herran palvelija tälläkin alalla on osoittanut.
Renqvistin kirjailijatoimesta hänen herätyksensä alkuaikoina sekä hänen Svartholman linnansaarnaajana ollessaan on ennen (I, 246-251) kerrottu. Hänen näinä aikoina painoon toimittamiaan kirjoja ei kuitenkaan vuosisadan keskivälissä läheskään kaikkia enää yleisemmin viljelty. Rukoilijain piireissä olivat vieläkin käytännössä "Viinan kauhistus", josta uusi painos ilmestyi Sortavalassa 1848, "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" sekä "Itsekoettelemus ja parannuksen neuvo". Miten yleisesti varsinkin viimemainittua kirjaa rukoilijain mailla luettiin, näkyy siitä, että siitä lyhyen ajan kuluessa ilmestyi neljä uutta painosta: Kuopiossa 1845 ja 1855, Sortavalassa 1848 sekä Vaasassa 1852. Miltei ainoa Renqvistin vanhemmista kirjoista, jota Savon ja Pohjanmaan heränneetkin yleisemmin viljelivät, oli "Pieni Kempi". Kahden aikuisemman painoksen lisäksi ilmestyi siitä uusia: Sortavalassa 1849 ja Helsingissä 1851.
Tärkein kaikista Renqvistin painoon toimittamista kirjoista oli Juhana Arndtin "Totisesta kristillisyydestä" nimisen kuuluisan kirjan suomennos. Tämän suomennoksen oli hän jo v. 1827 saanut valmiiksi, mutta Turun palossa oli käsikirjoituskin, niinkuin ennen (I, 248) on kerrottu, joutunut liekkien uhriksi, jonka vuoksi tuo väsymätön työntekijä ryhtyi uutta käännöstä toimittamaan. Itse käänsi hän uudestaan teoksen kolme ensimmäistä kirjaa, joista ensimmäinen painettiin Porvoossa 1832, Turussa 1834, Helsingissä 1837 ja Hämeenlinnassa 1849, toinen Helsingissä 1835 ja 1843, kolmas Kuopiossa 1843. Neljännen kirjan käännöksen suoritti, niinkuin tiedämme, Renqvistin ystävä G. Monell. Se valmistui v. 1846 ja painettiin Sortavalassa 1847 sekä uudestaan 1850. Suurella ilolla otettiin tämä kirja vastaan eri osissa maata. Lukuunottamatta muutamia seurakuntia Kuopion tienoilla, joissa Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin opetuslapset aikuisemmin olivat kiivaimmin törmänneet yhteen ja joissa ensinmainitun suunnan edustajat eivät sentähden tahtoneet näitä kirjoja lukea, että Renqvist oli ne suomentanut, viljelivät heränneet sitä paljon. Myöntää kuitenkin täytyy, ettei kirja Pohjanmaalla ollut läheskään niin levinnyt kuin monessa Savon seurakunnassa, puhumattakaan niistä seuduista, joissa Renqvistin edustama suunta oli vallalla. Arndtin verrattomat rukoukset olisivat varsinkin ansainneet tulla yleisemmin tunnetuiksi Pohjanmaallakin.
Siihen aikaan, jolloin Renqvist kehoitti Monellia kirjoittamaan "Epäjumalisuuden kauhistuksesta", oli hän itse ryhtynyt valmistamaan kirjaa, jolle hän aikoi antaa nimeksi "Pyhän raamatun ydin eli sisu". Tästä aikomuksestaan kirjoitti hän Monellille: "Aion ottaa sen (mainitun kirjan) sanasta sanaan raamatun ensimmäisestä rekisteristä paitsi muistutuksia (viivan) alla, siten kumotakseni kaikenlaiset harhaopit, mitä laatua nämä sitten ovatkin. Semmoinen kirja olisi kumoamaton, niinkauan kuin itse raamattu olisi semmoinen, niin että semmoisen kirjan jättäminen toimittamatta olisi syntiä". Kirja ilmestyi Viipurissa v. 1852 nimellä "Ilmoitus, minkälainen pyhän raamatun ydinkirja on, joka sanasta sanaan on otettu piplian rekisteristä" sekä seuraavana vuonna vähän muutetulla nimellä. Jo ennenkuin tämä kirja ilmestyi, odotettiin sitä hartaasti rukoilijoitten piireissä, sillä Renqvist oli jo pari vuotta aikaisemmin ystävilleen ilmoittanut aikovansa toimittaa tämmöisen kirjan. Ruotsalaisen hengenheimolaisista se ei lukijoita saanut.
V 1851 ilmestyi niinikään Viipurissa Renqvistin kirjoittama "Tutkistelemus, jossa osoitetaan pyhän raamatun olevan Jumalan sana eikä ihmisten sana, niinkuin pilkkaajat ja toimettomat ihmiset sanovat". Se oli rukoilijainkin piireissä vähemmin levinnyt kuin useimmat muut Renqvistin kirjoista; ani harva muista heränneistä lienee siitä kuullut puhuttavankaan.
Kaikkiaan toimitti Renqvist painoon noin 60 kirjaa. Suuri osa hänen toimestaan julaistuista käännöksistä on kuitenkin kokonaan muiden valmistamia, Renqvistillä kun näiden suhteen ei ole muuta tointa ollut kuin uusien painosten toimittaminen. Niin esim. Murrayn ja J. Ph. Freseniuksen kirjat, jonka viimemainitun kirjailijan suomeksi ilmestyneistä kirjoista ainoastaan "Neuvojille ja neuvottaville" on hänen suomentamansa. Toisia muiden toimittamia käännöksiä, joita hän ei hyväksynyt, hän korjasi usein aivan perinpohjin. Semmoinen oli esim. Jean de Bernières Louvignyn "Salattu elämä Kristuksen kanssa Jumalassa", jonka hän jo v. 1834 itse oli kääntänyt ja täten v. 1851 toimitti parempaan kieliasuun. Parannetussa suomenkielisessä asussa ilmestyivät näinä aikoina myöskin Gerhard Terstegenin "Monen hurskaan sielun puuttuvainen kristillisyys" (1844 ja 1855) ja "Kristuksen rakkaus vaatii meitä" (1849). Kun muistamme, miten vaikeissa olosuhteissa Renqvist työskenteli, on hänen kirjailijatoimensa tulos todella hämmästyttävä. Ja jos moni hänen kirjoittamistaan tahi kääntämistään hartauskirjoista saikin vain pienemmän lukijakunnan tahi jo aikuisin joutui aivan unohduksiinkin, pääsivät toiset sitä laajemmissa piireissä ja sitä pitemmäksi ajaksi puhumaan vakavaa ja korutonta totuuttaan kansallemme.
Kirjansa painatti Renqvist omalla kustannuksellaan. Jos hän monien ystäviensä kautta Karjalassa, Etelä-Savossa ja Lounais-Suomessa y.m. ylimalkaan näkyykin saaneen niitä hyvin leviämään, on selvä, että tämäkin toimi tuotti hänelle ylenmäärin suurta huolta ja vaivaa. Elleivät ystävänsä kovimpina aikoina olisi koonneet hänelle apua, olisi hän monesti joutunut kovin ahtaalle. — Renqvist aikoi Sortavalassa perustaa ja ylläpitää oman kirjapainon, mutta tämän tehtävän hän kuitenkin luovutti K. V. Holmströmille, joka vuosina 1846-1850 viimemainitussa kaupungissa painoi hänen kirjojaan ja senjälkeen Viipurissa jatkoi samaa tointaan.
Heränneitten ehkä yleisimmin käyttämät kirjat olivat vanhastaan Antti Achréniuksen "Halullisten sieluin hengelliset laulut" sekä Elias Laguksen v. 1790 ensin suomentamat "Siionin virret". Nämä herännäisyyden alkuaikoina lehtisinä painetut laulut esiintyivät jo kysymyksessä olevina aikoina sidottuina kirjoina. Kummastakin virsikokoelmasta ilmestyi tuon tuostakin uusia painoksia. Seuraavat eri painoksia ilmaisevat numerot kysymyksessä olevalta ajalta osoittavat, kuinka paljon niitä viljeltiin: Hengelliset laulut: 14 painosta Turussa 1790 — 1854, 2 Vaasassa 1801 — 1828, 3 Oulussa 1832 — 1849; Siionin virret: (paitsi vanhempia) 3 painosta Turussa 1822 — 1841, 2 Helsingissä 1829 — 1849, 5 Oulussa 1829 — 1848.
Kaksi arvokasta suomenkielistä postillaa oli 19 vuosisadan herännäisyys saanut perinnöksi edelliseltä ajalta: Juhana Vegeliuksen "Pyhä evankeliumillinen valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä" sekä Antti Björkqvistin "Uskon harjoitus autuuteen". Vaikka verraten harvat voivat itselleen hankkia ensinmainittua kirjaa, se kun käsittää yli 2,000 sivua, tuli se jo verraten aikaisin tutuksi heränneille, sillä opettajat ja muut johtajat lukivat sitä seuroissa. Paavo Ruotsalainen piti sitä erinomaisen hyvänä kirjana, ja tuskin löytyi sitä herännyttä pappia, joka ei olisi sitä omaksi hartaudekseenkin viljellyt. Vähimmin tunnustusta näkyy se saaneen osakseen Renqvistiltä, mutta hänkin sanoi sitä "jokseenkin hyväksi". Syynä siihen, ettei hän kirjaa ystävilleen suositellut, oli sen laajuus. Mutta paljon siitä Renqvistin ystävät eri osissa maata pitivät. Niinkuin olemme nähneet, käyttivät Mikkelin puolen heränneet sitä yleisesti seurakirjana. Samoin myöskin heidän hengenheimolaisensa Lounais-Suomessa. "Vegeliuksen postilla on kristinuskon tuki Suomessa", lausui Kustaa Ilvan vielä kuolinvuoteellaan. Koko Pohjanmaalla pidettiin kirjaa erittäin suuressa arvossa. Sen toinen painos oli ilmestynyt Turussa v. 1836 — 1838 ja kolmas Suupohjan heränneitten pappien toimesta N. K. Malmbergin kustannuksella Vaasassa 1848, jolloin se ilmoitettiin tilattavaksi "vahvoissa kansissa" 2 ruplasta molemmat osat. — Vielä suuremman merkityksen kuin Vegeliuksen postilla sai Björkqvistin "Uskon harjoitus autuuteen". Varsinkin Pohjanmaan heränneet sitä rakastivat. L. J. Achrén käänsi sen ruotsiksi, ja v. 1841 ja 1849 ilmestyi se uusina suomenkielisinä painoksina Vaasassa, viimemainittuna vuonna N. K. Malmbergin kustannuksella.
Paljon rikastuttivat Suupohjan heränneet papit postillakirjallisuuttamme, kääntämällä Lutherin saarnoja suomeksi. Jo v. 1846 oli K. I. Nordlund ruvennut kääntämään Lutherin Kirkkopostillan evankeliumi-osaa, mutta hän luopui hankkeestaan, julkaistuaan painosta ainoastaan pienen osan. Luultavasti oli hän saanut tietää, että F. O. Durchman ja A. V. Ingman, joiden suomenkielentaito oli laajalti tunnettu, olivat ryhtyneet tähän työhön. V. 1848 oli heidän toimittamansa käännös käsikirjoituksena valmiina ja jo samana vuonna alkoi painattaminen. Tilaajat, joita ilmestyi kaikkialta koko maassa, tietysti verrattomasti suurin osa heränneitten piireistä, saivat kirjan vihottain, kunnes se v. 1851 kokonaisuudessaan valmistui. Postillan "Talvipuoli" painettiin Turussa, "Suvipuoli" Helsingissä C. J. Frenckell ja Pojan kirjapainossa, A. V. Ingmanin kustannuksella.
Epäilemättä paras kaikista Pohjoismaissa käytetyistä postilloista oli ruotsalaisen Antti Nohrborgin "Den fallna menniskans salighetsordning" (Langenneen ihmisen autuudenjärjestys). Sekin ilmestyi näinä aikoina suomenkielisessä asussa. Tämänkin käännöksen toimitti herännyt pappi, F. O. Durchmanin vanhempi veli Josef Vilhelm Durchman, joka, toimittuaan pappina eri seurakunnissa Pohjois-Pohjanmaalla sekä Lapissa, v. 1847 oli nimitetty Ylistaron kappalaiseksi. Jo sitä ennen oli hän sanotun veljensä y.m. ystävien kehoituksesta ryhtynyt tätä suurta käännöstyötä toimittamaan ja saanut sen valmiiksi. Se ilmestyi painosta v. 1848 eli samana vuonna, jolloin kääntäjä muutti Ylistaroon. Painattamisesta, jonka toimitti heränneisiin lukeutuva kirjakauppias P. F. M. Lundberg Vaasassa, oli F. O. Durchman pitänyt huolta.
Siis neljä postillaa, joiden sivumäärä yhteenlaskettuna teki yli 5,000 sivua, neljän vuoden kuluessa! Painosten suuruutta ei tarkkaan voitane arvioida, mutta päättäen Suupohjan heränneitten pappien kirjeenvaihdosta näiltä ajoilta, saattaa erehtymättä väittää, etteivät ne olleet pieniä. Ja kun tämän lisäksi muistamme, että Björkqvistin, Vegeliuksen ja Nohrborgin postilloja luettiin yksinomaan heränneissä piireissä, täytyy todella ihmetellä sitä lukuhalua, jonka herännäisyys oli kansassa herättänyt. Tuskin koskaan muulloin, ei aikaisemmin eikä myöhemmin, olisi kannattanut koettaakaan yhtaikaa toimittaa kirjamarkkinoille neljää näin suurta postillaa. Kuinka tuo silloin onnistui, se on 1840-luvun herännäisyyden salaisuus.
Eikä siinä kyllin, että postillat näin tavattoman suuressa määrässä saivat lukijoita. Paljon muuta samaan aikaan heränneitten pappien toimesta ilmestynyttä hartauskirjallisuutta levisi, niinkuin tiedämme, yhtä helposti heränneessä kansassa. Varsinkin muutamien pienempien lempikirjojen menekki oli hämmästyttävän suuri. Kun esim. Vilcocksin "Hunajan pisarat", jota kirjaa sitä ennen oli suomeksi ilmestynyt seitsemän eri painosta, v. 1849 painettiin uudestaan (Oulussa), loppui painos jo parin vuoden perästä, vaikka sitä sitäennen, niinkuin Malmberg v. 1848 J. I. Berghille kirjoittamassaan kirjeessä lausuu, "aikaisemmin oli myyty tavattomat määrät". Viimemainitun toimesta ja hänen kustannuksellaan ilmestyi tämä Paavo Ruotsalaisen lempikirja uudelleen Kuopiossa v. 1852. Eikä sekään riittänyt. Kolme vuotta myöhemmin painettiin viimemainitussa kaupungissa vieläkin yksi painos. Esimerkin vuoksi mainittakoon niinikään, että yksin Malmberg tilasi J.I. Berghin v. 1847 kääntämää O. J. Hoofin saarnaa "Kymmenestä neitseestä" 800 kappaletta ja 300 kappaletta Arndtin "Totisen kristillisyyden" kolmatta osaa. Berghille lähetti hän seuraavana vuonna 300 kpl. Björkqvistin postillaa, jota määrää hän piti kohtuullisena Kuopion seudun heränneille. — Muista heränneissä piireissä yleisemmin luetuista kirjoista ansaitsee mainitsemista etenkin Lutherin "Isä meidän selitys", jonka N. K. Malmberg v. 1841 toimitti entistä parempaan kieliasuun. Tämä käännös painettiin uudestaan Oulussa, missä edellinenkin oli ilmestynyt, v. 1854. — Huomattava on myöskin, että heränneetkin ostivat niitä Lutherin muiden kirjojen suomennoksia, joita evankelisen suunnan miehet samaan aikaan toimittivat kirjamarkkinoille.
Heränneitten käyttämään hartauskirjallisuuteen sopii tavallaan lukea myöskin kirkkomme Tunnustuskirjat, jotka, niinkuin ennen on mainittu, Jos. Grönberg alkukielestä käänsi suomeksi. Käännökseen liitettiin, niinkuin niinikään ennen on mainittu, J. I. Berghin kirjoittama "Lyhykäinen johdatus tunnustuskirjoihin" sekä "Upsalan kokouksen päätös". Teos ilmestyi Vaasassa P. F. M. Lundbergin kirjapainossa. Kustantajana oli Jos. Grönberg. Emme tässä yhteydessä olisi puhuneet "Tunnustuskirjoista", ellei herännäisyyden oppiriitoihin eksynyt henki olisi saanut aikaan, että niistä siellä täällä ruvettiin etsimään tyydytystä sielun puhtaasti uskonnollisillekin tarpeille. Niinpä esim. Wilhelm Niskanen hyvin ahkerasti luki näitä kirjoja. Samoin jotkut muutkin liikkeen johtomiehistä. Suurten joukkojen kirjaksi teos tietysti ei päässyt.
Yhtä rikas kuin tämän ajan suomenkielinen hartauskirjallisuus on käännöksistä, yhtä köyhä on se alkuperäisistä teoksista. Renqvistiä lukuunottamatta, eivät heränneet papit kysymyksessä olevalla aikakaudella mitään omaa julkaisseet, jota sopisi lukea hartauskirjallisuuteen kuuluvaksi. Tämä on puute, jota emme saa jättää mainitsematta. Kynämiehiä, vieläpä eteviäkin, heränneitten joukossa kyllä löytyi, mutta he käyttivät kykyään riitakirjoitusten kirjoittamiseen.
Raamattua, varsinkin Uutta Testamenttia levitettiin kaikissa heränneissä piireissä. Että kirjojen kirja on ainoa ehdottomasti oikea autuudenohje, sen kaikki tiesivät ja tunnustivat. Mutta myöntää täytyy, ettei se käytännössä aina päässyt yksin semmoisena esiintymään. Sitä ei viljelty niin ahkerasti, kuin muita hartauskirjoja. Niinpä sitä ei missään seurakirjana käytetty; tämän oikeuden olivat postillat ja jotkut muut hartauskirjat itselleen anastaneet. Samoin oli kotihartaudenkin, vieläpä sanan yksinäisyydessäkin viljelemisen laita. Useimmin nähtiin moni herännyt pappikin postillansa, kuin raamatun ääressä. Kansassa oli tämä tietysti paljon yleisempää. Kun tämän lisäksi muistamme, että toisilla paikkakunnilla yksi, toisilla toinen postilla tahi muu hartauskirja oli eniten käytännössä, syntyi helposti yksipuolisuutta uskonnollisessa katsantotavassa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme, että herännäisyydessä ilmenevät hajoittavat riidat ainakin jossain määrin johtuivat juuri tästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että juuri hartauskirjat ovat tuottaneet tälle liikkeelle niin paljon siunausta, että niiden merkitystä sen synnyttämisessä ja kehittämisessä tuskin voitaneen liika suureksi sanoa. [K. Hallio, Katsaus hengelliseen kirjallisuuteemme; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1544 — 1877; Renqvistin kirje Monellille 29/6 1848; Jonas Laguksen kirje N. K. Malmbergille 12/10 1849; A. Kihlmanin kirje R. Helanderille 2/11 1846; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille 14/3 1848, 21/11 1849, 11/2 1850; K. V. E. Ranckenin, Kustaa Malon, J. Vallenbergin, Paavo Niskasen, J. Hirvelän, A. O. Törnuddin y.m. vanhojen heränneitten kertomukset; A. V. Ingmanin kirjekonsepti J. Ternströmille.] Merkille on myöskin pantava, etteivät heränneet papit niin yksipuolisesti arvostelleet-kansan tarvetta hengelliseen kirjallisuuteen nähden ja tätä kirjallisuutta semmoisenaan, että olisivat pitäneet mitään hartauskirjaa riittävänä yksin ohjaamaan ketään autuuden tielle ja sillä tiellä johtamaan. Suruttomalle annettiin hänen tilaansa sopiva kirja, vasta heränneelle toinen, hengellisesti kokeneempia neuvottiin syvempiä uskonelämän salaisuuksia käsitteleviä kirjoja itselleen hankkimaan. Asiaa valaiseva on seuraava ote A. V. Ingmanin J. Ternströmille v. 1849 kirjoittamasta kirjeestä:
"Jolleivät heränneet heti huomaa lukea oppi-isäsi Schartaun hyvin arvokkaita kirjoja, vaan ensi hädässään turvautuvat esim. täällä vanhastaan tavallisiin 'Huutavan ääneen', 'Autuuden järjestykseen', 'Sanaan syntisille', 'Siionin virsiin' y.m., niin syytät heitä huolimattoman hengellisen opin sekoittamisesta Jumalan puhtaaseen ja väärentämättömään sanaan y.m. Vieläpä näyt teräväpäisen Schartaun esimerkkiä noudattaen arvelevan, etteivät mainitut kirjat voi tyydyttää muita kuin lahkolaismielisiä sieluja. Myönnän kyllä, etteivät nämä kirjat ajanpitkään voi ylläpitää hengellistä elämää, mutta sen tiedän kokemuksesta myöskin, että ne ovat kantaneet siunauksesta rikkaita hedelmiä synnin unesta herättämiseksi. Tuolla sinun halveksimallasi roskalla on Kristus meidänkin maassamme avannut monen tuhannen silmät, varsinkin 'Huutavan äänellä', 'Sanalla syntisille' ja 'Autuuden järjestyksellä'. Raamattu, Luther, Björkqvist, Vegelius, Freseniuksen rippikirja sisältävät liika voimallista ravintoa vastaheränneille: he tarvitsevat vielä maitoa. Mutta anna heidän Jumalan oman johdatuksen alaisina päästä syvempään hengellisen ravinnon tarpeeseen, niin he jättävät lapsenruuan, ja raamattu, Luther, Björkqvist, Fresenius y.m. tulevat heidän ainoiksi opettajikseen. Niin ainakin on aivan asianhaarojen pakosta täällä Suomessa käynyt. 'Siionin virsiä', tahi oikeammin muutamia siinä löytyviä virsiä veisasi alussa vastaherännyt kansa syvällä lämmöllä, heidän vielä hekumoidessaan tuntuvamman armon helmassa s.o. tuntuvammassa synninsurussa ja tuntuvammissa evankeliumin virvoituksissa, jota Jumala alussa antaa kaikille heränneille sieluille, mutta nyttemmin on syvästi hengellinen vanha virsikirjamme ainakin vanhempien heränneitten rakkain lukukirja".
X.
Herännäisyyttä koskena arvosteluja ja riitakirjoituksia 1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.
"Väärän opin kauhistus" ei ollut Renqvistin viimeinen riitakirja. Ennen mainitsemamme (III, 10-11) K. I. Nordlundin sitä vastaan kirjoittama vastalause antoi hänelle aihetta jälleen tarttumaan kynään. V. 1848 julkaisi hän "Vastauskirjan sille kirjalle, joka Väärän opin kauhistus-kirjaa vastaan on Turussa painettu v. 1846, jolla nimenä on Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta." Esipuheessa huomautettuaan, "monen oikeankin opin noudattajan mielipiteestä, ettei pitäisi kirjoittaa taistelukirjoja villihenkiä vastaan, jotta ei sielun asia joutuisi taistelunaineeksi", puolustaa hän esiintymistään sillä, että villihenget kuitenkin kirjoittaisivat "sekä entisiä että nykyisiä oikeita jumalisia kirjoja vastaan" ja siten eksyttäisivät ihmisiä pitämään vääriä kirjoja oikeina ja oikeita väärinä, ellei kukaan kirjoittaisi heitä vastaan. Painavin syy Renqvistin esiintymiseen oli seuraava. Nordlund oli varustanut kirjasensa otsakkeella: "Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana." Viimeiset sanat "muutama sana" ovat painetut pienemmillä kirjasimilla, niin että lukija tuskin huomaa ne. Täydellä syyllä huomauttaa Renqvist uudessa kirjassaan, että moni lukija on luullut hänen kirjoittaneen tuon toisenkin riitakirjan ja siten kerrassaan eksyneen itse asiaankin nähden, lisäten: "Kun kirjan tekijällä on ollut mielessä sellainen koiruus, niin hän on ajatellut: nuo jatkosanat (muutama sana) ovat niin pantavat, ettei lukijat niitä huomaisi, vaan luulisivat tämänkin kirjan H. Renqvistin tekemäksi. Mutta sellaisen koiruutensa kautta on hän pudonnut omaan kuoppaansa, sillä ihmiset ovat hänestä joutuneet ajattelemaan: kaikenlaisia ihmisiä ja villihenkiä pitää maailmassa viimeisillä ajoilla oleman kuin sekin mies on, joka on mokoman valhekirjansa kirjoittanut ja ollut niin häpeämätön, että on pannut sen toisen työksi."
Vaikea on otaksua, että Nordlund olisi tarkoittanut tuollaista petosta, mutta jos niinkin oli, ei Renqvistkään kysymyksessä olevassa vastauksessaan esiinny hyvinkään edullisessa valossa. Hänen naiivisen itsetietoista, kiivasta polemiikkiansa kuvaamaan lainaamme tähän toisenkin otteen samasta kirjasta: "Jumalan sanan vääntelemisellä ja muilla valheilla ja kavalilla juonilla on hän (Nordlund) kirjansa täyttänyt ja kehdannut panna sen sen miehen (Renqvistin) työksi, jolla ei sinä ikänä ole ollut yritystäkään sellaisen valhekirjan kirjoittamiseen, sitä vähemmin olisi hän niitä kirjoittanut, jonka yltäkyllin osoittavat ne monet hyvät kirjat, joita H. R. osittain kääntämisellä muista kielistä, osittain suoraan kirjoittamisella on Suomen kieleksi toimittanut. Tämänkin koiruutensa kautta 'Väärän opin kauhistus'-kirjan moittija yllinkyllin osoittaa, minkälainen kristitty hän on, nimittäin ettei hänellä ole ihmistenkään häpyä, sitä vähemmän Jumalan pelkoa. Mutta vaikka hän sellainen on, kerskaa hän kuitenkin kylkiänsä sangen valkeiksi ja puhtaiksi, jonka hän ilmoittaa, kun sanoo mustan kylen olevan kummallakin, sekä sillä mainiolla ukolla (Ruotsalaisella), jota 'Väärän opin kauhistus'-kirjassa moititaan, että itse moittijallakin. Sillä senkautta tulee hän näin kerskaamaan: minä olen kolmas, jolla on hyvin valkea kylki, en ole mustakylkinen, niinkuin he ovat. Kuinka hurskas ja viisas minä olen, sen voitte ymmärtää siitäkin, että minä kirjalleni osasin panna niin sukkelan nimen, että jokainen luulee sen sen miehen kirjoittamaksi, jota vastaan minä kirjani kirjoitin, ja osasin sen sisältäpäinkin niin viisaasti valheella ja väärillä mutkilla täyttää, etteivät viisaatkaan ja oppineet huomaa niitä. Siitä myöskin voisitte havaita, kuinka vahvauskoinen minä olen, jonka vahvan uskon minä olen saanut, kun olen hyljännyt parannuksen opetuksen ja noudattanut vaan evankeliumiin uskomista. Niin tekin saisitte kun lähtisitte minun rekeeni minun opetustani ja esimerkkiäni noudattamaan, tulisitte niin valkeakylkisiksi ja taitaviksi, kuin minä olen, polkemaan kirjoja ja opetuksia, vaikka ne kuinka jumaliset ja raamatun kanssa yhtäpitävät olisivat."
Mutta asiallisiakin muistutuksia sisältää Renqvistin kirja. Nordlund oli lausunut: "'Väärän opin kauhistus'-kirjassa on sekin asia väärin, kun siinä sanotaan hädän vaativan herännyttä ihmistä rukoilemaan ja pahasta pois luopumaan sekä hyvään suostumaan, vaikka raamattu sen asian uskolle omistaa". Tämä antoi Renqvistille aihetta kirjoittaa niistä opinkohdista, joissa evankelinen suunta ja herännäisyys jyrkimmin erosivat toisistaan. Huomauttaen, ettei Davidkaan sano "uskossani", vaan "hädässäni huudan Herraa", sekä näyttäen muillakin raamatun esittämillä esimerkeillä, miten hätä ensin ajaa ihmistä Jumalaa rukoilemaan, puolustaa hän oppiaan muun ohessa seuraavin sanoin: "Kuinka hädälläkin hämmästykseen saattamisellansa ilman uskoakin on erinomainen voima muuttamaan ihmistä toisenmieliseksi, kuin hän ennen hätään joutumistansa oli, sen osoittaa luonnollinenkin hätä, koska sekin, vaikkei sillä ole uskoa voimana, saattaa ihmisen luopumaan siitäkin, jota hän eniten rakastaa, ja sensijaan suostumaan siihen, jota hän ennen hätään joutumistaan enimmin vihasi. Esimerkiksi: vaikka kuinka ahne ja tavaroitaan rakastava ihminen olisi ja joutuisi järveen eli muuhun hätään, niin hän sydämen pohjasta luopuisi rikkaudestaan, vaikka hän sitä hyvin rakasti, ja suostuisi köyhyyteen, jota hän ennen hyvin vihasi. Ja se mieli hänellä on, niinkauan kuin hätää kestää. Mutta koko sitä hänen menoansa ei luettaisi muuksi kuin hädän vaikutukseksi; sillä siitä sanottaisiin: hätänsä vaati ja pakotti häntä sitä tekemään. Ja niin onkin sen asian laita. Sentähden olisi toimeton se, joka puhuisi sitä vastaan. Näin toimeton on sekin teko, joka kieltää hädän vaikutuksen eli hämmästykseen saattamisen hengellisissä asioissa, niinkuin 'Väärän opin kauhistus'-kirjan moittija tekee". Väärin olisi syyttää Renqvistiä siitä, ettei hän tarkkaan eroittaisi luonnollisen ihmisen hätää uskosta, lakia evankeliumista. Ei hän uskoa kiellä, mutta hän teroittaa tarkkaan, ettei luulousko ole uskoa. Kirjassa on monta hyvää paikkaa; vahinko vain että niitä kaikkialla pilaavat tekijän tavaton kiivaus ja katkeruus vastustajaansa kohtaan. Miltei koomillisen vaikutuksen tekee alituinen palajaminen viimemainitun kirjan otsakkeessa ilmenevään "koiruuteen". Paremman vaikutuksen saa sitävastoin kirjan loppusanoista. Ne kuuluvat: "Jollei Jumalan kunnia ja sielujen autuus olisi kysymyksessä — — —, niin en kaiketi olisi ottanut kynää käteeni paperin pilaamiseksi vihamiehiäni vastaan. Mutta kun niin verrattomat asiat ovat kysymyksessä, niin en saanut yhtään rauhaa, ennenkuin kirjoitin tämän heikon kirjoitukseni. Mutta rakas taivaallinen Isä, rakkaan Poikansa Jesuksen tähden, laittakoon niin, että tämäkin heikko työni tulisi vähänkin auttamaan sitä asiaa, jota sillä suuressa heikkoudessani olen vilpittömästi tarkoittanut, nimittäin hänen valtakuntansa levittämistä ja saatanan vallan kukistamista".
Niinkuin olemme nähneet, (III, 5-6) ilmestyi Ruotsissa näinä aikoina "Nordisk Kyrkotidning" ja "Pietisten" nimiset uskonnolliset aikakauslehdet. Ensinmainittu, jota J. Ternström toimitti, oli jo Kalajoen käräjien aikoina, jolloin L. H. Laurin siinä julkasi kertomuksia Suomen herännäisyyden silloisista vaiheista, suosittu meidänkin maamme heränneissä piireissä, jotavastoin viimemainittua karsain silmin seurattiin, se kun oli K. O. Roseniuksen äänenkannattaja. Ennenpitkää tuli kuitenkin näkyviin, ettei edellisenkään ystävyyteen ollut paljon luottamista. Liioittelematta saattaa sanoa, ettei Suomen herännäisyyttä Ruotsissa milloinkaan ole ymmärretty. Sitävastoin sai, niinkuin tiedämme, Hedberg paljon kannatusta sikäläisissä uskonnollisissa piireissä. Varsinkin vuodesta 1846, jolloin hän kävi hengenheimolaisiaan Ruotsissa tervehtimässä, oli esim. hänen suhteensa Roseniukseen käynyt hyvin likeiseksi.
Syyskuussa 1847 luettiin Hengstenbergin "Evangelische Kirchenzeitungissa" pitkänlainen selostus Suomessa syntyneistä hengellisistä liikkeistä, etenkin Savon herännäisyyden synnystä, kehityksestä ja luonteesta. "Nordisk Kyrkotidning", joka otti tämän kertomuksen palstoillensa, lausui siitä johdatuksessaan muun ohessa: "Joka ei yksityiskohdissa tunne olosuhteita, ei helposti voi päästä tietämään kirjoittajan omaa kantaa ja mitä hengellisyyttä hän edustaa." Kirjoitus ei ollut varustettu nimimerkillä. "Nordisk Kyrkotidningin" arvelun mukaan oli se "tilattu". Missä hengessä kirjoitus oli kirjoitettu, näkyy seuraavista sen loppusanoista: "Kaikille niille, jotka sydämestään pitävät Jumalan armoa ja syntien anteeksisaamista kalliina, täytyy tärkeimmän kysymyksen olla: saako ihminen, niinkuin Kristus, apostolit ja Luther opettavat, tuntuvan armon puutteessa, yksin Jumalan pyhään sanaan ja lupauksiin turvaten, uskoa hänen armoonsa, vai niinkö on, ettei hän tässä tilassa, niinkuin Paavo opettaa, saa pitää itseään kristittynä, vaan että hänen täytyy yöt päivät murheella taistellen alituisesti rukoilla Kristuksen armoa, kunnes tämä tuntuvasti havaitaan sydämessä. Koko sisällisen elämän suunnan täytyy riippua siitä, kumpaako näistä kahdesta opista kuolemaan saakka tahtoo seurata; sillä nehän ovat selvästikin toisiaan vastaan. Ja jos saan itsestäni jotakin sanoa ja päättää kirjoitukseni avomielisellä tunnustuksella, niin on Paavon erehdys juuri tähän opinkohtaan nähden vaikuttanut, että minä monen muun kera mitä jyrkimmästi olen eronnut hänestä ja hyljännyt hänen oppinsa, vaikka minä jonkun ajan kuluessa, niin monien maallikkojen ja pappien esimerkin eksyttämänä, juuri siinä luulin löytäväni korkeimman hengellisen totuuden ja todellisen elämän salatun aarteen."
"Nordisk Kyrkotidningin" suomalaisten lukijain ei ollut vaikea arvata, kenen kynästä tuo kertomus Suomen herännäisyydestä oli lähtenyt. Oudoksuen, että Ternström, jota he olivat pitäneet ystävänään, oli ottanut kirjoituksen lehteensä, kirjoitti A. V. Ingman hänelle 1848 tämän johdosta pitkän kirjeen, jossa hän vastustaa tässä ja muissa "Nordisk Kyrkotidningissä" niinä aikoina Suomen herännäisyyttä vastaan julaistuja kirjoituksia. Tässä kirjeessä hän muun ohessa lausuu: "— — — Minä jo kernaasti jättäisin sinut rauhaan, jollet lehteesi tänäkin vuonna olisi ottanut aivan itse F. G. Hedbergin kirjoittamaa kieroa ja meitä Suomen heränneitä raukkoja alentavaa kirjoitusta. Toivoimme olevasi vilpitön veljemme. Olisit J. I. Berghin, L. Stenbäckin ja K. K. von Essenin kirjoista nähnyt, minkälainen henkemme ja minkälaiset sydämemme ajatukset ovat, jos olisit kysynyt kirjallisia lähteitä meiltäkin (tiedänhän, että ihastuksella olet lukenut heidän kirjojaan). Sinähän olit erään ystävämme kautta saanut suullisia tietoja suomalaisista oloistamme; kuulit häneltä, että tuo ylönkatsottu talonpoika P. Ruotsalainen on Suomen heränneitten, siis myöskin J. Berghin ja muiden kokenut johtaja, tiesit että pidimme Björkqvistin ruotsiksikin käännettyä ja Tukholmassa saatavana olevaa postillaa mitä suurimmassa arvossa. Kaiken tämän uhalla otat lehteesi kirjoituksen, jossa pahasisuinen vääristely tekee P. Ruotsalaisesta ja Björkqvist-vainajasta lahkolaisia ja tunnekristittyjä. Täytyyhän tämän syvästi meitä loukata. Kirjallisesti emme nyt enää saa omassa maassamme puolustaa itseämme kirkkoruhtinaitamme ja tuomareitamme vastaan — tietänet kai, että Stenbäckin täytyi lakkauttaa jumaluusopillinen aikakauslehtensä? Hedberg saa kyllä oksentaa sappensa meidän n.s. 'lahkoamme' vastaan, mutta että hän sinunkin lehdessäsi saapi esiintyä tuomarinamme, tuo meistä on katkerinta. Ajattelepas, kuinka Hedberg itse nyt mahtaakaan sokeuttasi nauraa. Se meitä suuresti ihmetyttää, ettet tuossa kirjoituksessa ole voinut huomata Hedbergin henkeä. Hänhän tekee niin selvän uskontunnustuksen väitellessään Björkqvistiä vastaan ja puhuessaan P. Ruotsalaisesta. Mutta sinä selvästikin kuuntelet kaikkea, joka on meitä vastaan. Jos sinulla olisi ollut hengelliset silmät, niin olisi sinun kirjoituksessasi löytyvistä, muutamia P. Ruotsalaisen ihmeellisiä kokemuksia kuvaavista kohdista pitänyt huomata, kuinka puhdashenkinen hän on — puhumattakaan Björkqvistin postillasta, joka raamatun jälkeen on Savon ja Pohjanmaan heränneitten pääkirja. Mutta oletko lukenut tätä postillaa? Ethän milloinkaan puhu sanaakaan tästä kirjasta". Kerrottuaan Savon herännäisyyden alkuvaiheista, joiden punaisena lankana Hedberg kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan oli esittänyt kielillä-puhumiset ja muut samankaltaiset ilmiöt, jatkaa Ingman: "Tämä herätys levisi kuni kulovalkea laajalle, sytyttäen tuleen monta tuhatta sielua. Kun sitten nuo voimalliset herätyksen tuulet olivat asettuneet, ovat heränneet nöyrtyneessä hengessä luovuttaneet ratkaisevan tuomio-oikeuden kaikissa asioissa yksin Jumalan sanalle. Heillä on nyttemmin suuri hengellinen kokemus, jonka monivuotisissa kovissa sisällisissä koetuksissa ovat koonneet yksin raamatun puhtaasta sanasta, jonka mukaan he tuomitsevat kaikki asiat hengellisesti. Mainittuja ekstatisia liikutuksia he eivät pidä missään arvossa, jos kohta he eivät uskalla niitä kokonaan kieltää (1 Kor. 14: 22), vaan päinvastoin pelkäävät he saatanan kavaluutta tässäkin, sillä hän osaa mestarillisesti matkia kaikkia Jumalan hengen lahjoja, etenkin liikkuu hän kernaasti yliluonnollisissa näyissä, unissa y.m. Tiedämmehän kirkkohistoriasta hänen kepposensa Petersenin perheessä Spenerin aikana. Kaiken tämän tietävät savolaisemme aivan hyvin ja luottavat sentähden näinä eksytysten aikoina ainoastaan siihen sanaan, joka ei katoa. Hedbergin puhe tuossa kirjoituksessa Savon heränneitten vaatteista lienee sinua pahoin loukannut. Herätysten Savossa ensin syntyessä, käytti jokainen Suomen talonpoika siistiä, alkuperäistä kansallispukuaan. Mutta sittemmin, varsinkin vuoden 1809 jälkeen, on talonpoikiemme nuorempi sukupolvi luopunut tästä esi-isien kauniista puvusta. Synnillisestä turhamaisuudesta he nyt pukeutuvat pukuihin yli säätynsä. Näkee talollisten poikien ja renkien, jos vähänkään vaativat itselleen huomiota, käyttävän simusetteja, valkeita hansikkaita, ranskalaisia bonjoureja, lankkinahkaisia saappaita, sanalla sanoen aivan niinkuin herrasmiehemmekin. Talonpoikaisnaiset taasen ovat vaihtaneet entisen siistin körttiröijynsä leveähihaisiin kirjaviin hameisiin ja venäläisiin päällysnuttuihin, he käyttävät loistavia vöitä, kalliita ulkomaan huiveja, kulta- ja hopeasormuksia y.m turhuutta. Ainoastaan vanha kansa sekä kaikki heränneet Savossa ja Pohjanmaalla säilyttävät vielä alkuperäisen talonpoikaispukunsa Sefan. 1:8 mukaan (katso alkutekstiä ja Starken selitystä). Mutta luopunut Hedberg kehittyi evankelisessa mielessään vapaamieliseksi ajan lapseksi myöskin ylöllisyyteen ja muuhun ranskalaiseen turhamaisuuteen nähden. Nähtiin heti noitten hauskojen uskonsankarien sydämellisen avomielisesti seurustelevan Helsingin ritarillisten keikarien kanssa ja kävelevän heidän kanssaan valkoisissa, tupsuilla varustetuissa hatuissa. He näyttivät kaikki niin kadehdittavan oppineilta kiiltävissä silmälaseissaan, heidän toriprofeettansa käyttivät ranskalaisia päällystakkeja, ja heidän naisensa sulkivat raamatusta pois Jes. 3: 16-24 ja ovat nyt mitä kehittyneimpiä maailmannukkeja. Kummako sitten, että evankelisen Hedbergin suruttoman maailman kera täytyy sanoa kristillistä yksinkertaisuutta lainalaiseksi farisealaisuudeksi".
Niinkuin mainitsimme, käsittelee Ingman muitakin "Nordisk Kyrkotidningissä" löytyneitä, herännäisyyttä koskevia moittivia arvosteluja. Eräässä semmoisessa kirjoituksessa (v. 1846) oli Ternström, silminnähtävästi tarkoittaen Suomen heränneitä, moittinut hartausseuroja, sanoen niiden synnyttävän lahkolaisuutta, teeskentelyä y.m. Ei käy kieltäminen, että kirjoituksessa löytyy varteenotettaviakin kohtia, niinkuin esim.: "pidetään itseään heränneinä; muutkin heistä niin ajattelevat; ollaan iloisia ja tyytyväisiä tuosta muiden antamasta tunnustuksesta, puhutaan heidän tapaansa ja matkitaan heidän sanojaan ja esiintymistään, ja kaikki tämä tulee tavaksi, mutta tämän ohessa palaa sisällinen herätys hiiliksi ja tuhaksi, jättäen jälkeensä tyhjän varjon, 'teeskentelyä' vain". Myöntäen huomautuksen monessa suhteessa oikeaksi, vastaa Ingman: "Jokaisen täytyy kokemuksesta tietää, miten useimpain kutsuttujen sielujen sisällinen herätys ja heidän alussa niin arka omatuntonsa vähitellen jähtyvät hyytyneeksi, hengettömäksi kristillisyydeksi, jossa ilmenee hengellistä lavertelemista vain, paljon hengellistä tietoa päässä, joka paisuttaa, toisten esiintymisen ja liikkeiden matkimista, mutta öljyä, salattua jumalanpelkoa ei enää ole loistavassa, kirkkaaksi kiillotetussa lampussa. Mutta", lisää hän, "tässä kirjoituksessa on pimeyttäkin ja valhetta. Valhetta, että rakennamme kristinuskon tunteitten perustukselle, emme kadotuksen tuntemiseen emmekä, evankelisen salaisuuden nauttimiseen. Me päinvastoin vihaamme kaikkea tunteitten hemmoittelemista. Mutta aivan toista on tämä: missä ei löydy hengellisen köyhyyden tarvetta sekä suuressa että jokapäiväisessä parannuksessa, siellä ei myöskään ole todellista, elävää Kristusta, ei elävää uskoa, vaan ulkokullattua itseään pettämistä, josta Kristus nuhteli Laodikean seurakunnan enkeliä: sinä olet rikas, olet rikastunut etkä mitään tarvitse. Ja aivan toista, kuin valmistavan armon suloisuus, on se hengen todistus, jota me raamatun, Freseniusten, Nohrborgin, Schartaun y.m. mukaan vaadimme uskon todistamiseksi Jumalan elävästä sanasta, jota paitsi taisteleva usko ei voi rauhoittua, sillä se ei lähde pois Herran luota, ennenkuin Herra itse on muuttanut sen tuomion ja kirouksen, josta se suuressa pelvossa taistellen pyrkii vapautumaan, armahtamiseksi ja siunaukseksi. Pimeyttä jälleen on se, ettet ensinkään voi käsittää noita viattomia sanoja 'Herra, löytyykö vielä armoa? Herra, tässä olen, ravitse minua tahi tapa', jotka, tuommoisesta ahdistetun uskon taistelusta ja kestävästä Jumalan omista lupauksista rippuvasta mielestä kun lähtevät, eivät luovu Herrasta, hän tehköön sitten mitä hän tahtoo, joko heittäköön vanhurskaassa ankaruudessaan helvettiin tahi ottakoon suuresta laupeudestaan lapsekseen. — Herraa vain ei semmoinen sielu tahdo jättää. Ja se on pimeyttä, kun kerrassaan hedbergiläisten ja suruttoman maailman tavoin määräät vain sanan kirjaimen ainoaksi todistajaksi. Aivan niin opettavat hedbergiläiset, ei pidä taistella, ei ikävöiden etsiä, vaan turvautua yksin sanaan ja uskoa itsensä Jumalan lapseksi. Juuri tämä on hedbergiläisyyden pääkohta, jonka kera se seisoo tahi kaatuu." Kysymys heränneitten hartausseuroista, joita, niinkuin mainitsimme, Ternström niinikään oli moittien arvostellut, oli heränneille erinomaisen tärkeä, sillä konventikkeliplakaatin säilyttäminen tahi kumoaminen oli juuri niinä aikoina kiivaan keskustelun ja monipuolisen harkinnan alaisena ei ainoastaan Ruotsissa, vaan Suomessakin. Siitä lausuu Ingman kysymyksessäolevassa kirjeessään: "Että näitä hartauskokouksia voidaan väärinkäyttää ja että muutamat niitä väärinkäyttävätkin hengelliseksi ontumiseksi ja itsevanhurskauden tukeeksi sekä ettei valistunut Schartaukaan (jos kohta silminnähtävästi ihmispelosta ja kerrassaan vastoin oppiansa) niitä hyväksy, vaan päinvastoin kerrassaan ne hylkää, sen tiedän aivan hyvin. Mutta Jumalan sana pysyy kuitenkin, näiden väärinkäytösten uhallakin, lujana ja horjumattomana ja se vaatii Jesuksen opetuslapsia, missä ikinä heitä löytyy, yksimieliseen ja tuttavalliseen keskinäiseen seurusteluun, määrää, että Kristuksen sana runsaasti on asuva heidän keskuudessaan, käskee heitä neuvomaan ja opettamaan toisiaan kaikella viisaudella (tässä siis ei tarkoiteta yleistä jumalanpalvelusta) 'psalmin, kiitosvirsin ja hengellisin lauluin.' Tästä veljien yhteydestä ei kukaan pääse, niinkauan kuin hän tahtoo uskoa kaikkeen Jumalan sanaan ja olla Kristuksen tosi opetuslapsi. Sanoohan Kristus selvästi: 'Siitä kaikki ymmärtävät, että te olette minun opetuslapseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte'."
Paljon Suomen heränneet kuitenkin vielä Ternströmistä toivoivat, ainakin jos saisivat hänet tekemään matkan tänne. Tätä toivoi Malmbergkin, vaikka hän siihen aikaan näkyy olleen hyvin tyytymätön häneen. Ingmanin yllämainittu kirje päättyy monen puolesta esitettyyn ystävälliseen kutsuun. Sopivan tilaisuuden tarjosivat heistä J. V. Durchmanin virkaanasettajaiset Ylistarossa 2 p:nä heinäkuuta 1848, johon tilaisuuteen odotettiin paljon heränneitä pappeja, niiden seassa J. I. Berghiä. Ternströmin tulosta Suomeen ei kuitenkaan näy mitään tulleen.
Hedbergin ennen (III, 5) mainittu kirjanen "Pietismi ja kristinusko" oli aiottu laajaperäisen teoksen ensimmäiseksi sarjaksi, jonka tarkoituksena olisi näyttää, miten teko-opin edustajat eri aikoina olivat taistelleet elävää uskoa ja sen tunnustajia vastaan. Tuosta aikomuksestaan perinpohjin selittää kirkkohistoriallisten aatteiden taistelua maailmassa hän kuitenkin suureksi osaksi luopui. Kuitenkin julkaisi hän vuosina 1847 Ja 1848 kaksi osaa aikomastaan teoksesta, antaen niille nimeksi Verklärans vederläggning och evankelii försvar (Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Selitettyään evankeliumin käsitettä ja luotuaan silmäyksen Vapahtajan taisteluun farisealaisia vastaan, kuvaa Hedberg edellisessä osassa muutamia ilmiöitä vanhan kirkon vaiheista, perustuen A. Neanderin historiaan kristillisen kirkon perustamisesta sekä hänen yleiseen kirkkohistoriaansa. Niinpä puhuu hän Vähässä-Aasiassa jo Paavalin aikana ilmestyneistä haaveiluihin ja itsensäkiduttamiseen eksyneistä lahkoista, gnostikoista, Origineksesta, areiolaisista y.m. evankeliumin yksinkertaisesta opista hairahtuneista uskonsuunnista. Varsinkin montanismiin kiinnittää hän huomionsa, huomauttaen miten sen edustajat eksyivät luottamaan tunteisiinsa ja luultuihin ilmoituksiin enemmän, kuin Jumalan sanaan. Sitävastoin ei Hedbergin tarkoitukseen sovellu tunnustaa esim. viimemainitun lahkon suurta herätystyötä, joka, niinkuin tunnettu on, kaiken siihen liittyneen erehdyksen uhallakin vaikutti niin paljon hyvää silloisessa kristikunnassa. — Yhtä yksipuolisesti kuvaa Hedberg seuraavassa osassa Augustinuksen opin taistelua sitä vastustavia suuntia vastaan, koettaen tunnetuilla kirkkohistoriallisilla tosiasioilla mitä johdonmukaisimmin puolustaa vapaata evankeliumia, oman aikansa uskonnolliset taistelut Suomessa ja Ruotsissa aina taustana.
Paitsi ihailijoiltaan Suomessa sai Hedberg Ruotsissakin paljon kiitosta näistä julkaisuistaan. Huomattavin näistä kiittävistä arvosteluista on K. O. Roseniuksen. Saatuaan pari ensimmäistä vihkoa kysymyksessä olevasta Hedbergin kirjasta, kirjoitti hän viimemainitulle: "Mitä 'Teko-opin kumoamiseen' tulee, olemme siitä hyvin iloisia ja pidämme sitä hyvin tärkeänä ja huomattavana kirjana, jos kohta toiset meistä, niiden joukossa minäkin, olemme pitäneet muutamia lausuntoja liika ankaroina". Mutta huomiota ansaitsee toiselta puolen myöskin seuraava samassa kirjeessä löytyvä muistutus: "Kirjoittaessasi tätä teosta, joka on joutuva niin ankaran kritiikin alaiseksi, anna selvästi tulla näkyviin, että eroitat ne kirjoitukset, jotka sisältävät ainoastaan lakia, niistä, jotka väittävät ilmoittavansa kaiken Jumalan neuvon autuudestamme, mutta vääntelevät Kristuksen evankeliumia. Ei ole sanottu, että jokainen kirja, joka ei kykene antamaan elämää Kristuksessa, silti on hyljättävä. Jos siinä on ainoastaan kirjain, joka kuolettaa, niin se kuitenkin on hyvä kirja. — — — Tämän asian selvittäminen, evankeliumin väärentäjäin eroittaminen niistä lakikirjojen kirjoittajista ja lainsaarnaajista, joille Johanneksen parannuskaste on uskottu, on tärkeä asia."
Yhtä puolueettomasti kuin A. F. Granfelt kirjassaan "Kristillisen elämän ehdot ja olemus" oli arvostellut herännäisyyttä, yhtä puolueettomasti oli hän samassa kirjassaan käsitellyt myöskin evankelista suuntaa. Kirja näkyy tehneen syvän vaikutuksen Hedbergiin, niin syvän, että hän lähestyi Lagusta, ehdottaen sovintoa hänen ja muiden entisten ystäviensä välille. Tunnustaen taistelun kiivaudessa yksipuolisesti teroittaneensa evankeliumia ja viitaten "Teko-opin kumoamisessa" esittämäänsä entistä tarkempaan opin selostukseen, kirjoittaa hän muun ohessa: "Sentähden ajattelen, että meidän pitäisi voida yhtyä ja sopia totuuden pohjalla. Saarnatkaamme yhteisin voimin sitä parannusta, joka on Jumalaan ja uskoa Herraamme Jesukseen Kristukseen. Jo kauan on maailma vahingoniloisena iloinnut eripuraisuudestamme; se on vielä enemmän ihmettelevä sovintoamme ja (jos mahdollista) siitä taipuva totuutta kunnioittamaan." Ei tiedetä, saiko Lagus milloinkaan tätä kirjettä, mutta se tiedetään, ettei hän puolestaan sovintoa ajatellutkaan. Hänen mielestään oli herännäisyyden ja evankelisen suunnan välinen juopa siksi suuri, että sovittelu oli mahdoton. Ja yhtä jyrkällä kannalla olivat miltei kaikki heränneet papit, varsinkin Pohjanmaalla. Sitä paremman vaikutuksen tekee Hedbergin sovinnonyritys, jos kohta toiselta puolen täytyykin kummastella, ettei hän näy käsittäneen, miten suuri eroitus kummankin suunnan koko katsantotavan välillä itse teossa yhä edelleen oli.
Pian tuli julkisuudessa näkyviin, mitä Suomen pietistat ajattelivat Hedbergin "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta". V. 1850 julkasi A. V. Ingman kirjan nimellä Hedbergska verklärans vederläggning och evangelii försvar (Hedbergin teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Innolla ja lämmöllä kuvattuaan Savon herännäisyyden syntyä ja leviämistä sekä sitä suurta muutosta, minkä tämä mahtava liike sai aikaan myöskin Pohjanmaalla, lausuu hän esipuheessa muun ohessa seuraavaa: "Sekä yhteinen hätä että kaikille runsaasti Jumalalta valuva Jesuksen rakkauden voima liittivät tämän heränneen joukon yhteen yksimieliseen veljeysliittoon: iloittiin yhdessä ylhäältä saadusta voimasta, siitä puhuttiin, veisattiin ja luettiin yhdessä. Oli kuin olisi sapatin rauha laskeutunut alas ennen niin rauhattomiin ja sekasortoisiin koteihin. Totisesti, autuaita olivat nuo ihmiset silloin. Niiden joukossa oli myöskin nuori, toivorikas pappi F. G. Hedberg. Herännyt kansa rakasti häntä sydämestään, sillä hänen harrastustaan Jumalan asian puolesta pidettiin suurena, jotapaitsi hänen jo nöyrällä ja mielistelevällä luonteellaan onnistui saada osakseen monen ystävyys. Mutta niinkuin on kirjoitettu, että puolueitakin täytyy syntyä, jotta kävisi ilmi, kutka koetuksen kestäisivät, niin on täälläkin käynyt. Tästä F. G. Hedbergistä, joka oli paisunut siitä marttyyrikunniasta, minkä hän Pietari-innollaan kristikunnassa oli saavuttanut, ja siitä hengellisestä valosta, jota hän Kristuksen evankeliumista ajoittain ehkä oli saanut kokea, tuli luopio, ja hän on nyt julkisena vihollisena esiintynyt ei ainoastaan entisiä veljiään, vaan raamatun ja koko lutherilaisen kirkon autuudenjärjestystä vastaan." Huomautettuaan "Nordisk Kyrkotidningin" häntä vastaan tähdätyistä kirjoituksista, mainitsee Ingman, etteivät hänen entiset ystävänsä alussa olleet tahtoneet julkisesti esiintyä häntä vastaan, kun he olivat toivoneet "hänen vielä heräjävän mielenmalttiin ja palajavan totuuteen", kunnes he nyt vihdoin olivat pakoitetut sitä tekemään. Jo esipuhe todistaa siis selvästi, etteivät heränneet tahtoneet tietääkään mistään sovinnosta Hedbergin kanssa.
Teroittaen vanhurskauttamisen objektiivista puolta, Kristusta meidän edestämme, huomauttaa Ingman kirjansa alussa, että elävä usko, jonka kautta Kristus elää meissä, on autuutemme välttämätön ehto. "Kaikkia puolueita ja lahkoja vastaan", hän lausuu, "ylistää lutherilaisuus oppiansa koko Kristuksesta", "toisistaan tarkoin eroittaen ansaitun ja sovelletun armon." — Käsiteltyään ensin muutamia Hedbergin hengenheimolaisten herännäisyyttä vastaan samaan aikaan kirjoittamia julkaisuja, siirtyy tekijä tarkastamaan Hedbergin kirjoja "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta." Yhtä asiallinen kuin sattuva on hänen huomautuksensa farisealaisen ja publikaanin rukouksesta temppelissä. "Edellisen järjestys", hän lausuu, "alkaa heti Jumalan kiitoksella ja ylistyksellä. Hän on omissa silmissään oman uskonsa mukaan jo Jumalan lapsi — — — hän on ympärileikkauksen sakramentin kautta uudesti syntynyt Jumalan lapsi, lujasti uskoen eikä epäillen, että hän jo on vanhurskautettu. — — — Tämä autuas uskon mies ei siis ole noita 'katumusvaivaisia isiä', joiden, monien omantunnon kauhujen, suuren epäilyksen ja epäuskon kautta valittaen ja Herraa avuksi huutaen, kadotettuina syntisinä täytyy taistellen pyrkiä Jumalan armonistuimelle. Tuommoinen sisällinen työ, semmoinen sureminen ja sydämen ikävöivä pyrkiminen Jumalan armon turviin, semmoinen rukoileminen ja etsiminen ovat hänestä pelkkää lankkivoidetta. Tämän farisealaisen kuvassa esittää siis Kristus itse meille mitä räikeimmillä väreillä hedbergiläisen uskontien". "Publikaani raukka", niin jatkaa Ingman, "seisoo kaukana, s.o. näkee kauhistuksella, kuinka kaukana hän on elävästä kanssakäymisestä Jumalan kanssa, ja tuo hämmästyttää häntä niin, ettei hän tahdo nostaa silmiään taivasta kohti. Hänellä ei siis ole mitään järjelle näkyvää uskon luottamusta. — — — Hän ei tiedä rukouksestaan, ei astumisestaan Herran eteen, sentähden hän ei myöskään uskovana Jumalan lapsena uskalla luoda katsettaan taivaaseen, vaan lyö katuen rintaansa, siten ilmaisten sitä sydämensä raskasta surua, joka häntä syntiensä tähden painaa. Siis näkyy tuossa publikaanin taulussa yötä, pimeyttä vain, epäuskoa ja toivottomuutta. Mutta, huomaa, kaikki tämä pakottaa häntä vihdoinkin huutamaan: Jumala, armahda minua syntistä. Kamalimman pimeyden ja toivottomuuden läpi tunkeutuu hän kuitenkin Jumalan armonistuimelle, kurjana ja hyljättynä rukoilee ja huutaa hän hartaasti armoa ja sääliväisyyttä luvatun Messiaan tähden. — Näin synkillä väreillä kuvaa Herra Kristus tämän publikaanin esimerkillä meille sitä määrättyä autuudenjärjestystä, jossa syntinen aina ja horjumattoman varmasti voi saada Jumalan armon vanhurskauttamiseksi. Näin pimeään ja rumaan tauluun ei siis pilkkaava järki voi muuta kuin sylkeä: ratsionalistiselle silmälle on publikaani raukka sietämättömän ikävä 'katumusvaivainen isä', häväisty epäuskon pukki' ja pysyy sille semmoisena. Mutta Jumala antaa kuitenkin toisen todistuksen, sanoen että tämä publikaani meni vanhurskautettuna pois temppelistä, sillä joka itsensä alentaa se ylennetään."
Samankaltainen on Ingmanin esitys vertauksesta tuhlaajapojasta. Teroittaen ettei tämäkään vedonnut lapsenoikeuteensa, ei edes toivonut siksi pääsevänsä, näyttää hän, miten vilpitön synnintunnustus ja oman mahdottomuutensa tunteminen johdattavat Jumalan armon turviin. Paljon enemmän kuin pietistain hartauspuheissa ja heidän "autuuden järjestystä" koskevissa neuvoissaan, tulevat Ingmanin kirjassa, varsinkin hänen selityksessään tuhlaajapojasta, näkyviin ne eri "asteet", joiden liiallisesta teroittamisesta Suomenkin pietismiä syytettiin. Niinpä hän esim. yksipuolisesti painostaa sitä, ettei tuhlaajapoika vielä isän sylissäkään eikä hänen suuteluistaan saa muuta kuin "valmistavaa suloisuutta" kokea ja että hän yhä edelleenkin on "katumusvaivainen", hän kun sanoo: minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua nimitetään sinun pojaksesi. Täydellä syyllä sopii kysyä: eikö jo se, että tuhlaajapoika, nähtyään miten armollinen hänen isänsä oli, jättää sanomatta nuo heräämisensä kovimpina hetkinä tuumimansa sanat "tee minut yhden palkkalaisesi vertaiseksi", ilmaise toivoa ja uskoakin. Teroittaen vain tuhlaajapojan synninsurua, hän tästäkin lausuu: "Tämmöisen epäilyksen ja epäuskon alaisena lähestyy siis taistelevan ja syntejänsä rehellisesti surevan uskon esikoinen Jumalan lempeää isänsydäntä Kristuksessa". Tuntuu kuin olisi Hedbergin vastakkainen yksipuolisuus ajanut Ingmania pitemmälle, kuin hän muutoin olisi mennyt, venyttämään ja Jumalan sanan muiden totuuksien kustannuksella teroittamaan synnintunnon ja synninsurun välttämättömyyttä armon saamisen ehtona. Hedberg oli lausunut: "Armonjärjestys autuuteen on itsevanhurskauden järjestys kadotukseen". Viitaten tuhlaajapoikaan, vastaa Ingman: "Tästä näemme siis raamatun tuomion mukaan, että hedbergiläisyyden peruseksytys on siinä, että se vanhurskauttamisen objektiivisella toimella tahtoo sulkea pois Jumalan autuudenjärjestyksen. Sen oppi on, että jo olemme vanhurskautettuja".
Tärkeänä todistuskappaleena pitää Ingman, samoinkuin Hedbergkin, kirkkomme tunnustuskirjoja. Niinpä vetoaa hän todistelussaan seuraaviin Sovintokaavan sanoihin: "Tarkoin on huomattava, jos muutoin tahdomme säilyttää väärentymättömänä artikkelia vanhurskauttamisesta, ettei siihen sekoiteta sitä, joka käypi uskon edellä, eikä sitä, joka on sen seurauksena. — — — Ei ole samaa puhua ihmisen kääntymisestä ja hänen vanhurskauttamisestaan. Ei kaikki, jota vaaditaan tosi kääntymiseen, kuulu vanhurskauttamiseen. — — — Sentähden ei niissä ole oikeaa ja autuaaksitekevää uskoa, joilla ei ole mitään katumusta ja synninsurua, vaan tahallisesti yhä edelleen tekevät syntiä. Sillä vilpitön katumus ja suru käypi edellä ja vanhurskauttava usko on niissä, jotka tekevät todellista ja vilpitöntä parannusta". Tätä ja muita tunnustuskirjojen samankaltaisia todistuksia sanoo Ingman Hedbergin ja tämän puoluelaisten niin lukevan, että he "koko suruttoman maailman kera" sanovat parannusta, synninsurua, synninvihaa, koko autuudenjärjestystä "paavilaisiksi säädöksiksi". Hän väittää heidän kieltävän varsinkin "valmistavan parannuksen, jonka kestäessä usko syntyy". Väitettään, että synninsuru ja synninviha ovat armon ikävöimisen peruuttamattomana edellytyksenä, tukee Ingman miltei lukemattomilla otteilla tunnustuskirjoista sekä raamatun henkilöitten esimerkeillä ja todistuksilla. Varsinkin kiinnittää hän lukijan huomion Johannes Kastajaan, muun ohessa lausuen: "Ennenkuin Jesus saattoi esiintyä lohdullisella evankeliumillaan valtakunnasta, täytyi hänen enkelinsä Johanneksen käydä edellä ja (huomaa!) valmistaa hänen tietänsä." Hän esiintyy "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt" saarnatekstinään, saarnaa voimallisesti, eikä niinkuin fariseukset ja kirjanoppineet, niin että hänen täytyy h:ra Hedbergin mielestä olla mitä sietämättömin synninsurun saarnaaja. Ei tunnu hänellä myöskään olevan lihalle ja verelle aivan hyvästi valittuja ja sopivia lausetapoja, sillä hän puhuttelee kaikkia aatamilaisia pyhimyksiä näillä kauheilla arvonimillä: "te kyykäärmeitten sikiöt" ja sanoo heille: "kuka on teille neuvonut pakenemaan tulevaista vihaa?" Tässä puheessa ei kuulu meidän uudenaikaisia "rakkaat ystävät", "arvoisat kristityt", "aviopuolisojen autuas kohtaus taivaan ilossa", vaan "kyykäärmeitten sikiöt", "tulevainen viha", "ijankaikkinen tuli". Kovalla äänellä hän huutaa kaikille, sivistyneille ja sivistymättömille: "Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen". Johanneksemme ei siis olisi kelvannut kaupunginsaarnaajaksi yhdeksännellätoista vuosisadalla, sillä hän on ankara ja säälimätön kaikille syntisille ilman poikkeuksetta, etenkin suruttomille, "uskoville" teeskentelijöille, jotka "aivan tosissaan" ympärileikkauksen sakramentin perustuksella "uskovat" olevansa Abrahamin lapsia. Ja huomauttaen Johannes Kastajan itsensäkieltämisestä ja miten hän kaikkia siihen vaati, kysyy Ingman Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemien syytösten johdosta: "Kuka pietista on itsensäkieltämisen työssä mennyt niin pitkälle, kuin hän?"
Syyttäen hedbergiläisyyttä perisynnin aivan pintapuolisesta käsittämisestä ja sanoen sitä uskoa, joka ei synny omantunnon ahdingossa ja parannuksen kuumassa taistelussa, "ajatuksen tyhjäksi, platonilaiseksi luuloksi", väittää Ingman Hedbergin kirjoittaneen itseänsä vastaan "Teko-opin kumoamisensa". Hän sanoo tätä "surkeaksi ja naurettavaksi".
Niinkuin Hedbergin oppia uskostakin, jossa Ingmanin väitteen mukaan totena-pitämisen puoli, varmuus semmoisena, on pääasiana, pitää hän hänen sakramentti-oppiaankin katoolisena. Kaste, samoinkuin ehtoollinen, niin hän arvelee, vaikuttaa evankelisen suunnan käsityksen mukaan ex opere operato. Näissäkin toimituksissa jätetään, niin hän väittää, subjektiivinen puoli kerrassaan syrjään. Tämän yhteydessä huomauttaa Ingman siitäkin, että Hedberg "Allmän evangelisk tidning'issään", joka, niinkuin ennen on mainittu, lakkasi ilmestymästä v. 1848, oli vaatinut yleistä ja ehdotonta synninpäästöä julistettavaksi ehtoollisvieraille. "Hedbergiläisyyden oppi siitä, että rippipuheessa tulee ainoastaan lohduttaa", lausuu hän, "on juuri paavilaisuuden oppia — sakramentti muka vaikuttaa myöskin (hengellisesti) kuolleitten hyväksi".
Nämä näkökohdat keskustana torjuu Ingman tässä 180 sivua käsittävässä kirjassaan Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemät syytökset. Selvää on, että hän, tunnustuskirjoihin ja Lutherin sanoihin vedotessaan, valitsee miltei yksinomaan semmoisia kohtia, jotka tukevat hänen käsitystään katumuksesta, synninsurusta, parannuksesta, kääntymisestä, etsivästä uskosta, uudistuksesta, pyhityksestä y.m. herännäisyyden opin pääkäsitteistä. Ei sovi kummastella, että hän, varsinkin puhuessaan synninsurusta, joskus eksyy yksipuolisuuteen. Mutta ylimalkaan huomaa, että hän tasapuolisesti koettaa esittää uskonelämän edellytykset ja sen tuntomerkit. Että opin puhtaus hänestä on tärkeä asia, näkee siitä huolellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla hän koettaa näyttää, että herännäisyys oli Lutherin ja kirkkomme tunnustuskirjojen kannalla. Jos hänen esityksensä teroittamalla muutamia herännäisyyden lempikäsitteitä muiden kustannuksella siellä täällä ontuukin, on muistettava, ettei Ingmanin kirja ole tyyntä, herännäisyyden opin kaikinpuolista esitystä, vaan taistelun helteessä kirjoitettua polemiikkaa.
Kuinka perinpohjin Ingman koettaa selvittää herännäisyyden oppia, osoittaa varsinkin hänen puheensa valmistavasta parannuksesta. Huomauttaen evankelisen suunnan tavallisesta vastaväitteestä: "miten voi ihminen tehdä parannusta, ellei hän usko", lausuu hän esim.: "Tuo sofistinen muistutus johtuu ainoastaan valmistavan parannuksen väärinkäsittämisestä. Sillä 'isät' opettavat yksimielisesti, että tämä parannus ei sisällisen laatunsa puolesta oikeastaan ole aktiivinen, niinkuin myöhempi parannus, vaan passiivinen: se ilmenee oman puutteellisuuden ja kykenemättömyyden tuottamissa kärsimisissä, nöyryytetyssä mielentilassa, joka lain ja evankeliumin valistuksen kautta on päässyt näkemään, mitä ihmisessä löytyy". Syvällinen ja pietismin katsantotapaa oivallisesti kuvaava on seuraava näihin sanoihin liittyvä miete: "Tosi ja vanhurskauttava usko voi syntyä ainoastaan ihmisen nöyrtyessä parannuksessa tuohon itsensätuntemiseen, johon hänen ensin täytyy päästä, ennenkuin hän todellisesti voi tuntea tarvitsevansa Kristuksen armoa. Mutta ettei tämä ole niinkään helppo askel eikä niin nopeasti tehty, kuin viirinkukot arvelevat, sen tietävät ainoastaan uskon oikeat harjoittajat, joiden täytyy Jumalan kurittavan käden alla käsittää luonnon syvää ja kauheaa lankeemusta perisynnissä. Ihmisessä löytyy niin paljon aatamilaista evankeliumia, hänessä asuu tuo syvään ulottuva turmiollinen luulo omasta hyvyydestään, joka juuri pitää hänet vangittuna ratsionalistisen itsensä-jumaloimisen sitkeässä unessa, joko ajattelemattomassa suruttomuudessa tahi Jumalaa pilkkaavassa epäuskossa, joka, jos kohta nöyryyden toukan muodossa, kuitenkin todellisuudessa on tuo itsevanhurskas, paisunut ja ylpeä mieli, joka ei suostu raukeamaan tyhjäksi Jumalan edessä ja juuri sentähden ei tarvitse Kristuksen armoa ja välitystä. Nämä ovat ne 'kovat solmut', joista Luther niin usein ja luultavasti omasta kokemuksesta puhuu ja joita ainoastaan Jumalan henki todellisessa parannuksessa ja katumusvaivassa voi ihmiselle hänen nöyryyttämisekseen näyttää, ajaen häntä Kristuksen ansaitsemattoman armon tykö ja tehden hänet soveliaaksi vastaanottamaan tätä armoa, joka on ja pysyy loukkauskivenä kaikille murtumattomille ihmisille".
Mutta hedelmätön ei Ingmanin käsityksen, mukaan valmistavakaan parannus ole, vaikka se onkin passiivista laatua. Se näet saa ihmisen vihaamaan syntiä. Hän ei enää tee tahallisia syntejä, ilmaisten tässäkin passiivista laatuaan, "aktiivisesti negatiivisella" tavalla. Sitäpaitsi painostaa Ingman, ettei tämä parannus suinkaan ole yhdellä kertaa suoritettu, vaan että se uudistumistaan uudistuu kääntyneen ihmisen elämässä.
Itsestään on selvää, että Ingman verraten vähän puhuu uskosta. Jotta häntä ei käsitettäisi väärin, teroittaa hän kuitenkin varsinkin yhtä tähän kuuluvaa kohtaa. Hän näet huomauttaa, ettei etsivä usko tyydy epävarmuuteen, vaan etsii, kunnes se Herran löytää ja häneltä saapi vastauksen. Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta sydämessä puhuu hän niinikään ja siitä ilosta, jonka tämä syntiselle tuottaa, mutta torjuu jyrkästi Hedbergin herännäisyyttä vastaan tunnekristillisyydestä tekemää syytöstä.
Samana vuonna, 1848, jolloin Hedberg julkaisi "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksensa toisen vihkon, ilmestyi kirjakauppaan kaksi kirjaa, jotka novellin muodossa puolustivat evankelisen suunnan katsantotapaa ja oppia, samalla kuin ne koettivat tehdä herännäisyyttä epäluulon alaiseksi yleisön silmissä. Niiden nimenä oli "Flickan på Inderskär" (Inderskärin tyttö) ja "Tvillingsbarnen" (Kaksoislapset). Tekijä, joka ei ilmaissut nimeään, oli Inkoon kirkkoherranapulainen E. O. Reuter. Hänkin saa osansa Ingmanin kirjassa, tietysti sivumennen vain, mutta paikoin hyvinkin tuntuvasti.
A. F. Granfeltinkin ennen mainitsemaamme esitystä Suomessa siihen aikaan esiintyneistä uskonsuunnista, koskettelee Ingman kirjassaan. Hän ei sitä hyväksy, vaan sanoo sitä "omaksi filosofoimiseksi", siinä kun ei näytetä, missä suhteessa kukin näistä uskonsuunnista opissaan eroaa lutherilaisen kirkon tunnustuksesta. Odottaisi Ingmanilta edes jotakin tunnustusta Granfeltin tasapuoliselle ja syvämietteiselle esitykselle, kun hän siitä kerran puhuu. Monta sanaa ei hän kyllä siitä lausu, mutta ne sisältävät yksinomaan moitetta.
Hedbergin vastaus Ingmanin kirjaan ei viipynyt kauan. Jo v. 1851 julkaisi hän sen "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta"-nimisen teoksensa kolmannessa vihkossa, jonka otsakkeena oli: "Fredrik Gabriel Hedbergin tunnustus ja evankeliumin puolustus Suomen pietismin hyökkäyksiä vastaan". Edellisissä vihkoissa ollut kirkkohistoriallinen esitys rajoittuu tässä osassa selostukseen tekijän omista elämänvaiheista sekä herännäisyydestä, jota vastaan hän taistelee. Kirja, jonka Hedberg omistaa "rakkaille vanhemmilleen", sisältää, paitsi selostusta hänen suhteestaan herännäisyyteen menneinä aikoina, lähes 200 sivua.
Viitaten Roomalaisepistolan ensimmäisiin lukuihin, huomauttaa Hedberg, "ettei töiden laki, jos se olisi vaikka kuinka pitkälle ulotettu, milloinkaan voi niin perinpohjin lyödä maahan kaikkea inhimillistä kiitosta, kuin uskon laki ja oppi". Tätä kyllä ei Ingman kirjassaan ollut sanonut, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että hän ja herännäisyys ylimalkaan olisi kieltänyt sen totuuden, että synti tulee oikein suureksi vasta uskon kautta Kristukseen. Hedberg kertoo v. 1849 kuulleensa "pietismin ensimmäisen ja eniten kiitetyn puolustajan" saarnaavan Kristuksen Jerusalemin tähden vuodattamista kyyneleistä, mutta kaivanneensa saarnassa todistusta siitä, että Jerusalemin suurin synti oli se, ettei se uskonut Jeesukseen. Kiivaasti torjuen Ingmanin syytöksiä antinomismista ja synnin vähäpätöisenä pitämisestä, koettaa Hedberg otteilla ennen kirjoittamistaan kirjoituksista ja kirjoista todistaa teroittaneensa sekä Jumalan lakia ja parannusta että pyhitystä, joka on uskon välttämätön seuraus. Joskus käyvät kummankin lauseet niin yhteen, että on vaikea huomata, mistä he niin kiivaasti taistelevat. Aivan herännäisyyden opin mukaan lausuu esim. Hedberg: "Tiedämme varsin hyvin sekä raamatusta että omasta pitkällisestä kokemuksesta, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, sekä etteivät muut käsitä evankeliumin suuruutta, kuin nöyryytetyt ja hengessään köyhät, jotka Jumalan edessä kokonaan epäilevät itseänsä ja kaikkea omaansa. Ja juuri sentähden onkin Herra itse todistanut, että evankeliumi on saarnattava köyhille s.o. vaikka se ilmeisesti saman Herran käskyn mukaan on saarnattava koko maailmalle, niin eivät muut ota sitä vastaan, kuin hengessään köyhät, jotka tarvitsevat ja ikävöitsevät tätä armoa". Eroitus on vain siinä, että pietismi jyrkästi kieltää sovittamasta Jumalan vanhurskauttavaa armoa murtumattomaan sydämeen, Hedberg taasen painostaa sitä totuutta, ettei semmoinen sydän uskossa omistakaan tätä armoa. Mutta näin opettaessaan hän unohtaa, että kääntymätön ihminen kyllä on hyvinkin taipuvainen itseensä, sovittamaan Jumalan armon, luulemaan ja sanomaan itseään Jumalan lapseksi, tyytymään uskoon, joka ei ole muuta, kuin kristinuskon objektiivisen puolen totena pitämistä. Väärin olisi sanoa, että Hedberg tuommoista luulouskoa uskoksi sanoo, mutta hänen oppinsa ei ole omiaan estämään sanankuulijoita siihen eksymästä, varsinkin kun kääntynyt ja vanhurskauttamisen armoa todella nauttinutkin ihminen luonnollisen ylpeytensä takia työläästi pysyy siinä hengen köyhyydessä, joka Hedberginkin tunnustuksen mukaan on Jumalan armon jokapäiväisen uudistumisenkin ehtona. Tuo alituinen uskon teroittaminen kehoittaa parannuksettomaan kristillisyyteen, jossa synnin todellinen katuminen jo on voitettu kanta ja luulouskon varmuus lapseudesta sulkee sydämen Jumalan hengen nuhteilta. Tässä on kysymyksessä se ahdas portti, josta Paavo Ruotsalainen niin paljon puhuu. Sanoen herännäisyyden "ylönkatseen saarnattua sanaa ja siihen perustuvaa uskoa kohtaan" johtuvan Paavosta ja tämän tavattoman suuresta vaikutuksesta heränneisiin pappeihin, tarkastaa hän kysymyksessä olevassa kirjassaan muutamia kohtia hänen tunnetussa kirjoituksessaan "Muuan sana Suomen talonpojan säädylle". Varsinkin seuraavia siinä löytyviä sanoja arvostelee hän hyvin ankarasti: "Kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä — — — eikö hänen pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä — — — kunnes hän saapi sisällisesti tuta, että hänellä on tuttava armo". Myöntäen oikeaksi, että syntisen, niinkuin Luther sanoo, tuossa tilassa tulee pysyä hiljaa alallaan ja antaa jumalan esteettömästi toimittaa työnsä, lisää hän: "Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei syntinen tuossa tilassa saisi vastaanottaa evankeliumin todistusta armosta sillä uskolla, jonka Jumala itse vaikuttaa saman sanansa kautta. Semmoinen tuttavan armon odottaminen", lisää Hedberg, "estää ja hävittää uskon, joka on luja luottamus Jumalan sanoihin ja lupauksiin. Niin jyrkästi toisiaan vastaan kuin viimeksi mainitut Paavo Ruotsalaisen ja Hedbergin sanat tuntuvatkin olevan, on juopa niiden välillä pienempi, kuin luulisi. Niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, ei näet edellisen puhetta 'tuttavan armon sisällisestä tuntemisesta' saa selittää Jumalan sanan horjumattomille lupauksille vieraan tunne-elämän epämääräiseksi havainnoksi, vaan etsivän uskon näiden lupausten pohjalla saavuttamaksi vakaumukseksi armon osallisuudesta Kristuksessa. Väittämällä, että valmistavaan parannukseen kuuluisi vain synninsurua, tuskaa ja kauhistusta, antoi Ingman aihetta siihen käsitykseen, että heränneet 'armonjärjestyksessään' asettivat uskon aivan syrjään ja että he kielsivät ihmisiä Jumalan evankeliumissa tarjoamaa armoa vastaanottamasta; ja teroittamalla uskoa, varsinkin sitäpuolta siitä, joka koskee varmuutta armontilasta, johdatti Hedbergin oppi heränneitten vakaumuksen mukaan suruttomat ihmiset 'aivouskon petokseen' ja heränneet penseyteen. Eroa kyllä on opissakin, sen myönnämme, mutta riidan pääsyynä on opin soveltaminen saarnassa ja opetuksessa."
Viimemainittu opinkohta, kysymys parannuksesta ja uskosta on Ingmanin ja Hedbergin välisen väittelyn keskipisteenä. Turhaa on kiistellä siitä, kummanko huomautukset tunnustuskirjojen todistuksista, joihin molemmat tuontuostakin vetoavat, ovat oikeammat ja asiallisemmat. Yksipuolisuutta huomaa tässä suhteessa helposti kummankin esityksessä, samoinkuin raamatun esimerkkien käsittelyssä. Että toinen, niinkuin toinenkin, vaanii harhaoppia vastustajansa sanoissa siinäkin, missä sitä ei löydy, siihen on syynä se kiivaus, josta Suomen herännäisyyden merkkimiehet väittelyissään ylimalkaan tunnetaan. Heidän häikäilemätön suorapuheisuutensa pukee sitäpaitsi heidän ajatuksensa monesti karkeampaan muotoon, kuin sisällys olisi vaatinutkaan, siten jälkimaailman silmissä näyttäen riidan ja katkeruuden vielä suurempana, kuin se todellisuudessa olikaan. Mutta kyllä löytyy toiselta puolelta kysymyksessä olevassa väittelyssä semmoisiakin kohtia, joissa vikojen etsiminen vastustajan väitteistä tuntuu täysin aiheettomalta, vieläpä aivan tahalliseltakin. Muutama esimerkki vain. Paavo Ruotsalainen oli kirjoituksessaan "Muuan sana heränneille" muun ohessa lausunut: "— pitkitä niinkauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajaksi, vaikka olisin kuinka suuri syntinen". Näiden sanojen johdosta lausuu Hedberg: "Ken ei näe, ettei tässä evankeliumista ja uskosta ensinkään ole kysymystä", ja hän huudahtaa: "omistaa Kristus auttajaksi, huomaa! ei edes vapahtajaksi." Semmoinen on sanansaivartelua, varsinkin kun otetaan huomioon, että Hedberg kyllä tiesi, millä tavoin Paavo Ruotsalaisen kirjoitukset syntyivät.
Vielä kirjansa lopussa olevassa tervehdyksessä entisille ystävilleen, sanoo Hedberg heränneitten kantaa aivan vääräksi, muun ohessa heille lausuen: "Älkää, rakkaat veljet, enää asettuko Kristuksen evankeliumia vastaan, vaan vastaanottakaa se ensin itse sydämen uskolla Jumalan voiman kautta autuudeksenne ja julistakaa sitä sitten puhtaudessa ja totuudessa myöskin sanankuulijoillenne, jotka jo ylenmäärin kauan ovat kuulleet lakia ja tarvitsevat vihdoinkin saada kuulla sitä sanaa, joka yksin voi heidän sielunsa pelastaa". Mutta näihin hänen kirjansa loppusanoihin, joita sopisi nimittää hänen hyvästijättöpuheekseen herännäisyyden työmailla kilvoitteleville entisille ystävilleen, kuuluu sovinnollisuudenkin ja rakkauden ääni siksi selvästi, ettei mikään herännäisyyden vaiheita käsittelevä kertomus ole oikeutettu jättämään sitä mainitsematta. Hedberg näet lausuu muun ohessa: "Toivomme sydämestämme jälleen tulevamme yhdistetyiksi teidän kanssanne, kuitenkaan emme suinkaan totuuden kustannuksella, vaan samankaltaisessa uskossa ja hengessä. Miten suotavaa olisikaan, ettei meidän enää tarvitsisi taistella toisiamme vastaan sokean, uskottoman maailman vahingoniloksi ja perkeleen suureksi voitonriemuksi. Ja miten autuasta onkaan Kristuksen tähden unohtaa ja antaa anteeksi kaikki kärsityt loukkaukset ja vääryydet, niinkuin nämä jo meidän puoleltamme ovat unohdetut ja anteeksiannetut! Emme toivo teille mitään pahaa, vaikka te nyt hylkäätte meidät kerettiläisinä. Mutta me toivomme ja rukoilemme Jumalalta, että hän henkensä valolla valaisisi sydämenne käsittämään ja oikeassa uskossa säilyttämään Jesuksessa Kristuksessa salatut sanomattomat autuuden aarteet. Silloin te selvään näette ja sydämestänne tunnustatte meidän kanssamme: että kaikki parannus ilman uskoa, on yhtä turhaa, kuin usko ilman parannusta, sekä että usko tulee saarnasta ja että evankeliumi sentähden välttämättömästi on saarnattava kaikille luoduille (Mark. 16: 15) — ottakoon se, joka ottaa tahtoo (Ilm. k. 22: 17); sekä vihdoin, ettei usko ainoastaan synny tästä sanasta jumalan hengen vaikutuksesta, vaan että sillä samassa sanassa myöskin on ainoa, ijankaikkisesti pysyvä perustuksensa, koska Kristus itse on sanassa ja usko sanassa käsittää Kristuksen".
Valitettavasti näkyvät ainoastaan Hedbergin "Teko-opin kumoamisen ja evankeliumin puolustuksen" viimeisessä osassa tekemät hyökkäykset ja ankarat syytökset herättäneen vastakaikua herännäisyyden riveissä, vaan eivät ne sovinnollisuuteen kehoittavat sanat, joilla kirja päättyy. Tällä emme suinkaan tahdo väittää, että herännäisyyden edustajain olisi tullut luopua ainakin niistä opinkohdista, jotka jyrkimmin eroittivat heidät evankelisesta suunnasta, voidakseen siten ryhtyä yhteiseen työhön entisen ystävänsä ja asetoverinsa F. G. Hedbergin kanssa. Se uskonnollinen vakaumus, joka rauhan ja yksimielisyyden saavuttamiseksi suostuu senkaltaiseen sovitteluun, ei ansaitse sitä nimeä. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa, että heränneitten vakaumus kysymyksessä olevista opinkohdista on heidän uskonnolliselle käsitykselleen yhtä oleellista, kuin Hedbergin vastakkainen mielipide on hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen. Vakaumuksen, etenkin uskonnollisen vakaumuksen alalla ei ole tinkiminen luvallista. Ja jota elävämpää tämä vakaumus on, sitä mahdottomampaa on siitä luopuminen. Tämä koskee herännäisyyttä yhtä paljon, kuin Hedbergiäkin. Mutta se tuntuu oudolta, ettei taistelun loppuvaiheissakaan kummaltakaan puolelta kuulu apostolin todistusta: "me ymmärrämme puolittain". Epäilemättä moni niin ajatteli, mutta ei kukaan sitä ainakaan julkisesti lausunut. Ja tämän yhteydessä täytyy niinikään myöntää, ettei herännäisyyden riveistä kuulu sanaakaan, joka todistaisi, että Hedbergin vasta kertomillemme sovinnollisille sanoille olisi arvoa annettu. Varmaankin olivat ne herättäneet vastaavia tunteita monen herännäisyyden edustajan sydämessä, mutta julkisesti sitä ei tunnustettu. Sensijaan kirjoitti Ingman vielä toisen kirjan Hedbergiä vastaan, joka ei sekään ollut vapaa katkeruudesta. Se ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1851 ja 1852 nimellä "Hedbergianismen" (Hedbergiläisyys).
Niinkuin vasta saamme nähdä, ei Ingmanin suhde herännäisyyteen, hänen viimemainittuja kirjoja kirjoittaessaan, enää ollut sama kuin ennen. Tämä seikka ja siitä riippuvat osaksi muuttuneet mielipiteet tulevat näissä kirjoissa siellä täällä näkyviin, mutta hedbergiläisyyteen nähden on kirjoittajan kanta yhtä jyrkkä, kuin ennenkin. Muuten on huomattava, että Ingman tuskin oli ehtinyt lukea Hedbergin viimeistä kirjaa, ainakaan ei sen jälkimmäistä osaa, ennenkuin hän kirjoitti kysymyksessäolevan selostuksensa "Hedbergiläisyydestä" ja sen opista. Ne tarkoittavatkin viimemainitun aikuisempia julkaisuja. Mitä edelliseen osaan tulee, ei sisällä se mitään vasituisesti uutta, jos kohta lukija siinä tapaakin monta entistä perusteellisemmin selvitettyä näkökohtaa. Sen tarkoituksena on kumota Hedbergin raamattuun ja tunnustuskirjoihin perustuvat väitteet uskon synnystä ja luonteesta. Toinen vihko arvostelee Hedbergin "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksen kirkkohistoriallista osaa, kääntäen huomiomme väittelyn puhtaasti opillisesta alasta niihin kirkkohistoriallisiin ilmiöihin, joilla kumpikin koetti todistaa kantansa oikeaksi. Jos kohta tämäkin Ingmanin kirjan osa edelleen koskee oppia, tulee siinäkin muita näkökohtia näkyviin, jonka vuoksi lyhyt selostus siitä tässä on paikallaan.
Se ivallinen ja ylimielinen henki, joka kirjan alkulehdillä kohtaa meitä, ei tee hyvää vaikutusta. Ingman näet muun ohessa lausuu: "Hedbergiläisyys tahtoo esiintyä myöskin oppineena ryhmänä ja seisoa historiallisella pohjalla. Meistä tuntuu kuin olisi sen päämies oikeastaan tällä alalla luullut voittavansa lakastumattoman laakerin, koska hän koko 'Teko-opin kumoamisessa' liikkuu vain historiallisilla aseilla. Oppimaton voi ihmettelystä miltei hämmästyä oppineen historioitsijan tietoja, joka on lukenut kaikki kirkkoisien teokset, sekä ajatella, ettei niin oppinut mies koskaan voisi erehtyä. — — Emme tahdo kadehtia tätä teologi Hedbergin mainetta ja kernaasti antaisimme hänen ihailla tieteen valon päivänpaistetta, jollei kristillinen totuus hänen tälläkin alalla tekemiensä väärennysten kautta kärsisi sietämätöntä vahinkoa. Emme salaa totuutta vakan alle: sen täytyy päästä esille, ja sentähden aiomme ryhtyä puolueettomasti tarkastamaan hedbergiläisyyden kirkkohistoriallista katsantotapaa."
Mitä ensin tulee Hedbergin yritykseen kirkkohistorian avulla koettaa todistaa oppiansa oikeaksi, niin ei tämä hanke semmoisenaan suinkaan ansaitse moitetta, vaan päinvastoin. Suotavaa olisi, että tätä todistamistapaa olisi enemmän käytetty, sillä varsinkin myöhäisemmässä kehityksessään ilmaisee kukin uskonnollinen suunta monesti paljon selvemmin kuin tunnustuskirjoissaan, minkä hengen lapsi se on. Näyttää kuin tämä olisi ollut Hedbergin tarkoitus, mikäli muutoin tuosta hänen kesken katkenneesta yrityksestään voi päättää. Toinen kysymys on, miten puolueettomasti hän on voinut käsitellä niitä uskonnollisia liikkeitä ja kirkkohistoriallisia henkilöitä, joihin hän vetoaa koettaessaan kumota "teko-oppia" ja puolustaa omaa kantaansa. Vaikea on arvostella keskeneräistä työtä, mutta liioittelematta voitaneen kuitenkin näistä Hedbergin kirkkohistoriallisista silmäyksistä sanoa, että hän monesti, mielivaltaisesti karsien, on historiallisesta yhteydestään irroittanut ja yksipuolisesti esittänyt vain niitä ilmiöitä, joista hän on luullut saavansa tuetta lempiväitteilleen. Siten kiinnittää hän esim. huomionsa moneen suhteellisesti vähäpätöiseen seikkaan, jättäen tärkeät ilmiöt aivan syrjään, varsinkin jos nämä olisivat omiaan kumoamaan hänen väitteitään ja johtopäätöksiään. Mutta samaan erehdykseen tekee myöskin itsensä Ingman syypääksi, jos täytyykin myöntää, että hänen kirkkohistorialliset kuvauksensa ovat paljon perusteellisemmat ja paremmin valitut. Niinpä hän esim. uhraa monta sivua näyttääksensä, että Marcion-nimisen gnostikon oppi muka ainakin muutamassa suhteessa oli Hedbergin opin kaltainen, moittien vastustajaansa siitä, ettei hän ollut puhunut sanaakaan tästä asiasta. Parempi ja asiallisempi on Ingmanin selostus montanismista, jota Hedberg oli arvostellut hyvin ankarasti. Etenkin huomattava on edellisen esitys niistä erinomaisista hengenlahjoista, joista sanotun uskonlahkon perustaja, Montanus, niin paljon puhui ja joista hän kerskasi. Ingmanin pietistinen kanta tulee tässä selvään näkyviin. Ilmeistä on, että hän laveasti ja seikkaperäisesti kuvaamalla tuota omituista vanhan kirkon liikettä ja sen tunnustajien näkyjä, ennustuksia, kielilläpuhumisia y.m., tahtoi selittää vastaavia ilmiöitä herännäisyyden alkuaikoina, joista ilmiöistä Hedberg ja Paavo Ruotsalaisen muut vastustajat luulivat saavansa tuetta sille väitteelleen, että viimemainitun oppi liikkui tunnekristillisyyden pohjalla. Vedoten Irenaeuksen ja Tertullianuksen todistukseen, näyttää Ingman, että nuo montanismin ekstatiset ilmiöt, miten harhaan ne monesti johtivatkin, eivät suinkaan ilmaise yksinomaan varjopuolia silloisessa kirkossa, vaan elämääkin ja Herran läsnäoloa.