Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III. 1845-1852

SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA III

1845-1852

Kirj.

M. ROSENDAL

Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1912.
Sanomalehtiosuuskunta Liiton I. L. kirjapainossa.

    — minulla on sinua vastaan, että olet
    hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.

Ilm. k. 2: 4.

SISÄLLYS:

     I. Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.
    II. Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.
   III. Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.
    IV. Herännäisyyden oppi.
     V. Heränneitten sielunhoito.
    VI. Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun
        loppupuolella.
   VII. Savon herännäisyys 1845-50.
  VIII. Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.
    IX. Heränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.
     X. Herännäisyyttä koskevia arvosteluja ja riitakirjoituksia
        1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.
    XI. Pohjanmaan herännäisyydessä v. 1852 tapahtuneen suuren
        jaon enteitä.
   XII. Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista
        johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.
  XIII. Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista.
        Laguksen suhde heihin.
   XIV. Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikuisia arvosteluja hänestä
        ja herännäisyydestä.
    XV. Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo
        Ruotsalaisen kuoleman aikana.
   XVI. Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-52.
  XVII. Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista
        vuosina 1850-52.
 XVIII. Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen
        herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.
   XIX. Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun
        alkuvuosina.
    XX. Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun
        alkuvuosina.
   XXI. Jälkikatsahdus.
        Viiteselitykset.

I.

Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.

Paljon katkeraa mieltä ja paljon riitaa peri v:sta 1845 alkava aikakausi edelliseltä. Sanomalehdissä, uusissa, pietismiä ja sen oppia käsittelevissä kirjasissa, heränneitten kirjevaihdossa ja heidän seurusteluissaan riehui taistelu kauan vielä ja ehkä yhtä kiivaana kuin jaon kovana vuotena. Paitsi jatkuvia, ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä ja hedbergiläisen riidan aikaansaamaa hajaannusta, häiritsevät Renqvistin riitakirjoitukset Suomessa leviävän elävän uskonnollisuuden rauhallista kehitystä. Eripuraisuuden henki on päässyt repimään herännäisyyden rivejä, ja seuraukset näkyvät miltei kaikkialla.

Kesällä v. 1844 oli Lauri Stenbäck julkaissut vihkosen, jonka nimenä oli "Nya Morgonväkter, till de bildade" (Uusia Aamuvartioita, sivistyneille). Ehkä olivat maassamme vallitsevat ahtaat paino-olot syynä siihen, että kirjanen painettiin Tukholmassa. Mahdollista on myöskin, että tekijä sentähden kääntyi ruotsalaisen kustantajan puoleen, että tämä hänen kirjoituksensa käsitteli Ruotsissa siihen aikaan vireellä olevaa Straussin "Leben Jesu" kirjaa koskevaa väittelyä. Tunnettu kirjailija Fredrika Bremer oli näet julkaissut "Morgonväkter"-nimisen kirjoituksen, joka kyllä muutamassa suhteessa vastusti Straussin kantaa, mutta pääasiassa liikkui ratsionalismin pohjalla. Ehkä puuttui Stenbäck tähän riitaan senkin tähden, että J. V. Snellman, kuten olemme nähneet (II, s. 286), oli ottanut siihen osaa.

Vaikka Stenbäck "Nya Morgonväkter'issa" seuraa erästä Franz Delitschin kysymyksessä olevaa riitakysymystä koskevaa julkaisua, on hän kirjaseensa siksi selvästi painanut oman henkensä leiman, että sitä erehtymättä ainakin monessa suhteessa voi sanoa hänen omien mielipiteittensä ilmaisijaksi. Kuvaten Lutherin lujaa luottamusta raamatun sanaan ja huomauttaen, miten kovissa taisteluissa ja kilvoituksissa hänen uskonsa Jumalan armoon Kristuksessa syntyi ja kehittyi, selvittää hän elävissä piirteissä hengellisen elämän tuntomerkit ja sen luonteen. Olemme maininneet, että Stenbäck alussa mieltyi Hedbergin evankeliseen katsantotapaan, mutta että hän likemmin siihen tutustuttuaan ja omaa tilaansa Jumalan sanan valossa tutkittuaan, pian siitä luopui. Että hän sitä jyrkästi vastusti, näkyy paitsi hänen ennen (II, s. 546) mainitsemastamme kirjeestä viimemainitulle, myöskin kysymyksessä olevasta kirjasesta. Hän näet esittää siinä herännäisyyden katsantotavalle uskollista käsitystään parannuksen tarpeellisuudesta, jyrkästi painostaen, ettei kukaan voi päästä uskossa omistamaan Kristuksen vanhurskautta ilman "vakavaa taistelua, raskasta hengellistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta itsensähillitsemistä ja ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle". Muulla tavoin syntyneellä uskolla on vain Jumalisuuden varjo, mutta ei sen voimaa. Selvästikin siitä syystä, että Suomessa syntyneen evankelisen suunnan edustajat, jotka olivat saaneet kannatusta Ruotsissakin, usein aivan yksipuolisesti ja miltei kerskaten puhuivat uskostansa, teroittaa Stenbäck voimallisesti sitä totuutta, että Kristus yksin on vanhurskauttamisen perustus, usko ainoastaan välikappale hänen armonsa vastaanottamiseksi. Väittelyn henki ei pääse turmelemaan kirjasen sisältöä eikä sen muotoa. Se on heränneen miehen avonainen, ujostelematon tunnustus raamatun ehdottomasta luotettavaisuudesta aikana, jolloin Straussin edustama ratsionalismi sai monen kristitynkin vakaumuksen horjumaan, ja samalla elävän, kokemukseen perustuvan uskon todistus hengellisen elämän taisteluista ja voitoista. Tässäkin julkaisussaan teroittaa Stenbäck, miten tärkeää on, että Jumalan ja maailman valtakunnan välinen raja pidetään auki. Ankarasti puhuu hän myöskin nimikristillisyydestä, muun ohessa lausuen: "Semmoisia kristityitä, joita pikemmin pitäisi sanoa pakanoiksi, on meidän aikamme kristillisyys täynnä. Se on meidän uskottomien koulujen kirous, jotka nuorison vielä avonaisiin mieliin työntävät vihaa tosikristillisyyttä vastaan". Yhtä jyrkästi arvostelee kirjanen ajan tiedettäkin, huomauttaen miten hyvä ja paha ovat siinä sekasin. Sanalla sanoen: Stenbäckin "Morgonväkter" edustavat herännäisyyden uskonnollista kantaa, yhtä jyrkästi vastustaen maailman ja ratsionalismin, kuin nimikristillisyydenkin väitteitä.

Miten vapaa kaikesta polemikista tämä Stenbäckin kirjanen olikin, arvosteltiin sitä monelta taholta hyvin ankarasti. Kiivain kaikista vastaväitteistä esiintyi julkisuudessa eräässä pitkässä "Pietismi ja katolisuus"-nimisessä kirjoituksessa, jonka "Helsingfors Morgonblad" kevätkesällä 1845 julkaisi. "Katolilaisen kerettiläistuomarin auttamattomasti raaka huuto on selvästikin samankaltaista, kuin oikean pietistan", lausuu lehti, väittäen Stenbäckin kirjasen sisältävän paljon tuommoisia "mauttomia, aiheettomia kerettiläistuomioita" sekä "vääriä syytöksiä tiedemiehiä ja oppilaitoksia vastaan". Jo kirjoituksen otsake ilmaisee, millä tavoin siltä taholta arvosteltiin heränneitten käsitystä raamatun auktoriteetista. Puhuen heränneitten sokeasta auktoriteetti-uskosta, väittää kirjoittaja näiden tässä suhteessa olevan katolisen kirkon kannalla, sen kera noudattavan kirkkoisä Tertullianuksen tunnettua ohjetta "credo, qvia absurdum est". [Uskon, koska se on järjetöntä.] Varsinkin näkyy häntä loukanneen Stenbäckin arvostelu tieteen ja ihmisjärjen suhteesta raamattuun. Uskonpuhdistuksen päätehtävä — niin hän arvelee — oli järjen korottaminen oikeuksiinsa traditsioonia vastaan. Lutheria kiittää kirjoittaja siitä, että hän, käyttäen järjen tuomiovaltaa raamattua tulkitessaan, hylkäsi Jaakopin epistolan, lisäten: "puhuessaan joskus järkeä vastaan, hänkin osoittautuu erehtyväiseksi ihmiseksi". — Sanoen pietistain tieteellisyyttä tieteen irvikuvaksi, syyttää kirjoitus heitä siitäkin, että he kehuvat muutamien herännäisyysliikkeen edustajien oppia, siten muka saadakseen luottamusta yksinkertaisten piireissä. ["Nya Morgonväkter"; Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 38, 39, 40.]

Jo niihin aikoihin, jolloin F. G. Hedberg alkoi esiintyä herännäisyyden oppia vastaan, heräsi hänessä ajatus edustamansa evankelisen suunnan äänenkannattajan perustamisesta. Aikeestaan kirjoitti hän sekä Lauri Stenbäckille että N. K. Malmbergille, pyytäen näitä apumiehikseen. Kummaltakin tuli kieltävä vastaus. [Akiander VII, 373, 351.] Riidan jatkuessa huomasi Hedberg päivä päivältä yhä selvemmin, että hänen ja varsinaisen herännäisyyden edustajain välit auttamattomasti olivat rikkoontuneet ja että kaikki yhteistoiminta heidän kanssaan oli mahdoton. Juuri siihen aikaan, jolloin hän kirjeissä kiivaimmin taisteli Suomen heränneitä vastaan, julkaisi hän Ruotsissa ilmestyvässä "Pietisten"-nimisessä lehdessä kirjoituksen "Yksin Kristus autuuden tie ja järjestys". ["Pietisten" 1844 n:o 9.] Samana vuonna koetti hän Suomessa levittää "Ääni Siionista"-nimistä vihkoansa. Turun seuduilla sitä levisi paljon, niin että toinen painos ilmestyi v. 1846. Se sisältää lyhyitä hartauskirjoituksia, jotka kaikki teroittavat yksinomaan uskoa. Väittelyä ei tässä julkaisussa ensinkään löydy. Kirjanen painettiin Turussa. ["En röst ifrån Zion".]

Aivan toisen laatuinen on se kirjanen, jonka Hedberg seuraavana vuonna (1845) julkaisi Uumajassa "evankeliumin vihollisia vastaan". Sen otsakkeena oli "Pietismi ja kristinusko". Juurta jaksain koettaa hän tässä riitakirjoituksessa todistaa, että pietismi jo Spenerin ja Francken aikoina eksyi puhtaan evankeliumin opista suuremmassa tahi vähemmässä määrässä syrjäyttämään uskon vanhurskauden horjumatonta totuutta Miten yksipuolisesti ja ankarasti Hedberg herännäisyyttä arvostelee, osoittaa esim. väite, että uskonpuhdistajain taistelu paavikirkon teko-oppia vastaan oli "pelkkää lapsenleikkiä sen valheen syvyyden rinnalla, joka nyt tulvii Kristuksen kirkon yli". [Pietism och Kristendom.] Norrlannin pietistailta ("lukijoilta") sai "Pietismi ja Kristinusko" osakseen suurta tunnustusta, niiden keskuudessa kun siihen aikaan, jolloin tämä kirjanen ilmestyi, vallitsi tyytymättömyyttä Ruotsissa käytäntöön otettuihin uusiin kirkkokirjoihin, jotka heistä kerrassaan poikkesivat Lutherin opista. Sitävastoin arvosteli J. Ternströmin toimittama "Nordisk Kyrkotidning" kirjasta hyvin ankarasti, yhtä vähän säästäen Hedbergin persoonaa, kuin hänen oppiansa. ["Nordisk Kyrkotidning" 1846, suppl. 5-13.] Oudolta tuntuu, että Suomen evankelinen suunta, menetettyään oman maan heränneitten luottamuksen, hankki itselleen kannatusta Ruotsista. Norrlannin "lukijat" kirjoittivat Hedbergille valituksia Ruotsin uusista kirkollisista kirjoista, ja hän puolestaan puuttui rohkeasti heidän uskonnollisiin oloihinsa. Vähitellen alkoi Hedberg kuitenkin itsekin katua sekaantumistaan vieraan kansan oloihin, varsinkin kun Norrlannin lukijoissa yhä selvemmin alkoi tulla näkyviin antinomistisia mielipiteitä sekä kirkosta eroamishankkeita. [Vennerström, F. G. Hedberg siv. 190-191; Akiander VII 467-471.] Nämä seikat eivät enää kuulu Suomen herännäisyyden historiaan, ja Hedberg itsekin jää näistä ajoista alkaen tämän historian ulkopuolelle. Hän kuuluu siihen nyttemmin yksinomaan Suomen herännäisyyttä vastaan kirjoittamillansa uusilla riitakirjoilla, joita lähinnä seuraavina vuosina yhä useammin ilmestyi. Näihin kuuluu tavallaan myöskin hänen vuodesta 1845 toimittamansa "Allmän evangelisk tidning" (Yleisevankelinen lehti), jota neljä vuosikertaa ilmestyi. Lehti oli kyllä aiottu hartauslehdeksi ja sitä leimaa se suurimmaksi osaksi kantaakin, mutta hyvin usein sekin eksyi väittelemään herännäisyyttä vastaan.

Jos Hedberg ja hänen perustamansa uskonsuunta, erottuaan herännäisyydestä, kiivaasti hyökkäsivät Paavo Ruotsalaista ja hänen ystäviään vastaan, ei lakannut Renqvistkään heitä moittimasta ja tuomitsemasta. Hänen kiivautensa heitä vastaan vain yltymistään yltyi. Seuraavat otteet hänen ennen (II s. 436) mainitsemastamme kirjasta "Väärän opin kauhistus" todistakoot, miten yksipuolisesti ja väärin hän heitä arvosteli: "Jos ei tämän ukon (Ruotsalaisen) oppi ole lihalle ja verelle otollinen, niin ei sitten mikään; sillä hänen opetuksensa jälkeen saa ihminen mielensä mukaan elää kaikkinaisissa synneissä ja laiminlyödä kaikki jumalisuuden harjoitukset ja kuitenkin luetaan hän oikeaksi kristityksi, taikka ilman sitä ei hän olekaan kristitty, sillä lausumalla 'Ei pidä syntinä pitää sitä, mikä ei ole syntiä' antaa hän luvan kaikissa synneissä elämiseen ja sanallaan 'Pois kaikki orjalliset harjoitukset' antaa hän luvan laiminlyödä koko parannuksen ja siihen kuuluvat, raamatussa käsketyt parannuksen harjoitukset". Halvalta ja Renqvistin kynästä lähteneenä hyvinkin oudolta kuuluu seuraava arvostelu: "Mikä ylpeys, röyhkeys ja muitten tuomitseminen tämän ukon lahkolla on, se havaittiin siitäkin, kun he ruotsinkielisten hengellisten sanomain (Evangeliskt Veckoblad) kirjoituksissa olivat niin paisuneet, ettei konsistoriumi monellekaan näistä saattanut antaa painolupaa, ja heidän röyhkeytensä paisui viimein niin suureksi, että korkean esivallan täytyi kieltää koko niiden kirjoittamisen ja painattamisen. Tämän väärän oppinsa kautta on tämä ukko myöskin maallisessa elämässä saanut aikaan paljon kiusauksia, liikoja vaivoja ja vahingoita sekä korkean esivallan käskyläisille että muille ihmisille; sillä saadaksensa väärän oppinsa leviämään, onhan vastoin Jumalan ja korkean esivallan kieltoa pitänyt luvattomia kokouksia ja saattanut muitakin semmoisia pitämään kaikissa niissä paikoissa, joissa hän on liikkunut (joita syystä luvattomiksi sanotaan, kun niissä on tämänkaltainen väärä oppi opetettavana). Tämän kautta on hän herraudenkin eli korkean esivallan armollisine asetuksineen ylönkatsonut, eikä ole peljännyt valtojakaan pilkata (2 Piet. 2: 10) ja siihen muitakin yllyttänyt, josta sitten on tullut korkean esivallan käskyläisille liiat vaivat ja vietellyille suuret sakot". [Väärän opin kauhistus, s. 30 — 33.]

Paavo Ruotsalaisesta ja hänen edustamastaan suunnasta ei "Väärän opin kauhistus" vahingossakaan lausu ainoatakaan hyväksyvää sanaa. Alusta loppuun se vain heitä soimaten tuomitsee. Jos Renqvistillä olikin syytä Ruotsalaiselle teroittaa pyhityksen tarpeellisuutta, ei ollut hän oikeutettu sanomaan, että tämä puoli kokonaan puuttui viimemainitun edustaman suunnan opista ja elämästä. Niihin määrin väärin hän esittää Paavon opin, että väittää tämän syrjäyttävän kaiken puheen katumuksesta ja parannuksesta sekä neuvovan sanankuulijoitaan turvautumaan uskoon, jolle, jokapäiväinen kuoleminen synnille on vento vieras asia. Ja yhtä perusteeton on sekin väite, että Ruotsalainen, samoinkuin hänen suuntaansa kuuluvat papitkin, muka neuvoi ihmisiä pitämään kielillä puhumista erinomaisen korkeana armolahjana sekä ylimalkaan pyrkimään uskoon, jonka voimana ovat sielulliset tunteet, mutta ei raitis hengellinen elämä.

Sivumennen vain "Väärän opin kauhistus" huomauttaa niistä eksytyksistä, joilla maailma ja suruton papisto turmelee Herran seurakuntaa. Tästä puhuessaan hän muun ohessa väittää monen huonolukuisen rippikoululapsen pääsevän Herran ehtoolliselle lahjomalla papin sekä monen rahalla saavan hyvinkin lohduttavan ja kiittävän ruumissaarnan julki jumalattomillekin omaisilleen. Suruttomien pappien huvituksista, juomisista, pelaamisesta y.m. puhuu hän niinikään ankarasti. Mutta miltei yksinomaan herännäisyyttä vastaan on kirjan kärki tähdätty, sen "väärän opin kauhistus" on Renqvististä suurempi kuin mikään muu. Etenkin saa Paavo Ruotsalainen kuulla kunniansa. Pahempaa kerettiläistä Renqvististä tuskin milloinkaan on elänyt. Niinpä lausuu hän: "Vaikka tämän ukon opetuslapset sanovat häntä aito lutherilaiseksi, on hän yhtä paljon Lutherin oppia vastaan ja sen kautta Jumalankin sanaa vastaan, kuin paavi; sillä jos tällä ukolla olisi sama valta kuin paavilla on, niin ei raamattu olisi suomalaisten luettavana, vaan sen sijaan ihmisasetuksia yhtä paljon kuin paavikunnassa. — Joka vähänkään tuntee tämän miehen ja jolla on vähänkään ihmisjärkeä ja tietoa Jumalan sanasta, eikä sittenkään huomaisi häntä yhdeksi noista viimeisen maailman vääristä profeetoista, joita kavahtamaan Jesus meitä varoittaa Math. 7: 15, olisi sen ihmisen kaltainen, joka ei tuntisi sutta sudeksi." ["Väärän opin kauhistus" s. 24, 23.] Varsinkin Paavon matkoista puhuessaan, koettaa hän häntä ja hänen opetuksiaan kaikin tavoin häväistä. Kirja päättyy vetoamalla tuomiokapituleihin ja piispoihin, kehottaen heitä tarkasti seuraamaan "näitä villityksiä", kutsumaan niiden päämiehet tutkittaviksi sekä käskemään kirkkoherroja "visusti ottamaan heistä vaari" ja estämään heitä oppiaan julistamasta omissa ja vieraissa seurakunnissa.

Kiivaampaa uskonnollista riitakirjaa on tuskin kirjoitettu. Jos siinä löytyy paljon hyvääkin ja oikeutettua, pilaa tätäkin tuo leppymätön katkeruus, josta tämä, samoinkuin muut herännäisyydessä näihin aikoihin syntyneet riitakirjoitukset ylimalkaan tunnetaan.

Taistellessaan kuollutta, hedelmätöntä uskoa vastaan, oli Renqvist kysymyksessä olevassa kirjassaan muun ohessa väittänyt, ettei Luther myöhempinä aikoina olisi hyväksynyt aikuisempaa, yksipuolisesti evankelista opetustapaansa, vaan päinvastoin valittanut, että puhe parannuksesta ja kääntymisestä monasti oli jäänyt häneltä miltei aivan syrjään. Tästä huomauttaen teroittaa Renqvist, miten tärkeää olisi, ettei evankeliumia julistettaessa Lutheria niin yksipuolisesti seurattaisi, kuin monessa paikoin tapana oli. Huomautus on epäilemättä jossain määrin oikeutettu sekä osoittaa itsenäisyyttä, ja pelottomuutta. Varsinaisen herännäisyyden johtomiehet eivät vielä siihen aikaan ylimalkaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, paljon Lutherin kirjoja lukeneet, ja heränneelle kansalle ne olivat aivan tuntemattomat, niitä kun vasta myöhemmin alettiin kääntää suomeksi. Sensijaan Hedberg ja hänen mukanaan Lounais-Suomen herännäisyydestä eronneet papit olivat alkaneet kiinnittää mitä suurinta huomiota niihin. Näin ollen oli luonnollista, että Renqvistin kirja kovasti loukkasi evankelisen suunnan miehiä. V. 1846 ilmestyi Turussa kirjanen "Väärän opin kauhistusta" vastaan. Vihkon kirjoittaja, joka ei ilmaissut nimeään, oli K. J. Nordlund. [Akiander VII, s. 87.] Niinkuin ennenkin (II s. 561), esiintyi tämä evankelisen suunnan lämmin kannattaja nytkin paljon maltillisemmin, kuin muut herännäisyyden oppiriitojen edustajat. Siitä vain hän Renqvistiä kiivaasti moitti, että tämä oli rohjennut koskea Lutherin auktoriteettiin, vieläpä "sanonut suuren uskonpuhdistajan itsekin peruuttaneen oppinsa". Varsinkin yhdessä suhteessa osaa Nordlund oikeaan, arvostellessaan Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen kantaa. Hän näet lausuu, että nämä miehet, miten kiivaasti toisiaan vastaan taistelivatkin ja toisiaan tuomitsivat, "pääasiassa olivat samaa mieltä". "Pata kattilaa soimaa", huudahtaa hän, puhuessaan "Väärän opin kauhistuksessa" Paavoa vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Kirjanen väittää kummankin opin, sekä Renqvistin että Ruotsalaisen, ehdottomasti johtavan tekopyhyyteen, eikä Kristuksen armon osallisuuteen. Mutta miten jyrkästi tekijä vastustaakin Ruotsalaisen oppia, puhuu hän hänestä itsestään tavallaan kunnioituksellakin, kiittäen varsinkin hänen suurta kykyään. Eikä hän Renqvistinkään persoonaa mitenkään tahdo alentaa, miten kipeästi tämän kehoitukset Lutherin opetustavan hylkäämiseen sitten ovatkin häneen koskeneet. ["Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana".] Tällainen maltillisuus ja asiassa pysyminen väittelyssäkin ansaitsee tunnustusta varsinkin siitä syystä, että se kysymyksessä olevien oppiriitojen aikana oli niin harvinaista.

Mitä suurinta huomiota herätti pietistisissä piireissä J. V. Snellmanin esiintyminen herännäisyysliikkeen arvostelijana. "Saima"-lehden 13 n:ssa v. 1846 oli luettavana kirjoitus otsakkeella "Pietististä eriseuraisuutta". Snellman sanoo tämän kirjoituksen lähinnä aiheutuneen siitä, että Kuopion heränneitten luku oli kasvamassa sekä että nämä vasta olivat saaneet "luotettavan johtajan" (J. I. Berghin). Sitäpaitsi oli toimitukselle lähetetty Renqvistin "Väärän opin kauhistus", jota Snellman piti "sekä sisällön että kirjoitustavan puolesta erittäin mieltäkiinnittävänä". Tunnetulla tarkkanäköisyydellään oli "Saiman" toimittaja sitäpaitsi jo aikaisemminkin seurannut herännäisyyden kehitystä, ja hänestä "olisi väärin, jos niin tärkeä liike ei saisi osakseen mitään julkista huomiota".

Huomauttaen että pietismi alusta alkaen oli väittänyt olevansa puhdasta lutherilaisuutta, lausuu Snellman: "Se on kieltänyt ja kieltää vieläkin kirkolta ja vallitsevalta tunnustukselta, semmoisena kuin sitä ylimalkaan opetetaan ja noudatetaan, oikeuden omistaa nimen lutherilainen. Selvää on, ettei tämä kieltäminen ole voinut tapahtua julkisesti, selvin sanoin. Ja tämä on meistä pietismin heikoin puoli". Miten oudolta tämä arvostelu monesta kuuluneekin, täytynee myöntää, että se sisältää jotakin oikeutettuakin. Niinkuin vasta olemme nähneet, oli Renqvist "Väärän opin kauhistuksessa" koskenut tähän kysymykseen huomauttamalla "Lutherin opetustavan puutteellisuudesta". Etenkin evankelinen suunta, joka jälleen oli korottanut Lutherin ehdottoman auktoriteetin valtaistuimelle, piti tätä väitettä törkeänä kerettiläisyytenä. Varsinaisen pietismin puolelta ei siitä mitään lausuttu. Mutta sitä suurempaa paheksumista herätti viimemainitussa suunnassa "Saiman" kirjoitus. Tärkeänä syynä tähän paheksumiseen oli kysymyksessä oleva kohta Snellmanin kirjoituksessa.

Oikeaan paikkaan osaa "Saima" väitteellään, että Hedberg niin yksipuolisesti teroitti uskoa, että hän kokonaan kieltää katumuksen ja parannuksen merkityksen Jumalan armon saamisen ja säilyttämisen ehtona. "Ehkä olisi", lisää lehti, "tämä mielipide vieläkin jyrkemmin määrättävä siten, että se pitää itse uskonkin vain Jumalan armona, josta syntinen pääsee osalliseksi mitään tekemättä". Oikea on myöskin arvostelu Renqvistin edustamasta suunnasta, josta lehti lausuu: "Omituista tälle mielipiteelle on, että se vaatii elämän vanhurskautta uskon vanhurskauden rinnalla ja siitä syystä teroittaa rukouksen, raamatun lukemisen ja sakramenttien välttämätöntä tarpeellisuutta". "Saiman" arvostelu Paavo Ruotsalaisesta sisältää sekä tunnustusta että moitetta: "Ei ole aivan tavatonta, että talonpoika esiintyy muiden johtajana ja opettajana hengellisissä kysymyksissä. Hänen esiintymisensä ja muutamat hyvin tunnetut seikat hänen elämässään antavat aihetta siihen käsitykseen, että hän on teeskentelijä. Mutta hänen opetuslastensa joukkoon kuuluu paitsi paljon pappeja muitakin sivistyneitä, teräväjärkisiä ja oppineita miehiä; ja nämäkin pyytävät häneltä opetusta sekä ylistävät suuresti hänen ymmärrystään ja hengellistä kokemustaan. Moni seikka näyttää kuitenkin viittaavan siihen, että Ruotsalainen on runollinen sielu ja elää kaksinaista elämää, toista innoituksessa ja vakavassa vireydessä, toista siten, että hänen on pakko, mikäli mahdollista, säilyttää se luonne, minkä hän kerran on omakseen ottanut". Ei sovi kummastella, että "Saima", nojautuen noihin lukemattomiin, juuri niihin aikoihin levitettyihin juttuihin Ruotsalaisen loukkaavasta esiintymisestä, luottaa "Väärän opin kauhistuksen" antamiin liioiteltuihin ja silminnähtävästi kulkupuheisiin paljon enemmän kuin omaan kokemukseen perustuviin kertomuksiin. Sitävastoin tuntuu lehden selostus Ruotsalaisen opista oudolta, se kun on hyvinkin erehdyttävä. Snellman näet sanoo pietistain "sovittavan ei vain herätystä, vaan myöskin katumusta, vanhurskauttamista, parannusta määrättyyn kohtaan ihmisen elämässä", väittäen heidän tämän vuoksi vaativan itselleen suurempaa vapautta lain siteistä. Olettaen Renqvistin esitystä oikeaksi, näkyy Snellman tulleen siihen käsitykseen, että Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa "kerran päästyään varmuuteen saavuttamastaan sovinnosta, eivät pidä rukousta, raamatun lukemista ja sakramentteja, jotka edistävät parannusta ja pyhitystä, suuressakaan arvossa sekä että he ylimalkaan luottavat uskon vanhurskauteen ja liika vähän harrastavat elämän vanhurskautta".

"Väärän opin kauhistus" oli puhunut paljon kielilläpuhumisesta, sanoen Ruotsalaisen ja hänen hengenheimolaistensa pitävän sitä mitä suurimpana armolahjana sekä väittäen sitä Ruotsalaisen opin leviämisen tehokkaimmaksi vaikuttimeksi. Snellman sanoo Renqvistin kera uskoneensa heränneitten pappien tahallaan kannattaneen tuota omituista sairaloista ilmiötä, mutta saaneensa kuulla, etteivät sanotut papit olleet tahtoneet estäen asiaan puuttua, se kun oli arkaluontoista laatua ja sentähden oli suurella varovaisuudella käsiteltävä. Hyväksyen tämän selityksen, moitti Snellman herännäisyyden edustajia siitä, etteivät he julkisuudessa olleet vastanneet tähän ja muihin "Väärän opin kauhistuksessa" heitä vastaan tehtyihin syytöksiin. [J. V. Snellmans Saml. arbeten, IV s. 256-261.] Mikäli tiedetään, oli J. F. Bergh ainoa heränneistä, joka mietti perusteellista vastausta "Väärän opin kauhistukseen". Mutta sekin yritys supistui siihen, että Bergh, luettuaan "Saiman" kiittävän arvostelun tuosta kirjasta, kirjoitti Renqvistille: "No nyt sinä vasta voit ymmärtää, minkälainen kirjasi on, kun antikristillinen maailman viisas sitä hyväksi kiittelee. Tokko sellainen kiittelisi, jos se olisi hengellinen kirja". Renqvist, joka eräässä ystävälleen Monellille kirjoittamassaan kirjeessä kertoo tästä Berghin moittivasta huomautuksesta, lisää siihen: "Niinkuin minä olisin ystävyydessä tahi liitossa 'Saiman' toimittajan kanssa". [Renqvistin kirje Monellille (Suom. Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat 1898-1902 s. 186).] — Jonkunlainen kyllästyminen alituisiin väittelyihin näkyy näihin aikoihin vallinneen pietistisissä piireissä. Tämä seikka, sekä vanha kokemus siitä, että Renqvistin kanssa väitteleminen oli hyödytöntä, oli ehkä syynä heränneitten vaitioloon. Mutta paikallaan on Snellmanin huomautus, että sellainen vaikeneminen oli "kehnoa", varsinkin koska monesta muusta syystä yhtenäinen esitys herännäisyyden opista olisi ollut tarpeen. Vastaukseksi "Saiman" arvosteluun herännäisyydestä lähetettiin vuoden lopussa pietistiseltä taholta lehdessä julkaistavaksi kirjoitus otsakkeella "Mitä on pietismi?" jossa selvitetään herännäisyyden käsitystä uskosta sekä näytetään toteen, etteivät tähän suuntaan kuuluvat suinkaan voi kehua uskonsa varmuutta, koska he päinvastoin ovat vakuutetut siitä, että jokainen uskon voitto, jokainen hetkenkään tunnettu autuuden varma toivo elvyttää kilvoitusta ja monasti hyvinkin kovaa taistelua epäilystä vastaan. Sanotun kirjoituksen johdosta korjasi "Saima" tämän sekä muutamat muut Renqvistin selostukseen perustuvat väitteensä herännäisyyden opista, päättäen vastauksensa seuraavilla sanoilla: "Jos pietistat, jotka likellä ja kaukana tekevät työtä kansalaistensa kääntämiseksi, häpeevät tekoansa, niin saattaa heidän mainitsemisensa julkisuudessa häiritä heitä. Mutta mikään ei oikeuta heitä toimimaan pimeydessä. Heidän kieltämätön velvollisuutensa olisi julkisesti esittää oppinsa. Jos he tämän laiminlyövät, saavat he tyytyä siihen esitykseen, jonka 'Saima' on koettanut antaa". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 262.]

Myöskin K. I. Nordlundin "Väärän opin kauhistuksen" johdosta kirjoittama yllämainittu vihkonen lähetettiin "Saiman" arvosteltavaksi. Luettuaan sen, tunnusti Snellman Renqvistin kirjasta saaneensa väärän käsityksen Ruotsalaisen opista ja oikasi edellisessä kirjoituksessa esittämänsä arvostelun "Saiman" 48 n:ssa 1846. Hän lausuu muun ohessa: "Kysymyksessä oleva lahko pitää työtä hengen sovinnon ja rauhan saavuttamisen edestä koko elämän ajan kestävänä työnä, niin ettei ihminen milloinkaan voi saavuttaa täyttä luottamusta Jumalan armoon. — Ei voine kukaan sanoa mitään näin maltillista ja järjellistä käsitystä vastaan kääntymisestä, jos vain tähän ei liity erikoisneuvoja, kuten kehotuksia luopumaan muutamista tavaksi tulleista menoista, omituisen vaateparren käyttämisestä, toisin ajattelevien tuomitsemisesta eikä lahkon sivistyneissä jäsenissä vallitsevaa taiteen, tieteen, yhteiskuntaelämän ylönkatsomista ja epäilystä historiassa vallitsevasta kaitselmuksesta. On näet hyvä, että ihmisen mieli alituisesti nöyrtyy. Mutta tämä ei tapahdu ainoastaan siten, että hän epäilee pelastustansa, vaan yhtä paljon sillä tavoin, että hän nöyrästi täyttää tehtävänsä ja voimiensa mukaan tekee työtä isänmaansa ja kanssaihmistensä hyväksi. Yleensä osoittaa yksilön alituinen askaroiminen itsensä kanssa, aivojensa, sydämensä, vatsansa kanssa, sairaloista mieltä, ja tämä tie hulluuteen on tavallisin. Jota enemmän hän sitävastoin syventyy muiden parasta tarkoittavaan työhön, sitä helpommin kukistuu hänen itsekkäisyytensä, ja jota enemmän hän sitä tehdessään nöyrtyy mielessään, sitä paremmin menestyy hänen työnsä. Kysymyksessä oleva oppi ei mielestämme ole ristiriidassa tämänkaltaisen raittiin, toimivan elämän kanssa; mutta kaikki näyttää todistavan, että sen tunnustajat tekevät sisällisen taistelun, 'kilvoituksen', joksi Turkulaisen (Nordlundin) kirjanen sitä nimittää, elämän pääasiaksi." [Snellmans Saml. arbeten IV s. 264.]

Myöntää täytyy, että kirjoitus sisältää paljon huomioonotettavaa, jos kohta pääasia, se että pietistat teroittivat hengellisen, taivaaseen pyrkivän elämän tärkeyttä niin jyrkästi, että heidän käsityksensä ajallisen elämän ilmiöistä oli aivan toinen kuin Snellmanin, jääpi kokonaan syrjään. Kyllä hekin tekivät työtä lähimmäisensä hyväksi, mutta ijankaikkisuus silmämääränä. Tämä seikka se oli, joka enemmän kuin mikään muu teki pietismin käsittämisen vaikeaksi. Vastauksessaan "Vanhan puutarhurin kirjeisiin" (II, 45-48) oli Stenbäck teroittanut tätä asiaa, niinkuin tiedämme huonolla menestyksellä. Ja sama kohta heränneitten katsantotavassa se oli, joka edellä muiden esti niinkin syvällistä ja puolueetonta arvostelijaa, kuin Snellman oli, täysin oikein esittämästä heidän oppiansa. Mutta ihmetellä täytyy joka tapauksessa sitä tarkkanäköisyyttä, millä "Saiman" toimittaja jo siihen aikaan, jolloin herännäisyyden arvosteleminen oli niin paljon vaikeampaa kuin myöhemmin, muodosti ajatuksensa siitä. Varsinkin myöhempi yllämainituista kirjoituksista ansaitsee tässä kohden huomiota. Sitä todistaa esim. seuraava siinä löytyvä yhtä asiallinen, kuin oikeaan osaava lause: "Ne Lutherin sanat, jotka Renqvist kertoo, todistavat selvästi hänen pelänneen sitä eksytystä, joka aivan mukavasti luulee omistavansa uskon hedelmät voittamatta niitä vakavalla katumuksella, johon Ruotsalainen näkyy kiinnittävän päähuomionsa, tahi osoittamatta niitä todellisessa parannuksessa, jota taasen Renqvist innokkaimmin teroittaa".

Täydellä syyllä sopii huomauttaa, miten terveellistä herännäisyydelle oli joutua tekemisiin niin syvämietteisen ajattelijan kanssa kuin Snellman oli. Se vaatii pietistoja tarkkaan määräämään käyttämiään käsitteitä sekä pitämään huolta esitystavan selvyydestä ja stilistiikan muista vaatimuksista. Purevalla ivalla Snellman esim. kysymyksessäolevassa arvostelussaan huomauttaa K. I. Nordlundin yllämainitussa kirjasessa löytyvästä naurettavasta lauseesta: "Vaikka nämä kuuluisat miehet (Ruotsalainen ja Renqvist) ulkonaisista asioista niin kovin kamppailevat eivätkä voi toisiansa saman Isän ja saman Herran palvelijoiksi tuntea, ovat he kuitenkin pääasiassa samaa mieltä ja, vertauksella puhuakseni, hännistänsä toisissaan kiinni, niinkuin Simsonin ketut, Tuoni. k. 15: 4".

II.

Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.

Olemme nähneet, että J. V. Snellman piti J. I. Berghin siirtymistä Kuopioon sikäläiselle herännäisyydelle tärkeänä. Niin olikin laita. Jos missään, kaipasi liike juuri tässä osassa maata etevää opettajaa, joka pystyi johtamaan heränneitten joukkoja, järjestäen selvittämään heidän oppiaan sekä puolustamaan sitä maailman hyökkäyksiä vastaan. Olihan Kuopio koko Pohjois-Savon henkinen keskus, ja olihan herännäisyysliike juuri näillä seuduin laajasti levinnyt ja sen kehittyminen omiaan vetämään puoleensa suurta huomiota.

Jo ennen muuttoaan Kuopioon oli J. I. Bergh tuttu Savon heränneille. Kotipitäjässään, Suonenjoella, oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaiseen ja sikäläisiin heränneisiin, joihin hän sydämensä koko lämmöllä ja elävän, monivuotisen vakaumuksen johtamana oli liittynyt. Vilpittömän sisällisen kilvoituksen ja kovien ulkonaisten taistelujen helteessä oli tämä vakaumus syntynyt ja kehittynyt, ja Helsingissä asuessaan oli hän harjaantunut hengellisen neuvonantajan ja johtajan vaikeaan tehtävään. Hän oli peloton, syvällinen ja toimintahaluinen luonne, ja näitä ominaisuuksia tukemassa ja oikeaan suuntamassa oli, paitsi laajoja perusteellisia tietoja, elävä usko Jumalaan. Huomattava on myöskin, että Berghin elämä oli nuhteetonta ja siveellisesti puhdasta, niin etteivät pahimmat pärjääjätkään pystyneet muuta sanomaan, kuin että hän eli niinkuin hän opetti.

Luovuttuaan opettajatoimestaan Helsingin lyseossa (1859), oli Bergh heprean kielen ja kirjallisuuden dosenttina yliopistossa ahkerasti jatkanut omia opintojaan ja suoritti toukokuussa 1844 jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Vuoden lopussa vihittiin hänet papiksi Porvoossa. Kesäkuussa 1844 määrättiin hänet virkaa toimittavana hoitamaan heprean kielen ja jumaluusopin lehtorinvirkaa Kuopion vasta perustetussa lukiossa ja sai valtakirjan tähän virkaan joulukuussa 1845. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

Miten likeisesti Bergh oli liittynyt heränneisiin, sen huomasivat kaikki jo siitäkin, että paitsi K. Hämäläisen ja ennen (II, 439) mainitun K. A. Malmbergin asuntoja hänen kotinsa Kuopiossa oli heidän huomatuimpia käyntipaikkojaan. Varsinkin markkina-aikoina nähtiin kaupungissa paljon körttipukuisia miehiä ja naisia, jotka kävivät Berghiä tervehtimässä ja häneltä neuvoa kysymässä sielunsa asiassa. Etenkin suonenjokelaisia kävi usein hänen luonaan, puhumattakaan Paavo Ruotsalaisesta, joka vielä 1840-luvun keskivaiheilla usein teki matkoja Kuopioon. Seuroja pidettiin ahkerasti. Markkina-aikoina kokoonnuttiin jonkun herännäismielisen isoon pirttiin, muina aikoina tavallisimmin Malmbergin, Hämäläisen tahi Berghin kotiin. Jos Paavo oli kaupungissa, puhui hän aina seuroissa, useimmiten yksin, joskus Berghin avustamana. Muina aikoina esiintyi miltei ainoana seurapuhujana viimemainittu. [Kertoneet K. A. Malmberg, Vilho Suhonen (Suonenjoelta) y.m.] Näiden kahden Savon herännäisyyden johtomiehen välinen ystävyys kehittyi vuosi vuodelta yhä sydämellisemmäksi. Oikealta tuntuu monen [Kert. V. L. Helander y.m.] sen ajan heränneen arvelu, että J. I. Bergh kaikista Suomen papeista oli likeisimmässä suhteessa Ruotsalaiseen. Berghin syvällinen, mystiikan tapaiseen miettimiseen taipuvainen luonne oli omiaan käsittämään Paavon nerokkaita, sisällisen elämän ilmiöihin kohdistuvia ajatuksia, ja viimemainittu tiesi hänessä kaikissa olosuhteissa löytävänsä ystävän, jonka uskollisuutta herännäisyyden perustotuuksille hänen ei koskaan tarvinnut epäillä. Toisena tärkeänä syynä heidän likeiseen ystävyyteensä oli se, että Bergh, Kuopioon muutettuaan, useammin kuin kukaan muu herännäisyyden suurmiehistä tapasi Paavon ja oli tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan.

Snellman ei suinkaan ollut ainoa Kuopion säätyläisistä, joka kiinnitti huomionsa Berghiin ja hänen esiintymiseensä. Kaikki puhuivat tuosta "kerettiläisestä lehtorista, joka niin ankarasti arvosteli viattomimpiakin huveja ja jonka kodissa vain veisattiin Siionin virsiä". Moni oli jo toivonut, että herännäisyyden aika olisi loppumassa ainakin kaupungissa, mutta nyt vasta näyttikin se elpyvän uuteen eloon. Mutta löytyipä paljon niitäkin säätyläisiä, jotka iloitsivat Berghin siirtymisestä näille tienoille, ja moni, joka taitavan opettajan puutteessa ei vielä ollut ratkaisevaa päätöstä tehnyt, liittyi Berghin voimallisten saarnojen ja seurapuheiden vaikutuksesta heränneisiin. [Kert. A. F. Granit, K. A. Malmberg y.m.] Ei viipynyt kauan, ennenkuin Berghin nimi nähtiin "Saimankin" palstoilla. Lähin syy oli seuraava: Huhtikuussa v. 1846 vietettiin Kuopiossa pipliaseuran juhlaa. Tiedettiin että Bergh tulisi puhumaan tässä tilaisuudessa, ja senkin tähden oli siihen kokoontunut paljon ihmisiä. [Kert. K. A. Malmberg.] Niiden joukossa oli Snellmankin. Berghin puhe ei näy häneen tehneen edullista vaikutusta. Sen aiheena oli Suomen papiston saarnatapa, jota puhuja näkyy arvostelleen hyvin ankarasti. Snellman lausuu siitä: "Osaksi todenmukaisen esityksensä uhalla, johtui puhuja pääasiassa siihen ahtaaseen mielipiteeseen, joka yksityisistä ilmiöistä etsii vallitsevan ajan hengen syyn. Hyvä saarna on kyllä, niinkuin kaikki hyvä, hyvä ja hyvää edistävä asia. Mutta yhtä vähän kuin säädökset ja asetukset pystyvät luomaan kansan yleistä mielipidettä, sen tapoja ja onnea, yhtä vähän hallitsee papin saarna uskonnollisen tietoisuuden kehitystä. Jos se on hengetön, niin tuo riippuu siitä, että henki on poistunut seurakunnasta, että kirkko laitoksena ja sen saarna ovat pysähtyneet kehityksessään, seurakunnan uskonnollisen tietoisuuden siitä riippumatta lähtiessä kulkemaan omaa tietänsä. Ei yksikään ihminen, eivätkä edes yhteen liittyneet henkilöt voi palauttaa menneiden aikojen henkeä. Jo semmoinen pyrkiminenkin osoittaa yksinkertaisuutta. Jollei pappi voi tunkeutua ajan henkeen ja julki lausua sen tarpeita, niin kohtaavat hänen sanansa välinpitämättömiä kuulijoita". "Saiman" selostus viittaa siihen, että Bergh puheessaan oli koskenut tuohon arkaan kysymykseen kristityn suhteesta maailmaan sekä moittinut pappien saarnaa siitä, etteivät he koettaneetkaan raivata auki Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Hän oli puhunut "siveyden kouluvitsasta, yleisen hyödyn kerjäläissauvasta, filosofian luudasta ja estetiikan jäniksenkäpälästä", näillä lauseilla selvästikin ilmaistaksensa, miten papit saarnoillaan yhä edelleen koettivat pidättää sanankuulijoitaan valistusajan uskonnollisen katsantotavan kannalla. Snellman kaipasi Berghin puheessa tunnustusta käytännöllisen elämän ilmiöille sekä tieteen ja taiteen merkitykselle ihmishengen jalostamisessa. Sentähden päättää hän selostuksensa seuraavilla ankaroilla sanoilla: "Sano ihmisille, että tosi uskonnollinen mieli on oikea mieli kaikissa maallisissa pyrinnöissä. Mutta jos halvennat näitä pyrintöjä ja koetat tehdä niitä naurunalaiseksi, niin alennat itseäsi ja tulet naurettavaksi. Uskonnollinen tunnustus, joka semmoista vaatii, voi ainoastaan raakuudesta löytää oikean maaperänsä". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 240-241.]

Luultavaa on, että Snellman sai pilkkaajat puolelleen, koska hän sanoo Berghin puheen herättäneen naurua kuulijakunnassa. Missä määrässä tämä puhe ehkä oli yksipuolinen, arvostellessaan kristityn suhdetta kulttuurielämän eri ilmiöihin, on mahdoton sanoa, se kun ei ole säilynyt. Sitävastoin oli Bergh ehdottomasti oikeassa teroittaessaan saarnan suurta merkitystä ja moittiessaan kirkon pappien huonoa saarnaa. Vaatihan "ajanhenki" muutosta parempaan ja olihan herännäisyys oivaltanut tämän vaatimuksen sekä tehokkaalla tavalla ryhtynyt sitä tyydyttämään. Mitä sen saarna oli aikaansaanut, sitä oli varsinkin Suupohja todistamassa. Jos Snellman omin silmin olisi nähnyt sikäläisen muutoksen, hän tuskin olisi arvostellut Berghin puhetta niin, kuin olemme kertoneet. Savonpuolen herännäisyys ei ollut syntynyt etevien pappien saarnojen kautta, mutta ei "uskonnollinen tietoisuus täälläkään lähtenyt kulkemaan omaa tietänsä" siinä merkityksessä nimittäin, että se olisi vieraantunut "kehityksessään pysähtyneestä kirkosta", vaan kansa kaipasi päinvastoin heränneitä pappeja saarnatuoleihin ja toivoi kirkollisen elämän uudistusta. Suomen herännäisyyden historia todistaa selvästi, kuinka suuriarvoinen se elävähenkinen saarna oli, johon Berghin puhe tähtäsi. Ainakin tähän kysymykseen nähden oli Snellman väärässä.

Bergh ei oudoksunut Snellmanin moittivia sanoja, yhtä vähän kuin hän kummasteli tämän Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä yleensä monessa suhteessa vikoilevaa arvostelua. Samaan aikaan sai hän kirjeen ystävältään Lauri Stenbäckiltä, jossa tämä lausuu ilonsa siitä, että "Saima" oli ruvennut kirjoittamaan pietistoista sekä kehoittaa Berghiä vastaamaan. "Minusta tuntuu", kuuluvat hänen sanansa, "kuin olisi kaikki, mitä on näihin asti puhuttu ja kirjoitettu pietismistä, ollut niin yleistä, niin tosioloihin kohdistumatonta, kuin olisi herännäisyys ollut enemmän ilmassa liitelevä aate, kuin todellisuus, joka on olemassa, löytyy, toimii ja näkyy juuri nyt meidän maassamme, meidän oloissamme ja meidän keskuudessamme."

Lokakuun 22 p:nä 1846 asetettiin Bergh ja samalla kertaa neljä muuta Kuopion lukion vasta nimitettyä opettajaa juhlallisesti virkaansa. Tässä tilaisuudessa tuli jokaisen heistä pitää pitempi tahi lyhempi puhe aineesta, jonka kukin sai itse valita. Berghin puhe, joka painettiin seuraavana vuonna, koski "Kirkon suhdetta maailmaan". Kuultuaan tämän puheen, kirjoitti Snellman "Saimassa": "Olemme kerran ennen tässä lehdessä maininneet hra Berghin puhujana. Teimme sen silloin moittimalla itse esitystapaakin. Tällä kertaa sitävastoin tunnustamme kirjoittavamme sen voimallisen vaikutuksen lämmittäminä, minkä hänen nyt kysymyksessä oleva puheensa meihin teki, ja me sanomme varmaankin sen kiitokseksi vähemmän, kuin se ansaitsee, vakuuttaen lisätessämme, ettemme milloinkaan ole kuulleet niin rohkeaa, voimallista ja sekä tyyliin että esitystapaan nähden kaunopuheliasta esitystä. Sitä kesti, lyhyt lepohetki siihen luettuna, yli kaksi tuntia, puhujan lämmön tahi kuulijain tarkkaavaisuuden lannistumatta."

Huolimatta "Saiman" edellisen kirjoituksen moitteesta ja pelkäämättä pilkkaajain arvosteluja käsitteli Bergh tässäkin puheessa tuota vaikeata kysymystä Jumalan valtakunnan suhteesta maailmaan. Jo esitelmän alkusanat ilmaisivat, missä hengessä puhuja aikoi aihettaan selvittää. Ne kuuluivat: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Eli mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä?" Tämän ja sitä seuraavien raamatunsanojen (2 Kor. 14-18) jälkeen lausui Bergh: "Vieras ies on kaikki, joka ei ole Kristuksen iestä, tahi kaikki, jonka kautta Kristuksen ies s.o totuus, risti, elämä, oppi, tunnustus suuremmassa tahi vähemmässä määrässä tulee halvennetuksi tahi kielletyksi. Tässä tarkoitetaan siis tuota onnetonta puolinaisuutta, jolloin, milloin hyväntahtoisesta heikkoudesta, milloin varomattomuudesta tahi ihmispelvosta kristinuskon vastustajille ja heidän väärille väitteilleen myönnetään sijaa siinä, missä heille ilmeisesti ei tulisi tilaa suoda. Sillä vaikka uskottomat kuuluvat kirkon piiriin, koska sen tulee tehdä työtä heidän kääntymisekseen, niin heillä ei ole mitään sijaa pyhäin yhteydessä, seurakunnan sydämessä". Huomautettuaan Korinthin seurakunnan oloista ja niistä vaaroista, joita vastaan sikäläisten kristittyjen tuli taistella, näytti Bergh, miten "puolinainen, maailmanmukainen kristillisyys vielä suuremmassa määrässä ja yhä viehättävämmällä ja petollisemmalla tavalla uhkaa tosikristillisyyttä nyt, kun koko maailma on nimeksi kristitty". "Tämä valon ja pimeän sekoitus", huudahtaa Bergh, "esiintyy yhä enemmän ajan mahtina, vaatien että se tunnustettaisiin hengen ja elämän mahdiksi, vaikka jokaisen omatunto äänekkäästi huutaa, että tämä mahti on liitossa kuoleman ja perkeleen kanssa", ja hän jatkaa: "Ei eroita moni sivistynyt eikä puolisivistynyt kuuntelija, vielä vähemmän oppimaton kansa tätä ääntä ajan sekavista ja meluavista huudoista, eivät voi ihmiset tässä viisaudestaan äänekkäästi kerskuvassa puheessaan tuntea pimeyden ruhtinasta. Mutta onhan ilmeistä, että suurin osa ihmisistä on sortunut ja yhä edelleen sortuu tähän käärmeen verkkoon. Lausuvathan ihmiset yhä kevytmielisemmin ja röyhkeämmin arvostelunsa; yhä enemmän ihaillaan aineellista suuruutta ja aineellisia maailmanvoimia, ikäänkuin voisi aika niiden avulla nousta taivaaseen; yhä enemmän vaaditaan jokaista vapaata ja itsenäistä henkeä nauttimaan kaikkea ja olemaan mukana kaikessa, joka edistää maailman menoa; yhä enemmän säälitään niitä, jotka todella pitävät ahtaan portin kautta menemistä ja kapealla tiellä kulkemista kristityn tehtävänä. Näin ollen täytyy vanhurskauden aina olla tekemisissä pahan kanssa, valon pimeyden kanssa. — Kristuksen arvellaan hyvin sopivan yhteen Belialin kanssa. Mutta mihin jää Jumalan tuomio ajassa ja Jumalan tuomio ijankaikkisuudessa? Mihin joutuu apostolin Jumalan temppelin ja epäjumalien välille piirtämä raja? Täällähän tulee kaikki ainoaksi epäjumalaksi, niinpian kuin se on siirtynyt ihmisten näköpiiriin." — — Väitteensä todistaa Bergh esittämällä suuremmoisia, usein esityksen runollisen muodonkin puolesta kauniiksi muodostuvia kuvauksia kirkon ja maailman suhteesta toisiinsa eri aikoina. Tätä tehdessään, pitää hän joka paikassa tarkasti silmällä eroitusta maailman hengen ja Pyhän hengen välillä, näyttäen miten kirkko, taistellessaan maailmaa vastaan, jota se on kutsuttu voittamaan, tuon tuostakin unohtaa vasituisen tehtävänsä ja olemuksensa oikean luonteen sekä joutuu maailman hengen hallittavaksi. Näytteeksi lainaamme tähän seuraavan otteen: "Niinkuin hengen voitto lihan yli ei ulkonaisesti tule täydelliseksi, ennenkuin liha on maaksi muuttunut, niin ei maailmakaan ulkonaisessa suhteessa tule täydellisesti voitetuksi, ennenkuin se palaa Jumalan tulessa. Yhä uusissa muodoissa esiintyy maailma jälleen, jotta henki kaikilla aloilla osoittautuisi sen voittajaksi. Tämä tapahtuu ja on edelleen tapahtuva Kristuksen kirkon kautta, jonka Jumalan henki on istuttanut maailman keskelle sen vastakohdaksi ja asettanut taistelemaan maailmaa vastaan, joka taistelu ei ole lakkaava, ennenkuin sen mahtava vihollinen Sanan kautta, hengen ja voiman todistuksessa, ajan lopussa on täydellisesti voitettu. — Kaksi suurta ja ihanaa voittoa on kirkko jo voittanut maailmassa: ensi kerran, kun Rooman keisari, maailman korkein jumala, polvistui ristin juuressa, toisen kerran, kun pohjoiset kansat uskonpuhdistuksen kautta irtautuivat lihan orjuuteen sortuneesta kirkosta ja antoivat sen uudestaan rakentaa itsensä ja muodostua hengen pohjalla. Mutta kummallakin kerralla tapahtui perinpohjainen erehdys, kun näet kirkko järjesti olonsa ja kehittyi niin, kuin olisi se jo lopullisesti voittanut maailman. Kirkon ja maailman välinen vastakohta poistettiin, koska näet maailma piti itseänsä kirkon voittamana ja taipui tämän ikeen alle. Mutta tämä ies oli maailmalle vieras, sillä sisimmässä olemuksessaan oli maailma murtumaton, voittamaton, ei työtä tekevä ja raskautettu eikä siis mahdollinen noudattamaan kutsumusta Kristuksen tykö sekä kelvoton kantamaan hänen suloista iestään. Vaikka kummankin olisi tullut kunnioittaa toisen oikeutta vapauteen, voitti kirkko nyt vuorostaan vapauden, mutta riisti sen maailmalta. Tämä vääryys maailmaa kohtaan ei saattanut jäädä kostamatta. Sillä hengen voitto maailman yli ei ole siinä, että maailmalta riistetään sen oikeus ja se työnnetään pois paikaltaan. Hengen voima on siinä, että maailma luopuu vihamielisyydestään Jumalaa vastaan ja tunnustaa riippuvaisuutensa hänestä. Hengen tahto on, että maailma saa säilyttää Jumalan sille määräämän paikan."

Yhtä voimallisesti, kuin sanan paraimmassa merkityksessä vapaamielisesti, vaati Bergh, että uskonnollinen vakaumus olisi vapautettava kaikista siteistä. Varsinkin tämä puoli esitelmässä näkyy Snellmaniin tehneen syvän vaikutuksen. Hän lausuu sen johdosta: "Tämä vaatimus painoi puheeseen vapaamielisen humaaniteetin loistavan leiman, samalla kuin se oli ajan vaatima voiman sana. Rohkenemme myöskin uskoa, että esitelmä juuri tämän kautta tuli niin viehättäväksi jokaiselle ajattelevalle kuulijalle. Luottamus totuuden voimaan on luottamusta jumalalliseen hallitukseen myöskin tiedon maailmassa. Mutta miten luonnolliselta se ajatus tuntuukin, että jokaisella ajattelevalla ihmisellä pitäisi olla tämä luottamus, niin on tämä luottamus kuitenkin niin harvinainen, että sitä voi pitää ainoastaan korkeamman tietopuolisen sivistyksen tuntomerkkinä. Vaatimus, että vakaumus on oleva vapaa, on tämän luottamuksen hedelmä. Etenkin on niin laita, kun on kysymyksessä uskonnollinen vakaumus, tieto ihmisen suhteesta jumalaan. Sillä ei mikään inhimillinen oikeus ole kieltämättömämpi, ei mikään pyhempi kuin tämä."

Täydellä syyllä huomauttaa Snellman, että Berghin kanta kysymyksessä olevassa suhteessa ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kuin juuri siihen aikaan Saksan pietistat tekivät voitavansa saadakseen tutkimisen vapauden rajoitetuksi. Ahdasmieliseksi soimattu Suomen herännäisyys saa siis tunnustuksen vapaamielisyydestään ja saa tämän tunnustuksen etevimmältä ajattelijaltamme ja arvostelijaltamme. Tämä on merkille pantava seikka. Sitä tunnustusta ei silloinen korkeakirkollinen papisto, joka niin yleisesti soimasi pietistojen ahdasmielisyyttä, ole ansainnut eikä osakseen saanut, miten suuria myönnytyksiä se sitten tekikin Jumalan sanasta luopuneelle katsantotavalle.

Berghin kantaa ei kukaan heränneistä papeista vastustanut. Kaikki näiden hänelle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet ilmaisevat luottamusta ja ystävällisyyttä. Täytyy siis olettaa, että he hyväksyivät hänen kysymyksessä olevassa esitelmässä lausumansa mielipiteet. Mutta oudoksua täytyy, ettei Berghin esitelmä heidän piirissään näy erityistä huomiota herättäneen. Varma on, että monella heistä olisi siitä ollut paljon oppimista, varsinkin juuri näinä oppiriitojen ja ahdasmielisen suvaitsemattomuuden aikoina. Ei kenenkään silti olisi tarvinnut luopua pietistisestä vakaumuksestaan. Jos kukaan, oli juuri J. I. Bergh jyrkkä pietista.

Yhdessä suhteessa Snellman kuitenkin rajoittaa kiitoksensa Berghin vasta mainitusta kannasta kaiken tutkimisen ja vakaumuksen vapaudesta. Hän näet sanoo viimemainitun "vaativan vapautta tieteelle, tutkimukselle, filosofialle, vaikka hän pitää niitä, samoinkuin ajanhenkeä yleensä, epäkristillisinä, tahi juuri sentähden, että ne semmoisia ovat". "Hän tahtoo", niin sanoo Snellman, "että ajan paha tietoisuus kehittyisi huippuunsa, jotta se sortuisi ja antaisi sijaa tosikristilliselle hengelle ja sivistykselle". Mutta tämä katsantotapahan ilmaisee vain Berghin raamatullista, Jumalan sanan ennustuksiin perustuvaa kantaa. Kyllä kantoi hänen katseensa kauemmas, kuin että hän, niinkuin Snellman sanoo, olisi tarkoittanut "pietismin tunnustamaa kristinuskoa, sen edustamia mielipiteitä ja elämää". Kuitenkin myöntää hän, ettei Bergh kokonaan hylkää maailman pyrintöjä, vaan päinvastoin odottaa niiden vapaasta kehittymisestä voittoa kirkollekin.

"Saiman" toinen vakavampi muistutus Berghin esitelmää vastaan koskee kirkon vaikutusta historiassa ja sen tehtävää tulevaisuudessa. Räikein sanoin oli Bergh kuvannut kirkon alentumistilaa, näyttäen miten voimaton se oli ollut uudestisynnyttämään ihmiskuntaa sentähden, että hengen voima ei ollut päässyt siinä vaikuttamaan maailman hengen tähden, joka sen toimintaa oli kaikkialla uuvuttanut ja tahrannut. Samoin oli hän, ankarasti arvostellen oman aikansa kirkon tilaa samankaltaiseksi, ennustanut sille voittoa ainoastaan sillä ehdolla, että se kokonaan vapautuisi maailman hengen vaikutuksesta. Hän oli muun ohessa lausunut: "Jos milloinkaan on ollut tarpeellista, että kirkko, samoinkuin yksityinenkin, asettuisi Jumalan hengen pohjalle ja hänen johdatettavaksensa, niin minun ajatukseni mukaan juuri nyt. Mutta kivulla kysyn rukoillen: missä löytyy tämä henki? 'Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on syntynyt hengestä'. Mutta missä kuuluu pyhän helluntain voimallinen suhina ja humina? Missä löytyy se sisällinen elämä ja voimallinen liikutus, josta ei kukaan saata sanoa: tästä seudusta, tästä kirjasta tahi opista, tästä ihmisestä tahi tästä vaikuttimesta on se alkunsa saanut? Sillä hengen työ on eräässä suhteessa jotakin alkuperäisen uutta ja esiintyy kaikkea vastustavana ja kaiken vastakohtana, joka on ja on ollut, paitsi mitä tämä henki ennemmin tahi myöhemmin itse on luonut. Missä löytyy tuo voima, josta ei kukaan voi sanoa: tuossa on sen raja ja tässä sen tarkoitusperä? Sillä se liikkuu tuntemattomilla radoilla, kiitää aina ylöspäin ja tunkeutuu korkeuteen. Oi, valittaen kysyn: missä on Pyhä henki, Isän ja Pojan henki? Oi, miten on kaikki rakkaassa kirkossa niin järjen mukaisesti laitettua, niin kurjaa ja ehkäistyä, niin orjallista ja sidottua! Kuinka voi maailma huomata, että hallitsee kirkossa totuuden henki, jota ei maailma voi ottaa vastaan, koska se ei näe eikä tunne häntä (Joh. 14: 17), omalla tavallaan koettaessaan selittää kaikkea kirkon työtä ja selvittää tämän työn syitä ja seurauksia? Lessing kaipasi ja vaati täydellä syyllä hengen ja voiman todistusta; hänelle vastattiin paperitodistuksilla ja sensuuriasetusten voimalla. Hengetön maailma on anastanut itselleen sanan 'henki'. Ja riemuitsevalla ivalla huutavat Strauss ja Feuerbach, että meidän henkemme on luultu ja voimaton henki. Ja tämä lihan valta saa meitä hallita, mutta Pyhää henkeä me salaisesti kammoksuen pelkäämme."

Berghin vanhasta ja uudemmasta kirkosta antaman synkän kuvauksen johdosta kysyy Snellman: "Eikö pietismi käsitä, minkä hylkäämistuomion se täten lausuu itse siitä opista, jonka ainoana oikeana astiana se itseään pitää? Eikö käsitä se, että, jos todellakin kristittyjen kansojen kulttuuri olisi kristinuskolle niin vieras, kuin se väittää sen olevan, tämä olisi vakuuttavin todistus opin omasta valheellisuudesta? Eikö h:ra Bergh huomaa, että hänen oma maailmankatsomuksensa hämmentää kaikki, tekee työtä sen toivottomuuden aikaansaamiseksi, jonka valtaan hän sanoo maailman itsetietoisuuden joutuneen? Taikka jos hän sanoo meille: kristinuskon vaikutus historiassa näihin asti on mennyt hukkaan, miten hän silloin saattaa vaatia, että me maailman lapset luottaisimme pietistain pieneen joukkoon ja heidän kaikkea kristillistä kulttuuria tuomitsevaan viisauteensa?"

Jos Bergh liika vähän olikin puhunut pakanallisen kulttuurin ja myöhemmän tieteellisen ynnä muun sivistystyön positiivisesta merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle kohti sitä suurta lopullista päämäärää, johon hänen ajatuksensa tuon tuostakin innostuneina siirtyvät, ei johdu tuo siitä, että hän olisi tuota kaikkea halveksinut ja kauttaaltaan pahana pitänyt. Päinvastoin osoittaa jo se seikka, että hän niin laajasti ja seikkaperäisesti kuvaa historian ajanjaksoja ja hyvin monen kulttuurin suurmiehen työtä sekä etenkin se myötätuntoinen runollisuus, millä hän näistä asioista puhuu, että hän tunnusti niissä löytyvän paljon jaloakin ja hyvää.

Niinkuin olemme nähneet, sanoo Snellman Berghin kannan johtavan toivottomuuteen. Muistutus olisi paikallaan, jollei ijankaikkisen elämän toivo ja luottamus Jumalan valtakunnan lopulliseen ja täydelliseen voittoon olisi kristityn oleellisimpia tuntomerkkejä. Ja tuo toivo, tuo luottamus näkyy kaikkialla Berghin esitelmässä, miten haikea hänen surunsa "Siionin vahingosta" sitten onkin ja miten koristelematta hän tästä vahingosta puhuukin. Snellman sitävastoin ei koetakaan turvautua "tyhjiin arveluihin historian alusta ja lopusta", vaan tahtoo "käsittää nykyisyyden merkitystä ihmiskunnalle", sanoen että juuri "tämä käsittäminen on sen tulevalle kehitykselle hedelmällistä". Tämän yhteydessä sopii huomauttaa, ettei Bergh niinkään paljon kiinnitä huomiotansa aikansa tunnustusta ansaitseviin uskonnollisiin ilmiöihin, että hän puhuisi siitä voimallisesta helluntaituulesta, jonka humina juuri silloin kuului isänmaassamme. Täydellä syyllä huomauttaa Snellman tästä seikasta. Jos herännäisyys olisi ollut epäkirkollinen liike, olisi sen syrjäyttäminen esitelmässä, joka koski "kirkon suhdetta maailmaan" ollut selitettävissä; nyt sitävastoin jäämme kaipaamaan Berghin todistusta siitä; hän ikäänkuin sivumennen vain puhuu niistä, jotka ovat tajunneet "hengellisen eripuraisuuden välttämättömyyden ja joiden täytyy tunnustaa tämän olevan kirkon uudistuksen ehtona". Mutta miten synkkä hänen kuvauksensa protestanttisen kirkon tilasta sekä muualla että omassa maassa onkin, niin on väärin syyttää häntä toivottomuudesta Todistuksena olkoot esitelmän loppusanat: "Jollei Herra tekisi työtä maailmassa, niin ei maailmakaan olisi olemassa, sillä sentähden pysyy se vielä, että ennustus toteutuisi ja että kaikki maailman valtakunnat tehtäisiin hänelle alamaisiksi. — Miksi siis epäuskoisina antaisimme kätemme vaipua alas! Mikä oli 'mato Jaakop', mikä Israelin pieni, ylönkatsottu joukko verrattuna pakanain suuriin joukkoihin, ja kuitenkin olivat pakanat Jumalan silmissä kuin 'pisara ämpärissä ja tomu vaakalla' (Jes. 40: 15)? Mikä oli Jesuksen opetuslasten pieni joukko ja heidän mestarinsa, jolla ei ollut, mihin hän päänsä nojaisi, verrattuna pakanain ja juutalaisten suureen voimaan, jolla he vastustivat ristiä hulluutena ja pahennuksena, ja kuitenkin menestyi näiden kalastajain kautta Herran aivoitus, sillä heille sanottiin: 'Älä pelkää, sinä pieni lauma, sillä Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan' (Luuk. 12: 32), ja niinä päivinä näytti Jumala henkensä lahjoilla, millä tavoin hän vasta aikoi täyttää sanansa, sillä 'heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolme tuhatta henkeä'. Kaikkialla ja kaikkina aikoina, missä Jumalan työ oli nähtävänä, ilmeni Jumalan majesteetti pienimpien kautta, aina toteutui valtakunnan lakina, että Jumala valitsi sen, mikä maailmassa oli heikkoa, jotta hän saattaisi voimalliset häpeään'; — ja mekö arvelisimme, ettei hän nyt vähäpätöisten välikappalten kautta voisi johtaa valtakuntaansa voittoon, että hänen käsivartensa nyt olisi lyhentynyt! Oi, kristityt, kristityt, niinkauan kuin haudomme tuommoisia nurjia, epäileviä, alakuloisia ajatuksia, häväisemme pyhää nimeämme ja kutsumustamme, ja kirkon uudistaminen on silloin yhtä kaukana meistä, kuin me itse uskon hengestä. Mutta niinpian kuin me palavalla sydämellä halajamme apua ja uskomme itsemme yksin hänelle, joka 'on ilmestyvä kirkkaana pyhiensä kanssa ja ihmeellisenä uskovaistensa kanssa', on hän itse istuva sulattamaan, ja tämä suuri sulattamisen päivä on tuottava hänen kirkolleen ijankaikkisen menestyksen. Sentähden: mikä on lähellä tai kaukana, mikä on vähäpätöistä tai suurta, mikä ylenkatsottua tai kunnioitettua, se langetkoon kaikki Jesuksen jalkain juureen, joka on kirkon perustaja ja uudistaja, ja kaikki mikä kuollutta oli, mutta pian hänen henkensä voiman kautta on heräävä eloon, kuulkoon hänen äänensä: 'Älä pelkää, minä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä; minulla on tuonelan ja kuoleman avaimet'. Silloin loistavat Herran kasvot, niinkuin aurinko kirkkaudessa, ja me näemme tuon terävän, kaksiteräisen miekan, joka hänen suustansa lähtee, sanan miekan heiluvan sydämen ja sydämen välillä, seurakunnan ja seurakunnan välillä, tutkien ja eroittaen kooten Herran valtakunnalle, joka on uudistuva suurella voimalla ja kunnialla."

Saarnata kirkossa jyrkkää kristillisyyttä on paljon helpompaa, kuin esiintyminen tämmöisen kristillisyyden tulkkina senkaltaisessa tilaisuudessa, missä Bergh piti esitelmänsä. Että hän oli valinnut ainekseen "kirkon suhteen maailmaan", osoittaa, miten elävästi hän tunsi kristityn velvollisuuden tunnustaa Herraansa ihmisten edessä, ja ettei hän vähimmässäkään määrässä sovitellut sanojaan kuulijakuntansa mielen mukaan, vaan esiintyi tuona jyrkkänä pietistana, jona aina ennenkin olemme oppineet häntä tuntemaan, tuo on omiaan vaatimaan kunnioitusta jokaiselta puolueettomalta arvostelijalta. Ja tämä kunnioitus lisääntyy, huomatessamme, etteivät Berghin maailmaa vastaan lausumat, monesti hyvinkin ankarat sanat vahingossakaan eksyneet ilmaisemaan ylimielisyyttä ja tuota uhmailevaa riidanhalua, joka uskonnollisissa taisteluissa niin monessa saapi vallan ja josta ei Suomen herännäisyyskään suinkaan aina ollut vapaa. Berghin esitelmässä on nöyrä, rukoileva henki.

Berghin esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa on herännäisyyden kauneimpia muistoja. Tätä muistoa ei suinkaan himmennä Snellmanin lämmin tunnustus. Huomautamme lopuksi ainoastaan seuraavista "Saiman" sanoista: "Bergh puhui tutkimisen vapauden puolesta; hänen esityksensä on rohkeata ja voimallista, ja hänen sanansa ovat kotoisin lujasta ja lämpösestä mielestä. Vaikka hänen mielipiteensä kristillisestä kulttuurista kokonaisuudessaan tuntui meistä yksipuoliselta ja väärältä, sisälsi kuitenkin hänen puheensa niin todenmukaisia ja voimakkaita kuvauksia ja arvosteluja erityisistä aikamme ilmiöistä, että niiden täytyy vaikuttaa jokaiseen. Ei tahtone kukaan kieltää hänen väitettään, että aikamme tietoisuus on särkynyt, että siltä puuttuu luottamusta ja varmuutta. Tuo on ominaista murrosajalle, joka vielä etsii päämääräänsä, hyljäten yhteiskunnan entisen tilan sopimatta vielä uudesta, etsien uskonnollista vakaumusta sitä vielä omistamatta, ollen tieteessä pakoitettu myönnytyksiin, jotka julkisesti sotivat sen omaa traditsioonia vastaan, taiteessa matkimisella sidottuna antiikkiin, mutta sisimmässä tietoisuudessaan tyytymättömänä sen tuotteisiin, yleisessä yhteiselämässä sidottuna tapaan, jota se ylenkatsoo. Erittäin mieltäkiinnittävää oli tuon yleisen tyytymättömyyden, tuon puolinaisuuden ja epävarmuuden kuvaus — kuvaus siitä, miten ihminen täten tulee arvoitukseksi itselleen ja muille ja kaikki ujostelematon avomielisyys karkoitetaan seuraelämästä. Sanalla sanoen: puhuja ammensi tässä rikkaasta lähteestä, asettaen vastakohdat mitä vaikuttavimpaan valaistukseen. Ja kun hän itse luomiensa synkkien näköalojen tärisyttämänä kehoitti uskoon ja rakkauteen ihmiskunnan ainoana pelastusankkurina, niin löytyi hänen kuulijakunnassaan tuskin ainoatakaan jalosti ajattelevaa ihmistä, joka ei myöntänyt hänen olleen oikeassa." [J. I. Bergh "Försök till framställning af kyrkans förhållande till världen i närvarande tid"; Snellmans Samlade arbeten IV s. 242-250.]

Berghin puhe ja se tunnustus, minkä se "Saimassa" osakseen sai, olivat suuressa määrässä omiaan valmistamaan yleisössä entistä edullisempaa arvostelua herännäisyydestä. Snellmanin oma mielipide tästä liikkeestä muodostui silminnähtävästi juuri Berghin puheen kautta paljon suopeammaksi, kuin se sitä ennen oli ollut. "Saimassa" tapaa silloin tällöin muunlaatuisissakin kirjoituksissa muutaman tunnustavan sanan herännäisyydestä. Niinpä esim. lausuu lehti, puhuessaan Kuopiossa v. 1846 kansan lasten alkuopetusta varten syntyneestä tyttökoulusta, jonka perustamista useat säätyläiset olivat kiivaasti vastustaneet: "Moitetta edustavat etupäässä ne, jotka äänekkäämmin huutavat työväen huonoista tavoista, laiskuudesta y.m. ja jotka pahan estämiseksi ajavat kerjäläisen pois ovensa edestä. Tuo on samaa ihmisrakkautta kuin se, joka kiivaimmin taistelee pietistain hartausseuroja vastaan, mutta ei puhu sanaakaan kapakoista ja porttoloista." [Snellmans Samlade arbeten IV, s. 343.] Tärkeä oli Snellmanin kanta herännäisyyteen nähden. Miten kiivaasti häntä monelta taholta vastustettiinkin, painoi hänen sanansa kaikkien ajattelevien mielestä paljon vaa'assa.

* * * * *

Niinkuin olemme maininneet, seurusteli Bergh Kuopioon muutettuaan paljon Paavo Ruotsalaisen kanssa. Tämä kävi usein kaupungissa, ja joululoman aikana, joskus muulloinkin, matkusti Bergh Nilsiään. Monesti oli K. A. Malmberg hänen matkatoverinaan näillä matkoilla, samoinkuin L. J. Niskanen. [Kert. K. A. Malmberg, L. J. Niskasen kirje J. I. Berghille 30/4 1845.]. Niistä Kuopion piiriin kuuluvista seuduista, joissa Bergh useimmin kävi, on kuitenkin etupäässä Suonenjoki mainittava. Vielä tänään muistavat sikäläiset vanhat heränneet hänen voimakkaita saarnojaan ja rippipuheitaan, todistaen että hän oli "mahoton raataja". Sikäläisten heränneitten seuroissa puhui hän niinikään usein. Liikutukset ja kielillä puhumiset olivat näihin aikoihin hyvinkin tavallisia näissä tilaisuuksissa. Voimallisena liikkui Herran henki "Berghien aikana" Suonenjoella. Tämäkin, jos kohta usein sairaloisuutta ilmaiseva ilmiö, oli todistuksena siitä. Taitavasti ja varovaisuudella hoiti varsinkin J. I. Bergh näitä hengellisen elämän omituisia purkauksia, koettaen tutkia niiden varsinaista luonnetta. Kerran hän esim. kirjoitti paperille, mitä kielilläpuhujat sanoivat, koettaen jälestäpäin selvittää heidän puhettaan. Korkeana lahjana ei tämä Savon herännäisyyden johtomies kielillä puhumista pitänyt. — Kiivaasti taisteli Bergh, samoinkuin hänen veljensäkin, syntiä vastaan. Varsinkin vastustivat he sanoillaan ja esimerkillään juoppoutta. [Kert V. Suhonen y.m.]

V. 1844 kuoli Bergh-veljesten vanha isä, joka, niinkuin ennen (I, 320) on mainittu, jo monta vuotta oli ollut kykenemätön virkaansa hoitamaan. Hänen sijaisenaan oli toiminut poikansa N. H. Bergh, jonka ahkerasta ja siunauksesta rikkaasta työstä niinikään ennen on kerrottu (I, 320-322). Hän ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen etevät veljensä, joka nähdään siitäkin, että hän vasta v. 1844 sai pappistutkintonsa arvosanan korotetuksi alimmasta sitä lähinnä korkeampaan arvosanaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Isänsä kuoleman jälkeen määrättiin hänet Suonenjoen kappalaiseksi (1845). Ne tilaisuudet, jolloin veljensä J. I. Bergh Kuopiosta kävi häntä tervehtimässä, olivat hänelle ja sikäläisille heränneille juhlatilaisuuksia. Niin suuri kuin suonenjokelaisten luottamus omaan pappiinsa olikin, kääntyi moni heistä vielä kernaammin hänen veljensä puoleen. Johtomiehenä kaikki sikäläiset heränneet viimemainittua pitivät, varsinkin koska Paavo Ruotsalainenkin neuvoi suurten kiusausten alaisia häntä puhuttelemaan. N. H. Bergh ei milloinkaan kadehtinut nuorempaa veljeään, eikä tämä menestyksestään ylpeäksi paisunut. Herran kasvojen edessä tekivät he työtä hänen viinimäessään, muistaen tilinteon suurta päivää.

Kauan näiden veljesten yhteistyötä ei kestänyt. Niilo Henrik Bergh kuoli jo samana vuonna, kuin hän oli päässyt vakinaiseksi papiksi Suonenjoelle, marraskuun 27 p:nä 1845. Jotta kaukaisiakin ystäviä ehtisi saapua hautajaisiin, siirrettiin tämä tilaisuus tammikuun 9 p:ään. J. I. Berghin muutto Kuopioon ja hänen kirjeensä Pohjanmaalla asuville langoilleen olivat saaneet aikaan ikäänkuin uuden liiton näiden toisistaan niin etäisten seutujen heränneitten välille. N. H. Berghin hautajaisiin saapui paljon kaukaisiakin vieraita. Näistä mainittakoon paitsi vainajan molempia veljiä, A. V. Ingman, F. O. Durchman, N. K. Malmberg, A. N. Holmström, K. A. Colliander, Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. V. Suhonen.] Ruumissaarnan piti Malmberg. Sen vaikutus oli tavattoman valtaava. Vielä nykyään puhutaan siitä Suonenjoella. Kansanrunoilijan Pentti Lyytisen kerrotaan siihen niin ihastuneen, että hän tunkeilemiseen asti sakastissa kiitteli saarnaajaa. Malmbergin sanotaan vihdoin suuttuneen ja ärjässeen runolliselle ihailijalleen: "Etkö tiedä, että minä olen pohjalainen ja että minulla on puukko". [Kert. V. Suhonen.]

Paitsi Suonenjoelle ja Nilsiään, teki J. I. Bergh näihin aikoihin matkoja Iisalmeenkin. Täälläkin oli hänellä paljon ystäviä, niiden joukossa L. J. Niskanen, joka kunnioitti häntä heränneitten johtajana ja usein kirjoitti hänelle. [Kert. Kusti Niskanen; L.J. Niskasen kirje J. I. Berghille 30/4 45.] Muidenkin Savon huomatuimpien heränneitten talonpoikien kanssa oli Bergh likeisessä tuttavuudessa. Tuon tuostakin tapasi hän esim. Kuopion maaseurakunnan heränneitten johtomiehet: Aatami Taskisen, joka asui Koivusaaren kylässä, Taavetti Väänäsen Kehvon kylästä, Pietari Puustisen Puutosmäen kylästä sekä Pietari Kinnosen, joka asui lähellä Kuopiota. [Kert. K. A. Malmberg; A. F. Granit y.m.] Kaupungissa kasvamistaan kasvoi hänen maineensa ei ainoastaan heränneitten johtomiehenä, vaan myöskin etevänä opettajana ja kansalaisena. Mutta siksi uskollisesti todisti Bergh opillaan ja elämällään ristin Herrasta, ja siksi pelkäämätön oli hänen esiintymisensä, että hän ennenpitkää sai paljon vihamiehiäkin ja kiivaita vastustajia. Vaikea oli hänen asemansa usein lukiossa, vaikea muuallakin. Berghin monipuolinen sivistys, joka jo näihin aikoihin vaati häntä harrastamaan tyttökoulunkin perustamista Kuopioon, ei aina saavuttanut ymmärtämystä hänen tuttavapiirissäänkään. Sikäläiset heränneet säätyläiset eivät olleet K. K. v. Essenin, Lauri Stenbäckin y.m. hänen entisten seuratoveriensa valistuneen katsantotavan kannalla. Päinvastoin moni heistä alkoi salaisesti vikoilla häntä, siten tuottaen hänelle monta raskasta hetkeä. Hänellä oli paljon tuttavia kaupungissa ja kuitenkin hän tunsi monesti yksinäisyyden ikävää. Sitä ahkerammin hän tutki raamattuaan sekä laajensi tietojaan. Jotka myöhään illalla kulkivat hänen asuntonsa ohi, näkivät valoa hänen akkunastaan. Vielä yölläkin istui Bergh usein kirjojensa ääressä. [Kert. V. L. Helander, rehtori G. Marelius y.m.]

Juhla-aikoja olivat Berghille ne, jolloin hän sai tavata vanhimman veljensä. Mutta Jaakkimaan oli pitkä matka, jonka vuoksi semmoisia tilaisuuksia harvoin oli tarjona. Veljensä kanssa, samoinkuin Pohjanmaalla asuvien lankojensa ja muiden tuttaviensa kanssa oli hän sensijaan vilkkaassa kirjevaihdossa. Usein sai hän varsinkin Malmbergin kautta tietoja Suupohjan herännäisyyden vaiheista. Heidän välinen kirjevaihtonsa koski muun ohessa kirjojen levittämistä.

Merkille on pantava, ettei J. I. Bergh, Kuopioon siirryttyään, näy ottaneen osaa hedbergiläiseen oppiriitaan. Eivät saaneet Renqvistinkään hyökkäykset Paavo Ruotsalaista ja tämän hengenheimolaisia vastaan häntä kynään tarttumaan. Edellä muita olisi hän syvämietteisenä jumaluusoppineena pystynyt kirjallisesti tekemään selkoa edustamansa suunnan opista. Mutta hän ei ole siitä mitään tyhjentävää selostusta antanut. Syytä on vaikea käsittää, varsinkin koska Snellman herännäisyyttä koskevissa kirjoituksissaan, niinkuin vasta olemme nähneet, oli siihen vaatinut, ja koska Hedbergin ja Renqvistin riitakirjatkin kehoittamalla siihen kehoittivat. Ehkä on oikein selitys se, että Bergh, samoinkuin useat muutkin hedbergiläisen riidan alkuvaiheissa olleet heränneet, liika katkerasti olivat surreet sitä "Josefin vahinkoa", joka näissä riidoissa tuli näkyviin, tahtoaksensa siihen sen enempää julkisuudessa puuttua. Siltä ainakin näyttää. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, ettei hedbergiläinen oppiriita paljon ensinkään näy häirinneen Savon herännäisyyttä sekä että ainoa sikäläisessä liikkeessä tapahtunut jako on tuo vanha, Renqvistin aiheuttama eripuraisuus.