Montanismista johtuu Ingman puhumaan Tertullianuksesta. Syistä, jotka ovat yhteydessä hänen juuri siihen aikaan tapahtuneen eronsa kanssa herännäisyydestä ja joihin myöhemmin palajamme, omistaa hän tuon tunnetun kirkkoisän kuvaamiselle monta sivua. Samalla on esitys tietysti polemiikkia Hedbergiä vastaan. Tekijä teroittaa Tertullianuksen jyrkkää kantaa maailman- ja itsensäkieltämiseen nähden, pitkillä otteilla hänen teoksistaan näyttäen, mitä hän ajatteli parannuksesta, syntien anteeksi saamisesta, pyhityksestä y.m. kristityn elämän tunnusmerkeistä. Mitä hän näillä otteilla tarkoittaa, huomaa selvästi muun ohessa seuraavista sanoista: "Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoinakin löytyi monta noita epäuskon velttiötä, jotka luopumatta lihasta ja verestä tahtovat mennä Jumalan valtakuntaan, ihmisiä, jotka kyllä kernaasti toivovat itselleen tuon kalliin aarteen, syntien anteeksisaamisen, mutta kuitenkin vihaavat vilpitöntä elämää Kristuksessa. Jo siihen aikaan tahdottiin syntien anteeksisaamista ilman synnistä kuolemista, ilman elävää ja rehellistä parannusta."
Varsin kiittävä on Ingmanin arvostelu myöskin Tertullianuksen opetuslapsesta Kyprianuksesta. Hänenkin jyrkkää kantaansa kuvaa hän mielihyvällä. Siitä hän tarkastuksensa lopputuloksena lausuu: "Kuolemisen kaikista lihan ja maailman pahoista himoista teeskentelemättömässä parannuksessa tuli Kyprianuksen dogmatiikan mukaan käydä uskon edellä — — — sekä uskon kera olla uskon todellisuuden kieltämättömimpänä todistuksena. Semmoinen oli piispa Kyprianuksen oppi kristillisestä parannuksesta! Mutta silloinkin löytyi muutamia hänen kanssaan tässä kohden eri mieltä olevia kristittyjä, jotka kasteen ja ehtoollisen kautta ex opere operato luulivat pääsevänsä tuosta vaikeasta parannuksesta."
Tietysti Ingman ei jätä mainitsematta sitä tosiseikkaa, että sekä Tertullianus että Kyprianus voimallisesti ovat teroittaneet uskoa Kristukseen, sitä totuutta, että "meille ei anneta armoa minkään ansiomme tähden, vaan jos jotakin olemme, niin tuo on Jumalan lahja". Niinikään puhuu hän laveasti näiden kirkkoisien monista kehoituksista pyhitykseen, yleensä koko heidän kristillisestä katsantotavastaan ja jalosta elämästään, sanoen Hedbergin esitystä koko siitä vanhan kirkon suunnasta, jonka huomattavimmat edustajat sanotut kirkkoisät ovat, anteeksiantamattoman puolueelliseksi. Mutta jos Ingmanilla olikin syytä tehdä tuo vakava muistutus vastustajansa yksipuolisesta esityksestä kysymyksessä olevista kirkkohistoriallisista henkilöistä, ei mitenkään voi puolustaa sitä ylimielistä ivaa, johon tämä muistutus hänet johtaa. Hän näet lausuu seuraavan johtopäätöksen Hedbergin esityksestä: "Näin puhuu historia. Mutta miksi on hra Hedberg 'Teko-opin kumoamisessa' kerrassaan syrjäyttänyt nämä opit, tämän ensimmäisen kirkon autuudenjärjestyksen, nämä sen ihanat todistukset elävästä parannuksesta, voittoisasta uskosta ja vakavasta pyhityksestä Jumalan pelvossa? Emme mitenkään voi uskoa, että hra H. miltei selittämättömästä tietämättömyydestä olisi tehnyt itsensä syypääksi tähän puolueellisuuteen — sillä kertovathan lyhyimmätkin kirkkohistoriat näistä asioista. Mutta kuinka sen selittäisimme? Rakkauden vaatimusten mukaan tulisi meidän virkaveljestämme ajatella niin vähän pahaa kuin suinkin ja siis sanoa, että syynä on ollut viaton tietämättömyys. Mutta tämäkin olettamus olisi loukkaava oppineelle kirjailijalle. Ja silloin ei jää jälelle muuta, kuin tuo ikävä epäluulo, että Hedberg tahallaan on syrjäyttänyt nämä opit. Hänen menettelyään voi psykologisesti selittää ainoastaan siten, ettei hän ole tahtonut väitellä itseään vastaan."
Puhumatta siitä, ettei Ingmaninkaan esitys mainittujen kirkkoisien opista aina ole oikea, hän kun esim. ei mainitse mitään Kyprianuksen epäevankelisesta käsityksestä hyvien töiden merkityksestä kristityn elämässä, ei hänen selostuksensa Augustinuksestakaan ja semipelagialaisuudesta aina ole omiaan tukemaan sitä jyrkästi lutherilaista kantaa, jolla hän sanoo seisovansa. Ja luultavasti on Ingman ainoa Hedbergin vastustajista, joka hänen opissaan on vaaninut taipumusta kannattamaan viimemainitun kirkkoisän predestinatsionioppia. On oppiriitojen aika, ja tämä näkyy selvästi kysymyksessä olevissa kirjoissakin. Herännyttä kansaa koetetaan vetää näihin riitoihin. Hämmennys on sitä suurempi, kuin useat Suupohjan heränneistä papeista, niiden joukossa Ingmankin, niinkuin vasta saamme nähdä, valmistavat eroa herännäisyydestä. "Hedbergiläisyys"-nimisen kirjan ensimmäinen osa oli jo valmis, ennenkuin Hedbergin "Tunnustus ja evankeliumin puolustus" painosta ilmestyi, ja toinen osa oli valmistumaisillaan. Lokakuussa 1851 kirjoittaa Ingman siitä eräälle ystävälleen: "Olen jo Porvooseen lähettänyt toisen kirjani historiallisen osan. Dogmaattista osaa korjailen paraikaa. Tarkoitukseni on julaista tämä samaan aikaan, kuin Hedbergin vastaväite ilmestyy, jotta hra Hedberg ja hänen joukkonsa eivät saisi niin paljon iloita, vaan päinvastoin olisivat pakoitetut uudelleen pukeutumaan surupukuun, niin — jotta uskovaiset (niinkuin eräässä lehdessään ovat kirjoittaneet), jotka levottomuudella ovat odottaneet Hedbergin kirjaa, johdatettaisiin vielä suurempaan kiusaukseen. Minä olen tässä asiassa aivan tyyni ja positiivinen. Heti kun Hedbergin vastaväite on ilmestynyt, julkaisen toisen osan, johon minulla on jo ainekset koottuina, niin että se tammikuussa voi ehtiä kirjakauppaan." Kirje on osoitettu Jos. Grönbergille, jota Ingman pyytää suomentamaan kirjaansa. Tämä ryhtyikin heti työhön, mutta hankkeesta ei kuitenkaan tullut mitään. Ehkä hämmästyi Ingman itsekin sitä hävitystä, jonka oppiriidat ja herännäisyydessä siihen aikaan tapahtunut jako olivat saaneet aikaan heränneessä kansassa, niin ettei hän tuumaa siitäkään syystä toteuttanut. Huomattavaa on myöskin, että J. I. Bergh, jolle hän oli lähettänyt kirjansa toisen osan tarkastettavaksi, ei sitä hyväksynyt. Asemaa kuvaa kirje, jonka Ingman vuotta myöhemmin kirjoitti Grönbergille ja jossa hän muun ohessa lausuu: "Mitä siitä ajattelet, etten ole sinulle mitään vastannut minulle lähettämäsi Hedbergiä vastaan kirjoittamani kirjan käännöksen johdosta? Mutta olen nyt itse sellaisessa labyrintissa, etten tiedä, olisiko se nykyisissä oloissa painettava. Sillä mitä siitä sanot, että J. I. Bergh pitää tätä viimeistä kirjoitusta papistisena, sanoen sen asettavan papistisia vaatimuksia uskonharjoituksessa niille, joilla on todella herännyt omatunto? Kirjani ensimmäinen osa sitävastoin oli hänelle mieliksi. Niin, rakas veli, en tiedä, mitä kaikesta tästä tulee ajatella. Arveletko siis, että heti julkaisisimme suomennoksen? Eikö olisi syytä odottaa, kunnes pulma on mennyt ohi? Jätän tämän asian sinun ratkaistavaksesi." — Epäilemättä huomasi Ingman sitäpaitsi, että muutamat muutkin heränneet, joiden arvostelulle hän antoi arvoa, eivät hyväksyneet hänen kirjaansa. Yksi näistä oli J. J. Rahm, joka hyvin moittivasti eräässä J. F. Berghille v. 1852 kirjoittamassaan kirjeessä puhuu Ingmanin esiintymisestä, sekä, niinkuin vasta saamme nähdä, Jonas Laguskin. — Myöhemmin Ingman vielä kirjoitti hedbergiläistä riitaa koskevan kirjoituksen, mutta sikseen jäivät käännökset. Alkuperäisessä muodossaan näitä hänen riitakirjojaan sitävastoin ahkerasti levitettiin ei ainoastaan Suomessa, vaan Ruotsissakin.
* * * * *
Selvää on, ettei herännäisyys tänäkään aikana saattanut välttää sanomalehtien arvostelua. Paitsi ennen (III, 11-14) mainitsemiamme Saimassa ilmestyneitä kirjoituksia, tuli muissakin lehdissä tuontuostakin näkyviin, että herännäisyyden vaiheita kaikkialla Suomessa yhä edelleen tarkasti pidettiin silmällä. Mutta Snellmanin asialliseen ja maltilliseen kritiikkiin ei muita sanomalehtiarvosteluja voi verrata, jotapaitsi semmoisiakin kirjoituksia ilmestyi, joille ei sovi tätä nimeä antaa, ne kun sisältävät vaan moitetta ja halpaa ivaa.
Jo "Suomettaren" ensimmäisessä vuosikerrassa v. 1847 tavataan moitetta herännäisyyttä vastaan, lehdessä kun muun ohessa kummastellaan "heränneitten eli körttiläisten uskoa, he kun pelkäävät ymmärryksen, maallisen viisauden sekä opin olevan uskolle esteenä". V. 1849 ilmestyi lehdessä useita herännäisyyttä koskevia kirjoituksia. Huomattavan katkera ja yksipuolinen on varsinkin kirjoitus "Heränneistä Savossa". Valitettuaan, että niin vähän julkisuudessa oli kirjoitettu maassa ilmestyneistä uskonnollisista liikkeistä, mainitsee lehti kiitoksella Snellmanin ja A. F. Granfeltin kirjoitukset, sanoen, että eri uskonnollisten puolueitten riitakirjoitukset ovat inhoittaneet jokaista, joka on tahtonut näiden lahkokuntain omien kirjallisten tunnustusten kautta tulla tuntemaan heidän sisintä tarkoitustaan. Tämän lyhyen johdatuksen jälkeen julkaisee lehti Iisalmesta lähetetyn, sikäläistä liikettä kuvaavan kirjoituksen, jossa muun ohessa sanotaan: "Mitä tähän jumalanpalvelusseuraan tulee, niin siitä paljon puhutaan, sekä kiitetään että laitetaan, ja kumpaakin se ansaitsee. Se on, ehkä useammassa suhteessa kuin luullaankaan, verrattava paavinuskoiseen jesuiittaseuraan: sillä on sen sekä pahat että hyvät puolet ja sen täytyy siis kantaa sekä moitteet että kiitokset. Tälläkin seuralla on paavinsa, joka heidän silmissään on virheetön, joskin suruttomat raukat sokeudessaan löytävät hänessä mustilaisenkin tapoja. Tämä paavi hallitsee seurakuntaansa piispojen ja kardinaalien kautta, ja myötäänsä juoksee hänelle tietoja seuran joka jäsenen tilasta, jotka tiedot hän sangen helposti saakin, koska hän on asettanut toisen toista vartioimaan. Jos joku seuran asetuksia vastaan rikkoo, jos rohkenee hiukankaan epäillä paavin virheettömyyttä, vähän luulla ei ainoastaan seuran jäsenillä, vaan ehkä joillakuilla muillakin ihmisillä olevan toivoa autuaiksi kerran päästä, jos rupeaa kanssakäymistä pitämään suruttomien kanssa, jos niitten pidoissa käypi, erinomattain yksinänsä j.n.e. niin eipä viivy kauan, ennenkuin paavin kirouksen palava nuoli sattuu tuohon onnettomaan langenneeseen ja eroittaa hänet seurakunnan yhteydestä, julistaen hänet peljättäväksi ja vihattavaksi vielä enemmän kuin suruttomat. Jos tämä kirottu ei kohtsillään joudu paavin luo kohtaansa selittämään, erhetystänsä katumaan ja armoa kerjäämään, ehkä antimiakin kantamaan, niin hän tosiaan on sangen onneton ihminen, sillä seura vainoo häntä pahemmin kuin metsän petoa". Edelleen väittää kirjoitus heränneitten olevan pyhäkouluja vastaan, koska "he ehkä pelkäävät, että niissä opetetaan jumalattomuutta ja että oppi ojaan kaataa", kuvaa kielilläpuhumista hyvin yleiseksi ja erittäin suosituksi "erinomaiseksi armontilaksi", sanoo heränneitten pitävän omituista pukua välttämättömänä ja miltei ainoana autuudenehtona sekä monen ajattelevan: "jota likasempi ihminen on ruumiin ja vaatteiden puolesta, sitä puhtaampi on hän hengen puolesta". Pilkaten ja ylimielisesti ivaten, arvostelee kirjoittaja heränneitten puhetta itsensäkieltämisestä sekä siitä "vainosta, jonka alaisina he sanovat olevansa". Mutta hyviäkin puolia sanoo kirjoittaja heränneissä löytyvän. "Aina on into", lausuu hän, "suruttomuutta parempi", ja tunnustaen "tämän seuran parannuksen menestyksen tulevan siitä, että se vetää luoksensa kaikki ne, joissa joku parannuksen halu on herännyt", myöntää hän, ettei muissa tämmöistä pyrkimystä huomaa. Mutta toiselta puolen väittää kirjoittaja, että heränneet jonkun aikaa kuuluttuaan liikkeeseen, joutuvat niihin synteihin, joita hän kirjoituksensa alkuosassa kuvaa. Ainoastaan vasta heränneitä, joiden lukua hän, kumma kyllä, sanoo muiden heränneitten lukua suuremmaksi, kiittää hän — muut saavat osakseen moitetta vain. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin: "Jos joku uusi Luther nousisi heidän seastaan ja saisi perkatuksi pois nimitetyt ja ehkä muut salaisemmat erehdykset, niin tällä seuralla olisi muutoin puhdas ja palava lutherilainen usko, eikähän tuo sitten enää eriseura olisikaan". — "Suometar" kiittää kirjoitusta, sanoen että "se ei ole liiallinen", omasta puolestaan lisäten: "Heidän käytöksessään muita ihmisiä kohtaan tekee tämän Ruotsalaisen puolueen karvaammaksi, kuin muut puolueet ovat, jotka mielipiteeltään ja sentähden käytöksessäänkin ovat lauhkeammat ja toisinkin uskovia kohtaan suvaitsevammat." Lehden loppuarvostelu kuuluu: "Olisi kokonaan väärin, jos tahtoisi katsoa niin tätä kuin kahta muutakin lahkokuntaa petoksen alaiseksi kujeeksi, niinkuin moni tekee. Heränneitten kokonaan kalventuneet kasvot ja koko muussakin ruumiinolossa nähtävä muutos todistaa jo, että tämä herätys on kaikkea muuta, vaan ei petosta."
Pari kuukautta myöhemmin lähetti nimimerkki "herännyt" samaan lehteen herännäisyyttä koskevan kirjoituksen. Moitittuaan Suomessa vallitsevia uskonnollisia riitoja sekä niitä pakkokeinoja, joilla oli koetettu ja yhä koetettiin tukehuttaa hengellisiä liikkeitä, lausuu kirjoittaja: "Niin pian kuin jollekin asialle voidaan saada vainon ja kärsimyksen leima, on sillä joukottain puoltajia ja seuraajia. Missä kovuus, yleinen ylenkatse ja irvistely on kohdannut näitä hengellisiä liikkeitä, siellä on niiden joukko kasvanut mahdottomasti. Missä taas niiden tulva on saanut vapaasti ja vastuksetta lainehtia mielissä, missä niillä on itse seurakuntain johdattajissakin ollut edusmiehiä ja auttajia, siellä on tämä tulva aikansa lainehtinut ja sitten tasaisesti valunut. Aika ja kokemus kaikki tasoittaa. Olen nähnyt tämmöisiä seurakuntia, olen ihastuksella kummastellut sitä hedelmällistä vaikutusta, jonka tämä tulva on niissä tuottanut, ja harvoin olen muuta voinut kuin siunauksella ajatella sitä hetkeä, jolloin semmoinen hengellinen liike kohtaisi jok'ainoata seurakuntaa maassamme samalla viisaalla kohtauksella ja samalla vaikutuksella. Ihmisen sydämen ja järjen vainio, joka tavallisessa tilassaan, erittäinkin niin eristetyssä maassa kuin Suomi on, on ajattelemattomuuden ja tyhmyyden kesantona jopa ketona, tulee herätyksen kiivaan kynnön kautta juurtajaksain pehmitetyksi ja muokatuksi ja kasvaa kynnön perästä tunnon ja ajatuksen kirkkaita ja raikkaita kukkasia, mutta missä sitävastoin tämmöinen herätys on kohdannut joko ylimielistä ylenkatsetta tahi vainoa, siellä se on kostanut itsensä: siellä ilmaantuu kahta lajia ihmisiä, 'suruttomia' ja 'kerettiläisiä', jotka seisovat vastatusten; kerettiläisiä (heränneitä) lisääntyy päivä päivältä, sentähden että he kantavat vainottujen (marttyyrien) pukua, mutta kun he kerran pääsevät valtaan, alkavat he puoleltaan vainota, niinkuin heitä vainottiin". Kirjoittaja valittaa sitä, että herännäisyyden johtajat pitävät tietonsa sen vaiheista salassa, heidän säilyttämänsä käsikirjoituksensa kun kiertävät vain liikkeen omassa keskuudessa. "Niistä tulisi kokonaisia kirjoja", hän sanoo, "ja aika on tuleva, jolloin niitä kerätään kalliina Suomen kirkko- ja uskonhistorian pylväinä".
Samaan aikaan (1848) oli "Maanmiehen Ystävässäkin" luettavina kirjoituksia herännäisyydestä. Ensimmäinen näistä, jonka alla on nimimerkki S—l—s, puhuu Rautavaaran herännäisyyden synnystä, arvellen syyksi sitä, että sikäläinen kansa, jolla ei ollut kirkkoa, lähti saamaan neuvoa hengellisissä asioissa milloin minnekin sekä johdatuksen puutteessa eksyi haaveiluihinkin, samoinkuin Kajaaninkin seuduilla samaan aikaan syntynyt samanhenkinen liike. Jokseenkin epäselvä kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Sen minä tästä toivoisin näkyvän, että ihminen tarvitsee viisasta neuvojaa aikanansa, jotta hän ei omamielisesti selitellen pyhän sanan syvempiä paikkoja joutuisi ylpeyteen ja liikanaiseen omaan rakkauteen, joka pian eksyttää entistä synkempään pimeyteen". Seuraavana vuonna kiittää nimimerkki E—s samassa lehdessä A. F. Granfeltin ennen mainittua "Kristillisen elämän ehdot ja olemus" nimisessä kirjassa löytyvää arvostelua herännäisyyden eri suunnista, lyhyesti tehden selkoa sanotun kirjoituksen pääkohdista. "Suomettaressa" ollutta yllämainittua kirjoitusta "Heränneitä Savossa" hän sitävastoin sanoo kerrassaan puolueelliseksi. E—s arvelee, että noiden kolmen suurten uskonnollisten suuntien, joista varsinkin P. Ruotsalaisen edustama lahko hänestä "suosii vain munkillista maailman hylkäämistä ja pyytää jonkunlaista erinomaista jumalista makua mielessään säilyttää", tulisi Granfeltin kirjaan tutustumalla luopua yksipuolisuudestaan, koska "aika jo olisi tasoittaa ja yhdistää ristinopin eriseurat Suomessa, varsinkin pohjoispuolessa sisämailla". Hän lausuu: "Ei vielä yhteiseen vaikutukseen vaativa elämä ole vienyt, niin että siellä tyhjyyden suojassa herännäisyyskin pääsee elämään. Mutta alkaa jo sielläkin tarvis vaatia, kun estelevät pyhäkouluja ja kirjastojen perustamista. — — — Kyllä vielä näinäkin vuosina ovat painattaneet saarnoja, joissa muinaisten munkkien oppia vetävät esiin, niinkuin: 'varo monta luvallista asiaa, niin voit paremmin karttaa luvattomatkin'. Tarvitaanko enää pehmeämpää tyynyä toimettoman pään alle. Suotavaa olisi, että jo meidänkin maassa sellaisten saarnojen päivät pakenisivat eivätkä suomalaiset yhtään heille tarjottua leiviskää pyytäisi kaivaa maahan".
Eivät pelänneet heränneet esim. J. F. Berghin, sunnuntaikoulujen perustajan, kansan hyväksi suunnittelemia sivistyspyrinnöitä, mutta sitä he pelkäsivät, että maailmanmieliset opettajat sekä uskonnolle vieraat sanomalehdet ja kirjat vieroittaisivat heidän lapsensa ja heidät itse ijankaikkisen elämän lähteiltä, joista he olivat paraan ravintonsa saaneet. Tämänkin kysymyksen tahtoivat he itse Jumalan kasvojen edessä ratkaista. Jos ratkaisu viipyi, ja he sentähdenkin monta vuotta edelleen saivat moitetta osakseen, niin oli se kerran joutuva.
"Maanmiehen Ystävässäkin" kohtaamme noita pilkkaavia mielenpurkauksia, joilla tämän ajan sanomalehdet tuon tuostakin koettivat taivuttaa ihmisiä halveksimaan herännäisyyttä. Lokakuussa 1849 julkaisi lehti pitkän "Runon kereteistä", joka lauserakennuksesta ja muusta tyylistä päättäen on koulusivistyksen saaneen kirjoittama. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä:
"Nämät tarkoin tunnetahan
Kereteiksi kutsuttavat
Varsin vuoksi vaattehensa:
Niill' on pitkät körttiröijyt,
Körtin liepehet leveät,
Lerkut körtin liepehessä.
Se on puku poikasilla
Mikä uljailla ukoilla,
Sama tyyli tyttärillä,
Mikä muoreilla mokoma.
Tämä on Paavolta pakotus,
Varoitus ukon vakainen,
Että puku pitää olla
Ennen muuta muutettuna:
Hame nauhoilla nivottu
Tahi vyöllä vyötettynä."
"Vaikka ovat olevinansa
Muita paljoa paremmat,
Puhtahammat ja pyhemmät,
Ovat kuitenkin samassa
Pahemmat Phariseukset.
Julki temppelissä Jumalan
Vielä muita mullisten
Karsahasti katselevat."
Kirjoitus, joka on "lähetetty", päättyy kuuteen suorasanaisesti esitettyyn kysymykseen, joiden tarkoituksena on tehdä turhiksi, vieläpä moitittaviksi leimata kaikki heränneitten pyrinnöt ja riennot. Kysymykset kuuluvat: 1) "Minkätähden kokoontuvat kerettiläiset senkin seitsemästä pitäjästä, kuka kutsuttuna, kuka kutsumatta toisiinsa häihin, ristiäisiin, maahan paniaisiin; onko se itse toimituksen tähden, taikka eikö ennemmin tahdota toimituksen nimellä ja varjolla esivallan kieltoa semmoisista kokouksista kavaluudella kiertää?" 2) "Minkätähden on pyhä raamattu harvoin, jos milloinkaan, kerettiläisten kokouksissa nähtävänä; luullaanko 'Siionin virren', 'Armon järjestyksen' ja vanhain postillain tekijöiden taitavan paremmin neuvoa ihmistä autuuden tielle, kuin Jumala itse sanassaan on tehnyt, vai olisiko se syynä, että mainituissa kerettiläisten kirjoissa vedettäisiin ihmistä raamatun osoittamalta tieltä sille harhapolulle, jota kerettiläisten päämiehet pitävät oikeana?" 3) "Mistä on useimmilla kerettiläisten päämiehillä todistus siihen, että he ovat kutsutut toisia ihmisiä autuudenasioissa johdattamaan, ja eikö itse ruma henki voisi samallaisia todistuksia, kuin hekin, kutsumuksestansa tässä asiassa antaa?" 4) "Ymmärretäänkö Jumalan sanassa maailmalla kaikkea pahaa, mitä maailmassa tapahtuu, vai kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kerettiläisten joukkoon?" 5) "Kumpi on parempi, käydä tavallisissa maallisissa seuroissa ja huvituksissa eikä sentähden pitää itseänsä muita niissä käymättömiä ihmisiä parempana, ennemmin huonompana, jos jotakin tärkeätä aikaa niissä kului hukkaan, taikka ajasta ja töiden kiiruusta huolimatta juosta kerettiläisten seuroissa lukemassa, veisaamassa, maailmaa panettelemassa ja tuomitsemassa ja luulla itseänsä sentähden paljonkin muita ihmisiä paremmaksi?" 6) "Kumpi on oikeampi: kohdella kaikkia ihmisiä kuin veljiä ja sisaria, taikka lyöttäytyä johonkuhun eriseuraan eikä muista siihen kuulumattomista ihmisistä pitää suuresti muuta lukua, kuin suoda heidätkin seuraansa taikka voittaa jotakin omaa etua heidän kauttansa, se on, pitää heitä oman maallisen elämänsä välikappaleina?"
Senkin, mikä näissä huomautuksissa olisi ollut omiaan huomauttamaan heränneille muutamia heidän piireissään vallitsevia epäkohtia, teki tietysti kirjoituksen kauttaaltaan maailmanmielisen ja vikoilevan hengen tähden aivan vastakkaisen vaikutuksen varsinkin heränneeseen kansaan. "Semmoinen on maailma", sanottiin täydellä syyllä, ja ainakin ulkonainen ero siitä tuli yhä jyrkemmäksi varsinkin niillä seuduin, missä heränneitten luku oli suuri.
Hedbergin vuodesta 1850 toimittamassa "Kristillisiä Sanomia"-nimisessä lehdessä olleiden kirjoitusten johdosta ilmestyi muissa lehdissä arvosteluja, jotka, samalla kuin ne moittivat evankelista suuntaa, sisälsivät syytöksiä herännäisyyttäkin vastaan, jolla yhteisellä nimellä siihen aikaan vielä kumpaakin suuntaa sekä Renqvistin edustamaa liikettä nimitettiin. Semmoisia kirjoituksia näkyi "Suomettaressa" vuosina 1850 ja 1851 muun ohessa lähetystoimen johdosta, johon kysymykseen nähden heränneitä syytettiin leväperäisyydestä. Tuo tavallinen syytös heränneitten eristetystä asemasta heidän sivistymättömyydestään ja opinhalun puutteesta ei näistäkään kirjoituksista puutu. Niinpä sanotaan esim. (1851 n:o 32): "Ei Jesuskaan hyväksynyt sitä fariseusten oppia, ettei samarialaisten, publikaanien ja syntisten kanssa saa pitää kanssakäymistä. — — — — Kuta enemmän hengellisen ja maallisen valistuksen valkeus levenee, sitä enemmän hälvenee herännäisyys tyhjään ja kestää viimeksi ainoastaan niiden joukossa, joita valistus ei vielä ole hellyttänyt." Miten vapaamielinen tämänkin kirjoituksen sepittäjä tahtoo olla, näkyy siitäkin, että hän on vihoissaan "Kristillisten sanomain" hylkäävästä arvostelusta lutherilaisten ja reformeerattujen unioonista v. 1830. Pari viikkoa aikaisemmin kirjoittaa muuan "Suomettaren ystävä" samassa lehdessä heränneitten puvusta, jota hän moittii. Kysymykseensä, minkä tähden he välttävät "koreita vaatteita", kertoo hän saaneensa sen vastauksen, että "koreiden vaatteiden sisällä ei voi asua puhdas ja virheetön sydän, vaan ainoastaan ylpeys, häijyys, himo, halu, y.m.s." Tämän johdosta lausuu kirjoittaja: "Tähän eivät vaatteet voi olla syypäät, sillä silloinhan kauniit kukkasetkin olisivat syylliset, joita kasvaa niin heränneiden kuin suruttomainkin ikkunoilla ja niityillä."
Olemme nähneet, että herännäisyyttä oli ruvettu käsittelemään myöskin kaunokirjallisissa julkaisuissa. Edellisten lisäksi mainittakoon vielä näinä aikoina ilmestyneet "En finnes fantasier" (Suomalaisen mielikuvituksia) ja "Pietisterne" (Pietistat). Ensinmainitun julkaisun johdosta, jota Snellmanin "Litteraturblad" heränneille verrattain myötätuntoisessa kirjoituksessa oli ilmoittanut, sai "Åbo Underrättelser'issä" ankaran arvostelun osakseen. Kirjoituksessa, joka on "lähetetty", sanotaan muun ohessa: "Se joka ryhtyy kuvaamaan pietistoja, on velvollinen tarkastamaan heidän uskoansa ja tarkoin tutkimaan heidän uskonnollisen vakaumuksensa periaatteita ja hänen tulee koettaa oppia tuntemaan heidän keskinäistä elämäänsä". Huomauttaen, miten sokeasti moni kiittää ajan valistusta näkemättä, kuinka vähän ihmiset yleensä käsittävät syvempää uskonnollisuutta, sekä tunnustaen muutamia pietismin "varjopuolia", ("muiden tuomitseminen", "riippuvaisuus toisistaan", "tieteen ja taiteen halveksiminen", "tiheät matkustukset", "omituiset vaatteet" y.m.), jatkaa lähettäjä: "Olemmeko sentähden oikeutetut tuomiten hylkäämään heitä? Emme voi pitää sitä muuna kuin pelkkänä loruna, kun heistä koetetaan tehdä mitä paatuneimpia ihmisiä, joille kristinusko on vain naamari alhaisten vaikuttimien salaamiseksi. Tiedämmehän, että pietistain joukossa löytyy monta, jotka ylenkatsovat sitäkin arvoa, minkä nero ja tiedot heille olisivat voineet suoda." Kirjoitus, joka on harvinaisen myötätuntoinen heränneille, on silminnähtävästi lähtenyt jonkun liikkeen ulkopuolella olevan kynästä. — Myös "Pietisterne" saa sanomalehdissä osakseen moitettakin, miten suurella vahingonilolla moni herännäisyyden vastustaja kirjaa sitten lukikin. Niinpä lausuu siitä Morgonbladet 14/5 1849: "Tekijä on käyttänyt suuren osan mielikuvituksestaan kuvaamaan ei pietismiä, vaan sen väärinkäytöksiä".
Näemme siis, että sanomalehdistökin, miten vieras se miltei poikkeuksetta oli pietismin hengelle ja heränneitten koko katsantotavalle, siellä täällä alkoi tunnustaa tämän liikkeen suurta merkitystä kansamme siveelliselle ja henkiselle kehitykselle. Mutta suuri yleisö luki tietysti paljon kernaammin niitä moittivia kirjoja ja kirjoituksia, joilla koetettiin mustata liikettä ja sen edustajia. Tämmöiset julkaisut saivat monessa paikoin aikaan mitä hurjimpia syytöksiä pietistoja vastaan. Niinpä soimattiin v. 1850 Jaakkimassa J. F. Berghiä ja hänen omaisiaan kirjeiden avaamisesta, postimerkkien anastamisesta y.m. silminnähtävästi vasta ilmestyneen "Pietisterne"-novellin kiihottavien kuvausten johdosta.
Vuonna 1851 ilmestyi Falunissa näytelmän muodossa kirjoitettu kirjanen "Satans raseri i den kristna verlden" (Saatanan vimma kristityssä maailmassa). Esipuheena ovat aluksi muutamat Lutherin sanat saatanan ja hänen tahtoaan noudattavien pahojen henkien hävitystyöstä maailmassa. Näihin sanoihin liittyen selittää tekijä lyhyesti, miksi hän on pukenut herätyshuutonsa tuohon omituiseen muotoon. Hän lausuu: "Koska Aatamin lapset eivät tahdo uskoa niitä ääniä, jotka taivaasta ja maan päällä puhuvat, kuulkoot he vielä kerran, jos kohta turhaan, totuuden sielujemme vihollisen suusta; sillä hän tuntee autuuden järjestyksen paremmin kuin filosofimme ja korkeasti oppineet miehemme, vaikka hän käyttää tiedon ihmisten vahingoksi". Itse näytelmän sisältö ja tarkoitus näkyvät jo alkunäytöksestä, jossa pimeyden ruhtinas, palvelevia henkiään ja näiden ihmiselämästä tuotavia tietoja, odottaen, itsekseen puhuu:
"Että toki pitää löytyä yksi, joka on minua väkevämpi, korkea ja pyhä. Minä vihaan häntä, mutta minun täytyy kuitenkin hänen edessään vavista ja peljätä, ja minun lähes kuusituhatta vuotta kestäneen vaivani täytyy vielä lisääntyä. Tosin olen nyt astunut alas maan päälle suurella kiukulla, sillä minun aikani on lyhyt; mutta jos voisin kukistaa luojani hänen herruudestansa ja surmata ylösnousseen Kristuksen ja tyhjäksi tehdä Jumalan hengen armonvaikutukset sanan ja sakramenttien kautta — — — mutta, kirottu ijankaikkisesti, minä tahdon kuitenkin tehdä minkä voin, kostaakseni. Pimeys, kapina, uni, väärä oppi ja eripuraisuus, nämä aseet eivät ole pettäneet ja ne ovat paraikaa toimimassa. Pimeys, sillä ihmiset eivät usko, tunne ja tottele raamattua. — — — Kapina; minä tiedän että se, joka ei tottele laillista esivaltaansa, ei tottele eikä palvele kaikkivaltiasta. Uni, sinä hiljainen ase! Sinä hivelet piispojen ohimoita, seuraat pappia kirkkoon ja levität viileän, liehtovan siipesi hiljaa lunastettujen sielujen yli, jotka luulevat heillä olevan öljyä sammuneissa lampuissa. Kernaasti veisatkoon kristikunta: 'O Jumal', sinua kiitäm'. Kernaasti uskokoot ihmiset, että minä ja minun valtakuntani ovat voimattomat ja toimettomat: minä pilkkaan heitä kaikkia ja kysyn heiltä: miksi tulette tänne ikuiseen helvettiin, kuka käski teidän totella minua? Uni ja penseys! Te olette tuoneet useimmat verellä ostetut minun tyköni. Kun joku minun vihollisistani maan päällä julkisesti puhuu ja saarnaa tästä, niin pitävät oppineet hengelliset hallitsijat häntä eriseuraisena, sivistymättömänä ja vimmattuna; he tutkivat hänen puhettansa järjen ja runouden kannalta ja minun puolestani panevat papin pois viralta. Hyvä! Väärä oppi; kun minä valmistan helpotusta parannuksen tiellä petokseni kautta tahi viekottelen kansan pois Jumalan sanasta, niin minä kylvän hiekkaa heidän silmiinsä, ja he alkavat, vaikka hyvän varjon alla, uudelleen minua palvella. Eripuraisuus: tämä ase on kelvoton, niinkauan kuin elävän parannuksen tuli hehkuu ihmisten sydämissä; mutta niinpian kuin minä huomaan, että se on väsähtänyt, saavun heti paikalle ja avaan kansan silmät ulospäin näkemään toistensa vikoja ja ivaten toisiaan panettelemaan".
Näytelmä kuvaa tämän jälkeen, miten pahat henget tuovat ruhtinaalleen tietoja, mikä Kalajoen käräjiltä, mikä Paavo Ruotsalaista vastaan Tuusniemen käräjissä nostetusta syytöksestä, mikä Turun pappeinkokouksesta, mikä Hedbergin ja Renqvistin oppiriitojen vaiheista, mikä Euroopassa siihen aikaan liikkuvan kapinanhengen tuhotöistä, mikä pimeyden valtojen Suomen herännäisyydessä syntyvän uneliaisuuden, panettelemisen ja hajaantumisen aikaansaamista tuhotöistä y.m. Kirja tarjoaa lukijalle varsin huomattavia kuvauksia silloisista uskonnollisista oloista sekä monta hyvää opetusta, mutta kokonaisvaikutus on sangen vastenmielinen. Paitsi esityksen monesta syystä sopimatonta muotoa ja tekijän ylen rohkeaa kuvailemisintoa aloilla, joilla ei Jumalan sanan valo, vaan oma mielikuvitus saa häntä opastaa, loukkaa ehdottomasti jokaista vähänkään puolueetonta lukijaa ne häikäilemättömät, ijankaikkisen kadotuksen kuilua tavottelevat tuomiot, joista näytelmä on täynnä. Kirja, jonka nimilehdellä ei ole tekijän nimeä eikä muutakaan nimimerkkiä, on, niinkuin jo tyylikin selvään osoittaa, todistettavasti Jonas Laguksen kirjoittama. Siitäkin syystä ansaitsee se huomiota, jos kohta arvostelu ei voi koitua tekijälle kunniaksi. Mutta historiallisena asiakirjana ja herännäisyyden vaiheita kuvaavana todistuskappaleena on se, niinkuin jo olemme nähneet ja vasta saamme nähdä, tärkeä.
* * * * *
Levoton oli aika; kaikkialla eripuraisuutta aatteiden maailmassa, taistelua, veren vuodatusta valtiollisen elämän alalla. 1848 vuoden vallankumous oli voimallisesti järisyttänyt vallitsevien olojen perustuksia, uhaten hävittää kaiken vanhan. "Vapaus, vapaus", tuo oli ihmisten tunnussanana, vapaus kaikista vanhoista siteistä, kaikista auktoriteeteista, jumalallisista niinkuin inhimillisistäkin. Eikä tuntunut tämä huumaus yksin siellä, missä ihmiset julkisesti tunnustautuivat uusien aatteiden kannattajiksi, vaan uskonnollisissakin piireissä. Jotka rohkenivat rakentaa salpoja tuolle ajanhengen tulvalle ja vaatia uutta hengellistä herätystä sen tuhotöiden estämiseksi, joutui vainon ja sorron alaiseksi. Niin kävi esim. Ruotsissa, missä viha elävää kristinuskoa vastaan meni niin pitkälle, että Tukholman teaatterissa näyteltiin "Läsarepresten" (Lukijapappi) nimistä näytelmäkappaletta, jossa ivattiin Roseniusta ja Ruotsin heränneitä. Yleisö oli niin halukas tätä kappaletta katsomaan, että sitä täytyi näyttää aamupäivilläkin. Mutta herätyksiäkin siellä samaan aikaan tapahtui. Niinpä liittyi esim. kuuluisa laulajatar Jenny Lind heränneisiin, jyrkästi kieltäytyen enää esiintymästä näyttämöllä. Kun muistamme, miten tarkkaan Suomen ruotsinkielinen sivistynyt luokka siihen aikaan vielä seurasi vanhan emämaan vaiheita, ei ole vaikea ymmärtää, miksi siellä vallitseva levottomuus vaikutti meidänkin oloihin. Ilmeisesti sai Suomen säätyläisissä herännäisyyttä vastaan juuri näinä aikoina ilmenevä vihamielisyys lisävoimaa Ruotsista tulleista tiedoista. Varmaan tiedetään, että esim. kertomukset Jenny Lindin kääntymisestä täälläkin herättivät kiihkoa useissa herännäisyyttä vastustavissa piireissä. Ja kun sitäpaitsi levoton, kaikki vanhat siteet rikkirepivä ajanhenki yhä nähtävämmin alkoi vaikuttaa heränneitten omassa keskuudessa, tunsivat kaikki ajattelevat ihmiset, että oli jouduttu murrosaikaan, jonka vaiheita ei kukaan voinut ennakolta tietää. Siitä tuo omituinen levottomuus ja epämääräinen kiihko, joka 1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa on nähtävänä herännäisyyttä koskevassa kirjallisuudessa täällä Suomessakin. [Lähteitä: C. O. Rosenius lif och verksamhet s. 129, 152, 171; Nordisk Kyrkotidning 1848 n:o 1-2 ja 1846, 5 supl.; A. V. Ingmanin ennen mainittu kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirje J. I. Berghille 14/3 48; Vennerström, Fredr. G. Hedberg, s. 197, 203-204; Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende; F. G. Hedberg, Verklärans vederläggning och evangelii försvar; A. V. Ingman, Hedbergianismen I ja II; A. V. Ingmanin kirjeet Jos. Grönbergille 13/10 51, 24/1 52, 13/10 52; J. J. Rahmin kirje J. F. Berghille 1852; Suometar 1847, 1849 n:o 20 ja 29, 1850 n:o 18 ja 19, 1851 n:o 17, 31 ja 32; Maanmiehen ystävä 1848 n:o 4, 1849 n:o 28 ja 48; Kusti Niskasen, N. G. Arppen, V. L. Helanderin y.m. kertomukset; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1544-1877; Åbo Underrättelser 1847 n:o 8; Morgonbladet 1849 n:o 37; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 50; "Satans raseri i den kristna verlden"; Liina ja J. V. Nyberghin y.m. kertomukset.]
XI.
Pohjanmaan herännäisyydessä y. 1852 tapahtuneen suuren jaon enteitä.
Ennen (III, 83-93) olemme viitanneet niihin erimielisyyden synnyttämiin häiriöihin, joita Jonas Laguksen muuton jälkeen Ylivieskasta Pyhäjärvelle oli alkanut ilmaantua Kalajoen heränneitten keskuudessa. Miten vähäpätöiseltä tämä erimielisyys, jonka arveltiin koskevan vain muutamia kohtia Wilhelm Niskasen opissa, alussa näyttikin, piileili siinä vaara, jonka kauas ulottuvia seurauksia ei kukaan siihen aikaan voinut aavistaakaan. Eikä siinä kyllin. Sama vaara uhkasi Suupohjankin herännäisyyttä, ennustaen sillekin kovaa koetuksen aikaa. Pohjanmaan herännäisyysliikkeen lupaavia viljavainioita lähestyy jälkitalvi, jonka hyiset tuulet juuria myöten koettelevat kasvua, paljaiksi hävittäen laajat alat.
Eripuraisuuden ensimmäiset oireet tulivat näkyviin Kalajoen-varrella. Alkusyynä oli kylmentyneen rakkauden yhä kasvava taipumus etsimään vikoja veljissä ja siihen liittyvä liiallinen riippuvaisuus johtomiehistä sekä näiden välillä siitä syystä syntyvä kateellisuus. Wilhelm Niskasen ympärille kokoontuivat yhä suuremmat kansanjoukot, jotka tunnustivat hänet johtajakseen ja semmoisena häntä kunnioittivat. On huomattava, että Kalajoen-varren heränneisiin juuri näinä aikoina liittyi paljon "maailmalta heränneitä", joten sikäläinen herännäisyysliike saavutti yhä valtavamman ulkomuodon. Toiselta puolen on myönnettävä, että parannus hyvin monen kohdalta jäi puolitekoiseksi ja että moni vanhoista heränneistä unohti jokapäiväisen kilvoituksen välttämättömyyden, siten antaen moittijille tilaa. Ja näitä vikoilijoita löytyi kaikkialla, alussa salassa, ennenpitkää julkisuudessakin. Moni heistä huolehti rehellisestä sydämestä kasvavien seurajoukkojen usein huolimatonta parannusta, vielä useammat lankesivat ilmeisesti "vanhemman veljen" syntiin, joka esti heitä näkemästä, että juuri noissa vasta heränneissä oli paljon vilpittömiäkin. Heränneitten seudusta toiseen suurissa joukoissa tekemät matkat, joilla Niskaselle ja tämän arvokkaimmille ystäville valmistettiin vieraanvaraisia pitoja, lisäsivät loitommalla pysyvien, katsomisessa olevien heränneitten tyytymättömyyttä. Samassa määrässä kuin tuon uuden johtomiehen maine kasvoi, lisääntyi vikoilemishalukin. Varsinkin kun huomattiin hänen tiheät matkansa Suupohjaan ja saatiin tietää, että hän siellä vuosi vuodelta sai yhä enemmän tunnustusta ei vain heränneeltä kansalta, vaan sikäläisen liikkeen kuuluisalta johtajalta, N. K. Malmbergiltakin, ruvettiin häntä moittien tuomitsemaan. Että Hedbergin riidan aikana syntynyt, opillisiin riitakysymyksiin taipuisa mieli, joka oli päässyt leviämään Kalajoen-varren heränneeseen kansaankin, väleen oli kohdistuva Niskasta ja hänen puoluettaan vastaan, ei ole kummallista, varsinkin kun otamme huomioon, ettei hänen oppinsa, kuten ennen (III, 138-142) olemme nähneet, ollut vapaa yksipuolisuudesta. Samoinkuin Ruotsalainen, oli Lagus Ylivieskassa ollessaan teroittanut jokapäiväisen kilvoituksen tarpeellisuutta, sanoen suruttomaksi jokaista, jolta tämä kilvoitus, Kristusta ikävöiminen, lakkaa. Tuo oli hänen pyhitysoppinsa ydinkohta, mutta juuri sitä hänen uskollisimmat ystävänsä Kalajoen-varrella kaipasivat Niskasen esityksestä. He alkoivat nyt paljon puhua Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta ja lailliseen tapaan vaatia sitä itseltään ja muilta. Niskanen taas sanoi tuota tunnekristillisyydeksi ja tekopyhyydeksi, eksyen siten halventamaan kristillisen elämän ulkonaisiakin tunnusmerkkejä. Kun Paavo Ruotsalaisen kiivas taistelu tekopyhyyden ilmauksia vastaan vanhoista ajoista oli Kalajoen heränneille tuttu, sai tuo katsantotapa helposti kannatusta heidän keskuudessaan. Muuttonsa jälkeen Pyhäjärvelle ei Lagus enää liikkunut näillä seuduin, eikä Paavo Ruotsalainen, jonka auktoriteetti täällä, samoinkuin herännäisyyden mailla yleensä, loppuun asti oli muuttumaton, sairautensa takia saattanut käydä heränneitten sotkuisia asioita itse tarkastamassa ja järjestämässä. Lauri Juhana Niskanen kyllä joskus tuli katsomaan serkkunsa Wilhelm Niskasen työmaita, mutta hänellä ei ollut kykyä estää yhä kasvavan eripuraisuuden tuhoja. Päinvastoin näyttävät hänen käyntinsä lisänneen, häiriötä ja vuosi vuodelta vähentäneen sitä luottamusta, jota hän menneinä aikoina oli saanut osakseen Kalajoen heränneiltä. Tyytymättömänä hän aina palasi näiltä matkoiltaan, tuoden Lagukselle ja Paavo Ruotsalaiselle tietoja Wilhelm Niskasen toiminnasta. Eikä ollut L. J. Niskanen ainoa, joka näinä aikoina Lagukselle ja Ruotsalaiselle moittien puhui Kalajoen-varren heränneistä ja heidän johtajastaan. Joukottain ilmestyi ennenpitkää tuommoisten viestien viejiä, mikä vikoillen yhtä, mikä toista.
Tällä kannalla olivat asiat jo v. 1848, vaikka Kalajoenvarren heränneet siihen aikaan vielä ulkonaisesti muodostivat suuren jakamattoman joukon, jonka korvissa sana jako olisi kuulunut ylitä uskomattomalta kuin rumaltakin. Kuitenkin näkyy Paavo Ruotsalainen jo siihen aikaan alkaneen epäillä Wilhelm Niskasen menettelytapaa ja opetusta, vaikka hän vielä pitikin häntä ystävällään. Todistuksena ovat seuraavat hänen viimemainitulle kesäkuussa v. 1848 kirjoittamansa sanat: — "Sen minä, hyvä ystävä, muistutan sinulle: älä käy herännyttä kansaa vastaan. Sinä olet jo kauvan tietänyt salaisen viisauden Kristuksessa, niin katso nyt tarkasti eteesi, että (sitä) taidolla harjoitat vastaheränneelle kansalle yhteiseksi hyväksi, äläkä etsi omaa parastasi, vaan katso tarkasti surulla ja murheella, mitä yhteiseksi hyväksi heikkojen holhoomisessa tarvitaan. Pysy Kristuksen opissa liikkumattomana, ei kaunistetuissa sanoissa ihmisten mielen jälkeen, niinkuin lihallinen viisaus tahtoisi aina opettaa. Kun heikoille jotakin puhut, niin tiedä tarkasti, kenen edessä puhut, ja jos pelkäät heikkouttasi, niin muista, mitä apostoli sanoo: Hänen voimansa on heikossa väkevä. Tämä puhe ei salli keveämielisyyttä vähääkään. — Valvo, rakas ystävä, sisällistä elämääsi, että olisit sovelias heikoille kanssaveljille yksinkertaista tietä ilmoittamaan. Älä loukkaa itseäsi ulkokultaisiin, joita olet nähnyt kaiken elinaikanasi". [Paavo Ruotsalaisen kirje Wilhelm Niskaselle 29/6 48 (Akiander VI, 111).]
Vielä samana vuonna rikkoontui kokonaan Ruotsalaisen luottamus Wilhelm Niskaseen. Samaan aikaan alkoi hän epäillä Malmbergiakin. Kuka tai ketkä tästä Suupohjan herännäisyyden kuuluisasta johtajasta, jonka suhde sikäläisen liikkeen pappeihin ja kansaan ainakin ulkonaisesti vielä oli yhtä rikkoontumaton, kuin ennenkin, oli toimittanut epäluuloa herättäviä tietoja Nilsiään, siitä eivät näiltä ajoilta säilyneet kirjalliset todistukset tiedä kertoa. Oli miten oli, Ruotsalainen kirjoitti Malmbergille kirjeen, joka selvään ilmaisee hänen tulleen siilien käsitykseen, että Suupohjan liike, jonka yhteyteen Kalajoen heränneet W. Niskasen kautta paraikaa yhä likeisemmin liittyivät, oli eksymässä väärälle uralle. Kirje kuuluu:
"— — Teidän omatuntonne todistaa, että niinkauvan kuin olette Suomessa olleet, olen minä ollut rakkaimpia ystäviänne, enkä nytkään ole vielä unhottanut keskinäistä ystävyyttämme. Mutta, rakas ystävä, se on minulla teitä vastaan, että rakastatte Nikolaittain teitä ja töitä. No, te mahdatte minulta kysyä: kuinka tämä on tapahtunut? Se on tapahtunut juuri niin, kuin Paavalin aikana Galatalaisille: maallisen myötäkäymisen alla ette muista jokapäiväisessä parannuksessa mennä ristiinnaulitun Kristuksen eteen koettelemaan uskoanne. Ja nyt tässä tilassa, hyvä ystävä, paljon eksyitte ja valitsitte itsellenne väärän profeetan, joka teille saarnasi perustamatonta rauhaa. Ja vielä annoitte sille profeetalle vapaan passin saarnata virkaveljillenne, ja kaikki virkaveljesi ovat sen profeetan vastaanottaneet, ja sen profeetan nimi on Wilhelm Niskanen. Mikä oli syy, rakas ystävä, ettette pysyneet Pyhän raamatun ja Kristuksen sanoissa: kavahtakaa teitänne vääristä profeetoista, jotka teidän tykönne tulevat lammasten vaatteissa? Miksi kadotit salaisen viisauden sisällisen tunnon, jonka Herra antoi sinulle monta kertaa? Tässä nyt on tuntomerkki, että kadotit sisällisen Jumalan tunnon: kun et joutanut maallisilta himoiltasi jokapäiväisessä parannuksessa tarkasti pysymään etkä alentanut itseäsi Herran edessä, niin tässä oli sinulle tarpeellinen väärän rauhan saarnaaja. Ja sinun nimessäsi ottivat hänen kaikki papit vastaan niinkuin Jumalan enkelin. Teille näkyi hyvin kovaksi jokapäiväinen lihan ristiinnaulitseminen, jota pitää uskon säilyttämiseksi joka päivä tehdä. Ja siinä kovin paljon eksyitte, että hänelle annoitte vapaan passin muissakin seurakunnissa sitä väärää valkeutta levittää. En minä tahdo kenenkään tuomari olla, mutta kaiken entisen rakkauden tähden näitä muistutan teille. Koetelkaa nyt oikein Pyhän raamatun ojennusnuoran jälkeen: jos minä olen sattunut väärin puhumaan, niin tunnustakaa se vääräksi, mutta jos puhe on oikia, niin tehkää pikainen parannus. Ole, rakas ystävä, niin hyvä ja anna minulle tieto, onko tämä kirjoitus sinulle sovelias vai ei. Pyydä niin paljo kuin mahdollista on ne ihmiset, jotka tämä profeetta on pettänyt, suuresti nöyryyttämisellä takaisin palajamaan. Sillä petos ei ole hänen yksinänsä, vaan sinunkin". [Paavo Ruotsalaisen lähetyskirja N. K. Malmbergille (Akiander VI, 112-113) ilman päivämäärää.]
Niinkuin ennen (III, 47-50) on kerrottu, kävi Ruotsalainen heinäkuussa v. 1846 viimeisen kerran Lapualla. Miten kehoittava tämä hänen matkansa monessa suhteessa olikin ei vain Suupohjan heränneille, vaan hänelle itselleenkin, näkyy se jättäneen häneen jonkunlaista tyytymättömyyttä ja pelkoakin sikäläisen liikkeen tulevaisuuteen nähden. Hänen epäluulojaan lisäämään saapui Nilsiään lähinnä seuraavina vuosina kaikenkaltaisten juorujen tuojia, jotka kilvan soimasivat sekä Malmbergiä että W. Niskasta väärästä opista, maailmanmielisyydestä, hekumallisesta elämästä y.m. Muistokirjassaan "Hengellisistä asioista" (III, 139) kertoo viimemainittu tästä seuraavin sanoin:
"Herännyt kansa rakasti Malmbergiä ja Niskasta ja pitivät heitä kuin Jumalan enkeleinä ja niinkuin Jesuksen Kristuksen, ei persoonainsa puolesta, vaan sen puhtaan Kristuksen opin tähden, kuin he kuulivat; sillä he kaikessa lihan heikkoudessa ja suuressa kärsivällisyydessä ilmoittivat Kristuksen evankeliumia kaikille kiusatuille ja vaivatuille. Tätäpä nyt ei kateuden henki sietänyt, jolla on aina kiukku totuutta vastaan näissä tekopyhyyden ja kiiltomenon opettajissa, jotka perustavat uskon lihalliseen mieleen ja ajatuksen voimiin Kristuksen elävän tuntemisen ja käsittämisen. Niin nämä nyt, kun eivät voineet sitä viisautta vastaan olla, jota Malmberg ja Niskanen puhuivat, kokosivat tuumansa yhteen kaikilla kavalilla valheen petoksilla. Näistä Lagus oli paras ja niinkuin päämies. He menivät Nilsiään kuuluisan, uskossa harjaantuneen ja heränneiltä uskotun Ruotsalaisen luokse, kun hän ei jaksanut enää liikkua kotoansa, ja sanoivat: nyt ovat heränneet suuressa vaarassa sekä pohjan että etelän seurakunnissa."
Kuinka väritetty tämä Niskasen kertomus onkin, ilmaisee se syyn, minkä tähden Ruotsalainen juuri näinä aikoina kirjoitti yllämainitun kirjeensä Malmbergille ja miksi hän ei kauemmin tahtonut salata niitä epäilyksiä, jotka Suupohjassa käyntinsä aikana v. 1846 olivat syntyneet hänen mielessään. V. 1848 kirjoitti hän tunnetun lähetyskirjansa Lapuan heränneille, joka monesta syystä on varsin tärkeä. Kirje kuuluu:
"Paljon terveisiä teille, rakastetut ystävät Lapuan seurakunnassa ja teidän hengelliselle isällenne Malmbergille ensimäiseksi ja erinomattain. Nuhdellen teiltä kysyn: miksi hän sallii teidän jumalisuuden nimellä pitää jumalisia kokouksia? Toissa kesänä reisutessani teidän seassanne näin minä teillä silloin olleen kiivauden Jumalan puoleen, vaan se ei ollut taidon jälkeen. Syy siihen, ettei se ollut taidon jälkeen, oli se, että te panitte suuremman arvon huvitteluun ystäväin kanssakäymisessä ja läsnäolemisessa sillä palavuudella, jonka Herra teille herätyksessä antoi, mutta näissä huvituksissa menitte ohi Kristuksen. Te kysytte: millä tavalla menimme sivu? Teillä oli aivoissa ja ymmärryksessä Kristuksen tunto, mutta ette osanneetkaan Vapahtajaamme omistaa ainoaksi auttajaksi itse kukin erittäin; vaan Kristus yksinänsä pitää teidän oppia omistamaan auttajaksenne, joka ei tapahdu muutoin kuin ristin koulussa. Mutta hengellisissä huvituksissa tämä asia teiltä jääpi kaikki tuntemattomuuteen sen syyn tähden, että te aivojen eli järjen uskolla, jonka te Hengen kautta olette saaneet, omistatte Kristuksen auttajaksenne ja siitä syystä nyt ette saa Hengen todistusta uskollenne. Nyt alatte itsekin nähdä tämän heikon uskonne hedelmät, tahi oikein sanoen, väärän uskonne. Te nyt kysytte: missä tilassa ja kuinka se nyt olisi mahtanut tapahtua? Se tapahtuu tällä tavoin: kun te vanhan tavan jälkeen tulette yhteen hengellisten kokousten nimellä, niin teillä nyt ei enää ole kristillistä rakkautta toinen toistenne kärsimisessä; te alatte punnita toistenne lahjoja, kuinka suuret ne ovat, ja niin teillä ei ole valoa eikä voimaa auttamaan Kristuksen hengellisen ruumiin katkenneita jäseniä evankeliumin armolla sijalleen jälleen, niinkuin apostoli käskee; vaan te olette mielessänne kiivenneet ylemmäksi kuin uskonne luonto myöntää ettekä ole totelleet apostoli Jaakopin neuvoa, joka sanoo: älkää, rakkaat veljet, pyytäkö jokainen opettajana olla. No, te tahtoisitte taas minulta kysyä: mikä tässä nyt on tehtävä, koska ei entinen auta? Minä vastaan, hyvät ystävät, suuressa rakkaudessa lyhykäisesti, mitä apostoli kirjottaa muutamalle seurakunnalle: koetelkaa itseänne, oletteko uskossa, kokekaa itseänne: taikka ettekö tunne itseänne, että Jesus Kristus on teissä? Jos nyt teistä joku luulisi itseänsä toisia oppineemmaksi, niin koetelkoon itseänsä kaikkinäkevän Vapahtajan edessä: onko minulla lapsen oikeutta vai ei sen Herran tykönä? Ja jos joku koetellessaan sen luulisi olevan itsellänsä ymmärryksen uskon kautta, niin tietäköön, että Jumalan järjestys vaatii tässä kohdassa Pyhän hengen todistusta, että tuo nyt on tosi; josta apostoli sanoo: jolla ei ole Kristuksen henkeä, ei se ole hänen omansa. Jos nyt tahdotte vaaraa välttää, niin jättäkää pois pikaisesti suuret kokoukset tällä vaarallisella ajalla. Siinä on kyllä kokousten sijaan, jos menette likimmäisen lähimmäisen tykö itsekukin, joka on kiusattu. Ja jos silloin sattuisi useampikin tulemaan yhteen, niin ei se olisi niin vahingollista. —. Jos tämä neuvo ei teille kelpaa, niin näyttäkää hyvällä suosiolla erehdykseni. Ja se erehdys pitää teidän Pyhän raamatun sanoilla vahvistaman, muutoin en minä tottele".
Persoonallista kristillisyyttä oli herännäisyys kutsuttu Suomen Siionissa julistamaan, joukkojen ylimalkaiseen jumalisuuteen se ei saanut tyytyä. Jos kukaan, oli Paavo Ruotsalainen asettunut tälle kannalle. Sille katsantotavalle pysyi hän uskollisena loppuun asti. Sitä hän tässäkin kirjeessä painostamalla painostaa. Herännäisyys olisi poikkeuksena kaikista elävähenkisistä uskonnollisista liikkeistä, jollei penseyden vaara olisi ollut sitä väijymässä myötäkäymisen päivinä. Nämä päivät olivat nyt sille joutuneet. Moni unohti Pyhän hengen sisällisen todistuksen etsimistä omalle kohdalleen, tyytyen ennen saamiinsa armonlahjoihin ja siihen, että hän kuului heränneitten joukkoon ja sai sen kera ihailla etevien johtomiesten voimallisia seurapuheita. Iloittiin veljesrakkaudesta, joka varsinkin suurissa, tiheään uudistuvissa pidoissa esiintyi niin nähtävässä, maailmankin huomiota herättävässä muodossa, eikä käytännössä aina muistettu, että veljesrakkauden säilymisen ja lisääntymisen ehtona on elämänyhteys Kristuksen kanssa. Kaipuulla muisteli moni vakava herännyt menneiden aikojen elävää synnintuntoa ja sitä Herran pelvon henkeä, joka silloin oli nähtävänä heränneitten sekä julkisessa että yksityisessä elämässä, mutta oman sydämen kylmentynyt rakkaus esti korjaamasta Josefin vahinkoa. Vallalle pääsi vikoilemisen ja tuomitsemisen henki. Ei ryhdytä korjaamaan ja rakentamaan, vaan repimään ja hävittämään. Seisomme herännäisyyden historian kovimman murrosajan kynnyksellä, hämmästyen kysyen: onko mahdollista, että muutama vuosi vain on voinut kaikki muuttaa?
Heinäkuun 6 p:nä v. 1849 kokoontui Nivalan Niskakosken taloon paljon heränneitä. Vietettiin talon vanhimman pojan häitä, [Nivalan kirkonarkisto.] ja tähän tilaisuuteen oli Wilhelm Niskanen kutsunut vieraita ei vain lähiseuduilta, vaan Suupohjastakin ja Savosta. Saapuneista merkkivieraista mainittakoon Kimon tehtaan omistaja Otto v. Essen, Antti Helander Munsalasta, N. K. Malmberg, W. Österbladh, F. P. Kemell Lappajärveltä. Niin kauas oli Wilhelm Niskasen maine pohjoiseenkin levinnyt, että vieraita tuli Oulusta, Torniosta vieläpä Lapistakin. Sitä suurempaa huomiota herättää se, ettei Lagus, L. J. Niskanen eikä kukaan muukaan Savon puolen heränneistä ollut kutsua noudattanut. Merkille on niinikään pantava, etteivät esim. K. J. Engelberg lähelläolevasta Pulkkilasta eikä H. Schwartzberg, jota ei oltu totuttu kaipaamaan heränneitten merkkikokouksista ja joka vielä pari vuotta aikasemmin oli näiden seutujen heränneitten ehkä eniten suosittu pappi, ollut tässä tilaisuudessa saapuvilla. Viimemainittu oli kyllä v. 1847 [Paimenmuisto.] muuttanut Säräisniemelle, mutta matkan pituus ei estänyt häntä tulemasta, vaan aivan toiset syyt. Samoinkuin Engelberg ja Lagus, oli Schwartzbergkin niihin määrin loukkaantunut Niskaseen, että hänkin pysytteli kotona. Samasta syystä ei L. J. Niskanenkaan eivätkä muut savolaiset saapuneet tilaisuuteen. Jaon hengen tuhotöitä näkyy jo selvästi, vaikkei asiasta vielä yleisemmin puhuta. Mitä Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen herännäisyyteen tulee, oli kysymyksessä oleva perhejuhla W. Niskasen kodissa viimeinen tilaisuus, jossa heränneet jakamattomana joukkona olivat koossa. Ei tiedetä, että etäämmältä saapuneet vieraatkaan olisivat olleet tyytymättömiä Niskasen sanankuulijoihin. Juhlaa kesti pari päivää. Seurat pidettiin taivasalla. Puhujina esiintyivät useimmin Malmberg ja A. Helander. Tilaisuudessa vallitsi hyvä sopu, jos kohta raskas mieliala muutamissa seurapuheissa ilmaisi ainakin pappien tunteneen, ettei kaikki ollut, niinkuin ennen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.]
Jos Lagus, samoinkuin Schwartzbergkin, olikin loukkaantunut Niskaseen, ajatteli hän ystävyydellä Malmbergiä. Turhaan odotettuaan tätä vanhaa asetoveriaan luoksensa Niskakosken häistä, kirjoitti hän hänelle kaksi kirjettä saamatta niihin vastausta. Näihin aikoihin, elok. 6 p:nä, kuoli Laguksen toinen vaimo, sairastettuaan kovaa ja tuskallista tautia. Malmbergin vaitiolo koski häneen sentähden sitä raskaammin. Lokakuussa 1849 kirjoitti Lagus kolmannen kirjeen, jossa hän, kerrottuaan vaimonsa kuolemasta, muun ohessa lausuu:
"Olen sairas, sairaina ovat lapseni ja sitäpaitsi painavat minua monivuotiset, sotkuset raha-asiani, niin että voit ymmärtää, millainen asemani on. Koska olet tosi ystäväni, joka kaukaisista ajoista asti olet kokenut kanssani yhteistä iloa ja surua, et voi muuta kuin iloita siitä ristin runsaudesta, minkä minun kohdallani huomaat, ja varmaankin toivot sydämestäsi näiden kärsimysten pakottavan minua suurempaan huolellisuuteen alituisessa taistelussa Jumalan ijankaikkisen valtakunnan puolesta. Olen kuitenkin jo aikoja sitten itseeni nähden huomannut, että kaikki välikappaleet, jotka Armahtaja on käyttänyt pitääkseen minut elämän kaltaisella tiellä kevytmielisyyteni ja ulkonaisten, hyvinkin vähäpätöisten tapahtumain kautta, käyvät turhiksi eivätkä auta, jollen harjoita koko parannusasiani alituista uudistamista enkä polje aatamiani jalkojeni alle, tarkkaan huomaten penseyden ruosteen, joka tahtoo imeä kaiken elämän sielustani. Olen kokenut, että puuttuva uskollisuus tässä suhteessa huomaamatta johtaa tuohon hienoon suruttomuuteen, joka häpeemättä toimii hengellisissä asioissa, vaikka todellinen elämä onkin sammunut. Tämä sivumennen. Et voi uskoa, kuinka suurella kaipuulla odotin sinua tänne, saatuani kuulla, että olit Nivalassa. Usein istuin porstuassani, katsellen tiellepäin ja lapsen tavoin odottaen saavani nähdä sinun tulevan. Kallis olisi tulosi tänne silloisissa kärsimyksissäni ollut, ja hyvin kipeästi koski minuun, kun en enää voinut sinua odottaakaan. — Kaikissa ulkonaisissa ja sisällisissä kärsimyksissäni olen iloinnut sitä, ettei perkele ole saanut sydämeeni istutetuksi mitään karvasta juurta niitä vastaan, jotka vilpittömästi rakastavat Herraa, vaikka paljon hajoittamisen henkeä näinä aikoina on liikkeellä. Toivon päinvastoin, että minulle suotaisiin tilaisuutta tulla sinua ja muita ystäviä tervehtimään, mutta terveyteni kun on niin vaihteleva, en vielä voi tässä asiassa mitään varmuudella luvata. Jos voit, niin tule sinä tänne. Siinä tapauksessa saattaisin sinut takaisin ja tekisin hyvästijättömatkan noille rakkaille seuduille. Jos kirjevaihtomme jälleen pääsisi alkuun, saattaisimme tästä kirjallisesti sopia. Mutta kylläpä on sinun kynäsi tarttunut mustepulloon, jos minunkin. Mutta elävä veljenrakkaus sydämissämme todistakoon Jumalan, ihmisten ja perkeleitten edessä, että janoomme Herran Kristuksen verta ja että olemme hänen opetuslapsensa, joka on antanut meille rakkauden käskyn. — — Muista, että tämä on kolmas kirje, jonka olen sinulle kirjoittanut vastausta saamatta. Älä sentähden anna perkeleen kauan minua lyödä (sillä hän elää), vaan kirjoita edes muutama rivi".
Laguksen kirje on päivätty lokakuun 12 p:nä. Malmberg vastasi siihen heti. Tehtyään lyhyesti selkoa muutamasta kirjalähetyksestä, hän kirjoittaa: "Mikä on syynä tähän kestävään salamurhaan meidän välillämme? Toinen tieto toisensa perästä saapuu sieltä sinulta ja Schwartzbergilta järjellisyydestämme, maailmankaltaisuudestamme, hekumallisuudestamme, maailmanrakkaudestamme, itsevanhurskaudestamme, jokapäiväisen parannuksen puutteesta y.m., y.m. Hyvä olisi saada tietää, oletteko ulkoa- vai sisältäpäin saaneet tämän tiedon meistä. Ettehän ole vaivanneet itseänne tulemalla tänne meitä puhuttelemaan ja tutkimaan oppiamme ja elämäämme. Olette vain tavanneet muutamia maita kiertäviä juoruakkoja täältä, joita olette pitäneet koko seutumme edustajina. He ovat täällä saaneet nimensä niinkuin teiltäkin; mutta miksei saa se, joka tekee syntiä, yksin kuolla? Täytyykö koko seudun kansan, jonka Herra on kutsunut parannukseen ja uskoon, kaikenkaltaisten syytösten kautta, joita tehdään vaitiolon lupauksella, sortua epäilyksiin, orjuuteen ja epäuskoon? Rakkaat ystävät! Oletteko jo niin voimallisia kristittyjä, että vuosikausia saatatte huutaa eksyneestä veljestä kuuntelematta, mitä hän itse sanoo viastansa? Ja jos me olemme ohdakkeita, niin antakaa rikkaruohon kasvaa elonpäivään. Kernaasti olisin aikoja sitten käynyt luonasi, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen. Kuitenkin voin sinulle nyt tunnustaa, että meillä yltäkyllin on kaikkia niitä tavaroita, joista meitä syytätte. Tämän tunnemme ja tiedämme kyllä kokemuksesta, vaikkemme pääsuuntaan nähden vielä ole ruvenneet niiden orjiksi emmekä ilolla ja mieltymyksellä, emme vastenmielisyydelläkään tahallamme antaneet niiden estää meitä käymästä armonistuimella. Emme ole koonneet itsellemme suuria varastoja, emme sieltä emmekä täältä, niin että kyllä jaksamme suoda kenelle hyvänsä etuoikeutta Jumalan valtakuntaan. Mutta älkää kuitenkaan maailman tavoin tuomitko tutkimatta älkääkä yksityisten asiain tähden arvostelko kokonaisuutta. Veli Lagus, jos saatte armon, tulette pelastetuiksi, jos ette saa, joudutte hukkaan. Niin mekin. Lakatkaamme sentähden ajoissa riitelemästä matkalla. Sinä ja minä olemme olleet ystäviä, likeisiä ja todellisia ystäviä. Olemme sitä vieläkin, jos kohta emme tunne toisiamme. Tiedän, että ystävyytemme näinä aikoina on kuin huorintekijän ja porton, jotka kauvan ovat tehneet parannusta ja epäilleet toinen toistaan niistä näistä, ollessaan erillään toisistaan, mutta jotka tavatessaan toisensa, jälleen lankeevat entisiin synteihinsä. Niin mekin, jos tavattaisiin, olisimme samat ystävät kuin ennenkin. Sinuakin haitannee epäusko tässä kohden, joka ei ole kummallista. Mutta synnyttäkööt ennakkoluulot ukkosta tavatessamme. Tiedämmehän ukkosen aina tuottavan enemmän hyötyä kuin vahinkoa; se tavallisesti puhdistaa ilman. Toivon, ettei ukkonen minun puoleltani kauan kestä, sillä minä en jaksa tahtoa selvittää järkeni kaikkea roskaa. Jääköön kaikki, mikä ollut on, Jumalan väkevän käden alle. Hän nöyryyttää meitä ja on meitä aikanansa ylentävä". [Yllämainitut Laguksen ja Malmbergin kirjeet, 12/10 49 ja 17/10 49, omistaa Wilh. Malmivaara.]
Ilmeistä on, että Malmberg samaan aikaan, kuin hän sai Laguksen kirjeen ja siihen vastasi, oli saanut uusia todistuksia niistä "salamurhayrityksistä", joiden esineenä heidän ystävyytensä ja heränneitten veljesrakkaus yleensä oli. Juorujen ja panettelujen viejien luku lisääntymistään lisääntyi, epäluulon siemeniä kylvämistään kylvettiin. Ja hämmästyttävän nopeasti itivät nämä siemenet kaikkialla. Ei kukaan estänyt, tahi oikeammin: ei kukaan näytä sitä yrittäneenkään. Valitettavasti jäivät Laguksen ja Malmbergin tuumat tavata toisensa sikseen, ja vielä vähemmän näkyvät muut ajatelleen veljellistä neuvottelua uhkaavan eripuraisuuden ehkäisemiseksi. Sensijaan tapahtui siellä täällä yksityisiä väittelyjä, joiden kautta välit Niskasen suunnan edustajain ja muiden heränneitten välillä vain pahenivat. Niinpä esim. Schwartzberg, joka näihin aikoihin Säräisniemeltä kävi entisiä työmaitaan tervehtimässä, kiivaasti kävi Niskasen kimppuun Sievin Kiviniemessä pidetyissä suurissa ristiäisissä, jossa tilaisuudessa paljon herännyttä kansaa oli koolla. Huomatuimmat vieraat sekä kummit söivät eri huoneessa. Täällä lausui Schwartzberg Niskaselle: "Sinulla ei ole puhdas oppi, sinä kiellät kolmannen uskonkappaleen. Vedät ihmisiä puoleesi. Ei Johannes niin tehnyt, vaan hän veti heitä Kristuksen tykö. Saarnaa sinäkin ihmiset pois luotasi Kristuksen tykö". Sitäpaitsi nuhteli hän Niskasta tämän "komeasta ajamisesta maalatuissa kärryissä", sanoen hänen kansalta vaativan "kunnioittavaa palvelusta sekä pitopaikoissa herkullista ruokaa". Varsinkin Sievissä oli Schwartzbergin maine suuri. Sikäläinen herännyt kansa, jota hän oli ollut erinomaisen likellä, rakasti häntä ja piti häntä suuressa arvossa. Niskanen tiesi sen eikä siitä syystä ruvennut väittelemään. Hän vain lausui: "Et vohlaakaan antanut minulle iloitakseni ystävieni kanssa". Nämä sanat tekivät etenkin vastaheränneisiin lähtemättömän vaikutuksen. Selitys on seuraava.
Niinkuin ennen on huomautettu, olivat Lagus, Schwartzberg y.m. loukkaantuneet siitä huolimattomasta, kansan silloisen alhaisen sivistyksen tähden monesti raaoissa tavoissa ilmenevästä esiintymisestä, joka heränneitten suurissa joukoissa siellä täällä tuli näkyviin. Vainojen aikoina olivat maailman viha ja siitä johtuvat ahdingot painaneet heihin ulkonaisenkin nöyryyden ja hiljaisen kärsivällisyyden leiman. Ulkonaiset olosuhteet eivät enää olleet pakottamassa tuohon varovaiseen arkuuteen, jonka alituisena huolena oli, ollut, ettei laittajille moitteen syytä annettaisi. Heränneitten käytös tuli vapaammaksi, rohkeammaksi samassa määrässä, kuin heidän joukkonsa kasvoivat. Että tuon rakkauden takana usein piileili ylimielisyyttä ja suruttomuuttakin, on siksi inhimillistä, ettei se selitystä kaipaa. Mutta varma on toiselta puolen myöskin, että juuri noissa vasta heränneissä löytyi paljon Herran työtä, jota ei kukaan karkean ulkomuodon takia ollut oikeutettu halveksien arvostelemaan. Ei puutteellinen uskonnollinen tieto eikä vaillinainen hengellinen kokemus saaneet sulkea heitä pois sen Herran opetuslapsista, joka käskee "heikkouskoista korjaamaan". He olivat kasvatettavat "kurituksessa ja Herran nuhteessa", se on totta, mutta samalla sillä "rakkaudella, joka kaikki uskoo, kaikki toivoo, kaikki kärsii". Jos Niskanen ei tarpeeksi teroittanut tuon Jumalan sanan ensimainittua kohtaa, niin salautui veljesrakkauden kylmetessä hänen vastustajiltaan saman Jumalan sanan viimemainittu vaatimus. "Vanhemman veljen" sanoilla "et antanut minulle vohlaakaan iloitakseni ystävieni kanssa" tarkoitti Niskanen monessa vallalle päässyttä taipumusta ylimielisesti arvostella heikkojen ja vikoihin sortuneitten tilaa. Hänen sanansa merkitsevät: se oli teidän tunnuslauseenne. Toiselta puolen sisälsivät Schwartzbergin Niskaselle lausumat sanat paljon oikeutettua ja tärkeää varoitusta ja varteenotettavaa neuvoa. Mutta kummankin huomautukset kärjistyivät moitteeksi, joka ei ollut omiaan sovintoa rakentamaan, vaan päinvastoin. Erimielisyys vain lisääntyi ja kävi vuosi vuodelta yhä katkerammaksi. [Kert. Kaisa Liisa Ruuttila v. m. Sievissä.]
Missä määrässä Malmberg jo 1840-luvun viime vuosina oli Niskasen vastustajien epäluulon esineenä, on vaikea sanoa. Hänen maineensa oli siksi suuri ja henkinen voimansa siksi valtaava, ettei kukaan uskaltanut hänestä moittien puhua kuin kuiskaten vain, vielä vähemmän asettua häntä vastustamaan. Mutta varma on, että ainakin muutamat hänen virkaveljistään jo tähän aikaan keskenään häntä salaa moittienkin arvostelivat. Eikä käy kieltäminen, että Malmberg varsinkin yhdessä suhteessa itse antoi siihen syytä. Tarkoitamme hänen yhä rohkeammaksi käynyttä väkijuomien käyttöä. Olemme monesti ennen huomauttaneet Paavo Ruotsalaisen katsantotavasta sekä heränneitten hänen tavattoman auktoriteettinsa vaikuttamasta leväperäisyydestä tähän syntiin nähden. Teroitamme sitä vieläkin, huomauttamalla että Malmbergin niskoille on laskettu milt'ei kaikki, mitä herännäisyys tässä suhteessa on rikkonut. Puolueettomaan arvosteluun kuuluu niinikään, että tuo kaikkien miltei jumaloima johtaja edellä muiden oli kiusattu ylimielisyyteen ja siihen varomattomaan varmuuteen, johon sielunvihollinen aina tulisimmat nuolensa tähtää. Asian valaisemiseksi lainaamme tähän seuraavat erään sen ajan heränneen papin [J. J. Rahm (kert. J. Schwartzberg).] sanat: "Suurista seuroista tultuani, missä harras kuulijakunta tuhansin silmin riippui huulissani, tunsin monesti halua aika ryypyllä rauhoittaa hermostoani. Mitä kiusauksia mahtoikaan Malmberg tässä suhteessa tuntea, hän kun oli kuin riihessä aamusta iltaan?" Suuren miehen viat näkyvät kauvemmas kuin tavallisten ihmisten. Historia ei saa niitä salata eikä lieventäen vähentää. Mutta jos esityksestä puuttuu se ymmärtämys ja myötätuntoisuus, jota semmoisen miehen muisto on oikeutettu osakseen saamaan, ei se ole historiaa, vaan halpaa vikoilemista. Tätä on Malmberg niin suuressa määrässä osakseen saanut, että on aika historian valossa tarkastaa sitäkin puolta hänen elämästään. On synkkiä varjoja tuossa hänen elämänsä varhain joutuneessa syysajassa, mutta näiden varjojenkin läpi kuultaa sen Herran armo, jonka julistamiselle tuo saarnaaja suuri voimansa ja lahjansa uhrasi.
Tammikuussa 1849 saapuivat Malmberg, F. O. Durchman, Lauri Stenbäck, A. O. Törnudd, Alfr. Kihlman, Jos. Grönberg, K. K. von Essen y.m. perheineen F. H. Bergrothin luo Keuruulle, sieltä jatkaaksensa matkaa Kuopion markkinoille. Tavallisuuden mukaan tarjottiin vieraille totia. Syntyi väittelyä, joka lasien ääressä kiihtyi kiivaaksi. Malmberg joi liiaksi ja kiivastui. Seurauksena oli, ettei hän seurannutkaan matkakumppaniaan Kuopioon, vaan jäi Keuruulle, vaikka hänen vaimonsakin jatkoi matkaa määräpaikkaan. Paavon luona Nilsiässä matkustajat silminnähtävästi eivät käyneet, sillä he viipyivät matkallaan kaikkiaan vain 9 päivää. Varma on myöskin, etteivät he häntä Kuopiossakaan tavanneet, ukko kun oli sairaana eikä siihen aikaan enää kotoa mihinkään matkustanut. J. I. Berghin kanssa neuvottelivat matkustajat sen sijaan Wilhelm Niskasen vaikutuksesta, eikä Malmbergkaan jäänyt moitteesta osattomaksi. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd y.m.] Ettei tämä matka kuitenkaan saanut aikaan suurempaa häiriötä herännäisyyden vaiheissa, sen huomaamme Malmbergin vastauksesta Berghin hänelle pari kuukautta myöhemmin kirjoittamaan kirjeeseen, jonka mukana viimemainittu oli lähettänyt ystävällisen kirjeen Ruotsalaiseltakin. Malmberg kirjoitti: "Viime kirjeesi, jonka mukana oli ukon kirje sekä tieto hänen sairaudestaan, sain viime postissa. Kipeästi koski meihin täällä tieto siitä, että tuo enemmän kuin paljon rakastamamme ukko pian jättää meidät, ehkä jo onkin jättänyt. Hyvä on, että hän on saanut elää näin kauan. Olemme kuulleet niin monesta Herran ihmeestä hänen kauttansa, että syy on kokonaan meidän, jollemme tahdo pyrkiä Herran eteen. Aika on näyttävä, millainen ukon, tuon suuren Jumalan aseen oppilas itsekukin meistä on ollut. Oppikaamme jokapäiväisen sisällisen ristin koulussa nöyrtymään, jotta ei Jumalan tarvitsisi kutsumustamme katua. Siten voimme myöskin veljellisesti aina pestä toistemme jalkoja. Jos Herra Kristus pysyy meille tuttuna, niin me kyllä joka päivä kannamme ristiämme ja seuraamme Häntä. Olitte markkinoilla paljon puhuneet itsevanhurskautemme hommista. Totta kyllä on, että meillä on paljon sitäkin tavaraa, mutta ei se meille huvitusta tuota emmekä koeta ketään sinnepäin neuvoa. Siihen kokemukseen olen tullut, etten enää voi pitää itseäni varmaan turvattuna ainoaltakaan synniltä; mutta sen orjaksi en kuitenkaan aijo sortua. Niin on myöskin laita itsevanhurskauteni hommiin nähden. Sentähden uskon myös, että te siellä ja me täällä aivan hyvästi voimme olla veljiä. Onhan meillä samat kärsimykset ja sama armo omistettavana. — Tervehdi sikäläisiä ystäviä. Jos ukko vielä elää, niin tervehdi häntä minun puolestani sanomattomasti. Herra armahtakoon meitä tänä levottomana aikana!" [Malmbergin kirje J. I. Berghille 17/3 49, omistaa Wilh. Malmivaara.]
Mitään sanottavia häiriöitä Malmbergin ja hänen lankonsa F. H. Bergrothin välillä ei edellisen yllämainittu käynti Keuruulla tammikuussa 1849 näy aikaan saaneen. Kaikki Suupohjan heränneet papit olivat niinikään, ainakin ulkonaisesti, samassa suhteessa Malmbergiin, kuin ennenkin. Suuria kokouksia pidettiin Suupohjassa yhä edelleen ja yhtä usein kuin ennenkin saapuivat näihin tilaisuuksiin F. H. Bergroth ja hänen veljensä B. K. Bergroth sekä muita heränneitä pappeja etelästä. Semmoinen tilaisuus olivat esim. v. Essenin virkaanasettajaiset Ylihärmässä heinäkuun 1 p:nä 1849. Malmberg, A. O. Törnudd, Alfr. Kihlman y.m. kävivät Keuruulla elokuussa; vuoden lopussa saapui J. I. Bergh perheineen, F. H. Bergrothin y.m. seurassa Suupohjaan, oleskellen paljon Malmbergin kodissa. Yksi asiakirja tältä vuodelta kuitenkin löytyy, joka selvästi todistaa, että Suupohjasta oli Paavo Ruotsalaiselle lähetetty epäedullisia tietoja Malmbergista. Se seikka, että tämä asiakirjan kopia on löydetty J. F. Berghin kirjekokoelmasta ja että sen alkuansa on omistanut luutnantti K. A. Colliander Valkealassa, näkyy viittaavan siihen, että siinä käsitelty asia oli puheenaineena laajoissa piireissä. Tarkoitamme Ruotsalaisen Malmbergille kirjoittamaa, joulukuun 9 p:nä päivättyä kirjettä. Se kuuluu: "Paljon terveisiä rakastettu ystävä Herrassa, kirkkoherra Lapualla Malmberg! Muistan muinaiset ajat, koska Herran hengestä olit syntynyt niinkuin lapsi. Silloin Herra teitä nöyryytti voimallisella, väkevällä käsivarrellaan. Nyt en ole moneen aikaan saanut selvää tietoa, kuinka nyt voitte sielun ja ruumiin puolesta, vaikken olisi velkapää halvan säätyni tähden sitä vaatimaankaan. Vaan se entinen ystävyys sitä vaatii minulta. Nyt tahtoisin minä, rakas ystävä, teiltä suurimmassa alamaisuudessa kysyä, oletteko jo opin kautta epäuskon pauloista irti päässyt? Nyt teen minä kohta toisen kysymyksen teidän omantuntonne päälle. Te olette vanhin kristitty säädyssänne sillä puolen. Oletko nyt siveyden hengellä koetellut niitä, jotka ovat teitä heikommat, kuinka he voivat, joiden nimet tiedät itse? Oletko tarkasti katsonut kanssaveljistäsi raamatun jälkeen, ettei joku karvas juuri heistä kasvaisi, ettei heistä joku erehtyisi ja eripuraisuus saisi teidän virkaveljienne välillä sijaa. Muista, rakas ystävä, vapahtajan sanoja: joka teidän seassanne tahtoo olla suurin, se olkoon niinkuin nuorin, joka muita palvelee. Älä, rakas ystävä, heikkoutesi tähden sekoita itseäsi orjuuden ikeeseen, joka epäuskon synnyttää. Ja niin paljon kuin mahdollista on varoita heikkoa rouvaasi, ettei hän enää epäuskon pauloihin tulisi kiedotuksi niin kovasti kuin ennen. Ja sitä pyytäisin minä nyt, rakas ystävä, että heikoilta virkaveljiltäsi kysyisit rohkeasti evankeliumin vapaudessa, mitä he voivat; sillä saatanalla on suuri kateus teidän säätyänne vastaan, niin ettei hän soisi teitä kahta ihmistä yksimielisiksi. — Heikkouteni nyt käypi kovasti päälleni; minulla taitaa maailmassa olla kuka tiesi viimeiset hetket, vaikkei Herra viisaudessaan ole hyväksi nähnyt antaa vuosia ja hetkiä tietää, koska se tapahtuu. En ole minä, rakas ystävä, uskonsankari, vaan siitä on minulla vissi tieto, että minun lunastajani vielä elää. Ole nyt, rakas ystävä, hyvä ja sano paljon terveisiä heikon vanhuuteni ijän puolesta kaikille ystävilleni joka säädystä. Jää hyvästi nyt tällä kertaa." [Ruotsalaisen yllämainittu kirje Malmbergille 9/12 49 (J. F. Berghin kirjekokoelmaan kuuluva kopia, jonka reunaan tämä on kirjoittanut "omistaa K. A. Colliander.")]
Varsinkin kun ottaa huomioon, että tämä kirje ilmeisesti johtui Ruotsalaiselle Malmbergiä vastaan tuoduista kanteista, näkee selvästi, kuinka likeiset heidän välinsä olivat olleet. Suurta huomiota ansaitsee myöskin se, että Ruotsalainen kaikkien tätä hänen ystäväänsä vastaan tehtyjen syytösten uhalla kaukaakin näki, että nämä syytökset suureksi osaksi aiheutuivat kateudesta. Mutta ainakin ulkonaisesti säilyi vielä sopu Malmbergin ja Suupohjan muiden pappien välillä. Niinpä esim. lokakuussa 1850 vietettiin Keuruulla F. H. Bergrothin palvelijan häitä, ja tähän tilaisuuteen kutsui viimemainittu hän sanoo sitä "hyvin hupaiseksi" — paitsi F. O. Durchmania, A. W. Ingmania y.m. Myöskin Malmbergin sekä "suuren joukon talonpoikia" Suupohjasta. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.] Wilhelm Niskasen suhde Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Savon puolen pappeihin, samoinkuin L. J. Niskaseen ja Paavo Ruotsalaiseen kävi sitävastoin yhä huonommaksi. Helmikuussa 1850 kirjoittaa Malmberg tämän johdosta J. T. Berghille:
"Wilhelm Niskasesta kirjoitat kummallisesti. Sanot hänen kieltävän kuolleitten ylösnousemisen ja viimeisen yleisen tuomion sekä väität ukko Paavon ja koko Pohjois-Pohjanmaan sentähden pitävän häntä vääränä profeettana. Mitä tuohon hänen kieltämiseensä tulee, niin tiedän sen olevan ilmeisen valheen. Olen kyllä kuullut hänen kummalliset tuumansa näistä asioista, mutta olen ne jättänyt hänen omaksi asiakseen, etenkin koska ne eivät vähimmässäkään määrässä järkytä uskon perustusta eivätkä uskoa ja sen harjoitusta. En luullut saavani seuloa hyttysiä ja aikaansaada häiriötä semmoisesta, joka ei ole oleellisen tärkeää. Tuo väitteesi, että koko Pohjois-Pohjanmaa pitää häntä vääränä profeettana, on niinikään kummallinen. Jos Lagus, Schwartzberg, Engelberg ja joku seppä niillä seuduilla sekä muut tuonkaltaiset järjelliset kerettiläis-mestarit pitävät häntä semmoisena, niin tahtoisin tietää, ovatko he sitten Jumalan seurakunta. Ratkaistakoon tämä kaikki julkisessa kokouksessa eikä syrjäiskuilla ja miestä kuulematta. Että ukko (Ruotsalainen), joka tuntee kavalan ihmissydämen syvyydet sekä kuulee toisen kertomuksen toisensa perästä, epäilee Wilhelmiä, ennenkuin hän jälleen hänet tapaa, ei ole kummallista. Suureksi osaksi olette te sielläpäin minusta kolmannen ja neljännen vuosisatojen kristittyjen kaltaisia, joista elämä poistui ja jotka vain riitelivät opista. Sanalla 'sielläpäin' en tarkoita muita, kuin Lagusta, Schwartzbergia, Engelbergiä, Juhana Niskasta ja muuatta Arosta Kiuruvedellä, jotka ovat erinomaisen alttiita toimittamaan tietoja ukolle. Kyllä minusta meidän jokaisen jo olisi aika alkaa pestä toistemme jalkoja. Jollemme sitä tee, käy auttamattomasti hullusti". — Malmbergiä ei Paavo tähän aikaan näy epäilleen. Sitä todistavat yllämainitun kirjeen loppusanat: "Ukko Paavon hellä rakkaus tuottaa minulle ylenmäärin suurta iloa. Hän on tehnyt minulle suurimman hyvän työn, minkä ihminen täällä voi toiselle tehdä. Hän on näyttänyt minulle, kuinka voimme päästä uskomaan häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi. Tästä on hän palkan saava. Jos hänet vielä täällä armonajassa tapaan, pidän sitä suurimpana juhlanani, mutta jollen häntä tapaa, koetan muistaa häntä, joka on minulle Jumalan sanaa saarnannut, sekä seurata hänen uskoaan". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 11/2 50 (omistaa Wilh. Malmivaara.)]
Wilhelm Niskasen kiivain vastustaja näinä aikoina oli Lagus. Pysyen edelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla ja terottaen ehkä vielä useammin kuin tämä kristityn sisällisen elämän tuntomerkkejä, arveli hän heränneitten vieraantumistaan vieraantuvan tästä katsantotavasta ja siten syöksyvän mitä suurimpaan vaaraan. Nyt, samoinkuin hedbergiläisenkin riidan aikana, esiintyi hän suvaitsemattoman kiivaasti kaikkia toisinajattelevia vastaan, ja tämä hänen puhdasoppisuuden intonsa tekee hänet kykenemättömäksi estämään sitä hajoittamistyötä, jota sielunvihollinen oli alottanut Pohjanmaan herännäisyyden riveissä. Inhimillisesti puhuen ei voi kyllin surkutella sitä, että Lagus ja Malmberg, jotka loppuun asti pysyivät herännäisyydelle uskollisina, vieraantumistaan vieraantuivat toisistansa. Toisiaan täydentämään olivat he kutsutut, ja herännäisyyden aikaisempi historia sekä kummankin rakkaus menneiden aikojen muistoihin takaavat, että he vieläkin olisivat saaneet suuria aikaan, jos olisivat käsi kädessä kulkeneet. Mutta he asettuivat toisiaan vastaan, Lagus teroittaen yhtä puolta Ruotsalaisen opissa, kilvoitusta ja sisällistä elämää, Malmberg toista, tekopyhyyden vaaraa. Todistukseksi ja viimemainitun yllämainittuihin kirjeisiin verrattavaksi lainaamme tähän otteen muutamasta edellisen näinä aikoina kirjoittamasta kirjeestä:
"Niin kauan kuin elän en laske teitä uneliaassa ja sumuisessa tilassa syöksymään helvettiin, vaan huudan tällä kynälläni korviinne, jotta sekä te että minä joka hetki ottaisimme lihallemme katkeran ristin päällemme valvoen sekä pelvolla ja vavistuksella laittaen, että autuaiksi tulisimme. Jos te tämän tiedätte ja jos paremmin kuin minä tiedätte, miten välttämätöntä tämä on, niin eihän tuo sittenkään ole teille vahingoksi. Ystävät, vaaramme ja hätämme jatkuvat yhä ja alituisesti. Jota enemmän huolehdimme sisällistä kristillisyyttä, sitä paremmin huomaamme, kuinka uskomattoman helposti tuo kallis asia luiskahtaa käsistämme, kuinka Jumalan mielen mukainen suru huomaamatta, vastoin parasta tarkoitustamme, muuttuu salaiseksi, lihalliseksi tylsyydeksi, ja me jälleen olemme liukkaalla pinnalla, jolla kaikista maan ääristä tulevat tuulet heittelevät meitä sinne tänne. Jos silloin heti tulemme murheellisiksi sydämissämme, heittäydymme kohta syntisistä jumalattomimpina, kaikkensa menettäneinä Armahtajan jalkojen juureen ja silloin taistelemme uskollisesti ja lakkaamatta, kunnes tuo Jumalan mielen mukainen suru palajaa meihin, sillä tämä suruhan on se pohja, johon jokahetkinen parannus perustuu. Mutta tämä suru on Jumalan meille antama lahja, jonka tähden emme suinkaan saa ristissä käsin odottaa sen satunnaista palajamista, vaan meidän tulee kilvoitellen etsiä sitä häneltä, jolta kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee. En paheksu sitä, että jälleen kirjoitan teille tätä yhtä ja samaa, josta ennenkin olen kirjoittanut, sillä autuas on se, joka valvoo, varjelee vaatteensa ja joka hetki pesee ne puhtaiksi Karitsan veressä. Miten hyökkäävätkään myötäsyntynyt hitaus ja penseys kuin tuliset käärmeet päällemme, tahtoen niellä ja kokonaan tyhjäksi tehdä Herraa ikävöimisemme, alituisen käyntimme armonistuimella ja salaiset puheemme hänen kanssaan! Eikö tämä anna meille aihetta kaukaakin huutamaan toisillemme: heräjä sinä joka nukut? Hyljätkäämme, kiroten hyljätkäämme tuo petollinen järkeiskristillisyys, joka elää pinnalla kuni hanhi, veden päällä, ja joka tyhjää muodollisuutta noudattaen tekee, mitä pään tieto käskee, tietämättä mitään elävästä vaarasta, jokahetkisestä hädästä ja syvyydestä huutamisesta. Tämä petollinen kristillisyys on hyvin yleinen nykyajan heränneissä. Pois se. Kerjätkäämme ja huutakaamme yötä ja päivää elämän Herraa, rukoillen että hän laupeutensa tähden katsoisi hätäämme ja pelastaisi meidät sekä asettaisi kurjan tilamme niin elävästi silmiemme eteen, että kaikki lihallinen ja luultu usko katoaisi. Antakaa minulle tieto, olemmeko tässä kohden samaa mieltä, onko lapseuden ikävä todellisen pyrkimyksemme esineenä ja täytyykö meidän joka päivä pelvolla Herralle valittaa hätäämme ja huutaa kurjan tilamme tähden. Oi, ken voi tässä asiassa olla kyllin ahkera ja uskollinen? En ainakaan minä". [Laguksen kirje J. Wegeliuksen perheelle (jäljennös) 23/2 49.]