Oppiriitoihin eksymättä ja Renqvistin tavoin hyökkäämättä muiden suuntien katsantokantaa vastaan, seurasi Paavola tarkasti herännäisyyden vaiheita Lounais-Suomessa ja käsitti ihmeellisen oikein niissä ilmenevän uskonnollisen elämän ilmiöt ja eri vivahdukset. Hyvin itsenäiselle kannalle asettui hän siihen suureen liikkeeseen, johon hän kuului, toiselta puolen milloinkaan eksymättä sen yksipuolisuuksia ylimielisesti arvostelemaan ja siitä erilleen pyrkimään. Tässä hengessä puhui ja kirjoitti hän myöskin niille, jotka häneltä neuvoa pyysivät. Hän tahtoo olla vapaa, mutta samalla uskollinen niille rukoilijani traditsiooneille, jotka eivät kahlehdi omaatuntoa eivätkä sodi raamattua vastaan. Niin vaatteisiin, rukoukseen sekä muuhunkin nähden. Niinpä kirjoittaa hän näinä aikoina pojanpojallensa: "Sinä olet siinä aivan oikein tehnyt, että niitä kauhistuksia olet ruvennut poijes panemaan. Jos joku sinua siitä haukkuu ja pistelee, niin sano rohkeasti heidän eteensä nuo minun kirjoittamani sanat, ja jos se ei piisaa, niin käske heitä minun tyköni keskustelemaan niistä asioista. Minä koetan Jumalan armon kautta olla valmis antamaan Jumalan sanan selityksiä heille vaatettamisenkin asioista, ja jos eivät Jumalan sanoihin sitte tyydy, niin seuratkoot sitte perkeleen sanoja. Mutta kyllä sinun tulee puhtaasti ja kohtuullisesti käyttäytyä semminkin seurakunnan opettajain huoneissa". Ja neuvottuaan kirjeen vastaanottajaa elämään tosi kristillistä, omantunnon mukaista elämää, hän lausuu: "Siten eivät he saa sinua orjanaan pitää eikä omaatuntoasi pantata". Tosi hyviä ja tärkeitä neuvoja sisältää toinen Paavolan näinä aikoina kirjoittama kirje, jossa hän muunohessa lausuu: "— On tarpeellista, että toisinaan hakee yksinäisen paikan, jos vain jonkin saa, ja laske polvillesi ja rukoile Jesuksen nimeen Herralta kaikkia tarpeitasi. On sekin suuresti varotettava asia, ettei sielunsa salattuja murheita kaikille sano, sillä ei kaikkien suussa ole liikkua ja niistä tulee suunnattomat pahennukset. Se on kyllin koeteltu asia maailmassa. On myös suuresti tarpeellista, että, jos joku salainen side eli vaiva eli tietämättömyys on omaatuntoa rasittamassa, niistä keskustelee pappien kanssa eli jonkun muun todellisesti harjaantuneen kristityn kanssa, jonka suussa on lukku ja joka todesta Jumalan sanalla neuvoo sielun asiasta. On se myös suuresti varotettava, ettei millään muotoa pidä hyvyyttä ja pyhyyttä itsestänsä hakeman ja löytämän, vaan kaikkinaista syntiä ja saastaisuutta ja ilkeyttä ja juuri kaiken hyvän puutetta ja voimattomuutta kaikkeen hyvään, ja aina opetella lakkaamatta kantamaan kaikki synnit ja puutokset Jesuksen jalkain juureen sanoen: Jumala, armahda minua syntistä. On sekin varotettava, ettei aivan kauan pysy yksinäisyydessä. On se myös varotettava, ettei itseänsä anna aivan suuriin reijaamisiin ja karailemisiin ja kulkemisiin. Kohtuutta on tuossakin paras harjoittaa. Jumalan sana on paras neuvoja autuuden tiellä — tuota tahtoisin huutaa yli koko maailman. Mutta kaikkien pyhien päätyönä on ollut lakkaamatta tutkistella ja muistaa Jesuksen piinaa ja kuolemaa, sillä joka Jesuksen piinaa ja kuolemaa ja haavoja ja verta tutkii ja katselee, hän katselee juuri omaa autuuttaan sanaa myöten".
Epäilemättä olivat tämmöiset neuvot, joissa paitsi elävää uskoa Kristukseen kaikkialla tulee näkyviin neuvonantajan kokemus ja viisaus johdattaa ihmisiä elämäntien taipaleella, omiaan raitistuttamaan ja raamatun sanan kuuliaisuuteen velvoittamaan Lounais-Suomen herännäisyysliikettä. Jos kohta moni vanhojen ennakkoluulojen ja oman itsekkäisyytensä eksyttämänä käsittikin Paavolan väärin ja siitä syystä häntä vikoili, itivät hänen kylvämänsä siemenet monessa paikoin siunaukseksi hänen oman aikansa rukoilijoille sekä nouseville sukupolville. Hän oli todellakin tuommoinen "hengellinen isä", joista rukoilijat niin usein puhuvat. Varsinkin häneltä oli heillä niinkuin muillakin paljon oppimista. Ja niinkuin vasta saamme nähdä, pysyi Paavola periaatteilleen uskollisena loppuun asti.
Niistä seurakunnista, joissa Lounais-Suomen rukoilijat saavuttivat ulkonaisesti huomatun aseman, mainittakoon edellisten lisäksi: Noormarkku sekä Pomarkku, missä varsinkin Marttilan talon emäntä Kustaava Juhontytär oli tunnettu kokeneena ja valistuneena kristittynä.
Se hurmahenkisyys, joka "Auvaisten paavin" ja "vanhan Dahlbergin" aikoina pääsi niin suureen valtaan Lounais-Suomen rukoilijoissa, näkyi vielä 1850-luvulla, synnyttäen siellä täällä uusia samanlaatuisia tunteitten purkauksia, huutoa, hyppyä y.m. Juhana Dahlbergin, Matti Paavolan sekä muiden johtomiesten vaikutus esti kuitenkin tätä hurmahenkisyyttä leviämästä ja suuria tuhoja tuottamasta. Huomattavin vanhemmilta ajoilta peritty ja varsinkin Renqvistin kirjojen kautta uutta voimaa saanut yksipuolisuus, joka seurapidoissa, niinkuin kotielämässäkin, yhä enemmän vakaantui, oli polvirukous. Sitä pidettiin kristillisen elämän huomattavimpana tunnusmerkkinä ja autuuden mitä ehdottomimpana ehtona. Jos johtomiehet eivät opissaan aina sitoneetkaan rukousta juuri tuohon muotoon, jäi tämä yleiseksi käsitykseksi. Täytyy myöntää, että ainoa johtavista henkilöistä, joka tässäkin suhteessa edustaa kaavasta vapautunutta katsantotapaa, on Matti Paavola. Kaikki muut — — Dahlberg-veljekset, Kustaa Heinikkala Laitilassa, Evert Yrjölä — olivat itse teossa samalla kannalla, kuin rukoilijat yleensä. "Hengellisten isien" ja "äitien" neuvot ja esimerkit painoivat tässä, niinkuin muissakin kysymyksissä, vaa'assa enemmän kuin mikään muu. Sama katsantotapa vakaantui vakaantumistaan myöskin hengellisten kirjojen arvosteluun nähden. Vanhat kirjat vain olivat luotettavat, kaikkea uutta peljättiin ja kartettiin kuin ruttoa. Että tämän uhallakin rukoilijain käsitys opista säilyi niin puhtaana ja hengellisen elämän kaikkiin aloihin ulottuvana, riippui siitä, että heillä oli paljon kirjoja — enemmän kuin muilla heränneillä missään osassa Suomea — sekä että nämä kirjat ylimalkaan olivat niin hyviä ja perusteellisia. Eikä niitä hankittu ainoastaan näytteeksi, vaan niitä viljeltiin ahkerasti, ei yhtä tahi kahta vain, vaan kaikkia. Koska se sitkeys, jolla Lounais-Suomen rukoilijat riippuivat vanhoissa kirjoissa, vielä selvemmin tulee näkyviin myöhempinä aikoina, jätämme niiden luettelemisen toistaiseksi.
Vaatetukseen nähden eivät rukoilijat olleet läheskään niin tarkkoja, kuin muut heränneet. Lounais-Suomen rukoilija-naiset käyttivät yksinkertaista tummaa pukua, vanhat mustaa silkkiä otsalla. Yhtä vähän kuin miehetkään noudattivat he mitään erikoista kuosia. Miltei ainoana erikoisena tuntomerkkinä oli miesten parta, jonka tuli saada kasvaa vapaasti. [Lähteitä: Paimenmuisto; Sukukirja; F. II. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Akiander VII, 208; J. W. Wallinheimo, "Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla"; A. O. Törnuddin, Jos. Grönbergin, Matilda Liliuksen, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan, Sofi Helanderin y.m. kertomukset.]
XIX.
Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun alkuvuosina.
V. 1851 kirjoitti Helsingissä asuva 15 vuotias koululainen päiväkirjaansa, jonka hän muutamia vuosia aikuisemmin oli saanut lahjaksi N. K. Malmbergilta: "Näin viime yönä unta, että olin metsässä, missä oli kylmä ja aivan pimeä. Siellä kävellessäni näin äkkiä hyvin kirkkaan valon pensaassa. Katselin sitä hetken ja ajattelin: tuo on varmaan se palava pensas, jonka Mooses näki korvessa. Tultuani lähemmäs tunsin, että siellä oli lämmin ja hyvä olla. Ajattelin: koska Mooseskin tuolla puhui Jumalan kanssa, niin saattaisin minäkin tehdä niin. Lankesin kasvoilleni ja aloin puhua Jumalan kanssa. Puhuin paljon jota en muista; sen vain muistan, että kysyin Jumalalta, voisinko tulla autuaaksi, johon hän vastasi, että kyllä voisin tulla autuaaksi, jos vain harrastaisin sitä asiaa, mutta jollen sitä tekisi, niin en tulisi autuaaksi. Sitten oli minusta kuin olisin tullut kotia ja kertonut tämän isälle ja äidille. Se oli merkillinen uni. Ajattelin sitä kauvan aamulla, pitäen sitä ikäänkuin kehoituksena, että todella alkaisin ajatella ja harrastaa ainoaa tärkeää".
Kirjoittaja oli Adolf Wegelius, yliopiston kamreerin Adolf Wilhelm Wegeliuksen ja hänen vaimonsa Charlotte Mozellin poika. Viimemainittu, joka oli kotoisin Turusta, oli niinkuin miehensäkin vielä 1840-luvun alussa suruton maailmanlapsi. V. 1843 sairastui hän tuskalliseen tautiin, johon liittyi kova sielunhätä. Wegelius oli kuullut, että pietistat kaiken kummallisuutensa uhalla olivat ainoat, jotka voisivat rauhoittaa sieluntuskiin joutunutta, ja päätti kääntyä Bergh-veljesten puoleen. Wegeliuksen kodissa tapahtui suuri muutos. J. I. Bergh tuli puhuttelemaan sairasta, joka nyt löysi elämän tien. Myöskin J. F. Bergh nähtiin näinä aikoina Wegeliuksen kodissa. Charlotte Wegelius kuoli, mutta hänen tautivuoteensa ääressä heräsi hänen miehensä, vihkien tästä lähtien kotinsa Herralle. Sinne kokoontui ennenpitkää heränneitä Helsingistä ja sen ympäristöstä Jumalan sanaa viljelemään. Kun Wegelius v. 1845 meni avioliittoon samanmielisen Sofia Wendellin kanssa, joka oli kotoisin Tenholasta ja jonka hän ensi kerran oli tavannut K. K. von Essenin perheessä, alkoi hänen kotinsa yhä selvemmin kantaa heränneen kodin leimaa. Wegelius asui Antin- ja Annankadun kulmassa. Tällä paikalla siihen aikaan sijaitseva, 7 pientä huonetta käsittävä puurakennus [Tämä rakennus revittiin vasta muutamia vuosia sitten.] tuli heränneitten suosituksi seurataloksi, johon ennenpitkää osasivat kaukamatkaisetkin ystävät. Näiden kautta tulivat Wegelius ja hänen vaimonsa laajalti tunnetuiksi myöskin Pohjanmaan ja Savon heränneissä piireissä. Millaista Helsingin pietistain seuraelämä siihen aikaan oli, näkyy seuraavasta, muutaman Wegeliuksen perheen jäsenen myöhemmin kirjoittamasta kertomuksesta:
"Wegeliuksen koti oli heränneitten kokouspaikka. Seuroja pidettiin siellä joka sunnuntaina iltapäivällä. Olin silloin lapsi enkä tarkemmin voi selvittää, minkälaisia hartauskokoukset olivat. Sen vain muistan, että niissä paljo veisattiin, sekä Siionin virsiä että vanhaa virsikirjaa. Sitten luettiin saarna jostakin postillasta, tavallisesti Björkqvististä tahi Nohrborgista, jonka jälkeen taas veisattiin. Meidän lasten täytyi olla saapuvilla seuroissa, ja selvästi muistan, että Nohrborgin pitkät saarnat, joista emme käsittäneet mitään, meitä hyvin väsyttivät. Odottamalla odotimme amen-sanaa. Semmoista oli sen ajan uskonnollinen kasvatus; lapsen luontoa ei ymmärretty. Heränneitten kokouksia pidettiin kristillisen elämän tärkeänä tekijänä ja kokouksissa käymistä tämän elämän todistuksena, niin että pitempiaikaisen poissaolon heränneitten seurasta arveltiin todistavan armosta luopumista tahi ainakin ensimmäisen rakkauden jähtymistä. Tämän yhteydessä tahdon mainita muutaman tapahtuman näiltä ajoilta. Heränneitten joukkoon kuului pohjalainen ylioppilas H. Tämä oli jonkun ajan ollut poissa kokouksista. Se huomattiin, ilman että siitä kuitenkaan johdettiin hänelle epäedullisia johtopäätöksiä. Muutamana päivänä kutsui Wegelius heränneet, niiden kera H:nkin, perhejuhlaan. Hän tulikin, ja jättäessään hyvästi, lausui hän isännälle: 'kiitän, että setä uudelleen on ottanut minut joukkoon'."
Olemme ennen maininneet, että seuroihin liittyvät kamaripuheet olivat hyvin tavallisia varsinkin Pohjanmaalla. Niitä kaipasivat senpuolen heränneet helsinkiläisten ystäviensä seuroissa. Kuvaava on seuraava, ehkä silloista vikoilemishenkeäkin ilmaiseva, ylläolevan kertomuksen loppuosa: "Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin seuroihimme tuli raatimies C. Uuskaarlepyystä. Kaikki olivat kokoontuneet. Veisattiin hartaasti ja eloisasti virsi toisensa perästä. Vieras istui äänetönnä ja tylyn näköisenä. Hänelle tarjottiin veisukirja, mutta hän teki poistavan liikkeen kädellään ja pudisti päätään. Kummastelin hänen käytöstään, lapsellisuudessani ajatellen, miten hän saattoi olla niin jumalaton, ettei hän tahtonut ottaa osaa veisuuseen. Seurojen päätyttyä ja miespuolisten osanottajien kokoonnuttua Wegeliuksen huoneeseen, alkoi C. nuhdella heitä siitä, että he aivan yksipuolisesti olivat käyttäneet aikaa hengellisiin harjoituksiin, unohtaen tärkeämmät asiat. 'Tulin tänne', hän lausui, 'ja täällä oli vain veisuuta ja jälleen veisuuta. Minulle tarjottiin kirja, mutta en jaksanut veisata. Olen aivan uupunut tuosta alituisesta veisaamisesta. Soisin että kokouksissa keskusteltaisiin sielunasiasta. Siitä olisi varmaankin paljon siunausta — se elvyttäisi hengellistä elämää'. Nöyrästi kuunteli Wegelius tätä muistutusta, mikäli muistan myöntäen, että huomautus oli oikeutettu". Kertomus on siihenkin nähden huomattava, että se osoittaa, kuinka peittelemättä ja suoraan heränneet vieraassakin paikassa ystävilleen lausuivat ajatuksensa.
Wegelius oli näinä aikoina jo yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli näet syntynyt 1799. Hänen toinen vaimonsa oli häntä 23 vuotta nuorempi. Paitsi heitä ja ensinmainitun kolmea sisarta oli Helsingissä vielä siihen aikaan useita muita heränneitä säätyläisiä sekä melkoinen joukko muihin kansanluokkiin kuuluvia ihmisiä. Eniten huomiota näistä kaikista ansaitsee Otto Edvard August Hjelt, joka, niinkuin ennen on mainittu, jo "Wenellin häiden" aikana (II, 410) kuului heränneisiin ja lähinnä seuraavina vuosina nähtiin heidän seuroissaan Savossakin ja Pohjanmaalla. Heinäkuussa v. 1850 meni hän naimisiin Yolanda Aurora Thunebergin kanssa, ja silloin perustettiin koti, joka myöhemmän herännäisyyden historiassa on varsin tärkeä. Yolanda Hjelt, joka oli syntynyt v. 1826, oli elävä kristitty ja erinomaisen herttainen ihminen. Hän oli paljon oleskellut K. K. von Essenin kodissa Ylihärmässä ja siellä tutustunut Suupohjan suureen herännäisyysliikkeeseen. Miten kalliina hän piti siellä kuulemiaan seurapuheita, saarnoja ja keskusteluja, näkyy siitäkin, että hän kirjoitteli niitä muistikirjaansa. Tässä kirjassa löytyy nim. lyhyitä, joskus pitempiäkin muistiinpanoja Paavo Ruotsalaisen, O. H. Helanderin, Lauri Stenbäckin, Malmbergin, von Essenin, J. I. Berghin, Östringin, Svahnin y.m. puheista, otteita heränneitten ystävien kirjeistä j.n.e. Eheää käsitystä niistä puheista, joihin tämä muistikirja viittaa ja joita se osittain kertookin, ei saa, mutta kirjoittaja olikin kirjoittanut ne vain itseänsä eikä julkisuutta varten. Hänelle muistiinpanot kyllä riittivät johtamaan mieleen kalliita opetuksia ja muistoja.
Otto ja Yolanda Hjeltin koti oli jo 1850-luvun alussa heränneille rakas, ja sinne saapui, samoinkuin Wegeliuksen tykö, monesti kaukamatkaisiakin vieraita eri osista maata. Usein pidettiin sielläkin hartauskokouksia, ja usein saapuivat ystävät muulloinkin sinne "ainoasta tärkeästä" puhumaan. Etäällä asuvista heränneistä olivat etenkin Bergh-veljekset ja luutnantti Colliander Valkealasta Hjeltille likeisiä. J. F. Berghin kanssa oli hän vilkkaassa kirjeenvaihdossa. Jos tämä kirjeenvaihto usein koskikin taloudellisia asioita, Bergh kun tuontuostakin vetosi Hjeltin toimellisuuteen ja auttavaisuuteen raha-asioissa sekä monenkaltaisissa seurakuntansa hoitoon kuuluvissa taloudellisissa kysymyksissä, ei jäänyt semmoisissakaan kirjeissä unohduksiin elämän tie taisteluineen, koetuksineen ja voittoineen. Tämä oli heidän ajatusvaihtonsa punaisena lankana, johon neuvottelut jokapäiväisen elämän tehtävistä ja huolista aina liittyivät. Samalla alttiudella ja veljellisellä rakkaudella toimitti Hjelt, niinkuin usein myöskin Wegelius, Pohjanmaallakin ja Savossa asuvien ystävien asioita Helsingissä. Hän oli aina valmis auttamaan, usein suorittaen tarvittavat maksutkin etukäteen. Vaikuttimena oli rakkaus, ei oma etu.
Suoritettuaan filosofianlisensiaatti-tutkinnon (1846) ja työskennellen yliopiston kirjaston ylimääräisenä amanuenssina, antautui Hjelt lääketieteen alalle, valmistui lääketieteen kandidaatiksi kesäkuussa 1852 ja määrättiin anatomian dosentiksi lokakuussa samana vuonna. Kesällä oleskeli hän maalla. Sinne lähtiessään kirjoitti hän J. F. Berghille: "Maanantaina oli minulla tutkinto. Sain kaikilta yksimielisesti 'laudatur'. Minun täytyy nyt lähteä maalle, jotta tuuli saisi puhaltaa pois kaikki kiitoslauseet — ainakin muutamat".
Kolmaskin seurapaikka oli näiden aikojen Helsingin heränneillä: laivanrakennusmestari L. P. Kjäldströmin koti. Sekin vartioksi herännäisyyden pääkaupungissa menneinä aikoina syttynyttä tulta, osoittaen samalla, että tämä tuli ei vielä ollut sammunut työkansankaan keskuudesta. Samaa todistaa vielä selvemmin se tosiseikka, että etenkin Wegeliuksen kodissa pidetyissä seuroissa kävi hyvin paljon viimemainittuun kansanluokkaan kuuluvia ihmisiä. Tämä pääkaupunginkin herännäisyyden kansanvaltainen leima loukkasi kovin liikkeeseen kuuluvien säätyläisten kääntymättömiä sukulaisia ja entisiä tuttavia. Paljon mielipahaa sai varsinkin Wegelius tämän johdosta kokea. Mutta varsinaisen vainon alaiseksi eivät Helsingin tämänaikaiset heränneet enää joutuneet. Tuo oli jäänyt niiden osaksi, jotka 1830- ja 1840-luvulla siellä olivat seuroja johtaneet. Eikä noussut pääkaupungin herännäisyyden liekki enää niin korkealle kuin silloin. Se oli jo laskemassa, eikä vartijain tehtävänä enää ollut saada sitä niin suureksi, että se herättäen valaisisi koko maata. Tämä tehtävä oli siirtynyt Pohjois-Suomen heränneen kansan suoritettavaksi. Mutta Helsingin heränneitten huoleksi jäi siellä syttyneen tulen hoitaminen niin, ettei se sammuisi. Ja tämäkin tehtävä oli pyhä tehtävä sekä ainakin muutamissa suhteissa vaikeampi, kuin heidän edeltäjäinsä keväisen toivon innostuttama työ.
Tieto Suupohjan herännäisyydessä tapahtuneesta jaosta koski kipeästi Helsingin heränneisiin. Kesällä 1852 kirjoittaa Hjelt J. F. Berghille: "Enemmän kuin surullisia sanomia kuuluu Pohjanmaalta", sekä muutamia kuukausia myöhemmin: "Luulen että moni Pohjanmaalla sattuneiden surullisten tapahtumain johdosta on tullut siihen luuloon, että vika on ollut opetustavassa, ja silloin on käänne toisaalle hyvin läheltä tarjona. Toivokaamme, että Jumala kärsivällisyydessään vielä armahtaisi seurakuntaansa ja ettei hän lakkaisi sitä johtamasta eikä väsyisi sen kevytmielisyydestä. Silloin selviäisivät asiat ehkä vieläkin. Mutta tämmöisinä aikoina on järjen arkuudella suuret vaatimukset."
Vanhastaan olivat etenkin Nurmijärven heränneet likeisessä yhteydessä Helsingin herännäisyysliikkeen kanssa. J. F. Berghin siellä pappina ollessa nähtiin näet heidän hartauskokouksissaan usein ystäviä pääkaupungista, ja hänen sanankuulijoitaan saapui yhtä usein helsinkiläisten seuroihin. Silloin olivat hänen valtaava persoonallisuutensa ja hänen elävät puheensa joukkoja yhdistämässä ja liikettä herättäen vilkastuttamassa. Mutta muutos vastakkaiseen suuntaan tulee heti Berghin Jaakkimaan muuton jälkeen näkyviin Nurmijärven heränneissä. Vanhat alkavat väsyä, uusia herätyksiä ei tapahdu. Eikä siinä kyllin. Tuossa yhä pienenevässä kantajoukossakin, joka jalon opettajansa varoituksia ja opetuksia muistaen vanhaan tapaan vielä kokoontuu sanan ääreen ja koettaa estää herännäisyyden tulta sammumasta, syntyy eripuraisuutta ja hajaannusta. Tämän tiesivät Helsinginkin heränneet, joiden puoleen nurmijärveläiset kääntyivät neuvoa pyytämään, mutta ei pystynyt kukaan heistä Berghin johtajatointa jatkamaan. He olivat kiitollisia siitäkin, että yksimielisyys vallitsi heidän omassa keskuudessaan. Virkistäviä hetkiä Nurmijärven heränneille olivat ne, jolloin luettiin joku Berghiltä saapunut kirje, mutta eivät voineet semmoisetkaan tervehdykset palauttaa menneitä aikoja. "Voi kuitenkin", kirjoittaa muutama nurmijärveläinen tuolle rakkaalle poismuuttaneelle opettajalle, "kun ei ole harjaantunutta opettajaa täällä eikä oikein muutakaan miestä. Kyllä on meillä ylimmäinen opettaja, kaikkivaltias Jumala ja hänen sanansa, mutta kuinka monta on, jotka sitä lukevat ja ymmärtävät oikein. Kukin selittää sitä eri tavalla. Siitä tulee niin ikävä ja epäilee pian kaikkia. Täytyy jäädä tyhjänä seisomaan Kaikkitietävän eteen tuomittavaksi ja opetettavaksi. Mutta toiselta puolen näyttää kuitenkin, ettei tule yksin toimeen, kun luonto on niin laiska valvomaan. Näyttää että seurustelu olisi tarpeellista, mutta pelkään ja olen havainnut, että sekin on vaarallista". Kirjeen kirjoittaja — hänen nimensä on Juhana Maula — valittaa sitäkin, että nurmijärveläisten seuroissa vallitseva ihmisorjuus estää häntä vapaasti ajatuksiansa lausumasta sekä että "järjestys näyttää hullulta". Hän näkyy tarkoittavan evankelisen suunnan oppia, joka sielläkin oli saanut jalansijaa. Hyvin tuntuu hän kaipaavan sitä vilkasta herännäisyysliikettä, jonka keskuudessa hän Berghin aikoina oli elänyt. Hakemalla hakee hänen silmänsä semmoista, mutta ei löydä sitä lähiseuduiltakaan. Kuvaava on varsinkin seuraava lause hänen kirjeessään: "Tampereella sanovat olevan parannuksenteon hyvin voimassa ja saattaa ollakin". Näistäkin sanoista voi päättää, miten pieni Etelä-Suomen herännäisyysliike oli. Maulan kirje on kirjoitettu jo v. 1849 ja todistaa niinikään, ettei herännäisyys edellisinä vuosikymmeninäkään ollut saanut varsinaista jalansijaa tässä osassa maata, vaikka sen nuori voima silloin, niinkuin olemme nähneet, sai aikaan herätyksiä Uudellamaallakin ja Etelä-Hämeessä. Evankelisen suunnan katsantotavalle sitävastoin osoittautui näiden seutujen kansa paljon alttiimmaksi.
Porvoossakin, missä Berghin Nurmijärvellä ollessa löytyi paljonkin myötätuntoisuutta herännäisyydelle, näkyy evankelinen suunta näinä aikoina päässeen miltei yksinomaan vallitsevaksi uskonnollisissa piireissä. Pohjanmaan herännäisyydessä syntynyt erimielisyys antoi Hedbergille ja hänen ystävilleen aihetta siihen toivoon, että voitaisiin saada aikaan sovinto heidän ja pietismille kylmentyneiden heränneitten välillä. Siinä tarkoituksessa käännyttiin sovinnollisesta mielestään tunnetun J. F. Berghin puoleen. Niinpä kirjoitti Porvoon tuomiokapitulin amanuenssi K. M. Alopaeus tähän tähtääviä kirjeitä viimemainitulle. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa, että Hedberg samaan aikaan oli ilmaissut mielipahansa sen johdosta, että hänen kannattajissaan oli syntynyt äärimmäisyys-suunta, joka yhä rohkeammin julisti syntien anteeksiantamista upposuruttomille ihmisille, sekä että moni hänen vakavamielisistä ystävistään niinikään tahtoi pysyä erillään sanotun äärimmäisyyden edustajista. Kun Bergh kesällä 1852 aikoi lähteä Turun puoleen terveyttään hoitamaan, kirjoitti Alopaeus hänelle: "Jos tapaat vanhan ystävämme Hedbergin, joka kunnioituksella ja lämpimällä ystävyydellä muistaa sinua ja nyttemmin toisin ajattelevia ystäviään, niin katoaisi sinustakin kaikki väärinkäsitys, ja vanha luottamus palajaisi. Suomeksi vasta julkaisemansa raamatunrekisterin esipuheessa hengittää ukko Renqvist loppumatonta katkeruuttaan poismennyttä Paavo-ukkoa ja Hedbergiä vastaan, käsittäen väärin etenkin viimemainittua. Voi, jos herrat väittelijät vihdoinkin poistuisivat taistelutantereelta ja ahkerasti tarkastaisivat omaa sydäntänsä! Se tuottaisi heille ja kristikunnalle paljon enemmän siunausta. Sieltä löydämme julmimman pedon ja oikean antikristuksen, joka esteettömästi saa hävitystyötään tehdä niissä, jotka vaanivat veljiensä vikoja ja säälimättä niistä huutavat. Muuten olen huomannut, että Hedberg kirjoissaan monessa paikoin teroittaa lain käyttämisen välttämättömyyttä, jota paitsi ei sovi epäilläkään, että hän pitää sitä uskoa, jota ei seuraa parannus, uusi-syntyminen ja jokapäiväinen uudistus, perkeleen petoksena. Hedbergin ansio edellä monen muun maamme opettajan on vihdoin se, että hän alituisesti viittaa raamattuun ja sen keskipisteeseen, ytimeen ja lähteeseen, Kristukseen. Jos tätä neuvoa noudatamme ja viljelemme raamattua jokapäiväisenä sielunravintona, niin täytyyhän Kristuksen tulla autuutemme ainoaksi perustukseksi, a-ksemme ja o-ksemme, vapahtajaksemme ja auttajaksemme. Tarkaten Jumalan sanaa ja kätkien sen sydämeensä, antautuu syntisraukka Jumalan johdatettavaksi, antaen itseään hallita hänen tahtonsa mukaan. Täten tulee armoa etsivän ihmisen ravintona olemaan ei ainoastaan evankeliumi, vaan niin sanoakseni lakikin. Jolleivät lutherilaiset paavit pitkien aikojen kuluessa olisi sortaneet evankeliumia ja salanneet Kristusta, niin ei Hedbergin synnyttämä reaktsioonikaan olisi ollut tarpeellinen. Jos sinä, niinkuin minä, olisit tekemisissä väärän evankeliumin saarnaajien kanssa, miten toisenkaltaiselta kuuluisi korvissasi heidän puheensa rehellisen veljemme Hedbergin todistukseen verrattuna!"
Alopaeuksen näitä asioita koskeva kirjeenvaihto Berghin kanssa näkyy osaksi johtuneen siitä mielipahasta, minkä A. W. Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamat kirjat olivat hänessä herättäneet. Hän valittaa sitäkin, että Berghkin oli "allekirjoittanut sen sotasankari Ingmanin ja muiden Paavon koulukuntaan kuuluvien kuolemantuomion, jonka esineenä oli vanha ystävä ja rakas veli Hedberg". Jo tästäkin lauseesta näkyy, että Bergh edelleen jyrkästi pysyi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla. Samaa todistavat muutamat muutkin kohdat Alopaeuksen kysymyksessä olevissa kirjeissä.
Etelä-Suomen papistossa emme näinä aikoina tapaa ainoatakaan varsinaisen herännäisyyden huomattavampaa edustajaa. Nämä ovat kaikki etsittävät Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta. Väärin olisi kuitenkin sanoa, ettei herännäisyyden vaikutusta näkynyt Uudenmaan ja Etelä-Hämeenkin papeissa. Moni näidenkin seutujen sielunpaimenista oli suoranaisesti tahi ainakin välillisesti saanut syviä vaikutuksia siitä heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativasta hengestä, joka niin voimallisesti vaikutti herännäisyyden kotiseuduilla. Ja missä ei pappi ollut altis tämän hengen vaikutuksille, siellä vaati ainakin joku sielunsa tilaa huolehtiva sanankuulija häntä asemaansa ajattelemaan sekä näkemään, ettei "vanhan hyvän ajan" kirkkojumalisuus enää riittänyt ihmisiä tyydyttämään. Muuttunut oli yleinen katsantotapa; ei maailmakaan enää sanonut ketä hyvänsä kristityksi eikä sillekään mikä saarna tahansa kelvannut. Tuo on herännäisyyden vaikutusta, ja tämä vaikutus on nähtävänä niissäkin osissa maata, missä liike semmoisenaan ei voittanut alaa.
Miten köyhä herännäisyydelle uskollisista papeista Etelä-Suomi ylimalkaan onkin, tapaamme siellä kuitenkin vielä 1850-luvun alussa muutamia semmoisia. Näitä oli J. F. Berghin vanha ystävä ja asetoveri K. Aspegren (II, 243), joka vuodesta 1835 oli ollut ja vieläkin toimi kappalaisena Tuusulassa. Vaikka hän oli sairaloinen ja teki paimentyötään sekä hengellisessä että taloudellisessa suhteessa ahtaissa oloissa, joita sitäpaitsi hänen lastensakin kelvottomuus vaikeutti, ei pahentunut hän Herran kuljetukseen eikä herännäisyyden ristin tielle vaativaan oppiin. Melkoinen joukko heränneitäkin löytyi hänen seurakunnassaan, näiden joukossa niitäkin, jotka vielä muistivat Berghin paimentyötä näillä seuduin. Varsinkin Aspegrenille oli tämä muisto rakas. Pitkään aikaan hän ei ollut tuosta jalosta ystävästään paljonkaan kuullut eikä edes ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Vastoinkäymisten lisääntyessä — hän oli muunohessa turhaan hakenut parempia paikkoja tarttui hän vihdoin kynään, kertoen Berghille kärsimyksistään, muunohessa kirjoittaen (lokakuussa 1849): "Epäilen suuresti, haenko enää mitään paikkaa, sillä olen väsynyt vaalimatkoihin ja talvella sain kovan ja pitkällisen taudin. Arndtin 'Totisesta kristillisyydestä', joka nyttemmin on ollut pääravintonani, luin Jumalan kaitselmuksesta ja sain siitä mitä suloisimman ja lujimman tukeen luottamukselleni Herraan ja hänen isälliseen huolenpitoonsa ja kaikkiviisaaseen johdatukseensa. Sentähden olen ilolla voinut antautua hänen turviinsa. Voi, kuinka turvallista on, kun tuo muutoin niin levoton sydän täydellä varmuudella saa kokea, että meillä on kaikkiviisas, hyvä ja kaikkivoipa isä taivaassa. Kun hän pitää perää elämämme haahdessa, niin saa olla tyytyväinen, jos ulkonainen ihminen ei saakaan kaikkea, mitä se toivoo, sillä hän tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Jos vain voisin oikein tehdä hänen työtään! — Koetukseni jatkuvat, mutta nehän ovat välttämätöntä jokapäiväistä leipää, jotta yhä paremmin oppisin tuntemaan kurjuuteni ja turmelukseni ja siten tulisin pakoitetuksi etsimään voimaa Jesuksessa, voidakseni hänen jäljissään vaeltaa murheen laakson läpi". Kirjeen lopussa lausuu Aspegren sen toivomuksen, että Bergh kävisi entistä työalaansa tervehtimässä, lisäten että "moni muukin" toivoi samaa.
Paljon ikävää sai Aspegren kokea kirkkoherraltaan, J. Ihlströmiltä, joka kaikesta päättäen oli julki jumalaton mies. Heidän väliset riitansa päättyivät vihdoin oikeusjuttuun. Aspegren oli näet tuon esimiehensä ollessa poissa seurakunnasta vihkinyt pariskunnan, jonka avioliiton päättämiselle oli ilmoitettu muutama vähäpätöinen, hänelle tuntematon este. Tämän johdosta syytti Ihlström häntä tuomiokapitulissa virkavirheestä, vetäen kannekirjassaan esille kaikenlaisia muitakin muistutuksia virkaveljeään vastaan. Aspegren, joka siihen asti nöyrästi oli koettanut kärsiä esimiehensä hävyttömyyttä ja jumalattomuutta, ei enää vaiennut. Tuomiokapitulille antamassaan selityksessä ilmoitti hän, että Ihlström monessa tilaisuudessa oli pilkannut uskontoa, muunohessa sanonut muutamalle heränneelle isännälle, joka kinkerien päätyttyä oli tarjonnut hänelle lasin punssia: "tämäkö on sitten sitä kääntymistä", nimittänyt Möllerin katkismuksen armonjärjestystä "kestikievarijärjestykseksi", sanonut Murbachin saarnoista: "koko kirja sisältää paljasta roskaa ja olisi senvuoksi poltettava, sillä sen kirjoittaja on ollut hullu, niinkuin nekin, jotka sitä lukevat", antanut koirilleen evankelistaan nimiä sekä niiden kuoltua "passittanut ne vapahtajan tykö" j.n.e. Asia lykättiin kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Aspegrenin selityksessä löytyi kuitenkin yksi syytös Ihlströmiä vastaan, johon nähden tuomiokapituli heti teki päätöksen. Jo v. 1845 oli mainittu virasto kiertokirjeellä kieltänyt papistoa toimittamasta kantojaan kinkerien yhteydessä. Ihlström ei ollut määräystä noudattanut, vaikka piispa Ottelin v. 1851 seurakunnassa pitämässään tarkastuksessa vakavasti oli häntä siitä muistuttanut. Tästäkin virkavirheestä oli Aspegren selityksessään huomauttanut. Seurauksena oli, että tuomiokapituli keväällä 1852 eroitti Ihlströmin virasta puoleksi vuodeksi. Tämä valitti hovioikeuteen, valituskirjassaan väittäen, että "hänen virkaveljensä monta kertaa oli tehnyt itsensä syypääksi pappisviran menettämiseen". Muunmuassa syytti hän Aspegrenia liiallisesta ankaruudesta rippikoululapsia kohtaan, niin että näitä oli täytynyt "piilopaikoistaan rummulla kutsua kouluun", sanoi että hän "synkkämietteisillä viittauksilla oli saanut aikaan eripuraisuutta ja pahennusta perhe-elämässä" sekä ettei hän esimiehelleen ollut osoittanut asianomaista kunnioitusta. Hovioikeus vahvisti tuomiokapitulin päätöksen, ottamatta huomioon Ihlströmin Aspegrenia vastaan tekemiä syytöksiä. Viimemainittu, joka Porvoossa sattumalta sai nähdä asiakirjat, pyysi tuomiokapitulia vaatimaan Tuusulan pitäjänkokouksen lausuntoa Ihlströmin häntä vastaan tekemistä syytöksistä. Että hän oli syytön näihin syytöksiin, näkyy siitä, että pitäjänkokous todisti ne kerrassaan perättömiksi. Kihlakunnanoikeuden käsiteltäväksi lykätty juttu keskeytyi Ihlströmin talvella 1853 tapahtuneen kuoleman kautta. Aspegren määrättiin Tuusulan v.t. kirkkoherraksi ja vähän myöhemmin vakituisena samaan virkaan.
Silmäillessämme Etelä-Suomen uskonnollisia oloja 1850-luvun alkuvuosina ja niitä jälkiä, joita herännäisyys oli sinne jättänyt, emme saa unohtaa luutnantti K. A. Collianderin Herralle pyhitettyä kotia Valkealassa. Pitäjän ja sitä ympäröivien seutujen suruttomuus ei voinut sammuttaa sitä Jumalan hengen tulta, joka tässä kodissa paloi. 1850-luvun alussa loisti se yhtä kirkkaana kuin Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin herätyksen alkuaikoina. Usein kävi varsinkin ensinmainittu etäällä asuvia ystäviä tervehtimässä ja usein esiintyi hän puhujanakin heidän seuroissaan. Hänen elävähenkiset, lapsellista uskoa Herraan todistavat sanansa ja se syvä kokemus ristin tien salaisuuksista, joka näissä sanoissa tuli näkyviin, lähtivät sydämestä ja synnyttivät vastakaiun kaikissa tosi heränneissä kuulijoissa. Samaa vaikutti hänen kaunis veisuunsakin. Se särki monen suruttomankin mielen. Jaakkimassa kävi Colliander usein Berghiä ja muita sikäläisiä ystäviä tapaamassa. Sieltä kuljettiin kesäisin ensin Puhoisiin, mistä matkaa jatkettiin veneellä Savonlinnan ohi Kuopioon. Matkalla käytiin maissa etenkin niillä seuduin, missä löytyi heränneitä. Moni näillä matkoilla lausuttu sana jäi koko elinajaksi matkustajain ja rannalle jääneiden ystävien mieleen. Kerrottakoon tässä yksi semmoinen sana. J. F. Bergh oli saattanut Collianderin, J. I. Berghin ja moniaita muita ystäviä Jaakkimasta Puhoisiin. Matkalla oli puhuttu muutamista Herran lepoon vasta muuttaneista ystävistä. Vierasten vene oli jo kulkenut vähän matkaa, kun luutnantti Colliander huusi rannalla seisovalle Berghille: "Jos pääset ennen meitä, niin vie terveisiä heille".
K. A. Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin kristillisyyttä kuvaamaan kerrottakoon heidän käytöksensä muutamien heitä kohdanneiden taloudellisten vahinkojen johdosta. Eräänä syysyönä 1847 syttyi Valkealan kartanon asuinrakennus tuleen ja paloi tuhaksi. K. A. Colliander oli vierailemassa muutaman ystävänsä luona. Tätä ystävää pyysi A. M. Colliander tulipalon jälkeisenä päivänä kirjoittamassaan kirjeessä isälleen tapahtumasta varovasti ilmoittamaan. Kertoessaan tulipalosta, irtaimiston pelastamisesta y.m. siihen kuuluvista asioista, ei unohda hän puhua Jumalan armollisesta varjeluksesta ja johdosta, kirjeessään muunmuassa lausuen: "Mielemme ovat vielä hyvin vähän selvinneet huumaustilastaan. Järjellämme olemme kyllä selvästi nähneet Herran oman käden, mutta Herran henki on vähän, aivan liika vähän saanut laskea tämän sydämillemme, tehdäksensä sen meille hyödylliseksi ja siten täyttääksensä, mitä hän tällä on tarkoittanut. Me olemme niin kovasydämisiä ihmisiä, mutta kuitenkin on Herra vielä tässä tulipalossa osoittanut meille suurta laupeutta. — — — Jumala varjeli pelastustyöhön osaaottaneiden sekä hengen että terveyden, vaikka kumpikin monen, ja juuri minunkin kohdalla oli suuressakin vaarassa; hän säästi ruumiini tulipalon liekeiltä ja köyhän sieluni helvetin tulelta". — Neljä vuotta myöhemmin paloi Valkealan kartanon uusi päärakennus. Tulipalo alkoi eräänä kesäpäivänä puolipäivän aikana. Paljon ihmisiä, niiden joukossa läheisyydessä asuvat säätyläiset, jotka aina olivat moittineet talon liiallista jumalisuutta, oli kokoontunut paikalle. Luutnantti Colliander ei silloinkaan ollut kotona. Hänen paikalle saapuessansa oli rakennus jo ilmitulessa. Hän heittäytyi poikansa kaulaan, alkaen hetken kuluttua tämän kanssa veisata kiitosvirttä. "Näkee mitä semmoinen kristillisyys vaikuttaa", kuului säätyläisten joukosta, "sehän tekee ihmiset hulluiksi." — — Asian valaisemiseksi tulee meidän mainita, että Valkealan kartano oli vakuuttamatta, luutnantti Colliander kun, samoinkuin sen ajan heränneet yleensä, piti palovakuutusta syntinä.
Tämmöisiä piirteitä tapaamme paljon vielä tämänkin ajan heränneissä. Niissä kuvastuu se tunteitten rikkaus, sydämellisyys ja hellyys, jotka kaiken jyrkkyyden ja ulkonaisen karkeuden uhalla painoivat leimansa varsinkin aikuisempien vuosien herännäisyyteen. Oppiriitojenkaan kovat taistelut ja sydämettömät tuomiot eivät saaneet tätä leimaa poistumaan niistä, jotka pysyivät uskollisina liikkeen hengelle. Yksi näitä oli, jos kukaan, Kustaa Adolf Colliander. [Lähteitä: Adolf Wegeliuksen muistikirja; leht. Wilh. Wegeliuksen y. 1912 kirjoittama, past. U. Wegeliukselle lähettämä kertomus A. W. Wegeliuksen kodista ja Helsingin heränneitten seuroista; Otto Hjeltin kirjeet J. F. Berghille 16/3 52, 22/5 52, 16/6 52, 7/7 52, 23/10 52; E. J. Olinin, Jaakko Leanderin, Juhana Maulan (kaikki Nurmijärvellä) kirjeet J. F. Berghille 21/2 49, 7/4 49, 25/11 49; K. M. Alopaeuksen kirjeet J. F. Berghille 19/6 52 ja 27/5 51; Sukukirja; Paimenmuisto; Kert. Otto Hjelt, O. I. Colliander y.m.; A. M. Collianderin kirje muutamalle ystävälle 23/9 47. (Kirjeen on minulle lainannut ja siitä täydentäviä tietoja minulle hyväntahtoisesti antanut kunnallisneuvos A. N. Colliander).]
XX.
Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun alkuvuosina.
Niistä kirkkomme hallitusmiehistä, jotka vainojen aikana, olivat olleet johtamassa tuomiokapitulien toimenpiteitä herännäisyyden vastustamiseksi, oli jälellä ainoastaan piispa Ottelin. Niinkuin olemme nähneet, oli hän vielä v. 1850 Kuopiossa pitämässään piispantarkastuksessa hyvinkin selvästi osoittanut, että esim. J. I. Bergh oli hänelle vastenmielinen henkilö, sekä mahtipontisella esiintymisellään koettanut pelottaa seudun muitakin heränneitä. Tuetta tämmöiselle esiintymiselle oli hän silminnähtävästi luullut saavansa muunmuassa Paavo Ruotsalaista vastaan siihen aikaan vireellä olevasta oikeusjutusta, jonka vaiheista hänelle oli toimitettu tarkat tiedot. Viimemainittua luuli hän olevansa oikeutettu arvostelemaan jos kuinka ankarasti ja halveksivasti. Kun esim. B. K. Sarlin toukokuussa v. 1850 papiksi-vihkimistään varten kävi hänen luonaan, neuvoi hän häntä pysymään erillään heränneistä, muunmuassa lausuen: "Paavo Ruotsalainen on heittiö". Monesta seikasta päättäen, näkyy Ottelin muutoin arvelleen, että herännäisyyden aika jo oli loppunut. Tätä hänen ajatustaan tuki voimallisesti etenkin evankelisen suunnan leviäminen Etelä-Suomessa. Niinkuin olemme nähneet, esiintyivät tämän suunnan äärimmäiset edustajat varsinkin Porvoossa niin ilmeisesti maailmaa ja maailmankaltaisuutta suosivina, ettei heidän puheissaan ja esiintymisessään herännäisyyden jälkiäkään enää näkynyt, ja mitä Etelä-Savon rukoilijoihin tulee, oli heidän toimintansa siksi hiljaista ja vähän huomiota herättävää, ettei siltäkään puolen näyttänyt olevan mitään pelättävää. Renqvistkin sai näinä aikoina olla aivan rauhassa. Ei ole mahdotonta, että hänen kiivaat hyökkäyksensä Ruotsalaista vastaan olivat tehneet hyvän vaikutuksen Otteliniin. Olihan hän "Väärän opin kauhistus"-kirjassa huomauttanut, että Ruotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa olivat tuottaneet tuomiokapitulille paljon huolta.
Muutamassa, pari viikkoa Paavo Ruotsalaisen hautajaisten jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä mainitsee J. F. Bergh, että "piispa" oli tiedustellut hänen mainitussa tilaisuudessa pitämänsä ruumissaarnan syytä sekä "vaatinut hänen selitystään". Vaikka tämä tiedustelu todistettavasti oli yksityistä laatua, Porvoon tuomiokapitulin seikkaperäisissä pöytäkirjoissa kun ei löydy mitään todistusta asiasta, tiedetään että Bergh Ottelinilta sai sekä kirjalliset että suulliset nuhteet "laittomasta ja säädyttömästä käytöksestään". ["För sitt olagliga och otillständiga beteende" (sekä N. G. Arppe että K. B. Sarlin sanoivat varmaan muistavansa nämä sanat).].
Tehokkaampiin toimenpiteisiin Paavo Ruotsalaisen edustaman uskonsuunnan ehkäisemiseksi ei Ottelin näinä aikoina ryhtynyt. Tämä ei kuitenkaan todista, että aika olisi muuttanut hänen mielipiteensä herännäisyyden merkityksestä Suomen kirkolle. Varsinkin hänen esiintymisestään Bergh-veljeksiä vastaan näkyy selvästi, että hän tässä suhteessa "ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut".
Arkkipiispa Melartin kuoli v. 1847. Hän sai heränneiltäkin sen todistuksen, että hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava mies, jos kohta hän valtiollisista syistä sekä vanhojen ennakkoluulojen eksyttämänä olikin ryhtynyt pakkokeinoihin heitä vastaan. Tiedettiin niinikään, että hän monelle heränneelle papille kyynelet silmissä oli puhunut heidän elävästä kristillisyydestään, vieläpä joskus suoraan kehoittanutkin heitä toimimaan herännäisyyden periaatteiden mukaan. Paavo Ruotsalaistakin oli hän kohdellut varsin ystävällisesti, kun tämä kerran kävi hänen luonansa. Herännäisyyttä koskevista asiakirjoistakin voi päättää, että Ottelin olisi asettunut paljon suvaitsemattomammalle kannalle, jos hän olisi ollut tekemisissä Pohjanmaan heränneitten pappien kanssa.
Melartinin kuoleman jälkeen oli arkkipiispanvirka kolme vuotta täyttämättä. Vaikutusvaltaisin Turun tuomiokapitulin jäsenistä oli lukion lehtori Edvard Bergenheim. Hän oli aikuisemmin ollut historian opettajana Haminan kadettikoulussa ja määrättiin luultavasti siitä syystä arkkipiispaksi (1850), vaikka hän ei ollut ensimmäisellä vaalisijalla. Bergenheim oli vilkasluontoinen ja sivistynyt mies. Historian opettajana oli hän saavuttanut oikeutettua tunnustusta, mutta hänen uskonopilliset tietonsa olivat hyvinkin vaillinaiset. Arkkipiispana asettui hän jyrkästi hierarkkiselle kannalle ja valtiollisessa suhteessa oli hän arka sekä huolellisen tarkka toimimaan vallitsevan ohjelman mukaisesti. Hänen taitonsa Suomen kielessä oli aivan huono ja kansan syvien rivien katsantotavalle ja riennoille oli hän vento vieras.
Kesäkuun 3 p:nä 1850 ryhtyi Bergenheim arkkipiispanvirkaa toimittamaan. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä koski oppilaitoksia, jotka siihen aikaan vielä olivat tuomiokapitulien valvonnan alaisina. Jo syksyllä viimemainittuna vuonna lähti hän tarkastamaan hiippakuntansa kouluja. Tarkasti määrätystä matkasuunnitelmasta näkyy, että hän syyskuun 5-8 päivinä matkusti Orihveden ja Längelmäen seurakuntien läpi sekä Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin, josta viimemainitusta kaupungista hän 9 p:nä saapui Paltamon pappilaan. Mainitun matkasuunnitelman johdannossa sanotaan, että "matkaan käytettävissä oleva aika tällä kertaa, yhtä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta, rajoittuu hiippakunnan koululaitokseen" sekä itse suunnitelmassa, että "tulo Paltamon pappilaan, jos Jumala suopi, tapahtuu niin varhain, että kokous rovastikunnan sinne saapuneiden pappien kanssa voidaan pitää 9 p:nä kello 6 i.p." Syy tähän Bergenheimin kysymyksessä olevan rovastikunnan suhteen tekemään "poikkeukseen" matkasuunnitelman yksinomaan kouluihin kohdistuvasta ohjelmasta oli seuraava.
Ensimmäisinä vuosina pappina ollessaan, oli K. R. Petterson virkavallan sitä estämättä vapaasti saanut toimittaa sitä herätystyötä Sotkamossa, josta ennen olemme kertoneet. Seurakunnan silloinen kirkkoherra J. R. Appelgren ei häntä estellyt, ja tämän kuoltua (1847) oli kirkkoherranvirka kaksi vuotta ollut täyttämättä. Mutta jyrkkä käänne tapahtui, kun K. B. Ståhlberg v. 1849 astui tähän virkaan. Jo nuorena, jolloin hän isänsä sijaisena ja hänen kuolinpesänsä armonvuoden saarnaajana vuosina 1819-23 oli toiminut pappina seurakunnassa, oli hän asettunut silloin Kajaanissa ja siellä täällä naapuripitäjissäkin alkavaa herännäisyyttä vastaan, vaikka hänen kotipitäjässään kaikki vielä näytti hyvinkin tyyneeltä ja rauhalliselta. Oltuan senjälkeen yli kaksikymmentä vuotta kappalaisena Utajärvellä, missä liike sai hyvin vähän jalansijaa, hämmästyi hän, Sotkamoon muutettuaan, nähdessään miten suuri muutos täällä hänen poissaolonsa aikana oli tapahtunut. Emäseurakunnan ja siihen yhdistetyn Kuhmoniemen kappelin herännäisyysliike, jonka viimemainitun seurakunnan kappalainen sitäpaitsi Keis. Majesteetin v. 1841 antaman määräyksen mukaan oli hänen palkattavansa, teki häneen oudon ja häiritsevän vaikutuksen. Hän päätti ryhtyä sitä tarmokkaasti vastustamaan. Varsinkin Kuhmoniemen kappalaiseen A. N. Holmströmiin kohdistui hänen huomionsa. Turhaan koetettuaan mahtisanoilla saada muutosta aikaan ja nähdessään herännäisyyden vain voittavan yhä enemmän alaa seurakunnassa, turvautui hän tehokkaampiin keinoihin. Seudun heränneet papit saivat kuulla, että vasta nimitetylle arkkipiispalle yksityistä tietä oli ilmoitettu heidän pitämistään hartausseuroista, ja väleen saivat he kokea, ettei huhu ollut perätön. Bergenheimin kiertokirje Paltamon pappilassa pidettävästä kontrahtikokouksesta vakuutti heille, että herännäisyyden asia oli kysymyksessä. Kokous pidettiin määrättynä päivänä. Pöytäkirjaa tässä tilaisuudessa silminnähtävästi ei kirjoitettu, koska semmoista ei löydy Turun tuomiokapitulin eikä kysymyksessä olevan rovastikunnan arkistossa. Sitä arvokkaampi on saapuvilla olleen henkilön, V. L. Helanderin, antama kertomus tästä arkkipiispa Bergenheimin Paltamossa syyskuun 9 p:nä pitämästä kontrahtikokouksesta. Se kuuluu: "Kontrahtirovastilta, Paltamon kirkkoherralta K. Aejmelaeukselta, Bergenheim silminnähtävästi ei ollut saanut tietoja Kajaanin-puolen heränneitten seuroista y.m., sillä ensinmainittu oli kohdellut heränneitä pappeja ja heidän sanankuulijoitaan ystävällisesti, vaikkei hän kuulunutkaan heihin. Tarkastustilaisuudessa tuli selvästi näkyviin, mistä syytös alkuansa oli kotoisin. Ståhlberg esiintyi nimittäin syyttäjänä, koettaen saada heränneet niin epäedulliseen valoon kuin suinkin arkkipiispan silmissä. Muunohessa veti hän moittivien arvostelujensa todistukseksi esiin murhan, jonka muuan herännyt mies vähän aikuisemmin oli tehnyt. Aejmelaeus sitävastoin huomautti, että rikos oli tehty pikaisuudessa eikä siis mitenkään voinut todistaa, että heränneet siveellisessä suhteessa olivat alemmalla kannalla, kuin muu kansa. Varsinkin Holmströmiin ja hänen toimintaansa Kuhmoniemellä kohdisti Ståhlberg syytöksensä. Loistavaan piispalliseen pukuun puettuna esiintyi Bergenheim hyvin mahtipontisesti, vaatien meiltä selitystä. Holmström vastasi, että hän kyllä oli pitänyt hartauskokouksia sekä kodissaan että pitäjällä, koska hän omantuntonsa vaatimana katsoi itsensä velvolliseksi jokaisessa siihen tarjoutuvassa tilaisuudessa julistamaan Jumalan sanaa sanankuulijoilleen. Huomauttaen että sellaiset kokoukset olivat kielletyt, ne kun poikkesivat säädetystä tavallisesta järjestyksestä, käski arkkipiispa jyrkästi Holmströmin lakkaamaan niitä pitämästä. Viimemainitun asemassa olisi moni herännytkin pappi hämmästynyt tahi ainakin vaieten kuunnellut mahtavan esimiehen sanoja, mutta Holmström ei sitä tehnyt. Hän lausui: 'omantuntoni tähden en voi kieltoa totella'. Ståhlbergkin säikähti; semmoinen rohkeus tuntui hänestä kerrassaan käsittämättömältä. Bergenheim kiivastui. 'Minä näytän', hän liuskasi, 'että käytän koko piispallista mahtiani'. Vakavasti ja tyyneesti vastasi Holmström: 'Minä en voi kieltoa totella'. Ei hän ylimielisyydestä näin jyrkästi esiintynyt korkeaa esimiestään vastaan, sillä hän oli nöyrä ja vaatimaton. Mutta hän oli mies tämän sanan kauneimmassa merkityksessä — — mies jota Jumalan sana ja omatunto johdattivat, eikä voinut hän sentähden vaieta. Hänen esiintymisensä tässä tilaisuudessa oli kaunis jälkikaiku herännäisyyden vainojen ajoilta ja se tekikin syvän vaikutuksen hänen heränneisiin virkatovereihinsa".
Siitäkin syystä oli Bergenheimin hyökkäys Kainuunmaan heränneitä pappeja vastaan kohdistunut etenkin Holmströmiin, että tämä omasta ja muiden puolesta oli vastannut hänen moittiviin arvosteltuihinsa heränneistä ja heidän seuranpidostaan ja siten johtunut väittelemään hänen kanssaan. Alkuansa koski moite kyllä Krankia, Helanderia, Pettersonia sekä muita seuroja pitäneitä pappeja. Epätietoista on kuitenkin, olisiko arkkipiispa saanut kuulla täysin suoraa vastalausetta, jollei Holmström olisi ollut tilaisuudessa läsnä.
Seuraavana päivänä tarkasti Bergenheim Kajaanin alialkeiskoulua, jonka opettajina Krank ja Helander olivat. Vaikka hän tiesi, että nämä ahkerasti olivat pitäneet hartausseuroja kaupungissa, niinkuin maaseudullakin, sekä luultavasti oli kuullut, että he olivat käyneet Paavo Ruotsalaisenkin luona, ei hän edellisen päivän keskusteluista silloin enää mitään puhunut. Näyttää vähän kuin olisi hän katunut jyrkkää esiintymistään Paltamon pappilassa.
Kajaanista suuntasi Bergenheim matkansa rantaseuduille ja sieltä rantatietä myöten eteläänpäin. Luultavasti sai hän matkalla mielestään huolestuttavia tietoja Pietarsaaren rovastikunnan papistosta, koska hän, niukasta ajastaan huolimatta ja matkasuunnitelmastaan poiketen, täälläkin piti kontrahtikokouksen, jossa hän lausui tyytymättömyytensä hartausseurojen pitämisen johdosta. Muuta kuin että Bergenheim kaksi vuotta myöhemmin Lapualla toimittamassaan piispantarkastuksessa viittasi tuohon lausuntoonsa, ei tästä kontrahtikokouksesta tiedetä.
Jo syyskuun 27 p:nä tarkasti Bergenheim Waasan lukiota ja seuraavana päivänä kaupungin ylialkeiskoulua, jonka rehtorina, niinkuin ennen on mainittu, Lauri Stenbäck oli. Jos luultavaa onkin, ettei tämä ollut ehtinyt saada mitään tietoja Paltamon pappilassa pidetystä kontrahtikokouksesta, on miltei mahdoton olettaa, ettei hän olisi kuullut arkkipiispan Pietarsaaren papistolle hartausseurojen pitämisen johdosta lausumasta mielipahasta ja siihen liittyneestä kiellosta. Ainakin tiesi hän, ettei uusi arkkipiispa suinkaan ollut herännäisyyden ystävä. Näin ollen tuntuu oudolta, että Stenbäck Bergenheimin juhlallista vastaanottoa varten koulussaan sepitti tervehdysrunon, jonka oppilaansa "Maamme"-laulun säveleillä tuolle, "tunnetulle ja rakkaalle turvalleen" sitten esittivät. Miten vähäpätöinen asia itsessään onkin, ennustaa sekin selvästi sitä hajaannusta, joka siihen aikaan oli syntymässä Suupohjan herännäisyydessä. Ei niin, että Stenbäck olisi alentunut turhamaisella imartelulla hieromaan sovintoa esimiehensä kanssa — siitä esti häntä hänen aatteellinen katsantotapansa ja hänen miehekäs suoruutensa. Mutta kieltämätöntä on, että tästä runostakin kuultaa hänen herännäisyydestä yhä vieraantuva mielensä, joka ei enää ole altis arvostelemaan kirkon tätä liikettä vastustavia johtomiehiä yhtä jyrkästi pietistiseltä kannalta kuin ennen. Jos aika olikin muuttunut ja heränneittenkin puolelta vaati sovinnollisempaa esiintymistä kirkon viranomaisia kohtaan, kuin menneinä häikäilemättömien vainojen päivinä oli mahdollista, ja jos Stenbäck itse olikin kylmentynyt niille kristillisen elämän tavoille ja muodoille, jotka olivat ominaisia herännäisyysliikkeelle, on vaikea käsittää, kuinka helposti hän jo tähän aikaan näkyy vapautuneen aikuisemmasta kannastaan.
Keväällä 1852 lähti Bergenheim tarkastamaan moniaita Lounais-Suomen seurakuntia ja kouluja, ulottaen matkansa Pohjanmaalle asti. Tällä matkalla hän muunohessa vihki Ylistaron kirkon (toukok. 20 p:nä), jossa tilaisuudessa saarnasi F. O. Durchman. Viimemainitun kutsui hän Isonkyrön pappilassa kahdenkeskiseen keskusteluun. Muutamia päiviä myöhemmin kirjoittaa Durchman tästä keskustelusta F. H. Bergrothille: "Arkkipiispa tuntui tietävän kaikki, minkä olemme kuulleet Malmbergista sekä kaikki, mitä minun ja Malmbergin välillä on tapahtunut. Olin pitkässä kamarikuulustelussa hänen huoneessaan. Hän moitti suuresti esiintymistäni Malmbergiä vastaan, kieltäen minua millään ehdolla perustamasta uusia puolueita y.m. Selitin etten milloinkaan ole ollut taipuvainen sitä tekemään, vaan päinvastoin, sekä lausuin, että kaikki mikä saattoi näyttää puolueellisuudelta, johtui niistä vainoista, joiden alaisiksi jo Kalajoella jouduimme ja joiden tähden minä ja moni minun kanssani olimme tulleet pakoitetuiksi pitämään koko muuta joukkoa vihamielisenä kaikelle elävähenkiselle kristillisyydelle". Samaan tapaan puhuu Durchman samana päivänä Jos. Grönbergillekin kirjoittamassaan kirjeessä.
Miltei varmuudella saattaa olettaa, että Bergenheimille tämän tarkastuksen jälkeen toimitettiin lisätietoja Malmhergista. Että suuri osa näistä tiedoista oli kotoisin uuden suunnan piiristä, näyttää niinikään jokseenkin varmalta. Seurauksena oli, että Bergenheim syyskuussa s.v. piti piispantarkastuksen Lapualla. Että tämä tarkastus miltei yksinomaan koski Malmbergiä, se tuli niinikään pian näkyviin. Jo ensi päivänä kutsui arkkipiispa hänet kahdenkeskiseen kuulusteluun. Malmberg on itse Reinhold Helanderille muutamia viikkoja myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä seikkaperäisesti kertonut tästä kuulustelusta. Koska kirje on täysin yhtäpitävä tarkastuksessa tehdyn pöytäkirjan kanssa, lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan, sitä suuremmalla syyllä kuin se on omiaan muissakin suhteissa valaisemaan Malmbergin silloista asemaa. Kirje kuuluu:
"Senjälkeen kuin viimeksi tavattiin on täällä ollut piispantarkastus. Vastustajani olivat piispalle kertoneet kaikki, minkä kertoa voi. Ei löytynyt niin hullua maailman eikä akkojen juorua, ettei sitä olisi hänelle kerrottu. Kaikki mitä sinulle on kerrottu ja sata kertaa enemmän oli hän saanut heiltä kuulla, vaikka vaitiolon lupauksella ja vakuutuksella, etteivät tahtoneet kantaa päälleni. Täällä-olonsa ensimmäisenä päivänä kutsui piispa minut kahdenkeskiseen puheluun. Hän oli hyvin ystävällinen, tahtoi saada minut tunnustukseen, lausuen ettei hän Suomen arkkipiispana olisi alentunut tämmöiseen kahdenkeskiseen puheluun minun kanssani, jollen minä olisi se mies, mikä olen, ja jollen niin suurella tarmolla olisi suorittanut työtäni. Kysyin mitä syntejä minun pitäisi tunnustaa. Hän sanoi: haureutta ja juoppoutta. Vastasin: mitä ensinmainittuun syntiin tulee, niin on se vaimo-vainajani mustasukkaisuuden kiusaus, jota hän kuolinvuoteellaan katkerasti itki, eikä siis minun, vaan hänen syntinsä, jonka hän katuvaisena jo kauan sitten on saanut anteeksi. Mitä taasen viimemainittuun syntiin tulee, niin olen sekä syönyt että juonut ja aion vastakin niin tehdä. Kun olin nähnyt ystäväin alituisen pyrkimyksen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salaiset sydämet julki. Tätä hän ei tahtonut voida ymmärtää. Kun vetosin Kristuksen käytökseen farisealaisiin nähden, heidän sanoessaan häntä syömäriksi ja juomariksi, lausui hän: oletteko te sitten Kristus? Vastasin: en, mutta hänen seuraajansa ja hänen askeleissaan vaeltaja. Hänen lausuttuaan, että kuitenkin olin tehnyt syntiä, tunnustin tämän vikani, lausuen että sen takia olin kovasti kärsinyt, mutta että Jumala oli minut siitä vapauttanut. Hän vaati minua tunnustamaan vielä enemmän, mutta kun sanoin tämän olevan mahdotonta, lausui hän: asian täytyy tulla oikeuden eteen. Minä vastasin: tulkoon; jos kaksi vannoo minua vastaan, niin vannoo kaksikymmentä edukseni, jos kolme minua vastaan, niin kolmekymmentä puolustuksekseni. Tähän asia päättyi. Julkisessa tarkastuksessa ei kenelläkään ollut mitään muistuttamista papistoa vastaan; vaikka piispa vielä erityisesti kysyi: eikö ketään vastaan teillä ole mitään muistuttamista, niin ei kuulunut muuta kuin: ei. Neuvotellessaan sitten pappien kanssa, kysyi piispa, oliko kirkkoherralla [P. K. Chydenius, joka keväällä s.v. oli astunut virkaan.] mitään muistutettavaa pappejansa vastaan, vastasi tämä: pelkäsin pahaa, mutta olenkin saanut kokea hyvää. Sitten kysyi hän, oliko meillä mitään muistuttamista kirkkoherraa vastaan, johon vastasimme kieltävästi. Edelleen hän tiedusteli, oliko meillä papeilla mitään toisiamme vastaan. Silloin rupesi Keckman laulamaan niin paksusti ja aito puhdasoppisesti minua vastaan, että kielsin kaikki. Piispa lausui sen toivomuksen, ettei tätä otettaisi pöytäkirjaan. Minäkin esitin moniaita kanteita Keckmania vastaan, mutta kun tämä piispan toivomuksen mukaan peruutti kanteensa, tein minäkin sen. Tämän jälkeen kysyi piispa vielä, eikö muilla papeilla ollut mitään sanottavaa toisiaan vastaan. Essen lausui: kyllä on totta, ettei meidän välimme aina ole ollut yhtä likeinen. Arkkipiispa tahtoi sitten pöytäkirjaan merkittäväksi: 1:ksi että pitäjänapulainen Malmberg tästälähin huolellisesti valvoisi elämäänsä, jotta ei kukaan Jumalan seurakunnassa siitä pahenisi, 2:ksi ettei hän tästälähin pitäisi kokouksia jumalisuuden harjoittamista varten (huomaa, muut saavat pitää kokouksiaan) sekä 3:ksi ettei pitäjänapulainen Malmberg saa puuttua vierasten seurakuntien sielunhoitoon. Tämä tietää: ei muissa kuin Lapuan emäseurakunnassa, missä asun. Tästä asiasta ovat he varmaankin puhuneet piispan kanssa; mutta niinkauan kuin olen Lapuan pitäjän pitäjänapulainen, aion varmaan pitää huolta koko pitäjän sielunhoidosta, syyttäkööt minua sitten, miten tahtovat ja miten voivat".
Yllämainittujen Malmbergin kirjeessä kerrottujen kohtien lisäksi on tarkastuksen pöytäkirjaan merkitty, että "tarkastaja piti velvollisuutenaan huomauttaa kirkkoherraa tarkkaan ja mitä suurimmalla huolellisuudella valvomaan, että yhdenmukaisuus ja yksimielisyys vallitsisivat täkäläisen opettajaviran kaikissa toimissa sille uskotun lauman siveellisessä valaisemisessa ja sen valmistamisessa siihen parempaan elämään, joka ylhäältä on luvattu kaikille uskollisille kristityille; ja tahtoi tarkastaja erittäin saada pöytäkirjaan merkityksi, ettei semmoista valaisemista saavuteta näillä tienoin toimeenpantujen suurten kansanjoukkojen hartauskokouksilla, joita maallinen valtakin on pitänyt arveluttavina. Näistä kokouksista ei näihin asti oltu ketään syytetty, koska niitä on pidetty jonkun kirkkoherrakunnassa toimivan papin kodissa taikka muualla semmoisen papin johtajana ollen, mutta niitä ei voinut tarkastaja hyväksyä, etenkin sentähden että nämä kokoukset väkisinkin muistuttavat paikkakunnalla tavallisia, katkerasti moitittuja kylä- ja yöjuoksuja ja siis osaltansa välttämättömästä myötävaikuttavat isän- ja isäntävallan höllyttämiseksi sekä hiljaisen, rauhallisen ja kristillisen perhe-elämän turmelemiseksi, joka kuitenkin on koko kirkollisen ja yhteiskunnallisen yhteiskunnan tilan ja tarkoituksen mukaisen kehityksen varmin perustus ja vahvin tue. Ja piti tarkastaja sentähden itsensä velvoitettuna neuvomaan koko papistoa huolellisesti sekä viisaudella ja varovaisuudella vastustamaan sitä monessa suhteessa arveluttavaa käsitystä, että nämä kokoukset, itsetekoiset yhdyssiteet ja tuntomerkit muka välttämättömästi kuuluisivat tosi kristillisyyteen. Tahtoen tarkastaja, koska on yleisesti tunnettu, että suuret ihmisjoukot vieraistakin seurakunnista, huolimatta tarkastajan syksyllä 1850 Pietarsaaren kontrahtikokouksessa lausumasta tämmöisten kokousten pitämisen kiellosta, edelleenkin viime viikkoihin asti tuon tuostakin ovat kokoontuneet pitäjänapulaisen Malmbergin tykö, vakavasti muistuttaa häntä tarkemmin ja tunnollisemmin kuin näihin asti noudattamaan esimiestensä neuvoja ja muistutuksia".
Rovastikunnan muutkin heränneet papit olivat pitäneet ja pitivät edelleenkin hartausseuroja, mutta näistä ei arkkipiispa sanaakaan puhunut. Näyttää kuin olisi hän aavistanut, ettei niiden aika tulisi olemaan pitkä. Merkille on niinikään pantava, että uuden suunnan edustajat näyttävät olleen hyvinkin tyytyväiset Bergenheimin käyntiin Suupohjassa. F. O. Durchman ei ilmaise minkäänlaista mielipahaa siitä, että arkkipiispa jo saapuessaan Pohjanmaalle näytti "tietävän kaikki Malmbergista", eikä A. W. Ingmankaan, joka heti tarkastuksen jälkeen siitä kirjoitti Jos. Grönbergille, tiedä siitä muuta sanoa, kuin että se "päättyi varsin hyvin", lisäten: "Alahärmä sai osakseen paljon kiitosta! Äläpäs mitään!" Vaikka onkin tunnustettava, että Bergenheim koetti saada aikaan parempaa sopua uuden suunnan edustajain ja Malmbergin välillä, on toiselta puolen ilmeistä, että tämä sopu hänen käsityksensä mukaan oli saavutettavissa ainoastaan siten, että viimemainittu lakkaisi seuroja pitämästä ja, samoinkuin muut olivat tehneet, luopuisi herännäisyyden ohjelmasta. Hän luuli voivansa painaa koko liikkeen kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen korkeakirkollisuuden helmaan, siinä sävyisästi noudattamaan kirkon ja vakion yksissä säätämiä määräyksiä. Ei kukaan uuden suunnan edustajista sanallakaan vastusta hänen tarkastuksessa lausumiaan tuohon suuntaan selvästi tähtääviä sanoja. Päinvastoin näyttää, kuin olisivat he hyvinkin tyytyväisinä kuunnelleet hänen mielipiteitään uskonnollisen elämän järjestämisestä näillä Suupohjan herännäisyyden sydänmailla.
Jätämme lukijan ratkaistavaksi, kuinka Malmbergin yllämainittua kirjettä Reinhold Helanderille, mikäli se koskee ensinmainitun kahdenkeskistä puhelua Bergenheimin kanssa, on arvosteltava. Huomautamme ainoastaan, että jos Malmbergin tunnustuksesta jotakin puuttuu, niin ei ollut hänen asemansakaan omiaan vapauttamaan häntä niistä vaikeuksista, jotka estivät häntä täysin avomielisesti näin arkaluontoisessa asiassa purkamasta koko sydäntään vieraalle esimiehelle, joka hyvin vähän käsitti, mitä kiusauksia tuolla taudin murtamalla, kunnian korkealta kukkulalta häpeän rapakkoon syöstyllä miehellä oli ollut ja edelleenkin oli kestettävinä. Oli miten oli — herännäisyyden ainoaksi puollustajaksi tässä tilaisuudessa jää Malmberg. Hän on nytkin syytettyjen penkillä, niinkuin Kalajoen käräjillä muinoin, ja syytökset ovat tällä kertaa paljon raskauttavammat, vieläpä suureksi osaksi oikeutetutkin, mutta tuolta paikalta kutsuu Herra hänet kuitenkin kokoamaan herännäisyyden pirstotetut rivit ja luomaan niille pysyvää tulevaisuutta Suupohjan tasangolla. Uuden suunnan ryhmät sitävastoin, joita vastaan ei arkkipiispalla ole mitään muistutettavaa, heikkenevät sekä kuolevat, maailmaan hajonneina, ennenpitkää kokonaan sukupuuttoon. Tämä on historian tuomio. Se painaa vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki ne alentavat kertomukset, valheelliset niinkuin todenmukaisetkin, joilla on koetettu halventaa Niilo Kustaa Malmbergin suurta työtä ja häväistä hänen muistoaan.
Maaliskuun 6 p:nä 1850 ja toukokuun 26 p:nä 1851 annettujen keis. käskykirjojen nojalla perustettiin Kuopion hiippakunta, joka ryhtyi toimeensa elokuun 1 p:nä viimemainittuna vuonna. Sen alueeseen tulivat silloin kuulumaan koko Oulun ja Kajaanin lääni sekä Kuopion lääniin kuuluvat osat Savon ja Karjalan maakuntia. Uuden hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi nimitettiin Iisalmen kirkkoherra Robert Valentin Frosterus. Jo Kalajoella oli tämä isänsä, sikäläisen kirkkoherran J. Frosteruksen kodissa (I, 270) asettunut herännäisyyttä vastustavalle kannalle ja tällä kannalla oli hän vieläkin. Tunnustettava on kuitenkin, että hänen julkinen esiintymisensä ei anna aihetta läheskään niin ankaroihin arvosteluihin, kuin Ottelinin ja Bergenheimin suhde herännäisyyteen. Hän tunsi tämän liikkeen paljon paremmin kuin he, ja sitä paitsi vaativat hänen perusteelliset jumaluusopilliset tietonsakin häntä puolueettomammin uskonnollisia ilmiöitä arvostelemaan. Niin paljon tuli kuitenkin jo Frosteruksen piispana-olon ensi aikoina näkyviin, ettei hän suosinut herännäisyyttä ja sen edustajia. Todistuksena mainittakoon seuraava, Kuopion tuomiokapitulin lokakuussa 1851 käsittelemä asia.
Lauri Stenbäck oli H. Keis. Majesteetilta anonut oikeutta hakea Kuopion lukiossa avonaiseksi julistettua lehtorinvirkaa p. raamatun alkukielissä, säilyttämällä virkaylennysoikeutensa Turun hiippakunnassa. Asian ratkaisu riippui hallituksen Kuopion tuomiokapitulilta vaatimasta lausunnosta. Ainoastaan Bergh puolsi anomuksen hyväksymistä, tuomiokapitulin kaikki muut jäsenet, joihin Frosteruskin liittyi, ehdottivat epäävän lausunnon antamista, vetoamalla vielä voimassa olevaan n.s. indigenaattioikeuteen sekä huomauttaen että Kuopion hiippakunnan harvalukuiset koulunopettajavirat olisivat varattavat oman hiippakunnan miehille. Täydellä syyllä huomautti Bergh, ettei hänen tietääksensä omassa hiippakunnassa löytynyt ketään, joka pystyisi virkaa hakemaan. Se seikka, että Frosterus äänestyksessä kannatti vastakkaista, kahden tuomiokapitulin jäsenen (P. A. Aschan luopui Berghiin lausunnon jälkeen ensin lausumastaan samasta mielipiteestä), vanhentuneeseen määräykseen perustuvaa mielipidettä ja siten äänellään ratkaisi asian Stenbäckin vahingoksi, viittaa jokseenkin selvästi siilien, ettei hän tahtonut viimemainittua Kuopioon. Ja kuitenkin kaipasi Kuopion tuomiokapituli, jos mikään, uskonnollisiin kysymyksiin perehtyneitä miehiä. Niinpä olivat esim. viimemainittua asiaa käsitelleet paitsi mainittuja henkilöitä, Kuopion koulun rehtori H. G. Perander, joka oli maallikko, sekä roomalaisen kirjallisuuden lehtori K. A. Bygdén, joka erikoisvapautuksen nojalla muutamia kuukausia aikaisemmin oli vihitty papiksi.
Olemme maininneet, että Frosterus uskonnollisten liikkeiden arvostelussa osoitti paljon suurempaa ymmärtämystä, kuin maamme muut silloiset piispat. Että niin oli laita, näkyy muunohessa hänen suhteestaan laestadiolaisuuteen, joka näinä aikoina alkoi ilmestyä maan pohjoisissa osissa, esiintyen muutamissa seurakunnissa hyvinkin hurjassa muodossa. Tähän liikkeeseen kuuluvat henkilöt nimittivät itseään heränneiksi, ja viranomaisetkin näkyvät alussa olleen sitä mieltä, että nämäkin poikkeukset "tavanmukaisesta kristillisyydestä" olivat merkittävät herännäisyyden tiliin.
V. 1851 oli Oulun läänin kuvernööri Turun tuomiokapitulille ilmoittanut Muonioniskan ja Kittilän seurakunnissa ilmaantuneen uskonnollisen liikkeen aiheuttamista häiriöistä, ja viimemainittu virasto oli käskenyt Lapin rovastikunnan kontrahtirovastin, Sodankylän kirkkoherran K. Heickellin pitämään tarkastuksen sanotuissa seurakunnissa. Syksyllä 1851, jolloin Kuopion tuomiokapituli alkoi toimensa, ilmoitti Turun tuomiokapituli sille kysymyksessä olevista häiriöistä. Viimemainittu virasto päätti kehoittaa Heickelliä tarkasti seuraamaan Lapissa ilmaantunutta uskonnollista liikettä sekä sitä ohjatessaan "noudattamaan tarpeellista hellyyttä ja varovaisuutta". Kun yhä uusia valituksia alkoi kuulua maan pohjoisissa seurakunnissa lisääntyvästä hurmahenkisyydestä, päätti Frosterus ensi tilassa lähteä niitä tarkastamaan. Oudolta tuntuu, ettei hän apumiehekseen tällä matkalla ottanut Berghiä, joka oli tuomiokapitulin vanhin pappi ja ainoa sen jäsenistä, joka pystyi uskonnollista liikettä arvostelemaan. Sensijaan valitsi hän matkakumppanikseen yllämainitun lehtori Bygdénin. "Ei sovi panna pukkia puutarhuriksi", kirjoittaa Bergh tämän johdosta muutamalle ystävälleen.
Ensimmäisen tarkastuksensa piti Frosterus Ylitorniolla, maaliskuun 7-9 p:nä 1852. Jo avauspuheen aikana alkoi kirkossa kuulua outoja, koiran haukkumisen kaltaisia ääniä, jotka, kuulustelun hetken kestettyä, yltyivät niin äänekkäiksi, että piispa oli pakoitettu keskeyttämään toimituksen. Neuvotellessaan seurakuntalaisten kanssa seurakunnan tilasta, sai tarkastaja tietää, että tuommoisia häiritseviä tunteenpurkauksia usein oli Ylitornion kirkossa kuultu, vielä hurjempiakin kuin tässä tarkastustilaisuudessa, sekä ettei seurakunnan kirkkoherra A. Heikel ollut koettanutkaan niitä estää, vaan että hän päinvastoin saarnoillaan oli aiheuttanut niitä. Niinikään valitettiin, että epäjärjestys kinkereillä oli ollut vielä suurempi. Sitävastoin todistettiin, että kappalainen A. J. Nyman, joka oli pappina Ylitornioon kuuluvassa Turtolan kappelissa, vakavalla esiintymisellään oli saanut sielläkin ilmaantuneet samankaltaiset häiriöt suurimmaksi osaksi asettumaan. Vaikkei Heikel voinut puolustaa itseään ja vaikka hänen uskonheimolaisensa olivat esiintyneet niin hurjasti kirkossa, ei Frosterus kertaakaan kiivastunut. Pöytäkirjaan merkittiin, että "tarkastaja vakavasti muistutti seurakuntaa pysymään Jumalan puhtaassa ja autuaaksitekevässä sanassa, varoittaen sitä siirtymästä vii tämän sanan rajojen, sitä väärin selittämästä ja siitä etsimästä näennäistä tuetta pahan sydämen eksytyksille".
Ylitorniolta matkusti piispa Muonioniskaan, missä hän toimitti tarkastuksen maaliskuun 13-16 p:nä. Täällä valitettiin, että "heränneet" rippiväenkirjoituksissa olivat häiriten ahdistaneet "suruttomia" sekä että Ruotsin alamaisiakin oli saapunut näihin tilaisuuksiin häiriötä lisäämään. Myöskin ilmoitettiin, että seurakunnan kirkkoherra J. F. Liljeblad oli pitänyt hartauskokouksia ja kinkereitä Ruotsin puolellakin. Muutoin on huomattava, että täkäläinen uskonnollinen liike näkyy kantaneen enemmän herännäisyyden kuin laestadiolaisuuden leimaa ja että Liljeblad itsekin kuului ensinmainittuun suuntaan. Myöntäen sielunhoitajana palvelleensa lähiseudun Ruotsin-puolistakin kansaa, puolusti viimemainittu heränneitten moitittua esiintymistä suruttomia kohtaan, sanoen heidän tapanaan olevan keskenään keskustella hengellisistä asioista rippikirjoituksissa sekä myöskin tiedustella suruttomilta, millainen näiden sieluntila oli. Täydellä syyllä kielsi Frosterus Liljebladia vasta antamasta Herran ehtoollista Ruotsin alamaisille. Paikallaan näkyy niinikään olleen hänen huomautuksensa, että kirkkoherran muutoinkin tulisi valvoa järjestystä rippikirjoituksissa ja muissa kirkollisissa toimituksissa.
Maaliskuun 21 ja 22 p:nä tarkasti piispa Sodankylän seurakuntaa, johon Kittilä siihen aikaan kappelina kuului. Täällä ei löytynyt syytä muistutuksiin. Päinvastoin kiitti piispa seurakuntalaisten kristillistä elämää ja heidän keskuudessaan vallitsevaa hyvää järjestystä. Kemijärvellä, minne hän sieltä suuntasi matkansa, ilmoitettiin, että jumalanpalvelusta kyllä aikuisemmin "heränneitten" tunteenpurkaukset joskus olivat häirinneet, mutta että nämä liikutukset sittemmin suurimmaksi osaksi olivat lakanneet. Muutama talonpoika kyllä väitti, että heränneet pitivät tällaisia mielenliikutuksia ansiona ja Jumalan erinomaisen armon ilmauksina, mutta tutkittuaan asiaa, tuli Frosterus siihen johtopäätökseen, että syytös oli aiheeton. Saatuansa kuulla, että heränneillä oli tapana sunnuntai-iltoina kokoontua lukemaan Björkqvistin, Nohrborgin tahi Wegeliuksen postillaa, lausui Frosterus mielihyvänsä tästä "hurskaasta ja kristillisestä" tavasta. Tarkastuspöytäkirjaan on kuitenkin merkitty, vaikka sittemmin yliviivattu seuraava lisäys piispan lausunnosta "kuitenkin sillä muistutuksella, ettei vieraitten ja tuntemattomien henkilöitten sallittaisi olla saapuvilla näissä tilaisuuksissa, jotta ei niitä voitaisi pitää luvattomina kokouksina".
Vielä vähemmän syytä muistutuksiin huomasi Frosterus Rovaniemellä, jota seurakuntaa hän tarkasti maaliskuun 28-30 p:nä. Tilaisuudessa saarnasi kirkkoherranapulainen, ennen mainittu voimallinen herätyssaarnaaja K. F. Pfaler, joka näkyy saavuttaneen tarkastajan erityisen suosion.
Tähän tämä tarkastusmatka päättyi. Kotia palattuaan, esitti Frosterus tuomiokapitulissa tarkastusmatkansa tuloksia, huomauttaen varsinkin Ylitorniolla sattuneista häiriöistä. Asiaa käsiteltiin huhtikuun 14 p:nä, ja pöytäkirjaan merkittiin: "Koska kirkkoherra A. Heikel ei ollut kyennyt tyydyttävällä tavalla johtamaan seurakunnassa viimeaikoina syntyneitä voimallisia uskonnollisia liikkeitä, jotka sentähden olivat saaneet kehittyä arveluttavan häiritseviksi, päätettiin että kirkkoherranapulainen K. F. Pfaler, jota herra piispa siihen erinomaisen sopivana ehdotti, olisi määrättävä Ylitorniolle auttamaan kirkkoherraa sekä varsinaisessa virantoimituksessa että muissa kirkkoherran tehtäviin kuuluvissa toimissa". Heikel sai käskyn kykynsä mukaan auttaa Pfaleria, jota hän ei saisi estellä virantoimituksissa, epäjärjestyksen poistamiseksi ja hiljaisen kristillisen elämän edistämiseksi.
Syyskuussa s.v. ilmoitti Lapin kruununvouti G. Slottsberg Oulun läänin kuvernöörille ja tämä Kuopion tuomiokapitulille, että Kittilän kappalainen J. Nordberg "ei ollut tahtonut eikä kyennyt estämään herännäisyyttä ('läseriet'), joka Laestadiuksen kirjoitusten kautta oli saanut uutta vauhtia". Kirjoituksessaan huomautti mainittu kuvernööri tuomiokapitulille siitä vaarasta, mikä uhkaisi Kittilän seurakuntaa Norjan Kautokeinon Lapissa valtaan päässeen uskonnollisen lahkon kautta, "ellei ymmärtävää ja voimakasta pappia määrättäisi Nordbergin avuksi".
Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä, ilmoitti piispa Frosterus, että hän myöskin yksityistä tietä oli saanut tietoja Kittilässä leviävästä hurmahenkisestä liikkeestä, lausuen että "liike siellä voisi käydä yhtä vaaralliseksi yhteiskunnalliselle järjestykselle kuin tosi kristillisyydellekin". Tämän johdosta hän ehdotti, että Rantsilan kappalaisenapulainen J. Simelius heti määrättäisiin avuksi Nordbergille. Ehdotusta kannattivat kaikki tuomiokapitulin jäsenet, paitsi Bergh, huomauttamalla ainoastaan, että tämä toimenpide olisi pidettävä väliaikaisena. Asiaa pidettiin siksi kiireellisenä, ettei ehdittäisi vaatia Nordbergin selitystäkään. Tämä tulikin tuomiokapitulin päätökseksi. Berghin poikkeava mielipide on enemmän kuin yhdessä suhteessa siksi huomattava, että se kannattaa tulla yleisemmin tunnetuksi. Hän lausui:
"Täysin tunnustaen, että jokainen uskonnollinen liike, varsinkin jos se on luonteeltaan yksipuolinen ja eksentrinen, vaatii taitavan, kokeneen ja siihen sopivan opettajan hellää, varovaista, kristillistä ja voimallista hoitoa ja johtoa, täytyy minun kuitenkin kysymyksessä olevaan asiaan nähden pitää arvoisan herra piispan ehdottamaa toimenpidettä, että kappalaiselle Nordbergille heti määrättäisiin sopiva pappi apumieheksi, ehdotuksena, jonka toimeenpaneminen sekä voidaan että tuleekin lykätä toistaiseksi. Herra piispan votum deliberativum perustuu siihen olettamiseen, että Kautokeinosta Kittilään levinneet liikkeet täällä mahdollisesti voivat käydä yhtä häiritseviksi yhteiskuntajärjestykselle kuin Norjassa, eikä tarkempaa selostusta näiden liikkeiden vaarasta yhteiskunnalle myöskään löytyne Oulun läänin kuvernöörin nyt esitetyssä kirjoituksessa eikä myöskään herra piispalle yksityisesti annetuissa tiedoissa. Mutta pelättyjen vaarojen pelkän mahdollisuuden pohjalla, Nordbergia kuulematta ja antamatta hänelle tilaisuutta lausuntoon, ryhtyä toimenpiteeseen, joka yhtä paljon loukkaa Nordbergin virantoimitusta kuin se on hänelle, vähissä varoissa olevalle miehelle rasittava, sitä uskallan pitää ei vain ennenaikaisena, vaan myöskin vallitsevia oikeusperusteita loukkaavana, etenkin koska kysymyksessä olevat liikkeet eivät näihin asti missään Suomen Lapissa ole näyttäytyneet vaarallisiksi yhteiskuntajärjestykselle, vaan päinvastoin, jos kohta paikoin ovatkin olleet eksentrisiä, pian asettuvia. Myöskin on herra piispa vasta toimittamallaan tarkastusmatkalla huomannut niiden aikaansaaneen kristillisyyden harjoitusta, estäneen monenkaltaista siveettömyyttä sekä edistäneen raittiutta ja vakavaa elämää etenkin juuri Kittilässä".
Näillä perusteilla ehdotti Bergh, että Nordbergilta vaadittaisiin selitys, ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin hänen virkansa hoitoon nähden. Mutta niinkuin jo mainitsimme, hyväksyi tuomiokapituli piispan ehdotuksen.
Paitsi Nordbergin oikeuteen kohdisti Bergh päähuomioonsa siihen uskonnolliseen tarpeeseen, jota Lapissa syntynyt herätysliike ilmaisi. Että tämä liike varsinkin myöhempinä aikoina ainakin muutamissa kohden kehittyi herännäisyyden vastakohdaksi ja että se jo siihen aikaan kantoi tätäkin leimaa, ei estänyt häntä sille tunnustusta antamasta. Muutoin on huomattava, että Lapin heräävä uskonnollisuus näinä aikoina häälyy herännäisyyden ja laestadiolaisuuden välillä. Vaikea on ainakin muutamiin seurakuntiin nähden sanoa, kumpiko suunta oikeastaan on vallalla. Mutta ilmeistä on, että piispa Frosterus oli selvillä siitä, että heränneet papit olivat ainoat, jotka kykenisivät estämään maan pohjoisissa seurakunnissa syntynyttä hurmahenkisyyttä. Paitsi Pfaleria ja J. Simeliusta tapaamme täällä näinä aikoina myöskin E. L. Levonin, joka v. 1852 määrättiin ensinmainitun sijalle Rovaniemelle. Tämä on suuri tunnustus herännäisyydelle, samalla kuin se todistaa, että Frosterus paremmin kuin Suomen muut silloiset piispat oivalsi tämän liikkeen arvon. [Lähteitä: Kert. K. B. Sarlin, N. G. Arppe y.m.; J. F. Berghin kirje Otto Hjeltille 6/4 52; J. I. Berghin ennen mainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; Hornborg, Matrikel; Bergenheimin matkasuunnitelma syksyllä 1850 toimitettavaa tarkastusmatkaa varten; Kert. V. L. Helander, F. F. Lönnrot; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Bergenheimin matkasuunnitelma keväällä 1852 pidettävää tarkastusmatkaa varten; F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille — 52 ja F. H. Bergrothille 24/r,52'. A. V. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille —52; Malmbergin kirje R. Helanderille 10/11 52; Lapualla syysk. 1852 pidetyn piispantarkastuksen pöytäkirja (Lapuan kirkonarkisto); Oulun tuomiokapitulin arkisto.]