* * * * *
Kutsuessaan F. O. Durchmanin ja Suupohjan muita heränneitä pappeja Paavo Ruotsalaisen hautajaisiin, kirjoitti J. I. Bergh Syvärin saarelta saapuneen surusanoman johdosta: "Ukko on vihdoinkin voitollisesti päättänyt kovan taistelunsa ja autuaallisesti vapautunut vihollisten raivosta ja riitojen ahdingoista. Jos vain voisimme oikein käyttää, mitä me ja rakas isänmaamme häneltä enemmän kuin yhdessä suhteessa olemme oppineet". Tämä oli kaiken eripuraisuuden uhallakin heränneitten yleinen ajatus. Poikkeuksena ovat ainoastaan muutamien uuden suunnan edustajain jo näihin aikoihin esiintyvät vastakkaiset mielipiteet. Huomattavimmat jälkimaailmalle säilyneet tämän ryhmän katsantotapaa ilmaisevat todistukset ovat muutamat Lauri Stenbäckin J. I. Berghille kirjoittamat kirjeet. Tärkeä on varsinkin helmikuun 14 p:nä 1852 päivätty kirje, joka on vastauksena viimemainitun tiedonantoon Paavo Ruotsalaisen kuolemasta. Se kuuluu:
"Monet kiitokset kirjoittamistasi riveistä. Olin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla [Berghin käydessä Malmbergin vaimon hautajaisissa.]; jos olisin voinut aavistaa, että olit siellä, niin olisin varmaankin sinne tullut, millä tavoin hyvänsä. Mutta kuinka saatoin aavistaakaan, että voisit päästä sinne, täällä kun oli aivan sula maa ja mitä pahin kelirikko. Mikset minulle ilmoittanut tänne tulostasi? — Merkillinen uutinen tuo oli, että ukko Paavo on päässyt pois pitkällisistä tuskistansa. Meidän asiamme ei ole esiintyä hänen tuomareinaan eikä hänen pyhimykseksi julistajinaan, mutta parasta voimme hänestä toivoa. Sanot, että me luultavasti huonolla menestyksellä saatamme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Minkätähden emme? Olen kylliksi sangvininen uskaltaakseni toivoa ja uskoa ihan vastaista. Mistä johtuvat nuo monet puolueet ja kaikki rauhattomuus, jollei hyvin suureksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten jumaloiminen ja ihmisistä riippuminen on vallinnut koko meidän joukossamme? Heränneet talonpojat ovat riippuneet papeistansa ja itsetietoisista holhoojistaan, ja nämä taasen muutamista hengellisistä käskijöistä ja paaveista. Siten on pystytetty papistinen hierarkia ja järjestelmällinen ihmisorjuus, joka on sulkenut heränneen joukon kuni läpitunkemattomaan verkkoon. Miten sanomaton tästä aiheutuva vahinko on ollut ja edelleen kieltämättömästi on, sitä on raskas ja kauhea ajatella. Eikö se työ, minkä Jumala armosta ja niin voimallisesti on maassamme alottanut, siten olisi joutunut kokonaan harhaan tällä tiellä ja kristinuskomme kehittynyt surkeaksi ja tuhoa tuottavaksi lahkolaisuudeksi kaikkine siihen kuuluvine vikoineen ja kuolettavine tauteineen? Ja ennemmin tahi myöhemmin olisi koko rakennus särkynyt pelkiksi pieniksi, intohimoisesti keskenään riiteleviksi puolueiksi, jotka olisivat tehneet kaikki nämä herätykset ei vain turhiksi, vaan turmiollisiksi kristinuskon kehitykselle maassamme. Sinnepäin olemme olleet kulkemassa hyvää vauhtia. Toisistansa ovat heränneet riippuneet ja tirannimaisista holhoojistaan enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kiivailleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian puolesta, he ovat viljelleet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja heidän selitystensä mukaan, kuin että Jumalan henki olisi saanut sen selittää tahi että olisi pidetty hänen valoaan tarpeellisena ja sen etsimistä kaikkialla ja aina tärkeänä. Harvat ovat varmaankin ne, jotka seisovat omilla jaloillaan, jotka 'tietävät, keneen he uskovat' ja joiden ainoana ohjeena on oma Jumalan valaisema ja johdattama omatunto ja siten rakentavat yksin Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku heidän 'isistään' on sanonut tahi uneksinut, se on varmaan hyvin usein ollut suuriarvoisempaa kuin sana; sitä on noudatettu ja ajattelemattomasti pidetty salattuna viisautena, jota ei vielä ole präntättykään. Eikö tämä ole kauheaa? Ja mistä se johtuu? Varmaankin tuosta ihmisorjuudesta, tuosta meillä tapahtuneiden herätysten hapatuksesta — epäilemättä pääasiallisesti juuri siitä. Eikä ole minun vakaumukseni mukaan tämä hapatus valitettavasti syntynyt ilman muutamien korkeitten, ihmiskiitokselle alttiiden henkien tarkoittamaa ja itsetietoista pyrkimystä, tuo kiitos kun on ollut heille mieliksi ja heitä on lumonnut. Sentähden on myöskin painettu alas ja sortaen lyöty maahan kaikki epäilykset heidän erehtymättömyydestään ja mahdistaan, niin että jokainen on pelännyt tuommoisen ajatuksen syntyä, pitäen sitä saatanan kiusauksena ylpeyteen, jota vastaan heti tulisi taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa kuulluksi ja epäjumala-istuimensa säilytetyksi — niinkauan kuin Jumala viisaudessaan on tuon sallinut, mutta ei myöskään pitemmäksi ajaksi; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä tahdo antaa meidän ijankaikkisesti nääntyä tiranniemme ja käskijäimme ikeen alle, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti ostanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka tahtoo ja voipi johdattaa meitä kaikkeen totuuteen eikä, niinkuin kaikki inhimilliset puoluejohtajat, puolitotuuteen ja puolivalheeseen. Ja juuri sentähden, rakas veli, minä toivon, että rauha vasta nyt voi tulla ja että se todellakin on tuleva; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on 'hengen yhteys', mutta ihmisen auktoritetista ja epäjumaloivasta riippumisesta hänestä johtuva yhdysside ei onneksi toki kauan kestä; se katkaistakoon kernaasti, kun määrätty aika tulee, ei meidän määräämämme aika, vaan kasvattajamme ja Herramme määräämä aika. Suoraan sanoen pidän Jumalan sormen viittauksena, että ukko kuoli samaan aikaan, kuin me täällä niin katkerasti likeltä olemme kokeneet hengellisen ylimielisyyden hedelmiä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat tulleet päivän valoon, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvinne sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän mahdikasta rehentelijää ilkeyksineen vieretysten ja samalle asteelle. Mutta täytyyhän sinun myöntää, että niin toinen kuin toinenkin on ollut monen epäjumalana, joka on riidellyt pois Jumalalta hänen sijansa ja suuressa määrässä edistänyt hengellistä alaikäisyyttä. Ja entäs jos oppikin on ollut väärä. Ainakin on M(almberg), jota niin moni on sokeasti seurannut, teroittamalla teroittanut, että omantunnon tulee olla levottoman ja tuomitsevan (joka tavallaan on oikein), mutta kun sitten tuosta levottomuudesta ja omantunnon-ahdingosta tehdään vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvaudutaan — tuo on oppi, jonka turvissa kaikki synnillinen elämä hyvästi voi viihtyä, on ainakin yhtä suuri erehdys, kuin hedbergiläisyyden konsanaan ja tähtää samaan kuin sekin, nimittäin Jumalan armontyön ja armonvaikutusten kieltämiseen, hylkäämiseen ja vastustamiseen herätetyssä sielussa. Siinä on usko saavuttamaton, epäiltävä asia, jos se — niinkuin sanakin opettaa ja sen luonne vaatii — tuo mukanaan rauhan Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, rauhan ja ilon. Kun sentähden Kristus sielulle kirkastuu, niin että se todellisesti on tätä kokemasa, niin tämä oppi kiiruhtaa repimään pois kaiken tämän sekä syöksemään sielun alas tuohon paavilliseen epävarmuuden hämärään, vaatien sitä tyytymään rauhattomuuteen, jonka perustuksen raamattu ilmaisee, todistaessaan: jumalattomilla ei ole rauhaa. Tähän suuntaan menevä oppi se on, joka hierarkkisen omantunnonpakon kera, tahi oikeammin juuri likeisessä yhteydessä sen kanssa, on ollut vallalla meidän keskuudessamme. Mutta mitä arvelet? Onko se Jumalan sanan mukainen ja oikea? Kirjoita minulle, mitä tästä ajattelet, niinkuin minä avomielisesti olen ajatukseni ilmaissut. Ennen oli suuren melun nostaminen ja tuomioilla toisia vastaan hyökkääminen tavallista, jos joku uskalsi ajatella toisin, kuin hyväksytty tapa määräsi; erehtyvän oikaiseminen ja vakaumuksen tiellä neuvominen ei kelvannut, siihen piti jokainen itseään liika hyvänä ja toista raukkaa kelvottomana. Eihän tämä enää saa tapahtua meidän välillämme".
"Kaukana siitä että M(almberg) olisi ottanut varteen veljelliset varoitukset ja antanut niiden johdattaa itseään tunnustamaan erehdyksensä, nöyrtymiseen ja parannukseen, on hän vain yltynyt yhä suurempaan intoon ylläpitämään mahtiaan ja kiihoittamalla voittamaan puoluetta itselleen. Säälin Lapuan seurakunta-raukkaa ja muita sikäläisiä pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut väitettävän, että sinä olisit vastustanut julkista liiton-rikkomista M(almbergin) kanssa sekä ennustanut, että tuosta seuraisi kaikenlaisia vaikeuksia. Olen kysynyt itseltäni: miten on tuo mahdollista, onko Julius sitten unohtanut 1 Kor. epistolan 5:nen luvun? Tahi tahtoisiko hän todella vieläkin ylläpitää ihmisorjuuden järjestelmää ja pitää sitä hyödyllisenä? Näin olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä saanut vastausta siihen. Itse voit paraiten tämän vastauksen antaa."
Kuinka aivan toisin kuului kymmenen vuotta aikuisemmin ja vielä paljon myöhemminkin Stenbäckin arvostelu Malmbergista. Niinpä kirjoitti hän esim. Skarstedtille v. 1841, kertoessaan Pohjanmaan herännäisyydestä: "Etenkin on Malmberg voimallinen ase Jumalan kädessä: Hänen eloisaan Luther-luonteeseensa ja innostukseensa Jumalan asian puolesta, jotka eivät mitään vaivoja eivätkä vaaroja säikähdä, liittyy suuri hengellinen valo. Niissä seurakunnissa, missä hän on työskennellyt, on herännyt ja liikkuu raikas hengellinen elämä. Nykyään toimii hän Vaasan seuduilla, ollen niiden nuorten pappien keskustana, jotka siellä palavalla innolla taistelevat Herran asian puolesta". Silloin oli kiitoksella tuskin mitään rajoja, nyt ovat moitteiden ja hylkäämistuomioiden sanat yhtä rajattomat.
On kuitenkin olemassa eroitus Stenbäckin ja uuden suunnan muiden edustajain katsantotavan välillä. Hän tunnustaa menneiden aikojen herännäisyyden arvon Suomen Siionin vaiheissa, kun sitävastoin muut puhuvat siitä sivumennen vain, miltei vastahakoisesti. Mutta toiselta puolelta on eroitus hänen ja Berghin kannan välillä silminnähtävästi vielä suurempi. Kyllästyneenä Malmbergin hallitsevaan asemaan ja siihen monesti loukkaavaankin määräämisvaltaan, jonka tämä tavattomalla henkisellä voimallaan oli itselleen anastanut, eksyy hän yksipuolisesti ja liika ankarasti arvostelemaan johtomiesten merkitystä siinä hengellisessä liikkeessä, johon hän näihin asti on kuulunut. Hän tuomitsee heidän toimensa ja kaikki, mitä siihen kuuluu, kerrassaan Jumalan sanan vastaiseksi, arvellen, että herännäisyyden tulevaisuus suureksi osaksi riippuisi sen täydellisestä poistamisesta. Sentähden hän pitää Paavo Ruotsalaisen kuolemaakin miltei onnena. Jos täytyykin myöntää, että heränneet liika suuressa määrässä olivat luottaneet johtajiinsa ja, syrjäyttäen Jumalan sanan auktoriteettia, orjallisesti olivat muodostaneet uskonnollisen katsantotapansa heidän opetustensa ja neuvojensa mukaiseksi, niin ei tuosta seurannut, että se yksinomaan yksilön suhteesta Jumalaan riippuva kristillisyys, josta Stenbäck puhuu ja jonka hän toivoo voivan palauttaa liikkeen alkuaikojen elävän hengellisyyden, oli ainoa oikea ja tosi herännäisyyden kehitykselle välttämätön. Jos kerran Spenerin ja Francken "ecclesiola in ecclesia"-aate on oikeutettu — eikä Stenbäck ole sitä milloinkaan kieltänyt — niin olihan herännäisyys vieläkin kaikkien erehdystensä ja yksipuolisuuksiensa uhallakin oikeutettu koettamaan ylläpitää tätä aatetta ja sen lipun alla säilyttämään ja kartuttamaan isien perintöä. Tähän perintöön kuuluivat myöskin nuo liikkeelle ominaiset muodot, joihin heränneen kansan uskonnollinen elämä vuosien kuluessa oli pukeutunut ja joissa se oli ryhmittynyt ja vakaantunut juuri siksi uskonnolliseksi liikkeeksi, jona se on tunnettu. Mikä näissä muodoissa ja niissä vaikuttavassa hengessä oli erehdyttävää, se oli poistettava, mutta ei muu. Ja tuo poistaminenkin oli toimitettava sillä rakkaudella, joka "kaikki toivoo, kaikki kärsii, kaikki peittää", eikä ylimielisellä hylkäämisellä, joka, väkivaltaisesti ja yhdellä iskulla katkaisten kaiken historiallisen kehityksen, tahtoo luoda uutta hylkäämällä miltei kaiken vanhan. Jos Stenbäck enemmän olisi seurustellut heränneen kansan kanssa, olisi hän epäilemättä huomannut, kuinka paljon hyvää juuri nuo tuomitsemansa johtomiehet ja näiden suunnittelema järjestys olivat aikaansaaneet, sekä ymmärtänyt, että kaiken tämän hylkääminen tiesi koko liikkeen kuolemaa.
Stenbäckin kirjeen tasapuoliseen arvosteluun kuuluu myöskin, että hänen ja hänen hengenheimolaistensa orjallinen kuuliaisuus Malmbergin säädöksiin ja määräyksiin nähden ei suinkaan ollut yksinomaan viimemainitun, vaan paljon enemmän heidän oma syynsä. Tähän soveltuu tuo tunnettu lause "ei tiranni itse, vaan orjat hänet synnyttävät". Miksi olivat he niin kauan, käyttääksemme Laguksen ennen kerrottuja sanoja, "olleet sokkosilla Malmbergin selän takana"?
Mitä Stenbäckin Malmbergin ja samalla koko herännäisyyden oppia vastaan tekemiin muistutuksiin tulee, niin ovat ne siksi liioiteltuja, että sekin, mikä niissä on oikeutettua, tässä yhteydessä menettää suuren osan arvostaan. Ei ole oikein sanoa, että herännäisyys on vetänyt Jumalan armon synnin peitteeksi. Lukemattomia todistuksia löytyy siitä, ettei esim. Malmberg niin saarnannut eikä neuvonut. Mitä hän omassa elämässään on rikkonut, on toinen asia. On väärin tästä johtaa se johtopäätös, että hän tuosta syystä olisi julistanut evankeliumia tahallisissa synneissä eläville ihmisille. Tämä olettaminen oli kyllä monen mielestä psykologisesti oikea, mutta sille ei saada historiallista todistusta. Sen ovat useat täysin luotettavat henkilöt, moni niistäkin, jotka erosivat hänestä, vakuuttaneet.
Berghin vastaus Stenbäckin kysymyksessä olevaan kirjeeseen ei valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Varmuudella tiedetään kuitenkin, ettei hän hyväksynyt vanhan ystävänsä muuttunutta katsantotapaa. Stenbäck ei näykään olleen oikein tyytyväinen Berghin selitykseen, vaan päinvastoin panneen pahakseen muutamia siinä olleita lausuntoja. Hän vastasi:
"Yhdyn täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat minua loukkasivatkin. Niinpä tuntui minusta oudolta, että sinä, vaikka, niinkuin kirjoitit, kauan olet huomannut useita epäkohtia ja erehdyksiä, varsinkin ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden ihmisistä, kuitenkin olet vaiennut etkä asettunut sitä vastaan. Minusta näyttää, että tämä olisi ollut kristillinen velvollisuutesi. Mutta yleensä näkyy, että edelleenkin väärin käsität ja epäilet sitä itsenäistä suuntaa, joka täällä monessa vaikuttaa, sitä hengellistä kehitystä, joka, johtuen Jumalan sanasta ja sen valosta, tahtoo repiä poikki kaikki muut siteet tehdäkseen Herran siteen lujaksi, likeiseksi ja ainoaksi. — — Nykyinen suunta on minusta välttämätöntä palajamista Jumalan maassamme synnyttämän armontyön alkuun, joka aamuruskon tavoin ennusti raitista ja ihanaa päivää Suomen kirkolle, kunnes lahkolaismieliset puoluehenget hämmensivät ja turmelivat tämän alun ja se oli joutua halvaksi puolueasiaksi. Ne jotka eivät tahdo eivätkä voi katkaista ihmisten määräämiä siteitä ja hyljätä heidän säätämiään sääntöjä antaakseen yksin Jumalan loppuun kehittää tuon hyvän työn, jääkööt jälkeen ja pysähtykööt hiljaa vanhalle kannalle. Sitä ei voi auttaa, mutta muut tulevat tämän uhallakin edistymään ja yhä enemmän puhdistumaan, pelastuen Jumalan hengen johdattamina kaikkeen totuuteen kuolettavan pysähtymisen jähmettymisestä ja levosta".
Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen alkoivat Savon papit tuumia hänen elämäkertansa kirjoittamista. Bergh-veljesten kirjeenvaihdosta näkyy, että varsinkin nämä "ukon" likeiset ystävät pitivät tuommoisen kirjasen ilmestymistä suotavana. Myöskin L. J. Niskanen aikoi ryhtyä semmoista kirjoittamaan, mutta valitettavasti oli hän, niinkuin olemme nähneet, niinä aikoina väkijuomien turmelema ja siksi heikko, ettei hän siihen pystynyt. Sovittiin, että J. I. Bergh pitäisi ruumissaarnan ja kirjoittaisi sen niin, että siitä myöhemmin lisäyksiä siihen tekemällä saataisiin Paavon elämäkerta. Tästä tuumasta ei kuitenkaan mitään tullut, silminnähtävästi siitä syystä, ettei Bergh saanut tarpeeksi lähteitä. Hän pyysi muunmuassa Stenbäckiä Suupohjassa tiedustelemaan Paavon kirjeitä, mutta sai vastaukseksi, että se henkilö — F. P. Kemell — jolla oli näitä kirjeitä, muuttaessaan s.v. Oulaisiin, oli ne sijoittanut muistamatta mihin eikä hakemallakaan ollut niitä löytänyt. Ehkä vaikutti myöskin ensinmainitun selvin sanoin ilmaisema vastenmielisyys koko tuumaan nähden lamauttavasti Berghiin, niin että hän siitäkin syystä luopui aikeestaan. Stenbäckin, mielipidettä asiasta hän ei silti kannattanut, vaan päinvastoin. Bergh näet käsitti Paavo Ruotsalaisen suuren merkityksen historiallisena henkilönä, ja herännäisyyden muistot olivat hänelle siksi kalliit, etteivät vanhan ystävänkään ajatukset asiasta, jos menivätkin aivan vastakkaiseen suuntaan, voineet hänen mielipiteitään järkyttää. Mutta selvä on, etteivät ne olleet omiaan kehoittamaan häntä ryhtymään tuohon työhön, joka sitäpaitsi hänen likeiseen suhteeseensa nähden Paavo Ruotsalaiseen sekä herännäisyydessä syntyneen eripuraisuuden tähden oli vaikea. Vahinko tämä joka tapauksessa on, sillä siten on varmaankin moni tärkeä tieto joutunut hukkaan. — — Mitä Stenbäckin käsitykseen tästä asiasta tulee, niin ei ole se hänelle eduksi. Viimemainitussa kirjeessään hän näet kirjoittaa: "Jos saan lausua ajatukseni, jota sitäpaitsi useat muutkin kannattavat, niin en pidä ukon elämäkerran kirjoittamista ja julkaisemista viisaana enkä hyödyllisenä. Jos tahdotaan esiintuoda hänen hyviä puoliaan, niin syntyy siitä vain yksipuolinen panegyrika ilman totuutta ja tunnollisuutta; jos taasen tämän ohessa tahdotaan esittää varjopuoletkin, niin ovat nämä semmoisia, että näyttää paraalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittaviksi ja antaa niiden jäädä unholan pimeään. Joka tapauksessa, niin ajattelen, tulisi hänen elämäkertansa vain lisäämään hämmennystä ja antamaan aihetta uuteen eripuraisuuteen. Ukon sokea epäjumaloiminen on ainakin näillä seuduin kärsinyt auttamattoman tappion — sitä suuremmalla syyllä kuin muutamat tosiseikat ovat liiaksi räikeitä".
Ei saata kummastella, että Stenbäckin vastaus kipeästi koski Berghiin, eikä sitäkään, että hän muutamin paikoin katkerinkin sanoin torjui siinä löytyviä hyökkäyksiä. Hän kirjoitti: "Elokuun 30 p:nä päivätyn, yhtä monimutkaisen kuin surullisen kirjeesi olen saanut ja tahdon sen johdosta muutamin sanoin tervehtiä sinua, vanhaa, viime aikoina kärtyiseksi käynyttä ystävääni. Jätän omaan arvoonsa kirjeesi katkerat ja purevat purkaukset, jotka minusta aiheutuivat osaksi (luultavasti) savolaisten ja minun lahkolaisuudesta, osaksi siitä väärinkäsityksestä ja niistä epäluuloista, jotka arvelusi mukaan olisivat johtaneet minua arvostellessani teidän itsenäistä suuntaanne. Tahdon vain mainita, etten ole johtanut johtopäätöksiäni sanottuun suuntaan nähden huhuista ja epäluotettavista tiedoista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, etten ole ollut vapaa pelosta, ehken epäilyksistäkään tuon suunnan laatuun nähden. Mutta nämä epäilykset eivät johdu juoruista eivätkä huhuista, vaan lyhyesti puhuakseni 1:ksi siitä omaan kokemukseeni perustuvasta ja — olkoonpa niinkin — tutkimusten kautta saavuttamastani tiedosta, että jyrkät käänteet silloin, kun ne katkaisevat historiallisen kehityksen, tavallisesti sortuvat rabulismiin ja muihin kuoppiin, 2:ksi siitä katkerasta hengestä, jota olen ollut huomaavinani kirjeissäsi, 3:ksi niistä puutteista ja erehdyttävistä kohdista opissa, joita todellisella mielipahalla olen huomannut A. W. Ingmanin viimeksi julkaisemassa kirjassa (Hedbergiläisyys II, 1), jossa minun käsitykseni mukaan 'itsenäisemmän suunnan' johdanto s.o. alku on tehty, josta asiasta jo olen Ingmannille lyhyesti kirjoittanut. Jos tätä vastaan tahtoisit huomauttaa, että juuri tämä kirja vielä muistuttaa siitä hapatuksesta, jota vastaan te kiivailette, niin on tuo kaikki hyvä; mutta siihen minä vain tahtoisin sanoa, ettei ainakaan tämä hapatus ole kotoisin Savosta. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa; tahdon kernaasti luopua kaikista epäilyksistäni teidän pyrintöihinne nähden, toivoen että Herra on johdattava kaikki asiat hyvään, ja tämän teen vaatimatta sinua luopumaan epäilemästä minua ja minun suhteitani. Ei sekään minua raskauta, että sinä a priori 25 vuotta kestäneen suhteeni jälkeen Savon 'lahkolaisuuteen' (jos niin tahdot) pidät minua kykenemättömänä huomaamaan siinä olevaa vikaa sekä etten ymmärrä, mikä se siinä ilmenevä subjektivismi eli spiritualismi, jota siinä olen ollut näkevinäni, oikeastaan on. Ainoastaan kaksi seikkaa tahdon meidän välisiin suhteisiin nähden sinulle mainita. Toinen näistä on, että pidän sitä, mitä Savossa olen oppinut jokapäiväisestä uudistuksesta, sen tarpeellisuudesta ja laadusta, niin puhtaana ja kalliina oppina, ettei minulla ole mitään halua vaihtaa sitä kaiken maailman itsenäisiin suuntiin, en 'kirkolliseenkaan suuntaan', jota muutoin pidän suuressa arvossa, jos siltä tämä elämän aines puuttuu. Tuo toinen asia on, että kaikesta sydämestäni halajaisin vielä kerta, jos kohta en useammin, saada sinun ja muiden ystävien kanssa suullisesti neuvotella näistä asioista, joista näkyy olevan riitaa sinun ja minun välillä, en tiedä onko tuo sitten todellista vai leikkiäkö. Mutta kuinka tämä voi tapahtua? Minun täytyy suoraan tunnustaa pelkääväni, että sinä olet liika korkea matkustaaksesi tänne luokseni, ja minä liiaksi sidottu päästäkseni sinne sinun ja teidän muiden tykö".
Malmbergista ja Paavo Ruotsalaisesta, joista Stenbäck oli lausunut niin häikäilemättömät tuomiot, ei Bergh kirjeessään puhu sanaakaan. Liika hyvin käsitti hän näiden miesten merkityksen herännäisyysliikkeen vaiheissa ja liika rakas oli tämä liike hänelle salliakseen hänen väitellä niin puolueellisen arvostelijan kanssa, kuin viimemainittu kysymyksessä olevissa kirjeissään oli osoittanut olevansa. Puhumattakaan siitä, että muutamat henkilökohtaiset seikat estävät Stenbäckiä käsittämästä herännäisyyden ja sen huomatuimpien merkkimiesten historiallista arvoa, oli Berghillä täysi syy loukkaantua ystävänsä arvostelusta hänen suhteestaan Savon herännäisyyteen. Muistettava on näet, että Stenbäck tiesi hyvin vähän viimemainitusta liikkeestä, jonka Bergh sitävastoin pitkän ajan kuluessa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Tähänkin nähden täyty kummastella Stenbäckin häikäilemättömän varmoja tuomioita. Jollei kirjoittajani välillä vallinnut vanha ystävyys olisi sitä estänyt, olisi Bergh epäilemättä paljon jyrkemmin näitä hyökkäyksiä torjunut.
Niiden hylkäävien lausuntojen rinnalla, joita tähän aikaan herännäisyydestä ja sen vasta haudan lepoon saatetusta ensimmäisestä suurmiehestä kuului liikkeestä eroavien ryhmästä, esiintyvät sanomalehtien arvostelut hyvinkin edullisessa valossa. Ilman häiritseviä lisäyksiä julkaisi esim. "Suometar" maaliskuussa 1852 Nilsiästä lähetetyn myötätuntoisen ja varsin ystävällisen kertomuksen Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja hänen hautajaisistaan, ja samaan aikaan kirjoitti "Helsingfors Tidning" otsakkeella "En märkvärdig man" (Merkillinen mies): "Nilsiästä kerrotaan, että Savon herännäisyyden päämiehenä historiallisesti merkillinen Paavo Ruotsalainen siellä joku aika sitten on kuollut. Arvosteltakoon hänen hengellistä toimintaansa miltä kannalta tahansa, niin ei kukaan kieltäne, että Paavo Ruotsalainen enemmän kuin yhdessä suhteessa oli rikaslahjainen ja harvinainen henkilö. Taitavan käden tekemänä olisi hänen elämäkertansa epäilemättä mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoinen". Samassa hengessä kertoivat useat muutkin lehdet Syvärin saarelta saapuneesta kuolonsanomasta. Huomiota ansaitsee varsinkin "Litteraturbladetin" kirjoitus, etenkin siitä syystä, että siinä tunnustetaan herännäisyyden historiallinen merkitys. Lehti näet lausuu: "Mies, joka on ollut tärkeä Suomen kirkon historialle, nykyisen varsinaisen herännäisyyden päämies Paavo Ruotsalainen on helmikuun 2 p:nä [Niinkuin olemme nähneet, ei ole päivämäärä oikea.] kuollut Nilsiässä. Niinkuin kaikki puoluejohtajat, on hän ollut sekä ylenmäärin suuren kiitoksen että katkeran moitteen esineenä. Pietismin kannattajat Pohjanmaalla ja Savossa ovat tehneet toivioretkiä hänen luoksensa etäisistä seuduista ja kunnioittaneet häntä auktoriteettina, jonka orakelivastauksista ei vetoaminen ole ollut mahdollista. Häntä pidettiin hengen miehenä, jolle omistettiin jonkunlainen profetallinen arvo. Pastori Renqvist taasen on kirjoituksissaan mitä kiivaimmin moittinut sekä hänen oppiansa että hänen elämäänsä; kirja 'Väärän opin kauhistus' on suurimmaksi osaksi tähdätty Ruotsalaista vastaan. Hedbergkin, joka kerran lähetti uskonveljen pyytämään Ruotsalaiselta neuvoa uuden, uskoa ja evankeliumin voimaa koskevan käsityksen suhteen, esiintyi hiljattain julkaisemassaan kirjassa häntä vastaan, vaikka jonkunlaisella varovaisuudella. Historiallisen tasapuolisuuden takia ovat kummankin puolen lausunnot otettavat huomioon, ja ehkä pääsemme totuutta likelle, jos sanomme, että hän oli rikaslahjainen puoluemies, jolla oli tavaton viisaus ja vaikutuskyky ja joka sitäpaitsi oli hyvin perehtynyt uskonnon-asioihin sekä todella hurskas mies, jos kohta hän inhimillisestä heikkoudesta toisinaan törkeällä tavalla elämässään erehtyi. Hänen suuri vaikutuksensa 20 vuoden aikana lukuisiin henkilöihin, joista viimeksi h:ra A. W. Ingman on kunnostanut itsensä kirjallisuuden alalla, tekevät hänet joka tapauksessa huomattavaksi henkilöksi, etenkin koska hän oli vain oppimaton talonpoika". [Lähteitä: J. I. Berghin ennen mainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; Lauri Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille 14/2 52 ja 30/8 52 (ennen julkaissut Eliel Aspelin teoksessaan "Lars Stenbäck"); J. I. Berghin kirje Stenbäckille 21/9 52 (löytyy yliopiston kirjastossa); kert B. K. Sarlin, Kusti Niskanen y.m.; Suometar n:o 12, 1852; Helsingfors Tidningar n:o 23, 1852; Litteraturbladet n:o 2, 1852.]
XV.
Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo Ruotsalaisen kuoleman aikana.
Toukokuussa 1852 teki Wilhelm Niskanen matkan Suupohjaan, missä hänellä oli paljon kannattajia ja ystäviä, hän kun näet Malmbergin kehottamana siellä jo edellisinä vuosina monesti oli seurapuhujanakin esiintynyt. Riita Malmbergin ja hänestä luopuneiden pappien välillä oli kiivaimmillaan. Kuinka uuden suunnan miehet asemaa arvostelivat, näkyy seuraavasta F. O. Durchmanin kirjeestä Jos. Grönbergille lainatusta otteesta: "Heränneet täällä ovat jakauneet eri joukkoihin. Toiset noudattavat Malmbergiä ja innoitetaan häneltä hyvin riivatuiksi ja tulisiksi. Eivät ne meitä muiksi sano kuin perkeleiksi, fariseuksiksi, tekopyhiksi, villihengiksi ja pimitetyiksi. Me emme ole tietävinämmekään heistä, vaan elämme niinkuin ennenkin — se vain eroituksena, että välttelevät meitä ja seuranpitoa meidän kanssamme, niinkuin myrkkyä ja kuolemaa. He nauravat ja ilakoitsevat meidän saarnoillemme; heikompi puoli heistä ei käy kirkoissa muualla kuin Lapualla vain. Voi kuitenkin, minkä sotkun saatana sai aikaan! Kuinka kauan tätä ilvenäytelmää kestänee? Jotka muinen resu-parannuksensa tähden, juopumuksensa, ahneutensa, epärehellisyytensä ja jaetun mielensä tähden olivat hylkyinä, ovat nyt hyviä parannuksen tekijöitä siinä puolikunnassa. Heidän profeettansa antaa heille palavalla kiivaudella lihan makeata evankeliumia, ja se aina nepsäyttää, tuoreuttaa ja kiehuttaa heitä hyvään intoon. Et usko kuinka väkevä ja innotteleva se henki on, joka heidät täyttää. Nyt kuitenkin, kun kovasti olemme neuvoneet ja varoittaneet meikäläisiä rupeamasta heitä vastaan väittelemään, riitelemään ja hasailemaan, vaan olemaan ääneti ja vaikenemaan, näkyy sen puolikunnan into vähitellen rupeavan haihtumaan, höröstymään ja masentumaan. Lapualla ei ole päämiehellä paljon puoluetta; sentähden hänen täytyy matkustella Ylihärmässä ja Ylistarossa väkeä keräämässä ja värväämässä. Näissä seurakunnissa hänellä onkin paras joukko lahkoansa". — Ei ollut helppo semmoisissa oloissa joukkoja johtaa. Jos Malmbergin asema, niinkuin hänen vastustajainsakin, oli vaikea, ei ollut Niskasenkaan helppo.
Mainitulla matkallaan tapasi Niskanen Ylihärmässä A. W. Ingmanin ja keskusteli hänen kanssaan. Niinkuin ennen (III, 88) on mainittu, näkyy hän silloin, samoinkuin edellisilläkin matkoillaan Suupohjassa, tehneen viimemainittuun verraten edullisen vaikutuksen, jos kohta ei yksimielisyyttä heidän välillään syntynyt, vaan päinvastoin. Ingman kuvaa heidän yhdessäoloaan seuraavin sanoin: "Kysyin häneltä suoraan, mitä hän nyt ajatteli Ruotsalaisesta, joka hänet oli synagogastaan sulkenut. Hän vastasi: 'En ole milloinkaan jumaloinut Paavoa ihmisenä, enkä myöskään ajattelevana ihmisenä ole voinut sitä tehdä, koska hänen vaelluksensa ulkonaisessa suhteessa ei ole ollut semmoinen, että lihan jälkeen olisin voinut häneen mieltyä. Luottamukseni Paavoon ei siis ole perustunut inhimillisen auktoriteetin vaatimuksiin, mutta se totuuden sana, jota Paavo puhui, on syvään tunkeutunut sydämeeni. Siihen täytyy minun luottaa, jos kohta tuo pian sen jälkeen kuollut heikko mies, vihollisteni, Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa eksyttämällä, loppuijällään minut hylkäsikin. Olen kuitenkin Paavo Ruotsalaisen vilpitön ystävä ja opetuslapsi ja semmoisena pysyn. Näihin asti en ollut milloinkaan selvin sanoin ilmaissut Niskaselle, mitä hänen suhteestaan Jumalaan ajattelin. Sentähden olin nyt pakotettu rehellisesti varoittamaan häntä ja kehoittamaan häntä, joka jo oli vanha mies, kääntymään pois eksytystensä tieltä. Mutta tämä puhe ei miellyttänyt tuota paisunutta ja kaikkien Pohjanmaan heränneitten siihen asti suuresti kunnioittamaa hengellistä isää; hän suuttui siitä silmittömästi, lausuen: onko saatana sinunkin sovaissut? Erosin silloin haikein sydämin 60-vuotiaasta ukosta; surulla huomasin, että tämä luonnon puolesta tavallaan rakastettava ja erinomaisen lahjakas mies niihin määrin oli lahkolaishengen turmelema, ettei hän enää voinut päästä tosi kristilliseen vakaumukseen."
Vaikea on uskoa todeksi sitä Ingmanin samassa kertomuksessa lausumaa väitettä, että Lagus olisi pitänyt Niskasen oppia Hedbergin opin kaltaisena. Päinvastoin on se arvostelu paljon lähempänä, että hän, vastoin edellistä, teroittamalla kirotun tilan tuntemista, pelotti sanankuulijoitaan Jumalan armoa Kristuksessa omistamasta. Tähän tapaan arvosteli ainakin Hedberg itse, niinkuin tiedetään, myöhemmin hänen oppiaan. Mitä muutoin Laguksen suhteeseen Niskaseen tulee, vastusti hän häntä kiivaasti, ja tämä maksoi, niinkuin olemme nähneet, samalla mitalla. Juorut ja panettelut, joiden runsaudesta kummankin ystävät pitivät huolta ja joiden todenmukaisuuteen nähden he eivät suinkaan olleet arkoja, saivat juovan vielä suuremmaksi. Naurettavan vaikutuksen tekisi esim. seuraava todistus Niskasen maailmanmielisyydestä, ellei se samalla osoittaisi, miten suureen valtaan puoluehenki oli päässyt Kalajoenvarren heränneissä. Niskanen matkusti kerran Kalajoelle. Hän oli kimröökillä maalannut kärrynsä mustiksi. "Katsokaa kuinka ylpeäksi ja maailmalliseksi hän on tullut", sanoivat vastapuolueeseen kuuluvat heränneet, "kun noin komeissa kärryissä kulkee". Niin pitkälle kehittyi viha, että toistupalaiset vanhemmat kielsivät lapsiaan Niskasta tervehtimästäkin.
Niskasen siivo ja vakava esiintyminen, hänen melkein ehdoton raittiutensa sekä hänen kuntonsa talonsa hoidossa estivät vastustajia syyttämästä häntä niistä vioista, joiden tähden moni hänen ystävänsä täydellä syyllä oli joutunut huonoon maineeseen. Sensijaan moitittiin häntä yhä äänekkäämmin karuudesta, vaikka sekin moite ilmeisesti oli perusteeton. Jos täytyneekin myöntää, ettei Niskanen ollut vapaa kunnianhimosta ja ylpeydestä sekä että hän mieltyen viihtyi pitopöytien ääressä, oli hänen luonteessaan siksi paljon puoleensa vetävää, ettei ole vaikea huomata, mistä lähteestä hänestä levitetyt alentavat kertomukset ainakin suureksi osaksi olivat kokoisin.
Malmbergin kautta ja hänen tukemanaan onnistui Niskasen jaonkin kaikki ystävyyden-siteet särkevänä vuotena vähitellen saada ystäväpiirinsä uudelleen kootuksi ja maineensa turvatuksi Suupohjassakin, varsinkin niillä seuduin, missä ensinmainitulla oli eniten kannatusta. Tässä suhteessa huomattavimmat paikkakunnat olivat Ylistaro ja Ylihärmä. "Muistokirjassaan" mainitsee Niskanen, että nekin henkilöt, jotka, uuteen suuntaan mieltyneinä, viimemainituissa seurakunnissa olivat luopuneet Malmbergista, hänen kauttansa pääsivät "käsittämään oikean uskon luonnon ja hedelmät". Huomatuimmat näistä henkilöistä olivat ennen mainittu Jaakko Herttua Ylistarossa sekä Kustaa Wesiluoma ja Juhana Keskinen Ylihärmässä. Muuten näkyy Niskanen kiivaammin kuin Malmberg vaatineen jyrkkää eroa uuden suunnan edustajista. Hän kertoo itse, että ensinmainittu oli kieltänyt häntä "tekopyhiä hätyyttämästä sekä kehoittanut heidän kanssaan taitavasti menettelemään". Liika itsetietoiselta tuntuu hänen väitteensä, että Malmberg hänen kauttansa pääsi käsittämään, että oli väärin koettaa sovittaa oikeaa uskoa "tekopyhyyden hengellisyyden kiiltomenon oppiin", jota tämä, "peläten eriseuroja", oli yrittänyt. Hän lausuu "Muistokirjassaan": "Niskanen tunsi sen vaaran; kun susi on lammaslaumassa, niin se tappaa ja repii, jos ei sitä tapeta tahi hätyytetä pois lammasten seasta. Sitten Malmberg itsekin havaitsi, ettei Kristus ja Belial sovi yhteen, eikä puhtaan uskon oppi sovi tekopyhäin tunnollisen opin kanssa yhteen, jonka hän jo alusta tuli ymmärtämään. Sentähden hän alkoi itsekin hätyyttää ja selittää hengellistä kiiltomenon vaarallisuutta ja selitti oikean uskon luonnon, voiman ja sen hedelmät". Eikä siinä kyllin, että tuo perusteeton selvitys Malmbergin katsantotavan riippuvaisuudesta Niskasen neuvoista liika selvästi kuvaa viimemainitun itsetietoisuutta — siitä kuultaa myöskin se suvaitsematon lahkolaishenki, joka, oman puolueen mahtia valvoen ja herännäisyyden muiden senaikuisten johtomiesten esimerkkiä seuraten, tekee kaikki sovinnonyritykset entisten ystävien kanssa yhä mahdottomammiksi.
Niskasen valta Keski-Pohjanmaalla riippui melkoisessa määrässä siitä, että tiedettiin Malmbergin häntä kannattavan. Viimemainitun maine oli vanhoista ajoista täälläkin niin suuri, että vastustajienkin oli ylen vaikea saada sitä heränneessä kansassa horjumaan. Varsinkin Nivalassa, missä tuo kuuluisa saarnaaja Kalajoen-varren herännäisyyden kevätkylvön aikana oli niin suurella menestyksellä ja siunauksella toiminut, painoivat hänen sanansa tavattoman paljon. Kaikki, jotka täältä kävivät Suupohjassa häntä tervehtimässä ja häneltä näinä vaikeina aikoina neuvoa kysymässä, tiesivät kertoa, että Malmberg oli kehoittanut heitä rakkaudella ja kunnioituksella kohtelemaan Niskasta sekä seuraamaan hänen opetustaan. Paavo Ruotsalaisen Niskaselle lähettämä pannakirjakin menetti näiden kehoitusten kautta voimansa. Mutta kyllä tarvitsikin Niskanen tätä tuetta, voidakseen säilyttää asemansa, sillä suuri oli vastapuolueen kiihko. Ja monta etevää miestä siinäkin joukossa löytyi, joita ei ollut helppo vastustaa. Puhumattakaan Laguksesta, jonka maine Kalajoen-varrella ja laajoissa piireissä muuallakin varsinaisessa kansassakin oli miltei yhtä suuri kuin Malmbergin, vaikka hän ei enää jaksanut liikkua ja sitäpaitsi tahtoi pysyä syrjässä, tuki varsinkin Schwartzberg, joka usein kävi entisiä sanankuulijoitaan näillä seuduilla tervehtimässä, voimallisesti vastarintaa Niskasta vastaan, eikä ollut tässä suhteessa toimetonna Jaakko Hemmingkään, joka, niinkuin, ennen on mainittu, tähän aikaan oli kappalaisena Reisjärvellä. Samaa suuntaa edustivat myöskin Laguksen apulainen Sakari Castrén, K. J. Engelberg Pulkkilassa, F. P. Kemell Oulaisissa, J. Simelius Rantsilassa sekä useimmat muut lähiseutujen heränneet papit.
Paitsi pappeja ansaitsee kysymyksessä olevan suunnan edustajista huomiota Laguksen uskollinen opetuslapsi seppä Adam Tuoriniemi. Hän oli syntynyt 1814 ja asui omistamassaan Kärkelä-nimisessä talossa Pyhäjärvellä. Ollen syvästi uskonnollinen sekä hyvin lahjakas, nautti hän hengellisenä neuvonantajana paljon luottamusta. On kyllä totta, ettei hän liikkunut kotipitäjänsä rajojen ulkopuolella eikä sielläkään esiintynyt puhujana seuroissa, mutta yksityisen sielunhoidon alalla toimi hän sitä ahkerammin. Semmoisena vaikutti hän paljon seurakuntalaisiinsa ja muihinkin, jotka tulivat häneltä neuvoa kysymään. Varsinkin sairasvuoteitten ääreen kutsuttiin hänet usein. Miten suuressa arvossa tätä nöyrää ja vaatimatonta "sisällisen ikävöimisen" todistajaa pidettiin, näkyy siitäkin, että hänen otsakkeella "Smedens ord" (Sepän sanoja) ruotsiksi käännepä kirjoitustaan vielä viime aikoinakin paljon on luettu säätyläispiireissä. Muutoin tämä kirjoitus liikkuu alusta loppuun niin uskollisesti Laguksen opin ja katsantotavan kannalla, että näitä "sanoja" suuremmalla syyllä voisi sanoa viimemainitun sanoiksi. — Merkille on pantava, ettei Niskasen oppi saanut jalansijaa Pyhäjärvellä. Syynä siihen ei ollut ainoastaan Laguksen jyrkkä esiintyminen sitä vastaan, vaan Tuoriniemikin, joka uskollisesti, jos kohta suurta huomiota herättämättä, teki työtä hänen uskonnollisen katsantotapansa juurruttamiseksi heränneitten sydämissä.
Melkein heti sen jälkeen, kuin Heikki Sarja (katso III, 358) luopui Niskasesta, tuli näkyviin, ettei tätä luopumista ollut aiheuttanut mikään todellinen ja omintakeinen vakaumus, vaan puoluehengen määräämät ja muut aivan itsekkäät vaikuttimet. Tältä kannalta on myöskin miehen käyntiä Nilsiässä, mistä hän toi Paavo Ruotsalaisen pannakirjan Niskaselle, arvosteltava. Niinkuin muistamme, oli viimemainittu, kokoontuneelle seuraväelle luettuaan tuon kirjoituksen, ennustanut, että siinä lausuttu tuomio oli lankeeva pannakirjan hankkijan päälle, jos tämän Paavolle viemät tiedot eivät olleet todenmukaiset. Hämmästyttävällä tavalla kävi ennustus toteen. Kerskaten siitä, että "ei enää tarvinnut ihmisiltä neuvoa pyytää, kun sai mennä suoraan Jumalan puheille", koetti Sarja harjoittaa jumalisuutta, mutta miltei heti hänen eronsa jälkeen alkoi julkinen jumalattomuus tulla näkyviin hänen lapsissaan, heränneet eivät enää käyneet hänen talossaan ja ennenpitkää kantoi koko Sarjan kylä ilmeisesti surutonta leimaa. Kansa piti tätä Jumalan tuomiona — luottamus Niskaseen kasvamistaan kasvoi varsinkin Nivalassa ja Ylivieskassa. Kalajoella sitävastoin, missä "vilhelmiläisiä" — tätäkin nimeä ruvettiin siihen aikaan käyttämään — jo jaon ensi aikana eniten oli soimattu, väheni vähenemistään heränneitten luku. Sikäläisiin heränneisiin säätyläisiinkin vaikutti seudun kasvava suruttomuus. Niinpä kirjoitti W. Österbladh jo v. 1849 muutamasta sikäläisestä herrasmiehestä: "J. H:sta ei enää ole apua. Kaikesta päättäen on hän kokonaan luopunut joukostamme ja antautunut liittoon maailman kanssa. Minun kotini ohi on hän armollisesti kulkenut, niin ettei minun hänen ystävyyteensä nähden tarvitse erehtyä. Pidisjärveläisten kanssa, joiden mailla hän tänä kesänä on työskennellyt, on hän väitellyt, ja hänen puheistaan voi jokseenkin varmaan päättää, millä oksalla hän on. Yksinäisyys ja vikoilemishalu johdattivat tuon ennen niin rakkaan veljen sinne. Miten likellä on meitä joka hetki sama luopumisen ja armon kieltämisen siemen. Yljän viipymisen aikana tulivat he kaikki — sekä tyhmät että taitavat — uneliaiksi ja nukkuivat. Ja niin käy meidän jokaisen, jollemme valvo kukin omaa asiaamme. Joka ei muista omaa pohjatonta voimattomuuttaan, vaan alinomaa katsoo syrjään, tarkaten muita ja vähimmin itseänsä, hän ei huomaa, kuinka likellä olemme sitä kuoppaa, johon J. H. nyt on sortunut". — Jos tätä neuvoa olisi noudatettu, niin eivät puoluehenki ja oppiriidat olisi päässeet herännäisyyttä hajoittamaan. Jossain määrin takertui kuitenkin Österbladhkin jaon aikana oppiriitoihin, mutta kaikesta päättäen oli hän edelleenkin yksi noista harvoista, jotka elävän herännäisyyden hengessä katsoivat itseään enemmän kuin muita. Wilhelm Niskasenkin kanssa näkyy hän olleen verraten hyvässä sovussa vielä siihen aikaan, jolloin hän (keväällä 1853) muutti pois Alavieskasta. Viimemainitussa seurakunnassa olikin Niskasella jaonkin aikana paljon ystäviä. Österbladh suri katkerasti herännäisyydessä kaikkialla syntynyttä eripuraisuutta. Niinpä kirjoittaa hän Alavieskasta 1853 vuoden alussa ystävälleen N. A. Holmströmille: "Se eripuraisuus, joka näillä seuduin yhden opin puolelta särkee heränneitten välit ja joukottain surmaa ihmisiä, on Waasan läänin pitäjissä toisen opin kannalta saanut aikaan niin kauhean hävityksen, että asia tuskin enää on korjattavissa. Kummallinen epäilevä itseensäsulkeutuminen, erikseen muista pyrkivä itseviisaus tulee näkyviin kaikessa heränneitten seurustelussa, ja peittelemättä julistetaan jo uskoa, joka ei paljon eroa Hedbergin uskosta. Opin evankelinen puoli on minusta niin kokonaan vallanut ihmisten mielet, että liha ja veri vaikeudetta voivat mennä Jumalan valtakuntaan sisälle. Puhutaan pysyväisestä vanhurskauttamisesta, niin horjumattomasta, maailman kanssa sovussa olevasta lapseudesta, että näyttää kuin ei julkisesti maailman kaltainen elämäkään voisi kumota armontilaa. Voi surkeaa paikkaa! Olli Helander sekä Lybeck Munsalassa ovat ainoat Uuskarlepyyn seudun papeista, jotka yksinkertaisesti saarnaavat uskoa ja parannusta. Siellä täällä löytyy muutamia sieluja, jotka haikeasta sydämestä valittavat Siionin vahinkoa sekä kilvoitellen ja taistellen yksinkertaisesti pyrkivät kalliin sovintoarmon elävään osallisuuteen".
On säilynyt muitakin Österbladhin näinä aikoina kirjoittamia kirjeitä. Niistä näkyy, ettei hän pitänyt Niskasen oppia ja hänen toimintaansa läheskään niin vaarallisena, kuin Suupohjassa syntynyttä uutta suuntaa. Tämä oli selvästikin myöskin Laguksen ja muiden hänen hengenheimolaistensa käsitys asiasta. Tarkastamalla heidän kirjeitään täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että Niskanen itse enemmän, kuin he, oli syynä niskaslaisuuden ja toistupalaisuuden välisen juovan suurenemiseen. Tätä väitettä tukee myöskin "Muistokirjan" yllämainittu arvostelu Malmbergin neuvoista eriseuran välttämiseksi. Kaikesta kyllä näkyy, että Niskasen vastustajat Keski-Pohjanmaan heränneessä kansassa tekivät voitavansa saadaksensa hänet epäluulon alaiseksi heränneitten pappien silmissä, mutta nämä eivät varmaankaan olisi niin ankarasti häntä arvostelleet, jos hän vähänkään olisi ottanut varteen heidänkin neuvojaan. Liiaksi luottaen arvostelukykyynsä ja ilmeisesti pyrkien johtajan asemaan, vaani hän "kiiltopyhyyttä" ja "tunnekristillisyyttä" kaikkialla, missä hänen oppiaan ei ehdottomasti tunnustettu ainoaksi oikeaksi. Ellei Taneli Rauhala, jonka oppi oli hänen oppiaan paljon täyteläisempi ja evankelisempi, niin nöyrästi ja taitavasti olisi Niskasta kohdellut ja palvellut sekä hänen seuroissaan niin uskollisesti käynyt, olisi hänkin epäilemättä pian "passinsa" saanut. Se on Niskasen kunniaksi tunnustettava, että hän tunnollisesti ja itsenäisesti koetti perehtyä siihen oppiin, jota hän heränneelle kansalle julisti, mutta ei käy toiselta puolen kieltäminen, että tuo hänen itsenäisyytensä monesti johti hänet itsekkäisyyden rajan yli, missä ahdasmielinen puoluehenki monessa oppiakin koskevassa kysymyksessä pääsi painamaan leimansa hänen vakaumukseensa. Varsinkin tunnustuskirjojen suomenkielisen käännöksen valmistuttua, arveli hän saaneensa oppaan, johon turvaten hän saattoi kaikki muut neuvot hyljätä. Muistettakoon kuitenkin, että Niskasen aika oli oppiriitojen aikaa, jonka yksipuolisesta kuvailemisesta tuskin kukaan silloisen herännäisyyden huomatuista henkilöistä oli vapaa.
Kuinka paljon arvoa useat heränneet papit antoivat Niskasen sanoille, näkyy siitäkin, että Österbladhin päätös suorittaa pastoraalitutkinto ehkä suuressakin määrässä riippui tämän kehoituksista. Ensinmainitussa kirjeessään tunnustaa hän sen itse, lisäten että Niskanen kehoittamalla oli kehoittanut muitakin heränneitä pappeja samaan. Asia ansaitsee sitä suurempaa huomiota, kuin tässä on kysymyksessä jyrkkä käänne heränneitten sielunpaimenten katsantotavassa. Niinpä kirjoittaa Österbladh kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Tiedät itse ja muistat, mitä ennen olen tästä asiasta ajatellut, etten nim. milloinkaan suostuisi astumaan niin kauas tähtäävää askelta, johon niin suuret vaarat liittyvät Näin olen vakavasti ajatellut viime aikoihin asti". Malmberginkin samaan suuntaan kuin Niskasen menevä, entisestä poikkeava katsantotapa lienee vaikuttanut, että heränneet papit tähän aikaan alkoivat luopua herännäisyyden traditsiooneista tässä suhteessa. Oli tultu huomaamaan, miten ylen vaikea taloudellisista syistä, niistä kiinnipitäminen oli, ja sitäpaitsi oli se käsitys tullut yhä yleisemmäksi, että se valta-asemakin, johon herännäisyys kirkossa oli kohonnut, vaati samaa. Tämä katsantotapa ei ainakaan ollut vieras Niskaselle. Että etenkin viimemainitussa vaikuttimessa, miten luonnollinen ja oikeutettu muutos monesta syystä olikin, piileili suuri vaarakin, on ilmeistä, jos kohta harva sen huomasi. Muuttunut oli aika. Herännäisyys ei enää ollut tuo sorrettu, ylivoimaa vastaan taisteleva liike, jonka edustajia maailma ja kirkko yksissä neuvoin työntämällä työnsivät syrjään, se oli kohonnut valtaan ja vaati tälle vallalle tunnustusta. Sekä maallikoissa että papeissa huomaa tuota katsantotapaa. Wilhelm Niskanenkin on siinäkin suhteessa aikansa lapsi. Mutta tuo ajatussuunta oli vieras herännäisyyden nöyryyteen vaativalle hengelle ja koko sen olemukselle ylimalkaan, ja senkin tähden oli Herran seulomisen aika tullut.
Jota enemmän jaon henki pääsi repimään herännäisyyden rivejä, sitä yleisemmin luopuivat heränneet papit Niskasesta ja hänen johtamistaan kansanjoukoista. Suupohjassa hänellä 1852 vuoden lopussa ei ollut muita ystävämielisiä pappeja kuin Malmberg, kun näet, niinkuin olemme nähneet, O. H. Helanderkin asettui epäilevälle kannalle. Sitä suurempaa huomiota ansaitsee se seikka, että sekä Reinhold Helander että hänen isänsä A. Helander, jotka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan kumpikin toimivat pappeina Haapajärvellä, olivat hyvissä väleissä hänen kanssaan. Malmbergille näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä puhuu Niskanen tästä tunnustuksella ja vielä ennen mainitussa 11/10 52 kirjoittamassaan kirjeessä pyytää ensinmainittu R. Helanderia kertomaan Lapualla vasta pidetystä piispantarkastuksesta ja sen kanssa yhteydessä olevista asioista sekä lähettää myöskin Helanderin isälle lämpimän tervehdyksen. Todistuksena Nivalan Helanderien ystävällisestä suhteesta Niskaseen ovat muiden kera seuraavat Niskasen Malmbergille näinä aikoina kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: "Ystävät Nivalassa ovat, niinkuin ennenkin, yksi sydän ja yksi sielu, paitsi Sarjan perä. Tämä rauhanside olisi puuttunut, jos eivät kirkkoherran papit (A. ja Reinhold Helander) olisi sitä pitäneet".
Selvä on, että Suupohjan Malmbergista eronneet papit jyrkästi asettuivat Niskastakin vastaan. He kielsivät häntä seurakunnissaan esiintymästä. Näiden hyljättyjen johtomiesten välinen ystävyys tuli sen kautta vain yhä likeisemmäksi. Malmberg kehoitti Niskasta käymään Lapualla, ja tämä noudatti kutsua. He tekivät yhdessä työtä herännäisyyden hajoitettujen joukkojen yhdistämiseksi. Näinä aikoina syntyi ja kehittyi myöskin Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten keskinäinen ystävyys, joka ei sittemmin ole särkynyt. Savon puolen herännäisyys sitävastoin jäi Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen pitkäksi ajaksi erilleen Pohjanmaan uudelleen ryhmittyvästä liikkeestä. Ne seudut — Pyhäjärvi ja Kiuruvesi, — jotka vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat välittäneet yhteyttä noiden suurten herännäisyysryhmien välillä, eivät enää olleet omiaan sitä tekemään. Varsinkin Pyhäjärven heränneet hylkäsivät Wilhelm Niskasen ja heidän esimerkkinsä sekä Iisalmessa asuvan L. J. Niskasen vikoileva mieli vaikuttivat kiuruveteläisiinkin. Savossa ei kyllä ensinmainittua paljon tunnettu, mutta kertomukset niistä tuomioista, joiden alaiseksi hän Paavon hautajaisissa oli joutunut, levisivät nopeasti. Asiaa tutkimatta päättivät savolaiset, joissa sitäpaitsi uskonnollinen lamautuminen ennenpitkää yhä selvemmin tuli näkyviin, että "hän oli väärässä." [Lähteitä: A. W. Ingmanin kertomus Akiander VI, 320; F. O. Durchmanin kirje Jos. Grönbergille 24/5 52; Wilh. Niskasen Muistokirja; Paimenmuisto; J. M. Stenbäckin ennen mainittu kirje E. I. Levónille 15/9 52; W. Österbladhin kirjeet A. N. Holmströmille 10/11 49 ja 23/3 53; Wilh. Niskasen ennen mainittu kirje Malmbergille 15/2 52 sekä eräs toinen samaan aikaan samalle kirjoittamansa kirje, josta päivämäärä ja vuosiluku puuttuvat; Malmbergin ennen mainittu kirje R. Helanderille 11/10 52; kert. Ylivieskan ja Nivalan vanhat heränneet, Kusti Niskanen, Vendla Petterson, V. L. Helander y.m.]
XVI.
Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-1852.
K. R. Pettersonin ja hänen etevien apumiestensä, Trastin ja Jansonin, johtamana oli herännäisyysliike Sotkamossa 1840-luvun loppuvuosina kasvanut huomattavan suureksi. Jollei se seudun harvan asutuksen ja sikäläisen kansan alhaisen sivistyksen takia päässytkään niin järjestymään kuin Pohjanmaan rannikkoseuduilla, pakotti yhä kasvava hengellinen nälkä ihmisiä liikkeelle lähtemään ja ravintoa sieluilleen noista elävähenkisistä hartausseuroista etsimään, joita näillä mailla siihen aikaan niin runsaasti oli tarjona. Petterson oli etevä seurapuhuja ja oli aina valmis esiintymään. Nopeasti kasvoi niiden luku, jotka tositarpeen vaatimina tulivat häntä kuulemaan, niin että hänen johtamansa seurat ennenpitkää muodostuivat suuriksi. Pienemmissä seuroissa ja yksityisen sielunhoidon alalla tekivät Janson ja Trast ahkerasti työtä, istuttaen herännäisyyden nöyrää ja palvelevaa henkeä näiden seutujen heränneeseen kansaan ja neuvoen sitä ahtaan portin kautta pyrkimään Jumalan valtakuntaan. Varsinkin niinä aikoina (1841-45), jolloin Paavon ystävä L. A. Landgren oli pappina Rautavaaralla, olivat Sotkamon ja Kajaanin puolen heränneet tottuneet ensinmainitun seurakunnan kautta, missä heitä tuon heränneen papin kodissa aina ystävällisesti kohdeltiin, kulkemaan Nilsiässä, ja näitä matkoja jatkui ukon viime aikoihin asti. Janson ja Trastkin ottivat osaa niihin, milloin muiden seurassa, milloin yksinänsä. He palasivat aina "uusilla eväillä" ja uusilla voimilla siunauksesta rikasta työtään jatkamaan. Trastia, joka etenkin herätyssaarnaajana oli helläluonteista ja evankelista Jansonia etevämpi, kutsui Paavo "kyntömieheksi", viimemainittua "karhimieheksi", näillä nimillä ilmaisten heidän erilaiset lahjansa. Mutta kumpaakin hän piti oikeaoppisena sekä toinen toiselleen tarpeellisena apuna, osaten tässäkin, niinkuin ylimalkaan ihmisten kykyjä ja hengellistä tilaa arvostellessaan, oikeaan. Kuinka suuriarvoisena kumpikin piti Ruotsalaisen ystävyyttä, näkyy muunohessa siitä tavasta, millä Trast, käytyään häntä vähää ennen hänen kuolemaansa tapaamassa, Jansonille esitti ukon tervehdyksen. Hän näet lausui: "Sanoisin sinulle, mitä ukko sinusta puhui, mutta en tiedä, uskallanko — — sinä ehkä tulisit ylpeäksi". "Sano vaan", kehoitti Janson, "minulla on niin monta painoa, etten jaksa kohota ylpeäksi". Hetken mietittyään, lausui Trast: "Paavo sanoi: vie terveisiä minun rakkaimmalle ystävälleni".
Jo ylioppilaana oli Petterson tutustunut Jansoniin. Kerrotaan, että hän hänen kauttansa sai ensimmäisen herätyksensäkin. Nyt oli yhteinen, entisten muistojen lämmittämä työ Herran viinimäessä heidän silloin syntynyttä ystävyyttään lujittamassa. Jos Janson, niinkuin ennen (III, 97) on mainittu, Pettersonin ja V. L. Helanderin neuvosta ei puhujana esiintynytkään suurissa seuroissa, ei tämä suinkaan todista, että välit millään tavoin olisivat rikkoontuneet. Kaikesta päättäen olivat Kainuunmaan heränneet papit sitä mieltä, että tuo heidän ystävänsä eniten voisi vaikuttaa yksityisen sielunhoidon alalla sekä puhujana pienissä seuroissa, jommoisissa tilaisuuksissa hänen hartaaseen Jumalan sanan viljelemiseen ja tosi heränneen kilvoittelijan kokemukseen perustuva uskonnollinen tietonsa paraiten pääsi tunkeutumaan ihmisten sydämiin. Jollei siis hänen työnsä ollutkaan omiaan herättämään niin suurta huomiota kuin Trastin, jonka voimallinen herätyshuuto kaikui suurille kansanjoukoille, ei tuottanut se sentähden vähemmän siunausta. Päinvastoin tiedetään, että Janson voimallisesti tuki Kainuunmaan herännäisyysliikettä ei vain Sotkamossa, vaan lähiseurakunnissakin. Jo Saxan aikoina (katso I, 301-302) nähtiin hänet usein Suomussalmella, ja hänen käyntinsä niillä tienoin uudistuivat, kun ennen mainittu K. A. Lilius v. 1848 tuli Suomussalmen kappalaiseksi ja herännäismielinen K. O. Tenlén (1849) ylimääräiseksi papiksi Hyrynsalmelle. Usein esiintyi Janson hengellisenä neuvonantajana myöskin Ristijärvellä, Paltamossa ja Kajaanissa, joissa seurakunnissa hänellä niinikään vanhastaan oli paljon ystäviä. Niille, jotka hänelle sydämensä avasivat, kirkastui ristin tien salaisuus, jollei heti, niin jälestäpäin, sillä hän oli noita syvällisiä, Pyhän hengen koulussa kasvaneita kristityitä, joiden sanat tunkeutuvat sydämeen ja saavat aikaan pysyvän vaikutuksen. Harvoin on herännäisyydenkään viljavainioilla kaksi niin etevää kansanmiestä käsi kädessä niin uskollisesti ja samalla itsenäisesti tehnyt työtä. Kummankin vakaumus oli tuota sanan paraimmassa merkityksessä itsenäistä tosi kristillistä vakaumusta, joka kaavaan kangistumatta tai itsekkäiseen viisasteluun eksymättä, saa voimansa Herrasta ja julistaa hänen kunniaansa. Mitä kauniimmalla tavalla täydensivät Janson ja Trast lahjoillaan toisiaan, saarnaten esimerkillään vielä voimallisemmin kuin puheillaan sanankuulijoilleen rakkauden suurta käskyä.
Sotkamon herännäisyysliikkeen johtomiehet saivat yhtä etevän kuin luotettavan apumiehen, kun A. N. Holmström v. 1849 ryhtyi kappalaisenvirkaa Kuhmoniemellä hoitamaan. Jo vähän aikuisemmin oli Sotkamon-puoleisessa osassa seurakuntaa herätyksiä syntynyt, mutta se elinvoimainen liike, joka siellä 1840-luvun lopussa ja lähinnä seuraavina vuosina alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, oli pääasiallisesti hänen työnsä hedelmää. Holmström oli ollut mukana Kalajoen-varren ja Suupohjan valtaavaa liikettä luotaessa, hänen kodissaan olivat tämän liikkeen etevimmät johtomiehet usein käyneet ja hänen kanssaan solmineet lujan ystävyyden-liiton, ja kaikkialla, missä hän oli pappina toiminut tahi matkoillaan ystäviensä luona sanan julistajana esiintynyt, oli herännyt kansakin oppinut häntä kunnioittamaan ja rakastamaan. Miten likeinen hän oli Pohjanmaan herännäisyysliikkeen huomatuimmille johtomiehille, osoittaa esim. Jonas Laguksen vähää ennen hänen muuttoaan Kuortaneelta Kuhmoniemelle kirjoittama kirje, jonka lähinnä syynä oli Holmströmin vaimon kuolema. Koska tämä kirje ainakin osaksi kuvaa kirjeen vastaanottajankin luonnetta ja samalla hänen ja Laguksen välistä ystävyyttä, lainaamme sen tähän:
"Tämän kuun 2 p:nä päivätystä kirjeestäsi näen, mitä sinulle on tapahtunut, ja ymmärrän, mihin asemaan tämän tappion kautta olet joutunut. En kirjoita sanaakaan sinua lohduttaakseni, sillä nykyinen tilasi ei sovellu lohdutusta vastaanottamaan eikä tuntemaan. Jos usein tuon hetkeksi unohtaisitkin ja mielessäsi rauhoittuisitkin, niin ei tuota kauan kestä, sillä syvään on nuoli tunkeunut, läpi kaiken sen, jota lihaksi ja vereksi sanotaan, eikä meidän luonteillamme, ei sinun eikä minun, helposti voida tukehuttaa ja kuolettaa alituisesti ja kaikissa muodoissa palajavaa tuskaa. Pienin esine voi helposti saada liikkeelle näennäisesti tyyntyneen pinnan. Löytyy minua ja sinua viisaampia henkilöitä, jotka tyynesti ja nöyrästi kestävät semmoiset iskut, ja minä onnittelen heitä heidän nöyrään kärsivällisyyteensä, mutta en voi luopua siitä ajatuksesta, että tuommoisia sydämiä haittaa luonnollinen puunkaltaisuus. Sitten tahtoo perkelekin menneestä yhdyselämästämme vainajan kanssa vetää esille sekä hyvää että pahaa. Hän hyökkää meidän omiatuntojamme vastaan, vetää esille syntimme ja nuhtelee meitä siitä, että olemme laiminlyöneet vainajan saattamista Jumalan lapseksi y.m. y.m. Mitä on meillä sanottavaa tässä hädässä? Tässä täytyy meidän heittäytyä ijankaikkisen armahtajan käsiin ja antaa hänen puhdistaa meitä kaikesta meitä hävittävästä spitaalisuudesta. Ei riitä tässä mikään tietoon perustuva lohdutus, tässä täytyy meidän taistella, alituisesti taistella, jos mielimme päästä voitolle. On suuri eroitus rauhallisina aikoina ja tavallisissa olosuhteissa etsiä ja löytää Israelin lunastaja tai katsoa häneen katkerimmissa maallisissa kärsimyksissä ja niihin liittyvissä kiusauksissa. Kaikki olisi hyvä, jos antaisimme tuommoisten iskujen ajaa itsemme lähemmäs Herraa. Jos hätä, suru ja kaikenkaltaiset kärsimykset saisivat ahdistaa meidät armonistuimen tykö, niin ei pitäisi meidän olla tyytymättömiä semmoisiin ystäviin, mutta kun hullu sydämemme vaatii alituista paranemista, niin täytyy meidän alituisesti myrskyssä, tuskissa ja rajuilmassa etsiä puhdistusta hänen veressään, joka tuli ja vieläkin joka päivä tulee kutsumaan syntisiä eikä vanhurskaita parannukseen. Mutta huomaa toki, kuinka kuolleina ja kylminä, jos kohta tuttuinakin, nämä totuudet ovat tuossa paperilla siihen kovaan taisteluun verrattuina, jota kysytään niiden toteuttamisessa! Usein olen yksinäisyydessäni, jossa olen elänyt monta vuotta, ollut sitä mieltä, että minulla on ollut kaikenkaltaisia kärsimyksiä ja ne ovat kyllä silloin ajaneet minua eteenpäin; mutta kuitenkin ymmärrän, että pääasia on tuo vapaaehtoinen käyminen armonistuimella ja vapaaehtoinen kilvoitus, sillä yöhalla ei hävitä turmeluksen myötäsyntyneen siemenen kasvua eikä tämä häviä ennenkuin kuolemassa. Katso — — sinulla ja minulla on toki jotakin, jos kohta ei niin paljo kuin monella muulla! Näiden maallisten katoavaisuus voi opettaa meille, mitä myöskin raamattu opettaa, että ajan ja paikan ulkopuolella on yksi, jota ainoaa kannattaa rakastaa. Hän on myöskin ensin meitä rakastanut. En siis erehdy uskoessani, että hän, saadakseen opettaa meille tätä läksyä, on lyönyt maahan ne kotijumalat, jotka olivat nuoruutemme ilona ja joita emme tienneetkään niin rakkaiksi, kuin olivat, ainoastaan temmatakseen meidät ijankaikkisesta tulesta, johon veltto, aistielämään kytketty luontomme meitä vetää. Mutta voi toki, miten kipeästi tuo koskee! Veljeni, rakas ystäväni! Olen sinulle laulellut, mitä mieleeni on juolahtanut. Jos olisin luonasi, niin tuskin ymmärtäisin lopettaa".
Ei kenelle hyvänsä olisi Lagus näin kirjoittanut. Kirjeensä edellyttää mitä likeisintä ystävyyttä ja tuota luonteiden ihmeellistä sopusointua, jolle tunteiden aivan välitön ilmaiseminen missä olosuhteissa tahansa on ainoa mahdollinen kieli.
Tämmöisillä eväillä saapui Holmström uuteen paikkaansa. Hänellä oli muitakin likeisiä ystäviä, jotka rakkaudella ja ymmärtämyksellä ajattelivat hänen eristettyä asemaansa Kuhmoniemen jylhässä erämaassa. Niinpä kirjoitti hänelle W. Österbladh: "Ajattelet ehkä joskus, että ystävät ja tuttavat ovat sinut unohtaneet, sinut joka olet siellä Suomen kaukaisessa loukossa metsien ja soiden takana. Mutta ainakin minä olen usein sinua muistanut näinä aikoina ja tuntenut halua tervehtiä sinua kirjeellä, omasta kokemuksesta kun aivan hyvin tiedän, miten mieluista on yksinäisinä hetkinä saada muutamiakin veljellisiä rivejä. Yksinäisyyden pimeät hetket perkeleilleen ja laskuineen ovat minulle valitettavasti siksi tutut, että kyllä voin ottaa osaa muiden samankaltaiseen asemaan. Jos tähän vielä liittyy hengellistä pimeyttä, vaikeuksia sekä vastenmielisiä ulkonaisia seikkoja, niin ne kyllä miestänsä koettelevat ja millä pohjalla hän on".
Tästä kirjeestäkin voi päättää, että siirtyminen Kuhmoniemen erämaahan oli tuntunut Holmströmista ikävältä ja että siellä olo ainakin alkuaikoina tuotti hänelle monta raskasta hetkeä. Mutta hän oli tullut sinne Herran työtä tekemään, ja tämä tietoisuus tuki häntä. Väleen alkoivat hedelmät näkyä. Kuhmoniemellä syntyi huomattava herätys. Tänne ei sitäpaitsi ulottunut tuo katkera, Kalajoen-vartta ja Suupohjaa hävittävä eripuraisuus, joka tuotti sikäläisille sielunpaimenille niin paljon huolta ja surua, joka repi rikki niin monet ystävyyden-siteet ja kylvi epäluuloa ja penseyden rikkaruohoa herännäisyyden viljavainioihin. Täällä tehtiin vielä ensimmäisen rakkauden töitä, autuuden-asia oli vielä alulla, ei ollut kenelläkään aikaa vikoillen tarkastaa muita. Jos nuo vasta heränneet korven lapset eivät osanneetkaan niin puhua ja käyttäytyä, kuin Holmströmin entiset sanankuulijat, niin kehoittivat häntä voimallisesti työtä jatkamaan heidän vilpitön yksinkertaisuutensa ja tuo osaamattomien nöyrä tiedustelu: "mitä minun pitää tekemän, jotta autuaaksi tulisin?", joka ei vielä tiedä mistään kaavasta eikä osaa opista viisastellen väitellä. Tuon kysymyksen oli hän monesti ennen kuullut, se palautti hänen mieleensä varsinkin hänen nuoruutensa muistot Kalajoen herännäisyyden alkuajoilta. Hän osasi vastata siihen, ja hänen opastaminaan lähtivät Kuhmoniemenkin heränneet elämän tielle.
Holmströmin vaikutuksesta syntynyt liike liittyi likeisesti Kainuunmaan muuhun herännäisyyteen. Kuhmoniemeläisiäkin alkoi yhä useammin näkyä heränneitten Sotkamossa y.m. toimeenpanemissa suurissa seuroissa. Näiden seutujen heränneitten pappien ystävyyttä ei suinkaan Holmströmkään häirinnyt. Pitkien matkojen takia hän kyllä ei usein voinut heitä tavata, mutta sitä ystävällisempää oli seurustelu, kun hän oli tilaisuudessa heidän luonaan käymään. Paitsi varsinaisia pappeja olivat Kajaanin koulun opettajat, V. L. Helander ja J. Krank, hänen ystäviään. Varsinkin tuntuu ensinmainittu olleen hänelle likeinen. Myöskin Jansonia ja Trastia piti Holmström suuressa arvossa, samoinkuin he puolestaan häntä kunnioittaen rakastivat.
Kainuunmaan herännäisyyden merkkitapahtumista näiltä ajoilta ansaitsevat edellä muiden mainitsemista Jonas Laguksen Sotkamossa elokuussa 1850 viettämät häät. Toisen vaimonsa Albertina Charlotta Gananderin kuoltua (6/8 1849) oli hän näet mennyt kihloihin serkkunsa Johanna Rosalie Laguksen kanssa, jonka isä oli ollut kirkkoherrana Sotkamossa ja ennen kuolemaansa siellä ostanut talon vaimolleen ja lapsilleen, ja jonka veli, herätyssaarnaajana vähän laajemmissakin piireissä tunnettu J. G. Lagus oli ollut pappina Ristijärvellä, Kuhmoniemellä ja Säräisniemellä. Kysymyksessä olevaan tilaisuuteen, jota vietettiin morsiamen kodissa, saapui näiden seutujen oloihin nähden tavattoman paljon herännyttä kansaa sekä monta pappia. Näiden joukossa nähtiin paitsi kuuluisaa sulhasta ja hänen lankoaan, Petterson, Holmström, Schwartzberg, M. R. Montin, V. L. Helander y.m. Seurapuheet olivat toinen toistaan elävämmät ja syvällisemmät, veisuu kaikui voimallisena ja särkevänä tuon vasta heränneen kansan suusta, ja vapaa yhdessäolo todisti sekin puolestaan, että herännäisyyden tuulet täälläkin olivat kaataneet maahan säätyeroituksen ja muiden ennakkoluulojen menneinä aikoina pystyttämät raja-aidat. Jonas Laguskin puhui seuroissa, jättäen voimallisilla, sydämiin tunkeutuvilla sanoillaan monen mieleen muiston, joka ei koskaan unohtunut. Paitsi häntä esiintyivät Petterson, Holmström ja Schwartzberg sekä Janson ja Trast. Vielä seuraavana päivänä, jolloin hääväki, mikä veneessä mikä hevoisella tai jalan, poistui talosta, kaikui järviltä ja vaaroilta heränneitten veisuuta.
Kajaanin puolella oli Wilhelm Niskanen tunnettu niiltä ajoilta asti, jolloin hän vielä asui Iisalmessa. Kalajoen-varrelle muutettuaan, lienee hän vain kerran siellä käynyt. Laguksen häissä puhuivat kyllä papit keskenään moittivasti hänen opistaan, mutta muu hääväki ei saanut asiasta kuin vähän vihiä vain. Ettei sen puolen herännyt kansa vielä päässyt Niskasta vikoilemaan, näkyy siitäkin, että hänen poikansa, jotka joulun aikana s.v. kävivät Kajaanissa, saivat osakseen hyvin ystävällisen kohtelun. He vierailivat silloin muunmuassa apteekkari Malmgrenin luona, jolle he jättivät 50 kappaletta Björkqvistin postillaa, josta, niinkuin ennen (III, 272) on mainittu, N. K. Malmbergin kustantamana uusi painos edellisenä vuonna oli ilmestynyt. Kirja meni heti kaupan; vielä enemmän olisi sitä kernaasti ostettu. Vähän aavistusta siitäkin, että heidän isäänsä näilläkin seuduin siellä täällä oli ruvettu epäilemään, saivat Niskasen pojat kuitenkin jo tällä matkallakin ja myöhemmillä Kajaanissa käynneillään kuulivat he vielä enemmän tuohon viittaavaa puhetta. Huomattavia häiriöitä ei jaonhenki kuitenkaan Kainuunmaalla milloinkaan saanut aikaan. Sitä estämässä oli paitsi näiden seutujen syrjäinen asema se seikka, etteivät sikäläiset heränneet myöhemminkään päässeet järjestymään tuoksi valtaavaksi, kauttaaltaan samankaltaiseksi kokonaisuudeksi, kuin rantamailla, missä pieninkin poikkeus puheissa ja tavoissa vakaantuneesta katsantotavasta heti herätti huomiota ja antoi aihetta epäilyksiin.
Paavo Ruotsalaisen kuolema herätti haikeaa surua Kainuunmaankin heränneissä. Moneen vuoteen hän ei kyllä enää ollut käynyt heitä neuvomassa, mutta he olivat sensijaan usein tehneet matkoja Nilsiään ja sieltä aina tuoneet jonkun kalliin tervehdyksen kilvoitteleville ystävilleen. Nyt olivat nämäkin matkat loppuneet. Vaiennut oli ainaiseksi sen miehen ääni, jota täälläkin pidettiin oppi-isänä edellä kaikkien muiden. Mutta siitä iloittiin, että näiden seutujen heränneet papit uskollisesti julistivat hänen oppiaan ja tekivät työtä hänen hengessään. Ja ehkä vielä turvallisempaa oli varsinkin vanhojen heränneitten mielestä se seikka, että semmoiset kansanmiehet kuin Janson ja Trast valvoivat Paavon perinnön säilyttämistä kansassa. Uskollisesti ja ahkerasti nämä toimivatkin ja hartaudella heidän neuvojaan ja opetuksiaan kuunneltiin. Paavo Ruotsalaisen tapaa noudattaen, kirjoittivat viimemainitut usein kirjeitä etäällä asuville ystävilleen, sekä talonpojille että säätyläisille. Etenkin Trast oli kynämiehenäkin etevä; Jansonin käsiala oli huonompaa, jonka vuoksi hän monesti muilla kirjoitutti kirjeensä. Näytteeksi lainaamme tähän alkuperäisessä muodossa muutamia heidän näinä aikoina kirjoittamistaan kirjeistä.
V. 1847 kirjoitti Trast Karolina Elfvingille: "Kirjoituksesi minä sain Kajaanissa ja olen sen useammasti lukenut läpi. Kuitenkin samat ajatukset mieleeni lankeaa, että olet sen totuuden unohtanut, kun on kirjoitettu: 'minä ihmettelen, että te annatte teitänne pois kääntää siitä yksinkertaisuudesta, kuin on Kristuksessa'. — Jos ei ole luvallinen antaa eriseuraisten henkien sitä itsellensä tehdä, kuinka paljon vähempi oman pahan sydämensä, joka on aina paha joka aika. Sillä koska saatana Herran sallimisesta saapi luvan koetella meidän uskallustamme, joka useasti tapahtuu ensimäisen armon löytämisen jälkeen — eikö meidän pitäisi kuitenkin Herran kunnian tähden toivolla aina Herrassa riippuman, ehkä kaikki armon tunto on pois kadonnut ja ei silloin pyrkimän ylemmäksi kun voimme, vaan odottaman toivolla avun aikaa."
"Nyt — että kuitenkin vastata sinun kirjoitukseesi — niin sinä valitat kaiken sen yli, että sinulla on paha sydän ja vielä niin luulet, että murhees ei ole Jumalan mielen jälkeen; sinulla on kuoleman pelko ja tunnet itsesi hitaaksi, kylmäksi, kovaksi j.n.e. — tunnet olevasi Jumalan vihan alla, pelkäät olevasi paatunut pahuuden paljouden tähden — tästä tilasta irti päästä et löydä voimaa tykönäs."
"Nyt rakas sisar, se on yksi totuus, että moni Herran viisaan johdatuksen jälkeen pääsee ensi parannuksessa vähällä, joka heille sitten palkitaan jokapäiväisessä parannuksessa. Ja että nyt on asia sinun kanssa näin ollut, se on vissi; sillä minä muistan sielus tilan aina näihin aikoihin asti, jonka tähden täytyy sinun olla tyytyväinen ja kärsiväinen, koska tämä on suuri armo sinua kohtaan ja ei ensinkään muu kuin tarpeellinen vitsa synnillisiä himoja kuolettamaan. Vaan ei niin että Herra on hylännyt — — sillä jos kärsivällisyyttä harjoitat ja toivolla odotat, niin sydämes suurimmaksi iloksi kiität häntä, joka niin rakastaa syntistä, että ei idästä länteen asti ole hänen vertaista. Hän ei suinkaan sinua hyljää sentähden, että olet niin vailla kaikkea hyvää: sitä suitsevaista kynttilän sydäntä ei hän sammuta. — Jos sinä nyt kuinka vähän tunnet halua Kristuksen perään, niin ole tyytyväinen kärsimään sen vähän kanssa, jossa minä myös tahdon olla osallinen ja kanssas kilvoitella".
Neiti Augusta Elfvingille kirjoitti Janson v. 1849: "Niin muodoin kuin sinä valitat — ja se on hyvä, ettäs valituksella tunnet sinun sisälliset ja ulkonaiset esteesi ja viipymisen syyt sekä suruttomuutta että hitautta ja niitä oman järkesi ja kavalan sydämesi juonittelemista, niin tiedä rakas ystävä, että tämä myrkky on vedetty Adamin lankeemisessa sinun ja koko ihmiskunnan päälle. Vaan onhan meillä sitä vastaan tähelliset ja tarpeelliset neuvot Jumalan sanassa sekä lain kautta synnillisiä taipumuksia vastaan kovat uhkaukset sekä evankeliumin kautta suloiset ja kehoittavaiset lupaukset. Riipu, hyvä ystävä, Jumalan sanassa toimellisesti äläkä millään muotoa seisahdu luontoharjoitukseen ja kuolleeseen menoon, vaan aseta koko sinun sielusi surkeus kaikkinäkevän Kristuksen eteen ja harjoita ikävöimistä pitkittämisellä niinkauan kun käsität sisällisesti armon tunnon vakuutuksen. Sinä olet, hyvä ystävä, hiljaisen armon kutsumisen kautta herätetty, vaan se on sinulle terveellinen seurata Herran kaikkiviisaan neuvon sääntöä. Jos et jätä sielusi asiaa perustamattomaksi, niin Jumala henkensä ja sanansa kautta vaikuttaa elävän ikävöimisen ja murheellisen isoomisen armon ja vanhurskauden käsittämiseen ja vastaanottamiseen lapsellisella uskon omistamisella. Niin tämä on se murhe, joka välttämättömästi tarvitaan valmistavaisen armotyön suhteen ja tämä on murhe Jumalan mielen jälkeen, jonka alla syntinen tulee evankeliumin kautta vedetyksi sen omistuksen käsitykseen, että rohkenee omistaa Kristuksen auttajakseen kaikkia lain uhkauksia ja omantunnon tuomioita vastaan ja tämän alla käsitetään syntein anteeksi saaminen ja vakuutus lapsen oikeudesta".
Päätämme tämän silmäyksen Kainuunmaan herännäisyyteen 1850-luvun alussa huomauttamalla lopuksi, ettei merkkivuosi 1852 näillä tienoin esiinny läheskään niin jyrkkänä rajavuotena kuin Pohjanmaan herännäisyyden muilla kotiseuduilla. [Lähteitä: Kert. V. L. Helander, Vendla Petterson, Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot, Rosa Qvickström y.m.; J. Wäyrysen minulle Jansonin omaisilta y.m. kokoamat kirjalliset tiedot; Laguksen kirje A. N. Holmströmille 28/9 47; W. Österbladhin ennen mainittu kirje samalle 10/11 49; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja; Trastin kirje Karolina Elfvingille 1847; Jansonin kirje Augusta Elfvingille 1849.]